Kaikki kuulolle! Virtanappi perjantaina Moreenissa klo 8.00 – 10.00!

Kupit kaakkoon perjantaina Moreenissa klo 19.30-20.30!

Kauhun lokakuu jatkuu! 

Tällä kertaa vuorossa natseja maapallon keskipisteessä, ihmislampaita sekä raivotautisia zombikkeita.

Nazis at the Center of the Earth

Iron Skyn hypetyksen aallolla Asylum Studios päätti sijoittaa natsit kuun sijaan maapallon keskipisteeseen, ja mikä parasta – ne ovat zombeja! Halpakopiostudion Ö-elokuvan huikeaan tähtikaartiin kuuluvat muun muassa Jake ”Garyn poika” Busey ja Dominique ”eilisen tähti” Swain. Elokuvan käsikirjoittanut Paul Bates on loihtinut kynästään valkokankaalle muun muassa sellaiset klassikot kuin 2010 – Moby Dick ja MegaFault. Kyseessä on totisesti elokuvataiteen riemuvoitto.

Elokuva alkaa natseista. Mengele pääsee karkuun liittoutuneiden kynsistä. Sitten siirrytään ajassa eteenpäin, ja ollaan arktisessa, hyvin The Thingin vastaavaa muistuttavassa tutkimuskeskuksessa. Päähenkilöiden puisevaa dialogia ja paperinohuita henkilöhahmoja kuvataan tarpeeksi, että voidaan hyvällä omalla tunnolla kadottaa joku ryhmästä. Muut lähtevät etsimään, ja he löytävät tien maapallon keskelle jäisten tunneleiden läpi. Maapallon keskellä on ilmeisesti aivan oma maailmansa vehreine kasvustoineen ja (ilmeisesti) siellä paistaa oma aurinkokin. Maisemien ihaileminen loppuu kuitenkin lyhyeen, kun natsit vangitsevat tutkijaryhmän. Sitten tulee ihmisten leikkelyä zombisotilaiden varaosiksi, yleistä pervoilua ja yllättäen se eniten pahiksen näköinen tyyppi hyvisten ryhmästä olikin pahis kaiken aikaa.

Elokuvan lopussa sankarit pääsevät järjestämään pakonsa ja tuhoamaan natsien maanalaisen valtakunnan. Sitä ennen ehditään kuitenkin ottaa mittaa kuin suoraan Wolfensteinista revitystä, kökösti tietokoneanimoidusta Mecha-Hitleristä. Täydellinen Mitvit? -hetki. Päivä pelastuu, Hitler kuolee ja kaikki on kivaa jälleen.

Nazis at the Center of the Earth on yksi huonoimmista näkemistäni elokuvista. Silti siinä on jotain uljasta. Se tietää olevansa huono, ottaa silti itsensä liian vakavasti ja onnistuu saavuttamaan silti viihdyttävän huonouden asteen. Hämmentävä kokemus kaiken kaikkiaan.

*

Black Sheep

(2006, ohj. Jonathan King, näytt. Oliver Driver, Nathan Meister & Tammy Davis)

Ihmissudet ovat aina olleet mielestäni laimeita kauhuelokuvien hahmoja. Ainoan poikkeuksen tähän tekee Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideo. Ihmislampaat puolestaan ovat ehkä sen sijaan toimivat todella hyvin. Vuonna 2006 valmistunut Black Sheep yhdistää zombielokuvista tutun puremisella leviävän, viruspohjaisen tarttumisen ja ihmisen ja eläimen risteytymistä ihmissuden tyyliin. Mukaan vielä mustaa huumoria ja pakollisia lammasvitsejä, ja uusiseelantilainen kauhukomediamainious on valmis.

