Drag Me To Hell

(ohj. Sam Raimi, näytt. Alison Lohman, Justin Long, Ruth Livier, Lorna Raver)

Herra Evil Dead on täällä taas, mutta tällä kertaa hän näyttää olevan “tosissaan”.

Harmillisesti elokuvasta jäi vähän ikävä olo. Ihan kuin siinä ei olisi kaikki kohdallaan. Lopun käänne oli ihan kekseliäs, vaikka arvasin sen aika varhaisessa vaihteessa. Kenties mustalaiseukon kirous ei ollut tarpeeksi hyvä koukku tarinalle. En pitänyt oikein kenestäkään hahmosta, varsinkaan päähenkilöstä. Lisäksi eläimen rituaalinen tappaminen valkokankaalla ei iske minuun, ainakaan tällä tavalla tehtynä. Efektit olivat hyviä, mutta nykyään kaikki tietokoneella tehdyt aaveet sun muut monsterit lähentelevät kummitusjunaa pelottavuusasteikolla. Yritys palata kauhuun oli hyvä, mutta Raimi jätti huumorin pois. Sillä olisi saanut irti tästä niin paljon enemmän. Lisäksi Bruce Campbell olisi ollut parempi pääosassa. Ja elokuvan nimi olisi voinut olla vaikkapa Evil Dead 4.

***

Critters

(1986, ohj. Stephen Herek, näytt. Dee Wallace, M. Emmet Walsh, Billy Green Bush)

Critters (lausutaan “Craits”) lienee yksi tylsimpiä kauhuelokuva, mitä olen nähnyt. Sinänsä asetelma on lupaava: Ulkoavaruuden viheliäiset öttiäiset karkaavat maahan, ja alkavat aiheuttaa tuhoa keski-lännen pikkukaupungissa. Heidän peräänsä lähetetään pari intergalaktista muodonmuuttaja-palkkionmetsästäjää. Siinäpä oikeastaan koko elokuva. Minusta tämä on yksi yliarvostetuimpia kasari-kauhurainoja, mitä olen nähnyt. Toisin kuin Gremlins, tämä ei ole hauska tai sympaattinen. Siinä on tavanomaiset hahmot, mutta mitään ylimääräistä tai muistettavaa ei ole saatu kehitettyä. Elokuvassa ei edes ollut perinteisiä kasarikauhun tarpeettomia tissikohtauksia.  Saatan joskus katsoa jonkun jatko-osista, sillä niissä kuulemma tämä viimeksi mainittu epäkohta on korjattu.

Suoranaisesti en vihaa elokuvaa, mutta se ei herätä kovinkaan suuria tunteita. Enemmänkin sen on nukuttava, ja jossain kohtaa elokuvaa torkahdinkin hetkeksi. Toki baaritappelukohtaus oli ihan hauska, ja joitakin niin sanottuja kulttimeriittejä sillä tuntuu olevan. Minä en vain saa siitä mitään irti.

**

Hausu

(1977, ohj. Nobuhiko Ohbayashi, näytt. Kimiko Ikegami, Miki Jinbo, Kumiko Ohba)

Tästä elokuvasta en olisi kuullutkaan, ellei eräs Saimi olisi suositellut sitä minulle pari päivää sitten. Myyntipuhe “tätä absurdimpaa kauhua et löydä” vakuutti minut ottamaan tästä kulttiteoksesta selvää. Kauhun lokakuun paluun päättäjäksi se on varsin oiva valinta, sillä se todellakin on jotain aivan muuta. Ensimmäiseen 25 minuuttiin kyseessä ei ole edes kauhuelokuva. Enemmänkin se muistuttaa jotain lasten piirretyn ihmisversiota, jota höystetään karaoke-musiikkivideon tehosteilla sekä oudolla Yellow Submarine-henkisillä tripeillä.

Omituisesti nimetyistä tytöistä koostuva opiskelijajoukko lähtee tapaamaan erään heistä isoäitiä. Jokainen on nimetty ominaisuuksiensa mukaan, yksi on Gorgeous, toinen on Melody ja niin edelleen. Pian tyttöjä alkaa kadota ja kuolla, ja käy ilmi, että talo on riivattu ja isoäiti osoittautuu noidaksi. Sitten tytöt alkavat taistella noitaa vastaan, kissataulu alkaa irvistellä ja piano syödä ihmisiä. Hämmentävä elokuva päättyy iloiseen lallatteluun. Outoudesta tämä saa ihan hillittömästi lisäpojoja, vaikkei se muuten minua miellyttänytkään niin paljoa elokuvana.

***1/2

——

Näin loppuun mainitaan nyt vielä sellainen huomio, että katsottuani uudestaan loistokkaan Bruce Campbell-pätkän My Name Is Bruce. Kävi ilmi, että kyseessä on kolmas jo aiemmin käsittelemääni “tosielämän näyttelijät joutuvat elämään rooliensa mukaan” -teeman elokuva. Samat säännöt pätevät tässäkin, mutta luonnollisesti Three Amigos sekä Galaxy Quest tekevät tarinallisesti huomattavasti hienompaa jälkeä. Toisaalta, mitäpä tarinaa elokuva tarvitsee, jos siinä on

The Bruce?

Kategoria(t): Elokuvat, Kauhun lokakuu ]]> http://shinyjack.wordpress.com/2011/12/08/kauhun-lokakuun-paluu-critters-drag-me-to-hausu/feed/ 0 shinyjack Hausu The Bruce http://shinyjack.wordpress.com/2011/12/08/kauhun-lokakuun-paluu-critters-drag-me-to-hausu/ http://feedproxy.google.com/~r/ErkinBlogi/~3/YugTIAU1hdM/ http://shinyjack.wordpress.com/2011/10/30/kauhun-lokakuun-paluu-sahasahasahasahasahasahasaha/#comments Sun, 30 Oct 2011 16:52:18 +0000 shinyjack http://shinyjack.wordpress.com/?p=878 ]]>  

Tulinpas sitten katsoneeksi kaikki Saw-sarjan luomukset. Ensimmäisen osan jälkeen olin innoissani Jigsawn (kuvassa) tarinan jatkumisesta, ja tämä mielessä lusin läpi kaikki kuvottavat ja mentaalihygienian perusperiaatteita rikkovat kidutuskohtaukset. Silpomiskauhua yksi elokuvafranchise, kiitos!

Koko postaus sisältää huikeasti SPOILEREITA! Sinua on varoitettu.

Saw II

(2005, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Donnie Wahlberg, Shawnee Smith, Tobin Bell)

Mitä tapahtui viime jaksossa? No Jigsaw oli kuin olikin se tyyppi, joka makasi siinä myrkkyverilammikossa. On se vaan ketku. Tällä kertaa Jigsawn tapausta selvittää korruptiokyttä Eric Matthews. Käy ilmi, että heti heidän löydettyä Jigsawn piilopaikka, onkin hänellä ollut koko ajan suunnitelma meneillään Matthewsin pään menoksi. Hän poikansa on laitettu samaan ansoilla viritettyyn taloon Matthewsin syyllisiksi lavastamien rikollisten kanssa. Jälleen lopussa on hillitön käänne, ja Jigsaw on jälleen opettanut pahalle ihmiselle oppitunnin. Yhdessä kohtaa elokuvaa tuli kylmät väristykset, kun käydään ensimmäisen elokuvan vessassa.

Jo alusta asti käy selväksi, että kyseessä on hyvin rakenteeltaan tarkkaan määritelty elokuvasarja. Alussa on aina jokin erillinen Jigsawn peli, jossa pelaaja kuolee brutaalisti. Elokuvien päähenkilöt vaihtelevat jatkuvasti, sillä ne tuppaavat kuolemaan elokuvan aikana. Harmillisesti tämän elokuvan hahmoista yksikään ei ole niin mielenkiintoinen, että sitä jäisi kaipaamaan erikseen. Saw II esittelee myös suojattinsa, edellisessä elokuvassa käväisseen Amandan (Shawnee Smith). Myös osasta toiseen kameratyöskentely leikkelyineen, nopeutuksineen ja välähdyksineen alkaa käydä tutuksi.

***

Saw III

(2006, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Angus Macfadyen, Tobin Bell, Shawnee Smith)

Edellisen elokuvan naisetsivä tapetaan jo varsin hyvissä ajoin. “Kuinka?”, sinun ajattelevan. No hänen kylkiluut revitään irti. Nice. Juuri, kun aloin pitää tästä hahmosta. Hän vieläpä pysyi hengissä koko viime elokuvan. Noh, kaikkea ei voi saada. Lisää silvontaa!

