Näpyttelen läppäriin uusia juttuja. Katson kuinka viereisen pöydän turhautunut pukumies tuijottaa vihaisena konettaan ja tiuskii puhelimeen. Toisella puolellani kolme hymyilevää äitiä vertailee parikuukautisia aikaansaannoksiaan. Vastapäisessä pöydässä huolettoman näköinen isosilmälasinen tyttö syö hitaasti salaattia ja kertoo elämästään kaverilleen.

Jotta saisi kosketettua, pitäisi koettaa samastua ihmisiin, mutta juuri nyt koen olevani aivan ulkopuolinen. Koetan keksiä uutta juttua huomiseen settiin, mutta kaikki ideat tuntuvat nihkeiltä. Tunnin päänhakkaamisen jälkeen ketsuppipullo aukeaa ja uusi kuuden punchlinen mittainen juttu syntyy. Huomenna tiedän, toimiiko se.

Radikaalit koomikot taitavat kokea olevansa yhteiskunnan ulkopuolisia voimakkaammin kuin 35-vuotias helsinkiläinen toimistotyöntekijä läppäri sylissä ja latte edessä.

Olen nähnyt keikkoja, joissa yleisö on kääntynyt esiintyjää vastaan yhden harkitsemattoman vitsin takia. Ei se ole aiheesta kiinni, vaan käsittelytavasta. Jos puhuu naisten tai lasten lyömisestä ”siitäs-sai”-asenteella, aika moni ei ota vitsiä vain vitsinä.

Kerran näin jopa yhden yleisön edustajan vetävän herneet nenään etnisien vähemmistöjen solvaamisesta – ja saavan loppuyleisön puolelleen. Hän nousi ylös ja ilmoitti, että nyt nuo läpät ovat oikeasti rasistisia. Sen esiintyjän keikka oli siinä kohtaa taputeltu.

Pariin kertaan olen kuullut, että omatkin läppäni käsitetään täysin päinvastoin kuin olen ne tarkoittanut. Yksi tyyppi tulkitsi jyrkästi rasisminvastaisen ja rasisteja pilkkaavan jutun rasistiseksi. Suoraan homofobian vastaisen läpän ja homofobeja pilkkaavan jutun voi ilmeisesti tosi vahvalla yrityksellä tulkita homofobiseksi. Ironia on vaikea laji, ja se jättää kuulijallekin tilaa tulkintaan. Pienet muutokset sanavalinnoissa ja kehonkielessä saattavat pyöräyttää jutun toisesta tulkinnasta toiseen äärilaitaan. Kunpa olisin mestari tässä. En ole.

Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia, joten monet taiteilevat raja-aidalla, jossa on ihan oikea väärinkäsityksen riski. Minäkin. Mitä taitavampi tekijä, sitä pitemmälle hän voi mennä kamassaan. Aiemmassa postauksessa kehuin Louis CK:n taitoa tehdä tätä, ja hehkutin viimeisimmällä kiertueella kuultua ”Of course… but maybe” -läppää. Nyt siitä on verkossakin kunnollinen versio.

Jos jokaisen lauseen tuosta pätkästä tulkitsee suoraan ilman mitään huumoria, se saa Louis’n näyttämään täydelliseltä persläveltä, joka haluaa tappaa lapsesi. Koska hän tekee tuon niin hyvin, on ihan ilmeistä, ettei hän tarkoita sitä niin. Tietenkin. Mutta ehkä…

Comedy Centralilta tuli tänä keväänä Anthony Jeselnikin kymmenosainen sarja The Jeselnik Offensive. Jokaisessa jaksossa käsiteltiin ajankohtaisia aiheita ja vaikeita aiheita mahdollisimman julmalla tavalla. Välillä meni yli ja totesin itsekseni, ettei tuota olisi tarvinnut kenenkään ihmisen ikinä ääneen sanoa. Välillä nauroin ääneen enemmän kuin mitään televisiota katsoessa. Tämä klippi on rajalla, kun Jeselnik, Posehn ja Benson puhuvat AIDSista ja vauvoista. En tiedä, onko tuo jo liikaa. Yhtä kaikki, tuo on mestarillista taiturointia sieluttoman kylmyyden ja hauskuuden välillä.

Liian monet koettavat pelata shokkiarvoa vain shokin takia. Ei sillä ole väliä, onko se juttu shokeeraava vai ei. Kunhan se on hauska, mikä vain menee. Yleisö kyllä kertoo aika nopeasti, ettei pelkkä shokkiarvo lennä. (Tämän takia kuuntelen lähes jokaisen setin jälkikäteen perstaskussa nauhoittaneelta kännykältä.) Kun likainen juttu tippuu naamalleen, se on paljon kauheampaa katsottavaa kuin puhdas juttu, joka nyt ei vaan tänään lähtenyt. Vielä pahempaa on nähdä juttu, joka oikeasti on pohjimmiltaan naisvihamielinen, homofobinen tai rasistinen – eikä se lennä.

En tähtää shokeeraamiseen, eikä minulla ole koskaan ollut setissä mitään järin järkyttävää. Silti joskus tasapainoilen rajalla. Varmasti jonkun mielestä olen mennyt ylikin, vaikkei olisi käsittänyt väärin. Eivät nämä ole kuitenkaan vain vitsejä. Nämä ovat jopa vitsejä.

