Antti Rautiaisen kirjoituksia

Blogini

2012-07-17T00:33:41Z

Ensisijainen venäjänkielinen blogini:
http://avtonom.org/people/antti-rautiainen
Ensisijainen englanninkielinen blogini:
http://avtonom.org/en/people/antti-rautiainen
Ensisijainen suomenkielinen blogini:
http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

Vuosina 2008-2012 kirjoitin Voiman verkkolehteen fifiin kolumneja nimimerkillä Veli Itäläinen. Nämä kirjoitukset ovat kaikki täällä:
http://fifi.voima.fi/blogit/tekija/veli-italainen. Nykyään kirjoitan sinne omalla nimelläni:
http://fifi.voima.fi/blogit/tekija/antti-rautiainen, nämä kirjoitukset kopioin myös Uuden Suomen puheenvuoroihin mikäli kerkeän.

Blogini livejournalissa (venäjäksi): http://antti-r.livejournal.com
Viestit venäjänkielisestä blogistani heijastuvat sinne

Blogini Bloggerissa: http://antti-r.blogspot.com Viestit englanninkielisesta blogistani heijastuvat sinne

Sivuni naamakirjassa:

http://www.facebook.com/#!/pages/Antti-Rautiainen/220736131338445?sk=wall ja twitterissä:
http://twitter.com/ARautiainen
Päivittyvät kaikilla kolmella kielellä

My blogs

2012-07-17T00:32:25Z

My main blog in Russian language:
http://avtonom.org/people/antti-rautiainen
In English:
http://avtonom.org/en/people/antti-rautiainen
In Finnish:
http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

My blog in livejournal:
http://antti-r.livejournal.com
is a translation of the main blog in Russian for those, who prefer livejournal platform

My blog in blogger:
http://antti-r.blogspot.com
is translation of the main blog in English for those, who prefer blogger platform.

In my facebook page:

http://www.facebook.com/#!/pages/Antti-Rautiainen/220736131338445?sk=wall
and twitter:
http://twitter.com/ARautiainen
one may follow all my three blogs.

Vaihdos ilman muutosta

2011-04-12T10:31:22Z

Vaalit Suomessa vuonna 2011

Tätä kirjoittaessani varmaan ne teistä jotka aikovat äänestää, ovat jo äänestäneet ennakkoon, “varmuuden vuoksi”. Tällainen varman päälle pelaaminen kaikessa on yksi suomalaisten piirre, mitä en voi käsittää – jos itse äänestäisin, saapuisin äänestyspaikalle enintään 15 minuttia ennen sulkemisaikaa. En ole kuitenkaan koskaan äänestänyt valtiollisissa vaaleissa.

Jos teitä kiinnostaa miksi en ole, ja odotatte jotain moralistisia ohjeita siitä mitä teidän pitäisi tehdä, lopettakaa tämän lukeminen saman tien. Ja jos poliitikkojen ja kapitalistien edesottamukset eivät ole koskaan raivostuttaneet teitä siinä määrin, että olisitte halunneet hajoittaa jotain, saatte minun puolestani jatkaa siellä kuplassanne lillumista jatkossakin. Jos ovat, ehkä voitte käsittää miksi taas yhteen vedätykseen osallistuminen ei kiinnosta.

Valinta on ruton ja koleran väliltä – jos en äänestä, en sitten saisi valittaa niistä päätöksistä mitä poliitikot tekevät. Jos äänestämäni ehdokas jää oppositioon (eduskunnan sisä- tai ulkopuolelle), hänen vaikutusmahdollisuutensa ovat olemattomat, koska Suomessa ei juurikaan ole vähemmistöhallituksia. Jos äänestämäni ehdokkaan puolue osoittautuu hallituskelpoksi, niin kiitokseksi hallitus kusee päälleni – esimerkiksi rakentamalla lisäydinvoimaa tai leikkaamalla nuorten työttömien toimeentulotukea.

Eli kiitos vain kaikille teille nassukoille, jotka lähestyitte minua suoraan tai epäsuorasti, ja pyysitte äänestämään itseänne. Jotkut teistä ovat kivoja ja fiksuja, muutamilla on jopa tuoreita ideoita, mutta yksikään teistä ei ole pätevämpi päättämään minun asioistani kuin minä itse.

Ja te jotka ette itse ole ehdolla, saatte puolestani tehdä valinnan ruton ja koleran väliltä ihan itse. En todellakaan väitä, että äänestämättä jättäminen olisi joku tapa vaikuttaa aina ja kaikkialla. Minulle kysymys on lähinnä henkilökohtaisesta hygieniasta - miksi tunkea kätensä kasaan paskaan kun voi olla tunkemattakin? Mutta usein on parempi uskoa mielikuvitusolentoihin kuin olla uskomatta yhtään mihinkään, ja samoin on varmaankin parempi olla yhteiskunnallisesti aktiivinen edes kerran neljässä vuodessa kuin olla täysin passiivinen.

Järjestelmän legitimiteettipiikki

Perussuomalaisten nousu ja pienempien protestipuolueiden (SKP, Piraattipuolue, Muutos 2011) entistä suurempi näkyvyys ei kerro järjestelmän itsensä uskottavuuskriisistä, vaan siitä että järjestelmä on uskottavampi kuin koskaan. Nämä liikkeet haluavat päästä vallan kahvaan järjestelmän itsensä keinoin, muuttamatta järjestelmää muuten kuin kosmeettisesti. Tästä kertoo myös se, että kyselytutkimusten mukaan perussuomalaisten uusista kannattajista useampi on ennen jättänyt äänestämättä, kuin äänestänyt jotain tiettyä puoluetta (aiheesta esim. täällä ja täällä).

Muutos 2011:n ohjelmaan kuuluu “suora demokratia”, mutta itse asiassa he ajavat vain sveitsiläismallisia kansanäänestyksiä (näistä näkemyksistä tarkemmin esim. täällä). Tämä ei kuitenkaan vielä ole suoraa demokratiaa, vaan eräänlainen täydennys parlamentaristiselle (eli epäsuoralle) demokratialle, vaikka olisikin toki tervetullut muutos. Se, että suorasta demokratiasta (ymmärtämättä sanan merkitystä) puhuvat Suomessa nykyään lähinnä kansallismieliset ja rasistit, on hyvä muistutus parlamentaristisen vasemmiston surkeasta epäonnistumisesta, ulkoparlamentaarisen vasemmiston heikkoudesta ja siitä, ettei suora demokratia yksinään ole mikään ratkaisu – tarvitaan myös solidaarisuutta, joka hylkää luokkaerot ja kansallisuusrajat.

Toimittajat ovat noin viimeisen 40 vuoden ajan jatkuvasti kirjoittaneet “nuorten laskevasta kiinnostuksesta puoluepolitiikkaa kohtaan”, mutta ikävä kyllä kyseessä on klishee, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Perussuomalaisten, Muutos 2011:n ja vastaavien liikkeiden nousu tarkoittaa, että suoran demokratian kannattajat eivät ole pelkästään epäonnistuneet selittämään ihmisille, että parlamentarismista voisi jo siirtyä eteenpäin, vaan myös kertomaan ihmisille mitä suora demokratia ylipäätänsä tarkoittaa.

Vaaliboikotti voi olla merkittävä tapa vaikuttaa, jos se kasvaa niin suureksi, että poliitikot tekevät johtopäätöksen, että järjestelmän syvän uskottavuuskriisin vuoksi ainakin ainakin jotain pitäisi muuttaa. Historiasta voi löytää esimerkkejä myös onnistuneista vaaliboikoteista, mutta sellaisen järjestäminen vaatii aivan erityisiä olosuhteita. Onnistunut vaaliboikotti edellyttää järjestelmän legitimiteettikriisiä, mutta edustusjärjestelmän kriitikki yksinään ei kuitenkaan voi sellaista aiheuttaa. Legitimiteettikriisi syntyy vasta sitten, kun poliitikot käyttävät avoimia mandaattejaan hyväksi niin törkeästi, että järjestelmään kyllästytään lopullisesti. Tietysti on vain ajan kysymys milloin näin käy, mutta kansan sietokyky on tunnetusti venyvä – jos keisarit eivät olisi ryhtyneet ensimmäiseen maailmansotaan, he hallitsisivat varmaan vieläkin yli puolta Euroopasta. Itse asiassa anarkistien reagoiminen vaaleihin niitä arvostellen sekin legitimisoi yhteiskuntajärjestystä ylläpitävää spektaakkelia.

Suomessa vuonna 2011 vaaliboikotti voi olla vain jonkinlainen yksilön elämäntapavalinta, ei keino vaikuttaa yhtään mihinkään. Mielestäni Suomessa niiden, jotka haluavat korvata parlamentarismin demokratialla (suoralla, imperatiivisilla mandaateilla tai niiden yhdistelmällä), olisi luovuttava laiskasta vaaliboikotin ajamisesta, ja keskittyä ihmisten aktivoimiseen riippumatta vaalisykleistä. Näiden vaalien alla anarkistien antivaalikampanja on ollut niin laiskaa, että anarkistiresursseja useammin vaalikritiikkiä on voinut lukea esimerkiksi Suvi Auvisen blogista Voiman verkkolehdessä . Kritisoimaani ärsyttävää moralistista argumentointia edustava J. Mäkilän artikkeli Väärinajattelija – lehdestä on luettavissa täällä.

Väitös että äänestämättä jättäminen noin yleisesti vaikuttaisi johonkin ei suinkaan ole ainoa ulkoparlamentaarisen liikkeen katteeton lupaus. Samaan sarjaan kuuluu väite, että suora toiminta olisi nopeampi ja tehokkaampi tapa vaikuttaa kuin äänestäminen. On useita hyviä syitä tehdä suoraa toimintaa, mutta ei pidä liioitella sen tehokkuutta tämän päivän Suomessa – eikä siihen kannata ryhtyä lainkaan, jos ei ole henkisesti valmis isoihin sakkoihin ja myös vankilaan joutumiseen. Usein ulkoparlamentaarista ja suoraa toimintaa pidetään malttamattoman nuorison häröilynä. Itse näkisin ne ennemminkin pitkäjänteisenä toimintana, jotka luovat luo aidosti vaihtoehtoisia rakenteita lyhytnäköisten ja pinnallisten reformien sijasta. Parlamentaarista tietä saavutettujen reformien myötä järjestelmän perustavanlaatuinen muuttaminen usein poistetaan päiväjärjestyksestä. Jos saamme jonain päivänä luotua todellisen ulkoparlamentaarisen liikkeen esimerkiksi Espanjan vuoden 1936 tai Euroopan vuoden 1968 malliin, meidät otetaan varmasti ihan yhtä vakavasti kuin mikä tahansa eduskuntapuolue.

Historiallinen vaalitulos ilman minkäänalista muutosta

Vaikka perussuomalaisten gallup-suosio ei välttämättä siirrykkään suoraan suosioksi itse vaalipäivänä, todennäköisesti puolue kuitenkin onnistuu kolminkertaistamaan suosionsa, mikä lienee Suomen historian suhteellisesti suurin vaalivoitto eduskuntapuolueelle. Tätä kirjoittaessa kaikki lukijat ovat varmasti jo kurkkuaan myöten täynnä perussuomalaisia, mutta Suomen melko vakaassa poliittisessa järjestelmässä tämä heilahdus on jotain aivan uutta, joten sitä ei voi jättää huomiotta.

Perussuomalaisten voitto ei kuitenkaan tule muuttamaan juuri mitään. Jos puolue pääsee hallitukseen, NATO-jäsenyys voidaan laittaa vireille, mutta neljä vuotta tuskin riittää sotilasliittoon liittymiseen. Suomi ei tule eroamaan EU:sta eikä rahaliitosta. Puolueen työmarkkinapolitiikan todennäköisesti sanelee puolueen uusliberaali yrittäjäsiipi, mutta Ay-liikkeen vastaista hyökkäystä Wisconsinin mittakaavassa ei ole odotettavissa. Sukupuolineutraali avioliittolaki viivästyy, mutta tuskin poistuu päiväjärjestyksestä kokonaan. Kehitysapua arvatenkin leikataan, mutta sitä ei lopeteta.

Suomen siirtolaisuuspolitiikka on niin tiukka, että kansainvälisistä sitoumuksista ja lupauksista luistetaan jo nyt – esimerkiksi Suomen liittyessä Schengenin sopimukseen luvattiin nostaa kiintiöpakolaisten määrää tuhanteen vuodessa, mutta sitä ei ole vieläkään tehty. Toki ennestään kiristyvät asenteet voivat johtaa yksittäisin tragedioihin – Romanian romanit tulevat kohtaamaan Suomessa yhä enemmän mielivaltaista vainoa ja väkivaltaa. Jos Suomessa otetaan käyttöön Tanskan malliset siirtolaisten pisteytysjärjestelmät, se tulee tarkoittamaan käytännön rodunjalostamista, jossa kielitaidottoman tai kouluttamattoman ulkomaalaisen kanssa perheen perustamista mielivät ajetaan Suomesta pois. Suomalaisten valtaenemmistön elämään nämä ikävät muutokset eivät kuitenkaan tule heijastumaan mitenkään.

Perussuomalaisille tulee todennäköisesti käymään samoin, kuin sen edeltäjälle Suomen Maaseudun Puolueelle vuosien 1970 ja 1972 suurvoittojen jälkeen. Tuolloin puolue sai 18 paikkaa eduskunnassa, mutta voittoa seurasi nopeasti romahdus. Vaalikauden 1972-1975 aikana puolue hajosi kahtia, ja seuraavissa vaaleissa sen seuraajapuolueet saivat yhdessä enää 3 paikkaa. Hajoaminen on myös täysin mahdollinen skenaario perussuomalaisten tapauksessa. Esimerkiksi jos Suomen Sisun porukka perussuomalaisten sisällä saa yli viisi paikkaa keskittämällä äänensä, heidän kannattaa todennäköisesti perustaa erillinen eduskuntaryhmä ja puolue, koska uuden vaalilain myötä vuonna 2015 heillä olisi hyvät mahdollisuudet päästä läpi myös ilman Soinin vetoapua. Uusi vaalilaki tulee helpottamaan pienpuolueiden ehdokkaiden läpimenoa muissa vaalipiireissä paitsi Uudellamaalla. Ja riippumatta siitä hajoaako puolue vai ei, on varmaa ettei sen suosio tulee kestämään hallitusvastuuta hallituksessa, koska mikään hallitus ei kykene lunastamaan puolueelle ladattuja odotuksia.

Näin ollen kysymys siitä, kuka tulee perimään perussuomalaisten paikat vuoden 2015 vaaleissa on vähintään yhtä kiinnostava, kun spekulaatio perussuomalaisten voiton lyhyttaikaisilla seurauksilla. Voi olla, että olisi paljon huonompi juttu jos perussuomalaisia ei kelpuutettaisi hallitukseen esimerkiksi puolueen tiukan EU-linjan vuoksi – tämä antaisi puolueelle uudet neljä vuotta aikaa kasvattaa kannatustaan, ja luoda infrastruktuuria joka voisi selvitä väistämättä edessä olevasta kannatuksen romahtamisesta. Lisäksi yritys pitää perussuomalaiset ulos hallituksesta hinnalla millä hyvänsä johtaisi vain entistä laajempiin ja laimeampiin hallituskoalitioihin.

Ulkoparlamentaarisen ja parlamentaarisen vasemmiston suhde Suomessa

Kaikissa maissa ulkoparlamentaarinen aktivismi heijastelee puoluepolitiikan tapahtumia, eikä Suomi ole tämän suhteen poikkeus. 1960-luvun liike integroitiin puoluepolitiikkaan parissa kuukaudessa, Koijärvi-liike parissa vuodessa. 1990-luvun aktivistiliikkeen integroitumiseen kesti pidempään – yksittäisiä sen toimijoita oli ehdolla jo vuoden 1999 vaaleissa, mutta isompi siirtyminen puoluepolitiikkaan tapahtui vasta vuoden 2003 eduskuntavaalien alla. Mielestäni tämä “viive” johtui ennen kaikkea Lipposen hallitusten kokoonpanosta ja politiikasta, joidenka vuoksi Vihreät ja Vasemmistoliitto olivat molemmat niin epäuskottavia ulkoparlamentaaristen aktivistien silmissä, ettei niitä pitkään aikaan edes menty “muuttamaan sisältäpäin”. Suomen anarkistiliikkeen pitkän tauon jälkeinen virkoaminen oli paljolti seurausta näistä 1990-luvun tunnelmista. Mutta ei aktivistien enemmistö 1990-luvullakaan ollut anarkisteja, ja itsensä anarkisteiksikin määrittelevistä todennäköisesti suurin osa ennemminkin radikaaleita vihreitä ja sosiaalidemokraatteja. Toisinkuin J. Mäkilä muistelee Väärinajattelijan artikkelissa, 1990-luvullakin moni, ellei enemmistö Suomen anarkisteista äänesti – tosin ehkä enemmän häpeillen kuin nykyään. Minusta tämä kertoi silloin ja nykyään jonkinlaisesta omanarvon tunteen puuttumisesta, joka ei välttämättä leimaa pelkästään suomalaista radikalismia, vaan kulttuuria ylipäätänsä.

Nyt tilanne on kuitenkin aivan toinen kuin 1990-luvulla. Vasemmistoliitto on ollut oppositiossa jo kaksi vaalikautta putkeen, ja se on voittanut Lipposen aikana menettämänsä katu-uskottavuuden takaisin jo täysin. Näin siitä huolimatta, että se tuskin on ollut oppositiossa omasta tahdostaan, eikä jatkossakaan tule olemaan – puolueella ei ole mitään syytä liittyä hallitukseen kenen tahansa kanssa, tekemään kuinka tahansa laimeita kompromisseja. Vasemmistoliiton kannatuskäyrä osoitti samanlaista laskua niin hallituksessa kuin oppositiossakin, ja suurimman osan tästä selittänee luonnollinen poistuma. Mikä on se poliittinen voima, joka voisi rankaista Vasemmistoliittoa vasemmalta päin liian periksiantavasta politiikasta – SKP tai anarkistit? Radikaalin nuorison poliittinen muisti on puoli vaalikautta, ja selkärankaa sillä riittää enintään persvaosta ristiselkään. Vasemmistoliitolla ei tule vielä vuosikausiin tai vuosikymmeniin olemaan mitään pelättävää vasemmalta päin.

Eikä intellektueeleilla ole edes mitään muuta vaihtoehtoa kuin puoluepolitiikka, koska ulkoparlamentaarisen aktivismin hiekkalaatikko on niin pieni. Kuka älykkö haluaa jakaa lenttareita jossain räntäsateessa, kun sen sijasta voi sorvata puolueohjelmaa jossain kahvilassa tai kirjoittaa periaatepapereita Euroopan Keskuspankin roolista? Vaikka puolue ei intellektuaalia edes kutsuisi, intellektuaali valitsee puolueen, ja viimeisen kahdeksan vuoden aikana hän on usein valinnut juuri Vasemmistoliiton.

Jo nyt Vasemmistoliitto hyötyy perussuomalaisten noususta – se on menettänyt puolueelle vähemmän kannattajia kuin kolme suurta, ja Soini-ilmiöstä eniten huolissaan oleville Vasemmistoliitto edustaa usein vakavasti otettavinta vastavoimaa. Monet aktivistitkin tulevat varmasti äänestämään Vasemmistoliittoa juuri näissä vaaleissa, tosin aktivisteja on niin vähän ettei heidän äänestyskäyttäytymisellään ole juurikaan vaikutusta kokonaistulokseen. Uskon, että Vasemmistoliitto tulee olemaan yksi perussuomalaisten näissä vaaleissa voittamien paikkojen perijöistä vuonna 2015, ja voi olla että silloin se joutuu tekemään samoja valintoja kuin vuonna 1995.

Pitääkö oikeistopopulismi pysäyttää äänestämällä?

Voiko Vasemmistoliiton, tai jonkun muun mahdollisimman kaukana perussuomalaisista olevan puolueen äänestäminen sitten auttaa puolueen aiheuttamien lieveilmiöiden torjumisessa? Voi olla, että tämänlainen vastarinta päinvastoin ampuu itseään jalkaan.
Perussuomalaisille on olemassa tietty tilaus, ja kaikesta vasemmistovihreiden jurnutuksesta huolimatta he tulevat saamaan vaalivoittonsa. Vasemmistovihreä tekee johtopäätöksensä - “kansa on tyhmää”, ja käpertyy maailman pahuutta murehtimaan. Vaikka juuri nyt pitäisi mobilisoida ihmisiä torjumaan kaikkea sitä mitä perussuomalaiset ajavat – pakolaisten ja romanien sortamista, luonnon raiskaamista, köyhien kyykyttämistä ja sukupuolivähemmistöjen marginalisointia. Juuri näin tapahtui Georg W. Bushin voitettua vaalit toistamiseen Yhdysvalloissa vuonna 2004. Voitto vaaleissa ei vielä tarkoita voittoa kaduilla, parlamentaristisen vasemmiston vaaleille antama painoarvo, tarkoittaa usein sitä, että tappio vaaleissa kääntyy myös tappioksi kaduilla. Tämänkin vuoksi äänestäminen on peli jossa voi vain hävitä – vaalivoitto luo katteettomia odotuksia, vaalitappio suistaa perusteettomaan pessimismiin.

Vaarallisempaa kuin yksityinen puolue, on yleinen tendenssi. Pim Fortuynin oikeistopopulistinen puolue kompastui nopeasti karismaattisen johtajansa kuolemaan Hollannissa, mutta sen esille nostamat teemat dominoivat Hollannin politiikkaa edelleenkin. Monissa maissa joku olemassaoleva puolue on kääntynyt oikeistopopulistiseksi, näin on käynyt esimerkiksi Tanskan ja Ruotsin aikaisemmin liberaaleille kansanpuolueille. Itävallan FPÖ oli alunperin vanhojen SS-miesten perustama, mutta sekin oli yhdessä vaiheessa liberaalipuolue. Maahanmuuttajia niskalenkkiin vaativa Ville Rydman on varmasti vaarallisempi kuin kukaan hörhö holokaustin kieltäjä perussuomalaisten listalla, vaikka Kokoomuksen valtavirta onkin vielä toistaiseksi stubbilaisen liberaali.

Rasismi on todellisuutta Suomessa, koska suomalaiset eivät ennen viimeisiä kahta vuosikymmentä ole juurikaan joutuneet tekemisiin maahanmuuton, tai toiseuden kanssa ylipäätänsä, sitten 1920-luvun venäläisemigranttien ja Karjalan evakkojen ajan jälkeen. Ja nyt kun tämä lampun henki on päästetty irralleen, se tulee varmasti riivaamaan Suomen politiikkaa vuosikausia, täysin riippumatta siitä mitä perussuomalaisille tulee jatkossa käymään. Yllätää lähinnä vain miksi tämä tapahtui Suomessa myöhemmin kuin muualla Euroopassa, mielestäni sekä oikeistopopulismin että äärioikeiston ongelma Suomessa on aina ollut ennemminkin uskottavan johtajan kuin latentin kannatuksen puute.

Oli hallitus mitä oli, politiikka Suomessa riippuu aina myös siitä mitä tapahtuu kaduilla, vaikkakin vähemmän kuin monissa muissa maissa. Ja perussuomalaiset hallituksessa voivat olla huomattavasti herkempiä painostukselle ja protesteille, kuin esimerkiksi kolme suurta puoluetta. Tämä kolmikko on aina voinut viitata kansan näkemyksille kintaalla, koska ehkä puolet suomalaisista on tähän asti äänestänyt samaa puoluetta kuin vanhempansa, täysin riippumatta puolueen ajamista päätöksistä. Toki perussuomalaiset ovat uhka, mutta he ovat myös mahdollisuus – joukko pyrkyreitä, jotka tietävät että he voivat helposti menettää kaiken juuri saavuttamansa, ja joka siksi voi olla kiinnostuneempi kuuntelemaan mitä asiaa kansalla on. Vasemmistovihreän älykkyyttä tietysti loukkaa se, ettei perussuomalaisilla ole kunnollista ohjelmaa. Mutta tämä ei ole pelkästään huono asia, vaan tarkoittaa myös sitä, että puolue on valmis ajamaan mitä tahansa me sitten vaadimmekin tarpeeksi äänekkäästi.

Ovatko perussuomalaisten kannattajat sitten yksinomaan typeriä rasisteja?

Ja kuinka paljon perussuomalaisten menestystä voi selittää vasemmiston kyvyttömyydellä ajaa työväenluokan asioita? Kannatustutkimusten mukaan perussuomalaiset eivät keskimäärin ole mitään pienituloista väkeä – tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät he olisi työväenluokkaa. Elintason nouseminen kuitenkin tarkoittaa sitä, että yleisesti ottaen työväenluokka on yhä ideologisempaa, ja tekee yhä harvemmin poliittisia päätöksiä pelkkien omien taloudellisten intressiensä perusteella. Tämä on erityisen selkeää Yhdysvalloissa, joissa republikaanit keräävät sellaisten abortin ja aselakien kiristämisen vastustajien ääniä, joille heidän välittömät omat taloudelliset etunsa ovat toisarvoisia. Yhdysvalloissa kristillisestä oikeistosta on tullut samanlainen “kansan syvien rivien” ääni, kuin oikeistopopulismista Euroopassa.

Rasisti-leima ymmärretään nykyään niin negatiivisesti, että sen käyttäminen kääntyy helposti itseään vastaan. Perussuomalaisten joukossa on varmasti myös ihan perinteisiäkin rasisteja, mutta ehkä parempi määritelmä olisi nationalismi – idea siitä, että pelkkä suomalaisuus on jotain erityistä joka oikeuttaa etuoikeuksiin. Tämä idea on itse asiassa Suomen kulttuurissa aivan läpitunkeva, usein jopa vasemmistossa. Näin ollen ei pidä yllättyä jos joku vie sen loppuun asti, eikä halua ratkaista minkään muun ihmisryhmän tai maankolkan ongelmia kuin suomalaisten, edes silloin kun näiden ongelmien (esim. kasvihuoneilmiön) ratkaisusta hyötyisivät pidemmän päälle myös suomalaiset.

Lisäksi merkittävä vähemmistö ihmisistä ei yksinkertaisesti pidä kenestäkään toisennäköisistä ja muita kieltä puhuvista, eikä halua heitä asuinalueilleen eikä työpaikoilleen. On tietysti hyvä keskustella siitä, millä kriteereillä maahanmuuttajien integraatiota voisi parhaiten arvioida, mutta loppupeleissä näille ihmisille on aivan sama maksaako maahanmuuttaja veroja vai ei. Ennen internettiä ja perussuomalaisten nousua tämä porukka oli Suomen poliittisen elämän marginaalissa, mutta internetin mahdollistamalla ilmaisuvapauden kasvulla on myös hintansa. Se on tietysti hyvä kysymys, mitä näille ihmisille pitäisi tehdä vapaudellisessa yhteiskunnassa, osa heistä ei kuteinkaan koskaan tule muuttamaan näkemyksiään. Ehkä heille pitää perustaa reservaatteja joillekin kaukaisille saarille, jossa he voivat toteuttaa rauhassa omaa rotupuhdasta utopiaansa Todennäköisesti tähän ei kuitenkaan ole tarvetta – vapaudellinen yhteiskunta ei tarkoita, että ihmisten pitäisi olla moraalisesti erheettömiä tai edes fiksuja, riittää että he ovat edes jotenkuten ja keskimäärin siedettäviä.

Fasistikortin heilauttaminen on tietysti vielä varmempaa omaan nilkkaan ampumista kuin rasistiksi nimittely, vaikka perussuomalaisilla onkin SMP:n kautta linkki alkuperäiseen suomalaiseen fasismiin - kerrotaan, että 1950-luvulla Vennamo käytti Lapuan liikkeen talonpoikaismarssin osanottajalistoja Suomen Pientalonpoikien Puoluetta, SMP:n edeltäjää perustaessaan. Poliitiikan esityslista on kuitenkin muuttunut sekä 1930-luvulta että 1960-luvulta paljon, ja pakkokollektivisoinnin uhka ja rintamamiestonttien elinkelpoisuus eivät enää ole ajankohtaisia aiheita. Perussuomalaisia yhdistää fasismiin lähinnä vain sen keskeisin kohderyhmä, eli yleistyytymätön alempi keskiluokka, eikä niinkään puolueen ideologia tai ohjelma. Mutta tietysti perussuomalaisten menestys mahdollistaa myös aidon äärioikeiston palaamisen Suomen politiikkaan, ensimmäistä kertaa sitten 1930-luvun.

Toisin esimerkiksi ruotsidemokraatit, perussuomalaiset eivät ole yhden asian liike maahanmuuttoa vastaan. Vaalirahaskandaali selittää perussuomalaisten kannatuksen kasvusta vähintään yhtä paljon. Lisäksi perussuomalaisilla on merkittävä pienyrittäjien siipi - tällä luokalla ei Suomen puoluepolitiikassa ole yleensä ollut omaa edunajajaa, koska suuret porvaripuolueet ovat olleet EK:n talutusnuorassa. Selkeän yleisen linjan puutteen vuoksi perussuomalaisten yrittäjäsiivellä tulee varmasti olemaan paljon vaikutusvaltaa työelämäasioissa puolueen sisällä, joten puolue tulee tässäkin suhteessa olemaan enemmän oikealla kuin 1980-luvun SMP.

Mielipidetutkimusten mukaan Suomen väestö on yksi euroskeptisimpiä Unionin alueella, mutta Suomen poliitikot ovat tehneet kuuliaisempaa EU-politiikkaa kuin juuri missään muussa jäsenmaassa. Tämä ristiriita on mahdollista suomalaisen politiikan inertian takia. Tähän asti suurilla puolueilla ei ole ollut mitään syytä korjata EU-linjauksiaan väestön keskimääräisiä tuntoja vastaaviksi, ja perussuomalaiset edustavat lähinnä jo kauan odotettua korjausliikettä, mitä ilman Suomen demokratian tilasta olisi pitänyt olla todella huolissaan.

Tämä korjausliike tuli kuitenkin aikalailla myöhässä – sitä olisi tarvittu silloin, kun Suomen maataloutta ajettiin kovalla kädellä alas 1990-luvulla. Nyt Suomesta on tullut EU:n laajentumisen myötä liiton parhaiten toimeentulevia maita, ja nykyään EU-kriittisyys kuulostaa lähinnä hyväosaisten napinalta heikommin pärjäävien auttamista vastaan. Jos suomalaisilla ei ole valmiutta auttaa esimerkiksi romanialaisia tai bulgarialaisia edes tarjoamalla rehellistä töitä työehtosopimusten puitteissa, on turha kuvitella että tästä maasta koskaan löytyisi kiinnostusta auttaa joskus Afrikkaa tai Latinalaista Amerikkaa.

Pulassa olevien euromaiden tukipaketit ovat tietysti vaikeampi kysymys, koska ne tarjotaan meille “ota tai jätä”-periaatteella, kun kaikki ehdot ja pakettien toteuttaminen on jo neuvoteltu pankkien kanssa. Käytännössä ne tarkoittavat rahavirtaa tuettujen maiden pankeille ja köyhille ankaraa vyönkiristystä – mutta ilman tukipaketteja näiden maiden köyhät olisivat vielä pahemmassa jamassa. Nyt näen vasemmistovihreitä kavereitani samoissa Irlannin ja Kreikan tukipakettien vastaisissa naamakirjaryhmissä hommaporukan kanssa, mutta mielestäni meidän pitäisi ennemminkin keskustella näiden tukipakettien ehdoista ja siitä miten niistä neuvotellaan, kuin siitä pitäisikö kriisitalouksia ylipäätänsä auttaa vai ei.

Johtopäätösten sijasta

Kritisointi on tietysti aina helpompaa kuin todellisten vaihtoehtojen ehdottaminen. On selvää, että vuoden 2011 vaalien fiasko on paljolti meidän, ulkoparlamentaaristen aktivistien omaa syytä, mutta vaaleilla on myös paljon vähemmän merkitystä kuin parlamentaristinen vasemmisto antaa ymmärtää. Kamppailu oikeistopopulismia vastaan ei lopu vaaleihin, vaan niiden jälkeen se vasta tosissaan alkaa.

Antti Rautiainen

Olen kommunisti

2011-04-10T21:17:43Z

Kirjoitettu taidenäyttelyn "Olen liberaalisosialisti - zenarkisti - individualisti - kollektivisti - skeptikko - humanisti - kapitalisti - romantikko - kooperatiivisti - nihilisti" puhekareokea ja tabloidilehteä varten. Taidenäyttely oli esillä Jyväskylän taidemuseossa 3.2. - 4.4. 2011, taiteilijat
Frank Brümmel, Krister Gråhn, Tuomas Laitinen, Sebastian Lindberg, Pilvari Pirtola, Johanna Raekallio, Satu Rautiainen, Pasi Rauhala, Jyrki Riekki ja Hanna Saarikoski.

Olen kommunisti

Koska uskon, että jos ilma kuuluu kaikille, on myös veden ja maan kuuluttava. Enkä tarvitse kenenkään muun hammasharjaa enkä kalsareita, omani riittävät. Kyse ei siis ole henkilökohtaisen omaisuuden viemisestä, vaan tuotantovälineiden jakamisesta kaikille.

Olen anarkisti

Koska valtio ei ole yhteisö, vaan byrokratiakoneisto joka aina kääntyy ajamaan omia intressejään. Kommunisti ei voi kannattaa valtiota, koska valtion omaisuus ei ole yhteistä omaisuutta. Anarkismini on seurausta kommunismistani, eikä toisin päin.

En vieroksu historiaa, mutta semantiikka on sitäkin tärkeämpää. Se, että historiallisesti 99% itseään kommunisteiksi väittävistä on ollut valtiovallan kannattajia, ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että valtio ja yhteisö ovat eri asioita. He kaikki olivat siis valehtelijoita tai typeryksiä.

Nykyään suurin osa ihmisistä ei halua määritellä itseään millään aatteilla, mutta todellisuudessa kukaan ole omaksunut maailmankatsomustaan kohdussa. Eikä pidä luulla, että tämä yksilöllisyyden ihanne antaisi meille vapaat kädet määritellä kaikki termit miten itse haluamme. Siispä kannattaa lähteä siitä, mitä sanat oikeasti tarkoittavat – kommunismi tarkoittaa yhteisöllisyyttä, ja anarkismi elämää ilman esivaltaa

Olen demokraatti

Koska yhteisistä asioista voi päättää vain yhdessä. Tässäkin on paras palata merkitykseen – kukaan muinaisen Ateenan asukkaista ei pitäisi nykyistä parlamentarismiamme demokratiana. Annamme äänemme jollekin ihmiselle, jonka kanssa varmasti jo lähtökohtaisesti olemme eri mieltä monista niistä sadoista kysymyksistä, joihin hänen pitää edustuskaudellaan puuttua. Lopuista kysymyksistä hän äänestää ehkä puolueensa kannan mukaisesti, tai joidenkin lehmänkauppojen edellyttämällä tavalla. Jos hän pettää lupauksensa ja äänestää toisin kuin kampanjoidessaan lupasi, voimme rankaista häntä äänestämällä jotain toista ehdokasta neljä vuotta myöhemmin – mutta ei ole mitään takuita siitä, että tämä toinen ehdokas olisi yhtään sen oikeamielisempi.

Moni ei tietysti haluakaan vastuuta, ja jättää ilomielin asioista päättämisen jollekin, jonka niskoille voi sitten vierittää kaikki syyt epäonnistumisista. Minusta tämä on lapsellista. Jos minulle annettaisiin mahdollisuus, löytäisin aikaa muodostaa mielipiteeni jokaisesta kysymyksestä, joka nousisi esille eduskunnassa tai kotikaupunkini valtuustossa. Enkä vaadi yhtä ääntä kahdestasadasta, vain yhtä viidestä miljoonasta.

Tuttavani kysyivät taannoin, minkä pitäisi olla perustulon ja ansiosidonnaisen suhde työttömyysturvasta, ja miten eläkkeen pitäisi muodostua. Kommunismissa perustulo ja eläke eivät ole tarpeen, koska perustarpeet täytetään yhteisöllisesti, näin siis jossain tulevaisuudessa. Asioiden hoitaminen tässä ja nyt taas on yhteiskunnallisen insinööritaidon kysymys, enkä pidä tarpeellisena päteä sillä.

Hallitsen kyllä taulukkolaskennan, differentiaaliyhtälöt, panos-tuotosanalyysin ynnä muuta sellaista, ja jos vastaukseni näihin kysymyksiin todella kiinnostaa jotakuta, olen valmis vastaamaan puolen vuoden kuluttua apurahaa vastaan. En kuitenkaan kehota ketään luottamaan sokeasti asiantuntijoihin, eikä pidä olettaa, että kukaan poliitiikko voisi olla satojen erikoisalueiden asiantuntija. On selvää, ettei yhden ihmisen kapasiteetti nykyään riitä juuri mihinkään, siksi viisi miljoonaa vajavaista on aina parempi kuin kaksisataa sellaista.

Demokraattisuus on siis seuraus anarkismista, joten anarkismi edellyttää vastuullisuutta jota suurella osalla ihmisistä ei vielä ole. Vastuuta ei kuitenkaan koskaan opi kantamaan, jos sitä ei anneta. Anarkismiin kuuluu siis ihmiskunnan kollektiivinen aikuistuminen, ja kaikki voivat aloittaa itsestään.

Olen aktivisti

Joskus olen kehottanut ihmisiä olemaan äänestämättä. Enää en ota asiaan kantaa, koska suurin osa ihmisistä jotka eivät äänestä tekevät sen vääristä syistä. Itse koen koko idean siitä, että minun pitäisi osallistua rituaaliin, jossa annan minulle kuuluvan vallan jollekin toiselle, niin nöyryyttäväksi, että taidan jättää väliin tänäkin vuonna.

Sen sijaan varmasti tänäkin vuonna tulen osallistumaan vähintään tusinaan erilaiseen protestiin. Olisi järjetöntä jättää äänestämättä ilman, että tekisi jotain muuta. Tiedän aktivismin rajallisuuden – yhden kysymyksen parissa puuhastellessa voi tärväytyä koko elämä, siinä missä poliitikon pitää vain painaa nappia. Vaihtaisin mielellään paikkaani edustajan kanssa, mutta vain sillä ehdolla että sama vaihtoehto olisi kaikilla muillakin, eikä vain harvoilla valituilla. Enkä väitä, että aktivismikaan olisi mahdollista ilman mitään kompromisseja. Silti tiedän myös mahdollisuuteni – kampanjoista joihin olen osallistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ainakin viidesosa on saavuttanut vähintään osittaisen voiton. Suhteessa siihen kuinka vähän aktivisteja on, olemme saaneet äänemme kuulumaan niin hyvin, että se on suorastaan epäreilua.

Kolmen koon korporatismi

2010-12-30T23:35:13Z

Julkaistu Niin & Näin lehdessä 3/2010, ja Väärinajattelija-lehden numerossa 4.

Kolmen koon korporatismi

Suomen poliittinen järjestelmä on sosiaalidemokraattinen korporatismi riippumatta siitä, mitkä kaksi kolmesta pääpuolueesta ovat milloinkin hallituksessa. Sosiaalidemokraattinen se on siksi, että aate on hyväksytty osaksi virallista järjestelmää. Kaikkien Suomen poliittisten puolueiden ohjelmat ovat sosiaalidemokraattisia siinä mielessä, että ne kannattavat pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Ilmoittihan Paavo Lipponen aikoinaan, että sitä sosialismi nykyään tarkoittaakin.

Missään muussa mielessä mikään Suomen eduskuntapuolue ei ajakaan sosialismia. Yksikään ei pyri estämään pääoman kasautumista vaan korkeintaan rajoittamaan pääoman pahimpia ylilyöntejä. Mikään puolue ei myöskään ole sosiaalidemokraattinen 50-luvun demarivaikuttaja Emil Skogin tarkoittamassa mielessä – pyrkimys avainalojen valtiollistamiseen tai ammattiyhdistysliikkeeseen, joka voisi yksin sanella ehdot työmarkkinoilla. Sen sijaan kaikki puolueet ovat sosiaalidemokraattisia lipposlaisessa mielessä, mikä tarkoittaa hyvinvointivaltiota, kolmikantaa ja työpaikkojen luomista ensisijaisesti yksityissektorilla. Erot ovat pelkästään painotuksissa. Juuri tämä tekee Suomen poliittisesta järjestelmästä korporatistisen.
Alun perin korporatismilla tarkoitettiin 20- ja 30-luvuilla Etelä-Amerikassa ja Italiassa kehitettyä talousjärjestelmää, joka vastusti parlamentarismia mutta pyrki integroimaan erilaiset toisilleen vastakkaiset eturyhmät muilla tavoin mukaan politiikkaan. Edustuksellisuus ei perustunut periaatteeseen ”yksi ääni jokaiselle kansalaiselle” vaan eturyhmien väliseen päätöksentekoon. Tosin käytännössä korporatistiset järjestelmät olivat autoritaarisia tai totalitaarisia. Työntekijöiden edut jäivät työnantajien etujen ja hallitsevan byrokratian etujen jalkoihin.
Pohjoismaiden parlamentaristinen malli tietysti eroaa alkuperäisestä, mutta ilman omaa eturyhmää ei Suomen politiikkaan edelleenkään ole juuri asiaa. Suomen korporatistinen järjestelmä on kolmen kivijalan varassa.

Kolmikanta ja Kansallisuustunne

Kolmikantajärjestelmä syntyi tammikuun kihlauksessa 23.1.1940, kun Suomen työnantajain keskusliitto STK tunnusti Suomen ammattijärjestöjen keskusliiton SAK:n neuvotteluosapuoleksi seuraten Ruotsin työmarkkinaosapuolten vuonna 1938 antamaa esimerkkiä.
Tammikuun kihlaus ja korporatismin synty olisivat kuitenkin olleet mahdottomia ilman talvisotaa, koska kansalaissodan perinnön takia asenteet Suomen työmarkkinoilla olivat paljon Ruotsia jyrkempiä. Kihlaus oli työväenliikkeelle kansallisen yhtenäisyyden nimissä annettu myönnytys. Se mahdollisti paremman neuvotteluaseman SAK:lle, mutta pitkällä aikavälillä sen väistämätön seuraus oli työväenliikkeen integraatio osaksi hallintokoneistoa.
Kansallisuustunne on käsitys siitä, että sortajien ja sorrettujen intressit yhtyvät. Syntyäkseen se tarvitsee jonkinlaisen ulkopuolisen yhteisen vihollisen. Mutta olivatko työläisten ja työnantajien intressit todella yhteiset edes talvisodan aikana? ”Kansan yhdistänyt” talvisota on Suomen projektin keskeisin myytti. Vuosien varrella vähäinenkin historiallinen kritiikki on hautautunut kirjastojen hyllyille pölyttymään, ja kritiikin kirjoittajat ovat joko haudassa tai sen partaalla. Aihe on tietysti monimutkainen, mutta tapahtumat ovat niin keskeisiä Suomen nykyisen poliittisen järjestelmän muodostumisen osalta, että niitä täytyy ainakin raapaista.
Ulkoministeri Eljas Erkon käymät sotaa edeltävät neuvottelut olivat vaarallista uhkapeliä, koska Suomen naiivi hallitus ei koskaan tosissaan uskonut Neuvostoliiton ryhtyvän sotaan. Tilanteen paremmin ymmärtäneet tahot, esimerkiksi Mannerheim ja Paasikivi, olivat asiasta toista mieltä, mutta jäivät alakynteen. Suomalaisten kannalta 30 000 kuollutta ja 11% menetettyä maa-alaa oli tietysti onnekas loppu uhkapelille – koko maan miehitys olisi ollut vain muutaman viikon kysymys. Tilanteen ratkaisi lopulta vain Neuvostoliiton huono tiedustelu, joka ei kyennyt kumoamaan Stalinin erheellistä käsitystä siitä, että Englanti tai Ranska olisivat olleet kiinnostuneita Suomen hallituksen auttamisesta.
Sotimalla hävittiin paljon enemmän maa-alueita kuin Stalin oli alkujaan vaatinut. Stalin oli myös tarjonnut alkuperäisille aluevaatimuksille hyvitystä Itä-Karjalasta. Neuvostoliiton vaatimukset eivät tietenkään olleet oikeutettuja mutta suurvallan logiikan kannalta ymmärrettäviä tilanteessa, jossa Saksa oli jo siepannut Tšekin, puolet Puolasta ja valmistautui vyörymään eteenpäin. Neuvostoliiton sekasorron aikana solmittu Tarton rauha oli nimittäin antanut Suomen valtiolle rajan, joka oli vain kivenheiton päässä Neuvostoliiton toiseksi suurimmasta kaupungista.
Natsit eivät tunnetusti paljoa piitanneet puolueettomien “läpikulkumaiden” suvereeniteetista. Olisiko Suomen hallitus kyennyt pysäyttämään esimerkiksi natsien maihinnousun Viipuriin ja hyökkäyksen sieltä Leningradia kohti kannasta pitkin? Tuskin. Neuvostohistoria pääosin vaikeni talvisodasta, joten venäläiset eivät edelleenkään juuri tunne konfliktiin johtaneita syitä. Pelkään, että suomalaisten asialle ei juurikaan löytyisi ymmärrystä, jos venäläiset tietäisivät, että talvisodassa Suomelta saavutetut aluevoitot kenties edesauttoivat Leningradin pelastumista toisessa maailmansodassa.
Nämä huomiot ovat tietysti jälkiviisastelua, ja ehkäpä vielä 1939 oli luonnollista kuvitella, että esimerkiksi Kansanliitto olisi pystynyt johonkin todellisiin toimiin Suomen valtion puolesta. Joka tapauksessa edes talvisota ei ole niin yksiselitteinen asia kuin nykyään annetaan ymmärtää. Talvisodan yksinkertaistaminen ei kuitenkaan ole yllättävää, kun ottaa huomioon, että jopa veljeily natsien kanssa pari vuotta myöhemmin, Mannerheimin itsensä julistama etninen puhdistus Itä-Karjalassa ja miekantuppikäsky, joka käytännössä määritti sodan päämääräksi Suur-Suomen luomisen, ja Einsatzkommando Finnlandin sotarikokset, kuitataan oikeutettuna ”erillissotana”.
Myytin synnyttämisen lisäksi talvisodan suurin historiallinen merkitys oli kuitenkin kolmikannan eli suomalaisen korporatistisen sopimuskäytännön synty. Työväenliike oli vain ensimmäinen niistä yhteiskunnallisista liikkeistä, jotka ajautuivat valtion syleilyyn. Saman tien ovat kulkeneet yksi toisensa jälkeen kaikki muutkin.

