Domino

Kuningas alkoholi

2012-01-27T15:48:00.001+02:00

Pidän alkoholista. Pidän saunaoluesta. Pidän viinistä ruuan kanssa. Pidän erilaisten drinkkien ja oluiden maistelemisesta. Ja mikä voisi olla parempaa kuin istua iltaa kavereiden kanssa kapakassa parantamassa maailmaa?

Mutta inhoan ryyppäämistä. Inhoan sitä "viinaa viinan vuoksi" -meininkiä, jonka seurauksena kaupungilla näkee joka perjantai ja lauantai jo kymmenen aikaan illalla aivan tolkuttomassa kunnossa olevia huutelevia, oksentelevia, kuseskelevia, ällöttäviä urpoja. Vihaan suomalaista alkoholipolitiikkaa ja -kulttuuria, joka ainoa tehtävä tuntuu olevan opettaa ihmisille että ainoa tapa käyttää alkoholia on tolkuton ryyppääminen.

Minua ällöttää, kun ihmiset puhuvat ihannoiden tolkuttomassa humalassa olemisesta. En voi tajuta sitä, että jotkut ovat täysin kyvyttömiä pitämään hauskaa ilman totaalista kokovartalopuudutusta. Kuinka mielikuvituksettoman, tylsän ja säälittävän täytyy ihmisen olla, jos hän ei muka keksi muuta tapaa viettää vapaa-aikaa kuin viinan parissa?

Kun parikymppinen opiskelija sammuu osakuntabileiden jälkeen puiston penkille oksennukset rinnalla, sen voi vielä kuitata nuoruuden tyhmyydellä. Sille voi vielä naureskella kavereiden kesken. Mutta kun nelikymppinen aikuinen ihminen vetää totaalinaamat firman juhlissa, oksentaa buffet-pöytään ja laskee alleen, niin siinä ei ole mitään hauskaa. Se on säälittävää, se on noloa, se on idioottimaista ja typerää.

Olenko tiukkapipoinen kukkahattutäti, joka yrittää rajoittaa kaikkea kivaa? En, sillä minusta tolkuttomassa ryyppäämisessä ei ole mitään kivaa. Se ei ole kivaa itselle, kun olo on kamala eikä mistään muista mitään, eikä se ole kivaa muille jotka joutuvat katsomaan sitä sekoilua. Lisäksi uskon mahdollisimman vapaaseen alkoholipolitiikkaan, jonka seurauksena asenneilmasto muuttuu ryyppäämistä suosivasta sivistyneemmän meiningin suuntaan.

Olen itse viettänyt pahimman teini-ikäni maissa, joissa olutta sai ostaa ja baariin pääsi 16-vuotiaana. Toki sielläkin teinit vetivät ensikännejä halvasta omenaviinistä ja seuraukset olivat sen mukaisia, mutta yleinen asenneilmasto suosi maltillista alkoholin käyttöä. Kännissä kaupungilla toikkarointi ja humalatilalla ylpeily ei yksinkertaisesti ollut suotavaa käytöstä. Tästä syystä suomalainen ryyppäyskulttuuri on aina jäänyt minulle hyvin vieraaksi enkä siksi näe siinä oikeastaan mitään hyvää.

Olenko nyt kamala snobi? Tietenkin olen. Onko tästä asiasta muka joskus ollut jotain epäselvyyttä? Olenko joskus ollut tolkuttomassa humalassa, sammunut outoihin paikkoihin, oksennellut ja sekoillut? Kyllä olen. Olenko ylpeä siitä? En. Minulle vakava humalatila on alkoholin käytön seurauksena tuleva vahinko. Ei sen ensisijainen tarkoitus.

Movie Monday #33 - Lapsitähti

2012-01-26T10:10:00.004+02:00

Kuka lapsinäyttelijä on jäänyt mieleen tai tehnyt vaikutuksen?

Lapsinäyttelijöiden kohtalo ei ole etenkään Hollywoodissa aina ruusuinen. Pienet ja söpöt ihmiset imaistaan koneiston syövereihin, tungetaan tiettyyn muottiin ja sylkäistään armottomasti ulos heti kun he lakkaavat olemasta pieniä ja söpöjä. Heiltä riistetään normaali lapsuus ja nuoruus. Etenkin Disney-universumin tuotteet pakotetaan esittämään kilttiä ja siveää, olemaan suorastaan epänormaalin puhtoisia. Sitten ihmetellään ja moralisoidaan sädekehät pään päällä loistaen kun he parikymppisinä sekoavat ja yrittävät ottaa liian lyhyessä ajassa menetetyn ajan takaisin. Näin on käynyt aivan liian monelle entiselle lapsitähdelle. Jotkut ovat selvinneet voittajina, esimerkiksi Drew Barrymore ja The Black Eyed Peas -yhtyeen Fergie. Useimmille ei käy yhtä hyvin.

Jotkut lapsitähdet taas onnistuvat luovimaan kaiken tämän kuvottavan tekopyhyyden läpi jalat maassa ja nousemaan pinnalle myös aikuisina. Heistä ehkä paras esimerkki on Jodie Foster. Huomattavan rankalla lapsiprostituoidun roolilla Taksikuski-elokuvassa itsensä läpi lyönyt Foster on onnistunut pitämään yksityisen ja julkisen elämänsä erillään ja laajentamaan ammattitaitoaan myös ohjaamisen ja tuottamisen puolelle. Foster on yksi kaikkien aikojen suosikkinäyttelijöistäni, jonka monipuolista ja vaihtelevaa uraa on mielenkiintoista seurata.

Movie Monday #32 - Animaatio

2012-01-19T10:38:00.003+02:00

Viikon Movie Monday -haaste koskee animaatioelokuvia.

Niitä onkin tullut katsottua elämän aikana aika paljon. Lapsuuteen kuului olennaisena osana jokavuotinen Disney-elokuva, ja aikuisena mukaan ovat tulleet erilaiset lyhytanimaatiot, Pixar ja Studio Ghibli. Se, joka väittää animaatioelokuvien olevan vain lapsille ja puhuu "piirretyistä", on tietämätön moukka.

Otan tähän haasteeseen esille elokuvan, joka on mielestäni esimerkki todellisesta ikärajat ylittävästä animaatioelokuvasta. Up - kohti korkeuksia teki minuun aivan valtavan vaikutuksen. Katsoin sen herkässä mielentilassa, erittäin penkin alle menneen päivän päätteeksi. Ja se kosketti syvältä ja jäi mieleeni yhtenä elämäni harvoista viiden tähden elokuvista. Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan, hahmoista ja tarinasta lähtien. Aikuiset samaistuvat ja löytävät kosketuspintaa sen kehystarinassa, lapset nauttivat hauskoista tapahtumista ja hupaisista hahmoista. Hieno elokuva.

