Geo(b)logi

Matkailu ja kaivokset eivät sulje toisiaan pois

2016-02-26T18:45:00.000+02:00

Sari Helin kirjoitti Ylen blogissaan 24.2.2016 huolestaan Ylläksen matkailusta ja Hannukaisen kaivoshankkeesta. Helin totesi "Yleensä kun kaivos tulee liian lähelle matkailukohdetta, matkailuelinkeino maksaa hinnan". Kaivoksista matkailun haittana ei ole kuitenkaan näyttöä Suomesta tai maailmalta. Kaivokset eivät ole häirinneet matkailua, vaan ne voivat toimia myös matkailukohteina. Matkailun ja kaivostoiminnan välillä on synergiaa joka voi hyödyttää paikkakuntaa ja aluetta. Esimerkkinä tästä on Kittilä. Kaivoshankkeiden nähdäänkin tuovan matkailulle ristiriitojen sijaan lisäarvoa. Kaivokset ovat geomatkailukohteita ja niitä voidaan jopa suojella geologisina kohteina erityisissä teema- tai geopuistoissa osana geodiversiteettiä.

Tulevaisuuden ennakoimisessa kannattaisikin pohtia myös muita skenaarioita pelkkien uhkakuvien sijaan. Vaihtoehtona voisi tarkastella mm. sitä, että suuri osa ihmisistä ei välttämättä pidä kaivoksia uhkana matkailulleen tai että kaivoksesta voisi olla jopa hyötyä matkailulle. Kaivoshankkeiden suunnittelijoiden on kuitenkin hyvä ottaa matkailukeskukset ja niiden etäisyys huomioon kaavailuissaan ja neuvotella asiasta matkailuyrittäjien ja muiden sidosryhmien kanssa. Tietty etäisyys on hyvä säilyttää näiden välillä, eikä suunnitella kaivosta varta vasten esimerkiksi hiihtokeskuksen juurelle tai sen välittömään läheisyyteen. Suositellusta etäisyydestä ei ole vielä keskusteltu Suomessa ja Hannukaisen tapaus voisi olla hyvä kohde tällaiselle tarkastelulle.

ÄLÄMÖLYSTÖ

2015-07-07T21:39:00.000+03:00

Suomessa on nk. punavihreä mielipidevaikuttajien joukko, joka reagoi myrskyn lailla aina kun konsensus-Suomea ravistellaan eriävillä mielipiteillä. Nämä ovat linnoittautuneet etenkin yliopistoon, mutta myös monien mediatalojen toimituksiin. Heitä on myös kirjailijona. Tätä joukkoa kutsutaan älymystöksi. Älymystö älähtää joka kerran, kun mattiapuset ja björnwahlroosit avaavat suunsa. Syntyy melkoinen älämölö, jossa reagoidaan vesikauhuisten koirien lailla ajattelematta ensin, mitä sanomisilla todella tarkoitetaan. Eikä mikään olekaan herkullisempaa, kuin että nämä toisinajattelijat uskaltavat kaikesta huolimatta sanoa mielipiteensä. Älymystön edustajien sormet syyhyävät voidakseen reagoida mielipiteisiin ja odottavat niitä kieli pitkällä ja palava kynä valmiina. Sanomalehtien palstat ja kolumnit, sosiaalinen media ja TV suorastaan räjähtävät näitä paheksuvista kommenteista.

Matti Apusen ja Björn Walhroosin uusliberaaleista mielipiteistä voi olla montaakin mieltä, mutta he tuntuvat suorastaan nauttivan tämän älymystön provosoinnista. Ja tämä älymystö lankeaa provoon kerta toisensa jälkeen, ilman suurempia ponnisteluja. Molemmat herrat käyttävät kärjistyksiä tehokeinoinaan. Älymystö kuitenkin näyttää uskovan että kärjistäminen ja provokaatio ovat heidän yksinoikeuksiaan. Onkin ihmeellistä, että uudistuksia halajava konservatiivikapitalisti on maassamme kapinallinen.

Tämän vuoden Sosiologian päivillä päiviteltiin, miksi yliopistotutkijoiden tutkimuksia ei oteta huomioon yhteiskuntamme poliittisessa päätöksenteossa. Tätä pohtiessa yliopistoissa kannattaakin katsoa peiliin ja yrittää nähdä kuinka kaukana ne jalat itse asiassa ovat maasta ja oikeastaan yhteiskunnasta ja tavallisten ihmisten elämästä. Tuleeko esim. yliopistojen humanistisilta tiedekunnilta sellaisia ajatuksia, joista on muutakin hyötyä kuin joutua yksimielisen nyökyttelyn ja hymistelyn kohteeksi alan tutkimuspäivillä tai samanhenkisten lukemien artikkelien ja opinnäytteiden sivuilla? Kaikki ovat kuitenkin täysin vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan ja absoluuttisesta oikeassa olemisestaan. Tätä ylimielisyyttä vaivoin peittelevää, ”alymystöksi” itseään kutsuvaa ja julkiseen rienaukseen osallistuvaa joukkoa voidaan kutsua täydellä syyllä älämölystöksi.

Öljyn loppu?

2014-12-26T11:51:00.000+02:00

”Miksi poraamme öljyä arktisella alueella tulevan kasvavan

kysynnän tyydyttämiseksi, kun meidän tulisi pyrkiä

vieroittamaan itsemme öljyn käytöstä?”

Greenpeace 2012

Öljy on geologeille kiusallinen luonnonvara. Kolleegamme kaikkialla maailmassa etsivät öljyä yhteiskunnan kasvavaan tarpeeseen. Samalla sen käyttö voi kiihdyttää monien kolleegojen tutkimaa ja toisten kieltämää ilmastonmuutosta.

Joitakin vuosia sitten esittelin Jeremy Leggettin ”Viimeiset pisarat – Hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto”-kirjan (Geologi 4/2007). Aiheeseen on palattu tällä kertaa suomalaisin voimin. Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris julkaisivat viime vuonna kirjansa ”Suomi öljyn jälkeen”. Kyse on maamme ja maailmantalouden öljyriippuvaisuudesta ja öljyn loppumisen mahdollisista seurauksista. Leggettin kirjaan päivittämisen lisäksi se ei kuitenkaan oikestaan tuo olennaisesti mitään muuta uutta kuin Suomi-näkökulman.

Resurssiniukuudesta varoittavia esimerkkejä on 1970-luvun Rooman klubin jälkeen tullut kasapäin ja tahti sen kuin tiukkenee. Tuomion pasuunat soivat hälytyskellojen tapaan. Leggettkin puhui öljyhuipun ylittämisestä ja Suomi öljyn jälkeen palaa aiheeseen kotimaisella skenaariolla. Öljytuotantohuipulla tarkoitetaan öljyn tuotannon maksimia, jonka jälkeen tuontanto alkaa hiipumaan. Öljyhuipun dynamiikkaa pahentaa öljyreservien käytännössä mahdoton luotettava globaali arviointi.

Partasen ja kumppaneiden kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Kirja sisältää paljon tietoa öljystä, sen synnystä, käytöstä, tuotantohuipusta, vaikutuksesta talouteen ja öljykriiseistä. Puhutaan paljon myös vaihtoehtoisten ja uusiutuvien polttoaineiden kehittämisestä. Joka aihe on tiukasti sidottu lyhyisiin kappaleisiin, eikä kirjassa sorruta kovinkaan paljon vihervasemmistolle tuttuun saarnaamiseen ja vauhkoiluun. Tosin kirjassa viitataan toisinaan joihinkin kyseenalaisiin ja epämääräisiin enemmän tai vähemmän punavihreisiin nettilähteisiin, joita tekijät pitävät selvästi luotettavina, koska niissä ollaan samaa mieltä kirjoittajien kanssa. Tosin samat tahot saavat myös kritiikkiä osakseen, koska ydinvoimasta ja geenimuuntelusta kirjoittajat ovat näiden kanssa eri mieltä.

Öljystä voidaan olla montaa mieltä jo ilman ilmastonmuutoskeskusteluakin. Halpa öljy on taannut länsimaiden huiman talouskasvun, mutta samalla pönkittänyt Venäjän oligarkkeja, Afrikan ja muiden öljynviejämaiden diktaattoreita sekä tietysti kansainvälisiä öljyyhtiöitä ja niiden osakkeenomistajia. Merkittävä osa näiden saamista varoista kuluu kuitenkin esimerkiksi asehankintoihin, kansalaisten rauhoittamiseksi perustettuihin sosiaalisiin ohjelmiin ja polttoaineiden subventointeihin, lukususjahteihin, yksityislentokoneisiin ja muihin luksustuotteisiin. Riippuvuutemme öljystä onkin huolestuttavaa, eikä sitä välttämättä tule ajatelleksi autoa tankatessaan. Öljyn tuotannon vähenemiseen ja sitä seuraavaan hinnan nousuun olisi kuitenkin varauduttava. Öljyn kasvava hinta on aina muusta kulutuksesta pois ja öljyn tuonnissa Suomesta valuu valuuttaa ulkomaille.

Öljyn hinnan noustessa on öljyn tuottamisessa otettu käyttöön ennen kannattamottamia öljyn lähteitä, kuten öljyhiekka, liuskeöljy ja bitumi. Kaikkiin liittyy ongemia, joista ympäristöön liittyvät eivät ole suinkaan vähäisimpiä. Kirjoittajien mukaan ”olemme vajonneet niin alas kohtalokkaassa öljyriippuvuudessamme että joudumme kaivamaan seuraavaa annostamme likaisen hiekan seasta. Mielikuva narkomaanista tonkimassa edellisen illan roskakasaa tasoittavan toivossa ei ole kaukana”. Meillä onkin öljyn suhteen sama tilanne kuin metallisissa malmeissa. Helpot esiintymät on jo löydetty ja pitkälti hyödynnetty. Taas uudet esiintymät ovat kalliita ja hankalia löytää ja hyödyntää, mikä nostaa hintoja ennestään. Korkeilla hinnoilla on mahdollisuus hyödyntää köyhiä malmeja, mikä taas kaivosteollisuuden suhdannealttiudessa ei ole ehkä taloudellisesti kovinkaan kestävää, kuten Suomessakin on jouduttu huomaamaan.

EU:ssa on hiljattain herätty metallisten raaka-aineiden tuontiriippuvuuteen, mutta öljystä ei ole jostain syystä kuultut puhuttavan samalla huolella, vaikka ehkä pitäisi. Paradoksaalisinta ja jopa jokseenkin irvokastakin öljy- ja ilmastokeskustelussa on kuitenkin ilmaston lämpenemisestä johtuvan Jäämeren jääpeitteen vähenemisen aiheuttama euforia Arktisen alueen taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuuksista. Näitä ovat mm. merireitti Norjasta Aasiaan ja öljyn ja muiden luonnonvarojen etsinnän mahdollistaminen. Tämä avaa Suomellekin uusia mahdollisuuksia pohjoisilla alueillaan, mutta koska arktinen alue on kuitenkin herkkä, eikä toiminta alueella ole ongematonta, ovat luonnonsuojelujärjestöt kuten Greenpeace aiheesta syystäkin huolissaan. Tämä huoli on aiheuttanut jo kaksi Greenpeacen aktivistien tempausta pohjoisen öljynporauslautoilla. Niihin on osallistunut myös suomalaisia, kuten joidenkin silmissä miltei kansallissankariksi noussut Sini Saarela.

Toki jokainen voi tehdä asialle omalta kohdaltaan jotakin. Öljyä tuotetaan, koska sille on kysyntää. Kirjoittajien mukaan ympäristönsuojelu laajana käsitteenä edistää monia toimia, joilla öljyn käyttöä ja riippuvuutta vähennetään. Julkisen liikenteen suosiminen, kerskakulutuksen kritisointi, energiankäytön tehokkuuden parantaminen ja energiasäästö sekä luomutuotannon ja lähi- ja kausiruuan suosiminen ovat tällaisia. Samalla luonnonsuojelijoiden toiminta voi kuitenkin myös nostaa öljyn hintaa ennestään hankaloittamalla sen etsintää ja hyödyntämistä. Toimilla voi olla myös epätoivottuja seurauksia. Monet ympäristöjärjestöt ja vihreät ovat julkisesti kannustaneet mm. Saksaa luopumaan ydinvoimasta. Ikävä kyllä, uusiutuvien lisäksi Saksa rakentaa runsaasti fossiilista energiatuotantoa, jonka käyttöikä on jopa puoli vuosisataa. Kirjoittajista onkin hämmentävää, miten päästövähennyksen tarpeen massiivisuus ei ole lukuisista raporteista huolimatta auennut politiikoille, kansalaisille tai edes kaikille ympäristöjärjestöille. Meillä tuntuu olevan edelleen varaa vastustaa lähes kaikkia vähäpäästöisiä energiantuotantotapoja tuulivoimasta ydinvoimaan.

Kuten kirjoittajat toteavat: ”Luonto ei välitä siitä, mikä meistä tuntuu mukavalta ja mikä ei. Totuus ei löydy äärimmäisten mielipiteiden keskeltä, vaan sieltä, missä se fysiikan lakien mukaan on”.

Joskus kauan sitten muinaisissa merissä kelluneet ja merten pohjiin hautautuneet pieneliöt eivät aavistaneet, millaisen sopan saisivat tulevaisuudessa aikaan...

Partanen, R., Paloheimo, H. ja Waris, H. 2013. Suomi öljyn jälkeen. Riika, Into, 341 s. Ovh 20 €.

Eespäin, toverit! "Tutkijat" taistojen tiellä

2014-12-26T11:40:00.001+02:00

Yhteiskuntatieteissä on luonnollisesti aina otettu kantaa yhteiskuntaan ja viime aikoina myös kaivosasioihin. Tosin asenteellisuus ja tutkimuksen neutraalius ovat olleet alalla aina jonkin asteinen ongelma sen tasapainoillessa tieteellisyyden ja paatoksen välillä. Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirjoittama Taisteleva tutkimus tekee kuitenkin julistamisesta taidetta! Vastarintaa ja kamppailuja on alalla aina pidetty hienoina asioina, mutta Taistelevassa tutkimuksessa kantaa ottamista ei yritetäkään vältellä, vaan kannustetaan kumoukselliseen toimintaan ja luokkasotaan 'valtarakenteiden paljastamiseksi ja kapitalismin murskaamiseksi'! Kirja voisikin olla raikas, virkistävä potku patsastelevan neutraalin akateemisen teennäisyyden (tai ’taantumuksen’?) kasvoihin, jos se ei toisi mieleen 1970-luvun tukahduttavaa taistolaisuutta. Taistelevan tutkimuksen ero taistolaisuuteen on kuitenkin se, että viimeinen vannoi totalitaarisen Neuvostoliiton nimeen. Taisteleva tutkimus taas ei haikaile tämän perään, mutta vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa, puolustaen heikkoja ja syrjittyjä. Tekijöiden nuori ikä saattaa selittää sen, ettei yhtäläisyyttä samaan douktrinaatioon havaita vai onko kyse pahemman luokan historiallisen muistin puutteesta? Yhtäläisyyttä taistolaisuuteen on myös äärivasemmistolle tyypillinen sotaisa kielenkäyttö, mikä saa miettimään haluaisivatko tekijät tarttua kynän sijasta mieluummin aseisiin?

Kirjoittajien paatos, idealismi, aatteen palo ja paneutuminen aiheeseen ja maailman parantamiseen ovat kuitenkin kunnioitettavia ja innostavia. Sitä kun ei tänä päivänä enää näe. Joissakin kohdin kirjaa oma nyrkkini alkaa melkein huomaamattani kohota ilmaan. Voi jopa sortua äärivasemmiston märkään uneen siitä että ’revoluzion’ on kulman takana ja sorretut massat valmiina ottamaan vallan. Kirjoittajien into ja naivius ovatkin samalla hellyttäviä, mutta myös myötähäpeää aiheuttavia. Ryppyotsaisuudestaan ja sokeasta idealistisesta ideologisuudestaan huolimatta tekijät on saatu jotenkin takakannen kuvaan herttaisesti hymyilemään.

Kirjan mukaan vasemmistolaista toimintaa ja teoretisointia ei oikeastaan enää harjoiteta teollisuusmaissa, vaan katse kääntyy kehitysmaihin. Vasemmiston uusi ilmansuunta on etelässä, tarkemmin sanottuna Etelä-Amerikassa, missä useiden maiden hallitukset ovat vasemmistolaisia. Kirjan esimerkit ovatkin useimmiten kehitysmaista, joissa monia yhteiskunnallisia peruskysymyksiä ei ole vielä ratkaistu. Sorto ja syvä epäoikeudenmukaisuus ovat niissä edelleen nykypäivää, ja taistelevalla tutkimuksella ja kansalaisyhteiskunnan liikehdinnällä on edelleen tilausta ja oma tarpeellinen roolinsa. Kirjassa nostetaankin esiin jumaloiden kehitysmaiden kansanliikkeet ja kriittisen kasvatutustieteen teoreetikot, kuten brasilialaiset Maattomien maatyöläisten liike ja Paulo Freire. Monille kuitenkin Freiren maanmies, fantasiakirjailija Paulo Coelho, on huomattavasti tunnetumpi ja merkittävämpi.

Kirjoittajien intoilusta huolimatta taistelevan tutkimuksen opit ovat hankalasti sovellettavissa teollisuusmaihin kuten Suomeen, joissa tulonjakoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät ongelmat on voitettu ja jonka vuoksi sosiaalidemokraatitkin ovat kriisissä. Teollisuusmaissa huomio kiinnittyy tasa-arvoon, vähemmistöihin, prekariaattiin sekä eläinoikeus-, ympäristö-, ja globalisaatikriittisen liikkeen tapaisiin kamppailuihin. Naistutkimus on taistelevaa tutkimusta parhaimmillaan.

Taistelevalla tutkimuksella on monia eri linjoja, kuten militanttitutkimus. Linjat eivät juurikaan poikkea toisistaan. Niistä tunnetuin on toimintatutkimus. Siinä kanta tutkimusaiheeseen on otettu jo ennen aineiston keräämistä. Tutkija heittäytyy tutkittavaan ilmiöön tavoitteenaan parantaa epäkohtia ja puolustamansa yhteisön tilannetta tutkimuksellaan. Törmäsin tähän akateemiseen aktivismiin uraanikiistan aikana (2006-2008), jolloin tutkija-aktivistit jakoivat opinnäytteissään orjallisesti uraanin vastaisen kansanliikkeen ajatukset, levittäen sen propagandaa ja ottaen kantaa liikkeen agendan mukaisesti. Silloin oli pakko kysyä: onko propaganda tiedettä? Esitelmöidessäni aiheesta Maantieteen päivillä Tampereella v. 2008, minua valaistiin siitä että ’konflikteissa, kuten uraanikiistassa tai Suomen sisällissodassa, ei voi olla neutraali. Oma kanta on vain tehtävä selväksi itselle ja muille’. Taisteleva tutkimus onnistuu tässä loistavasti! Siksi joillekin kirja voikin olla vapauttava kulttuuriteko. Kirja sisältää paljon kritiikkiä nykyistä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, julkaisemista ja yliopistoelämää kohtaan. Sillä voikin olla joillekin positiivisia vaikutuksia. Se voi olla piristysruiske niille opiskelijoille, tutkijoille ja professoreille, jotka notkuvat ja haukottelevat tylsyydestä turhautuineina yliopistojen käytävillä, luennoilla ja kahvihuonekeskusteluissa. Kirjan innoittamina yliopistojen tunkkaisten kulmahuoneiden ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä identiteettikriisiin ja eksyksiin joutuneet taistolaistutkijat voivat nousta kauhtuneilta nojatuoleiltaan, kaivaa Marxin Pääoman piilostaan, panna Agit Prop soimaan ja saada taas iloa, innostusta ja uskoa elämään. Nyt voi muutenkin kuin vappuna taas astua ’etujoukkoon’ kadulle laulaen, tanssien ja rumpua päristäen! Paatosta ei enää tarvitse kääriä akateemiseen kaapuun tai käyttää kiemuraisia keinoja peitelläkseen omaa vakaumustaan ja asenteellisuuttaan tutkimuksessaan, vaan sen voi tehdä iloisesti julistaen. Mutta pakko kai on taas kysyä: onko se tieteellistä tutkimusta vai pelkkää eliitin inteligentsian aktivismia?

Kirja on osoitus siitä, miten puna-vihreiden linssien läpi voi nähdä asiat yksioikoisen mustavalkoisesti. Vaikka sana kriittinen toistuu kautta kirjan, täydellinen kritiikittömyys ja absoluuttinen oikeassa olemisen varmuus huokuvat tekstistä. Tätä utopiassa ja idealismissa piehtarointia lukiessa ei voi kuin ihmetellä, missä kammiossa tai norsunluutornissa tekijät ’tutkimustaan’ oikein tekevät? Voidaanko yliopistoissa olla tosiaan noin kaukana todellisuudesta? Tuleekin mieleeni Eduskuntatalon edessä järjestetyn ’Nyt saa riittää!’-mielenosoituksen yhtä irti maan kamarasta ollut nuori opiskelijatyttö, joka huusi ’Valta kansalle!’ TV-kameroille, kymmenelle anarkistille ja ohikulkijoille, nähtävästi tajuamatta itse tilanteen tahatonta komiikkaa. Passiivisia ohikukijoita (eli ’kansaa’) Mannerheimintiellä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Taistelevan tutkimuksen tekijätkin varmasti odottavat että lukijansa kyhäävät oitis omat barrikaadinsa.

Kirjan innoittaman yritin luonnontieteilijänä soveltaa taistelevaa tutkimusta epätoivoisesti omaan alaani geologiaan. En kuitenkaan onnistunut siinä kovin hyvin. Esim. arkeeista graniittia tutkiessa eivät Freiren, Marxin, Pierre Bourdieun tai Slavoj Žižekin sanomiset paljoa paina. En pystynyt myöskään vakuuttavasti ja ideologisen oikeaoppisesti kuvaamaan eroosion, laattatektoniikan tai jääkausien epäoikeudenmukaisuutta, alempien sedimenttikerrosten sortoa tai metamorfoosissa tapahtuvaa fluidien ’riistämistä’ ja metallien rikastumista ’etuoikeutettuihin’ paikkoihin. Voisin tietenkin vaatia mannerlaattojen pysäyttämistä tai oikeutta mineraaleille perustamalla mineraalien vapautusrintaman, mutta nekään eivät tunnu kovin järkeviltä vaihtoehdoilta. Taisteleva tutkimus on kuitenkin mahdollista geologian ja yhteiskunnan rajapinnassa, kuten ympäristö- ja luonnonvarakysymyksissä, joissa sitä harjoitetaankin jonkin verran. Yhteiskunnallisessa luonnonvaratutkimuksessa toisinaan unohdetaan yhteiskunnan tarvitsevan luonnonvaroja. Maassamme on lukuisia yhteiskunnallisia kaivostutkimushankkeita, joiden kentällä on paljon potentiaalia taistelevan tutkimuksen harjoittamiseen. Taistelevaa tutkimusta kiinnostavat konfliktit ja niiden aikaansaaminen. Viidessä kaivostutkimushankkeessa tutkitaankin Kuusamon kaivoskonfliktia. Mutta jos haluaa tutkia konfliktia, eikä sellaista ole, se voidaan aina saada aikaan jotta sellaista voidaan tutkia. Kaivoshankkeen vastustuksen aikaansaamiseksi ei siis välttämättä tarvita aktivisteja. Tähän voivat riittää 'tutkijat'. Suuttumus ja sen herättäminen kun ovat taistelevan tutkimuksen voimavara ja päämäärä. Koska taisteleva tutkimus pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan asioihin, tutkimuksella voi olla sosiaalisia vaikutuksia ja tähän juuri pyritäänkin. Vaikutukset eivät kuitenkaan aina välttämättä ole taistelevien tutkijoiden tai sen kohteena olevan yhteisön toiveiden ja tavoitteiden mukaisia, vaan voivat olla jopa ristiriidassa keskenään. Tutkimuksellakin on näin yhteiskuntavastuunsa, jonka jokaisen tutkijan ja tutkimushankkeen pitäisi ottaa huomioon.

opuksi pitää kaiketi kysyä kirjan hengen mukaisesti: Kenen joukoissa sinä seisot?

"Suur"mielenosoitus Helsingissä 24.10.2014

2014-12-24T17:37:00.000+02:00

Hallituksen ydinvoimapäätös, vihreiden lähtö hallituksesta ja uuden ympäristöministerin lausunnot sääntelyn purkamisesta ja soiden suojeluohjelman pysäyttämisestä olivat ilmeisesti kimmokkeena iltapäivällä 24.10.2014 koolle kutsuttuun ”Suurmielenosoitukseen rauhan ja ympäristön puolesta”. Useat kansalaisjärjestöt yhdistivät voimansa Eduskuntatalon edessä ja sitä seuraavassa kulkueessa Helsingin keskustassa. Optimistisesti tätä kutsuttiin ”suurmielenosoitukseksi”. Median mielenkiintoa se ei kuitenkaan herättänyt, koska siitä ei uutisoitu missään. Kolea, viimainen ja harmaa perjantai-iltapäivä sai toimittajat vetäytymään viikonlopun viettoon. Helsingin Sanomien toimittajat seurasivat tapahtumaa korkeintaan Sanomatalon ikkunoista.

