Heinin blogi. Elämänmakuista.

Rakkaalleni

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Tue, 08 Aug 2017 14:06:00 +0000

Kuin unessa lapsi kasvaa,

hiljaisuudessa minä rakastun

sinuun aina vain lujemmin.

Hetkessä yksin,

kuuntelen tuulta ja lehtiä,

kosketan elämäni onnellisuutta.

Älä koskaan pidä minua helppona,

älä koskaan unohda rakkauttasi näyttää.

Sillä jokainen hyvä ja kaunis tuntuu

syvällä ja jää odottamaan.

Kunnes tulee lämpönä esiin.

Hiljaisena hellänä hetkenä

kosketus muuttuu lämpimäksi ilmaksi,

katse lempeäksi väreeksi.

Suhinaksi ja lapsen nauruksi.

Silloin näen kokonaisuuden,

puhtaan ja hyvän. Ihmisen kauneuden.

Silloin näen sinut ja rakastun.

Lujemmin, tiukemmin.

Vapaudessa. Omassa hetkessä.

Yksin mutta enemmän yhdessä.

Koska olet aina siinä.

Tunne vastuusi

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Mon, 22 May 2017 08:21:00 +0000

Myrkyllisillä ihmisillä ei ole logiikkaa. Ja heillä on aina joku asia kiristämässä päätä. Negatiivinen ihminen ei edes tajua levittämänsä negatiivisuuden määrää. Mutta ulkopuolinen sen kyllä huomaa, kun tulee erilaisesta ympäristöstä ankeuttajan vaikutuspiiriin.

Mitä sitten tehdä tällaisten ihmisten kanssa? Jos niitä on lähipiirissään vain siedettävä, on haittavaikutukset minimoitava oma-aloitteisesti. Muita ihmisiä et voi muuttaa, vain omaa suhtautumistasi heihin. Vaikutusmahdollisuuksia kuitenkin on.

Fiksu ihminen laittaa rajat, mihin asti ottaa toisen kipuiluja vastaan. Sylkykuppina voi olla lopun ikää omaan väsymiseen asti, mutta se ei liene kenenkään elämäntehtävä. Negatiivisuudessa vellova ihminen yleensä märehtii paikoillaan, eikä aktiivisesti etsi ratkaisuja nurinniskoin oleville asioilleen. He yrittävätkin vain helpottaa oloaan vetämällä muut samaan myllyyn. Myllyssä myötäelämisellä on kuitenkin rajansa, eikä kivun peesaamista kannata harjoittaa määrättömästi. Empatian rajat ja oma sietokyky on määriteltävä aina itse. Ja kommunikoitava ne myös selkeästi ääneen, kun rajat ylittyy. Silloin on otettava omaa tilaa ja vihjattava kipuilijalle tarpeesta etsiä ratkaisuja ongelmiinsa. Auttaa rajallisesti, mutta tuupattava ihmistä vähän eteenpäin tehdäkseen asioille jotain. “Kuinka sinä ajattelit ratkaista ongelman?”

Negailijat yleensä myös saavat ympärillään olevat ihmiset välillä tuskastumaan ainaiseen valittamiseensa, koska aiheet ovat pääasiassa kohtuuttomia. Mitä hullumpi valittamisen aihe on, sitä selkeämmin siihen kannattaisi heti tehdä pesäero. Toiset voivat kuitenkin painella niitä omia ärsytysnappeja vahingossa liiankin herkästi, kun tunteet ovat mukana ja asiayhteys läheinen. Tällöin se paras suojautumiskeino olisikin heti vain tunnistaa se oma tunnereaktio irti faktasta ja olla ottautumatta asiaan. Provosointia ei tarvitse aina ottaa niin vakavasti. Joskus voisikin vain vetää tunteet syrjään ja reagoida pelkkiin faktoihin. “OK. Mielenkiintoista. Kerro lisää.”

Voit myös valita taistelusi. Koko maailma ei ole sinun pelastettavissa. Voit myös valita vellotko ongelmassa vai mietitkö ratkaisua. Oletko paikallasi vai hahmotteletko toimintaa. Mietitkö vain vaikean ihmisen vaikeutta vai sitä miten sinä toimit hänen kanssaan. Aina kannattaa pyrkiä olemaan ohjaksissa. Ei vain passiivinen sivusta seuraaja. Tunteet voi myös käsitteistää. On ihan OK että kaikenlaisia tunteita tulee. Kun ne hyväksyy ja tunnistaa, ne voi myös rajata omalle reviirilleen. Hyväksyä ne siellä ympyrän sisällä ja välillä hypätä rajan yli. “Tunteet eivät ole sinä.”

Ja sitten, jos mikään muu ei auta: nuku yön yli. Maailma usein näyttää valoisammalta aamulla. Ja useinkaan muiden negatiivisuus ei johdu sinusta. Jokainen kun taistelee niitä omia taistelujaan. Ja mikään ei ole niin isoa, kuin miltä se hetkessä saattaa tuntua. Kokeile kertoa asiasta vaikka jollekin ulkopuoliselle toisen mielipiteen saamiseksi. Ilman emotionaalista sidettä ongelma monesti näyttäytyykin kovin pienenä.

Vastuu tunteistasi on sinun.

Koska sä eroot?

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Tue, 16 May 2017 13:26:00 +0000

VIERAILEVANA BLOGISTINA “SOPIVASTI ONNELLINEN”

Vain elämää 2017 edustaa hyvin suomalaista erokulttuuria – puolet avioliitoista päätyy eroon. Avioliiton solmineita tällä ”Koko Suomi itkee” –kaudella on 4, ja heistä 2 on eronnut, Laura ja Olli. Irina puolestaan kirjoittaa upeita tekstejä pitkän parisuhteen problematiikasta, mutta valitettavasti uusin levy ”Seitsemän” jonka sanoituksiin kuka tahansa pitkässä parisuhteessa elävä voi samaistua, ei ehtinyt vielä versioitavaksi.

Ympärilläni on tällä hetkellä meneillään erobuumi. Useampi ihminen lähipiiristäni on eroamassa tai eronnut, ja tuntuu että näitä uutisia tulee koko ajan lisää. ”Uutisia” nämä eivät tietenkään ole niiden henkilöiden osalta, joiden kipuilua ja rimpuilua irti pitkästä parisuhteesta olen seurannut läheltä vuosia, ja näissä tapauksissa ”uutiset” eivät myöskään ole ns. ”huonoja uutisia” sillä ko. päätöksiä on prosessattu niin kauan etteivät ne ole hätiköityjä. Itseasiassa mitkään lähelläni tapahtuvat erot eivät ole ns. ”salamaeroja”, joihin sisältyisi dramaattisia käänteitä tai kolmansia pyöriä. Pitkät liitot ovat vain tulleet tiensä päähän.

”Elämä alkaa alusta, vaan ei mullasta - siis kiitos kaikesta”, lauloi Irina Petra Garganon tekemässä upeassa kappaleessa. (On muuten TODELLA sääli että tuollaisten biisien tekijä päätyy levyarvostelussa verrattavaksi vain entiseen bändiinsä, ja itse musiikki – kuten Petra itsekin pettyneenä totesi – jää tyystin käsittelemättä).

Olen itsekin kuunnellut viimeiset kuukaudet Irinan uutta levyä ja samaistunut sanoituksiin. ”Eri suuntaan olen kasvanut, itsenäisyyttäni hakenut – mitä oon ilman meitä, sua. Kuulunko vielä sinulle, sovitko sinä vielä minulle – jos se mikä sitoo, unohdetaan.” Väistämättä pitkässä parisuhteessa alkaa ruuhkavuosien keskellä ja eritoten niiden helpotettua etsimään itseään ja sitä, mitä on yksilönä, irrotettuna perhekontekstista. Se ei ole aina huono asia, kunhan tietää rajansa. ”Yksi-kaksi askelta otan poispäin kerrallaan – kolme-neljä, tiedän, ne olisi liikaa.” Ja: ”Yksi-kaksi askelta takaisinpäin kerrallaan – kolme-neljä, otan ne aikanaan.”

Ja sitten, Irinan omana päivänä hän kertoi miten vaikeaa on tehdä lauluja kun ”kaikki on ihan hyvin.” Kun häneltä kysyttiin, mistä aiheet (aiempiin biiseihin, esim. Hiljaisuus ja Koko kuva, joista viimeiseen avioeron ja riittämättömyyden tunteen parisuhteessa kokenut Laura Voutilainen toi mielettömän tunnelatauksen) kumpuavat, totesi Irina että ”sitä vain alkaa kyseenalaistaa omaa parisuhdettaan”. Ja siitähän Irina laulaakin kysyessään ”kuulunko vielä sinulle, sovitko sinä vielä minulle”. Pitkässä parisuhteessa on ihan hyvä ottaa välillä ”checkpoint” ja miettiä mitkä asiat pitävät suhteessa – jos ne ovat pelkästään lapset tai taloudelliset syyt, kannattaa miettiä pitäisikö asialle tehdä jotain. Toiset ottavat tässä vaiheessa tuumaustauon, ehkä etäisyyttäkin parisuhteeseen, toiset päätyvät parisuhdeterapiaan, toiset mietiskelevät itsekseen. Tärkeintä on kuitenkin yrittää tehdä JOTAIN asian eteen, eikä vain tyytyä siihen että näin se menee, tilannetta ei voi muuttaa. ”Taivun taas uskomaan, kaiken aika kultaa – sä et saa, et saa, et saa, et mua muuttumaan saa” lauletaan samassa Irinan ”Kaiken aika kultaa” –biisissä. Toista ihmistä ei voi muuttaa mutta itseään voi.

Joskus muutos vaatii sen että katsoo asioita kaukaa (”joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle”), toisinaan muutoskaan ei auta kun tilanne on riittävän tulehtunut. Siksi niitä checkpointeja tarvitaan! Robinin päivänä Samu Haber lauloi oman versionsa kappaleesta ”Onnellinen”. Tuolloinkin Irina itki vuolaasti, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän niin onnellisessa kappaleessa itki, Irina totesi osuvasti: ”Siis kun asiat on niin perushyvin.”

Otsikon lainaus on Nikke Ankaran biisi. Ennen kuin olet itsellesi liian ankara, mieti onko asiat kuitenkin ”perushyvin” ja voisitko olla ihan ”sopivasti onnellinen”. Välttämättä näin ei ole, mutta entäpä jos onkin?

Ulkopuolinen?

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Mon, 23 Jan 2017 10:00:00 +0000

VIERAILEVANA BLOGISTINA “KERRAN ULKOPUOLINEN, AINA ULKOPUOLINEN?”

”Sääli on sairautta”, sanoi työkaverini kun kerroin hänelle miksi olin ollut niin ajatuksissani lounaskeskustelujen ajan. Aluksi osallistuin keskusteluun ihan normaalisti, hampurilaisateriastani nauttien, mutta sitten tapahtui jotain, enkä pystynyt enää naureskelemaan työkaverien jutuille. Ravintolaan tuli iso lauma yläkouluikäisiä nuoria poikia keskellä päivää, ja he valloittivat loosimme vieressä olevan pitkän pöydän hampurilaisaterioineen ja juomineen. Vain yhdellä pojalla ei ollut edessään ateriaa. Kaikki muut söivät. Jostain muistojen syövereistä iski tajuntaani tuttu, kuristava tunne, ja olisin halunnut mennä pojan luokse ja tarjota hänelle aterian. Keräsin rohkeutta koko sen ajan kun työkaverit keskustelivat työasioista. Välillä vilkuilin pitkään pöytään, jossa poika yritti olla niin kuin olisi täysin normaalia ettei hänellä ollut edessään ateriaa - vaikka kaikilla muilla oli. Ketään seurueesta asia ei tuntunut haittaavan. Itse asiassa suurella osalla taisi olla kädessään kännykkä. Mutta ei tällä pojalla. En uskaltanut tehdä elettä auttaakseni, koska pelkäsin että se, ettei pojalla varmaan ollut rahaa, vain korostuisi entisestään ja tilanteesta voisi tulla pojalle vielä kiusallisempi. Selitin itselleni, että ehkä hänellä on erikoisruokavalio eikä hän voi syödä hampurilaisia. Sitten näin miten vastapäinen poika työnsi pojan eteen tarjottimensa ja loput ranskikset, ja tämä alkoi syödä niitä, ja kaduin etten vain toteuttanut ensimmäistä ajatustani mennä pojan luokse ja kysyä: ”Mitä saisi olla?”. Minä pelkuri.

Kurkkuani kuristi vielä töissäkin, ja työpäivän jälkeen kotona. Mietittyäni miksi jäin kiinni moiseen tunteeseen tajusin, että näin pojassa itseni saman ikäisenä nuorena, samassa tilanteessa. Olin kokenut vastaavan tilanteen nuoruudessani monen monituista kertaa; kavereiden syödessä BigMacia, minun katsellessa vierestä muutama ropo taskussa, ehkä väittäen ettei minulla ollut nälkä. No ei varmaan ollutkaan, kotona oli aina kyllä jääkaappi täynnä ja ruoka valmiina, mutta eiväthän nuoret hampurilaisilla pelkästään ravinnontarpeen vuoksi käy. Se nyt vaan oli, ja on, "se juttu". Ja se nyt vaan oli, ja on niin, että toisilla taskurahoja piisaa ja toisilla ei. Vaikka en ollut mitenkään hyljeksitty kavereiden seurassa, niin kyllähän se ulkopuolisen olon välillä toi, kun ei ollut rahaa.

Parhaan ystäväni kanssa juttelimme juuri joulun aikaan siitä, miten oma tausta väistämättä vaikuttaa siihen, millaisena tämä maailma näyttäytyy. Ystäväni puhuu ”luokkahypyn” tehneistä, viitaten meihin työläisperheen vesoihin, jotka nyt olemme itse akateemisesti kouluttautuneita ja keskiluokkaista elämää viettäviä perheellisiä. Juttelimme siitä miten ystävämme, jotka eivät ole nähneet muuta kuin sen keskiluokkaisen elämän, eivät näe asioita välttämättä niin realistisesti kuin me, jotka katsomme maailmaa lapsuuden kokemustemme värittämien silmälasien läpi. Työkaverini pitivät ajatustani aterian tarjoamisesta jälkikäteen kerrottuna jalona, mutta eivät he varmaan edes huomanneet koko tilannetta. Minulle tuo tilanne oli ”aikahyppy” 30 vuoden takaiseen itseeni. Siinä istui sen pojan tilalla se nuori tyttö, joka yritti käyttäytyä niin kuin olisi täysin ok, että muut söivät ja hän ei.