Kansalaisyhteiskunta

Angloamerikkalaisessa liberaalissa traditiossa kansalaisyhteiskunta ymmärretään vastapainona valtiolle. Sen avulla valistuneet kansalaiset valvovat päättäjiensä toimintaa. Kansalaisyhteiskunnalla on toinenkin merkitys: Hegelille kansalaisyhteiskunta oli valtion osa. Hänelle valtio tarkoitti yhteyttä, jossa hallitsijoiden ja alamaisten intressit sulautuvat yhdeksi, yhteiseksi tahdoksi. Hegelille kansalaisyhteiskunta oli juuri se alue, jossa kansalaiset sulautuvat valtioon. Suomalainen yhteiskunta on kansalaisyhteiskunta nimenomaan hegeliläisessä mielessä.
Kun talousihmiset puhuvat kansalaisyhteiskunnasta, he käyttävät termiä ”kolmas sektori”. Kolmannelle sektorille sysätään tehtävät, joista liike-elämä ei huolehdi, koska ne eivät tuota tarpeeksi voittoa, sekä tehtävät, joista valtio säästää. Kolmas sektori tarjoaa kapitalismille sen edun, että sillä voidaan teettää työtä huonommilla palkoilla ja työehdoilla kuin valtiolla olisi pokkaa tarjota. Kolmannen sektorin tehokkuus julkiseen sektoriin verrattuna on kuitenkin kyseenalaista – jos kansalaisjärjestö haluaa nykyisessä talousjärjestelmässä rahaa yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä, sen on käytettävä itsensä mainostamiseen ja brändäykseen valtavia rahasummia, jotka ovat itse ydintoiminnasta pois.
Erityisesti globaalin Etelän aktivistit ovat ruvenneet tekemään eroa kansalaisjärjestöjen (Non-Governmental Organisations) ja kansanliikkeiden välille. Erottelu perustuu seuraavaan neljään ulottuvuuteen:

Kansalaisjärjestöt:                             Kansanliikkeet:
Palkatut työntekijät    Vapaaehtoistyö
Valtiot ja suuret säätiöt tukevat        Jäsenmaksut ja paljon pieniä lahjoituksia
Keskitetty hallinto                                Hajautettu hallinto
Lobbaaminen                                     Suora toiminta

Kansalaisjärjestöjen rooli on erityisen haitallinen Etelässä, jossa länsimaista tuleva valuutta takaa niille aseman legitiimeinä hallitusten neuvottelukumppaneina, mikä legitimoi kansanliikkeiden sivuuttamista ja nujertamista sen sijaan, että ihmisille annettaisiin päätäntävalta omista asioistaan. ”Osallistamisesta” on tullut osa Maailmanpankin jargonia. Käytännössä se tarkoittaa jonkun kansalaisjärjestön toimihenkilön toimimista kumileimasimena milloin millekin ympäristöä ja köyhien elinoloja tuhoavalle projektille.
Suomen tilanne tietysti eroaa kehitysmaista. Kehitysmaissa ja Itä-Euroopassakin työpaikat kansalaisjärjestöissä kuuluvat keskiluokalle, mikä itsessään vieraannuttaa järjestöjen työntekijät heistä, joita he muka edustavat. Suomessa taas järjestöjä pyörittävät usein alipalkatut, määrä- ja osa-aikaiset orjat. Huonompi juttu idealisteille, jotka haluavat työkseen parantaa maailmaa, mutta tämä myös hillitsee pahimpien pyrkyreiden intoa hakeutua alalle. Mutta koska Suomen poliittinen kulttuuri on korporatismin läpitunkema, hoitavat täkäläiset kansalaisjärjestöt ”edustusroolinsa” usein jopa sutjakammin kuin Maailmanpankin leivissä toimivat kollegansa.
Korporatistisen ideologian mukaan joka eturyhmällä on oma yhtenäinen järjestönsä – palkansaajilla on alakohtaiset ammattiliitot, luonnonsuojelijoilla Suomen luonnonsuojeluliitto ry, eläinsuojelijoita edustaa Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto ry ja niin edespäin. Kun päätetään jotain luontoon liittyvää, kutsutaan komiteaan yksi Luonnonsuojeluliiton edustaja; kun päätetään eläinten asioista, kutsutaan komiteaan yksi Eläinsuojeluyhdistysten Liiton edustaja. Komiteamietintö jätetään ja eriävät mielipiteet lisätään siihen. Järjestelmä on taas toiminut, ja kaikkien mielipiteet on kuultu.
Naurettavimmillaan tämä järjestelmä on silloin, kun etujärjestöillä ei ole minkäänlaista jäsenpohjaa, ne saavat käytännössä koko rahoituksensa valtiolta ja niiden edustustehtävissä istuu samoja ”asiantuntijoita”, jotka voisivat istua alan komiteoissa muutenkin. Esimerkkinä tällaisesta ”etujärjestöstä” voi mainita valtakunnallisen kestävän liikenteen etujärjestön, Suomen Liikenneliiton. Tällaiset järjestöt on perustettu yksinomaan ennaltaehkäisemään ja marginalisoimaan omaehtoista kansalaistoimintaa. Suomen Rauhanpuolustajat ei ollut oikeastaan mikään riippumaton kansanliike, mutta järjestön linja kolmannen maailman kysymyksissä erosi kuitenkin niin paljon Suomen valtion virallisesta linjasta, että sen syrjäyttämiseksi piti perustaa Kehitysyhteisön palvelukeskus KEPA.

Murtuman ja kuihtumisen hetket

Tietysti jos konfliktit kasvavat erityisen suuriksi, voi korporatismi hetkellisesti murtua eri tavoin. Esimerkiksi piikkinä Suomen Luonnonsuojeluliiton lihassa ovat olleet sen hieman riippumattomampi nuorisojärjestö Luonto-Liitto. Eläinsuojelun suhteen murtuma on vielä selvempi – koska kaikille myös tuotantoeläimistä piittaaville on päivänselvää, että Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto suojelee eläimiä hyvin valikoivasti ja rajallisesti, on sille ilmaantunut sellaisia vaihtoehtoja kuten Animalia ja Oikeutta Eläimille.
Eläinsuojeluyhdistysten liiton kampanjat esimerkiksi kotimaisen lihan puolesta olivat kuitenkin harvinaislaatuisen törkeitä, ja ilman niitä mitään Animaliaa tai Oikeutta Eläimille -järjestöä ei varmaankaan olisi syntynyt. Käytännössä näin selvä irtiotto ”etujen virallisesta edustajasta” onnistuu ani harvoin. Riippumattomat kansanliikkeet yleensä sykkivät pari vuotta, ja lässähtämisen jälkeen niiden aktiivit joko nielevät ylpeytensä ja hakeutuvat töihin virallisiin alan järjestöihin tai heittävät hanskat tiskiin kokonaan. Tai sitten vaihtoehtoiset järjestöt byrokratisoituvat ja maltillistuvat niin, ettei niitä enää juuri voi erottaa niistä järjestöistä, joiden rinnalle ne syntyivät.
Osittain näin käy siksi, että palkattoman aktivismin yhdistäminen työntekoon, opiskeluun ja/tai perheeseen on pidemmän päälle erittäin raskasta. Mutta myös siksi, että kansalaisjärjestöjen jatkuva paskanheitto kansanliikkeiden aktivisteja vastaan yhdistettynä koko yhteiskunnan läpäisevään korporatistiseen logiikkaan, jonka mukaan kaikki riippumaton toiminta, joka ei ole ”asiantuntijoiden” kontrollissa, on haihattelua, huliganismia tai terrorismia, yksinkertaisesti murtaa aktivistit. Tätä edesauttaa se, että aktivisteilla on pääsääntöisesti hyvin naiivi käsitys kansalaisjärjestöistä, joiden roolia korporatistisen järjestelmän takuumiehinä he eivät ole ymmärtäneet.

Valtion voittokulku

Kaikkein naurettavin väite on, että valtio olisi kuihtumassa pois. Sadun uusliberalismista ja kaikkialle tunkevasta suuryhtiöiden vallasta ovat keksineet demarit, jotka yrittävät saada meidät jälleen uskomaan ikivanhaan kusetukseen. Toki yksityisten vartiointiliikkeiden työntekijät silloin tällöin hakkaavat ihmisiä ilman syytä, mutta en ole koskaan nähnyt yksityisten vartioliikkeiden saartavan mielenosoittajia, en ole koskaan saanut tuomiota aseistakieltäytymisestä yksityiseltä tuomioistuimelta, yksityinen poliisikoira ei koskaan ole purrut minua eikä yksityinen poliisi ole koskaan laittanut minua nippusiteisiin. Valtio on vahvempi kuin koskaan, eikä tämä asianlaita oikeastaan edes haittaa suuryrityksiä, koska se mahdollistaa keskittymisen omaan avainosaamisen – ne voivat ulkoistaa valtiolle ja kansalaisyhteiskunnalle vähemmän voitolliset alat.
Kolmannen maailman, Venäjän ja Yhdysvaltain slummien ongelmat ovat myös yksi osa suomalaisen järjestelmän legitimiteettiä. Etelän ongelmat koetaan kaukaisiksi ja meistä erillisiksi sekä todisteeksi siitä, että demarijärjestelmä pitää tunkea kaikkialle. Mutta kaikki liittyy kaikkeen – on vaikeaa kuvitella Nokian menestystä ilman tantaalia, jonka ryövääminen teki menestyksekästä liiketoimintaa Kongon sodasta, joka on toistaiseksi tämän vuosisadan verisin.
Kahtiajako vastuuntuntoisen Euroopan ja uusliberalistisen ja aggressiivisen Yhdysvaltojen välillä on lopulta hyvän ja pahan poliisin pari, vaikka Suomen valtaeliitti on ehkä onnistunut uskottelemaan itselleen, että näillä kahdella olisi jotain eroa. Uskon kuitenkin, että oikeasti he ymmärtävät Yhdysvaltain muodostaman maailmanpoliisin olevan kapitalismille välttämätön. Vastavuoroisuutta tähän suhteeseen ajaa vain kaapista ulos tulleiden NATO-jäsenyyden kannattajien joukko, joka esimerkiksi haluaisi Suomen kantavan ”valkoisen miehen taakkaa” aktiivisemmin Afganistanissa.

Vasemmiston harhat

Kommunismille tiedän useamman eri merkityksen, sosialismille ehkä vielä useampia, mutta siitä, mitä tarkoittaa ”vasemmisto”, minulla ei ole mitään aavistusta. Ala-asteella istuin mielelläni takarivissä, mutta en tajua mitä järkeä aikuisiällä on rakentaa identiteettinsä istumapaikan varaan, eteenkään jos ei itse satu olemaan eduskunnassa. Vasemmisto tuntuu tarkoittavan ehkä palestiinalaishuivia ja Che Guevara -paitaa, tai ehkä palkansaajien edun ajamista työnantajien etuja vastaan. Kapitalismia se ei kuitenkaan vastusta eikä välttämättä vaadi valtiolle suurempaa roolia kuin tämän päivän työnantajat, jotka itkevät esivaltaa apuun, kun pankkikriisi yllättää.
Ilman korporatismia ja nostalgista kaipuuta sen kulta-aikaan 60- ja 70-luvuille on mahdotonta kuvitella suomalaista vasemmistoa. Rynnätään puolustamaan Koskenkorvaa tai Turun Sinappia. Ilmeisesti Kekkosen aikaa lähemmäs emme voi paratiisia päästä.
Jos länsimaiden vasemmistointellektuellit ovat yhtä mieltä jostain asiasta, se on Yhdysvaltain entisen presidentin George W. Bushin tyhmyys. Yhden asian Bush kuitenkin ymmärsi paremmin kuin demarit – kapitalismia ei voi tehdä kauniisti. Jos haluamme säilyttää kulttuurimme, perinteemme ja elintasomme, pääomien täytyy voida luoda uutta pääomaa, voittojen pitää kasautua, luonnonvaroja pitää haaskata, aseita pitää testata ja yhä uusia alueita täytyy saattaa globaalin talouden piiriin. Ihmiskasvoista kapitalismia ei ole, kuten ei myöskään ole olemassa ihmiskasvoista valtiota. Toisenlainen kapitalismi ei ole mahdollinen. Tämän vuosisadan vastakkainasettelu ei ole keynesiläisyys vastaan monetarismi, ei sosiaalidemokratia vastaan uusliberalismi, ei protektionismi vastaan vapaakauppa eikä edes valtiokapitalismi vastaan yhtiökapitalismi. Tämän vuosisadan vastakkainasettelu on hallitseva luokka vastaan inhimillisyys.
Vasemmiston pohdinta siitä, onko esimerkiksi NATO-jäsenyys hyväksi Suomelle, on siis lähtökohtaisesti väärällä raiteella. Ei ole mitään Suomen yhteisiä intressejä: on olemassa vain valtaeliitin intressejä ja kaikkien muiden intressejä. Ilman muuta NATO on hyväksi valtaeliitin intresseille, ja abstraktin ”kansan” intressit määritellään aina valtaeliitin intressien mukaan. Vasemmiston flirttailu nationalismin kanssa on ampumista omaan nilkkaan. Tämä on niin ilmeistä, että jotkut ovat menneet toiseen umpikujaan – tällä viittaan Vihreän puolueen ja sen nuorisojärjestön EU-myönteisyyteen ja autonomiliikkeen ”oikeistosiiven” Euromayday-liikkeeseen, joka ajaa vasemmistolle ”eurooppalaista identiteettiä” kansallista identiteettiä korvaamaan.

Nationalismin monet kasvot

Nationalismi ei kuitenkaan välttämättä tarkoita kansallisvaltion tukemista. Itse asiassa maailman valtioiden valtaenemmistö ei ole kansallisvaltioita, eikä sellainen oikeastaan ole edes maailman (toistaiseksi) johtava valtio Yhdysvallat. Tosin koska maata läpäisevään patriotismiin liittyy keskeisesti idea ”amerikkalaisesta kansakunnasta”, voi sitä kutsua nationalismiksi laajassa mielessä, vaikka amerikkalaiseksi voidaan hyväksyä pelkästään asuinpaikan, vakaumuksen ja tekojen perusteella. Se ei siis välttämättä vaadi mitään syntyperältä tai syntymäpaikalta. Samalla tavalla eurofederalismia voi kutsua nationalismiksi laajassa mielessä – sekin perustuu myyttien päälle rakennettuun yhteiseen identiteettiin, joka asetetaan koko muuta maailmaa vastaan.
Viime vuosisadan jälkeen tuskin enää pitää perustella, mitä nationalismissa on pielessä, mutta kerrataan nyt kuitenkin, että pyrkimys luoda Eurooppaan etnisesti homogeenisia kansallisvaltiota johti miljooniin kuolleisiin ja kymmeniin miljooniin pakkosiirrettyihin. Saman projektin vieminen Aasiaan tai Afrikkaan aiheuttaisi todennäköisesti vielä enemmän tuhoa – eikä Yhdysvaltojen edustama ”toisenlainen nationalismi” tunnu sellaiselta vaihtoehdolta, että se pitäisi lanseerata Euroopassa.

Missä olemme? Keitä olemme?

Jos ei pidä olla kansalainen ja kukaan ei halua olla työläinen, minkälainen identiteetti auttaisi alkaneen vuosisadan haasteisiin? Anarkismi on autonomisen, instituutioiden ulkopuolella olevan toiminnan käytäntö riippumatta siitä, pitävätkö toimijat itseään anarkisteina tai autonomeina. Mutta toiminta ei johda mihinkään, jos toimijat eivät ymmärrä omaa asemaansa, oli heidän asemansa oman identiteetin perusta eli ei.
”Yleisinhimillinen” identiteetti nojaa miltei väistämättä joko liberaaliin humanismiin, uskonnolliseen hurmahenkeen tai siihen, että kolmannen maailman köyhien uskotaan odottavan demokratian ilosanomaa. Humanismi ja demokratia eivät kuitenkaan ruoki nälkäisiä eivätkä poista luokkaeroja. Intia on ollut demokratia jo 60 vuotta, mutta edelleenkin maan naisista lähes puolet on lukutaidottomia.
Suomen talousjärjestelmässä on tällä hetkellä kolme (usein päällekkäistä) ryhmää, joiden on syytä olla tyytymättömiä omaan asemaansa – julkisen sektorin työntekijät, epäsäännöllisissä työsuhteissa olevat ja syrjäytyneet. Julkisen sektorin työntekijöiden palkat suhteessa yksityissektoriin laskevat jatkuvasti, koska yksityissektorin tuottavuus kasvaa nopeammin. Tämä ongelma on ratkaisematon kapitalismin puitteissa, koska valtion työt ovat tyypillisesti sellaisia, joissa ihmisiä on vaikeaa korvata automaatiolla. Tehyn työtaistelutilanteessa hyväksytty pakkotyölaki kuitenkin osoitti, että valtio puuttuu tarpeen tullen kovin keinoin yrityksiin parantaa julkisen sektorin työntekijöiden asemaa. Valtionsektorilla myös perinteiset ammattiliitot ovat vielä voimissaan, ja on vaikeaa kuvitella, että mikään muu aate kuin nostalgia saisi ihmiset yhdistymään kamppailuun.
Tämän takia, huolimatta huomattavasta jännitteestä valtiollisella sektorilla, määräaikaiset ja muuten epätyypilliset työsuhteet ovat viime aikoina kiinnostaneet enemmän radikaalia vasemmistoa. Sen sijaan tuotantokoneiston marginaalissa tai kokonaan sen ulkopuolella olevat syrjäytyneet eivät kiinnosta ketään – paitsi pelottimena. Syrjäytymisessä ei nähdä mitään positiivista. Vasemmisto oikeastaan ymmärtää, että syrjäytyneiden protestilla ei voi olla mitään rationaalisia muotoja, vaan se on vain räjähdyksiä.
Syrjäytyneistä ei koskaan tule lobbaajia, johtokuntien äänestäjiä tai vuosikertomusten kirjoittajia järjestörekisteriä varten. Syrjäytyneiden protesti ei koskaan ole kaunista nähtävää, mutta anarkistien tehtävä ei ole toimia kauhistuneiden kukkahattutätien roolissa ja pyydellä anteeksi.
Tietenkään yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneita ei ole enempää kuin 5–10 prosenttia. Mutta anarkismi ei olekaan demokratiaa, enemmistön valtaa. Anarkismi ajaa luokkarakenteen poistoa, riippumatta siitä, onko pohjalla olevia 5, 10 vai 90 prosenttia.
Suomen korporatistinen järjestelmä on ollut suuri menestys. Se on ehkä ensimmäinen valtiomuoto, joka on saanut ihmiset todella tuntemaan itsensä samanlaisiksi kuin vallanpitäjänsä. Niinpä se on synnyttänyt itserakkaan kansan, joka uskoo, että sen täydellistä järjestelmää ei uhkaa mikään, vaikka ympärillä koko maailma on uppoamassa.
Minua ei kiinnosta vasemmiston pelastaminen, koska vasemmisto on ollut keskeisesti luomassa niitä myyttejä, jotka ovat nyt riesanamme. Minua kiinnostavat aidosti riippumattomat ja radikaalit ruohonjuuritason liikkeet, jotka myös ymmärtävät synergian ja solidaarisuuden merkityksen, ja näin ollen pystyvät välttämään erilaisten nationalismien sudenkuopat.

Kommunismi vastaan perustulo

2009-06-05T21:44:34Z

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen-lehden numerossa 42.

Kommunismi tarkoittaa tuotantojärjestelmää, jossa jokainen antaa
kykyjensä mukaan ja jokainen saa tarpeidensa mukaan. Tuotantovälineet
ovat työntekijöiden välittömässä kontrollissa, hyödykkeet ovat
olennaisilta osiltaan ilmaisia ja vaihtaminen perustuu
vastikkeettomuuteen. Anarkistin on luontevinta kannattaa kommunistista
talousjärjestelmää, mutta tavarantuotanto on vain yksi monista
kysymyksistä joita anarkismi käsittelee.

Ja mitä tavarantuotantoon tulee, vaadin kommunismia, en perustuloa. En
tosin välttämättä ole perustuloa vastaankaan, se riippuu perustulon
toteuttamisen käytännön yksityiskohdista. En kuitenkaan välttämättä näe
perustulon vaatimista vaivan arvoisena, koska tasa-arvoisen ja
maailmanlaajuisen perustulon toteuttaminen ei ole sen helpompaa kuin
maailmanlaajuisen kommunismin toteuttaminen.

Perustulo voi olla yksi vaatimus, jonka toteuttaminen voi viedä
lähemmäksi kommunismia. Näin ei kuitenkaan tapahdu, jos keinot
sekoitetaan päämäärien kanssa, ja myös osa tämänhetkisestä
argumentoinnista perustulon puolesta on sellaista, joka ei ole omiaan
edistämään maailmanlaajuista kommunismia.

Ensiksikin, suuri osa argumentoinnista perustulon puolesta on
nationalistista. Perustuloa ehdotetaan joko Suomen puitteissa, jolloin
vaatimus on suomalaisnationalistinen, tai sitten EU:n puitteissa,
jolloin vaatimus on euronationalistinen. Vaikka radikaalivasemmisto on
korvannut 90-luvun alussa suositun “kansalaispalkka”-käsitteen
perustulon käsitteellä, tässä on kyseessä lähinnä kauneusleikkaus, koska
kyse on olennaisesti samasta asiasta – palkasta joka maksetaan
kansalaisuuden, tai parhaimmassakin tapauksessa asuinpaikan perusteella.

Työetiikan kriitikot usein unohtavat, että työetiikkaan liittyy
tasa-arvoinen eetos, jonka mukaan kaikki työtä tekevät ovat
samanarvoisia verenperintöön katsomatta. Tämän etiikan ansiosta
sosialismi voitti aikanaan puolelleen miljoonien kovaa työtä tehneiden
siirtolaisten tuen molemmissa Amerikoissa. Perustulon vaatijat kuitenkin
käytännön ohjelmissaan sanoutuvat irti tämänlaisesta internationalismista.

Tietysti suurin osa perustulon kannattajista varmaan teoriassa
kannattaisi tasa-arvoista ja maailmanlaajuista perustuloa. Tämä ei
kuitenkaan ole Euromaydayn tai minkään muunkaan tämänhetkisen projektin
lyhyen tähtäimen vaatimuslistassa, ja syykin on itsestäänselvä – jos
maailmanlaajuinen perustulo rahoitettaisiin Suomen valtion budjetista,
rahavirta henkeä kohti pienenisi tuhannesosaan, ja vaikka se
rahoitettaisiin EU:n budjetista, rahavirta pienenisi vähintäänkin
kymmenesosaan henkeä kohti siitä mitä se muuten olisi. Jos “globaali
perustulo” olisi suhteutettu kunkin maan hintatasoon, se voisi Suomessa
olla jossain sadan euron kieppeillä – tällainen perustulo ei ratkaisisi
mitään olennaisia tämänhetkisiä Suomen sosiaaliturvan ongelmia, eikä
sitä vaatimaan ole mahdollista luoda mitään sellaista kansanliikettä
jonka eetos perustuu täällä asuvien omien etujen ajamiseen. Reaalisesti
globaali kansalaistulo tarkoittaisi vain rahansiirtoa rikkaista köyhiin
maihin. Ehkä yksi mahdollinen reformi muiden joukossa, mutta liike sen
puolesta vaatisi sellaista 60-80-lukulaista moralisoivaa liikettä, jotka
aikanaan epäonnistuivat ja jonkalaiset ovat nykyään kovin epämuodikkaita
- tämän vuoksi ainakin osa “prekariaattiliikkeestä” haluaa radikaalia
irtiottoa moralisoivasta diskurssista. Perustulon vaatiminen ei
välttämättä ole nationalistista, mutta jos sitä kaupitellaan länsimaissa
asuville ihmisille hedonistisin argumentein, se on sitä väistämättä.

Perustuloliike on kyllä monilta osin päällekkäinen rajojen vastaisen
liikkeen kanssa, myös Euromaydayn tapauksessa. Euroopan rajojenvastainen
liike kärsii kuitenkin monista periaatteellisista ongelmista. Ensinäkin
se on täysin reaktiivinen, kampanjointi vastustaa lähinnä karkoituksia
ja säilöönnottokeskuksia, mitään suurta visiota siitä miten rajoista
lopulta päästään eroon sillä ei ole. Itse asiassa nykymallinen rajojen
vastainen liike ei välttämättä edes ole nationalismin vastainen – se
vain korvaa verenperintöön perustuvan nationalismin asuinpaikkaan
perustuvalla, “integroivalla” Yhdysvaltojen mallisella nationalismilla.
Tällaista nationalismia Negri ja Hardt tutkivat Imperiumi-kirjassaan,
kuitenkin ymmärtämättä että se on vain nationalismin yksi muoto, eikä
tarjoa mitään todellista vaihtoehtoa kansallisvaltioille. Itse asiassa
tällainen nationalismi sopii täysin yhteen euronationalistisen
perustulomallin kanssa – euronationalistille on aivan luontevaa olettaa,
että kaikki maailman ihmiset haluavat muuttaa Eurooppaan, ja että
Eurooppa onkin heille paras paikka elää.

Mutta vaikka liikkuminen on perusoikeus, ihmisten valtaenemmistö
haluaisi elää siellä missä he syntyvät. Vaikka osa liikkuu liikkumisen
vuoksi, massiiviseksi yltyessään siirtolaisuus on aina ongelman oire, ei
sen ratkaisu. Tämä itsestäänselvyys on tosin myös vaarallinen, joten se
pitää tuoda esiin varoen – koska 90% ihmisistä jotka puhuvat että
“ihmisiä pitää auttaa siellä missä he asuvat” eivät todellisuudessa
halua auttaa ketään, vaan pelkästään kärrätä romanit Suomesta nääntymään
johonkin Romanian kaatopaikalle.

Perustuloa puolustellaan immateriaalisella vallankumouksella, joka on
muuttanut tuotantojärjestelmän sellaiseksi että palvelusektori on
kaikkialla länsimaissa ylivoimaisesti suurin, ja oivallukset ja luovuus
ovat tuottavampia kuin raaka fyysinen työ. Immateriaalinen murros eroaa
kuitenkin olennaisesti edellisestä suuresta murroksesta eli
teollistumisesta siinä, että kun teollistuminen siirsi
maatalousyhteiskunnan romukoppaan kokonaisuudessaan, immateriaalinen
murros lisää vain uuden tuotantokerroksen edellisen päälle. Teollinen
tuottamisen tapa soveltui kaikkialle, maatalous mukaanlukien – vaikka
sosialistien visiot kollektiivisesta maataloudesta eivät
toteutuneetkaan, nykyaikainen länsimaalainen maatila on kuitenkin aina
pieni tehdas.

Mutta 50- ja 60-luvun tekoälyoptimismi ei oikeuttanut itseään, ja
tuotannon siirtäminen halvan työvoiman maahan on pääsääntöisesti
osoittautunut edullisemmaksi kuin sen robotisoiminen. Ennen
tämänhetkistä kriisiä teollisuustyöntekijöiden absoluuttinen määrä
maailmassa oli suurempi kuin koskaan, ja itse asiassa länsimaiden
“immaretiaalinen vallankumous” olisi ollut mahdoton ilman samanaikaista
kehitysmaiden teollistumista. Me olemme riippuvaisia materiaalisen työn
tuotoksista niin kauan kuin emme voi vielä elää koko elämäämme
tietoverkoissa ilman materiaalista ruumistamme – ja tietoverkotkin
tarvitsevat sähköä. Näin ollen kaikki uudistukset jotka eivät ratkaise
materiaalisen tuotannon ongelmaa ovat vain pintaraapaisuja.

Siirtyminen kommunismista perustuloon heijastelee yhteiskunnan arvojen
siirtymistä tuotannosta kulutukseen. Tuotanto ei enää määrittele ihmisen
identiteettiä, kulutus määrittelee. Perustulo on tavallaan tapa ottaa
kulutus haltuun “oikotietä”, ilman että joutuisi vaivaamaan päätä niillä
vaikeuksilla, jotka liittyvät tuotannon haltuunottoon. Teoriassa tämä
kuulostaa hyvältä diililtä – annetaan valtion ja kapitalistien huolehtia
tylsästä tuotannosta, kunhan me saadaan ne samat edut jotka saisimme
hallinnoimalla tuotantoa itse. Käytännössä tämä idea on kuitenkin
utopiaa – lopulta valta on kuitenkin aina sillä kuka kontroloi
tuotantoa. Vaikka tuotannon hallinnoiminen on kommunismin vaikein
ongelma, ei ole olemassa mitään tapoja kiertää sitä.

Antti Rautiainen

Perustuloa olen kritisoinut myös Kapinatyöläinen #34:ssä julkaistussa
kirjoituksessa “Emme tahdo olla kansalaisia”, joka on luettavissa
osoitteessa
http://anttirautiainen.livejournal.com/17096.html

Eduskunnan oikeusasiamiehelle

2009-05-26T21:59:09Z

Pyydän kunnioittavasti, että seuraavassa selostettavan tapahtumasarjaan liittyvien viranomaistoimien laillisuus selvitetään. Itse katson, että poliisin ja armeijan toiminta on ollut laitonta tai ainakin moitittavaa.

Päätin kieltäytyä aseista kesällä 1997 anarkistisen maailmankatsomukseni vuoksi. En koska olisin halunnut kiinnittää huomiota sen aikaisen siviilipalvelusjärjestelmän epäkohtiin, tai vastustaa asevelvollisuusarmeijaa sinänsä. Katsoin, että kansallisen armeijan olemassaolo on ennen kaikkea kapean valtaeliitin intressi, eliitin johon minä en kuulu. Siviilipalvelus on osa asevelvollisuusjärjestelmää, joten se ei ollut minulle vaihtoehto. Lisäksi päätin kieltäytyä osallistumasta kutsuntatilaisuuteen, koska myös se on myös osa asevelvollisuusjärjestelmää, eikä kutsunnoissa edes voi kieltäytyä aseista. Tästä alkoi yli
8 vuotta kestänyt prosessi, jonka kuluessa minua rankaistiin toistuvasti yhdestä ja samasta rikoksesta – aseistakieltäytymisestä.

Alunperin minut määrättiin saapumaan kutsuntoihin 12.11.1997. Tähän kutsuntatilaisuuteen en kuitenkaan mennyt. Sen sijaan vierailin kolmen toverini kanssa kutsuntatilaisuudessa 21.11.1997, soitimme torvifanfaarin ja luimme manifestin armeijajärjestelmää vastaan. Meidät poistettiin voimakeinoin kutsuntatilaisuudesta, ja vietiin poliisilaitokselle, jossa aloitettiin esitutkinta julkisen kotirauhan häiritsemisestä. Lisäksi minut määrättiin saapumaan uudestaan kutsuntoihin 1.12.1997. Syytteet julkisen kotirauhan häiritsemisestä kuitenkin vanhentuivat ennen kuin asiaa ehdittiin käsitellä oikeudessa. Kutsuntoihin en saapunut, pian minut saatiin kiinni ja määrättiin uudestaan kutsuntoihin.

Tätä jatkuikin yhtä mittaa seuraavat 8 vuotta, kaiken kaikkiaan minut on määrätty saapumaan kutsuntoihin 23 kertaa, ja 22 kertaa olen jättänyt menemättä kutsuntoihin – lopulta minut vietiin sinne vankilasta pakolla. Kuudesta kutsuntoihin menemättömyydestä en saanut sakkoja vaan pelkästään uuden määräyksen saapua kutsuntoihin, 16 kerrasta minulle määrättiin 10-20 päiväsakkoa jokaisesta, määrä poliisin oman harkinnan mukaan. Näitä sakkoja en maksanut periaatesyistä – en halunnut käydä kauppaa aseistakieltäytymisoikeudestani. Ulosottovirasto kuitenkin onnistui perimään neljät sakot osittain tai kokonaan, 12 sakot muutettiin yhteensä 68 päiväksi vankeutta, jotka suoritin muuntorangaistuksina kolmena kertana vuosina 2001, 2005 ja 2007. Kaikkiaan olen ollut vankilassa kutsunnoista poisjäämisen takia 68 päivää. Tosin epäsuorasti kutsuntatuomioiden ketju aiheutti myös enemmän vankeutta – kahteen lukemattomista oikeudenkäynneistäni en päässyt henkilökohtaisesti paikalle, ja poissaolon vuoksi langetetut uhkasakot suoritin yhteensä 35 päivän muuntorangaistuksena. Lisäksi keväällä 2003 protestoin jatkuvaa rankaisemistani vastaan Helsingin päävartion katolla. Kieltäydyin maksamasta tuolloin “julkisen kotirauhan häirinnästä” langetettuja 25 päiväsakkoa, jotka siten suoritin 8 päivän muuntorangaistuksena vuonna 2007. Kaiken kaikkiaan olen siis viettänyt 111 päivää vankilassa aseistakieltäytymisen takia ilman että minua olisi koskaan tuomittu varsinaisista aseistakieltäytymisrikoksista, esimerkiksi siviilipalvelusrikoksesta.

Lopulta 17.11.2005 minut vietiin Vantaan vankilasta, jossa olin suorittamasta kutsunnoista poisjäämisen takia langetettua muuntorangaistusta, kutsuntatilaisuuteen. Minua ei päästetty kutsuntatilaisuuteen, vaan minut pidettiin poliisiauton häkkiosastossa, jonka räppänästä lääkäri tuli “tekemään lääkärintarkastusta”. Ilmoitin että olen täysin sotakelpoinen, mutta kieltäydyn aseista periaatteellisista syistä. Kieltäydyin vastaamasta terveyttäni koskeviin kysymyksiin. Tämän jälkeen lääkäri poistui, ja antoi mitä ilmeisimmin jo ennen tätä “lääkärintarkastusta” täytetyt paperit kutsuntalautakunnalle, joka tuli lausumaan päätöksensä samasta räppänästä. Lautakunta ilmoitti, että minut on vapautettu asepalveluksesta rauhan aikana, syynä mielenterveyden ongelmat, tarkemmin F91 eli käytöshäiriö. Valitin tästä mielivaltaisesta, poliittisin perustein tehdystä mielisairaaksi leimaamisesta kahteen eri asteeseen – minulla ei ole mitään asepalveluksesta vapauttamista vastaan sinänsä, mutta kieltäydyn terveydellisin perustein annetusta vapautuksesta. Lopulta toinen valitusaste poiki päätöksen, jossa vapautus palveluksesta rauhan aikana pidettiin voimassa, mutta sen perustelut poistettiin.

Vaikka tilanteessani toistuva rangaistus yhdestä ainoasta rikoksesta on ehkä muodollisesti Suomen lainsäädännön mukainen (valitukset sakoista ylempiin oikeusasteisiin eivät ole tuottaneet tulosta), se on mitä ilmeisimmin toistuvan rankaisemisen kieltävien oikeusperiaatteiden vastainen. Kutsuntaprosessin aikana olen ollut tekemisissä kymmenien eri armeijan, poliisin ja vankilalaitoksen viranomaisten kanssa, joille kaikille ilmoitin selkeästi kieltäytyväni kutsunnoista, koska olen ns. totaalikieltäytyjä. Tässä tilanteessa
minulle ei olisi pitänyt määrätä toistuvia sakkoja vaan olisi pitänyt aloittaa totaalikieltäytyjiin tavallisesti kohdistettu prosessi – jonka osalta tosin on sanottava, etten tietenkään hyväksy vankeusrangaistusta eli poliittista vankeutta totaalikieltäytyjille. Joka tapauksessa asevelvollisilla pitää olla oikeus päästä totaalikieltäytyjäksi siitä aiheutuvine seuraamuksineen ilman että määrätään 16 sakot kutsunnoista kieltäytymisestä joka on sama teko kuin aseista ja armeijasta kieltäytyminen

Helsingissä 14 päivänä maaliskuuta 2009

Antti Rautiainen

Veikko Leväaho 1st of June 1924-25th of January 2009

2009-02-21T11:39:15Z

Photo of late Leväaho by Jaana Kokko

Veikko Leväaho was an anarchist in Finland at times where movement was practically not existing in country. He has told that he first become interested on anarchism when listening radio broadcasts on events of Spanish Revolution when he was 12 years old. However left-wing views also came from family background - his father was a vegetarian and theosophist. Leväaho was born in St. Petersburg, his parents were from big Finnish community of the city, but eventually they emigrated to Finland in 1928 due to harshening political situation in Soviet Union.

During Second World war, he already had an established world view. He was serving as a meteorologist in air forces. In April of 1944 he refused to read a blessing of god in an evening ceremony, he argued that as an atheist this would be insulting towards his fellows in service. He was given one month water and bread-sentence, which he served in a prison in Kuopio.

There were few prominent anarchists in Finland at the time - Harry Järv only became anarchist after emigration to Sweden after war, former veteran of anarchist armed struggle 1906-1909 Kustaa Liukonen had become a left-wing social-democrat for a long time ago, just as former wobbly and a longtime leader of Seamen's union in Finland Niilo Wälläri.

After war, he was involved in establishing of union of workers in air transport. Later on he was working as a journalist and an inventor.

In 1960's, there was a brief revival of anarchism in Finland, and Leväaho become one of the central people in "anarchist club" discussion group. He was also involved in 1960's counter-culture magazine Tähti (Star). Critical University (Kriittinen korkeakoulu), another informal think tank had anarchist research group which Leväaho was leading 1969-1974. Leväaho also participated to discussion club "Friends of the Future"-association formed by the 1980's alternative movement.

Leväaho's аnarchism was pacifist and individualist and he did not believed in any mass action, thus besides his pioneering role he was practically isolated from the new anarchist movement which began to emerge in Finland from late 1980's onwards, as new movement was heavily into activism and much influenced from people frustrated with the Communist Party. There were few links, such as anarchist seminar in Oulu 1984 which was also attended by people active in 1980's squatting and zine movement, but eventually these links vanished.

Antti Rautiainen

Enemmän rakkautta

2008-06-19T18:09:54Z

Ristipostitus finpolyyn.

Artikkeli Kapinatyöläisestä nro 41.

Kaikki kulttuurit halveksuvat valehtelemista. Meidän kulttuurissamme on kuitenkin alueita joilla tietyistä aiheista valehteleminen, tai ainakin totuudesta vaikeneminen on paitsi oikeutettua, myös normi. Yksi tällainen aihe on vetovoima, jota tunnemme muihin kuin omaan kumppaniimme.

Preeriamyyrä on yksi harvoista lajeista, joka pysyy ensimmäisen partnerin kanssa koko ikänsä. Ihmiset eivät elä näin, eivät missään kulttuurissa. Meidän kulttuurissamme puolet avioliitoista päättyy eroon, joissain muissa kulttuureissa joissa avioeroja suvaitaan vähemmän, prostituutio on vielä merkittävässämmä roolissa kuin meillä.

Syrjähypyt ovat todellisuutta suuressa osassa suhteita, ja ainakin jos mukaan lasketaan myös flirttailu ja fantasiat, tuskin yksikään suhde selviää ilman niitä. Tämän tietää jokainen, mutta me teeskentelemme ettemme tietäisi. Näin ollen olemme usein vähiten rehellisiä sille ihmiselle, joka on meille kaikista tärkein, ja jonka kanssa vietämme enemmän aikaamme kun kenenkään muun kanssa. Ja jos totuus joskus pääsee pilkottamaan esiin, se joko haudataan takaisin valtavan draaman saattelemana, tai sitten kaikista rakkaimmasta ihmisestä tuleekin yhtäkkiä kaikista vihatuin, ja samaa valhetta jatketaan joko yksinäisyyteen vetäytyen tai hakeutumalla toiseen, ihan yhtä valheelliseen parisuhteeseen, joka ei välttämättä miltään osin ole edellistä parempi.

Itse asiassa kulttuurimme pitää vapautta, onnellisuutta ja rehellisyyttä yhteensopimattomana monella alueella, mutta parisuhteet ovat tästä yksi selkeimpiä esimerkkejä. Mutta vapaus, onni ja rehellisyys ovat kaikki niin tärkeitä asioita, etten ainakaan minä ole valmis tinkimään niistä yhdestäkään. Tieto voi lisätä tuskaa, mutta oikein käytettynä se lisää myös luottamusta, ja luottamalla toisiimme voimme päästä kivuliaimpienkin paikkojen yli. Jos opimme ymmärtämään mitä me todella haluamme, ja jakamaan tämän tiedon kaikista läheisimpien ihmisten kanssa, voi rehellisyydestä tulla vapauden ja onnellisuuden siemen.

Siinä missä vielä parisataa vuotta sitten kirkko ja valtio sekaantuivat säännöllisesti ihmisten yksityiselämään, nykyään valtiota joka säätelee ihmissuhteita pidetään yleisesti totalitäärisenä. Avioliittoa pidetään usein ennemminkin ihmisten välisenä vapaaehtoisena ja symbolisena sopimuksena, kuin valtiovallan menetelmänä turvata valtarakenteiden pysyvyyttä.
Toisaalta avioliitto-instituutin valtiollisuus toimii tavallaan sen uskottavuuden takeena, ja voi hyvin kysyä tarvitsemmeko valtiovallan sekaantumista yksityiselämäämme missään muodossa. Jos emme pysty hoitamaan ihmissuhteitamme ilman poliisia, voimme samantien elää koko elämämme jossain laitoksessa.

Mutta jos voimme hoitaa ihmissuhteemme ilman poliisia, voi hyvin kysyä tarvitsemmeko sitten ylipäätänsä vankilaa, joka pystytetään antamalla toisillemme lupauksen ikuisesta, kaikki muut osapuolet poissulkevasta rakkaudesta ja seksuaalisuudesta? Eikö tämä juuri ole onnellisuuteen pyrkimistä vapauden ja rehellisyyden kustannuksella?

Muutamien tuhansien vuosien ajan suuri osa ihmiskuntaa otti melko tosissaan idean avioliitoista kuolemaan asti. Idean ilmeisiä vaikeuksia yritettiin kiertää muun muassa leikkelemällä naisten sukupuolielimiä, kivittämällä heitä pienillä kivillä ja polttamalla leskiä roviolla. Tietenkään valtiollinen avioliitto ei ollut pelkästään epäonnistunut aate, vaan silloisia yhteiskunnan omistusrakenteita tukemaan luotu instituutio. Mutta sittemmin ainakin meidän kulttuurimme on siirtynyt ikuisista avioliitoista "sarjamonogamiaan", jossa olennaisempaa kuin partnereiden määrä on se, ettei niitä tulisi olla useita samanaikaisesti.

Sarjamonogamia ei kuitenkaan mitenkään välttämättä ole ideaalinen ratkaisu - jos suhteen loppu on miltei väistämätön, voi hyvällä syyllä kysyä mitä järkeä on panostaa oikeasti syvällisen ihmissuhteen luomiseen. Pahimmassa tapauksessa sarjamonogaaminen suhde on vain kyynistä laskelmointia siitä, milloin suhteen käyttöarvo on laskenut niin alhaiseksi, että on jo aika korvata se uudella, aivan yhtä pinnallisella. Ja koska kiinnostus kolmansiin osapuoliin on edelleen tabu, sarjamonogaamiset suhteet voivat olla aivan yhtä valheellisia kuin suhteet, jotka väittävät olevansa ikuisia.

Kaikkien aikojen vallankumoukselliset ovat hyökänneet aikansa seksuaalimoraalisia käsityksiä vastaan. Avioliitto-instituutiota vastaan on hyökätty viimeistään keskiajalta lähtien, mutta vieläkään emme ole päässeet siitä eroon. Syy tähän on paljolti myös vallankumouksellisissa itsessään, emme ole pystyneet luomaan uskottavia vaihtoehtoja, jotka tarjoisivat samaa turvallisuuden tunnetta jota kyseenalainen lupaus ikuisesta monogamiasta voi antaa. 1960-luvun vapaasta rakkaudesta tuli paljolti vastuuttomuuden synonyymi, vastareaktiona sille 1970-luvun feminismistä tuli melko puritanistista suhtautumisessaan seksuaalisuuteen.