Mielenosoituksen osallistujamäärästä ei ole virallista tietoa, mutta arvio on joitakin satoja. Ehkei ihan suumielenosoituksesta voida silloin puhua? Tällaiseksi mielenilmauksen teki kuitenkin ilmeisesti se, että siihen yhdistettiin lähes kaikki mitä on mahdollista vastustaa tässä maassa ja kansainvälisestikin, eivätkä kaivokset tietenkään voineet paletilta puuttua. Kaivosten lisäksi vastustettiin mm. sotia, ydin- ja uraaniaseita, Suomen asevientiä, Natoa, Pohjois-Amerikan ja EU:n välisiä vapaakauppasopimuksia (TTIP ja CETA), palestiinalaisten ja paperittomien tilannetta, soidensuojeluohjelman ja muun ympäristösääntelyn purkua, turvetuotantoa, jne. Paikalla oli aktivisteja maakunnista asti ja banderolleja monenlaisia. Monien asioiden yhdistäminen saattaakin olla nykyään ainoa keino saada massoja liikkeelle. Puhutaan paljon aktivismin pirstaloitumisesta, "kevyt"- ja "reppuaktivismista", missä toimintaan ja järjestöihin ei enää sitouduta, vaan ”vaelletaan” protestista ja projektista toiseen usein netissä klikkailemalla. Tosin monen eri asian yhdistäminen kaivoskeskusteluun saattaa ennakoida kuudetta suomalaista ympäristöprotestin aaltoa. Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan professorin Pertti Rannikon mukaan luonnonvarakysymyksistä saattaa olla kehkeytymässä sellainen. Paikalla olikin kaivoskeskustelussa kunnostautuneita toimijoita. Mika Flöjt Kuusamosta ojensi biokemisti Jari Natuselle Paskalapio-palkinnon hänen kaivoskriittisestä näytteenottotyöstään ympäri Suomea.

Mielenosoituksessa olivat puhujina myös kaksi ex-ministeriä, Ville Niinistö ja Paavo Arhinmäki. Samaan aikaan kommunistimummot jakoivat Työväen sanomia osallistujille.

Lukuisten puheiden jälkeen kylmässä värjötelleet mielenosoittajat ohjattiin kulkueeseen keskustaan pitkin Mannerheimintietä rummut päristen ja jo kliseiksi muodostuneet valkoiset Anonymous-naamarit vilkkuen. Mielenosoituksen teemoissa oli joitakin asioita joita vastaan minäkin voisin marssia. Kuljinkin jonkin aikaa kulkueen mukana ”osallistuvana journalistina”, mutta gonzo-toimittaja-kirjailija Hunter S. Thompsonin jalanjälkiä seuraten aktivistin antaumukseni kylmenevässä ja pimenevässä illassa päättyi ensimmäiseen baariin Lasipalatsin kulmilla. Kannustin ohikulkevaa joukkoa lämpimän baarin ikkunasta lasi kädessäni. Juuri näin - eteenpäin, companheiros! Aloitin viikonlopun vieton toisten vielä marssiessa…

Älytöntä populismia kaivosasioista?

2014-01-12T12:05:00.000+02:00

Aina ansiokkaassa kolumnissaan Saska Saarikoski kertoi älykkäästä ja älyttömästä populismista. (HS 9.1.). Valitettavasti samalla aukeamalla HS:n kotimaantoimittaja Heli Saavalainen sortui jälkimmäiseen Merkintöjä-palstalla todetessaan että Suomi on julistettu kestävän kaivosteollisuuden mallimaaksi, mikä on hänelle irvokasta Talvivaaran ympäristötuhojen vuoksi. Hänen ”takaraivossaan napsahtaa” aina kun joku julistaa Suomea jonkun asian mallimaana.

Kyse on varmastikin väärinkäsityksestä? Saavalaiselle ja muille ekopopulismin harrastajille kerrottakoon, että Suomea ei ole julistettu kestävän kaivosteollisuuden mallimaaksi. Kyse on tavoitteesta vuodelle 2020. Tätä varten Työ- ja elinkeinoministeriö julkisti viime vuonna toimintaohjelman Suomi kestävän kaivannaisteollisuuden edelläkävijäksi. Sen laadintaan osallistui laaja joukko viranomaisia, asiantuntijoita, sidosryhmiä ja kansalaisjärjestöjä pääministeri Jyrki Kataisen, työministeri Lauri Ihalaisen, elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren ja ympäristöministeri Ville Niinistön johdolla.

Kuten nimikin kertoo, toimintaohjelmassa on lueteltu sarja toimenpiteitä, joiden avulla tähän tavoitteeseen halutaan päästä. Ohjelmaan kannattaa tutustua. Se löytyy TEMin sivuilta:

http://www.tem.fi/files/36939/Suomi_kestavan_kaivannaisteollisuuden_edellakavijaksi_-_toimintaohjelma.pdf

Kaivosasioiden käsittelyyn oikeat termit

2013-10-23T00:23:00.000+03:00

Helsingin Sanomissa ovat menneet kaivoslain termit taas kerran sekaisin, kuten kotimaisessa mediassa aika usein tapahtuu. HS Kaupunki-palstalla kerrottiin 19.10. henkilöstä, jolle Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) ei myöntänyt malminetsintälupaa Vantaalle. Evättyä lupaa kutsuttiin jutussa ”kaivosvaltaukseksi” ja kerrottiin että kaivosta ei voi näin ollen perustaa. Malminetsintäluvalla ei kuitenkaan perusteta kaivosta, kuten juttu antaa ymmärtää.

Eniten hämmästystä jutussa aiheutti kuitenkin termi ”kaivosvaltaus”. Alan ammattilaisena kysynkin: mikä se on? Termiä käytetään ahkerasti mediassa ja kaivoskeskustelussa, mutta on valitettavasti harhaanjohtava. Se on omiaan aiheuttamaan turhaa sekaannusta jo muutenkin sekavaan ja tunteita herättävään kaivoskeskusteluun. Kaivoksia ei vallata, eikä valtaus ole kaivos.Malminetsintälupaa kutsuttiin vanhassa kaivoslaissa valtaukseksi. Vuonna 2011 uudistetussa kaivoslaissa vastaava termi on malminetsintälupa. Nimensä mukaisesti malminetsintälupa antaa luvan suorittaa tutkimuksia tietyllä alueella, joiden avulla malmiesiintymiä voidaan löytää. Malminetsintäluvalla ei perusteta kaivosta, vaan siihen tarvitaan kaivoslupaa, jota haetaan Tukesilta. Malminetsintä ja kaivos ovat siis eri asioita sekä käytännössä että lainsäädännössä.

Vaikka HS ei ole tässä virheiden viljelyssä yksin, se tekisi kuitenkin suuren palveluksen itselleen ja yhteiskunnalle, jos selvittäisi toimittajilleen ja lukijoilleen kaivosalan oikeat termit. Se voisi näin näyttää hyvää esimerkkiä, joka lisäisi median yhteiskuntavastuullisuutta villinä vellovassa kaivoskeskustelussa.

Tietoa kaivoslaan ja –lakiin liittyvistä asioista saa Tukesista, Geologian tutkimuskeskuksesta ja Työ- ja elinkeinoministeriöstä.

Toni Eerola

Geologi, Espoo

Kirjaesittely: Ilmastonmuutokseen sopeutumisen käytäntö

2013-10-06T19:33:00.001+03:00

Kun YK:n kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n julkaisi viimeisen raporttinsa vuonna 2007, esittäen 90% varmuuden siitä että ihminen on syyllinen ilmaston lämpenemiseen, tämä aiheutti Suomessa vuosina 2007-2010 melkoisen hysterian julkisessa keskustelussa ja mediassa. Tätä kutsuttiin ilmastoähkyksi, eli liika on liikaa. Ilmastonmuutoskeskustelu vaimenikin muuutama vuosi sitten toistuvien kylmien talvien, Kööpenhaminan ilmastokokouksen flopin, IPCC-kritiikin, ilmastoähkyn ja hysteriaan väsymisen vuoksi. Vapaa toimittaja, nykyinen Tampereen yliopiston vietinnän vieraileva professori ja entinen Vihreän langan päätoimittaja, Elina Grundström, kiteytti turhautumisensa ilmastokeskustelun tyrehtymiseen Helsingin Sanomien Vieraskynäpalstalla 28.09.2010, kääntäen huomionsa kaivosteollisuuteen, joka onkin onnistunut synnyttämään otsikkoja ihan kiitettävästi. Ympäristökeskustelu sai Suomessa toisen puheenaiheen.

Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Arktiksen jääpeite hupenee vuosi vuodelta ja sään ääri-ilmiöitä koetaan eri puolilla maapalloa. Tuntuu kuitenkin siltä, että ilmastonmuutoksen suhteen on saavutettu tietynlainen paradigmaattinen tila. Siitä puhutaan nyt käytännöllisemmällä tasolla kuin ennen, ilman siihen aiemmin liittyvää ideologista intoilua ja hysteeristä hörhöilyä. Teot vaan puuttuvat edelleen.

Nyt ilmastokeskustelu saattaa kuitenkin palata uudelleen. Kuuman pitkän kesän jälkeen julkaistiin IPCC:n uusi raportti. Tämän mukaan on ”äärimmäisen todennäköistä” että ihminen vaikuttaa ilmastoon lämpenevästi, muiden mahdollisten tekijöiden ohella. Raportin mukaan kasvihuonekaasujen määrä on korkeimmillaan 800 000 vuoteen. Ilmasto lämpenee, jäätiköt sulavat, merenpinta nousee, sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, tulee kuivuutta, yms. Näillä voi olla ihmisen ja yhteiskunnan kannalta vahingollisia vaikutuksia. Suomelle ilmastonmuutos voi kuitenkin olla jopa edullista kasvukauden pidentyessä. Henkilökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä, että me suomalaiset itse asiassa ansaitsemmekin hieman miellyttävämmän ilmaston, kuten n. 8000 vuotta sitten...

Sillä välin kun yhdet vielä kinastelevat siitä lämpeneekö ilmasto ja onko se ihmisen aiheuttamaa, tarttuen mm. auringonpilkkuihin ja pilviin kuin hukkuva oljenkorteen, toiset laskevat edelleen eri juustolajikkeiden hiilijalanjälkeä ja käyttävät ilmastonmuutosta omia agendojaan edistääkseen, jotkut miettivät miten sopeutua ilmastonmuutokseen käytännössä. Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) erikoistutkija Philipp Schmidt-Thome ja Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Klein ovat toimittaneet kansainvälisen artikkelikokoelman aiheesta. Climate Change Adaptation in Practice. From Strategy Development to Implementation-kirjan on julkaissut arvovaltainen Wiley-Blackwell-tiedekustantamo.

Ilmastonmuutoksen olemassaolosta ja ihmisen vaikutuksesta ei kirjassa kiistellä. Minusta se onkin ”so last season”. Se on geotieteellinen paradigma. On oltava pragmaattinen: oli ihminen syypää tai ei, on ilmastonmuutoksiin ja niiden seurauksiin joka tapauksessa yritettävä sopeutua parhaamme mukaan, päästövähennysten lisäksi. Tieteellisesti kiista on tietenkin edelleen mielenkiintoinen, mutta pelkällä akateemisella kinastelulla ei asiassa päästä konkreettisesti mihinkään.

Kirjassa on kunnioitettavat 22 artikkelia. Ne eivät ole kuitenkaan mitään lyhyitä proceedings-tyyppisiä koosteita, vaan monisivuisia, aiheisiinsa syventyviä tekstejä. Suurin osa niistä käsittelee merenpinnan nousua ja siihen valmistautumista Euroopaassa, eritoten Itämeren rannikkovaltioissa. Artikkeleita on kuitenkin myös kauempaakin, kuten Aasiasta. Lisääntyvien rankkasateiden aiheuttamat tulvat saavat myös runsaasti huomiota.

Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista artikkeleista on kirjan tomittajien käsialaa. Se koskee ilmastonmuutokseen sopeutumisen viestintää, eli miten ihmisille kerrotaan niistä toimenpiteistä, mitä sopeutuminen tulee vaatimaan. On melko loogista, että meren rannoilla asuvat tulevat kärsimään merenpinnan noususta eniten, mutta siitä heille ja päättäjille kertominen ja vaadittavien toimenpiteiden toteuttaminen ovat huomattavan paljon monimutkaisempia asioita. Merenpinnan nousu sadassa vuodessa ei ehkä hetkauta useampia. Matkailu tulee kuitenkin kärsimään ja turistien ilmastonmuutoshavainnointia on myös tutkittu kirjassa. Kirjoittajina on myös suomalaisia tutkijoita, jotka esittävät pääkaupunkiseudun ja Hangon sopeutumissuunnittelua sekä ilmastonmuutoksen vaikutusta pohjaveteen.

Kirja on juuri päättyneen GTK:n vetämän Climate Change: Impacts, Costs and Adaptation in the Baltic Sea Region (BaltCICA)-hankkeen lopputuote. BaltCICA-hankkeen myötä GTK on saanut ilmastonmuutoksen sopeutussuunnittelusta geotieteellisen vientituotteen. Hankkeen kokemusta sovelletaan mm. Vietnamissa.

Kirja on runsaasti ja havainnollisesti kuvitettu. Suosittelen kirjaa kaikille ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä, taloudesta, yhteiskunnasta ja merenrantatonteista kiinnostuneille. Se on hyvä opas tulevaan.

Scmidt-Thome, P. ja Klein, J. (toim.) 2013. Climate change adaptation in practice. From strategy development to implementation. New Delhi, Wiley-Blackwel327 s.

Saatavana myös sähköisenä (e-book: www.wiley.com/wiley-blackwell).

Kirjaesittely: Se oikea Kongo...

2013-09-28T12:27:00.003+03:00

”Heikko valtio upporikkaalla maaperällä

on oikea ongelmien pesäpaikka”

David van Reybrouck

Markkinatalous yllättää toisinaan ripeydellään haistaessaan markkinaraon. Ei aikaakaan siitä, kun Suomea kutsuttiin ”napapiirin- ja Pohjolan Kongoksi” ja Into-kustannus julkaisi Gérard Prunierin Afrikan maailmansodan ja Siltala-kustannus David van Reybrouckin Kongon historian. Koska esitettyjen populististen vertailujen vuoksi aihe on ajankohtainen, käytin tilaisuutta hyväkseni tutustuakseni tarkemmin siihen oikeaan Kongoon. Koska Kongoja on kaksi, tähdennettäköön varomattomille, että kyseessä on nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta, entinen Zaire.

Otin molemmat kirjat kesälukemiseksi, vaikka se ei mitään kevyttä lukuelämystä luvannutkaan. Rankan aiheensa lisäksi ne ovat 500-600 sivuisia! Mutta varsinkin Kongon historia osoittautui todelliseksi herkkupalaksi! Kirja on sujuvasti ja eloisasti kirjoitettu. Kuivan akateemisen kerronnan sijaan kirjan rakenne on poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Se ei keskity pelkkiin historiallisiin tapahtumiin, vaan antaa äänen myös tavallisille paikallisille ihmisille, joita on haastateltu eri aikakausiin ja tapahtumiin liittyen. Maasta, jossa eliniän odote on 42 vuotta, kirjoittaja onnistui löytämään vanhuksia, jotka kertoivat muistojaan jopa edellisen vuosisadan siirtomaa-ajasta. Haastattelut on upotettu näppärästi tekstiin. Kirjoittajan oma ääni elää myös tekstissä. Van Reybrouck ei pitäydy puolueettomana, vaan sukeltaa itse tapahtumien pyörteisiin, kommentoiden ja analysoiden tapahtumia aktiivisesti ja hauskasti, vaikka huumori on luonnollisesti aika mustaa. Historian lisäksi hän kuvaa mielenkiintoisesti myös maan populaarimusiikin suhdetta politiikkaan. Prunier taas keskittyy 1990- ja 2000-lukujen konflikteihin, kerraten myös niihin osallistuneiden maiden lähihistoriaa, ironiaa säästelemättä. Molemmissa kirjoissa on laajat loppu- ja kirjallisuusviitteet, mutta karttojen lisäksi kirjoissa ei ole muuta kuvitusta, mikä on selvä puute.

Kuten tiedetään, Kongon historia ja nykypäivä ovat synkkiä. Sen siirtomaa-aikaa kuvasi jo Joseph Conradin romaani Pimeyden sydän, jonka Francis Ford Coppola sijoitti Vietnamin sotaan elokuvassaan Apocalypse. Now. Siirtomaa-ajan jälkeinen aika ei ole ollut paljon valoisampi. Van Reybrouck vie kuitenkin pidemmälle menneisyyteen, varhaisimpiin arkeologisiin löytöihin, läpi savannien ja sademetsien kuningaskuntien ja arabien orjakaupan. Monesti Kongon historian on kuitenkin laskettu alkaneen vasta löytöretkeilijä Morgan Stanleyn tutkimusmatkoista. Eurooppalaisten haaliessa itselleen siirtomaita Afrikasta, Kongosta tuli Belgian siirtomaa ja Leopold II:n ”leikkikenttä”. Hän kutsui Kongoaan ”vapaavaltioksi”, missä kaupan piti kukoistaa ilman kilpailua rajoittavia esteitä.

Kongo kävi läpi monet siirtomaille tyypilliset luonnonvarariistotalouden vaiheet. Maailmansotien jälkeen maahan nousi tekstiili- saippua-, tupakka-, sementti-, sokeritehtaita ja panimoita. Kongosta tuli Saharan eteläpuolisen Afrikan teollistuinein maa. Teollistuminen aiheutti kuitenkin ristiriitoja ja ongelmia paikallisväestölle. Nämä purkautuivat aluksi eriskummallisina uskonnollisina liikkeinä, mutta pikkuhiljaa tyytymättömyys aiheutti myös kapinoita ja mellakoita. Lopulta Kongo halusi itsenäistyä. Tämä myönnettiin v. 1960, mutta liian nopeasti, ilman valmistautumista. Maassa oli vain 11 yliopistotutkinnon suorittanutta. Ensimmäisessä hallituksessa ei ollut konsensusta muusta kuin itsenäisyydestä. Siirtyminen siirtomaavallasta demokraattiseen monipuoluejärjestelmään tapahtui ilman välivaiheita, päättyen fiaskoon. Ensimmäiset itsenäisyyden vuodet, tunnetaan nk. ensimmäisenä tasavaltana, muistuttaen kuitenkin enemmän viimeistä tuomiota. Maa pirstoutui, koki sisällissodan, etnisiä vainoja, kaksi vallankaappausta, kolme kapinaa, kuusi valtionpäämiestä ja YK:n 1. humanitaarisen operaation. Belgialaiset pakenivat maasta ja talous romahti. Mobutu Sese Seko anasti vallan, tapattaen hallituksen entiset jäsenet ja muuttaen maan nimen Zaireksi. Suomeksi miehen sukunimi kuvaa osuvasti hänen luonteenlaatuaan, liittäen hänet Idi Aminin, Bokassan, yms. afrikkalaisten diktaattorien lähes surrealistiseen kauhugalleriaan. Mobutun yksipuoluejärjestelmä hallitsi Kongoa 32 vuotta Yhdysvaltain tuella, jolle Mobutu takasi uraania kylmän sodan tarpeisiin maailmanluokan Shinkololobwen kaivoksestaan. Kylmän sodan päättyessä ja diktatuurinsa viimeisinä vuosina 1990-luvulla Mobutun demokratisoimisyritys tapahtui hieman liian myöhään. Naapurimaan Ruandan kansanmurha sekoitti pahasti suunnitelmat ja aloitti lähtölaskennan kaaokseen. Ensimmäisessä Kongon sodassa Laurent-Désirée Kabila kaappasi vallan Mobutulta. Ulkomaiset kaivosyhtiöt riensivät tekemään sopimuksia Kabilan kanssa.

Kabilan valtaannousua seurasi melkoinen sekasotku, johon osallistui peräti yhdeksän Afrikan maata. Kongo toimi Afrikan suuren sodan näyttämönä, jota Prunier kuvaa mikrokirurgin antaumuksella. Sodan seurauksena maa vajosi erilaisten epämääräisten sotilaallisten ryhmittymien taistelutantereeksi, joka se on vieläkin sen itä- ja eteläosissa, missä kaivannaisten tuotantoa hallitsevat paikalliset ja ulkomaiset sotapäälliköt. Poliittisen vallan katoamisen myötä syntyi tilaa uusille, ulkopuolelta tulleille vierasmaalaisille liikemiehille, jotka saivat toimia rankaisematta miten halusivat ja tarvittaessa väkivalloin hankkia itselleen todellista poliittista valtaa. Vuonna 2000 Kongon sisämaa oli samanlainen villi länsi kuin 1800-luvun puolessa välissä. Van Reybrouck vertaakin tätä Conradin Pimeyden sydämeen. Kabila murhattiin v. 2001 ja hänen poikansa Joseph nousi valtaan. Hän vakiinnutti valtansa vuoden 2006 vaaleissa.

Kongon konflikteja on aika vaikea ymmärtää, eivätkä tässä kaaoksessa YK:n toimitsijatkaan enää pysyneet perässä. Yrittääkseni ymmärtää ongelmaa, tartuinkin Kongon historian jälkeen Prunierin kirjaan. Yritys oli kuitenkin turha. En pysynyt kärryillä yhtään sen paremmin. Prunier pyyteleekin anteeksi, jos lukija haluaa heittää pyyhkeen kehään kesken lukemisen, vaikka yrittääkin yksinkertaistaa asioita. Siksi koko vyyhtiä on turha alkaa purkamaan tässä esittelyssä.

Jokaisessa vaiheessaan Kongon selkkaukselle on ollut ominaista Ruandan kansanmurhan jälkioireilu: Kongon valtion heikkous, suurten järvien ympäristön ylikansoitus, vanhojen siirtomaa-aikaisten rajojen vuotaminen, köyhyyden aiheuttamat etniset jännitykset, luonnonrikkauksien esiintyminen, epävirallisen talouden militarisoituminen, maailmanlaajuinen malmivarojen kysyntä, paikallinen aseiden tarjonta, YK:n voimattomuus ja monet muut asiat. Van Reybrouckin mukaan Kongo on ennusmerkki siitä, mitä ylikansoitetulla planeetalla on vielä odotettavissa. Kongo ei kulje jäljessä historian saatossa vaan sen etunenässä...

Uhriluvultaan Afrikan maailmansota oli kuolleiden määrässä toinen II maailmansodan jälkeen – neljä miljoonaa, joista valtaosa siviilejä, jotka kuolivat aliravitsemukseen ja tauteihin, eivät taisteluihin. Sodankäynti oli suhteellisen halpaa ja sitä rahoitettiin kaivannaisilla. Lapsisotilaiden käyttö oli yleistä. Maassa, jossa opetus ja työpaikat olivat olemattomia ja keskimääräinen eliniänodote 42 vuotta, sota tuotti paitsi voittoa myös ”mielekkyyttä” elämään. Lapsilla vailla tulevaisuutta oli yhtäkkiä ihanne ja vaihtoehto. Sodasta tuli kiintoisa taloudellinen mahdollisuus. Poliittisesti katsoen sotien aikainen Kongo olikin katastrofi, mutta taloudellisesti paratiisi - ainakin joillekin. Reybrouckin mukaan luhistuneet valtiot ovat "tolkuttoman maailmanlaajuisen uusliberalismin menestystarinoita". Kongosta tulikin varsinainen radikaalin anarkokapitalistin totaalilibertaarinen unelma, missä valtio ei ”häirinnyt” liiketoimintaa, koska valtiota ei ollut. Kaikki oli kaupan ja muu ”pakkolunastettiin” vahvemman oikeudella. Luulen kuitenkin että vapaan markkinatalouden ihanuuden apostolien, kuten Ayn Randin, Milton Friedmanin, Björn Wahlroosin ja kokoomusnuortemme voisi olla henkilökohtaisesti kohtuullisen hankalaa toteuttaa itseään ja ”yksilön vapauttaan” noissa oloissa. Talouden militarisoituminen kaupallisti myös väkivallan. Turvallisuus on kulutushyödyke, jota alueella oli tarjolla aina vain vähemmän. Kaikesta huolimatta Kiina on pyrkinyt edistämään omia intressejään alueella aktiivisesti. Van Reybrouk kertoo myös kongolaisten kasvavasta liiketoiminnasta Kiinassa.

Molemmat kirjat sivuavat Kongon surullisen kuuluisaa kaivannaisalaa. Kongoa kutsutaan kirjoissa ”geologiseksi hämmingiksi” tai jopa ”-skandaaliksi” rikkaiden mineraalivarojensa vuoksi. Katangan maakunnalla on valtavia uraani-, kupari-, sinkki-, koboltti-, tina-, kulta-, wolframi-, mangaani-, tantaali-, koboltti- ja kivihiilivarantoja, Kasai saa omansa timanteistaan, Kivun maaperä sisältää tinaa ja koltaania ja Province Oriental myös kultaa. Niiden löydöistä lähti liikkeelle kaivostoiminta jo siirtomaa-ajalla ja se on ollut tähän päivään mennessä Kongon ylivoimaisesti tärkein teollisuudenhaara. 1900-luvun alussa kaivostoiminta tuli juuri sopivasti korvaamaan hätää kärsivän kumialan. Perustettiin useita kaivosyhtiöitä, mutta oli pulaa työntekijöistä ja infrastruktuurista. Piti rakentaa rautateitä ja tuoda työvoimaa kaukaa. Työolot kaivoksilla olivat hirveät ja kuolleisuus korkeaa. II maailmasodan lopussa Katangan uraania käytettiin Japaniin pudotetuissa atomipommeissa. 1960-luvulla itsenäisenä valtiona Kongo oli kaivannaistensa vuoksi kylmän sodan 1. näyttämö Afrikassa. 1990-2000-lukujen konfliktien aikana monilla entisillä kultakaivosalueilla koneet olivat ruostumassa ja kaivostoimintaa harjoittivat creuserit, nuorukaiset ja lapset, jotka kaivoivat sedimenttiä kuokalla tai hakulla. Se muistutti Katangan kaivostoimintaa vuosisataa aikaisemmin sillä erolla, ettei kukaan ollut palkkatyössä, vaan jokainen oli itsenäinen yrittäjä, joka maksoi tuotostaan eräänlaisen veron muodossa korkeammassa asemassa olevalle. Tälläisestä kaivostoiminnasta rakentui pitkä ketju: creusereista alkaen kaivoksen toimitusjohtajiin ja omistajan kautta korkeimpiin upseereihin ja kaupunkien myyntipisteisiin tai jopa suoraan Ugandaan, missä tuote myytiin suoraan edelleen kansainvälisille kullan ostajille. Vaikka Ruandan ja Ugandan oma kaivannaisten tuotanto oli vähäistä, niistä tuli salakuljetuksen avulla huomattavia kaivannaisten viejämaita.