Tämän postauksen otsikko on lainattu Frank Zappan kokoelma-albumista, johon on kasattu hänen parhaat satiiriset biisinsä. Satiiri on helppo käsittää väärin.

Näin minä kirjoitan. Tämä ei ole paras tai oikea tapa, mutta tämä on se, miten minä veivaan. Haluan jakaa tuskani.

Ensin tulee idea. Sillä hetkellä olen sitä mieltä, että se on paras idea ikinä. Tämä idea esitetään saletisti ihan just Lettermanissa tai Tonight Show’ssa. Raapaisen idean äkkiä Evernoteen ylös ja koetan puristaa siihen jonkinlaista järkeä. Taputtelen itseäni tyytyväisenä olkapäälle. Vähän kun vielä muistaa tuota jatkaa, niin siitä tulee kokonainen juttu.

Unohdan jutun pitkäksi aikaa, kunnes tulee paikka, että pitäisi mennä kokeilemaan uusia juttuja, ja huomaan, ettei ole yhtään loppuun kirjoitettua uutta juttua. Raakiletta ei kehtaa viedä lavalle, joten pitääpä kirjoittaa tuo loppuun. Uh, mitenkäs tuosta nyt keksisi lisää juttuja. Tuijotan tyhjää ruutua, jossa on joku lausepari, joka ei ole hauska, mutta siinä ei myöskään ole mitään järkeä. ”Prinsessat ja Mario yhdistettynä! Jos haluat tulla kohdelluksi kuin prinsessa, tarvitset Super Marion.” (Esimerkki ei ole kuvitteellinen, tuo on muistiinpanoistani. Jos joku keksii, mitä järkeä tuossa on tai miten tuota voisi jatkaa, voi toki kertoa.)

Kirjoittaminen pysähtyy. Kirjoitan viisi eri punchlineä, joista yksikään ei ole lainkaan hauska. En keksi mitään. Tulee tunne, että olen Fennoskandian paskin jätkä. Jätän muistiinpanon sikseen ja teen jotain muuta.

Kaksi päivää myöhemmin, yöllä kello puoli kolme ponnahdan ylös sängystä. Heureka-hetki iskee. ”Totta kai! Siinä jutussa mun pitää ostaa shakkilauta netistä, niin sillä saa heijastettua eteenpäin!” (Tämäkin on todellinen esimerkki.) Tönäisen koneen auki, kirjoitan äkkiä unenhoureissani johonkin muistiinpanon. Koska en ole terävimmilläni, muistiinpano näyttää jokseenkin tältä: ”Lähetti foreshadow dakkikauta netidtä -> yhdistellään”. Seuraavana iltana törmään muistiinpanoon, joka vaikuttaa siltä, että olisin yrittänyt kirjoittaa sokkona juotuani puolen litraa kolmioyskänlääkettä samaan aikaan kun kissa kävelee näppäimistöllä. Pienen mietintähetken jälkeen saan kiinni, mitä olen yrittänyt sanoa. Kirjoitan juttua ja väännän siitä väkisin jonkinlaisen kokonaisuuden, jonka kehtaan esittää.

Käyn lavalla esittämässä jutun, jossa on mielestäni maailman paras oivallus ja liuta vähän nihkeämpää juttua. Kuuntelen jälkikäteen nauhalta, mille porukka nauroi. Porukka ei nauranut maailman parhaalle oivallukselle lainkaan. Tunnen olevani Euroopan Talousalueen paskin jätkä. Huomaan kuitenkin nauhalta, että siellä nihkeämmissä jutuissa yksi juttu toimii kovaa. Poistan maailman parhaan oivalluksen jutusta ja kirjoitan lisää punchlinejä siitä aluksi nihkeältä tuntuneesta ideasta.

Menen kokeilemaan juttua uudelleen lavalle. Aiemmin isot naurut saanut idea ei saa kuin pienen hörähdyksen, kuten myös uudet punchlinet. Tunnen olevani Schengen-alueen paskin jätkä. Huomaan, että sanavalinnat olivat erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. Kirjoitan koko jutun uudestaan enemmän ensimmäistä kokeilua muistuttavilla sanavalinnoilla, tiputan kuolleet punchlinet pois ja puristan pari uutta punchlineä.

Taas on aika kokeilla lavalla. Nyt ne nauravat. Ei tunnu lainkaan siltä, että olisin GMT+2-aikavyöhykkeen paskin jätkä. Möläytän vahingossa jotain improvisoitua jutun keskellä ja sekin saa naurut. Pannaan tuo ylös ja sanotaan seuraavan kerran tarkoituksella.

Sitten hierotaan vielä lisää ja katotaan mikä toimii ja mikä ei, ja minulla on viisi kertomiskertaa myöhemmin juttu, joka elää enää melko vähän. Tämä olisi vissiin hirveästi helpompaa, jos olisi ihan tajuttoman lahjakas, mutta menee tämä näinkin. Välillä tuntuu hyvältä, mutta aika usein tajuaa olevansa aika paska jätkä.

Keikka alkoi hitaasti. Ei mitään lämppäreitä, ei mitään kummallisuuksia. Ensin Led Zeppelin soi salissa pitkään hiljaisella ja sitten vaan valot pois ja Louis lavalle. Kärkeen pari huomiota Tukholmasta ja sitten kiertueen materiaalin kimppuun.