Mutta monogamian ja vastuuttomuuden lisäksi on myös kolmas vaihtoehto - polyamoria (sanoista poly-monta ja amor-rakkaus). Polyamoria tarkoittaa useita samanaikaisia rakkaussuhteita, jotka ovat kaikkien osapuolien tiedossa ja heidän hyväksymiään. Termi "polyamoria" on ilmeisesti keksitti muutamalla eri taholla samanaikaisesti toisistaan riippumatta. Termin käyttö on
yleistynyt 1990-luvulla, vaikka samanlaisia ideoita ja termejä on esiintynyt jo paljon aikaisemmin. Polyamorialle ei ole vakiintunutta suomenkielistä termiä, tässä artikkelissa käytän termiä "monisuhteisuus" - se ei ole aivan sananmukainen käännös, mutta Suomen kielessä "rakkaus"-sanalla on niin vahva lataus, ettei se oikein taivu uudissanojen osaksi.

Yleensä emme usko, että kahden tai kolmen lapsen vanhemmat rakastavat yksittäistä lasta vähemmän kuin yhden lapsen vanhemmat ainokaistaan. Emme myöskään usko, että yksi lapsi olisi välttämättä rakkaampi kuin toinen. Näin ollen on aika erikoista uskoa, että rakkauden määrä vähenee jos yhden suhteen lisäksi meillä on samanaikaisesti kaksi tai useampia, tai että ylipäätänsä voisimme rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Rakkaus ei ole fyysinen suure - kaikista rakkauden geneettisistä, biologisista ja kemiallisista selityksistä huolimatta se pakenee menestyksellisesti kaikki yrityksiä mitata itseään kvantitatiivisesti. Rakkauden luonteeseen kuuluu, että se kiistää noudattavansa mitään säännönmukaisuuksia, ja se löytyy aina
sieltä missä sitä voisi vähiten odottaa.

Miksi sitten yksi rakkaus ei olisi tarpeeksi? Joillekin yksi rakkaus ehkä riittääkin, ja jotkut eivät edes rakastu ikinä. Mutta jokainen rakkaus on erilainen, ja ilmaantuu erilaisissa olosuhteissa - yksi rakkaus ei voi koskaan sisältää kaikkia samoja asioita kun toinen rakkaus. Tätä voi toki olla vaikeaa ymmärtää, jos ei ole koskaan ollut rakastunut useampaan henkilöön samanaikaisesti, ja suurelle osalle monisuhteisista ihmisistä omat tunteet ovatkin tulleet yllätyksenä kun ne on kohdannut itse ensimmäistä kertaa. Tietysti voi yrittää pakottaa itsensä olla rakastamatta, samalla tavalla kun homoseksuaali voi yrittää pakottaa itsensä rakastamasta samaa sukupuolta olevaa ihmistä, mutta tämä ei onneksi ole ainoa mahdollinen ratkaisu!

Ystävyyden ja rakkauden rajanveto on lähes yhtä keskeinen kulttuurimme draama kuin "pettämisen" ja "uskollisuuden" itseään toistavat näytelmät. Kuinka monta hyvää ihmissuhdetta onkaan tärveltynyt vain siksi, että ne ovat ylittäneet myyttisen "seurustelun" rajapyykin, joka ei välttämättä edes tarkoita mitään muuta kuin seksiä. Monogaamisen idean äärimmäinen
kunnianhimoisuus asettaa seurustelulle usein aivan kestämättömiä vaatimuksia, mitkä johtavat usein koko seurustelua edeltäneen ystävyyden kariutumiseen. Monisuhteisuus tarkoittaa rehellisyyttä, mutta ei välttämättä täydellistä omistautumista. Vaikka osa monisuhteisista haluaa vetää selvät rajat ystävyyden ja seurustelun välille, monisuhteisuuteen liittyvä dogmeja pakeneva rehellisyyden filosofia auttaa myös löytämään sopivan välimuodon ystävyyden ja rakkauden välillä silloin, kun kumpikaan ääripäistä ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Ja miksi meidän ylipäätänsä pitäisi tehdä selkeä ero rakkauden ja ystävyyden välille?

Useampi samanaikainen kumppani ei vielä tarkoita pettämistä - pettämistä on, jos teot ovat ristiriidassa lupausten kanssa. Toisten osapuolten kunnioitus ja tarpeiden huomioonottaminen on monisuhteisuudessa aivan yhtä keskeisellä sijalla kuin monogaamisissakin suhteissa. Mustasukkaisuus ei ole luonnonlaki - jotkut ihmiset eivät koskaan tunne mustasukkaisuutta.

Toisaalta joskus monisuhteisetkin ihmiset voivat olla mustasukkaisia. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että on aika siirtyä monogamiaan, vaan sitä, että suhteessa on ongelmia jotka johtavat turvattomuuden tunteeseen, ja jotka kaipavat selvittämistä. Mustasukkaisuus ei ole merkki rakkaudesta sen enempää kuin sen puutteestakaan. Usein mustasukkaisuus ei myöskään ole itse ongelma vaan ongelman oire - se kertoo turvattomuuden tunteesta, joka voi johtua
aikaisemmista pettymyksistä, alitajuisista peloista tai suhteen selvittämättömistä ongelmista.

Monisuhteisuudella ei ole välttämättä mitään tekemistä polygamian kanssa, koska avioliitolla ja rakkaudella ei usein ole mitään tekemistä keskenään. Monisuhteisuus ei myöskään ole "vapaata rakkautta", koska rakkauteen liittyy aina myös vastuuta, eikä myöskään "vapaata seksiä" koska seksiä voi olla ilman rakkautta ja rakkautta ilman seksiä. Monisuhteisuus eroaa myös swinger-kulttuurista, jossa monogaamiset parit kokoontuvat harrastamaan seksiä toisten ihmisten kumppaneiden kanssa. Toki Monisuhteiset voivat harrastaa satunnaista seksiä suhteiden ulkopuolella, mutta tämä ei kuulu polyamoriaan sinänsä, ja osapuolet voivat myös sopia, että irtosuhteita ei harrasteta. Polyamorinen suhde ei siis välttämättä ole avoin suhde.

Monisuhteisuus perustuu monenkeskeiseen luottamukseen, joka taas perustuu kommunikaatioon - ja miksei myös sanattomaan yhteisymmärrykseen silloin kun se on mahdollista. Jokainen suhde on ainutlaatuinen, ja luottamuksen voi saavuttaa monilla eri tavoilla. Joskus luottamuksen saavuttamisen menetelmä on lupaus "moniuskollisuudesta", eli kieltäytyminen suhteista
monisuhteen ulkopuolella. Itse asiassa monisuhteisuus ei välttämättä edes poissulje avioliittoja, koska avioliitotkin voi ymmärtää monella eri tavalla. Niiden ei ole mikään pakko noudattaa olemassaolevien lakien kirjainta, vaikka tietysti joissain maissa tästä kirjaimesta poikkeaminen voi olla rikosoikeudellisesti rangaistavaa. Avioliitto voi esimerkiksi olla
monenkeskinen, tai se voi olla sitoutuminen yhteen ihmissuhteeseen ilman seksuaalista tai rakkaudellista poissulkevuutta. On olemassa valtava kirjo mahdollisia tapoja järjestää monisuhde, ja jokaisessa niistä on omat hyvät ja huonot puolensa - mitään
kaikille sopivaa yleisratkaisua ei ole olemassa.

Totta kai useamman suhteen samanaikainen hoitaminen vaatii ajankäytön suunnittelua, etteivät toiset tuntisi itseään laiminlyödyiksi. Usein paljon suurempia ongelmia monisuhteisuudessa ovat kuitenkin yhteiskuntamme luomat ennakkoluulot, jotka luovat aiheettomia epäilyksiä suhteiden osapuolille, sekä ympäröivien ihmisten asennoituminen ja odotukset.

Internetistä on tullut tehokas keino monisuhteisten verkostoitumiseen, ja ennen kaikkea internetin ansiosta koko käsite on levinnyt ympäri maailmaa. Useimmille monisuhteisille internet on tietysti ennen kaikkea kanava samanmielisten, ja ehkä myös rakkaiden löytämiseen. Internetissä käydään myös keskusteluja siitä, kuinka voi käsitellä mustasukkaisuutta ja kertoa
monisuhteisuudesta sukulaisille ja työtovereille, ja millaisia sääntöjä polyamorisissa suhteissa sitten voi ja pitää olla.

Monisuhteiset voivat myös törmätä viranomaisten ennakkoluuloihin, esimerkiksi lasten huoltajuuskysymyksissä, joten joskus polyamoristen organisoituminen liikkeeksi on myös tarpeen. Monissa maissa polyamoristit ovat verkostoituneet muiden seksuaalista tasavertaisuutta vaativien ryhmien, esim homo - ja biseksuaalisten, lesbojen ja transgender-ihmisten kanssa.

Voiko monisuhteisuus sitten olla elämäntavan lisäksi myös aatteellinen liike? Tästä monisuhteiset eivät ole yksimielisiä - vaikka vapaus, rehellisyys ja avoimuus ovat varmasti universaaleja arvoja, voi olla ettei monisuhteinen elämäntapa yksinkertaisesti sovi kaikille. Mutta joka tapauksessa on tarpeen levittää sanaa siitä, että (sarja)monogaamiset suhteet ja
perhe-elämä eivät ole ainoa mahdollinen elämäntapa, johon kaikkien on pakottauduttava.

Antti Rautiainen

Lisää aiheesta

Suomeksi:
http://finpoly.livejournal.com

Englanniksi:
http://www.polyamory.org/
Donnie Easton ja Catherine A. Liszt:
The Ethical Slut: A Guide to Infinite Sexual Possibilities

Valtiovallan vastaisku

2007-11-06T14:39:10Z

Artikkeli on alunperin julkaistu anarkismin.netin Asem-sivuistolla osoitteessa http://asem.anarkismi.net/?p=valtiovallan

Smash ASEM!-mielenosoituksesta on kulunut jo yli vuosi, kun tapaukset tulevat käräjäoikeuden käsittelyyn syksyllä 2007. Oikeuskäsittelyn tuloksia voi vielä vain arvuutella, mutta esitutkinnan tulokset kertovat mikä on poliisin tarina tapahtumista.

Poliisijohdon alkuperäisen kannan mukaan väistämättä syntymässä ollut mellakka onnistuttiin ennaltaehkäisemään. Ketään vastaan ei kuitenkaan ole löydetty todisteita mellakan valmistelemisesta tai johtamisesta, joten tarinaa on ollut pakko muuttaa - nyt Helsingin keskustassa tapahtuikin mellakka, jonka virkavalta onnistui nujertamaan tuntikausien kamppailun jälkeen.

136:ta kiinniotetusta kuitenkin 50:tä ei olla syyttämässä mistään, tässä joukossa kaikki poliisilain mukaan "ennaltaehkäisevästi" kiinniotetut. 86:ta syytetystä kuitenkin vain 33:lla on syytteitä mellakasta tai väkivaltaisesta mellakasta.

Mellakka ja välivaltainen mellakka ovat erikoisia rikoksia, koska niissä toimija ei ole rikoksen tekijä vaan väkijoukko. Syyllisyyteen riittää pelkästään väkijoukossa oleminen, eli tässä tapauksessa se, että on joutunut poliisin saartamaksi. On vaikea arvioida kuinka osa syytetyistä on tullut paikalle osoittamaan mieltä, koska moni ei ole kommentoinut poliisille tekemisiään päivän aikana. Esitutkintapöytäkirjan mukaan arvioisin, että yli puolet syytetyistä on ollut paikalla vain uteliaisuuttaan, tai on joutunut sattumalta poliisin saartamaksi.

Tämä versio on saanut yllättävänkin paljon tukea tiedotusvälineissä, mutta poliisi tietysti pyrkii sen kieltämään. Erityisesti oikeuden todistusaineistona käytettävä DVD on valmistettu propagandaelokuvien sääntöjen mukaan - lukuisissa otoksissa tähdennetään, miten mielenosoittajat olivat muka päässeet vapaasti poistumaan alueelta. Pisin näistä katkelmista kestää kolme minuuttia, jonka aikana kuitenkin vain yksi perhe lapsen kanssa päästetään poistumaan alueelta. Äänentoistolaitteilla kuulutetut kuulutukset, joista kukaan ei saanut mitään selvää, on miksattu kuulumaan selvästi.

Syytetyistä 52 on otettu kiinni Kiasmalla, moni ei ole kuulusteluissa kertonut kiinnioton yksityiskohdista, mutta ainakin 12 kiinniotetuista kertoi, että heidät on otettu kiinni poistumisjonosta. Näistä kahdestatoista vain kolmen väitettiin käyttäytyneen väkivaltaisesti, loput on otettu kiinni esimerkiksi hidastelun vuoksi. Muutama on pidätetty pullojen heittelystä, mutta koska näyttöä ei ole löytynyt, heitä syytetään yksinomaan siitä, että he ovat ollet paikalla yhdeksän jälkeen, joten "on aihetta epäillä että he ovat jättäneet poistumiskäskyn noudattamatta". Näyttö monia pullojen heittelystä syytettyjä vastaan on hyvin heikoissa kantimissa, monia on otettu kiinni vasta pitkän aikaa väitetyn pullojen heittelyn jälkeen, ja vain tuntomerkkien, ei silminnäkijälausunnon perusteella. Eräiden kahden syytetyn kiinniottokäsky on kulkenut neljän poliisin kautta, joista ensimmäinen on nähnyt pullonheiton, kaksi seuraillut heitä tuntomerkkien perusteella ja kolmas ottanut kiinni ulostulojonosta. Kolme ensimmäistä poliisimiestä eivät kuitenkaan kyenneet tunnistamaan kumpaakaan jälkeenpäin valokuvien perusteella. Aika heikoin perustein poliisit ovat näitäkin kahta paikalle osunutta passittamassa vankilaan neljästä kuukaudesta neljään vuoteen, mikä on "virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen" rangaistusasteikko. Erästä pullojen heittämisestä syytettyä vastaan ei ole mitään muuta todistusaineistoa kun hänen oma lausuntonsa, jonka hän on varmaankin tehnyt poliisin luvattua päästää hänet putkasta pois sitä vastaan. Poliisin tarkoitus on selvästi vain viedä mahdollisimman monet käräjille, jotta he voisivat luoda tarinan raivoavasta väkijoukosta. Joko poliisia ei huoleta se, että suuri osa nostetuista syytteistä tullaan nauramaan ulos käräjiltä, tai se luottaa että oikeudenkäynnin mittasuhteet johtavat liukuhihnakäsittelyyn jossa syytettyjen oikeusturva on heikko.

Kiasman edessä olleet ymmärsivät nopeasti, että ulos jonottaminen voi tietää passitusta putkaan melko mielivaltaisin perustein. On ymmärrettävää, ettei kellään ollut kiire Kisahallin tai Pasilan putkaan jatkamaan illanviettoa. Eräs yritti oma-aloitteisesti ryömiä poliisien kilpirivistön ali, tuloksena syyte haitanteosta virkamiehelle. Siis jos jäät paikalle, olet syyllinen mellakkaan, ja jos poistut, haittaat virkamiehen toimintaa.

Mellakkasäädökset ovat niin epämääräisiä, että halutessaan poliisi olisi varmasti voinut syyttää kaikkia viittäkymmentäkahta Kiasmalla kiinniotettua syytettyä väkivaltaisesta mellakasta - siihenhän riittäisi yksi ainoa väkijoukosta heitetty pullo. Käytännössä väkivaltaisesta mellakasta on kuitenkin syytetty vain ihmisiä, joita syytetään myös "virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta". "Tavallisesta" mellakasta (joka siis ilmeisesti lainsäätäjien mukaan on "väkivallaton") on jostain syystä syytetty vain kuutta henkilöä 86:ta syytetystä, joista kolmen kohdalla tämä on ainoa syyte. On melko epäselvää, millä perusteella nämä kuusi "mellakoitsijaa" on sitten valittu muiden joukosta, muutamien kohdalla ilmeisesti ei ole vain keksitty mitään muuta syytettä. Kiasmalla kiinni otetuista kaikkiaan kahdeksallatoista on jompi kumpi mellakkasyyte ("väkivaltainen" tai "väkivallaton"), Lasipalatsin puolella kiinniotetuista näitä syytteitä on viidellätoista. Kaikkiaan syytetyistä 26 on otettu kiinni Lasipalatsilla ja kahdeksan Perunatorin alueella, jossa tapahtumia seuranneet saarrettiin, kuulutettiin että "muut kun anarkistit voivat poistua" ja "anarkistin näköiset" oli viety putkaan. Sittemmin jokaista "anarkistin näköistä" kohden on kuitenkin löytynyt poliisi todistamaan, että hän ei ole poistunut poliisin saartorenkaasta (jonka yrittäminen taas olisi ollut "haitantekoa virkamiehelle").

Väkivaltaisen mellakan, virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen ja mellakan lisäksi kiinniotetuista vielä 34:ä syytetään haitanteosta virkamiehelle, 42:ta niskoittelusta, seitsemää laittomasta naamioitumisesta, seitsemää toisten vahingoittamiseen soveltuvia esineitä tai aineita koskevien säädösten rikkomisesta (näistä yhdellä oli artesaaninopinnoissa tarvittava mattoveitsi, kolmella avainketju, kahdella metallitankoja ja yhdellä pesäpallomaila), yhtä ampuma-aserikoksesta (Eestistä tuodun pippurikaasusumutteen hallussapito) ja yhtä järjestysrikkomuksesta (spray-maalin hallussapito). Monilla on useampia syytteitä.

Osan teot ovat tallentuneet videolle ja jotkut ovat myös tunnustaneet syytekohtia. Enemmistö on kuitenkin syytettynä joko paikalle jäämisestä, sieltä poistumisen yrittämisestä, poliisin erehtymisestä tai vääränlaiselle näyttämisestä. Olosuhteet huomioon ottaen on myös helppo ymmärtää niitä, jotka kohdistivat poliisia vastaan harkittua tai harkitsematonta vastarintaa.

Vaikka ylin valtiojohto hyväksyikin poliisin toimet Smash ASEM!-mielenosoituksessa mukisematta, virkavaltaa kuitenkin kritisoitiin niin paljon että paineet toimenpiteiden oikeuttamiseen ovat kovat. Tämän vuoksi kymmenet enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti kiinniotetut, joista suuri osa ei ole koskaan ennemmin osallistunut mihinkään mielenilmaisuihin, joutuvat massiiviseen oikeusrumbaan. On selvää, että langettavat päätökset tässä näytösoikeudenkäynnissä merkitsisivät kansalaisvapauksien kapenemista Suomessa pitkäksi aikaa, sitä paitsi syyttömien (ja oikeutettua vastarintaa tehneiden) tuomitseminen on väärin jo sinänsä. On välttämätöntä toimia yhdessä, jotta voisimme taata mahdollisimman monien syytteiden kaatumisen, ja mahdollisimman hyvän puolustuksen kaikille. Syytetyt ovat kaikilta mahdollisilta elämänalueilta, ja edustavat kaikkia mahdollisia poliittisia (ja apoliittisia ja anti-poliittisia) näkemyksiä. Vaikka osa ei hyväksykään toistensa (tai edes itsensä) toimintaa tapahtumien aikana, virkavallan ylilyönteihin on pakko puuttua yhdessä. Meidän suurin ongelmamme kun ei ole yksittäiset tekaistut syytekohdat, vaan koko yhteiskunnan läpäisevä harhaluulo, että "Suomen poliisi ei vain voi tehdä tällaista".

Prison in Finland – a report from a military service refusenik

2007-07-15T20:18:32Z

This article was published in 325 magazine #3 around a year ago. It is about my time in prison in turn of 2005 and 2006. Webpage of 325 magazine is http://325collective.com.

Prison in Finland – a report from a military service refusenik

At first, a million thanks to everybody who wrote letters... I got letters even as far as from Thailand! I also heard about a letter to which Swaziland had anarchists contributed, but it somehow did not make it to Finland yet.

To be honest, I was waiting for prison time in order to read some quality books and get myself fit (I haven’t been doing any sports for 2 years, so it was about time to push some weight). Of course, I hoped people would send me some quality journals I could not afford otherwise (which happened). But although Finnish prison system is one of the softest in the world, it ended up being a bit harder than I would have expected.

I was expecting to get 18 days for a few draft refusals (formally “missing a call-up”), but I was slapped 35 more days for one failure to appear in court (20 days) and a few more draft refusals. My mistake, I had forgotten that these fines were converted to prison time as well. For a while I was considering taking a loan to pay added fines - 53 days total equal almost 900 euros in fines. I could have paid all of it to get out immediately, or a part for a less time in prison. But eventually I decided not to give up to bloodsuckers, and not to pay for my anarchist conscience.

Both of the prisons I spent time (one week in remand prison of Vantaa and 46 days in “fine prisoners section” of prison of Jokela) were luxury compared to rotting Katajanokka where I spent 54 days in 2001, where you had to piss in a bucket and which was built during reign of Tsar Alexander III and closed just half a year after I was there. Vantaa was built 4 years ago to replace Katajanokka, and barracks for “fine prisoners” in Jokela some 5 years ago, so everything was relatively fresh and clean.

In both prisons, I got vegan food from the day one without too much pressure from outside. Especially in Jokela it was even good, taken into account miserable budgets they have for feeding prisoners. Kitchen staff obviously does not consider punishing prisoners as part of their job - Both vegan food and food for rest of the prisoners was better than in any kindergarten, school or hospital I have ever seen in Finland - apparently concerns of prisoners are taken more seriously than concerns of nurses and teachers, so latter could draw some lessons from protest methods of the former.

Traditionally prison culture in Finland has reflected the consensual practice of “Scandinavian socialism”, convicts have their official organisations, and their concerns are settled in a negotiation table with the administration, much like the tripartite system in general. When strikes happened, they were orderly and not met with heavy repercussions.

This system is gradually disintegrating as the whole welfare state model, but the process is slow. Prisons are getting over-crowded, rights of prisoners are slowly eradicated under banner of “struggle against drug abuse” and bursts of violence happen more and more often. In late October, convicts rioted in Riihimäki prison, and in beginning of the December, there was another minor riot in Oulu.

But I did not feel these tensions much, since these issues touch “fine prisoners” less than remand and convicted prisoners. In remand prison of Vantaa, “fine prisoners” were mostly in two sections, and in Jokela we had two isolated barracks. From point of view of the administration, separation of prisoners to different categories and hierarchies always makes sense. Fine prisoners are in the bottom ladder of both hierarchies of the administration (you only have less rights in a hole) and among prisoners. According to criminal ethics, any true bandit should rob at least enough to pay for his fines, or he is a total looser.

I would not say I suffered from lack of contact with remand or convicted prisoners. Remand imprisonment is very stressing, and aggression may burst out anytime in various ways. In section I was in Katajanokka back in 2001 fine prisoners were a minority, and there were some cases of screw brutality, violence between inmates and general hassling people got involved with in order to escape dullness. Compared to that, Jokela was even boring. Not any violence, no even much of a hierarchy between prisoners, nobody shouting at me to fucking make space in the shower. Shortly, not any real prison at all.

Last time in Katajanokka, fine prisoners were almost exclusively homeless alcoholics, there are 3000 homeless in Helsinki, and so movies of Kaurismäki (Finnish film directors) are not outright fantasy. This time the composition was very different, people with longer sentences (maximal sentence for non-payment of fines diminished from 4 months to 3 months on New Year) were mostly sent to Jokela and up to half of them were young drug addicts and car thieves. Legal reform few years ago increased minimal unit of fine from 3 to 6 euros - in Finland amount of fine depends on your income, minimal unit is for those with smallest incomes (“failure to appear in a call-up” means a fine of 15-20 units, two units used to be converted to 2 days in prison, since new year 3 units will be converted to one day). Apparently due to this reform, many more people are unable to pay their fines and are imprisoned.

Although I was doing fine with many other prisoners (I could borrow some great gangster rap classics), I could not find a certain political connection. I am not much of an agitator, but it is also a problem that currently there is no any radical press in Finland that would have some general appeal to marginal proles. Perhaps there would have been some good stuff in latest issues of Kapinatyöläinen but much of the paper is nowadays very lengthy articles, and I did not had a single issue with me. I passed latest issue of Ninjaopisto to many, which is a sort of CrimethINC inspired fanzine... I only got positive feedback (which of course does not mean everybody liked it).

I had lots of great propaganda in English, but of course nobody could read in English. In Vantaa I had my own room, but after a transfer to Jokela I was some time even happy to have a roommate, since 22 hour lockdown in loneliness makes you sort of dull pretty soon. But of course you soon get annoyed with anybody in such conditions.

Being a non-smoker in prison is a kind of two-edged sword - you have a right to demand a non-smoking roommate, but since they are few, there are little chances to change one when you have it. At one point I was even alone in Jokela for 12 days as only non-smoker of the section, but eventually I got a totally incompatible roommate for the last 10 days. This guy was quite disturbed after spending a month in Vantaa alone (including 8 days in a hole) upon transfer to Jokela, so he demanded some contact all the time. He was also over-social in Finnish standards, whereas I am perfectly happy doing my own shit in my corner. Eventually I just ignored half of the things he said. Although he had spent time in most of the Finnish prisons during last 30 years, for some reason he was very frustrated this time, and last couple of days he was just throwing things around in our cell and breaking things up.

I am certain that drugs played some role as well in his behavior, prison nurses write loosely receipts for up to 10 different relaxants and other pills, prisoners are phased out and administration is happy because of relatively calamity provided by “21st century medical science”. But I am certain that such a cocktail may easily result unpredictable consequences. So my last days were very long. I used to have lots of patience in the past, but for some reason I have lost it during last couple of years - perhaps my life has been too stressing. I would like to have it back somehow until I am jailed next time, otherwise I may end up to some serious trouble. This time I got freed just in time to avoid them.

Since according to some articles I’ve read almost 30% of the prisoners in Vantaa prison are of Soviet origin (Estonians, Russians and Russians of Estonia with Finnish passport or without), I expected to see some crossover of ex-Soviet and Finnish prison cultures. But I did not, since they are not among fine prisoners and in general there is a quite strict segregation among national and racial lines in Finnish prisons. I only met some Russians of Estonia at the yard during morning walk, but they were not much in a talking mood. Whereas Finland is probably most ethnically homogenous country in Europe, prisons are much more multi-cultural - If I remember it right Roma men end up in prisons 40 times more likely and Roma women 100 times more likely than their Finnish counterparts. It is interesting to see how Roma and Somali (biggest non-white immigrant group in Finland) get together well in prisons, apparently they feel related in a society which has failed to integrate them, although first group has been around 500 years longer than the latter. Not that I think integration within the system is universally desirable, and prison is hardly the right place for anyone.

Prison population is notoriously racist, but at least this racism does not always take very aggressive forms. One Somali guy was transferred from Vantaa to section for fine prisoners in Jokela soon after I was sent there, and he was the only black person there (unless you count Roma kids). I think he’d had a fair share of usual substance abuse and mental problems in his life and was not a tough guy by any means, but still he did not accept a role of an outcast, he went to gym and sauna with others, and thus was not fucked up with (except by system which slapped him with extra 15 days in morning of his release date!).

There were some Nazis in my section in Vantaa, but expecially this one guy was such a sorry case that I even tried to be friendly with him. Sometimes you just see that someone is a looser to such extent that his race is definitely only thing he may be proud about (as if there was something to be proud of...). For me it is really hard to hate such a guy. Most of the Finnish Nazis go to this category, and traditionally the Finnish Nazi movement has been the weakest in Europe (perhaps because nationalism is so strong in the mainstream). Although Nazi movement has been in a rise lately, I do not think they will manage to organise prison or any other serious gangs anytime soon.

There are other prison gangs however; of course this reflects influence of American popular culture but also some real transformations in the Finnish society, where traditional institutions of mutual support such as trade unions are disintegrating. Thus far emerging gangs have drawn most inspiration from biker culture, although the most recently emerged gangs such as “Rogues Gallery” do not have bikes themselves. But still it’s a pretty small phenomenon, and not at all reflected in sections of fine prisoners, besides ban of wearing gang symbols.

As for the army, in when I had been two nights in prison, cops came to take me to a call-up in Thursday 17th of November. I announced I was not going to cooperate, but I felt protest should be targeted more against army officials than against coppers. We arrived to building in Kallio, where call-ups in Helsinki are traditionally organised - actually it belongs to Workers’ College. In some sense, that is where the saga began almost exactly 8 years before, when 23rd of November 1997 together with 3 other anarchist total objectors we disturbed a speech of a general heading military district of Uusimaa, blowing a fanfare with a horn and reading an anti-militarist manifesto. After an arrest, that was a first time I was ticketed for missing a call-up and given a new call-up date, 18 more times was to follow during the following 8 years. Of 3 other comrades, two did their 197 day sentences years ago, and one was exempted for health reasons after that action. I never got other sentence for this action, since they never managed to summon all of us to a court in the same time.

17th of November 2005, we arrived to call-up around 8:30 AM, and cops asked me to move to building maybe ten minutes later. Finnish anti-militarists (mainly from Union of Conscientious Objectors) have leafleted call-ups last 40 years in Finland, and in Helsinki this is organised for almost every call-up morning.

I hoped comrades would show up this time as well, so I proposed to cops to wait for them to have a chat. They did not like the idea, and began pulling me into building by force. I sat to ground, and went shouting “Do not go to army!” to some kids on their way to call-up (In Finland your first call up is during the year you turn 18). Cops did not liked this, so they pushed me back to the car, and drove me to backyard of the building, so that I could not spoil will of fresh new conscripts to sacrifice themselves for the fatherland. During rest of the procedure, they did not let me out from the police car.

Some officer showed up (I find those rank symbols hard to figure out); I announced I will not cooperate. After one hour of waiting, some doctor came to conduct “medical inspection” through window of the cop car. I refused to answer to all questions, except those concerning my anarchist ideas. I said I was fully capable of war, but not willing to give the State a moral authority to decide on its justification for me. I considered all questions concerning my physical and mental health to be beside the point.

Few years ago I was arrested in Vaalimaa border crossing and sent to Hamina military district for medical inspection, without which I may not be given a service category. I refused to answer all questions concerning state of my health back then as well, and eventually doctor gave up and announced to military officials that my service category may not be defined. I think this was only thing he could do from point of view of his professional ethics. But now doctor was not too concerned of such issues, after a couple of questions he proposed draft board to exempt me for health reasons with category C (F91).

F91 comes from international categorization of mental disorders, it means a conduct disorder but for some reason I was not specified, do I have F91.0 (Conduct disorder confined to the family context), F91.1 (Unsocialized conduct disorder), F91.2 (Socialized conduct disorder), F91.3 (Oppositional defiant disorder), F91.8 (Other conduct disorders) or F91.9 (Conduct disorder, unspecified). Especially “oppositional defiant disorder” sounds awesome; I propose we’ll use it anytime anarchism has to be diagnosed!

Obviously, draft board had ordered such a decision from doctor; he had even done the paperwork in prior since he was not really taking any notes when “inspecting” me. Eventually draft board (apparently two officers and one civilian person) stuffed themselves to luggage room between cage and drivers seats of the police car (it was a big police car of “Musta Maija”-type), and through a small window they stated that after recommendation of the doctor, I am exempted for health reasons with a category C (F91). This means I am liberated from peacetime duty, but I would be drafted in “2nd reserve category”, that means after 50-60 year old men but before 17-20 year old men in times of war.

I announced that I will refuse this decision, since I am all capable of waging war but not willing to do that for the system, and I do not need any such categories whatsoever. I complain only a month afterwards after some legal help. I wrote an appeal against this decision of the draft board, listing all the numerous legal violations, and also accusing them of using a Stalinist practice of misusing medical science for political purposes. I am quite confident that it will annoy them.

Of course there are some setbacks in theoretical case this complain would be fulfilled - I would either be given A or B service class and summoned to duty which would result a full 197 day sentence for desertion, or endless cycle of passing me new call up dates would continue for years to come, resulting more time in prison. I still have maybe 60 days to serve for 10 remaining tickets for “a failure to appear in a call-up” I have no plans to pay.

In prison there is a sort of pressure there all the time, you just have to concentrate to keep yourself together. You may be content with yourself for any time you manage to do something useful, even such small things as concentrating to a difficult book or writing to some other prisoner. Because of this increased focus to myself, I was actually much less depressed there than I have been lately in average.

Only afterwards I felt some heavy psychological exhaustion, which is not even over yet. So even when in prison you have no problem with the most elementary things, such as food, sleep or physical security, the isolation alone takes its toll. This is the philosophy of modern prison explained by Foucault, and in some sense taken to its logical extreme in the Finnish system, where amount of plain physical torture is minimal. I think if I was in such a place several years, I would get gradually encapsulated to myself, losing capacity of giving and receiving any emotions from people willing to communicate with me.

As I was sort of going for a holiday, I felt some uneasiness in ending up on some prisoner lists - for sure I would rather see people writing to comrades who face a risk of decades in prison in some much more brutal prison systems. I got just the ideal amount - few cards and one letter in average each working day, so I could answer to a good part.

This support was pretty much in an individual level (with an exception of the petition by WRI and a picket in Warsaw); total objecting has become routine in Finland so there is no interest in media or society in general. And perhaps I rather don’t see people freezing in some miserable picket while I am comfortably inside, reading all those books I wanted to read for years. But still one keeps wondering, if that all makes much of sense.

My first time in prison 3.5 years ago was interesting and useful; I got some totally new perspective to society. This time I was eager to see new Vantaa prison from inside but in general learned nothing new, did not gained any important new experiences and did not grow as a human being.

I did not even get to a good state of fitness; I still fail to push 60 kg from the bench. It was just the fucking State stealing almost two months from my life, and getting out from it without any trouble. We have to seriously think how to put some new edge to anti-militarist struggle in Finland.

After hunger strikes of 1990 and 1992, total objectors are routinely sent to open prisons (my case was different since formally I was in for non-payment of fines), where life is easy. But it happens more and more often that there is no space in open prisons, and you get sent to a closed one. Besides open prison is not necessarily that much better unless you have a job or studying place outside. I guess fine prisoners have also some minimal chance to get transferred to an open prison, but I did not even apply because I do not have a job or studying place in Finland – I’d rather read books than do some shit-work for the prison system.

Antti Rautiainen

Sata vuotta parlamentarismia Suomessa - jo riittää!

2007-03-07T00:39:30Z

Parlamentarismin olennainen ongelma ei ole kierot poliitikot, ei
manipuloitavissa oleva äänestäjäkunta eikä muutosprosessin etananvauhti.
Keskeisin ongelma ei myöskään ole pintajulkisuus, siltarumpupolitiikka,
lehmänkaupat eikä puoluekuri. Parlamentarismia ei paranna poliitikkojen
moraalin kohennus eikä äänestäjäkunnan valistaminen. Parlamentarismin
keskeisin ongelma on se, että se on yksinkertaisesti väärin.

On väärin, että minun on annettava valtani neljäksi vuodeksi henkilölle,
joka saa käyttää sitä miten huvittaa. Toki minulla on tästä huolimatta
sananvapaus, mutta mielipiteen ilmaiseminen ei vielä ole vallankäyttöä.
Ja koska mahdollisuus ilmaista mielipiteensä kerran neljässä vuodessa ei
vielä ole sanavapautta, ei mahdollisuus käyttää valtaa kerran neljässä
vuodessa myöskään ole kansanvaltaa.

Periaatteessa voin yrittää erottaa ehdokkaani neljän vuoden jälkeen, jos
hän rikkoi vaalilupauksensa. Siis jos hän haluaa asettua uudelleen
ehdolle. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole niin yksinkertaista.
Esimerkiksi viidennestä ydinvoimalasta äänestettäessä keskeisessä osassa
olivat kansanedustajat, jotka päättivät vastoin omia vaalilupauksiaan. Jo
käynnissä olevaa ydinvoimalatyövoimaa on kuitenkin jo korkea kynnys
lähteä pysäyttämään, erityisesti jos mitään vaihtoehtoja ydinvoimalle ei
ole edellisen vaalikauden aikana kehitetty.

MTV3:n vaalikoneen mukaan ideaaliehdokkaani on kanssani samaa mieltä 80%
kysymyksistä. Tämä siis ottaen huomioon kysymyksenasettelu, joka
pääsääntöisesti on kapea ja perustuu valheellisiin vastakkainasetteluihin
- esimerkiksi "yksilön vapaus" asetetaan "sosiaalinen vastuun"
vastakohdaksi. Suomessahan ei yleensä ajatella, että köyhien ja
syrjäytyneiden ongelmia voisi ratkaista kukaan muu kuin valtio. Joka
tapauksessa jos äänestäisin ja ehdokkaani sattuisi menemään läpi, joka
viidennestä kysymyksestä hän joka tapauksessa päättäisi väärin. Entä jos
viides kysymys osoittautuisikin tärkeämmäksi kuin kaikki muut yhteensä?

Suora demokratia ei ole Suomessa mikään uusi idea - itse asiassa se
sisältyi jo Sosiaalidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan
ohjelmaan, joka vaati "Välitöntä lainsäädäntö-oikeutta kansalle lakien
esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta". Tämä vaatimus on sittemmin
pudonnut pois sosiaalidemokraattien ohjelmasta, eikä sitä aja mikään
muukaan puolue. Yli sata vuotta Forssan kokouksen jälkeen ihmisten
yleissivistys ja kommunikaatioteknologia on kuitenkin ottanut niin monta
askelta eteenpäin, että vaatimuksen toteuttaminen olisi nykyään varmasti
vielä helpompaa kuin 100 vuotta sitten. Suoran demokratian lisäksi toinen
anarkistinen päätöksentekotapa on imperatiivinen mandaatti, jossa
edustajan on pakko äänestää vaalilupaustensa mukaisesti.

Eduskunnan kuraaminen ei ole haasteellista

Takavuosina tuhotessani vaalimainoksia Itä-Helsingissä sain usein
kannustusta ohikulkijoilta. Mutta jatkaessani potkimista
portrettirivistön loppuun asti kannustus vaihtui hämmästykseksi ja
kritiikiksi. Kaikilla on oma inhokkikansanedustajansa, jonka
vaalimainoksen tärvelemisestä iloitaan, mutta usein näitä turhaumia ei
ymmärretä koko epäoikeudenmukaiseen systeemiin liittyviksi. Vaikka
vaalimainosten tuhoaminen on mielestäni yhä legitiimi tapa osoittaa
tyytymättömyyttä järjestelmää kohtaan, siinä puuhassa on kovin helppoa
joutua väärinymmärretyksi.

Usein mielipidetiedusteluissa kansanedustajat ovat vähiten luotetuimpien
virkavallan edustajien joukossa, siinä missä kansan suosikkeja ovat
poliisi, armeija ja presidentti. Valtiovalta on uskaltautunut antamaan
kansalle eniten valtaa juuri lainsäädäntövallan edustajien valinnassa,
minkä vuoksi kansanedustajat ovat kaikista päättäjistä "lähimpänä
kansaa". Näin heistä on myös tullut järjestelmän puutteiden syntipukki ja
sylkykuppi. Näin ollen eduskuntalaitosta vastaan on helpompaa hyökätä
kuin mitään muuta valtiovallan instituutiota, ja parlamentarismin
kritiikki tuntuu mielestäni usein halvalta populismilta.

Verrattuna toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan, lainsäädäntövalta on toki
Suomessa mitä demokraattisinta - toimeenpanovallan käyttäjiin
vaikuttaminen on väliportaiden takana, ja tuomiovalta hallinnoi itse
itseään. Lainsäädäntövallalle on suotu enemmän demokraattisuutta
arvatenkin siksi, että se on kahteen muuhun verrattuna vähemmän
merkityksellinen, ja mahdolliset muutokset sen käyttäjäkunnassa
heijastuvat yhteiskuntaan huomattavasti hitaammin. Antiikin ja keskiajan
demokratiakäsitykseen verrattuna suomalaisten asiat ovat sangen heikosti
- äänestää voi vaan yhtä vallan kolmesta jalasta, ja senkin suhteen
kuluttajansuoja on melko heikoissa kantimissa.

Jonkin verran toimeenpanovaltaan voi vaikuttaa toki presidentinvaaleilla,
mutta lopulta Suomen presidentti-instituutio edustaa lähinnä
monarkistisia arvoja. Vaikka Suomen presidenttiä pidetään nykyään lähinnä
harmittomana koko kansan maskottina, näin ei ole aina ollut, eikä
välttämättä tule aina olemaan. Suomen presidentin valtaoikeudet ovat
edelleen maailmanlaajuisesti harvinanlaatuisen laajat, ja mahdollistavat
melko helposti autoritäärisen vallankäytön järjestelmän ajautuessa
legitimiteettikriisiin. Venäjää pidetään esimerkkinä autoritäärisestä
presidentinvallasta, mutta itse asiassa Suomen presidentin valtaoikeudet
ovat jonkin verran Venäjänkin presidentin valtaoikeuksia laajemmat.

Vaikka en usko parlamentaarisen järjestelmän parantuvan yksityiskohtien
viilaamisella, presidenttilaitos on varmasti Suomen järjestelmän
suurimpia epäkohtia. Minusta suurempi äänestysaktiivisuus
presidentinvaaleissa kertoo enemmän monarkistisista tunnoista, kuin
luottamuksesta "suoraan kansanvaaliin", mikä käytännössä tarkoittaa
pienemmän pahan etsimistä. Tämä vähiten ärsyttävän kompromissin hakeminen
voi tarkoittaa sitä, että presidenttinä tulee olemaan vain demareita
vielä toisenkin 30 vuoden katkeamattoman jakson ajan - tämä ei minusta
olisi kovinkaan moniarvoista "demokratiaa".

Myös anarkistit yrittävät päästä liian helpolla

Viime vuosina anarkistien antivaalityön päämäärä on ollut asettaa
järjestelmä naurunalaiseksi, mutta tämäkin on yhä hankalampaa.
Kansanedustajia saatetaan jo nyt naurunalaisiksi miljoonien ihmisten
seuraamissa viihdeohjelmissa, ja he kilpailevat näihin ohjelmiin
pääsemisestä. Tämän virallisen huumorin päämäärä ei kuitenkaan ole
järjestelmän muuttaminen vaan sen ylläpito. Ihmiset saadaan sietämään
epäkohtia sallimalla niille nauraminen. On erittäin vaikeaa selittää
huumorin kautta mahdollisuuksia järjestelmän radikaaliin muuttamiseen.

Vuonna 1999 anarkistien vastavaalikampanja oli "vale-ehdokas", jonka
vaaliohjelma oli kokoelma täysin ympäripyöreitä, ristiriitaisia ja
typeriä iskulauseita, joita kaikkia joku oikea ehdokas oli käyttänyt
edellisten vuosien vaaleissa. Mutta tarkemmin ajatellen projekti ei
ollutkaan lainkaan hauska. On todennäköisesti mahdotonta keksiä
iskulausetta, joka olisi naurettavampi kun jonkun ehdokkaan joskus
oikeasti käyttämä.

Väheksymättä eduskuntavaalityön vastaista sabotaasia ja parlamentarismin
saattamista naurunalaiseksi, itse haluaisin ehkä nähdä anarkistiselta
vaalien vastaiselta kampanjoinnilta entistä enemmän vakavaa keskustelua
mahdollisuuksista muuttaa nykyistä järjestelmää radikaalisti. Meillä on
jo tarpeeksi esimerkkejä siitä, että ihmisten turhautumisesta
vaalijärjestelmään ei mitenkään välttämättä seuraa pyrkimys demokratian
lisäämiseen - usein turhaumat purkautuvat populistiseen
äänestyskäyttäytymiseen tai muihin autoritäärisiin tuntoihin, esim.
tarkemmin määrittelemättömän "isänmaallisuuden" alleviivaamiseen.

Ikävä kyllä anarkisteillakin on kovin usein kovin hatara analyysi
ongelman ytimestä. Ensinäkin kyse ei ole lainkaan siitä, että pitääkö
äänestää vai ei. Ikävä kyllä tietyistä yhden asian liikkeistä on
siirtynyt anarkistiliikkeeseen moralisoiva diskurssi, jossa kaikki
vaikuttaminen palautetaan takaisin yksilön valintoihin. Tämänlainen
individualismi on paitsi kapitalismin kulmakivi, se myös estää meitä
ymmärtämästä yhteiskunnallisia prosesseja. Lopulta kysymys äänestämisestä
on toisarvoista - mutta kuitenkin äänestämällä lähetät jonkinlaisen
viestin. Ennen kaikkea lähetät viestin, että uskot voivasi vaikuttaa
"edes vähän", ja samalla olet legitimisoimassa järjestelmää. Jos
äänestät, sinulta voidaan myös hyvällä syyllä kysyä, miksi sinulle
kuuluisi sitten erivapaus vaikuttaa johonkin useammin kuin kerran
neljässä vuodessa. Tämän vuoksi en itse ota äänestäviä ihmisiä kovin
vakavasti ruohonjuuritason toimijoina, mutta se on tietysti oma
ongelmani.