Vuonna 2000 kännykkäbuumi aloitti koltaanikuumeen. Alle vuodessa koltaanin hinta kymmenkertaistui. Yhden australialaiskaivoksen lisäksi Itä-Kongo oli ainoa paikka maailmassa, missä tätä mineraalia kaivettiin. Kongolle tämä oli kuitenkin enemmänkin kirous kuin siunaus. Ruanda hallitsi kaikkia koltaanikaivoksia. Ruanda ja Uganda eivät kuitenkaan olleet suurimmat Kongon kaivannaisten hyötyjät globalisoituneessa maailmassa. Monikansalliset kaivosyhtiöt, hämäräperäiset lentoyhtiöt, asekauppiaat, liikemiehet Venäjällä, Kazakstanissa ja Euroopassa tahkosivat voittoa Kongon malmien laittomalla kaupalla. Toiminta tapahtui erittäin vapailla markkinoilla. Vaikka kaikki olivat tietoisia siitä että koltaani ei ratkaisisi jokapäiväisiä ongelmia, tavalliselle kansalle se merkitsi parempaa tulonlähdettä. Viljelijät jättivät maatilkkunsa, lapset ja opettajat koulunsa. Vuoden 2008 finanssikriisissä kaivostoiminta kuitenkin romahti ja kaivosalueet muistuttivat 1930-luvun lama-aikaa.

Kongo on onnistunut aina vastaamaan kansainvälisten markkinoiden kysyntään puolentoista vuosidadan aikana norsunluulla, kumilla, palmuöljyllä, kuparilla, uraanilla, vesivoimalla ja nykyään koltaanilla. Valitettavasti niistä saaduista suunnattomista voitoista ei yleensä ole päätynyt muruakaan suuremmalle osalle väestöä.

Ei siis tarvitse olla suurikaan Kongo-asiantuntija oivaltaakseen että Kongon ja Suomen vertailu kaivosasioissa on aika ontuvaa. Vertailua on varmaankin ihmetellyt moni muukin. Suomen kaivosalaa jonkin verran tuntevana ja menemättä sen enempää vertailujen perusteluihin, kirjat luettuani vakuutuin vieläkin enemmän siitä, että vertailu on vähintäänkin asiatonta, osoittaen melkoista arvostelukyvyn puutetta tai huonoa huumorintajua. Sitä voi pitää jopa loukkauksena työnsä vakavasti ja vastuullisesti tekeville ammattilaisille, yrityksille ja viranomaisille. Se kai lienee tarkoituskin? Kaivosteollisuuden yhteiskuntavastuusta puhuttaessa on kuitenkin osattava erottaa se mitä tapahtuu kehitysmaiden heikoissa valtioissa ”maassa maan tavalla”. Teollisuusmaissa valtio on taas läsnä kaivostoiminnan sääntelijänä, taaten samalla kansalaisten peruspalvelut ja oikeudet. Tätä eroa kuvaavat loistavasti Fraser-instituutin sijoitukset Suomelle ja Kongolle kaivosinvestointien kohteina. Suomi on kärkimaa, kun taas Kongo pahnan pohjimmaisia. Kriteereinä mm. politiikan ja lainsäädännön ennustettavuus, turvallisuus, infrastruktuuri, läpinäkyvyys ja työvoiman koulutus. Foreign Policyn epäonnistuneiden ja hauraimpien valtioiden listalla Kongo on 2. sijalla Somalian jälkeen. Lapsikuolleisuus on maailman korkeimpia, 1/3 lapsista kärsii alipainosta, lukutaidottomuus on 30%, puolet lapsista eivät käy koulua eikä 54% väestöstä ole mahdollisuutta saada puhdasta juomavettä. On myös sanomattakin selvää, että sodat, pakolaisaallot ja holtiton kaivostoiminta ovat aiheuttaneet mittavia ympäristötuhoja. Joko riittää?

Kongon historia ja Afrikan maailmansota ovat oivia oppaita Kongo-tietouden lisäämiseen. Suosittelen niitä lämpimästi kaikille Afrikasta kiinnostuneille. Niiden lukemisen jälkeen Suomen ja Kongon vertailut voi jättää aivan omaan arvoonsa.

Kongo-vertailut saattavat ollakin jo passé. Voima-lehdessä 7/2013 Suomea kutsuttiinkin jo Pohjolan Nigeriaksi. Talvivaaraa verrattiin Shellin öljytuhoihin maassa...

Prunier, G. 2012. Afrikan maailmansota. Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset. Suom. Leena Teirioja. Riika, Into-Kustannus, 504 s. Ovh. 33 €.

Van Reybrouck, D. 2013. Kongo. Historia. Suom. Antero Helasvuo. Tallinna, Siltala-kustannus, 656 s. Ovh. 36 €.

Kirjaesittely: ”Mitäs minä sanoin!” (ja voi sitä vahingoniloa...?)

2013-09-27T20:00:00.002+03:00

Toisinaan julkaistaan kirjoja, joiden ennusteet tai seurausten puinti saattavat olla kauaskantoisia ja varsin ajankohtaisia. Nykyisessä ympäristökeskustelussa voin nimetä niitä ainakin kaksi, vaikka ne julkaistiinkin jo viime- ja edellisvuonna: Risto Isomäen Ydinvoima Fukushiman jälkeen (2011) ja Mika ja Lasse Flöjtin Kysymyksiä Talvivaarasta – uraani ja lupaprosessit (2012.

Tietokirjailija ja pitkän linjan ympäristöaktivisti Risto Isomäki kirjoittaa ympäristöaiheisia sci-fi-romaaneja sekä ilmastonmuutokseen ja ydinvoimaan liittyviä tietokirjoja ja pamfletteja. Käsittelin aiemmin alani lehdissä hänen Sarasvatin hiekkaa sekä Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta kirjojaan. Molemmissa kuvataan ydinvoiman käyttöön liittyviä riskejä, etenkin tsunamien vaikutusta rannikolla sijaitseviin ydinvoimalohin. Fukushima osoitti Isomäen pelot tosiksi ainakin subduktiovyöhykkeillä. Onnettomuus muutti Saksan energiapolitiikan maan päättäessä luopua ydinvoimasta. Vakaalla mannerlaatalla sijaitseva Suomi jatkaa ydinvoiman rakentamista venyvine aikatauluineen ja vaihtuvine osakkaineen. Fukushiman ydinonnettomuuden aiheuttamat ongelmat jatkuvat yhä.

Uraanikiistasta (2006–2008) tuttu ”tutkija”-aktivisti Mika Flöjt siirtyi uraanikiistan päättymisestä turhautuneena Talvivaara-kriitikoksi, sanellen mm. journalistipalkintoja kahmineelle toimittaja Juha Kauppiselle salaliittoteorioitaan Talvivaarasta. Todistuksena siitä että aktivismi kulkee geeneissä, isä ja poika Flöjt ovat koonneet Talvivaara-kritiikkinsä yksiin kansiin. Kirjaa selaillessa saa tutun vaikutelman: se vyöryttää heti ensimäisillä sivuillaan ensimmäiselle kirjoittajalle jo uraanikiistasta tuttuja vainoharhaa hipovia kiemuroita, joissa viranomaiset, yritykset ja tutkimuslaitokset ovat olleet salaliitossa keskenään jo 1970-luvulta lähtien. Vuosien 2012–2013 aikana Flöjtien kaikki väitteet eivät tosin enää tuntuneetkaan niin oudoilta. Talvivaaran tapahtumat ovat samalla onnistuneet melkeinpä kirjaimellisesti lisäämään vettä kaivoskriittisten myllyyn, vesittäen kaikki kaivostoiminnan puolustuspuheet.

Kärjistäen voisi sanoa että molemmissa tapauksissa uhkakuvien toteutuminen on luultavasti aiheuttanut tietyissä piireissä ”mitäs minä sanoin!”-huutoja sampanjapullojen poksautteluineen ja yläfemmoineen. Tätä spontaania voitonriemun osoitusta on seurannut vaivoin kauhistelulla peiteltyä vahingoniloa opportunismeineen ja besserwisserismeineen.

Vähän Fukushiman onnettomuuden jälkeen Into-kustannuksen painokoneet kävivät kuumina ja markkinoille tupsahti Isomäen kirja aiheesta loistavalla ajoituksellaan. Talvivaaran viime vuotisten vuotojen jälkeen tapahtui sama ilmiö. Tämän mahdollistaa nykyaikainen painotekniikka. Kumpaakaan kirja ei ole kuitenkaan hutiloiden kirjoitettu, vaan niitä on luultavasti valmisteltu kaikessa rauhassa. Tapahtumat ovat kuitenkin sanelleet niiden julkaisuajankohdat ja päivittämisessä on saattanut tulla kiire, jotta otollinen markkinahetki saatiin hyödynnettyä.

Ajoituksestaan ja ajankohtaisuudestaan huolimatta kirjat eivät ole kuitenkaan jostain syystä saaneet niiden mahdollisesti ansaitsemaa huomiota. Ihmettelen myös sitä, miksei mikään suuri kustantamo tarttunut Flöjtien kirjaan, vaan se on julkaistu omakustanteena? Luultavasti kirjoittajat eivät halunneet kustannustoimittajaa ja arviojia sorkkimaan tekstiään. Kysymyksiä Talvivaarasta olisi ollut ehkä myös liian rankka syytösten vyyhti kunnianloukkausoikeudenkäyntejä pelkäävälle kustantamolle. Teos ei myöskään mairittele tutkijaksi itseään kutsuvaa tekijäänsä akateemisine meriitteineen (odottelen niitä edelleen suurella mielenkiinnolla). Flöjtejä ei ole kuitenkaan käräjillä nähty ja Talvivaara painiskelee edelleen moninaisten ongelmien keskellä.

Tietokirjallisuudella on nykyään mahdollisuus reagoida erilaisiin tapahtumiin melkeinpä reaaliajassa. Sosiaalinen media mahdollistaa kansalaisjournalismin hyvässä ja pahassa. Tämä tuottaa ympäristökeskusteluunkin uusia virtauksia, kuten kirjamarkkinoiden vainun ajankohtaisille aiheille. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan mitä riskiyhteiskunnan markkinataloudella on meille seuraavaksi tarjottavana...

Flöjt, M. ja Flöjt, L. 2012 Kysymyksiä Talvivaarasta. Uraani ja lupakysymykset. Books on demand, 232 s. Ovh. 37 €

Isomäki, R. 2011. Ydinvoima Fukushiman jälkeen. Vantaa, Into-kustannus, 150 s. Ovh. 5 €.

Kirjaesittely: Johan on jäkälä! Jokamiehen jäkäläopas

2013-06-08T10:42:00.000+03:00

Toni Eerola

”Jos metsään haluat mennä nyt, takuulla yllätyt”…Se onnistuu, varsinkin viime vuonna julkaistu Suomen jäkäläopas kainalossa (tai repussa, painonsa vuoksi).

Jäkälät ovat tuttuja jokaiselle luonnossa liikkuvalle. Marjastajat, sienestäjät, ulkoilijat, metsänhoitajat, kiviharrastajat ja geologit näkevät luonnossa liikkuessaan satoja jäkälälajeja, mutta eivät aina tule kiinnittäneeksi niihin huomiota, saatikka että osaisivat niitä välttämättä tunnistaa. Luontoharrastajia varten Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseo julkaisikin Ympäristöministeriön tuella Suomen jäkäläoppaan, joka sai vuoden 2011 Tieto-Finlandia-palkinnon.

Itse kiinnostuin kirjasta tavattuani Sallassa kehämäisen, rakenteeltaan kukkaa muistuttvan jäkälätyypin (Kuva 1). Halusin tietää, mikä jäkälälaji on kyseessä? Onneksi Suomen jäkäläopas oli julkaistu samoihin aikohin. Ja oppaastahan se löytyikin (tosin ei yhtä upeana)! Tuota Sallan vihreäkivivyöhykkeen komatiittikallioilla viihtyvää lajia kutsutaan Kaarrekarveeksi (Arctoparmelia centrifuga), mutta se on yleinen kallioalueiden jäkälä muuallakin maassa. Taas Sallan Känespellan (ks. Kivi 2/2012) pystysuorilla kallioseinämillä bongasin punertavan, ruostetta muistuttavan Loistokeltajäjälän (Xanthoria elegans, Kuva 2), mikä voi saada varomattoman malminetsijän hihkumaan innosta. Alueen kvartsijuonten onkaloissa näin puolestaan keltaista, uraninittia muistuttavaa, nimensä mukaisesti varjoissa viihtyvää Katvekultajäkälää (Caloplaca microthalina, Kuva 3). Silokallioilta on taas jokaiselle geologille tuttu jäkäläoppaan kannessa komeileva harmaa Palleroporonjäkälä (Cladonia stellaris). Nimensä mukaisesti se on porojen pääasiallista ravintoa.

Monet jäkälälajit ovat uhanalaisia. Niiden uhkatekijöitä ovat talousmetsät, poronkasvatus ja kaivannaisteollisuus. Herkkiä ovat erityisesti kalkkikivialueiden jäkälät.

Suomen jäkäläopas on upeasti kuvitettu teos. Siihen kannattaa tutustua. Kirjaa selaillessa lukijaa suorastaan häikäisee jäkälien hämmästyttävä väriloisto ja lajikirjo. Jotkut lajit ovat niin mielikuvituksellisia, että jää pakostakin miettimään, ovatko ne ihan tältä planeetalta? Edesmennyt 1960-luvun LSD-guru Timothy Leary olisi ollut ihmeissään kirjaa selaillessaan.

Suomen jäkäläopas: vaihtoehto huumeille.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys, L (toim.) 2011. Suomen jäkäläopas. Norrlinia 21: 534 s. Ovh. 49,95 €.

Kirjaesittely: Vihreää politiikkaa jalat maassa

2013-06-08T10:14:00.001+03:00

Toni Eerola

Monelle teknokraattivuorimiehelle oheisen kirjan esittely saattaa olla kauhistus. Viimeistään ilmastonmuutos on kuitenkin tuonut ympäristöstä kaikkien asian. Sen ei pitäisikään olla enää vain vihreiden etuoikeus. Eli äläpä hötkyile, jatka vaan lukemista. Kirja saa nimittäin monet vihreätkin älähtämään. Siinä on jokaiselle jotakin.

Vihreät ylpeilevät usein älykkötaustallaan: he ovat korkeasti koulutettuja akateemisiä ihmisiä. Kuten hyvin tiedämme, se ei kuitenkaan valitettavasti aina estä tunteilua, suhteellisuudentajun hämärtymistä ja vähäistä järjen käyttöä. Poseeraavat kuitenkin usein melkoisina besser-wissereinä asiassa kuin asiassa. Jalat maassa seisova viherintellektuelli ja kansanedustaja Osmo Soninvaara onkin virkistävä poikkeus viileässä analyyttisyydessään. Hän ei pelkää tuoda yllättävästi vihreiden valtavirran vastaisia ajatuksiaan julki kirjoissaan ja blogissaan. Tähän vaikuttaa hänen talous- ja tilastotieteilijän taustansa. Hänellä onkin omiensa keskuudessa toisinajattelijan leima, jota kuitenkin kunnioitetaan.

Soininvaara kiteyttää vihreisiin arvoihin liittyvän ajattelunsa uudessa kirjassaan Vihreä politiikka. Kirja on mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää lukemista. Teos käy läpi vihreän liiton syntyä ja historiaa omien kokemustensa kautta. Soininvaara osallistui ympäristöliikehdintään jo ennen Koijärveä, vaikuttaen mm. Helsinki-liikkeessä 1970-luvulla. Helsinki-liike oli eräänlainen proto-vihreä liitto, joka syntyi vastalauseena taistolaisuutta ja Kekkosen ajan pöhöttyneisyyttä kohtaan, haluten vaikuttaa mm. kaupunkiviihtyvyyteen. Hänen suurin mielenkiintonsa onkin ollut juuri kaupunkisuunnittelu- ja politiikka. Tämä näkyy myös kirjassa. Vihreä politiikka käsittelee useita näihin liittyvä ympäristö- ja sosiaalisia teemoja. Vihreä liittohan ei ole pelkästään ympäristöpuolue tai ”Kokoomuksen puisto-osasto”, kuten kriitikot sitä kutsuvat, vaan alusta asti mm. tasa-arvoa, seksuaalivähemmistöjen asemaa ja vammaisten etuja ajava puolue. Pelkästään ympäristöpuoluetta ajaneet ajautuivatkin puolueen ulkopuolelle epämääräisiin, enemmän tai vähemmän radikaaleihin vaihtoehtoliikkeisiin.

Soininvaara ei säästele kritiikkiä muita puolueita kohtaan, mutta ei päästä vihreitäkään helpolla.

Hän esittelee kirjassaan sarjan vihreiden perusideologiaan kuuluvia teemoja, jotka hän ampuu järjestelmällisesti alas. Yksi merkittävimmistä on ydinvoiman vastustaminen. Ilmastonmuutos sai Soininvaarankin kelkan kääntymään. Monille vihreille Soininvaara saattaakin olla ”ilonpilaaja” loogisella tavallaan jolla hän romuttaa joitakin vihreille kallisarvoisia uskomusrakenteita. Ärtymyksen sijaan monen kannattaisikin ottaa kirja ja lusikka kauniiseen käteen ja tuoda itsensä lähemmäs maan pintaa.

Valitettavasti Soininvaara ei käsittele niinkin ajankohtaista asiaa kuin kaivostoimintaa, uraania lukuunottamatta. Turvetuotanto on hänelle sen sijaan ”aivan tolkutonta touhua”. Se saa kuitenkin kokoomuslaisen ministerinkin vihertämään, kun oma kesämökkiranta on uhattuna.

Soininvaaralle maa, joka käyttää ydinvoimaa, on tavallaan velvoitettu hyvksymään myös uraanikaivosten (oletetut) haitat. Hänen mukaansa uraanintuotannosta saa turvallisen käyttämällä siihen riittävästi rahaa. Kyse onkin siistä, luotammeko toimijoihin? Hänestä se, että jossain päin maailmaa on puutteita kaivosturvallisuudessa tai että uraanista voidaan tehdä ydinaseita, ei kelpaa perusteeksi vastustaa koko ydinvoimaa. Analyyttisyydestään huolimatta Soininvaara ei kuitenkaan pääse kokonaan irti ympäristöaktivisteille niin tyypillisestä dramaattisesta liioittelusta: Talvivaaraa hän pitää ”ympäristökatastrofina”(?!), jota uraanin talteenotto ei enää pahenna. Hänen mukaansa pitäisikin pikemminkin vaatia täydellistä talteenottoa sen sijaan että uraani lasketaan jätealtaisiin.

Kreikkalaisia ja troijalaisia on vaikeaa miellyttää samaan aikaan, eikä poliitikoille niin tavalliseen tapaan Soininvaara sitä yritäkään. Melkeinpä päinvastoin. Hän on harvinaisen suorasanainen molempia ääripäitä kohtaan. Puhuessaan vihreiden tulevaisuudesta, hän suosittelee puolueelle suvaitsevaisuutta joistakin asioista toisinajattelevia kohtaan. Soininvaara kaipaa lisää ”insinöörivihreitä”. Vain näin vihreät voivat kasvaa ja lisätä suosiotaan.

”Väärä argumentti on väärä argumentti, vaikka se tukisi oikeaa asiaa”. Tämä Soininvaara toteamus olisi hyvä muistaa ympäristökeskustelussa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ympäristöpolitiikasta kiinnostuneille.

Soininvaara, O. 2012. Vihreä politiikka. Teos, Helsinki, 232 s.

”Tästä ei ole vielä viimeistä sanaa sanottu...” Kohtalona malminetsintä*

2013-06-08T10:07:00.000+03:00

Toni Eerola

Kun jo pienenä poikana keräilee kiviä, kiinnostuu malmeista ja saa kansannäytepalkintojakin, voivat vanhemmat huolestua: geologiaan voi jäädä koukkuun, eikä siihen ole hoitoa. Siitä tulee kohtalo. Näin tapahtui geoteknikko Asser Siitoselle, joka toimi koko ikänsä malminetsinnässä eri valtionyhtiöiden palkkaamana pitkin ja poikin Lappia.

Eläkkeellä oleva geologi ja Outokummun Rovaniemen toimiston pitkäaikainen päällikkö Jarmo Lahtinen kirjoitti tämän legendaarisen malmimiehen elämänkerran. Hän teki suuren palveluksen. Kyse on tiedon siirrosta tuleville sukupolville. Kirjassa on tarinaa kerrakseen Lapista, luonnosta, geologiasta, kivistä ja malmeista kiinnostuneille. Samalla kun seurataan tämän mainion malmimiehen elämänvaiheita ja persoonaa, kerrataan myös Lapin geologiaa ja pala Suomen kaivosteollisuuden historiaa.

Monien työtovereiden mielestä Asser Siitonen olikin varsinainen persoona. Hän johti ja teki maastöitä väsymättä, sekoittaen elämäntapaa, ammattia ja harrastusta. Perhe jäi sivuosaan. Aamuisin ei ollut kovaa kirettä maastoon, mutta eipä ollut sieltä poiskaan. Viikonlopullekin lähtö saattoi viivästyä, mikä harmitti alaisia. Erään työtoverin mukaan Siitonen oli juuri sitä, mitä geologi eniten pelkää alan harrastajissa: erinomainen mineraalituntija. Hänen kiinnostuksensa geologiaa kohtaan oli niin suurta, että jos hänellä olisi ollut mahdollisuus opiskella alaa, hänestä olisi tullut professori. Hän oli kuitenkin kiinnostunut laajalti muistakin asioista. Ilmastonmuutos kirvoitti mieltä ja omatoimisesti päätellen hän katsoi että hiilidioksidia kannattaisi sitoa kalkkikiviin. Tämän lisksi hän harrasti luontoa, valokuvausta, musiikkia ja kuvataidetta. Lomat vietettiin perheen kanssa kultaa kaivamalla, kalastellen ja hilloja poimien, mikä pienille lapsille oli joskus raskasta.

Siitosen into työhonsä johti moniin merkittäviin löydöksiin, kuten Luoston ametisteihin, Saattoporan ja Isomaan kultaesiintymiin, Porkosen-Pahtavaaran mangaaniviitteisiin, yms. Kaikkea hän ei kuitenkaan ehtinyt elämänsä aikana selvittää. Luoston ametistikin päätyi muiden hyödyksi. Tämä jäi kalvamaan loppuiäksi.

Kuten niin monet muutkin, Siitonenkin jäi Suomea koetelleen laman ja kaivosalan rakennemuutoksen jalkohin. Outokummun lakkauttaessa malminetsintänsä, hänet irtisanottiin Outokumpu Finnminesilta v. 1992, palveltuaan suomalaista kaivosteollisuutta neljä vuosikymmentä. Hän jäi työttömäksi, mutta ei toimettomaksi. Hän perusti yhtiökumppaninsa kanssa Gold-Werk Oy:n. Näin hän jatkoi keskeneräiseksi jäänyttä malminetsintää monilla tuntemillaan kohteilla, löytäen Isomaan kultaesiintymän Kittilässä.

Kiinnostus kultaan ja malmeihin näyttää kulkevan Siitosilla suvussakin. Suomen kaivosyrittäjät ry:n puheenjohtaja ja monitoimimies Harri Siitonen on Asserin serkku. Asserin ideoimana ja Harri työn jatkajana Isomaan kultaesiintymän hyödyntäminen sai alkunsa. Asser ja Harri kehittivät köyhän rapakalliokullan rikastusmenetelmän. Outokummun piti alunperin olla mukana alueen varsinaisen kalliokullan etsinnässä, mutta se kaatui erinäisistä syistä. Nykyään Gold Mine Siitonen ja Saihio jatkaa työtä hyödyntämällä esiintymää kaivinkoneella. Kultaa sisältävä maa-aines kuljetetaan Asserin rakentamalle ”kultatehtaalle”, jossa rikastaminen tapahtuu. Kullasta valmitetaan erilaisia koru- ja pienesineitä.

Vaikka kullantuotanto lähti käyntiin löytämällään kultaesiintymällään, monet asiat jäivät ”riivamaan” jo iän ja sairauden lopulta heikentämän miehen mieltä. Paljon olisi ollut halua vielä tehdä ja touhuta. Tätä varten hän keskusteli professoreiden ja geologien kanssa erilaisista tutkimus- ja malminetsintähankkeista. Voi olla, että Siitosen intuition ja päähänpinttymien jäljiltä kuullaan vielä tulevaisuudessa. Tästä varmuudesta kumpusikin Siitosen monesti toistama lausekin, joka on tämän kirjaesittelyn otsikkokin.