Välillä huomaan reagoivani samalla tavalla, nuoren epävarman teinitytön tavoin, ihan typerissä tilanteissa. Jos työkaverini ovat lähteneet lounaalle porukalla ilman minua, vaikka koska olen ollut kiinni palaverissa tai koska muut ovat olleet samassa palaverissa ja lähteneet sillä porukalla syömään, näitä tilanteitahan riittää, niin epävarma teinityttö sisälläni muistaa sen tunteen, kun joku piti bileet, eikä minua oltu kutsuttu. (Tiedättehän sen leffoistakin tutun jaon suosittuihin tyttöihin ja niihin joita ei koskaan kutsuttu mihinkään. Ei sitä esiinny vain elokuvissa. Yleensä tuossakin jaottelussa osuutta näytteli raha, sillä niillä joilla oli varakkaimmat vanhemmat, oli muodikkaimmat vaatteet ja syvin etelän loman rusketus.) Ja sitten kun lounaan jälkeen joku kollegoista tulee käymään työhuoneessani ja harmittelee etten päässyt lounaalle, se aikuinen itsevarma nainen jolla on ihanat työkaverit ottaa taas mieleni ja ruumiini haltuunsa. Mutta ei hän asiasta työkavereille kerro. He ovat niitä, jotka olivat koulussakin suosittuja, eivätkä he ymmärtäisi. Eivätkä he tunne minusta muuta kuin tämänhetkisen minäni, jolla on koulutus ja hyvä työ ja merkkivaatteet. Mutta paras ystäväni, ”luokkahyppääjä” , ymmärtää.

Tämä ystävä, jolla on siis sama tausta kuin minulla, pohti jouluna miten hän saa omat lapsensa ymmärtämään elämän realiteetit kun hän on taipuvainen antamaan heille kaiken mitä he haluavat, koska hän ei itse niitä asioita lapsena saanut. Minä puolestani olen alkanut kertoa lapsuuden köyhyyskokemuksistani omille lapsilleni. Synttärilahjaostoksilla olen kertonut, miten itse jossakin vaiheessa synttärikutsujen määrän kasvaessa olin paketoinut yhdelle kaverille kotoa seinältä ottamani kukkataulun. Sekin tunne, kun syntymäpäiväsankari kaikkien niiden ihanien vaaleanpunaisten kynäsettien ja pehmopupujen jälkeen avasi puisen kukkatauluni, on syöpynyt mieleeni, vaikka päivänsankari näyttikin ihan aidosti ilahtuneelta. Samaten muistan ala-asteen luokan pikkujoulut, johon jokaisen piti tuoda paketti, ja sen tytön ilmeen joka avasi minun paketin. En viitsi edes kertoa sisältöä. Minun pelastukseni oli, että paketit laitettiin säkkiin anonyymina. Paketin tuoja ei koskaan paljastunut.

Enkä minä näitä tehnyt siksi ettenkö olisi voinut saada vanhemmiltani rahaa synttäri- tai pikkujoululahjoihin. Minä en pyytänyt. En muista koskaan pyytäneeni vanhemmilta myöskään Kaalimaan Kakaraa, jollainen kaikilla luokan tytöillä oli, osalla jopa kaksi, ja jotka (siis Kaalimaan Kakarat) tavattiin kutsua yhdessä vaiheessa ihan nimeltä syntymäpäiväkutsuille, koska nukeilla oli syntymätodistukset ja nimet. Sentään nuketonkin sai kutsun. Ilmeisesti vanhemmat ovat onnistuneet hoitamaan synttärit varsin tahdikkaasti, koska en koe synttäreillä joutuneeni ulkopuoliseksi siksi ettei minulla ole ollut sylissäni muotinukkea.

Niin, vanhemmat. He ovat ihan olennaisessa roolissa niissä ulkopuolisuuden tuntemusten luomisissa. Syntymäpäiväkutsut, silloin kun kaikkia ei voi kutsua, pitäisi pystyä hoitamaan muutoin kuin luokassa henkilökohtaisesti jaellen. Päiväkodeissa tähän käytäntöön onkin puututtu, kieltämällä kutsujen tuominen päiväkotiin mikäli kaikkia ei kutsuta. Melko lähellä oleva ihminen – perheen isä – sanoi kerran että ”kyllähän nyt vähän täytyy katsoa ketä synttäreille kutsuu”. Sieltähän se lastenkin asenne kumpuaa. Kuinka monta kertaa some on täyttynyt sydäntäsärkevistä äitien päivityksistä lapsista, joita kukaan ei koskaan ole kutsunut synttäreille tai mikä pahempaa, kenen synttäreille kukaan ei ole tullut. Kuka vanhempi antaa lapsensa jäädä ilman hyväksyttävää syytä pois syntymäpäiviltä, erityisesti jos kutsuja on lapsi jonka tiedetään olevan ns. ulkopuolinen? Haloo, aikuiset! Väitän – ja tämän läheisen ihmisen kohdalla asia on juuri näin – että nämä aikuiset ovat niitä kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole koskaan elämässään joutuneet kokemaan ulkopuolisuuden tunnetta. Ikävää on, että lapset kopioivat tapansa omilta vanhemmiltaan, ja niin kauan kuin aikuiset näitä jaotteluja viljelevät, niin kauan on ulkopuolisia.

Sitä oppii aika hyvin aistimaan perheen rahatilanteen, ja sopeutumaan siihen – vaikka sitten sanomalla hampurilaisravintolassa ettei ole nälkä. Silloin kun rahaa ei oikeasti ole, sitä on aika vaikeaa sanoa ääneen. Niin myös omille lapsilleen. Ja nyt kun sitä rahaa vuosikymmenten työskentelyn jälkeen jonkin verran on jäänyt säästöön, niin sitäkään ei haluaisi sanoa ääneen, etenkään lapsilleen. Joskus lapset kysyvät minulta että onko meillä äiti tähän varaa. En ole mielestäni pihi, mutta en myöskään levittele rahoja ja osta lapsille kaikkea mitä he haluavat. Välillä saan kuulla miten ”toisten vanhemmat ovat paljon anteliaampia”, mutta koen että niin kauan kun lapsilla on nykyaikaiset puhelimet ja pelikonsolit, niitä ei tarvitse koko ajan päivittää uusimpiin vain siksi että muillakin on. Pidän sitä karhunpalveluksena lapselle, jos antaa heille kaiken mitä he haluavat, vaikka siihen olisi varaakin. Ja varsinkin jos ei ole. Tiedän tällaisiakin tapauksia. Omilla lapsillani on käytössä enemmän rahaa kuin minulla oli koskaan (ja heidän sairastuessa vien heidät yksityiselle lääkäriasemalle ja saan lääkerahat vakuutuksesta), mutta toivoakseni olen onnistunut opettamaan heille myös sen, ettei raha kasva puussa ja että jokaisen ropposen eteen on jouduttu tekemään töitä.

Niin kuin onkin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut tehdä töitä, 15-vuotiaasta asti. Oma tyttäreni täyttää ensi kesänä 15, mutta en oleta hänen hakevan – saati saavan – vielä kesätöitä. Toivottavasti hän joku päivä saa töitä, ja oppii niitä tekemään. Lasteni ystäväpiirissä on jo nyt lapsia, jotka eivät ole nähneet muuta kuin vanhempiensa työttömyyden. Mistä nämä lapset saavat työnteon mallin? Syrjäytyneitä he ovat jo nyt. Harrastukset maksavat liikaa, jotta voisi laulaa, soittaa jotain instrumenttia tai urheilla. Kuoromatkat maksavat, leirikoulut maksavat. Musiikkiluokista luovutaan, kustannussyistä, ja hallitus katselee asiaa mustien, läpinäkymättömien lasiensa läpi. Nuo säästyneet kustannukset näkyvät myöhemmin nuorten mielenterveysongelmina ja syrjäytymisinä.

Me katselemme maailmaa niiden lasien läpi, jotka meille on lapsuudessamme annettu. Maailma ympärillämme muuttuu mutta saamamme lasit pysyvät - minäkin tulen todennäköisesti jatkossakin peilaamaan maailmaa omien lapsuuden kokemusteni kautta. Mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. On myös niitä (kuten Heini), jotka ovat eläneet keskiluokkaisen lapsuuden, mutta jotka katsovat silti maailmaa empatian värittämin tunneälylasein. Luojan kiitos heille, sillä he ja heidän lapsensa luovat toivoa siihen että kahtiajaottelu yhteiskunnassa vähenee. Mutta niin kauan kuin on niitä, jotka erottelevat ”jyvät akanoista” jo lasten syntymäpäiväkutsuilla, ja vallanpitäjiä jotka tekevät järjettömiä säästöpäätöksiä koska he ovat täysin irtaantuneet yhteiskunnan realiteeteista, niin kauan on ulkopuolisia.

Believe me or not, ”Truth is out there”.

[Kiitos vieraskynälle oivaltavasta tekstistä! Pieni inhimillisyyden lisä ja ylimääräinen kädenojennus ei haittaisi ketään, eikä tekisi lommoa keskituloisenkaan elämään. Voisiko siitä ottaa jopa päivittäisen "Yksi hyvä teko päivässä” tavan? Tässä vielä tuore YLEn hyvä juttu aiheeseen liittyen. Heini]

Raskain vuosi ikinä

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Mon, 19 Dec 2016 11:08:00 +0000

Ei sillä, ettei äidin kuolemassa, yt-potkuissa, avioerossa, uuden työn opettelussa, pakotetussa lemmikistä luopumisessa, kaksissa muutoissa olisi viimeisten 4 vuoden aikana ollut jo tarpeeksi, sain ristikseni vielä kipuilla ex-miesystäväni ja kollegani itsemurhaa viimevuoden vaihteessa. Turvallisuuden tunnettani järkytti syvästi seurata mielenterveysongelmaa ihan viereltä. Eikä mikään yhtäkkiä ollutkaan kuten ennen.

Näissä vuosien pyörremyrskyissä olen joutunut tutustumaan niin ympäristön haukkumisiin, aiheettomiin syyttelyihin, katkeruuteen, kuin tuntemattomienkin vihaan. Vaan olenpas vastapainona sitten kyllä saanut kokea myös äärimmäistä sympatiaa ja rakkauttakin. Jyvät erottuvat akanoista. Fiksut pikkusieluisista. Ja ne, keillä on oikeasti myötätuntoa pahan olon syihin, eikä vain automaattireflektioita seurauksiin. Olen lopulta kuitenkin vain yrittänyt pelastaa myrskyn keskellä itseni hengissä pinnalle. Että tytöilläni olisi äiti vielä huomennakin.

Olen viime vuosien aikana löytänyt itseni uudelleen ja ne tärkeät onnellisuuden lähteet. Käynyt psykologilla juttelemassa ahdistuksiani ja opetellut itselleni armolliseksi. Itkenyt ja nauranut varmaan enemmän kuin koskaan. Käynyt hierojalla poistattamassa pahan olon myrkkyjä elimistöstäni pois. Ja huomannut ketkä pysyvät lähellä ja kenen seurassa on helppo olla. Konmareillut aivan vaistomaisesti, puhdistanut pöytää.

Suurin muutos lienee paskan siedossa. Enää en siedä vihapuheita, ruikuttamista, negatiivisuutta, kaikesta valittamista juuri yhtään. Mutta en jaksa niihin kyllä enää ottautuakaan, enkä yrittää muuttaa uppiniskojen asenteita. Olkoot. Kävelen mielummin pois, ignooraan typeryydet ihan kympillä. Maailma ei ole minun pelastettavissa, eikä kaikkeen tarvi jaksaa. Muiden asenteita ja mielipiteitä ei minun tarvitse sietää. Ne eivät kuulu minulle, enkä niistä ole vastuussa. Nyt valitsen taisteluni ja maailmanparantamisen kohteeni huolella. Valitsen ympärilleni ihmisiä, joilla kivikot näyttäytyvät haasteina, ei ongelmina. Käännän katseeni tietoisesti iloon, en ruttuun. Asioihin, joihin voin konkreettisesti vaikuttaa voimieni, arvojeni ja elämänkatsomukseni puitteissa, en mahdottomiin kivirekiin.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kaiken tämän jälkeen löysin kuin löysinkin lähelleni ihmisen, joka voimaannuttaa minua enemmän kuin kuluttaa. Ihmisen, jonka tiedän olevan siinä, vaikka tapahtuisi mitä, joka haluaa luoda ympärilleen pelkkää hyvää. Tällä taustallani voitte uskoa että osaan sitä arvostaa. On kertakaikkisen ihanaa elää tällaisen ihmishelmen rinnalla. Miehen jolla on herrasmiehen tavat, joka huomioi tunteesi ja ajatuksesi, on äärettömän lojaali ja luotettava, ajattelee meidän molempien parasta ja haluaa rakentaa meidän yhteistä hyvää. Antaa ilmaa ja hyväksyy sellaisenaan. Kunnioitus, arvostus ja rakkaus on aina vastavuoroista, eikä sitä pidä koskaan pitää itsestään selvänä. Koska se ei sitä ole.

Nyt voin olla varma että 2017 tulee olemaan loppuelämäni ensimmäinen hyvä vuosi.
Ja se on kertakaikkisen ihanaa. Tervetuloa tulevaisuus!
Keltainen valo ja ilon säteet.

On elämä maraton

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Mon, 15 Aug 2016 07:53:00 +0000

VIERAILEVANA BLOGISTINA “ELÄMÄN MARATOONARI”

”On elämä maraton – alkumetreiltä maaliin mun kovaa juostava on”, laulaa Kaija Koo. Elämä on maraton, jonka pituuteen ei voi vaikuttaa. Sen sijaan parisuhde on maraton, jonka pituus on ennen kaikkea tahdon asia.

Olen tänä keväänä saanut seurata pitkässä parisuhteessa elävän opiskeluaikojen tuttuni FB-päivityksiä hänen ja miehensä kuukausittaisilta deiteiltä, jotka perustuvat tuttavani miehelleen antamaan joululahjaan: Tänä vuonna joka kuukausi he tekevät yhdessä jotakin sellaista, mitä he eivät ole koskaan aiemmin (yhdessä) tehneet. Kerroin tästä miehelleni ollessamme perheemme kanssa katsomassa kesäkuisen Paavo Nurmen maratonin lähtöä, ja hän totesi, että emme ole juosseet koskaan yhdessä maratonia. No joo, emme myöskään erikseen. Ainoa vain, että vain toinen meistä juoksee ja toiselta – selkäleikatulta mieheltäni – se on kiellettyä.

Sittemmin aloin miettiä asiaa. Me emme ehkä ole JUOSSEET yhdessä maratonia tai puolikasta, mutta me olemme kyllä KULKENEET yhdessä puolimaratonin, vuosissa. Elokuun lopussa tulee nimittäin täyteen 21 vuotta ensitapaamisestamme, josta lähtien olemme kulkeneet jotakuinkin samaa matkaa tätä elämän maratoniamme. Tuo aika on itse asiassa puolet meidän kummankin elämästämme, joten aloin oikein miettiä tätä juoksuamme.

