Failin sivuilla on herännyt keskustelu siitä, mikä on arkiston tarkoitus sekä säilyttävänä laitoksena että aineistona. Viime lehdessä sekä päätoimittaja Henriksson että Kansallisarkiston pääjohtaja Happonen toivat esille näkemyksiään. Toinen puolustaa arkistoa ”kulttuuriperintönä”, toinen ”tietovarantona.”  Yksimielisiä ollaan siitä, että oma käsite on parempi. Se toinen on ahdas ja rajoittava.

Arkistot ovat yhteiskunnan leikkauspisteessä. Mikään käsite ei yksinään riitä. Osittain näkemyserot johtunevat siitä, että kaikilla arkistoilla, kuten musiikkiarkistolla, ei ole suhdetta viranomaisiin tai organisaatioiden toimintaan. Kun näin on, kulttuuriperintönäkökulma on luonteva tapa tarkastella toimintaa.

Joku voi kysyä, mitä väliä sanoilla on.  Ei asia siitä muutu, miksi sitä kutsutaan. Arkisto ymmärrettävästi hakee ajankohtaisuutta muuttuvassa maailmassa. On puhuttava kielellä, jota varsinkin rahoittajat ymmärtävät.

Mutta on tässä vakavakin puoli. Sanat tulevat tärkeiksi, kun ne muuttavat toimintaa. Mikä siis on toisin, jos Kansallisarkisto ei enää halua olla ”kulttuuriperinnön” vaalija? Tästä olisi hyvä kuulla konkretiaa.

Kun sitä ei ole, voin heitellä ajatuksia. Hahmottelin mahdollisia ajattelueroja taulukkoon. Kaksi vasemmanpuoleista paradigmaa ovat alan perinteisiä jakolinjoja.

Taulukossa vasemmanpuoleisin, asiakirjahallinnon paradigma, oli pitkään arkiston syömähammas julkishallinnossa. Se oli se, millä haettiin merkitystä. Kansallisarkisto halusi profiloitua nimenomaan asiakirjatiedon ominaisuuksien takaajana. Asiakirja-ammattilaisen tehtävä oli varmistaa, että toiminnasta jää luotettavia todisteita. Tätä varten laadittiin määrityksiä sähköisille asiakirjajärjestelmille ja metatiedoille. Sitten tuli tiedonhallintalaki ja rajasi arkiston toiminnan elinkaaren loppupäähän. Näistä purjeista katosi tuuli.

Tarjolle jäi taulukon seuraava sarake, perinteinen päätearkiston paradigma: kulttuurihistoriallisesti merkittävän aineiston tarjoaminen erityisesti historiantutkimuksen käyttöön. Tässä paradigmassa aineiston piirteet eivät ole keskeisiä. Arkistoammattilainen säilyttää aineistoa ja auttaa käyttäjiä niiden löytämisessä ja tulkinnassa.

Vaikuttaa siltä, että Kansallisarkisto ei halua tyytyä tähän rooliin. Se haluaa muuta tai enemmän, olla osa viranomaisten tiedon virtaa ja palvella monitieteistä tutkimusta. Niinpä hahmottelin kolmannen sarakkeen, tietovarannon paradigman. Se on hatusta vedetty ja karrikoitu, mutta ehkä kuitenkin oikean suuntainen?  

Tässä ”tietovarannon paradigmassa” arkisto säilyttää viranomaisilta tulevaa dataa, joka on vaivattomasti kaikkien käytettävissä ja integroituu muihin tietovarantoihin. Aineiston piirteet asiakirjoina eivät tässäkään ole olennaisia, muttei myöskään käyttäjien avustaminen niiden tulkinnassa. Eri käyttäjät saavat tiedon verkon yli digitaalisesti, mahdollisesti tekoälyn avustamina.

Askel tietovarannon paradigmaan tuntuu helpolta. Kun sähköisessä toimintaympäristössä tiedot siirtyvät nopeammin arkiston hallintaan, raja viranomaisiin madaltuu. Ennen päätearkistoon luovutettujen yli 40 vuotta vanhojen paperiaineistojen ja viranomaisen itse käyttämien tietojen välillä oli ajallisesti huima kuilu. Enää sitä ei ole, vaikka pitkäaikaissäilytysjärjestelmät ovat toiminnoiltaan ja luonteeltaan hyvin toisenlaisia kuin aktiiviajan tietojärjestelmät. Tällaisista järjestelmäeroista huolimatta tuoreet siirrot viranomaiselta ovat lähellä viranomaisten käyttämää dataa, joskus jopa suoria kopioita siitä mitä toiminnassa edelleen hyödynnetään. Siksi arkistossa ja viranomaisessa olevien tietojen näkeminen yhtenä ”elävänä” jatkumona on luontevaa.

Tietovarantovisiolla on siis uskottavuutta. Samalla on kuitenkin vaikea uskoa, että vanhat periaatteet eivät enää pätisi. Tärkein näistä periaatteista on, että arkistotietoa on aina ymmärrettävä ja sitä on tulkittava vasten sen taustalla olevaa tehtävää ja muita siihen liittyviä aineistoa.

Periaatetta voi perustella monesta näkökulmasta. Ensiksikin ympäröivän maailman näkökulmasta arkistotieto happanee nopeasti. Se on itse asiassa sisäänkirjoitettu lainsäädännön henkeen: arkisto on juuri se osa tiedosta, jota viranomainen ei enää tarvitse eikä sitä käytetä alkuperäiseen käyttötarkoitukseen.

Toiseksi, vaikka yhteisiä aikasarjoja on, ennen pitkää aivan varmasti tapahtuu jotain, joka katkaisee yhteyden viranomaisten säilyttämien ja arkistossa olevien aineistojen välillä: tekniikka uudistuu, metatietomallit elävät, tilastointiperusteita vaihdetaan, tapa koota tai luokitella tietoa muuttuu, vanhat koodit saavat uusia merkityksiä, tietorakenteet kehittyvät, viranomaisen tehtävät vaihtuvat – tai jotain muuta.

Nykyhetki ei toisin sanoen ole ikuinen. Jossain vaiheessa aineistoista väistämättä tulee enemmän tai vähemmän ”historiallisia.” Samalla aineistot menettävät arvoaan muulle kuin historiantutkimukselle. Ja jos näin ei olisikaan, vaikka aineistoilla olisi muutakin käyttöä, niitä täytyy joka tapauksessa lähestyä yhä enemmän historiantutkimuksen näkökulmasta, koska aineistot heijastavat pysyvästi syntyhetkeään muun maailmassa mennessä eteenpäin.

Niinpä minun on vaikea uskoa, että Kansallisarkisto pystyisi pyristelemään irti roolistaan aineistojen käytön ja tulkinnan avustajana osana historiantutkimusta. En usko, että se on sitä oikeasti edes tekemässä.

Signaalit ovat tosin ristiriitaisia. Toisaalta sanotaan, että aineistot eivät ole ”vain historiaa”, ne ovat siis sitäkin. Samalla todetaan, että kulttuuriperintöön nojautumalla Kansallisarkisto ”jää sivuun tiedon virrasta, jossa päätökset ja tutkimus tehdään.” Historiantutkimus ei siis ole tutkimusta? Päätökset digitaalisesta toimittamisesta ja reaktiot siitä heränneeseen keskusteluun ovat antaneet sen kuvan, että historiantutkimus on sivuraiteella Kansallisarkistossa.