Kuten nykyinen kaivosbuumi on meille osoittanut, Suomessa ja varsinkin Lapissa riittää vielä löydettävää. Vaikka täällä nyt jylläävät ulkomaiset kaivosjätit, tarvitsemme edellen Siitosen kaltaisia työn kansallissankareita. Ja siihen on toivoa. Kansannäytetoiminta kukoistaa ja alalle tulee jatkuvasti uusia harrastajia. Kansannäytepalkintoja jaetaan 8-12 vuotiaille. Toivottavasti näistä jotkut päätyvät kaivosalalle ammatillisestikin, koska työntekijöistä on pulaa.

Lahtinen, J. 2012. Asser Siitonen – malmimies 18.4.1935-15.3.2010. Poimintoja monipuolisen persoonan elämästä. Hipputeos Oy, Tallinna, 112 s. Ovh 18 e. Tilaukset suoraan Hipputeokselta:

http://hipputeos.shop.wosbee.com/PublishedService

*Julkaistu Materia-, Mineralia- ja Geologi-lehdissä 2013. http://www.geologinenseura.fi/geologi-lehti/2-2013/Geologi_2_2013_s62_63-lahtinenarv.pdf

KaivosAkatemian Vastuullinen malminetsintä-seminaari ja työpaja Oulussa 29-30.01.2013

2013-04-04T16:13:00.001+03:00

Toni Eerola

Johdanto

KaivosAkatemia järjesti ensimmäisen työpajaseminaarinsa Oulussa 29-30.01.2013. Aiheena oli Vastuullinen malminetsintä. Kutsuvierastilaisuuteen osallistui yli 60 kaivosyritysten, viranomaisten, sidosryhmien, urakoitsijoiden, lakifirmojen ja yksityisten malminetsintäluvanhaltijoiden edustajaa.

Tässä kirjoituksessa esitellään KaivosAkatemia ja sen järjestämän Vastuullisen malminetsintä-seminaarin ja työpajan tuloksia.

KaivosAkatemia

Suomen mineraalipotentiaali on avannut uusia mahdollisuuksia kaivostoiminnalle etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Ulkomaiset kaivosyhtiöt investoivat maahamme kasvavassa määrin. Yhtiöt etsivät uusia malmiesiintymiä ja avaavat uusia kaivoksia hyödyntääkseen jo ennestään tunnettuja esiintymiä. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ongelmitta. Kaivosteollisuuteen sisältyy riskejä, joista paikalliset ovat huolissaan. Saavuttaakseen toimintansa hyväksynnän, kaivosyritysten pitää noudattaa lainsäädännön lisäksi alan parhaita käytäntöjä kestävän kehityksen mukaisesti, ympäristöä ja paikallisia yhteisöjä kunnioittaen.

Keväällä 2012 työ- ja elinkeinoministeriö antoi Geologian tutkimuskeskukselle (GTK) toimeksiannoksi perustaa foorumin, jonka tarkoituksena on kerätä, luoda ja levittää kaivosalan parhaita käytäntöjä sen toimijoille, eli Suomessa operoiville koti- ja ulkomaisille kaivosyhtiöille. Foorumi on KaivosAkatemia. Se käsittelee ja edistää yritysten yhteiskunta- ja ympäristövastuullisuusasioita, kattaen koko kaivostoiminnan elinkaaren aina malminetsinnästä kaivoksen sulkemiseen ja jälkihoitoon asti.

KaivosAkatemia järjestää seminaareja ja työpajoja, joissa keskustellaan alaan liittyvistä ympäristö- ja yhteiskuntavastuun teemoista. Tavoitteena on parantaa kaivosteollisuuden yritysten toimintaa kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti ja lisäämään kaivostoiminnan yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä.

KaivosAkatemian vastuullisuusohjelma on kolmivuotinen (2012-2014). Sen ohjausryhmässä ovat GTK:n lisäksi Kaivannaisteollisuus ry (KT), Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), Ympäristöministeriö (YM), Turvallisuus ja kemikaalivirasto (TUKES), Ely-keskukset ja Aluehallintovirasto (AVI). KaivosAkatemiaa avustaa Gaia Consulting Oy.

KaivosAkatemian sidosryhmiä ovat muut viranomaiset, kaivosyhtiöt, yliopistot, paikalliset asukkaat, maanomistajat, paliskunnat (Lapissa), kunnat, media ja kansalaisjärjestöt.

KaivosAkatemian web-sivulle kerätään kaivostoimintaa säätelevien viranomaisten säädöksiä ja ohjeistuksia sekä kaivosalan parhaita käytäntöjä: http://projects.gtk.fi/kaivosakatemia/index.html.

Vastuullinen malminetsintä-seminaari ja työpaja: Hyvät käytännöt malminetsinnässä

1. päivän seminaari

Seminaari koostui esitelmistä, jotka pitivät viranomaiset (Ympäristöministeriö, Turvallisuus- ja kemikaalivirasto - TUKES), Kaivannaisteollisuus ry:n, GTK:n, Gaia Consulting Oy:n sekä Bolidenin edustajat (Kuva 1). Esitelmissä käsiteltiin Työ- ja elinkeinoministeriön aloitteita yritysten yhteiskuntavastuun edistämiseksi kaivannaisteollisuudessa, KaivosAkatemiaa malminetsinnän vastuullisuuskysymyksiä, kaivoslakia, tilaajan vastuuta urakoitsijoista, luonnonsuojelualueita ja arvokkaita luontokohteita sekä Suomen ja Ruotsin tilanteiden vertailua.

Seminaarin esitelmissä esiteltiin ja haettiin malminetsinnän hyviä käytäntöjä sovellettavaksi Suomessa. Paikallisten vaikutusmahdollisuus nähtiin tärkeäksi etenkin poronhoidon kannalta. Dialogissa on oleellista että paikalliset paliskunnat saavat päättää esim. milloin etsintää harjoitetaan. Mahdollisuus vaikuttaa ja sitouttaa luo luottamusta eri osapuolten välille.

Sidosryhmätoiminta, eli kontaktien luominen ja toiminnasta tiedottaminen on malminetsinnän keskeisin vastuullisuuskomponentti. Avoimessa tiedottamisessa voidaan kertoa rehellisesti malminetsintätoiminnan lähtökohdat, mutta tulevaisuuden toimintaa ei voida lähteä spekuloimaan. Odotusten luonnissa on oltava hyvin varovainen. Erilaiset odotukset ovat malminetsinnän sosiaalisia vaikutuksia. Ne eivät saisi olla liian pessimistisiä tai optimistisia, vaan vastata sitä todellisuutta, missä malminetsinnässä liikutaan, malmin löytämisen epävarmuus huomioon ottaen.

Paikallisyhteisön kanssa on pystyttävä kommunikoimaan suomeksi. Maanomistaja on toiminta-alueen keskeinen vaikuttaja. Malminetsinnässä onkin huomioitava mahdollisen pelon ja vastustuksen perimmäiset syyt: ne eivät usein kohdistu itse malminetsintään toimintana vaan mahdolliseen kaivokseen.

1. päivän seminaarin päätti paneeli, jossa keskustelivat puhujat ympäristöministeriöstä, Turvallisuus- ja kemikaalivorastosta ja Boliden Mineral Ab:sta (Kuva 1).

2. päivän paneeli

2. päivänä järjestettiin paneelikeskustelu, johon osallistui eri sidosryhmien, viranomaisten ja malminetsintäyritysten edustajia. Keskustelun teemana olivat hyvät käytännöt malminetsinnässä median, maanomistajien, luonnonsuojelualueiden, poronhoidon ja matkailun näkökulmasta. TUKES esitteli myös lupaviranomaisille osoitettuja valituksia ja kannanottoja.

Paneelin aluksi todettiin että valitettavasti kaivostoimijat herättävät tällä hetkellä pelkoa. Siksi on tarvetta niin asennemuutokseen kuin tiedonjakoonkin. Mielikuvissa malminetsintä on kaivostoimintaa. Mielikuvien huomioiminen sidosryhmätoiminnassa onkin tärkeää ja haastavaa. Tässä suhteessa kaikki olivat yksimielisiä siitä, että eri osapuolten pitää pyrkiä avoimeen dialogiin jo valmistelun alkuvaiheessa. Tässä tiedon jako, vuorovaikutteisuus, henkilökohtaisuus ja eri sidosryhmien huomioiminen yksilöllisesti ovat keskeisiä. Pitää hahmottaa myös paikalliset toiminnot sekä toiminnan reunaehdot.

Viranomaisten varhaisella yhteistyöllä voidaan myös parantaa toimintaa. Esimerkiksi luonnonsuojelullisten näkökulmien osalta varhaisella yhteydenotolla ELY-keskukseen saadaan hyvät lähtökohdat paikallisen tilanteen hahmottamiseen ja mitä luonnonsuojelualueilla pitää erityisesti varoa. On kuitenkin myös hyvä pitää mielessä, että yleisen kokonaisedun mukaan Natura-alueet ovat myös korvattavissa. Tuotiin myös esiin se, että malminetsinnän ja kaivostoiminnan aluetaloudellisen vaikutuksen konkreettiset esimerkit pitäisi tuoda esiin viestinnässä hyödynnettäviksi. Tosin eri elinkeinojen intressien yhteen sovitteluun ei ole olemassa yleispätevää mallia. Paikallisessa toiminnassa voidaan kuitenkin soveltaa olemassa olevia hyviä käytäntöjä. Kaikkien paikallisten toimijoiden tuominen yhteiseen dialogiin on keskeistä.

Median edustajiin tulisi muodostaa keskusteluyhteys jo varhaisessa vaiheessa. Soittaminen tai tapaaminen sähköpostitiedotteiden sijaan on hyvä käytäntö. Kun toimittajat ottavat yhteyttä, kannattaa vastata ja kommentoida.

Malminetsijöiden paneelissa todettiin että hyviä sidosryhmätyön toimintamalleja on olemassa ja käytössä malminetsintäyhtiöissä. Hyviä käytäntöjä ovat paikallisväestön asemaan asettuminen, nöyrä asiallinen suhtautuminen mahdolliseen kritiikkiin sekä faktatiedon jakamisen lisääminen. Ehdotettiin myös että malminetsintäyritysten ja MTK:n pitäisi tehdä yhteistyötä pelkojen hälventämiseksi, samalla kun kehitetään vastuullisen malminetsinnän ohjeistusta.

Keskustelu päättyi Suomen luonnonsuojeluliiton ja Lapin kullankaivajat ry:n edustajan kommenttipuheenvuoroon.

Ryhmätyö

Keskustelun jälkeen tapahtumassa avustanut Gaia Consulting Oy järjesti työpajan, jossa pohdittiin ryhmätyönä vastuullisen malminetsinnän tärkeimmiksi nähtyjä seikkoja. Ryhmätyön tuloksena kolme pääteemaa nousivat esiin malminetsinnän parhaita käytäntöjä tarkasteltaessa: asennemuutos, hyvä työn laatu ja toiminta ja viestinnän kehittäminen. Näiden avulla voidaan ohjeistaa yrityksiä toimimaan paremmin, ottamalla paikalliset asukkaat huomioon.

Asennemuutos

Kaivosyhtiöiden olisi otettava omakseen kehittymisen ja vastuunkannon asenne. Yhtiöiden koko organisaatio olisi sitoutettava vastuulliseen toimintaan, urakoitsijat mukaan lukien. Asenneilmasto on tärkeää kun toimitaan verkostoissa: kaikilla osapuolilla on vastuunsa, joka on tiedostettava kaikissa toimissa. Dialogissa olisi kyettävä asettua toisen rooliin ja pyrittävä hakemaan rakentavaa, konsensushenkistä asennetta, toisen omaisuutta kunnioittaen.

Hyvä työn laatu ja toimenpiteet

Suositeltiin aikaista yhteistyötä ELY-keskusten kanssa, jolloin voidaan tunnistaa luonnonsuojelullisesti herkät kohteet ajoissa ja rajaamaan ne tarvittavin osin pois haettavalta toimenpidealueelta. Viranomaisten keskinäistä yhteistyötä olisi kehitettävä niin, että lupakäsittely olisi tehokasta. Virkamiesten olisi kohdeltava tasapuolisesti kaikkia yhtiöitä ja toimijoita.

Yhtiöiden olisi suunniteltava ja valvottava työn teknistä toteutusta huolellisesti, tavoitteenaan hyvä työn laatu. Toiminnan pitää tapahtua yhtä vastuullisesti kuin omalla maalla tai vielä paremmin.

Positiivisena tekijänä nähtiin myös yrityksen paikallinen läsnäolo toiminta-alueella. Yrityksen kasvot on saatava näkyviin ja tämän on hyvä ylläpitää jatkuvaa kontaktia paikallisyhteisöön. Yhteisö on otettava huomioon. Tähän suositeltiin mm. paliskuntien kanssa yhdessä suunnittelemista mm. kulkureiteistä, varottavista kohteista ja toiminnan ajankohdista. Paikallisia olisi hyvä myös osallistaa päätöksentekoon ja hyödyntää paikallista asiantuntemusta ja osaamista. Tällä päästäisiin aktiiviseen yhteistyöhön. Eri toimijoiden omat roolit tuotaisiin kuitenkin selkeästi esiin.

Alueen jälkisiivousta ja vahinkojen tarkastusta suositeltiin tehtäväksi puolueettoman arvioijan toimesta. Nykykäytännön mukaisesti vahingot korvataan maanomistajille, jos sellaisia tulee.

Hyviä käytäntöjä ja standardeja olisi hyvä levittää geologian opiskelijoillekin niin että nämä tulisivat tutuiksi jo opiskeluaikana. Yrityksille suositeltiin laadittavaksi "check list" niistä asioista, joita Suomessa pitää ottaa huomioon. Toimintaa olisi kaiken kaikkiaan kehitettävä niin, ettei moitteen sijaa ole.

Viestinnän kehittäminen

Malminetsintäyhtiöiden tiedottamiselle olisi saatava standardit tiedotussuunnitelmiinsa. Aikainen yhteistyö ja tiedottaminen kaikille osapuolille varhaisessa vaiheessa hälventää pelkoja ja uhkia (maanomistajat, ELY-keskus, paliskunnat ym.). Informaation pitää olla kansantajuista ja selkokielellä, esim. tupailtoja järjestämällä. Toimintaa pitäisi havainnollistaa kuvin ja esityksin. Alan näkyvyyttä pitää lisätä ja mediaa hyödyntää: portaalit, lehtijutut, yritysten alueelliset tiedotteet myös suomeksi (tulossa Kaivannaisteollisuus ry toimesta; löytyvät GTK:n sivuilta englanniksi: http://en.gtk.fi/informationservices/explorationnews/index.html. Vuorimiesyhdistyksen Materia-lehti julkaisee tietoja suomeksi Pintaa syvemmältä-kolumnissaan, tosin viiveellä).

Viranomaisten pitää neuvoa malminetsijöitä ja tehdä pelisäännöt selviksi. Lupahakemusten pitää olla hyvin ja huolellisesti tehtyjä; tosiasiat pitää olla kirjattuina tarkasti ja täsmällisesti.

Urakoitsijoille pitää saada kirjallinen ohjeistus. Tärkeää on myös palautteen antamisen mahdollistaminen ja tieto jatkotoimista paikallisille. Tarpeellisen soveltuvan tiedon pitää olla helposti saatavilla kaikille toimijoille. Suurelle yleisölle pitää jakaa tietoa malminetsinnästä: mitä tehdään, miksi ja mitä vaikutuksia sillä on.

Yhteenveto

KaivosAkatemian 1. Seminaarin ja työpajan henki oli lämmin, kaikkia osapuolia kunnioittava ja tuloksellinen. Monissa asioissa saavutettiin yhteisymmärrys. Todettiin että kaivostoiminta on tärkeä, uudistuva elinkeino. Alan vastuullisuustyö on haasteellista ja edellyttää koko kokonaisuuden ja jatkuvuuden huomioimista, eli ympäristö-, sosiaalisen ja taloudellisen vastuullisuuden koko arvoketjun ja toiminnan elinkaaren ajalta.

Malminetsintä muodostaa alan ja yrityksen ensimmäisen käyntikortin paikkakunnilla. Siksi sidosryhmätyön onnistunut käynnistyminen on elintärkeää hankkeen mahdollisen jatkon kannalta. Siinä rakennetaan suhdetta paikallisyhteisöön. Todettiin myös että hyviä malleja ja käytäntöjä vastuulliseen malminetsintään on paljon, mutta ne pitää soveltaa paikallisiin olosuhteisiin, koota ja jakaa hyödynnettäväksi. Niitä ovat: paikallisväestön asemaan asettuminen, suhtautuminen kritiikkiin nöyrän asiallisesti, tiedon jakamisen lisääminen, malminetsintäyritysten ja MTK:n yhteistyö pelkojen hälventämiseksi, vastuullisen malminetsinnän ohjeistuksen kehittäminen

Seuraaviksi askeleiksi sovittiin että seminaarin ja työpajan materiaaleja ja ajatuksia viedään eteenpäin mm. seuraavien kanavien kautta: KaivosAkatemian sivusto, jolle kerätään hyviä käytäntöjä ja ohjeistusta sekä Työ- ja elinkeinoministeriön vetämä kestävän kaivannaisteollisuuden toimintaohjelma, joka kokoaa kevään 2013 aikana toimenpiteitä ja hyviä käytäntöjä työryhmätyöskentelyn kautta (ks. www.kaivos20130.fi).

Seminaarin jälkeen Gaia Consulting teki tilaisuuden tyytyväisyyskyselyn. Palaute oli positiivista ja toivottiin että seuraava tilaisuus järjestettäisiin jo tämän vuoden syksyllä, aiheena kaivoksen rakentaminen.

Tilaisuuden esitykset ja tulokset ovat nähtävissä KaivosAkatemian web-sivuilla (http://projects.gtk.fi/kaivosakatemia)

Kiitokset

Kiitokset puhujille, puheenjohtajille ja osallistujille. KaivosAkatemia kiittää Gaia Consulting Oy:n Piia Pessalaa, Maija Ahoa ja Tiina Pursulaa avusta kokouksen järjestelyissä.

Pagode, lambada & “bunda” – “hyvä maku” ja kaupallisuus brasilialaisessa populaarimusiikissa

2013-04-01T19:58:00.002+03:00

Toni Eerola

Muti Kailo kirjoitti ajankohtaisen syväluotauksen brasilialaiseen nykymusiikkiin pariisilais-suomalaisesta nakökulmasta (“Brasilialaiset muusikot ponnistavat irti kliseistä”, Kumppani 4/2001). Kailon kirjoituksessa ranskalais-brasilialaisen Tupi-Nagô-yhtyeen keulahahmo Silvano Michelino tuo Pariisissa esiin joitakin valitettavia asenteita ja makuasioita jotka ovat tyypilllisiä Brasilian ylhäiselle keski – ja yläluokalle Rio-São Paulo akselilla. Näille kansan alemmista luokista tai koillis-Brasiliasta lähtöisin olevat rytmit, kuten lambada ja pagode, edustavat roskamusiikkia. Kirjoitin sen johdosta lyhyen vastineen (Verkkokumppani 6/2001). Vaikka sanotaan että makuasioista ei saisi kiistellä, aihe kaipaa joitakin lisäkommentteja.

Populaarimusiikki, markkinat, media ja yhteiskunta Brasiliassa
Brasilia on musiikkikulttuuriltaan hyvin rikas, ehkä niitä rikkaimpia maailmassa. Musiikki on olennainen osa Brasiliaa. Brasilialaisen musiikin tavaramerkkejä ovat rikas perinne ja taito käyttää ja sekoittaa erilaisia omia ja ulkomaisia rytmejä sekä populaari– ja korkeakulttuurin aineksia. Näistä sekoituksista tuotetaan jatkuvasti kokonaan uusia tyylisuuntia. Brasilialaisen musiikin monivivahteisuus johtuu maan asuttaneista monista eri kansallisuuksista sekä näiden sulautumisesta. Voidaan kuitenkin sanoa afro-brasilialaisen vaikutuksen olevan voimakkainta. Se on luonut maailmalle mm. kaikkien tuntemat bossa novan ja samban. Samba on kuitenkin Brasiliassa niin tavanomaista, ettei se sytytä oikeastaan enää kuin karnevaaleilla. Keski- ja yläluokalle samba merkitsee myös tietynlaista “primitiivisyyttä”. Bossa nova on edelleen arvostettua, tosin myös jo niin “tuttua”. Mutta Brasilia on paljon muutakin, eikä vähiten musiikissa. Monet muusikot haluavatkin näyttää tämän ulkomailla.

Joitakin Kailan esittämiä trendejä oli havaittavissa jo 1990-luvun alussa, jolloin brasilialainen musiikki diversifikoitui ja uusia tyylejä tuli esiin. Brasilialaisen nykymusiikin suurimmat ja suosituimmat tyylilinjat ovat MPB, rock (+ manguebeat), hip hop, axé-music, pagode/sambalanço ja sertanejo. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä että skenaario on jähmettynyt paikoilleen – toivon mukaan väliaikaisesti.

Kilpailu on kovaa 160 miljoonan ihmisen markkinoilla, joiden suurin osa on nuoria. Brasilialaiset ovat musiikillisesti lahjakkaita ja suuri luovuus ja tarjonta kulkevat käsi kädessä. 1980-luvun lopulta lähtien Brasiliaa on villinnyt miltei vuosittain jokin uusi rytmi, johon liittyy tietynlainen muoti ja tanssityyli. Useimmat uusista rytmeistä saavuttavat suosiota ensin köyhemmän väestön parissa, leviten vähitellen keski- ja yläluokan pariin. Kun tämä tapahtuu, markkinavoimat (media) astuu peliin ja syntyy muoti-ilmiö. Tälläinen buumi kestää yleensä noin vuoden tai pari, jolloin se “uusitaan” toisella rytmillä. Vaikka musiikin uudet muoti-ilmiöt seuraavat toisiaan, eivät edelliset välttämättä katoa, vaan ne jatkavat rinnakkaiseloa ja kilpailua. Uusia tähtiä ja tyylejä syntyy koko ajan ja vanhat tähdet joutuvat puolustusasemiin. Kuten Kailonkin kirjoituksessa todetaan, se kiinnostaa, mikä myy. Tätä kuvaa hyvin se että jopa perinteisen brasilialaisen populaarimusiikin (Música Popular Brasileira - MPB) suuret ikonit Gal Costa ja Maria Bethânia potkittiin hiljattain ulos suuresta levyfirmasta heikon myynnin takia. Vastustaessaan sekä suurten levy-yhtiöiden valtaa sekä piraattiteollisuutta, brasilialaisen 1980-luvun rockin veteraani Lobão lanseerasi uusimman levynsä lehtikioskeista saatavana versiona, puolet halvemmalla hinnnalla.

Brasilialainen musiikintutkija Luís Fernando de Lima toteaa väitöskirjassaan että brasilialainen musiikkiteollisuus alkoi siirtymään kansanomaisempaan suuntaan 1980-luvun lopulla. 1990-luvulla tämä suuntaus vahvistui. Tätä edesauttoi presidentti Fernando Henrique Cardoson hallituksen aikaansaama talouden vakauttaminen, jolloin köyhempien elintaso koheni hieman ja nämä pystyivät kuluttamaan enemmän musiikkia. Samanaikaisesti musiikin piraattiteollisuus alkoi kukoistaa. Tällä hetkellä n. 70% Brasiliassa myydyistä levyistä on piraatteja. Toreilla myytyjen piraattilevyjen hinta on n. viidenneksen laillisesti kaupassa myydyistä, jolloin myös vähäosaisemmat pystyvät näitä hankkimaan. Suurin osa piraateista onkin kansanomaisempaa populaarimusiikkia, kuten pagodea/sambalaçoa ja sertanejoa. Tähän brasilialainen levyteollisuus on vastannut mm. antamalla enemmän huomiota juuri tälläiselle populaarimusiikille.

Brasilian yhteiskunnallinen kahtiajakoisuus ja alueelliset kontrastit näkyvät valitettavasti myös musiikissa, vaikka voi toimia myös näennäisesti yhdistävänä tekijänä. Maan keski- ja yläluokka määrittelevat, mitä on hyvä maku ja leimaavat kielteisesti muun mauttomaksi (brega) “köyhien” tai “mustien” musiikiksi, muodiksi, tyyliksi, jne. Näin nämä yrittävät säilyttää statuksensa, erottuen “massasta”. Myös joillakin brasilialaisilla musiikintutkijoilla on kova hinku todistaa ulkomaalaisille että brasilialaisessa musiikissa on myös moderneja eurooppalaisia ja amerikkalaisia vaikutteita ja että maalla on myös klassista musiikkia (esim. Villa Lobos) eikä pelkästää rumpujen takomista. Tuntuu siltä kuin alkuperäisyyttä jotenkin hävettäisiin. Kuten edesmennyt rock-laulaja ja säveltäjä Cazuza sanoi Brasilian yläluokan kunniaksi tekemässään kappaleessa Burguesia (1989): “é o caboclo querendo ser inglês” eli “ristiverinen brasilialainen joka haluaa olla englantilainen...”
Kailan kirjoituksessa Silvano Michelino tuo juuri näitä ajatuksia esiin, esimerkkeinä lambada ja pagode. Populaarimusiikissa vaikuttavat kuitenkin tietyt markkinapoliittiset ja sosiologiset mekanismit joiden avulla uusi musiikkivillitys siirtyy alemmista kansanluokista koko kansan tietoisuuteen.