Puolikkaamme lähtöhetkellä tunnelma oli vähintään yhtä henkeäsalpaava kuin Paavo Nurmen lähtöviivalla, jänisten erivärisine ilmapalloineen ja odottavine tunnelmineen. Siinä vaiheessa ei varmaan oikein vielä tiennyt miten pitkä taival oli edessä, tai juostaisiinko se yhdessä alusta loppuun. Kuntoa ja nuoruuden intoahan ei puuttunut. Jos vain loukkaantumisilta vältyttäisiin, ehkä se taival taittuisi. No, eihän niiltä vältytty. Se yksi selkä leikattiin, mutta juoksu jatkui; ja vauhdissa on synnytetty pari lastakin. Yksi koirakin juoksi rinnalla 13,5 vuoden taipaleen. Matkan varrella on jouduttu näkemään myös läheisten ihmisten juoksujen loppuja, heidän elämänsä maratoneilla.

Olosuhteet tällä taipaleella ovat vaihdelleet kuin säätila Suomen kesässä. Välillä on paistanut ja välillä myrskynnyt, ja taivas lyönyt tulta. Mutta Kari Tapion sanoin: ”Myrskyn jälkeen on poutasää.” Niin on ollut. Työmatkapyöräilyn suhteen tituleeraan itseäni hyvän sään pyöräilijäksi, mutta maraton-säätä ei voi valita.

Sponsoripaidatkin ovat vaihtuneet työpaikkojen vaihdosten myötä, mutta tämä tiimi on säilynyt. Välillä toinen on juossut edempänä, toista perässään vetäen, tai sitten se toinen on vaan tullut perässä siellä imussa. Voi olla, että toinen on myös työntänyt toista edellään, mutta pääasiallisesti askelet ovat kulkeneet rinnakkain ja ainakin niin että toinen on koko ajan näköetäisyydellä. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” – juoksutiimiä ei ole vaihdettu.

En ole mikään pitkän matkan juoksija. Juostuani ensimmäistä kertaa 10 km asuinkaupunkini syysmaratonilla, mietin maalissa että kuka hullu lähtee vielä toiselle kierrokselle, puolikasta taittamaan. Nyt lähestyn puolikkaan maalisuoraa ja tästä kai pitäisi jatkaa nyt toiselle puolikkaalle? Tämä on nyt se tahdon asia. Etenemisvauhti tuskin tulee olemaan sama kuin ensimmäisellä puolikkaalla, mutta olenko tyytyväinen tiimiini? Juhlimmeko tätä ensimmäistä puolikkaan saavuttamista yhdessä vai erikseen? Olemmeko valmiita treenaamaan juoksukuntoa ja –kestävyyttä myös seuraavaa etappia varten? Entä olemmeko valmiita auttamaan toisemme yli maaliviivan?

Elämän maratonin pituudesta ei voi koskaan tietää, mutta jos elinvuosia riittää, juoksemmeko ne läpi yhdessä? Noin yleisesti ottaen, moni varmaan tässä vaiheessa vaihtaisi hetkeksi sprinttilajeihin ja palaisi pitkiin matkoihin myöhemmin, mahdollisesti uudessa tiimissä. Mutta paraneeko tiimi vaihtamalla? Tuoko juoksukisan vaihdos piristystä elämään? Tottakai maisemanvaihdos on aina hyväksi mutta jos ajattelee pitkällä tähtäimellä, eikö se, että tietää ja tuntee jo juoksureitin ylä- ja alamäet ja osaa varautua niihin, vain paranna suoritusta edelliseen kierrokseen verrattuna?

Ja ainahan voi tehdä jonkin asian toisin – vaikka juosta myötätuulessa takaperin.

Valmis vapauteen, kiire suhteeseen

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Thu, 10 Mar 2016 14:08:00 +0000

VIERAILEVANA BLOGISTINA "LEMPEÄ MIES"

Milloin on valmis, vai onko aina valmis? Onko se valmius vain sattumaa, vai onko siihen olemassa ohjeita? Onko jokaisen manuaali tietyssä pisteessä elämää sama, vai onko se aina täysin eri?

Olen ollut huomaavinani tietynlaisia lainalaisuuksia ihmisten käytöksessä. Erossa, siitä toipumisessa ja uuteen suhteeseen astumisessa. Esimerkkejä onnistuneista suhteista heti välittömästi eron jälkeen on monenmoisia, ja ne kyllä kumoaa psykologien suositukset ja lainalaisuudet alleen. Silti.

Monesti narsisti tarkoittaa samaa, kuin ex-puoliso. Etenkin näin jo ruuhkavuodet taakseen jättäneillä naisilla. Oma elämä tuntuu puhjenneen kukkaan ja vapaus siivittää menoa. Ex on paska, kunnes ne aiemman suhteen aikaiset ongelmat hiipivät uudestaan elämään. Eihän sen niin pitänyt mennä.

Eroa seuraa vauhtikausi. Nainen tuntee elävänsä kuin sadussa. Miehet ihailevat ja puhelinnumerot vaihtuvat. ”Mulle tarjottiin drinkki, vilpitöntä, wau.” Onko se enää tottakaan, kun pidetään kauniina, viehättävänä ja etenkin haluttavana. Hypätään ajassa taaksepäin ja katsotaan eri kamerasta. Mitenköhän se ex siellä kotopuolessa onkaan kohdellut armastaan, kun perus luonnonlakien toteutuminen, tai niiden näkeminen ja kokeminen tuntuu niin hienolle. Onko ne kehut ja paijaukset alkuhuuman jälkeen vaihtuneet harmaaseen arkeen, tai jopa vieläkin tummempaan menoon? Onko se nainen tullut itsestäänselvyydeksi, ja miksi parisuhdekulttuuri on muovautunut tuollaiseksi?

Naiset saavat baarista miehiä huomattavasti helpommin, kuin mies naisia. Piste. Se mitä miehet hakevat ja mitä naiset hakevat, eivät aina kohtaa. Miesten hakemat CV:t saattavat olla hyvinkin suppeita tuossa Rakkauden Live Linkedln:ssä. Se sama CV kelpaa myös aamulla. Naiset kirjoittavat useasti seuralaispalveluiden profiileissaan: ”En harrasta yhden yön juttuja.” Entäpä, jos eka treffit natsaakin siihen malliin, että päädytään miehen tavoitteisiin ja mies ei sitoudukaan noudattamaan tuota profiilin suositusta. Mies lähtee todennäköisesti itsetunto koholla kohti seuraavaa etappia ja nainen ottaa asian miten ottaa. Eron jälkeen se saattaa tuntua jopa hylkäykseltä ja itsetunto voi kärsiä. Toisilla se taas nostaa sitä itsetuntoa, mutta kuitenkin vain hetkeksi. Siitä saattaa tulla jopa salailun aihe naiselle, kaveritkaan ei saa siitä tietää. Miehet taas kertovat kavereilleen sängynpäätyrasteistansa rintaansa röyhistellen, egoillen. Ja näin ihan hamaan loppuun saakka, elleivät havahdu hereille. Todennäköisesti eivät havahdu.

”Ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa.” Näin viisastelee Toni Wirtanen Apulannan biisissä. Joskus on tästäkin aiheesta käyty keskustelu puolitutun eronneen naisen kanssa. Sellaisen naisen, jonka ex oli saanut naisen kadottamaan itsensä ihan kokonaan. Tästä seurannut ero oli saanut elämän puhkeamaan kukkaan ja nimenomaan ihmistä-pitkin-matkustaminen oli ollut se paras onnellisuuden ja itsensä löytämisen reitti. Useat eron jälkeiset lyhyehköllä aikavälillä solmitut ”parisuhteet”, muutamien irtosuhteiden saattelemina, olivat saaneet tuntemaan hyväksyntää ja sitä, että voi olla ihan hyvä tyyppi ja ihana haluttava nainen. Kuitenkin monta eroa lyhyen ajan sisällä ja vieläpä parisuhteista. Eroa. Parisuhteista. Kaikki ne ovat jättäneet jälkensä varmaan myös pahassa. Itse määrittelen pahan tässä tapauksessa niin, että Tinder-profiilissa lukeva: ”Haluan nopeasti kahville”, kertoo ajantajun vääristymisestä sen suhteen, kuinka paljon suhteen hakemiseen on aikaa käytettävissä tässä elämän osa-alueiden aikajaossa.

Mihin jäi se itsensä löytäminen? Arvot, vaatimukset ja toiveet. Entäpä, jos nämä miehet olisivatkin olleet salakavalasti samanlaiset kuin se narsistinen ex’kin. Olisivat osoittaneet matkan itseen eri suuntaan osoittavilla viitoilla. Latistaneet ja ottaneet valtaansa. Käyttäneet jopa tilannetta hyväkseen. Voikohan siinä Tonin lurituksessa olla siltikin pienoinen viisaus. Joskus voi olla fiksua hiljentyä elämään ilman sitoumuksia toisiin ihmisiin. Hakea itseään, arvojaan ja rajojaan. Oppia menneestä ja ajaa se tieto itseensä. Ohjelmoida itsensä uudestaan ja deletoida ne tietoiset huonot puolet.

Itse en näe ystävyyssuhteita, tai kaveruussuhteita ongelmallisina eronneille. Päinvastoin. Välitön parisuhde puolestaan voi viedä melkein mihin suuntaan vaan. Se on riski, jota ei kannata heti ottaa.

Ystäväni. Pitkästä liitosta eronnut fiksu ja ajattelevainen nainen. Sen etäinen, kylmä ja dominoiva ex on alkanut tuntumaan kiltille ja turvalliselle. Oikeastaan tosi hyvälle isälle. Jopa hyvälle tyypille. Mutta. Joku siitä puuttuu. Nykyinen mies tarjoaa kainalon, joka on taivas. Kaikki muu tuntuukin vievän sitten sinne toiseen paikkaan. Mutta kun se edellisen pitkän suhteen suurin tyhjiö täyttyy tuolla kainalolla, niin sehän riittää. Tai sille se tuntuu. Rikotut huonekalut ja muut raivokohtaukset ovat vain sivuseikkoja, sillä nyt on vihdoinkin oma kainalo. Ja myös sosiaalinen status on turvattu, sillä nyt ollaan kunniakkaasti parisuhteessa. Ja koska ystävätkin ovat parisuhteissaan onnistuneet, tätä parisuhdetta ei saa mokata. Välillä harkitaan avun hakemista terapiasta, vaikka suhde on vasta nuori. Ja apua harkitaan omalla kohdalla, koska halutaan muuttua enemmän miehen tarpeita kunnioittavaksi. Ja tämä naiselta, joka on kiltein, herttaisin ja jokaisella muulla elämän osa-alueella fiksuin ja järjestelmällisin. Ja ehkäpä juuri siksi.

Meidän parisuhteita ja niihin syntyviä kulttuureja ohjaa vahvasti omat lapsuudesta saadut tekijät. Henkilökohtaiset tunnelukkomme ovat negatiivisia ja yleensä väärään suuntaan ohjaavia ohjureita myös parisuhteessa. Jos lapsena on kokenut kannustavuuden sijaan jonkin muotoista alistamista, on todennäköistä että alistuu helposti myös aikuisiällä. Opitun mallin mukaan pääsee vähemmällä, kun ei pistä vastaan. Jos kokee puolestaan liian jyrkkää oikeutusta omiin kyseenalaisiin toimiinsa, vaikka ne olisivatkin vastoin monia ulkopuolisia näkemyksiä, voi sisäisenä riesana olla oikeutuksen tunnelukko. Sen syntyyn on voinut johtaa monetkin ulkopuoliset tekijät. Kuten vajavuuden, tunnevajeen, ulkopuolisuuden tai alistumisen tunnelukkoa kompensoivat tekijät.

Kun nämä kaksi tunnelukkoa kohtaavat parisuhteessa, kaaos voi olla hyvinkin valmis. Pahinta lienee, että ne vetävät vielä toisiaan puoleensa. Alistettu haluaa tottumuksesta tulla alistetuksi ja alistaja kokee kumppanin helpoksi. Voikohan parisuhdenarsisteja tehtailla vääränlaisilla liitoilla ja huonoilla yhteensattumilla?

Tunnelukkojen tieteelliseen taustaan kantaa ottamatta, niistä saa lisätietoa osoitteesta www.tunnelukkosi.fi. Itse sain selityksen moneen negatiiviseen toimintatapaani noihin perehtymällä. Sen testin tulokset tuntui myös huomattavasti uskottavemmille, kuin horoskooppien.

”Rakastu silloin kun olet valmis, älä silloin kun olet yksinäinen.” –Joku runoilija

Kupla

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sun, 06 Mar 2016 22:02:00 +0000

Ihmiset päästävät toisiaan lähelle aivan eri skaaloilla. Itse hölpöttelen henkilökohtaisemmin kuin moni muu. Päästän todella lähelle helposti, eikä minulla ole hankaluutta jutella vaikeistakaan asioista puolituttujen kanssa. Olen avoin kuin kirja. Liiankin. Mutta se syvä läheisyys onkin sitten ehkä tiukemmassa kuin muilla. Se, että pääsee ihon alle, vaatii hyvin paljon. Siellä on harva käynyt. Teflonkartioni on pieni ja ytimessä kiinni, ja todella liukasta tekoa.

Voisi ajatella, että ihmisen lähelle päästäminen on hieno juttu. Että kun antaa itsestään paljon, saa paljon. Hyvää. Nimenomaan hyvää. Että pääsy sisimpään asti, olisi kunnianosoitus ja iso asia. Luottamusta vahvimmillaan. Että kenelläkään ei ole häpyä alkaa käyttämään lähelle pääsyään hyväksi. Näin voisi ajatella.

Mutta kun pääsee puhkaisemaan toisen ihmisen kaikkein intiimeimmän kuplan, tapahtuu joidenkin kanssa kummia. Häveliäisyys katoaa. Kohteliaisuus katoaa. Kunnioittava käytös murenee. Jotkut katsovat oikeudekseen häpäistä, haukkua ja panetella juuri sitä kerran henkisesti lähelle päästettyä ihmistä, aivan kuin tämä ihminen yhtäkkiä olisi omaa omaisuutta. Saavutettu saalis, sulka hattuun. Että voitettuaan luottamuksen sille saisikin sanoa mitä vain, purskauttaa omat pahan olon finninsä päin toisen naamaa. Mutta edes se syvä yhteys ei kuitenkaan tuo velvollisuutta ottaa vastuuta toisen pahasta olosta. Se voi velvoittaa auttamaan, mutta vastuu omasta onnellisuudesta on kuitenkin aina henkilöllä itsellään.