Toinen esimerkki hatarasta analyysistä ovat hyökkäykset ehdokkaiksi
asettuneita entisiä ruohonjuuritason toimijoita vastaan. Tai siis toki
ehdokkaita saa kritisoida, mutta petturiksi ja takinkääntäjäksi
haukkuminen edustaa mielestäni jälleen yksilönvalintojen ympärillä
pyörivää moralismia. Vaikka parlamentaristinen järjestelmä ja siihen
osallistuminen ovat väärin sinänsä, me emme voi koskaan erottaa moraalia
hyötynäkökulmista. Vaalijärjestelmään osallistumisen kritiikki jää
heikoksi ilman pragmaattisia argumentteja. Mutta ikävä kyllä usein
anarkistit ampuvat ohi myös näiden pragmaattisten näkökulmien kanssa.

Ensimmäinen väärä pragmaattinen argumentti on, että kuka tahansa
eduskuntaan valittu muuttuu välittömästi kieroksi vallanpitäjäksi. Tämä
edustaa mielestäni hieman naivia käsitystä ihmisluonnosta. Ensinäkin,
nykyään kansanedustaja ei ole enää mikään erityinen herra - ammattikuntaa
arvostetaan vähemmän kun ehkä ketään valtion palkkalistoilla olevaa.
Palkka on tosin ihan kohtuullinen, mutta liike-elämässä voisi tienata
paljon enemmän. Lisäksi pesti on katkolla joka neljäs vuosi.

Toki sosiaalinen painekin vaikuttaa, ja uusi kansanedustaja integroituu
nopeasti eduskunnan kieleen, kulttuuriin, arvoihin ja kieroutuneisiin
prioriteetteihin. Mutta vaikka kansanedustaja pystyisi säilyttämään
yksilöllisyytensä, koko eduskunnan toiminta tapahtuu sellaisessa
valtiollisessa kontekstissa, jossa perusoletuksia, esimerkiksi
nationalistista "Suomen etujen ajamista" ei juurikaan voi kyseenalaistaa.
Tietysti se, että tästä huolimatta eduskuntaan on jatkuvasti tarjolla
paljon enemmän ehdokkaita kun siellä on paikkoja, kertoo jotain myös
näiden ehdokkaiden luonteesta. Ehkä kuitenkin enemmän narsismista kuin
vallanhimosta. Mutta kaikilla on puutteensa, enkä usko että tyypillinen
kansanedustajaehdokas olisi jotenkin huonompi kuin ihmiset noin
keskimäärin.

Toinen väärä argumentti on väite, että kaikki valta on joka tapauksessa
jo siirtynyt ylikansallisille suuryhtiöille. En ole koskaan nähnyt
ylikansallisten suuryhtiöiden vartijoiden häätävän meitä valtaamastamme
talosta, enkä ole nähnyt koskaan ylikansallisen yhtiön tuomarin määräävän
minulle tai toverilleni sakkoa tai vankeutta. Valtiokoneistojen
määrittämä säätely on välttämätön kapitalismin toimimiselle - ilman sitä
kapitalistit yksinkertaisesti tuhoaisivat toinen toisensa. Koko ajatus
kaikelle tunkevasta yhtiövallasta on vain sosiaalidemokraattien
propagandaa, jolla he saavat valtiovallan näyttämään pienemmältä pahalta,
ja kehitettyä itselleen uuden ideologian 21. vuosisadalle, jo hylkäämänsä
sosialismin tilalle. Mutta se poliisimies joka ruttaa naamasi asfalttiin,
käpälöi tissejäsi, huomauttaa väärästä ihonväristäsi ja vääntää kätesi
nippusiteisiin, on kuitenkin mitä todennäköisimmin pohjoismaisen
hyvinvointivaltion kannattaja.

Itse asiassa kaikesta globalisaatiosta huolimatta kansallisvaltioiden
nationalistinen politiikka määrittää yhä merkittävässä määrin
jokapäiväistä elämäämme. Esimerkiksi siirtolaisuuden rajoittaminen ei ole
minkään ylikansallisen yhtiön edun mukaista - kaikista kuolemista
linnoitus Euroopan rajalla saamme siis kiittää ennen kaikkea
institutionalisoitunutta, nationalistista työväenliikettä, joka työväen
vapaata liikkumista rajoittamalla ajaa omia kapeita kansallisen
työväenluokan intressejään, muiden maiden työväenluokan intressejä
vastaan.

Kolmas väärä argumentti on, että suora toiminta on joka tapauksessa
eduskunnassa vaikuttamista tehokkaampaa. Toki tämä pitää joskus
paikkansa - usein kuitenkin ei. Pääargumentti suoran toiminnan puolesta
on, että se mahdollistaa perustavanlaatuisemman muutoksen voimauttamalla
tekijöitään. Suora toiminta pakottaa ihmiset ottamaan itse vastuun
itsestään, eikä lykkäämään sitä edustajille tai johtajille. Tämä
perustavanlaatuinen muutos on kuitenkin mahdollista vain joukkoliikkeen
syntyessä, mutta järjestelmän legitiimisyyden aikana liikkeet eivät usein
saa taakseen kriittistä massaa muutoksen taakse. Epäonnistumisten hinta
taas tapaa olemaan joko paljon ihmisuhreja tai pitkiä vankilatuomioita.
Anarkismi perustuukin näkemykseen, että ennen pitkää valtiojärjestelmän
puutteet johtavat kriittisiin virheisiin ja vakavaan legitimiteettikriisiin, jonka aikana täydellinen muutos ei tule pelkästään mahdolliseksi vaan myös välttämättömäksi.

Historia kuitenkin tuntee satojenkin vuosien pituisia vakauden ajanjaksoja, ja Suomen historia tuntee vain kaksi laajamittaista kapinaa.
Jos päämäärä on pienet muutokset lyhyellä aikavälillä, parlamentaarinen
vaikuttaminen voi hyvinkin olla suoraa toimintaa tehokkaampi keino. Ja
jos uskot, että nämä pienet muutokset ovat tarpeeksi, anarkismilla tuskin
on sinulle mitään tarjottavaa.

Lisäksi suora toiminta ei ole mitenkään itseisarvoista. Suomen
historiassa suoralla toiminnalla on ajettu taantumuksellisia päämääriä
aivan yhtä paljon kuin myönteisiäkin - esimerkkinä muilutukset ja
Mäntsälän kapina.

Neljäs väärä argumentti on, ettei yksi ääni joka tapauksessa vaikuta
mihinkään. Näin käytännössä aina onkin, mutta usein eduskuntaan
pääseminen ja pääsemättömyys voi olla vain muutamasta kymmenestä äänestä
kiinni, eikä yksi ihminen joka tapauksessakaan voi yksin vaikuttaa juuri
mihinkään.

Viides väärä argumentti on, että suora toiminta on kivempaa ja
motivoimampaa. Toki tältä voi aluksi tuntuakin, mutta ajatukset voivat
kuitenkin muuttua nippusiteistä roikuttaessa, tai kun turkistarhaajan
ampuma hauli kaivaa keuhkossa.

Metsä puiden takaa

Vaalijärjestelmän kritiikin on siis perustuttava olennaisuuksiin, ei
harhakuvitelmiin eikä helppoon populismiin. Ennen kaikkea tarvitsemme
analyysiä siitä, mikä on tällä hetkellä Suomen keskeisin ongelma.
Mielestäni se on nationalismi. Ei sanan kapeassa merkityksessä uskona
suomalaisten ylivertaisuudesta, vaan laajemmassa mielessä, jossa
polittiisen järjestelmän tarkoitus on ajaa nimen omaan suomalaisten
intressejä kaikkien maailman muiden ihmisten intressejä vastaan. Ja on
mahdotonta kuvitella, miten suomalaisessa korporativistisessa
järjestelmässä voisi pärjätä joku kansanedustaja, joka ei ajaisi jonkun
suomalaisen, siis nationalistisen paradigman puitteissa olemassa olevan
eturyhmän asiaa. Siis jokainen ääni eduskuntavaaleissa on ääni tämän
paradigman puolesta.

Toki Suomessakin on edelleen epäkohtia, mutta suurin osa epäkohdista on
kuitenkin globaaleja, ja "kansallisten etujen" ajaminen voi vain haitata
näiden ongelmien ratkaisemista. Esimerkiksi vaikka suomalaisten
kasvihuonepäästöt ovat noin kymmenkertaisia asukasta kohden maailman
keskiarvoon nähden, suomalaisten kuormitus on kuitenkin vain prosentin
luokkaa maailman kokonaispäästöistä. Näin ollen on selvää, ettei millään
vain Suomeen rajoittuvilla säännöstelytoimilla voi olla minkäänlaista
käytännön vaikutusta kasvihuoneilmiöön.

En kuitenkaan näe Euroopan Unionia tai jonkinlaista maailmanhallitusta
minkäänlaisena vaihtoehtona kansallisvaltiolle - todellinen vaihtoehto
voi olla vain ihmisten vastuunotto omasta elämästään. Ympäristöongelmien
lisäksi tämä koskee yhtä lailla köyhiä ja syrjäytyneitä - kansanedustaja
voi ehkä lisätä sosiaalitukia budjetin määrittämissä tiukoissa raameissa,
mutta kansanedustaja ei voi koskaan johdattaa ihmisiä ottamaan vastuuta
toisistaan ja omasta itsestään. Näin siis jokainen ääni
eduskuntavaaleissa on ääni työväenluokan itsehallintoa vastaan, ja ääni
lammaslaumamentaliteetin puolesta.

Politiikka ei tarkoita pelkästään eduskuntavaaleja, vaan se on idea
toisten ihmisten edustamisesta ylipäätänsä. Edustamisesta, jossa yleensä
itse itsensä valitsema puhemies tekee sopimukset edustamiensa puolesta
jossain kabinetissa suljettujen ovien takana, eikä koskaan joudu näistä
päätöksistään edesvastuuseen edustamiensa edessä. Jo julistautuminen
tähän puhemiehen rooliin on politiikkaa, vaikka siihen ei vielä
sisältyisikään muuta paitsi mielipidevaikuttamista.

Poliittisen edustamisen malli on niin syvällä suomalaisen
äärikorporativistisen järjestelmän sydämessä, että sitä on aluksi vaikea
edes lähteä kyseenalaistamaan. Olimme sitten nuoria, eläkeläisiä,
näyttelijöitä, homoja, ampumahiihtäjiä, syöpäsairaita tai koruompeleiden
harrastajia, aina löytyy joku puhumaan meidän puolestamme ja edustamaan
meitä valiokunnissa ja komiteoissa. Millä tahansa näistä ryhmistä on aina
yhteiset, homogeeniset intressit, joita riittää edustamaan yksi henkilö -
tai kenties kaksi jos joku kiintiö sitä edellyttää. Ja joka tapauksessa
kaikki mahdolliset minkä tahansa ryhmän ongelmat voidaan ratkaista
hallitsevat järjestelmän nationalistisen paradigman puitteissa.
Verovähennys sinne, tuki tai kiintiö tänne, ja ongelmamme on ratkaistu.

Jos luit kirjoitusta tähän asti kuvitellen, että ole tässä edustamassa
Suomen anarkistien näkökulmaa parlamentarismiin, olet arvatenkin myös
korporativismin indoktrinoima. Minä puhun vain omasta puolestani. Vain
itseään edustava yksilö on suomalaisessa poliittisessa diskurssissa
kuitenkin täysi nolla. Eipä siis ole kovin yllättävää, että
edustamattomia yksilöitä ei suomalaiseen politiikkaan osallistuminen
kauheasti kiinnosta.

Laajalle levinneeltä vaikuttava kiinnostuksen puute yhteisten asioiden
hoitamista kohtaan on kuitenkin vain näköharhaa. Ihmisten kiinnostuksen
kohteet suuntautuvat sinne, missä heillä on mahdollisuuksia toteuttaa
itseään. Osallistumisen kulttuuri olisi varmasti aivan toinen, jos
ihmisillä olisi todellisia vaikutusmahdollisuuksia vaikuttaa niin
paikallisiin kuin globaaleihinkin ongelmiin. Tähän päästäksemme meille ei
kuitenkaan riitä edes parlamentarismista eroon pääseminen, vaan meidän on
irtauduttava kaikista korporativistisista ja poliittisen edustamisen
ajatusmalleista.

Toki suoran demokratian toteuttamisessa on myös käytännön vaikeuksia,
koska teollistuneen järjestelmän hallinnoiminen edellyttää valtavaa
määrää informaatiota. Tsaarin aikana valtiopäivät kokoontuivat vain
muutamien viikkojen ajan vuodessa, nykyään kansanedustajille ei riitä
edes täysi työpäivä, vaan he tarvitsevat avustajia. Itse asiassa
kansanedustajat ehtivät tutustua oman valiokuntansa toimivallan
ulkopuolisiin hankkeisiin vain hyvin pintapuolisesti. Tämän vuoksi suuri
osa siitä vähästäkin vallasta mikä eduskunnalla on, on siirtynyt
asiantuntijoille ja lobbaajille. Tämä ei kuitenkaan ole argumentti
parlamentarismin puolesta suoraa demokratiaa vastaan, vaan herättää
kysymyksen siitä kuinka paljon me ylipäätänsä olemme valmiita tinkimään
mahdollisuuksistamme vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme meitä muka
suojelevien byrokratiakoneistojen puolesta. Nykyiseen parlamentaariseen
järjestelmään liittyviä ongelmia ei siis voi ratkaista vain teknisillä
päätöksenteon tapoihin liittyvillä uudistuksilla, vaan kritiikille pitää
alistaa kaikki teknologia joka edistää sentralisoitua asiantuntijavaltaa.

Antti Rautiainen

Broilerien renessanssi

2007-01-17T13:02:29Z

Tämä kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläisessä #38 sekä Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisussa "Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta".

Broilerien renessanssi

Nuorten äänestysaktiivisuus on kasvussa. Monen puolueen nuorisojärjestö on onnistunut pysäyttämään jäsenmääränsä laskun, muutamalla se on jopa nousussa. Miksi ilomme nuorison välinpitämättömyydestä puoluepolitiikkaa kohtaan osoittautui ennenaikaiseksi? Mikä on vikana nuorisossa, kun se edelleen lähtee tallaamaan pitkin vuosikymmeniä sitten umpikujiksi osoittautuneita polkuja?

Nuorison syytteleminen olisi toki naurettavaa, pikemminkin ulkoparlamentaaristen toimijoiden olisi syytä katsoa peiliin. Toimintatavoissamme on oltava jotain vikaa, jos ne eivät 2000-luvulla pysty enää tarjoamaan nuorille samanlaista positiivista vaihtoehtoa edustuksellisen demokratian mädännäisyydelle kuin 90-luvulla. Vaikka viime vuosikymmenen radikaalin ruohonjuuritason aktivismin aalto oli kertaluokkaa pienempi kuin kolme vuosikymmentä aikaisemmin, on 90-lukulaisen vapaudenhenkisen ”uuden 60-luvun” nyt korvannut 2000-lukulainen ”uusi 70-luku”, puoluepolitikoinnin ja opportunismin aika. Ja joka toinen vasemmistoliiton ja vihreiden nuorisojärjestöjen aktiivi tuntuu olevan tuttu kasvo 90-luvun tai tämän vuosikymmenen ensimmäisten vuosien aktivistipiireistä.

Poliittisesti riippumattoman toiminnan alennustilaan on varmasti enemmän kuin yksi syy. Vaikka puolueiden nuorisojärjestöt olivat aika lailla ulalla koko 90-luvun ajan, oli ennenaikaista kuvitella, että ne olivat ajautuneet sivuraiteille ikuisesti. Jo jäsenmäärään nähden suhteettoman suuret, ja jäsenrekisterien väärentämisen avulla siitäkin paisutetut valtiontuet osoittavat, ettei valtiovalta anna noin tärkeän instituution vain kuolla kupsahtaa. Puolueiden nuorisojärjestöillä on myös tarjolla jotain sellaista, jota ulkoparlamentaarisella toiminnalla ei juurikaan ole – juonitteluja, selkään puukotusta, lyhyesti sanottuna VALTAA – jotain mikä vetoaa ihmisen alkeellisimpiin vietteihin. Näihin järjestöihin hakeutuu kunnianhimoisia ja päämäärätietoisia ihmisiä, jotka kyllä oppivat virheistään, jos poliittisesti riippumattomat kansalaistoimijat eivät jatkuvasti pysy askeleen verran edellä.

Ylikansallisten yhtiöiden boikotointi, älä osta mitään-päivä, kadun- ja jopa symboliset talonvaltaukset olivat kaikki toimintatapoja, jotka joskus tuntuivat uusilta tai radikaaleilta, mutta eivät enää järkytä ketään, ja siksi kelpaavat nykyään puolueiden nuorisojärjestöjen keinovalikoimaan. Erityisesti ”globalisaation vastainen” liike, kuten Attac ja sosiaalifoorumit, auttoivat luomaan siltaa ”uuden” ja ”vanhan” kansalaisaktivismin välille. Yksi tämän sillanrakentamisen näkyvimmistä tuloksista on Voima-lehti, joka toi yhteen 70-luvun rauhanpuolustajia, 80-luvun kehitysmaa-aktivisteja ja 90-luvun radikaalin ympäristöliikkeen toimijoita. Poliitikoista tuli nopeasti yksi Voiman tärkeimmistä mainostulojen lähteistä, joita ilman se ei voi elää. Pari vuotta Voiman perustamisen jälkeen suurin osa 90-luvun liikkeen perustamasta vaihtoehtomediasta (Muutoksen Kevät, Toimintakalenteri, Megafoni, Vaikuttava tietotoimisto..) oli haudassa, kukapa jaksaisi tehdä tappiollista lehteä tuhannen tai kahden levikillä, kun vaihtoehtona on saada juttunsa kymmeniä tuhansia leviävään ilmaisjakeluun. Ja toki Voimalla on osuutensa monien asioiden tuomisesta valtavirtaan, mutta on asioita joita ei voi esittää valtavirran ehdoilla, ja jotka eivät siis kerta kaikkiaan sovi Voiman konseptiin. Tobinin vero ja reilu kauppa uppoavat, mutta kapitalismin tuhoaminen tai laittomaan suoraan toimintaan kannustaminen ei. Uuden vuosikymmenen henki tuli parhaiten esiin poliittisten nuorisojärjestöjen yhteistoimin ennen viime eduskuntavaaleja julkaisemasta liitteestä, jonka sivuilla opportunistit Kokoomusnuorista SKP:n nuorisojärjestöön olivat kaikki sulassa sovussa – mutta puoluepolitiikan vaihtoehdot eivät kuvaan sovi.

Pelkkä valittaminen vastustajien tiedostetusta tai tiedostamattomasta oveluudesta on mielekästä vain, jos haluamme jatkossakin olla häviäjiä. Totuus on, että anarkismin näennäinen suosio kansalaistoimijoiden keskuudessa 90-luvulla oli vain pintakiiltoa. Suurimmalla osalla toimijoista oli silloinkin kaikenlaisia illuusioita esimerkiksi siitä, että esimerkiksi Vasemmistoliitto ja vihreät olisivat jotenkin olennaisesti ”lähempänä” meitä, vaikka molemmat puolueet olivat kahden vaalikauden aikana toteuttamassa Euroopan radikaaleimpien joukossa olevia uusliberaaleja uudistuksia Suomessa, eivätkä vihreät hallitukseen menemällä onnistuneet estämään edes ydinvoiman lisärakentamista. Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas Jessica Suni sanoi joskus olevansa ”anarkisti, mutta huono sellainen”. Markus Drakea kansanedustajaksi ajaneet Tottelemattomat julistivat, että ”meillä ei ole mitään illuusioita parlamentarismin suhteen” – mutta kaikilla jotka kuvittelevat ehdokkuuden, tai edes äänestämisen mahdollisesti vaikuttavan johonkin myönteisesti on varmasti harhaluuloja. Tottelemattomat uhosivat käyttävänsä vihreitä hyväkseen, mutta kukahan lopulta hyötyi ja kenestä? Vihreiden Nuorten ja Opiskelijoiden jäsenmäärä on ainakin viisinkertaistunut siitä, kun Tottelemattomat lähtivät sinne tekemään entrismiään. 90-luvun säälittävästä kerhosta on tullut nopeimmin kasvava ja ehkä dynaamisin puolueen nuorisojärjestö, eikä vähiten Tottelemattomien ansiosta. Suurin osa 90-luvulla poliittisen ulkoparlamentaarisuuden nimiin vannoneista ei ilmeisesti koskaan ymmärtänyt, kuinka tärkeää kansalaistoiminnan uskottavuudelle ja elinvoimalle on sen riippumattomuus puoluepolitiikasta – he olivat tuolloin ruohonjuuritasolla vain muiden vaihtoehtojen puutteesta.

Ulkoparlamentaarista toiminnan kilpailukykyä ei tietysti kohenna, että esimerkiksi mielenosoittamista, lentolehtisten jakamista ja julisteiden liimaamista pidetään Suomessa lähinnä vain teini-ikäisille soveltuvana puuhana. ”Aikuiseksi kasvamisen” stereotypioita vastaan pitää taistella, mutta samalla meidän on myös jatkuvasti arvioitava toimintatapojamme uusiksi, vältettävä tylsistymistä ja loppuun palamista. Ainakin minua toiminnan kaavamaisuus tyrmistyttää – näyttää siltä, että polkupyörämielenosoitukset, tukikonsertit ja kadunvaltaukset seuraavat toisiaan vuodesta toiseen samanlaisina. Matkustetaan Belgiaan asti, jotta pääsisi kiipeämään paikallisten kansanedustajien kanssa aidan yli poliisin halaukseen. Vaikka Suomen poliittinen ilmapiiri on lievästi sanottuna etäällä vallankumouksellisesta, ei mielestäni ole mitään hyötyä toiminnasta joka ei vituta, pelota eikä ärsytä ketään vallanpitäjiä. Minusta voimme ottaa oppia radikaalilta eläinoikeusliikkeeltä, joka on nykyään varmasti 90-luvulta periytyvän aktivistiliikkeen vähiten järjestelmään integroiduin ja haltuunotetuin osa. Haltuunoton voi välttää käyttämällä toimintatapoja, ja esittämällä vaatimuksia joita yksikään poliittinen nuorisojärjestö ei koskaan voi allekirjoittaa. Esimerkiksi kadunvaltauksen teeman ei enää pidä olla ”paremman kaupunkisuunnittelun”, ”elävän kaupunkikulttuurin” tai edes ”pätkätyöläisten oikeuksien” puolesta, vaan valtiota, kapitalismia ja sosiaalidemokraattista konsensusta vastaan. Jokaisen aktion pitää olla edellistä hieman radikaalimpi.

En usko paluuseen takaisin 90-luvulle, jolloin poliittisten nuorisojärjestöjen muodostamaa ongelmaa ei yksinkertaisesti ollut – he ovat oppineet virheistään. En usko, että anarkistit Suomessa voivat enää koskaan liittyä yhden asian liikkeisiin tai perustaa niitä, näkemättä vaivaa niiden puoluepoliittisen riippumattomuuden eteen. Taistelu ruohonjuuritason riippumattomuuden puolesta on kuitenkin vaikeaa, esimerkiksi monella pienellä paikkakunnalla ei välttämättä edes riitä poliittisesti riippumattomia toimijoita mielekkään toiminnan pyörittämiseen. Lisäksi anarkistien on kunnioitettava näiden liikkeiden autonomiaa, jos me esimerkiksi junttaisimme järjestöjä taistolaisten tapaan, omaa maailmankatsomustaan määrittelemättömien toimijoiden silmissä me muuttuisimme nopeasti vain yhdeksi häikäilemättömäksi puolueeksi muiden joukossa. En väitä, että anarkistien historia tämän suhteen olisi täysin puhtoinen, 90-luvulla tehtiin hieman surkuhupaisiakin yrityksiä esim. Varusmiesliiton ja SDNL:n (nykyinen Vasemmistonuoret) valtaamiseksi. Itse en lähtenyt näihin yrityksiin mukaan juuri anarkistien maineen säilyttämisen vuoksi, vaikka en kyllä nipottaisi jos joku löytäisi Vasemmistonuorten (erillisen säätiön valvomalle) miljoonaomaisuudelle nykyistä parempaakin käyttöä.

Uusien toimintatapojen etsimisen ja vanhojen uudelleenarvioimisen lisäksi voimme taistella poliittisten nuorisojärjestöjen kasvavaa valtaa vastaan oikeastaan vain levittämällä esimerkkeihin nojautuvaa tietoa siitä, miten puoluepolitiikka aina rappeuttaa ruohonjuuritason vastarinnan. Yksi puolueiden nuorisojärjestöjen vetonaula on varmaankin myös niiden perinteet ja pitkäjänteisyys. Myös meidän olisi pyrittävä siihen, ettei edellisen kampanjan loputtua uutta pidä aloittaa nollasta, puoluepoliittisesti riippumattomalle kansalaistoiminnalle on luotava pidempiaikaista infrastruktuuria. On myös totuttauduttava siihen, että ulkoparlamentaarinen toiminta saavuttaa huomattavia tuloksia vain yhteiskunnallisten mullistusten aikoina – mutta vaikeat ajat erottelevat jyvät akanoista.

Antti Rautiainen

In Centenary of the Sveaborg uprising 30th of July – 2nd of August 1906 - lessons for anarchists

2006-12-03T20:00:56Z

Turn of the century was time of extraordinary rapid changes in the Finnish society. Feudalism in its full form, serfdom, was never implemented in Finland, but still the social tensions were rapidly increasing. World trade volumes rapidly increasing due to imperialism demanded huge amounts of timber for building ships, which provided an influx of capital to agrarian Finnish economy, which before had been hardly more advanced than empire in general. This growth in material well-being together with end of a 300 year period of a colder climate which caused a series of famines (last one in 1869) and other developments in agriculture and trade resulted a rapid growth of the rural population, which quickly aggravated land problem and created urban proletariat (although Finland remained an agrarian country until 1950’s-1960’s).

Parallel to class conflict, political conflict on status of the autonomy was escalating. Ever since Russian takeover in 1809, Tsars were beloved in Finland and as a rule they considered Finland more loyal than any other part of the empire. This was due to wide autonomy originally granted by Alexander I and widened by Alexander II to include features such as independent military force and own currency. Nothing like this existed under previous Swedish rule, continuation of which would have meant a total assimilation of Finnish in a few hundred years if not decades. General loyalty of the Finnish stands as a stark contrast to rebellious Poles, and is nowadays seldom remembered, because today the whole construction of the Finnish nationhood is founded on anti-Russian sentiments. But until beginning of the 20^th century, any efforts of Russian revolutionaries to gain allies among Finnish nationalists such as Bakunin’s “letter to Finnish patriots” in 1861 were all in vain.

However, Nicholas II began to consider autonomy as a hindrance, since it offered bad example to other parts of his empire, which was quickly approaching a boiling state. In February of 1899 he issued a manifesto, where fist steps to curtain autonomy were introduced – Tsar took himself powers to directly influence legislative process, first goal of the reforms was to integrate Finnish army to armed forces of the empire. Wide protests followed. A petition of more than half million names in a sparsely inhabited country of 3 millions was gathered in 10 days, but Tsar refused audience for the delegation. New law on army was opposed with widespread draft objection, in Helsinki situation escalated to first riot ever in April of 1902, eventually governor general of Finland N.I. Bobrikov was granted special powers which made him dictator of Finland. 16^th of June 1904 Eugen Schauman shot Bobrikov and himself, an assassination which was not to be the last one.

Peak of the resistance was general strike of October-November 1905, one of the first ones in the world history, which was a grand political debut of the proletariat in general and Finnish Social-Democratic Party in particular. Worker’s Party had been founded 1899, but it had adopted socialist program and Social-Democrat label only two years before the general strike. During few previous decades, political debate had mostly centered to conflict between Swedish- and Finnish speaking bourgeoisie (gentry mainly siding with the first and clergy with the second), and if not rising danger from side of the workers, it is possible that conflict would have turned violent. During general strike united national guard was formed, but it quickly splinted to fractions of workers and bourgeois students – former became “Red Guards” of the workers, and latter (white) “Protection Guard” – their relation was troublesome already during the general strike, and in less than a year they were to violently clash in Helsinki.

This coincided with revolutionary upheaval with all around the empire, which forced Tsar to drastic reforms. He backed up in Finland as well, revoking the special laws and decrees. Finland was also granted one-chamber parliamentary system with a general right to vote (women included), to replace ancient assembly of four estates – thus Finland switched directly from most ancient to most modern system of elections in Europe.

Activist movement in Finland

“Active Resistance Party of Finland” was founded 17^th of November 1904, to unite tendencies supporting armed resistance that had first appeared in 1903. It mainly consisted of upper middle class and upper class, some members of wider “activist” movement were later to become leading industrialists. There was no split according to language line, but in general Swedish bourgeoisie was more supportive of armed resistance than the Finnish one (although for sure in both groups radicals were a small minority).

Word “activist “ become to mean those supporting armed resistance, whereas “passivist” meant those standing for legal measures, more often called “suomettarelaiset” according to their daily “Uusi Suometar” (New maiden of Finland). There was a general consensus on unacceptability of Tsar’s special decrees. Regaining lost extent of autonomy was the general aim, independence was considered as a very distant goal by almost everybody. Social democrat party was spreading like a wildfire and in first general elections of 1907 it was to gain 37% of the votes, making it most influential in the world. Many demands of the social democrats were common with those of the activists, but party refrained from armed struggle and did not organized underground cells. Thus those among the working class willing to raise arms were at first part of the bourgeois activist movement, and bourgeois activists only gradually realized workers as an enemy not less dangerous than the Tsar.

During mere 4 first years of “repression era” since 1899, Finland developed from most loyal corner of the Empire to one of its most troubled regions in terms of the underground resistance. This because besides governor general and very few other officials, almost all administrative apparatus considered of locals, who were cooperating a little with Okhrana what came to persecution of Russian revolutionaries. And total autonomy of Finnish police force would have been a hindrance even if and when it was more cooperative. Thus Finland quickly become base of all major Russian revolutionary parties, where secret meetings were organized, press printed, connections to abroad maintained, dynamite, guns and money expropriated. Significant part of this activity was covered with partially sympathetic Finnish officials, who were even among ranks of the police and prison guards.

Important meetings of Russian revolutionaries in Finland this era include first general meeting of Party of Social Revolutionaries (PSR, they were called “Esers” from letters ”S” and “R”) in Imatra from 29^th of December 1905 to 4^th of January 1906, founding conference of the Union of Social-Revolutionaries – Maximalists (SSRM, “Maximalists”, considered by some as the closest analogy of present-day anarchist and anti-party communism in pre-revolutionary Russia) in Turku in October 1906 and first general conference of soldier organisation of Bolsheviks, “Soldier and Fighting Groups of Russian Social Democratic Worker’s Party” in turn of December 1906 in Tampere.

Whereas Bolsheviks worked closely together with Finnish Social Democrats (although in reality latter had more in common with more moderate Mensheviks), Esers had a somewhat peculiar alliance with the Finnish activist movement. Esers were offspring of the Narodniks of the 19^th century, and by far the biggest tendency of the workers movement until 1918, when Bolsheviks moved to crush first the right, then the left wing of the Esers. Land question was the most central in program of Esers, thus it was essentially movement for the peasants and landless although most of the armed wing came from other classes.

Although land question was also central in Finland, there was nothing similar to Esers in Finland. This may be partly because situation in countryside was so vastly different - unlike Finland, in Russia feudalism was still pretty much the reality even after abolition of serfdom 1861. Also, in Finland there was not anything much like ancient Russian village self-governance “obstchina” which 19^th century theorists like Herzen considered as foundations of the coming up “agrarian socialism” in Russia. Perhaps the main difference was the moderate political culture, which was established during calm years of autonomy – peasants and industrial workers were attracted to idea of one common mass party, which had also much better opportunities to work openly in Finland than in despotic Russia. Thus eventually peasants became main constituent of the Social Democratic Party of Finland. This did not caused any friction among ranks of the industrial workers, since most of them were recent immigrants from the countryside as well, and took just as often jobs as farm hands or lumberjacks as in factories. Perhaps Russian revolutionary movement was more fractured because it was forced to work in more repressive conditions.

Buildup of the Sveaborg uprising

Sea castle of Sveaborg was renamed “Suomenlinna” during nationalist fervor of the first years of the independence gained in 1917 – from “Castle of Sweden” to “Castle of Finland”, but in this article we call it “Sveaborg” as in 1906. It was built in front of Helsinki during 18^th of century, to be the strongest fortress in whole Baltic Sea, as an effort of decaying Swedish empire to stop Russian ambitions to gain a wider security zone around city of St. Petersburg. But its military history is that of a continuous failure – in Finnish war of 1808-1809 it surrendered to Russian siege relatively quickly, which resulted leadership to face court martial in Stockholm. During Crimean war its cannons had too short range to response to heavy bombing by British and French navies in 1855. Thus 60 hours of revolution in 1906 were to become heaviest fighting ever in history of the fortress.

All Russian major Russian revolutionary organizations had operations in Finland, and one of the main directions of the work was agitation among Russian soldiers. In spring of 1906, both Esers and Bolsheviks took conscious aim to stage a simultaneous military revolt in main bases of whole Baltic navy, Kronstadt and Sveaborg. Other bases and Sevastopol were also supposed to join the uprising.

Esers, Bolsheviks and Finnish Red Guard leadership had been drawing plans for uprising during months, although cooperation between first two was not the smoothest. Weeks before uprising Evno Asev and Tsernov, leaders of underground Eser fighting organization had arrived to Helsinki. Most notable Finnish history of the uprising, Erkki Salomaa’s “Viaporin kapina” follows Bolshevik version, according to which Esers leaders were treacherous, leaking plans. This is possible as Asev was indeed an agent of Okhrana, secret service of Tsar, but Salomaa brings no any concrete proof. But from between the lines one may read, that Esers were dominating the preparations and Bolsheviks had to submit to their plans.

21^st of July 1906 tsar Nikolai II gave a decree of disbanding first Russian Duma, which had only gathered since 10^th of May. 22^nd of July, there was a national celebration of Red Guards in Hesperia park of Helsinki, a crowd of 20 000 included 400 Russian soldiers. In middle of the celebration, a telegram came announcing disbanding of Duma – atmosphere became very tense, but eventually there were no rioting. 23^rd of July, day after police had occupied Duma building, there were riots in St. Petersburg. 185 members of disbanded Duma crossed border of Grand Duchy of Finland in order to make future plans in Vyborg. They called people to evade taxes as a protest and soldiers to desert their units, but no calls for a general uprising were made. Some deputies of disbanded Duma, such as Mikhailichenko moved from Vyborg to Helsinki, which resulted growing popularity of underground soldier’s committees. In 1906 Bolsheviks were in a minority position inside their party, critical of parliamentarism – thus their historicians also consider that disbanding Duma had no role in inspiring the uprising.

Sveaborg fortress area consisted of many islands, most important of which were Kustaanmiekka, Susisaari, Iso-Mustasaari, Länsi-Mustasaari, Pikku-Mustasaari, Harakka, Lonna, Särkkä, Vallisaari, Kuninkaansaari and Santahamina. Three latter are a closed military area even today. Before rebellion there were some 3500 men in the fortress, of whom 1800 were gunners, 1500 infantry and 250 miners. Including navy and soldiers in greater Helsinki area, Russian forces were altogether up to 7000 men. These were under direct command of Tsar, autonomy had nothing to say about army issues and Sveaborg was not even included in area of Helsinki or any other Finnish municipality.


	Fortress area of Sveaborg. City center of Helsinki in upper left corner of the picture.

Main architects of the rebellion in the fortress were captain Sergei Tsion, lieutenant Arkadi Emelyanov and lieutenant Evgeniy Kokhanskiy. Jewish Sergei Tsion had been in Bolshevik party, and treasurer of “Vestnik Kazarmiy”, paper which Bolshevik soldiers’ organization was publishing with help of Finnish social democrats for Russian soldiers in Finland. But he switched to Esers, thus Bolshevik history writing plays down his role and labels him with any negative qualities they may think of. He survived rebellion, and fought in side of Esers after 1917. Bolshevist historicians have given more credit for leading the rebellion to Emelyanov and Kokhanskiy, at least former worked closely with Bolshevik soldiers’ organization but it is unclear if either was a party member. Red flag, which Emelyanov passed to be raised in Kuninkaansaari, had demands of the uprising printed on it – “Land and freedom” and “Constitutional assembly” (a demand more radical than just reassembly of the disbanded Duma). These were main demands of the Eser party, but back then these demands were also included in Bolshevik program – latter only turned against the constitutional assembly after the October revolution. Both Emelyanov and Kokhanskiy were executed in aftermath of the rebellion.


	Sergei Tsion	Arkadi Emelyanov

In Finnish side, most important planner of the rebellion was leader of the Red Guard, captain Johan Kock. His promises of support from side of Finnish Red Guard turned out to be way too optimistic – estimations of size of Finnish Red Guard in summer of 1906 vary from 6000 to 25 000, but just a small fraction of it had any arms and although drilling had taken place during previous half a year, it was still not much of an army of any kind. Eventually Red Guard could do little to help the rebellion. No army regiments of Finnish nationality were located to Finland, all of the army in Finland came from other parts of the empire.


	Evgeniy Kokhanskiy	Johan Kock

Beginning of the uprising

Simultaneous rebellion in all main military bases was planned to start around 10^th of August. But situation in Sveaborg escalated more quickly. Okhrana had passed information about planned rebellion to leadership of the fortress, and commander, general Laiming ordered to mine waters around fortress in order to stop landings expected from rebelling ships. But soon miners understood why mines were put, and 28^th of July they refused to continue works. There were also other reasons for mutiny – two weeks in prior spoiled meat was served to miners. 28^th of July new commander of the company, captain Ilyin had discontinued an extra cash payment called “vodka dose”. Day before a sailor who had died after being mishandled by the officers had been buried, so tensions were high.

General Laiming ordered all miners to be arrested and disarmed. He tore off insignia of officers with his own hands, and threatened them with shooting. Mutineers were put to a camp in Santahamina Island, and not given any food for one and half days.

Some of the guards from ranks of infantry were supportive of rebels, and passed the word to gunners. Gunners were gathering the next day, when officers figured this out they decided to imprison gunners as well. As information that gunners were to be disarmed in night between 30^th and 31^st of July, they decided to make the first strike.

In evening of 30^th, a rebellion broke out in Santahamina, gunners moved to free miners, but infantry loyal to government managed to keep hold and miners remained imprisoned. Gunners decided to pass narrow channel from Santahamina to Kuninkaansaari. While retreating they took all the boats, plenty of rifles, machine guns and even cannons.

Earlier the day, Tsion had appealed to gunners in Kuninkaansaari not to rebel until more information was received from Kronstadt, but now it was too late to stop the events. 10:30 PM a cannon is shot three times from Kuninkaansaari to invite all other islands to join rebellion, and Vallisaari, Susisaari and Kustaanmiekka are occupied by rebels. Iso-Mustasaari, Pikku-Mustasaari and Santahamina remained in hands of forces loyal to government, Harakka and Länsi-Mustasaari were yet neutral. Seven of ten gunners companies, 1500 from 1800 men joined the uprising, and most important batteries were under their control. Altogether rebels had up to 2000 men, ground forces of general Laiming grew from 1500 to 2800 during the rebellion as rebels failed to control the seaways, but they had much less firepower until arrival of the navy. Fighting between Susisaari and Iso-Mustasaari began early in the morning of 31^st, and during next 60 hours the narrow channel between islands was riddled with machinegun fire. Volleys of cannon fire were shot from Kuninkaanmiekka, huge 11-inch guns of Kuninkaansaari were also turned towards Iso-Mustasaari and their first devastating shots landed there 2 PM of July 31^st. At this point, Laiming’s position was grim, it was later told that he was panicked enough to hide in a church cellar and to move in Iso-Mustasaari under a cover of a red flag from a place to another.

Katajanokka joins the insurrection

300 strong navy in Katajanokka peninsula in East side of the city center was expected to join the rebellion, but only around 6 AM they figured out that fighting had began. But mine ships Finn, Turkmen and Emir Bookmarks located in harbor of the peninsula did not joined the rebellion – when officers figured out that sailors were having a meeting on the deck, they locked sailors to hold and opened fire to the barracks. Later on they released sailors to do the shooting, but were keeping them on a gunpoint.

Sailors in Katajanokka peninsula had neither cannons nor machine guns, and thus they could do little to answer the fire. They had to leave barracks, and around 2 PM they tried to cross bridge, which separates Katajanokka from city center, but Cossacks and infantry loyal to government stopped them. As breakthrough failed, some of them attempted to rush to city unarmed, rest took boats to escape to islands under rebel control. 110 sailors were arrested by loyal troops, those who managed to make it to the city were taken to worker’ hall in Yrjönkatu where they were given civilian clothes and they joined Red Guard in Vesilinnanmäki hill. Some accounts state that Finnish Red Guards were participating to fighting in Katajanokka, but most likely they just visited there before siege to pick up arms. Around 5 PM Cossacks and Infantry occupied Katajanokka barracks, which they found empty. Now whole city coast was under control of forces loyal to government, there were no supply routes for rebels, nor means for the rebels to contact supportive sections amongst the Russian troops in the city.


	Loyal infantry guarding bridge to Katajanokka in side of the city after putting down the rebellion in the peninsula. Behind, the Uspenskiy cathedral, biggest Orthodox church in Finland.

Beginning of the rebellion caught its planners by surprise, many of them were in the city and Tsion attempted to move to islands by night with Filemon Tiderman from Active Resistance Party of Finland and two Esers. But due to bad visibility they ended up to Iso-Mustasaari under government control, they were almost arrested but managed to escape by claiming that they were journalists.

In Centenary of the Sveaborg uprising 30th of July - 2nd of August 1906 .(continuation)

2006-12-03T19:59:59Z

Support by Finnish workers movement

In the morning, commander of Finnish Red Guard Johan Kock made a declaration of a general strike to support the uprising, signed by himself only. This was way beyond what leadership of the Finnish Social Democrat party considered his powers to be, but during the months of preparations, Finnish Social Democrat party had not adopted any final decision on its position in case of an uprising. When Yrjö Sirola noticed Kock’s declaration in the morning of 31st, he gathered executive committee of administration of Finnish Social Democrat Party, and they visited headquarters of Kock in Villa number 14 of Eläintarha area to ask Kock why he had declared a general strike without consulting the party. John Boldt was with Kock in the villa, and he answered to party committee that ”Kock has taken a responsability and declared a general strike, and you have an opportunity to join it”. John Boldt was one of the most important persons of the Swedish-speaking workers movement in pre-independence Finland, and without a doubt most important person known as an anarchist – he was also owner of Villa number 14. Executive committee went to have their meeting, and decided not to do anything, as ”Party administration is not in course of the events”. They invited a meeting of party administration for Thursday 2nd of August, at which point rebellion was almost over already.

Huge party apparatus of the Finnish Social Democrat Party proved to be utterly useless during the days of the uprising, and not only because there was no any proper plan for case of uprising which had been prepared for months, nor Red Guards were given powers to act on their own in case of an outbreak. Many social democrats shared the mood of bourgeois activists, according to which Russian revolutionaries were to be given moral support and asylum in Finland, but Finnish should not join the actual fighting to maintain remaining autonomy, and to avoid suffering that had faced Poland. Activists were opportunistic pragmatists. Although it was clear that Finnish independence and even regaining lost autonomy were only possible in case of a social revolution in Russia, they wanted to get involved in it as little as possible. After independence, this opportunistic attitude towards regimes in Russia was inherited by ruling class of the Finland, and has characterized Finnish foreign politics for 100 years already. Bulk of Social Democrats who shared this mood were sham internationalists.

This was not the case with Red Guards. Armed wing of any party always gathers its more radical elements, and Finnish Social Democrat party was not an exception. Kock’s declaration of a general strike on his own name was hardly an example of a democratic procedure, but only meaningful thing to do in a situation, a move that should have been agreed a long time before uprising. General mood in the Finnish society was supportive, even Estates declared “Our nation to be supportive of the struggle among Russians for their legal freedom” in first day of the rebellion, but called Finnish not to join it. Red Guards were the only force amongst the Finnish society to give substantial support to rebellion. Bourgeois activists were varying – they had provided much support during the preparations, even a ship for Tsion to move between islands and the city. Some members of the Voimaliitto (Power League), armed wing of the activist movement disguised as a sporting club, were even drawing ambitious plans of marching to St. Petersburg. But vast majority of the bourgeois activists were staying out from active participation to “internal quarrels of Russians”. They were also against the general strike as they were from bourgeois class themselves, and during the Sveaborg rebellion the row between socialist and bourgeois activists became unbridgeable, a development which eventually led to civil war of 1918.

Even today, main trade unions and leftwing parties of Finland have their headquarters in Hakaniemi separated from city center by Pitkäsilta (Long bridge), but the working class neighborhood that used to surround them has been in a process of gentrification for few decades already. 100 years ago, worker’s neighborhoods of Hakaniemi, Kallio and Sörnäinen north of Pitkäsilta were under control of the Red Brigades, who were camping in Eläintarhanpuisto Park in Western side of the workers’ districts. Kock’s headquarters were on top of a hill over the park. Hundreds of Red Guards were gathering in the park in the evening of 31^st, eager to join the action. Groups of guards left the park to destroy railways to stop loyalist enforcements to be sent to suppress the uprising, tracks of Helsinki-St. Petersburg railway were destroyed in Tikkurila and around Riihimäki, another group destroyed tracks of coastal railway to Western direction in Kauklahti. Sabotage against railways was also done in Kotka and Vainikkala. Anarchist Kustaa Liukonen returned to dynamite stock in Mäkkylä he had expropriated few weeks before to have some more for needs of diversion with twenty other men, but this time guards were ready and after a gunfight he had to return to city without loot. During rest of the rebellion, Liukonen was guarding villa number 14. One night he was sleeping under rose bushes, sharing a raincoat with Eero Haapalainen who was later to become commander in chief of Finnish Red Army during civil war of 1918, and to be dismissed from that post due to boozing. Haapalainen disappeared in putches of Stalin in 1930’s with countless of other Finnish exiles.