Lambada
Asiasta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta lambada ei suinkaan ole “teennäistä ja rytmiltään köyhää”, kuten Silvano Michelino totesi. Lambada on ensisijaisesti kansan parissa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Belémissä syntynyttä sensuellia tanssimusiikkia, jossa on karibialaisia vaikutteita. Se on monivivahteista fuusiomusiikkia, jossa sekoitetaan koillis- ja pohjois-brasilialaisia (maxixe, xaxada, côco, embolada, ijexá, forró, carimbó, baião, xote ja frevo) sekä karibialaisia rytmejä. Sanoitukset eivät tietenkään tämän tyyppisessä musiikissa ole kovinkaan korkealentoisia.
Syntyessään lambada saavutti suosiota ensin vain Amazonian ja koillis-Brasilian
köyhien parissa, leviten ylempien luokkien tietoisuuteen 1980-luvulla. Vasta kun Ranskassa levyttänyt Kaoma-yhtye sai suosiota Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1980-luvun lopulla, levisi se myös Rioon, São Pauloon ja etelämmäs, myös ylä-ja keskiluokan yökerhoihin, vaikka moralistit olivat kauhuissaan ja “hyvän maun mestarit” paheksuivat. Lambada synnytti lukuisia uusia koillis-brasilialaisia yhtyeitä mm. Bahian karnevaaleille, joista monet ovat aktiivisia vieläkin, vaikka ei ehkä enää lambadan merkeissä, kuten Chiclete com Banana, Banda Mel, Banda Cheiro de Amor ja Reflexus. Jopa MPB laulajat Elba Ramalho, Fafá de Belém ja Sidney Magal sekä rock-bändi Paralamas do Sucesso levyttivät lambadaa.

Ehkä juuri Kaoman vuoksi Ranskassa brasilialainen musiikki käsitetään edelleen lambadana, bossa novan ja samban lisäksi, kuten Kailon kirjoituksessa todetaan. Lambada on kuitenkin vain yksi ohimennyt tyyli Brasilian rikkaassa musiikkiperinteessä, vaikka se voi edelleen hyvin mm. Parán osavaltiossa, missä on paljon muita, muualla Brasiliassa ainakin toistaiseksi melko tuntemattomia musiikki- ja tanssityylejä.

Koillis-Brasilia, Manguebeat ja brasilialainen rock
Koillis-Brasilia on aina tarjonnut loistavia muusikoita Brasilian populaarimusiikkiin. He ovat kuitenkin 1980-luvun lopulle asti yleensä vaikuttaneet Riossa tai São Paulossa, missä ovat sijainneet suurimmat levy-yhtiöt, markkinat ja konserttipaikat. Itse asiassa lambada oli juuri se alkusysäys jonka avulla koillis-Brasiliasta ja varsinkin Salvadorista tuli uusi musiikin keskus, jota vahvisti heti perään tullut axé-musicin aalto 1990-luvun alussa.

Leninen, Chico Césarin ja edesmenneen Chico Science& Nação Zumbin edustama Recifen Manguebeat on jatkoa lambadan aloittamalle koillis-brasilialaiselle Brasilian valloitukselle. Mangue beat sekoittaa punkkia, rockia, hip hopia ja jazzia maracatu-rytmiin. Siihen ei koillis-brasilialaisuudestaan huolimatta ole suhtauduttu kielteisesti. Manguebeat on on keskiluokkaisten nuorten ja intellektuellien tekemää musiikkia ja ja sen ympärille kehkeytyi todellinen kulttuuriliike.
Rockin fuusioiminen brasilialaisiin rytmeihin aloitettiin tosin jo 1960-luvulla Caetano Veloson ja Gilberto Gilin johtamassa Tropicália-liikkessä, mutta Paralamas do Sucesso vei tämän fuusioimisen aivan eri ulottuvuuksiin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Skankin, Jota Questin, Raimundosin, Cássia Ellerin ym. kanssa manguebeat edustaa brasilialaisen rockin neljättä aaltoa.

Erittäin tanssittava koillis-brasilialainen kansanmusiikki forró on tällä hetkellä myös melko suosittua Brasiliassa ja sen suurimmpia nimiä ovat Falamansa ja Forrózão-yhtyeet.

Pagode, Sambalanço ja “Bunda-music”
Koko pagoden lyöminen roskamusiikiksi on myöskin melkoista radikalismia tai huonotuulista elitististä äksyilyä. Pagode on rauhallisempaa ja melodisempaa sambaa kuin se karnevaaleilla soitettu. Pagode syntyi Rion ja São Paulon periferioiden mustien parissa ja ensimmäinen pagode-levytys on jo 1970-luvulta (Beth Carvalho). 1990-luvun alussa pagodesta kehittyi melodisempi versio, sambalanço. Sen esittäjät ovat yleensä hyvin pukeutuneiden ja mediaystävallisten nuorten mustien miesten muodostamia yhtyeitä (mm. Só pra Contrariar, Grupo Pirraça, Grupo Fundo de Quintal, Grupo Molejo, Razão Brasileira, Harmonia do Samba, jne.), joista monet ovat ylpeitä mustasta alkuperästään (Raça Negra, Grupo Raça, Negritude Júnior). Joidenkin yhtyeiden laulajat ovat aloittaneet menestyksekkään soolo-uran, kuten Alexandre Pires, Belo ja Vavá. Jorge Aragão on myös yksi tämänhetken suosituimmista pagode-laulajista.

Pagode ja sambalanço valtasivat Brasilian musiikkimarkkinat 1990-luvun alussa, yhdessä axén kanssa. Sambalanço/pagodeen mahtuu monia yrittäjiä, kuten bahialainen É o Tchan. Bändi valloitti alan Rio-São Paulo-keskeiset markkinat. He sekoittavat pagodea, sambalançoa, axé-musicia ja samban alkuperäistä muotoa, samba de rodaa. Bändin rekvisiittana ja yhtenä suosion syynä ovat hyvinmuodostuneita takamuksia pyörittävät ja vähissä vaatteissa esiintyvät nuoret naiset. Sanoitukset pyörivät pyllyn ympärillä.

llmeisesti Michelino tarkoitti tätä suuntausta, jota rokkari Lobão kutsuu täydellä syyllä “Bunda-musiciksi”, eli peffamusaksi. Tyyli heijastaa brasilialaista kulttuuria jossa naisen takamuksella on suuri eroottinen merkitys, joka näkyy mm. karnevaaleilla. Moralistit antakoot anteeksi, mutta haluttiin sitä tai ei, takapuoli on olennainen osa sambaa. É o Tchan vie tämän äärimmäisyyksiin. He ovat kehittäneet monia eri tanssityylejä joista tuli muotia jopa yläluokan diskoissa ja joita on nähty myös brasilialaisjuhlissa Helsingissä. Musiikki sinänsä on mukaansatempaavaa ja iloista.
Brasilialaisen television banalisoitumista 1990-luvulla osoittaa se että É o Tchan on ollut juuri TV-kuvaajien suuressa suosiossa. Vanhemmat ja opettajat ovat tietysti olleet kauhuissaan kun pikkutytötkin matkivat bändin entisen tanssitytön Carla Perezin tanssia pikkushortseissa, TV:n esimerkin mukaisesti. Vaikka É o Tchan julkaisi juuri uuden levynsä ja esiintyy tiheästi, on tyyli kuitenkin hiipumassa, vaikka jopa axé-music ja hip hop ovat lisänneet pepun rekvisiittaansa ja varsinkin sanoituksiinsa. Bunda-music olisikin hyvä tutkimusaihe “naisen takamuksen merkityksestä brasilialaisessa populaarimusiikissa”.

Entä sertanejo?
Olisi mielenkiintoista kuulla mitä Michelino ajattelee maaseudun Sertanejo-musiikista? Se on varsinkin köyhempien suuressa suosiossa, mutta ylä- ja keskiluokka ovat pitkään ylenkatsoneet sitä. Sertanejokin on kuitenkin nykyään saavuttanut “hovikelpoisuuden” ja sen suurimmat tähdet Leonardo, Chitãozinho & Xororó, Zezé Di Camargo & Luciano, Rick & Renner ja Rio Negro & Solimões ovat kysyttyjä esiintyjiä ympäri maan. Bruno & Marrone-dueton suosio perustuu joitakin vuosia sitten laittomasti äänitettyyn live-levyyn, jonka suuri levy-yhtiö päätti myös levyttää, vastatakseen suureen piraattimyyntiin.

Sertanejot ovat muuttaneet imagoaan muodikkaan “moderniksi”. Vaikka kimeä yhteensovitettu lauluääni, runsas melodisuus ja rakkauden kaipuu ovat edelleen tyylin tavaramerkki, cowboy-look on jäänyt taka-alalle. Joitakin sertanejo-laulajia kutsutaankin nykyään “romanttisen musiikin” edustajiksi. Romanttisen suuntauksen yksi suurimmista tähdistä on Reginaldo Rossi. Amazoniassa romanttista tyyliä kutsutaan bregaksi eli mauttomaksi, kuitenkin ilman negatiivisuutta.

Sertanejo-laulaja Xororón tytär ja poika, ylituotetut ja -tuotteistetut Sandy & Júnior, ovat tällä hetkellä Brasilian suosituimmat artistit 11 miljoonan levyn ennakkomyynnillä. He eivät tosin esitä sertanejoa. Sisarukset mainostavat mm. Nokian kännyköitä.

Rockista hip hoppiin
Fernanda Abreu on kova nimi maailman etnolistoilla ja on lyönyt läpi Brasiliassakin. Hänellä ei henkilökohtaisesti pitäisi olla mitään valittamista Brasilian levymarkkinoista. Hänen hittinsä “São Paulo – SP “ soi yksityisen Globo TV:n Filhas da Mãe- hömppäsaippuaoopperan tunnuskappaleena. Se on yleensä varma tae suosiosta. Abreu edustaa jokseenkin sofistikoitunutta ja elitististä pop-hip-hoppia. Se on hyvin erilaista kuin esim. Gabriel Pensadorin, Os Manosin,John Bala Jonesin ja Bonde do Tigrãon suorasukainen suunsoitto ja yhteiskuntakritiikki. Bonde do Tigrão on tuonut pyllyn pyörityksen myös hip hoppiin.

Abreun sooloura saavutti Brasilian markkinat saamalla suosiota ensin ulkomailla. Hän ei kuitenkaan ole mikään elisen teeren tähti. Hän aloitti uransa jo 1980-luvun alussa Blitz-rockyhtyeen laulajana. Blitz oli ensimmäinen brasilialaisen rockin uuden aallon yhtye joka saavutti maanlaajuisen suosion.

“World music” vs. Axé-music - Brasilialainen musiikki ulkomailla
“Ulkomailla brasilialaiset muusikot lokeroidaan maailmanmuusiikki-osastoon, mistä nimikkeestä he eivät itse aina pidä”, kertoi Daniela Mercury, yksi Axé-musicin suurimmista tähdistä äskettäisessä TV-haastattelussa. Daniela Mercurykin haluaa näyttää brasilialaisen musiikin monivivahteisuuden ja että se on muutakin kuin sambaa ja bossa novaa. Keski- ja yläluokkaa edustavat muusikot eivät pidä worldmusic-leimasta koska se yhdistetään eksoottiseen “kehitysmaamusiikkiin”. Toisaalta voidaan sanoa että brasilialaiset keksivät nk. maailmanmusiikin jo ennen kuin koko käsitettä oli olemassakaan. Ulkomailla leima on ollut kuitenkin hyvin tuottoisa monille brasilialaisille muusikoille, kuten voimakkaan afroperkussion omaavan Axén edustajille Carlinhos Brown, Timbalada, Olodum, Ivete Sangalo ja itse Daniela Mercury. “Eksotiikka” myy. Suosio ulkomailla on melkein aina varma portti kotimarkkinoiden arvostukseen.

Itse asiassa Axékin sai suosiota koko Brasiliassa vasta sen jälkeen kun Paul Simon “löysi” Olodumin ja esitti tämän kanssa Rhythm of Saints-levynsä Obvious Child-kappaleen videon TV Globon Fantástico-ohjelmassa 1990-luvun alussa. Silloin jotkut viela halveksivat rytmiä sen voimakkaan afro-vaikutteen vuoksi. Nuori ja kaunis Daniela Mercury oli se katalysaattori joka toi Axén valkoisen keski- ja yläluokan ulottuville muuallakin kuin koillis-Brasiliassa. Daniela Mercury on kuitenkin hiljattain muuttanut tyyliään perinteisen MPB:n suuntaan, jättäen Axén taustalle. Täällä huhutaan jo muutenkin Axén suosion hiipumisesta. Daniela Mercuryä buuattiin eräässä esiintymisessään ja syytettiin surullisen kuuluisan bahialaisen oikeistolaisen ex-senaattorin Antônio Carlos Magalhãesin tukemisesta. Carlinhos Browinin esitykset Rion perinteisessä Canecão-konserttisalissa jouduttiin hiljattain perumaan vähäisen lipunmyynnin vuoksi ja häntä heiteltiin oluttölkeillä viimeisessä Rock in Rio-tapahtumassa.

MPB
Elitisoituneen MPB:n alamäki alkoi jo 1980-luvun alussa, kun Brasilia demokratisoitui. Tuolloin ennen niin kantaa ottava MPB jämähti paikoilleen. Keski-ikäistyneet muusikot rakentelivat pilvilinnoja joilla oli vähän tekemistä Brasilian todellisuuden kanssa. MPB oli uudelle sukupolvelle sama kuin taiteellinen stadionrock punkille 1970-luvulla. Urbaanin keskiluokan autotallit sylkivät rock-yhtyeitä markkinoille, jotka nämä valloittivat.

Perinteisillä MPB muusikoilla, kuten Caetano Velosolla, Gilberto Gililla, Chico Buarquella, Milton Nascimentolla ja Djavanilla on kuitenkin aivan eri status keski- ja yläluokan parissa kuin muiden brasilialaisen musiikkityylien edustajilla. He ovat myös kansainvälisesti arvostettuja. Tekipä esim. Caetano Veloso mitä tahansa, se on kriitikoille aina “hienoa”, “älykästä” ja “rohkeata”. Jos taas esim. sertanejo-laulaja haluaa vaihtaa tyyliä tai fuusioida, elitistiset kriitikot kuten Nelson Motta lyttäävät tämän varmasti kasaan. Jotkut muusikot ovat jopa hieman kateellisia MPB:n älykkö- ja “hyvän maun” imagolle, jota monet tavoittelevat, kuten rokkari Lobão ja sertanejo-laulaja Zezé Di Camargo hiljattain ilmaisivat.

Potkua Pariisista?
Brasilia ja varsinkin brasilialainen musiikki ovat aina olleet ranskalaisten suosiossa ja Brasiliassa ranskalaista kulttuuria arvostetaan suuresti. Ei siis ole ihme että monet brasilialaiset muusikot ovat muuttaneet Pariisiin ja vaikuttavat tai keikkailevat siellä. Usein brasilialaiset artistit, varsinkin instrumentistit tai heidän edustamansa tyylinsä eivät saa suosiota Brasiliassa, joten sitä on haettava muualta. Paikkaansa voi hakea Brasiliasta saavutettuaan suosiota ulkomailla. Eli jos ei pärjää Brasilian musiikkimarkkinoilla, voi tietysti aina hakea potkua Pariisista. Se on “chic”, jos siihen on varaa.

Toivotaan että kiinnostava ja lahjakas Tupi-Nagô pärjää Euroopassa ja saa jalansijan myös Brasilian markkinoilla. Ehkä näin Silvano Michelino pehmentää elitistisiä mielipiteitään, joita kuitenkin valitettavasti edelleen niin monet yläluokan edustajat jakavat hänen kanssaan täälläkin.
Ehkä onkin helpompi ponnistaa irti kliseistä kuin omista luokkakohtaisista ennakkoluuloistaan – jopa Pariisissa.

Kirjoitus on omistettu 27.12.2001 kuolleen persoonallisen ja omaperäisen brasilialaisen naislaulaja Cássia Ellerin muistolle. Hän ei välittänyt nk. hyvän maun tai muistakaan rajoista vaan uskalsi naisena rikkoa ja kyseenalaistaa niitä, saaden suuren suosion koko maassa. Hänen poismenonsa oli suuri menetys brasilialaiselle populaarimusiikille.
---
Kirjoittaja on Brasiliassa asunut geologi, virallinen kielenkääntäjä ja tulkki.
E-mail: toni_eerola@hotmail.com

"Te Chamam de Ladrão, de Bicha, Maconheiro..." Preconceito, Xenofobia e a Categorização do “Estranho” na Cultura Brasileira

2013-04-01T19:48:00.000+03:00

Toni Eerola

“O brasileiro, infelizmente, ainda pensa nos artistas como um bando de homossexuais e prostitutas”.
Cazuza

“O preconceito nasce do desconhecimento, do medo”
Renato Russo

“Estou cansado de tanta caretice,
tanta babaquice, desta eterna falta do que falar”
Lobão

Abstract: “They call you gay, thief, pot-smoker”... Prejudice, xenophobia and categorization of “strange” in Brazilian culture
“They call you gay, thief, pot smoker, transform the whole country in a bordel, because that way more money is earned”. This lyrics is from Brazilian rock musician Cazuza's hit “Time don´t stop”. Cazuza was one of the most brilliant singers and composers of the 1980's Brazilian rock scene. His lyrics serves as the starting point for a analysis of prejudices, xenophobia and categorizations used to characterize and classificate behaviors considered as different or strange in Brazil. Those are categorizations by which those are tried to be decodified, explained and understood. As this explanation is sometimes not easy, another mechanism is used: categorization in known referencials (gay, pot-smoker, lesbian, communist, etc.). Those categories are like “conceptual deposits”, where new phenomena that have no ready and immediate explanations into the limited universe of sovinism, conservadorism, ignorance and prejudices, are put. An uncommon behavior is disconstructed, and a possible threat that it may represent is annulated by the use of those negative adjectives. Those behaviors can be every single manifestation that is new, or not very common in Brazil. Examples of those situations are given, and adjectives such as gay, lesbian, thief, pot-smoker, etc., are analyzed.
The Cazuza's lyrics tells us that while people are still worrying to analyze and categorize people by their behavior, more important and urgent issues escape from the minds, generating alienation and possibiliting the exploitation of the country by its elites. The education is the key and the most effective way to fight against those mechanisms.

Key-words: Cazuza, prejudices, xenophobia, homophobia, Brazilian rock, categorizations, gender, Brazil

Resumo
“Te chamam de ladrão, de bicha, maconheiro, transformam o país inteiro em puteiro, pois assim se ganha mais dinheiro”. A letra da música do Cazuza, O Tempo não pára, serve de ponto de partida para uma análise de xenofobia e categorizações que são popularmente usados ao se tentar caracterizar comportamentos novos, diferentes e “estranhos” na cultura brasileira. Ladrão, bicha, maconheiro, comunista, vadia, sapatão, etc., são categorizações através dos quais tenta-se explicar e digerir comportamentos que fogem do comum. Porém, na maioria das vezes os sujeitos destas denominações não correspondem, nem satisfazem as características destas.

Estas categorizações são uma espécie de “depósito de lixo conceitual”, onde fenômenos, que não encontram explicação fácil dentro dos limites estreitos da ignorância e preconceito, são colocados. Nestes depósitos, a conduta incomum é tentativamente desconstruído e digerido, e a possível ameaça que esta possa representar, é anulada através do uso de adjetivos pejorativos.
O uso destes é reflexo de conduta imatura, infantil, imediatista e reacionária, que nega a reflexão e tem no preconceito e ignorância o seu melhor combustível. È uma forma de violência discriminatória, que reproduz e perpetua formas de opressão social e hierarquias de poder. O fenômeno é intrínseco à cultura e ao berço nutrido pela imposição de papéis sociais, sexuais e políticos.

Geralmente as pessoas não questionam ou resistem a estes mecanismos. É difícil lutar contra toda uma cultura, herdeira do machismo luso-latino, exploração escravista, ditaduras militares e forte estratificação social.

A letra da canção do Cazuza diz que enquanto nos preocupamos em analisar e categorizar pessoas, assuntos mais importantes nos fogem à mente, gerando alienação e possibilitando a continuação da exploração do país pelas elites. A educação, distribuição de renda e modernização das relações entre homens e mulheres são fatores-chave para o seu enfrentamento.
Palavras-chave: Cazuza, preconceito, xenofobia, homofobia, música brasileira, rock brasileiro, categorizações, gênero, Brasil

Introdução
Segundo Santos (1989), “o Ocidente sempre se deu mal com as diferenças: a do índio, do negro, do louco, do homossexual, da criança. Deve-se à Derrida a descoberta de uma cadeia destes grandes preconceitos universais, que permeia a cultura ocidental: Logos é o Espírito da Razão que faz ciência, que promove a consciência, que impõe a Lei, que estabelece a Ordem e que organiza a Produção (ibid.). Estes valores foram promovidos reprimindo e silenciando como inferiores o corpo/emoção/poesia/inconsciente/desejo/ acaso/intuição. Além de matar diferenças em identidades, hierarquiza estes elementos, valorizando outros, tornando-os “superiores” (ibid).

A ditadura militar no Brasil (1964-1985) foi um campo fértil para xenofobias, preconceitos e estigmas de toda ordem, produzindo uma série de categorizações e rótulos neles baseadas. O período ditatorial foi também uma época de estagnação política e cultural, mesmo que o estilo Música Popular Brasileira (MPB) teve a sua origem e apogeu durante este período (Eerola & Eerola 1998).

Com a abertura democrática, a partir de 1975, novos ventos começaram a soprar. Políticos e músicos refugiados retornaram ao país com a anistia em 1978. Como conseqüência da nova atmosfera, liberdade e efervescência cultural, o rock brasileiro (re)surgiu no início da década de 1980. Este trouxe questionamentos, novos valores e estilos de se vestir, agir e pensar (Dapieve 1995, Eerola & Eerola 1998, Alexandre 2002).

Durante o final da década de 1970 e início dos 80, o MPB tinha se tornado “adulto” e elitizou, estagnou e construiu “castelos nas nuvens”, com letras alienadas, idealistas e românticas (Eerola & Eerola 1998), distanciando-se da juventude e principalmente, do povo, mas sempre com o estampa de “bom gosto” e “qualidade” (Dapieve 1995, Alexandre 2002, Eerola 2002, 2004a). Virou música para classe média e alta. Isto, por sua vez, tem gerado uma série de preconceitos e segregação em relação a outros estilos de música brasileira, como sertanejo e pagode, identificados com as camadas mais baixas da população e considerando-as como de “mau gosto” e “brega”, refletindo a forte estratificação sócio-econômica e cultural do país (Eerola & Eerola 1998, Eerola 2002, 2004a, b).

No mesmo período, a nova geração do rock queria “revolucionar a música popular brasileira; pintar de negro a asa branca, atrasar o trem das onze, pisar sobre as flores de Geraldo Vandré e fazer da Amélia uma mulher qualquer” (Clemente, da banda Inocentes, apud Bivar 1982) e “invadir a sua praia”, “sentindo o cheiro de gasolina e óleo diesel”, com os pés firmemente no asfalto e concreto das grandes cidades. Com a influência do Punk e do New Wave, o “negócio” agora era falar diretamente, sem meias palavras (Dapieve 1995, Eerola & Eerola 1998, Alexandre 2002). O seu discurso pós-moderno invertia conceitos como a “Tradição, Família e Propriedade”. Questionaram também diversas rotulações, preconceitos e ufanismo. “A gente somos inútil!” (Ultraje a Rigor) foi dito com deboche e ironia, seguido dos clássicos “Que País é Esse?” (Legião Urbana), “Polícia”, “Estado Violência” (Titãs), “Armas”, “Alagados” (Paralamas do Sucesso), e “O Tempo Não Pára”, “Brasil”, “Blues da Piedade”, “Burguesia” (Cazuza), colocando o “País do Futuro”, “Ame o Brasil ou Deixe-o” e “Deus é Brasileiro” definitivamente na lixeira da história. Fernando Gabeira considerou estas músicas do Cazuza como a mais implacável crítica da sociedade brasileira do fim do século XX (apud Duó 1990).

Ainda na época da ditadura, estes músicos teriam sido categorizados, além de “bichas”, também como “subversivos”, “comunistas”, “agitadores”, “traidores da pátria”, etc., e teriam sido presos. No novo período, porém, muitos outros preconceitos continuavam sendo utilizados para nomear e categorizar o “estranho” ou “diferente”.

Lamentavelmente muitos adjetivos pejorativos baseados em preconceitos e ignorância persistem ainda hoje na sociedade brasileira. São categorizações, através dos quais se descreve condutas e atitudes diferentes em uma sociedade machista e conservadora. O indivíduo nem sequer precisa ser de acordo com estas características – basta ser, por exemplo, negro, liberal, artista ou simplesmente, “diferente”. Para exemplo, o Cazuza disse que “o brasileiro, infelizmente, ainda pensa nos artistas como um bando de homossexuais e prostitutas” (apud Duó 1990). Neste sentido Cazuza cantou:

“Estou cansado de tanta caretice,
tanta babaquice,
desta eterna falta do que falar”
Vida Louca Vida
(Lobão/Herbert Viana)

Estas categorizações são mecanismos e estruturas mentais automáticos, construídos pelo tecido social e impostas e sustentadas pelas estruturas culturais e tradições psíquicas do coletivo, “da maioria”.
Tópicos relacionados a este tema têm sido tratados por Goffman (1988), Bento (1999), Bandeira & Batista (2002), Heilborn & Carrara (1998), Almeida (1995), Sabat (2001), Pierrucci (1998) e Caiffin & Cavalcanti (1999). Estes artigos tratam das diferenças e preconceitos, principalmente do ponto de vista da sexualidade masculina.

No presente artigo o autor amplia esta visão, analisando o significado de algumas expressões de cunho popular, como o ladrão, bicha, maconheiro, comunista, vadia e sapatão, utilizados para se categorizar condutas consideradas “diferentes”. O ponto de partida para a análise é a letra da música do Cazuza, “O tempo não pára”. O trabalho foi apresentado no VI Fazendo Gênero na UFSC, Florianópolis, em 2004 (Eerola 2004c).