Voin hyvin samaistua vainottujen ja kiusattujen maailmaan. Kuinka kerran lähelle päästämästään ihmisestä ei pääsekään eroon, vaikka kuinka haluaisi. Kuinka kuplan ulkopuolelle työntäminen onkin aivan eri asia kuin sisälle päästäminen. Kuinka vaikeaa on etäisyyden ottaminen läheisyyden jälkeen. Rakkauden tappaminen, etäisyyteen pakottaminen, kun toinen ei sopinutkaan sinne ihan sisimpään. Miten rakentaa kupla takaisin, miten saada ihminen työnnettyä takaisin sinne käsivarren mitan päähän, hieman neutraalimmalle puolelle?

Rakastaminen on uhkarohkeaa, pelottavaa ja addiktoivaa. Kerran rakastamaansa on melkein mahdoton saada syväetäisyydeltä pois. Ainakin se vaatii aivan mahdottomasti energiaa. Mutta kaiken riskin uhallakin, se tarve saada yksi ihminen todella lähelle, se on iso. Kymmenen läheistä ystävää teflonin ulkopuolella ei vain ole sama asia, kuin se yksi tärkein siellä sisällä. Ilman sitä yhtä, olen aina yksinäinen jollain tasolla.

Hei sinä siellä! Juttele itsesi minun kartioni sisään, täytä se naurukuplilla ja lämpimällä ololla. Sinne saa jäädä asumaankin, jos tunnet olosi siellä kotoisaksi :)

Tarja pääsee taivaaseen

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sat, 27 Feb 2016 18:27:00 +0000

Muistatteko sen lempiaineen koulussa, minkä tunneille oli aina kiva mennä? Open kanssa synkkasi ja opetusta seurasi mielellään, korvat höröllä. Läksytkään eivät haitanneet ihan hirveästi, koska niitä teki ihan muuta maailmaa huomaamatta, jopa yli pyydetyn määrän. Aine, jossa ahaa-elämykset kruunasivat mielihyvän, jonka kotitehtävistä tuli poikkeuksetta hyvä mieli.

Minä jätin nämä mukavan aineen tehtävät aina viimeiseksi. Oikein odotin, että pääsen ratkaisemaan arvoituksia ja hoksaamaan asioita. Oppimaan lisää. Minulle matematiikka oli aina se helpoin aine, josta selviydyin pienimmällä vaivalla. Eihän siinä tarvitse edes lukea tolkuttomia määriä sivuja tai muistaa ulkoa paljoa asioita. Riittää kun oppii ne perusperiaatteet hyvin. Muu kulkee päässä mukana ihan itsestään. Loogista ajattelua kun on sen opittuaan vähän hankala unohtaa.

Liekkö se vaivan minimointia vai elämän optimointia, että päätin valmistuakin sovelletun matematiikan laitokselta. Ilman pienintäkään aikomusta esimerkiksi opettaa kyseistä ainetta koulussa. Nuoren vankkumattomalla tulevaisuudenuskolla ajattelin, että tutkinnolla on joka tapauksessa väliä. Ja niinpä on ollutkin.

Työelämässä olen poikkeuksetta hyötynyt systemaattisen analysoinnin ja jäsentelyn perusperiaatteista hoitaessani tuotehallinnan ja markkinoinnin tehtäviä. Looginen johdonmukaisuus ja kriittinen ajattelu saa valitsemaan vaihtoehdoista parhaan ja luotsaamaan laivaa oikeaan suuntaan. Projektihallinnassa oleellisia vahvuuksia ovat pitkäjänteisyys, kurinalaisuus ja keskittymiskyky. Matematiikan opettamia taitoja kaikki. Jonkunasteinen taloushallinnonkaan ymmärtäminen ei ole niin työ- kuin siviilielämässäkään pahitteeksi, ymmärtääpähän toimarin ja talousjohtajankin keskusteluista jotain, ehkäpä sitä hallitustakin joskus.

Eikä nykyvempeleidenkään keskellä selviä ilman pientä sisäistä datanörttiä. Aina ei kerkiä odottamaan että lapsetkaan kaikkea opettaa. Matemaattinen yleissivistys antaa joka tapauksessa huomattavasti vapautta ja elämänhallintaa lisää, kun kaikkien arkipäiväistenkään ongelmien ratkomisia ei tarvi aina ulkoistaa tai alihankkia.

Ja sitten se kysymys: Miksi Tarja pääsee taivaaseen? Deduktiivisen päättelyn esimerkin mukaisesti:

Kiltit tytöt pääsee taivaaseen, punapäät minne vain.
Tarja on kiltti tyttö.
Tarja pääsee taivaaseen.

Päättely ja ajattelu on ihmisen perustarpeita, osa filosofiankin muotoa. Eikä ilman ajattelua enää nykymaailmassa tahdo oikein pärjätä. Lukekaa siis matikkaa. Siitä saattaa olla yllättävääkin hyötyä tulevaisuuteen. Kaikki eivät yllä ministeriksi asti ilman sitä. Ja vaikkei ihan ministeriksi aikoisikaan, oppii ainakin olemaan täsmällinen, tunnollinen ja tarkka. Ei hullumpia taitoja nämäkään.

Tsemppiä tuleville ylioppilaille kirjoituksiin - kirjoittakaahan myös se matikka!

Juissii

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Tue, 10 Nov 2015 19:42:00 +0000

Olen huomannut ahdistuvani aika tavalla, jos lähelläni on ihminen, joka vaatii minun läsnäoloani 24/7. En pysty olemaan koko ajan läsnä, koko ajan jollekin olemassa. Tarvin omaakin aikaa, yksin olemista ja puuhailemista. Olen aina nauttinut matkoista, leffoista ja menemisistä myös yksin. Olen jokinlainen symbioottinen erakko. Kaikkeen en aina tarvitse toista ihmistä, mutta jonkun olisi ihana olla kuitenkin se kaikista tärkein, joka eläisi elämäänsä samaa matkaa. Ei kylki kyljessä koko ajan, vaan samaan suuntaan, sovitellen. Käsi kädessä, vaikka välillä vähän kauempanakin.

Jos toinen ihminen on läsnä, samassa tilassa, kuulomatkan päässä, monitoroin jollain tasolla ilmapiiriä koko ajan. Tunnen helposti jonkinlaista painetta miettiä miten toinen voisi paremmin, mitä minun pitäisi tehdä, odotetaanko minulta jotain. Onkohan toisella nälkä, kylmä, mukavaa, hyvä mieli vai painaako ajatuksiaan joku. Vaatii paljon aikaa ja yhteistä historiaa, että osaan löysätä hieman ja ottaa yhteiselon rennommin. Luottaa siihen, että toisen on hyvä, vaikka vain olen. Että toinen osaa ottaa vastuun omasta onnellisuudestaan, minun vierelläni. Pyytää ja vinkata, jos jotain on vailla. Ilman että minun pitäisi tehdä aloite, älytä ja ennakoida.

Sillä tätä ei useinkaan tapahdu. Olen niin kyllästynyt näihin ääneen lausumattomiin viesteihin, jotka minun pitäisi ymmärtää kuin taikaiskusta. Olen kyllästynyt miehiin, jotka tarvitsevat minut kainalosauvakseen kävelläkseen eteenpäin. Olen kyllästynyt MeidänKupla -suhteisiin, joissa halutaan omistaa, hallita ja kontrolloida. Tukahduttaa. Imeä minusta kaikki mehut. Hengittää niin lähellä, että ainoa mitä vedät keuhkoihisi on toisen hiilidioksidi.

Onko olemassa parisuhteita, joissa itsenäiset, toisiinsa luottavat aikuiset osaisivat olla yhdessä ilmavasti, nauttien läheisyydestä ilman että toisen fyysinen läheisyys on jokahetkinen pakko? Mielestäni henkinen läheisyys on miljoona kertaa tärkeämpää, ja sen tuntee matkankin päästä. Fyysisesti lähellä, mutta ymmärtämättömänä, saa tukehtumaan. Läheisriippuvaisuus tukahduttaa kaiken kauniin.

Haluaisin ihmisen elämääni, mutten omakseni. Haluaisin vierelleni itsenäisen ihmisen, en itsensä uhraavaa suorittajaa tai hyväksyntää hakevaa marttyyria, jolle mikään ei kuitenkaan ole tarpeeksi, hyvää, eikä riittävästi. Minua ei tarvi pelastaa, enkä ole autettava, minä pärjään myös yksin. Mutta osaan myös ottaa apua vastaan ja olen mielelläni autettavana. Mutta en "tarvi" sitä. Tarvin läheisyyttä, en pelastusta. Miksi sitä on niin vaikeaa hyväksyä? Miten naisen vahvuus ja itsenäisyys voivat edelleenkin olla jotain niin uhkaavaa ja pelottavaa? Miten kunnioittava käyttäytyminen tuntuu olevan niin vaikeaa silloin, kun ei voikaan katsoa naistaan alaspäin? Eikö tasavertainen ole tasa-arvoisen yhteiskunnan tavoitelluin ideaali?

"Honey - älä vedä musta kaikkee juissii, mä haluun vain lempeästi rakastaa."

- - -

Tuntuuko sinusta, että aina annat enemmän kuin saat?
Ihmetteletkö mikseivät muut näe sinun tarpeitasi yhtä hyvin kuin sinä heidän?
Vihaatko kritiikkiä, puolustaudutko helposti?
Suututko, jos apusi ei kelpaa?
Tunnetko olevasi vastuussa muiden tunteista?
Haetko jatkuvasti hoivaa ja hyväksyntää?

Nämä ja muita pohdintoja löytyy täältä:
Läheisriippuvaiset ry: http://laheisriippuvaiset.com
Oireet.fi: http://www.oireet.fi/laheisriippuvuus.html
Terapiatalo: http://terapiatalo.com/blogi/monimutkainen-laheisriippuvuus/

Rakkautta puhtaimmillaan

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sun, 06 Sep 2015 14:44:00 +0000

Mieti ihmistä, kenestä et koskaan haluaisi luopua. Kenelle katat tuoksuvat ruuat pöytään hymyssä suin, kenen tyynyä pöyhit illalla jotta toinen nukkuisi mahdollisimman hyvin, sipaiset poskea hellästi kun kuljet ohi. Mieti, kuinka hänelle kommunikoit. Haluatko rohkaista ja kannustaa, uskoa toisen osaavan ja pystyvän, kehua hieman enemmänkin kuin olisi välttämätöntä? Haluatko olla olkapäänä, ojentaa nenäliinaa, puhaltaa haavaan tai vetää ylös suosta kun toinen rämpii? Haluatko nähdä toisen vahvuudet aina ensin, nähdä ihmisen hyvä, katsoa toista silmiin niin että lämpö paistaa läpi? Haluatko olla aina tavoitettavissa, se ensimmäinen ja myös viimeinen oljenkorsi, kun siipi koskettaa maata?

Mitä on aito rakkaus? Toisen tuntemista muita syvemmin ja läheisemmin, kunnioitusta ja sen näyttämistä, väsymätöntä luottamusta toisen aitouteen, rehellisyyteen ja vilpittömyyteen, halua olla lähellä ja tehdä toiselle hyvää. Vahva tunne siitä, että tämän ihmisen haluan pitää elämässäni ja tämä ihminen myös haluaa minulle kauniita asioita. Rakkaudessa yhteinen tavoite on olla silottamassa toisen matkaa, tehdä yhteisen hyvän eteen töitä ja ajatella toisenkin puolesta.

Rakastamaansa ihmistä haluaa kohdella hyvin. Mietin yllä olevaa kuvausta suhteessa lapsiini. Ei ole mitään eikä ketään, joka saisi minut laittamaan itsensä heidän edelleen. Olen heille aina läsnä, olemassa, kuuntelemassa, tavoitettavissa, luokseni saa aina tulla. Mutta samanlainen rakkaus pitäisi huokua myös parisuhteissa. Myös puolisolleen pitäisi muistaa ja haluta tehdä niitä pieniä rakkauden tekoja huomaamattaan, vain ilahduttaakseen. Puhua kauniisti, kunnioittaa myös sanoillaan. Läsnä pitäisi olla halu ajatella toisen hyvinvointia aina vähän pykälää pidemmälle. "Onhan sinulla avaimet mukana?" -kysymys ei ole kontrollointia eikä holhoamista, vaan pumpulin levittämistä kuoppaiselle tielle. Toisen tekemisten tietäminen ei koskaan ole kyttäämistä, vaan vilpitön halu olla tavoitettavissa aina kun tarve vaatii, saavillinen pumpulia peräkontissaan. Lupaus olla se yksi ihminen maailmassa, joka on ja pysyy.

Rakkaus on kuitenkin myös oman hyvinvoinnin ajattelemista. Liiallinen uhrautuvuus ei koskaan tuo mitään hyvää. Toisen elämän eläminen hänen puolestaan kuihduttaa yhden elämän kokonaan pois. Yksissä nahoissa kun ei mahdu elämään kahtaa ihmistä. Samahan se on lastenkin kanssa. Niiden pitää elää ja kokeilla siipiään ihan itse, takataskussa varmuus siitä, että äiti tai isä on aina kuitenkin heille olemassa. Rakkaudessa ei pidä tyytyä mihinkään muuhun kuin hyvään, kunnioittavaan ja ihmisarvoiseen, koska muuten se ei ole rakkautta, vaan jotain ihan muuta.

Mikä ihana rakkaus - niitä puhtaimpia, pyyteettömimpiä ja syvimpiä tunteita mitä maailmassa on.

Tahdikas

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Wed, 27 May 2015 13:06:00 +0000

Nykymenossa minua häiritsee joskus ihmisten tahdittomuus. Hetkittäinen käytöstapojen unohtaminen, itsekkyys ja täydellinen tilannetajun, samaistumisen ja myötäelämisen puute. Vapaa sana on jostain ihmeellisestä syystä muuttunut kuin oikeudeksi pasauttaa mitä tahansa suoraan, häpeilemättä, ilman minkäänlaista itsekontrollia. Mielipiteen vapaus, internetin näennäinen avoimuus ja nyky-yhteiskunnassa korostunut individualistien sparraaminen on ajanut tilanteeseen, missä asiallisuus ja tahdikkuus onkin kärsinyt inflaation.

Vai onko meillä niin kiire sanoa oma mielipiteemme asioihin, ettei keritä yhtään miettiä sanomistemme vaikutuksia laajemmin, nukkua yön yli? Onko elämisen sykli vienyt meiltä harkintakyvyn? Twitterfiidi kun katoaa massaan minuuteissa ja terävät sutkautukset voivatkin jäädä sitten ilman jatkotwiittauksia. Apua! Ja huomenna onkin jo ihan uudet aiheet, mihin pitää keritä kärkijoukoissa kommentoimaan, sanomaan se oma tärkeä mielipide, olemaan esillä. Eilisen puheenaihe kun on jo eilistä, painettu lehti toistaa antiikkia. So old school.