Seurasi puolentoista tuntia hyvää. Sitä samaa se oli, mitä nuo aiemmatkin Louis’n myöhempien aikojen spesiaalit – eli tiukkaa tasaisen hyvää kamaa, jossa muutamia huippukohtia, kuten naapurifantasia, ajatelma kyynärpäistä sekä tisseistä ja varsinaisen setin lopettanut yksi parhaista CK-jutuista ikinä: ”Of course… but maybe….”

Of-course-but-maybessä Louis tekee sen, mitä usein on todella tyylikkäästi tehnyt; esittää ihan käsittämättömiä ja kauheita ajatuksia, ajaa itsensä nurkkaan, ja saa silti yleisön puolellensa. Ei se ole vaikeaa toivoa pahaa vaikkapa pähkinäallergikoille ja sotaveteraaneille, mutta on aivan käsittämättömän vaikeaa saada sen jälkeen yleisö puolelleen ja uskomaan, että kertoja ei ole huono ihminen. Paras netissä näkyvä esimerkki tästä on vuoden 2004 setti materiaalia, jonka Louis CK pohjusti YouTubessa sanoilla ”very fucked up jokes that I mostly never told again. Just a strange set I did in Eugene Mirman’s room in the East Village”.

Puitteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Komiikka toimii paremmin pikkuisen ahtaassa ja intiimissä tilassa kuin isossa jäähallissa kymmentuhatpäisen yleisön edessä. Siitä huolimatta tuo setti oli ihan timanttia.

Huhtikuussa tulee ulos spesiaali, joka luultavasti pohjautuu pitkälti samaan materiaaliin kuin tämä keikka, joten sieltä nämä jutut pääsee lopulta tsekkaamaan. Siitä spesiaalista tulee kova.

Tämä oli hieno ilta. Minulle tämä ilta Globenissa oli isompi kuin se, mitä siellä vuonna 1995 tapahtui. (4-1! Den glider in!) Nyt se on nähty.

Joka reissulla pitää käydä Comedy Cellarissa. Tällä kertaa siellä oli reipas kattaus koomikoita, joista etukäteen eniten kiinnosti Kurt Metzger. Ilta venähti alkuperäisestä ja paikalle tuli yllätysesiintyjinä Earthquake, Jeff Ross ja Mike Birbiglia. Kuinka kova ilta oikein voi olla, jos yllätysesiintyjinä on sekä Ross että Birbiglia? No, 12 dollaria + two drink minimum -tiistai-ilta. Aika hyvä.

Keskiviikkona kävin jonottamassa Late Night with Jimmy Fallon -monologiharjoituksiin liput. Fallonin varsinaisen show’n nauhoituksiin joutuu varaamaan liput pitkälle etukäteen, mutta monologitreeniin saa liput menemällä riittävän aikaisin ennen klo 12 jonottamaan NBC Experience Storeen.

Monologitreenissä Fallon kertoo lyhyesti studiosta ja monologista ja ajaa läpi liudan samana päivänä kirjoitettuja vitsejä, joita aikoo käyttää saman päivän ja seuraavien päivien monologeissa, jos yleisön reaktio on suotuisa. Monologikirjoittajat seuraavat vierestä. Illalla voi katsoa televisiosta, mitkä jutut pääsivät perille ja mitkä eivät. Paljon jonottamistahan tuossa on, mutta onhan tuo mielenkiintoinen kokemus, jos haluaa nähdä, miten late night -ohjelmaa tehdään.

Fallon-monologin jälkeen kävin illalla vetäisemässä open mic -vedon Eastville Comedy Clubissa. Täkäläiset open mic -klubit ovat paljon suomalaisia vastaavia karumpia. Yleisöä ei ole ketään muita kuin koomikot. Porukkaa on esiintymässä paljon, mutta iso osa porukasta ei ole paikalla kuin vähän ennen vetoaan, ja vähän sen jälkeen katoavat. Tuolle samalle lavalle loppui Louien ensimmäinen kausi, mutta sitä tähtipölyä ei enää tällaiselle illalle rapise.

Kaikki esiintyminen on hyvää treeniä, mutta hieman mietityttää, ohjaako pelkille koomikoille esiintyminen väärään suuntaan. Yhdessä jutussani on punchline, joka minusta on ihan liian ilmeinen, mutta testatessa sitä oikealla yleisöllä se on toiminut joka kerta. Koska koomikot näkevät, mihin olen menossa jutullani, se ei heitä naurata. Sen sijaan metahuumori naurattaa ihan suhteettomasti. Sanon ensin tahallani kliseisen latteuden ja totean perään ”ooh, this is going to be edgy”, ja saan kunnolliset naurut. Oikealle yleisölle testattuna tuo ei ole kolmesta kokeilusta toiminut kuin kerran – koska se vaatii, että yleisö tuntisi stand upin kliseet (lentokoneruoka, naiset ja miehet, kissat ja koirat).

Torstaina oli vuorossa Carolines, jossa oli kovassa nousussa oleva Moshe Kasher ja Natasha Leggero. Yllätysesiintyjien kanssa on käynyt tällä reissulla hyvä säkä, ja niin tälläkin keikalla. Todd Barry paukkasi sisään ja veti vartin verran pyytämättä ja yllätyksenä. Kelpasi minulle.

