Hic Rhodus

BLOGIN TEKSTIT

2012-01-20T14:16:00.000+02:00

Tämän blogin teksteistä useimmat ovat eri tilanteisiin ja tilaisuuksiin kirjoitettuja mutta julkaisematta jääneitä kirjoituksiani.

Kirjastojen tulevaisuus voi olla valoisa

2011-02-12T14:28:00.001+02:00

Maailman mitassa arvioituna suomalaisen kulttuurin ehdoton huippusaavutus on kirjastolaitoksemme. Kirjasto on lakiin kirjattu peruspalvelu, joka jokaisen kunnan tulee järjestää joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Kirjastot eivät ole "lainastoja", vaan paikallisia hyvinvointikeskuksia, hyvän elämän tyyssijoja. Suomalainen kirjastoalan asiantuntemus ja siihen perustuva koulutus on sekin parasta maailmassa. Uusien kirjastorakennustemme avarat ja valoisat tilat upeine kalusteineen kertovat asiakasta kohtaan osoitetusta arvostuksesta. Kirjastot ovat kaikkien käytettävissä – ja kaikki väestöryhmät niitä myös käyttävät. Kirjastomme ovat suomalaista tasavertaisuutta ja hyvinvointia parhaimmillaan.

Kirjastomme ovat myös vaikeuksissa. Määrärahoja leikataan, aukioloaikoja lyhennetään, sivukirjastoja lakkautetaan. Pelkkä puolustustaistelu ei riitä. Tarvitaan myös uusia ajatuksia ja intomielisiä näkemyksiä kirjastojen kehittämisestä paikallisen hyvinvoinnin perustekijöinä. Kirjastojen tulee jalkautua kuntalaisten keskuuteen, kytkeytyä muihin hyvinvointipalveluihin, hakeutua koulutoimen yhteyteen, kehittyä paikallisten monipalvelukeskusten merkittäväksi toimijaksi. Kirjastolaitoksen uudistaminen vaatii kunnon resursseja, mutta uudistuvaan kirjastolaitokseen voi olla moni sellainenkin halukas panostamaan, joka ei osaa antaa arvoa "perinteiselle kirjastolle". Kun tappiot käännetään voitoiksi, ahdistava puolustustaistelu muuttuu innostuneeksi ja uutta luovaksi toiminnaksi – ja kirjastojemme tulevaisuus voi osoittautua hyvinkin valoisaksi!

Mikko Lahtinen
Kirjoittaja on valtio-opin dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kirjastojen maa (Vastapaino).

[Julk. Pirkanmaan Vasemmiston vaalilehti 2011]

Sastamalan kirjastopalvelut tulisi uudistaa

2011-01-20T14:13:00.000+02:00

Julkaistu lyhynnettynä versiona Alueviestissä 19.1.2011 ja Tyrvään Sanomissa 20.1.2011

Päätös pitää Sastamalan pääkirjaston kiinni lauantaisin on toki huono asia. Tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Kaupunkimme kirjastotoimen ongelmien syyt ovat huomattavasti syvemmällä ja kehittämishaasteet sen mukaiset. Niissä ei ole kysymys vain tämän lakisääteisen peruspalvelun rahoituksesta, vaan myös sen tarkoituksenmukaisesta käytöstä.

Sen sijaan, että Sastamalan kirjastopalveluja arvioidaan vain raskaaksi koettuna menoeränä, kirjastojamme tulisi määrätietoisesti kehittää Kirja-Sastamalan olennaisena ulottuvuutena ja kunnallisen hyvinvoinnin perustekijänä.

Nyt olemme ajautumassa tilanteeseen, jossa on syntymässä perin ikävä vastakkainasettelu todella lupaavan valtakunnallisesti merkittävän toiminnan (Vanhan kirjallisuuden päivät ja Pukstaavi) ja paikallisen peruspalvelun (kirjastot) välillä: VKP ja Pukstaavi kukoistavat, kirjastopalvelut näivettyvät. Tällainen asetelma ei voi olla kunniaksi paikkakunnallemme. Merkitseehän se sitä, että ulospäin Kirja-Sastamala näyttäytyy todellisena kulttuurin ja sivistyksen tyyssijana, mutta sisältäpäin katsoen asiat ovat vallan toisin.

Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisässä – niinkö myös Kirja-Sastamalaksi kutsuttu "kulttuurikakkumme"?

Melko laajan oman kirjastokokemukseni perusteella tiedän, että Sastamalan kirjastotoimi ei edusta valtakunnallista kärkeä, tuskin edes alempaa keskitasoa. Jo verkkosivut sen paljastavat. Niiltä löytyy vain perusinformaatiota, mutta ei jälkeäkään toiminnasta, joka kertoisi kirjastotoimen innostuneesta ja luovasta kehittämisestä. Tämä ei varmastikaan johdu vain siitä, ettei kenelläkään ole ollut aikaa paneutua verkkosivujen tekemiseen, vaan myös siitä, että innostuksesta ja luovuudesta todella on pulaa. Ja miten ne voisivatkaan kukoistaa, kun voimat vie perusrutiineista selviytyminen?

Sastamalan kirjastotoimen palveluksessa on parisenkymmentä virkailijaa. He vastaavat seitsemän kirjaston ja yhden kirjastoauton toiminnasta. Opetusministeriön viimeisimmän (2009) kirjastotilaston mukaan henkilötyövuosien määrä meillä oli 21,19, ja nyt virkojen täyttämättä jättämisen seurauksena luku laskenee alle kahdenkymmenen. Vertailun vuoksi: 28.000 asukkaan Kangasalla henkilötyövuosia oli 22,46; 30.000 asukkaan Nokialla 21,64; samankokoisella Ylöjärvellä 26,72.

Asukaslukuun suhteutettuna Sastamalan kirjastotoimen henkilöresurssit pärjäävät edelleen vertailussa. Ongelman ydin ei ole tässä, vaan siinä, että meillä henkilöresurssit jakautuvat peräti seitsemän kirjaston ja yhden kirjastoauton kesken, kun Nokialla ja Ylöjärvellä on pääkirjaston ja kirjastoauton lisäksi vain kaksi sivukirjastoa; Kangasallakin pärjätään neljällä.

Edes muutaman henkilötyövuoden lisäys ei muuttaisi Sastamalan perustilannetta, sillä henkilöstölisäys jouduttaisiin edelleen käyttämään kirjastojen perusrutiinien hoitamiseen ja aukiolon turvaamiseen. Ja mitä niukemmat resurssit ovat sitä tarkemmin niiden käyttöä tulee miettiä.

Pitäisikö siis Sastamalan kirjastojen toimipisteitä karsia, jotta kirjastotoimessa voitaisiin keskittyä jäljelle jääneiden yksiköiden kehittämiseen? Tämä olisi tyly ja näköalaton ratkaisu, sillä Sastamala on laaja ja monikeskuksinen kaupunki. Kaikki nykyiset kirjastomme ovat tarpeen, mutta ne uhkaavat vääjäämättä taantua muutaman tunnin viikossa auki oleviksi lainaamoiksi, joiden kiinteät kulut suhteessa laskevaan käyttöasteeseen kasvavat kasvamistaan. Kirjasto, johon ei panosteta, on kallis mutta taantuva kirjasto.

Jotta kirjastotoimemme ei uhkaisi tehdä koko Kirja-Sastamalasta vain päältä kaunista kakkua, tulisikin kirjastojamme ryhtyä kehittämään rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Pelkkä kirjastopalvelujen määrällinen arviointi ei riitä. Tarvitaan luovaa ja innovatiivista uutta kirjastoajattelua. Sitä Suomessa on poikkeuksellisen runsaasti tarjolla, esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriössä tai Suomen kirjastoseurassa ja alan oppilaitoksissa (yliopistot ja ammattikorkeakoulut). Maastamme löytyy myös monia pieniä ja suuria kirjastoja, joista voisi hakea mallia siihen, miten monipuolinen ja korkeatasoinen kirjastopalvelu järjestetään.

Seuraavassa muutama konkreettinen ehdotus. Niiden lähtökohtana on se, ettei kirjastopalvelujamme "kehitetä" leikkauksia ja supistuksia tehden, vaan luovassa ja innostuneessa hengessä, Kirja-Sastamalan ja ylipäänsä paikallisen hyvinvoinnin olennaisena perustekijänä.

Olen myös vakuuttunut siitä, että päättäjämmekin alkavat nykyistä enemmän panostaa kirjastoihimme, kun niitä ryhdytään kehittämään likeisessä yhteydessä Sastamalan ja sen taajamien muuhun elämään ja hyvinvointipalveluihin.

Ensinnäkin kirjastopalvelut tulisi tuoda saman katon alle taajamiemme muiden peruspalvelujen kanssa. Yhdistetty kirjasto, päiväkoti, vanhainkoti, asiamiesposti, koulu, nuorisotila, terveysasema, kunnan monipalvelupiste, jne. voisi muodostua todelliseksi "hyvinvointikeskukseksi". Tästä on olemassa toimivia esimerkkejä, kuten Kummelin monipalvelutalo nykyään Naantaliin kuuluvassa Velkuassa.

Toiseksi kirjastopalvelujemme eläköityvän henkilökunnan tilalle tulisi palkata opinnoissaan nykypäivän rikkaaseen ja ennakkoluulottomaan kirjastotyöhön koulutettuja nuoria ja innokkaita alan ammattilaisia. Eteläsuomalaiseen kaupunkiin on kyllä tulijoita vaikka kuinka, kunhan kutsu käy. Uudistuvan kirjastotoimen johtajaksi tulisi nimetä vastaavanlainen luova ja määrätietoinen henkilö kuin on Pukstaavin Leena Aaltonen tai VKP:n toiminnanjohtaja Johanna Kurkikangas.

Kolmanneksi kirjastopalveluiden laadun parantamiseksi kirjastosta olisi tehtävä merkittävä osa Kirja-Sastamalaa. Tällöin Kirja-Sastamalan valtakunnallisesti merkittävät toiminnat eivät asetu paikallisen kirjasto-, kulttuuri- ja sivistystoimen vastakohdaksi ja aiheuta pahimmillaan kaunaa ja katkeruutta.

Sen sijaan "valtakunnallisen" ja "paikallisen" tulee täydentää ja vahvistaa toinen toisiaan. Pukstaavin ja Vanhan Kirjallisuuden päivien tulisikin näkyä ja kuulua kirjastojemme ja koulujemme jokapäiväisessä elämässä. Varsinkin pienessä kunnassa kulttuuria tulee kehittää kokonaisvaltaisesti ja yksituumaisessa hengessä. Tämä on myös taloudellisesti edullisista.

Kirja-Sastamalan valtakunnallisesti merkittävien toimintojenkin kannalta välitön yhteys paikalliseen kirjasto-, kulttuuri- ja sivistystoimeen olisi mainio asia. Se näet lisäisi Pukstaavin ja VKP:n "katu-uskottavuutta" kuntalaisten ja päättäjien keskuudessa. Ulkopaikkakuntalaiset voisivat puolestaan havaita, että Sastamalassa todella arvostetaan kirjakulttuuria sekä ylipäänsä sivistystä ja hyvinvointia. Esimerkistä käy Kuhmo, jonka musiikkijuhlat ja kalevalalaisen kulttuurin keskus ovat poikineet myös upean kirjastotalo Atalanten ja tarjonneet todellisen piristysruiskeen myös paikalliselle elinkeinoelämälle.

Jos kirjastopalvelujamme todella aletaan kehittää luovasti ja innostuneesti osana muita peruspalvelujamme ja Kirja-Sastamalaa, avautuu myös monenlaisia uusia rahoitusmahdollisuuksia. Kukoistusta tavoittelevasta kirjastoimesta kiinnostutaan ja siihen halutaan panostaa.

On siis päästävä irti tappiokierteestä ja saatava aikaan menestyskierre. Varat, jotka sijoitetaan pelkkään hengissä pysymiseen eivät edistä kuin hengissä pysymistä. Mutta varat, jotka sijoitetaan kehitykseen, tuottavat uutta elämää ja kasvavat monenlaista korkoa. Ja kun päättäjät osoittavat tukea ja kannustusta kirjastotoimelle, niin kirjaston johtaja ja hänen motivoituneet alaisensa voivat todella yltää parhaimpaansa.

Sastamalan kirjastojen tulevaisuus on tehtävä! Meidän sastamalalaisten tehtävä on laittaa kirjastoasiamme kuntoon. Vastuu on myös kirjaston käyttäjien. Tavallisten kuntalaisten tulee osallistua kirjastotalkoisiin. Kirjastojemme kehittäminen vaatii meiltä kaikilta tekoja. Asiakaslähtöisyys on myös sitä, että asiakkaat ottavat vastuuta kirjastopalveluistaan.

Ehdotan aluksi kirjastoseminaaria, johon osallistuisivat kaikki Kirja-Sastamalan toimijat nimekkäine tukijoineen sekä yhdistykset, elinkeinoelämä, kunnalliset päättäjät ja jokainen kynnelle kykenevä kuntalainen.

Edelleen ehdotan, että asetetaan työryhmä, jonka tehtävänä on laatia monipuolinen ja laaja-alainen esitys Sastamalan kirjastotoimen perinpohjaiseksi uudistamiseksi.
Vain uudistusten myötä voi koittaa aika, jolloin sastamalalaiset voivat olla ylpeitä kirjastoistaankin. Silloin myös lauantain aukiolo järjestyy kuin itsestään!

Mikko Lahtinen
"Kirjastojen mies"

Fredrik Cygnaeus - aristokraatti demokraatti

2008-12-26T11:14:00.005+02:00

Mikko Lahtinen
Fredrik Cygnaeus aristokraatti – demokraatti

(Tämän artikkelin suppea versio on ilmestynyt niin & näin -lehden numerossa 3/2008, ks. myös
http://filosofia.fi/tallennearkisto/tekstit/3930)

Elkötte, etinen kansa,
Lasta kaltoin kasvatelko
Luona tuhman tuuittajan,
Vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama,
Poika tuhmin tuuittama
Ei tule älyämähän,
Miehen mieltä ottamahan,
Vaikka vanhaksi eläisi,
Varreltansa vahvistuisi.

Jo vuonna 1907 Fredrik Cygnaeuksen (1807–1881) syntymän satavuotismuistojuhlaa vietettäessä valitettiin, että tämä suomalaisuusliikkeen ”suuroriginelli” oli vieras ja unohdettu uuden vuosisadan ihmisten keskuudessa. Juhlavuosi 2007 osoitti, ettei Cygnaeus ole täysin unohtunut historian hämärään, vaikka massamedia ei päivänsankaria juuri mitenkään noteerannutkaan. Cygnaeuksen elämänvaiheet, persoonallinen karaktääri sekä kirjoitukset häneltä ja hänestä ansaitsevat huomiota – eivät vain ”antikvaaris-museaalisista” syistä, vaan innostaakseen uusiin tutkimuksiin ja Cygnaeus-harrastuksiin. Omana aikanaan Cygnaeus poikkesi jo ulkoiselta olemukseltaan ja sukutaustaltaan kansallismielisestä toveripiiristään, mutta huomiota ansaitsevat myös tämän aristokraattisen hahmon poikkeukselliset ”demokraattiset” näkemykset Suomen kansasta ja luokkatietoiset analyysit Kalevalan Kullervosta ja hänen orjuuttajistaan seppä Ilmarisesta ja muusta kansalliseepoksen ”paremmasta väestä”.