Minua kuitenkin ärsyttää tällainen pikareagointi asioihin aina vain enemmän. Jokaisen ihmisen ei tarvitsisi henkilökohtaisella tasolla aina pyrkiä reagoimaan asioihin kuten yrityksen kriisiviestintäjoukkojen. Asiallista olisi, jos aina ymmärtäisimme pysähtyä hetkeksi katsomaan hieman oman navan ulkopuolellekin, ennen tekoja.

Vai mitä olette mieltä suosituimmista keskustelufoorumeista ja niiden laadusta? Pikaistutaan ja puhalletaan tuohtuminen sekunneissa ulos. Tai facebookista, missä toisinaan kilpaillaan siitä, kuka on ihkuttamassa kaveripäivityksiä muita nopeammin. Ensimmäinen peukku ja sydän huomataan aina vahvimmin, niinkö? Onhan se toki omanlaistaan viihdettä ja aikansa kuvaa, mutta silti...

Kunkin elämäntapa on toki oma valinta. Toivoisin vain, että se olisi silti aina tahdikasta ja toiset ihmiset huomioon ottavaa. Aina ei myöskään tarvitsisi kuplia pinnalla. Viestimien äärellä päivystäessä kun saattaa jopa unohtaa elämänsä niiden ulkopuolella.

Välillä saattaa tehdä myös todella hyvää uppoutua vaikka astangaan ja antaa ujjayi-hengityksen rahista. Keskittyminen bandhoihin ja asanoihin voisi tehdä sinullekin hyvää. Kokeileppa! Kuukauden kokemuksella voin vain lämpimästi suositella!

Hyväksi vai pahaksi?

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sat, 11 Apr 2015 12:16:00 +0000

Olen viimeaikoina miettinyt paljon hyväksikäyttöä, mitä se on. Jotenkin ajattelen, että esimerkiksi rakkaussuhteessa sellaista harvemmin esiintyy. Toisellehan haluaa vilpittömästi tehdä hyvää, aivan ilman vastetta ja palkkio-odotusta, eikö niin? Rakkaalleen tuo vaikka kuun taivaalta, eikä se koskaan tunnu hyväksikäytöltä tai että itseä riistettäisiin millään tavoin. Riittää, että näkee toisen ilon ja onnen. Ja riittää, että tekeminen on oma-aloitteista ja täysin vapaaehtoista. Vaatimalla kun harvemmin saa vastikkeetonta hyvää. Ostetut palvelut kun ovat aivan jotain muuta.

Vastikkeeton hyvän tekeminen on tavattoman palkitsevaa elämän muillakin alueilla. Hyväntekeväisyystyö, vapaaehtoistyö, spontaani auttaminen. Sellaisesta tulee aina väistämättä hyvä olla, lämmin sisälle. Olen nyt jonkin aikaa ollut siellä MLL:n lasten ja nuorten puhelimessa päivystäjänä. Vaikka päivystykseen kuluu aikaa ja vaivaa, ja nuorten kipuilua on välillä raskastakin kuunnella, on sieltä palatessa aina ihan tosi hyvä olo. Olen ollut hyödyksi jollekin, ehkä auttanut jossain. Palkallisena päivystäminen tuntuisikin jo työltä - ja ehkä se ei olisi sitten enää niin palkitsevaakaan? Käyn myös säännöllisesti luovuttamassa verta. Aina voin ainakin ajatella, että verelläni pelastetaan jonkun henki. Tai ehkä sillä ainakin nopeutetaan paranemista. Jotain hyvää se aikaansaa kuitenkin. Lapsilleenkin tekee päivittäin kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista, eikä ikinä tulisi mieleenkään olla niitä auttamatta kaikessa missä vain voi.

Mutta voiko hyvän tekemistä vaatia? Voiko esimerkiksi parisuhteessa olla ääneen sanomattomia suoritteita, joita toinen saa olettaa tehtäväksi? Voiko toista velvoittaa toimimaan juuri tietyllä tavalla, omien tarpeiden ja toiveiden mukaisesti? Kuka sellaisen valtuutuksen antaa ja missä vaiheessa suhdetta? On itsestään selvää, että osallistutaan, autetaan ja toiselle tehdään hyvää. Mutta voiko tekoja kuitenkaan vaatia? Minusta paras ihmissuhde pitäisi olla niin selkeä ja puhtaan helppo, että siinä tuntuu kuin olisi tullut kotiin. Ei tarvi arvailla, eikä ihmetellä. Ja että yhdessä touhutaan niin, että lopputuloksena on vain tajuttoman hyvä olo. Molemmat tekee asioita ilman aineellisen tai aineettoman budjetteja. Ollaan ja vain nautitaan siinä ollessa.

Jonkinlaista hyväntekemistä voi vaatia mielestäni yhteisöissä, joissa ollaan vastikkeellisesti paikalla. Palkkaa vastaan pitää osallistua ja kantaa korsi kekoon. Urheiluseuroissa saadaan maksualennuksia juuri osallistamalla vanhemmat. Taloyhtiöissä säästetään kiinteistöhuollon maksuista, kun jokainen hiekottaa sen oman pihatienpätkänsä. Verkostoissa toimiessa tulee ehkä sitä aineetonta hyvää, joka kannattelee jatkamaan.

On aika karua vaatia tai vaikka vain hiljaisesti olettaa, jos lopputuloksena on sitten vain hyväksikäytetty olo, kun ne äänettömät toiveet eivät toteudukaan. Onkohan ihmisillä yleensä ajatustenlukemisen taito? Minulla sitä ei ainakaan ole. Ja välillä kyllä koen, että saan sen karvaasti kasvoilleni. Mutta tietäkää - en ole ajatustenlukija! Vaan ihan tavan tallaaja, joka yrittää selviytyä elämästään kunnialla ja kunnioitettavasti, myös muita kunnioittaen, auttaen ja arvostaen. Olen huomannut että itseasiassa ne tavalliset, usein jopa ilmaiset asiat ovat kuitenkin niitä parhaita. Onneen ei tarvita paljoa, mutta puhetta ja inhimillisyyttä kyllä.

Puhukaa ihmiset toisillenne.
Sitä selkeää ja puhtaan helppoa odotellessa.

Päästä irti

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Wed, 01 Apr 2015 12:24:00 +0000

Palikoiden laittaminen uusiksi ottaa aikansa. Suunnan muuttaminen vaatii uskallusta. Vanhan kuoppaaminen rohkeutta. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana laittanut elämäni uuteen uskoon, useammalla saralla. On ihan tavattoman vaikeaa päästää irti asioista, jotka ovat sinulle pahaksi. Tai jotka eivät enää ole sinulle tarpeeksi hyväksi.

Tietoisella tasolla sen aina ymmärtää, että jokin asia tai ihminen vie liikaa voimaa. Ja vaikka kuinka sen ymmärtäisi, että irtipäästäminen tuo uutta happea elämään, on luopuminen usein hirvittävän vaikeaa.

Viimeisin konkreettinen muutos minulla oli facebookista irtaantuminen. Kuukaudeksi. Huomasin, että palvelussa jatkuvasti korostui vääränlaiset asiat, yhä enenevissä määrin. Oli blokkaamisia, hiljaista seurantaa, pinnallista verkostoitumista, kiiltokuvaa, tarkoituksellista provosointia ja muuta usein häiriökäyttäytymiseksikin luokittelemaani toimintaa niin paljon, etten vain yksinkertaisesti jaksanut enää. Lisäksi oletusarvoksi muodostui usein se, että ihmiset olettivat sinun tietävän ja seuraavan päivityksiään säännöllisesti. Pysyvän kartalla tapahtumista ilman henkilökohtaista kontaktointia tai tiedonsaannin varmistusta. Oltiin kuvitteellisen vastavuoroisia, velvoitettiin ilman oikeutusta, heitettiin tiedotettavat asiat ilmaan koppien toivossa. Palvelu menetti alkuperäisen tarkoituksensa ja hyvät asiat jäivät kurjempien jalkoihin. Oikeat ystävät huudon alle. Syvällisyys jonnekin kauas pimentoon. Joten päätin lopulta yksinkertaistaa elämääni taas hieman lisää, vähentää palvelun käyttöä huomattavasti.

Vanhan, huonon kuoppaaminen on kuitenkin lähes poikkeuksetta henkisesti mielettömän tyydyttävää. Saman tyydytyksen tunteen saan tavaramäärän pienentämisestä, selkeyden lisäämisestä, yksinkertaisesta elämästä. Huomaan että yhteys ihmisiin ei koskaan ole yhdestä foorumista kiinni. Kaikkein tärkeimmät ihmiset ja asiat pysyvät silti aina läsnä ja lähellä. Aloin taas saada kirjeitä ja puheluja, kutsuja ja kutsuttavia. Oikean ihmisen lähelle. Koska aidoimmillaan ihmisiä sitoo jokin muu asia, kuin tietyn verkoston tärkeys. Niitä sitoo rakkaus toiseen ihmiseen. Aitous, välittäminen ja lähelläolemisen tahto.

Liiaksi kiinni oleminen on myös henkisesti tosi raskasta. Menneet hyvät pysyy henkisenä voimana aina lähellä ja olemassa. Voimavarana tulevaan. Mutta ne pahat ja kurjat koetut vain tahtovat tulla liian herkästi mieleen pyörimään. Niistä pitäisi aktiivisesti pyrkiä eroon, päästämään irti, unohtamaan. Olemaan välittämättä, laittamaan syrjään. Tuttavani äskettäin kommentoi mielestäni todella osuvasti vihaa ja jonkun vihaamista: "Jonkun ihmisen vihaaminen on sama asia, kuin joisi itse myrkkyä ja toivoisi että toinen kuolee." Niin totta. Itse vihastakin irti päästäminen on vaikeaa, mutta lopulta aina avaa oven jollekin uudelle.

Joten ystäväni. En ole kadonnut tai jättänyt pelkästään juuri sinua piirini ulkopuolelle. Olen tulevaisuudessa mielelläni yhteyksissä vain toisenlaisin keinoin. Facebook muuttui f2fbookiksi. Retroilen uudessa ajassa.

Näemme siis toreilla ja turuilla, eikö niin?

Pallo on pyöreä

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Wed, 21 Jan 2015 08:04:00 +0000

60 000 vierailua sivustolla! On se vain aika huimaa. Hienoa, että näinkin useaan otteeseen ovat pähkäilyni kiinnostaneet! Tämä bloggailu on ollut melkoinen matka niin itsetuntemukseen, kuin sosiaalisen median opiskeluunkin ja viestintään. Työkalujen opettelun lisäksi olen samalla tullut tutuksi Google Analyticsin kanssa, oppinut ymmärtämään digitaalisen jalanjäljen jäljitettävyyden, sekä päässyt sisälle ihmisten verkkokäyttäytymiseen. Aivan loistava oppikoulu jo näin ammattimielessäkin, sillä useinhan asioita ei syvällisemmin opi, ellei itse heittäydy täysillä virtaan mukaan.

On ollut myös ihan mielettömän jännä huomata, kuinka blogia on luettu ympäri maailmaa. Niin ne suomalaiset leviävät joka kolkkaan, ja sitä äidinkieltään haluaa lukea myös pallon tuolla puolen. Lukumerkintöjä löytyy niin Indonesiasta, Intiasta, Belgiasta, Romaniasta kuin Venezuelastakin. Yllättävin taitaa olla tuo Etelä-Korea, jossa lukukerrat ylittävät sadan. Olisi kiva kuulla palautetta myös näiltä kaukaisimmilta lukijoiltani, miltä tekstini ovat tuntuneet!

Teknologian päivittymistäkin blogin tilastoista pystyy seuraamaan: mitä selainta ja käyttöjärjestelmää kukanenkin käyttää, sekä miltä sivuilta ja millä hakusanoilla blogiini löydetään. Hakusanoistakin löytyy vaikka mitä hauskaa: on eloveenaa, narkkaria, etanaa, ihmissuhteita ja tukiverkkoja. Lukuajankohdistakin hauskasti näkee, kuka kukkuu öisin tai muuten vain kuluttaa pikkutuntejaan sivustollani paremman tekemisen puutteessa.

Olen selkeästi ilahduttanut, lohduttanut, mutta myös ärsyttänyt ihmisiä ajatuksillani ja mietteilläni, hyvin usein tahtomattanikin. Olen onnellinen antamastani olkapäästä, mutta samalla myös pahoillani aiheuttamastani mielipahasta. Toisaalta kyllä ajattelen, että kaikki tunnereaktiot vievät aina ajattelua pidemmälle. Ja lopulta kaikki koettu turbulenssi konkretisoituu itsekunkin elämään aina hyvänä. Tavalla tai toisella. Toisaalta myös se, mikä on ylittänyt joskus ärsytyskynnyksen, on minulle ollut usein aika yllättävää. Ja odottamatonta. Monesti on hämmästyttänyt myös se, kuinka samanlaista elämää me kaikki kuitenkin elämme. Samoja asioita läpikäydään, samoja mietteitä on monilla. Mutta aidosti kuuntelevaa korvaa ei usein ole monellakaan.

Viestintä on taitolaji. Ja niin on myös strateginen hiljaisuus. Oppia elämä kaikki.

Jatkan bloggailua kyllä, mutta jatkossa ehkä hieman eri teemalla.
Seuraavaan kertaan, pupuset!

Puoliksi vastuuton

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sun, 23 Nov 2014 13:17:00 +0000

En ole koskaan pelännyt olla yksin. Yksin oleminen on ihan eri asia kuin olla yksinäinen. Yhden hengen taloudet -blogissa tiivistetään mielestäni erinomaisesti yksin asumisen syitä ja seurauksia. Olen vahvasti samaa mieltä siitä, että vaatii henkistä vahvuutta ja elämänhallintaa asua yksin, vastata kaikesta yksin. Ettei se toinen ole siinä vain siksi, että joku pitää olla. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö olisi valtavasti tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ympärillä. Paljon sosiaalista elämää ja kiinteitä ihmissuhteita. Vaikka kuinka onkin kiva käpertyä jonkun syliin juuri nukahtamisen kynnyksellä, on unessa silti yksin. Vaikka elokuvaa onkin mukava analysoida jälkikäteen, on elokuvaa katsoessaan silti tunteidensa keskellä yksin. Töihin mennään yksin, elämään ihan omaa erillistä elämää, eikä työasioita monestikaan saa edes ulkopuolisten kanssa keskustella. Yksin asuva voi olla jopa vähemmän yksinäinen kuin parisuhteessa elävä, sillä aidosti kuuntelevat läheiset valikoituvat lähellä olemisen tahdon, eikä saman katon perusteella.