Tämä elokuva on tähän mennessä sarjan heikoin, eikä sen juoni jaksanut kiinnostaa niin paljoa. Parasta elokuvassa on jälleen Johnin hahmon rakentaminen takaumien avulla. Amanda on nyt täysillä mukana avustamassa Johnia, ja hän pakottaa sarjan rakenteelle suhteellisen merkityksettömän lääkärin suorittamaan Johnille aivokirurgiaa.

Tällä kertaa peliä joutuu pelaamaan poikansa tappajalle kostamisesta itselleen pakkomielteen tehnyt isä. Pelissä hänen on annettava armoa pojan kuoleman aiheuttaneille, jotta hän pääsisi viimein todellisen tappajan luokse. Pelastaakseen itsensä hänen on annettava armoa hänellekin. Kaikki tämä on tietenkin peliä, joka menee Jigsawn suunnitelmien mukaisesti. Se ärsyttää ajoittain. Se tuo mieleen The Dark Knightin Jokerin liian täydelliset suunnitelmat, jossa joka ikinen yksityiskohta menee juuri niin kuin on ollut tarkoitus.

**

Saw IV

(2007, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Tobin Bell, Scott Patterson, Louis Ferrera, Costas Mandylor)

Jigsaw on kuollut. Vai onkos hän sittenkään? Herramunjee, tämä sarja alkaa mennä pikkasen överiksi. Juonenkäänteiden sijaan käsissä on käännejuoni. Tähän mennessä kaikki juonenkäänteet ovat olleet enemmän tai vähemmän nokkelia, jättäen sarjan aina hillittömään cliffhangeriin. Uusia hahmoja tulee ja menee, mutta aina kaikki tuntuu silti liittyvän edelliseen jollain tavalla. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä viitteellisemmiksi nämä tavat muodostuvat.

Tälläkin kertaa kyseessä on jokin pakkomielle, joka yhden päähenkilöistä on voitettava. “Pakko pelastaa kaikki” -kompleksista kärsivä poliisi laitetaan kyseenalaistamaan moraalikäsityksensä, ja sääntönä hänelle annetaan, että hänen tulisi odottaa tarpeeksi kauan, jotta pelastaisi kaikki. Hän ei odota, ja yllättäen ihmisiä kuolee. Ja taas saadaan ihastuttavan vihastuttavia tapoja murhata ihmisiä mahdollisimman kivuliaasti. On hiusten repimistä sekä raajojen irti kiskomista. Edellisen elokuvan pakkomielteinen isä käväisee myös ampumassa samat luodit kuin edellisessä elokuvassa. Tällä kertaa pureudutaan enemmän Johnin menneisyyteen ja ex-vaimoon. Kaikki uusi ja mielenkiintoinen osuus löytyy näistä takaumista. Tobin Bell on loistava roolissaan edelleen, ja häntä alkaa jo pikku hiljaa ymmärtääkin.

Neljännen Sawn keskiössä on kaksi hahmoa: FBI-agentti Peter Strahmin (Scott Patterson) sekä edellisessä elokuvassa vilahtanut tutkija Mark Hoffmanin (Costas Mandylor). Katsoin elokuvan sen verraan myöhään, että minulla oli hieman vaikeuksia erottaa näitä kahta hahmoa. Näyttelijät ovat hämmentävän samannäköisiä ja oloisia, eikä kumpaakaan ehditä rakentaa kunnolla. Silti Hoffmanin ja Strahmin välinen vastakkainasettelu on edellisiä elokuvia kiinnostavampi juonellinen elementti. Myös edellisessä elokuvassa takaumassa vilahtanut Jigsawn ex-vaimo Jill (Betsy Russell) on nyt suuremmassa osassa, ja verkko alkaa kiristyä myös hänen ympärillään. Lopussa paljastuu, että Jigsawn vatsasta ruumiinavauksessa löytynyt nauha on tarkoitettu Hoffmanille, mikä rakentaa puitteet seuraavalle elokuvalle. Seuraavassa elokuvassa tarinaa ehditään syventää molempien hahmojen osalta.

***

Saw V

(2008, ohj. David Hackl, näytt. Tobin Bell, Costas Mandylor, Scott Patterson)

No niin! Tämäkään elokuva ei paljoa odottele: Ensimmäisessä kohtauksessa joku satunnainen paha murhaaja joutuu joko tuhoamaan murhavälineensä eli kätensä tai kuolemaan. Johnny Knoxvillen näköinen tyyppi leikkautuu kahtia sangen verisesti suolia säästelemättä. Liekö tämä sitten uuden ohjaajan David Hacklin tapa näyttää, miten kova jätkä hän onkaan verrattuna kolme aiempaa osaa ohjanneeseen Darren Lynn Bousmaniin. Ohjaustyyli on hieman sivistyneempää, eikä kamerasekoilua nähdä niin paljoa. Se ei kuitenkaan ole vielä paljon, ja ristiinleikkelyä erityisesti takauma-nykyisyys-aksellilla tapahtuu valitettavan paljon.

Mutta! Saamme jälleen uusia käännöksiä kimuranttiin juoneen. Käy ilmi, että edellisen elokuvan epäilyttävä poliisi on kuin onkin Jigsawn todellinen suojatti. Hienoa! Sitähän juuri tämä sarja kaipasi – sarjamurhaajapoliisin! Tämän elokuvan kohdalla sarjan toiseksi päähenkilöksi Jigsawn rinnalle noussut Hoffman pääsee jo paljon pidemmälle hahmonsa kehityksessä.Koko elokuvasta voisi ihan helposti jättää pois Jigsawn uusimman pelin. Se ei kiinnosta tippaakaan. Yksikään ryhmän jäsenistä ei kiinnosta tarpeeksi, ja melkein teki mieli kelata kaikki niitä käsittelevät kohtaukset. Jälleen kiinnostavinta on Jigsawn juonta eteenpäin kuljettavat osuudet, takaumat sekä Hoffmanin ja Strahmin väliset yhteenotot. Ei ole enää mikään yllätys, että elokuva loppuu cliff-hangeriin, mutta tällä kertaa se jää jotenkin pliisuksi. Paha Hoffman pääsee karkuun, Jigsawn seuraajaksi lavastettu Strahm kuolee.

**1/2

Saw VI 

(2009, ohj. Kevin Greutert, näytt. Tobin Bell, Costas Mandylor, Mark Rolston)

Ylläripylläri! Elokuva alkaa brutaalilla introlla ohimoille asetetuista automatisoiduista puristimista. Tällä kertaa toinen “pelaaja” jää kuitenkin eloon. Kehitystä?

Saw VI on keskinkertainen sarjan palanen. Hoffman on jälleen suuremmassa osassa, ja tarina alkaa lähestyä vääjäämätöntä päätöstään. Jill, Johnin rakastettu, tietää Hoffmanin salaisuuden, ja saa Johnin testamentissaan ohjeet hoitaa hänet pois päiväjärjestyksestä. Hoffman jatkaa omia pelejään uutena Jigsawna. Tällä kertaa tilille joutuvat sairausvakuutuksista päättävät henkilöt, jotka ironisesti joutuvat nyt kokemaan omakohtaisesti ammattinsa varjopuolen. Jokaisessa elokuvassa tuntuu olevan oma teemansa. Tässä se lienee valinnan ja vallan tuoma vastuu. Syvällistä?

Jillin ja Hoffmanin välinen taisto on ajoittain vähän puuduttavaa seurattavaa, mutta elokuvan loppu pohjustaa sarjan viimeistä odotuksia kohottavasti.

**1/2

Saw VII AKA Saw 3-D

(ohj. näytt. Betsy Russell, Costas Mandylor, Cary Elwes, Sean Patrick Flanery, Chad Donella)

 En tiedä miksi, mutta elokuva alkaa jostain syystä keskellä kaupunkia kirkkaassa päivän valossa lasi-ikkunan sisällä pelattavalla “pelillä”. Paha tyttö on manipuloinut parhaita kaveruksia, ja nyt pojat joutuvat päättämään, kuka joutuu pois kolmikosta. Lopulta nainen päätetään uhrata, koska on sen verran narttu. Ja sitten alkavat alkutekstit. Mitä hittoa? Tähän kohtaukseen ei palata kertaakaan tarinan aikana. Se on aivan turha.

Elokuvan keskiössä on Jigsawn pelistä selviytymisestä kirjan kirjoittanut Bobby (Flanery). Bobby on paha, koska hän on sepittänyt koko tarinan. Teema elokuvalle löytyykin kivasti tästä: Älä valehtele, ellet halua kantaa vastuuta. Bobby saa kärsiä erheestään karvaasti. Kerrankin itse peli kiinnostaa minua tavanomaista enemmän, itse asiassa enemmän kuin ensimmäisen elokuvan jälkeen missään sarjan osassa. Harmi vain, että itse ansat ovat lievä pettymys kekseliäisyydeltään.