Cygnaeus aristokraatti
Aate- ja ikätovereistaan Lönnrotista, Nervanderista, Runebergista ja Snellmanista poiketen Fredrik Cygnaeus tuli varakkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta ja perheestä. Piispan poika ja pojanpoika ei joutunut keskeyttelemään opintojaan toimeentulonsa turvaamiseksi, eikä juuri harjoittamaan kieltäymyksen hyvettä ajan aineellisten houkutusten edessä. Cygnaeuksen kosmopoliittinen maku näkyi kiireestä kantapäähän, eivätkä ylelliset ateriat ja mieluisat herkut ainakaan estäneet hänen hahmonsa tanakoitumista. Tuuheat tummat hiukset, runsaina rönsyävät kulmakarvat sekä muhkeat pulisongit (yleensä ilman partaa) yhdessä tavaramerkiksi muodostuvan venetsialaisen viitan kanssa synnyttivät aikalaisissa ”italialaisen” vaikutelman ja loivat legendaa. Italiassa ja muualla manner-Euroopassa Cygnaeus olikin enemmän kuin kotonaan, kuten vuosina 1843–47 tehty laaja Euroopanmatka osoitti. Sivistynyttä ja tavat hallitsevaa suomalaista maailmanmiestä ei torjuttu ajan eurooppalaisissa kulttuuri- ja seurapiireissä. Niissä hän tapasi sellaisia kuin Victor Hugo, George Sand ja Alessandro Mazzini ja Nikolai Gogol. Seurustelutaitoinen Cygnaeus luotti itseensä vaativassakin seurassa tai kun myöhempien vuosien yliopistollisissa ja muissa luottamustehtävissä tuli lähestyä vaikutusvaltaisia keisarillisia tahoja. Tärkeitä suhteita eliittiin muodostui myös Haminan kadettikoulussa, jossa hän toimi opettajana 1833–1837, ehkei niinkään rehtorin toimessa Helsingin triviaalikoulussa 1839–1843.
Cygnaeuksen epäkäytännöllisyys ja hajamielinen huolettomuus yksityisten asioiden hoidossa ei estänyt taitavaa toimintaa yleisten asioiden parissa – ja niitä hoitaessa oli mahdollista avittaa myös asioiden yksityisempää puolta. Pietarissa palvellut Reinhold Cygnaeus syystä nimittikin veljeään ”Armfeltin salaneuvokseksi”. Siinä missä kreivi sai kuulla valaisevia tietoja akateemisista asioista, Cygnaeus hankki etuja yliopistolle ja usein myös ”jotain tekaistua siltaa tai oikopolkua myöten siirtyi omiin mieskohtaisiin asioihinsa, joita hän ei väsynyt luottavaisesti ja vihdoin menestyksellä laskemasta Armfeltin sydämelle”. Topeliuksen mukaan Cygnaeuksessa oli maailmanmiestä ja hovimiestä, joka katsoi, että ”maaherroja sopii kohdella ansion mukaan, mutta keisarien ja naisten suhteen täytyy olla varovainen”. Hän oli grand seigneur, jolle oli mieluista etsiä nuoria kykyjä yliopistossa ja taiteen kentillä siipiensä suojiin ja turvata heidän toimeentulonsa. Eliel Aspelin-Haapkylän mukaan Cygnaeus kohteli nuoria ”olympolaisella ylemmyydellä”, ja häntä tuli lähestyä ”niinkuin jotakin majesteettia”. Toisaalta Cygnaeuksen kiinteät suhteet nuorisoon perustuivat jo Haminan aikaan ja hänen toimiinsa pohjalaisosakuntien kuraattorina (1838–1849).
Myös Topelius sai osansa majesteetillisesta suosiosta, kun Cygnaeus järjesti tämän Suomen historian henkilökohtaiseksi professoriksi hakemuksetta heti itse tultuaan valituksi ainoana hakijana vasta perustetun estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professorin oppituoliin maaliskuussa 1854. Ministerivaltiosihteeri Armfelt oli ehdottanut Cygnaeukselle virkaa jo 1848, mutta tämä oli malttia ja harkintaa osoittaen pyytänyt, että hänet valittaisiin tavanomaista menettelyä noudattaen. Väliajan hän hoiti yleisen historian professorin virkaa (1848–1853). Topeliuksen tapauksessa meneteltiin suorasukaisemmin ja sen tähden hän sai vuosien ajan kuulla saaneensa viran muilla kuin tieteellis-akateemisilla ansioillaan. Cygnaeus sai oman virkansa ansiosta, sillä hän oli jo kielitaitonsa ja lukeneisuutensa puolesta maan sivistyneistön ehdotonta huippua. Hän oli myös jo julkaissut merkittäviä historiallisia tutkielmia, kuten virkaväitöskirjansa Konung Erik XIV som dramatisk karakter (1853) sekä draamateoksia, kuten Claes Flemings tider (1851). Cygnaeuksen asema yliopistossa vain vahvistui, kun hänet nimitettiin historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan dekaaniksi vuoden 1856 alusta. Kun yliopiston sijaiskansleriksi vuonna 1855 tuli kadettikoulun entinen johtaja kenraali J. R. Munck, hän sai myös kadettikoulussa toimineesta dekaanista lojaalin ja tarmokkaan yhteistyökumppanin, joka osasi taitavasti ohjailla ylioppilaita ”turvallisille urille”.
Sukupolvien ajan Cygnaeuksen esi-isiä oli ollut kirkkoherroina tai kappalaisina Savossa, etenkin Joutsenon seudulla, kuten Fredrik Cygnaeuksen isoisän isän Zakarias Cygnaeuksen pysyttämästä sukunimestä (lat. cygnus, joutsen) voi havaita. Suku oli esiintynyt myös nimillä Jousenius, Joutsenius, Svanaeus, Svahn ja Zygnaeus. Näin myös Fredrik Cygnaeuksen sukutaustan itäsuomalaisuus erotti hänet mainituista maan läntisistä osista tulevista tovereistaan. Cygnaeus tosin ”antoi itsensä syntyä” Hämeenlinnassa, varttui Hollolassa ja sitten isänsä Zachris Cygnaeus nuoremman hallitsemassa piispantalossa Porvoossa. Virkaansa isä ei ehtinyt hoitaa kuin vuoden verran ennen kuin keisari Aleksanteri I kutsui hänet Pietariin luterilaisten seurakuntien piispaksi vuonna 1820. Nimitys ei ollut sattuma, sillä hallitsijapiireissä piispa Cygnaeus oli ollut heti sotavuosista lähtien aktiivisen ja luotettavan lojalistin maineessa. Hän myös lukeutui niihin aikoinaan Porthanin valistusopeista innostuneisiin ja ammentaneisiin fennofiileihin, joilla oli edellytyksiä ymmärtää ne monet yleiset ja yksityiset mahdollisuudet, joita uusi asema Venäjän yhteydessä tarjosi. Pietarissa nuorelle Cygnaeukselle avautuivat monin verroin laajemmat yhteydet ja ulottuvuudet kuin mitä Suomella olisi ollut tarjota. Suku katsoi nyt kuuluvansa ylempään virka-aateliin.
Porthania ikänsä ihaillut piispa tahtoi lähettää poikansa nimenomaan Suomen yliopistoon – eikä vähiten siksi, ”että sinä kerran arvokkaasti astut tuon suuren miehen oppituoliin”! Jo kotiopettajana Pietarissa oli toiminut suomalaisten menneisyyden kannalta merkittävillä tutkimuksillaan pian mainetta saava A. J. Sjögren. Kun Cygnaeus vuonna 1823 aloitti opintonsa Keisarillisessa Turun Akatemiassa, sai Runebergin, Snellmanin ja muiden kansallismielisten ylioppilaiden toveripiiri täydennyksekseen eurooppalaisen sivistyksen eri ulottuvuuksia tuntevan, ranskalaista koulua käyneen nuoren originellin, joka toisaalta oli sisämaassa vietettyinä lapsuusvuosinaan saavuttanut kohtalaisen suomen kielen taidon. Tulevan kehityksen kannalta myös Cygnaeuksen ensimmäinen kortteeri oli ideaalinen, sillä hän saattoi asua pian filosofian professoriksi nimitettävän J. J. Tengströmin perheessä, jota emännöi Suomen Venäjään liittämisessä merkittävää osaa näytelleen arkkipiispa Jakob Tengströmin tytär Sofia Magdalena af Tengström. Cygnaeus viihtyi Tengströmien seurassa myös yliopiston muutettua Helsinkiin ja Lauantaiseuran tarjotessa foorumin innostavaan ajatustenvaihtoon.
Huoleton Cygnaeus ei pitänyt kiirettä tutkinnossaan, vaan perehtyi intohimoisesti ajan kirjallis-filosofisiin suuntauksiin, eritoten romantiikkaan, sekä alkoi toteuttaa elinikäiseksi osoittautuvaa runoilijan kutsumustaan. Jälkimmäisestä harrastuksesta kehkeytyikin suomalaisen kirjallisuuden historian ehkä tragikoomisin näytelmä, kun aatteen ja tunteen paloa hehkuvan runoilijaboheemin ”keskityksen puutteesta” kärsivät vuolassanaiset, joka suuntaan rönsyilevät runoteokset saivat yksi toisensa jälkeen osakseen arvostelijoiden moitteet ja päänpyörittelyt. Vasta Cygnaeuksen noustua merkittävään yliopistolliseen asemaan alkoi kriitikoiden sanoista paistaa maltti ja harkinta.
Kultivoituneista tavoistaan ja sosiaalisista taidoistaan huolimatta Cygnaeusta on luonnehdittu umpimieliseksi, salaperäiseksi ja yksinäiseksi persoonaksi. Tämän totesi jo isä kirjeissään nuorelle ylioppilaalle kuin myös Snellman ystävänsä haudalla maaliskuussa 1881. Pitkältä ulkomaanmatkalta ei kotimaassa odottaville ystäville juurikaan herunnut tarkempia tietoja reiteistä ja matkankäänteistä. Harvat kirjeet toistivat samaa kaavaa kuin Cygnaeuksen runotkin, kun kirjoittavan ”minän” yhä uusia assosiaatioita tuottava tajunnanvirta irrotti kuvauksen ajan ja paikan realiteeteista, ”sillä hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista”. J. J. Nervanderin mukaan ”olisivat sinun kirjeesi voineet yhtä hyvin ja samaa sisältäen olla kirjoitettuja ’Nova Zemlan vuorilla ja Ceylonin paahteisissa laaksoissa’ kuin Pariisissa: siihen määrin on sinun oma minäsi kirjeissäsi peittänyt sinulta ympäristösi”. Vaikka Cygnaeus suuresti korosti ”minän” subjektiivisia tuntemuksia, ei lukijalle silti avautunut näkymää kirjoittajan yksityiseen minään, vaan ”minä” muistutti fichteläistä ’absoluuttista egoa’, joka tuotti ja välitti ’maailmaa’ empiiriset yksityiskohdat sivuuttavana totaalisena mielteenään. Saksalaisista filosofeista Fichte olikin Schellingin ja Herderin ohella Cygnaeukselle läheisin, joskin hän löysi myös Hegelin opeista perspektiivejä ’tunteen’ ja ’järjen’ suhteiden ratkomiseen. Kirjailijoista hän ihaili eniten Shakespearea ja muistutti Jean Paulia ”alkuperäisyyden ja alituisesti vaihtelevien, toisiaan kiirehtivien ja toistensa yli tulvehtivien ajatuksien puolesta”.
Cygnaeus sanoi kuuluvansa traagilliseen sukuun. Sitä sopi hyvin edustamaan hänen isoisänsä isä, mainittu Mäntyharjun kirkkoherra Zakarias Cygnaeus. Tämä valistusoppeja seurakunnassaan vimmalla kylvänyt hengenmies menetti järkensä ja eli kolmattakymmentä vuotta ”sielunsairaana”. Cygnaeuksen kuvauksen mukaan ”hän oli vilkkaasti työskentelevä henki, mutta häneltä näyttää nuoruudessaan puuttuneen se kristillinen kyky, että olisi pystynyt ’kurittamaan’ sielun levottomasti kuohuvia aaltoja, ja hän menehtyi sen tyrskyihin […] Yksipuolisesti ihastuneena proosalliseen valistus-kiihkoon, joka niin sanottuna vapauden aikana raivosi herkkäliikkeisimmissä mielissä meidänkin maamme pimeillä perillä, arvosteli hän kohonnutta lammaslaumaansa – miltei elukoiksi.” Rahvas torjui ankarat valistuspyrkimykset ja uskoi noita-akan noituneen ikiaikaisia pyhiä puita ja paikkoja valistustoimillaan häpäisseen kirkkoherransa. Isonvihan seurauksena kahden puolen rajaa jakautuneen seurakunnan johtaminen lienee myös laittanut hermot liian kovalle koetukselle. Pappila sijaitsi Venäjän puolella, mutta seurakunnan enemmistö oli Ruotsin puolella rajaa. Käskyjä ja vaatimuksia sateli sekä Porvoon tuomiokapitulin että Venäjän oikeuskollegion suunnasta.
Sielun levottomasti kuohuvien aaltojen kurittaminen oli perin vaikeaa myös Fredrik Cygnaeukselle. Ideoiden tulvasta ei useinkaan syntynyt muodoltaan valmiita ja sisällöltään viimeisteltyjä teoksia: ”Hänen esityksensä lähtökohta oli aina hyvin valittu, usein kekseliäs, ja päämäärä varmasti suunniteltu, mutta aiheen käsittely harhautui alituisiin syrjähyppäyksiin. Se oli suunnaltaan vakava virta, joka kulki varmasti päämaaliinsa, mutta se oli samalla täynnä koskia, joitten vaahdonpirskeet räiskähtelivät rannoille.” Kaikesta huolimatta Cygnaeus osoitti myös peräänantamatonta sitkeyttä hänelle kaikkein läheisimmissä käytännöllisissä pyrkimyksissään eli yliopiston johtotehtävissä 1850-luvun vaikeina vuosina sekä taistellessaan kahden vuosikymmen ajan suomalaisen taideakatemian perustamisen puolesta.
Ehkä Cygnaeuksen kielteinen suhtautuminen suorasukaiseen valistustyöhön von Oben ja valistuksen ajan proosalliseen ”järkeisuskoon” sai lisäperusteita suvussa kerrotuista kirkkoherra Cygnaeuksen katkerista kokemuksista seurakunnassaan. Omaksumassaan romantiikan hengessä Fredrik Cygnaeus korosti tunteen, luonnon ja alkukantaisen merkitystä vastapainona yksipuoliselle järjen, kulttuurin ja edistyksen palvonnalle. Hänen tapauksessaan romantiikka ei kuitenkaan tarkoittanut abstraktia ”anti-intellektualismia”, vaan paljon radikaalimmin ja konkreettisemmin arvostavaa suhtautumista tavallisen kansan omiin tuntoihin ja tuntemuksiin (tästä enemmän luvussa kolme). Tässä suhteessa myös romantiikka ammensi valistuksen ja Ranskan vallankumouksen demokraattisesta ja egalitaarisesta aateperinnöstä.
Cygnaeusta ja hänen sukuaan voi luonnehtia myös draamalliseksi, kun tällä viitataan poikkeuksellisen rikkailla puhujanlahjoilla varustettuihin suvun jäseniin. Cygnaeus kertoo vaikuttuneensa siinä määrin isänsä rohkaisevasta puheesta sorretun suomalaisvähemmistön muodostaman pietarilais-inkeriläisen seurakuntansa edessä, että siitä hetkestä lähtien omaksui elämäntehtäväkseen suomalaisuuden asian edistämisen. Jos Cygnaeuksen kirjalliset työt saivatkin osakseen ankaraa kritiikkiä, niin hänen poikkeuksellisia puhujanlahjojaan ei kiistetty. Aikalaistodistuksen mukaan ”hänen originellien, usein nerokasten aatteittensa tulva, missä toinen ajatus hänen sielussaan välittömästi herätti eloon toisen, ynnä hänen suuri kykynsä sovittaa ryhtinsä ja äänensä puhutun sisällyksen mukaan, vaikuttivat että Cygnaeus pystyi tempaamaan mukaansa kuulijansa kenties suuremmassa määrin kuin mitä kukaan muu puhuja Suomessa on voinut”. Yleensä hän piti puheensa valmistamatta ja papereihin turvautumatta luottaen tilanteen mukaansa tempaavaan voimaan: ”Sanat tulvivat hänen huuliltaan niin elävän voimakkaina, niin lämpimän vakuuttavina, niin sattuvan sointuisasti väritettyinä, ettei kuulijakunta ennättänyt aprikoida”. ”Vastustamattomasti hän sai kuulijansa näkemään elämää ja sen ilmöitä niinkuin hän itse katseli niitä, nimittäin suuresti”. Myös luennoillaan kadettikoulussa ja myöhemmin yliopistossa hän tempaisi sankan yleisönsä mukaansa saaden nämä voimakkaasti eläytymään käsiteltävään aiheeseen. Cygnaeuksen puheiden huipennus oli lähinnä Topeliuksen kuvauksen ansiosta myyttisen aseman saanut ruotsinkielinen puhe Suomen nimestä Flooran päivän juhlassa toukokuussa 1848.