Henry Oldfield palaa pitkän poissaolon jälkeen sukunsa lammasfarmille myydäkseen sen veljelleen Angukselle. Samalla ympäristöaktivistit sekaantuvat Oldfieldien mailla tehtäviin, biologisiin kokeisiin. Toinen heistä, Grant, nappaa säiliön, joka pitää sisällään geenimanipuloidun lampaansikiön. Sikiö puree Grantia ja muita lampaita, ja pian farmi on täynnä raivotautisia lampaita. Grantista luonnollisesti tulee ihmislammas. Henry ja tilan hoitaja Tucker kohtaavat toisen aktivistin Experience, ja he alkavat selvittää zombilampaiden alkuperää. Enempää ei elokuvasta kannata kertoa spoilaamatta.

Black Sheep on samaa kauhukomedioiden sarjaa kuin Shaun of the Dead ja Tucker & Dale VS Evil. Juoni on mielenkiintoinen, efektit ovat loistavat, huumori puree ja veri lentää. On haastavaa saada niinkin naurettavasta aiheesta kuin ihmissyöjälampaat pelottavaa, mutta tässä elokuvassa siinä onnistutaan hyvin. Vaikka Black Sheep ei edes yritä keksiä pyörää uudestaan, on lopputulos mainio elokuva.

****

28 Days Later

(2002, ohj. Danny Boyle, näytt. Cillian Murphy, Naomie Harris & Christopher Eccleston)

Zombeja, eikun korjaan, raivotautisia! Jälleen virus-lähtöinen zombiepidemia pyyhkii yli maailman, kun typerät eläinaktivistit sotkevat asiat (nuo pahuksen eläinaktivistit!). Sitten varsinainen tarina alkaa, kun Jim (Cillian Murphy) herää tyhjästä sairaalasta – yllättävää. Sitten hän kohtaa Selenan (juuri Bondissakin vilahtanut Naomie Harris), ja he lyöttäytyvät yhteen isän ja tyttären kanssa. Armeijan nauhoite turvapaikasta herättää toivon kipinän, ja he lähtevät kohti mahdollista pelastusta ja parannuskeinoa virukseen.

28 päivää myöhemmin on yksi yllätyksettömistä zombi-elokuvista, mitä olen nähnyt. Vaikka pidän aina Cillian Murphysta valkokankaalla, ei hänkään kanna tätä elokuvaa tavanomaisuutta pidemmälle. Jokainen muka-yllättävä juonenkäänne on todella ennalta arvattava, ja karmivan puolivillainen ja avoin loppu tekivät leffasta vähemmän vakavasti otettavan kuin mitä se halusi olla. Vaikka juonellisesti elokuva ei tarjonnutkaan paljoa, oli se kuitenkin viihdyttävä. Tartunnan saanut muuttuu todella nopeasti verenhimoiseksi, raivotautiseksi eläimeksi, joka zombeista poiketen on todella nopea. Myöskään tartunnan saaneet eivät vaikuta järin tyhmiltä, vaan saavat aikaan todella kuumottavan takaa-ajon tunteen.

Elokuva onnistuu luomaan maailmanlopun tunnelman loistavasti. Jokainen kohtaus huokuu epätoivoa, epäuskoa tulevaisuuteen, ja kahden tunnin aikana hahmoista alkaa välittämään. Tämän uskon johtuvan ohjaaja Danny Boylen taidokkuudesta, joka on vastuussa sellaisista teoksista kuin Trainspotting, Sunshine ja Slummien miljonääri. Tämän takia aion antaa mahdollisuuden myös vuoden 2007 28 viikkoa myöhemmin. Haluan nähdä, miten toinen ohjaaja suoriutuu saman idean kierrättämisestä. 

**

Kauhun lokakuu on jälleen täällä!

Tänä vuonna kauhuelokuvakatsantani on jäänyt harmillisen vähälle, mutta muutama uusi elämys on silti tullut koettua. Tällä kertaa luvassa zombeja, klassikon uusintaa ja zombeja!