Irrallisena pelinä tapetaan myös joukko uusnatseja/skinejä/niitä tyyppejä, jotka vihaavat kaikkia. Sekin oli suhteellisen turha kohtaus, mutta ilmeisesti se jollain tavalla kantaa juonta eteenpäin olemalla osa poliisin tutkimusta. Elokuva on muuten kuvattu 3-D:nä, joten osa kohtauksista oli silmille roiskimisella mässäilyä. En omista 3-D-televisiota, ja efektit ovat muutenkin tarinan kannalta turhia, joten jätin moiset kommentoimatta.

Itse Hoffman-Jill-John-tarinaa käydään tällä kertaa hyvin pitkälle elokuvaa ilman Johnia. Ensimmäisen kerran näemme hänet vasta ylin 40 minuutin aikamerkin, ja silloinkin hän enemmän liittyy Bobbyn tarinaan. Hoffmanin perään on lähtenyt eräs persoonaton agentti Gibson (Donella) Jillin tunnustettua hänelle kaiken päästäkseen todistajansuojaan. Lopulta kuitenkin Hoffman löytää hänet, ja Jill kuolee jo ensimmäisestä elokuvasta tutulla karhunrauta-laitteella. Tällä kertaa jopa näemme, minkälaista jälkeä se tekee. Se ei ollut nättiä.

Sitten se viimeinen käännekohta tarinaan: Jillin ruumiin löydyttyä Hoffman tuhoaa Jigsawn piilopaikan, mutta pian sen ulkopuolella tutut sikanaamiot kolkkaavat hänet. Yksi heistä paljastaa kasvonsa. Sehän on tohtori Gordon (Robin Hoodinakin tunnettu Cary Elwes)! Ensimmäisessä elokuvassa jalkansa irti sahannut selviytyjä, jonka tarina jäi avoimeksi koko sarjan ajaksi, onkin koko ajan auttanut Jigsawta hänen peliensä rakentamisessa. Olinkin jo ehtinyt ihmettelemään, miten syöpää sairastava vapiseva vanhus saisi esimerkiksi ommeltua jonkun silmät umpeen. Takaumakierroksen päätteeksi Gordon lukitsee Hoffmanin samaan ensimmäisen osan vessaan, mutta tällä kertaa ei ole nauhoja, ei pelejä, ei mahdollisuutta selvitä. Paha saa palkkansa, ja saaga päättyy yllättävän hyvin. Kunhan ei vain tulisi enää jatko-osia…

***1/2

Tulinkin sitten katsoneeksi vähän enemmänkin kauhua.

[REC] ²

(2009, ohj. Jaume Balagueró, Paco Plaza, näytt. Manuela Velasco, Jonathan Mellor & Òscar Zafra)

Toisin kuin yleensä kauhuelokuvasarjojen kohdalla, [REC]in jatko-osa jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Siis ihan suoraan. Tällä kertaa sisään ryntää SWAT-joukkoon verrattava erikoisryhmä, jonka jokaisella jäsenellä on oma kypäräkameransa. Nämä kamerat rikkovat ensimmäisen elokuvan kerrontatyyliä, mikä harmitti minua aluksi. Tämä kuitenkin avaa aivan uusia mahdollisuuksia, kuten esimerkiksi monesta kuvakulmasta saman kohtauksen yhtäaikaa ruudulla esittämisen. Myös perinteinen videokamerakerronta on mukana, sillä erikoisryhmän lisäksi kuvataan ryhmää teinejä, jotka päätyvät karanteenitaloon sisälle. Tästä syntyy myös vähemmän lineaarinen kerronta, mutta “samaan aikaan toisaalla” -efektejä käytetään säästeliäästi.

SPOILER ALERT!!!

Alkuperäisen elokuvan mytologia saa huomattavasti lisää lihaa luiden ympärille, mutta samalla se ottaa askeleen kohti perinteisempää kauhua. Ilmeisesti tämä kuitenkin oli tarkoitus alusta asti, sillä samat herrat Balagueró ja Plaza ovat kynäilleet ja ohjanneet jatko-osan. Se, mikä ensimmäisessä olisi vielä periaatteessa voinut olla tieteellisesti selitettävissä, ja katolilaisen kirkon uskonnollisen suhtautumisen vain kirkon omia jorinoita,  käännetään nyt lähes päälaelleen. Kaikki, mitä kirkko sanoi olikin totta! Todellakin, argentiinalainen tyttö oli Saatanan riivaama. Tämä kaikki paljastuu tietenkin vasta lopussa.

SPOILER ALERT OVER!!!

Jatko-osan uudet juonenkäänteet ovat rohkea linjanveto, mistä en tarinallisesti niin paljoa pitänyt, mutta kunnioitan kylläkin. Odotan innolla, kun tämän jälkeen kaksikko jakaantuu kahteen eri [REC]-projektiin. Plazalla on tällä hetkellä työn alla kolmas, Genesis-lisänimeä kantava esiosa. Balagueró ilmeisesti ohjaa sarjan viimeisen osan, joka tunnetaan tällä hetkellä Apocalypsena. Molemmat ovat kaksikon yhdessä kirjoittamia, ja saavat ensi-iltansa ensi vuonna.

***

Evil Ed

(1995, ohj. Anders Jacobsson, näytt. Johan Rudebeck, Per Löfberg, Olof Rhodin)

Harvoin ruotsalainen kauhu on yhtä hauskaa kuin Evil Edissä. Kinosilmässä aikanaan puitu Ystävät hämärän jälkeen oli malliesimerkki siitä, miten tehdä aito, tyylitajuinen, koskettava ja kaikin puolin hyvä kauhudraama. Evil Ed menee aivan toiseen ääripäähän. “It’s a no brainer.”.

Tarinan keskiössä on hyvin konservatiivisen oloinen perheenisä Eddie (Rudebeck), joka työskentelee elokuvien leikkaajana kliseistä koostetun, limaisen leffamogulin (Rhodin) studiolla. Pomo määrää Eddien leikkaamaan uusimman karsean kauhusarjan osan, vaikka Eddie ei pidä genren elokuvista. Pakon edessä Eddie joutuu kuitenkin myöntymään, ja niinpä Eddie alkaa saada tavanomaista päiväannosta suuremman osan raajojen leikkelyä ja rapatessa roiskuu (raro)-hengessä veren vuolasta purskahtelua. Luonnollisesti tämä vaikuttaa Eddien henkisiin ominaisuuksiinsa, ja pian hän alkaakin nähdä näkyjä. Sitten Eddie sekoaa, ja loppu on kauhuelokuvan historiaa.

Evil Ed on nimenomaan sitä itseään eli suosimaani “rapatessa roiskuu” -kauhua á la Evil Dead 2. Jo elokuvan nimi ja päähenkilö viittaavat Evil Deadiin, minkä lisäksi Eddien editointihuoneessa on Evil Dead 2-juliste. Kaikki on äärimmäisen yliampuvaa: Erikoistehosteet, hahmot, dialogi ja käsikirjoitus ovat kaikki niin silmä poskella ja kieli keskellä tietä, että ei voi olla nauramatta. Kaikkiin kliseisiin tartutaan aivan äijämäistä ratsuväen johtajaa myöten. Kaiken kruunaa vielä jälkikäteen ruotsalaisten näyttelijöiden päälle nauhoitettu englanninkielinen dubbaus, joka on vain jotain hyvin hillitöntä. Parasta siinä on se, että se on oikeasti todella hyvin tehty dubbaus, mutta äänivalinnat ovat välillä vähän kyseenalaiset. Paskabarometrillä tämän kuun ykköseksi!

*****

Saw

(2004, ohj. James Wann, näytt. Cary Elwes, Danny Glover, Leigh Whannell, Tobin Bell)

Olin hyvin ennakkoluuloinen Saw-sarjaa kohtaan. Elokuva edustaa sitä kauhun genreä, jota en oikein jaksa millään katsoa: Silpomiskauhu. Siksi yllätyin, että ensimmäisessä Saw-elokuvassa keskitytään niin paljon psykologisen trillerin elementteihin. Oletin, että koko elokuva olisi vain sitä, että ihmiset sahailevat toisiltaan jalkoja tai kaivavat silmistään avaimia. Jälkikäteen joudun syömään pahat sanani sarjaa kohtaan, ja katsomaan ainakin sen ensimmäisen jatko-osan.