Leggero ei ole ihan tolkuttomasti uudistanut settiään vanhasta, mutta silti oli mukava nähdä. Erikoisena improvisaationa hän söi neljänneksen eturivin pöydässä olleesta pizzasta. ”Are you going to finish that?” Suomalaisilla komiikkaklubeilla on aika harvakseltaan ruokatarjoilua. Vielä harvemmin (teko?)turkis kaulassa syödään eturivin safkat. Tuo kuulostaa oudolta, mutta se toimi sillä hetkellä.

Moshe Kasheria odotin vielä enemmän. Moshe on kovassa nousukiidossa. Luin lentokoneessa Moshen omaelämäkerran Kasher in the Rye: The True Tale of a White Boy from Oakland Who Became a Drug Addict, Criminal, Mental Patient, and Then Turned 16 melkein kokonaan. Kirjassa kuvattu kova lapsuus näkyy jutuissa, mutta nykyinen Moshe on kiltti ja yllättävän feminiininen herrasmies. Tyyppi kirjoittaa hyvin ja värikkäästi, esittää hyvin ja on kiinnostava persoona – mitä muuta oikein voi vaatia? Muutama iso telkkarijuttu vaan lisää, niin hänestä voi tulla iso nimi.

Vielä mahtui yksi esitys tälle reissulle. Olin jo Suomesta käsin ostanut liput Amy Schumerin keikalle Gotham Comedy Clubille. Lämppärinä oli Mark Normand, joka pehmensi laskua navanaluskomediaan käsittelemällä vaikeita aiheita heti pohjalle. Muutama harmaahapsinen kansalainen hieman pyöritteli silmiään. Lisää silmienpyörittelyä oli luvassa seuraavan esiintyjän kohdalla.

Koska minut oli totutettu liian hyvään tällä matkalla, lähdin oletuksesta, että pakkohan tänne on tulla joku tosi kova nimi yllätysesiintyjäksi lämppärin jälkeen. Esimerkiksi Schumerin poikaystävä Anthony Jeselnik olisi kelvannut oikein hyvin. Täydeksi yllätyksekseni täällä esiintyivät vain ohjelmaan merkityt ihmiset. Mitäs pelleilyä tämä on?

Schumer oli myynyt talon täyteen. (Kasher/Leggeroon olisi ollut vielä lippuja jäljellä, ja omanikin ostin Natashan Twitterissä jakamalla alennuskoodilla!) Onhan se kova tekijä. Ihan ansaitusti on saanut oman TV-show’nsa. Se alkaa huhtikuun lopussa Comedy Centralilla. Katsotaan, mitä tulee.

Naapuripöydässä oltiin ihan ihmeissään/haltioissaan siitä, kuinka tuollainen kiltinnäköinen nainen voi noin rumaa juttua heittää ja ”she don’t give a shit”. Tämän sanoi tyyppi, joka selvensi koko keikan ajan tyttöystävälleen ja käyttäytyi kuin persläpi. Kun tyttöystävä kävi vessassa, hän tankkasi taskustaan kokaiinia. (Tai jotain muuta nenän kautta vedettävää, joka saa sinut käyttäytymään kuin hyperaktiivinen persläpi.) You know, it’s not Amy not giving a shit. It’s you.

Schumerin yleisö oli paikallisittain häkellyttävän homogeeninen porukka. Kaikki olivat valkoisia. Kaikki. Tätä ei tapahdu juuri missään show’ssa. Tätä hän myös kommentoi lavalta. Suomi-poika ei ihan täysin ymmärrä, mikä hänen komediassaan on noin voimakkaasti etnisesti profiloivaa, koska minun korvaani nuo jutut ja teemat ovat ihan normaaleja stand up -juttuja ihan normaaleista aihepiireistä, vaikkakin pikkuisen tavallista rankemmalla otteella. Ehkä minun korvaani ne ovat tuollaisia, koska olen niin valkoinen ettei valkoisemmaksi pääse.

Vaikka Suomessa on hyvää komiikkatarjontaa, saavat nuo New Yorkin tyypit vaan aikamoisen määrän hyviä esityksiä aikaan joka viikko. Tuonne pitää palata, taas.

Tämän jälkeen Timberlake keskittyi näyttelemiseen. The Social Networkissa oli aika hyvä rooli, ja Justin alkoi näkyä taas meikäläisen tutkalla. Sitten alkoi näkyä kaikuja muuallakin. Saturday Night Livessä oli hienoja vetoja Lonely Islandin kanssa, kuten tämä:

Sitten Timberlake teki History of Rap -vetojen sarjan Jimmy Fallonin show’ssa, neljänä eri kertana. Tämä jälkeen Justin oli jo erittäin selkeästi kartallani.

History of Rap, osa 3

Timberlake isännöi toissaviikon Saturday Night Liven, joka oli paras yksittäinen SNL pitkään aikaan. Splitsiderin arviossa ovat samaa mieltä, vaikka pientä kritiikin häivettäkin on ilmassa. (Tuon jakson – kuten myös paljon muita jenkkistriimejä – pystyy katsomaan ilmeisesti ihan laillisesti* Mediahint-lisäosalla selaimeen, joka hämää sivuston luulemaan, että olet USAssa.)

* En ole lakimies, voin olla reippaasti väärässä. Sovitaan, etten ole koskaan käyttänyt moista ja en kehota ketään käyttämään moista, jos se on laitonta. Luulisin, että se on NBC:n homma pitää huolta siitä, että heidän aluerajoituksensa toimivat.