Cygnaeus jälkeen Cygnaeuksen
Juuri Flooran päivän puheestaan sekä toiminnastaan suomalaisen taide-elämän hyväksi Cygnaeus parhaiten muistetaan. Vuodesta 1882 toiminut Cygnaeuksen galleria Katajanokalla on siirtänyt hänen nimensä 2000-luvulle. ”Mutta Cygnaeus! Mitä hänellä on sanottavaa meidän ajallemme? […] Kuka kysyy enää häneltä neuvoa, kuka viittaa hänen teoksiinsa? Ei kukaan”, kärjisti suurlakon ja eduskuntauudistuksen tunnelmissa vuonna 1907 Valfrid Vasenius Cygnaeuksen satavuotismuistoksi toimitetussa Valvojan juhlajulkaisussa. Cygnaeus oli vieras individualismiin ja realismiin suuntautuvalle uudelle ajalle, esitti Vasenius. Aivan täydellinen unohdus ei kuitenkaan ollut, kuten juhlajulkaisun kymmenkunta kirjoitusta, samana vuonna suomeksi ilmestynyt Emil Nervanderin elämäkerta ”Fredrik Cygnaeus. Muistokuva” sekä Cygnaeuksen Kullervo-tulkinta Kalevalan traagillinen aines (ruotsiksi 1853) V. Tarkiaisen suomennoksena ja myös ylioppilaskunnan järjestämä muistojuhla osoittivat. Laajemmalle yleisölle Cygnaeusta oli tehty tykö julkaisemalla Kansanvalistusseuran Elämänkertoja-sarjassa Nervanderin elämäkerran suppea kansapainos (1901). Pian myös ilmestyi saman kirjoittajan artikkeli Cygnaeuksesta Oman maan ensimmäisessä painoksessa (1908).
Vasenius halusi kirjoituksessaan osoittaa, että Cygnaeuksen näkemykset kirjallisuuskritiikistä vaativana lähilukuun ja lukeneisuuteen perustuvana teosanalyysina olivat kaikkea muuta kuin aikansa eläneitä. Kirjallisuuskritiikin näkökannalta kohdettaan lähestyi myös Arvid Hultin Finsk Tidskriftin laajassa muistokirjoituksessa ”Fredrik Cygnaeus som litterär kritiker” (1907). Hän korosti Cygnaeuksen merkitystä Runebergin runouden ”demokraattisten” sekä luonnon ja ihmisarvon kunnioituksesta kertovien ulottuvuuksien hahmottajana: ”Starkt betonande det patriotiska och nationella i Runebergs diktning uppskattade han icke mindre det demokratiska i hans poetiska naturell och framhöll tillika hans öppna sinne för naturen, hans kärleksrika humor.” Tulkinnallaan Hultin myös jatkoi ”demokraattisten” Runeberg-tulkintojen linjaa, jonka useat muut edustajat – kuten C. G. Estlander, Yrjö Hirn ja viimeksi Johan Wrede – ovat tulleet jyrkän nationalistisesta ideologiasta vapaasta Suomen ruotsinkielisestä liberaalista kulttuuripiiristä.
Satavuotisjuhlien jälkeen oli kuitenkin hiljaista. Lojalismin kannalla ollutta Cygnaeusta lienee karsasteltu venäläistämistoimien paineessa ja itsenäisyyden alkuvuosina. Poikkeuksia olivat Tarkiaisen tutkielma Fredrik Cygnaeus runoilijana (1911) sekä Alfons Takolanderin Pedagogiska föreningens tidskriftissä julkaistu ”Fredrik Cygnaeus som pedagog” (1910). Valvojassa (tuolloin Valvoja–Aika) Cygnaeus noteerattiin juhlajulkaisun jälkeen vasta vuonna 1924, kun lojalistiseen Forsman–Koskinen–Koskimies-sukuun kuulunut nuori kirjallisuudentutkija Rafael Forsman (Koskimies) julkaisi esseensä ”Etelä ja pohjola Fredrik Cygnaeuksen teoksissa”. Hän vastasi myös Kansallisen elämäkerraston (1927–1934) Cygnaeus-biografiasta (1927). Forsmanin päätyö Cygnaeuksesta oli vuonna 1923 ilmestynyt väitöskirja Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, jossa analysoitiin Cygnaeuksen kirjallis-historiallisia taustoja, sekä sen jatko-osa (1925), jossa Forsman käsitteli Cygnaeuksen humaniteetti-ajatusta, kulttuuriohjelmaa sekä esteettisiä ja kansallisuutta koskevia näkemyksiä. V. A. Koskenniemi julkaisi teosparista tuoreeltaan myönteisen arvostelun ”Fredrik Cygnaeus redividus”, jossa hän myös pohti Cygnaeuksen persoonallisuuden ja toiminnan moniulotteisuutta. Samoihin aikoihin Erik Kihlman puolestaan selvitti Nya Argusin kirjoituksessaan ”Fredrik Cygnaeus. Poeten” (1923) tämän runoilijanlaatua ja ”Fredrik Cygnaeus. Kritikern” (1923) tämän merkitystä suomalaisen (akateemisen) kirjallisuuden tutkimuksen synnyn kannalta. Suomen sotilaiden historian kirjoittajana Cygnaeuksen merkitystä puolestaan arvioi Gabriel Rein alun perin esitelmänä pidetyssä (1928) kirjoituksessaan ”Fredrik Cygnaeus Suomen soturien historian kirjoittajana” (1930). Valvojassa Cygnaeus esiintyi viimeisen kerran L. Wennevirran artikkelissa ”Fredrik Cygnaeus ja Suomen kuvataide” (1946). I. Havun teoksessa Lauantaiseura ja sen miehet Cygnaeus sain oman lukunsa ”Suuroriginelli Fredrik Cygnaeus”. Havun kynästä on lähtöisin myös artikkeli ”Teatterikiista Helsingissä v. 1861” (1943), jossa Cygnaeus kunnostautuu ylioppilaiden puolustajana ajan kulttuurikiistoissa. Merkittävässä roolissa tämä on myös vuonna 1939 julkaistussa S. G. Elmgrenin Muistiinpanoissa, jonka merkinnät ajoittuvat 1850- ja 60-luvulle.
Sotien jälkeen Cygnaeus oli esillä mutta jokseenkin niukasti, kuten juhlavuonna 1957. Jälleen aktiivinen oli Rafael Koskimies, joka julkaisi Historiallisessa Aikakauskirjassa artikkelin ”Fredrik Cygnaeus historiankirjoittajana”. Maininnan ansaitsee myös Eino Krohnin kirjoitus ”Fredrik Cygnaeus kirjallisuuskritiikistä”, jossa painoa saa varsinkin tämän jalo pyrkimys puolustaa Aleksis Kiveä hyökkäyksiä vastaan. Koskimies palasi viimeisen kerran aiheeseensa esitellessään ja julkaistessaan vuonna 1966 Cygnaeuksen kirjeitä Yrjö Koskiselle. Mielenkiintoista luettavaa on myös Martta Hirnin tutkielma Hur Såg Fredrik Cygnaeus ut?, jossa hän tarkastelee Cygnaeuksen ulkoisesta hahmosta esitettyjä kuvauksia.
Muutoin Cygnaeukseen on voinut törmätä lähinnä erityistutkimusten eräänä juonteena tai kulttuuri-, taide- ja kirjallisuushistoriaa käsittelevien yleisesitysten passuksissa ja erillistarkasteluissa, kuten 1960-luvulla Suomen kirjallisuudessa (Ekelund) ja viime vuosikymmeninä muun muassa teoksissa Suomen kulttuurihistoria (Reitala), Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen historia (Varpio), The history of Finnish literary criticism 1828–1918 (Varpio), Suomalaisen Kirjallisuuden seura 1831–1892 (Sulkunen), Finlands svenska litteraturhistoria (Wrede), Suomen kulttuurihistoria (Klinge), Kansallisbiografia (Klinge) ja viimeksi The history of Finnish aesthetics from the late 18th century to the early 20th century (Kuisma). Myös Raimo Savolaisen laajassa Snellman-elämäkerrassa (2006) Cygnaeusta käsitellään useassa kohdassa. Historiantutkijoista Cygnaeuksen merkitystä eurooppalaisten aatteiden välittäjänä ja merkittävänä kansallisena organisaattorina on korostanut Klinge Ylioppilaskunnan historiastaan (1967–1968) lähtien. Hänen teokseensa Professoreita (1984) sisältyy luku ”Cygnaeus – kosmopoliittinen patriootti”. Klinge on myös toistuvasti kiinnittänyt huomiota Cygnaeuksen (ja Topeliuksen) rooliin Flooran päivän juhlan taitavana organisoijana ”hullun vuoden” prekäärissä tilanteessa. Mielenkiintoinen itsenäinen tulkinta sisältyy myös Neuvosto-Karjalassa toimineen Eino Karhun teokseen Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun (suom. 1979). Karhu korosti Cygnaeuksen näkemysten demokraattisia ja yleishumaaneja ulottuvuuksia. Kai Laitinen puolestaan esittää esseessään ”Kivi, Cygnaeus ja ironian vaje” valaisevan analyysin näiden kahden suhteesta sekä viime mainitun roolista jälkimmäisen syvällisenä ymmärtäjänä sekä puolustajana August Ahlqvistin hyökkäyksiä vastaan.
Forsmanin kirjojen jälkeen ainoa Cyganeuksesta ilmestynyt laajempi esitys on Kimmo Sarjen käytännöllisen filosofian (julkaisematon) lisensiaatintyö (Hy) Valistus ja romantiikka: esimerkkeinä Anders Chydenius ja Fredrik Cygnaeus (1984). Siihen kaiketi perustuu Sarjen Fredrik Cygnaeus ja romantinen individualismi (1986), jossa tämän Napoleoniin kohdistunut ihannointi liitetään kiinnostavasti ”liberaalisen” Napoleon-kultin historiaan. Tingstenin ja Forssellin Napoleon-legendan syntyä tarkastelevia tutkimuksia (1953 ja 1957) hyödyntäen Sarje esittää, että ”Napoleonissa henkilöityi Cygnaeukselle myös Ranskan vallankumouksen haaveiden – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon – toteuttamisen mahdollisuus”. Lisäksi Sarje julkaisi 1980-luvun alkupuolella joitakin lyhyempiä kirjoituksia Cygnaeuksesta. Samalla vuosikymmenellä (1986) julkaistiin myös Pekka Saarelan tutkielma Klassisismi ja isänmaa, jossa kuvataan myös Cygnaeuksen johtamaa Porthanin patsashanketta ja siihen liittynyttä Porthanin ”uudelleenlöytämistä”. Saarelan mukaan Cygnaeukselle – voisi lisätä, että jo hänen Porthania ihailleelle isälleen! – kuuluu kunnia siitä, että Porthan nostettiin päivänvaloon Turun Akatemian hämäristä. Cygnaeukseen taiteenkeräilijänä on puolestaan perehtynyt Susanna Pettersson, jonka teoksessa Lumoutuneet. Tarinoita taiteen keräilystä 1800-luvun Suomessa (2004) on erillinen luku Cygnaeuksesta.
Juhlavuosi 2007 ei muodostunut edeltäjiään (1907 ja 1957) valjummaksi, vaikka massamedia sivuuttikin Cygnaeuksen lähes tyystin, eikä edes Taide tai Synteesi noteerannut tätä suomalaisen taide-elämän ja estetiikan tutkimuksen edelläkävijää. Tiede & edistys sentään huomioi juhlavuoden valitsemalla Cygnaeuksen numeron (1/2007) taiteilijaksi julkaisten otteita tämän runoista ja Sarjen laatiman lyhyen esittelyn. Cygnaeus-seminaari, hänen galleriassaan järjestetty matinea, Klingen juhlaesitelmä sekä ennen muuta suomennoskokoelma Kirjoituksia Kirjallisuudesta 1837–1873 pelastivat päivänsankarin unohdukselta. Myös joitakin yksittäisiä artikkeleita ilmestyi, kuten Kansalliskirjastossa Esko Rahikaisen esitys Cygnaeuksen teosten painatteista sekä Michel Ekmanin kirjoitus Cygnaeuksesta kirjallisuuskriitikkona Historiska och litteraturhistoriska studierissa. Siinä julkaistiin myös Helsingin yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitoksen ensimmäisen Cygnaeus-luennon pitäneen Torsten Petterssonin esitys, joskin itse juhlinnan kohde on esillä vain nimeksi. Mielenkiintoisen näkökulman tarjosi myös Minna Uimonen, joka pohtii artikkelissaan ”Fredrik Cygnaeus: kaksoiselämää ja julkisia salaisuuksia?” mahdollisen homoseksuaalisuuden merkitystä tämän elämässä.
Klingen ja Petterssonin esitelmiä lukuun ottamatta juhlatilaisuuksien anti lienee (vielä?) julkaisematta. Kansallismuseon ja Suomen Estetiikan seuran Cygnaeuksen galleriassa (joka samalla täytti 125 vuotta) järjestämässä matineassa (31.3.2007) aiheena oli Cygnaeuksen runous, jota kommentoi toistakymmentä runoilijaa ja tutkijaa. Näihin puheenvuoroihin tutustuminen olisi erityisen mielenkiintoista, sillä Cygnaeuksen poikkeuksellisen rikkaasta kielestä ja runoudesta ei ole esitetty uusia, ammoisista tyyli- ja kirjallisuusideaaleista vapaita tulkintoja. Taiteiden tutkimuksen laitoksen juhlaseminaarissa H. K. Riikonen tarkasteli Cygnaeuksen perintöä Helsingin yliopistossa.
Juhlavuoden ehdottomasti merkittävin julkaisu on mainittu Runebergin runoutta käsittelevien Cygnaeuksen kirjoitusten suomennoskokoelma, jonka toteutumisesta kuuluu kunnia sen suomentajalle ja toimittajalle Martti Bergerille sekä Artemisia-kustantamolle. Nämä uraa uurtavat Runeberg-tarkastelut (vuosilta 1837, 1841, 1850 ja 1860) yhdessä Kalevalan traagillisen aineksen sekä Aleksis Kiveä käsittelevien kirjoitusten kanssa avaavat mielenkiintoisia näkymiä paitsi kohteisiinsa myös itse Cygnaeuksen aatteisiin ja ajattelutapoihin, kuten hänen varsin mielenkiintoisiin ”demokraattisiin” näkemyksiinsä.

Cygnaeus demokraatti
Jo Valfrid Vasenius kiinnitti huomiota siihen, Cygnaeuksen mukaan ihmiskunnan historiaa luonnehtii ”lakkaamaton pyrkimys demokratiseerautumiseen”. Näkemys yhteiskuntien kehityksestä yhä kansanvaltaisempaan suuntaan ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellinen, vaan pikemminkin suosittu oppi Ranskan 1789 vallankumouksen jälkeisessä vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteiden Euroopassa. Hegelin näkemykset kansanvaltaisten valtiomuotojen kehittymisestä tai Herderin ”humaniteettioppi” olivat tunnettuja ja tunnustettuja myös Suomessa. Näkemystä yhteiskuntien ”vastustamattomasta” kehityksestä demokraattiseen suuntaan toivat fennomaanipiireissä esille niin Snellman kuin myöhemmin Thiodolf Reinin ja Yrjö Koskinenkin. Cygnaeuksen tapauksessa erityistä oli se, että hän sovelsi ”demokratiseerautumisen” näkökulmaa nimenomaan Runebergin runoteosten tulkinnoissaan aina varhaisista Hirvenhiihtäjät- ja Hanna-analyyseistaan (1837) alkaen. Runeberg, tai myöhemmin Aleksis Kivi, oli Cygnaeukselle rahvaan miesten ja naisten omien tuntojen tulkitsija ja välittäjä, ei vain kansan ihannekuvan maalari, kuten nationalistis-romanttisen Runeberg-kultin puitteissa myöhemmin usein tehtiin – kunnes ”petyttiin” todelliseen kansaan sen särjettyä tuon ihannekuvansa. Monista myöhemmistä näkemyksistä poiketen Cygnaeus ei nähnyt mitään ristiriitaa Runebergin ja Kiven kansaa koskevien käsitysten välillä. Päinvastoin, nämä kaksi olivat Cygnaeuksen silmissä kuin samasta puusta veistettyjä.
Arvostelussaan Yhtä ja toista koskien J. L. Runebergin runoelmia Hirvenhiihtäjät ja Hanna (1837) Cygnaeus ylistää Runebergiä siitä, että tämä ”näkee ympäröivät esineet sen [kansan] omilla silmillä”. Mutta vieläkin suurempi ansio on ”herra Runebergin suuri kyky asettua kansan omaan asemaan […] kun hän antaa sen omasta näkökulmastaan tarkastella kohteita, joita se ei pysty selittämään”. Toisin kuin Mooses, joka tyytyi ”korkealta ihaillen tarkastelemaan ihanaa maata”, Runeberg ”tunsi itsensä pikemminkin Joosuaksi ja lähti tasangolle tarttuen mihin tahansa, minkä tieltään löysi”.
Kuten ”kunnioitetun kerjäläisen” Aaron esitys Hirvenhiihtäjissä osoittaa, Runebergille oli ominaista ”eräänlainen runollinen oikeudenmukaisuus, mikä nykyisin entistä vähemmän kuulunee laulajien suvun perhepiirteisiin. Me tarkoitamme tällä ominaisuutta olla tuomitsematta mitään – miten vähäiseksi se eräiden näkökulmasta katsoen voisikin näyttää – alhaiseksi ja halveksittavaksi tai pelkästään varjostumaksi.” Cygnaeus palasi kunnioitetun kerjäläisen teemaan arviossaan Vänrikki Stålin tarinoista (1860). Hänen mukaansa Runeberg osoitti demokraattisuutensa antaessaan alhaisessa asemassa olevalle vänrikille kiistattoman oikeuden ”käyttää halutessaan vapaamielistä pronominia minä”. Tarinoissa vallitsevaa henkeä ilmaisee se, ”että runoilija asettaa tämän vähäisen kansanmiehen istumaan oikeutta ylhäiselle ja alhaiselle, kunnian ja alennuksen tuomarina”. ”On Runebergin suuri onni eikä yhtään vähäisempi ansio, että hän niin varhain onnistui käsittämään, mikä jalous, mikä siveellisesti korkea taso voi mahtua myös matalimpaan suomalaiseen majaan”, kiteytti Cygnaeus.
Vaikka Runebergin ottama kansan näkökulma tai näkökulma kansaan olikin suomalaisessa runoudessa ainutlaatuinen ja kansainvälisessäkin katsannossa edellä käyvä, niin sen edellytyksenä oli kuitenkin kansan merkitystä ja yleisiä ihmisoikeuksia korostava yleinen historiallinen kehitys. Cygnaeuksen mukaan olisi ollut epätodennäköistä, että vielä Porthanin ajan Franzén olisi kyennyt ”demokratisoimaan runoutta alemmaksi kuin että hän aristokraattisista tai jumalten ja jumalatarten asuttamista korkeuksista, jossa tämä oli siihen asti yksinomaan asustanut, alentui nyt kolmannen säädyn pariin, joka kaikkialla pyrki tulemaan joksikin, kun se varsin kauan oli tyytynyt olemaan ei mitään. Franzén oli astunut pitkän askeleen kun hän köyhässä lappalaispapissa napapiirillä ja tämän elämänkumppanissa oli löytänyt runouden aiheen. Mutta sellaiseen sanayhdistelmään kuin ’kunnioitettu kerjäläinen Aaro’ ei hänen järkensä eikä mielikuvituksensa voinut nousta – tahi laskeutua.”
Myös Aleksis Kiven teoksissa kansan näkökulma ja sen moralisoimaton, ”realistinen” esittäminen oli keskeistä. Vaikka Kiven tukijana tunnettu Cygnaeus oli omissa teoksissaan mitä suurimmassa määrin romantiikan perillinen, niin Kiven tapauksessa hän arvosti – ja voimakkaasti puolusti! –tämän ”realistista” kansankuvausta. Vaikka Cygnaeus oli varmaan ensimmäisenä nähnyt von Wrightin veljesten taiteen poikkeuksellisen arvon, ei hän Kiven ”realismia” puolustaessaan empinyt väittää, että ”henkilöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta muodostaa mieltänsä realismin oikeudesta taiteessa muiden mukaan kuin niiden, jotka tarjoutuvat v. Wrightin veljesten kauneissa, sievissä ja siivotuissa linnuissa, luulottelevat helposti, ettei realistinen taidekäsite milloinkaan ole valinnut eikä saa valita itselleen muita ilmaisumuotoja, kuin nämät hyvin kasvatetut kuvastukset luonnon ilmeistä.” Toisin kuin Ahlqvist ja muut Kiven parjaajat väittivät, tämän teosten ”realismissa” ei suinkaan ollut kysymys todellisen kansan häpäisemisestä, saati jumalanpilkasta, vaan kansan omia ajattelutapoja ja tuntemuksia kohtaan osoitetusta syvällisestä ymmärryksestä ja tasaveroisesta suhtautumisesta. Pitkähkö sitaatti Nummisuutarit-arvostelusta (1865) puolustanee paikkaansa myös tyylinäytteenä Cygnaeukselta:
”Katsohan sen sijaan tuota aitoa suomalaista, melkein tuimaa totisuutta, jolla Nummisuutarien tekijä on kohdellut oman sisäisen näkemyksensä meidän sisäiselle näkemyksellemme esittämiä henkilöitä! Käyttäisimme kylläkin epäasiallista sanontaa, jos sanoisimme hänen ottaneen nämä mielikuvituksensa luomukset jonkinlaisen käsittelyn alaisiksi. Hän näyttää päinvastoin ottavan heidät aivan sellaisinaan, täysin valmiina, ja sallivan heidän ajatella, puhua, toimia täysin omavaraisesti, ilman etäisintäkään vihjausta siihen, että hän, tekijä itse, tanssittaa heitä pillinsä mukaan ja että hänellä siis on oikeus, ei vain kouluuttaa heitä mielin määrin, vaan myös pitää hauskaa heidän kustannuksellaan, milloin hän on siihen antanut itse itselleen aihetta. Jos he joskus, vaikka sellaista sattuu vain poikkeuksellisesti, puhuvat typeriä tai käyttäytyvät tuhmasti, niinkuin paljon useammin on asian laita, ei tämä tapahdu ollenkaan siksi, että heidän herransa ja mestarinsa pääsisi näyttämään, kuinka kauas taakseen tai alapuolelleen hänen oma älykkyytensä ja sukkeluutensa on heidät jättänyt. Asettumatta korkeampaan asemaan seuraansa nähden hän liikkuu aivan luonnollisesti sen keskellä. Se on hänelle synnynnäistä, eikä hän mahda mitään silmilleen, jotka näkevät avoimesti, kuinka nuo toverit käyttäytyvät, eikä korvilleen, jotka tajuavat heille ominaisen tavan heidän sisäisen ihmisensä ilmaisemiseksi. Hän ei ole asettunut väijyksiin vakoillakseen heidän heikkouksiaan ja kömpelyyksiään, sitten pilkkaa tehden juorutakseen näkemiään kaikelle kansalle. Hän ei edes heittäydy heidän tulkikseen: he saavat itse puhua puolestaan parhaan taitonsa mukaan. Ja siitä johtuu se ihmeellinen, mutta samalla aivan luonnollinen seikka, että heistä sanotaan näytelmässä tuskin ainoatakaan sanaa, jota he eivät voisi tunnustaa todellisuudessa itse sanomakseen. Ja samoin piirtyy itsekunkin mielentila täsmälleen sellaiseksi, jollainen sen täytyykin olla asianomaisessa tilanteessa niin toisen kuin toisenkin erilaisen luonteen mukaisesti.”