Syö vihasi

2012-01-17T16:29:00.000+02:00

Erilaisia elämää helpottavia vinkkejä jakava sivusto Lifehacker julkaisi juuri tekstin, jossa analysoidaan pahan tuulen syitä tieteen näkökulmasta.

Siinä mainitaan, että syömättömyys ja siitä aiheutuva alhainen verensokeri on suuri pahan tuulen aiheuttaja.

Kuka tahansa minut tunteva ihminen voi kertoa teille, millainen minä olen nälkäisenä. Sanalla sanoen: hirveä. Alhainen verensokeri on pahin viholliseni, perheessäni periytyvä ilmiö. Minun on saatava syödä kunnon aterioita säännöllisesti, muuten kaikki menee pieleen.

Maailmasta löytyy ihmisiä, jotka voivat siirtää nälän tunnetta melkein loputtomasti eteenpäin. Tällaiset ihmiset ovat minusta käsittämättömiä. Ja mikäli ruokahuolto on uskottu heidän harteilleen, he ovat suorastan sietämättömiä.

Kun verensokerini tipahtaa, se romahtaa. Se vie kaiken mukanaan. Se on kuin sortuva korttitalo, joka tuhoaa lisäksi kaiken ympäriltään. Se muuttaa minut todelliseksi rouva Hydeksi; Raivoavaksi, kiukuttelevaksi, tiuskivaksi sekopääksi, joka ei pysty ajattelemaan muuta kuin ruokaa.

Mutta kun saan ruokaa mahaani, kaikki muuttuu paremmaksi. Muutun hetkessä kamalasta hirviöämmästä rauhalliseksi ja tyyneksi leidiksi, joka katuu aikaisempaa käytöstään syvästi.

Nyt kun olen matkalla kohti vähemmän vihaista minää, ymmärrän että yksi keino vihan taltuttamiseksi on verensokerin pitäminen kurissa. Ja se tapahtuu yksinkertaisesti säännöllisillä aterioilla ja terveellisillä välipaloilla. Nytkin työpöydälläni on pussillinen cashew-pähkinöitä, joita on hyvä mutustella aina muutama kerrallaan. Ja kas, eipä ole verensokeri tänään laskenut vielä kertaakaan punaisen puolelle. Minun on pakko tsempata tässä asiassa, niin olennainen osa omaa hyvinvointiani se on. Tekosyitä ei enää suvaita.

Vihan on tultava ulos jotta sen voi taltuttaa

2012-01-10T10:00:00.000+02:00

Olen aikaisemmin jo sanonut, että minusta uuden vuoden juhlinta on täyttä fuulaa.

Suurin osa uuden vuoden lupauksistakin on fuulaa, tyhjiä puheita laihtumisesta ja sen sellaisesta, jotka unohtuvat viimeistään helmikuun puolivälissä. Mutta aivan täysin vailla mitään perustaa ja ideaa ne eivät ole.

Viime vuosi oli suuren muutoksen aikaa. Karhumiehen ja minun elämääni saapui Karhunpentu, kokonaan uusi ihminen. Hän on meidän lapsemme, meistä riippuvainen, pieni ja avuton. Meidän tehtävänämme on luotsata häntä elämän karikoissa ja opettaa hänelle, miten tässä maailmassa eletään.

Olen sekä Karhunpennun myötä että ystäväni Jennyn inspiroimana alkanut miettiä sitä, millainen minä olen. Millainen olen ihmisenä, vaimona, äitinä, sisarena, tyttärenä, ystävänä?

Kun Facebook vuoden vaihteen alla julkaisi Aikajana-toiminnon, kävin läpi vanhoja päivityksiäni. Enkä aina pitänyt näkemästäni. Huomasin, miten vihainen ja kiukkuinen, saamaton, jatkuvasti treenaamisesta luistava ja treenaamattomuuden aiheuttamaan ahdistukseen suklaata puputtava veemäinen ämmä olen ollut. Miten minusta tuli tällainen? Haluanko olla tuollainen ihminen? Haluanko, että Karhumiehellä on tällainen vaimo ja Karhunpennulla tällainen äiti? En todellakaan.

Niin, miten minusta siis tuli tällainen? Syitä on varmasti monia, jotka aion nyt selvittää. Yksi syy on ehdottomasti se, että leimautumisen ja muiden suututtamisen pelossa pidän monia asioita sisälläni. Vaikka olenkin perusluonteeltani hyvin suorapuheinen ja teräväkielinenkin, niin aivan liian usein silti annan ihmisten kävellä ylitseni, mukaudun muiden tahtoon enkä ole rehellinen itselleni ja mielipiteilleni. Se loppuu nyt.

Muutos alkoi oikeastaan jo vuoden 2010 lopulla, kun varhaisena uuden vuoden päätöksenä päätin olla ärsyyntymättä enää muiden ihmisten tyhmyydestä. Olin tuohon asti viettänyt valtavat määrät aikaa netin keskustelupalstoilla. Välillä siellä käydyt keskustelut olivat hauskoja, ihania ja hedelmällisiä, onhan sieltä tarttunut mukaan myös muutama ihan oikea ystäväkin. Mutta enimmäkseen siellä oli pelkkää ilkeyttä, pimeyttä ja katkeruutta, joka myrkytti mielen ja sielun.

Sitten Newsweek-lehti valitsi Suomen maailman parhaaksi maaksi asua ja netti räjähti. Facebookissa ja muualla piloille hemmotellut, ensimmäisen maailman ongelmissaan rypevät kiukkupussit mäkättivät siitä miten kauhean väärässä tämä arvio oli, kun eihän täällä edes bussikuskit tervehdi! Ja pimeääkin on! Ja joskus saattaa joku alkoholisti pissata porttikäytävään ja sitten vähän haisee.

Tuolloin tajusin, että kaikkiin väittelyihin ei yksinkertaisesti kannata mennä mukaan. Minun ei ole mitään ideaa pistää turhaa energiaa ja aikaa ja menettää jopa yöuniani sen takia, että yritän kääntää jääräpäisten paksukallojen päitä. Kyllä, joskus ovat yöunet tämän takia jääneet vähäisiksi. Eikö olekin typerää? Tämä uuden vuoden lupaus on pitänyt enemmän tai vähemmän hyvin, ja se on parantanut elämäni laatua aika paljon. Toki hermostun yhä täydellisestä idiotiasta, kukapa ei hermostuisi, mutta olen entistä paremmin oppinut jättämään sen omaan arvoonsa.

Nyt on siis aika täydentää tätä lupausta.

Lupaan olla vähemmän vihainen.

Ainoa tapa olla vähemmän vihainen on antaa sen vihan tulla ulos, käsitellä se ja näin taltuttaa se.