O olhar ao assunto é de um estrangeiro radicado no país entre 1979-1992 e de 2001 em diante. Ressalta-se porém, que a xenofobia do título deste trabalho não se refere aos estrangeiros.

Preconceito, xenofobia e a função da categorização do “estranho”

Cazuza, abertamente bissexual, foi um dos compositores mais brilhantes e lúcidos da geração do rock da década de 1980, juntamente com Lobão, Herbert Viana (Paralamas do Sucesso), Arnaldo Antunes (Titãs) e Renato Russo (Legião Urbana, vide Eerola & Eerola 1998). As letras sarcásticas pós-modernas do Cazuza refletem bem o Brasil da década de 1980 e continuam sendo atuais até hoje. Ele usava fortes metáforas e foi um dos maiores intérpretes brasileiros da vida cotidiana mânico-depressiva, “o céu e o inferno de todo dia”. Segundo Caetano Veloso, “Cazuza foi o maior poeta brasileiro”. O lançamento do filme sobre a vida do Cazuza, ocorrido em 2004, é uma boa oportunidade para se discutir a obra e o pensamento deste músico.
Na sua música e o título do filme, “O tempo não pára”, Cazuza disse:

“Te chamam de ladrão, de bicha, maconheiro,
transformam o país inteiro em puteiro,
pois assim se ganha mais dinheiro”
O Tempo Não Pára
(Arnaldo Brandão/Cazuza)

O que será que o Cazuza quis dizer com isto? Apresenta-se aqui uma interpretação: As categorias, como o ladrão, bicha e maconheiro, são como uma espécie de “depósito de lixo conceitual”, onde os fenômenos e condutas “estranhos” e desconhecidos são tentativamente colocados e “digeridos”. A percepção do novo e a sua tentativa de compreensão passam por um ato mental de manipulação e fragmentação em seus elementos mais simples.

Segundo Arbex Jr. (2001), fatos existem, mas não como eventos naturais; eles se revelam ao observador – e são, eventualmente, por ele construídos -, segundo o acervo de conhecimentos e o instrumental psicológico e analítico que por ele podem ser mobilizados. Fatos existem, mas só podemos nos referir a eles como construções de linguagem. Descrever um fato é, ao mesmo tempo, interpretá-lo, estabelecer a sua gênese, seu desenvolvimento e possíveis desdobramentos, isolá-lo, enfim, como um ato, uma unidade dramática (ibid.). Porém, a tentativa de compreender um fenômeno comportamental “novo” pode ser frustrada. Muitas vezes, as pessoas não conseguem explicar um fenômeno novo por meios convencionais. Isto causa desconforto, perturbação, incomodação e por fim, irritação. Assim, o fenômeno novo pode ser considerado tão transgressor que possivelmente represente até uma ameaça. Assim surgem o preconceito e o estigma (vide Goffman 1988). Como disse o cantor e compositor Renato Russo, “o preconceito nasce do desconhecimento, do medo” (apud Dapieve 1995).

Quando a “digestão”, ou seja, a compreensão e absorção de algo novo não se procedem, uma categorização pode ser embasada, fortificada e este ganha uma voz viva em forma de uma exclamação de uma ofensa dirigida ao representante deste fenômeno. Um exemplo comum disto é “bicha!”. Tenta-se assim desconstruir o “estranho”, invertendo-o a algo pejorativo. Como exemplo, o visual agressivo dos punks, com os cabelos arrepiados ou moicanos, virou “pavão”, “periquito”, “urubu”, etc. na década de 1980, ao mesmo tempo em que desesperadamente tentava-se classificar o visto e percebido, mas não reconhecido e compreendido.

Este é um mecanismo de auto-defesa diante do novo, desconhecido e estranho, que pode representar uma espécie de ameaça potencial direta ou indireta, através do choque, provocação ou questionamento de atitudes e condutas pré-estabelecidas. Esta “ameaça” aparente é neutralizada através da desconstrução, reduzindo o seu valor a algo menos ameaçador, mas pejorativa. Este é mapeado à uma categoria conhecida, segura, porém, com conotação negativa. A auto-identidade é assim reforçada por não pertencer à esta categoria. “É o Outro, não Eu!”

Como o fenômeno novo não é prontamente identificado, decodificado e explicado de maneira convencional, busca-se referenciais nestas categorias prontas, estruturadas. Refugia-se a conceitos e padrões fornecidos pela própria cultura. Através desta fuga às categorias conhecidas, o fenômeno é “explicado”, desmontado e ridicularizado, o que dá segurança e conforto, pois não precisa mais pensar na representação e questioná-lo, ou pior, questionar a própria conduta e atitudes. Isto, por sua vez, estimula o recurso ao clichê, ao preconceito, à reiteração de concepções já formadas (Arbex Jr. 2001). Trata-se da estigmatização, segundo Goffman (1988).

Muitas vezes as pessoas não conseguem entender também porque outras culturas tem condutas diferentes, sem que isto signifique ser homossexual, louco ou prostituta. A aceitação provinciana de imagens e certezas preconcebidas sobre outros povos se deve, em parte, ao fato de que cultural e psicologicamente é muito mais fácil sustentar um preconceito do que demoli-lo (Arbex Jr. 2001). Freqüentemente brasileiros caem em armadilhas conceituais deste tipo na Europa. A alguns é um choque ver condutas ou atitudes que são comuns na Europa, mas completamente novos e estranhos a eles. Lamentavelmente, muitas vezes estes recorrem às velhas fórmulas aos quais estão habituados, para conceituá-los em primeiro momento. Porém, felizmente logo notam que viajar “abre os olhos”. Entretanto, como coloca Arbex Jr. (2001), tampouco o contato com outras culturas garante, por si só, que o preconceito vá ser demolido. Pode ser até reforçado, se não houver a disposição de colocar em cheque os próprios valores. Brasileiros que viajam ao exterior, geralmente fazem parte da classe mais privilegiada. Porém, apesar do seu nível de instrução, muitas vezes parece que este nada aprende nestas viagens.

A esse respeito, refere-se a um outro trecho do “O Tempo não pára”:

“Tua piscina 'tá cheia de ratos,
tuas idéias não correspondem aos fatos”

Ladrão, Bicha, Maconheiro & Companhia - Análise das categorias

As pessoas precisam saber sobre os atributos sociais dos transeuntes, para saber se algum comportamento “estranho” não constitua uma ameaça, para saber como agir em relação à ela e se sentir seguro (Giddens 1991, Knapp & Hall 1999), i.e. que o mundo, apesar de tudo, é ainda um lugar previsível (Giddens 1991).

A conduta, os gestos, as expressões, os acessórios, a aparência, a idade e o modo de se vestir emitem sinais de identidade e classe social que são captados, processados e decodificados pelos transeuntes (Knapp & Hall 1999). A identidade dos transeuntes e a construção da compreensão de algo novo são assim rapidamente interpretadas e categorizadas. Em uma sociedade de classes, fortemente estratificada, como a brasileira, isto ocorre de uma maneira reforçada. Trata-se de representações sociais, área da psicologia social (e.g. Jovechelovitch 1995, Pichon-Riviére & De Quiroga 1998, Knapp & Hall 1999). Psicólogos finlandêses chamam a isto também de psicogeografia (Toivonen & Kiviaho 1998). Goffman (1988) fala da construção de estigmas.

A seguir, descreve-se uma experiência pessoal, em que se pesquisou a conduta de pessoas frente a um ato diferente, estranho, não prontamente codificado.
O trabalho do geólogo, i.e., a observação de rochas, suscita curiosidade, questionamento e reações nos leigos, tanto no meio rural, quanto mais na cidade, podendo veredar até à ameaça de violência física (Eerola 1994, Eerola et al. 2003).

Eerola et al. (2003) analisaram a conduta e as reações de clientes de shopping centers da Grande Florianópolis frente ao estudo de rochas ornamentais, utilizados para a decoração desta. O ato despertou a curiosidade dos transeuntes. A curiosidade despertada foi aproveitada como uma oportunidade para produzir encontros e interações com estranhos, popularizando-se geologia.
Os alunos concentraram atenção às paredes, pisos e balcões (rochas), no lugar de vitrines e produtos, sendo um ato simbolicamente transgressor, uma negação aos apelos de consumo. O ato representa uma intervenção no presente, uma ruptura do cotidiano e distúrbio no habitual de um shopping. É uma conduta incomum, que chama a atenção das pessoas. Isto pode ser considerado sociologicamente como uma performance. Construiu-se um espetáculo performático, baseado nos papéis de atores em processo de investigação-ação. A curiosidade tornou os clientes em espectadores que, por sua vez, eram assistidos pelos alunos-atores, envolvendo ambos em um jogo.

Ao denotarem os alunos observando o piso e as paredes do espaço, três tipos de reações foram produzidos: algumas pessoas passaram e apontaram, outros saem cochichando e um terceiro grupo se aproxima e indaga dos porquês daquilo que faziam. Em suma, ninguém ficou indiferente. Em geral, os transeuntes olhavam discretamente, alguns franzindo a testa, mas passaram pelos alunos com olhares incrédulos ou com expressões de desprezo. Porém, a maioria não parava para perguntar e lançavam olhares curiosos somente após terem passado pelos alunos. Comentaram alguma coisa com a pessoa ao lado. Pelos olhares, alguns transeuntes duvidaram da sanidade mental dos alunos.
Analisando os comportamentos acima, “o discreto charme da burguesia” e o ambiente fechado foram provavelmente fatores que impediram com que estes expressassem de modo livre a sua curiosidade e indagação sobre a atividade. Provavelmente as pessoas estavam mais concentradas em consumir. Deve-se ressaltar também, que a clientela seleta dos shoppings é habituada a manifestações artísticas de todos os tipos e poucas representações conseguem os “chocar”, devido ao seu grau de instrução. As suas emoções são contidas. O assalto da curiosidade é sufocada pela análise. A identidade estudantil dos protagonistas e a construção da compreensão de algo novo (da atividade) são assim rapidamente interpretadas e a relação com alguma atividade de estudo é estabelecida.
Algumas teorias da comunicação servem-nos como um exemplo analítico sobre a percepção de um dado fenômeno e a sua imediata classificação. Segundo Arbex Jr. (2001), não apenas o olhar do observador é seletivo quanto ao evento presenciado, como ao relatar um evento, o observador seleciona, hierarquiza, ordena as informações expostas, fazendo aí interferir as suas estratégias de narração. Segundo o mesmo autor, da psicanálise e das ciências sociais sabemos hoje, que o olhar é condicionado pela cultura, mas também, talvez, sobretudo – por uma série quase infinita de mecanismos inconscientes (preconceitos, afetos, traumas, automatismos), sendo a imensa maioria destas forjada já na primeira infância. Assim, a interpretação do fenômeno vivido e percebido passa por um exame subjetivo, que é limitado por contextos econômicos, culturais, sociais, ideológicos, políticos, históricos, psicológicos e por sua própria competência discursiva (Arbex Jr. 2001). Nisto, coloca-se em jogo uma disputa de discursos e saberes (saberes produzidos por instituições, no sentido do Foucault), estabelecendo assim, uma relação de poder simbólico, i.e. uma relação política, no sentido mais amplo do termo (ibid.).

Seguindo o raciocínio aqui exposto, analisa-se, a seguir, algumas das categorias típicas mais utilizadas na sociedade brasileira na tentativa desta de se caracterizar condutas diferentes.

Ladrão (ou louco?)!

Os representantes de classes mais baixas ou de raça negra, podem muitas vezes ser categorizados como ladrões, principalmente se estão correndo. A maneira de se vestir, aparentar ou comportar são prontamente decodificados em uma sociedade de classes como a brasileira. Assim, se estabelece a identidade e a classe social do “outro”.

Aqui nos serve um exemplo de experiência pessoal. No início da década de 1980, o hábito de correr (jogging) ou “fazer Cooper” ainda não havia se difundido no Brasil. Quando praticado, era feito em clubes fechados, parques esportivos com pistas de corrida ou praças. Era incomum fazer isto na rua, no espaço urbano. Quando o autor praticava isto na rua, era comum os transeuntes se virarem e se perguntarem “de que está fugindo?” ou “porque está correndo?” Se “mal vestido", a explicação automática era “está fugindo da polícia” ou “é um assaltante”. Porém, uma pessoa com roupa esportiva de tênis, shorts e camiseta limpas causava um certo desconforto, pois não correspondia à categoria conhecida de “ladrão”. Era algo novo. Então se pensava, “deve ser louco!”. Encontrou-se assim uma outra categoria segura que explicava o desconhecido e inusitado comportamento. Isto perdurou até que se habituou ao fenômeno que se popularizou rapidamente. Porém, a prática do alongamento em um espaço público provocava reações até ao início da década de 1990.
A versão moderna para ladrão é “traficante”. Infelizmente muitos jovens de classe social baixa podem ser muitas vezes rotulados desta maneira. Pode se também passar automaticamente ao menos à categoria de “suspeito”, mesmo sem ter cometido crime algum. Jovens negros foram recentemente detidos pela polícia em Porto Alegre, quando corriam para chegarem ao local do vestibular antes de fecharem a entrada.

Maloqueiro é uma outra denominação pejorativa sócio-econômica para comportamento diferenciado da discrição burguesa.
A mídia participa ativamente na formação destes conceitos. Ao localizar o problema da violência e tráfico de drogas apenas nas favelas, todos os habitantes destas áreas passam a ser suspeitos e temidos. Não se discute ou tenta localizar aqueles que compram, consomem e, principalmente, financiam o tráfico de entorpecentes. Certamente estes não habitam as favelas.
“Bicha!”

“Olha cabeleira do Zezé,
será que ele é,
será que ele é...?”

A marchinha popular de carnaval da década de 1960 sobre “o cabelo do Zezé” continua sendo atual, pois descreve a preocupação e a necessidade que o brasileiro tem em querer identificar a sexualidade do “outro” e de rotulá-lo. Esta preocupação é exacerbada, quando o “outro” apresenta algo diferente, como cabelo, roupa ou conduta.

A música acima foi contemporânea à “invasão” de influências estrangeiras no Brasil, como o cabelo mais comprido dos Beatles, que a juventude passou a imitar. A letra questiona o que seria “Zezé” com aquele cabelo “estranho”, não-identificado. Será que é “transviado”, “Maomé” (?) ou “Bossa Nova”, pergunta a música, sem fornecer uma resposta. “O que será que ele é?”, pergunta, cheia de perplexidade. Mesmo inserido em uma música de carnaval, a resposta a este desconforto é reacionária e fascista: “Corte o cabelo dele!”.

Por incrível que pareça hoje, a Bossa Nova foi também usada na música, como sendo uma representação “suspeita”. As vozes suaves, finas, meio desafinadas de João Gilberto, Vinícios de Moraes e Tom Jobim foram, ao que parece, provocantes para alguns conservadores da época. Porém, foi nesta mesma década, que as primeiras manifestações de questionamentos do papel sexual do homem surgiram na cultura brasileira de forma pública, nos performances e atitudes andróginas de Caetano Veloso (vide Veloso 1997, Lima 2003). Aliás, o próprio Caetano Veloso, junto com o movimento Tropicalista, se revoltou abertamente contra o sucesso e estampa de bom gosto da Bossa Nova e vários outros valores dominantes da época (Veloso 1997, Lima 2003, Eerola 2004a). Ney Matogrosso, junto com os Secos e Molhados, por sua vez, revolucionou a representação masculina na década de 1970, seguindo a tendência internacional do glam-rock, representado por David Bowie.
Porém, ainda no fim da década de 1970 e começo da década de 1980, bastava o homem vestir uma peça de roupa p.ex. cor-de-rosa, para ser tachado de homossexual no Brasil. Com o novo estilo trazido pelo New Wave e moda Surf, isto felizmente passou. Porém, no início, os cabelos, atitudes e roupas “estranhas”, de cores berrantes, apertados do New Wave, eram facilmente colocados na categoria de “bicha”. Isto ocorria até que a mídia veiculasse e vendesse a nova moda, absorvendo o seu choque.

“O homem tem que ser macho!” – Aparentemente um dos maiores medos do homem brasileiro é ser considerado homossexual. É uma manifestação de homofobia. O glúteo do homem brasileiro é o seu maior tabu, um “bem precioso a ser protegido” a todo custo de qualquer “ameaça” que outros homens possam lhe apresentar, beirando muitas vezes o ridículo.
Bicha, veado, fresco, fruta, boiola, gay, etc., são as denominações mais comuns para comportamentos diferentes, que fogem da apresentada e aceita pela maioria dos homens. São exemplos os trejeitos interpretados como afeminados e demonstrações de sensibilidade (p.ex. voz fina, roupas diferentes, gosto pelas artes, decoração, etc.) ou um comportamento simplesmente diferente, não prontamente identificado.

Os termos veadagem ou bichiche, descrevem, por sua vez, atitudes que pareçam refletir um comportamento homossexual. Assim, quaisquer manifestações, não prontamente compreendidas, questionáveis ou repulsivos, podem ser categorizadas como veadagem. Estes termos podem ser utilizados até por professores universitários. Como um exemplo recente, o geógrafo da USP, Prof. Dr. Armen classificou a geografia da percepção (e.g. Oliveira & Machado 2004) como “veadagem”, em um evento científico. Isto, por sua vez, criou resistência em um grupo de alunos do sexo masculino para participarem do estudo psicogeográfico de rochas e reações dos transeuntes frente a este ato de estudo nos shopping centers de Florianópolis (Eerola et al. 2003). O “problema” é que a psicogeografia é um precursor da geografia da percepção no meio urbano (ibid.). Assim, estes alunos tiveram medo de estarem fazendo “veadagem” em um lugar público. No entanto, estes preconceitos foram superados. O autor falou aos alunos que “seríamos então todos “veados” e com grande honra!”. Porém, o exemplo mostra a força da influência que certas autoridades educacionais(?) podem exercer nos alunos no meio acadêmico.

Desta forma fica claro, que quaisquer “transgressões” de códigos pré-estabelecidos para masculinidade são imediatamente punidas por meio dos termos supracitados. Assim, o homem brasileiro passa durante a sua vida pela preocupação, esforço e pressão grandes para que não seja pensado, considerado, ou pior, chamado com algum dos adjetivos citados acima. Para o autor, este medo é algo, no mínimo, tragicômico.

No Brasil, diversos códigos de conduta sexuais são impostos de forma repressiva e autoritária às crianças, antes mesmo de compreenderem o que é sexualidade, i.e., o que é ser mulher, homem, bi- ou homossexual. A mídia, especialmente os programas humorísticos como Casseta & Planeta, Turma do Didí e Zorra Total e telenovelas participam ativamente na formação, manipulação e no fortalecimento destas fobias e categorizações, refletindo a cultura em que estão inseridos (vide também Sabat 2001, Arbex Jr. 2001). A Turma do Didí, supostamente destinado às crianças, além de sexista, é recheada de preconceitos de toda ordem, que acabam moldando opiniões e a maneira de ver o mundo pelas crianças. Pela ênfase que se dá aos sketches humorísticos, envolvendo homossexualidade na TV brasileira, a homofobia parece ser algo característico desta sociedade.
Arbex Jr. (2001) observa que, não raro, os veículos da mídia participam de um “consenso fabricado”, muito mais por inércia preconceituosa e ignorância intelectual do que por uma vontade política consciente

Porém, por estranho que pareça, o brasileiro parece não saber o que é a homossexualidade. Existe um mito, de que somente aquele que apresenta um comportamento afeminado e passivo, é homossexual. Porém, existem também os homossexuais ativos. O ativo é aquele que mantém relações com o passivo, sendo também, um gay, ou, no mínimo, um bissexual. Esta relação não é percebida no imaginário popular, pois aquele que “aproveita de uma bicha”, é considerado “macho”, por incrível que pareça. Quando este fato é mencionado para alguém que se gaba de ter feito isto, surge a defesa, “sai fora, tá me estranhando?”. Assim, ao usar adjetivos pejorativos para denominar os outros, é bom sempre “se olhar no espelho antes”.

“Maconheiro”
A conceituação de maconheiro, no raciocínio aqui exposto, é algo mais sofisticada. O termo descreve uma pessoa consumidora de Cannabis sativa. Na categorização, porém, este assume uma outra conotação. É qualquer pessoa com uma conduta que foge dos dois anteriormente citados. É certamente um termo pejorativo, que descreve um comportamento também “estranho”, porém, sem conotação sexual ou econômica. Os sonhadores, pessoas lentas, introspectivos, reflexivos, artistas, hippies, etc., são facilmente colocados nesta categoria, sem no entanto, necessariamente preencherem os pré-requisitos sensu stricto.

“Comunista”
Durante e logo após o final da ditadura militar, foi comum denominar uma pessoa que tivesse preocupações sociais, ambientais ou de direitos humanos como comunista, subversivo, agitador, traidor da pátria, etc. Baseado neste preconceito, centenas de pessoas foram presos, exilados, torturados, mortos ou desaparecidos durante o regime militar. Com a derrocada do socialismo e o fim da Guerra Fria, este estigma felizmente passou de existir. Até a Rede Globo fala hoje em cidadania. Porém, assim foi também diluído o significado da esquerda toda, que em um mundo pós-moderno eclético da globalização, passou a adotar discurso e atitudes neo-liberais ou neutras, “em cima do muro”, retratados na música “Ideologia”, de Frejat/Cazuza.

“Vadia”
As mulheres também não podem deixar de serem categorizadas em um país machista. Ao o homem brasileiro ser sexualmente ativo e ter várias relações sexuais com mulheres diferentes, ele é “macho”. Já uma mulher com comportamento sexualmente mais liberal e ativa, é logo considerada como uma prostituta. Não se dá à mulher brasileira o direito de exercer livremente a sua sexualidade e de ter experiências. A pergunta, ingenuamente feita pelos homens tem sido “e se o outro for melhor que eu na cama”? Até há pouco tempo, exigia-se até virgindade da noiva. Isto é um sinal da insegurança do homem brasileiro. Felizmente isto, porém, está rapidamente mudando.

“Sapatão”
“A mulher tem que ser delicada, sensual e feminina”. Esta é a opinião comum entre os homens brasileiros. Uma mulher que tem voz mais grossa, que use alguma peça de roupa masculina, que não seja tão “delicada”, que trabalha em uma profissão tradicionalmente masculina, ou que se impõe p.ex. no mundo dos negócios, pode ser logo tachada de lésbica, “sapatão”. Porém, a mulher está rapidamente conquistando o seu lugar no mercado de trabalho na sociedade brasileira. Isto tenderá certamente a tornar os papéis mais igualitários, o que pode mudar esta atitude de categorização.

Discussão: “O futuro repete o passado” - “Somos como os nosso pais”?
Sob a ótica do autor, o uso das categorizações acima são reflexos de conduta imatura, infantil, imediatista, reacionária e conservadora, que nega a reflexão e tem no preconceito e ignorância o seu melhor combustível. Fala-se no fenômeno de “infantilização na cultura”. É uma forma de violência e discriminação, que reproduz e perpetua formas de opressão social e hierarquias de poder econômico (vide também Bandeira & Batista 2002). O fenômeno é intrínseco à cultura e ao berço nutrido pelo preconceito e imposição. É difícil às pessoas questionarem e resistirem a estes mecanismos. Porém, o que mais surpreende o presente autor, é o fato de as gerações jovens da atualidade aceitarem as fórmulas prontas discutidas acima, sem questionar ou contestá-los de maneira alguma.
Já Elis Regina e Belchior cantaram: “somos como os nossos pais”. Deste forma, a pergunta que se coloca, é: será que o “futuro repete o passado”, como Cazuza disse no “O Tempo não pára”? Ou seja, será que os jovens deste país vão sempre repetir os mesmos preconceitos dos seus pais e avôs? Ao que parece, o “tempo não pára”, mas os preconceitos persistem.

Segundo a socióloga Marilena Chauí (apud Arbex Jr. 2001), a sociedade brasileira é uma sociedade essencialmente autoritária, em que um abismo separa a democracia e o liberalismo. Segundo Chauí, o Brasil não tem nada de liberal; ao contrário, a sociedade brasileira é fortemente autoritária em suas práticas sociais, políticas e econômicas, marcada por relações de privilégios, favores, clientelismo, dependência pessoal e de hierarquia de mando e obediência, desconhecendo na política o exercício da representação e na vida social o princípio da igualdade jurídica entre os cidadãos. Gerações inteiras de representantes das “famílias tradicionais” aprenderam a ter preconceito, desprezo e ódio pelas classes mais baixas já por séculos, ao mesmo tempo em que assaltavam os cofres públicos do país, como relata Galeano (1976). Assim, um dos problemas maiores parece ser a fraca tradição de solidariedade e respeito aos direitos do outro no Brasil. Segundo Eerola (1993), a opressão do outro, principalmente do mais fraco, parece ser uma diversão nacional, uma tradição que é perpetuada por gerações e que transcende as classes sociais. Parece que se tolera pouco as diferenças no Brasil, mesmo com grandes variações étnicas, regionais, culturais, sociais e econômicas.

A categorização da diferença se insere perfeitamente neste contexto. Talvez sejam justamente as grandes diferenças culturais, sociais e econômicas que geram o preconceito e práticas sociais nele baseados. Assim, é difícil lutar contra toda uma cultura, herdeira do machismo luso-latino, séculos de exploração escravista, décadas de ditaduras militares opressivas e forte estratificação social.
A educação e mudanças estruturais na sociedade, especialmente na distribuição de renda, crescente democratização e modernização das relações e papéis mais igualitários entre homens e mulheres, parecem ser fatores-chave para o seu enfrentamento (Aquino 1998, Louro 1999, Sabat 2001, Batista & Bandeira 2002).