Yhteiskuntien ”jatkuva demokratiseerautuminen” merkitsi myös sitä, että sääty-yhteiskunnan eliitit menettivät yksinoikeutensa ”järjenkäyttöön”. Cygnaeus arvosti Kiveä juuri siksi, ettei tämän teoksissa järki, ymmärrys tai arvostelukyky ollut eliittien tai kirjailijan privilegio, vaan myös tavallisen kansan ominaisuus ja voimavara. Tästä seurasi, etteivät eliittien näkemykset suinkaan edustaneet ”koko kansan” näkemyksiä, eikä kirjailijan tehtävä ollut nokkelin ja ”valistavin” välipuhein tai ivallisen satiirin keinoin asettua kuvaamiensa kansanihmisten yläpuolelle. Siksi Kivi oli Cygnaeukselle demokraattinen kirjailija par excellence.
Vaikka Cygnaeus ihaili antiikin kulttuuria, hän muitta mutkitta väitti, että ”ehkäpä kaikkein tärkein ylivoima, jonka ansiosta nykyajan ihmiskunta on antiikin vastaavaa ylempänä, on kasvava tietoisuus siitä, että ihmisen aito jalomielisyys ei ole yksinomaan ulkoiseen, aateliseen yhteiskunta-asemaan kiinnitetty etuoikeus”. Käytännössä ihmisarvon merkityksen voimistuminen ja yleinen demokratiseerautuminen olivat merkinneet kolmannen säädyn asettumista ”yhden jos toisen hallitsijan vallan paikalle”. Massat, ”varsinainen kansa”, eivät ole vielä näin radikaaleihin toimiin ryhtyneet, ”vaikka sekin on joskus voimansa tunnossa, kuumeväristysten innoittamana, hetken ajan näyttänyt rynnistävän kohti samaa tulosta”. ”Aikakauden humaniteetti” on kuitenkin ”ottanut tehtäväkseen puhua kansan puolesta”. Toisaalta ansio tästä humaniteetin noususta kuuluu myös itse kansalle, joka laulujensa kautta on opettanut sivistyneitä ”ensimmäistä kertaa tuntemaan kunnioitusta kansaa kohtaan, ei niiden joukkojen takia, jotka nämä voivat panna liikkeelle, kun kyse on toiminnasta, vaan kunnioituksesta synnynnäisen nerouden syvyyttä kohtaan, joka sen runoissa ilmenee”. Cygnaeus oli pelkästään ylhäältä alas suuntautuvaa kansansivistyksen periaatetta vastaan: kansan oli oltava vuorollaan ”kasvattaja”.
Eräänlaisena eliittien ja kansan välittäjänä toimi myös Runeberg, kuten myös ne kansanrunouden kerääjät, jotka arvostavassa ja demokraattisessa hengessä välittivät kansan tuntemuksia ja ajattelutapoja eliittien tietoisuuteen. Cygnaeukselle olikin selvää, että Runebergin tai kansanrunouden välittämät kansan tuntemukset ja ajattelutavat eivät olleet vain eternaalista ”kansanviisautta”, vaan oman aikansa kansanvaltaisuuden kehitykseen ja ”massojen nousuun” liittyviä historiallis-yhteiskunnallisia ilmiöitä. Se, että Runebergistä myöhemmin tehtiin reaktiivisen ja antidemokraattisen nationalistisen liikkeen kulttihahmo (”Runeberg-kultti”), ei tarkoita sitä, etteikö hänen runoutensa olisi voinut aiemmin olla progressiivisten ja demokraattisten kansallisten tendenssien ja pyrkimysten osatekijä.
Cygnaeus ei ollut epävarma siitä, että kansan omien tuntemusten, senso comunen, ymmärtäminen ja kunnioittaminen oli sekä ”sivistyneiden” luokkien oman edun mukaista että demokraattisen kehityksen edellytys. Toisaalta eliittien ja kansan välisen vuorovaikutuksellisen yhteyden luominen ei onnistunut pakon ja väkivallan keinoin vaan edellytti kunnioitusta kansaa ja sen pyrkimyksiä kohtaan. Poliittisesti kysymys oli siitä, että oli solmittava kansan oikeudet tunnustava sopimus. Laajasti matkustellut ja lukenut Cygnaeus oli suomalaisittain poikkeuksellisen hyvin perillä Euroopan kansojen historiasta ja nykyisyydestä ja myös siitä, että ”yhä useammin on päästy sopimukseen, että kansan oikeus ihmisarvoon on täysin pätevä vaatimus, siinä missä muillakin”. Massojen intellektuaalis-moraalinen kehitys ja sen mukaan tuoma arvon ja aseman nousu oli Cygnaeukselle itsestäänselvyys. Historian suurmiehiä kohtaan osoittamastaan romanttisesta ihailusta tunnettu Cygnaeus ei kiistänyt sitä realiteettia, että ”sankareiden aika oli manalle mennyt” ja ”ettei kukaan, olipa hän miten vahva tahansa, nykyisin yksin voita taisteluja eikä valloita linnoituksia, joissa kansat säilyttävät pyhintään, ja että kuninkaat voivat vain sitä mitä kansa voi”.
Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura taipui August Ahlqvistin Kiveen kohdistamien hyökkäysten edessä ja veti Seitsemän veljeksen vihkot pois markkinoilta, Cygnaeus masentui ja vetäytyi seuran toiminnasta. Hänelle Aleksis Stenvall ei ollut vain tukea tarvitseva lahjakas kirjailijalupaus, vaan Runebergin veroinen käänteentekevä kansan tuntojen tulkitsija. Vaikka Julius Krohn ja muut Kivelle myötämieliset yrittivät häntä puolustaa, niin ainoastaan Cygnaeus oivalsi Kiven koko merkityksen. Eino Leino osuukin naulan kantaan todessaan, että ”todellakin harvinainen esteettinen vastaanottavaisuus ja kriittinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan runouden kauneudet täysin tajuavansa.” Cygnaeuksen katsannossa Kiven merkitys ei rajoittunut vain ”kirjallisuuteen”, vaan levittäytyi koko suomalaiseen kulttuuriin, yhteiskuntaelämään ja niiden demokraattisen uudistamisen näkymiin. Kiven kovassa kohtalossa Cygnaeus myös tunnisti oman yksinäisyytensä. Ei vähiten siksi, että hän oli merkittävästi vaikuttanut Kiven kehitykseen. Kiven esikoisnäytelmä Kullervo (julk. 1864, ensimm. versio kirj. 1859) perustui olennaisilta osiltaan Cygnaeuksen omaan Kullervo-tulkintaan, joskaan Kivi ei yltänyt samaan kirkkaaseen syvällisyyteen kuin Cygnaeus Kalevalan traagillisessa aineksessa (1853).
Kalevalan traagillisessa aineksen arvosta kertoo se, ettei Kivi tai kukaan mukaan ole pystynyt yhtä taidokkaasti avaamaan Kalevalan (1849) Kullervo-jaksoa (runot 31–36). Cygnaeuksen tutkielma, kuten Kalevalan Kullervokin, on keräämistään arvostavista kommenteista huolimatta saanut osakseen jokseenkin pintapuolisia tulkintoja, joissa yhä uudestaan toistuu teleologinen puhe Kullervon ”kohtalosta” ja hänen kostonkierteestään tämän ”kohtalon” ilmaisijana. Kuitenkin Cygnaeuksen tutkielman keskeinen teesi on hyvin selvä – ja päinvastainen: Kullervo ei kostoretkillään toteuta mitään ”kohtaloa”, eikä kosto ole hänen ”elämänsä tarkoitus”, vaan hän on olosuhteidensa uhri, orja, joka turhaan mutta kuitenkin taistelee vapautuakseen kostonkierteestä. Toisin kuin esimerkiksi J. J. F. Perander omassa tulkinnassaan (1872) väitti, Kullervoa ei ole jo kätkyessä (”katkoi kapalonsa”) ”määrätty koston toimeen”, ”syntynyt siihen”, vaan koston toimet ovat looginen vaan eivät välttämätön seuraus hänen orjan asemastaan ja kovista kokemuksistaan. Cygnaeuksen tulkinnan kaiketi ainoa syvällinen ymmärtäjä V. Tarkiainen arvostelikin Peranderia siitä, että tämä on ”tuijoittanut silmänsä sokeiksi yhteen ainoaan pilkkuun, verikostoon, ja jättänyt huomioon ottamatta ympäristön, Kullervon muut ominaisuudet”. Kuitenkin ”on Peranderin yksipuolista ajatusta kehuttu (esim. J. Krohn kaunotieteellisessä katsauksessaan Kalevalaan) uudeksi, melkeinpä nerokkaammaksi keksinnöksi kuin Cygnaeuksen tulkinta”.
Kullervo ajautuu yhä syvemmälle koston ja väkivallan kierteeseen siksi, että häneltä yhä uudestaan kielletään ihmisarvo ja häntä nöyryytetään kerta toisensa jälkeen. Hänen alistettu orjan elämänsä on hänen ”kohtalonsa”, ei mikään muu, ”ennalta määrätty”: ”Orjuus tekee hänet itsensä onnettomaksi ja muille onnettomuutta tuottavaksi, paatuneeksi, jopa rikolliseksikin; mutta epäkauniiksi se ei voi häntä tehdä.” Kullervon ”kauneus” sisältyy hänen ihmisyyteensä, eivätkä hänen orjuuttajansa voi sitä häneltä viedä, vaikka he voivatkin kieltää hänen ihmisarvonsa. He tuomitsevat Kullervon ”pahaksi”, mutta samalla kieltävät oman osallisuutensa tähän pahuuteen. Kansanrunon kritiikin kärki ei kohdistukaan Kullervoon, eikä edes hänen lapsuudenkotinsa tuhonneeseen Untamon väkeen, vaan hänen orjuuttajiinsa, Kalevalan ”parempaan väkeen”. Todellisia pahantekijöitä ovat Kalevalan arvostetuimmat hahmot, kuten seppä Ilmarinen ja hänen emäntänsä, joka leipoo kiven paimenpojaksi alistetun ja alistuneen orjansa leipään, johon tämä rikkoo puukkonsa, ainoan muiston omasta kodistaan: ”Itse Ilmarisen emäntä, Suomen eepillisen runouden suloisin ilmestys, muuttuu kerrassaan ’ilkeäksi’, joutuessaan traagilliseen suhteeseen tuon sankarinuorukaisen kanssa, josta on tullut hänen orjansa.” Ilmarisen emännän rakkaus on valikoivaa, luokkasidonnaista: ”Hänen rakastettavat piirteensä vääntyvät ivaksi, hänen lempeä sydämensä muuttuu jääkylmäksi, kun on orja kysymyksessä.”
Jos Kullervon elämä ei vain tahdottomasti ilmaise ennaltamäärättyä ”kohtaloa”, ei se myöskään ole loputonta alistumista ”olosuhteille”, vaan vaikeaa taistelua vaikeissa olosuhteissa niitä vastaan. Kullervolla on mahdollisuus voittaa ”kohtalonsa”, mutta hän epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun hän lopulta kohtaa kuolleiksi luullut vanhempansa, on jo liian myöhäistä, eikä äidinrakkauskaan enää riitä vapauttamaan Kullervoa tuhon kierteestä. Jälleen kansanruno suo myötätuntonsa Kullervolle, mutta ei pääty sovittavaan katharsikseen: ”Sitä [kansanrunoa] ei laisinkaan huoleta, että Kullervo on muuttunut jääkylmäksi niiden onnea kohtaan, joiden kärsimiä vääryyksiä hänellä näyttää olevan mitä kiihkein halu kostaa.”
Cygnaeuksen Kullervo-tulkinnan radikaalisuus piilee sen sisältämässä luokkanäkökulmassa, joka irrottaa sen silottelevien ja positiivista sankaruutta painottavien tulkintojen enemmistöstä. Se, mikä aina kansa- ja peruskoulujen Kalevala-lukemisia myöten on esitetty Kalevalan parhaana puolena – eeppiset sankarit – paljastaa Cygnaeuksen tulkinnassa kelvottoman kääntöpuolensa. Selvää on, että kansallista eheyttä tavoitteleva fennomaanieliitti ei suuresti innostunut Cygnaeuksen luokkaperspektiiveistä. Pintapuolisesta kiitoksesta ja kiinnostuksesta huolimatta hänen tulkintansa Kullervosta jäikin vaille todellista ymmärrystä, kuten jäi myös Kivi ja hänen Kullervonsa.