Kuluneen viikon ajan tämän postauksemme sankari oli joka päivä vieraana Jimmy Fallonin show’ssa. Viikko päättyi tuossa ylläkin mainittuun History of Rap 4 -vetoon. Ihan järjetön karisma tuolla äijällä. Paljon muutakin timanttista syntyi, kuten kaksi absurdia ”ei tämän pitäisi toimia, eikä tässä ole mitään järkeä, mutta toimii sittenkin” -henkistä sketsiä: Steve Carellin kanssa tehty pukukauppasketsi ja aivan mahtava ”Young Jimmy Fallon and Justin Timberlake sing at summer camp”.

En olisi ikinä uskonut sanovani näin, mutta täytyy todeta: Justin Timberlake on tällä hetkellä ihan tulessa.

Idea on selkeä: koomikot kirjoittavat annetusta teemasta uuden viisiminuuttisen joka viikko, esittävät sen ja heikoin tiputetaan pois.

Toivon sydämeni pohjasta, että leikkaavat Suomessa ohjelmaan paljon vähemmän realitypuuppaa siihen kuin brittiversiossa. Lavalle mentiin Show Me The Funnyn ensimmäisessä jaksossa ensimmäisen kerran kohdassa 22 minuuttia, myöhemmissä jossain samoilla hollilla. Lavallemenoa ennen ollaan tekemässä tehtäviä ja etsimässä Liverpoolista Michelle-nimisiä naisia tai jotain vastaavaa torspoilua. Siinä oli samanlaista ylimääräistä höhää komiikan tiellä kuin oli ihan liikaa Last Comic Standingin ensimmäisillä kausilla (ja ihan hyvästä syystä ei juuri lainkaan viimeisillä kausilla).

Tuossa pitäisi olla kaikki materiaali uutta. Itse en hakenut ohjelmaan, koska en usko samaan aikaan pystyväni käymään päivätöissäni ja kirjoittamaan kuutena/seitsemänä viikkona putkeen viittä minuuttia uutta materiaalia sellaista tavaraa, jonka voisin esittää ylpeänä televisiossa. En ole riittävän tuottelias. Tosin ei tuo Show Me The Funnyssakaan näytä olevan kaikki uutta materiaalia, vaikka toisin sanovat.

Naurun Tasapainossa on moni kaveri kilpailemassa, onnea heille. Siksi tuo kiinnostaa tällä hetkellä meikäläistä enemmän kuin mikään suomalainen TV-ohjelma ikinä. Alkaisi jo.

Setti alkaa näillä sanoilla:

”Thank you, thank you, I have cancer, thank you, I have cancer, really, thank you.”

Kun aloittaa noin, ei loppusettiä voi mitenkään arvioida samalla tavalla kuin normaaleja keikkoja. Enemmän ja isompia nauruja on nähty, mutta näin dramaattista kuoleman silmiin katsomista hyvin harvoin. Tämä on ihan huikeaa.

Vaikka tuo jo pelkältään olisi riittävän rankkaa, setin kuluessa käy ilmi, että hän on hiljattain eronnut kipeän oloisesti tyttöystävästään. Kirsikkana kakun päälle Tigin äiti kuoli juuri tapaturmaisesti kaaduttuaan. Sairaalasta, jossa hän kuoli, lähetettiin tämän jälkeen hänen äidilleen kysely siitä, kuinka tyytyväinen hän oli sairaalakokemukseensa (jonka aikana hän kuoli). Hilarity ensues.

Loppupuolella settiä, kun naurut harvenevat, Tig kysyy yleisöltä, että pitäisikö lopettaa nämä syöpäjutut ja kertoa vähän vitsejä. Miesääni katsomosta vastaa:

”No, this is fucking amazing.”

Yleisö alkaa aplodeerata ja huutaa. Kyynelkanavat auki. Tämä on ehkä ainoa kerta, kun sanat ”fucking amazing” laukaisevat tuollaisen reaktion.

Notaro ei ollut illan viimeinen esiintyjä. Miettikää, millaista on ollut mennä tuon jälkeen lavalle. Tulee hieman mieleen omalta kohdalta tämä ilta.

Paikalla myös esiintymässä oli aika moneen kertaan tässäkin blogissa hehkutettu Louis CK. Louis oli sitä mieltä, että tuo pitää saada maailmalle kuultavaksi, ja pani sen myyntiin. Setti on saatavilla viidellä dollarilla Louis CK:n saitilta. Neljä taalaa menee Tigille, yksi Louis’lle. Osta.

Tässä on Louis’n saatesanat:

Well, Tig is a friend of mine and she is very funny. I love her voice on stage. One night I was performing at a club in LA called Largo. Tig was there. She was about to go on stage. I hadn’t seen Tig in about a year and I said how are you? She replied ”well I found out today that I have cancer in both breasts and that it has likely spread to my lymph nodes. My doctor says it looks real bad.”. She wasn’t kidding. I said ”uh. Jesus. Tig. Well. Do you… Have your family… Helping?”. She said ”well my mom was with me but a few weeks ago she fell down, hit her head and she died”. She still wasn’t kidding.

Now, I’m pretty stupid to begin with, and I sure didn’t know what to say now. I opened my mouth and this came out. ”jeez, Tig. I. Really value you. Highly.”. She said ”I value you highly too, Louie.”. Then she held up a wad of note-paper in her hand and said ”I’m gonna talk about all of it on stage now. It’s probably going to be a mess”. I said ”wow”. And with that, she went on stage.