Monet vihaa aiheuttavat tunteeni johtuvat yksittäisistä ihmisistä, joista jotkut myös lukevat tätä blogia. Suuttumisilta ei siis voida välttyä, ehkä odotettavissa on myös muutama välirikko. Mutta olen valmis ottamaan sen riskin, johtihan erään myrkyllisen ystävyyssuhteen raju päättyminen minun osaltani parantuneeseen elämänlaatuun. Otan myös sen riskin, että joudun jonkun toisen bloggarin hampaisiin, niinkin on käynyt aikaisemmin.

Linjani on, että sen mitä kirjoitan nettiin, sen voin sanoa myös kasvokkain.

Tänä vuonna tulen siis vähintään kerran viikossa purkautumaan tähän blogiin. Ja lupaan, että purkautumiset tulevat johtamaan tarkempaan itseanalyysiin, omien tunteiden tarkasteluun ja sitä kautta niiden käsittelyyn. Ennen kuin huomaankaan, niin vuoteen 2013 mennessä peilistä saattaa katsoa paljon seesteisempi ihminen.

Kuvat: iStockphoto

Movie Monday #31 - Pahan pauloissa

2012-01-09T19:48:00.002+02:00

Mikä on minun suosikkini pahishahmoista? Itsestään selvä vastaus on, että

Noidat

Olen lapsesta asti rakastanut satuja. Pienenä kuvittelin itseni keijukaiseksi, piirtelin paperit täyteen hyviä haltijattaria ja keijuja, kimalletta ja tähtisadetta. Noidat ovat keijujen ja haltijattarien ilkeitä puoliskoita. Niillä on taikavoimia, ne saavat asioita aikaiseksi, ne ovat salaperäisiä. Joskus ne ovat rumia, usein kauniita mutta kylmiä. Sanalla sanoen, aivan tajuttoman kiehtovia.

Lars von Trier: Melancholia (Tanska/Ruotsi/Ranska/Saksa, 2011)

2012-01-09T10:00:00.000+02:00

Voiko elokuvasta pitää, vaikka siinä ei varsinaisesti tapahdukaan mitään ja tietystä näkökulmasta katsottuna sitä voi pitää jopa tylsänä? Melancholia osoittaa, että voi.

Elokuva sijoittuu Justinen (Kirsten Dunst) ja Michaelin (Alexander Skarsgård) hääjuhliin, jossa kaikki on päällisin puolin ihanaa ja kaunista. Mutta illan edetessä korttitalo luhistuu, samaan tahtiin Justinen, tämän siskon Clairen (Charlotte Gainsbourg) ja heidän rakkaimpiensa mielten ja elämän kanssa. Samaan aikaan Maata uhkaa auringon takaa ilmestynyt planeetta Melancholia, jonka vetovoima ja läheisyys vaikuttaa kaikkeen.

Melancholia on äärimmäisen kaunis ja hieno elokuva, jonka pysähtyneestä tunnelmasta joko pitää tai ei pidä. Minut se vangitsi, minä seurasin kiinnostuneena tapahtumien kulkua, kuvia, ääniä ja tunnelmia. Päähenkilöiden motiivit tosin jäivät kieltämättä häiritsevän etäisiksi. Justinen ja Clairen mielentilaa ei koskaan sen tarkemmin selitetty, mikä kieltämättä jäi vähän vaivaamaan. Nyt he näyttäytyivät vain melko epämiellyttävinä, hemmoteltuina ämminä sen sijaan että olisivat olleet syvällisempiä henkilöitä.

Varmaa on, että tämä elokuva jää mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa.

Martin Campbell: Green Lantern (USA 2011)

2012-01-08T10:00:00.000+02:00

Hal Jordan (Ryan Reynolds) on testipilotti, joka pääsee lentämään uusimmilla ja hienoimmilla koneilla. Hän on halunnut pilotiksi aina siitä saakka kun hänen isänsä kuoli lentoturmassa. Muisto isän turmasta vaivaa Halia ja aiheuttaa sen, että aina välillä pelko ottaa vallan. Sillä ilmeisesti kaikki pilotit tai siksi halajavat kärsivät samasta ongelmasta kuin Top Gun -elokuvan Maverick. Kun galaktinen oikeuden puolustajien joukko nimeltä Vihreät lyhdyt valitsee Halin ensimmäisenä ihmisenä ryhmänsä jäseneksi, Halin on voitettava pelkonsa ja kasvettava siksi mieheksi, joka hänestä piti aina tulla. On Halilla tyttökin, lapsuuden rakastettu Carol (Blake Lively). Carol on nätti ja myöskin lentäjä. Uskokoon ken haluaa.

Mitä supersankarielokuviin tulee, niin Green Lantern ei ole sieltä parhaimmasta päästä. Se on tarinaltaan ohut rahastusyritys, jonka yliampuvat efektit pistävät välillä silmään todella kömpelösti. Kyllä tämän kerran katsoi, mutta mitään mieleenpainuvaa supersankarielokuvan lajityyppiin tämä ei tarjoa.

Oren Peli: Paranormal activity (USA 2007)

2012-01-07T10:00:00.000+02:00

Ensin minun piti mennä elokuvateatteriin katsomaan tämä. Sitten en mennyt. Sitten minun piti vuokrata tämä vaikka kuinka monta kertaa. Mutta en vuokrannut. Lähinnä siksi että Karhumies ei halua katsoa kanssani kauhua. Mutta sitten Paranormal activity tuli televisiosta ja kaikki oli hyvin.

Kunnes piti mennä nukkumaan ja makuuhuoneen varjot alkoivat liikkua. Sitten yöllä Karhunpentu heräsi itkien. Ja ylipäätään mieli alkoi tehdä tepposia. Sanalla sanoen, en ole pelännyt mitään elokuvaa niin paljon sitten Blair Witch Projectin.

Elokuva kertoo Katiesta ja Micahista (Katie Featherston ja Micah Sloat), jotka ovat juuri muuttaneet yhteen uuteen taloon. Katieä on kahdeksanvuotiaasta asti seuranneet oudot tapahtumat. On ääniä, outoja varjoja, katoavia esineitä, jopa lapsuuden kodin tuhonnut selvittämätön tulipalo, jossa kuitenkin säästyttiin henkilövahingoilta. Välillä menee pitkiäkin aikoja ilman mitään outoja tapahtumia, mutta nyt on taas alkanut sattua kaikenlaista. Micah päättää kuvata tapahtumat yökameralla. Ja näin alkavat tapahtumat pikkuhiljaa eskaloitua siihen pisteeseen, että nuoripari tajuaa olevansa tekemisissä jonkin todella vaarallisen ja vihaisen olennon kanssa.

Paranormal activity luottaa efektien sijaan ihmismielen tepposiin, odottamiseen, hiipivään hiljaisuuteen, pimeisiin nurkkiin ja tietämättömyyden aiheuttamaan hermostuneisuuteen. Se on tehokas ja piinaava puolitoistatuntinen, joka hiipii mieleeni vieläkin.