Juan of the Dead

(Juan de los Muertos, 2011, ohj. Alejandro Brugués, näytt. Alexis Díaz de Villegas, Jorge Molina & Andrea Duro)

Zombeja Kuubassa! Juan of the Dead on romanttinen komedia/kasvutarina luuserista, joka saa elämänsä kuntoon yllättävän zombi-invaasion saadessa Kuuban kaaokseen. On herttaista katsoa, miten tarkkaan tarinan kaari muistuttaa Shaun of the Deadia. Mitään yllätyksiä tarinassa ei ole. Elokuva on kuitenkin parhaimmillaan hyvin hauska, ja erityisesti kommunistisen kuubalaisen median huvittavuus zombi-invaasiosta kertoessa on kekseliästä. Irtopisteitä saadaan joistakin nokkelista kommenteista, ja iso, paha yrmyniska, joka pyörtyy nähdessään verta oli sekin hauska.

Elokuvan nimi tulee Juanin zombi-invaasion jälkeisestä ammatista, eli tuholaistorjujan tavoin kotiin tilattavasta zombien hävittäjästä. Vitsi toimi parilla ensimmäisellä kerralla, mutta sitä lypsetään aivan liikaa. Tiivistämällä elokuva olisi saatu paljon paremmaksi, eikä suvantoja olisi ehtinyt tulla. Myös vain englantia puhuva, hetken ruudulla käyvä sivuhahmo oli mielestäni varsin turha. Paras osa tarinaa on kahden päähenkilön välinen suhde, joka kehittyy aivan kuten Shaun of the Deadin kahden päähahmojen. Bromance on huvittava.

Kuitenkin kokonaisuutena elokuva tökkii ja on monilta osin keskinkertainen. Yleisesti ottaen visuaalinen toteutus on tavanomaista, Walking Dead -tasoa, mutta taistelukohtaukset nostavat viihdearvoa huomattavasti. Innovatiivinen zombien lahtaaminen ja hieno koreografia erottaa elokuvan edukseen esimerkiksi Resident Evil -sarjan tylsästä lahtaamisesta. Juanin ja kumppaneiden tappeluita katsoessa ajattelin, että tämähän olisi mitä loistavinta zombimättöä PS3-peliin.

Suosittelen Juan of the Deadia niille, jotka ovat kyllästyneet tavanomaiseen zombigenreen, ja haluavat kauhultaan jotain muutakin. Shaun of the Deadin nähneille pettymys voi olla suuri. Onnittelut kuitenkin Kuuballe kaikkien aikojen ensimmäisestä kauhuelokuvastaan. Se oli ihan hyvä.

**

Invasion of the Body Snatchers

(1980, ohj. Philip Kaufman, näytt. Donald Sutherland, Brooke Adams & Jeff Goldblum)

Ihmispaholaiset on varsin huono suomennos tälle elokuvalle. Se onkin ainoa huono asia, mitä tästä elokuvasta voi sanoa. Riipivä tunnelma, mainiot näyttelijät, loistokas ohjaus sekä karmiva musiikki tekevät tästä tämän vuoden suosikkikauhuelokuvakokemukseni. Elokuva on uusinnos vuoden 1956 samannimisestä, Don Siegelin ohjaamasta kauhuelokuvasta.

Tarina alkaa Elizabethin (Adams) huolestuttua miehensä oudosta käyttäytymisestä. Hän avautuu asiansa osaavalle terveystarkastajaystävälleen Matthewlle (Sutherland), joka alkaa lopulta uskomaan häntä. Pian paljastuu, että omituiset kasvit ulkoavaruudesta tekevät tunteettomia replikantteja ihmisistä heidän nukkuessaan, ja lopulta tuhoavat alkuperäisen kappaleen tarpeettomana. Kopiot toimivat kuin yhdessä ajatellen, ja invaasion edetessä verkko Matthewn ja Elisabethin ympärillä kiristyy. Väärin käveleminen kadulla kiinnittää huomiota, ja kasvi-ihmiset kirkuvat hyytävästi merkiksi joukkoon kuulumattoman paljastamiseksi.

Elokuvassa vallitseva tunne on vainoharhaisuus. Kehen voi luottaa, ketkä ovat yhä ihmisiä? Tunnelma saadaan kasvatettua erinomaisesti pitkillä kamera-ajoilla ja hiljaisuuden hyödyntämisellä. Tavalliselta näyttävä katukuva antaakin yhtäkkiä sellaisen kuvan, että jokin ei vain ole oikein. Visuaaliset efektit ovat myös kestäneet aikaa varsin hyvin, esimerkiksi koira, jolla on ihmisen naama näyttää yhä häiritsevän pelottavalta.