Jos historiantutkimus ei ole enää olennaisin osa tehtäväkenttää, onko monitieteisestä tutkimuksesta uudeksi asiakaskunnaksi arkistolle? Epäilen ettei ole. Tässä voin olla väärässä ja toivottavasti olen. Viranomaisaineistoissa lienee sellaistakin dataa, joka kelvannee erilaiselle tutkimukselle. Toivottavasti sitä on paljon ja toivottavasti se saadaan käyttöön. Toivottavasti tähän saadaan myös resurssit.  Minulla ei nimittäin ole mitään tietovarantoparadigmaa vastaan, arkistoon riittää näkökulmia. Minua huolettaa vain se, miten kaikesta selvitään.

Itse nimittäin uskon, ettei arkisto voi luopua Januksen kasvoistaan. Samalla kun katsotaan kohti tulevaisuutta, ja huolehditaan tarvittavan asiakirjatiedon syntymisestä ja sen ominaisuuksista, on katsottava kohti menneisyyttä ja pidettävä sen aineistoja ymmärrettävinä ja käytettävinä.

Tulevat lainmuutokset lisäävät näillä näkymin tiedonhallintalautakunnan kenttään arkistoinnin asiantuntemuksen. Se asiantuntemus varmaankin tulee Kansallisarkistosta, joten tätä kautta asiakirjahallinnon paradigma – tarve turvata asiakirjojen piirteet – ja Januksen eteenpäin katsovat kasvot saavat pureskeltavaa. Samalla aineistot historiallisine piirteineen ovat myös osa toimintakenttää, kuten olen tässä argumentoinut. Taaksepäin on pakko katsoa, halusipa tai ei.

Joten miten tietovarantoparadigma tähän sijoittuu? Toivottavasti hyvin ja se tuo mukanaan sen vaatimat resurssit. Se on kuitenkin työläämpi visio kuin ensi näkemältä ehkä näyttää.

Arkistoinnin OAIS-malli lähtee ajatuksesta, että säilytystä tehdään suunnitellusti tai sitä kummemmin pohtimatta aina jollekin käyttäjäryhmälle. Tämä käyttäjäryhmä määrittää koko säilytysjärjestelmää; mitä vastaanotetaan, miten se säilytetään ja tarjotaan käyttäjälle. Esimerkiksi käyttäjille käytön tueksi annettava tieto riippuu siitä, millaisen käyttäjäryhmän kuvitellaan olevan: on kerrottava se, mitä käyttäjä ei jo tiedä. Tieto on myös tarjottava sellaisena, kun käyttäjä sitä haluaa käyttää. Sillä on käyttäjälle eroa, onko tieto PDF-tulosteena vai Excel-taulukkona.

Tehtävä on jo lähtökohtaisesti haastava laitokselle, joka ei palvele mitään tiettyä käyttäjäkuntaa ja joka ei voi täysin ennustaa käyttäjien tarpeita. Historiantutkijatkaan eivät ole yhtenäinen joukko. Tietovarantoparadigma, jossa sekä viranomaiset että monitieteinen tutkimus ovat asiakaskuntaa, lisää kirjoa edelleen. Lisäksi se vaikuttaisi vievän viranomaisarkistot uudelle tontille, joka on ollut tietoarkistojen toiminta-aluetta.

Kansallisarkiston resurssit näyttävät korkeintaan hädin tuskin riittäviltä edes nykyisten tehtävien hoitamiseen. Esimerkki tästä on, miten kymmenen vuotta sitten visioitiin viranomaisten metatietomallien ja arkistokuvailujen yhdistämistä ja niiden viemistä semanttisen webin aikaan. Tässä olisi ollut pohjaa sekä toimimiselle osana julkishallinnon tietovirtoja että uusien palvelujen kehittämiselle. Se jäi kuitenkin kesken, koska voimavaroja kehitystyöhön ei yksinkertaisesti ollut. Metatiedoista ja kuvailuista ei enää puhuta. Alueella ei ilmeisesti nähdä kehittämistarpeita ja sitä pidetään yllä pienellä liekillä.

Joten mitä tietovaranto-paradigma merkitsee? Luovutaanko jostain vai tuleeko tietovarantoparadigma entisten päälle? Onko meillä jatkossa yksikasvoinen Deus, kaksikasvoinen Janus vai kolmikasvoinen Hekate?

(Julk. Faili 1/2026, s. 4-7)

Tässä on siis kaikenlaista arkistoihin liittyvää: vallankäyttöä, identiteetin rakentamista, yhteiskuntien historiaa. Joitain päätelmiä haluaisin tehdä. Ensiksikin sen, että vaikka nykyajan intona on hävittää henkilötietoja, niiden säilyttäminen on monella tavalla ensiarvoisen tärkeää. Lisäksi tuntuu siltä, että tällä hetkellä, ja jatkossa ilmastonmuutoksen ansiosta vielä enemmän, eletään murroskautta, joka on varmaankin tulevien sukupolvien näkökulmasta verrattavissa kansainvaellukseen. Jos maailmalle historiaa suodaan, tullaan vielä monesti kysymään eri näkökulmista ja syistä, mitä tässä oikein tapahtui, kuka tuli, mistä ja miksi, mihin ihmisten tie vei. Toivottavasti arkistot ovat dokumentoijina tehtävänsä tasalla ja niille suodaan mahdollisuus tehtävänsä täyttämiseen.

Tänään Pinni B:n Oasis-tilassa julkistetaan kello 16 Informaatiosta tiedon vuoksi -teos. Sen ovat toimittaneet Sanna Kumpulainen ja Mika Sihvonen. Kirjoittajat ovat pääasiassa informaatiotutkimuksen opettajia. Oma lukuni Sähköinen asiakirjahallinta hakee vielä uomiaan käsittelee asiakirjahallinnan pitkää polkua täyteen digitaalisuuteen. Maallikko voisi kuvitella kaiken tiedon olevan jo sähköistä, mutta ei tämä niin yksinkertaista ole. Teos on Open access -julkaisu, mutta painetun kappaleenkin voi hankkia Vastapainolta.

http://doi.org/10.58181/VP9789523972834

Tekoälybotit keräävät dataa tekoälyn opettamiseksi. Ne eivät toimi näin. Botti lataa heti kaikki versiot sivun kuvista ja klikkaa jokaista linkkiä sivulla. Tämä aiheuttaa piikin verkkoliikenteessä ja kuormittaa palvelimen. Järjestelmiä ei ole suunniteltu siihen, että käyttäjät pyytävät kaikkea, mitä kokoelmasta löytyy.

Brittiläisen GLAM-E Labin kyselyssä ongelma todettiin yleiseksi, muttei universaaliksi. 70 % vastaajista oli havainnut ilmiön. Vaarana on se, että kokoelmien pitäminen verkossa tulee liian kalliiksi.

Tekoälybotit eivät kunnioita niitä asetuksia, joilla hakukoneet on voinut pitää pois nettipalvelimelta. Jotkut botit tunnistautuvat, toiset eivät. Pyyntöjä voi tulla yli kahdesta sadasta verkko-osoitteesta samanaikaisesti. Useimmat kokoelmanhaltijat eivät seuraa aktiivisesti verkkoliikennettä ennen kuin on liian myöhäistä.