Valot tulevat päälle, ja kaksi vierasta huomaavat olevansa kahlittuina vastakkaisille seinille vanhan vesiklosetin sisälle. Heidän välissään makaa lattialla itsensä tappanut mies. Tästä asetelmasta on varsin kiinnostavaa lähteä luomaan tarinaa. Luonnollisesti takaumia käytetään paljon. En halua spoilata mitään, vaikka suurin osa tämän kassamagneetin on nähnytkin. Eniten elokuva tuo minulle mieleen David Fincherin elokuvan Seitsemän, ja yhtymäkohtia löytyy muualtakin kuin afro-amerikkalaisesta etsivästä, jolle sarjamurhaaja muodostuu päähänpinttymäksi.

Elokuva on ahdistava, ja siinä on varmasti joillekin katsojille paljon ei-sopivaa katsottavaa. Juoni ja kerronta rakennetaan takaumista huolimatta harvinaisen hyvin. Välillä välkkyvät kohtauksen vaihdokset ja muu ylimääräinen “sinne tänne” -kameratyöskentely käy ärsyttäväksi, mutta lopputulosta se ei haittaa. Saw on harvinaisen hyvä 2000-luvun kauhuelokuvaksi, ja häviää [REC]ille vain yhden söpön toimittajan verran. Lisäksi Jigsaw (Bell) saattaa olla yksi kaikkien aikojen suosikkipahiksiani, mutta sen paljastaa jatko-osat.

****

Tucker & Dale VS Evil

(2010, ohj. Eli Craig, näytt. Tyler Labine, Alan Tudyk, Katrina Bowden)

Mitä tapahtuu, kun yhdistää Perjantai 13. päivän ja Shaun of the Deadin? Tucker & Dave VS Evil. Kerrankin jenkkilästä tulee hyvä kauhukomedia. Brittien mestariteosten rinnalle nousee yllättäen landepaukkujen selviytymistarina kesämökkinsä kauhuista.

Tarina alkaa perinteisellä jenkkiopiskelijaporukalla matkalla keskelle korpea telttailemaan. Sattumalta samoille maille matkaa myös Tucker sekä hänen veljensä Dale. Erinäisten stereotyyppisten väärinymmärrysten vuoksi nuoriso saa veljeksistä astetta creepymmän kuvan. Edelleen, merkillisten sattumusten vuoksi he sattuvat vahingossa “kidnappaamaan” yhden ryhmän blondeista. Seuraavaksi ihmisiä vain sattuu kuolemaan. Accidental death rate on tässä elokuvassa äärimmäisen korkealla.

Tämäkin elokuva on todellinen no brainer. Siinä vain sattuu ja tapahtuu. Todella huono tuuri johtaa todella sattumanvaraisiin raro-kuolemiin. Väärinymmärrykset johtavat hauskoihin lopputuloksiin, ja saadaanpa elokuvaan mahdutettua vielä varsin pätevä romanssi. Tucker & Dale VS Evil on sydämellinen ja lämminhenkinen elokuva, jossa vain sattuu lentämään paljon verta.

****

On lokakuu, ja kauhuelokuvat valtaavat jälleen liikkuvan kuvan toistovälineeni.

[REC]

(2007, ohj. Jaume Balagueró, Paco Plaza, näytt. Manuela Velasco, Ferran Teranza & Jorge-Yamam Serrano)

Minulle [REC] on 2010-luvun paras puhdasverinen kauhuelokuva. Se ei ole maailmaa mullistavan omaperäinen, mutta se on kauhuelokuvana huomattavasti vallitsevaa genren kehitystä tasokkaampaa kauhuviihdettä. Espanjalainen kaksikko Paco Plaza ja Jaume Balagueró ohjaavat kirjoittamansa perinteisen zombie-elokuvan kerrassaan hurmaavan yksinkertaisella tavalla. Koko elokuva on käytännössä videokameran tallenne, jossa alunperin palomiesten yöstä tv-ohjelmaa kuvaava kaksikko joutuu biologisen uhkan vuoksi karanteeniin asetettavan kerrostalon sisälle vangiksi. Eräs talon asukkaista on näet saanut zombie-viruksen, ja pian paikka kuhisee zombeja.

Tästä asetelmasta saisi hyvin helposti kliseisen räiskintäpätkän, jossa ei tarvitse kehittää hahmoja tai tunnelmaa. Yllättäen kyseessä on hienosti rakennettu kuvaus inhimillisten hahmojen välisestä vuorovaikutuksesta kriisin keskellä. Hahmojen epätoivo ja puutteet ovat hyvin esillä. Kamera tuo oman mausteensa juttuun, sillä ymmärrettävästi tilanteen ollessa tarpeeksi ahdistava jo muutenkin, jotkut vielä itsepintaisesti haluavat tallentaa kaiken. Eräässä kohtaa kamera on poissa pelistä jonkin aikaa, eikä heti ole varmaa tietoa, miten kauan on kulunut edellisestä kohtauksesta.

Myös juonen kehittely ennen viimeistä kohtausta on varsin säästeliästä. Mikään ei povaa viimeisen kohtauksen paljastusta, mikä on hyvä. Loppu on hieman ennalta arvattava, mutta itse elokuvan viimeinen kuva on ehkä yksi viime aikojen mieleenpainuvimpia. Elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Erityismaininta Manuela Velascolle reportterin roolistaan, joka varasti sydämeni jo ensimmäisessä kohtauksessa.

****

Quarantine

(2008, ohj. John Erick Dowdle, näytt. Jennifer Carpenter, Steve Harris & Columbus Short)

Niin pitihän minun sitten katsoa se jenkkiversiokin. [REC] oli hyvä muun muassa kuvauksensa rosoisuuden, realistisen kerronnan ja inhimillisten hahmojensa vuoksi. Tässä versiossa jokainen edellä mainituista tökkii. Kameratyö on liian sulavaa ja terävää, kerronta on silotellumpaa ja hahmot tuntuvat huomattavasti ärsyttävämmiltä sekä heikommilta. Lisäksi aivan turhia kohtauksia on lisätty joukkoon, kuten esimerkiksi salaa mikitettyjen palomiesten rivo juttuhetki. Vaikka pidän Jennifer Carpenterista Dexterissä, ei hän pärjää vertailussa Manuelalle. Jenkistetty versio ei vain toiminut minulle, ei sitten yhtään. Sen jatko-osa puolestaan kiinnostaa minua, sillä se on täysin irtonainen [REC]-mytologiasta, ja sijoittuu lentokentälle.

*1/2

House of Wax

(1953, ohj. Andre De Toth näytt. Vincent Price, Frank Lovejoy & Phyllis Kirk)

Se nauru, jonka kuulet Michael Jacksonin Thrillerin lopussa on Vincent Price. Nykykatsojille tämä kauhun mestari lienee tunnetuin Saksikäsi-Edwardin isänä. Vajaat 40 vuotta Tim Burtonin klassikosta taaksepäin Vincent Price vasta loi itselleen mainetta kauhurooleissa, ja House of Wax lienee yksi tunnetuimmista. Price on professori Jarrod, fantastisen hyvä vahanukkemaakari, joka rakastaa töitään kuin ihmisiä. Hän on kuitenkin rahavaikeuksissa, ja hänen tilastaan puolet omistava kumppani päättää ehdottaa vahakabinetin polttamista vakuutusrahojen vuoksi. Jarrod kieltäytyy, kaksikko taistelee ja Jarod jää roihuavan kabinettinsa vangiksi kumppanin paetessa.

Pian tulipalon jälkeen vakuutusrahat saanut roisto löytyy hirtettynä hissikuilusta, ja kaduille ilmestyy arpinaamainen, mustanpuhuva kostaja. Samalla professori Jarrod palaakin uuden vahamuseonsa kautta julkisuuteen, ja fantastisten nukkejensa kautta hänen museostaan tulee menestys. Poliisi alkaa pian selvittämään varastettujen ruumiiden aaltoa, ja pian huomataan, että uudet vahahahmot muistuttavat paljon kadonneita ruumiita.

Kovin omaperäisestä elokuvasta ei ole kyse. Tietenkin Jarrod on mystinen murhaaja. Tietenkin hän jää kiinni ja kuolee kiehuvaan vaha-altaaseen. Silti se on viihdyttävä, ja Pricen roolisuoritus on vankan erinomainen. Harmillisesti elokuvan alun tulipalotaistelu on niin intensiivinen kliimaksi, että koko loppu elokuva tuntuu jäävän hyvin matalalentoiseksi. “3D-vallankumouksen” aallonharjalla tehdystä elokuvasta pistää silmään erityisesti kohtaus, jossa vahakabinetin ulkopuolella esiintyvä maila-naru-pallo-yhdistelmällä yleisöä kohti pallotteleva hyypiö jää hyvin irralliseksi tapaukseksi. Mainittakoon vielä, että kuuromykkänä apulaisena Jarrodilla on Charles Bronson.