Roolisuorituksista on nostettava esiin edellä mainittujen lisäksi neuroottinen Jeff Goldblum sekä kuuluisan psykiatrin roolia täyttävä, loistava Leonard ”Mr. Spock” Nimoyn. Ohjaaja Philip Kaufmanin työnjälki on minulle tuttua jo mainiosta ja palkintoja kahmineesta astronauttielokuvasta The Right Stuff (1983).

The Invasion of the Bodysnatchers on erittäin hyvä kauhuelokuva.

Suosittelen katsottavaksi pimeässä. Älä nukahda.

****

[REC]³ – Génesis

(2012, ohj. Paco Plaza, näytt. Leticia Dolera, Diego Martín & Javier Botet)

[REC]-sarja on edennyt kolmanteen osaansa, ja tällä kertaa formaatti rikotaan. Samoin rikotaan myös ensimmäiset kaksi osaa ohjanneet ja kirjoittaneet Paco Plaza ja Jaume Balagueró. Plazan tuotos sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä elokuvaa, ja vain elokuvan alku on kuvattu aiemmasta kahdesta tutulla käsivarakameralla. Alkukohtauksen jälkeen elokuvasta muuntuu hyvin perinteinen zombi-splatter.

Elokuvan tarkoitus onkin valottaa [REC]-sarjan mytologiaa. Kuten toisessa osassa paljastettiin, zombit ovatkin Saatanan riivaamia, ja uskonnolliselle tarinalle annetaan nyt paljon enemmän syvyyttä. Tarinassa esiintyvä pappi esittää riivattujen olevan Paholaisen tapa nousta valtaan Tuomiopäivän koittaessa. Samalla ilmenee, että riivatut zombit voidaan pysäyttää lukemalla kohtia Raamatusta.

Kolmas [REC] on vähemmän vakava kuin edeltäjänsä. On hassuja sivuhahmoja, kuten ”Sponge John”, on moottorisahalla zombeja lahtaava morsian, on huvittavaa hässimistä ja keittiövälineillä improvisoimista. Siinä mielessä elokuva oli pettymys. Muuten elokuva on hyvin viihdyttävä ja näyttävä rapatessa roiskuu -räiskintä, ja tarinakin on ihan mukiinmenevä. Häihin sijoittuvana tarina tuo myös draamaa erilleen joutuvan, vastavihityn parin kautta, ja hahmoista jopa alkaa välittämään elokuvan aikana, mikä tämänkaltaisessa elokuvassa on harvinaista.

Sarjan neljäs elokuva tulee jatkamaan toisen elokuvan tapahtumista, ja reportteri Angela Vidal tulee olemaan jälleen huomion keskipisteenä. Elokuva ei kuitenkaan ole enää ”löydettyä materiaalia” käsikamerasta vaan kokonaan perinteiseen elokuvatyyliin tehty, Balaguerón ohjaama tarinan päätösosa. Odotan sitä mielenkiinnolla.

***

Historian ensimmäinen Kupit kaakkoon Radio Moreenilta (98,4MHz) perjantaina 12.10.2012 klo 17.05!

Kuuntele lähetystä tästä!

Keskuuteemme on ilmestynyt aivan uusi ohjelma. Sen nimi on Submariini.

Ohjelma on juttelulöpinää ja musiikkibiisejä yhdistelevää nettiradio-ohjelmaa, jossa nauretaan omille vitseille ja puhutaan muun muassa Arnold Schwarzeneggeristä. Ensimmäiset kaksi jaksoa löytyvät jo ladattaviksi osoitteesta submariini.wordpress.com. Ohjelman feedi ja muuta jännää ilmaantuu tämänkin sivuston alle jossain vaiheessa.

Kuuntele ohjelmaa jo nyt!

Adam Buxton.