Conclusões
Para finalizar, o que será que o Cazuza queria dizer na letra da sua música O Tempo não pára? Para o presente autor, esta pode ser interpretado da seguinte forma: enquanto as pessoas “de alma pequena”, pensam e gastam energia e tempo em querer interpretar e categorizar comportamentos dos outros, a elite continua os explorando e categorizando. A simplificação do pensamento e reação imediatista permitem com que assuntos mais importantes fujam da percepção da população, perdendo-se tempo e atenção com futilidades, sendo assim mais fácil a alguns de explorar o país e continuar trapaceando o povo. É um exemplo da perda da noção da totalidade, uma forma de alienação em uma sociedade do espetáculo (Debord 1967).

Apesar de as elites serem mais liberais em relação ao homossexualismo, segundo Arbex Jr. (2001), são as elites que estabelecem os termos do debate público e criam condicionamentos culturais e “hábitos mentais” que tendem a reforçar os seus próprios valores. Assim, ao mesmo tempo em que a elite condena certas atitudes e impõe preceitos morais, éticos e comportamentais, esta mesma tem ações questionáveis, como a corrupção, sonegação, desvio de verbas públicas, abuso de poder, discriminação social e racial, destruição do meio ambiente, violência no campo, exploração de mão de obra barata e escrava e consumo irresponsável, “transformando o país inteiro num puteiro”, ao mesmo tempo em que discursam em favor de idéias liberais e democráticos. Estas elites são de “boas famílias”, educadas nas “boas escolas” particulares do país, que, com os seus preceitos morais e éticos questionáveis, são verdadeiras fábricas de ladrões de colarinho branco e gângsteres corporativos. Esta mesma elite é representada de maneira brilhante na música “Burguesia” do Cazuza. Viajar abre os olhos, dizem. Porém, ao ir apenas para “fazer compras em Miami”, esta não aprende a se civilizar e modernizar.

A letra de uma outra canção do Cazuza é apropriada para encerrar este artigo. É dedicada aos usuários das categorizações:

Pras pessoas de alma pequena,
Remoendo seus pequenos problemas.
Que não mudam com a lua cheia(...)
Vamos pedir piedade,
Senhor, piedade,
Pra essa gente careta e covarde(...)
(...) Que lhes dê grandeza e um pouco de coragem ”

Blues da Piedade
Cazuza/Frejat

Agradecimentos

O autor agradece ao Cazuza (1958-1990) pelas suas músicas que o tem alegrado desde a década de 1980 e que serviram de inspiração para escrever este artigo. O artigo é dedicado à memória deste músico que já que não conseguia levar a vida, deixou a vida o levar.

Bibliografia
Alexandre, R. 2002. Dias de luta. O rock e o Brasil dos anos 80. São Paulo: DBA Dórea Books and Art, 399 p.
Aquino, J.G. 1998. Diferenças e preconceito na escola: alternativas teóricas e práticas. São Paulo: Summus, 215 p.
Arbex Jr., J. 2001. Showrnalismo. A notícia como espetáculo. São Paulo: Casa Amarela, 290 p.
Bandeira, L. & Batista, A.S. 2002. Preconceito e discriminação como expressões da violência. Revista de Estudos Feministas 10 (1): 119-141.
Bento, B.A.M. 1999 A (re)construção da identidade masculina. Revista de Ciências Humanas 26: 33-50.
Bivar, A. 1982. O que é Punk? Coleção Primeiros Passos. São Paulo: Editora Brasiliense, 120 p.
Coiffin, K. & Cavalcanti, C. 1999. Homens e reprodução. Revista de Estudos Feministas 7 (1-2): 53-71.
De Almeida, M.I.M. 1995. Masculino/feminino: tensão insolúvel. Rio de Jeniro: Editora Rocco, 148 p.
Debord, G. 1967. A sociedade do espetáculo. Comentários sobre a sociedade do espetáculo. Tradução de Estela dos Santos Abreu. 3^aedição. Rio de Janeiro: Contraponto, 238 p.
Dapieve, A. 1995. BRock. O rock brasileiro dos anos 80. Rio de Janeiro: Editora 34, 215 p.
De Oliveira, M. & MACHADO, L.M.C.P. 2004. Percepção, cognição, dimensão ambiental e desenvolvimento com sustentabilidade. In: VITTE, A.C. & GUERRA, A.J.T. (Eds.) Reflexões sobre a geografia física no Brasil. Rio de Janeiro, Bertrand Brasil, 280 p.
Duó, E. 1990. Cazuza. Coleção Vozes do Brasil. São Paulo: Martins Claret Editores Ltda., 158 p.
Eerola, T. 1993. Pobre, rico Brasil (em finlandês). Afrikan Tähti, 2: 20-22.
Eerola, T. 1994. Problemas da divulgação e popularização de geosciências no Brasil. Revista Brasileira de Geociências 24 (3): 160-163.
Eerola, T. 2002. Pagode, Lambada e Bunda – o ”bom gosto” e comercial na música popular brasileira (em finlandês). Revista Xaman 2/2002 (http://www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/2002_01/eerola2_musiikki.html)
Eerola, T. 2004a. Caetano Veloso – o ícone rebelde (em finlandês). Neliö (no prelo).
Eerola, T. 2004b. Samba e cerveja (em finlandês). Neliö (no prelo).
Eerola, T. 2004c. “Te chamam de ladrão, bicha, maconheiro...” A xenofobia e a categorização do “estranho” na cultura brasileira. In: Programação e Resumos, Fazendo Gênero 6. Fazeres Globais, Saberes Locais, Fazeres Locais, Saberes Globais. UFSC, Florianópolis, 10-13 Agosto, p. 120.
Eerola, T. & Eerola, E.C. 1998 Música popular brasileira nas décadas de 1980 e 1990 (em finlandês). Revista Xaman 1/98 (http://www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/9801/9801.html)
Eerola, T., Aguiar, D., Antunes, G., Masini, R., Parra, L., Vieira, M., & Blisset, L. 2003. Experiências psicogeográficas no ensino de geologia em shopping centers da Grande Florianópolis (SC), Brasil (com sumário em inglês). Revista Xaman 1/2003 (http://www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/2003_01/eerola.html)
Galeano, E. 1976. As veias abertas da América Latina. Tradução de Galeno de Freitas. 16a edição. Rio de Janeiro, Paz e Terra, 307 p.
Giddens, A. 1991. As conseqüências da modernidade. Tradução de Raul Fiker. São Paulo: Editora UNESP, 177 p.
Goffman, E. 1988. Estigma. Notas sobre a manipulação da identidade deteriorada. 4ª ed. Tradução Márcia B. de M. L. Nunes. Rio de Janeiro: Livros técnicos e científicos Editora S.A., 158 p.
Heilborn, M.L. & Carrara, S. 1998. Em cena, os homens. Revista de Estudos Feministas 6(2): 370-374.
Jovechelovitch, S. 1995. Vivendo a vida com os outros: intersubjetividade, espaço público e representações sociais. In: GUARESCHI, P. & JOVELOVITCH, S. (eds.) Textos em representações sociais. 4^a edição. Petrópolis: Editora Vozes, pp. 229-257.
Knapp, M.L. & Hall, J.A. 1999. Comunicação não-verbal na interação humana.
Tradução Mary A.D. de Barros. São Paulo: JSN Editora Ltd., 492 p.
Lima, M.A. 2003. Marginália. Arte e cultura na “idade da pedrada”. São Paulo: Editora Aeroplano, 180 p.
Louro, G.L. 1999. Gênero, sexualidade e educação. Uma perspectiva pós-estruturalista. 3^a Ed. Petrópolis: Editora Vozes, 179 p.
Pichon-Riviére, E. & De Quiroga, A.P. 1998. Psicologia da vida cotidiana. São Paulo: Martins Fontes, 176 p.
Pierrucci, A.T. 1998. Ciladas da diferença. São Paulo, 222 p.
Sabat, R. 2001. Pedagogia, propaganda cultural, gênero e sexualidade. Revista de Estudos Feministas 9(1): 9-21.
Santos, J.F. 1989. O que é Pós-Moderno? 7^a Edição. Coleção Primeiros Passos 165. São Paulo, Editora Brasiliense, 111 p.
Toivonen, V-M. & Kiviaho, M. (1998). Nesta relação. Diferença, comunicação e cooperação – Livro de interação NLP (em finlandês). Jyväskylä: Gummerrus, 123p.
Veloso, C. 1997. Verdade tropical. São Paulo: Companhia das Letras, 524 p.

Socially and Environmentally Responsible Mining, Dipoli, Otaniemi, Espoo, 27-28.11.2012

2012-12-15T11:04:00.000+02:00

Itä-Suomen yliopisto järjesti kaksipäiväisen kansainvälisen seminaarin kaivostoiminnan vastuullisuudesta viime marraskuussa. Aihe on ollut ajankohtainen maailmalla jo pitkään. Kaivosbuumi ja sen seuraukset ovat tuoneet sen Suomeenkin. Kokoukseen oli ilmoittautunut 90 henkeä.

Seminaarin alkua häiritsi auditorion takaikkunaa ulkopuolelta hakkaava aktivisti. Taiteilijan toverit säestivät rummuillaan. Tämä saatiin loppumaan kutsumalla heidät sisään.

Seminaarin avaus

Valtionyhtiöiden omistajaohjauksesta vastaava kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautala avasi kokouksen. Kaasunaamarit päässään aktivistit keskeyttivät puheen iskulauseillaan ja menivät salin eteen. Yksi mielenosoittajista nosti esiin Stop Talvivaara-kyltin. Hautala jatkoi puhettaan ja kertoi tarpeesta kontrolloida ja verottaa kaivostoimintaa, avoimuudesta, erilaisista raportointistandardeista ja niiden seurannan parantamisesta. Suomi julkisti hiljattain periaatepäätöksen yhteiskunta- ja yritysvastuusta (Valtioneuvosto 2012).

Puhe keskeytettiin uudestaan laululla "Heidi kulta, herää jo". Seurasi protestipuheenvuoro megafoneineen. Mielensoittajat soittivat ja lauloivat. Hyökyaalto-järjestön lentolehtisissä vaadittiin Talvivaaran alasajoa ja kieltoa uusille kaivoksille. Kokouksen järjestäjien passiivisuus sai epäilemään sovittua tempausta. Syy performanssiin jäi kuitenkin hämäräksi. Kyse ei ollut kaivosteollisuuden kokouksesta, vaan akateemisesta kaivostoiminnan vastuullisuustutkimuksesta. Osoite oli väärä. Kokouksen tarkoitusta ei ilmeisestikään ymmärretty.

Protestin jälkeen seminaari jatkui, vaikka auditorion sisääntuloparvelle jäi joitakin aktivisteja. Pelättiin että sieltä saattaisi lentää jotain. Heidät poistettiin pitkän taivuttelun ja apuvoimien saapumisen jälkeen.

Vastuullisen kaivosteollisuuden haasteet

1. esitelmässä Prof. David Brereton Queenslandin yliopiston Sustainable Minerals Institutesta puhui kaivosteollisuuden globaaleista yhteiskunta- ja ympäristöhaasteista ja kuinka se vastaa niihin. On tullut hankalammaksi harjoittaa kaivostoimintaa. Raaka-ainevarat ovat vaikeammin löydettävissä ja louhittavissa, mikä kuluttaa kasvavia määriä vettä ja energiaa. Yhteiskunta asettaa toiminnalle paineita. Kaivosteollisuus siirtyy kehitysmaihin, kun hyväksyttävyyttä on vaikea saada teollisuusmaissa. Kaivostoiminnan jälkiä on korjaamatta ja tässä on suuria haasteita. Maailmalla on useita esimerkkejä pysäytetyistä kaivoshankkeista ja kaivostoiminnan vastaisista kampanjoista. Nykyaikaisen tiedonvälityksen avulla ne yhdistävät helposti voimansa, eikä maailmassa pysty enää piiloutumaan. Hallituksilla on kasvavia vaatimuksia kontrollin, verotuksen, infrastruktuurin, yhteisöjen kehittämisen yms. suhteen. Kaivoshankkeet ovat suurempia ja vaikeissa paikoissa, rahoitusmarkkinat epävakaampia ja kilpailijoita tulee kehittyvistä maista. Kaivosyhtiöiden pitää reagoida uudella asenteella ja teknologialla.

Kaivosteollisuuden ongelmat Kirgisiassa

Karybek Ibraev, Kirgisian Extractive Industry Transparency Initiativen johtaja puhui maan kaivosteollisuuden näkymistä ja haasteista. Maa on luonnonvaroiltaan rikas, mutta siellä on paljon kaivostoimintaan liittyviä ongelmia ja konflikteja. Itä-Suomen yliopistolla, Gaia Groupilla ja GTK:lla on maassa näihin liittyviä hankkeita.

Kommentteja

Esitysten välissä pidettiin lyhyitä kommenttipuheenvuoroja. Northland Resourcesin ympäristöjohtaja Joanna Kuntonen-vant' Riet puhui vastuullisen kaivostoiminnan haasteista Suomessa ja Gaia Groupin Pasi Rinne lanseerasi vastuullisen kaivostoiminnan ohjeistuksen konfliktien välttämiseksi ja ratkaisuun Kirgisiassa (Sairinen et al. 2012).

Pampalo ja Talvivaara

Lounaan jälkeen Itä-Suomen ylipiston tutkija Tuija Mononen kertoi tutkimuksistaan Pampalon (ks. Mononen 2012) ja Talvivaaran asukkaiden asenteista kaivoksia kohtaan. Kyselyt tehtiin ennen viimeisiä vuotoja.

Pampalo hyväksytään Ilomantsissa ja kaivoksen henkilökunnalla on erinomaiset suhteet paikallisyhteisöön. Tämä oli tutkijalle yllättävää, koska alueella oli ennen käyty metsäkiistoja. Vaikka Talvivaara otettiinkin aluksi hyvin vastaan, sitä on kuitenkin koko ajan kritisoitu tiedotuksen ja vuoropuhelun puutteesta sekä kaivoksen ympäristövaikutuksista.

Talvivaaran edustaja Tuomas Vanhanen yritti parhaansa mukaan puolustaa yhtiötä.

Ryhmätyötä kahvitauolla

Kahvitauolla järjestettiin virkistävä brainstorming. Kokouksen osallistujat saivat numeron, joka ohjasi tiettyyn ryhmään. Ryhmillä oli tehtävänä ratkaista miten yhteiskunta- ja ympäristövastuu pitää ottaa huomioon kaivostoiminnassa. Vaikka toimeen tartuttiin innolla, oli kahvitauko liian lyhyt haasteeseen.

Suomalaisten asenteet kaivostoimintaa kohtaan

Jyväskylän yliopiston tutkijat Tuija Jartti ja Tapio Litmanen esittivät kyselytutkimuksensa suomalaisten asenteista kaivostoimintaa kohtaan (Jartti et al. 2012). Kysely tehtiin postitse tämän vuoden tammi- ja helmikuussa. Kirjeitä lähetettiin yhteensä 3200 Uudellemaalle, Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen ja Lappiin. 33% (1064) vastasi kyselyyn. Suurimmalle osalle vastanneista kaivostoiminta on tarpeellista ja se tuo hyötyä syrjäisille alueille. Sitä ei nähty vahingollisena ympäristölle, mutta jos tällä on ympäristövaikutuksia, kannatus laskee. Suurin osa kuitenkin vastusti ulkomaisia kaivosyhtiöitä ja toivoi että tilalle saataisiin kotimaisia ja valtion yhtiöitä. Suurella osalla oli kriittinen asenne ympäristölainsäädäntöä ja viranomaisia kohtaan. Uusimaa, Kainuu ja Pohjois-Karjala olivat kriittisimpiä, kun taas Lappi vähiten. Ulkomaisilla yhtiöillä on paljon tehtävää toimintansa hyväksynnän saavuttamiseksi. Tähän tarvitaan dialogia ja tiedottamista.

Kaivosyhtiöiden vastuullisuusraportointi

Tutkija Teijo Rytteri Itä-Suomen yliopistosta esitti tutkimuksensa 10 Suomessa toimivan kaivosyhtiöin yhteiskuntavastuuraportoinnista (Rytteri 2012). Jotkut yhtiöt eivät raportoi ollenkaan, tai julkaisevat raporttinsa vain englanniksi. Syitä tähän ovat mm. kansainväliset pörssiyhtiöt, jotka huolehtivat vain ulkomaisten osakkeenomistajiensa tiedonsaannista, pienillä yhtiöillä on taas liian vähän resursseja, kaivostoiminta on juuri aloitettu tai yhtiöllä on ollut kaivos jo vuosikymmeniä hyvässä sovussa paikallisten kanssa, jolloin tätä ei ole nähty tarpeelliseksi. Raportointi on kuitenkin suurilla kansainvälisillä (etenkin kanadalaisilla) yhtiöillä normaali käytäntö. Talvivaara raportoi, koska sillä on uusi menetelmä ja suurimittainen kaivoshanke.

Toimittajan kommentti

Helsingin Sanomien toimittaja Samuli Laita kommentoi että yhtiöiden pitää olla kommunikatiivisempia ympäristövaikutuksistaan. Ihmiset vaativat tietoa ja toimittajat seuraavat yhtiöiden toimintaa. Niidenkin yhtiöiden, jotka kertovat toiminnastaan, pitää kiinnittää huomiota siihen, miten sen tekee, eli onko se ymmärrettävissä ja onko se luotettavaa?

Laidan mukaan Talvivaaralla ei ollut kaivoksen rakentamisen aikaan tiedottajaa, vaan sellainen tuli yhtiöön vasta kun ongelmat alkoivat. Mediaa ei päästetty altaan vuotopaikalle. Tiedotukseen ei panostettu, ihmiset eivät luottaneet viranomaisiin eikä ollut selkeää, minkä laajuinen onnettomuus oli.

Talvivaaran edustaja puolustautui kertomalla että esim. tupailtoja on järjestetty

Seminaari-illallinen oli läheisen hotellin ravintolassa.

2. päivän avaus: Suomen kaivosalan tilanne

Seuraavana aamuna työ- ja elinkeinoministeriön valtiosihteeri Janne Metsämäki avasi seminaarin. Hän esitti yleiskuvan Suomen kaivosalasta, kertoen Pellervon tutkimuslaitoksen hiljattain julkaisemasta selvityksestä (Haltia et al. 2012), jonka mukaan kaivostoiminnan taloudelliset hyödyt ovat 5 kertaa suurempia kuin ympäristövaikutukset. Siitä huolimatta, kaivosalan pitää taistella saadakseen kunnioitusta. Jo mainitun yhteiskunta- ja yritysvastuun periaatepäätöksen tarkoituksena on auttaa yrityksiä toimimaan aktiivisemmin tällä linjalla. Se lisää kilpailukykyä, hyvinvointia ja globaalia oikeudenmukaisuutta. Kaivosteollisuus on yksi sen pilottisektoreista. Green Mining on tässä avainasemassa. Suomella on visiona tulla maailman johtavaksi maaksi kestävässä kaivostoiminnassa.

Suomen luonnonsuojeluliiton (SLL) Jouni Nissinen reagoi tähän voimakkaasti.

Yhteiskunnan odotukset kaivostoiminnalta

Esitelmässään Anglo Americanin yhteiskuntasuhteiden johtaja Frøydis Cameron-Johnsson kertoi että yhteiskunnalla on suuria odotuksia kaivostoiminnan suhteen ja että teollisuuden olisi osattava vastata niihin. Hän esitteli edustamaansa yhtiötä, joka on yksi maailman suurimmista globaaleine toimintoineen. Se keskittyy etupäässä eteläiselle pallonpuoliskolle, mutta toimii myös Suomessa (Sakatti Sodankylässä).

Cameron-Johnsson on työskennellyt 15 vuotta yhteiskuntasuhteiden parissa eri puolilla maailmaa. Hän on oppinut paljon siitä, mitä ihmiset kautta maailman pelkäävät: mitä toiminta aiheuttaa minulle, mitä tapahtuu vedelle ja mitä jää lapsilleni? Kulttuurieroista ja maantieteellisestä sijainnista riippumatta on yllättävää, miten kaikkialla maailmassa ollaan huolissaan samoista, hyvin käytännöllisistä asioista.

Kaivosyhtiöillä on puutteita ja hyvin erilaisia kykyjä kohdata odotukset. Ne ovat muuttuneet vuosien saatossa. Tarvitaan vuorovaikutusta paikallisyhteisöjen kanssa. Yhtiöiden kannattaa olla mukana kehittämässä yhteisöjä ja pitää yllä hyviä suhteita koko hankkeen elinkaaren ajan. Jos yhtiö ei saa paikallista hyväksyntää hankkeelleen, seurauksena voi olla lupien saannin pitkittyminen. Samalla uusien kaivosten kehittäminen ja rahoituksen saanti vaikeutuvat. Tarvitsee oppia ymmärtämään tapaa, jolla toinen ajattelee, eikä käpertyä omaan erinomaisuuteensa. Kaikkea ei voida kontrolloida.

Anglo on laatinut ja soveltaa SEAT (Socio-Economic Assessment Toolbox)-ohjeistustaan, jolla se toteuttaa arvion alueen elinkeino- ja yhdyskuntarakenteesta ennen toimintansa alkua. Yhtiö on yhteistyössä monien suurten kansainvälisten organisaatioiden kanssa.

Lopuksi esitettiin video Sakatista ja todettiin että teollisuuden, paikallisyhteisön, hallituksen ja yhteiskunnan on oltava jatkuvassa avoimessa vuorovaikutuksessa.

Kommentti: konfliktimineraalit

Kommentissaan Nokian yhteiskuntavastuun varajohtaja Kirsti Sormunen puhui konfliktimineraaleista, joiden käytöstä yhtiötäkin on syytetty (esim. Nikkanen 2010). Erilaisista kansainvälisistä aloitteista huolimatta, niiden kontrolli näyttää olevan hankalaa ja siinä tarvitaan yhteistyötä kaivosalan kanssa.

Terveys osana kaivosalan vastuullisuutta

Kahvitauon jälkeen International SOS:n terveys- ja yhteisövastaava Francesca Viliani puhui kaivostoimintaan liittyvistä terveyteen liittyvistä kysymyksistä erityisesti trooppisissa kehitysmaissa. Terveys on yksi tärkeimpiä yritysten sosiaalisen vastuun komponentteja.

Lainsäädäntö ja kaivostoiminnan vastuullisuus

Lapin yliopiston ympäristöoikeuden professori Kai Kokko puhui sääntelyn roolista kaivostoiminnan vastuullisuudessa. Hän kertoi kaivosyritysten uskottavuuden, luotettavuuden ja hyväksyttävyyden ongelmista. Yrityksen pitää tietää yhteisön normeista ja ottaa ne toiminnassaan huomioon. Sidosryhmätoimintaa pitää suunnitella ja ylläpitää koko kaivostoiminnan ajan. Kannattaa osallistua ja ottaa huomioon kunnan kaavoitus ja aluesuunnittelu sekä toteuttaa sosiaalisten vaikutusten arviointi. Hyväksyntä kuitenkin ansaitaan. Hän myönsi, että media liioittelee alan ongelmia kaivosuutisoinnissaan.

Paneelikeskustelu

Seminaarin lopuksi oli paneeli. Tähän osallistuivat David Brereton, Outokummun Kemin kaivoksen johtaja ja Kaivannaisteollisuus ry.n puheenjohtaja Antti Pihko, Jouni Nissinen (SLL) ja Geologian tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Pekka Nurmi.

D. Brereton sanoi että Suomella on "uutena" kaivosmaana paljon opittavaa esim. Australiasta, missä kaivosvastaisia kamppailuja on käyty jo vuosikymmeniä.

Antti Pihko puolusti vahvasti suomalaista kaivosteollisuutta. Toiminta ei ole "uutta" Suomessa. Maassamme on 52 kaivosta, jotka ovat toimineet hyvin vuosikymmeniä tai jopa vuosisadan, kuten Parainen, palauttaen keskustelun Suomen maankamaralle. Yhden kaivoksen ongelmia ei voi yleistää koskemaan koko alaa. Hän myös muistutti yhteiskunnan tarvitsevan kaivannaisia.

Jouni Nissinen myönsi että tarvitsemme metalleja ja että niitä on parempi louhia täällä kuin muualla. Hänen on kuitenkin vaikeaa hyväksyä että kaivosteollisuus olisi yhteiskunnallisesti ja ympäristön kannalta kestävää. Hän pyysi että tutkimus toisi vastauksia moniin kysymyksiin. Hänelle seminaarissa tapahtunut mielenosoitus oli uutta Suomessa ja ihmiset ovat raivoissaan Talvivaaran vuoksi. Jotta uudelta Talvivaaralta vältyttäisiin, pitää toteuttaa 5 asiaa: 1) erottaa ympäristöviranomaiset elinkeinoviranomaisista, 2) asettaa kaivosvero, 3) vahvistaa ympäristölaki ja siihen ryhmäkanteen mahdollisuus, 4) tukkia porsaanreiät kaivoslaista ja 5) viranomaisten pitää tilata ympäristövaikutusten arvioinnin konsultti (eikä yrityksen).

GTK:n Pekka Nurmi valisti kuulijoita siitä, että toisin kuin väitetään, mineraalivarat eivät ole hupenemassa maapallolta. Kaikki riippuu hinnasta. Kun hinta on korkea, ennen kannattamattomat esiintymät tulevat kannattaviksi louhia. Teknologian kehittyessä voidaan myös päästä syvemmälle maankuoreen, missä odottaa maailman luokan malmeja. Suomessakin on vielä löytämättömiä malmivaroja sekä maan pinnalla että syvemmällä.

Seminaarin puheenjohtaja Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan Prof. Rauno Sairinen päätti tilaisuuden.