**1/2

Lesbian Vampire Killers

(2009, ohj. Phil Claydon, näytt. Paul McGann, James Corden & MyAnna Buring)

Harvan elokuvan nimi asettaa yhtä paljon tietynlaisia odotuksia sen sisältöä kohtaan. Lesbian Vampire Killers olisi voinut nimensä puolesta olla jotain rimanalittavan huonoa. Kävi ilmi, että kyseessä on Shaun of the Deadin kaltainen loistokas genreparodia, jossa niin rikotaan kuin kunnioitetaan vanhoja kliseitä. Provosoiva nimi karkottaa tosikkokatsojat, mutta kutsuu luokseen ne, jotka arvostavat paskabarometrin mukaista hyvää paskaa.

Tarina on vanha tuttu: Ikivanha lesbovampyyrikuningatar riivaa keskiaikaista kylää, mutta kohtaa loppunsa hyveellisen ritari MacLarenin kädestä. Kuningatar ehtii kuitenkin kirota kylän, ja jokainen nainen kylässä päätyy 18-syntymäpäivänään lesbovampyyriksi. Legendan mukaan MacLarenin suvun viimeinen tulisi tekemään lopun tästä kirouksesta. 2000-luvun Lontoossa Flecth (James Corden) lohduttaa ystäväänsä Jimmyä (Mathew Horne), joka on juuri saanut jälleen pakit tyttöystävältään. He päättävät lähteä kokemusmatkalle pieneen kylään, joka sattumalta onkin juuri se samainen riivattu kylä. Ja kun heitetään soppaan vielä pakullinen saksalaisia hottiksia matkalla kunnioittamaan lesbovampyyrikuningatar Carmillaa, on eeppisen seikkailun puitteet valmiina.

Elokuvan tyyli on hyvin Edgar Wrightin elokuvia muistuttava, erityisesti mieleen tulee Scott Pilgrim vs. The World (vaikka Lesbovampyyrit sai ensi-iltansa vuotta ennen Pilgrimiä). Dynaaminen duo Jimmy ja Fletch ovat aivan kuin Shaun of the Deadin Shaun ja Ed (Simon Pegg & Nick Frost). Samoin juonellisesti se on Kuolleiden Shaunin tyyliin enemmän kauhulla maustettu, ihmissuhteita puiva kasvutarina kuin puhdasverinen kauhuelokuva. Yhtymäkohdista huolimatta homma toimii loistavasti, eikä tunnu missään vaiheessa kopioinnilta.

Tämän enempää spoilaamatta annan tälle elokuvalle täydet suositukset. Se on hauska, innovatiivinen ja huonoudessaan hillitön. Erityismaininnan saavat yksi historian kauheimmista suihkukohtauksista sekä rintava nainen, jonka sanavarasto rajoittuu sanaan “jaa”. Gavin & Staceyn ystävät saattavat bongata pari viittausta sarjaan. Puoli tähteä tippuu pois lähinnä siksi, että vampyyrikuningatarta olisi minusta pitänyt esittää Salma Hayek.

****1/2

No huh. Steven Wilson meni tekemään loistavan levyn. Vuoden 2007 Insurgentesin sekä vuoden 2009 Porcupine Treen The Incidentin jälkeen odotukseni olivat hyvin korkealla. Steven Wilsonin toinen sooloalbumi on toistaiseksi 2010-luvun hienoin progealbumi.

Jos Steven Wilson teki edellisellä levyllään kunniaa 80-luvun musiikille, on Grace For Drowning syvä kumarrus 70-luvulle. Wilsonin vasta uudelleen masteroimat King Crimsonin albumit ovat olleet suurena vaikutuksena albumin äänimaisemaan. Levyllä vierailee kovan luokan muusikoita, ja on vain asianmukaista, että osa heistä on aikanaan kuulunut Steven Wilsonin omiin suosikkiyhtyeisiinsä. Oman panoksensa albumille antavat muun muassa Steve Hackett (Genesis), Jordan Rudess (mm. Dream Theater) sekä Tony Levin (mm. King Crimson).

Aariamaisen avauksen Grace For Drowning jälkeen kuultava Sectarian tuo esiin ensimmäistä kertaa levyllä vahvana soivat jazz-vaikutteet. Kolmas kappale Deform To Form A Star voisi olla Porcupine Treen tuotantoa 2000-luvun alusta. Tätä seuraa haikeasta alusta etniseksi progeiluksi kasvava No Part Of Me ja lennonmainen kaunis  balladi Postcard.  Ensimmäisen levyn päättää Raider Prelude-johdannon saattelema Reminder The Black Dog. Se alkaa pianoriffillä ja Wilsonin kummittelevalla laululla, ja kasvaa riffitteleväksi progehäröilyksi enteillen tulevaa Raider II-eeposta, mutta siihen verrattuna pysyy paljon paremmin kasassa.

Toinen puolikas alkaa kauniilla kitaranäppäilyllä Belle De Jour, jota seuraa Insurgentesin ja Incidentin tunnelmia emuloiva Index. Synkistelyn jälkeen seuraa ristiriitainen Track One, jonka kauniin pinnan alta paljastuu rosoisa ja pimeä puoli. Tämä kohta toi minulle mieleen hyvin vahvasti Pink Floydin The Wallin, erityisesti kappaleen Goodbye, Blue Sky. Kappaleen lopun kitarateema jäi jo ensikuulemalta päähäni useiksi päiviksi. Levyn mahtipontisin kappale Raider II täyttää liki kokonaan albumin toisen puolikkaan. Reilun 23 minuutin mammuttiraita on myös levyn kokeellisin koitos. Monisyisyydessään se tuo mieleen Porcupine Treen Fear of a Blank Planetin Anesthetizen, mutta ei kestä kuitenkaan vertailua sävellyksen osalta. Viimeisenä kuullaan yksi Wilsonin kaikkien aikojen kauneimmista kappale Like Dust I Have Cleared From My Eye, ja parempaa päätöskappaletta ei levyllä voisi olla.

Levyn teema on Wilsonille ominaista ihmismielen ja sosiaalisen maailman syväluotausta. Levyn nimi tulee siitä tunteesta, kun hukkuva löytää lopullisen rauhan lähestyvän kuoleman hyväksymisen jälkeen. Kuitenkin päivän päätteeksi levy päättyy onnelliseen nuottiin, ja SW-asteikolla kokonaisuus on varsin positiivinen verrattuna hänen aikaisempiin tuotoksiinsa. Vaikka levy vaatii sulattelua ja useamman kuuntelun lopullisen mielipiteen muodostamiseksi, tiedän pitäväni siitä erittäin paljon. En anna sille tähtiä, mutta “suosittelisin sitä ystävilleni”.

Sarah Silverman päätti tehdä stand up-ruutiininsa “Kaikki parhaat”-kokoelman konserttielokuvan muodossa. Vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Jesus Is Magic rikkoo perinteisen stand up-tallenteen rakennetta musiikkivideoilla ja sketseillä. Kokonaisuuden kannalta tämä ei ole toimiva ratkaisu.

En ole valistunut Silvermanin huumorin kuluttaja, mutta tämän verran olen oppinut hänestä: Hän on amerikanjuutalaisia juuriaan huumorissaan hyödyntävä stand up-koomikko, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Hänellä oli oma ohjelmansa Comedy Centralilla, ja hän seurusteli Jimmy Kimmelin kanssa. Ensimmäisen kerran näin hänet elokuvassa School of Rock. Koomikkona hän on omalaatuisen outo, ja melkein tarpeeksi ilkeä ollakseen tarpeeksi ilkeä.

Jesus Is Magic on ensimmäinen kerta, kun näen Sarahin stand up-materiaalia. Katsottuani suureksi osaksi sketseistä leikellyn trailerin ajattelin, että tämähän voisi olla ihan hauskaa vaihtelua tavanomaiseen stand up-tarjontaan. Elokuva alkaa kohtauksella Sarahin kotona, jossa hän juttelee ystäviensä kanssa urastaan. Ystävät tuntuvat menestyvän häntä paremmin, joten hän keksii hätävalheena, että hänellä onkin tulossa suuri komediarevyy, jossa on musiikkia, natseja ja muuta kivaa. Tämä johtaa montaasimaiseen ensimmäiseen musiikkivideoon, ja noin kahdeksan minuutin kohdalla päästään jo lavalle asti.