Jatko-osissa on ymmärtääkseni mukana lapsia ja vauvakin. Ne jätän suosiolla tässä elämänvaiheessa väliin.

Movie Monday #30 - Ei osaa ameriikan kieli

2012-01-06T20:24:00.000+02:00

Kamalaa tämä elämä kun vasta nyt pääsee vastaamaan omaan Movie Monday -haasteeseensa!

Tällä viikolla kyselin lukijoiden suosikkeja ei-englanninkielisten, tai ainakin ei-amerikkalaisten elokuvien perään. Useille vannoutuneille elokuvafaneille kysymys on kieltämättä turhan lavea, mutta moni vähän tavallisempi elokuvien katsoja ei välttämättä osu kovinkaan usein Hollywoodin ulkopuolisen tuotannon ääreen. Etenkään näinä Finnkinon monopoliaikoina.

Itselläni on valtavan paljon suosikkielokuvia, jotka eivät ole Yhydsvaltoja tai Hollywoodia nähneetkään. On kaikkea taiteesta aika suuren rahan tuotantoihin, hömpästä vakavaan. Mutta jos pitäisi nyt nostaa yksi elokuva esittelyyn, niin olkoon se sitten Suomessa hämmentävän vähälle huomiolle jäänyt hittikomedia.

Cédric Klapischin ohjaama Espanjalainen kimppakämppä (L'auberge espagnole, Ranska/Espanja 2002) kertoo yhdestä vuodesta kuuden vaihto-opiskelijan asuttamasta kimppakämpässä Barcelonassa. Keskushenkilö on ranskalainen Xavier (Romain Duris), kauppatieteiden opiskelija joka lähtee Pariisista Barcelonaan Erasmus-vaihtoon viimeistelemään graduaan. Ranskaan jää hippiäiti, vaativa ja tiukka isä sekä söpö tyttöystävä, Barcelonassa taas avautuu kokonaan uusi maailma. Pian hän löytää asunnon, jossa asuu hänen lisäkseen britti, italialainen, saksalainen, tanskalainen, espanjalainen ja belgialainen. Tilanne on suoraan jostain vitsistä, eikä siitä naurua ja komediaa puutu. Jokapäiväinen elämä aiheuttaa parhaimmat naurut ja, no, se mikä tapahtuu Barcelonassa jää Barcelonaan.

Espanjalainen kimppakämppä on ihana, raikas ja hersyvä komedia tämän päivän Euroopasta, jossa maiden väliset rajat ovat avoinna mutta kulttuurien kohtaaminen aiheuttaa yhä törmäyksiä. Se on tarina ystävyydestä, aikuistumisesta ja oman itsensä löytämisestä. Elokuva oli ainakin Ranskassa aivan valtava hitti ja taidettiinpa sille tehdä jatko-osakin, typerän suomenkielisen nimen saanut Sinkkuuden huuma (Les poupées russes, Ranska/Iso-Britannia 2005) jota en ole nähnyt.

Näin itse tämän elokuvan ensimmäistä kertaa Suomessa televisiosta ja ostin sen myöhemmin omakseni Anttilasta. Joten, toivoa sen näkemiseksi täällä on. Suosittelen lämpimästi.

Alla oleva traileri on vain ranskaksi, en löytänyt tekstitettyä versiota.

Uusi. Vuosi?

2011-12-29T21:18:00.003+02:00

Yksi vuoden lempijuhlistani eli joulu on jo takanapäin. Oikeastaanhan joulu jatkuu loppiaiseen asti, tai ainakin nuutinpäivään. Mutta joulunpyhät ovat ohi ja se tarkoittaa sitä että edessä on yksi vuoden turhimmista pakkojuhlista, eli uuden vuoden aatto.

En ole koskaan innostunut uuden vuoden aatosta. Minulle ajatus vuoden vaihtumisesta keskellä talvea on vähän absurdi, parempi aika vuoden aloitukselle olisi kevät. Taiat yms. ovat ihan hauskoja, mutta niitä voi tehdä muutenkin. Ylipäätään uusi vuosi on minulle samanlainen juhla kuin monille juhannus tai vappu; tylsä tekosyy suurimmalle osalle ihmisistä vetää pää täyteen ja käyttäytyä tyhmästi.

Lapsuudessani vuoden vaihtumista ei koskaan juhlittu mitenkään erityisesti, söimme hyvää ruokaa ja pelasimme lautapelejä. Saatoimme myös valaa tinaa. Mutta siinäpä se sitten olikin. Teini-ikäisenä ja opiskeluaikoina uuden vuoden juhlintaan iskostui se pakkojuhlan maku. Aina oli pakko juhlia, vaikka ei huvittanut, aina stressattiin missä ja miten juhlitaan ja aina kaikki meni jotenkin pieleen.

Ja melkein aina sain huomata, että juuri minä olin se, jonka juhlakutsu oli "hukkunut postissa". Eräs ikävimpiä uuteen vuoteen liittyviä muistojani on lukiosta, kun lukion viimeisen luokan uuden vuoden aattona minulle selvisi että minut oli jätetty yksien juhlien ulkopuolelle. Olin siihen asti pitänyt juhlien järjestäjiä ihan OK luokkatovereina. Joistain erimielisyyksistämme huolimatta. He olivat puhuneet juhlista koko syksyn kasvojeni edessä, sanoen koko ajan että he kutsuvat "meidät kaikki" näihin juhliin. Olivat vaan jättäneet kertomatta minulle, että minä en heidän silmissään kuulunut "heihin kaikkiin". Mielipiteeni kyseisistä henkilöistä laski tämän tapauksen jälkeen jyrkästi pakkasen puolelle ja on vasta viime vuosina kivunnut sieltä takaisin sinne jonnekin plus viiteen. Monet luulevat, että karsastin näitä naisia koska olimme myös ihastuneet samaan kundiin kun oikeasti syy oli se että jouduin kestämään heiltä tällaista kohtelua.

Viime aikoina en ole enää jaksanut stressata kyseisestä juhlasta. Olemme viettäneet sitä Karhumiehen ja muutaman hyvän ystävän kanssa ihan rennosti, ilman turhia paineita ja stressiä. Ja se on ollut oikein mukavaa. Näin se aikoo sujua minulta vastaisuudessakin. Ei stressiä, ei pakkoa, ei "postissa hukkuneita" kutsuja.

Miten sinä suhtaudut uuden vuoden juhlintaan? Otatko uuden vuoden ilolla vastaan vai välitätkö siitä lainkaan?

Joulu ja lapsen mieli

2011-12-23T21:47:00.001+02:00

Tänä vuonna joulu on vähän erilainen kuin aikaisemmin. Kyseessä kun on Karhunpennun ensimmäinen joulu. Hän ei vielä ymmärrä muun kuin lahjapapereiden ja muun rapisevan ja kimaltelevan päälle, mutta silti tämä on yksi niistä tärkeistä ensimmäisistä kokemuksista.