Botteja yritetään torjua palomuureilla, jotka blokkaavat liiallista verkkokäyttöä esimerkiksi käyttäjän IP-osoitteen perusteella. Tämä toimii jossain määrin toistaiseksi. Aggressiivisempi tapa olisi vaatia käyttäjältä aina sisäänkirjautumista, mutta sen pelätään karkottavan käyttäjiä ja vaikeuttavan kokoelmien hyödyntämisestä.

—
Lähde: Michael Weinberg, The GLAM-E Lab, “Are AI Bots Knocking Cultural Heritage Offline?” (June 2025) CC BY 4.0

(Julk. Faili 3/2025, s. 15)

Tarkiaisella on laaja-alainen kirjallinen tuotanto. Kun on kyse hopealusikka suussa syntyneestä suomalaisen kulttuurisuvun hyvämuistisesta vesasta, joka on viettänyt elämänsä kolmen maan – Suomen, Ruotsin ja Viron – risteyskohdassa, muistelmat ovat lähes viisisataa sivuisena monenlaisen tiedon runsauden aitta, ja niitä voisi lähestyä lukuisista näkökulmista. Näin ammattilehdessä keskityn vain siihen, mitä Tarkiainen kertoo arkistourastaan.

”Harva ihminen on lapsena kuvitellut itselleen arkistonhoitajan tulevaisuutta, koska ammatti on niin tuntematon” toteaa Tarkiainen.  Riksarkivetin palvelukseen Tarkiainen tuli vuonna 1971. Tuolloin kirjastot, museot ja arkistot olivat vielä ”oppineita laitoksia” (lärdä verk), jossa ylemmällä henkilökunnalla piti olla tieteellistä kompetenssia. Väittelevä historiantutkija kuului tähän kaartiin.

Sukunsa ensimmäinen Tarkiainen ei kuitenkaan ollut. Jo 1700-luvulla Riksarkivetissa oli työskennellyt esi-isä, joka loma-anomustensa perusteella vieraili ahkerasti Suomessa, kuten jälkeläisensäkin. ”Erona on kuitenkin se, että arkistotiede oli kahdessa sadassa vuodessa sentään edistynyt sen verran, että kaikki [omat] loma-anomukseni on huolellisesti seulottu ja hävitetty.” Tässä ja muuallakin pilkahtaa kirjoittajan huumorintaju.

Riksarkivetissa Tarkiainen päätyi nopeasti Kehitys- ja selvitysjaostoon, joka oli laitoksen tulevaisuuteen katsova osa. ”Pelkäsin kovasti, että joutuisin kohta miettimään tietoteknisia ongelmia ja siihen viittasi vahvasti se, että minut pantiin heti alkuun Valtiokonttorin kolmiviikkoiselle kurssille oppimaan ohjelmointia. Voin huoletta vakuuttaa, että en oppinut.”

Onneksi muitakin tehtäväalueita löytyi, kuten konservointi, mikrofilmaus ja säilytysvälineet. Saadakseen laaja-alaisempaa kokemusta Tarkiainen työskenteli hetken aikaa myös yksityisarkistoyksikössä. Vuonna 1982 Tarkiainen siirtyi Nordiska Museetin arkistopäälliköksi puolentoista vuoden ajaksi, mutta palasi Riksarkivetiin, kun kehityshanke museossa torpattiin. Sähköisen arkistoinnin kehitystä Ruotsissa Tarkiainen hieman sivuaa ja kertoo myös mikrofilmauksen menestymisestä. SVAR ja mormonien mikrofilmit tulivat tutuiksi täälläkin.

Veikko Litzen oli houkutellut Kari Tarkiaista seuraajakseen Turun yliopiston kulttuurihistorian professorina. Se täky ei vetänyt, mutta valtionarkistonjohtajan paikalle Tarkiaisesta tuli seuraaja. Litzen kysyi Tarkiaista tehtävään jo kaksi vuotta ennen eläköitymistään. Epävarmuutta suunnitelmaan toki liittyi, koska pääjohtajan nimitys oli loppujen lopuksi poliittinen päätös.

Suomessa yllätys oli arkistolaitoksen resurssien ”tavaton vähäisyys” verrattuna Ruotsiin. Hallinnon kankeuskin yllätti: henkilöitä ei voinut käyttää muuhun kuin siihen tehtävään, mihin heidät oli alun perin palkattu. Rakennuskanta ja ahtaus olivat myös ongelmia. Tätä korjattiin rakentamalla Hämeenlinnaan ja Jyväskylään uudet rakennukset ja kunnostamalla Sota-arkiston entinen Siltasaaren rakennus.

Tarkiainen lounasti Cafe Hausenissa henkilökunnan pöydässä aika ajoin, kuten itsekin tuolta ajalta muistan. Tästä hän viisaasti toteaa ”pidin tarkan huolen siitä, että se ei toistunut päivästä päivään. Henkilökunnan piti mielestäni vapaasti saada puhua suunsa puhtaaksi ja moittia johtoa tavalla, mikä on ollut sen ikimuistoinen oikeus byrokratian synnystä alkaen.”

Vakka-tietokantaa Tarkiainen luonnehtii pahimmaksi päänsärykseen. ”Alkuaan oli ajateltu, että hakemisto olisi melko karkea ja päättyisi ns. kuvailutietoon, mutta sitten sitä syvennettiin arkistoyksikkötietoon saakka, jotta koneelta olisi voitu tilata kansioita tutkijasaliin. Se sotki kuvioita. Arkistoneuvos Eljas Orrmanin johtama työryhmä toimi kuin hiiri räätälinä, ei tosin kuin faabelin hiiri, joka leikkasi ja pienenteli pukua niin että siitä ei jäänyt mitään jäljelle, vaan kuin yltiöpäinen hiiri, joka lisäili poimuja ja liehuksia vaatekappaleeseen.”

Valtionapuarkistoihin näyttää tuolloinkin liittyneen ajatus niiden mahdollisesta yhdistämisestä. Tarkiainen sanoo, että siitä hänellä oli Ruotsin puolelta paljon kokemuksia, eikä aina myönteisiä. Loppuun ajetut arkistoinstituutiot tippuivat Riksarkivetin syliin kuin ylikypsät omenat. Ajatuksena oli säästäminen, mutta Tarkiaisen mielestä oli parempi, että rahaa tulee useista hanoista eikä vain yhdestä. Vanhoillisena johtajana hän vastusti fuusioita myös sillä perusteella, että päällikön on oltava lähellä alaisiaan, muutoin työmoraali luhistuu. ”Tässä suhteessa asiat ovat jälkeeni todella muuttuneet.” Nyt vieläkin enemmän kuin muistelmien kirjoitusaikaan.

”Surullisinta sinä aikana, jolloin johdin arkistolaitostamme, oli melkoinen epäluuloisuus sähköistä säilyttämistä kohtaan.” Tarkiainen sanoo tukeneensa Raimo Pohjolaa Sähke-projektissa. Se oli arkistolle tulevaisuuden kysymys, jota valtiovaltaa oli lähes mahdotonta saada käsittämään.