Lopuksi

Vastuullisen kaivostoiminnan seminaari oli 1. laatuaan täällä. Toivoa saattaa, että tälle saataisiin jatkoa. Anti oli mielenkiintoinen. Se toi kansainvälisen keskustelun maahamme ja oma yhteiskuntatieteellinen kaivostutkimus oli hyvin esillä. Seminaarissa esitellyille yhteistyölle, avoimuudelle, sidosryhmätoiminnalle ja viestinnälle on tilausta. Se tuli esiin myös ryhmätöiden tuloksissa.

Seuraavassa seminaarissa voitaisiin keskittyä Suomeen tai ainakin lähialueisiin. Olisi hyvä, jos muutkin kuin kutsuvieraat saisivat esitellä aiheeseen liittyvää tutkimustaan. Tämän suuntaisia hankkeita on alkamassa paljon. Yksi esimerkki on GTK:n vetämä Kaivosakatemia, jossa kerätään kaivosalan parhaita käytäntöjä yhteiskunta- ja ympäristövastuusta. Hankkeessa haetaan laajaa yhteistyötä.

Seminaarin ohjelma ja esitykset ovat nähtävissä netissä:
http://www.uef.fi/lyy/miningconference2012.

Kirjallisuus

Halti, E., Holm. P. ja Hämäläinen, K. 2012. Kaivostoiminnan taloudellisten hyötyjen ja ympäristö- ja hyvinvointivaikutusten arvottaminen. PTT työpapereita 138, 61 s.
http://www.ptt.fi/dokumentit/tp138_0611120801.pdf.

Jartti, T., Sairinen, R. ja Litmanen, T. 2012. Kaivosteollisuus kansalaisten arvioinnissa: millaisen kaivosalan maakuntien asukkaat haluavat? Maaseudun uusi aika 2/2012: 48-58.

Mononen, T. 2012. Kaivostoiminnan luonnonvara- ja ympäristökysymykset maaseudulla – esimerkkinäPampalon kultakaivos. Maaseudun uusi aika 2/2012: 21-36.

Nikkanen, H. 2010. Viaton imperiumi – kolme kertomusta suomalaisesta yritysvastuusta. Vaajakoski, Intokustannus, 204 s.

Rytteri, T. 2012. Suomessa toimivien kaivosyhtiöiden vastuustrategiat ja yhtiöihin kohdistuvat odotukset.Alue ja Ympäristö 41: 54-67.

Sairinen, R., Rinne, P., Halonen, M., Simonett, O. ja Stuhlberger, Ch. 2012. Responsible mining. A
toolkitfor the prevention and mediation of conflicts in the development of the mining sector. Joensuu, University of Eastern Finland, Gaia Group Oy, Zoï Environment Network, 59 p.

Valtioneuvosto 2012. Valtionuvoston periaatepäätös yhteiskunta- ja yritysvastuusta. Valtioneuvosto,Helsinki, 11 s. http://www.tem.fi/files/30510/yhteiskunta-_ja_yritysvastuun_periaatepaatos.pdf

Toni Eerola

Tuulivoiman vastustaminen on vastuutonta nimbyilyä

2012-11-14T06:38:00.000+02:00

Jukka Tiainen vastusti tuulivoimaloita vedoten mm. ”suomalaisen sielunmaiseman” pilaamiseen (HS 10.11.).

Jotkut näyttävät kokevan kaikille yhteisen maiseman omakseen. Oma tila ei rajoitukaan enää pihapiiriin, vaan saattaa kattaa koko lähiympäristön kymmenien kilometrien säteellä. Reviiri levitetään mahdollisimman laajalle alueelle, aina subjektiivisiin sfääreihin, kuten maisemaan, eikä sen sallita muuttuvan. ”Suomalainen sielunmaisema” on tässä keskustelussa kuitenkin uutta.

Maan yksityisomistuksen merkitys on kasvanut yhdessä lisääntyvän individualismin, MINÄ-MINÄ-MINÄ-kulttuurin kanssa. Mikään ei saa haitata tai häiritä. Yleinen etu, kehitys, edistys, ilmastonmuutos, tms. ohitetaan. Tuulivoiman vastustajat eivät mainitse ilmastonmuutosta tai puhdasta ja uusiutuvaa energiaa diskurssissaan. ”Oman” maiseman koskemattomuus on tärkeämpää. Ei myönnetä vastustettavan tuulivoimaloita sinänsä, kunhan ne rakennetaan jonnekin muualle.

Nimby-tapauksissa vedotaan aina luontoon ja ympäristöön, olivat hanke, sen sijanti ja vaikutukset mitkä tahansa. Itsekkyys peitetään ekologisen sanoman taakse. Luonto välineellistetään oman edun tavoittelun työkaluksi. Kartoilta haetaan kaikki mahdolliset esteet hankkeen toteuttamiselle ja sen kuvitellut seuraukset leviävät aina kauas, jopa ”satojen neliökilometrien alueelle”. Jos taas pelkästään luonto ei riitä, vedotaan taloudellisiin haittoihin, kuten matkailun vähenemiseen.

Nimbyilijöiden mukaan mitään ei saisi rakentaa mihinkään, lähelle ketään, tai ainakaan MINUN ympäristööni. Ei haluta vesi-, ydin-, bio-, eikä tuulivoimaloita ja kivihiilestä pitää luopua, mutta sähköä pitää saada seinästä. Kohtaammekin lähes matemaattisen ongelman.

Onko kasvaneen individualismin myötä kadotettu yleisen edun taju? Ilmastonmuutoksen torjunta ja kestävien energiaratkaisujen käyttöönotto vaativat uhrauksia kaikilta.

Kehitysvastarinnan filosofiaa: NIMBY-PUHE JA ITSEKKYYDEN UUDET ULOTTUVUUDET

2012-10-25T19:46:00.001+03:00

"Maisema-, elinkeinot-, kulttuuriarvot-, luonto- ja matkailu tuhoutuvat lopullisesti. Kiinteistöjen arvo laskee, tietoa pimitetään ja voiton käärivät vieraat tahot".

Tuntuuko tutulta?

Tätä puhetta kuulee usein Nimby-konflikteissa (not in my backyard). Samalla puheella ja argumenteilla vastustetaan niin uraanikaivoksia, ydinvoimaloita, tuulivoimaloita, kuin vammaisten- ja asunnottomien asuntoiloitakin. Tätä universaalia argumentointia voidaan kutsua nimby-puheeksi, joka toistuu paikkakunnasta ja vastustuksen kohteesta riippumatta aina samanlaisena koko maassa. Kaikkea voidaan pitää uhkana. Riskiyhteiskunnan käsitettä venytetään. Nimby-tapaukset noudattavatkin aivan omaa logiikkaansa. Hankkeista pitää tiedottaa hyvissä ajoin, koska tiedon puute aiheuttaa negatiivisen yllatyksen, närkästystä ja vastustuksen synnyn paikallisaktiivien keskuudessa.

Näille yleensä vähemmistöön jääville nimbyilijöille maisema näyttää olevan erityisen tärkeä. Se koetaan omaksi, kuten esim. tuulimyllyjä vastutettaessa. Kyse on itsekkyyden uudesta ulottuvuudesta. Oma tila ei rajoitu enää pihapiiriin, vaan saattaa kattaa koko lähiympäristön kilometrien säteellä. Oma reviiri ulotetaan mahdollisimman laajalle alueelle, jopa subjektiivisiin sfääreihin. Sen ei sallita muuttuvan. Muuttuvaan, monimutkaiseen ja globalisoituvaan maailman reagoidaan torjunnalla, paikallisuutta ja omia tarpeita korostamalla. Yksityisen maanomistuksen merkitys kasvaa yhdessä lisääntyvän individualismin kanssa. Yleinen etu, vähemistöjen oikeudet, solidaarisuus, suvaitsevaisuus, ilmastonmuutos, jne. ohitetaan.

Nimby-tapauksissa on aina vain ajan kysmys, milloin joku kertoo löytäneensä jonkun harvinaisen lajin hankkeelle kaavaillulta alueelta. Kun pelkkä MINÄ ei riitä argumentiksi, haetaan avuksi kasvit, liito-oravat, kalat ja linnut, jotka hypoteettisesti kärsisivät hankeessta. Luonto välineellistetään oman edun tavoittelun työkaluksi. Tässä luovuudella ei ole rajaa. Kartoilta haetaan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin esteet hankkeen toteuttamiselle. Media tarttuu kärkkäästi vastustajien argumentteihin, levittäen näitä muiden aktiivien kopioitaviksi eri puolilla maata. Jotkut suhtautuvat myötämielisesti vastustajiin, koska vastarinta nähdään hyvänä asiana.

Maiseman kokeminen on yksilöllinen makuasia. Tuulivoimalat, vammaisten asuntolat tai kaivokset eivät ole pilanneet maisemaa tai vähentäneet matkailua missään päin maailmaa. Jos esim. uraanikaivoksetkaan eivät ole haitanneet matkailua, miten sen tekisivät muutkaan hankkeet? Tämän voisivat nimbyilijätkin ottaa huomioon, sen sijaan että tarrautuisivat itsekkäästi omiin, subjektiivisiin arvoihinsa, maisemaansa ja keksittyihin argumentteihinsa.

Esitys Maantieteen päivien Ympäristö ja politiikka työryhmässä Helsingissä 28.10.2012

As melhores coisas do mundo - filme brasileiro no Cinemaissí, Festival de Cinema Latinoamericano em Helsinki

2012-10-19T08:50:00.000+03:00

Assisti ontem o filme brasileiro "As melhores coisas do mundo" no Festival de Cinema Latinoamericano (Cinemaissí) em Helsinki. Esperei, pela crítica da revista Voima, um filme típico de adolescência ao estilo americano. Foi longe disto! A história é forte, filme é bom e interessante. Não vou contar o enredo, pois é cheio de surpresas. Mas foi refrescante ver um filme brasileiro contemporâneo que é uma história urbana, de classe média e normal de vida cotidiana. Boa escolha, Jaime!

Apesar de gostar de filmes brasileiros que trazem a realidade nua e crua de favelas, violência e miséria, é bom ver que no Brasil há tb vida dita "normal". As pessoas não vivem só em malocas ou nas árvores, como certos ainda pensam sobre os brasileiros. Lá há tb vida que se pode viver em qq metrópole do mundo afora!

Cansei um pouco do "pornô social" que o cinema brasileiro sempre apresenta e o que os gringos já esperam do Brasil. Com isto se ganha todos os prêmios do mundo, infelizmente. A revista Voima daqui, p.ex., não gostou, pois não tinham estes elementos que já se sabe esperar de filmes brasileiros fortes...

Toni Eerola

Haittaako kaivostoiminta matkailua?

2012-10-19T08:14:00.000+03:00

Kaivoskeskustelu käy kuumana. Dragon Miningin kultahanke Kuusamossa on aiheuttanut paikallista vastustusta sen oletettujen ympäristö- ja sosiaalisten vaikutusten vuoksi. On esitetty että jo malminetsintä, kaivoksesta puhumattakaan, vaikuttaisi alueen matkailuun kielteisesti. Väitettä on esitetty aktiivisesti muuallakin, kuten hiljattain Enontekiöllä, missä GTK peruskartoittaa kallioperää.

Toimin joitakin vuosia sitten uraanin etsinnässä Kuusamossa, jolloin sama väite esitettiin ensimmäisen kerran. Väitettä yritettiin tukea eräällä opinnäytteelläkin, jolla haettiin akateemista legitimiteettiä oletetun uraanikaivoshankkeen vastustukselle. Esitettiin että ”jo tieto siitä, että alueella etsitään uraania, vahingoittaa matkailua ja kunnan imagoa”. Tarkastelin väitettä Maantieteen päivillä 2009 ja Geologi-lehdessä 5/2010. Kuusamon matkailuyrittäjien nettisivun aineisto osoitti, että asialla ei ollut vaikutusta matkailuun. Se oli lisääntynyt sekä Kuusamossa että Kainuussa, vaikka alueilla oli useita uraanivaltaushakemuksia vireillä.

Kuusamon ja Lapin matkailuun vaikuttavatkin muut seikat, kuten globaali talouden tilanne ja ilmastonmuutos. Kaivospaikkakunnilla matkaillaan niin Suomessa kuin ulkomailla. Edes uraanikaivoksetkaan eivät sulje pois matkailua. Ne ovat matkailukohteina mm. Kanadassa, Australiassa, Namibiassa ja Yhdysvalloissa. Siksi hypoteesina kannattaisi tarkastella myös sitä, että suuri osa ihmisistä ei pidä kaivoksia, saatikka malmin etsintää uhkana matkailulleen. Mahdollinen kultakaivos voisi myös lisätä turismia Kuusamossa mahdollisena matkailukohteena. Kaivokset ja matkailu toimivat symbioosissa mm. Kittilässä.

Kaivostoiminnasta matkailun uhkakuvana ei yksinkertaisesti ole näyttöä. Väitettä käytetään yrityksenä vedota taloudellisiin seikkoihin, koska argumentti "luonnon totaalisesta tuhosta" ei ole vakuuttava. Omat ennakkoluulot yleistetään koskemaan kotimaisia ja ulkomaisia matkailijoita.

Jos vastustajat ovat aidosti huolissaan kaivostoiminnan vaikutuksesta matkailuun, pitää heidän muuttaa kampanjastrategiaansa: yleisön perusteeton ja vastuuton pelottelu voivat karkottaa matkailijat, ts. mitä enemmän oletettuja uhkakuvia maalaillaan ja niistä tiedotetaan, sitä suurempi riski toiminnalla on aiheuttaa epätoivottuja seurauksia. Tästä matkailuyrittäjien pitäisi huolestua. Tämän voisivat niin aktivistit, toimittajat kuin tutkijatkin ottaa huomioon.

Toni Eerola

Välineellistetäänkö liito-orava?

2012-08-04T12:07:00.000+03:00

Liito-oravan merkkien löytyminen Vantaan asuntomessuille kaavaillulta alueelta (HS 25.7) on saanut aikaan keskustelua. Ei ole sattumaa, että ympäristöpoliitikantutkija Nina Nygren puolusti tätä (HS 28.07.). Hän on aiemmissa tutkimuksissaankin ylistänyt tämän arvoa luonnonsuojelussa.

Tosiasia on että ilmeisesti joku ei halua messuja naapuriinsa ja yht’äkkiä löytyykin merkkejä liito-oravasta. Tapaus noudattaa tiettyä kaavaa, joka on tyypillinen nimby (not in my backyard)-kiistoille. Nimbyilijöiden mukaan mitään ei saisi rakentaa mihinkään, lähelle ketään. Nimbyilijä haluaa kuitenkin piilottaa individualisminsa, koska pelkkä oman edun puolustaminen ei riitä argumentiksi. Silloin ongelma ”ulkoistetaan”. Huomio käännetään muualle. Tähän kelpaavat kasvit, liito-oravat, kalat ja linnut, jotka hypoteettisesti kärsisivät hankeessta. Itsekkyys peitetään ekologisen sanoman taakse. Luonto välineellistetään oman edun tavoittelun työkaluksi. Tässä ei luovuudella ole rajaa. Ympäristöstä haetaan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin esteet hankkeen toteuttamiselle. On aina vain ajan kysmys, milloin joku löytää ”harvinaisen” lajin hankkeelle kaavaillulta alueelta, vaikka tästä ei koskaan aiemmin ole ollut havaintoja tai ei ole katsottu tärkeäksi kartoittaa alueen luontoarvoja. Se löytyykin ”yllättäen”.

Liito-orava tuntuu todellakin löytyvän joka paikasta, minne halutaan rakentaa. Eikö se siis olekaan niin harvinainen kuin väitetään? Jos se liikkuu taajamien laidoilla kuten Nygren esittää, eikö koko pääkaupunkiseutu pitäisi silloin suojella rakentamiselta, jotta liito-oravilla olisi riittävää reviiriä?

EI MALMINETSINTÄÄ LUONNONSUOJELUALUEILLE!

2012-08-04T12:03:00.000+03:00

Kaivannaisala on päätynyt taloussivuilta rikosuutisiin. Kaivostoiminta on poliisin ja Euroopan komission tutkinnassa. Tällä ja yksittäisen kaivoksen ympäristöongelmilla on vahingollinen vaikutus koko kaivostoimintaan. Ala on suurennuslasin alla. Negatiivista vaikutusta lisää ulkomaisten kaivosyritysten harjoittama malminetsintä luonnonsuojelualueilla.

Kuten nimikin kertoo, alueet on tarkoitettu luonnonsuojeluun. Ne on rajattu muulta toiminnalta. Vaikka malminetsinnällä ei sinänsä ole haitallisia ympäristövaikutuksia, kaivosyhtiöissä pitäisi ymmärtää, että toiminta niillä vahingoittaa sekä yhtiön että kaivostoiminnan imagoa. Tällä voi olla vaikutuksia muihinkin alan toimijoihin. Alan ammattilaisena ihmettelenkin, eikö suurtenkaan kaivosyhtiöiden PR-väki näe tätä (vai eikö heitä kuunnella?). Onko tämä vastuulliseen ja kestävän kehityksen mukaista toimintaa, jolla vuosikertomukset rehvastelevat? Valitettavasti sillä ei luoda positiivista yrityskuvaa, eikä saavuteta toiminnan yhteiskunnallista hyväksyvyyttä, jota kaivosyhtiöt juuri nyt kaipaavat.

Nykyisen kaivos- ja ympäristölain mukaan luonnonsuojelualueille voidaan hakea malminetsintälupaa. Sellainen myönnetään, jos sen edellytykset täyttyvät. Kaivospiirin hakeminen kaivoksen perustamista varten onkin hankalampi prosessi, jos tätä luonnonsuojelusyistä edes tullaankaan myöntämään. Siksi malminetsintä luonnonsuojelualeilla on taloudellisesti vielä riskialttiimpaa kuin tavallisesti. Yritysten pitäisi kuitenkin nähdä, millainen imagohaitta tästä voi syntyä sekä paikallisten asukkaiden, päättäjien, luonnonsuojelujärjestöjen, kansalaisten että sijoittajien silmissä. Varsinkin yksityisten ulkomaisten pörssiyritysten olisi oltava tässä varovaisia. Alan vastustajille ei kannata antaa ”asetta” käteen ja pyytää ampumaan. Paikallisen vastustuksen lisäksi konflikti saattaa muuttua kansainväliseksi, joka voi selkeästi vahingoittaa yhtiötä ja koko alaa. Muutkin pitää ottaa huomioon. Yritystoiminnalla pitäisikin olla eettinen raja, joka kunnioittaa luonnonsujelualueitamme. Näiden rajaaminen malminetsintätoimien ulkopuolelle voidaan nähdä yritysten positiivisena eleenä ympäristöä kohtaan. Tämä kannattaa ottaa huomioon yritysten markkinoinnissa ja ympäristövastuullisen kuvan luomisessa.

Meille on kansakuntana kuitenkin tärkeää tietää maamme malmivarannoista. Myös niistä, jotka sijaitsevat luonnonsuojelualeilla. Näillä malmivarojen kartoitusta pitäisi hoitaa kuitenkin vain kansallinen valtion elin. GTK on etsinyt ja löytänyt malmia maassamme menestyksekkäästi ja sillä on siihen tarvittavat resurssit. Suotakoon malminetsintä luonnonsujelueilla vain tälle.

Toni Eerola

Geologi

*Julkaistu Lapin Kansassa 22.7.2012

Mikä on ”kaivosvaltaus"?*

2012-05-23T07:41:00.000+03:00

HS:n kulttuuritoimittaja Katriina Kallionpää kokosi ”asiantuntijaraadin” pohtimaan kaivostoimintaa (HS Kulttuuri 18.05.12). Raati koostui ministereistä, kansanedustajista, sosiologeista, arkkitehdeistä ja kirjailijoista. Puuttui vain teologi. Alan todelliset asiantuntijat loistivat kuitenkin poissaolollaan. Miksi? Eikö raatiin saatu istutettua edes yhtä geologia? Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi. Yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä meillä saattaa olla mielipiteitä muistakin asioista.Vai eikö geologin mielipide kiinnosta edes alaansa koskevissa kysymyksissä? Sen sijaan suhtautumista juuri uudistettuun kaivoslakiin (1.7.11) ja ”kaivosvaltausjärjestelmään”(?) kysyttiin kaikilta niiltä, joilla on vähiten tekemistä koko alan kanssa, jos ei kaivannaisten kulutusta oteta lukuun.

Vaikka esim. teatteriohjaajien kommentit ovatkin mielenkiintoista luettavaa, oli jo kysymyksen asettelu lähtökohdaltaan väärä. Alan ammattilaisena kysynkin: mikä ihme on ”kaivoksen valtaus”? Viime vuonna uudistettu kaivoslakikaan ei tunne termiä. Se on harhaanjohtava. Valitan, mutta kaivoksia ei vallata, eikä valtaus ole kaivos. Valtaus oli vanhassa kaivoslaissa sama kuin malminetsintälupa nykyisessä. Se antaa luvan vain malminetsintään, ei kaivoksen perustamiseen. Kaivoksen perustamista varten tarvitaan kaivospiiri. Molempia pitää hakea kaivoslain mukaisesti Turvallisuus- ja kemikaalivirastosta. Monilta näyttääkin edelleen unohtuvan se, että mineraaliset raaka-aineet ovat yhteiskunnan toiminnan perusta, eivätkä niiden kulutukselta säästy edes näppäriä vastauksia tietokoneiltaan asiaan kuin asiaan tehtailevat HS:n kulttuurisivujen raadin jäsenetkään.

Jotta raati vastaisuudessakin tietäisi mihin vastata, kannattaisi raadin toimittajan ottaa perusasioista selvää ennen kysymyksen esittämistä. Terminä ”kaivosvaltaus” kaipaa määrittämistä. Suurimmalla osalla raadista näytti kuitenkin olevan vastaus jo valmiina, virheellisestä terminologiasta ja asiaan liittyvästä tietämättömyydestä huolimatta.

Automaattista ja yhden kaivoksen ongelmista voimansa saavaa kaivosvastaisuutta ihmetellen ehdotankin että heti kun raadin jäsenet keksivät jonkun toisen tavan tuoda mineraaliset raaka-ainevaramme yhteiskunnann muuten kuin kaivostoiminnan avulla, kertokaa se meillekin, geologeille.

Paria muuta kommenttia lukuunottamatta, raadin paras vastaus tuli kirjailija Arno Kotrolta, joka oli törmännyt ”kaivosten valtaukseen vain Aku Ankassa” - jättäen näin vastaamatta kysymykseen.

*Julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 23.05.2012 otsikolla:

Miksi geologeja ei kuulla kaivosasioissa?

PERSUT, SANANVAPAUS JA ANATOMIA

2012-04-15T13:27:00.003+03:00

Maassa jossa on sananvapaus, voidaan keskustella sananvapaudesta. Maamme lähihistoriassa vapaata keskustelua ei juurikaan suvaittu. Nykyisestä vapaudestaa ikään kuin humaltuneina, Perussuomalaisten tulo politiikkaan on tuottanut runsaasti puheenaiheita ja keskustelua sen rajoista. Reaktioista tyrmistyneenä puolue on sovitellut itselleen marttyyrin viittaa, puolustaessaan oikeuttaan edustajiensa lausuntoihin. Näissä ovat kunnostautuneet varsinkin kolmikko James Hirvisaari, Teuvo Hakkarainen ja Jussi Halla-aho. Lausunnot ovat saaneet usein jyrkän tuomion mediassa, mutta harvoin oikeuteen asti. Heidän ryhmänjohtajaansa Pirkko Ruohonen–Lerneriä käy oikeastaan sääliksi hänen joutuessaan selittelemään aikuisten miesten kepposia ja neronleimauksia.

Puolueen paikallisedustajat ja kansanedustajien avustajat ovat myös kunnostautuneet teoillaan, kirjotuksillaan ja lausunnoillaan. Milloin ollaan radikaalien äärioikeistolaisten ryhmien jäseniä tai halutaan myöntää mitali maahanmuuttajaa ampuneelle. Viimeisin tempaus on James Hirvisaaren avustajan Helena Erosen blogikirjoitus, jossa hän ehdotti maahanmuttajille ja homoseksuaaleille hihamerkkejä, joiden avulla heidät tunnistettaisiin helpommin. Ei tarvitse olla nero tietääkseen, että moisesta nousee kohu natsiviittauksineen. Kohulta puolustaudutaan kuitenkin väittämällä kirjoitusta satiiriksi. Perussuomalaisten mukaan meiltä muilta puuttuu huumorintajua.

Puolue on kuitenkin ollut suivaantunut Perussuomalaisten kutsumisesta ”persuiksi”, koska se viittaa anatomiamme väheksyttyimpään osaan. Aivan kuin vain muiden pitäisi sietää loukkauksia ja olla hiljaa. Minusta lyhenne on kuitenkin enemmän kuin osuva. Puheethan ovat syvältä ja sitä itseään.

Ilmoitan käyttäväni termiä vastedeskin ja suuremmalla motiivilla kuin ennen. Minäkin haluan ”lyödä asiat läskiksi” ja kirjoittaa ”ronskia huumoria”, sillä tämäkin on ”täyttä pakinaa ja satiiria, jossa hyväntahtoisesti ja hauskasti ruoditaan yhteiskunnassa vallitsevaa hysteeristä ilmapiiriä”. Persut kestäkööt. Kasvattakoot siihen nahkaa.

Perussuomalaisten ihmetellessä median ja yleisön reaktioita, heidän kannattaisi kysyä sutkautusten ja sanalaskujen mestariltaan, puheenjohtaja Timo Soinilta, mitä tarkoittaa: ”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan"?

Toni Eerola

Espoo