Kuitenkin, jos rakoilevan parisuhteen haluaisi pelastaa, olen usein ajatellut ns. vastuuviikkomallia. En oikein ymmärrä miksi "vastataan yhdessä kaikesta" -tilanteesta tulisi suoraan hypätä ihan erillisiin elämiin, joissa saman kahvipöydän äärellä istuminenkin on epäsopivaa. Miksei ennen avioeroa voisi kokeilla vähän erillisempiä elämiä? Ottaa käyttöön vastuuviikot, kuten yhteishuoltajuudessa, mutta silti uskollisena toisilleen, saman katon alla. Luulen että ainakin naisen ahdistusta moinen järjestely auttaisi kummasti. Joutuisi luopumaan kaiken säätämisestä, pakotettuna antamaan aikaa myös itselleen, ilman toisen mielipidevaltaa tai kommentointimahdollisuutta tekemistensä järkevyydestä. Olisi tilaa vanhoille ystäville, omalle ajalle, omille mielihaluille. Spontaanisuudelle! Hiljaisuudelle ja omannäköiselle arkihulluudelle. Äidit ovat pikkulapsivaiheessa niin kauan perhepyörityksen pauloissa, ettei vastuista irtaantuminen useinkaan ole helppoa. Oman tilan ottaminen, omasta jaksamisestaan huolehtiminen kun on kuitenkin kaikille se ensisijainen velvollisuus.

Sillä jos äiti tai isä ei jaksa, ei perheellä ole tulevaisuutta perheenä. Oman kodin pitäisi aina olla se voimaannuttava paikka. Mutta miten voimaannut, jos koskaan ei ole lupa olla aidosti omannäköinen. Olemisen vapaus parisuhteessa on timantti, jota ei pitäisi koskaan hukata. Sen vapauden taas löytäessään on mieletöntä huomata, kuinka totutut mallit murenevat ja kauneutta löytää ihan uusista paikoista. Kun ei ole tarvetta määritellä ympärillään olevia ihmisiä enää niihin vanhoihin lokeroihin, vaan näkee heidän kiehtovan erilaisuuden. Ja osaa nauttia niistä uusista tunteista ja havahtumisista tuomitsematta niitä heti vääriksi. Kun on lupa rakastua ihan uudenlaisiin ihmisiin, tuntea ihan erinlaisia voimia, energioita, ilon lähteitä. Nähdä vanhan ajattelumallinsa rajallisuus. Kun ymmärtää, että myös muunlaisessa on jotain uutta hyvää. Jotain jota aikaisemmin ei ole koskaan osannut nähdä.

Aikuisuudessa tulee vaihe, jolloin väistämättä etsii itseään uudelleen. Jokaiselle ihmiselle tulisi suoda se uuden löytämisen riemu, ihan vanhuuteen asti. Joitain se vie joskus ihan uusille urille, jotkut löytävät sen vähemmillä uuden elämän palikoilla. Mutta uteliaisuuden elämään soisi jatkuvan myös tuolla toisella elämän puolikkaalla. Sillä hemmetti, onhan se upeaa. Elämä. Ja ihmiset.

On niin monia tapoja elää. Niin yhdessä kuin erikseen. Ja on ihanaa rakentaa sitä omannäköistä tapaa, löytää itsensä uudelleen. Ilman tuomintaa tai muiden asettamia rajoitteita. Sillä kukaan muuhan ei elä juuri sinun elämääsi. Olet siitä ihan itse vastuussa. Ja se vastuu on ihan parasta voimaa.

Dippaadii

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Wed, 01 Oct 2014 19:01:00 +0000

Mikään ei ole niin mukava kuin insinööri. Paitsi diplomi-insinööri.

Tämä porukka on kyllä saanut puhuttua minut puolelleen. Hulvatonta sakkia, jos vain tulkitsee heitä joskus vähän rivienkin välistä. Ääneen sanomattomat kannattaa ehkä silloin tällöin ajatella ääneensanotuiksi. Ja kun tarvitaan miettimisrauha, on parempi olla hiljaa. Aina välillä. Tämä suoraviivainen harmonia kuitenkin rikkoontuu, kun mukaan tulee humanisti, luonnontieteilijä ja taiteilija. Eikä mikään olekaan enää kuten ennen... ainakaan se hiljaisuus.

Me hulisijat ja pölisijäthän ollaan aina varmoja siitä, että pohjimmiltaan se DI on kuitenkin salaa tyytyväinen siihen, että joku ravistaa pakkaa, tarkentaa speksiä ja pöllyyttää vähän ilmaakin. Parhaimmillaan juuri entterin painamisen jälkeen, diplomi-insinöörin kestoilon lähteeksi. Koska siitähän se DI:n työkin iteroituu. Ehkä. Pitkittyy ainakin, jollei muuta. Ja humanisoituu hieman, kenties. Tai ehkä ne tiukimmat koodinpätkät ja viimetingan leiskamuutokset kirkastavatkin ajatusta seuraavaan projektiin? Ainakin joko välttämään tai karttamaan moiset poikkitieteelliset speksaajat kaukaa. Pinnakin siinä kasvaa, ja sehän ei voi olla pahaksi, eihän?

Varhaisimpia insinöörimäisiä muistojani taitaa olla erään nuorukaisen kommentti hiusten kasvatukseen. Tyttöporukalla kerran mietittiin ääneen, miten saisi pidemmät hiukset ja sen ikuisen hiustenkasvatusprojektin nopeutumaan. Sivukorvalla puheitamme kuunnelleen rokkitukkapojan kommentti nasahti siihen aika nopsaan: “Älkää käykö kampaajalla leikkaamassa niitä". Ympärillemme laskeutui syvä hiljaisuus. Niin. Olen varma, että poika oli tulevaisuuden DI. Jokatapauksessa kommentti jätti lähtemättömän jäljen.

Insinööri ei myöskään hymiövittuile. Se sanoo suoraan…siinä mitään hymiöitä silloin tarvita, jos joku asia kismittää. Se paukauttaa paineet ulos, etsii vaihtoehtoisen ratkaisun ja menee eteenpäin. Helppoa. Ja niin sydämellistä. Eipähän tarvi miettiä kaksoismerkityksiä, ristiriitaisia viestejä tai mitäsenytoikeastitarkoittaa -asioita. Kun ne tulee sieltä ihan peittelemättä. Eihän sellaiseen suoruuteen voi kuin rakastua.

Insinööri on myös mestari plänäämään. Siihen on ihan omat ceprotaulunsakin keksitty, erivärisin lappusin, päivien väripilkuin. Asiat suunnitellaan, aikataulutetaan ja sitten mennään tavoitteita kohti. Ja aina on myös plan B. Eihän mitään muuten saavutakaan, jos vain leijuu päivä kerrallaan. Silloin jää kyllä unelmat ja erityishienot saavuttamatta. Kun suunnitelmat laitetaan paperille, ne on helpompi myös hahmottaa. Kun aktiivisesti ajattelee niitä asioita mitä haluaa, ne tuppaa saamaan. Mitä ihanaa ennakoitavuutta, eikä mitään juupaseipäseiku -sahaamista.

Insinöörillä on myös kanttia olla mies, joka aukoo naiselle ovia, on kohtelias, pelastaa piuhakaaoksesta, sekä kantaa painavat asiat ihan pyytämättä. Liekkö äijien keskellä teekkaririennoissaan oppinut, että niitä harvoja kiltansa naisia kannattaa pitää kuin kukkaa kämmenellä. Muuten jää ilman. Kiltti mies, joka peruspessimistinäkin on vallan hymyilevä tapaus.

Nyt, hyvä insinööri, dipalla tai ilman, tätä illuusiota ei sitten saa rikkoa, eihän :)
Ihan parasta jengiä.

Yksin

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sat, 23 Aug 2014 07:56:00 +0000

"Murhasta saa kahdeksan vuotta, yksinäisyys on elinkautinen". Kuinka yksin voikaan ihminen olla kommentoidessaan näin? Miksi ihminen jää tai jätetään yksin? Miksi jollain ei ole ketään jolle olla oikeasti lähellä?

Epätoivottua yksinäisyyttä voi olla yllättävänkin lähellä. Yksinäisyyden kokemus voi olla todella kipeä ulkoisesti hyvinvoiville, arjessa näkemillesi ihmisille. Sille naapurin Liisalle, joka ei ole enää aikoihin saanut henkistä yhteyttä mieheensä ja jolle murkkuikäiset lapsensakin vain tiuskivat. Pekalle, jonka nuoruuden kaverit eivät asu enää samalla paikkakunnalla, ja joka ei enää aikuisiällä osaa oikein tutustua uusiin ihmisiin. Maijalle, jonka suku on aina ollut etäinen, eikä lähellä ole enää ketään, jolle hädän hetkellä ensimmäisenä soittaisi. Makelle, jolla on hyviä kavereita joka lähtöön, mutta ei ketään kenelle puhua kipeistä asioista ääneen. Riitalle, joka ei enää mahdu perheellisten kavereidensa rientoihin mukaan, jota ei kutsuta, jonka kutsuille ei kukaan tule. Pirjolle, jonka lapsetkaan eivät enää ruuhkavuosinaan kylässä kerkeä käymään.

Kenen numeron puhelinluettelossasi sinä laitat ICE-numeroksi? Mitä jos sinulla ei ole ketään, kenelle itkeä aamuyön tunteina, kun kaadut yksin kotona portaissa. Kun kukaan ei huolestu hyvinvoinnistasi, jos et ilmestykään tavanomaiselle jumppatunnillesi, aamukahville, lähikauppaan. Mitä jos kukaan ei tiedä, missä sinun pitäisi olla, eikä kukaan oikeastaan edes välitä? Jos kaikilla tuntuu olevan ystäväringeissään jo kymmeniä ihania ja mukavia ihmisiä, etkä sinä tunnu koskaan saavan aitoa läsnäoloa edes hetkeksi.

Monet yksinäiset tuntevat itsensä erityisen yksinäisiksi juuri keskellä muita ihmisiä. Yksinäisyys onkin eniten henkisen kumppanin puuttumista. Sitä kaikista lähimmän luotetun puutetta. Sitä yhtä tai kahta ihan tärkeintä ihmistä, kenelle soittaa ja ilmoittaa riemun ja surun tunteet, juuri niin tuoreina ja ajassa kiinni, kuin mahdollista. Ihmistä, joka ensimmäisenä on läsnä ja mielessä.

Ihmiset kaipaavat henkistä läheisyyttä eri tasoilla. Joillekin tuntuu riittävän vain ihminen saman katon alla. "Se nainen joka meillä asuu" on miehelle joskus ihan tarpeeksi. Kunhan siinä värkkää omiansa ja silloin tällöin antaa. Tai mies, joka hoitaa kodin tekniikan ja tankkaa auton on hyvä olla olemassa, "kun en minä yksinkään enää pärjäisi".

Minulle yksinäisyys on jotain kipeämpää. Se, ettei ole sitä yhtä sielunkumppania ihan syvällä sinussa kiinni, on kuin olisi aavikolla ilman vettä. Voin hyvin ymmärtää vanhoja pariskuntia, joissa kumppanin kuoltua toinenkin luovuttaa elämänkipinänsä. Kenelle sinä juttelet arkesi, jos puolet elävää sinuutta katoaa? Yksinäisyys on tärkein asia, joka vie ihmiseltä innon elää.

Eniten minua kuitenkin koskettavat nuorten kokemat syrjäytymisen tunteet. Se, että jo liian aikaisin joudutaan taistelemaan aivan yksin. Hain lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen vapaaehtoiseksi, ja toivon todella että voisin antaa edes hieman aikaani hyvään. Olla äänenä ja tukena, kun oma verkosto liian isoine reikineen tiputtaa alas hiekalle, ei kannattele, eikä pidä pinnalla.

Mitä konkreettista sinä voisit tehdä yksinäisyyden poistamiseksi läheltäsi?

Ystävyydestäsi en luovu

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Tue, 29 Jul 2014 07:46:00 +0000

VIERAILEVANA BLOGISTINA NIMIMERKKI “Kaiken se kestää, kaiken se kärsii”

Lapsena kaikki oli niin mutkatonta. Parhaat ystävät, kiinnostuneita samoista asioista, puuhastellen samojen asioiden parissa pitkälle läpi kouluiän. Me vuokratalon lapset pitämässä yhtä, koulupäivän jälkeen leikkimässä milloin porukalla, milloin kahdestaan. Kuin siskokset nahisteluinemme. Toinen ilman sisaruksia, toinen kuin kahden perheen lapsi, päästen molempien perheiden kanssa mökille ja huvipuistoihin. Läheisyyttä, joka rakentuu vuosien aikana, ei hetkessä.

Yhteydenpito ei koskaan täysin katkennut. Ei muutoissa toisille paikkakunnille, ei ulkomaille. Sitä ylläpidettiin kirjein, kortein ja myöhemmin sähköpostein. Menimme yliopistoon, me työläisperheiden lapset. Samanlaiset. Yhteenkuuluvuutta, jota ei näe, vaan sen kokee.

Sitten löysin sen oikean. Olit häissäni itseoikeutetusti kaasoni. Tulin raskaaksi, ja olit ensimmäisten joukossa, joille asiasta kerroin. Kummitädiksi ei ollut edes muita vaihtoehtoja. Elämäni eteni nopeaan tahtiin, mutta sinä pysyit elämässäni, elämäntilanteidemme erosta huolimatta. Sinkku ja kotiäiti – meillä oli aina puhuttavaa, oman arkeni välillä väsyttävästäkin lapsiperheen arjen pyörityksestä huolimatta. Jälkeenpäin lapsia saatuasi olet todennut, ettet aikanaan ymmärtänyt miten uuvuttavaa arkeni mahtoi olla. Miten sinä olisit voinutkaan?

Tuli aika, jolloin tyttäreni vieraili ensimmäisen kerran luonasi ilman minua. Ihan pieni vielä. Mutta olinko muistanut kertoa, miten arvaamaton 3-4-vuotias voi olla? Olinko muistanut huomauttaa, kuinka lapsi voi rynnätä päätä pahkaa tielle tuulen viemän hatun perään? Olihan tyttö syönyt ja juonut riittävästi, kun oli niin kuumakin? Tein sinut hulluksi kontrolloinnillani ja palauttaessasi tyttöä olit kiukkuinen kuin ampiainen. Anteeksi. Myönnän ettei napanuora tuossa vaiheessa vielä antanut periksi olla monta päivää pimennossa.