Sananen sanotaan myös muun muassa 1990-luvun uusista laeista, joita olivat henkilötietolaki ja uusi julkisuuslaki, inkeriläisten paluumuuttajien arkistoa työllistävistä tarpeista ja Venäjän suhteista. Viimeksi mainitusta Tarkiainen toteaa ohimennen ”kiireellä kokoonpantu historiikki Suomen arkistolaitos 200-vuotta (2016) esittää näiden murrosvuosien Venäjä-politiikasta aivan virheellisen kuvan” täsmentämättä, mikä oli virheellistä.

Arkistourasta kerrotaan kuitenkin loppujen lopuksi muistelmissa melko vähän, mikä johtunee sitä, ettei virkamiehen rutiinityöstä ole ylipäänsä paljoa sanottavaa. Muustakin voi kirjoittaa, kun ihminen on enemmän kuin työnsä, ja sitähän Kari Tarkiainen on. Sujuvaa kerrontaa on ilo lukea. Henkilökohtaisista ja aroista asioistaankin Tarkiainen kirjoittaa suoraan, arvostettavasti.

Lopuksi pieni yllätys. Tarkiaiselta ilmestyi arkistoaiheinen dekkari ”Varjojen valtakunta” omakustanteena Tartossa vuonna 2008. Neuvonantajana oli Pertti Vuorinen, ”Kansallisarkiston tutkijatoimiston pysyvä voima ja intohimoinen dekkareiden harrastaja.”  Pertin monet vielä muistavat. Tässä ainakin omasta hyllystäni puuttuva pala arkistokirjallisuutta.

—

Tarkiainen, K. (2019). Sade puhui latinaa. Muisti- ja mielikuvia matkan varrelta. Siltala.

(Julk. Faili 3/2025, s. 12-13)

Perusidea ei ole sitä. Kolmekymmentä vuotta on muistutettu siitä, että arkistointi pitäisi ottaa huomioon tiedonhallinnassa aivan alusta alkaen. Sen ei pitäisi olla jälkiajatus, joka otetaan pohdittavaksi vasta kun kaikki muu on jo tehty. Uutta on, että tältä pohjalta Euroopan Unionin maihin ajetaan yhtenäisiä menetelmiä. Taustalla on hollantilainen esikuva, jota kuvataan menestyksekkääksi.

Keskiössä ovat tiedon säilyvyyden ja käytettävyyden käsitteet. Konkreettisemmin tiedon pitää olla sellaista, että sitä voidaan yksinkertaisesti hakea. Vain luvallisilla käyttäjillä on siihen pääsy. Tieto on ymmärrettävää sekä ihmisten että koneiden näkökulmasta. Tieto voidaan tulkita osana syntykontekstiaan vasten. Se on luotettavaa, verifioitua ja suojattua muutoksilta. Lisäksi vain tarvittava tieto säilytetään, ei enempää.

Nämä tavoitteet tuntuvat itsestään selviltä. Uusi vaatimus on tiedon ”vastustuskykyisyys”: sen on selviydyttävä organisaation, prosessien ja teknologian muutoksista.

Uutta on myös työryhmiin perustuvat työskentely. Konseptissa tiedonhallinnan asiantuntijat, järjestelmäkehittäjät ja käyttäjät pohtivat yhdessä tarpeita ja ratkaisuja. Hollannissa oli havaittu, että näin saadaan aikaan yhteisymmärrystä ja yhteistyötä. Kun tiedon metatieto ja järjestelmästä vienti -mahdollisuudet huomioidaan alusta alkaen, tulee säästöjä. Tavoite on sekä vastata tämän hetken tiedonhallinnan haasteisiin että turvata demokratia ja kulttuuriperintö.

Kaikki tämä on osa E-ARKia, eli EU:n yritystä luoda arkistoinnille yleiset standardit ja välineet koko Eurooppaan niin julkiselle kuin yksityisellekin sektorille.  Tavoite on tiedon yhteentoimivuus.

Jos aikaisemmin pyrittiin Sähke-määritysten tapaan auditoimaan tietojärjestelmiä sovelluksittain, nyt ohjataan tietojärjestelmäarkkitehtuurin periaatteita: mitä tulee tapahtua.

Arkkitehtuurin linjaukset ovat yksi yhteinen kohta. Toinen yhteinen pohja löytyy tietoaineistotasolta, jota ohjaa CSIP (Common Specification for Information Packages). CSIP määrittää yleisesti millainen on säilytettävän tietopaketin sisältö ja rakenne. Siitä on tarkempia määrittelyjä eri aineistotyypeille, esimerkiksi asiakirjajärjestelmille ja tietokannoille. Tässä välissä ovat toteutuksen yksityiskohdat, jotka jätetään toimijoiden pohdittavaksi.

Lyhyesti sanotaan siis, mitä pitää tehdä. Ja kuinka se käytännössä tapahtuukin, lopputuloksena organisaatio tuottaa järjestelmistään arkistointia varten paketin, joka noudattaa yhteistä speksausta.

Tämä kuulostaa vallan mainiolta. Yksinkertaista, eikö vaan? Ja jos aikaisemmin olen marmattanut suomalaisesta taipumuksesta kehittää kaikki itse, niin nyt ei todellakaan tehdä niin.  Se on järkevää resurssien käyttöä.

Haloo – kuuleeko maailma?

Mielessä kalvaa kuitenkin epäilys. Paperilla tämä kaikki on erinomaista, mutta käykö oikeasti näin? Onko arkistopiireissä jälleen keksitty ratkaisu maailman ongelmiin, mutta maailma ei tiedä sitä?

Kutsuin koolle tekoälyraadin, jolta kysyin ”miten E-ARK huomioidaan suomalaisessa julkishallinnossa?” Raadin jäseniksi kutsuin Chat GPT:n, Meta AI:n, Geminin ja Deepseekin. Meta AI valitti, ettei ymmärrä suomea, mutta vastasi kuitenkin ympäripyöreitä. Gemini oli aavistuksen verran paremmin kartalla. Deepseek sitäkin enemmän, vaikka erehtyikin välillä puhumaan ”valtionarkistosta.” Parhaat pisteet sai ChatGPT.

Raati totesi Kansallisarkiston olevan mukana kansainvälisessä yhteistyössä ja että E-ARK on huomioitu Sähkeessä. Lisäksi noteerattiin XAMKissa tehty työ välineiden kehittämiseksi pitkäaikaissäilytykseen ja OneClick -projekti. Arkistopiireissä ollaan siis kehityksestä selvillä.

Jotain kuitenkin puuttuu. Missä on viranomaisissa työryhmissä ja osana arkkitehtuurien kehittämistä tekemä työ? Kokeen vuoksi hain Tivi-lehden sivustosta hakusanalla ”E-ARK.” Montako juttua löysin? En yhtään.

Tilanne ei ehkä ole näin synkkä. Tästä voisi joku asiantuntevampi kirjoittaa.

Ja mikä on E-ARKin tulevaisuus?