Cygnaeus, lojalismi ja revoluutio
Luokkataisteluakin esille tuoneista ”demokraatisista” näkemyksistään huolimatta Cygnaeus oli lojaali keisarinvallan kannattaja, joka aristokraatin itsetuntoa ilmaisten varmisti myös omat yksityiset etunsa ja asemansa kaikkea muuta kuin demokraattisessa valtajärjestelmässä. Hänelle ja Topeliukselle kuuluu myös kunnia eurooppalaisen vallankumousvuoden 1848 opiskelijaliikehdinnän ohjaamisesta Suomessa vaarattomiin uomiin taitavalla Flooran päivän juhlan manööverillä. Seuraavalla vuosikymmenellä Cygnaeus ei myöskään epäillyt ryhtyä keisarinvallan luottomieheksi. Samansuuntaisen ratkaisun teki myös Snellman, vaikka oli vielä alkuvuodesta 1848 esittänyt varsin kriittisiä näkemyksiä ”jatkuvista venäläistämis- ja venäläistymistoimista”, joilla ”kansallisuudesta viedään osanen joka päivä”. Lojalismi ei kuitenkaan ollut abstrakti oppi, vaan ennen muuta poliittinen strategia. Kuten jokaiseen strategiseen valintaan, myös lojalismiin sisältyi riskejä ja epävarmuustekijöitä. Lojalismi ei myöskään ollut kenen tahansa valinta, vaan se perustui fennomaanieliitin tulkintaan ”kansallisesta edusta”. Se, kenen eduksi ja missä määrin lojalismi todella tuli koitumaan, on monimutkainen kysymys, kuten viimeistään niin sanotut sortovuodet – kaikille ne eivät suinkaan tuoneet huonoa tullessaan! – tulivat osoittamaan.
Jälkikäteen arvioituna Cygnaeuksen, Snellmanin ja muun fennomaanieliitin valinta näyttää menestykselliseltä – ainakin Snellmanin ennustamat jatkuvat venäläistämistoimet siirtyivät vuosikymmenillä – mutta toisaalta vertailukohta, toisenlaisen mahdollisen tulevaisuuden hahmottelu, jää pelkäksi spekulaatioksi. Lojalismin menestys kytkeytyi Aleksanteri II:n aikana (1855–1881) toteutuneisiin merkittäviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Ehkä niissä ja niiden myötä toteutui ”paras mahdollinen maailma”, mutta minään realisoituneena utopiana sitä ei tule nähdä. Siksi fennomaanieliitin lojalismiakaan ei tule arvioida – tai ylistää – ideaalisena strategiana, vaan vain mahdollisesti parhaana mahdollisena strategiana. Tällöin on myös mahdollista suoda todellista ymmärrystä Cygnaeuksen ja Snellmanin ratkaisulle epävarmana ratkaisuna epävarmassa tilanteessa – ja muunlaisia tilanteita tuskin onkaan.
Cygnaeusta käsittelevässä kirjoituksessaan Topelius palasi myös vuoden 1848 Flooran päivän juhlan tapahtumiin. Hän ei kuitenkaan tulkinnut kevätjuhlaa keisarille osoitetun luottamuksen ja lojaliteetin ilmaukseksi uhkaavassa tilanteessa, vaan historialliseksi käännekohdaksi, ”sillä tästä päivästä alkaen levisi kevätkentälle kokoontuneiden kuulijain, ennen kaikkea nuorison välityksellä tulevaisuuden tunnussana koko maahan, ja tästä päivästä alkaen ajan suunta oli selvästi toinen kaikilta kehitysmuodoiltaan”. Topelius ei siis katsonut, että juhla olisi ollut vain reaktio vallitsevaan tilanteeseen, vaan juhla oli avaus uuteen ja toisenlaiseen tulevaisuuteen. Hänen ja myös Cygnaeuksen näkökulmasta lojalismi ei ollut reaktiivinen pakkoratkaisu, vaan osa strategiaa tilanteessa, joka avautui kevätjuhlan ja myös Euroopan vallankumouksellisten tapahtumien ilmaiseman uuden aikakauden myötä. Siitä huolimatta, että kevätjuhla oli ”antivallankumouksellinen” lojaliteetinilmaus keisarin suuntaan, Topelius ja Cygnaeus asettivat kevätjuhlan vuoden 1848 eurooppalaisten vallankumousten yhteyteen.
Cygnaeus, Topelius ja Snellman olivat suhtautuneet innostuneesti Ranskan helmikuun vallankumouksesta kertoviin uutisiin. Cygnaeuksen teokset osoittavat, että vuoden 1848 jälkeenkin hänen kantansa ”jatkuvaa demokratiseerautumista” kohtaan pysyi vankkumattoman myönteisenä. Tämä sopii hyvin yhteen lojalismin kanssa. Kysymys oli vain siitä, että lojalistit näkivät 1848 avautuvan tilanteen – ja sitten varsinkin Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousun – demokraattisen kehityksen kannalta otollisena joskin prekäärinä tilanteena. Kuten sanottu, lojalismi oli näille vuoden 1848 vallankumousten suosijoille paras mahdollinen tapa edistää demokraattisia kehityskulkuja ja toisaalta lieventää 1848 aiheuttaman reaktion – 1850-luvun alun kontrollitoimet ynnä muut – vaikutuksia kaukaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Cygnaeus ja muut Hegelinsä lukeneet fennomaanit pitivät 1789 ja 1848 vallankumouksia maailmanhistoriallisina käännekohtina, joissa koko ihmiskunta siirtyi uuteen ja entistä parempaan aikaan. Tämä näkemys oli ’revoluution’ käsitteen uuden, 1700-luvulla syntyneen merkityksen mukainen. Se oli suorastaan vastakkainen ’revoluution’ vanhalle merkitykselle, joka tarkoitti ”takaisin paluuta” tai coup d'état’ta, hallitsijan tai hallitusvallan kumoamista. Siihen lojalistit suhtautuivat tietenkin täysin kielteisesti ainakin Suomen tilanteessa – Snellman oli argumentoinut sellaisia kumouksia vastaan jo Läran om statenissaan (1842). Sen sijaan ’vallankumousta’ uudessa merkityksessään he pitivät maailmanhistoriallisen edistyksen ilmauksena. Tähän edistykseen fennomaanieliitti tahtoi myös Suomen osallistuvan. Sen varmistamiseksi tuli valita asioiden kulkuun vaikuttamisen kannalta paras mahdollinen toimintastrategia.
Vain tosiasiallisten historiallisten tapahtuminen ja kehityskulkujen tutkiminen voi tuoda selvyyttä siihen, missä määrin Cygnaeuksen ja myöhempien fennomaanien lojalistinen strategia tuli edistämään ”jatkuvaa demokratiseerautumista” eli ”massojen” vaikutusvallan lisääntymistä – vai palveliko tuo strategia myös vastakkaisia päämääriä. Varsinkin vuosisadan lopulta alkaen, kun suomalainen yhteiskunta oli jo muuttunut agraarikapitalistiseksi luokkayhteiskunnaksi luokkaristiriitoineen, lojalismi tuli välttämättä saamaan uudenlaisen sisällön. Siinäkin ilmenevien demokraattisten, vähemmän demokraattisten tai suorastaan epädemokraattisten pyrkimysten ymmärtämisen kannalta aristokraatti-demokraatti Cygnaeuksen ja hänen aikansa tutkiminen on paikallaan. Paikallaan olisi myös panna toimeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pian 120 vuotta sitten (tammikuussa 1889) tekemä päätös julkaista suomennos hänen valituista teoksistaan…

Viitteet
Kirjallisuus

Aspelin-Haapkylä, Eliel, Muoto- ja muistikuvia III. Otava, Helsinki 1914.
Berger, Martti, Esipuhe ja Selityksiä. Teoksessa Fredrik Cygnaeus, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Suom. ja toim. Martti Berger. Edizioni Artemisia, Helsinki 2007, 7–26 & 337–345.
Bergholm, A.H., Cygnaeus ja Kivi. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 1907, 210–224.
Branch, Michael, Herderin vaikutus Anders Johan Sjögreniin ja sen seuraukset. Suom. Hannele Branch. Teoksessa Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Sakari Ollitervo ja Kari Immonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 312–355.
Castrén, Gunnar, Arvostelu Rafael Forsmanin teoksesta Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, II. Valvoja 1925, 366–369.
Castrén, Gunnar, Fredrik Cygnaeuksen aatemaailma. Arvostelu Rafael Forsmanin teoksesta Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, I. Valvoja 1924, 91–95.
Cygnaeus, Fredrik, Kalevalan traagillinen aines. Suom. V. Tarkiainen. WSOY, Porvoo 1907.
Cygnaeus, Fredrik, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Suom. ja toim. Martti Berger. Edizioni Artemisia, Helsinki 2007.
Cygnaeus, Fredrik, Samlade arbeten I–X. Red. E. Nervander. G.W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1883–1892.
Ekelund, Erik, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Suomen kirjallisuus, III. Turun romantikoista Aleksis Kiveen. Toim. Lauri Viljanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Otava, Helsinki 1964, 321–340.
Ekman, Michel, Den af mig uttalade åsigten skall, förr eller senare, tränga in i nationens allmänna medvetande. Fredrik Cygnaeus som litteraturkritiker. Historiska och litteraturhistoriska studier 82. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2007, 77–92.
Elmgren, S. G., S. G. Elmgrenin muistiinpanot. Julkaissut Aarno Maliniemi. Suomen historian lähteitä II. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1939.
Estlander, C. G., Runebergs skaldskap. Teoksessa J. L. Runeberg, Samlade arbeten, normal upplaga, VIII. Red. C. G. Estlander. G.W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1902, 135–473.
Forsman (Koskimies), Rafael, Etelä ja pohjola Fredrik Cygnaeuksen teoksissa. Valvoja, 1924, 67–72.
Forsman (Koskimies), Rafael, Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, I. WSOY, Porvoo 1923.
Forsman (Koskimies), Rafael, Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, II. WSOY, Porvoo 1925.
Havu, I., Lauantaiseura ja sen miehet. Otava, Helsinki 1945.
Havu, I., Teatterikiista Helsingissä v. 1861. Teoksessa Juhlakirja J. V. Lehtosen täyttäessä 60 vuotta 8.XII.1943. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja VII. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1943, 22–31.
Hirn, Martta, Hur såg Fredrik Cygnaeus ut?. Historiska och litteraturhistoriska studier, 34, 1959, 17–85.
Hirn, Yrjö, Runeberg-gestalten. Strödda studier. Holger Schildts Förlag, Helsingfors 1942.
Hirn, Yrjö, Runebergskulten. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors 1935.
Hultin, Arvid, Cygnaeus, Fredrik. Teoksessa Finsk biografiska handbok, I. Red. Tor Carpelan. G. W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1903, 414–417.
Hultin, Arvid, Fredrik Cygnaeus som literär kritiker. Finsk Tidskrift, förra halfåret 1907, 255–294.
Karhu, Eino, Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun. Suom. Ulla-Liisa Heino. Kansankulttuuri, Helsinki 1979.
Karkama, Pertti, Impivaara ja yhteiskunta. Tutkielmia kirjallisuudesta ja kulttuurista. Pohjoinen, Oulu 1985.
Kihlman, Alfred, Fredrik Cygnaeus. Poeten. Nya Argus, 4, 1923, 58–61 (= Kihlman 1923a).
Kihlman, Alfred, Fredrik Cygnaeus. Kritikern. Nya Argus, 5, 1923, 77–81 (= Kihlman 1923b).
Klinge, Matti, Cygnaeus, Fredrik (1807–1881). Teoksessa Suomen kansallisbiografia, 2. Päätoim. Matti Klinge. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2003, 306–310.
Klinge, Matti, Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY, Helsinki 1998.
Klinge, Matti, jaksot Vallankumousvuosi 1848, Krimin sodan käänne, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria, 2, Tunne ja tieto. Toim. Rainer Knapas & Nils Erik Forsgård. Tammi, Helsinki 2002, 257–259 & 410.
Klinge, Matti, Maan sydän ja isänmaan toivo. Teoksessa Klinge et al., Helsingin yliopisto 1640–1990, II. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989, 483–602.
Klinge, Matti, Murroksen vuosikymmen. Teoksessa Klinge et al., Helsingin yliopisto 1640–1990, II. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989, 140–215.
Klinge, Matti, Savo, rajat, papukaija. Päiväkirjastani 2006–2007. Otava, Helsinki 2007.
Koskenniemi, V.A., Fredrik Cygnaeus redividus. Kirjoja ja kirjailijoita IV. Kootut teokset VI. WSOY, Porvoo-Helsinki 1955, 570–577.
Koskimies, Rafael, Cygnaeus, Fredrik. Teoksessa Kansallinen elämäkerrasto, I. Toim. Kaarlo Blomstedt et al. WSOY, Porvoo 1927, 456–460.
Koskimies, Rafael, Fredrik Cygnaeuksen kirjeitä Yrjö Koskiselle. Historiallinen Aikakauskirja, 3, 1966, 211–219.
Koskimies, Rafael, Fredrik Cygnaeus historiankirjoittajana. Historiallinen Aikakauskirja, 1957, 218–227.
Krohn; Eino, Kaksi lukittua lipasta. WSOY, Porvoo-Helsinki 1961.
Kuisma, Oiva, The history of Finnish aesthetics from the late 18th century to the early 20th century. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 2006.
Lahtinen, Mikko, Perander ja hänen aikansa. Teoksessa J. J. F. Perander, Yhteiskunta uutena aikana ja muita kirjoituksia. Toim. Mikko Lahtinen. niin & näin -kirjat, Tampere 2005.
Lahtinen, Mikko, Snellmanin Suomi. Vastapaino, Tampere 2006.
Lahtinen, Mikko, Vallankumouksista eli 'revoluution' käsitehistorian kysymyksiä. Teoksessa Mitä on valta? Toim. Juha Räikkä ja Mikko Wennberg. Unipress, Helsinki 2000.
Laitinen, Kai, Kirjojen virrassa. Otava, Helsinki 1999.
Lassila, Pertti, Suuren puhujan unohtuneet kirjoitukset. Kirja-arvio teoksesta Fredrik Cygnaeus, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Helsingin Sanomat 1.4. 2007.
Lehtonen, J. V., Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana. Otava, Helsinki 1931.
Leino, Eino, Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia. 2. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1983.
Nervander, E., Blad ur Finlands kulturhistoria. W. Hagelstam, Helsingfors 1900.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Muistokuva. Suom. K.A. Petrelius ja O. Manninen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1907.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Suom. Tyko Hagman. Kansanvalistusseura, Helsinki 1901.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Oma maa, II. Päätoim. E. G. Palmén. WSOY, Porvoo 1908, 453–462.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Oma maa, II. Toinen, uudistettu painos. Toim. Kaarle Krohn, G. Melander ja K.O.Lindeqvist. WSOY, Porvoo 1921, 529–540.
Penttilä, Kalevi, Kalevalan kauneus ja traagisuus. Bibliophilos, 2, 1999, 33–34.
Perander, J. J. F., Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa. Teoksessa Suomen kansalliskirjallisuus XV. Toim. E.N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Otava, Helsinki 1939, 314–323.
Pettersson, Susanna, For the people's best – Fredrik Cygnaeus and the course taken by art in Finland. Teoksessa The shaping of art history in Finland. Taidehistorian seura, Helsinki 2007, 11–24.
Pettersson, Susanna, Lumoutuneet. Tarinoita taiteen keräilystä 1800-luvun Suomessa. WSOY, Helsinki 2004.
Pettersson, Susanna, Miehiä Suomen Taideyhdistyksen takana. Teoksessa Dukaatti: Suomen Taideyhdistys 1846–2006. WSOY, Helsinki 2006, 32–41.
Pettersson, Torsten, Lånade drömmar – fiktion och verklighet. Den första Cygnaeus-föreläsningen vid Helsingfors universitet, 2007, Historiska och litteraturhistoriska studier 82. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2007, 195–204.
Rahikainen, Esko, Fredrik Cygnaeuksen syntymästä 200 vuotta. Kansalliskirjasto, 2, 2007, 56–57.
Rein, G., Fredrik Cygnaeus Suomen soturien historian kirjoittajana. Historiallinen Arkisto, XXXVIII. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1930, osa 4, 1–14.
Rein, Thiodolf, Muutamia muistiinpanoja Fredrik Cygnaeuksesta. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 172–183.
Reitala, Aimo, Suomen etsiminen. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria, II. Toim. Päiviö Tommila et al. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva 1980, 380–390.
Riikonen, H.K., J.G. Herderin tuntemus Turun Akatemian piirissä Porthanin ja Franzénin aikana. Teoksessa Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Sakari Ollitervo ja Kari Immonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 265–290.
Saarela, Pekka, Klassisismi ja isänmaa. Antiikin esikuvallisuus ja sivistyksen sankaruus taiteessa. Teoksessa Hyöty, sivistys, kansakunta. Suomalaista aatehistoriaa. Toim. Juha Manninen ja Ilkka Niiniluoto. Pohjoinen, Oulu 1986, 187–236.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeuksen aatemaailma. Teoksessa Kansalliskirjallisuuden synty. Toim. Kari Sallamaa. Kirjallisuuden laitos, Oulun yliopisto, Oulu 1983, 45–52.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeuksen romanttinen ohjelma. Parnasso, 2, 1984.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeus kuvataidearvostelijana. Taide, 5, 1982, 6–17.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeus runoilijana. Tiede & edistys, 1, 2007, 88.
Sarje, Kimmo, Romantiikka ja postmoderni. Valtion painatuskeskus ja Kuvataideakatemia, Helsinki 1989.
Sarje, Kimmo, Usko, touhu, rakkaus – ajatusmuotojen arkeologiaa Suomessa. Tutkijaliitto, Helsinki 1986.
Savolainen, Raimo, Sivistyksen voimalla. J.V. Snellmanin elämä. Edita, Helsinki 2006.
Snellman, J. V., Kirje Johan Jakob Tengströmille 6.1.1848. Kootut teokset, 10. Suom. Heikki Eskelinen. Opetusministeriö ja Edita, Helsinki 2002.
Steinby, Torsten, Drömmen om Italien. Ett kapitel ur Finlands kulturhistoria under 1800-talet. Historiska och litteraturhistoriska studier, 33, 1958, 47–81.
Takolander, Alfons, Fredrik Cygnaeus som pedagog. Pedagogiska föreningens tidskrift, 1910.
Tarkiainen, V., Fredrik Cygnaeus runoilijana. WSOY, Porvoo 1911.
Tiitinen, Ilpo, Frithiof Peranderin Kalevalan tutkimukset. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 25, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1971, 197–216.
Topelius, Z., Pieniä kirjoitelmia. Suom. ei mainittu. Kootut teokset, XII. WSOY, Porvoo-Helsinki, 1932.
Uimonen, Minna, Fredrik Cygnaeus: kaksoiselämää ja julkisia salaisuuksia? Teoksessa Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki 2007, 216–220.
Varpio, Yrjö, Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen historia.WSOY, 1986.
Varpio, Yrjö, The History of Finnish literary criticism 1828–1918. Transl. Douglas Robinson. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 1990.
Vasenius, Valfrid, Fredrik Cygnaeus 1807–1907. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 147–171.
Wennevirta, L., Fredrik Cygnaeus ja Suomen kuvataide. Valvoja 1946, 117–122.
Wrede, Johan, Johan Ludvig Runeberg – klar och gåtfull. Teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900. Utgiven af Johan Wrede. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors & Bokförlaget Atlantis, Stockholm 1999, 242–265 (= Wrede 1999a).
Wrede, Johan, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900. Utgiven af Johan Wrede. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors & Bokförlaget Atlantis, Stockholm 1999, 291–295 (= Wrede 1999b).