Lopulta sinäkin sitten löysit sen oikean, ja esittelit hänet minulle ennen perhettäsi. Ihana mies, juuri se oikea. Sait ensimmäisen lapsesi melkein 10 vuotta kummityttösi syntymän jälkeen. Lapsia syntyi lisääkin, lyhyin väliajoin, ja minusta tuli ensimmäisen tyttäresi ylpeä kummitäti. Kaikki ne ihanat mekot, joita olet lukuisilta ulkomaan reissuiltasi tyttärelleni tuonut, odottavat nyt siististi vaatehuoneen henkaripuulle ripustettuina että pääsevät pienen prinsessasi käyttöön.

Kummityttösi rakastaa lapsiasi, ja he palvovat häntä, niin ainakin luulen. Niinpä hän matkasi tänä kesänä jälleen kerran luoksesi, tällä kertaa tosin hoivaamaan ja leikittämään nuorempiaan. Minä tein (taas) sen virheen, että yritin soitella kuulumisia – tällä kertaa tyttäreltäni. Enää en tehnyt sitä halutakseni tietää, onko kaikki hyvin, vaan kuullakseni miten hullaantuneita pesueesi häneen on ja mitä he ovat yhdessä höpsötelleet. Sinun voi olla sitä kaiken sen huolto- ja huutorumban keskellä käsittää että meillä on tyttäreni kanssa jo oikea ihmissuhde. Mutta sainkin moitteita siitä, etten luota sinuun ja että soittelu ja viestittely tyttärelleni on selkäsi takana vehkeilyä, raportointia, ”huonon äidin” elämän kommentointia. Etten kunnioita rajojasi ja että tukehdutan vierailut yhteydenotoillani. Ei todellakaan! Olenhan nähnyt, miten sinusta - ikisinkkuystävästäni - on hyvin pienessä ajassa kehkeytynyt kolmen pienen lapsen ihana äiti, ja miten hienosti suoriudut arjen rutiineista, sairastelurumbista, jatkuvasti vähistä yöunista. Ei, en todellakaan tahtonut astua varpaillesi.

”Mihin tarvitaan vihollisia kun on ystävät?”, sanoit seuraavan episodin jälkeen. Esiteinityttäreni oli esittänyt sinulle yhden menneisyydestäsi kertomani seikan ilmeisen dramaattiseen sävyyn, kuten teinit tapaavat tehdä. Sinä teit omia, pöyristyttäviä päätelmiäsi siitä millä tavalla asia oli perheemme pöytäkeskusteluissa esitetty. Rakas Ystävä, ikimaailmassa en puhuisi sinusta tyttärelleni arvostelevasti tai pilkkaavasti! Kuinka toivoisinkaan, että tulet minulle myöhemmin toteamaan, ettet silloin aikanaan ymmärtänyt millaista ”eeppistä” draamaa nykyteinien jutut voivat olla, ja miten juttuja on hyvä tarkastella erityisen ”teinisuodattimen” läpi.

Mutta tiedä, että tunnelin päässä näkyy valoa! Väsymys ja uupumus voi tehdä ajattelukyvylle tuhojaan, saada paisuttelemaan asioita ihan järjettömiin mittasuhteisiin, ahdistumaan ja syyttelemään. Mutta vaikka minun täytyisi odottaa niin kauan että olet oman tunnelisi rämpinyt, minä odotan sinua ulkopuolella ja otan avosylin vastaan. Minä nauran sinun kanssasi, miten höpsöjä me olemme olleet, ja miten kukaan muu ei tunne meitä vikoinemme päivinemme yhtä hyvin kuin Me. Tietysti toivon, että jo aiemmin päivä pilkistäisi sisään, jotta voisin livahtaa luoksesi, sillä lapsille ajan kuluminen on kriittistä. Sinun kummityttösi ei ymmärrä, miksi yksi hänelle tärkeä aikuinen katoaa hänen elämästään, eikä minun kummityttöni puolestaan ehdi edes kehittää omaa kummitätisuhdettaan.

Vaikka siis Ystäväni olet tällä hetkellä pyhän vihan pauloissa minua kohtaan, ajatellaan lapsiamme. Avioerossakin edelle menee lapsen etu, ja minusta 35 vuotta kestäneessä ystävyydessä on kyse vähintäänkin yhtä arvokkaasta asiasta kuin kahden ihmisen aikuisiällä alkaneesta parisuhteesta. Ystävyyden katkaisemisellekin pitäisi olla säädetty puolen vuoden harkinta-aika, jotta ystävyyssuhteita ei irtisanottaisi harkitsemattomasti. Olen valmis tuon harkinta-ajan sinulle myöntämään, mutta Ystävyydestäsi en luovu. Se on minulle liian arvokas hukattavaksi.

Kipua

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Mon, 14 Jul 2014 13:38:00 +0000

Ystävän kivun näkee kaukaa. Henkisen kamppailun oikean ja väärän välillä. Ystävää haluaa aina auttaa, tuntemattomia ei aina jaksa. Mutta mitä teet, kun olet liian lähellä auttaaksesi? Kun jokainen apuyritys kariutuukin lyönniksi kasvoille. Autatko väärin? Voiko edes auttaa väärin, jos hyvä aie on kuitenkin selkeästi näkyvissä? Voiko edes auttaa oikein, oikeilla sanoilla, jos aihe on kipeä? Entä mitä jos ystävän ylpeys estääkin kuulemasta, ottamasta apua vastaan? Kun läheisyytesi kääntyykin sinun viholliseksi. Kun sinut työnnetään pois, juuri siksi koska puutut. Välität.

Silloin olet voimaton.

Tuntuu kurjalta katsoa ystävän pahaa oloa viereltä. Mutta miten voi auttaa olematta tunkeileva, ilkeä tai röyhkeä? Vaikka olisi kuinka vilpitön halu antaa puolueetonta tukea ulkopuolisen silmin, ei apuja aina vain haluta ottaa vastaan. Pikareagoidaan totutuilla puolustusmekanismeilla ajattelematta ensin. Vastataan kielteisin termein tai torjutaan kieltämällä minkään olevan huonosti. Tai uskotellaan itselle ja muille, että tässähän pärjätään kyllä, siivotaan se mikä on sotkettukin. Ja todellisuudessa ei suostuta näkemään, etteivät omat avut enää riitä, eivät ole riittäneet pitkiin aikoihin. Koska siksihän se kipusoppa on alunperin syntynytkin.

Kuinka hankalaa yksin pärjäämään tottuneen ihmisen onkaan ottaa apuja vastaan. Ja kuinka kädettömältä läheisistä siinä tilanteessa voikaan tuntua.

Silti uskon interventioon. Vain tarpeeksi läheltä näkee tarpeen puuttua. Puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Se joka välittää aidosti, haluaa sinulle aina kuitenkin hyvää. Se joka välittää aidosti, puuttuu. Ja silloin puuttumiseen on humaanit syyt, eivät itsekkäät. Vaikka kaikki puhe ja kommentointi tuntuisikin väärältä, pitäisi silti jaksaa nähdä syyt huonostikin valittujen sanojen takana. Se, etteivät kaikki ole sinua vastaan. Päinvastoin. Silloin kannattaisikin kuunnella juuri niitä kaikkein lähimpiä, vaikkeivät ne sanat olisivatkaan aina niitä mieluisimpia. Sillä miksi kukaan puuttuisi, ellei aidosti välitä?

Älä työnnä luotasi ihmisiä, joiden tiedät haluavan sinulle pohjimmiltaan kuitenkin hyvää.
Sillä aina on olemassa joku, joka pysyykin siinä vierellä. Väärine, hyvää tarkoittavine sanoineen päivineen.

Elämäni ristit

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sun, 18 May 2014 20:06:00 +0000

Olen agnostikko. En voi sille ihan kauhean paljon mitään. Minusta olisi ihanaa kuulua kirkkoon, mutta jokin tökkii vastaan. Edelleen. Lapseni kastettiin kyllä, koska enemmistöön kuuluminen on aina perusturvallinen valinta. Mutta minä en osaa ottautua, vaikka haluaisin. Ja miksi pitäisi?

No, kirkko tekee ihan mahdottoman hyvää työtä, eteenkin lasten parissa. On perhekerhoja, tapahtumia, kymppileiriä sun muuta. Ja ne ovat todella loistavia porukassa pärjäämisen juttuja. Arvojen ja asiallisen olemisen opetuspaikkoja. Kirkon tapahtumiin voi huoletta päästää lapsensa (ainakin ei-katolisessa Suomessa), jos vain sietää pienen aivotuputuksen. Pitää rukoilla, vaikkei tiedä kenelle puhuu. Pitää lausua uskontunnustusta, vaikka sanoihin uskominen on jotain ihan muuta. Lapsenikin kommentoi, ettei uskonnon tunnilla oikein jaksaisi niitä Jeesus-juttuja, koska ei niitä ymmärrä. Miksi kirkolle siis kelpaa pelkkä monotonia ja rutiininomainen kristillisyys?

Haluaisin uskoa, vaan en usko. Mutta silti kirkossa käymisessä on aina jotain pysäyttävää ja kaipaan käyntejäni aika ajoin. Historialliset rakennukset ovat vaikuttavia ja puhuttelevat jollain tasolla. Ehkä toisin kuin papisto toivoisi, mutta henki on kyllä aina vahvasti läsnä. Suuruus ja maallista suuremmat energiat. Uskon jonkinlaiseen sielujen voimaan, elämän suurempaan merkitykseen. Mutta minua ärsyttää ihan vietävästi nykykirkon edelleen vallalla oleva teennäisyys ja hellanlettaspäivittely. Sellainen pää kallellaan ymmärtäminen, silmät lautasen kokoisina, "niin", "joo". Se, ettei olla lihaa ja verta, samanlaista kaupassa käyvää ja paskovaa kuin kaikki muutkin. Ollaan kuin missit purkissa, mutta ilman meikkiä, hiukset tiukalla ponskarilla tai hillityillä laineilla, kynsissä pelkkää läpinäkyvää lakkaa ja miehillä vasta parturoitu tukka. Tällainen oman uskon ja erinomaisuuden hehku on jotain niin vierasta ja näppylöitä aiheuttavaa, aina vain.

Kirkko tekisi palveluksen itselleen, kun oikeasti huomaisi kansan vieraantumisen. Ihmiset haluavat kirkolta arvoja, yhteisöllisyyttä ja rotia maailman menoon. Sellaista verellistä, rehellistä ja mullanhajuista ihmisenä olemista, joka tukistaa pahoja ja pitää kättä lyötyjen olkapäällä. Perinteistä isän kuria ja äidin syliä, eikä mitään ristiinnaulitun ihmetekoja. Kansa tarvitsee suunnannäyttäjän ja roolimallin, eikä eronneiden päivittelyä tai maallisten syntien ruoskimista ja moralisointia. Kansa haluaa johtajan, jota kunnioittaa ja seurata. Jonka luokse kääntyä, kun maailma potkii ja kun tuntee itsensä taas pieneksi ja voimattomaksi. Sellaista ei tavoita hurskastelulla, tuomitsemalla tai halveksunnalla. Vaan ihan peri-inhimillisin keinoin, olemalla läsnä, hyväksynnällä. Mitä kirkko tekee ollakseen läsnä? Oikeasti? Kuinka erilainen saa olla, että sinut hyväksytään tuolileikkiin mukaan? Miten kirkko voimaannuttaa jäsenensä tänä päivänä?

Tehkää jotain, niin että se myös tuntuu. Ravistelkaa pakkaa. Kauneimmat joululaulut eivät enää riitä. Ylimielisyys saa koko luterilaisuuden väistymään marginaaliin. Saakaa ihmiset haluamaan teidän joukkoon mukaan, niin saatte sanan vahvemmaksi kuin mikään muu. Koska kaikki me haluamme kuulua hyvän joukkoon. Sellaiseen mihin voimme uskoa ja jonka takana seisoa.

Paras usko tulee arvoista, perheen merkityksestä, hyvyydestä, inhimillisyydestä, kunnioituksesta ja lähimmäisen auttamisesta. Haluaisin kuulua hyvän rinkiin, mutta siinä ringissä ei syntejä saada anteeksi, vaan niistä opitaan. Ja siellä autetaan myös muita oppimaan. Ja eteenkin - siellä ollaan läsnä, ihan tässä päivässä. Yhteisöllisesti, nimellä, täysin auki. Ihan karvoineen päivineen.

Siellä ollaan ihmisiä.

Villaan kiedottu

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sun, 11 May 2014 19:50:00 +0000

Tiedättekö sellaisen tunteen sydämen ympärillä, aivan kuin se olisi kiedottu villaan? Tunteen, joka lämmittää sisältäpäin, aivan kuin pysähtyneessä ajassa. Tunne siitä, että on hetkellisesti taas oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja paikassa missä sydän oikeasti lepää, eikä ole tarvetta vilkuilla sivulle?

Se on onnellisuuden alkulähde, se olo. Villasydänhetkiä kuuntelemalla saa pikkuhiljaa selville elämän oikean suunnan. Ne ovat kuin viestejä taivaasta, niiltä lähimmiltä, maallisesti menetetyiltä. Hengen herätyksiä, jotka auttavat huomaamaan hyvän, ja mistä palasista se koostuu. Pitämään siitä hymyjä tuovasta suunnasta kiinni, menemään lähemmäksi.

Minun sydämeni on ollut viimeaikoina lämmin. Ja se hehku tulee yllättävistä lähteistä. Ei sieltä, minkä voisi kuvitella todennäköisimmäksi. Vaan yllättävistä suunnista. Inhimillisyydestä, huomioimisesta, herkkyydestä. Haavoittuvuudesta ja auki olemisesta. Ja varmuudesta siitä, minkä kokee tärkeäksi. Oikean suunnan oikeutuksesta. On tavattoman koskettavaa huomata samaa aallonpituutta ihan uusista suunnista. Sellaista hengenheimolaisuutta, jota ei tiennyt olevankaan. Sanatonta ymmärrystä. Siinä on jotain maagista. Katseessa, kun tietää toisen tietävän. Ja on suunnattoman ihanaa löytää ihmisiä, jotka hurmaavat viisaudellaan. Ovat vahvoja myös olemalla hiljaa. Löytävät ystävistäni sielunkumppanin - ja kuinka sen yhteyden näkee. Kilometrin päähän.

Ja se huumori! Mikään ei yhdistä niinkuin samanlainen tilannetaju. Pilke ja naururyppy samaan suuntaan. Kuinka loistavaa on vanheta ja huomata, ettei elämä ollutkaan niin vakavaa mitä sen joskus ajatteli olevan. Nauttia hetkistä olemalla hetkissä kiinni. Riippua ja roikkua tukka hulmuten, antaen mennä. Ai että. Henkinen karuselli ja maailmanpyörä, hattarasuulla.