Uusimmat tiedot kertovat, ettei Euroopan komissio ole jatkamassa E-ARKin rahoitusta. Päätöksen sanotaan olevan vain asioiden priorisointia budjetissa. E-ARK ei silti kuole pois, sanotaan tiedotteessa. Se jatkaa toimintaa osana DLM Forumia, DILCISiä (Digital Information LifeCycle Interoperability Standards Board) ja Open Preservation Foundationia.

—

Merenmies, Markus (2024): Tiedonhallinta ja eurooppalainen yhteistyö [PowerPoint-kalvot] 10.2.2024

Särdqvist, S., & Almalander, C. (2025). Arkivering by design. En metod för hållbar informationsförvaltning. Arkiv, 1, 14–16.

(Julk. Faili 3/2025, s. 10-11)

Ollessani Sota-arkistossa töissä törmäsin silloin tällöin viittauksiin Itä-Karjalan valloitetulla alueella toimineeseen Sotasaalisarkistoon. Ajattelin, että tässäpä olisi kiinnostava tutkimusaihe. Tutkimus jäi tekemättä, mutta onneksi Liisa Vuonokari-Bomström on perehtynyt siihen väitöskirjassaan.

Sotasaalisarkistoja alettiin koota heti Suomen saatua alueen haltuunsa vuoden 1941 kesällä. Suomi ei tässä poikennut muista maista. Valloittajat ottivat arkistoja haltuunsa muuallakin. Välitön intressi oli siinä, että tieto on valtaa. Tietojen hankkiminen sotilashallinnolle alueesta ja valinneista oloista oli yksi perustehtävä. Sotasaalisarkiston aineistot olivat tietopankki tiedusteluosaston upseereille ja sotilashallinnon muille toimijoille. Samalla aineistoa talletettiin myöhempää tutkimusta varten.

Erityisesti väestöluetteloille miehittäjällä oli käyttöä ensimmäisestä päivästä alkaen. Väestö jaettiin ”kansalliseen” ja ”ei-kansalliseen” osaan. Ei-kansallisia koottiin keskitysleireille, joiden vangit olivat osan miehitysajasta suurin arkistossa työskennellyt ryhmä. Halpa pakkotyövoima oli tärkeä syy siihen, että sotasaalisarkisto pidettiin Petroskoissa koko miehityksen ajan. Arkistotyöntekijöitä ei ollut jäänyt vallatulle alueelle eikä suomalaisilla myöskään ollut halua jatkaa siellä toimineiden paikallisten arkistoinstituutioiden toimintaa.

Vuonokari-Bomström osoittaa, että – toisin kuin asia on haluttu esittää – sotasaalisarkisto oli kiinteä osa Valtionarkiston toimintaa, vaikka työtä tehtiin sotilashallinnon alaisuudessa. Sotasaalisarkiston työntekijöiksi määrättiin Valtionarkiston henkilökuntaa. Näistä keskeinen hahmo oli Pentti Renvall. Sota-ajan arkistokomitea johti Valtionarkistossa toimintaa.

”Äänislinnan maakunta-arkisto” kangasteli tavoitteena mielissä, vaikkei olekaan selvää, kuinka korkealla taholla tämä visio jaettiin. Maakunta-arkistojen verkostoa oli Suomessa rakennettu 1920-luvun alusta alkaen, joten uudella alueella toimiva paikallinen keskusarkisto olisi ollut luonteva kehityskulku. Vallatun alueen uskottiin jäävän pysyväksi osaksi Suomea.

Väitöskirja käsittelee myös suomalaista arkistoteoriaa. Arkistoaineistojen hävittäminen oli Renvallille vaikeaa, vaikka osa asiakirjoista vaikuttikin hävittämiskelpoiselta. Päätearkiston toimintaan ei vielä sotien aikaan kuulunut seulonta itsestään selvänä osana. Arkiston rooli ymmärrettiin sitä kautta, että arkisto oli menneisyyden ja ajankohtaistenkin asioiden todiste. Jenkinsonilaiset vaikutteet olivat tässä vahvoja. Toisaalta arkistonhoitaja ei ollut vain neutraali säilyttäjä, vaan hän rakensi yhteistä muistia valikoimalla tärkeimpiä lähteitä.

Arkistojen rooli vallankäytön osana näkyy monessa asiassa. Yksi niistä on paikallisen väestön kategorisoimisessa kansallisiin ja ei-kansalliseen väestönosaan. Aineistoilla osoitettiin Neuvostoliiton sortotoimia, kuten kirkon ja uskonnonharjoituksen vainoa. Vankileirien saaristosta kertovia asiakirjoja ei kuitenkaan täyspainoisesti saatu propagandakäyttöön.

Ideologisesti sotasaalisarkistolla haluttiin rakentaa kuvaa suomalaisesta itä-Karjalasta. Arkisto oli tässä väline nationalistisessa historiankirjoituksessa. Aineistojen hallinta oli avain siihen, kenellä oli oikeus tulkita historiaa ja kenen historia säilyi. Tämä näkyi myös asiakirjoja Neuvostoliittoon palautettaessa. Pelättiin, että palautuksen mukana suomalainen historia katoaisi historiankirjoista.   

Pelko menneisyyden katoamisesta oli yksi syy siihen, että sotasaalisarkiston virka-arkistoa ja Renvallin kirjeenvaihtoa päätyi jatkosodan lopulla Ruotsiin Stella Polaris -operaatiossa. Näin yritettiin turvata suomalainen ”arkistoitu historiakuva” Karjalasta ja Sotasaalisarkiston toiminnasta. Jotkut ehkä muistavat, että marsalkka Mannerheimin arkistoa oli samalla tavalla turvassa Ruotsissa. Asiakirjoja palautettiin 1960-luvulla Suomeen Sota-arkistoon, mutta niistä oltiin hiljaa 1990-luvulle saakka. Mikrofilmejä päättyi myös UKK-arkistoon Orimattilaan.

Sodan päätyttyä sotasaalisarkisto oli lähinnä kiusallinen episodi. Se, ja aineistojen evakuoiminen lopulta Suomeen, selostettiin asiakirjojen pelastamisoperaatioksi. Maakunta-arkistokaavailut sopivasti unohdettiin. Valtionarkiston johtama Sota-ajan arkistokomitea yritettiin lakaista maton alle. Sen arkisto suurimmaksi osaksi tuhottiin – ammatillinen synti, jos mikä. Arkistomiesten ansioluetteloon työura Petroskoissa asettui kuitenkin mukavasti eikä siitä ollut heille haittaa.

Kirjoitin ammoin Suomeen vuonna 1918 jääneiden Venäjän armeijan asiakirjojen kohtaloista. Monessa suhteessa meno itä-Karjalassa näyttää olleen samanlaista. Välitön käytännöllinen ja sotilaallinen merkitys oli ensisijainen motiivi aineistojen saamiseen hallintaan. Toiminta ei ollut ristiriidatonta. Samaan aikaan kun yhtäällä käytettiin aikaa ja resursseja aineiston turvaamiseen, toisaalla ei lainkaan ymmärretty, mitä arvoa arkistoilla voisi olla. Asiakirjojen talteen saamisessa kilpailtiin siivoojien kanssa. Aineistoja päätyi myös sytykkeiksi ja roskalavoille.  Luovutuksista huolimatta molemmista episodeista jäi jotain asiakirjoja Suomeen.