	Anarchist Kustaa Liukonen, in back cover of his autobiography published post-humously in 2005. Quotation from a letter he sent during his imprisonment 1907-1917: “I will be an anarchist until my death”.	Eero Haapalainen

But wording of Kock’s general strike declaration was dubious: ”Because army in Sveaborg has taken up arms last night, in order to start a freedom fight for its rights, and because bloody fighting may be a result of this struggle, I will declare a general strike to avoid bloodbath and to restore peace, and the strike must be began immediately”. Kock was afraid to play with open cards, but intrigue of declaring a general strike under pretext of ”maintaining order” was indeed short sighted. Kock used even more dubious means when attempting to win administration of the social democrat party and general strike committee to side of the strike, claiming that rebels had threatened to bomb the city if a general strike was not declared. Nowadays even bourgeois historicians tend to agree that such threats were never made, and Kock was lacking a judgment. During course of the events, Kock’s was loosing hold even more and during third day of the uprising 2^nd of August he was already a nervous wreck, totally incapable of any leadership.

Besides administration of the social democrat party and Red Guard leadership, there was also a third power center in the workers’ movement – general strike committee of 1905, which had not been disbanded after the general strike but kept having regular meetings. Meetings of the committee were not secret, but it had secret working groups that made plans for taking over police stations and railroad in case of an uprising. It had a meeting in Tuesday 31st at noon, and it decided to support the general strike, although chairman Jussi Tuominen pointed out that even he did not had any prior information about Kock’s general strike declaration. It could be support decision was due to Eero Haapalainen giving wrong information about position of the party leadership, which in fact had not yet endorsed the the strike. General strike committee was working around the clock during the general strike and distributed declarations, but in the 1st of August it adopted a position that ”highest command on the strike belongs to those who had declared it”, that means, Kock and Red Guard. Strike spread to all main working places in Helsinki, thousands of workers joined it. Core of the strike was 3000 metal workers who had already been locked out in a dispute since 7th of July. Print workers of the bourgeois press refused to print any information except about events of the uprising. Although bourgeois activists were sympathetic with the uprising, they detested the general strike and leader of the Active Resistance Party Konni Zilliacus called for a general lockout, as ”no other might except hunger may put down the workers”.

In early morning of 1st, 150 of the Red Guards moved from Eläintarhanpuisto to port of Hietalahti in Eastern side of the center, to join the rebellion in islands. Ten Russian sailors, who had managed to escape from Katajanokka during the previous days joined – these were only armed men in the group. During their march through the city center group encountered a small group of Cossacks, but these did not interfered, as men were unarmed. Men were loaded to “Vystrel”, only ship in control of the rebels. Emelyanov, who had been in the city for meeting people in the secret Eser headquarters and for getting foodstuffs, was also in the ship. Tsion had been in Kuninkaansaari shortly during the earlier day after first failed attempt, but had returned to city – however he missed the ship because he considered it could not carry everyone and he went to look for another one. Both Finnish activists and Bolsheviks later claimed that Tsion missed the ship intentionally, and that he was an agent of Okhrana.

There was some machine gun fire from Santahamina towards Vystrel on the way, but eventually Finnish Red Guard volunteers arrived to Kuninkaansaari without losses. But as untrained and unarmed, they were of little practical use there. Kock may have made much more generous promises to provide help for the rebellion, apparently he got nervous and backed off in front of pressure by moderate social democrats, activists and about any political force in Finland who discouraged Finnish participation. Moderate social democrats actively discouraged Red Guard units from other parts of the country to arrive to Helsinki, and it is true that Red Guard was badly armed and not much of a fighting unit, and could not have done a lot in a serious combat with Cossacks and loyal infantry.


	A Cossack patrol in streets of Helsinki during days of rebellion

Second day of the rebellion

During night between 31st and 1st, rebels discussed of blowing up huge explosives stock in the small island of Lonna. This would have destroyed loyalist positions in Iso-Mustasaari, but as Vallisaari under rebel control would have suffered as well and there could have been huge destruction in the city as well, thus idea was given up although Kokhanskiy supported it.

1st of August a huge barrage of cannon fire were raining down to Iso-Mustasaari, and

more than 15 000 square meters of roofs were destroyed. Rebels called Laiming to surrender, message was signed by rebel leadership and general mayor A.P. Agayev, who was under arrest by rebels in Kustaanmiekka. White flag appeared in Iso-Mustasaari several times during the day, but each time it is taken down during a lull in the barrage.

During the day, loyal troops received enforcements, and in Santahamina two cannons were set up to Kuperkeikka hill of Santahamina – before this, Santahamina could only return fire with machine guns. After mere six shots, an explosive store in Kuninkaansaari was hit, and dozens of tons of gunpowder were blown up with a devastating effect to rebel positions. Windows were broken even in the city center, and explosion was felt from a distance of 30 kilometers. 60-70 rebels died in the explosion, among them many Finnish Red Guards who were located in Kuninkaansaari. Emelyanov was wounded. This was a huge blow to moral of the rebels.

In the afternoon, gunships Tsesarevitsh, Slava and mine cruiser Bogatir anchored close to Harmaja lighthouse, 12-14 kilometers south, out from range of cannons in the islands. They shot four times, a sign agreed in prior to show that they were in side of the rebellion. But this was bluff – in reality sailors had been changed to cadets loyal to Tsar in Tallinn. Rebels had not figured out importance of destruction of telegraphic center in Kaivopuisto, with which loyal forces could call help from Tallinn.

At 6 PM, warships began to shoot a barrage to Kuninkaansaari. Rebels thought that this was a mistake, and Kokhanskiy took Vystrel ship and 150 rebels to negotiate with gunships under a white flag. Kokhanskiy was certain, that even if there was a disagreement among sailors about joining the rebellion, he and his 150 men could change the balance. But Kokhanskiy and his men were arrested, rebels lost their only ship and soon all islands under rebel control were targeted with a deadly fire, which they could not respond. Although previously neutral Länsi-Mustasaari returned fire towards gunships, this was not enough to change the balance, which was becoming hopeless against the rebels.

In a hopeless situation, rebels gathered for an attempt to take Iso-Mustasaari by storm. But when troops were gathered, a shell hit a wagon loaded with shells, again many people died and wounded in an explosion and rebel troops felt into final disarray. Many attempted to escape from island, but now troops in Harakka, which had previously been neutral, turned against rebels, and all the boats approaching the city were shot down. Only some of those who headed to North-East direction to island of Laajasalo managed to escape.

Last meeting of the rebel war council took place 9 PM in Wednesday the 1^st, under Emelyanov who was wounded to his throat. They could not know, that during the same night there was finally an uprising in Kronstadt as well – first sailors and workers managed to loot a gunstock, and then took over main castle of the Kronstadt. But as officers were aware of the plan, loyal troops managed to curb the resistance during the same night. There were 80 000 workers in a strike in St. Petersburg, but strike movement failed to spread to biggest factories. There was also an uprising in cruiser Pamyat Azov, it had been anchored in Papinlahti in Southern coast of Finland but had arrived around 4 AM to proximity of Tallinn. Ship was not sent to put down rebellion in Sveaborg because there were doubts about loyalty of its crew. Commander of the ship and five officers died during the fighting, but until 9 PM 2^nd of August loyal troops gained control over the ship. 172 sailors were arrested.

In Sveaborg, war council of the rebels made a decision to surrender. No guns were left for loyal troops, cannons and machine guns were thrown to sea. Captain Vlasov, arrested by rebels in beginning of the uprising, was sent to Iso-Mustasaari to pass a message of surrender to Laiming. Soon loyal infantry rushed Kuninkaansaari, and red flag, which was up during 62 hours, was again replaced with flag of San Andreas. 900 gunners and 100 civilians were arrested from the islands, 600 are lost, among them perhaps 400 are dead and 200 managed to escape. Government claimed that it had only lost 3 officers and 4 soldiers. Of 150 Finnish Red Guard that joined the uprising in islands, 79 were arrested; it is not known how many of them could escape.

Hakaniemi riot

But although all islands were occupied by loyal troops during morning hours, general strike still went on. Protection Guards had their headquarters in fire station of Helsinki. Adopting the position of most bourgeois activists of non-engagement to “internal affairs between Russians”, and as anti-worker in general, they organized to stop the general strike.

Many tram workers had been sacked the previous year after a strike, and replaced with scabs, so bosses could have many trams in operation even during the general strike. In Wednesday 1^st, there had already been clashes by workers attempting to stop trams, and thus in Thursday the 2^nd of August Protection Guards organized an armed patrol to each tram. There were 2-8 Protection Guards, with blue and white bands and mostly armed with handguns in each trams. A patrol also manned electricity works, which supplied electricity for trams, located in Hakaniementori in heart of the workers district of the city.

</span>

City center of Helsinki 1906.

Fire Station of voluntary fire brigade, Protection Guard headquarters
Central police station
Stenberg machine works
Café of Eeva Juurioja, a common place for meetings between Finnish and Russian underground
Työmies (Worker) , a daily paper
Offices of Social Democrat Party and Red Guard.
Electricity works for trams

Around 11 AM, first escorted trams arrived to Hakaniementori square. Rails were blocked, but Protection Guards left the trams and moved off the blockades. But there was a crowd in the square, and soon workers became to throw rocks and windows of the trams got broken. Offspring of the elite families, Swedish-speaking snobbish students with guns were not welcome in the worker’s district. Soon there were shots from both sides; Protection Guards were also shooting to crowd from the electricity works.

When a message on escalation of the situation reached headquarters of the Protection Guard, 31^st company of the guard marched to Hakaniementori with 80-100 men, and formed a line to Siltasaarenkatu street. When Finnish Red Guards in Eläintarha heard about this show-off of the Protection Guard, a small group of 10-13 men was set up, consisting mostly of Russian sailors that had succeeded to escape from Katajanokka but some Finnish were also involved. This group arrived to square, asked crowd of people to leave and opened fire to Protection Guards. Protection Guards quickly escaped in disarray to different directions – although they had superior numbers, they had little training and were armed mostly with handguns whereas many of the Red Guards and sailors were armed with rifles. Seven Protection Guards and one policeman died on the spot or from their wounds, Red Guards lost only 2 or 3 men.


	Line of Protection Guard in Hakaniemi

When Max Alfthan, governor of the Uusimaa region, learned the situation he asked General Governor of Finland Gerard to send Russian army to put down the riot. Cossacks and Russian infantry regrouped in Unioninkatu, opposite side of the Pitkäsilta Bridge, and were joined by remnants of the “nationalist” Protection Guard. However this alliance of tsarist and nationalist forces against the working class was not totally smooth, as some Cossacks attempted to disarm some Protection Guards, who got whipped but managed to escape. In the evening, a mass of angered workers surrounded Protection Guard headquarters in the fire station, and after negotiations Protection Guard agreed to disband itself. It was only reorganized in 1917, worked as a paramilitary organization during first decades of the independence and it was finally banned according to Paris peace treaty of 1948.

When Cossacks attacked Hakaniementori, crowd of workers dispersed hastily. Kustaa Liukonen participated to events shooting with his Mauser towards Protection Guard men shooting to crowd from the electricity works. When crowd was dispersed, he headed quickly to office of the Red Guard at Saariniemenkatu 6 to destroy all the documents. He had to force someone he met in the banks of the bay to ship women employed in the office to other side of the Hakaniemi bay at a gunpoint. He also managed to sneak away to Eläintarha, where close to villa of Boldt he saw Kock the last time in his life. Last words Kock said to him were “We have lost this time, but there is no way to stop a revolution in Russia”.

The same day, Social Democrat party administration was finally having its meeting. Hesitating, they finally endorsed the general strike for Helsinki, cause of which was lost already. Delegates from Red Guards who included Leo Laukki attempted to use heavy pressure to have a nationwide general strike endorsed, but without results. After rebellion, Laukki had to escape to USA, where he became one of the most known Finnish wobblies.

Aftermath of the uprising

In Friday 3^rd, there was a heated “general meeting of workers” in workers hall, called by party administration and general strike committee. Thousands of people participated; they were in yard of the hall and in the street. Eetu Salin and Taavi Tainio attempted to have a resolution to call off the general strike passed, but angry people booed them. As party administration could not to have it their way, Jussi Tuominen announced “general strike committee will ask unions to decide on their own about the strike, and to elect a new strike committee if they so desire”. Eventually he and Aatu Halme had to escape enraged crowd through window of the worker’s hall.

When it was announced that Kock has given up leadership of the Red Guard, anarchist Kaarlo Luoto announced that he would take the position. However he and handful of militants failed to keep the Red Guard together, and Red Guard dispersed for the next 11 years. General strike committee decided not to care about opinion of the general meeting of the workers, and announced general strike finished 8 PM in Friday 3^rd of August. They had to print declaration to end strike in print of Association for Finnish Literature, as radicals of Luoto were in control of the Workers’ Printing House.


	Kaarlo Luoto, one of the main actors of the anarchist wing of the worker’s movement in Finland

Last attempt to turn the tide was made by Matti Kurikka, who called a meeting to Kaisaniemi park 6^th of August to dismiss party leadership of the Social Democrats for betrayal. But at this point moment was lost already, in 1906 he was forced to leave the Social Democrat party, he moved to USA where he was involved in commune experiments and died in 1915.

Emelyanov, Kokhanskiy and 26 other rebels were given death sentences. First group of sentenced including Emelyanov and Kokhanskiy was executed in Santahamina 11^th of August, remaining were executed in 22nd of September. They were buried to island without memorial. Some rebel sailors had plans to help Emelyanov and Kokhanskiy to escape from prison, but they refused, announcing that their place is in side of other sentenced.

967 other rebels faced court martial, most got a 5-6 year sentence in a prison or discipline company, 127 were given more than 10 year sentences and sent to famous Butyrka prison of Moscow. 70% of those 127 only left prison for the graveyard. Only 77 persons among the arrested Russians were spared from a sentence. Among Kronstadt rebels, 19 were executed, 32 to prison for “undefined” time or 20 years, and 522 got other sentences. From rebels of “Pamyat Azov”, 18 were executed 5^th of August. All around the Russia, court Martials passed 450 death sentences during 1906, and after special law on temporary field courts was passed in August of 1906, there were more than 1000 executed until April of 1907.


	Execution of rebels in Santahamina

Finnish Red Guard volunteers were sentenced in courts of Grand Duchy of Finland, 81 got sentences of 4-8 years to be served in Finnish prisons. Those accused of sabotaging railroads got short prison sentences of few months. Eventually only one Red Guard member was imprisoned for participation to clash in Hakaniemi.

Up to 200 survivors of the rebellion were hiding in Helsinki during the following weeks. Worker’s movement but to great extent also by bourgeois activists hosted them. Bourgeois activists smuggled Kock and Tsion to Stockholm, they did not want Kock to become a martyr of the worker’s movement they had become to detest during the event. Kock moved further to London, from where Grand Duchy attempted to extradict him without a success. Soon Kock moved to USA, where he was involved in Social Democrat Raivaaja-journal, but he was excluded from it when he attempted to raise funds for an armed uprising in Finland. He died in 1914.


	Uprising was in the headlines all around the world. In front cover of French L’Illustration 18^th of August, loyal infantry escort a suspected rebel.

Conclusions

Centenary of the Sveaborg rebellion has seen few commemorations in Finland. This because Tsarist regime has been long gone, and there are no strong feelings involved as few would now deny justification of taking up the arms against the ancient and despotic feudal system that was about to crumble in Russia. Even conservative party of Finland, a direct heir of submissive “Suomettarelaiset”, would today rather claim to inherit from Active Resistance Party and its follower Jääkäriliike (Jäger movement) which collaborated with Germans during First World War. But few ask why most of the Finnish society betrayed rebels, and those few who supported it could offer only badly organized and symbolic aid.

Before 1917, strategy of Esers and Bolsheviks was insurrectionary, that is, they were not just waiting until “time is ripe”, but they attempted to influence to conditions by active means, to seize the moment by raising tension. They were always to pick up the fight, even against all odds. They had understood, that nothing else was possible in the repressive Russian conditions. And this tactics was to bear fruit, actually this strategy was later on legitimized even in parliamentarian terms as after revolution these parties combined won more than 80% of the seats in elections of the constituent assembly of 1917.

Although Sveaborg uprising broke out untimely, it almost managed to seize control of the fortress. Later on Okhrana claimed it had consciously provoked uprising to begin too early, perhaps to cover how little they had control over the country those times. Finnish bourgeois activists spread claim about Okhrana’s provocation as well, in order to justify lack of solidarity with the rebellion. But Laiming was about to surrender during the second day of the uprising, and if Iso-Mustasaari was to fall, Santahamina would have been likely to fall as well as there was no heavy artillery there. This would have made way for the whole city to fall under rebel control, and Helsinki would have become a commune comparable to that of Paris for days or for weeks. Any tip to other side in the balance of power would have changed the course of events, such as successful rebellion in the ships in Katajanokka harbor.

It was the Finnish Red Guard which was the weakest link in the rebel plan. Finnish Social Democrat Party was a bureaucratic mass organization, one of the widest in the world at time, and it attempted to organize all workers according to lowest common denominator. Hesitation and incapability to go for a revolution in 1906 were repeated with even more sorry results in November of 1917, when Finnish Social Democrat Party failed to turn a general strike into a revolution when bourgeois class was utterly unprepared. Their next try in January of 1918 was already after time was lost, it ended with a bloodbath in which more than 30 000 workers perished.

Concentration of the Finnish Red Guard leadership under control of one man, Johan Kock, contributed to incapacity of the Red Guard as he was not fit of his task and eventually lost his nerves. But he should not be judged for decision to declare the general strike in an authoritarian manner in a situation in which all the rest of the party organization was incapable of acting. Finnish proletariat was far more willing to rebel than the Social Democrat Party leadership could have ever believed, until two of the party leaders had to run for their lives from thousands of people angered by the betrayal of the general strike in Friday 3^rd of August.

Anarchist praxis is not just “widest extension of the democracy”, but a skill to seize the moment and to always push for more. Thus final lesson of the Sveaborg rebellion for anarchists should be that revolutionary solidarity is always more important that short-time benefits for any “nation”.

Antti Rautiainen

Sources:

Eino I. Parmanen. Taistelujen kirja – kuvauksia itsenäisyystaistelumme vaiheista sortovuosina. Osat II – IV. WSOY Porvoo Helsinki 1937-1941 (History of Finnish resistance 1899-1906 from a right-wing perspective).

Erkki Salomaa: Viaporin Kapina – 60 tuntia vallankumousta. Kansankulttuuri Oy Helsinki 1965 (Most comprehensive account of the rebellion published in Finnish language, written according to Bolshevik interpretation of the events)

Toim. Ilpo Suhonen: Ere Kolu: Aktivisti. Salaista sotaa Venäjän varjossa. Kustannusosakeyhtiö Tammi Helsinki 2005 (Autobiography of anarchist Kustaa Liukonen)

My Belgrade experience

2006-12-03T19:47:25Z

- 3^rd European conference of Peoples' Global Action in Belgrade 24^th-28^th of July 2004

To cut long story short, PGA is a network founded 1998 in Geneva, which is

united according to the following 5 hallmarks:

A very clear rejection of capitalism, imperialism and feudalism; all trade agreements, institutions and governments that promote destructive globalization.

We reject all forms and systems of domination and discrimination including, but not limited to, patriarchy, racism and religious fundamentalism of all creeds. We embrace the full dignity of all human beings.

A confrontational attitude, since we do not think that lobbying can have a major impact in such biased and undemocratic organizations, in which transnational capital is the only real policy-maker.

A call to direct action and civil disobedience, support for social movements' struggles, advocating forms of resistance which maximize respect for life and oppressed peoples' rights, as well as the construction of local alternatives to global capitalism.

An organizational philosophy based on decentralization and autonomy.

Currently PGA networks mostly in continental and inter-continental levels, conference in Belgrade last July was that of European continental network. PGA has several webpages. http://www.agp.org is for the inter-continental network, http://www.pgaconference.org has some documents and links related
to the continental European organizing.

Best of the discussions and workshops I attended in conference last July have already had their minutes published. More than report of "work done", attempt of this text is to give some general picture, reflect on off-program business (such as corridor intrigue), and continue the discussion I began two years ago (this far with myself only) about purposefulness of such events in general, in article I wrote about 2nd European conference of PGA in Leiden.

My main interests relating to conference were

-To see whether such a multitude of most diverge activists could find a convergence of interests which goes beyond superficial "one struggle" rhetoric.

-To meet with people who could help our group in case shit hits the fan some day.

-To see whether good intentions, which influenced bringing the event to Eastern Europe in the first place, could give any concrete benefits to Eastern European movements I am networked with or participate to.

-To see if there is a demand for a bit more narrow, but more coherent than PGA model of international organizing in Eastern Europe.

-To analyze dynamics of decisionmaking of an organization, which attempts to be as little organization as possible.

Nobody ever commented my article about Leiden, but indirectly I understood that some people interpreted me putting down the whole thing. This would be a rude simplification. But definitely there were moments I was sort of lost there, and I have learned some lessons since then.

Conference is useful if you know how to use it

First lesson is to make ones own program. Framework of the event may be organized normally or disastrously, but it may never make a success alone - it is the content which matters in the end. And since people have so diverge interests these days, you should ever count someone else to organize according to your interests. Good ideas for workshops are the best way to contribute, since organizers will be so much burdened with logistical questions that you should not count on them. More cooks, better the soup will be. So together with a couple of friends we announced a number of discussions and workshops on the spot, which had us busy about half of the time we were there. Some of them gained wide interest from others as well, few themes flopped since they were of interest for us alone.

Some other groups which have applied this approach in the past have been accused for an attempt to hijack the whole event - one example people from European Social Consulta in Leiden. Although I was not too much into ESC project which apparently got a flat landing soon after Leiden (now they seem to only exist in Spain), I think it is PGA which should serve movements, not movements that should serve PGA. In Belgrade, this approach was taken to its extreme by Venezuelan Chavists, who had their recruiting events every day from morning to evening, all the area plastered with their placates and announcements. I have a lot to learn from them what comes to promotion. They gave about zero contribution to the process, except a resolution project to support "Global Day of Action in defence of the Bolivarian Revolution of Venezuela and the Pachamerican struggles" 12^th of October for the final spokescouncil.

After bitter disappointments with all 3^rd world "national liberation" and "anti-imperialist" movements during last four decades, it is little surprise than in the final spokescouncil this Chavist resolution raised some uneasiness. At first, initiator was unwilling to amend the call since it was already distributed independently from the PGA, but having an instinct of a skilled politician, he soon realized that there was no any other way around. Eventually they rewrote the text with one person from Wombles who originally demanded to make it completely anti-state, against US intervention without any support for Chavez. In the end I did not saw any big difference between the original text and the new one, but I decided not to block it. For sure there was not anything that an anarchist would oppose in principle, just the ambiguousity which cleverly hid how much the initiative was just typical leftist cheerleading of authoritarian regimes.

This is one of the reasons I am pretty critical about consensus - if it was vote, I would have had a fair opportunity to make my point and lost a vote. But now I had to shut down, since it was about principal disagreements which could not be mitigated. Since much time was spent for the issue, and there was nothing directly contradicting PGA hallmarks, it was clear that accepting some lame statement by consensus was much lesser evil than major disappointments caused by a block.

With all the setbacks of the anti-imperialist movement in the North, in its heyday it was a true mass movement, something which cannot be said about anarchist movement during the last 60 years. I suppose much of the PGA has been founded on networks which date back to those years, so if one decides to participate, one should not complain about a couple of fruits with old best before - dates in the basket.

Perhaps more than half of the people hanging around in events like PGA conference do not have any coherent political ideology, so little surprise that I met typical "you have not been there..." arguments in discussions. For sure, as happens with any shifts to "left" in the power structures everywhere, Chavism in Venezuela has also given impetus to tendencies which want to push processes further from the old school latino populism, but this does not change the fact that weakest link of the "Bolivarian revolution" is Chavez himself. I am sure that the party will be over the day when CIA finally gets the guy - this is why all real change must come from below. For sure I have not been there, but I do not have to spend all my time and money for travelling to places like North Korea, Cuba, USA or Venezuela to have an opinion about their regimes. Anarchists are few, but strength of the movement is that we are almost everywhere, and Venezuelan anarchists around El Libertario - journal are particularly symphatic and well-argued, so I will buy anything they state unless serious reasons to do otherwise appear.

Some bad excuses for a parasitic behavior

Talking about ethics of participation, I do agree than one should try to give something for the logistical side (security, food, cleaning, technology...) as well. This time I ended up giving nothing, and for my only defense I may say that I really tried to contribute to the content side and in the end I ended up sleeping in average 6 hours every night anyway, getting totally exhausted in the end even without doing any shitwork.

When I understood that Belgrade organizers were attempting to repeat Leiden spectacle, I was very critical at the beginning. And not only because I would probably find more effective ways to spend thousands of euros in Eastern Europe, but also because I supposed that lack of the local activist infrastructure, and infrastructure in general would lead to a total logistical disaster. But this disaster did not happened. I bet many people from Western Europe found everything totally chaotic, but really there was much less chaos than I expected, and even this chaos was partially due to reasons extraordinary, such as a very bad weather during 4 days of the 6 day conference.

I really liked the food in the conference. Food supply was outsourced to a local collective kitchen suffering from serious financial problems, and they fulfilled the order better than one could have expected, given that traditional Balkan kitchen is not too vegan. But since participators were in advanced level what comes to conference kitchen philosophy, they were also aware of possible shortcomings of the outsourcing - so there was also autonomous kitchen for those who wanted their food more according to _______ (add your favourite -ist here), self-organized ideals. I am all for that, but there was too little time anyway, so I just paid for the food and ate what was served. Most of the people did the same, so autonomous kitchen faced frustration and co-existence of collectivism (autonomous kitchen) and mutuellism (monetary exchange between collectives) was not so smooth all the time. I hope this was not a final argument for mutuellism in longstanding debate between these two, but an important and interesting experiment at least.

What comes to payment for food, there was an ugly incident, where guests from probably most impoverished country of Europe (Bosnia) were accused of being parasites for not paying for the food. Or more exactly, their company, a dedicated parasite, was accused and they took complaints as being directed for them as well. Originally they came to perform in an event closed down by coppers in Resnik, and after this food incident they got such a bad taste from PGA that they did not showed up in conference site another time.

For sure, they could have gone to register, given a fair price according to ecorates, and paid for the food a price they could have afforded. But since they had little experience about such events, there was no clear call to do that anywhere (even more experienced people got confused) and they were not that much for the PGA conference anyway, that just did not happen. But I do not think that is necessary a reason to insult anybody. This incident inspired Parasites Global Action webpage, which I think is meant to be more a satire than an attack against PGA.

I think organizers of such events should just take into account, that some people (a minority of participators) just do not register in principle. It is not for rational, but for emotional reasons. Or even more likely, they are just chaotic. To count amount of food needed, one may add a certain percentage of chaotic people to number of registered, or just estimate the need according to portions served in the previous meal. It was nice that there was enough trust and no control tickets were gathered in meals, but there could have been a pot for those who would like to pay for the meals without being registered.

As for myself, I like registration and I always do it. I got a nice yellow card to stick to my chest, where I may write my name and organization. Nobody besides me was going around with such a card after the first day of the conference. Such a card makes me feel important, and people come and say "oh, you are the guy who writes those too long reports we have read in the internet". Small yellow card is my pledge of allegiance to PGA, so it is an excellent way to annoy Rata as well!

No beef but activist beef

First program I participated was supposed to be a training for facilitation of consensus decisionmaking in Saturday morning, but it ended up being mostly yelling and accusations. This was a pretty confusing situation, since I had missed the scenario day before where PGA hallmarks (or exactly speaking it was the conference reader) were used to wipe ones ass - this had pissed some people off quite a bit. Conflict dates back to the preparation process of the conference, which had plenty of frictions. One debate which escalated in a needless manner in e-mail was about men only spaces - a group called West Essex Zapatista was suggesting these were intended to exclude women from important decisions. Another major disagreement had been should the conference be organized in Belgrade suburb of Resnik, or suburb of Jajinci. Arguments for Resnik were that it is an impoverished working class area where many local activists were living and had contact with local community, in another hand school and kindergarten in Jajinci, where conference was eventually organized, had superior capacities.

None of the sides (Resnik vs. Jajinci) were willing to give up, so given the consensus paradigm of the PGA, I think the resolution to split the conference to two parts was the only possible solution. Workshops were to be held in Jajinci, and evening parties in Resnik. For sure this was pretty inconvenient, although both suburbs were in South side of Belgrade it was pretty big distances and bad traffic between them. Personally I did not visited Resnik at once during the conference.

I may not comment whether this split decision was made with a good process, since I did not participated to preparation meetings. Resnik people and West Essex Zapatista supporting them claim it was not. Originally, evening program was planned to be organized in Resnik every day - however after second evening party local activists got harassed by the cops, and they had to cancel rest of the program. A pretty serious complaint raised - Resnik activists claimed that they were not given funds to organize program and support against repression by the conference organization. As far as I know, this claim was not handled proper manner at any moment in the conference, and obviously the issue must be taken up in any possible coming up evaluation meeting, if European PGA seriously claims it is living up to its hallmarks.

Although I may not comment the preceding process, sorry show I saw Saturday morning inspired me to raise some new concerns about the so-called "consensus processes". I have a feeling, that always so volatile consensus process gives extraordinarily strong demands on which kind of behavior could be considered as correct, and which not. People, who do not fit the narrow "well-argumenting, polite peace hippie" model of behavior may quickly get ignored, excluded or even attacked. Actually, West Essex Zapatista people were labeled as crazies already before beginning of the conference. I do know, that after Leiden conference all European PGA shitwork has fallen to very few shoulders, and when pretty aggressive comments are flying around in e-mail one may easily get pissed. Making whole PGA responsible for shortcomings of the process by such a provocative manner as wiping ones as with the hallmarks may as well be the last drop.

But although I like PGA hallmarks, I am fine with wiping ones ass with them - that is a pretty cool punk thing to do in case you want to underline your message that something is wrong with the process. In another hand, I may forgive lack of humor for people totally dedicated for the PGA process, since I respect people who take their shit seriously. In Saturday morning, things did not got too violent, actually attempts to move someone out from a workshop physically in a non-violent manner, when this person is resisting non-violently, may look pretty funny. In the end, people who were most pissed with the West Essex Zapatista questioning consensus processes inside PGA left the room to have workshop in another place. At this point I was confused and did not followed the workshop any further - my only connection to West Essex Zapatista was from a number of angry e-mails, and I could not really figure out what these conflicts were about. In another hand what I had just sawn was indeed pretty far from the hippie consensus ideal. Later on, I learned that off-line West Essex Zapatista are much nicer people than I had judged from their e-mails, and some of their criticism are indeed well-founded. However I must admit that in this conflict I am partial, since anyone giving me Black Mask & Up Against the Wall Motherfucker anthology for free gets my loyalty!

I suppose most of the humanity will not fit the scheme how consensus is currently expected to work in the PGA/related scene. Many people may react too emotionally, or without enough emotions, or aggressive manner - in the end, wiping ones ass with PGA hallmarks is no way the most radical way to express ones emotions. It makes me wonder if consensus culture of West-European activists is like the Culture of science fiction books of Iain Banks - something which destroys everything except itself with its all-encompassing love. I know all too well that there is no way to replace consensus in the PGA process, and often it is best of the worst alternatives in other frameworks as well. And main input the whole consensus school has given to radical theory is anyway putting emphasis on the process instead of the result - so my critics should be seen more as guidelines for the future.

Besides ignoring people who do not really fit into the hippie consensus culture, labeling them as "crazies", "aggressive" or "paranoids", another problem is labeling all conflicts as personal ones. Actually, I think real political differences are more often put down as personal problems, than personal rows are claimed to be political. Also, problems which are concern of everybody were claimed to be minor local skirmishes. For example Andrej Grubacic, a key figure of Drugaciji Svet je Moguc! (DSM!, Another World is Possible! - current European PGA conveyors who put the 3^rd conference together) put West Essex Zapatista criticisms as internal London Action Resource Centre (LARC) rows, and conflict between Resnik and Jajinci as an internal DSM! issue. I do not accept this - although some of the distrust I originally found difficult to justify in West Essex Zapatista e-mails may have its roots in frictions inside LARC, most of the concerns they raised were about the process in general, and thus an issue of everybody.

Where I found concerns raised by West Essex Zapatista dealing with the Resnik vs. Jajinci issue relevant, it is not necessarily the same with the gender reader and questionnaire issue. Concerns raised by Fabian from WEZ in April in regards to gender questionnaire seemed to me minor issues relating to language of the document. Personally I try my best to use politically correct wordings in my texts, although sometimes it is very difficult due to all inconsistent sex-distinctions which Indo-European invaders have imposed in Europe. For example, I do not really understand what is racist in the use of word "ghetto" when referring to close-knit activist communities. I think often stress to language issues is just a way to escape problems more difficult to deal with. It is also not a big deal for me if European map in PGA page or in the conference poster has a big part of Eastern Europe missing, I do not think that is a real issue. Plus I do not think there was a burning necessity to translate all materials to Russian - that would have been good, but availability of materials requires lots of work and is not a guarantee of getting some PGA presence in Russia.

I also find West Essex Zapatista argument that all these issues are rooted to institutional racism inside PGA very problematic. Call me behaviorist, but if someone is ignorant how may I know is she/he ignorant because she/he is a racist, or just ignorant? Accusation of racism is a demonizing accusation, which leaves little room for mediation. How may one negotiate with a racist?

In other hand, even if I perhaps do not find these concerns relevant, it is not reason to dismiss them without discussion. I do not know what was happening inside LARC, but it must be said that West Essex Zapatista was presenting their concerns in e-mail list in an open manner, and they were ready for discussion. I have no reason to oppose them having their way in issues of gender questionnaire, reader or whatever. If people just had not time to discuss these issues a proper manner when there was so much work to do for the conference as they claimed, logical solution would have been to remove that fraction of the gender working group which could deal with each other from the "inspired by PGA" framework altogether, to a completely autonomous entity. It seems to me that eventually no questionnaire, nor reader was published - apparently because of this conflict, at least I did not saw one. Maybe people should have had their thing published without the "inspired by PGA" label. Maybe people should not be too much sticked to their "inspired by PGA" label, since this seem to a source of much of the controversy, and problematic issue in general as one could conclude during the final spokescouncil. To be honest, I do not really have ideas how conflict around gender reader could have been resolved, the whole discourse is just way too alien for me.

There was men's meeting in the conference, I only attended unsuccessful attempt to have a second part in lunchtime of Wednesday. No women tried to join us, but I suppose there would not have been any attempts to exclude them if some wanted to join.

Another WEZ concern worth of mentioning is that of transparency of finances. Up till now, I still have not seen a report about spending and financial sources of the PGA conference in the process list - "thousands of euros" mentioned above is just my estimation. Among long list of WEZ concerns, Asim from WEZ also claims to be excluded from Asian PGA convergence just because he is from Pakistani Diaspora in England and thus not living in Asia - personally I find centralizing inter-continental communications inside PGA unacceptable.

I did not recognized any attempt to clear these concerns during the conference. Originally I understood that one purpose of the Emma team would have been to mediate these issues, but it seems they were dealing with "external" threats instead.

There are many reasons why authoritarian forms of organization have defeated anti-authoritarian ones during last 3000 years, but one small aspect might be that in authoritarian organization someone usually bears a final responsibility for failures. Authoritarian organization may always escape revolving its organizational paradigm by discarding this person. But when anti-authoritarian organization fails, as European PGA conference failed to mediate these conflicts, responsible is just the abstract "whole". Everyone was either busy with other issues, wanted to keep the caravan going or just did not bother to figure out what was all that fuss about. This is something what anti-authoritarian organizations should definitely deal with to justify their superiority in the first place - PGA Wintermeeting would be a good place to start, and I think discussions about Resnik issue and all other West Essex Zapatista criticisms should be in the program.

Although my attempts to understand these processes may seem to be clumsy at least and waste of words, for my self-respect it is important to make a better try than for example that of Richard from Oxford Indymedia - ignorance of his account about Belgrade is absolutely stunning! He even claims that West Essex Zapatista wiped their asses with hallmarks because they were disagreeing with them in the first place. Some people seem to be positive and upbeat so hard, that reality must be ignored altogether! In general text of Richard is interesting also because he seems to represent not only totally antagonist to me tendency inside PGA in regards to general mood (in axis of positive vs. negative), but in regards to his interests and activities in general. I do not see much point in travelling 3000 kilometers to see some videos, I do not even have a fucking television at my home! I get my news from A-infos, Indymedia and Infoshop.org only, that is why I hear about all the important events in the world only one week afterwards, or not at all.

Unpredictability makes it more interesting

Next program I participated was presentation of the Tusovka-newsletter, however nobody came to make a presentation. So we were a group of most various people, some of whom knew little about this project and rest knew nothing. I seemed to know the most (although not too much) of this idea of Olga S. and Alain to publish about globalization-related themes in Eastern European in English and Russia, but as far as I knew, this project hibernated 4 years ago already.

Program projection was one of the more chaotic sides of the conference, obviously hand program given the first day had to be taken with a grain of salt. It was based on forms people filled about workshops they could make when booking for the conference, but it was not adjusted according to time preferences of presentators, and database was outdated anyway. So if an event happened to be in the program, it was most likely announced in wrong time and place. Fortunately, cartoon and markers have been invented. Although some people did not figured this out during the whole conference period, all program could be found in form of hanged announcements in one wall (except the day when all of it was spoiled due to rain). This system could have worked out an excellent way. Since it is obvious that there will be plenty of cancellations and ad-hoc chances anyway, I hope that in the future hand programs are banned as waste of forests.

Still I am pissed that someone took my program and did not give it back, since until this day I have not seen any attempt in internet to list all workshops which took place during those days in Belgrade - this person is to be blamed for me writing only about part of the program I personally participated. Shame on you! (Perhaps he stole it in order to make this report a bit more brief).

Rest of the Saturday we had meeting of correspondents of the Abolishing the Borders from Below with editorial collective. I wrote minutes about parts of these discussions, so I will not refer it there. In prior conference organizers were really delighted for us having our embedded meeting, with condition of it being open to everybody. In the end, it was not open and attempt to organize open presentation Tuesday evening did not really worked out, but nobody criticized us for this.

Saturday evening our loose affinity group set up our program schedule, which included second part of the Abolishing the Borders from Below - meeting, a couple of discussions to be organized in Athenaeum of Belgrade anarcho-syndicalists, planning meeting of an anarchist bus tour around Eastern Europe, and foundation of a new anarchist international. Most of these ideas popped up in Alternative Eastern-Europe mailinglist in prior to conference. In course of the conference, many other people also decided to add something, so in last days there were much many workshops organized than during Saturday, when it was at most two parallel workshops. Good lesson for next such event is to have ones own stuff in the very beginning, in order to attract more people and to have a chance to participate to most interesting stuff which is concentrated towards the last days.

Sunny Sunday

Sunday morning I visited presentation of students from Sumy of Ukraine, in hand program this was marked for another day, so presentation lacked participators. I was surprised to learn, that same people actually put up a quite decent anarchist samizdat (Anarh Akbar) I was familiar with before, and actually we had accepted their group to our federation (Autonomous Action) year before, although since then contact had withered - seemingly their interests had developed to another direction. Students of Sumy struggle against unification of three local universities to one for various reasons, for example it is expected to boost already flourishing corruption. Struggle has a mass character, and has faced pretty harsh repression (a tent camp was attacked with an unknown chemical poison, march to Kiev was stopped with heavy-handed arrests). 3 months later, it seems that this conflict may be seen with intensification of oppositional currents in Ukraine in general - something which seems to be happening in Belarussia as well, although to a lesser extent. Especially in Ukraine repeat of Serbian and Georgian scenario is possible, not that it would necessary change things to much better direction from anarchist perspective, but any unrest gives some opportunities. In Belgrade I had much good intentions to organize some support for Sumy efforts, but now it seems there just will not be any time - sorry!

Sunday was my distro day. I attempt to bring to such events as much Russian underground press and literature as I may carry, since it is seldom accessible to interested people outside of Russia. This is actually quite a pain, since after carrying that 10 kg one way your main concern will be avoiding carrying it back - not to talk about groupies who insist on having free copies since they contributed years ago. And since nobody may read it anyway, I ended up distributing most to Serbo-Croatian, Macedonian and Bulgarian speakers for free since they maybe could learn one day. And of course, almost all Western materials had very Western prices and no trade with Avtonom - with notable exception of Anti-systemic Library posse (the notorious West Essex Zapatista), who gave all their shit for free. Big respect! Organizers of such events should always remember us poor distroers, and to give one program slot for book fair only.

Sunday afternoon we discussed anarchy bus tour project. Idea is to have a couple of tours in different Eastern European countries with a bus during 2005, mainly visiting countries and cities with "emerging anarchist scenes", small groups which would benefit from such a visit which could encompass street actions, video screenings, discussions and lectures. Of course, everything should be preferably connected to some local struggles. Idea is pretty clear and ready as it stands - thus this workshop was mainly presentation of the idea. Perhaps there was a small collision of concepts as well, when a more ngoist point of view met with the anarchist one (in questions of grants, public image and so on). No doubt that certain common, coherent political concept should be worked out, but I hope nobody felt excluded in the starting line. Also, some people we perhaps would like to cooperate with maybe do not align to "Anarchy" label, but what can you do - for example "Councilist bus" or "Horizontal bus" sounds way less cool.

Sectarian Monday

Monday was to be our day in Athenaeum of anarcho-syndicalists. It was unfortunate that it was to be Monday - gender day had some of the most interesting discussions coming up. I got brief taste of the "dealing with violence inside the movement" workshop by Sydney people, until I had to leave for the city, and I really liked what I heard.

We wanted to organize something in Athenaeum anyway, in order to have contact with local anarcho-syndicalists from Anarcho-Syndicalist Initiative (ASI) as well. (Note that their website asks a password if you are a lifestylist. Try names of pioneers of Serbian anarchism!) Moreover, in Tuesday it was to be strike of electrical workers and in Monday they came to anarcho-syndicalist place to present their cause to "anti-globalists" as we were presented to them by anarcho-syndicalists from ASI, and to ask for our support. Since I had some business in the city, I missed this presentation and did not really got what was their cause. However, I suspect that workers were right and bosses were wrong.

Besides activists, a number of inter-activist conflicts were also converging to Belgrade - I already referred conflict between West Essex Zapatista and rest of LARC/PGA conference organizers and inside-DSM! conflict between Resnik activists and those who preferred Jajinci for the conference location. Third, and most longstanding conflict is between Anarcho-syndicalists (ASI) and the section of DSM! who eventually ended up organizing the conference in Jajinci. To this third conflict I give least attention, since there is no place for mitigation. I do not even find it necessary to go into details to political differences between these groups (although I indeed find them political, not personal as some claim). Long time before the conference, anarcho-syndicalists had made their conclusion that PGA is a hopeless structure not to be debated with. I may understand people who get annoyed for some bullshit getting hanged to their Wiki, but when you get to know Rata off-line, you learn that he is the most funniest sectarian there is - so I will forgive him a lot. But thinking back now, I am sorry that I did not took effort in the spot to sit down with certain DSM! figures, asking detailed answers to certain accusations of anarcho-syndicalists - it might take several years until I have the next opportunity, since e-mail is simply too worksome means of communications.

No matter their small size, both ASI and DSM! had contacts to trade unions organizing protests and direct actions around Serbia, and there seemed to be a sort of rivalry which of them has more such class struggle credentials. I doubt political differences between ASI and DSM! are reflected to these contacts, actually I think it is more or less haphazard whether some group gets hooked up with ASI or DSM!. One meeting of workers' collectives linked to DSM! was organized during PGA conference, but for non Serbo-Croatian speakers it was not really possible to follow its dynamics, and I heard that short time reserved for questions of internationals did not helped a lot to clarify the real situation in the country.

In some sense such a rivalry is understandable, I am not friend of false unity and I want to respect peoples' right to organize according to their own principles. At some point this rivalry however got a big ridiculous, when some people were clearly disappointed when we were inviting people inside PGA conference to support action of striking workers linked to anti-PGA ASI.

I was a bit worried that people in general would be annoyed us announcing inside PGA conference events to be organized in premises of the ASI. It is still a mystery, who added to our announcement that these discussions were to be "anti-PGA" - for sure none of us did that, West Essex Zapatista were suspected by someone from, but they denied the charge. We erased this line from the announcement.

In the end, people were interested about our event, and especially many indymedia activists wanted to join our sectarian hit discussion topic "Indy- or anti-media? Against ANY journalism..." which was first in program. I wrote a summary of this discussion as well as about less witty "'Terror"&"human rights' as bourgoise concepts", so I will not refer them here.