Radikaali Snellman

2007-08-15T12:54:00.003+03:00

Radikaali Snellman
machiavelliläis-gramscilainen näkökulma

Aluksi: Subjektiivinen lähtökohta
Kiinnostukseni J.V. Snellmanin ajattelua ja toimintaa kohtaan on syntynyt suomalaisen yhteiskunnan autonomian ajan historiaa koskevien tutkimusteni myötä, mutta saanut subjektiivisen pontensa siitä inspiroivasta vaikutuksesta, jonka Snellmanin kirjoitukset ovat minulle tarjonneet. Suomen historiaan suuntautuvien tutkimusteni varsinaisena kohteena on suomalaisen kapitalismin, luokkayhteiskunnan ja nationalismin historia autonomian ajalla ja itsenäisyyden alkuvaiheissa. Lisäksi ja ohessa olen etsinyt – yleensä turhaan – yksittäisiä suomalaisia intellektuelleja, joista innostuisin kirjoittamaan oman ja erillisen esityksensä. Millaisia aineksia tarvitsen tällaisen subjektiivisen innostuksen syntymiseksi?
Machiavellin, Humen, Marxin ja Gramscin tutkijana kriteerini ovat muun muassa seuraavat. Toden teolla kiinnostuakseni intellektuellista tämän tulee todella olla intellektuelli, kirjoittaja, joka pyrkii kirjoituksissaan ja kirjoituksillaan ylittämään oppialojen rajat ja iskemään kiinni oman aikansa ristiriitaiseen ja konfliktuaaliseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja myös sen kehitykseen vaikuttaakseen. En lämpene teksteille, joissa kirjoittaja vain “kehittelee teoriaa” – kuten filosofista käsitettä tai systeemiä. Tällaisista esityksistähän ei ole ollut pulaa eikä puutetta filosofian historiassa tai filosofian tutkimuksessa. Paljon harvinaisempaa herkkua on sellainen teos, jossa filosofi tai teoreetikko tutkii filosofiaa tai tiedettä “käytäntönä”, faktuaalisena positiona aikansa vaikuttavassa todellisuudessa. Silloin olennaista ei ole vain filosofian “sisältö” tai “teoreettinen käytäntö” (Althusser), vaan myös se, millaisissa paikoissa, organisaatioissa, instituutioissa, liikkeissä ja solidarisoitumisen tai konfliktualisoitumisen verkostoissa filosofian tai tieteen “käytännöllinen käytäntö” ottaa ja omaksuu oman positionsa yhteiskunnallisten voimasuhteiden kentällä. Gramsci kiteytti asian seuraavasti Vankilavihkoissaan:
“Uuden kulttuurin luominen ei merkitse pelkästään erillisten, ‘omaperäisten löytöjen tekemistä’, vaan myös ja erityisesti jo saavutettujen totuuksien kriittistä levittämistä. Paljastetut totuudet on niin sanoaksemme ‘yhteiskunnallistettava’, ja siten tehtävä niistä elävän toiminnan perusta, koordinoiva tekijä, intellektuaalisen ja moraalisen järjestyksen aines. Se että ihmisjoukko saadaan ajattelemaan nykyistä todellisuutta johdonmukaisesti ja yhtenäisesti on paljon tärkeämpi ja ‘omaperäisempi’ ‘filosofinen’ teko kuin jonkin filosofisen ‘neron’ tekemä löytö, joka jää pienten intellektuelliryhmien omaisuudeksi.”1

Nämä rivit Gramsci kirjoitti fasistisen Italian vankilassa, jonne hänet oli tuomittu yli 20 vuodeksi syyttäjän todetessa, että “[M]eidän on estettävä näiden aivojen toiminta kahdeksikymmeneksi vuodeksi”. Ehkä Gramscin peräämä ajattelun “yhtenäisyys” ei ole mahdollista tai edes toivottavaa omassa monekirjavalta vaikuttavassa ajassamme. Ja silti älyn ja moraalin yhtenäistämisen käytännöt ovat voimallisempia kuin koskaan aikaisemmin. Riittää kun viittaan tässä valtamedian mahteihin yhteyksissään kapitalistisen maailmantalouden ja -politiikan hallitseviin voimiin.
Joka tapauksessa Gramsci osoittaa siteeratussa kohdassa ja kautta Vankilavihkojen poikkeuksellista sensitiivisyyttä filosofian ja muun perinteisen intellektuaalisen toiminnan historiallisuutta ja yhteiskunnallista luonnetta kohtaan. Häntä kiinnosti se, miten kriittinen ajattelu tai “neron löydöt” artikuloituivat suhteessa ihmisten arkiajatteluun. Tarjottiinko rahvaalle myös työväenliikkeessä “yksinkertaisten uskontoa”, kuten katolisen kirkon eliitit tarjosivat uusiintaakseen yhteiskunnalliset hierarkiat ja alistamisen käytännöt? Vai saattaisiko ajattelusta muodostua intellektuaalisen ja moraalisen reformin (itse)kriittinen ja johdonmukainen osatekijä, ajattelu- ja toimintakyvyn avaaja ja suuntaaja? Muodostuiko arkiajattelu, senso comune, alistavia käytäntöjä uusintavista, passivoivista ja poissulkevista vai emansipoivista, kriittisistä ja toimintakykyä avaavista aineksista?
Gramsci ei ajatellut ajattelun ja toiminnan suhteita vain “teoreetikkona”, vaan myös vallankumousjohtajana, jota kiinnostivat italialaisen ja kansainvälisen “kansallis-populaarin” liikkeen historialliset ehdot ja edellytykset. Tosiasiallinen tilanne fasistien hallitsemassa maassa oli tietenkin frustroiva, mutta myös perin haastava. Miten italialainen kansallinen yhtenäisyys voisi toteutua siten, että yhteiskunnan suurella ihmisten enemmistöllä olisi tässä prosessissa aktiivinen “populaari” rooli? Mitä tarkoittaisi “nazionale”, kun se ei enää ilmaisi pienen aktiivisen vähemmistön ja suuren passiivisen enemmistön hierarkista suhdetta, vaan liittyisi joukkojen ja johtajien välimatkaa purkavaa populaariin liikkeeseen, joka synnyttäisi myös uusia ja uudenlaisia intellektuelleja ja intellektuaalisia positioita; sellaisia intellektuelleja, joilla olisi “orgaaninen” tai “organisoiva” suhde siihen väestön suureen enemmistöön, jonka muodostivat pohjoisen teollisuustyöläiset ja etelän talonpojat?
Gramsci ja hänen Vankilavihkonsa – tai Machiavelli ja hänen Ruhtinaansa tai Hume ja hänen Esseensä – ovat se topos, josta oma subjektiiivinen kriteerini mielenkiintoiselle intellektuellille asettuu. En kuitenkaan inspiroidu sellaisesta “poliittisesta” kirjoittajasta, joka omassa intellektuaalisessa praksiksessaan asettuu aikansa mahtavien puolelle – siis aikansa alistettua enemmistöä vastaan leimaten nämä ikuisesti typeryytensä vangiksi jääväksi “massayhteiskunnan” viheliäiseksi “massaksi”. Tällaisessa reaktiivisessa näkemyksessä ei ole mitään uutta ja radikaalia, vaan vain herruussuhteiden uusintamista vaikka “itse ajattelu” olisi miten syvällistä tai “radikaalia” tahansa. Tällaiset “radikaalit” ovat kyynikkoja, jotka rajaavat omat “syvälliset” filosofiset oppinsa harvojen herkuksi ja opeissaan myös rajauksensa oikeuttavat. Paraatiesimerkkeinä mainittakoon Nietzsche ja Heidegger, joiden ajattelussa “radikalismi” niin helposti löysi kumppanikseen reaktiivisen suhteen 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alkupuolen demokraattisiin joukkoliikkeisiin ja niihin sisältyneisiin kansansivistyksen pyrkimyksiin.

Järjenkäytön vaikuttavuus
”Pelkästään ajattelijansa päässä ajatus on voimaton”, kuuluu Snellmanin teesi2. Saimassa ja muissa lehtihankkeissaan hän peräsi filosofian intellektuaalista ja moraalista vuorovaikutusta ”ihmisten suuren massan yhteisen omaisuuden”, terveen järjen [sunda förnuftet] kanssa. Erityisen suuren arvon hän antoi 1700-luvun ranskalaiselle valistusfilosofialle. Sen merkitys eurooppalaisen intellektuaalisen ja moraalisen kehityksen kannalta oli rinnastettavissa reformaatioon. Montesquieu, Rousseau, Voltaire ym. ranskalaiskirjoittajat vaikuttivat myös 1700-luvun lopulla kukoistukseen nousevan saksalaisen filosofian taustalla.3 Jälkimmäinen, huippunaan ensin Kant ja sitten Hegel, ylsi järjestelmällisempään esitykseen kuin ”populaarit” ranskalaiset, mutta nämä puolestaan olivat opettaneet saksalaisille seuraajilleen arvostelun taitoa, ”joka kohdistui kaikkiin inhimillisen tietämyksen ja toiminnan piiriin kuuluviin asioihin”.4 Snellmanin silmissä ranskalainen valistus oli ennen muuta kritiikkiä, ei systeemifilosofiaa tai filosofiaa systeeminrakennuksena: ”Ainoa periaate, jota se piti lähtökohtanaan, oli järjen ikuinen, ei tuhottavissa oleva oikeus ja velvollisuus ratkaista, mikä on totta ja mikä epätotuutta, mikä hyvää ja mikä pahaa, jokaisen uuden sukupolven oikeuteen punnita ja hyväksyä tai hylätä perinteinen olemassa oleva tietämys.”5
Vaatimus järjen auktoriteetista ei tarkoittanut oppineen tai kriitikon ylimielistä tai mielivaltaista oman aikansa subjektiivista arvostelemista. Myös kriittisen järjenkäytön ainekset ja lähtökohdat olivat niissä historiallisissa olosuhteissa, joihin sen tuli kritiikkinä kohdistua. Vailla tiedostettua ja organisoitua yhteyttä aikaansa filosofia ei voinut kehittyä ja vastata ajan vaatimuksiin. Tätä oppia Snellmanille olivat opettaneet ennen muuta Hegel ja muut valistuksen saksalaiset perilliset. Filosofian ja todellisuuden vuorovaikutussuhteen luonteen oivaltaminen vaati paitsi syvällistä käsitystä järjen historiallisuudesta myös kehittynyttä ymmärrystä kriittisen järjenkäytön (filosofia ja tiede) käytännöllisestä yhteydestä omaan aikakauteensa ja sen terveeseen järkeen. Snellman soimasikin omaan aikaansa ylimielisesti suhtautuvaa filosofia ja abstrakteja teorioita rakentelevaa oppinutta kuten myös päähänpistojaan ja omien kuvitelmiaan kaupitellutta ”maailmanparantajaa”. Filosofin oli tunnettava yleisön kiinnostuksen kohteet, ymmärrettävä ajan suuntaukset ja tartuttava jokapäiväisen elämän olennaisiin kysymyksiin.6
Vaikka Snellman itse oli hegeliläisen hengenfilosofian perillinen eli tältä kannalta ”idealisti”, niin valistusfilosofiasta ammentavassa filosofian käytännöllisyyden korostuksessaan häntä voi pitää eräänlaisena kulttuurimaterialistina tai praksiksen filosofina.7 Hänen ”käytännöllinen filosofiansa” ei määrittynyt vain tutkimuskohteensa mukaan – ja ollut teoreettista siinä missä teoreettinen filosofiakin – vaan filosofian materiaalisten käytäntöjen ”filosofisen” merkityksen korostamisen kautta. Tässä hän itse asiassa ylitti perinteisen metafyysisen vastakkainasettelun materialismin ja idealismin välillä ja omaksui kannan, jonka mukaan filosofiassa ei ole olennaista pelkästään ”ajattelun” sisältö, vaan myös ajattelemisen käytännöt ja käytännölliset puitteet ja asemat (positiot), toisin sanoen se historiallinen käytäntö, josta filosofinen ajattelukin nousi ja johon sen tuli kritiikkinä iskeytyä. Tässä suhteessa hän oli “gramscilainen” – mikäli anakronistinen luonnehdinta sallitaan – tai Machiavellin seuraaja.
Ensimmäisistä lehtikirjoituksistaan alkaen Snellman korosti ja toimi sen mukaan, että suurta yleisöä eivät kiinnostaneet yleiset periaatteet tai abstraktit teoriat vaan kirjoitukset, joissa käsiteltiin heidän jokapäiväisen elämänsä kannalta keskeisiä kysymyksiä. Esimerkiksi tammikuussa 1842, jolloin Snellman oleskeli Tukholmassa ja kirjoitti Frejaan, hän huomautti:
”Vain harvat lukijat ovat kiinnostuneita tutkimuksista, jotka käsittelevät esimerkiksi ’edustuksellista valtiojärjestystä’, ’kansakouluja’, ’sokerin valmistusta’ tms. Jos tällaista yleistä tutkimusta sen sijaan sovelletaan päivänkohtaiseen kysymykseen ja jos otsikko esimerkiksi kuuluu: ’ Nykyisen ministeristön asema’, ’Valtakunnan säätyjen päätös kansakouluista’, ’Uuden tullitaksan säätämän sokerin tuontikiellon epäoikeudenmukaisuudesta (tai yhtä hyvin välttämättömyydestä)’ tms., silloin kirjoittaja jo saa haluamiaan lukijoita, joita kiinnostaa se tai tämä näkemys kyseiseen aiheeseen. Kaikki valitukset yleisön kiinnostuksesta etupäässä poliittisiin kysymyksiin, sen vähäisestä harrastuksesta puhtaasti tieteellisiä aiheita kohtaan jne. ovat turhia. Yksikään tiedemies ei pysty muuttamaan tätä makua politiikan alueen ulkopuolelle jäävillä tieteellisillä tutkimuksilla. Vain jos hän itse puuttuu siihen, mikä kiinnostaa yleisöä, hän voi johdattaa yleisön päivälehtikirjoittelun synnyttämästä pinnallisuudesta ja herättää harrastusta vakavapiin tutkimuksiin. Yleisö ei elä tutkimuksia varten, vaan päivän moninaisten rasitusten puristuksessa. Jos käy ilmi, että tiede ei pysty syventymään yksittäisiin asioihin eikä tarjoamaan yleiselle mielipiteelle lujaa näkökulmaa jokaiseen asiaan, joka kullakin hetkellä on yleisölle tärkeä, ei tiede voi odottaa yleisön taholta mitään mielenkiintoa. Silloin on pidettävä oikeutettuna sitä vulgaaria käsitystä, että tieteen tyhjät abstraktiot ovat hyödyttömiä käytännön elämälle.”8

Snellman oli tietoinen siitä, että moni ”sivistyneistöön” [bildad] itsensä lukenut piti ”popularisointia” tieteen kehityksen kannalta turhanaikaisena pyrintönä. Tällainen kanta edusti ”perätöntä tyhmänylpeyttä”, sillä historiallinen kehitys osoitti, että ”skolastinen” tieteen eristäytyneisyyden aika oli lopullisesti taakse jäänyt, vaikka saksalaisessa filosofiassa ja muuallakin esiintyikin ajan paineessa vetäytymistä toiminnan maailmasta takaisin kammioiden suojiin. Tämä ei muuttanut muuksi sitä, että kirjapainotaito, reformaatio, kansankielisen kirjallisuuden nousu, painovapaus, koulujen ja muun sivistyksen leviämisen myötä kasvava suuri yleisö ja muut “populaarit” seikat olivat avanneet tieteelle ennennäkemättömän laajan vaikutuskentän.
Snellman ei yksipuolisesti velvoittanut tieteenharjoittajia hakeutumaan suuren yleisön pariin. Hän myös korosti sitä rohkaisevaa ja voimistavaa vaikutusta, jonka julkisuudessa oleminen saattoi tarjota tieteelle. Euroopan suurten valtioiden tieteen kehitykseen viitaten hän esitti, että ”tiedon valo ei enää pelkää menettävänsä loistoaa poliittisten puoluekirjoitusten, kaupallisten ilmoitusten ja pienten novellien välittömässä läheisyydessä”. Tämä kehitys ei ilmentänyt vain suurten joukkojen tiedontarvetta, vaan myös ”tieteen omaa tarvetta hengittää julkisuuden ilmaa ja saada siitä voimaa nopeaan edistymiseensä”.9 Mitä enemmän tiede ”levittää juuriaan, lujittuu ja saa ravintoa, sitä tuuheammaksi se kasvattaa kruununsa”. Kysymys oli aatteiden tunkeutumisesta kansakuntien miljoonien ihmisten tietoisuuteen10 ja toisaalta näiden miljoonien ”siveellisestä voimasta”, joka suuntasi tiedettä korkeista koturneistaan yhteiskunnan merkittävimpien ongelmien ja suurimpien haasteiden pariin.11 Snellmanin filosofiakonseptiota voikin luonnehtia Marxin kolmatta Feurbach-teesiä soveltaen ”kasvattajan itsensä täytyy tulla kasvatetuksi”.