—

Vuonokari-Bomström, Liisa. Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941–1944. Turun yliopiston julkaisuja, B 708. Turku: Turun yliopisto, 2024. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-02-0016-9

Henttonen, Pekka. “Venäläiset sotilasarkistot Suomessa 1920-Luvulla.” Arkisto. Arkistoyhdistyksen Julkaisuja 5 (1994): 153–78.

(Julk. Faili 2/2025, s. 8-9)

Rungon omalle pohdinnalleni tässä kirjoituksessa antaa Jaana Kilkin väitöskirja (2020). Väitöskirja käsittelee arkikielellä sanoen sitä, miten asiakirja-ammattilaisten asiantuntemuksesta on viranomaisohjeissa puhuttu vuosina 1935–2015; mitä asiakirja-ammattilainen arkistossa tekee ja mitä hän osaa, mikä on hänen toimintakenttänsä.

Kilkin mukaan käsitys tästä laajentui kolmessa vaiheessa. Jokaisessa niistä asiakirjahallintaan liittyi ongelmia. Ratkaisu oli aina arkistoammattilaisen puuttuminen asiakirjan elinkaareen yhä aikaisemmassa vaiheessa. Kehityksellä on yhteyksiä lainsäädännön muutokseen, mutta kyse on tutkimuksessa alan ”diskurssista”; siitä miten ammattilaisten tehtävästä ja osaamisesta puhuttiin.

Suojaa ja järjestä

Alussa oli nykyinen Kansallisarkisto. Se syntyi näköpiirissä olevan arkistohistorian alkuhämärissä 1800-luvun loppupuoliskolla. Arkistoammattilaisten kenttää laitoksen ulkopuolella ei pitkään aikaan ollut.

Kun maa itsenäistyi, arkistot olivat aika lailla kaaoksessa. Kansallisarkiston historiikki mainitsee esimerkkinä tullihallituksen arkiston. Finnasta löytyy kuva tamperelaisen sähkölaitoksen arkistosta, joka näyttää olleen samassa jamassa; valaisemattomalla ullakolla, sekaisin ja järjestämättä, ilman vastuullista hoitajaa.

Niinpä ensimmäisessä arkistolaissa (1939) henki oli protektiivinen: tärkeintä oli suojata asiakirjoja. Arkiston toiminta-alueeksi tuli asiakirjafondi, syntynyt kokonaisuus. Asiakirjojen hävittäminen ilman Kansallisarkiston lupaa kiellettiin ja se sai yksinkertaistaen sanottuna ”valtuudet ullakkoon”; luvan määrätä siitä, millaisissa tiloissa ja järjestyksessä asiakirjat olivat.

Liika on liikaa

1970-luvulla oltiin toisenlaisen ongelman edessä. Arkistotoimikunta julkaisi vuosikymmenen puolivälissä yksityiskohtaisen raportin tilanteesta. Ennen kaikkea huolta herätti asiakirjamäärän kasvu. Yhdessä vuodessa asiakirjoja syntyi neljäkymmentä hyllykilometriä. Kansallisarkistossa ja Sota-arkistossa oli itsenäisyyden ajalta säilytyksessä viisikymmentä. Jotain oli tehtävä.

Ratkaisuksi tulivat arkistonmuodostussuunnitelmat, joissa oli kuvattava aineiston hallintaa sen synnystä hävittämiseen tai arkistoon luovuttamiseen saakka. Samalla arkistoammattilaisen toimintakenttä laajentui syntyneestä kokonaisuudesta asiakirjan koko elinkaareen sen laatimisesta alkaen.

Todistusvoimaa pitää olla   

Kelataan taas pari vuosikymmentä eteenpäin. Yhdysvalloissa Reaganin hallinnon silmille räjähti Iran-Contra -skandaali, jossa Iranin kanssa salaa tehdyillä asekaupoilla rahoitettiin Nicaraguan hallitusta vastaan taistelevia sissejä. Huomio tutkinnassa kohdistui sähköisiin aineistoihin. Tämä sai arkistot huomaamaan, että niilläkin piti olla todistusvoimaa.

Vähitellen selvisi, mitä tarkoitti. Tuloksena oli vaatimusmäärittelyjä järjestelmille, Suomessa nimellä Sähke (2005, 2008). Samalla asiakirja-ammattilaisen toiminta-alue laajeni vaiheisiin ennen asiakirjojen syntymistä; tietojärjestelmien ja tarvittavien metatietojen suunnitteluun.

Painopiste siirtyi muutenkin aineistosta kohti viranomaisen toimintaa. Se näkyi esimerkiksi siirtymisessä ABC-kaavasta tehtäväluokituksiin.

Arkisto meni liian pitkälle

Jossain vaiheessa mentiin kuitenkin liian pitkälle. Tämän selittää osin asiakirjahallinnan luonne. Järjestelmät eivät yksin tee asioita. Niissä täytyy olla tarvittava toiminnallisuus ja metatiedot, mutta jos järjestelmää ei käytetä oikein, oikeaa tulosta ei synny. On siksi aivan paikallaan, että viranomainen määrittelee asiakirjojen käyttöoikeudet. On myös hyvä, että järjestelmät ovat sertifioituja ja ne osoitetusti täyttävät asiakirjahallinnan vaatimukset.

Ongelma oli siinä, että Kansallisarkistolla ei ollut tällaisten asioiden saneluun mandaattia. Sillä ei ollut oikeutta ohjeistaa viranomaisen tietohallintoa, evaluoida tietojärjestelmiä tai siirtää tätä oikeutta yksityiselle auditoijalle.

Napoleonin mukaan perustuslain tulee olla lyhyt ja epäselvä. Arkistolaki täyttää tämän vaatimuksen. Silti selvästi ylitettiin päätearkiston toimivalta. Toimivalta rajoittui lain mukaan sitä paitsi pysyvästi säilytettävään (arkistoitavaan) aineistoon, mikä on sähköisessä ympäristössä keinotekoinen raja. Viranomaisella on harvoin eri järjestelmiä pysyvästi säilytettävän ja muun tiedon käsittelyyn.

Näyttää siltä, että arkisto myös puuttui liian yksityiskohtaisesti viranomaisen toimintaan. Keinot kiertää Sähke-määritystä olivat kuulemani mukaan ammattilaisten kahvikeskustelujen toistuva puheenaihe.

Kansallisarkiston nyrkki viranomaisissa

Näinä vuosikymmeninä tapahtui muutakin. Asiakirjahallinnan ammattikunta muodostui professiona. Sille ei voi antaa tarkkaa aikaa, mutta koulutuksesta ja ammatillisista yhdistyksistä päätellen professio muodostuu ennen sotia Kansallisarkistoon ja laajenee sen ulkopuolelle sotien jälkeen.

Tämän profession syntymisessä Kansallisarkistolla on ollut täysin ratkaiseva rooli. Laitoksella oli pitkään lähes monopoli arkistokoulutukseen. Oppi alalle saatiin laitoksen peruskurssilla ja suorittamalla sen alempaa ja ylempää arkistotutkintoa. Koulutukseen sisältyi vahvana käytännön komponentti, mikä tarkoitti harjoittelua Kansallisarkistossa tai sen hyväksymässä paikassa.