Ihmisten hyvyyttä ei näe, jos ei oikeasti pysähdy katsomaan. Sydämen viisautta. Ehkä se viisaus syntyy villaisella hoivalla. Armollista on saada hanhen selkä, jolloin pienet raeropinat valuvat ja lopulta sulavat meren massaan. Muiden välilliset pahan olon purkaukset päätyvätkin vain aalloille heilumaan, eivät painolastiksi reppuun.

Ja sitten napataankin taas peukaloinen selkään ja liidetään siivet levällään.
Ai elämän riemua. Palaset alkavat taas olla paketissa.

Pilkullisessa ja pirskahtelevassa sellaisessa.

Hyvää äitienpäivää äiti. Tunnen sinut lähelläni.

Älä masennu, älä masenna...

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sun, 06 Apr 2014 20:31:00 +0000

On ihan hullua, että pikkulapsi voi sairastua masennukseen! Vaan niin näköjään voi. Olin ihan tyrmistynyt hesarin taannoisesta jutusta (27.3.2014), joka käsitteli vakavan masennuksen saaneita alle kouluikäisiä lapsia. "Kun vanhempi on masentunut, lapsi alkaa pelätä tämän puolesta…" Epäilemättä juuri näin, mutta että ihan diagnosoituun masennukseen asti?

Tulee väistämättä sellainen olo, että pahaan kriisiin joutuneelle aikuiselle pitäisi jo yhteiskunnankin turvin taata mahdollisuus olla osa-aikaisesti etäämmällä myös lapsistaan, jottei henkinen paha tartu. Purkaa pahaa oloaan, nukkua väsymystään, kursia itseään rauhassa kokoon, lasten katseilta suojassa. Kriisiapua pitäisi antaa välittömästi, joko lastenhoidon tai kotipalvelun turvin, ellei pahaa oloa pysty millään pitämään kotoa pois, edes hetkittäin. Jokatapauksessa jonkinlaista apua tarvitaan ihan aina, kun kriisi kohtaa. Ja läheskään kaikilla ei edes ole tukiverkkoja sitä antamassa. Ei välttämättä yhtä ainoaa ihmistä, joka olisi valmis auttamaan, kun kaaos kohoaa kattoon.

Lasten mielen myrkyttäminen on silti missä tahansa yhteydessä ihan kamalaa katsottavaa. On se sitten tahallista tai tahatonta. Lasten ei tule kantaa vanhempiensa murheita, tuskaa tai pahaa oloa, ei vaikka mikä mätä aikuisen edessä olisi. Vanhemman velvollisuus on suojata lastaan kaikelta, mikä ei hänen kehitysasteelleen tai korvilleen vielä kuulu. Myös asioilta, jotka eivät lapsen murehtimisella parane. On ihan vastuutonta alkaa kaataa elämäntuskaansa jälkikasvulle. Silloin, kun lapselle pitäisi vielä antaa vain lapsenkokoisia ongelmia, kun lapsella on oman minuudenkin kanssa vielä haettavaa.

Artikkelissa väitettiin, että masennus tarttuu erityisen herkästi vanhemmasta lapseen. Tartutettu masennus voi myös puhjeta vasta vanhemmalla iällä, kun epämääräinen ahdistava olo ei vain elämän polulta poistu... Mikä vanhemman vastuu tässä kaikessa sitten on?

Olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että vanhemman pitää ensisijaisesti ja aina pyrkiä turvaamaan oma henkinen hyvinvointinsa. Sillä hyvän olon ja seesteisyyden vaikutukset leviävät ihan jokapuolelle, ja eteenkin sinne kotiin. Lapset ottavat mallia ihan kaikesta. Heille normi on se, mitä he näkevät ja kokevat arjessa, eivätkä he välttämättä muusta edes tiedä. Jos elämä on pelkästään sitä, että paetaan tavallista arkea jonnekin kodin tai harrastusten askareihin, missä "ajatukset karkaavat mahdollisimman kauas pois", ollaan jo hakoteillä. Juuri arkihan se pitäisi olla sitä hyvää ja onnellista, eteenkin sen oman lauman keskellä. Mikä on enää hyvää, jos arjesta pitää koko ajan päästä keinotekoisin keinoin pois? Mitä silloin jää jäljelle, jos työ on ikuista suorittamista ja arki pelkkää todellisuuspakoa? Mikään ulkomaanmatka kerran vuodessa, tai satunnainen escape ei pelasta sitten enää mitään, vaan se on pelkkää tekohengitystä väistämättömän edessä. Hymyilyä vain kun kamerat kuvaavat. Toimivaa ja hyvinvoivaa perhettä kun ei vain voi lapsille koskaan näytellä.

Mutta se hetki, kun huomaat hymyileväsi ihan itseksesi, omassa yksityisyydessäsikin, on kultaa. Kun tulee se olo, että nyt elämässä on kaikki mitä vain voin toivoa. Se hetki on ainutlaatuinen. Ystäväni kanssa keskustelin äskettäin tulevaisuuden toiveista. Mitä jos mitään suurempaa toivetta tai unelmaa ei millään enää meinaa keksiä, vaikka aiemmin niitä oli pilvin pimein? Mitä jollei ole enää sittenkun-voikunpajos-toiveita? Kun lottovoitonkin saaneena tulisi edelleen ainakin osa-aikatöihin, asuisi samassa kodissa, eläisi suurinpiirtein samaa elämää kuin nytkin…. Mielestäni se ei ole keski-ikää, ei väsymistä, ei mielikuvituksen puutetta, ei luovuttamista, ei urautumista. Vaan sehän vain tarkoittaa, että kaikki aidosti hyvä on juuri tässä, tällä porukalla, näillä eväillä. Ja sehän taas tarkoittaa, että kortit ovat jo aika hemmetin hyvin.

Ja silloin elämää pitää huomata myös vaalia ja kiittää. Isolla kädellä. Ja jakaa saamaansa hyvää aina myös eteenpäin. Olla vaikka tukiverkkona seuraavalle.

Kiitos.

Kohtuullisesti ystävä

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Sat, 22 Feb 2014 11:20:00 +0000

Mikä tekee ystävän? Ei se ainakaan ole sosiaalisten tapaamisten tai vuorovaikutuksen määrä, sukulaisuus eikä saman katon alla asuminen. Ei samanlaisuus, eikä samaan porukkaan kuuluminen. Voisin ajatella että minä pidän sinua ystävänä, koska haluan kertoa sinulle asioita, nähdä aika ajoin, kuulla mitä sinulle kuuluu. Tietää voitko hyvin vai et, ja miksi et, jos et. Olla lähellä ja auttamassa kun voin. Olkapäänä ainakin. Jakamassa myös niitä iloja ja sinun hyviä hetkiäsi. Olla elämässäsi läsnä, edes hetkittäin. Tuomassa iltahämärissä vaikka maitopurkkia rappusille aamukahvihetkesi pelastamaan. Ajatella sinulle hyvää.

Oman elämänkumppaninkin pitäisi olla ensisijaisesti aina ystävä. Se luottopakki, kenelle aina ensimmäisenä haluaa asiansa kertoa. Olen aina ajatellut, että pitkän yhteisen historian jälkeen myös ne exät olisivat aina sentään ystäviä, vaikka rakkaussuhde loppuisikin. Tai että ne voisi pitää siellä muutaman sadan kaverin ringissä ainakin, edes vähän kärryillä elämänsä suunnasta tulevaisuudessakin. Vähintään samalla viivalla kuin ne satunnaiset koulu- tai työkaveritkin kymmenien vuosien takaa. Olen joskus jopa miettinyt paritaloasumistakin eronneiden parien ideaaliasumismuodoksi, jolloin lapsilla olisi molemmat puolet käytössään, molemmat vanhemmat aina lähellä. Aikuiset osaisivat hyväksyä asioiden kulun, tilanteiden muuttumisen, eletyn elämän. Paitsioon siirtymisen jonkun toisen tieltä. Uuden rakentamisen uudelta pohjalta. Olisi se terve ylpeys ja varmuus siitä, ettei se oma ihmisarvo tietyn ihmisen iholäheisyydestä ole kiinni. Koska eihän se koskaan ole.

Vaan ihmeekseni olen huomannut, etteivät kaikki ajattelekaan ihan samalla logiikalla kuin minä. En vain ihan jaksa ymmärtää miksi asioihin pitäisi suhtautua niin totaalisen mustavalkoisesti. Nyt ollaan ja huomenna ei olla. Kaikki siteet katki kertalaakista. Miksi pitäisi? Eikä kukaan sellaiseen oikeasti pysty. Miksei voisi olla edelleen läsnä, vaikkei ihan vierellä? Miksei voisi olla välimuotoa läheisyysjanalla, himmata siihen haaleaan siinä välissä? Sanotaan, että kiehuva vesi jäätyy pakkasessa nopeampaa, kuin haalea tai kylmä. En tiedä, en ole kokeillut. Mutta pumppuhan sellaisessa lämpötilan pikavaihtelussa hajoaa. Kyllä kai kohtuullisempaa olisi jäähdyttää saunakuuma kroppakin pikkuhiljaa, ennenkuin avantoon hyppää. En minä ainakaan osaa vetää tunneskaalaa heti päivässä kaakkoon. Jos kerran on tykännyt ihan paljon, on kai ihmisessä aina jollain tasolla hyvää lopunikää. Ja jollain tasolla hyvän tyypin voisi kuvitella kuuluvan ystäviin. Tai vähintään kavereihin. Sillä siksi ne kai siellä ringeissä on. Kaverit. Että niistä edes vähän pitää. Kavereilta kun ei tarvi enää ihan kaikkia niitä arjen tympeyksiä sietää, vaan voi nauttia niistä hyvistä puolista ihan itsekkäästi. Vetäytyä sitten niinä salamapäivinä vähän kauemmaksi, jos läsnäolo ei olekaan vastapuolelta toivottua.

Totaali-ihmiset ovat jotenkin pelottavia. Ääripäät aina jollainlailla vinoutuneita. Jos joku on täysin ehdoton vakaumuksissaan ja tekemisissään, niin ettei niistä millään syillä tai poikkeuksilla voi koskaan joustaa, on se mielestäni jossain määrin aina totuudelta pakenemista. Silloin on käsittelemättömiä asioita, joita ei uskalla tuoda omaan tietoisuuteen. Ei kohdata ihan silmästä silmään. On helpompaa katkaista kaikki oleva, kuopata jokainen risu, valaa betoni päälle, kuin jättää osaa näkyville. Ettei vain mikään lehtivihreä koskaan pääsisi enää vahingossakaan vihertämään, kasvamaan vartta. Vähän kuin addiktioiden lopettamisessa. Kertalaakista pahat ja paheet kokonaan elämästä pois. Eikä kuten laihduttajilla, joiden aina pitää syödä kuitenkin vähän hengissä pysyäkseen. Kohtuudessa tasapainoilu on toki aina vaikeampaa kuin totaalikieltäytyminen. Mutta olisiko kohtuus tunneasioissa kuitenkin aika kohtuullista?

Minusta olisi.

Spiro, ergo sum.

noreply@blogger.com (Heini Tuorila) — Wed, 29 Jan 2014 18:06:00 +0000

Ihminen tarvitsee tilaa hengittää. On ihan murhaa olla koko ajan jossain kiinni, vain unissaan vapaa. Luulen että moni parisuhde pelastuisi jo pelkästään sillä, että puoliso antaisi toisen olla säännöllisesti yksin. Omassa kotonaan, omien juttujen keskellä. Veisi pesueen muualle, touhuaisi heidän kanssaan päivän tai useamman, ihan päineen, muualla. Ja antaisi toiselle vuorostaan tilaa ajatella. Aikaa puuhailla omiaan, olla vaan. Ilman että yksin olemiseen pitää aina lähteä muualle, kotoa pois.

Rakkaus on vahvaa vapaana. Kun ollaan henkisesti lähellä, matkojenkin päästä. Etäisyyksillä ei ole väliä, jos side on olemassa. Silloin ei tarvitse olla koko ajan fyysisesti läsnä, vaan olemassa. Henkisessä yhteydessä ei paina materia, eikä lahjoilla koreilu. Vaan ajatus, muistaminen ja kuuntelu. Sielun kosketus ja läsnäolo. Ja sen voi tuntea kaukaakin.

Ystäväni linkkasi oheisen jutun elämännälästä. Rakkauden kaipuussa on jotain samaa. Tarvetta tuntea, kokea ja aistia syvemmin. Kun on nälkä jotain enemmän. Start-up yrittäjyydessä on jotain samaa. Paloa uuteen ja erilaiseen, muutokseen. Kun kaikki on mahdollista ja vieläpä saavutettavissa. Kun säännöt luodaan uudestaan, osataan ottaa vanhasta vain se hyvä reppuun mukaan. Kyseenalaistetaan se tuttu ja tavallinen. Tehdään paremmin.

Miten tämän elämänpalotunteen saisi pidettyä myös väistämättä tulevan tuttuuden kanssa? Ehkä luottamuksella, läpinäkyvyydellä ja tilalla hengittää. Kunnioituksella, uskolla ja vahvuudella. Henkisellä kypsyydellä ja lujuudella. Omalla tilalla, itsevarmuudella ja erilaisuuden arvostuksella. Periksiantamattomuudella ja tahdolla.

Miksi vapaat pitää aina yrittää kahlita muottiin? Väittää että tylsä on normi, rutiinit pakko, aikataulut ja tulevaisuus ennalta määritetty. Kaikki jonkun muun määräämiä, koska näinhän asiat on aina tehty. Eihän se niin mene. Kaikenhan voi tehdä erilailla. Ihan kaiken.

Mieleeni palaa opiskeluajan haaveeni pitää omaisuuteni määrä yhdessä matkalaukussa, aina valmiina seikkailuun. Elämäni ohjenuorana lähteä mihin tahansa, kunhan lähtee. Kunhan ei jumi murehtimaan, nyhväämään, arkailemaan, pelkäämään tai häpeilemään. Kukaanhan ei tule kotoa hakemaan. Ei työtehtäviin, ei uusiin haasteisiin, ei rientoihin. Kukaan ei soita miljoonadiilejä sohvalla makoilijalle. Ilmaisia lounaita kun ei ole.

Mutta elämälle ja ihmisille pitää antaa mahdollisuus. Pitää olla olemassa, mielellään vielä useassa paikassa usein, jolloin joskus on myös oikeassa paikassa oikein. Sillä koskaanhan ei voi tietää. Se joka ymmärtää vapaata, saa sen omakseen. Mutta vaatimalla ei koskaan, vaan olemalla olemassa.

Ole minulle olemassa.