Jo alusta asti Silverman on vaivaannuttava koomikko. Hän on vähän liian tietoinen siitä, että on Sarah Silverman. Hän näyttää jatkuvasti tiedostavan sen, että hän aikoo sanoa jotain kiistanalaista tai vinksahtanutta; tämä vie voimaa punch linelta. Hyvän maun rajoilla liikkuminen onnistuu häneltä välillä todella hyvin, ja ajoittain hänestä ei voi tietää ihan varmaksi, onko hän tosissaan vai ei. Tämä lähestymistapa toimii suurimmassa osassa materiaalissa. Silti herkistä aiheista puhuessaan hän astuu pariin miinaan – tapa, joka on tuottanut hänelle muun muassa syytöksiä rasismista.

Suuri osa materiaalista on uskonto- tai rotupohjaista. Lopun aikaa hän latelee irtonaisia ja tarkoituksellisen likaisia juttuja muun muassa sukulaisistaan. Nämä kuitenkin tuntuvat töksähtäviltä pikkujutuilta, ja ne pysäyttävät esityksen lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkiesitykset. Sarah Silverman ei ole niin loistava muusikko kuin luulee olevansa. En usko, että hän on tarkoituksella tehnyt keskinkertaisia huumoripastisseja tavanomaisimmista musiikkityyleistä. Pari niistä on ihan hauskojakin, esimerkiksi eläkeläisille laulettu You’re Gonna Die Soon.

Kokonaisuus jää sketsien vuoksi turhan sirpaleiseksi, eikä itse esiintymisen flow ehdi muodostua missään vaiheessa tarpeeksi yhtenäiseksi. Suuri osa jutuista on hauskoja, mutta nekään eivät ole mitään maailmaa mullistavan nerokkaita. Kenties hänen sketsinsä toimivat paremmin televisiossa – ja siitä otan selvää jonain päivänä.

Daniel H. Wilson on kirjoittanut vuodesta 2005 asti robotteihin liittyvää kirjallisuutta lähinnä humorististen pienten julkaisujen muodossa. Näistä tunnetuin lienee hänen esikoisteoksensa How To Survive A Robot Uprising, joka oli jo viittä vaille elokuvaksikin muovautumassa. Heinäkuun alussa hän julkaisi ensimmäisen täyspitkän, aikuisille suunnatun romaaninsa Robopocalypse. Isaac Asimovin robottitarinoiden ystävänä ajattelin antaa uutukaiselle mahdollisuuden.

Kirjan nokkela nimi ei pidä sisällään suurta mystiikkaa. Kirjan aihe on juuri se, minkä voi olettaa: Ihmisten selviytymiskamppailu ja sota robotteja vastaan. En voi olla yhdistämättä sitä Terminatorin ja Matrixin kaltaisten mytologioiden maailmoihin, ja siksi tarina tuntuu hyvin tutulta. Mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä ennalta-arvattavammaksi se käy. Toisaalta vuonna 2011 robottien kapinasta ja valtaannoususta tuskin saa aikaiseksi kovinkaan omaperäistä kirjallisuutta.

Kirjan rakenne ei toiminut minulle. Päiväkirjamerkintöjen ja historiikin tavoin etenevä kerronta tuntui aluksi varsin tuoreelta. Saman aiheen ja samojen tapahtumien kuvailu eri hahmojen kautta toi aluksi mieleen kronologisesti etenevän novellikokoelman. Jokaisen kappaleen alussa ja lopussa kuultava päähahmon ja kertojan Cormic Wallacen lokimerkinnät alkavat kuitenkin pian puuduttaa, ja ne tuovat mieleen lähinnä latteat sanomalehtien kuvatekstit. Kuvaukset ovat sarjassa “Tämä tapahtuma tuli olemaan hyvin merkittäviä ihmisten ja robottien välisessä sodassa…”, ja ne muistuttivat historiadokumentin kertojan repliikkejä. Ehkä tämä oli tarkoituskin. Myös se, että jokaisen kappaleen alussa on yksi merkitsevä sitaatti irrotettuna kontekstista, alkoi hyppiä silmille hyvin nopeasti. Olen aina pitänyt sitä tyylirikkona, jos elokuvassa, kirjassa tai sarjassa mainitaan tarpeettomasti teoksen titteli. Se tökki jo 9-vuotiaana nähdessäni ensimmäisen Tappava ase-elokuvan, ja se tökkii yhä. Se vain kuulostaa liian itsetarkoitukselliselta.

Viimeinen negatiivinen asia kirjassa oli kieli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta tämän kirjan englanti vaikuttaa lähes yksinkertaistetulta. Tekstissä ei leikitellä kielellä tai käytetä monimutkaisia lauserakenteita. Ylipäätään kieli kuulostaa TV-sarja-kieleltä. Tähän voi toki vaikuttaa se, että olen viime aikoina suosinut Neil Gaimanin, Woody Allenin ja Stephen Fryn kaltaisia kirjailijoita, jotka eivät ole niin tunnettuja suorasta kielenkäytöstään. Ehkä Wilsonin tapa kirjoittaa on vain sitä normaalia kielenkäyttöä.

Kirja alkaa pienen prologin jälkeen tapahtumista, jotka johtavat itsestään oppivan, tietoisuuden saavuttaneen supertietokoneen Argoksen valtaannousuun. Pian kaikki maailman tietokoneet, robotit ja muut sähköistetyt apuvälineet kääntyvät ihmisiä vastaan, ja ihmiskunta ajetaan ahtaalle. Toisin kuin esimerkiksi Terminaattorin mytologiassa, robotit pitävät ihmistä uhkana maapallolle, ja haluavat säästää luonnon ja muut eläimet. Siksi esimerkiksi ydinpommeja ei tässä tarinassa suoranaisesti nähdä. Robotit alkavat kehittyä ja tavallaan suojella luontoa. Toki samalla he kehittävät uusia tapoja ihmisten kitkemiseen, ja osa niistä on varsin kekseliäitä ja omaperäisiä. Luonnonsuojeluteemaa ei kuitenkaan tuputeta, vaan se vain mainitaan loogisena päätelmänä ja tavoitteena robottiyhteiskunnassa. Tarina etenee klassisia latuja pitkin, joten en koe tarpeelliseksi käydä sitä läpi.

Kirjasta jäi positiivinen olo. Se ei ollut loistava tai yllättävä, mutta se oli uutta luettavaa itselleni mieluisasta aiheesta. Se oli hyvä. Suosin edelleen Asimovin tapaista lähestymistä robotteihin, mutta viihdyttävyydessään Robopocalypse oli varsin mukavaa kesäluettavaa.

Näin loppuun mainitsen, että Steven Spielberg on ottanut projektikseen Robopocalypsen filmatisoinnin. Tulen pettymään lopputulokseen, vaikka kirja olikin tavallaan Spielbergille sopivan visuaalinen. Kirjan kieli sopii elokuvakäsikirjoitukseen kuin lakimies Tyrannosauruksen suuhun, mutta pahoin pelkään, että lopputulos on laimea ja mielenkiinnoton perus-scifi-rellestys.

Tiedän varsin hyvin, että sarjaa tehtiin vain kahdeksan jaksoa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno!

Foxin vuoden 1996 TV-sarja Profit on 90-luvun parhaita sarjoja, vaikka onkin valitettavan lyhytikäiseksi jäänyt. Sarja oli synkempi, mielenkiintoisempi ja paremmin kirjoitettu kuin moni aikalaisensa. Miksi ihmeessä sitä tehtiin vain 8 jaksoa?

Pohdin aihetta aluksi yleisön kannalta. Luettuani aiheesta erinäisistä artikkeleista* yhdeksi epäsuosion syyksi mainittiin sarjan päähenkilö Jim Profit. Yhdysvaltalaisessa viihdeteollisuudessa ei katsottu hyvällä, jos sarjassa ei seurattukaan hyviksen edesottamuksia. Antisankari-vetoinen sarja ei maistunut myöskään yleisölle, vaikka kriitikot ylistivät kilvan sarjaa. Pahiksiin pääosassa alettiin tottua vasta The Sopranosin (1999-2007) myötä, ja sittemmin moni sarja on seurannut perässä särmikkäämmän ja synkemmän sävyn omaksuneena. Lähimpänä Profitin kaltaista hahmoa lienee Dexter (2006-), joskin hän on huomattavasti enemmän hyvis kuin Jim Profit.