I stood in the wings behind a leg of curtain, about 8 feet from her, and watched her tell a stunned audience ”hi. I have cancer. Just found out today. I’m going to die soon”. What followed was one of the greatest standup performances I ever saw. I can’t really describe it but I was crying and laughing and listening like never in my life. Here was this small woman standing alone against death and simply reporting where her mind had been and what had happened and employing her gorgeously acute standup voice to her own death.

The show was an amazing example of what comedy can be. A way to visit your worst fears and laugh at them. Tig took us to a scary place and made us laugh there. Not by distracting us from the terror but by looking right at it and just turning to us and saying ”wow. Right?”. She proved that everything is funny. And has to be. And she could only do this by giving us her own death as an example. So generous.

Kuitenkin, tämä päättyy hyvin, tai niin hyvin kuin noin epäonninen tilanne voi päättyä. Tig kävi leikkauspöydällä, rinnat poistettiin, ja nyt hän on terve ja kunnossa.

Louie: The Late Show -jaksojen trilogia (S03E10, S03E11, S03E12)

Louis CK:n tähdittämä, kirjoittama, ohjaama ja tuottama Louie-sarja on kokonaisuutena ihan timanttia ja tällä hetkellä kaikkein kovin juttu, joka telkkarista tulee. Viimeisimmät kolme jaksoa ovat olleet yksi iso kokonaisuus, jossa Louis kilpailee paikasta Late Show’n isäntänä Lettermanin korvaajana.

Jo näiden kolmen jakson vierailevien tähtien nimilista on vakuuttava: David Lynch, Chris Rock, Jerry Seinfeld, Jim Norton, Todd Barry, Nick DiPaolo, Susan Sarandon, Paul Rudd, Jay Leno. Näistä Lynch tekee ison roolin. Ei näytä ihan siltä, että tämä on kansainväliseksi telkkarisarjaksi kohtuullisen pienen budjetin meininki. Budjetti on vain 300 000 USD per jakso. Tuolla rahalla ei saa edes Homerin tai Margen ääntä yhteen Simpsoneiden jaksoon, saati sitten koko jakson tuotantoa.

Louie-sarjan tyyli on erilainen kuin Louis CK:n stand up -seteissä. Yleissävy on paljon synkempi, ja tahti on paljon hitaampi. Silti tämä on yksi niitä harvoja televisio-ohjelmia, joille nauran ääneen monta kertaa jaksossa.

The Daily Show with Jon Stewart

The Daily Show on aina kova. Etenkin nyt on aivan loistavaa aikaa, koska Yhdysvaltojen presidenttikisa on kovassa vauhdissa. Vaikkei jenkkipressan valinta ole kovin olennainen suomalaisesta näkökulmasta, vaalitaistelu on ihan huikeaa, koska kisassa päästetään aivan uskomattomia sammakoita suusta.

Neljä kertaa viikossa, Suomen aikaa ti-pe, tulee uusi jakso verkkoon Comedy Centralin sivuille saataville. Samalla aikataululla voi tsekata hyvin paljon samanhenkisen Colbert Reportin.

Eugene Mirman

Mirman ei ole viime aikoina julkaissut mitään, mutta löysin hänet uudestaan hiljattain. Parin viime viikon työmatkoilla Eugene Mirmanin vanhat levyt Spotifyssä ovat soineet aika lailla nonstoppina. Hän tekee absurdia komediaa juuri sillä tavalla kuin haluaisin tehdä, mutta en vain ikinä saa tuollaisia juttuja nauruiksi asti. ”Häh”-asteelle pääsen helposti, mutta se ei paljon auta. Ehkä joku päivä tuokin tyyli vielä osuu.

Joskus vielä saan oman Shapes for Saleni kasaan. Toivottavasti saan upotettua siihen kielikuvan ”innoissaan kuin Ritari Ässä Kittilässä”.

Joskus katsojanakin oma maku on aivan vinksallaan. Olin kesällä lomamatkalla, ja samaan aikaan sattui samassa kaupungissa olemaan komediafestarit. Käytin tilaisuuden hyväksi ja kävin katsomassa mm. Reginald Hunteria, Natasha Leggeroa ja Kyle Kinanea. Kinane veti aivan mahtavan setin. Hirnuin yleisössä ja mietin, että onpa mainiota kamaa. Sen sijaan muu porukka ei tykännyt juuri lainkaan. Huutelivat jopa MC:lle ennen seuraavaa esiintyjää, että toivottavasti se seuraava on parempi, kun edellinen oli syvältä. Seuraava veteli kivaa parisuhdehuumoria ihan OK-hyvin, ja porukka oli ihan liekeissä.

Yleisölle tätä kuitenkin loppukädessä tehdään, joten se on ihan sama, mistä tykkään enemmän ja mistä vähemmän. Jos panee porukan nauramaan, on onnistunut.

Ennen jokaista kilpailuvetoa on kummallista ylimääräistä jännitystä. Vaikka periaatteessa vedot ovat helpompia, kun ne ovat tavallista lyhyempiä ja tavallista tiukemmin pakatulle normaalia isommalle yleisölle, jokin yllättävä mailanpuristus tulee, kun otsikossa lukee suurin pelottavin kirjaimin kilpailu. Ihan tasan samalla tavalla kuin aina tähtään mahdollisimman hyvään keikkaan, mutta joku kummallinen kilpailuvietti hyökkää sisuksista. Nyt ollaan hauskoja vaikka väkisin, perkele! Ei noissa niinkään ne tulokset ole se, mikä jännättää, vaan se kilpailuasetelman alla vetäminen.