Itse pidän joulusta, olen aina pitänyt. En voi sanoa olevani varsinaisesti jouluihminen, mutta on tämä kiva aika vuodesta. Pidän joulukuusesta,sen koristelemisesta, lahjapaketeista, joulukorteista, koristeista, valoista, ruuista ja makeisista. Pidän joululauluista ja ylipäätään koko tunnelmasta.

Tykkään sekä saada että antaa lahjoja, samoin joulukorttien kanssa. Vaikka periaatteessa tiedän, että kortit kuormittavat ympäristöä, haluan silti lähettää niitä. Tänä digitaalisena aikana tällaisten perinteisten tervehdysten merkitys vaan korostuu. Ja valehtelisin jos sanoisin, että pukin kontissa olevat lahjat eivät houkuttele avaamaan jo nyt. Olen ehkä säilyttänyt lapsenmielisen suhtautumisen jouluun, mutta minusta pakettien sisällön suhteen intoileminen on kivaa.

Haluan siis toivottaa kaikille hyvää, rauhallista ja kiireetöntä joulua! Nauttikaa kaikesta hyvästä ja unohtakaa paha ainakin hetkeksi.

Giikki, friikki vai mikä?

2011-12-09T18:15:00.000+02:00

Olen seurannut mielenkiinnolla uudessa Nörttitytöt-blogissa käytävää keskustelua "nörtti" -sanan ympärillä. On ollut hämmentävää huomata, millaisia aggressioita kyseisen sanan uudelleen määrittely on herättänyt. Joillekin tahoille sana on ilmeisen pyhä, joillekin taas niin negatiivisesti latautunut, että sen merkityksen laajentaminen ja ottaminen uuteen käyttöön positiivisessa merkityksessä on kaikesta päätellen maailmanlopun paikka.

Puhun usein itse itsestäni nörttinä. Eräs työkaverini tokaisi minulle taannoin, että olen nörtti. Tosin siinä missä minä käytän tätä sanaa humoristisessa ja positiivisessa mielessä, ko. duunikaveri taisi yrittää halventaa. Olisi onnistunutkin, mikäli olisimme peruskoulun kuudennella luokalla.

Freaks and Geeks, kannattaa katsoa!

Mutta tarkalleen ottaen minä en ole nörtti. En sanan alkuperäisessä merkityksessä. En ole tietokonenero, vaikka pienet bugit eivät minua hetkauta. Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa lyhyen matematiikan, pitkä ei ollut missään vaiheessa edes vaihtoehto. Matikka ja luonnontieteet eivät vaan koskaan olleet minun juttuni. Koodaustaitoni rajoittuvat HTML-ohjelmointikielen perusteisiin, ja sitäkin teen mieluiten DreamWeaverillä tai jollain vastaavalla ohjelmalla. Tietokonepelitkään eivät ole minulle niin hirvittävän tuttuja, pelasin ensimmäisen konsolipelini läpi pari vuotta sitten. Dead Space, mikä mahtava kokemus!

Mutta joissain piireissä olen supernörtti. Niissä, joissa näppäinoikoteiden käyttäminen on suoranaista neroutta, verkkokaupasta tilaaminen äärimmäinen rohkeuden osoitus ja blogin pitäminen jopa Blogger-alustalla osoitus kovimman tason tietokoneguruudesta.

Mikä minä sitten olen? No, minähän olen "geek". Siis giikki. Siis fanitukseen taipuvainen ihminen, joka suhtautuu fanittamisen kohteisiinsa älyllisen pakkomielteisesti. Niinhän minä suhtaudun elokuviin ja fanittamiini TV-sarjoihin. Mutta suomen kielessä ei ole olemassa vastinetta "geek" -sanalle. "Giikki" on ainakin minusta todella kömpelö ja outo, kun taas nörtti sopii tähän tarkoitukseen suomeksi oikein hyvin. Kyllähän ihminen voi olla leffanörtti, telkkarinörtti, käsityönörtti tai mikä lie. Eikö voikin?

Täällä on muuten hauska diagrammi näistä sanoista, kannattaa tutustua ››

Rakkaat nörtti/giikki/friikki/spiikki/miikki/tiikki -lukijani, mitä mieltä te olette? Tiedän, että teitä on paljon. Loukkaannutteko, jos joku sanoo teitä nörtiksi? Vai välitättekö lainkaan mistään leimoista tai määritelmistä?

Itsenäisyyspäivän mietteitä

2011-12-06T20:52:00.000+02:00

Näin itsenäisyyspäivän tiimoilla on hyvä pysähtyä miettimään omaa kansallista identiteettiään ja mitä se merkitsee. Joillekin se on vahva ja vankka tunne, he tietävät kuuluvansa tiettyyn maahan ja tiettyyn kansaan. Jotkut taas ovat ikuisia matkaajia, joille kansallinen identiteetti ja kansallisuus eivät joko ole tärkeitä tai ovat suorastaan ajatuksena vastenmielisiä.

Itselleni tunne siitä, että olen suomalainen ja kuulun Suomeen, on ollut selviö niin kauan kuin muistan. Lapsuudessa ja teini-iässä vietetyt ulkomaanvuodet vain vahvistivat tätä tunnetta. Voit ottaa tytön pois Suomesta mutta et Suomea pois tytöstä. Itselle vahva kansallinen identiteetti merkitsee paitsi ylpeyttä ja rakkautta omaan kieleen, juuriin, ja kulttuuriin, myös valmiutta kyseenalaistaa ja uudistaa kyseistä kulttuuria ja sen normeja.

Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos. Kieli muuttuu, tavat muuttuvat, kulttuuri muuttuu. Vahva identiteetti, niin henkilökohtainen kuin kansallinenkin, kestää tämän, sopeutuu ja mukautuu. Heikko ei. Voi olla isänmaastaan ylpeä ihminen olematta silti tiettyihin ajatusmalleihin jumiutunut jästipää, jolle kaikenlainen muutos ja erilaisuus on kauhistus. Onko Suomi vuonna 2011 jo niin identiteetiltään vahva maa, että se on valmis vastaanottamaan muutoksia ja ulkopuolisia vaikutteita, avautumaan ja keskustelemaan.

Minä haluan uskoa, että on.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

P.S. Tuntematon sotilas on digiboksilla :-)

Movie Monday #28 - Iloinen yllätys

2011-12-05T13:06:00.001+02:00

Mistä elokuvasta en odottanut pitäväni, mutta se yllättikin positiivisesti?

Olin tuolloin parikymppinen leffafriikki, joka oli periaatteen vuoksi sitä mieltä että kaikki amerikkalaiset elokuvat, erityisesti komediat, ovat kamalaa hapatusta. Niinpä eräänä iltana kun vuokrasin Sekaisin Marista -elokuvan, tein sen nokka pystyssä, valmiina haukkumaan. Ja olin väärässä.