Oheisen demotivoivan julisteen mukaan “sosiopaatit ovat sexyjä”, ja ovathan ne. Adrian Pasdarin loistavasti esittämä Jim Profit on maailman 15. suurimman yrityksen Gracen & Gracenin hankintaosaston varajohtaja. Hän on charmantti, älykäs, matalin kuiskauksin puhuva kansikuvapoika, jonka pään sisällä toimii äärimmäisen kylmäverinen, kyseenalaisia keinoja kaihtamaton psykopaatti. Ylivoimaisella älyllään hän suunnittelee mitä monimutkaisimpia rakennelmia ja tapahtumaketjuja saavuttaakseen tavoitteensa. Sosiopaatiksi kuvailtu Profit näyttää aina saavan tahtonsa läpi, ja pahan saavuttamiseen hän tekee usein pahoja asioita. Tämä suututti erityisesti kristillisen kotikatsomon, ja pahimmillaan Foxia uhkailtiin Profitin säädyllisempään ohjelmistoon vaihtamisella paikallisilla kanavilla. Vihaisessa asiakaspalautteessa Profitia haukuttiin Saatanaksi puvussa. Selvästikään yleisö ei ollut vielä kypsä Profitin kaltaiseen hahmoon, ja tämä koitui Profitin kohtaloksi. Foxia on sittemmin kritisoitu ohjelman nopeasta hylkäämisestä, ja ettei sen annettu kasvaa ja kerätä kannattajakuntaa. Neljän jakson jälkeen hyllytetty sarja on nykyisin IMDB:ssä arvosteltu 8.7/10 yli tuhannen käyttäjän toimesta, ja DVD-boksi kaikilla kahdeksalla jaksolla on julkaistu, joskin vain Yhdysvalloissa.

Sarjan muita olennaisia henkilöitä ovat Profitin äitipuoli Bobbi, pomot Chaz ja Pete Gracen, turvallisuuspäällikkö Joanna Meltzer sekä kollega Jeffrey Sykes. Jimin tultua yritykseen hänen tavoitteensa on jo selvillä: Hän haluaa hankintaosaston johtajaksi. Ensimmäisestä jaksosta lähtien hän alkaa eliminoimaan kilpailijoitaan, ja ensimmäisenä tulilinjalle joutuu juuri virkaan nimitettävä Jack Walters.

Jaksoissa pääjuoni etenee jatkuvasti, vaikka osassa jaksoista onkin oma, jaksokohtainen juoni omine hahmoineen. Pääjuoneen kuuluu niin työpaikalla käytävä valtataistelu kuin Profitin omat, tavanomaista monimutkaisemmat perhekuviot, jotka ovat puolestaan vaikuttaneet Jimiin. Hän on viettänyt lapsuutensa merkitykselliseksi muodostuvassa pahvilaatikossa, ja nukkuu yönsä siinä vielä nykyisinkin asuntonsa salatussa takahuoneessa. Jim on isänsä pahoinpitelemä, ja kostaa ensimmäisessä jaksossa tämän tappamalla hänet. Hän on nuorehkon äitipuolensa rakastaja. Bobbista tulee myös hänen epätoivottu apulaisensa Gracen & Gracenin valloittamisessa.

Työpaikan juoni paljastaa Jimin pirullisten suunnitelmien nerokkuuden. Ensimmäisen kahden jakson jälkeen hän on jo lavastanut hänen mystisen menneisyyden jäljillä olleen Jack Waltersin vankilaan. Turvallisuuspäällikkö Joannan pariksi Profitin piinaamisessa muodostuu kolmannessa jaksossa esiteltävä, ristiriitaisia motiiveja kantava lakimies Jeffrey Sykes. Enempää en tahdo juonta lähteä paljastamaan, mutta voin kertoa, että kaikki kahdeksan jaksoa olivat käsikirjoitukseltaan 90-luvun parhaimmistoa (Twin Peaks mukaan lukien).

Ei niin paljon positiivista ettei jotain negatiivistakin. Ensimmäinen moite tulee sarjan tunnusmusiikista. Sen on tehnyt legendaarinen Mike Post. Muun muassa MacGyverin tunnarin takana ollut mies ampuu huti tehden The Who-pastissin huudahduksineen päivineen. Se ei vain toimi. CSI-sarjat ovat osoittaneet, että The Who toimii tunnarimusiikkina, mutta Profitin teeman kaltainen mukaelma ei. Se kuulostaa liian geneeriseltä ollakseen The Whon tuotos, liian The Wholta ollakseen omaperäinen ja ärsyttävä huuto, jota käytetään liikaa alkutekstien ulkopuolella pilaa tunnelman aika ajoin. Rauhallisempi, kitaraton versio teemasta toimii paljon paremmin. Tämä on tietysti aikaa ennen The Sopranos/CSI/Dexter-tason tunnareita. Toinen moite on kököt vuoden 1996 3D-tietokone-efektit, jotka nyttemmin katsottuna tuntuvat väkinäisiltä ja ennen kaikkea turhilta. Kenties sarjan loistavuudesta kertoo se, että tätä enempää en löydä siitä vikoja.

Luonnollisesti sarja jäi kesken, ja vielä todella harmilliseen cliffhangeriin. Juuri, kun on päässyt sarjaan sisälle, se loppuu. En allekirjoita DVD:n kantta koristavaa tekstiä “The Complete Series”. Suosittelen Profitia siitä huolimatta. Se on mannaa TV-taivaasta.

Linkkejä:

• *Profit – A (Canceled) TV-Show Championing A Sociopath
• Jim Profit FAQ suomeksi
• TV-Tropesin juttua Profitista

Sivumainintana sarjan luojat Stephen J. Cannell, David Greenwalt ja John McNamara ovat myös herrat mainion Bruce Campbellin tähdittämän länkkärisarjan The Adventures of Brisco County Jr. takana.

Katsoin kaksi elokuvaa, jotka olivat minulle jo ennestään tuttuja. Tällä kertaa huomasin kuitenkin yhteyden, jota aiemmin en ollut tiedostanut. Elokuvat ovat Three Amigos (1986) sekä Galaxy Quest (1999). Aluksi kertaan elokuvien lähtöasetelmat liiallisia juonipaljastuksia antamatta.

¡Three Amigos! (suom. Kolme kaverusta) on riemukas komedia kolmesta mykkäelokuvan kulta-ajan tähdestä, jotka saavat studiopomolta kenkää pyydettyään palkankorotusta. Heidän maineensa elokuvan sankarillisina hahmoina “Kolmena kaveruksena” on kiirinyt Meksikon puolelle, ja niinpä pieni Santo Pocon kylä päättää pyytää kaveruksia auttamaan kylää piinaavan, pahamaineisen El Guapon kukistamisessa. Kirjeessään amigoille kyläläiset lupaavat rahaa, minkä he tulkitsevat elokuvadiiliksi. Niinpä työttömät näyttelijät päättävät varastaa rooliasunsa, ja matkata Meksikoon mammonan perässä. Kyläläiset pitävät kolmikkoa pelastajina, mutta joutuvat karvaasti pettymään nähdessään näyttelijöiden anovan armoa murhanhimoisilta rosvoilta. El Guapo miehineen mellastaa kylässä ja varastaa kylän johtajan tyttären mukanaan, kun “sankarit” seisovat toimettomina. Häpeän ja epätoivon ajamina he päättävät ryhtyä oikeiksi “Three Amigoiksi”, ja palvelevan oikeutta elokuvistaan tuttuja moraalisia ohjenuoriaan noudattaen.

Galaxy Quest on niinikään komedia, mutta huomattavasti enemmän genreparodia kuin Kolme kaverusta. Galaxy Quest on kahdeksantoista vuotta sitten lopetettu sci-fi-sarja, jolla on yhtäläisyyksiä muun muassa Star Trekin kanssa. Sarjan näyttelijät ovat nyttemmin uransa puolesta tuuliajolla, ja tekevät keikkaa esiintymällä sarjan fanitapahtumissa ja muissa vastaavissa, vähemmän näyttelijän egoa hivelevissä tilaisuuksissa. Sarjan “Shatner” Jason Nesmith pitää itseään sarjan tähtenä, ja on egoismissaan ajanut muut näyttelijät vihaamaan häntä. Pian eräässä fanitapaamisessa häntä lähestyy thermiaanikomitea, joiden tehtävä on pyytää Nesmithiä eli kapteeni Taggartia avukseen pahamaineisen Sarrisin sotaisia joukkoja vastaan. Krapulaisena Taggart lähtee mukaan luullen, että kyse on jälleen yhdestä “keikasta”. Jopa käydessään sotaneuvotteluja Sarrisin kanssa hän luulee tapahtuman olevan vain hyvällä budjetilla rakennettu fanitilaisuus. Pian todellisuus selviää hänelle, ja hän päättää seikkailunhalussaan pyytää mukaan epäilevät kollegansa. Nesmithin uhottua ja hyökättyä tahattomasti Sarrisin alusta vastaan Sarris on tuhonnut thermiaanien kotiplaneetan. Yksinkertaiset thermiaanit pitävät silti alkuperäistä NSEA Protectorin miehistöä kunniassa, mutta aiheuttamansa tuhon takia näyttelijät haluavat tehdä parhaansa auttaakseen Sarrisin voittamisessa, ja säilyttääkseen samalla omat henkensä.