Monday evening after dinner in the PGA conference area, there was a spontaneous discussion in the tent outside about strike which was coming up next day. None of the people discussing were local, so there was a big confusion in front of the coming up action and all these local conflicts. In course of this discussion I got to a rather stupid argument with a long-time PGA activist from London. I hope that he has changed his mind since, but then he was arguing that by inviting people to demonstration of the strikers next day, I was breaking PGA hallmarks, because action was organized by authoritarian trade unionists where according to hallmarks, PGA is for horizontal organizing. I hope shortcomings of this argument are obvious to everybody, but perhaps at the next conference some discussion on what hallmarks really mean would be at place.

Another, more legitimate concern was about respect to organizers of the conference. Since they registered us as temporarily residing in Serbia and Montenegro with their own names, they could get some personal problems in case we got arrested. In another hand, people were not told about this setback when they were asked to be registered, and probably many would have preferred not to register if that would require refraining from a solidarity action. Sure, demonstration came without a warning in prior and organizers could not warn people about it, especially when it had not connection with the PGA conference. Many people did not registered and they did not had any problems when leaving Serbia - in another hand, one participator from Ukraine had spent 10 days in Yugoslavian jail 5 years ago when attempting to leave country without a registration.

This was a more complicated matter, but in the end I think support to strikers was more important than concern about uneasiness for individual people organizing the conference. Although local organizers did not endorsed the action, at no point they asked us not to participate. It must be noted that this was not just some marginal lefty cheerleading, but strikers had personally come to ask for our support. And I doubt that they saw a big difference between ASI and PGA - for them it was all just a bunch of anti-globalist freaks, so does not really make difference if they did asked help from ASI or PGA. And in the end, the very person who had registered people in her own name was in Tuesday's demonstration and liked it, so I hope nobody had hard feelings in the end.

Shtrajk!

No matter bad weather prospects and all these arguments and confusion, I counted 60 of us leaving for the strike from the conference site 7 AM in Tuesday. And on our way, a cold rain started pouring down, and almost nobody had a decent gear. But when we connected with the strikers 8 AM, mood made a total turnaround - TOTALLY AWESOME! Sound system was boasting only best possible revolutionary Serbian pop music straight from the charts, including pro-syndicalist hip-hop, even occasional "commandante Che Guevara" could not spoil the mood. Whistleblowers and dancing people gave a drive one could never imagine to see in a trade union demonstration in Northern part of the Europe. We got a great welcome, and strikers cheered at our huge banner with text "International workers' solidarity", written in Bulgarian, English, Serbian, Greek and Spanish languages. It was really unfortunate that Rhytms of Resistance samba band ever made it to the demo, since that was a place to be for them.

We were partying for a long time in front of the building apparently most guilty for pissing on the workers, after which we went on blockading main road of the city center, surrounded by buildings bombed by NATO back in 1999, for hours. Coppers were did not made any provocations. Perhaps they all had joined SAC29. Groups of strikers kept arriving from other parts of the country, and around midday there were some 800 electricians in the street party, joined by maybe 150 supporting miners. After four hours in cold pouring rain and my shoes soaking wet, I had to shamefully retreat - only most hard-line sectarian anarcho-syndicalists could support strikers until evening, when it was announced that bosses had fulfilled all demands.

Some of us paid attention that a number of strikers greeted each other with chetnik (Serbian nationalist) three-finger greets, also one of the hit songs played was told to have a homophobic line "..these days faggots have rights, but workers have none...". There is no excuses, but in the big picture it all makes sense - unlike liberals claim, there is no continuum other end of which is "civilized humanist western values", and other "barbarians", which include Arabs, Balkans and whatever. In reality, when legitimization of the system collapses, there always happens a polarization where both anti-authoritarian and extreme reactionary alternatives attract people. You always see the same dynamics - in Germany of the 20's, in Spain of the 30's, even in Italy of today. What matters is who finally wins - us or them. My visit to Croatia after Serbia and talks with local anarchists there proved to me once again that national revolution is a graveyard of any revolutionary workers' resistance.

We all had been skeptical of Rata's boasting that Serbia is in the verge of a social revolution until we saw it in our own eyes. And even if Rata failed to deliver us the revolution he has promised, it may well be that Serbia could become another Italy, where radical workers' resistance is light years ahead rest of the Europe. It is something very special, that trade unions in Serbia, with all their inefficiencies, are open to groups such as ASI and DSM!, and actively seeking cooperation with them. And no matter the one homophobic line, even kinkiest of us were well received in the demonstration (although this might have been because they confused us with members of Prodigy).

It took about 3 days for my shoes to dry, and I do not know why I did not get sick. After one hour or so at the camp, I went to fight with hostile Linux operating system in order to print materials for the workshop about repression in Eastern Europe we had called two days before. Free software community defeated me this time, and workshop had to start without these papers. Workshop was not too popular, it attracted 3 persons and one family. But it is not always about the quantity, and this way we had more chances for interaction. I told mostly about harrassing of our editorial collective of Avtonom in Krasnodar, and people had some ideas about NGO's to contact for appeals. I should have told also about Tomek Wilkoszevski jailed in Poland for 15 years for self-defense, but maybe I forgot.

Around 5 PM, we had our second Abolishing the Borders from Below session. We were late from the schedule, so few people who came to presentation we had planned to start after meeting dropped in one by one during the discussion. I thought presentation would have been interesting for more people, but this was the rainy day when all the workshop calls in the wall got destroyed, perhaps people had also problems in finding classroom number 5. It was well hidden in the basement, and I guess no-one else called workshops to be organized there besides me.

My Belgrade experience (continuing)

2006-12-03T19:46:09Z

Contaminating from the basement

Party we had planned was about to begin. Evil Rata dared to come to conference drinking Coca-cola with no remorse, and he was rightfully assaulted for this - there was some loud yelling and coke was splashing all around. This was the revenge he deserved for all the spam e-mails he sent against the PGA. There is a speculation however, that really he was assaulted by a Pepsi salesperson, who had infiltrated the conference. This salesperson was singled out by watchful conference security, and she was forced to scrub floors.

Eventually party evolved to anti-PGA conference with header "What is wrong with the PGA - class struggle anarchist perspective". There was a strict face-control, only stalinists (with moustaches), trotskists (with eye-glasses) and sexists from Resnik were allowed. They know how to shake it in Gdansk, but headspin on the table has to be practiced some more.

This all made establishment anxious, and entrance to our conference was barricaded. Or perhaps it was because groundfloor was pacified for sleeping. So there was a conflict, fortunately we could agree to investigate the noise concern, and really most of the noise in the gym where people were sleeping came from groundfloor through windows, and not from our autonomous anti-PGA space. So we could have continued the party, but some of the key people had to leave for the city already. Much of the rest of the party people were in a lengthy Balkans meeting, which was commented afterwards to have been excellent, with exception of the decision to have Balkans PGA meeting to be organized by some neo-Bolsheviks in Thessaloniki, which is very hardly reachable for all non-EU people anyway.

Since people remaining in the counter-summit were Resnik drunks listening Turbonegro, I made a tactical switch to side of the PGA establishment, I dissolved anti-PGA conference and locked up the classroom number 5. Room had to be cleaned up a lot early in the next morning, so I wanted to have some sleep after toughest day of the conference. But wild rumors about the anti-PGA conference had been circulating in the camp already, and I heard that some Danish people came half past midnight, about one hour after end of the counter-summit to search "where that good party is?".

Wednesday 10 AM it was time for the "Anarchist Mystery Organization", again in Classroom number 5, scrubbed clean from beer, chips and other icky things. We had decided to found a new anarchist international with Laure, since we are not content with any of the existing ones. We had drafted a program in train from Warsaw to Belgrade. But it was not only about sucking best PGA blood to our coming up international, but also to discuss difficulties which appear in international cooperation in general and in Eastern-European coordination in particular - we hoped also to have a discussion with people who do not like founding new formal organizations as much as I do, and people who do not see demand for such organizations in the first place. Call for the working group we had drafted 3 days before was the following:

"Anarchist Mystery Organization"

"-How should anarchist cooperation be organized in Eastern Europe?

-Is there a middle way between creating organizational fetishism/micro

bureaucracies, and informal networks lacking solidarity and ridden with untransparent informal hierarchies?

-International activist meetings - practical help or identity building?

-Come and have your own international!"

Already 2 years ago in Leiden I had made an analysis, that such organization as PGA which just networks vastly different projects without setting any common priorities and with minimal political coherence lack solidarity, since foundation of the solidarity is in sharing - sharing of common ideas and projects. For sure, PGA conferences also serve a certain purpose as they are now. There are few possibilities to meet so many different and interesting people involved in grassroots movements. Since change of the millenium, social forums and the like have practically taken over the so called "anti-globalist" movement, and PGA is a sort of relic from the times when things were better. Probably it would be impossible to found something as wide as PGA right now in case it collapsed - so it is worth of support. Of course it is important to visit any events like European Social Forums where one may meet thousands of critical people, but personally I hate even the idea of going there and hope I never have to. I do not want to put down efforts of comrades who have worked hard to get alternatives visible inside Social Forums, I am sure that they have had good intentions, but there is no way our movement may develop in being just a small tumor in the disgusting social democrat whole, all talk about "contaminating" the event is just way off the ground. It is just very harmful to have any illusions about such a possibility. Our movement lives and dies depending on its existence as something on its own. I remember the enthusiasm when PGA was founded in Geneva 1998, it inspired movements all around the world. Just lately I heard that for example Indymedia charter is founded on PGA hallmarks, and I am sure there are many other examples. Nothing alike has been left from all those alternative events inside social forums.

In practice, necessity of PGA got proven pretty concretely, since I was the only person in the Anarchist Mystery Organization workshop. 50% of our projected international got lost with the transport. If there were other people with concerns in regards to PGA within the conference, they had other concerns than we had. Right now, it there is no way to have more coherent common denominator than PGA concept is.

On Eastern Europeans and "lack" of them

Next workshop I participated was "Breaking the activist ghetto". This was one of the few which were properly prepared in prior, and discussion paper had been released already one month before the conference. A person from Glocal group of Hanau which had called the workshop also made excellent notes, so there is no need to go to detail with the discussion.

I only attended the first part of the working group. I had wrote a reply to paper of the organizers, but it got lost to the cyberspace. So I made my point orally - I think the whole "activist ghetto" - discussion is a West-European one, since at least in Russia we do not have such a ghetto. Any activity immediately collides with the mainstream society, which makes things difficult but is an interesting challenge in the same time.

"Activist ghettoes" make sense, just as any ethnical and cultural ghettoes (for example Roma, gays) which different communities have founded around them for the sake of protection. Existence of such ghettoes is to big extent the reason that anarchism still exists in the first place, and has not withered away as countless once widespread libertarian movements before it (such as narodniks and council communists). In practice, projects which attract most people in Russia seem to be those which aim to building of such ghettoes. It seems like ghetto must be built first in order to be destroyed later on.

Small support for my thesis was the fact that there were almost no East-Europeans in this discussion, so it seems like being in a ghetto is definitely not a concern for East-Europeans. A couple of times during the conference I heard concerns about small number of East Europeans, after conference I heard that somebody from UK had even asked "but do you really think that people from Eastern Europe are actually here?" - this had provoked some Polish to propose all East-Europeans to paint their faces green during one conference day in order to gain "visibility". Really this concern was unfounded, since actually there were quite a lot of East-Europeans around, perhaps one fifth of the participators, maybe even more. Compared to size of the movements, East-Europeans were just as well represented as West-Europeans. Of course there were also failures, such as neighboring Romania - Yugoslavia had lately issued very costly visas for Romanians, and an extra effort should have been made to have any Romanians in the conference. I also did not meet any Czech people, scene seems to have a crisis there. Or perhaps they just save all their pennies in order to obtain nukes. But most of the other countries of East-Europe with any "horizontal" activism were present.

Of course, in ideal situation, PGA should not network only small activist groups but also mass movements. But we should be realists, in past there have been some Eastern-European NGO-like structures hooked with PGA, but they did not gave anything for the process. It is better to have small, horizontal groups than big ones for whom hallmarks mean nothing.

However, East-Europeans were often attracted to very different program than West-Europeans - this is one of the reasons why some West-European complained about lack of them. There was a sort of division, where West-Europeans were for example media-activists or "pink & silver", and East Europeans came from small revolutionary anarchist groups (with many exceptions for sure). This difference is also reflected to activist culture in general, Laure wrote a good rant about difficulties of East-Europeans to access Western European jargon and discourse, which I do not feel necessary to repeat here - I try to make this text available online with this one. In some discussions, lack of East-Europeans was about total, whereas in others they were a majority.

After lunch in Wednesday I joined PGA process discussion for a while and I just could not resist temptation of counting share of East-Europeans present. From more than twenty people in the room, only three raised hands - among them, one person living in the West with East-European origins, one person from West living in the East (myself), and only one "genuinely East-European". Obviously, bringing the PGA conference to Eastern Europe had not made a big change what comes to involvement of East-Europeans in the process. Even local organizers from DSM! were so busy with all the shitwork that it seems like none of them actually participated to the process. One has to do even much more to have East-Europeans involved to PGA - to form personal contacts, support East-European initiatives.

One of the many criticisms by West Essex Zapatista towards Belgrade organization was for lack of the East-Europeans in the process of preparing the conference. Of course, more of $$$ and scarce time could have been invested for this, but I think this concern was not really just, all the information was there all the time for any East-European to hook with it. For sure call got translated to Russian a way too late, but that was because some Minsk people halted the translation without bothering to tell anybody, and eventually Sumy people translated the text on their own initiative.

Even if one day we had an unlimited amount of cash, many people do not like begging for it - actually, those who like begging are often least useful types from point of view of the international activist networking. And visa procedures are humiliating. When I told about these problems to a person from Eurodusnie, he was immediately ready to pass me a pile of cash to get Russians to the next European PGA event with the least required begging - that was nice, but I do not necessarily want to be the money man. These are really complicated questions, in the end totally transparent and egalitarian application procedure might be an oxymoron.

Some credit for lack of Eastern European involvement is also due to some (former ?) Rainbow Keeper activists, who machinated an intrigue in Geneva 1998 against some trotskists from Voronezh in order to gain "Eastern European conveyor" - label, but eventually did very little to justify such a title.

West Essex Zapatista have also attacked the whole global PGA process for lack of African involvement. But in general I think network should not be judged according to its "might" and "width" only. Actually I think it is pretty much authoritarian leftie idea to have branches everywhere, no matter what the local priorities really are. Such a thinking plagues even libertarian circles, for example a while ago I was approached by a member of a legendary revolutionary syndicalist organization from USA about perspectives to have their branch in Russia. When I told my honest opinion about applicability of their concept of organization in Russia, correspondence was finished. No further interest for exchange of ideas. When someone else from the same organization will contact me another time after a couple of years, the same history will probably repeat itself (to be honest, I am personally also not very interest about bilateral exchanges which some groups propose since it takes lots of time... I rather have such exchanges in multilateral way, for example in Alter-EE e-mail list).

I think Africans are able enough decide on their own if PGA concept is necessary for them or not. Of course if the problem is lack of information there, there is something we should do. In East Europe, one of the reasons of lack of the networking is that groups and organizations are just not yet ripe of being able to really benefit from international exchanges. Local shit must hold together first. When Andrej Grubacic from DSM! asked me if I knew any groups in Eastern Europe which could be the next conveyors, only one Polish one came to my mind - but even they have little awareness about PGA and actually are pretty notorious for monopolizing such international communications, so perhaps I would not even like to see them as conveyors. I could have founded PGA infopoint in Russia right after Leiden, but I did not wanted because I would have been the only person doing the work. Fortunately, Epicenter infoshop from Sankt-Petersburg announced their willingness to become a PGA infopoint in the final spokescouncil, thus saving us from embarrassment of still not having a single infopoint in the whole Russia (in whole Eastern Europe, only other infopoints are in Sumy of Ukraine and Lyublyana of Slovenia).

I think one should be just as concerned about discrepancies of Western-European involvement than about lack of East-Europeans or Africans. For example during whole conference, I met only one person from Italy. There were 4 from Ukraine, so

Italian radical left was perhaps 1000 times less represented than Ukrainian, since Italy has the biggest movement in the world (both relatively and absolutely). Perhaps involvement of authoritarians from Leoncavallo in PGA for a while discredited network in eyes of rest of the Italian scene, and when Leoncavallo for some reason made conclusion that they may not use PGA in their search for hegemonies and lost their interest, nobody else hooked up in their place.

From Western Europe, UK was best represented, probably due to longstanding Reclaim the Streets - involvement in the PGA. Big UK involvement is very good, since although British "anti-globalization" scene has been much smaller than continental one, it has been much more free from all the kinds of authoritarian institutions. Besides former and current RTS activists, there were many people for example from Dissent! and Wombles, latter group is particularly symphatic to me. There were also many Germans, but few of theme were interested about the process. There were even some anti-German morons tearing down exhibition of photographs of Palestinian children. It would be nice if next European conference was in Germany - that would be a good opportunity to settle some scores with those types. Some French groups have been much involved in the process during last years, but besides them few people came from France. It seems like French scene is more fractionalized, and it is pretty hard to form alliances - this is perhaps why some French seemed to be particularly sensitive to criticisms which could discredit PGA as a whole. Spanish were around, but they could have been more, taking into account size of the movement there. Dutch involvement was not unsurprising, taken that as previous conveyor Eurodusnie had spend a lot of effort to help DSM! to put the 3^rd conference up. Austria is perhaps not the easiest place to be radical left, but Austrians were around and they were among the coolest people in the conference. Danish and Finnish were relatively well presented, but at least latter without involvement in the process. Besides Italians, Swedish were particularly badly represented - I only met 3 persons although Sweden has a relatively big anti-authoritarian scene. Traditionally Swedish have been pretty autonomous though, without big effort to network internationally.

Busy Wednesday

PGA process discussions continue most of the time during European conferences, and they draft proposals for the final plenary/spokescouncil. In Belgrade, I was only participating to one session, this splitted to different groups - I chose one which discussed about relations of PGA to European Social Forum, Socialist Workers' Party and other such vertical organizations. There were not too many people in this group, and they were almost exclusively British - little surprising given where the then next ESF was about to take place. PGA has a pretty strict policy of non-representation - only final plenary/spokescouncil of European conferences may make decisions in the name of European PGA, and there is for example no way for somebody to "negotiate" with ESF or whatever in the name of the PGA. Already in Leiden it was clear that this raises a problem with visibility, "promoting" PGA is pretty difficult and this is why it is often not accessible to people that could be interested. But changing existing policies is not really possible, since they lie very deep in the concept of the organization in general - so in some sense discussions in our working group were a sort of waste of time. Everyone was pretty much aware anyway that ESF and SWP suck, although there were perhaps different levels of optimism how much some sort of involvement in the former may make change.

This was only time in the conference I was in a group mostly crowded with people speaking English as their motherlangue, and it made a big difference. Person which speaks better English immediately sounds more clever and well-argued, even if she/he was talking about most trivial things. This may have much more deeper influence to power structures than we even imagine. In this conference, I attended no workshop with any translations, they were just not asked - it might be a pretty bad sign if everyone without proper English skills have already now been in practice excluded from PGA events. In Leiden there were still a number of non-English speakers, in Belgrade just a handful.

After process discussions, I joined anti-repression workshop. It was initiated by people doing Aubonne bridge solidarity work for person who got almost killed when police made him drop from a bridge during latest Geneva protests. This was interesting, because initiative is from completely different networks than European Anarchist Black Cross, to which I am connected. I think one of the biggest problems of our movement is lack of anti-repression work with a long-time perspective. There is very much work to do, but it is not very spectacular and of little interest to society in general - this is why "spectacle activism" has been pretty averse towards anti-repression issues beyond setting up temporary legal teams during the summit protests. Incapability of the "spontaneous movement" to organize anti-repression work is one of the main reasons I have argued for a more coherent, formal way of organization. Not that our "less spontaneous" efforts in Russia have been much more successful either.

However, this workshop was a bit of disappointment. Apparently, people who originally wanted to present Aubonne bridge project did not came, so presentation had to be made by another person who seemingly had other concerns and was not too much in the mood. Maybe half of the people had not any previous experience with anti-repression work, they just came to listen. As for people already active, there were a couple of very local German initiatives, Wombles who had worked with cases of British repressed after Gothenburg and Thessaloniki protests, and people from Thessaloniki group of Antiauthoritarian movement of Greece. Little doubt that solidarity work in Greece is at completely another level - solidarity movement for Thessaloniki 7 surpassed anything what could have been imagined in rest of the Europe. Greek people also proposed questions that could be discussed, but facilitator hurried to finish working group according to the schedule. I do not think maintaining the schedule was a good idea - we could have discussed the issues such as who should be concretely supported and how on our own even if she had to do her business elsewhere. After Thessaloniki, there were 3 separate anarchist supporting campaigns in Greece, totally conflicting around these questions and without any coordination of activities, so Greek people certainly had some insight to relevance of these questions, although British could just shake their heads and say "Greece is Greece". I still have not had time to join the e-mail list of Aubonne bridge network, so I do not know how much it is currently active. Mostly this network attempts to be a sort of information clearinghouse and to do fundraising, fine tuning of politics is up for each involved group to do on their own.

My 6^th working group of Wednesday (counting the men's network meeting in lunch which ended up just changing e-mails), and last of the whole conference, was the Dungeons and Dragons one. Although board game variant is pretty primitive, it still took about one hour to learn the rules. I found it surprisingly gender-correct, 2 of the four characters are female. Their sexual orientation was not defined though. 8 year old dungeon master preferred a ready scenario to improvising, so we slained all the goblins pretty easily since it was the first level. Non-violent conflict resolution was not an alternative. However we were denied opportunity to loot the treasury in a somewhat unfair manner, perhaps there was an anti-consumerist message dungeon master wanted to deliver us.

Security issues

In the evening, some pretty serious security concerns raised. Some Polish girls were sexually harassed by local kids, locals also recognized Croatian accent of one participator and she was threaten because of her nationality. Stuff was also stolen from the tents. Earlier in the day someone claiming to be from Serbian Blood & Honor section had also promised to bring his crew in the evening and storm the conference.

Things looked bad. Most of the people had left for squat party, and we could not find anybody doing security from the so-called Emma team. For sure it was very good that local kids were let to drink beer in the conference area every day (unfortunately but almost unavoidable consequence of which was that some genderqueer people felt pretty uncomfortable - outreach from the ghetto comes with a price), but about all of the local kids were having gopnik/derzy/jogging suit wear and it would not have been any trouble for any nazis or thieves to infiltrate among them. There was an idea to do some patrolling in the camp area to discourage thieves, but I did not found anything to be used as a weapon, nor a single person organized enough, so I went for another business.

Actually I understood that in previous evenings Emma team had done pretty good job in de-escalating drunken arguments with local kids that were unavoidable. Hippie approach for security for sure works better to a certain limit, even if we managed to have some 10 person black-block macho crew to "defend" the conference site in Wednesday evening, things could have pretty easily escalated and I do not think we would have been much of a physical contest for local kids in case they decided that we are a nuisance altogether. And really I guess the biggest problem of the Emma team was lack of people.

In another hand, there are things to be criticized as well. Good for the PGA, that even fluffiest types were not happy with the moronic punk who called the cops, they fortunately left soon without causing trouble. There is no excuses for ignoring concerns of harassed Polish girls (I did not saw this myself, just heard about it) - Laure pointed out correctly that stiff reaction would have been much more likely if these girls had been from some more "important" scene. Also, since things were indeed stolen, announcement that "nothing happened - people just are paranoid" cannot be seen as anything else as primitive, manipulative and authoritarian crowd control tactics. I found it also outrageous that there was no reaction whatsoever to threat of an all-out nazi attack. That would hardly be just a promise in Russia. Of course a likely result of distributing information would be a useless panic, but at least some minimal precautions should have been made - for example tents from surroundings of the school could have been moved to football field, which could have been easier to defend.

Actually somebody in fact saw cars around site loaded with nazis - perhaps a raid was planned, but plans changed since they realized that it would not be a fair fight. At least in Russia nazis usually prefer to attack white people only if they are offered a proper resistance.

I do not know in detail about the situation in Serbia, but at least in Russia we may not give 100% security guarantee for any activist event - although big attacks are seldom seen. And shame on somebody from abroad who would demand such a guarantee - you either adapt to local realities or stay home. Personal security is one of the many privileges you must compromise in order to maintain revolutionary politics.

But of course things are very much different, if you are responsible for more than your personal security only. I would not recommend taking your children to any such events (big and open, which attract public attention) in Russia, and Serbian PGA conference organizers should have also considered in prior, whether they may really fully guarantee security of children or not. BTW, I wonder what happened to crèche-pool - such a thing was planned and even volunteers were asked in the website, but seemingly it never got realized.

Among local kids, especially Roma seemed to like us. However they came only in the evenings, so I suppose they understood us being a big party only. Talking about accessibility of activist cultures, "consensus hippie" seemed to be specially accessible to Roma, they even had a common jam with Rhytms of Resistance. I was not participating to this Roma outreach part, so I may only comment what was told to me.

Final spokescouncil - PGA campaigns

Thursday morning it was time of the final spokescouncil. This form turned out to work very, very good - a positive surprise compared to hellish final plenary in Leiden. There were perhaps a dozen or so affinity groups, 10-20 persons in each of them. Each of them had a spokesperson, only one accepted to speak in the central ring (a couple of times reasonable exceptions were made to this rule to clarify fine details of opinions inside the group).

Almost all the time when serious concerns raised, they were similar between a number of different groups. This helped to economize time even more, since some groups did not had to voice their concerns at all. Preliminary discussion inside affinity group is pretty much required to formulate concern so that it was understandable and relevant for everybody - this is the main benefit of a spokescouncil.

Our affinity group ended up being a rag-bag of various outcast elements - West Essex Zapatista, East-Europeans and some weird Austrian types. Many of us however went to support miners' strike to Kostolac 80 kilometers north from Belgrade, and much of the rest could not bear discussion to the end of the spokescouncil, so in the end our affinity group was perhaps two persons. I heard miners' strike was great, besides bosses, miners were also fighting their own union. Miners were totally excited for "anti-globalists" coming to support them, and those who went were really sorry that they were only one mini-bus. I however preferred spokescouncil, since for me it was a very interesting laboratory example of direct democracy.

Actually, contents the final spokescouncil were perhaps less interesting than the form. Main proposal for PGA campaigns was "Global Estafette" (relay), born from discussions about going beyond summit protests and global action days. Idea is that instead of one day actions, actions would spread from country and city to another as a relay.

But hold on, what is this? What is the analysis on the global action days it is founded on, in which sense it is going beyond? Is the point just have the next days thing, next cool way to have your face to telly? Is the only problem with global action days that it is "yesterday's thing", and people are already "bored" with it? Is our movement some kind of entertainment factory? This is how I sometimes feel like, when trying to have apathetic kids to move their asses to some action, or what seems to be all too much asked, to do something themselves.

Although at times we will have to play with the rules of the system, ultimately PR, advertisement and selling things are in a fundamental controversy with what we are. I like paki.tv more than indymedia especially because it is totally primitive, rough, true and it does not play games. It gives a fuck about rules of the design!

Action days (used to?) show how small groups in many different cities may together sum up to a much bigger than one may ever see in a protest in some particular place. They were our weakness turned to a strength. They were not just a nice trademark some activist copywriter released one day, but a result of objective condition of class (and other) conflict in world of today.

Most of the texts criticizing "summit hopping" scream for their lack of content. Especially for Americans, "community organizing" is buzzword of the day, although it may mean anything up to all-out reformism - usually content does not has to be defined at all in the context. Yes, Black Panther Party members were killed for campaigning for issues like zebra crossings and breakfasts for the children of their communities, but that does not mean that those issues are revolutionary today. Yes, we should work with issues which are relevant to society at large, but often it is not all too clear what is the possible input our movement could give to such issues, how do those issues relate to global change, are our means really those which people involved see relevant, and are means those people would like to use our means. We need more honest attempts of analysis, less concept-dropping. So "community organizing" is in the list of words banned in 2005!

I am afraid media and spectacle value of "Global Estafette" would be much less than that of global action days, but shortcomings (spectacle much for the sake of itself) are more or less the same. And most of the people do not figure out what estafette means anyway (when writing this, name of the action has been changed to Global Chain Refl-Action - not too clear either).

But whatever, we will see which kind of concrete propositions come out from this project, and after that we will consider participation in Moscow. Theme "Taking it back" is still a way too abstract, and may mean almost anything. Let us take Yo Mango for example - a friend of my friend spent a couple of years ago 3 months in a Sankt-Petersburg jail when cops tried to squeeze some money for her after an unsuccessful attempt to steal a packet of coffee. For sure people shoplift in Russia as well, but that has more to do with extreme sports than carnival, youth culture or popular resistance.

I think beautiful words and abstractions are the least scarce resource of our movement. Currently Abolishing the Borders from Below - journal is attempting to launch a special number on "reappropriation" in Eastern Europe, collecting various phenomena which one could interpret as appearances of this one abstract concept. If it happens to be on the ground, perhaps "taking it back" may work in Russia as well. It is both shortcoming and benefit of the PGA format that there is no moral imperative for all participators to execute common actions.

Only global action days proposed in the draft were around 8^th of March (international women's day), 12^th of October (for "Bolivarian revolution"), and around G8 6^th-8^th of July. First was not too clear - how this would be different from what Women's day is now already? There was not any answer for this unclarity, but eventually (according to minutes) all propositions got endorsed in a chaotic manner, with exception of the Bolivarian action day, revised version of which got passed in the end of the spokescouncil.

Together with another delegate from Russia, we proposed PGA endorsement for international action day against the war in Chechnya 23^rd of February, which is both day of "defender of the fatherland" (sort of macho equivalent of women's day which is unpolitical in Russia), and anniversary of Chechen deportation to steppes in 1944. There were also some other proposals - 20^th of April (beginning of the invasion to Iraq, 1^st of May (international day against flexibility), Palestinians asked solidarity in general - but for some reason these four were just noted as proposals in the minutes, and eventually there was no discussion should European PGA endorse these calls as a whole. Understandable given the time restrictions, but really also a mistake of the facilitators.

Final spokescouncil - cooperation, access and all the rest

Second session of the spokescouncil was about "PGA relations with other political/activist organisations and structures such as NGO's, trade unions, social fora, political parties". Day before I had shortly visited group which had later on drafted this proposal, which was a total mess of "proposals", "ideas for discussion" and "announcements of upcoming events", without a clear distinction between these. There was for example a proposal to call interested groups and individuals to compile a manual or reader on how to deal with these organisations. This was pretty shady, given the "non-representation" policy of the PGA. So it was agreed that this reader will have a subtitle "inspired by the PGA". Logical next question was if anything may be published as "inspired by the PGA" - answer was YES. You bet that organisations as informal as PGA will hold together only as long as some seriously rotten eggs do not jump to the board.

Eventually, the following a concrete proposal was extracted from all that mess -

"PGA should not allow people to become isolated or excluded in the PGA process because they belong to certain organisations that may be less situated within PGA hallmarks, but put the emphasis on people's behavior within the network and at conferences. However, people from such organizations can only participate as individuals, will not be allowed to promote their organization through PGA, and

must respect the PGA hallmarks when participating in PGA. Leaders

and representatives of such organizations are not welcome in PGA,

and PGA process meetings are only open to people who agree with the

hallmarks."

(in above resolution "PGA" means "European PGA").

Another logical question was asked - could any nazi could show up, participating as an individual respecting hallmarks by self-definition? But really this was nitpicking - I would do my best to attack physically any fascist scum showing up in the conference, whether my action was endorsed by some spokescouncil or not - so no point in blocking the proposal. And it is really impossible to draft universal "one size fits all" guidelines for dealing with authoritarians, for example our organization (Autonomous Action) had to make recently such a strict resolution against any cooperation with authoritarians that it might be difficult to follow it in practice in popular local struggles.

In this conference there was a leading figure for German PDS party, she was exposed in the daily newspaper and soon after that she left the conference. I think this was absolutely correct way to deal with the issue, since it was obvious that she was not presenting herself in an open manner, and thus could not have any "honest intentions" in participating to the conference. I do not understand how some people could be disappointed with this. I would also like to note that outright naivete among (Western) European PGA participators the resolution above reflects is due to their local situation - for example in Russia fascists from National Bolshevik Party would show up in any event participation conditions according to this criteria. For West-European PGA participators a scenario of nazis showing up is a fantasy, whereas in Russia it would not only be possible but likely as well.

Next section of the spokescouncil was "Suggested steps to take in cases of physical/psychological violence". This sounds pretty abstract, but obviously drafters of the document had sexual harassment in their minds. Perhaps they should have been more specific, for example psychological violence may be about everything, up to wiping ones ass with PGA hallmarks.

When I saw this text, originally written by Stockholm Anti-Fascist Action, first time in the process list, it must be said that I did not liked it. This was because of certain ambiguousity, which could have been interpreted that it supported presumption of guiltiness of the suspected offender. However in the process it became clear that this was not the case, a number of other affinity groups raised concerns similar to ours and eventually it was agreed that the text would be rewritten for the following event in order to eliminate this ambiguousity. Really I think that with voiced amendments, text was pretty good and deserved to be applied outside European PGA as well, and to be translated to different languages.

Fourth section of the spokescouncil was structure proposals for European PGA. Although many points were marked to be concrete proposals about which decision had to be taken, really they were sort of ideas for people to do, without anything what could basically be disagreed about, such as "The next PGA conference in Europe will be organized through a process of open preparation meetings, by the next conveyor and an open international preparation group". What could one possibly disagree with? In Leiden, there was an ambitious program to reform PGA structure which was left halfway due to time constraints, but this was not continued in Belgrade. It seems to me that European PGA has now a stable structure, and no radical changes are to be expected during next years.

Last section of the spokescouncil was "Global process proposals". Biggest section was about endorsing 4^th Global PGA Conference to be organized in Nepal 2005. There were only few concrete proposals, such as about contacting disappeared South African conveyors, and creating a global list of conveyors which would be easily available in the web, and about making an informal "inspired by PGA" newsletter about European Conference 2004. All of these were pretty common sense, for sure no any controversial issues and conflicts.

So what remained was the clean up and "outreaching event" in the evening. A famous anarchist once said that "If I cannot dance for it, it is not my revolution", but I think it is too much asked if one has to dance after 5 days of totally exhausting conference program. Maybe I was just dead tired, or maybe the final evening party really was as boring as I found it. Talks were boring, videos were stereotypical, music was crap and I had already got an overdose of hippies during the week. Only nice thing was the inflatable yellow plastic PGA on the stage which we could punch.

Issue of activist subculture is pretty delicate and I will not get too deeply to it here. I have referred loosely to "consensus hippies" in this document, but really West-European activist culture is something which goes beyond "hippie" and has also many other roots than 60's protest movements. Any community of people always, more or less unconsciously founds norms and discussion paradigms which separate it from all other communities. Paradoxically, it seems like commonness is always founded on exclusion of the others. If one demands that activists should give up their culture, for most of the activists it would not make any sense to be an activist anymore. Such a thing as "normal people" just does not exist, and all groups arguing against "life-stylism" have just as exclusive subcultural habits as the others.

For example, I do not like samba so I feel alienated from all this samba stuff. However if Rhytms of Resistance played breakbeat or bhangra beat, things would be totally different. So in the end, it is too much asked to always have the party your way.

So how about a final judgement, how I managed to satisfy my 5 interests in regards to PGA conference? As for convergence if ideas beyond "one struggle" rhetorics - well, I am not impressed. But to be honest, I did not expected too much. As for finding people to help us in case of some problems with authorities - not too many, but at least something concrete. As for benefits to Eastern European organizing - I suppose all of those East-Europeans who participated should judge themselves. One of the local organizers was at least very upbeat right after the conference. At least we launched one new international project - the Anarchy Bus. To find about general interest to organize with similar but more strict principles than PGA, we at least got a very clear answer - there is no demand. As for the decisionmaking - not bad, although more attention should have been given to rising concerns in prior to final spokescouncil.

As for the European PGA in general, way is clear to forward, and I will stay involved according to my personal possibilities. Next step is to find new European conveyor, and to make evaluation what really went wrong with Resnik issue and other problems. 6 years is a respectable age for a grassroots network in this hectic video age, and although Global PGA has been in stagnation since 2001, European and Asian processes are all but dead. PGA does not attract anymore such attention as it used to, but this may be a benefit as well since it allows going beyond brandmaking - more introspection and better focus on what is actually done.

Antti Rautiainen

Puhe Helsingin kдrдjдoikeudessa 11.08.2004

2006-12-03T19:40:28Z

(Sama englanniksi alapuolella)

Herra puheenjohtaja,

minut on kutsuttu tänne Helsingin käräjäoikeuteen 11.8.2004 sanomaan sanottavani muuntorangaistusasiassa, jossa sakkoja, jotka on määrätty minulle kutsunnoista 23.11.1998 ja 26.11.2001 poisjäännin takia muunnetaan vankeusrangaistukseksi.

Maailmankatsomukseltani olen anarkisti, ja pidän valtiota rakenteellisen väkivallan keskittymänä joka on hävitettävä – näin ollen luonnollisesti vastustan myös kaikkia armeijoita ja niiden lieveilmiöitä, kuten kutsuntoja joissa en käy. Syksystä 1997 lähtien minut on määrätty saapumaan kutsuntoihin 17 kertaa, viimeksi jätin kutsunnat väliin viime maanantaina 9.8.2004.

Viimeiset seitsemän vuotta valtiovalta on jatkuvasti vainonnut minua kutsuntojen vastaisen vakaumukseni vuoksi. Olen ollut miltei keskeytyksettä etsintäkuulutettuna; minulle toistuvasti määrättyjä sakkoja en ole koskaan maksanut, enkä tule maksamaan. Voitte määrätä minut minkälaiseen vankeusrangaistukseen vain haluatte, mutta vakuutan ettei kansainvälinen anarkistiliike jää välinpitämättömäksi tämän vuosikausia jatkuneen vainon edessä.

Jos tuomitsette minut vankeusrangaistukseen, tuhoamme Suomen valtion. Anarkisteina vastustamme kaikkia auktoriteetteja ja valtioita, joten voimme aloittaa tuhoamisen Suomesta. Antiautoritäärisen liikkeen jatkuvat hyökkäykset Yhdysvaltoja vastaan ovat paitsi hieman banaaleja, myös strategisesti lyhytnäköisiä - miksi aloittaa valtioiden tuhoaminen kaikista voimakkaimmasta? Suomi on varmasti helpompi tuhota, ja vaikka eristetty vallankumous ei voi selvitä, tarjoaa vapaudenhenkisen kommunismin väliaikainen toteuttaminen Suomessa mahdollisuuden harjoittaa 30-luvun Espanjan anarkosyndikalistien sanojen mukaisesti ”vallankumouksellista jumppaa”, jossa työväenluokka harjaantuu tulevan maailmanvallankumouksen haasteisiin. Tästä lähtien poltammeennen kaikkea Suomen lippuja.

Olemme valmiita iskemään Suomen talousjärjestelmän heikoimpaan linkkiin – huonolaatuisista matkapuhelimistaan kuuluisaan Nokia-konserniin, joka on avainasemassa valheellisen suomalaisen yhteiskuntarauha-illuusion ylläpitämisessä. 50 000 anarkistia joka puolella maailmaa on valmis varastamaan uunituoreita Nokian matkapuhelimia, näin voimme halutessamme nopeasti romuttaa Nokian vakavaraisuuden ja saada Helsingin pörssin ja koko Suomen talousjärjestelmän syöksykierteeseen. Nokian huolellisesti brändätyt matkapuhelimet, jotka ovat päältä siloiteltuja mutta arkikäytössä leviävät nopeasti käsiin, symboloivat koko suomalaisen demarijärjestelmän mädännäisyyttä.

Herra puheenjohtaja, en pyydä teiltä yhtään mitään.

Olen tehnyt valintani, mikä on teidän valintanne?

Helsingissä 11.8.2004

Antti Rautiainen

A Speech in District Court of Helsinki 11th of August 2004

2006-12-03T19:39:13Z

(Finnish original above)

Mr. Chairman of Justice,

I have been invited here, district court of Helsinki 11th of August 2004 in order to say my word in regards to conversion of fines, which I have been given for not attending draft commission 23rd of November 1998 and 26th of November 2001, to a prison sentence.

I am an anarchist by conscience, and I regard state as a concentration of structural violence that must be destroyed – thus I for sure fight against any army and institutions connected to them, such as draft commission, which I do not attend. Since autumn of 1997 I have been ordered to attend draft commission 17 times, last time I skipped it last Monday, 9th of August 2004.

During last 7 years state has continuously persecuted me because of my conscience against draft commission. I have been under arrest warrant almost continuously; I have not paid any of the many fines given to me, nor I ever will. You may give me any prison sentence you like, but I may assure that international movement of anarchists will not remain ignorant in front of this persecution, which has been going on for years.

In case you sentence me to prison, we will destroy state of Finland. As anarchists we are against all authorities and states, so we may as well begin finishing with them from Finland. Continuous attacks of anti-authoritarian movement against USA are not only little bit banal, but also strategically shortsighted – why begin destruction of all the states from the strongest one? Finland will definitely be easier to destroy, and although revolution may ever survive in isolation, temporary realization of libertarian communism in Finland offers us a chance to practice ”revolutionary gymnastics”, as defined by Spanish anarcho-syndicalists of 30’s, which trains working class for tasks of upcoming global revolution. From now on, we will burn first and foremost Finnish flags.

We are ready to hit weakest chain of the Finnish economic system – Nokia Corporation, famous for its low-quality mobile phones and key component in maintenance of illusion of social peace in Finland. 50 000 anarchists all over the world are prepared to steal Nokia mobile phones, this way we may quickly wreck balance sheet of the corporation and put both Helsinki stock exchange and Finnish economic system to a deep dive. At first sight carefully branded Nokia mobile phones may seem top ranking but in everyday use they quickly broke down. They are rotten as the whole social democrat regime in Finland.

Mr. Chairman of Justice, I ask you nothing.

I’ve made my choice, what is yours?

Helsinki 11.8.2004

Antti Rautiainen

Mistä vastarinta syntyy?

2006-12-03T19:36:38Z

(julkaisematon)

Mistä vastarinta syntyy?

Maailman erilaisista epäkohdista on kirjoitettu tuhansia hyllymetrejä kirjoja. Toisaalta sen kirjallisuudenlajin jonka tavoite on saada ihmisiä toimimaan näiden epäkohtien kumoamiseksi saavutukset ovat aika heikkoja. Ainakaan "aktivistioppaisiin" kirjoitetun tekstin määrä ei korreloi mitenkään toiminnan määrän kanssa.

Halu toimia iskee ihmiseen kuin ilmestys, jota toiset ihmiset eivät kohtaa koko elämänsä aikana riippumatta ammennetusta informaation määrästä. Raivo maailman epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan tai usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin voi herättää halun toimia, mutta näistä kumpikaan ei ole tämän halun välttämätön edellytys. Aktiiviselle ihmiselle toiminta syntyy sisäisestä tarpeesta, jota ei voi tyhjentävästi selittää tai synnyttää järkiargumenteilla. Sen sijaan järkiargumentit kelpaavat mainiosti toiminnan halun tukahduttamiseen, vaikka pyrkimys tukahduttaa oma aktiivisuus ei myöskään omaa mitään rationaalista lähdettä. Tämä pyrkimys syntyy sisäisestä tarpeesta sopeutua vallitsevan yhteiskunnan normeihin ja kuvitella ympärilleen tietty perusturvallisuuden illuusio.

Tämän perusteella voin kyseenalaistaa kaikenlaisen aktivistioppaiden kirjoittamisen ja vastaavan guruilun mielekkyyden. Kaikki yritykset jakaa toimintaa "sopivan" ja "sopimattoman", "hyödyllisen" ja "järjettömän" kategorioihin ovat viime kädessä auktoriteettiaseman suomaa vallankäyttöä ja ihmisen sisäisen toiminnan halun tukahduttamista.

Tietysti toiminnalla on myös yhteisölliset lähteensä, ja kaikki vallankumouksellinen liikentä on yhteisöllistä toimintaa, missä yhteisö luo omat arvonsa ja kanssakäymisen muotonsa haastamaan vallanpitäjien vastaavat. Apatian kyllästämässä yhteiskunnassa jossa nämä vaihtoehtoyhteisöt ovat heikkoja on kuitenkin yksilön vastuulla aloittaa vastarinta. Siispä jos haluat piirtää tussilla seinään, niin piirrä. Jos haluat viiltää bemarin kylkeen naarmun, niin viillä. Jos haluat lyödä kyttää, niin lyö. Tärkeintä on ottaa ensimmäinen askel, mielekkäintä vaikuttamisen muotoa voit etsiä sitten kun tämä askel on otettu.

Antti Rautiainen

Другая альтернатива есть. Сопротивляйтесь власти транснациональных неправительственных организаций!

2006-12-03T19:35:05Z

(Внизу - тоже самое на английском языке.)

Другая альтернатива есть. Сопротивляйтесь власти транснациональных неправительственных организаций!