Relasti vaan. Ei huumorin kai pidä olla vakavaa, vaikka tosissaan yrittää.

On ihan hyvä syy, miksi näille jäbille maksettiin tuosta ja minulle ei.

Kas tässä mukavasti mennyt reilu kymppiminuuttinen maaliskuulta Old Anchorista.

Tässä se on:

Haastateltavat:

Jape Grönroos
Joni Koivuniemi
Robert Pettersson
Phil Schwarzmann
Jussi Simola

Mikä tämä on?

Pieni kotikutoinen haastatteludokkari siitä, mitä kaikkea kummallista koomikoille tapahtuu lavalla. Liuta ihmisiä puhumassa kameralle. Se, mikä tekee näistä ihmisistä kiinnostavia on se, että heille maksetaan siitä, että he puhuvat hauskoja lavalla. Siksi he saavat pidettyä mielenkiinnon yllä haastattelutilanteessakin. Haastateltavana oli esiintyjiä uriensa eri vaiheissa, ammattilaisia ja myös päivätyönsä ohella tekeviä.

Dokkarin synty

Luin Ritch Shydnerin, Mark Schiffin kirjan I Killed, True Stories of the Road from America’s Top Comics. Katsoin Jordan Bradyn I Am Comic -dokkarin. Nauroin katketakseni molemmissa. En ollut vielä törmännyt suomalaiseen vastineeseen kummastakaan.

Vaikutti mukavalta idealta, josko jututtaisin koomikoita siitä, mitä kaikkea käsittämätöntä tapahtuu, kun pannaan hauskoja tyyppejä ilta illan jälkeen kummallisiin tilanteisiin puhumaan hassuja pikkuhiprakkaisille joukoille ympäri Suomea. Nämä ovat tyyppejä, joille maksetaan siitä, että he puhuvat hauskoja. Ehkä he puhuisivat hauskoja omasta hommastaankin.

En pitänyt kiirettä. Haastattelin koomikoita sitä mukaa kuin ehdin leikata aiempia haastatteluita kasaan. Minulla ei ollut deadlinea. En lähtenyt myöskään hifistelemään tai tavoittelemaan kuuta taivaalta. Useampi kysyi, ”eikö tällaisen dokkarin olisi voinut myydä johonkin YLElle tai jotain tai saisi johonkin dokkarifilmifestareille”? Olisi varmasti voinut myydä, mutta sitten dokkarin olisi pitänyt jonkun muun tehdä, vankemmalla kokemuksella ja kalliimmilla kamoilla. Silloin se olisi myös käynyt työstä. Olin tässä pitämässä hauskaa, en tekemässä rahaa, enkä teeskentelemässä ammattimaista dokumentaristia. Enkä halunnut, että tässä liikkuu yksikään euro. Kaikki mukana olijat ovat mukana rakkaudesta komiikkaan, eivät siksi, että tästä tulisi jotain välitöntä hyötyä.

Lähestymistapa oli aika punk. Joissain haastatteluissa näkyy selvästi, kuinka kuvaan ei-järin hyvissä olosuhteissa ja väärin (syväterävyys ei pysy kasassa, kun haastateltava liikkuu, värit ovat vähän sinne päin kuvatessa halvalla haastatteluvalolla marraskuun illassa pimeässä toimistossa, vastavaloon toisella kameralla, alkaa sataa kesken ulkohaastattelun ja joudun siirtämään kamerat huonompaan paikkaan puolivälissä). Budjetti koko pätkälle oli olematon. Niillä kuvauskamoilla menin, mitä sattui kaapista löytymään. 17 euron kolmijalka on ihan riittävän hyvä. 20 euron nappimikki toimii ihan tarpeeksi. Canonin halpa järkkäri ja nelivuotias Sanyon pikkuvideokamera riittävät tähän.

Punkiin kuuluu myös tee-se-itse. En ole ammattimainen leikkaaja. En ole ammattimainen kuvaaja. En ole ammattimainen haastattelija. Silti leikkasin, kuvasin ja haastattelin. Koomikot puhuvat kyllä puolestaan.

Miksi tämä on olemassa?

Koska tuntui siltä. Koska tykkään komiikasta. Jos joku viihtyy parikymmentä minuuttia näiden pätkien ääressä, tämä on saavuttanut tavoitteensa. Yksikään penni ei vaihtanut omistajaa.

Kiitokset

Kaikki haastateltavat
Phil Schwarzmann, arvokas apu haastattelutekniikassa ja kuvauksessa, ensimmäisenä koekaniinina toimiminen – ”I want to do the first interview with you, because I know you’ll take it cool even if I screw it up and we have to do it all over again”, sanoin. (Ensimmäisen haastattelun kuvaus meni täysin puihin, jouduimme ottamaan sen uusiksi myöhemmin.)
Ulla Virtanen, apu leikkauksen kanssa.
Olli Sulopuisto, apu leikkauksen ja haastattelun kanssa.
Tomi Walamies, tekstityksen tiivistys.