Ensimmäinen maininta asiakirjahallinnon ammattilaisista löytyy Jari Lybeckin mukaan Kansallisarkistossa pidetystä esitelmästä vuonna 1972. Esitelmässä korostetaan, ettei viraston arkistonhoitaja ole Kansallisarkiston edustaja viranomaisessa. Miksi tällainen oli sanottava ääneen? Varmaankin siksi, ettei se ollut itsestään selvää. Päinvastoin voi ajatella, että viranomaisissa toimivat arkistoammattilaiset todennäköisesti omaksuivat opinnoissaan Kansallisarkiston toiminta- ja ajattelutavat, samalla tavoin kuin he ottivat Kansallisarkiston ohjeet, määräykset ja arkistolain työnsä pohjaksi.

Esitelmässä luonnehdittiin suomalaista virastoarkistonhoitajaa ”tieteen etuvartioksi.” Tämän piirteen sanottiin erottavan virastoarkistonhoitajan pelkästä ”records managerista.” Tämäkin on minusta päätearkistonäkökulmaa.

Nousua seuraa lasku

Arkistojen ja viranomaisten välisessä valtasuhteessa Kansallisarkisto näyttää olleen eniten niskan päällä 2000-luvun alkupuolella. Se antoi viranomaisille määräyksiä, joita oli toteuttamassa Kansallisarkiston näkökulman ymmärtävä asiantuntijajoukko.

Nyt nämä peruskivet ovat murtuneet ja on tultu monessa mielessä uuteen vaiheeseen. Ensiksikin arkistokoulutus on siirtynyt yliopistoihin. On aikamoinen muutos, että hyvin koulutetulla alan ammattilaisella virastossa ei välttämättä ole enää mitään henkilökohtaista suhdetta Kansallisarkistoon koulutuksen ja harjoittelun kautta. Oman sukupolveni ammattilaisissa tämä on lähes mahdotonta kuvitella.

Toiseksi lainsäädäntö on muuttunut. Vaikka arkistolaki on uudistamatta, tiedonhallintalaki on sysännyt päätearkiston takaisin elinkaaren loppupäähän. Joiltain osin on palattu aikaan sata vuotta sitten.

Kolmas suuri murros on, että tiedonhallinnan käsitteessä arkistonäkökulma on vain yksi näkökulma tietoon muiden joukossa. Tämän voi nähdä asiakirjahallinnon itsenäistymisenä päätearkistosta – tai kenties sen uudelleensyntymisenä.

—

Kilkki, J. (2020). Asiakirjatiedon hallinnan asiantuntijuuden diskursiivinen rakentaminen Suomessa. Tutkimus normatiivisesta professionaalisesta diskurssista vuosina 1935–2015 [Tampereen yliopisto]. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1507-8

Henttonen, P. (2024). Archives and public agencies in Finland. A relationship in transformation. Atlanti, 34(1), 41–55.

Lybeck, J. (2016). Arkistolaitoksen suhde tutkimukseen ja hallintoon järjestyy uudelleen: Vuodet 1944–1974. Jari Lybeck & Pallosalama.

(Julk. Faili 1/2025, s. 8-10)

Puheenvuoro oli hieno, koska siinä näkyi se linnunsilmäperspektiivi, josta asioita nyt tarkastellaan. Tällaista tarvitaan. Seurannut paneelikeskustelu täydensi näkökulmia erinomaisesti.

Tutkijasali on kuollut

Ennen kuin sain tilaisuudesta videotallenteen, kollega ehätti jo otsikoimaan minulle Kansallisarkiston esityksen ”tutkijasalin kuolemana.” Onko tutkijasali kuollut?

Paneelikeskustelussa tuli hienosti esiin se, että analogisen aineiston käyttö on enemmän kuin tiedon saamista, se on kokemus. Fyysisten aineistojen menettäminen merkitsee sekä tämän kokemuksen että arkistossa tapaavan tutkijayhteisön katoamista. Vesa Varesta lainaten tutkija menee arkistoon ”samalla antaumuksella ja odotuksella kuin musiikin harrastaja konserttiin, filmifriikki mielielokuvaansa, tai urheilufani seuraamaan suosikkiensa taistoja.”

Tutkijat ovat ihmisiä. Uskon heidän aina haluavan kokemuksia ja yhteyksiä toisiin tutkijoihin. Pelkästään tästä syystä uskon pienen tutkijasalien renessanssin vielä tulevan. Ovathan vinyylilevytkin palanneet uudelleen muotiin. Pienen niche-porukan herkkuna analogiset aineistot tulevat luultavasti aina säilymään, samaan tapaan kuin varakkaat harrastajat ajavat jatkossakin polttomoottoriautoilla.

Mutta se ei perustrendiä muuta. Tilanne on jännittävästi kahtalainen. Aineistot eivät muutu digitaalisiksi hetkessä. Samaan aikaan käyttäjät ovat jo digitalisoituneet.

Analogiset aineistot marginalisoituvat, kun syntysähköistenkin aineistojen määrä kasvaa samalla kun vanhoja aineistoja digitoidaan. Paperi ei silti ole katoamassa arkistoista nopeasti. Kansallisarkiston oma arvio oli jokin aika sitten, että sen aineistojen digitointi vie parisataa vuotta. Ellei jostain löydy ihmeellistä rahakirstua, paperi on kanssamme vielä hyvin pitkään, ellei ikuisesti.

Käyttäjämassat ovat silti jo digitaalisella puolella. Kun 98 % Kansallisarkistojen aineistojen käytöstä on jo nyt digitaalista, niin onhan se huima luku. Se kertoo minusta enemmän käyttäjien ja käyttötavan muutoksesta kuin aineistoista. Tuskin on niin, että vain kahdessa prosentissa käyttötapauksista analogiset aineistot eivät olisi merkittäviä. Kyse on siitä, ettei useimpia aineistoja löydetä tai käytetä. Analogisten aineistojen käyttötilastoa voisi varmasti parantaa käyttäjäkoulutuksella ja aineistojen paremmalla esittelyllä. Arkistopedagogiikka mainittiin aiheellisesti paneelikeskustelussa.

Silti digitaalisuuteen täytyy panostaa, jos arkistot haluavat olla relevantteja ja tavoittaa maksimaalisen käyttäjäkunnan. Muutos ei ole pelkästään hyvä asia, mutta menetysten ohella saadaan paljon: aineistojen käyttö on vapautunut paikasta ja ajasta ja lisäksi tulee uusia tapoja prosessoida ja visualisoida tietomassoja.

Tutkimuskin on digitalisoitunut. Arkiston valta näyttää tässä tilanteessa huimalta. Jos vain digitoitua aineistoa lopulta käytetään, digitoinnista päättäminen käytännössä määrää, mihin tutkimus voi kohdistua. 

Hieman kummastuttaa, riittääkö tutkimukselle todellakin jo digitoitu aineisto. Viisikymmentä vuotta sitten arkistojen ajateltiin olevan ”vakavaa” tutkimusta varten. Sukututkijoita pidettiin harmillisena riesana. Nyt sukututkijoiden sankat joukot ovat saaneet haluamansa digitoituna ja paenneet tutkijasalista. Samalla vakavakin tutkimuskin on yllättäen kadonnut. Tulospaineet ja tarve tuottaa nopeasti tutkintoja eivät kannusta yliopistoja hitaaseen arkistotyöskentelyyn ja sen opettamiseen. Näin ainakin seminaarissa todettiin.