В декабре 1997 года французская левая газета "Le monde Diplomatique" опубликовала передовицу о "налоге Тобина" - налоге на международные финансовые операции. С этого момента началась дискуссия, которая и привела к созданию организации ATTAС (Action pour une Taxe Tobin d'Aide aux Citoyens) в июне следующего года. Сегодня отделения ATTAС присутствуют в десятках стран, но лучше всего ATTAC обосновался во Франции: здесь насчитывается более тридцати тысяч членов и 220 региональных отделений.

"Налог Тобина"

"Налог Тобина" предполагает отчисления со всех международных финансовых операций в размере 0,1%, что – по мнению его сторонников - сократит масштабы “вредных” кратковременных финансовых спекуляций. Возможный ежегодный доход от этого дополнительного налога оценивается в 50-200 миллиардов долларов. Сторонники введения налога оптимистично полагают, что эти деньги будут передаваться ООН или другим организациям на то, чтобы бороться с бедностью. Я лично сомневаюсь в благонамеренности “органов международной власти” и не испытываю никакого энтузиазма по поводу этой идеи. Защитники “налога Тобина” никогда не забывают упомянуть заслуги автора идеи - Джеймса Тобина, нобелевского лауреата в области экономики. Тобин, как и большинство обладателей этой престижной премии, - сторонник крайне правых либеральных реформ, но об этом "прогрессивный" ATTAС предпочитает не вспоминать.

ATTAC декларирует принципиальную разницу между двумя типами капитала: финансовым и промышленным. Промышленный - "хороший", создает рабочие места, дает средства к существованию, финансовый - "ужасный", порождает спекуляцию, нестабильность и экономические кризисы. Но последние двести лет капитализма доказывают, что промышленный капитал такой же разрушительный, жестокий и опасный, как и финансовый. Подавляющему большинству населения жилось не лучше, когда международных финансовых трансакций было меньше на 50, 90 или 99,9%, чем сейчас. Следствием промышленного капитализма были империалистические войны, уничтожение природных ресурсов, захват общественной собственности и создание унижающих условий на производстве.

Развитые страны ежегодно собирают в сотни раз больше налогов, чем мог бы принести "налог Тобина", но бедности в мире стало только больше. Допустим, наименее вероятный сценарий, отличный от сотен уже существующих сценариев, реализуется, и новый налог не попадет прямо в карманы чиновников и приближенного к ним бизнеса, а будет направлен на проекты в странах Юга. Но огромная часть так называемой "помощи для развития" ("development aid"), которая предназначена для преодоления бедности в мире, попадает в виде субсидий все к тем же западным транснациональным корпорациям, которые своими проектами (такими как строительство плотин или целлюлозных комбинатов) разрушают образ жизни миллионов людей в развивающихся странах. Среди наименее вредных разновидностей "помощи" - небольшие проекты для неправительственных организаций, но и они создают только коррумпированное "гражданское общество". Прежде всего эти хорошо оплачиваемые рабочие места получает местная элита. Нуждаемся ли мы в такого рода "помощи"? Спасибо, нет.

Другие краеугольные камни ATTAC

Кроме "налога Тобина" ATTAC выступает по поводу еще нескольких актуальных вопросов: прежде всего, за списание долгов с развивающихся стран, против создания офшорных зон, приватизации сферы услуг и войн. Что касается списания долгов, я не

понимаю, почему самые бедные должны просить прощения долгов, сделанных тридцать лет назад их никогда не избиравшимися руководителями у своих западных доноров? Германия почти ничего не заплатила из тех компенсаций, к которым она была обязана после обоих мировых войн. Развивающиеся страны попытались сделать тоже самое и потерпели поражение только потому, что действовали по отдельности, а не вместе. Что касается кампании ATTAC против войны в Ираке, то она, конечно, выпустила несколько антивоенных деклараций, но не включила в них ни анализа роли заинтересованности бизнеса в контроле над природными ресурсами, ни анализа причин войны. В то же время, широко известный член ATTAC министр Даниель Кон-Бендит (Daniel Cohn-Bendt) был ярым сторонником вторжения США в Афганистан. В тоже время, рассуждая о теневой экономике, фанаты “законности и порядка” из АТТАС должны помнить, что уклонение от налогов не только дает дополнительные привелегии богатым, но так же позволяет бедным свести концы с концами. А реализация права на интеллектуальную собственность, с одной стороны, лишает средств к существованию тех, кто производит пиратскую продукцию, с другой, лишает потребителя доступа к пиратской продукции, которая ему по карману и обычно не хуже по качеству.

Председатель французской АТТАС Бернар Касен (Bernard Cassen) на учредительной конференции немецкого отделения АТТАС одобрил позицию Буша по поводу офшорных зон: “Президент Буш начал делать шаги в направлении, предлагаемом АТТАС, после 11 сентября 2001 года. Очевидно, что путь еще долог. Но нужно заметить, что мистер Буш сейчас выступает против создания офшорных зон.” (Буш, когда ему понадобилось оправдать нападение на Афганистан, в качестве одного из аргументов привел необходимость присечь отмывание денег террористами в Афганистане.) Конечно, Касен шутил, поскольку АТТАС в целом занимала антивоенную позицию. Но эта ситуация иллюстрирует то, что сущностью кампании АТТАС против офшорных зон фактически является поддержка насильственного наступления империй (например, США) на суверенность государств (например, Афганистана). Являясь анархистом, я не превозношу и не отстаиваю суверенность государств, но я не понимаю, чем лучше всемирная империя или “глобальная демократия” таких идеологов АТТАС как Хейки Патомяки (Heikki Patomaki) из Сетевого Института за Глобальную Демократию (NIGD). Кроме того, кампания против офшорных зон способствует раздуванию глобальной антитеррористической истерии.

В течение всех 50 лет существования ООН была ни чем иным как ареной для политических интриг "на высшем уровне" и вряд ли когда-нибудь будет чем-то иным. Я не понимаю, чем ныне существующая "глобальная демократия" США станет лучше, если она будет "приправлена" таким "букетом" как китайские политруки, индийские фашисты-индуисты и африканские диктаторы. Кроме того, ATTAC поддерживает идею демократизации ВТО (WTO), МВФ (IMF) и Всемирного Банка (World Bank), таким образом подтверждая необходимость существования этих структур для управления глобальным капитализмом.

Я не вижу никакой демократии ни в университете, где я вынужден следовать идиотским порядкам, чтобы получить диплом и сносное "место под солнцем", ни на предприятиях и в кампаниях, где я буду вынужден зарабатывать себе на жизнь. Даже если крупные боссы и руководители станут более демократичными после каких-либо реформ (во что я не верю), ничего не изменится в моей собственной жизни, так как я полностью завишу от начальников самого низкого уровня, "пинающих" и унижающих меня ежедневно. Здесь мы подходим к самой существенной критике ATTAC. Не то, чтобы цели у ATTAC были вредные; просто они не имеют никакого отношения к реальности. Они бессмысленны в контексте существующей репрессивной системы, действующей как на глобальном, так и на локальном уровнях. В худшем случае ATTAC будет способствовать созданию новых властных структур и легитимации старых. В лучшем случае ее деятельность будет только слабой и неуверенной реакцией на наступление капитализма: ATTAC не предлагаeт никаких путей перехода от обороны к наступлению.

Воссоздание социал-демократического движения

Формально, целью деятельности ATTAC мог бы быть капитализм “с человеческим лицом” (в существование которого я не верю), но я думаю, что в конце концов ее роль будет совсем другой, независимо от намерений ее создателей. Результатом деятельности ATTAC будет реформирование западно-европейской системы социал-демократии. К концу 1999 года состояние этой системы уже было похоже на агонию. Несмотря на то, что умеренные социал-демократы оказались у власти в 12 из 15 стран ЕС, в их политической деятельности ничего не осталось от изначальных социалистических идей. Движение за права трудящихся, контролируемое социал-демократическими партиями, похоже на труп; оно абсолютно бессильно против неолиберального наступления европейских правительств, управляемых теми же самыми социал-демократами. В 1999 году никто бы не поверил, что социал-демократов будут считать "оппозиционерами", но сейчас это именно так; они утратили лидирующую роль в Австрии, Дании, Франции, Греции и Италии и серьезно сдали свои позиции в Германии, Финляндии и других странах.

Появление того крыла “антиглобалистов”, которое представляет АТТАС, можно считать большой удачей для социал-демократического движения. Социал-демократы действуют на политической арене уже 110 лет и находятся на данный момент в ситуации полного идеологического банкротства. По мнению АТТАС не нужно возвращаться к изначальным идеям Маркса и Каутского по поводу организации рабочего контроля на производстве, не нужно требовать вернуть богатство тому, кто его создал. Крайне умеренные и смешные требования АТТАС – введение “налога Тобина” и упразднение грабительских офшорных зон – охватывают менее 1% первоначальных идей социал-демократов, но даже этого достаточно, чтобы возродить мертвое социал-демократическое движение. Все это звучит совершенно абсурдно, но, кажется, работает – по крайней мере, судя по состоянию антиглобалистского движения.

Нет никакого смысла в воссоздании социал-демократического движения в Восточной Европе (которое было уничтожено в 1940-х), пока есть другие способы поддержки статус-кво капитализма, в том числе и в Польше. Глава отделения ATTAC в Польше Мачей Мускат (Macej Muscat) и заместитель председателя Совета по программам ATTAC Стефан Адамски (Stefan J.Adamski) входят в редакцию газеты “Obywatel”. Активная вовлеченность этих людей в издание газеты позволяет считать “Obywatel” почти официальным выразителем идей ATTAC. Но эта газета регулярно публикует материалы новых правых и фашистских идеологов, таких как Хорста Махлера (Horst Mahler), бывшего члена РАФ (RAF) и одного из лидеров неонацистского движения в настоящий момент. То есть деятельность ATTAC-Польша не имеет никакого отношения к воссозданию социал-демократического движения и оказывается совершенно непонятным явлением, которое привлекает тех, кто пытается синтезировать ряд “прогрессивных” и фашистских идей. На международном уровне по крайней мере ATTAC-Франция знает о ситуации в Польше, но противодействует принятию мер против польского отделения организации, заявляя, что “возможности сотрудничества не зависят от идей, а зависят от методов, которыми эти идеи защищаются”.

Французский АТТАС следует такой политике постоянно. Например, кто-то из АТТАС пригласил ряд агрессивно настроенных российских патриотов-антисемитов, включая Александра Николаева из Российской Коммунистической Рабочей Партии (РКРП), принять участие в событиях, посвященных форуму "большой восьмерки" в Женеве. Другой "приглашенный" - Сергей Храмов из профсоюза "Соцпроф" - организовывал "отмывание" денег для фонда ельцинской президентской кампании в 1996 году. Сотрудничая с этими сомнительными "левыми", троцкисты из КРИ (Российской секции Комитета за Рабочий Интернационал, одного из десятка "четвертых интернационалов") создали осенью 2001 года отделение АТТАС-Россия. Новая организация обошлась без социал-демократов, но ее политическая ориентация оказалась даже более сомнительной: на 1 мая 2003 года АТТАС была одним из двух главных организаторов бесплатного рок-концерта на Лубянке, тогда как вторым организатором была КПРФ - партия антисемитов и сторонников войны в Чечне. Лубянку они называли "площадью Дзержинского" - видимо, этот человек им особенно дорог. Немногочисленный АТТАС был необходим "взрослой" КПРФ для привлечения молодежи. Аттаковец Илья Будрайцкис вел концерт, объявляя такие группы как "Гражданская оборона", лидер которой Егор Летов начал сотрудничать с НБП еще 10 лет назад и с тех пор переместился вправо еще больше. Среди других организаторов концерта были и еще более радикально националистические инициативы - такие как газета "Дуэль".

Так как АТТАС - движение западноевропейское, неудивителен и неслучаен присущий ему антиамериканизм, озвучиваемый, например, министром иностранных дел Финляндии Йерки Туомиойя (Erkki Tuomioja), ветераном социал-демократической партии и членом АТТАС. Антиамериканизм выполняет сразу несколько функций в политике социал-демократов. Во-первых, США - это "козел отпущения", виноватый во всех несправедливостях глобального капитализма. Если до 1960-х годов европейские страны проводили такую же агрессивную империалистическую политику как и США, то с 1962 года они уже не ведут себя столь агрессивно, но не потому, что больше "не хотят", а потому, что сил уже не хватает (например, бесконечные интриги Франции в Африке). Во-вторых, существование США легитимизирует европейскую интеграцию как "необходимую оборону", а создание сильных "европейских" вооруженных формирований оправдывается важностью защиты ценностей "социального государства" от "ужасного американского неолиберализма". (Как будто "социальные государства" в Европе не были разрушены самими социал-демократами.) В-третьих, соревнование с США используется в соответствии с хорошо известным оруэловским принципом: демократы призывают к сокращению социальных гарантий для того, чтобы сохранить "социальное государство". Используется такая логика: "Мы должны сократить расходы на социальную поддержку, чтобы выиграть соревнование с "ужасными" США, которые угрожают нашей системе социальной поддержки."

Фальшивые подвиги

АТТАС - с легкой руки официальных СМИ - стала почти брендом "антиглобалистского движения". Я считаю, что нет никакого единого "антиглобалистского движения", но есть ряд движений, которые критически относятся к разным аспектам процесса экономической глобализации. Так вот, АТТАС никак себя не проявила ни во время событий в Сиэтле, ни в каких-либо других протестах в США. Что касается Праги, то АТТАС бойкотировала акции протеста, поскольку не получила заранее достаточных гарантий их "ненасильственности"; насколько я понимаю, так в АТТАС трактуют идею солидарности. Десятки христианских и других исповедующих ненасилие организаций принимали участие и, может быть, были разочарованы беспорядками, но не жалели о своем участии.

Кроме социальных форумов АТТАС играла какую-то роль в основном в событиях в Западной Европе, которые, может быть, и были масштабными, но в тоже время были наиболее институционализированными и нетворческими среди всех глобальных протестов. Летом 2002 года во время антиграничного лагеря в Страсбурге, выступавшего за права нелегальных иммигрантов, члены местного отделения АТТАС не только не участвовали в его организации, но и рассылали пресс-релизы и распространяли листовки с нападками на идею проведения лагеря. Своего рода кульминацией развития АТТАС в этом направлении была ее позиция во время протестов против саммита Евросоюза в Копенгагене в декабре 2002 года. Небольшая анархистская демонстрация из нескольких сотен человек была единственной акцией против ксенофобской политики правых правительств Европейского Союза и Дании. Демонстрация имела немало проблем с полицией и провокаторами (один из которых в настоящий момент находится под следствием), четыре активиста оказались под следствием по ложным обвинениям, которые могут повлечь за собой тюремное заключение, в то время как "коалиция против насилия" с участием АТТАС выслуживалась перед местной полицией и даже подарила ей торт - в награду за "успешное сотрудничество". Я думаю, их целью было продемонстрировать, что вышеупомянутые проблемы - уход от налогов, финансовые спекуляции, война - не являются такими серьезными проблемами для планеты как демонстранты, использующие насильственные методы.

Враждебность АТТАС к движению за права нелегалов связана с неприязнью некоторых известных членов АТТАС к иммигрантам. Например, знаменитый аттаковец Оскар Лафонтен (Oskar Lafontaine), бывший президент Социал-демократической партии Германии (СДПГ) и бывший министр экономики в коалиционном правительстве СДПГ и Партии Зеленых, потребовал принятия более строгих мер против присутствия иммигрантов в Германии. Например, он заявил в немецкой газете "Билд" (Bild), что программа "грин карта", которая дает разрешение на работу только небольшому числу хорошо образованных профессионалов, "способствует обучению в Германии потенциальных террористов".

В той же статье Лафонтен превозносит национальное государство: "Нужно прекратить преуменьшение роли государства. Мы - это государство!". Создание единых национальных государств в Европе началось с запрещения языков национальых меньшинств во Франции еще во времена революции 1789 года и закончилось кровавыми событиями на Балканах в 1990-е; одной кульминацией развития этого процесса был геноцид армян в 1916 году, другой - Холокост. Процесс этот всегда шел рука об руку с процессом капиталистического накопления. Разделение рабочего класса национальными границами, государственные протекционистские меры и субсидии промышленным предприятиям являются основой, на которой построена современная экономическая система; последние два пункта недавно перестали упоминаться, но не изчесли из практики богатых стран.

Похоже, АТТАС сильно сомневается, что лучше: повернуть вспять колесо истории и вернуться к славной эпохе национальных государств или все-таки создавать глобальное правительство. Например, уже упоминавшиеся цели "демократизации международных институтов" и "упразднения офшорных зон" находятся в полном противоречии с идеей суверенности, о которой так много говорит Лафонтен. Эта "демократизация" в переводе на нормальный язык означала бы, что субъектами принятия решений в международных институтах (ООН, Евросоюз, НАТО, ВТО и т.д.) больше не являются национальные государства; субъектами становятся отдельные граждане. Эти два крыла в АТТАС вроде бы согласны с тем, что мы должны бороться против власти "международного капитала" и "транснациональных корпораций", но частные корпоративные армии - большая редкость. Все войны в интересах капитала оплачиваются "старыми добрыми" национальными государствами. Национальные государства также являются субъектами принятия решений во всех официальных международных структурах, таких как ВТО, МВФ и Мировой Банк. Государства не потеряли своей власти и никогда не будут вытеснены корпорациями: и те, и другие не могут успешно существовать друг без друга. "Власть корпораций" и "неолиберализм" - псевдо враги, их противопоставление нужно для того, чтобы запутать дураков и получить голоса для социал-демократов.

Порту-Алегре

Порту-Алегре - столица самой южной провинции Бразилии, Рио Гранде де Суль. До недавнего времени у власти в провинции была Бразильская рабочая партия, которая в ходе своего правления устроила умеренный эксперимент в области прямой демократии, так называемый "партисипативный бюджет". Решение о распределении 17% бюджета провинции принималось на собрании представителей неправительственных организаций. Но так как финансы были ограничены, среди активистов организаций происходила постоянная борьба за приоритеты. То есть участникам совета по распределению "партисипативного бюджета" приходилось выбирать между, например, открытием новых школ и поликлиник или строительством дорог и детских садов. Таким образом, ответственность за неудовлетворенные нужды населения ложилась на плечи самих членов совета "партисипативного бюджета". При этом большая часть бюджета провинции оставалась неприкосновенной, а выплата иностранного долга не могла обсуждаться вообще.

Предполагается, что "гражданское общество" - основной субъект принятия решений для "партисипативного бюджета". На обсуждение "партисипативного бюджета" в муниципалитете Камагуа один бизнесмен прислал своих представителей в качестве делегатов, и в итоге 70% голосов было отдано за асфальтирование автодороги - в ущерб всем остальным нуждам. Эксперименты вроде "партисипативного бюджета" могут быть успешны только при "консенсусе среди равных", т.е. только в обществе, в котором отсутствует социальное неравенство. Пока равенства между людьми нет, концепция "гражданского общества" только способствует ослаблению рабочего движения и лишает людей возможности создания независимых рабочих организаций, способных на борьбу, способных противостоять государству и эксплуататорам, поскольку эта концепция отрицает существование фундаментальных противоречий между классами.

Социальные форумы

Эксперименты в Рио Гранде ду Суль привлекли международное внимание, и в 2001 году городское правительство совместно с АТТАС, профсоюзами и неправительственными организациями провели в Порту-Алегре первый социальный форум, который собрал от 50 до 60 тысяч человек. С тех пор, в Порту-Алегре было проведено еще два форума, в 2004 году форум был организован в Индии. Кроме того, проводились региональные и национальные форумы, например, Европейский социальный форум во Флоренции в 2002 году ив Париже в 2003 году. Международный социальный форум должен был стать своего рода альтернативой Международному экономическому форуму, который, начиная с 1971 года, ежегодно проводится в швейцарском городе Давос, и на котором бизнес и политическая элита в неформальной обстановке решает судьбы мира.

В основе концепции социального форума лежит проведение лекций, дискуссий и семинаров, а также разного рода уличных акций и празднеств. Первоначальная политическая открытость данного мероприятия служила в первую очередь легитимизации Рабочей партии Бразилии, находящейся у власти в Порту-Алегре, а также раскрутке НПО и профсоюзов, организующих мероприятие. Так как все эти организации имеют в своей основе иерархические структуры, не удивительны были их попытки взять движение под контроль. Организационный Комитет Международного социального форума (ОС) состоит из восьми человек, представляющих два движения и шесть НПО, которых, на самом деле, никто не знает. Они неизвестны даже Международному совету Международного социального форума, в который входят от 90 до 100 представителей различных НПО, профсоюзов и женских организаций. Международный совет был создан по "инициативе сверху", т.е. по решению Организационного Комитета. Члены Международного совета и Организационного Комитета не подотчетны своим организациям. Конечно же, Международный совет не работает за закрытыми дверями, но его действия мало известны заинтересованной общественности.

Европейский социальный форум организован по похожему принципу. Идея проведения форума принадлежала шести членам итальянской Партии коммунистического возрождения. Эти шесть человек также решали, кто, когда и на какую тему будет выступать во Флоренции. Т.е. все основные выступающие были выбраны организаторами заранее, все остальные получили на выступление по три минуты, при этом приоритет отдавался международным НПО, типа Международной Амнистии (Amnesty International). Примечательно, что умеренная Партия левых демократов, чьи представители в правительственных структурах поддерживают приватизацию сферы социальных услуг и последующее разрушение окружающей среды, помогла организовать этот форум.

Некоторые из организаций, играющих важную роль в проведении Международного социального форума (французское отделение АТТАС, крупнейший бразильский профсоюз CUT, бразильское Движение безземельных крестьян (MST), тайландское НПО "Focus on the Global South" и Международный марш женщин из Квебека (World March of Women)) приняли участие в создании Всемирной сети социальных движений (Social Movement's World Network, SMWN), а также ее молодежного отделения (Network of the Youth of the WSF). Теперь представители этих иерархических организаций и НПО пытаются убедить нас, что сеть, которую они пытаются создать, будет горизонтальной и децентрализованной. Если они вдруг поверили в преимущества горизонтальной организации, почему бы им не начать с реформирования собственных структур?

Трещины в фасаде

Действительно, "дух Порту-Алегре" стал давать трещины. На социальном форуме 2001 года анархисты и экологи, отчасти связанные с Народным глобальным действием (People's Global Action, PGA), протестовали против того, что их исключили из процесса принятия решений. В 2002 году 600 посетителей альтернативного "Jornadas Anarhistas" заняли трехэтажное здание с целью подчеркнуть тот факт, что "Порту-Алегре не является социально-демократическим раем, каким его преподносит Рабочая партия Бразилии". Позже Независимый пресс-центр (Independent Media Centre) сообщил, что по распоряжению Рабочей партии протестовавшие были атакованы полицией в полной антиповстанческой экипировке, при чем полицейская машина едва не раздавила одного из сквотеров. В 2003 году одна из делегатов форума в Порту-Алегре, представительница индейского племени Мапуче, не выдержав высокой температуры бразильского лета, решила искупаться обнаженной в реке, за что и была арестована полицией по обвинению в "непристойном поведении". Ее арест вызвал протест со стороны 400 активистов, которые обнаженными прошли по улицам города. Полиция набросилась на протестующих, арестовав одних и избив других, а потом переключилась на полностью одетых журналистов и просто прохожих.

Видимо, Европейский социальный форум 2003 года проводился в предместье Парижа Сан-Дени в тех же целях. В Сан-Дени у власти находится член Компартии Франции Патрик Брюзе. Несомненно, Брюзе пытается следовать "формуле успеха" бразильского президента Лулы, приглашая Европейский социальный форум в "свой город". Незадолго до форума, в этом же 2003 году, местная группа движения "Солидарность с нелегалами" (Solidarite Sans Papiers'93) попыталась занять здание в Сан-Дени без разрешения регионального Координационного совета движения. Этот поступок подвергся осуждению со стороны "демократически избранного" Координационного совета. На собрании совета, рассматривающем этот вопрос, присутствовало 34 человека, только 9 из которых были представителями движения нелегальных иммигрантов и по крайней мере 12 - членами Компартии и троцкистской партии LCR. Т.е. иммигранты были меньшинством в своем собственном Координационном совете! Кроме того, муниципалитет, состоящий в основном из коммунистов, принял решение отобрать у иммигрантов из "Солидарности с нелегалами" здание, предоставленное им в 1996 году. Мэр пообещал, что здание не будет отобрано, пока не будет найдено новое, но 23 мая 2003 года он отдал приказ полиции выселить всех принудительно.

На Европейском социальном форуме во Флоренции испанская группа Йоманго (Yomango) представила настоящую антикапиталистическую альтернативу налогу Тобина - "стопроцентный налог Робина" (100% Robin tax), согласно которому неимущие могут экспроприировать любые товары в супермаркетах. Был устроен настоящий праздник, на котором экспроприированной еды хватило на всех.

Спектакль для умиротворения оппозиции

Целью социальных форумов в Порту-Алегре был в первую очередь спектакль. Идея того, что 100 000 человек могут запросто собраться и "найти альтернативу глобальному капитализму" просто абсурдна. Когда такое количество людей собирается в одном месте, общение всегда направлено в одну сторону - лекции "звезд" борьбы с глобализацией привлекают наибольшее число слушателей. Быстрые результаты получают только те, кто продают майки с Че Геварой и те, кто выставляет себя успешными организаторами. В 2003 году спектакль под названием "Порту-Алегре" приобрел такой размах, что привлек сразу трех кандидатов в президенты Франции - больше, чем Международный экономический форум в Давосе. Недавно избранный президент Бразилии - Лула из Рабочей партии - даже слетал в Давос с целью "создать мост между двумя форумами". Там он заявил следующее: "Мы за свободную торговлю, но только за взаимную свободную торговлю. Бесполезно пытаться развивать экспорт, когда богатые страны проповедуют свободную торговлю, а практикуют протекционизм". Затем Лула подверг участников форума в Давосе критике за то, что они недостаточно неолиберальны. Такие заявления не могли не вызвать реакции. Но если в Давосе его выступление закончилось бурными овациями, то в Порту-Алегре в президента Рабочей партии Хосе Дженоньо полетел торт.

Среди спонсоров Международного и Евпропейского социальных форумов - Министерства иностранных дел Нидерландов и Норвегии, а также… Международный банк, который рекламирует социальные форумы на своем web-сайте, и даже опубликовал и распространяет книгу "Партисипативный бюджет: опыт Порту-Алегре" (The Participatory Budget: The Experience of Porto Alegre), написанную бывшим мэром Порту-Алегре Тарсо Дженро (Tarso Genro) и Убирата де Соуза (Ubirata de Souza). Очень удобная стратегия - мир, в котором "участие" обеспечено только коррумпированной элите НПО (так называемое "гражданское общество"), и где хаотичный фестиваль со 100 000 участников называется "диалогом". Наверное, все это неплохо служит интересам институтов Бретон Вудс (Bretton Woods), то есть Мирового Банка и МВФ.

Формула Порту-Алегре была настолько успешной, что радикалы, изначально создававшие движение против экономической глобализации, сначала даже не знали, как противостоять такой попытке захвата их движения. Недавно появились призывы "покинуть или захватить" движение, но это только бесполезные мечты: движение, начатое в Порту-Алегре, достигло таких масштабов, что его просто невозможно ни покинуть, ни захватить. Попытки радикалов изменить характер социальных форумов путем создания "альтернативного пространства" внутри форумов (например, "Hub" во Флоренции или "Интергалактика и жизнь после капитализма" в Порту-Алегре) имели мало успеха. Там, где они не были маргинальными, они были использованы для еще большей легитимизации мероприятия как "представляющего все направления" и стали всего лишь небольшой частью спектакля. Конечно, мы должны участвовать в событиях, привлекающих десятки тысяч недовольных людей, но нашей главной задачей является организация наших собственных автономных сетей и событий.

А. Р.

апрель 2004

Another alternative is possible - resist the rule of transnational non-governmental organisations!

2006-12-03T19:33:15Z

(First part of this article was published in Finnish in Kapinatyцlдinen #34. Same above in Russian.)

In December 1997 French left-wing paper Le Monde Diplomatique wrote an editorial for Tobin tax on international financial transactions. This launched discussion, which lead to foundation of Attac (Action pour une Taxe Tobin d'Aide aux Citoyens) the next June. Today Attac has spread to dozens of countries, but the strongest presence is by far in the France, where organisation claims more than 30 000 members and 220 local organisations.

Tobin tax

Advocates of the Tobin tax never forget to mention that author of the idea, James Tobin, is a Nobel prize winning economist. And as most of the other Nobel prize winning economists, he is also disgusting advocate of any reforms of the far-right liberals, which supposedly progressive Attac seldom remembers. The original proposal was a 0.1% tax on international financial transactions, which would decrease the short-time speculation considered harmful. According to estimates, this way some 50-200 billion dollars of additional tax revenues would be collected annually. Advocates of the tax optimistically propose that money would be allocated to UN and similar organisations to erase global poverty. I am not at all enthousiastic with this idea. .

Attac makes difference between two kinds of capitals - financial and industrial. Second one is good, creating work and wealth, first one is evil, creating speculation, volatility and economic crisis. This is complete bullshit, last 200 years of capitalism is a proof that industrial capital is just as destructive, cruel and dangerous as the financial one. Vast majority of the mankind was not better off when there were 50%, 90% or 99.9% less international financial transactions than today, since industrial capital was still there provoking imperial wars, plunder of natural resources, overtake of commons and creating humiliating working conditions everywhere.

Developed states already collect 100 times more tax revenues than Tobin tax would bring, but global poverty hardly seems to be decreasing - quite a contrary. And what if the most unlikely scenario that revenues of this new tax were allocated differently from the 1000 old taxes would take place? Vast majority of the "development aid" which is supposed to "erase the poverty of the world" is export subsidies for Western transnational corporations for projects which may destroy lives of millions of people (such as building of dams or pulp mills). In the least harmful end of this "aid" are small-scale projects which create corrupted "civil society" and better paid career perspectives to elites of the developing world than their government may offer. Do we need more this kind of "aid"? No thanks.

Other cornerstones of Attac

Besides the Tobin tax, Attac campaigns for a variety of other "progressive issues", most importantly for debt relief for third world countries, against tax heavens, against privatisation of the public services and against war. As for the debt relief goes, I do not quite see why poorest of the world should beg for pardon from the West for loans which were pumped to their corrupt never elected leaders some 30 years ago by their Western supporters. Germany always never paid any compensations which where sanctioned to it after World Wars. Developing countries which have tried the same only failed because they were trying it one by one, not united. As for the war, Attac has issued few anti-war declarations usually without analysis of the business interests on control of raw materials as reason of wars, but for example a visible French Attac member, minister Daniel Cohn - Bendt was a vehement supporter of US invasion to Afghanistan. What comes to tax heavens, champions of "law and order" should remember that tax evasion is not only privilege of the rich, but also only way for millions to make their ends meet. Complete implementation of such stupidity as intellectual property rights would not only push millions into a more deeper misery, but also deprive access of consumers to affordable pirate products, which seldom loose in quality to original ones.

Chairman of the French Attac Bernard Cassen noted in founding conference of their German sister organisation that "President Bush has taken steps in the direction of Attac's proposals since September 11, 2001. It is clear that we still have a long ways to go. But it is necessary to note that ... Mr. Bush is now against tax shelters". The extremely stupid joke of Mr. Cassen is also a good reminder that in essence campaign of Attac against tax heavens is for more or less violent imperial intervention against state sovereignty. As an anarchist I am in no means an apologist of the state sovereignty, but I do not see how global empire, or "global democracy" as such ideologists of Attac as Heikki Patomäki and Network Institute for Global Democratisation (NIGD) think tank call it, would be any better. Campaign against tax heavens has also stirred up the global anti-terrorist hysteria.

During its 50 years of existence, UN has been nothing but an arena for superpower intrigue, and it will never be anything else. I do not see how the current "global democracy" of the US would be any better if spiced with a mixture of Chinese politruks, Indian Hindu fascists and African dictators. Attac also supports "democratisation" of WTO, IMF and World Bank, thus agreeing about necessity of these structures in governing the global capitalism they support.

But even more, I see no any democracy in the bullshit workplace where I have to make my living, or the bullshit university discipline to which I must submit to gain any bearable place in the ladder of the state and capital. Why should I expect big bosses be any more "democratic" after any reform, when no change will take place in the position of the smallest bosses kicking my head and humiliating me in my immediate vicinity? And here we come to the very essence of the critic against Attac - it is not that goals of Attac are harmful, they are just irrelevant. They are pointless in the context of oppressive local and global systems in which we are living in. At worst they are creating new power structures or legitimising the old ones, at best just weak and confused reactions against the most recent attacks by capital against our conditions of living, without any vision how peoples movements should move from reaction to offensive.

Social democracy refoundated

The formal goal of the Attac might be impossible ideal of capitalism with a human face, but I think its final role will be something very different, whatever the intention of its founders. Role of Attac will be reforming the West-European social democracy. In the turn of year 1999, social democracy seemed to be in its final agony, social democrats in power in 12 of the 15 EU countries, nothing remaining from their original socialist ideals. Labour movement controlled by social democratic parties seemed to be in a complete dead end, absolutely powerless against neo-liberal attacks rubber-stamped by parliaments ruled by their mother parties. No one would have believed that now, four years later, social democracy has been reborn as a relevant oppositional force after having lost Austria, Denmark, France, Greece and Italy and suffering serious backlashes in Germany and Finland among others.

The wing of globalisation-critical movement Attac represents was a jackpot for the 110 year old movement in a complete ideological bankruptcy. With Attac, they do not have to regain their original Marxist and Kautskyist ideas of workers control over their workplaces, reclamation of wealth created by them. Ultra-moderate and ridiculous goals of Attac such as Tobin tax and busting tax heavens represent less than 1% of the original thing, the very minimal necessary to give rebirth to the dead movement. Sounds totally absurd, but it seems to be working, at least judging from the state of the globalisation critical movement.

There is no need to refoundate social-democracy in Eastern Europe, since there are other ways to maintain capitalism there. Editorial collective of Polish Obywatel (Citizen) paper includes Maciej Muskat, the chairman of Attac-Poland, and Stefan J Adamski, deputy chairman of Attac's Programming Board. The strong Attac involvement in Obywatel suggests that the magazine is a semi-official mouthpiece of the association. Obywatel regularly publishes materials from new-right and fascists ideologists, such as Horst Mahler, who is former RAF member but nowadays leading German neo-nazi ideologist. Since Polish Attac has not a clear social function, it is a completely confused entity which attracts people who attempt to create a sort of synthesis between some "progressive" and some fascist ideas. In international level, at least French Attac is aware of the situation in Poland, but has rebuffed the charges against Polish Attac, claiming that "changes of collaboration do not depend from ideas, but on the methods chosen to defend these ideas".

French Attac has followed this policy consistently, for example by inviting a bunch of violently anti-Semite patriots including Alexandr Nikolaev from Russian Communist Workers Party to events organised around G8 protests of Genoa. Another spice in that soup was Sergei Khramov from Sotsprof trade union, who organised illegal money laundering for Yeltsin's presidential campaign fund in 1996. In co-operation with these people, minuscule trotskist KRI (Russian section of Committee for a Workers' International, one of the dozens of fourth internationals) managed to set up Russian Attac in autumn of 2001. Organisation has not had social democrats as its trouble, but gaining some political coherence has been even more difficult - in Mayday 2003 Attac was another main organiser in free rock concert organised in Lubyanka square (they however called it Dzerzhinsky square according to infamous founder of Soviet secret service), where another main organiser was biggest Russian "communist" party, anti-Semite KPRF which supports war in Chechnya. Small Attac was necessary for big KPRF to get faintest idea what would attract youth, and Ilya Budraistkis from Attac was the announcer in concert, calling to stage groups such as Grazhdanskaya Oborona whose leader Yegor Letov was co-founding fascist National-Bolshevik Party 10 year ago and has since moved to even more extreme right-wing direction. Among organisers and supporters of the conference were some more hard-line racist initiatives, such as journal Duel.

Due to West-European character of the movement, it is not surprising to see occasional anti-American outbursts by some Attac figureheads, such as those of a longstanding Finnish minister of foreign affairs Erkki Tuomioja, another veteran of the Social Democratic Party and Attac member.

Anti-Americanism serves many functions for social democrat politics. At first, it gives a scapegoat for injustices of the global capitalism. Until 60's European states executed just as aggressive imperialist politics as US, and since then the problem has been mostly lack of force, not lack of will as the never-ending French adventures in Africa prove. At second, it legitimises European integration in defence and foreign policy issues, since we need "good" European military force in order to defend our welfare state values against "evil American" neo-liberalism - as if European welfare states are not destroyed by Social Democrats themselves in the first place. At third, competition with USA serves well the Orwellian newspeak where Democrats call destruction of the welfare benefits as "saving the welfare state", we must cut welfare as much as possible in order to be able to complete with the evil USA, who threats our welfare services.

False credentials

Relation of the globalisation critical movement to Attac, which has been branded as about the main subject of the movement by mainstream media, is a separate interesting story. Needless to say, Attac did not played much of a role in Seattle nor in any other events organised in USA. As for Prague, Attac boycotted protest actions because they did not received in prior enough guarantees on keeping the event non-violent, I suppose that is their concept of solidarity. Dozens of Christian and other non-violent organisations showed up, and were maybe disappointed for the riots but not sorry for the fact that they came in the first place.

Besides social forums, Attac has played role only in Western European events, which maybe have been massive but usually the most institutionalised and unvisionary among the global protests. During big anti-border camp of Strasbourg last summer for rights of illegal immigrants, local organisation of Attac decided not only not to give any help to camp organisation, but also to sent press releases attacking the event. Sort of climax of this development were the anti-EU demonstrations of the Copenhagen in December 2002, here a small anarchist demonstration with few hundred participators was the only critical voice against xenophobic policies of Danish right-wing government and EU in general. Anarchist demonstrators suffered from serious police harassment and provocateurs (one of whom is currently charged), and four persons were facing trumped-up felony charges while large "coalition against violence" with Attac was serving cake to chief of local police as a reward for a "good co-operation". I suppose their goal was to show that never mind tax evasion, financial speculation and war - the most serious problem of the planet are the violent demonstrators.

Hostility of Attac against protests for rights of illegal immigrants complies with hostile attitude of many prominent Attac members towards immigrants. For example Oskar Lafontaine, prominent Attac member, former German Social Democratic Party chairman and briefly economics minister in the SPD-Green Party coalition under Gerhard Schroeder has been demanding more tighter measures against immigration. He has for example claimed in German Bild-paper that the German green card program, which granted working permission to few well-trained foreign professionals was a measure which "facilitated the training of potential terrorists in Germany".

In the same article, Lafontaine went on barricades for the cause of the nation states: "We have to put an end to the belittling of the state. We are the state!". Creation of the homogenous nation states in Europe began in suppressing the French minority languages since the 1789 revolution, and was finished in the Balkan bloodbath of the 1990's, climax being the 1916 genocide of the Armenians and the Holocaust. This process went always hand in hand with the capital accumulation. Division of the working class by national lines, state protectionist measures and subsidies were the foundations on which the global economic system of today has been built, although lately latter two have disappeared from rhetorics, but not from political practice of the rich countries.

Attac seems to be deeply confused whether we should turn back the wheel of the history to return to the not so glorious era of the nation states, or to create a global government. For example the already mentioned goals of "democratisation of the international institutions" and "closing tax heavens" are in a total controversy with the state sovereignty called by Lafontaine, since this "democratisation" translated to normal language would mean that subject of the decisionmaking were not anymore nation states but individual citizens. But these two wings seems to have a consensus that we should fight against power of "international capital" and "transnational corporations" - but private corporate armies are nowhere to be seen, all wars for the interests of the capital are waged by good old nation states. Nation states are also subjects of decisionmaking in all the official international institutions, such as WTO and Bretton Woods institutions. They have not lost their power and they will never be replaced by corporations, these two just may not do without each other. "Corporate power" and "neoliberalism" are fake enemies meant to fool idiots and to win votes for the Social democrats.

Porto Alegre

Porto Alegre is capital of the southmost Brazilian province, Rio Grande do Sul. Brazilian Worker's Party PT governed province until very recently, and during time of its governance it set up a moderate experiment of direct democracy, so called "participatory budgets". In the case of Porto Alegre, 17% of the city budget is earmarked for discussion and allocation by the assemblies of representatives of popular organisations. As resources are very limited and only a small share of the budget, there is constant in-fighting among activist groups over how the priorities should be set. The "participatory budget" councillors are forced to choose which they prefer: the creation of a school or a health clinic, pavement of the roads, or childcare centres, etc. This is how the responsibility for not meeting the demands of the population is shifted onto the backs of the participants in the "participatory budget" themselves. Vast majority of budget is untouched, especially payment of foreign debt should never be questioned.

Subject making decisions about the participatory budget is "the civil society". In the case of a participatory budget assembly in the municipality of Camacua, a businessperson sent "his" representatives as delegates and won close to 70% of the votes to prioritise the pavement of a road - to the detriment of all the other demands. Concept of society which lies behind this participatory budget is that of a society without conflicts, without contradictions, based on "consensus among equals." But such an equality exists nowhere, and the whole concept of the "civil society" has been developed in order to undermine workers movement and the right of the exploited and oppressed to independent organisation in the face of the state and the exploiters.

Social forums

Experiments in Rio Grande do Sul have gained international attention, and city government together with Attac, trade unions and other organisations organised first World Social Forum in Porto Alegre in 2001, 50 000-60 000 people participated. Since then, two even bigger events have been organised in Porto Alegre and forum of the next year will be organised in India. Besides these, there have been regional and national forums, such as European Social Forum in Florence 2002. World Social Forum is a sort of alternative event to much older World Economic Forum, where business and political elites gather since 1971 usually in Davos of Switzerland for informal discussions about their plans for the future.

Concept of forums is a vast variety of lectures, discussions and workshops combined with street actions and festivities. Open events with minimal political coherence have served the original purpose of the event, legitimisation of the PT (Workers' Party) governance of Porto Alegre and promotion of NGOs and trade unions co-organising the events. But since organisers are hierarchical themselves, it is not surprising to see attempts to create more closed and authoritarian structures to govern the movement. The decision-making body of the WSF, the Organising Committee (OC), is controlled by eight persons whom no-one really knows from two movements and six NGOs. They are not really known even to members of the International Council of the WSF which has 90-100 members from NGO's, unions and women's networks. IC was created top-down by invitation from the OC and is so far a rubberstamp of the OC. Members of OC and IC are not accountable to their organisations, only to themselves. IC does not operate behind closed doors, but its proceedings are barely reported to interested public.

European Social Forum follows the same model of organisation, first decisions on the ESF were made by six persons in the Rimini congress of the Italian Refoundated Communist Party. These six
individuals took important decisions about the ESF's structure, ultimately deciding who spoke in Florence, when and on which topic. All the main speakers were chosen in advance by the organisers - anyone else got a maximum of three minutes speaking time and international NGOs such as Amnesty International were prioritised. More moderate Left Democrats party helped to set up and arrange the ESF, their policies in regional government have included privatisation of local services and entailed environmental destruction.

Some of the same organisations that control the WSF to a great extent, Attac France, main Brazilian trade union CUT, movement of landless in Brazil MST, Focus on the Global South (Thailand) and the World March of Women (Quebec), have engaged in the creation of a Social Movement's World Network (SMWN) and its youth chapter, "Network of the Youth of the WSF". The members of hierarchical political organisations and NGOs try to convince the rest of us that the network they were trying to set up is going to be horizontal and decentralised. But if they now suddenly believe in horizontal organising, why don't they start by reforming their own organisations?

Cracks in the facade

And indeed, there are also some cracks in "the spirit of Porto Alegre". At the World Social Forum of 2001, anarchists and ecologists loosely affiliated with People's Global Action protested against their exclusion from the decisionmaking. In 2002 600 attendees of the alternative Anarchist Journeys occupied a three-storey house in order to emphasise that, as one IMC (Independent Media Centre) poster put it, "Porto Alegre isn't the social democratic paradise that the PT makes it out to
be". Later IMC posts reported that local police, under the command of the PT and dressed in full riot gear, quickly surrounded the house, nearly running over one squatter in their attempts to clear it. In 2003 an indigenous Mapuche woman delegate of the World Social Forum in Porto Alegre bathed nude in a river to cool off from the warm temperatures of the Brazilian summertime, only to find herself arrested under charges of "obscene acts". Her arrest then sparked a non-violent naked protest by 400 activists. Police attacked the protesters arresting and injuring an unknown number of them and then turned on fully clothed journalists and bystanders.

European Social Forum is about to follow the same pattern. Next European Social Forum will be organised in November in Saint-Denis, a suburb of Paris governed by Patrick Braouezec of the Communist Party. Obviously Braouezec tries to follow success formula of Lula by inviting ESF to "his city". More early this year group "Solidarité Sans Papiers 93"(part of movement of undocumented immigrants) of Saint-Denis made an action of occupying a building without the authorisation of the departmental co-ordination to which the group belonged. The action was condemned by the "democratically elected" board of the co-ordination and a split followed. When board took one of the decisions on condemnation, 34 people were present, among whom 9 sans-papiers and at least a dozen members of the CP and the trotskist LCR. Thus Saint-Papiers were a minority in their own co-ordination! As a revenge, municipality ruled by communists decided to take back a building which had been provided to the sans-papiers in 1996 and where the Solidarité Sans Papiers 93 had an office. Mayor promised that the building would not be evacuated until another place was provided, but 23rd of May 2003 he sent police to evict the building.