Kyseessä olikin oikeasti hauska ja hilpeä komedia, joka kirvoittaa vieläkin makeat naurut. Leffasnobin piti niellä ylpeytensä. Ja hyvä niin.

Movie Monday #27 - True Story

2011-12-03T10:00:00.000+02:00

Viikon Movie Monday haastaa kertomaan todelliseen henkilöön tai henkilöihin perustuvasta elokuvasta, jota rakastaa tai vastaavasti rakastamasta henkilöstä tehdystä elokuvasta josta ei pidä sitten lainkaan.

Onhan näitä todellisiin henkilöihin perustuvia elokuvia nähty, ja monista olen pitänytkin. Hienoja elokuvia ovat muun muassa Kuninkaan puhe, Chaplin, The Doors, Bonnie ja Clyde, Schindlerin lista, The Queen, Perikato, vain muutaman mainitakseni.

Mutta silti valitsen varsinaiseksi postauksen aiheeksi elokuvan, joka oli pienoinen pettymys. The Runaways on hieno bändi. Sitä vähäteltiin aikoinaan pelkkänä tuotteistettuna tyttöbändinä, mutta ne nuoret naiset osasivat oikeasti soittaa ja heidän vaikutuksensa nykypäivän musiikkimaailmaan on kiistaton. Siksi heistä tehty, viime vuonna ilmestynyt elokuva (arvostelu täällä) ei vastannut odotuksiani. Musiikki kyllä rokkasi lujaa ja nuoret näyttelijät pistivät parastaan, mutta bändin mielenkiintoinen historia ja itse tarina jäivät kovin ohuiksi. Tällä elokuvalla oli mahdollisuus nostaa tämä loistava yhtye takaisin parrasvaloihin ainakin hetkeksi, mutta siinä se ei valitettavasti onnistunut.

Paul Feig: Bridesmaids (USA 2011)

2011-12-02T18:56:00.000+02:00

Masentavaa, että vielä nykyään naisten näkökulmasta tehty komedia, jonka päähenkilöt tuntuvat aidoilta ja oikeilta naisilta eivätkä miltään tuotteistetuilta muovinukeilta, on harvinaisuus. Piristävää sen sijaan on, että sellaiseksi osuu niinkin hauska leffa kuin Bridesmaids.

Annien (Kristen Wiig) ja Lillianin (Maya Rudoplh) ystävyys on kestänyt lapsuudesta saakka. He tuntevat toisensa läpikotaisin ja ovat aina olleet toistensa tukena. Niinpä kun Lillian menee kihloihin ja aloittaa häävalmistelut, on Annie itsestään selvästi kaaso. Vaikka Annie on vähän höntti eikä hänen oma elämänsä ole tällä hetkellä aivan mallillaan, niin kaason tehtävistä hän päättää suoriutua kunnialla. Mutta sitten hän tutustuu Lillianin uuteen ystävään Heleniin (Rose Byrne), joka hieman lapsellisesti on päättänyt omia Lillianin ja hääjärjestelyt kokonaan itselleen. Annie ei ole aivan sinut tämän asian kanssa ja pian naisten kilvoittelu johtaa yhteen jos toiseenkin noloon ja vaivaannuttavaan tilanteeseen.

Bridesmaidsin paras puoli on, että sen henkilöhahmot sekä tuntuvat että näyttävät aidoilta. Annien epäonneen ja Lillianin vähintäänkin epäsuhtaiseen morsiusneitokaartiin on helppo samaistua. Minä itse olen ollut läsnä polttareissa, joissa oli eräs "Helen". Elokuva kuitenkin kärsii hienoisista ylilyönneistä, esimerkiksi ruokamyrkytyskohtaus tuntui kovin turhalta. Lisäksi Lillianin käly Megan (Melissa McCarthy) muistutti aika paljon Kauhean kankkusen Alania, mikä söi sinänsä hauskan hahmon tehoa. Mutta muuten elokuva toimi oikein hyvin. Vitsit olivat hauskoja ja loppu oli positiivinen muttei yltiöimelä. Ja kyllä, minäkin soitin aikoinani stereoista Wilson Phillipsiä lujaa, kun kukaan muu ei ollut kuulemassa.

Will Gluck: Easy A (USA 2011)

2011-12-01T20:32:00.001+02:00

Kaksi kysymystä:

Kysymys A:
Voiko vuonna 2011 tytön maine vielä tahriintua siitä, että hän kertoo julkisesti olevansa seksuaalisesti aktiivinen?

Kysymys B:
Kuinka nopeasti huhut leviävät ja vääristyvät?

Vastaus A:
Niin uskomattomalta ja takapajuiselta kuin se kuulostaakin, niin kyllä voi.

Vastaus B:
Nopeasti. Todella nopeasti.

Emma Stonen raikkaasti ja hauskasti esittämä Olive Penderghast saa kokea tämän omissa nahoissaan, kun hän erehtyy kertomaan valkoisen valheen ystävälleen Rhiannonille (Aly Michalka).

Olive on nätti, fiksu, sanavalmis, sosiaalinen ja kaikin puolin viehättävä ja mukava tyttö joka ei kuitenkaan ole mikään poikien suosikki ja on siksi yhä neitsyt. On lohdullista huomata, että tämä on yhä 17-vuotiaiden mielestä maailman kamalin asia, olinhan itse tuon ikäisenä täysin vakuuttunut siitä että jos olen koskematon vielä 18-vuotiaana, kuolen nunnana. Vähän toisin kävi :-). Silti Oliven sosiaalinen status pistää vähän ihmettelemään, mutta pistetään se Hollywoodin erikoisten ulkonäkökäsitysten piikkiin.

Välttääkseen telttailuviikonlopun Rhiannonin ja tämän erikoisten vanhempien kanssa, Olive valehtelee menevänsä treffeille kuvitteellisen opiskelijapojan kanssa. Ja seuraavana maanantaina koulussa lisää panoksia kertomalla että kyseinen "Roger" sai kunnian olla Se Eka. Ketään "Rogeria" ei tietenkään ole ja Oliven neitsyys on yhä tallella, mutta kun koulun jeesustelijoiden kuningatar Marianne (Amanda Bynes) kuulee Oliven tunnustuksen, alkaa huhu levitä. Ja pian se on saanut sellaiset mittasuhteet, että Oliven maine, ystävyyssuhteet ja muutama muukin suhde on pahasti vaakalaudalla. Hänen on korjattava tilanne, muuten kaikki hajoaa käsiin.

Easy A on terävä, hauska ja osuva komedia parhaimpien John Hughesin elokuvien hengessä. Hahmot ovat hassuja, mutta samaistuttavia ja uskottavia. Dialogi toimii ja sisältää kaltaiselleni teini-elokuvien fanille paljon herkullisia viittauksia herra Hughesin parhaimpaan tuotantoon. Näyttelijät ovat hyviä, ja erityisesti pääosan Emma Stone on miellyttävä uusi tuttavuus.