Vielä jokin aika sitten en olisi uskonut tähän. Kymmenen vuotta sitten tutkin jääkäriliikkeestä tehtyjen tutkimusten lähteitä. Sen perusteella vaikutti siltä, etteivät historiantutkijat halua kulkea samoja polkuja kuin edeltäjänsä. Vanhasta aiheesta tehdään uusia tutkimuksia mieluiten tutkimalla uusia aineistoja, jotka antavat tuttuun aiheeseen uuden näkökulman.  

Tältä pohjalta jo digitoidut aineistot eivät yleensä olisi vastaus uusien tutkijoiden kysymyksiin, joskin esimerkiksi keskiajan tutkijalla ei ole aineistoilleen vaihtoehtoja. Kansallisarkiston Hämeenlinnassa kokeilema linja on joka tapauksessa vastata haasteeseen digitoimalla kaikki vastaukset tietopyyntöihin. On mielenkiintoista nähdä, miten toimivaksi se osoittautuu.

Kun joskus Sota-arkistossa tutkin tilauksia, useimpia aineistoja tilattiin tutkijasalin hyvin harvakseen, ehkä korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Yksittäinen tutkija heilautti käyttötilastoja rajusti. Tästä näkökulmasta tilausten digitointi ei ole nopea tie onneen, mutta varmasti tutkijan kannalta hyvää palvelua.

Harmillisesti Kansallisarkisto ei ole kyennyt toimittamaan tilauksista sellaista dataa, jonka perusteella tutkimusta tällaisestakin voisi tehdä.

Ja onko arkistonhoitajakin kuolemassa?

Tilaisuudessa ei ehätetty kysymään, onko arkistonhoitajakin kuolemassa tutkijasalinsa mukana. Se todettiin, että verkosta jää herkästi puuttumaan tuki, jonka arkiston järjestänyt ja siksi aineiston hyvin tunteva arkistonhoitaja voi antaa. Syntysähköisillä aineistoilla ei tällaista tukea tule olemaan. Aineiston erityisesti tunteva arkistonhoitaja puuttuu, koska kukaan ei ole järjestänyt aineistoja, ehkä ei tehnyt kuvailuakaan.

Arkiston ja arkistonhoitajan tehtävä ovat olleet niin sanotun arkistotieteen pohdintojen ytimessä, jos katsotaan alan klassikoita. Nyt murroskohdassa niitä joudutaan jälleen pohtimaan. Keskustelusta heräsikin kysymys, millainen on arkiston ja arkistoammattilaisen rooli tulevaisuudessa?

Kiinnitin huomiota sanavalintoihin. Niistä päätellen erityistä arkiston roolia ei ole, ei myöskään arkistoammattilaisen tarpeellista osaamista. Termi ”monitieteinen tutkimus” toistui usein.  ”Arkistojen” ja ”asiakirjojen” sijaan puhuttiin ”tutkimusinfrastruktuurista” ja ”tietovarannoista.”

Tästä tulee mieleen kolme pointtia. Ensiksikin tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun puhutaan vanhoista asioista uusin termein yhteiskunnallisen vaikuttavuuden toivossa. Se ei ole yleensä tuottanut haluttua tulosta.

Toiseksi puhe tietovarannoista ja tutkimusinfrastuktuurista asettaa arkistot samalle viivalle tutkimusdataa hallinnoivien instanssien ja esimerkiksi somejättien keräämien datamassojen kanssa. Oletan, että tämä rajojen hämärtäminen on tarkoituksellista.

Kolmanneksi halutaan ilmeisesti rikkoa käsitystä, että digitaalinen humanismi olisi tutkimuksessa ainoa tai edes pääasiallinen digitaalisten arkistoaineistojen käyttäjä.

Sanavalinnat eivät minusta ole merkityksettömiä. Hyvällä tuurilla muutoksessa on mukana poliittista ”maskirovkaa”: on helpompi myydä kaikille tieteille tarpeellista kuin pelkästään humanisteja hyödyttävää. Pahemmassa tapauksessa arkistojen ja muiden tietovarantojen eroista ei enää haluta välittää tai niitä ei ymmärretä. Se ei minusta olisi hyvää kehitystä.

Näen kielenkäytössä olennaisen muutoksen. Perinteisesti arkistot on ymmärretty ensisijaisesti historiantutkimuksessa käytettäviksi omanlaisikseen aineistoiksi. Arkistojen ja muiden tiedonlähteiden välillä on nähty ero. Nyt uudessa visiossa näin ei ole. Siinä arkistot ovat yksi monitieteellisen tutkimuksen tietovaranto muiden joukossa. Vanhan ja uuden ajatuksen välillä on kuilu. Epäilen, onko se tosiaan noin helposti ylitettävissä.

Edelleen pätee se, että arkistot säilyttävät aikaan ja paikkaan sidottua tietoa, jota on yleensä tulkittava vasten sen syntykontekstia. Arkistojen tiedot ovat usein virheellisiä, mutta se on hyväksyttävää, koska kyse on todisteesta sen hetkisestä tiedosta ja ymmärryksestä. Joten ovatko arkistotiedot siitä vaan yhdistettävissä muuhun dataan ja käytettävissä kaikenlaiseen tutkimukseen? En tiedä. Joskus varmasti näin on. Monitieteellistäkin tutkimusta toki arkistoaineistojen pohjalta voidaan tehdä, mutta ehkä tästä ei ole uudeksi paradigmaksi.

Mielenkiintoisesti arkistot näyttävät sanoutuvan irti omasta käsitteistöstään ja perinteisestä roolistaan samaan aikaan, kun digitaalisessa humanismissa on päinvastoin alettu yhä enemmän käyttää arkistoterminologiaa ja turvautua arkistoteoriaan. Toki samalla käsitteistöä on väljennetty, eivätkä kaikki ”digitaaliset arkistot” ole tiukasti ottaen arkistoja sanan perinteisessä mielessä.

(Julk. Faili 4/2024, s. 24-26)

”Toimittajat olivat Savon-matkan jälkeen meidän kimpussamme vaatimassa Lipposen käyttämien autojen ajopäiväkirjoja nähtäväkseen. Ensin niitä ei annettu ja vedottiin turvallisuusperusteihin, koska niistä selviäisivät puhemiehen päivittäiset ajoreitit. Lopulta lokakuussa MOT:n toimittaja Ari Korvolalle jouduttiin antamaan ajopäiväkirjat, joista näkyivät muut ajot paitsi Lipposen päivittäiset virka-ajot. Sieltähän se Savon-kesämatka löytyi, ja julkinen meteli ja ilakointi alkoi. Sen jälkeen hallinnosta ohjeistettiin autonkuljettajia, mitä ajopäiväkirjoihin saa kirjoittaa. Kun ne oli saatu sellaiseen muotoon, että kaikki ajot näyttivät virka-ajoilta eikä tarkkoja ajoreittejä merkitty, sammui tutkivien journalistien kiinnostus ajopäiväkirjoihin.” Lähde: Pertti J. Rosila: Arkadianmäen kirstunvartija (Helsinki 2018), s. 141-2