Adam Buxton, tuttavallisemmin kreivi Buckules, on veikeä setä. Sitä ennen hän oli veikeä poju telkkarissa, vetäen häslinkishowta The Adam & Joe Show (1996) yhdessä nyttemmin käsikirjoittaja/ohjaajana kunnostautuneen bestiksensä Joe Cornishin kanssa.

Duo Adam & Joe siirtyi televisiosta radioon neljän kauden jälkeen, ja on kerännyt faneja ympäri maailmaa digitaalisen radion kuuntelijakollektiivista. Adam & Joe Podcast oli minulle pitkään viikon kohokohta vuodesta 2008 eteenpäin aina ohjelman päättymiseen asti. Joe oli minulle aina se hienostuneempi, korrektimpi tyyppi, kun taas Adam alitti riman juttujensa huonoudella, kovalla äänellä ja ilmiöillä, kuten Boggins (ohjelmassa vieraillut kuvottava koira). Joe oli myös taidokkaampi musiikin tekijä kaksikon Song Wars -lauluntekokilpailuissa. Silti oma suosikkini oli ja on edelleen Adam.

Koettuaan hervottoman määrän takaiskuja viihteen saralla oman televisiosarjan hylkäämisestä lähtien, Adam on nyt saanut oman ohjelmansa Sky Atlanticilla. Alunperin kiertävänä yleisötapahtumana alkanut BUG on käytännössä Adamin juontama ohjelma, jossa hän käy läpi YouTubesta vaihtoehtokulttuurin musiikkivideoita ja lukee niiden kommentteja. Kuulostaako tylsältä idealta? Haastan katsomaan yhden jakson nauramatta. Adamin tyyli sopii loistavasti tähän tehtävään. Hän keksii mahtavat persoonat jokaiselle kirjoitustaidottomalle tai ääritosikolle kommentoijalle. Ohjelma yhdistää elementtejä stand upista oikeassa elämässä netistä löytyvien videoiden oikeisiin kommentteihin, minkä lisäksi nähdään ja kuullaan talk show-tyyppisiä pikkusketsejä, omatekoisia musiikkivideoita tai muuta jännää. Teknofiilin tapoihin sopien Adam myös hallinnoi koko ohjelmaa läppäriltään, mikä on vain mainiota.

Alla olevassa videossa Adam selittää tarkemmin ohjelmasta:

Harmillisesti ohjelmaa ei saa kovin helposti katsottua Suomesta. YouTube on kuitenkin pullollaan mainioita pätkiä ohjelmasta, ja uskoisin, että jossain vaiheessa kokonaisia jaksojakin nähdään ainakin tuubista käsin. Tutustu, naura, nauti ja hurahda Adamin, tuon pienen karvaisen miehen oudon pään luomaan maailmaan.

Tästä pääset katsomaan BUGin livekiertueesta koottua soittolistaa.

Kirjoitan tämän lyhyen pätkän kertoakseni hiljattain jälleenlöytyneestä rakkaudestani kahdeksanbittiseen musiikkiin. Tämä musiikki jätti lähtemättömät jälkensä sekä ali- että ylitajuntaani lapsuuteni kultaisina vuosina, kun pelasin Nintendo Entertainment Systemin klassikkosävellyksiä pursuavia pelejä, kuten Megaman 2, Super Mario Bros. 3 ja DuckTales.

KäpyLehmä-ohjelman myötä viimeiset kaksi vuotta uudelleeneläen näitä pelikokemuksia, olen jälleen löytänyt tämän musiikkityylin, ja koska olen myös jo pitkään säveltänyt omaa musiikkia, oli vain ajan kysymys, koska säveltäisin ensimmäiset chiptune-biisini.

Laittakaa ihmeessä kommenttia, mitä mieltä olette. Linkki 8-bittiseen musiikkiini tässä: http://www.mikseri.net/8bitjack/

Kesän ensimmäinen kokopitkä stand up-DVD:ni on HBO:n tuottama Bill Maherin vuoden 2010 But I’m Not Wrong. TV-persoonana ja dokumentaristina minulle tutuksi tullut apateistikoomikko sulatti sydämeni sarkasmilla, asenteella ja älyllisyydellä.