Mutta vielä palatakseni ensimmäiseen kysymykseen, niin kyllä, vuonna 2011 on yhä täysin uskottavaa tehdä elokuva jossa tyttö joutuu yhteisön hyljeksimäksi seksuaalisen vapaamielisyytensä takia. Pöyristyttävää.

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

2011-11-15T10:00:00.001+02:00

Katsoin ensin elokuvan, luin vasta sitten kirjan. Sen pitäisi mennä toisin päin, mutta joskus se menee näin päin.

Kirja ja elokuva eivät eroa toisistaan juonen tasolla juuri lainkaan, mutta kokemuksina ne olivat minulle aika erilaiset. Siinä missä elokuva oli mielestäni pinnallinen ja lattea, tylsäkin, kirja vei paljon tehokkaammin mukanaan. Se tarjosi paljon syvällisempää tietoa henkilöhahmojen elämästä ja monista tapahtumista ja oli siinä mielessä paljon koskettavampi. Monet tapahtumat jotka elokuvassa tuntuivat oudon irrallisilta, saivat kirjassa viimein merkityksen ja ymmärsin niitä huomattavasti paljon paremmin.

Esimerkiksi koko hahmojen suhde seksiin oli mielestäni elokuvassa sivuutettu turhan yliolkaisesti, kun taas kirjassa se on tärkeä osa kokonaisuutta ja tarinaa. Esimerkiksi Ruthin mieltymys pornolehtiin selitettiin kirjassa paljon paremmin ja sai minut ymmärtämään hahmoa huomattavasti paljon enemmän kuin elokuvan perusteella ymmärsin.

Toisin sanoen, tässä kävi nyt niin että kirja oli parempi kuin elokuva. Niinhän se yleensä meneekin.

Movie Monday #25 - Tuntematon sotilas

2011-11-14T16:17:00.000+02:00

Tällä viikolla tehdään noloja tunnustuksia.

Yle Teema on hieno kanava. Koin sen kanavan ansiosta pari viikkoa sitten todellisen sivistystason nousun, kun sain ruksattua peräti neljä noloa näkemätöntä elokuvaa pois listaltani. Kyllä, ennen Teeman kymmenvuotissyntymäpäivien juhlaviikkoa en ollut nähnyt seuraavia elokuvia: Elefanttimies, 2001 Avaruusseikkailu, Komisario Palmun erehdys ja Manchurian kandidaatti. Nyt olen, eikä minun tarvitse enää hävetä.

Paitsi sitä, etten ole nähnyt elokuvaa Tuntematon sotilas. En Edvin Laineen, enkä Rauni Mollbergin versiota. Tuo Laine hävettää enemmän. Kyllä, se tulee telkkarista kerran vuodessa. Kyllä, minulla on ollut monta tilaisuutta katsoa se. Ei, en ole vieläkään sitä nähnyt. Pitäisikö korjata tilanne vaikka tänä vuonna? Ja lukea Väinö Linnan kirja. Sitäkään kun en ole lukenut.

Saa nauraa ivanaurua. Olen sen ansainnut.

Steven Spielberg: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn, USA/Uusi-Seelanti 2011)

2011-11-11T10:00:00.000+02:00

Olin varautunut tämän elokuvan suhteen. Minulla, kuten varmaan monella, on hyvin vahva suhde Tintti-sarjakuviin. Tintti ja hänen ranskalainen serkkunsa Astérix kuuluivat erittäin olennaisesti lapsuuteeni Belgiassa, jossa minut ja isosiskoni heitettiin kielitaidottomina kylmiltämme ranskankieliseen kouluun. Selvisimme molemmat varsin hyvin ja aina yhtä hyödyllinen ranskan kielen taito on siitä saakka kulkenut mukanani. Se on pitkälti Tintin ja Astérixin ansiota. Opin niiden avulla lukemaan ranskaa, opin elävää kieltä ja mahtavia ilmaisuja. Jos sadattelen ranskaksi, sadattelen kuten kapteeni Haddock. Rakastan yhä upeaa Bianca Castafiorea vaikka höpsö professori Tuhatkauno (ranskaksi Tournesol eli auringonkukka) taitaa olla suosikkini.

Tätä taustaa vasten lähdin siis hieman skeptisin mielin katsomaan Tintistä tehtyä englanninkielistä elokuvaa, jonka on ohjannut amerikkalainen Steven Spielberg. Mutta yllätyin positiivisesti. Elokuva oli hauska ja seikkailullinen, ja se onnistui vangitsemaan sarjakuvien hengen varsin hyvin. Paljon parjattu kapteeni Haddockin juopottelukaan ei häirinnyt, tuollainenhan hän on sarjakuvissakin, varsinkin ensiesiintymisensä aikoihin!

Ainoa asia mikä minua elokuvassa häiritsi, oli englannin kieli. Minulle kun Tintti liittyy vahvasti ranskan kieleen. Haddockin sadattelut ja hahmojen nimet ovat nimenomaan ranskan kielen ilottelua ja näiden kuunteleminen englanniksi nyt vaan tökki. Poliisiherrat ovat Dupond ja Dupont, eivät Thomson ja Thompson, eikä Tintin koira ole piru vie mikään hiivatin Snowy! Milou se on, tuhannen tulimmaista! Vaikka yleensä kammoan dubbauksia, niin ensimmäistä kertaa varmaan koko elämäni aikana mietin josko minun pitäisi jossain vaiheessa yrittää nähdä tästä elokuvasta ranskaksi puhuttu versio.

Elokuvan 3-D -ulottuvuudesta en osaa sanoa mitään, Karhumies ja minä kun valitsimme 2-D -version. Enkä kokenut menettäneeni mitään.

Movie Monday #23 - Tuntematon

2011-11-03T13:29:00.001+02:00

Viikon Movie Monday -haaste haastaa kertomaan jostain omasta elokuvasuosikista, josta kukaan muu ei tunnu kuulleen mitään.

Oma makuni on mennyt viime vuosina valitettavan paljon niin populaariin suuntaan, että vähän hävettää. Kaikki suosikkielokuvani tuntuvat olevan muidenkin suosikkeja, mikä on joskus kivaa, joskus ärsyttävää. Mutta mieleeni tulee yksi elokuva, joka oli ilmestyessään ihan suosittu ja josta puhuttiin paljon, mutta joka on sittemmin painunut hieman unohduksiin. Minäkin olen nähnyt sen kerran televisiosta, eikä sitä ole pahemmin siellä esitetty uudestaan.