In Florence ESF Spanish group Yomango presented a truly anti-capitalist alternative to Tobin tax, "100% Robin tax" where poor are allowed to expropriate necessary goods they may not afford from supermarket. A huge party with expropriated food left no participator hungry.

Spectacle as a tool of pacifying the opposition

Goal of social forums and Porto Alegre in general is first of all spectacle and identity politics, idea that 100 000 people could just gather and "plan alternatives to global capitalism" is just absurd. With such mass of people in one place, communication is always uni-directional, where lectures with "stars" of the globalisation critical movement get the biggest audiences. Immediate results are harvested only by those who made those 10 000 Che Guevara t-shirts sold there, and those who could present themselves as successful organisers. In year 2003 Porto Alegre spectacle developed to such level, that 3 French candidates of presidential elections were present - more than in the WEF of Davos. Newly elected president of Brazil, Lula from Workers' party quickly flied from WSF to Davos in order to "build a bridge between two forums". In Davos he spoke: "We want free trade, but free trade with reciprocity. It's useless to make an effort to develop exportation when rich countries preach free trade and practice protectionism." Lula went there to criticise people in Davos for not being neoliberal enough, and his speech was greeted with an ovation. As a reaction, in social forum of 2003 a pie flied to the face of Jose Genoino, the president of the PT.

WSF and ESF have been financed for example by Norwegian Foreign Ministry, Netherlands Ministry of Foreign Affairs and - World Bank. World Bank even promotes WSF in its website, and has translated, published and distributed the book "The Participatory Budget: The Experience of Porto Alegre," written by Tarso Genro (former mayor of Porto Alegre) and Ubirata de Souza. A very convenient strategy, world where "participation" is reserved for self-appointed corrupted NGO elite (so called "civil society") and where a total chaos of 100 000 strong festival is called "a dialogue" fits Bretton Woods interests very well.

Formula of Porto Alegre has been successful to such extent, that radicals who originally created the globalisation critical movement have had no cue whatsoever how to oppose this take-over attempt. Some texts have been circulating around, there has been various slogans such as "abandon or contaminate", but this is just wishful thinking - Porto Alegre is so much bigger than we are that we have no chance nor to abandon, nor to contaminate it with our presence. In contrary, attempts of radicals to be present in Social Forums (such as Hub in Florence ESF, and Intergalactika and Life after capitalism in WSF 2003) have had little success in changing character of the event. Where they have not been marginalised altogether, they have just increased legitimisation of the event as "presenting all of us", thus just being one spice of the spectacle. Where a presence in any events where tens of thousands of discontent people gather is always necessary, the real task in front of us is that of organising our autonomous network and events.

Antti Rautiainen

Neljä luokkataistelua

2006-12-03T19:31:14Z

Neljä luokkataistelua

Tinkimättömän luokkakantainen anarkismi herättää usein vastalauseita, ja toisinaan ivaa tai närkästystä kohtaa jopa anarkistiliikkeen sisällä, ainakin jos liikkeen ymmärtää laajassa mielessä. Emmekö me kaikki olekin keskiluokkaa nyt? Tai ainakin keskiluokkaisten vanhempien työtä vieroksuvia parasiittilapsia? Eikö työväenluokka koostukin telkkaria katsovista ja kaljaa kittaavista rasistikusipäistä? Tai kuka ylipäätänsä haluaisi vapaaehtoisesti tehdä työtä, siis olla työväenluokkaa? Jos kukaan ei halua olla työväenluokkaa, miksi meidän pitäisi julistaa olevamme osa sitä, eikö se saa meidät näyttämään typeriltä?

Monet näistä laajalle levinneistä käsityksistä ovat selkeästi vain sosiaalirasistista liberalistista kuonaa tai bolshevistisen propagandan seurauksena syntynyttä väärinkäsitystä. Osa näistä argumenteista on kuitenkin vakavasti otettavia, jotka pakottavat pohtimaan miten luokkakantaisten anarkistien pitäisi tulkita sellaisia käsitteitä kuin "hallitseva luokka", "työväenluokka", "luokkataistelu", "työ" ja niin edespäin.

Kaiken analyysin perustan on oltava eron tekeminen "objektiivisen työväenluokan" ja "subjektiivisen työväenluokan" välille. Objektiivinen työväenluokka koostuu kaikista ihmisistä joiden objektiivinen asema tuotantoketjussa asettaa heidät tähän asemaan, subjektiivinen työväenluokka taas koostuu ihmisistä jotka enemmän tai

vähemmän tietoisesti toimittavat työväenluokan historiallista roolia, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Näiden kahden täysin erilaisen kategorian laajalle levinnyt sekoittaminen edesauttaa taantumuksellisten käsitysten levittämistä yhteiskunnassa ja jopa vaihtoehtoliikkeen sisällä.

Kun tässä kirjoituksessa viittaan hallitsevaan luokkaan tai työväenluokkaan, tarkoitan aina joko subjektiivisessa tai objektiivisessa mielessä määriteltyä luokkaa - milloin määrittelytapa ei ole eksplisiittisesti ilmoitettu, sen voi ymmärtää kontekstin perusteella.

Kenen syy?

Paradoksaalisesti vallankumouksellinen liike on itse suuresti edesauttanut tämän sekaannuksen syntymistä. Pääsyyllinen on tietysti Marx itse, mutta syyttömiä eivät ole myöskään anarkistit - anarkistina voin rehellisesti myöntää että suurimman osan alkuperäisestä luokka-analyysistään anarkistit ovat plagioineet Marxilta, maustaen sitä vain hieman omilla ideoillaan.

Materialisti-Marxin luokka-käsitys on tiukan objektiivinen, Marxille proletariaatti on vallankumouksellinen luokka sen aseman vuoksi tuotantoprosessissa, jossa sen yhtenäisyys ja massiivinen konsentraatio mahdollistavat vallitsevan järjestelmän kumoamisen. Koska tämä käsitys on jo syntyessään ristiriidassa todellisuuden kanssa, Marx maustaa teoriaansa muutamille subjektiivisuuden elementeillä - osan proletariaatista Marx sulkee ryysyköyhälistön luokkaan, joka ei mentaliteettinsa vuoksi voi koskaan saavuttaa vallankumouksellista tietoisuutta. Tämä teorian modifikaatio johtaa sitä oikeastaan vain enemmän harharaiteille. Marxin usko vallankumoukseen ei ollut täysin deterministinen, materialistinen ja objektiivinen, välttämätön ehto vallankumoukselle oli luokkatietoisuuden syntyminen, joka on Marxille kuitenkin vain ajan kysymys. Kiitos tämän teoriaan sisällytetyn subjektiivisuuden siemenen, Marxin teoriaa kyetään korjamaan hänen kuolemaansa seuranneella vuosisadalla, itse asiassa korjaaminen menee niin pitkälle että olen valmis julistamaan alkuperäisen teorian jo muuttuneen joksikin aivan muuksi kuin "marxilaiseksi".

Marx ei ollut ääliö, jos hän olisi elänyt 200 vuotta hän olisi kenties voinut itse korjata teoriaansa suuntaan mihin sitä korjasivat Lukacs, Castoriadis, situationistit ja operaistit. Valtaenemmistö Marxin seuraajista on kuitenkin aina ollut valovuosia oppi-isästään älyllisesti jäljessä, ja heille tyypillinen 140 vuotta vanhojen ideoiden tuominen sellaisenaan nykypäivään ei pelkästään saata kaikkia vallankumouksellisia naurunalaiseksi, vaan myös avaa oven vastavallankumouksellisten ideoiden leviämiseen vallankumouksellisessa liikkeessä.

Objektiivinen työväenluokka

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole kertomus luokka-käsitteiden historiasta. Historiallinen lähestymistapa ei välttämättä edes edesauta hyödyllisten käsitteiden etsimistä, koska yllä luetellut teoreetikot ja suuntaukset ovat usein pyrkineet selkeiden ja ymmärrettävien määritelmien luomisen sijasta pikemminkin eroon niistä. Luokkakantaiset anarkistit kuitenkin tarvitsevat aseekseen selkeän ja ymmärrettävän työväenluokan määritelmän - sekä objektiivisen että subjektiivisen. Aloitamme objektiivisesta, koska se on näistä kahdesta kenties kuitenkin perustavanlaatuisempi, tai ainakin helpompi pähkinä purtavaksi.

Määritelmien löytäminen on tietysti sitä helpompaa, mitä harvempaan toisensa poissulkevaan kategoriaan haluamme maailman ihmiset jakaa. Pienin mahdollinen jako on tietysti kaksi toisensa poissulkevaa kategoriaa - työveänluokka ja hallitseva luokka. Koska haluamme päästä mahdollisimman helpolla, valitsemme tämän lähestymistavan. Tämä tietysti edellyttää eron tekemistä työläisen ja työväenluokkaan kuuluvan välillä, koska työväenluokkaan kuuluu kosolti ihmisiä jotka eivät tee työtä, tai tekevät työtä josta yhteiskunta ei jostain syystä katso tarpeelliseksi maksaa mitään palkkaa - lapsia, vanhuksia, sairaita, vammaisia, kotiäitejä, opiskelijoita ja niin edespäin.

Vaikka keksisimme kuinka loistavan määritelmän, käsitteitä eivät koskaan määrittele yksittäiset teoreetikot vaan yhteiskunnallinen keskustelu. Voimme aina väitellä omien käsitteidemme oikeellisuuden puolesta, mutta niiden läpimurto ei koskaan ole taattu. Siispä ennen kun voimme määritellä objektiivisen työväenluokan, meidän on esiteltävä koko valikoima mistä valita.

Arkikeskustelussa esiintyy neljä objektiivista kriteeriä joiden perusteella henkilö voidaan leimata työväenluokkaan tai hallitsevaan luokkaan kuuluvaksi - perhetausta, koulutus, omaisuuden määrä ja asema kontrollihierarkioissa. Emme kuitenkaan halua julistaa yhtäkään näistä kriteereistä oikeaksi tai vääräksi, tutkiessamme tiettyjen ihmisten tai ryhmien toiminnan motivaatiota on välttämätöntä kiinnittää huomiota kaikkiin näistä parametreista. Kuitenkin kaksi jälkimmäistä ovat mielestäni selvästi merkittävämpiä kuin kaksi ensimmäistä. Nykypäivänä luokkakierto on nopeampaa kuin koskaan, ja korkeakoulutus on ainakin muutamissa maissa sekä verrattain helposti saavutettavissa että menettänyt yhteiskunnallisen arvostuksensa. Kahdella ensimmäisellä kriteerillä on merkitystä lähinnä tutkiessamme ihmisten identiteettejä ja pyrkiessämme ymmärtämään työväenluokan subjektiivista puolta.

Näin ollen annan seuraavan määritelmän (objektiiviselle) hallitsevalle luokalle:

"Objektiiviseen hallitsevaan luokkaan kuulu henkilö, joko joka kuuluu omistavaan luokkaan, eli omistaa niin paljon omaisuutta että työvoimansa myymisen sijasta hän voi halutessaan tienata elantonsa vain omaisuuttansa hallinnoimalla, tai henkilö, joka on järjestelmän kontrollihierarkiassa niin korkealla että hänen mahdollisuutensa komentaa ovat yhtä laajat kuin omistavaan luokkaan kuuluvalla."

Mistä seuraa seuraava määritelmä (objektiiviselle) työväenluokalle:

"Objektiiviseen työväenluokkaan kuulu henkilö, joka ei kuulu objektiiviseen hallitsevaan luokkaan."

Nämä määritelmät jättävät vastaamatta moniin kysymyksiin, esimerkiksi mihin luokkaan kuuluvat hallitsevan luokan jäsenten alaikäiset lapset? Minulla ei kuitenkaan ole mitään tarvetta luoda täysin tyhjentäviä määritelmiä eksaktien tieteiden hengessä, ja jätän määritelmien tarkentamisen lukijan ja hiuksenhalkojien tehtäväksi.

Huomaa, että (objektiivisen) hallitsevan luokan määrittelyssä emme puhu mitään joutilaisuudesta. Huipulla tuulee ja vallassa pysyminen on kovaa työtä, ainaista lisäomaisuuksien kahmimista, manipulaatiota ja juonitteluja. Se että myös hallitseva luokka paiskii pääsääntöisesti töitä leipänsä eteen ei kuitenkaan merkitse sitä että heidän vallankäyttönsä olisi yhtään sen oikeutetumpaa.

Selvästi tämä määritelmä kuitenkin jättää työväenluokkaan paljon ihmisiä, jotka ovat niin etuoikeutettuja että he tulevat aina samaistumaan hallitsevaan luokkaan ja puolustamaan sen intressejä -

esimerkiksi kyttiä, pieniä työnantajia, keskiportaan hallintoon kuuluvia ja korkeasti palkattuja spesialisteja. Selvästi meidän on jaettava työväenluokka edelleen kahteen osaan, keskiluokkaan ja alaluokkaan, missä keskiluokka samaistuu hallitsevaan luokkaan ja alaluokka työväenluokkaan. Tätä ei kuitenkaan voi määritellä objektiivisesti, ja siirrymmekin ratkaisemaan kuka kuuluu subjektiiviseen työväenluokkaan.

Subjektiivinen työväenluokka

Tämä on siis se luokkatietoinen joukko, johon Marx oletti koko työväenluokan ryysyköyhälistöä lukuunottamatta liittyvän ajan kanssa. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Tänään Marxin ymmärtämässä vallankumouksellisessa mielessä jakaa vain pieni osa työväenluokasta, ja vähenevän tehdasproletariaatin seassa tähän joukkoon kuuluvien osuus ei ole yhtään sen suurempi kuin työväenluokan etuoikeutetussa kerroksessa, palkkatyön ulkopuolella olevien, palvelusektorilla työskentelevien tai ryysyköyhälistön parissa. Toisaalta työväenluokan parissa on kosolti ihmisiä jotka ovat täysin tietoisia luokka-asemastaan mutta eivät lainkaan vallankumouksellisia, heille riittää jonkin "työväenpuolueen" äänestäminen kerran neljässä vuodessa ja kolmikanta. Lisäksi työväenluokkaan kuuluu paljon väkeä joilla ei ole minkäänlaista luokkatietoisuutta, mutta jotka taistelevat päivittäin kohtaamaansa nöyryytystä ja alistamista vastaan tavoin joita Marx ei koskaan olisi voinut edes kuvitella.

Emme siis määrittele subjektiivista työväenluokkaa tietoisuuden, vaan taistelun kautta. Eksaktin määritelmän yrittäminen on toivotonta, siispä yritämme selittää mitä tarkoitamme seuraavan kappaleen kautta,

joka on lainaus muutama vuosi sitten anonyyminä autonomien suomenkielisessä internet-tekstiarkistossa julkaistusta kirjoituksesta "Situationismi, Socialism ou Barbarie ja Gyorgi Lukacs":

"G. Lukacsia, situationismia, operaismoa ja autonomiaa yhdistää puolestaan käsitys siitä, että kapitalismin kriisit eivät ole taloudellisten määrien kvantitatiivisia kriisejä, jotka toteutuvat mekanistisesti vaan käyttöarvon (siis elävän työn) kapinan tuloksia. Tämä käsitys asettaa siis taas kerran historian keskipisteeksi inhimillisen ja proletaarisen subjektin toiminnan, joka spontaanisti rakentaa uuttaa maailmaa. Lukacsissa ja situationismissa esiintyy siis ajatus, että kapitalismi ei ole tietoisen toimivan subjektin toiminnan tulosta, vaan todellisuuden prosessi, jonka suuri puute on juuri tämä subjektiivisuuden vajaus. Tietyllä tavalla situationismin ja Lukacsin teoriassa on läsnä strukturalistinen ja althusserilainen ajatus historiasta prosessina ilman subjektia. Tämä subjektin puute on kuitenkin jatkuvasti kumottavissa ja se on itse asiassa juuri se vallankumouksellinen murros, jota tavoitellaan proletaarisen subjektin ontologisen konstitution kautta. Konstituoituva subjekti on Lukacsin käsityksen mukaan proletaarinen yhteisö, joka pyrkii murtamaan yhteiskunnan näennäisen yhtenäisyyden, jota esineellistyminen (ja Debordissa spektaakkeli) on rakentanut."

Hieman vaikeaselkoista, mutta annan kuitenkin seuraavan määritelmän:

"Henkilö kuuluu subjektiiviseen työväenluokkaan, jos hän käy luokkataistelua."

Huomaa, että määritelmä on riippumaton henkilön identiteetistä, siitä lukeeko hän itse itsensä työväenluokkaan vai ei. Jatkamme määrittämällä luokkataistelun esittelemällä neljä eri luokkataistelun tapaa.

1. Individualistinen luokkataistelu

Varmasti laajimmalle levinnyt, menestyksekkäin ja voitokkain luokkataistelun tapa. Saa lukemattomia ilmenemismuotoja, joiden ainoa yhteinen tekijä on että taistelun kuluessa yksilö laskee vain oman itsensä tai välittömän lähiympäristönsä varaan. Individualistista luokkataistelua käyvät pummilla matkustaja, viljelypalstan valtaaja, kannabiksen kotiviljelijä, vegaaniravintoon siirtyvä, sähkölinjan taloonsa luvatta kytkevä, työpaikkansa kopiokoneen jumittaja ja rajan laittomasti yrittävä pakolainen. Vaikka työväenluokan alakulttuurit kuten Hip hop, punk ja skeittaus ovat joukkotoimintaa, ne voi laskea individualistisen luokkataistelun piiriin, koska yleensä ne pyrkivät yksilön kehittämiseen ja itsensä ilmaisemiseenn olemassaolevan yhteiskunnan viitekehyksessä ennemmin kuin yhteiskunnan tietoiseen muuttamiseen. Vaikka 60-luvun seksuaalinen vallankumous ja kamppailu naisten aseman parantamiseksi saivat paljon myös kollektiivisia muotoja, viime kädessä molemmissa saavutetut voitot ovat individualistisen luokkataistelun tulosta - yksittäiset ihmiset kyseenalaistivat menestyksekkäästi oman lähiympäristönsä totutut ajatusmallit. Jotkut individualistisen luokkataistelun muodot ovat jopa laajalti hyväksyttyjä ja ihannoituja, esimerkkinä tästä loppumattomina muunnelmina populaarikulttuurin historiassa toistuva elokuvien 8 Mile ja Saturday Night Fever storyline, joka kertoo työväenluokkaisten nuorten menestyksellisestä vastarinnasta.

Koska individualistinen luokkataistelu on niin hyväksyttyä ja suosittua, monet aktivistit tuntevat jatkuvasti kiusausta korvata sillä kaikki muut taistelun muodot. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska individualistisen luokkataistelun mahdollisuudet ovat aina selvästi rajatut. Jotkut individualistisen luokkataistelun muodot ovat selvästi vallanpitäjille edullisia - vaikka kaikki nuoret yrittäisivät tulla tähdiksi, kaikilta se ei voi onnistua ja kapitalistisessa järjestelmässä jonkun on aina oltava hierarkian alimmaisena. Kapitalismi yrittää luoda illuusion että menestyä voivat kaikki jotka menestyksen ansaitsevat, mikä on valhetta. Mainostoimistot kaappaavat luokkataistelun koodeja ilman sisältöä niin tehokkaasti, että suuri osa nuorisosta saadaan heidän itse sitä tiedostamattaan uskomaan että Spriten juominen on luokkataistelua.

Silti meidän ei pidä yksikäsitteisesti tuomita niitä jotka pyrkivät kurjuudesta ja jokapäiväisen olemisen sisällöttömyydestä ja vieraantumisesta suosioon ja materiaaliseen hyvinvointiin individualistisin keinoin. Heidän olemassaolonsa osoittaa meille että työväenluokka ei tule koskaan tyytymään siihen mitä järjestelmä on valmis heille tarjoamaan, meidän tehtävämme on ainoastaan tarjota egoismin sijaan aidosti vallankumouksellisia vastarinnan muotoja.

Kapitalistinen järjestelmä perustuu yhteiskunnan atomisoitumiseen, keskinäiseen apuun perustuvien kollektiivisten tukijärjestelmien murentumiseen. On totta, että jotkut näistä keskinäisen avun järjestelmistä ovat olleet sortavia, esimerkiksi patriarkaalinen suurperhemalli, kiltajärjestelmä ja niitä ylläpitäneet seksistiset normijärjestelmät. Paradoksaalisesti individualistinen luokkataistelu näitä järjestelmiä vastaan on luonut nykykapitalismille vankan perustan. Silti kapitalismi tulee aina olemaan sortojärjestelmä, ja sitä ei koskaan tulla tuhoamaan ilman keskinäisten apuun perustuvien järjestelmien uudelleenluomista, minkä ei tietenkään pidä tarkoittaa historiallisten, hierarkkisten mallien palauttamista sellaisenaan.

2. Kollektiivinen, mutta konformistinen luokkataistelu

Usein tuntuu siltä, että työväenluokan joukkojärjestöjen olemassaolo on lähinnä jäänne vähemmän atomisoituneen yhteiskunnan ajoilta, ja niiden jatkuvasti heikkenevä valta johtaa kapitalistisen kontrollin lopulliseen voittokulkuun. Toisaalta nämä järjestöt on otettu haltuun jo vuosikymmeniä, ellei vuosisata takaperin, ja tyytymättömyydenilmaisujen kanavoiminen niiden kautta sovinnaiseen muotoon on ollut yksi keskeisimmistä järjestelmää kasassa pitävistä voimista. Pohjoismaisella "hyvinvointivaltioksi" (missä minä en ainakaan voi hyvin) kutsutulla kontrollijärjestelmällä on vakavia syitä olla huolissaan ammattiliittojen jäsenmäärän laskusta.

Individualistisen luokkataistelun rajoitettuihin mahdollisuuksiin pettyneet anarkistit usein hurraavat mitä tahansa työväenjärjestöjen lakkoa tai protestia, riippumatta siitä kuinka tiukasti nämä "luokkatietoisuuden ilmaukset" ovat johdon kontrollissa ja kuinka symbolinen ja hampaaton niiden luonne on. Ja kenties mikä tahansa protesti onkin parempi kuin täysi apatia. En siis tunne tarvetta määritellä kollektiivista mutta konformistista luokkataistelua paremmaksi tai huonommaksi kuin individualistista luokkataistelua, koska kummallekkin on parempi vaihtoehto - vallankumouksellinen luokkataistelu.

3. Nurinkurinen luokkataistelu

Kautta historian hallitsevat ja hallitut ovat saaneet toisiltaan kulttuurivaikutteita, siksi mitään autenttista työväenkulttuuria tai työväenluokkaista moraalia ei ole olemassakaan. Toisaalta meillä on satojen vuosien kuluessa karttunut arvokas kokoelma ennen kaikkea luokkataistelun luomaa kulttuuria ja arvoja, jotka ovat vastarintamme moraalinen selkäranka - siitä huolimatta että osa tämän kulttuurin piirteistä voi olla vastarinnallemme taakaksi.

1800-luvulla työväenluokan piirissä levinneen kollektivistisen ja puritanistisen työetiikan voi tulkita luokkataistelun tulokseksi kahdessa mielessä - ensinäkin itsenäisyyttä kunnioittaneen agraariyhteiskunnan pakon edessä jättäneen proletariaatin oli löydettävä itselleen jotain itsekunnioituksen arvoista omassa työssään, toisaalta oli tarpeen taistella alkoholismin tapaisia työväenluokan koko olemassaoloa uhkaavia ilmiöitä vastaan. Monissa maissa paloviinan tuotanto oli valtion tuottoisa monopoli, ja valtiolle oli ilman muuta mieleisempää nähdä työväenluokka jatkuvasti kännissä kuin oikeuksiaan ajamassa. Osansa puritanistisen työetiikan luomisessa oli varmasti myös hallitsevan luokan, ennen kaikkea kirkon harjoittamalla aivopesulla. Mitä taas työväenkulttuurin materialistisuuteen tulee, jokainen joka on kokenut kurjuutta oppii arvostamaan tavaroita.

Vallankumouksellisen luokkataistelun päämäärä on universaali vapautuminen palkkaorjuudesta. Tämä ei tarkoita hallitsevan luokan fyysistä likvidointia, vallankumouksen jälkeen yksinkertaisesti kaikki ihmiset ovat tasavertaisia ja hankkivat toimeentulonsa samoin ehdoin. Näin ollen vallankumous tarkoittaa kaikkien luokkien, mukaan lukien työväenluokan tuhoamista! Se mitä työväenkulttuurissa ja moraalissa on hyvää ja säilyttämisen arvoista on ilman muuta aihetta säästää, mutta nykyinen työväenkulttuuri on syntynyt luokkataistelun välttämättömiä tarpeita varten, se ei ole mikään tulevan yhteiskunnan kuva!

Bolshevikkien taistelu oli näin ollen vallankumouksellisen luokkataistelun vastakohta. Bolshevikkien taistelu oli toki kollektiivista eikä lainkaan konformistista, mutta sen vallankumouksellisuus oli täysin nurinkurista. Bolshevikit halusivat tehdä kollektiivisesta, materialistisesta ja puritaanisesta työväenluokan moraalista universaalin, tehdä kaikista työläisiä. Työväenluokan pyrkimys emansipaatioon eli oman luokkansa hävittämiseen oli siis tukahdutettava totaalisesti, päämäärä ei siis ollut työväenluokan totaalinen vapautus vaan päin vastoin työväenluokan totaalinen kontrolli!

4. Vallankumouksellinen luokkataistelu

Vallankumouksellinen luokkataistelu ei enää määrittelyä kaipaa, se määrittyy edellisten negaation kautta. Ja muoto ei edes ole pääasia, tärkeintä on päämäärä - vallankumouksellinen luokkataistelu voi olla individualistista mutta ei koskaan egoistista, se voi olla kollektiivista mutta ei koskaan konformistista tai nurinkurista. Se ei vaadi puolueita, toiminnan tai ajattelun monopoleja, ainoastaan jatkuvaa kysymistä, etsimistä, löytämistä, päämäärätietoista ja määrätietoista hallitsevan luokan arvojen murtamista.

Jälkisana työstä

Kirjoituksen tarkoitus ei ole analysoida työtä sinänsä, eikä kommentoida miten luokkakantaisten anarkistien pitäisi määritellä työn käsite ja miksi. Koska työn käsite on kuitenkin keskeinen käyttämissämme määritelmissä, annan seuraavan, jokseenkin abstraktin määritelmän:

"Työ on mitä tahansa ihmisen päämäärätietoista toimintaa, jossa päämäärän saavuttamisen keino on erillään itse päämäärästä"

Tätä määritelmää käyttäessä "mielekäs työ" on ristiriitainen ilmaus. Kuitenkin laskimme työväenluokkaan sen suuren joukon ihmisiä jotka tekevät mielestään "mielekästä työtä". Ja monen työn tekeminen voi sinänsä olla ihan mukavaa, esimerkiksi kirjaston, puutarhan, sairaiden tai lapsien hoito, leipominen, tietokoneen ohjelmointi, soittaminen, tanssiminen ja opettaminen... nykyisen kapitalistisen järjestelmän kontekstissa en kuitenkaan näe ongelmaa näitä töitä tekevien ihmisten laskemisessa työväenluokkaan, koska systeemi toimii niin että sinänsä mielekkään työn tekemisestä tehdään sietämätöntä ylikuormituksen, surkeiden palkkojen ja vittumaisten esimiesten avulla.

Omasta mielestäni kapitalismin tuhoaminen on helppoa, vapaudenhenkisen kommunismin rakentaminen taas vaikeaa mutta kuitenkin mahdollista. Sen sijaan pelkään että työn tekemisestä yllämääritellyssä mielessä ei päästä koskaan lopullisesti eroon. Vallankumouksellinen luokkataistelu on kuitenkin aina ennen kaikkea työn vastaista taistelua, sikäli kuin työ ymmärretään määritelmämme mielessä.

Antti Rautiainen

Confessions of a criminal

2006-12-03T19:30:03Z

(An English translation of an article by Rocco Siciliano published in Kapinatyöläinen #29)

Confessions of a criminal

When I was eleven years old and got Commodore 64, I quickly got hundreds of illegal pirate games from my friends. In a charter tour to Malta with parents I bought several cheap pirate tapes. Years later when I took a ferry to Tallinn I did not missed pirate product supply of the Mustamäki market. And every single program in any computer I have had has been installed illegally by my friend who works in a computer magazine. What a twisted person I have become.

But that is hardly surprising, taking into account my upbringing. In that same Malta trip my parents bought a video cassette, which they for sure knew was a pirate. And when we travelled to Turkey, they bought a whole stack of fraud Lacoste t-shirts, since they where almost free in comparison to any T-shirts sold in Finland, with label or without. And just a couple of years ago our family friend from Russia gave my parents several pirate CD-ROMs, and even installed them to their computer. I hope at least church had something to say about this moral decadence.

In January 2001 Helsingin Sanomat wrote that EU office on competition is certain that record companies have a cartel on CD-prices in Europe. CD's in Europe are 25% more expensive than those in US, where a cartel is suspected as well. I just wonder how much a normal CD would cost, if record companies had to compete with the same rules as bus companies in the capital area? Whatever, Helsingin Sanomat wrote only once about cartel of the record companies. But at least once a month it writes hyperbola about production, selling, smuggling or buying of pirate CD's, although seldom it has something else to report except some new custom statistics. Lately a new concern on pirate products has appeared in articles - they are getting almost as good as the original ones.

On branded clothes

There exist piratism which one should condemn, such as production of low-quality spare parts to aeroplanes, cars and so on. But losses of record companies, computer, toy and sports clothes industry? Oh my god! When Helsingin Sanomat wrote 1997 a whole page article on piratism, they interviewed not one but two "specialists" from Nike-Finland. But when Finnish Nike-boycott campaign tried 1999 to have at least one representative of Finnish Nike to comment production conditions in Nike's factories, campaign was told that only one person in Europe is capable of answering to such questions! And international toy corporations are not doing any better than sports clothes industry. Factories of corporations like Mattell and Disney are all located in South, and one may find plenty of materials about them from the WebPages of Corporate Watch (www.corpwatch.org).

But are pirate factories any better? In average, for sure not. But in any sources of the anti-pirate crusaders I have not seen any such deficiencies listed, which one could not find in the very factories which produce the same clothes legally. At worst it is about difference between honest and hypocrite bastard. But not always, one friend of mine who visited Vietnam told that in small shops very cheap copies of Nike shoes were sold, these were produced by Nike sweatshop workers from pieces stolen during working hours. The quality was same as the original with exception of the glue which was worse, since workers did not managed to steal it from the factory.

On IT-giants

I suppose Microsoft is pissed with rivals who do not invest to product development, since they have used any means to crush any development besides inside the corporation. One of the reasons why Microsoft was originally sentenced for the monopolisation were the deficits of Windows 98 (such as crashes and susceptibility to viruses), only reasons of which was attempted incompatibility with rivals. And smaller companies are not a lot better. Developer of Netscape Navigator, a browser which for a while seriously competed with Microsoft did not get a pence from the windfall profits of his program, since he was on a monthly salary when doing the development work. In general workers in computer industry are not doing at all that well as it is usually supposed. One may read a lot about less exposed sides of the Silicon Valley, such as union busting, withholding of wages, conditions in microchip conveyors and keeping "technological immigrants" as a cheap labour force with visa regulations one may read from the WebPages of Washington Alliance of Technology Workers (Wash-Tech), www.washtec.org. There one may read which kind of bosses want to earn some extra by depriving East European universities and other poor institutions only realistic possibility to obtain computer programs.

On organised crime

But aren't people buying pirate products supporting organised crime? That may happen. But it is just as likely to happen when one buys licensed records or videotapes. CBS, RCA, Capitol-EMI, MCA, Polygram and Warner all have Mafia connections (read more for example from book on history of Mafia by Ilkka Ahtokivi). Actually many blockbusters have been directly produced by a company owned by Colombo Mafia family. And in the same time one finds hyperbola in journals and in WebPages of all kinds of defenders of immaterial "rights" how usual burning pirate CD's for sale in usual Finnish homes (some suspended prison sentences have been given for that), not to talk about passing songs downloaded from net to friends. Such a production is for sure much less connected with the organised crime than licensed record industry.

On artists and consumer protection

Claim of record companies that those suffering most of all from piratism are artists is anything but true. Most income of artists comes from license payments of radios, bigger stars also earn by concerts. Share of record sales is few percents of their income. Records are important for artists mainly to promote concerts. And record companies are pissing money from them any way they just may imagine. In November 2000 US congress approved a law, which finished the practice according to which artists got the rights of their gramex-tapes back 35 years after the recording. Many musicians who testified in the Napster court case announced after this that they have been cheated. Www-journal of Finnish Union of Musicians (www.music-finland.com/sml/muusikko/muusikko_2000/8_kieroilu.html) writes:

"It might be difficult to get artists or bands to testify for record companies in court cases against pirates such as Napster in the future. It easily hurts public image of artist, if he defends rights which he does not own. Who would like to seem like an idiot?"

Of course one may claim that even small money is money, judging from how angry some artists get when talking about pirates. But what right do they have to freak out? Most have become stars with completely other talents than the musical ones. Actually many of them are really lousy singers and players, such as Klamydia, Finnish mainstream punk band most vocal about piratism. The fact that stupid people pay is the only reason of their enormous incomes, so why should they cry when people are not stupid enough to pay too much? Let russkies eat bread of Klamydia to the very last bit!

Because transnational corporations know that in average people seldom condemn piratism, they are desperate enough to move even economical arguments, claiming that consumers are always doing a bad trade when buying pirate products. For sure people often act against their long-term interest, but few people make the same bad trade twice. If one once paid a lousy pirate product, it is unlike that she/he buys similar bad products again. But the fact that many people buy pirates again and again sign that people are content with the price/quality ratio of the pirate products. People are not completely dumb, although transnational corporations which have nothing else to sell except their brands so imagine.

Rocco Siciliano (originally published in Kapinatyöläinen #29, spring 2001)

Workers of McDonald's discovered a new way of class struggle

2006-12-03T19:28:32Z

Workers of McDonald's discovered a new way of class struggle

Russian labour market is built almost completely according to interests of the employers. Employer has a huge authority over employees, a power which is seldom limited by workers resistance. Trade unions are not everywhere, and where they are they are usually a group of bureaucrats, to whom defence of workers' rights is of little interest. One does seldom discover solidarity and mutual aid amongst waged workers, but problems related to daily work are not disappearing anywhere. Working place conflicts are everywhere, taking most different forms. Workers of McDonald's chose a quite unique way to resist, a completely unforeseen way of struggle against employers in Russia. But before going to the main theme of the article, few words about the corporation itself.

McDonald's is the biggest fast food chain in the world, according to their official website they are present in 119 countries. If in USSR in every city and village one could find a statue of Lenin and a park named after Gorki, the yellow letter "M" on red backround is their capitalist equivalent. Georgian president Eduard Shevardnadze was present in the opening of the first McDonald's outlet in Georgia, that gives some picture about the financial and brand power of this global fast food chain. This reputation has not come to company without a price - in any globalisation critical demonstration a couple of outlets are trashed as symbols of the global capitalism.

Different transnational corporations producing goods for "mass consumers" have different methods of adaptation to local markets, some make their products look as local as possible, in accordance with local traditions. This is for example what Nestle does with confectionery brand "Rossiya". McDonads' uses the very opposite approach - in any point on earth one finds the same menu, almost same prices and service. There even exist such a concept as "Big Mac rate", since value of one hamburger in different countries measures oscillations between different currencies.

But McDonald's has most various kinds of problems - besides typical critics such as bad quality of food and violation of workers rights, in India McDonald's outlets have been targeted due to exploitation of cows, considered in India as sacred animals. In South America McDonald's has been criticized for destruction of the tropical rainforests. In the official website of McDonalds one finds much promising slogan of the corporation to attract new workers: "We value You, Your career and Your input in development of our company". To put it straight: that is NOT true.

McDonald's appeared in Russia some ten years ago, in beginning as a fine, expensive restaurant. McDonald's was a fresh new thing, a symbol of the beginning of the nineties. Work was much more intensive than "Soviet citizen" had get used to, but salary was not bad, some people sacrificed their studies for such a work. But it went on like this only until "Black Tuesday" of 1998. Then salaries were cut to a fraction, and the former level has not been reached ever since (other transnational corporations followed the same pattern). But then already many enough Russians between 18 and 45 years relied on rat race of the market economy instead of planting potatoes to their 1/7 acres. Intensity of the work in McDonald's was not anymore a shock for Russians. Also prices in McDonald's became gradually affordable for average consumers. These two factors together with the pioneering gains corporation had reached in the beginning of the nineties helped McDonald's to become biggest fastfood chain in Russia, and to expand to other CIS countries as well.

Working conditions in McDonald's are tough, everything is built on a strict hierarchy. Majority of workers are "krushiks" (from English word crew), that means janitors, clerks and kitchen workers. "Krushiks" are controlled by sly and complicated hierarchy of managers, whose goal is to ensure that 100% of the working time is used for the cause of the company. Every minute of the working graphic of a "krushnik" is regulated. Most of the "krushniks" are students, who would not find a qualified work and agree to work for a small (in Moscow around 100$) salary which is guaranteed by reputation of the transnational corporation. Usually "krushniks" do not stay in McDonald's very long time - few people like treadmill. Managers are a bit more old people, selected from the ranks of the "krushiks". Managers aren't given any free time either, but their work is easier, and salary better. And an important psychological factor is that when one already climbed first step of the ladder, he has some further motivation to stay employed in the company.

In a system where employers try to maximally exploit employeers, one may not escape friction and conflicts. So web-site http://www.macdonaldz.narod.ru appears in the autumn of 2000, site is made by workers of McDonald's outlet in the Pushkin square. Group publishing the site named themselves "hooligans", their activity is covering skeletons in the closet of McDonald's. Site publishes information about contents of the food which is sold by the chain, as well as a sort of diary from which the three following stories are extracts.

First story

Let us take such an important issue as health of the workers. As in any big industry, McDonad's has its own professional diseases. So which kind of trouble may a person getting employed in McDonald's expect?

First of all, swelling and tired knees, resulting varicose veins. Workers must stand all the time, and only in times of breaks they may sit down for a while (although usually the legal one hour break does not exist, and we have only 30 minutes). Second trouble is mental stress, followed by nervous breakdown in the course of time, with some people one week of work is enough. Work with clients, which are most various types is stressing in itself, besides that managers keep breathing to your neck, demanding continuous activity. Hustle and bustle all around. This is reason of the high turnover rate of the employed, this does not bother employers but first of all those in the bottom because everyone has to work for two others who just left the company. Third trouble are burns, food is cooked in very high temperatures (168-218 celsius). No matter how much you try, you may not avoid burns, expecially when grilling meat. Grills are located pretty low, and pork fat easily drops to ones hands, it is also easy to accidentally touch blazing parts of the grill. Safety measures are about zero. Everything is open, drops of melting pork fat are flying all around. Sometimes spray, gel and other drugs against burns are available, sometimes not. Third professional disease is overweight, although this is not a problem for everyone. No further comments about that one!

Second story

In every corporation one does have inspections, in this chapter we cover inspections in the system of McDonald's. These are various - inspections of quality, culture, hygienics and safety. Let us talk about the last one. Inspection day begins, it may be inspection of Ts.O. (Central Office) or SES. All SES specialists are bribed, all the results what one may expect. You may ask where are our proof, we answer in our eyes and ears. Where are their documents? "Which documents?" Nothing is made in written form, all talk only face to face. Yes, it is practice in most of the companies, but here we talk about McDonald's which is boasting how they abide every law. Or every law except some. Lady from SES arrives and goes around staff area, special attention is given to kitchen. This time a full hustle is going on in outlet everything is washed, brushed, glancing. But that is a pure formality, everything is always ok.

Then we have internal checks, organised by the Central Office, usually inspection of time and quality of service. For smallest deviation from standard or graphic punishments are expected along every single ladder of the hierarchy. But most outrageous was the food safety inspection, organised in the middle of last June. Lady from central office came with a stack of papers, we had been expecting her for three days during which panic passed all critical limits (hustling alone is always in the limit). Everyone is controlled, hands must be washed and rags changed every 15 minutes. Only supervisor inspection had caused something like this before! And soon we see why it must be so complicated. After such inspection outlet is given grade from A to F, and in case of grade A (which we received) all managers from the rank of second assistant to director are given a price, 40% extra on monthly salary. So it is very much in the interest of the higher management to raise profits and quality of production during this very day. But this award has no any relation to reality of junior managers and simple workers, they are yelled, their every move is controlled, juice is squeezed from them and they are thrown away. They get no any financial incentives.

Third story

In McDonald's you may also find "McBucks" and "McShop". Around twice a year workers whose work is qualified as excellent, such as those who won a competition in selling some certain product and those who have kept fulfilling rules and standards, are given "McBucks", small pieces of toy money. They are used only inside McDonald's. They include stamp of the outlet, worker's personal number and autograph of manager who gave the coupon. Nominal value of one coupon is 10 roubles (30 cents).

Then management sets up the happy date - "McShop". This is a shop, where one may buy souvenirs with this toy money, such as pens, mugs and t-shirts... to put it simply, corporate gifts. In the middle of October we had "Italian weeks", Central Office squandered "McLiras" instead of "McBucks", this toy money was well printed and designed which is unusual. In the end of the month we had "McShop", prices of souvenirs were set by the central office as well. Cost of a mug was 9 coupons, a bag costed 40 coupons, clocks were 8 coupons, t-shirts 8 coupons, cd 10 coupons and a bottle of coke 2 coupons. But the hilarious thing in all that was that these "McLiras" were given in a very stingy quantity, average worker had maybe 5 or 6 coupons. Not because they had worked little, but because conditions to get these coupons were incredibly strict. A girl runs around all day, smiles, fulfills any demands whatsoever and after all that receives one single miserable coupon, just figure out!

In http://www.macdonaldz.ru one may read more such sketches from life inside McDonald's. This is what "hooligans" tell about themselves:

"Our site was founded in November of year 2000. Since then we have collected materials, written articles, planned design. Since September 2001 we have registed our site in internet search engines. Some 50-60 persons visite our site every day, so obviously information we are providing is interesting to people. We receive most various kinds of feedback, from "why are you doing this?" to "thanks, I was planning to work in there but I changed my mind". What is expecially interesting is that half of our visitors are former and current employees of the company. Interest of the rest is employment opportunities or contents of the products. Main activity of our group is to provide true information about attitude of McDonald's to its employees. We try to provide pure facts, to get readers a real picture on what is going on inside the firm. We want to tell people, that "McD" is nothing as cool as people would expect, standards are not followed, no attention paid to human rights or labour codex."

"Hooligans" is not the first group of McDonald's workers in Moscow fighting for their rights. Not so long time ago there was a scandal connected to an initiative to found a trade union. Management launched a campaign of serious harrasment against the initiative, but in the end union got a legal status. Union was not organised in an outlet, but in a factory providing fod for the chain, but now activity of this small union seems to have deceased.

Management of the McDonald's in Pushkin square is well aware of the site of their unruly workers, but it is not that easy to single out who are the editors. Restaurant in Pushkin square is one of the biggest in the whole world, and has hundreds of staff. Is activity of hooligans gaining any results? Maybe. In site one may find section "progress", which includes reports about reforms which have taken place in the outlet since the site was opened. One may suspect that partially these reforms are made by management which is afraid that protest may take more serious forms than just a site in the internet. Another success of "hooligans" is due to stupidity and ignorance of McDonald's brandmakers. In Russia McDonald's spends thousands and thousands of dollars to advertisement in television, they finance enormous billboard ads in streets and metro, they engage in charity, invite journalists to have a lunch and golf. But official Russian website of McDonald's just does not exist! So a person looking for information about the corporation through any search engine very soon finds site of the "hooligans". This way quite many people have learned about the order of things inside McDonald's.

Success of "Hooligans" has brought some follow-up, such as another Moscovite group in http://www.mcdonaldc.narod.ru, and groups in Minsk - http://www.belmac.narod.ru and http://www,kompaktor.narod.ru. In contrary to "apolitical" Moscovites, Minsk sites are clearly more left-wing. We specially recommend the second Belarussian site, where one may read characterisation of "corporate ethics" of McDonald's in the spirit of Beavis and Butt-head.

To sum it all up, it is definitely positive that working class resistance takes place in McDonald's, the very symbol of the "generation which chose Pepsi" (at least until they do not have to sell it...). It is also great that people do not believe in sell-out unions, but fight with the System (even if only in the framework of their own workplace) themselves, counting on themselves and their friends, putting to the process of resistance lots of creative energy. It will not be that easy to fool "hooligans" to FNPR union or to any of the Parties of "Work". In another hand it is discouraging that yet resistance exists only in the internet, and yet it is not clear if there are chances to move struggle "offline". It seems likely, that currently anonymous "hooligans" may only appear in daylight when we a more massive resistance movement gets organised in the fast-food chain.

Post Scriptum: Soon after publication of this article in summer of 2003, management of Pushkin square McDonald's managed to single out and fire (lone?) author of the http://www.macdonaldz.narod.ru site, and we finally had a chance to see in the real life this person with whom we had clandestinely cooperated almost two years. But resistance against McDonald's is to be continued.