Ensivaikutelmani Bill Maherista toi mieleen George Carlinin. Hänen juttunsa saavat ajattelemaan.  Tyyliltään Maher on vahingoniloisen naureskeleva, kuin Bill Hicks ilman ääniefektejä. Aiheet ovat tulenarkoja ja liittyvät politiikkaan, talouteen tai uskontoon, sekä niiden yhdistämisestä syntyvään sotkuun. Aihepiiristä saa näinkin kultivoitunut uutisten seuraaja hyvin paljon irti, vaikka jutut ovatkin kaksi vuotta vanhoja. Ajankohtaisuutta ja taustatietovaatimusta voidaan toki pitää negatiivisena seikkana, se katsojalle suotakoon. Maher tietää tämän ja tuntee yleisönsä, eivätkä vaativat/älykkäät jutut haittaa missään vaiheessa menoa.

Alusta loppuun huomio on amerikkalaisissa ja Yhdysvaltojen suhteessa muuhun maailmaan. Kärjistäen keikan teema on ”jenkit ovat tyhmiä”. Moni heitto osuu ja uppoaa monella eri tasolla. Missään vaiheessa mikään juttu ei tunnu menevän ohi, ja juttujen virta on saumatonta. Puolen tunnin kohdalla Maher esittelee uskonnon seuraavaksi aiheekseen tiedostaen myös Religulousin hänelle tuoman maineen. Elokuvan nähneenä tiesin, mitä odottaa, mutta silti Maher yllätti sillä, miten yliampuvaa settiä hänen uskonto-juttunsa välillä ovat.

But I’m Not Wrong loppuu hyvällä tapaa yllättäen. Sitä haluaa lisää. Siksi encorena nähtävä poliittisen korrektiuden rajoilla heiluva burkha-muotinäytös on hienoinen pettymys. Ylipitkän sketsin idea tulee selväksi hyvin nopeasti, mutta sen paikka on mielestäni jonkun talk show:n välihuvikkeena. Se tuntuu vähän irralliselta, ja laskee kokonaisuuden pisteitä.

Bill Maher nousi saman tien yhdeksi suosikkikoomikoistani lähinnä kahdesta syystä. Hänen stand up-huumorinsa rohkeus sekä elokuva Religulous. Jälkimmäinen on toistaiseksi viihdyttävin ja hauskin näkemäni uskontoja käsittelevä dokumenttielokuva/road movie. Elokuva avaa paljon myös Maherin omaa sielunmaisemaa, joka puolestaan tuo lisäarvoa hänen stand up-keikoilleen.

Lisäksi tehdessäni taustatyötä koomikosta, löysin minulle aivan uuden suosikkisanan: Apateismi.

Vuoden 2007 marraskuusta vuoden 2008 helmikuulle Yhdysvalloissa oli kansallinen käsikirjoittajien lakko. Tämä tarkoitti sitä, että televisiosarjat olivat tauolla. Moisten kommervenkkien vuoksi monen sarjan kausi jäi tyngäksi, ja huhujen mukaan sarjojen juonikulkuja jouduttiin muuttamaan aikataulumuutosten vuoksi. Esimerkiksi Heroes koki todella ärsyttävän käänteen, ja sarja kääntyi pahasti laskuun. Kirjoittajain lakkoilu toi kuitenkin erään kerrassaan ihastuttavan luomuksen veljesten Joss & Zack & Jed Whedon lyötyään päänsä yhteen luodakseen jotain helppoa ja halpaa, mutta ammattimaista suoraan nettiin. Tuloksena oli Dr. Horrible’s Sing-Along Blog.