Massojen nousu ja uhka
Machiavelli asettui Ruhtinaassaan ja Discorseissaan “monien” (molti) puolelle “harvoja” (pochi) vastaan, mikä ei tietenkään tarkoittanut cinquecenton alun Italiassa sitä, että “monet” tai “il popolo” olisi kattanut likimainkaan koko väestön. Tosiasiallisesti “monet” – mm. kaupunkivaltioiden porvaristo – olivat “monia” suhteessa harvoihin, kuten ajan etuoikeutettuun feodaali- ja kaupunkiaristokratiaan. Toisaalta – kuten Louis Althusser on syvällisessä tutkielmassaan Machiavel et nous osoittanut – Ruhtinas-teoksen toimijasubjekti oli anonyymi “uusi ruhtinas”, ei “il popolo”.12 Kuitenkin Machiavelli asetti teoksessaan uuden ruhtinaan praksiksen “kansan näkökökulmasta, kansaa varten”. Ruhtinaalla oli vain välinearvoa ajan luokkataistelussa harvojen ja monien välillä. Asetelma on toinen vuoden 1848 alussa julkaistussa Marxin Kommunistisessa manifestissa, joka päättyy tunnettuun jylisevään julistukseen: “Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen”. Toisin sanoen, proletaarit eivät olleet liittyneet yhteen – Manifestihan oli nimenomaan manifesti, toimintajulistus – mutta heidän itsensä tuli liittyä yhteen: kehotus suuntautui suoraan proletariaatille, asetti sen toimijasubjektiksi.
Entä sitten Snellman, 1840-luvun Suomessa, jossa “suuri yleisö” muodostui muutamasta tuhannesta lähinnä säätyläistöön kuuluneesta ihmisestä ja “kansa” muodostui kohtalonuskoisuudessaan passiivisesta maalaisköyhälistöstä? Marxin vallankumoukselliseen positioon Snellmania ei toki voi vääntää. Hän ei ollut kommunisti tai sosialisti – sarkatakissa tai muutenkaan. Hän oli johdonmukaisesti tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja elinkeinovapauteen perustuvan kapitalistisen markkinatalouden kannalla. Hän myös suhtautui kapitalismin kehitysmahdollisuuksiin optimisemmin kuin Marx, ja eritoten silloin kun puhe oli kapitalismin yhteyksistä vuosisataisiin traditioihin. Marxista poiketen Snellman ei pitänyt välttämättömänä sitä, että kapitalismi tulisi tuhoamaan koko vanhan ja perinteisen yhteiskunnallisen perustan. Vaikka Snellman katsoi, että maailma muuttui yhä nopeammin ja kehitystä oli yhä vaikeampi ennakoida, porvarisluokka ei sentään häväissyt kaikkea pyhää, eikä poistanut tuotannolta kaikkea kansallista pohjaa, eikä tuottanut proletariaattia, jolla ei olisi muuta menetettävää kuin kahleensa.13
Kommunistiset yhteisomistuksen ja internationalismin opit saivat Snellmanilta tuomionsa, kuten vuoden 1873 kirjoituksesta “Sosialismista” selviää. Tämä kirjoittajansa resignoituneisuutta huokuva teksti ei kuitenkaan tee oikeutta Snellmanin niille Ranskan ja Euroopan 1789 ja 1848 vallankumousten analyyseille, joissa tämä osoitti vahvaa positiivista kiinnostusta myös“neljännen säädyn” itseorganisoitumista kohtaan. Huimassa esseessään Modernia ranskalaista kirjallisuutta ( Litteraturblad 9, elokuu 1848) Snellman määritteli helmikuun 1848 vallankumouksen maailmanhistoriallisesti käänteentekeväksi ”sosiaaliseksi” vallankumoukseksi, joka huipensi vuoden 1789 ”poliittisen vallankumouksen”: ”Tämä merkitsee vain sitä, että liberaaliset valtiomuodot eivät voi sinänsä synnyttää kansakuntaa uudelleen ilman sen perhe-elämässä ja eri yhteiskuntaluokkien suhteissa noudattamien tapojen ja näitä tapoja lähinnä vastaavien lakien uudistamista”.14
Peräti ”koko inhimillisen kulttuurin vallankumoukseksi” helmikuun vallankumouksen teki nimenomaan työväenluokkien nousu kansakunnan kohtalon ratkaisevaksi aktiiviseksi voimaksi. Kirjeessä Lönnrotille maaliskuussa 1848 Snellman esimerkiksi arvosteli Finlands Allmänna Tidningenin kielteistä suhtautumista helmikuun tapahtumiin:
”Finlands Allmänna Tidning sisältää pelkästään valheita ja vääristeltyjä kertomuksia. Ranskan vallankumous on tähän asti sujunut maltillisesti ja hyvässä järjestyksessä. Neljäs sääty, työväki on hankkiutunut sen avulla tasa-arvoiseksi muiden kanssa. Nyt aletaan aavistella, että meneillään on koko inhimillisen kulttuurin vallankumous, vaikka tämä olisi pitänyt ymmärtää jo kauan sitten. Näyttää ilmeiseltä, että keskiluokan nousu lakaisi pois paljon rappeutunutta ainesta, myös ajattelusta ja tavoista. On toivottava, että massan turmeltumattomat voimat nyt täydentävät työn.”15

Jo ennen helmikuun vallankumousta Snellman ennakoi nykyaikaisen sivistyksen siirtyvän ”kolmanteen vaiheeseensa”. Ensimmäistä vaihetta edusti ”salonkien kantajoukko, ylhäisaateliset, arvonimien haltijat ja heidän kannattamansa kirjailijat”. Toisessa vaiheessa muutosvoimien ytimessä oli sivistynyt keskiluokka, ”jonka jäsenet kirjoittavat sanoma- ja aikakauslehdet, jotka päivittäin miljoonina kappaleina kuljettavat sen mielipiteitä maapallon ympäri. Se matkustaa rautateillä ja kansoittaa höyrylaivat, valvoo teollisuuden ja kaupan etuja.” Kolmannessa vaiheessa keskiluokan takaa nousisivat juuri suuren massat, ”neljännen säädyn” edustajat: ”Tämän luokan [keskiluokan] takana kasvaa kuitenkin uusi, työläisten luokka, suuren massan edustajat niin kirjallisuudessa kuin kaikilla yhteiskunnallisen kehityksen urilla.”16 Ennakoinneissaan Snellman tähysi tulevaisuuteen, joka ei ollut Suomessa toteutunut toisen vaiheenkaan osalta.
Oma mielenkiintoni Snellmaniin kiteytyy ennen muuta vuosilukuun 1848, tuohon Euroopan “hulluun vuoteen”, kuten sitä edelleenkin koulu- ja oppikirjoissa luonnehditaan samalla uusintaen ajankohdan hallitsevien eliittien reaktiivista näkökulmaa. Snellman ei nähnyt tuon vuoden tapahtumissa mitään “hullua”. Päinvastoin, kansanjoukkojen aktivoituminen kertoi siitä, miten “rationaalinen” realisoi itsensä aikakauden vaikuttavassa todellisuudessa. Ongelmattomasti positiivinen asia “1848” ei hänelle kuitenkaan ollut, kuten eivät vallankumoukset yleensäkään. Niiden suhde “traditioon”, kansankunnan vuosisataisiin tapoihin, oli vaikea ja haastava kysymys.
Vielä Valtio-opissa (1842) Snellman ykskantaan esitti, että että vallankumous oli järjenvastainen, sillä ”se hajottaa valtion, kumoaa kaikki lait ja asettaa niiden tilalle väkivallan ja mielivallan”.17 Lakien ja valtion ilmentämä kansallishenki oli vuosisatojen kehityksen tulos ”ja vallankumouksessa kansakunta karistaa sen yltään, samoin kuin lait ja tavatkin”.18 Vallankumouksen hurmokseen joutunut kansa ei tietänyt mitä halusi. Sattumankauppaa vallankumoukset eivät kuitenkaan olleet, sillä niiden todellisena syynä oli kansan toivoma muutos ”hintaan mihin hyvänsä” tilanteessa, jossa se tunsi elävänsä jatkuvan piinaavan sorron alaisena. Sellainen kertoi kansakunnan ja sen lakien alennustilasta eli kansallishengen rappiosta. Sen sijaan niissä valtioissa, joissa vallitsi valtiollinen vapaus, oli aina mahdollista valita myös laillinen tie yhteiskunnallisiin uudistuksiin.19 Tässä suhteessa Snellmanin jakoi John Locken tunnetun näkemyksen, jonka mukaan vallankumous (revolution) suuntautui laillisuuden tilan kumonnutta tyranniaa eli todellisia kapinallisia (truely rebels) vastaan ja pyrki palauttamaan (restoration) laillisen järjestyksen.20 Vallankumous olikin kansallishengen rappeutumiskehityksen eräänlainen antikliimaksi.
Kaikesta huolimatta Snellman ei kuitenkaan tulkinnut helmikuun 1848 vallankumousta negatiiviseksi ilmiöksi, vaikka se merkitsikin ”koko inhimillisen kulttuurin vallankumousta” tai ainakin ”perhe-elämässä ja eri yhteiskuntaluokkien suhteissa noudattamien tapojen ja näitä tapoja lähinnä vastaavien lakien uudistamista”. Jos mikään, niin juuri helmikuun vallankumous innosti Snellmania siinä missä eräitä innostuneita nuorempia suomalaisikin, kuten tapahtumia paikan päältä raportoinutta nuorta orientalistia Herman Kellgreniä.21 Vallankumouksen ”sosiaalisuus” puolestaan merkitsi sitä, ettei kysymys ollut vain coup d’état -tyyppisestä hallitusvallan kumoamisesta, kuten Snellman ehkä vielä Valtio-opissa vallankumouksista ajatteli, vaan historiallisesti merkittävästä ja luokkasuhteita perinpohjin muokkaavasta historiallisesta momentista. Toisaalta, 1850-luvun loppupuolella, kun helmikuun vallankumousta seurannut reaktion kausi oli tullut ja mennyt ja Aleksanteri II:n rauhanomaisten uudistusten aikakausi alkanut, Snellman jälleen korosti ”vuosisatojen ja vuosituhansien perinnön” merkitystä ja muistutti ”mielivaltaisten uudistusten” järjenvastaisuudesta.22 Tuore filosofian professori terotti myös kuulijoidensa mieliin yksityisen omistusoikeuden merkitystä.23 Tuskin moni nuoremmista kuulijoista oli lukenut sitä Litteraturbladin tammikuun 1848 numeroa, jossa Snellman arvioi jenalaisen professorin ja lehtimies-kirjailijan Theodor Mundtin teoksia (mm. Geschichte der Literatur der Gegenwart) ja samalla hyväksyen toisti tämän teesin, jonka mukaan uusi aika on ”vallankumousten aikakausi” ja ”tämän aikakauden yleisenä tunnuspiirteenä on kansojen tietoinen pyrkimys itsenäiseen kansalliseen kehitykseen”.24
Snellmanin suhdetta vallankumouksiin tai paremminkin “massoihin” voikin luonnehtia ambivalentiksi. Hänelle oli selvää, että kehittyvässä kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa yhteiskunnan enemmistö ei voisi enää olla kehityksen hedelmistä osatonta, moninverroin alistettuja “massaa”, sillä voimakkaasti kehittyvät tuotantovoimat edellyttivät käyttäjäkseen koulutettua ja kurinalaistettua sekä “isänmaallisesti” motivoitunutta työväenluokkaa. Kansaa tuli kouluttaa ja sen toimintakykyä omassa elämässään ja yhteiskunnan kansalaisina avata (Suomessa) ennennäkemättömillä tavoilla. Toisaalta eurooppalaiset esimerkit osoittivat, että ratkaisevasta asemastaan ja suurista voimistaan tietoiseksi tullut kansa oli myös uhkatekijä, joka vääränlaisen sivistyksen ja voimantunnon vallassa voisi tempautua sellaiseen vallankumoukselliseen muutokseen, jonka voima kohdistuisi vielä uutuuttaan herkkää kapitalistista yhteiskuntaa vastaan:
”Mitä suuremmaksi elinkeinovapauden aiheuttama varallisuuden ja ulkoisen hyvinvoinnin ero pakosta kasvaa, sitä välttämättömämmäksi käy tasoittaa eroa koulutuksella. Sitä tietä voidaan varakkaan omaisuutta myös jakaa oikeudenmukaisimmin kovempiosaiselle. On varakkaan luokan oman edun mukaista synnyttää koulutuksella joukoissa sitä lainkuuliaisuutta, jota ilman varakkailta puuttuu kaikki turva, sillä suuri ero hyvinvoinnissa houkuttelee helposti käyttämään voiman oikeutta. Niin kuin olen edellä yrittänyt osoittaa, kaikki omistajan ja työläisen yksityisiä suhteita koskevat lait voidaan syrjäyttää, jolloin ne menettävät valtansa. Valtiolla on kuitenkin oikeus edistää kaikkien jäsentensä koulutusta ja valtion velvollisuutena on antaa heille tilaisuus saada koulutusta. Niiden yhteiskunnan jäsenten, jotka omistavat kansallisomaisuutta, on, kuten aina muulloinkin, luovutettava valtion tähän tarkoitukseen tarvitsemat rahavarat. Heidät pakottaa siihen heidän oman etunsa lisäksi myös enemmistön kasvava valtiollinen vaikutus. Ja lisääntyvä koulutus helpottaa kerralla työläisen asemaa. Osaksi se näet opettaa työläisiä käyttämään omia ansioitaan tarkoituksenmukaisemmin, osaksi se sitoo moraalisesti omistajan menettelemään anteliaammin sekä vihdoin siksi, että työläisen mahdollisuudet siirtyä työväenluokasta omistajaluokkaan ovat helpottuneet, toisin sanoen omistusoikeuden nopeamman vaihtuvuuden vuoksi. Kaikkien niiden, jotka toimivat filantrooppisin perustein elinkeinovapauden puolesta, pitäisi ajaa myös kansanopetuksen lisäämistä, sillä se on ainoa keino, jolla elinkeinovapauden tuomia epäkohtia voidaan tasapainottaa.”25

Suomalainen kansakouluaate saikin Snellmanista erään pioneereistaan. Kuten sitaatti osoittaa, koulutuksen ideologinen merkitys ei ollut hänelle mitenkään epäselvä. Yleisen opetuksen järjestäminen kuului ennen muuta valtiolle, mikä merkitsi sitä, että koulu olisi nimenomaan ideologinen valtioapparaatti, eikä yksityisten päähänpistojen heiluttelema tai kirkollisille intresseille alistettu organisaatio. Sivistyneiden luokkien tuli puolestaan ymmärtää se, että kansakoulu oli yhteiskuntajärjestystä turvaava ja luokkaeroja tasoittavan instituutio, joka osaltaan varmisti, etteivät yhteiskunnan vastaiset ”väärät” opit leviäsi kansan keskuudessa kuin kulovalkea Itä-Suomen metsämailla. Tärkeä oppi eliiteille oli sekin, että nämä itse olivat viime kädessä riippuvaisia sivistymättömästä rahvaasta, sen osoittamasta hyväksyvästä tai torjuvasta suhtautumisesta ylempiinsä ja ympäröivään yhteiskuntaan:
”Tottakai yksi ihminen ’on riippuvainen’ toisesta. Ei silti ole pahitteeksi esittää, että missä asiassa sivistyneet ovat riippuvaisia sivistymättömistä. Ei ole pahitteeksi toistaa: ensiksi mainittujen elämä ja omaisuus ovat jälkimmäisten käsissä. Ei voida olettaa, että suuren joukon sivistys taantuu. Mutta mistä sitten johtuu rikosten lisääntyminen useissa Euroopan maissa? Mistä tulevat kapinat, työläisten yhteenliittymät, kommunistiset opit ym.? Rahvaan kasvavasta köyhyydestä ja kurjuudestako? Mistä tämä sitten johtuu kun elinkeinot kaiken aikaa suunnattomasti edistyvät, köyhäinhoitotaksat nousevat ja hyväntekeväisyyslaitokset laajenevat? Jos etsitään jotain muuta syytä kuin rahvaan ajan tarpeisiin riittämätön älyllinen sivistys, niin se on päivittäin kasvava kuilu, joka erottaa heidät parempiosaisista yhteiskuntaluokista. Siitä johtuu kyvyttömyys hankkia omaisuutta, siitä johtuvat harhaanjohtavat opit, joista tulee harhaanjohtavia siitä syystä, että jotakin ylempien luokkien tiedosta toki tunkeutuu alempiinkin luokkiin, mutta nämä ottavat sen vastaan sivistymättömällä ja ajattelemattomalla mielellä. Historian todistuksesta tosin opitaan vähän. Mutta jo lähimenneisyyden historia tarjoaa niin runsaasti tällaisia esimerkkejä, että niiden osoittamisesta voi kuitenkin olla hyötyä. Ja sivistyneille suunnattu varoitushuuto: turvatkaa jälkeläistenne elämä ja omaisuus! Vaatikaa sen kuilun täyttämistä, joka erottaa heidät massoista!, voi silti herättää jonkun ajattelemaan. Uskonnon ja moraalin opit ovat hyviä herätyskeinoja, mutta hätä on opettajatar myös silloin kun kysymys on niiden arvosta.”26

Kansansivistyksen organisaatioiden lailla kansakoulu sekä uomasi että avasi sen vaikutuspiirissä olevan väestön toimintakykyä. Koulusivistys edisti lainkuuliaisuutta ja helpotti yksilön (sic!) nousua ”omistajaluokkaan”. Ensimainittu kuuliaisuus kohdistui myös omistusoikeuteen sekä muihin kapitalististen tuotantosuhteiden turvaamisen kannalta välttämättömiin lakeihin ja säädöksiin. Toisaalta myös kunnollisesti sivistetty omistajaluokan jäsen osasi antaa arvon työläisille. Kaiken kaikkiaan sivistys oli keino, jonka avulla luokkaristiriidat oli mahdollista sovittaa elinkeinovapauden vaateliaissa oloissa.
Elokuussa 1848 vallankumouksen kuumetartuntaa vielä potenut ja tilansa energisoima Snellman esitti “sosiaalidemokraattisia” sävyjä äänessään, että mitä suuremmaksi sivistyneiden määrä kasvaa, sitä nopeammin myös pääomat siirtyvät kädestä käteen, eivätkä kasaudu harvoille hyväosaisille.27 Tässä katsannossa sivistys oli lääke liberaalin talouden oloissa alati uhkaavaa pääomien keskittymistä ja varallisuuden epätasaisen jakautumisen vaarallisia tendenssejä vastaan. Tämän työväenluokan hallitun aktivoimisen ja aktivoivan hallitsemisen kaksoisstrategian kiteyttää erinomaisesti Litteraturbladin formulaatio keväältä 1848:
”Kun meidän aikanamme alempi yhteiskuntaluokka tulee yhä tietoisemmaksi niistä eduista, joita yhteiskuntajärjestys antaa ylemmälle luokalle, ja kun alemmassa luokassa herää pyrkimys päästä osalliseksi näistä eduista, niin mikään ei ole sen paremmin paikallaan kuin huolehtia kansanjoukkojen opetuksen parantamisesta. Yleisen ihmisrakkauden ja todellisen kristillisen mielen tulisi kehottaa tähän, ja viisaus ja oma etu käskee parempiosaisia ottamaan asian huolehtimisen velvollisuudekseen […] On kasvatettava sellainen työläisten sukupolvi, joka ymmärtää käyttää voimaansa paremmin ja valmistaa itselleen edullisemman aseman yhteiskunnassa, ja joka toisaalta tuntee sen huolenpidon, millä yhteiskunta hoitaa työläisten koulutuksen, sitovan heidät yhteiskuntajärjestykseen ja pystyy näkemään yhteiskunnan rauhallisessa kehityksessä oman ja jälkeläistensä onnen.”28