Musiikki:

RIM: Idle (Creative Commons)
Fountains: Sinkhole (Creative Commons)

Haastattelut, leikkaus, kuvaus, äänitys: Henry Lehto

Eipä impro niin hauskaa olisi, jos siinä ei mitään vaarallista olisi ja joka kerran onnistuisi. Keskinkertaisempikin juttu menee kovaa läpi, kun on ihan selvää, että sen on keksinyt juuri siinä hetkessä.

Vaikka koetan olla koko ajan ystävällisempi, aion jatkaa sammakoiden päästämistä suusta edelleen. Pysynpähän varpaillani.

Jonin sivuilla on viidellä eurolla myynnissä tunnin mittainen keikka nimeltään ”Ei menetettävää”. Ei ole mitään kopiosuojausskeidaa, vaan toimiva video.

Kama on timanttia, kuten Jonilla aina. Mene ja osta. Minä ostin. Tuollaista meininkiä pitää tukea.

”I prepared to meet you liberal New Yorkers by watching liberal news – or as they are called in Europe – news.”

Koska NYC on kirjava paikka, suurin osa koomikoista kuuluu johonkin vähemmistöön. Silti suomalainen New Yorkissa on niin erikoinen näky, että kommentoidessaan esitystä sukupuolenvaihdosleikkauksen tehnyt voi sanoa suomalaista eksoottiseksi, ja kenenkään mielestä tässä ei ole mitään outoa. Suomalainen kuuluu sellaiseen vähemmistöön, jota ei ole totuttu näkemään.

Toisena iltana huomasin, kuinka harmittomista asioista puhun. Vaikka mustimmissa jutuissa vilahtelee kuolema ja sodat, se kaikki on aika kevyttä, kun vertaa meikäläisen jälkeen vetäneeseen hoikkaan ja kalpeaan tyyppiin. Hän tyhjensi pajatson toteamalla, että häntä harmittaa, kun porukka stereotyypittää, että homomiehillä on AIDS. Hänellä on vasta vain HIV. Sen jälkeen hän puristeli viisi minuuttia huumoria HIV:stä.

Yksikään juttuni kuolemasta ei saa näkemään kuolemaa silmiesi edessä. Tuo tyyppi katsoi lavalla kuolemaa silmiin ja pakotti yleisön nauramaan kuolemalle.

Kävin kahden oman vedon lisäksi katsomassa komiikkaa kahdella klubilla. Dangerfield’s oli ihan hotellimme vieressä, joten sinne oli helppo pölähtää. Ottaen huomioon, kuinka kovaa hintaa Dangerfield’sistä vedetään, se oli pikkuisen nihkeä. (Hinnoittelu: $20 cover, johon saatavilla erilaisia tarjouskuponkeja + 2 drink minimum, juomat maksavat 8 taalasta ylöspäin + tax + 15% gratuity – ja gratuity maksetaan myös coverista.) Koomikot vetelivät aika helppoa lowest-common-denominator -huumoria. Pakasta nousi edukseen erilleen Brian Scott McFadden, joka teki simppeliä materiaalia erinomaisesti.

Varma klassikko Comedy Cellar sen sijaan oli eri maailmasta. Siellä oli perusmaanantai-ilta. Illan veti yksi parhaista MC’istä, jonka olen nähnyt, Ardie Fuqua. Lineup oli puhdasta timanttia (ja hei, tämä oli tavallinen maanantai, ei mikään spessushow): Nick Griffin, Judah Friedlander, Keith Alberstadt, Dave Attell, Godfrey ja Wyatt Cenac. Sitten oli vielä yksi hauska nainen, jonka nimen autuaasti unohdin. En ole sovinisti, hänellä oli vain niin yleinen nimi, ettei jäänyt mieleen.

Aiemmin en hirveästi lämmennyt Judah Friedlanderin hahmokomiikalle. Paikan päällä Judah ei hirveästi vetänyt materiaalia, vaan improvisoi ison osan settiä. Aika siivu setistä oli presidenttiteemalla, jokseenkin tähän tapaan. Vapaamuotoisempi rakenne teki tuosta loistavaa ja illuusio improvisaatiosta pysyi. Veikkaisin, että on aikamoisen määrän matskua valmistellut aiheesta.

Vaikka tuo kattaus olisi ollut ihan pelkältäänkin huikea, siihen päälle tuli vielä ilmoittamatta paikalle Aziz Ansari vetämään parikymmentä minuuttia, ilmeisesti kokeilemaan uutta materiaalia. Meinasin laskea alleni. Olin kytännyt, että josko Aziz Ansarin keikka olisi juuri matkan aikana, mutta eipä ollut. Vuori-Muhammed -probleema ratkesi siten, että Aziz tuli sinne, missä minä olen. Arvostan. Aziz tyhjensi pajatson.

DVD:n ja blu-rayn painamatta jättäminen ja jakelijoiden välistä jättäminen on mielenkiintoinen kokeilu. Toivottavasti CK myöhemmin julkaisee, miten kokeilu pärjäsi verrattuna aiempiin DVD-julkaisuihin.

Nuo pätkät tuossa yllä eivät mahtuneet lopulliselle videolle, ja ne ovat silti hyvää kamaa. Voisin veikata, että loppuosa tuosta keikkavideosta on aika kirkkaasti viiden dollarin arvoinen.

Edit 11.12.: Nyt, kun ehdin katsoa tuon, niin onhan se kirkkaasti femman arvoinen, niin kuin olisi voinut arvatakin. Se on sitä samaa hyvää kamaa, mitä Louis CK on viime vuodet pannut ulos.