Loistavan Neil Patrick Harrisin tähdittämä minisarja on jaettu kolmeen noin vartin mittaiseen osaan. Sarjan keskiössä on Doctor Horrible (Harris), joka kertoo videoblogissaan suunnitelmistaan tulla superrikolliseksi. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin tavallinen nössö nimeltä Billy, joka on pihkassa pyykkivuorojensa kaukorakkauteen Pennyyn (Felicia Day). Tohtorin arkkivihollinen, koko kansan rakastama Captain Hammer (Nathan Fillon) sattumalta pelastaa Pennyn Billyn nenän edestä. Penny ihastuu Hammeriin, ja kolmiodraama on valmis.

 Mikäli teoksen nimestä ei ole sitä päätellyt, kyseessä on musikaali. Neljäänkymmeneenkahteen minuuttiin mahtuu monta erinomaista ja tarttuvaa kappaletta, jotka jäävät soimaan päähän pitkäksi aikaa. Omat suosikkini ovat Brand New Day, Laundry Day (jonka jopa opettelin soittamaan pianolla) ja I Cannot Believe My Eyes. Ja ihan kuin moinen klassikkokappaleiden kavalkadi ei riittäisi, tuotantokaarti on tehnyt myös koko musikaalin mittaisen kommenttiraidan, joka kulkee nimellä ”Commentary: The Musical”. Laulut ovat ihania, näyttelijätyö on täydellisyyttä hipovaa, tarina on loistava ja loppuu se juuri oikealla tavalla. Pikkulinnut kertovat, että Whedonit työstävät Dr. Horriblen jatko-osaa tälläkin hetkellä, ja kyseessä on ainoa musikaali, jota voin sanoa koskaan odottaneeni.

Doctor Horrible’s Sing-Along Blog on ihastuttava. Katsokaa, kuunnelkaa ja laulakaa mukana!

Tärkein viimeiseksi:

Kiitos suosituksesta, Matti & Tiina!

Olen löytänyt mahtavimman asian koko YouTubessa. Sen nimi on The Joker Blogs.

Kaikki ovat nähneet The Dark Knightin. Edesmenneen Heath Ledgerin esittämä Jokeri oli aikanaan parasta, mitä olin nähnyt valkokankaalla vuosiin, ja moni oli kanssani samaa mieltä.

Ensimmäisten parin jakson aikana sarja vielä hakee hieman muotoaan, ja samoin Jokerin ääni on hieman vähemmän identtinen Ledgerin kanssa. Tämä meinasi jo karkottaa minut, mutta jakso jaksolta paraneva käsikirjoitus sekä kaikin puolin amatööritasoon nähden loistavat näyttelijäsuoritukset pitivät otteessaan tarpeeksi pitkään koukuttaakseen minut sarjaan täysin. Katsoin koko sarjan yhden illan aikana.

Kahteen osaan jaettu ensimmäinen kausi on tehty vuosina 2008-2010.  Se on saanut huikean katsojamäärän, ja toista kautta ollaan paraikaa tuottamassa.

Sarja jatkaa suoraan The Dark Knightin tapahtumista Jokeri on joutunut Arkhamin mielisairaalaan, ja on psykiatri Harleen Quinzelin potilaana. Sarjan ensimmäisen kauden ensimmäinen puolikas tapahtuu suurimmaksi osaksi Arkhamin sisällä. Suosikkiosani sarjasta alkaa, kun Jokeri karkaa Arkhamista aiheuttaakseen jo elokuvasta tuttua hallittua kaaosta.

Sarja on todella uskollinen sekä elokuvalle että sarjakuvalle, ja jakso toisensa jälkeen paraneva tuotannon taso suorastaan hämmästyttää. Matkan varrella nähdään luonnollisesti hillitön määrä eri Batman-universumin hahmoja. Välillä tämä on vaivaannuttavaa katsottavaa, sillä moni näyttelijöistä on aivan liian nuoria ollakseen sarjakuvaversionsa. Silti, amatöörituotannon budjetin huomioon ottaen jälki on loistavaa.

Suosittelen katsomaan sarjan jaksot järjestyksessä, sillä tarinassa on monta hienoa juonenkäännettä. Omat suosikkijaksoni ovat Hypnotized, sekä kaikki Arkhamista pakoa seuranneet (erityisesti jakso #12). Katsokaa, ihastukaa, nauttikaa.