Elokuvien yhdistävä teema on täyttää itseensä kohdistuneiden odotusten täyttäminen. Jos esittää jotain, on toimittavan sen mukaisesti. Tavallaan kyse on äärimmäisestä roolinsa omaksumisesta, mutta toisaalta myös paljastuneen valheen paikkaamisesta. Molemmissa elokuvissa sympaattiset avun pyytäjät uskovat vilpittömästi näyttelijöiden roolihahmoihin uhmatessaan ylivoimaista pahuutta. Erityisesti Galaxy Questissa näyttelemisen konseptia ymmärtämättömät thermiaanit käsittäisivät keksityt televisio-ohjelmat valheena ja petoksena. Luonnollisesti näyttelijät haluavat hyvittää valheensa aiheuttaneen vahingon, ja näin heistä tulee oikeasti ne sankarit, joita ovat tähän asti päässeet vain esittämään. Samaa ideaa on kierrätetty pienemmässä mittakaavassa TV-sarjoissa ja elokuvissa muulloinkin, mutta nämä kaksi elokuvaa nousevat ylitse muiden. Vahingossa maailman pelastavia tunareita toki löytyy tusinoittain, mutta samalla tavalla suoraan näyttelijöitä elämässä roolihahmojensa elämää ei ole yhtä mallikkaasti valkokankaalle saatu. Toki minua saa korjata tässä asiassa, ja se olisi jopa suotavaa aiheen ollessa minulle mieluinen.

Elokuvat kertovat saman tarinan eri genrejen avulla, ja muistuttavat siksi toisiaan hyvin paljon. Galaxy Quest on terävämpi ja hauskempi, ja muutenkin elokuvana parempi. En todellakaan lyö lyttyyn Three Amigosia. Se on yksi suosikkielokuvistani, ja autiolle saarelle ottaisin sen ennemmin mukaani. Syyt tähän lienevät henkilökohtaiset, sillä se oli suosikkejani jo alle 10-vuotiaana. Yksi iso syy on elokuvan mainio soundtrack, jonka on säveltänyt Randy Newman yhdessä Elmer Bernsteinin kanssa. Elokuvan jokainen kappale on jäänyt muistiini ikiajoiksi, ja onkin sääli, ettei elokuvan musiikkia ole saatavilla kätevissä kauppapaikoissa.

Three Amigos on leppoisa elokuva, jota katsoessa voi jättää aivonsa narikkaan. Tässä on syytä huomauttaa, että kyseessä ei ole sellainen 90-luvun Nuija ja tosinuija-tyylinen aivot narikkaan-komedia, vaan paljon rauhallisemmin etenevä ja mukavampi elokuva. Paljolti komiikka nojaa amigojen näyttelijöiden keskinäiseen dynamiikkaan. Olen aina pitänyt Steve Martinista, ja tässä elokuvassa hän on loistavimmillaan. Tämä on myös niitä harvoja elokuvia, joissa Chevy Chase on oikeasti hauska. Martin Short ei myöskään jää kolmikossa muiden varjoon, ja hänen hahmonsa on heistä ainoa, jolla on edes jotain meriittejä länkkäreiden keskuudessa. Naispääosassa nähdään ihastuttava Patrice Martinez. Muita mainitsemisen arvoisia näyttelijäsuorituksia ovat El Guapon rooliin täydellisesti sopiva Alfonso Arau sekä hänen oikeaa kättänsä Jefeä näytellyt Tony Plana.

Galaxy Quest on selvästi suuremman budjetin elokuva. Käsikirjoitus on älyllisempää kuin Amigoissa, ja tekee paljon viittauksia. Vaikka en ole nähnyt kaikkia parodioitavia sarjoja, bongaan varsin hyvin esimerkiksi Star Trek-viittaukset. Peruskatsojalle elokuva on hauska, mutta aiheeseen perehtyneille se on hillitön. Näyttelijäsuoritukset ovat kerrassaan mainioita. Tim Allenin paras rooli on luonnollisesti Toy Storyn Buzz Lightyear, mutta Jason Nesmith on heti toisena. Alan Rickman on yhtä aina yhtä loistava ja Sigourney Weaver yllättää komedianttina. Ehdottomasti hillittömintä roolia vetää Tony Shalhoub pilvipäisenä Fred Kwanina, jonka edesottamuksia olisi halunnut nähdä enemmänkin. Aina ruudulla ollessaan hän varastaa shown.  Myös koko thermiaanien miehistö on omituisuudessaan mainio. Ainoa miinus elokuvalle tulee sen lopun jälkeisestä epilogista, joka on minusta laiskahko. Three Amigosiin samankaltainen loppu sopi, mutta tässä se jotenkin jäi kaivelemaan. Silti objektiivisten okuläärien läpi katsoen Galaxy Quest on näistä kahdesta parempi elokuva.

Listaan seuraavat viisi lähitulevaisuuden odotustani kulttuurin osalta.

1. Konsertti: The Who – Quadrophenia

Tällä hetkellä tämä on korkeimmalla listallani parin päivän takaisen uutisoinnin johdosta. Ensi vuonna The Who, yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni, lähtee kiertueelle esittämään sen suurinta yhtenäistä teostaan, vuoden 1973 albumia Quadrophenia. Saa nähdä, yltääkö kiertue Suomeen asti. Lienee toiveajattelua, vaikka Pete meni viime Suomen keikan loppuun sanomaan “Hope it doesn’t take another 40 years.”…

2. Kirja: Seuraava Jari Tervon romaani

En tiedä, koska seuraava Tervon romaani on saava julkaisunsa, mutta kirjallisuuden puolelta odotan sitä enemmän kuin mitään muuta kirjaa. Viimeisimmästä kirjasta Koljatti on kulunut kaksi vuotta, ja kerrassaan loistavasta Myyrä-Ohrana-Troikka-trilogiasta vielä kauemmin. Odotan toki myös syksyllä alkavaa Jarin kirjoittamaa YLEn Kotikatsomoon tuotettua Moska-sarjaa.

3. Albumi: Steven Wilson – Grace for Drowning

Mikäli musiikkijumala Steven Wilsonin toinen soololevy vastaa läheskään hänen debyyttinsä tai Porcupine Treen viime levyn tasoa, on Grace for Drowningista tulossa jotain todella suurta. Blackfieldin uusimmalle levylle Wilson päästi vain yhden oman kappaleen säästääkseen loistokkuutta tulevalle tuplalevylleen. Syyskuussa julkaistava levy on minulle tämän vuoden odotetuin levyjulkaisu.

4. Elokuva: Midnight In Paris

Uusi Woody Allen puolestaan on aina vuoden kohokohta elokuvien saralla. Viime vuoden You Will Meet A Tall Dark Stranger oli piristävin Allenin tuotos sitten vuoden 2000 Small Time Crooksin, vaikkei tasoltaan yltänytkään synkän Match Pointin tasolle. Owen Wilsonin valinnasta pääosaan en ole niin innostunut, mutta toisaalta Allen on saanut jopa Will Ferrellin toimimaan elokuvassaan Melinda ja Melinda. Tunnustan kyllä, että odotan vielä enemmän Midnight in Parisin jälkeistä Bop Decameronia, jossa itse Woody palaa näyttelijäkaartiin.

5. Stand up: Stephen Merchant – Live

Ricky Gervaisin aisapari Stephen Merchant ottaa ensiaskeleensa stand up-viihteen parissa. Odotukseni ovat korkealla, ovathan Ricky Gervaisin DVD:t olleet viimeisintä lukuun ottamatta genren parhaimmistoa. Myös Karl Pilkingtonin kanssa tehdyt podcastit sekä muut puheohjelmat ovat olleet loistokkaita. Marraskuussa julkaistavaa DVDtä voi tilata jo nyt, vaikka itse keikkaa ei ole vielä edes kuvattu. Kiertue alkaa syyskuussa Swindonista.