Pleasantville - onnellisten kaupunki (USA 1998) kertoo kahdesta sisaruksesta Davidista (Tobey Maguire) ja Jenniferistä (Reese Witherspoon) jotka joutuvat sattumalta oikeasta maailmasta keskelle 1950-luvun perhesarjaa nimeltä Pleasantville. David on sarja tosifani, hän on nähnyt jokaisen jakson ja on sarjan puhtoisessa ja siveellisessä maailmassa kuin kotonaan. Jennifer puolestaan vierastaa sarjan kirjaimellisesti mustavalkoista maailmaa ja alkaa osittain tietämättään sekoittaa sen kuvioita. Yhtäkkiä Pleasantvilleen alkaa ilmestyä värejä, koulun koripallojoukkue ei enää voitakaan kaikkia otteluitaan, maailmaa alkaa löytyä kaupungin rajojen ulkopuolelta ja asukkaiden maailmankuva laajenee. Kaikki eivät suhtaudu näihin muutoksiin hyvällä ja näin ennen niin harmoniseen kaupunkiin tulee konflikteja ja erimielisyyksiä.

Pleasantville on viisas ja yllättävän moralisoimaton allegoria suvaitsevaisuudesta ja vieraan pelosta. Se välttää pahimman osoittelevuuden ja antaa katsojan tehdä omat johtopäätöksensä. Pitääpä etsiä tämä leffa jostain ja viimein hankkia se omaksi.

Scott Charles Stewart: Priest (USA 2011)

2011-10-31T10:00:00.000+02:00

Ah, toimintamättöä. Jes!

Vampyyrit ovat rumia ja ällöttäviä. Ne ovat vallanneet maailman, mutta ihmiset eivät tätä tiedä. Ihmiskunta on eristetty asumaan kaupunkeihin, joita hallitsee papisto joka suoltaa ihmiskunnalle propagandaansa kuin Inkvisitio aikoinaan. Vuosia aikaisemmin vampyyreita vastaan taistelivat voimakkaat Papit, jotka on nyt pakotettu elämään muiden ihmisten kanssa ja luopumaan entisestä elämäntehtävästään. Mutta sitten Paul Bettanyn esittämän Papin veli (Stephen Moyer) ja tämän vaimo (Mädchen Amick) murhataan ja heidän tyttärensä (Lily Collins) siepataan. Papin on jälleen pakattava ristinsä ja vihkivetensä ja ryhdyttävä taistoon kaiken inhimillisen ja hyvän puolesta.

Hei, myönnetään. Eihän tämä mikään hyvä leffa ollut. Jossain vaiheessa jatkuva futuristisilla moottoripyörillä kaahailu kävi naurettavaksi, repliikit olivat mitä olivat ja Paul Bettanyn vakavaksi tarkoitettu syvältä kurkusta kumpuava Darth Vader -ääni kävi jossain vaiheessa naurattamaan. Mutta kyllä tämän kerran katsoi ja viihtyi. Vampyyrit olivat mukavan ällöjä ja vaarallisia, näkymät hienon futuristisia ja toimintaa riitti. Joskus ei muuta elokuvalta kaipaa.

Mark Romanek: Ole luonani aina (Never Let Me Go, UK/USA2010) )

2011-10-30T10:38:00.001+02:00

Kazuo Ishiguron kirjaan perustuva Ole luonani aina kertoo kolmesta englantilaisen sisäoppilaitoksen kasvatista Ruthista (Keira Knightley), Kathysta (Carey Mulligan) ja Tommysta (Andrew Garfield). Heidän elämänsä on näennäisen tavallista sisäoppilaitoksen kasvatin elämää, mutta tosiasiassa se on kaukana tavallisesta. Oppilaitoksen lapsilla kun ei ole mitään päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen, heidän kohtalonsa on ennalta määrätty. Tämä varjo yllään he kuitenkin löytävät aikaa elää, toivoa ja rakastaakin.

En ole lukenut alkuperäisteosta, joten minulla ei ole vertailukohtaa. Minulle on kuitenkin kerrottu, että se on tätä elokuvaa huomattavasti parempi ja lukemisen arvoinen. Sopii toivoa, sillä minulle elokuva oli pettymys. Olin lukenut siitä pelkästään ylistäviä arvioita ja odotin siltä ehkä liikaa. Elokuva ei herättänyt minussa mitään tunteita. Se oli tarinaltaan ennalta-arvattava, näyttelijäntyöltään parhaimmillaankin keskinkertainen ja pinnallinen teos, joka ei tarjonnut minulle juuri kauniita kuvia kummempaa katsottavaa.

Olen monesti todennut, että muiden ylistämään teokseen tarttumisessa on aina omat riskinsä. Jos teos osoittautuu pettymykseksi, niin se pettymys tuntuu aina jotenkin karvaammalta kun "kaikki" ovat sitä ylistäneet. Tällä kertaa kävi näin. Olisin kovasti halunnut pitää tästä elokuvasta, mutta aina ei voi voittaa.

Movie Monday # 21 - From Finland

2011-10-20T21:24:00.002+03:00

Tämän viikon aiheena on suomalainen elokuva. Minkä kotimaisen leffan näyttäisin ulkomaalaiselle?

Kiperä kysymys. Suomalaisen elokuvan haukkuminenhan on yhä vieläkin joissakin piireissä ah niin muodikasta. Minusta se on lähinnä hölmöä. Mutta kukin tyylillään.

Elokuva, jonka näyttäisin ulkomaalaiselle riippuu siitä, millainen henkilö olisi kyseessä. Mitä hän tietää Suomesta, millainen huumorintaju hänellä on, minkä tyyppisistä elokuvista hän pitää. Kulttuurihistoriaa arvostavalle näyttäisin varmaan ainakin aluksi joitain vanhoja kotimaisia elokuvia, kuten Juurakon Huldan tai Niskavuori-elokuvat. Ne kun ovat varsin hyviä ikkunoita suomalaiseen yhteiskunnalliseen historiaan ja niiden avulla voi ymmärtää paljonkin esimerkiksi naisen asemasta Suomessa.

Nykyelokuvista taas valitsisin jotain Dome Karukoskelta. Tyttö sinä olet tähti on hieno kuva nyky-Suomesta, aito ja raikas, moderni elokuva. Samoin loistava Napapiirin sankarit, mutta se sopisi ehkä paremmin Suomea jo hieman tuntevalle henkilölle, joka osaa arvostaa kieroa huumoria.

Mustan huumorin ystävälle, sellaiselle joka ei pelkää nauraa hulluille, hölmöille ja sekopäisille "väärille" asioille, näyttäisin tietenkin Rare Exports -elokuvan. Sillä mikään muu elokuva ei yksinkertaisesti osaa tällä hetkellä tiivistää tämän meidän hassun hullun pimeän pohjoisen maamme hassua hullua pimeää mentaliteettia niin hyvin kuin tämä Jalmari Helanderin ensimmäinen kokoillan elokuva.