Kansanjoukkojen sivistäminen keskeisenä suomalaisen kansallisuusliikkeen ulottuvuutena voi avata myös “subjektin” kaksoismerkityksen kautta: Toisaalta “kansa” oli kohdesubjekti, so. toiminnan “objekti”, jota tuli sivistää, jotta se voisi osallistua aiempaa aktiivisemmin suomalaisen yhteiskunnan rakennustyöhön; toisaalta kansan toimijuus teki kansasta toimijasubjektin, aktiivisen mutta myös aktivoituessaan arvaamattoman voiman. Suomalaisen nationalismin historian – ja myös Snellmanin ajattelussa näkyvän – dominantin näkemyksen piirteeksi muodostuikin ambivalentti asetelma, jossa kansan toimintakykyä (toimijasubjektiutta) tuotettiin ja uomattiin ylhäältä päin, “kansallisten” eliittien johdolla. Tästä kertoo niin sanotun kansalaisyhteiskunnan historia: 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Suomessa muodostuvat lukuisat ja laajalle ulottuvat kansalaisyhteiskunnan organisaatiot olivat myös ideologisia apparaatteja, jotka tuottivat ja uomasivat kansanjoukkojen toimintakykyä eliittien johdolla. Kehittyvän “kansalaismielen” tuli ilmaista rakentavaa suhtautumista yhteiskunnalliseen kehitykseen, joka ei suinkaan ollut kenen tahansa kansalaisen määrittelyvallan alainen asia. Tämä ideologinen pyrkimys näkyy niin valtiomies Snellmanin kuin Yrjö Koskisen ja Agthon Meurmanin kirjoituksista, joissa aiheena on mm. “kansanvalistus”, “työväenseikka” tai maakysymys.
Jotta tällaisista kirjoituksista ei kuitenkaan pääteltäisi koko totuutta suomalaisesta nationalismista nostettakoon esille nuoren filosofi J.J.F. Peranderin (1838–1885) muotoilu Kirjallisesta Kuukauslehdestä vuodelta 1869:
“Työmies, joka on nähnyt yhä mahdottomammaksi työllä hankkia pääomaa, tuskistuu ja vaatii semmoisia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka tekisivät tämän hankinnan mahdolliseksi, jotka siis vapauttaisivat työmiehen pääomien ylimysvallasta. Työmies, joka on ryhtynyt 'yhteiskunnalliseen kysymykseen' ei tyydy holhouslaitoksiin. Köyhyys ja proletariati ei ole yhtä. Toinen on viaton ja toimeton, toinen tuskistunut, levoton, rohkea.”29

Vuoden 1848 Snellmania seuraten nuori Perander tarkasteli proletariaattia itseorganisoituvana aktiivisena toimijasubjektina, jonka toimintakykyä ei voinut noin vain määritellä ja rajata ulkoa päin. Työväenluokkien nousun eräs merkitys sisältyikin juuri siihen, että nämä luokat todellakin oppivat ja pyrkivät ottamaan kohtalonsa ja samalla koko kansakunnan kohtalon omiin käsiinsä. Kuten 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet tai itsenäisyyden ajan alkuvaiheet pian osoittivat, suomalaisten työväenluokkienkaan toiminta ei asettunut ennalta määriteltyihin uomiinsa toisin kuin fennomaanien tai ylipäätään kansakunnan eliittien keskuudessa oli toivottu.

Lopuksi: Fennomaanit ja keisari
Tähän seminaariin sopinee esitykseni lopuksi kursorinen pohdiskelu siitä, mistä fennomaanien suhteessa keisariin ja imperiumiin saattoi olla kysymys. Vuoden 1848 eurooppalaiset tapahtumat, kuten myös Puolan kapinat ja muut kansannousut imperiumin laidoilla ja eri keskuksissa olivat tietenkin hallitsijalle selkeä osoitus siitä, että “kansa” oli potentiaalisesti vaarallinen vallankumoksellinen mahti, vaikka se ei sitä aktuaalisesti olisi ollutkaan. Tästä hallitsijan tietoisuudesta kertonee myös Suomessa tavallisesti “ylireaktioksi” arvioitu vuoden 1850 kielisäännös, joka kielsi julkaisemasta”helposti väärinkäsittävälle” suomenkieliselle kansanenemmistölle muuta kuin uskonnollista mielenylennystä ja käytännöllis-taloudellista hyötykirjallisuutta. Se, mikä oli sivistyneelle vähemmistölle vaaratonta saattoi “vierottaa kansaa hyödyllisemmistä toimista”. Samaan aikaan toisaalta suomalaismielisten riemuksi Matthias Castrén nimitettiin ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi Aleksanterin yliopistoon. Tämä ja monet muut fennomaaneille mieluisat “suosionosoitukset” olivat varmastikin myös kiitollisuudenosoitus siitä lojaalisuudesta, jota fennomaanit keisarin suuntaan ilmaisivat. Paras palkkio oli kuitenkin se, että uusille, suomalaismielisille eliiteille avautui Aleksanteri II:n ajan yhteiskunnallisten uudistusten myötä uusia ja ennennäkemättömiä yhteiskunnallisen nousun ja toiminnan mahdollisuuksia niin paikallistasolla kuin suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa ja muuallakin imperiumissa.
Kiertämätön “machiavelliläinen” totuus kuitenkin lienee, että palvelus edellyttää vastapalvelusta. Toisin sanoen, mitä fennomaanit saattoivat tarjota hallitsijalle? Silkkaa kiitollisuuttako? Siitä tuskin oli paljon apua. Todellinen “vastapalveluksen” teko oli se, että fennomaanien voidessa johtaa “kansaa” läpi suurten yhteiskunnallisten uudistusten kansasta ei muodostuisi yhteiskunnan kehitystä uhkaavaa prekääriä voimaa. Hallitsijan taholla ei varmastikaan ollut vaikeuksia ymmärtää sitä, että fennomaanien edellytykset johtaa suomenkielistä kansaa, muodostuvassa olevia työväenluokkia, olivat huomattavasti lupaavammat kuin vanhojen eliittien, joiden yhteys kansaan oli etäinen ja herravihan värittämä ja joiden keskuudessa aika ajoin ilmeni vaarallista “ruotsalaismielisyyttä”. Miksi ei siis sallia fennomaanien astua vanhojen eliittien tilalle tai ainakin rinnalle, mikäli fennomaanit samalla pitäisivät “kansan” aloillaan, estäisivät sen “hairahtamisen” vallankumouksellisille harhapoluille? Muussa tapauksessahan uhkaksi voisi muodostua se, että yhteiskunnallisen kehityksen eduista osattomaksi jääneet suomalaismieliset ryhmät solidarisoituisivatkin syrjityn kansan kanssa keisarinvaltaa vastaan. Toisin sanoen fennomaanipiirien osoittama “lojaalisuus” keisaria kohtaan oli palkitsevaa sekä keisarille että fennomaaneille, mutta tällä lojalismilla oli myös vahva yhteys muodostuvan suomalaisen luokkayhteiskunnan voima- ja valtasuhteiden organisoimisen kysymyksiin. “Suomalaisten” suhde keisariin liittyi olennaisesti myös suomalaisten eliittien ja luokkien keskinäisten suhteiden organisoimiseen. Siksi puhe “suomalaisten” in toto suhtautumisesta keisariin peittää alleen tämän “suhtautumisen” taustalla olevat luokkasuhteet sekä vanhojen ja uusien eliittien välisiä voimasuhteita koskevat kysymykset.
Entä Snellman? Kiistattomasti hä oli lojaali suhteessa hallitsijaan ja myös perusteli tämän hyvin “realistisesti”, mutta tämä ei suinkaan estänyt vaan pikemminkin auttoi häntä esittämään toisinaan hyvinkin radikaaleja näkemyksiä suomalaisen yhteiskunnan välttämättömistä muutoksista. Tässä lojalismin ja radikalismin liitossa ei ole mitään kummallista, sillä eihän politiikassa mikään absoluuttista.

Viitteet

1 Antonio Gramsci, Vankilavihkot, valikoima 1, s. 37. Kansankulttuuri, 1979. 2 Filosofista kirjallisuutta. Saiman kirjallisuusliite, 21.3.1844: KT6, s. 197. 3Snellman korosti ranskalaisen yhteiskuntakritiikin merkitystä eritoten helmikuun vallankumouksen aikoihin, kuten osoittaa keväällä ja kesällä 1848 Litteraturbladiin kirjoitettu artikkeli Modernia ranskalaista kirjallisuutta (KT11). Tässä yhdessä kaikkien aikojen hienoimmassa teoksessaan Snellman avaa ranskalaisen ja muun eurooppalaisen kirjallisuuden – sanan laajassa, myös tieteet ja lehdistön kattavassa merkityksessä – yhteydet aikansa voima- ja luokkasuhteisiin. Hän myös tuo esille kirjoittajia, jotka teoksillaan osallistuivat näiden suhteiden organisoimiseen. 4 Snellman käsittelee monessa yhteydessä ranskalaisen kulttuurin ja filosofian vaikutusta saksalaisella maaperällä. 5 Modernia ranskalaista kirjallisuutta, II. Litteraturblad 5, toukokuu 1848: KT11, s. 87. 6 Aikakauslehti Frey ja Ruotsin kirjalliset aikakausjulkaisut, II. Freja 4, 14.1.1842: KT3, s. 402. 7 Tässä suhteessa Snellmanin näkemykset ovat mielenkiintoisen lähellä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun italialaisia praksiksen filosofeja (filosofia della prassi) Antonio Labriolaa (1843–1904) ja Antonio Gramscia (1891–1937), jotka nostivat esille kysymykset filosofian positioitumisesta yhteiskunnassa ja suhteesta ihmisten arkiajatteluun (senso comune) ja sen historiaan. 8 Aikakauslehti Frey ja Ruotsin kirjalliset aikakausjulkaisut, I. Freja 3, 11.1.1842: KT3, s. 399–400. 9 Ulkomaista kirjallisuutta. Saiman liite Kallavesi 5, 19.9.1846: KT9, s. 254. 10 Sama, s. 253–254. 11 Modernia ranskalaista kirjallisuutta, IV. Litteraturblad 9, elokuu 1848: KT11: s. 135. 12 Louis Althusser, Machiavel et nous. Écrits philosophiques et politiques, tome 2. Stock/IMEC, 1995. 13 Ks. erit. Kommunistinen manifestin luku “Porvarit ja proletaarit”, jossa Marx luonnehtii porvarisluokan ja kapitalismin vallankumouksellista luonnetta. 14 Modernia ranskalaista kirjallisuutta, IV. Litteraturblad 9, elokuu 1848: KT11, s. 136. 15 Snellman Elias Lönnrotille 28.3.1848: KT11, s. 49. 16 Kotimaista kirjallisuutta. Litteraturblad 12, marraskuu 1847: KT10, s. 291. 17 Valtio-oppi: KT5, s. 263. 18 Sama, s. 263. 19 Sama, s. 265. 20 Locke, Tutkimus hallitusvallasta. Gaudeamus 1995, s. 239–240. 21 Castrén, Herman Kellgren. Ett bidrag till 1840- och 1850-talens kulturhistoria, SLS 1945, s. 278–315. 22 Käytännöllinen siveysoppi [siveysopin luentosarjan käsikirjoitus keväällä 1858]: KT15, s. 85. 23 Teoreettinen velvollisuusoppi [siveysopin luentosarjan käsikirjoityus keväällä 1857]: KT14, 206–284, ks. erit. s. 254 ja 261–264. 24 Ulkomaista kirjallisuutta. Litteraturblad 1, tammikuu 1848: KT10, s. 409. 25 Valtio-oppi: KT5, s. 157–158. 26 Morgonbladet kansakouluista. Saima 12, 28.3.1846: KT9, s. 28–29. 27 Modernia ranskalaista kirjallisuutta, III. Litteraturblad 9, elokuu 1848: KT11, s. 101. 28 Tietoja Kuopion eri oppilaitoksista. Litteraturblad 5, toukokuu 1848: KT11, s. 144. 29 Valtiolainojen vaikutuksista. Kirjallinen Kuukauslehti, 1869, s. 136. Sis. teokseen J.J.F. Perander, Yhteiskunta uutena aikana ja muita kirjoituksia. Toim. Mikko Lahtinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2005, s. 205.

© Mikko Lahtinen (2006)

Lectio praecursoria 15.12.2006

2007-08-13T21:59:00.001+03:00

Oulun yliopisto, humanistinen tiedekunta
Lectio praecursoria 15.12.2006

J.V. Snellman filosofi-intellektuellina

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisa yleisö,

“Pelkästään ajattelijansa päässä ajatus on voimaton”, kuuluu teesi, jonka Johan Vilhelm Snellman formuloi Saiman kirjallisuusliitteessä maaliskuussa 1844. Teesistä on myös oman Snellman-tutkimukseni johtoteemaksi, semminkin kun hän jatkoi:
“Vasta kun ajatus tulee ulos, elämään, se näyttää kykynsä kehitellä itseään. Ja tämä kehittely vie myös tiedettä eteenpäin paljon enemmän kuin ajattelijan terävimmitkään spekulaatiot. Filosofian suurimmat edistysaskeleet on otettu silloin, kun ajatus tällä tavoin on osoittanut kuuluvansa koko kansakunnan ja koko ihmiskunnan elämään.” (KT6, 197)

Snellmanin näkemys ja vaatimus ajattelun, tieteen ja filosofian, tai konkreettisemmin yliopiston ja sen jäsenten, likeisestä yhteydestä kansa- ja ihmiskunnan jokapäiväiseen elämään yhdistää hänet “praksiksen filosofian” linjaan, johon itse kernaasti luen myös Machiavellin, Humen ja Gramscin. Näitä kiinnosti ajattelun efektiviisyys, Machiavellin sanoin “asioissa vaikuttava totuus”, la verità effettuale della cosa:
“Mutta koska tarkoitukseni on kirjoittaa asioista, joista on hyötyä sille, joka niitä tahtoo ymmärtää, katson parhaimmaksi mennä suoraan asioissa vaikuttavaan totuuteen, kuin kuin kuvitella niitä.” (Ruhtinas, XV)

Machiavellille totuus oli “asioissa”, “vaikuttavassa todellisuudessa”, ei sitä tutkivan kuvitelmissa:
“Todellinen elämä on niin kaukana kuvitellusta, että se, joka jälkimmäisen vuoksi lyö laimin edellisen, valmistaa itselleen pikemmin häviötä kuin pelastusta”. (XV)

Samaan suuntaan viittaa David Hume esikuvaksi kelpaavassa esseessään Esseiden kirjoittamisesta:
“Oppineisuus on suuresti kärsinyt siitä, että se on suljettu collegeihin ja kammioihin sekä eristetty maailmasta ja hyvästä seurasta. Tällä keinoin kaikki se, mitä me kutsumme nimellä Belles Lettres, muuttui täysin barbaariseksi, ja sen ovat ottaneet huolekseen miehet, joilla ei ole minkäänlaista makua elämää ja tapoja koskevissa kysymyksissä ja jotka ovat täysin vailla ajattelun ja ilmaisun vapautta ja kykyjä, joiden oppiminen voi tapahtua vain kanssakäymisen tuloksena. Jopa itse filosofia joutui tuhoon tämän tutkimuksen apaattisen erakkometodin tähden ja muuttui yhtä houreelliseksi päätelmiltään kuin se oli käsittämätöntä tyyliltään ja esitystavaltaan. Ja totta tosiaan, mitäpä muuta voisikaan odottaa miehiltä, jotka eivät koskaan kysyneet yhdessäkään järkeilyistään neuvoa kokemukselta (experience) saati etsineet kokemusta sieltä, mistä sitä yksin voi löytää, nimittäin jokapäiväisestä elämästä ja yhteisestä kanssakäymisestä?” (Hume, Esseitä, s. 28)

Toisaalta ongelma oli se, että kammioiden skolastisella filosofialla ei ollut virvoittavaa vaikutusta “seurallisen maailman” kanssakäymiseen. Huvi erkaantui hyödystä ja hyöty huvista, jolloin seurallinen elämä oli vain “jonninjoutavaa ja typerää jaaritusta Villen touhuista ja Nannan kihlatusta”, kuten Humen kiteytti lainaten englantilaisen diplomaatin ja runoilijan (sic!) Matthew Priorin säettä.
Machiavellin ja Humen linjoilla oli myös Vankilavihkojaan fasistisen Italian vankilassa Vankilavihkojaan kirjoittanut Antonio Gramsci, kun hän kysyi: 
“Onko filosofista liikettä pidettävä filosofisesti merkittävänä vain silloin, kun se pyrkii kehittämään erikoistunutta kulttuuria rajoitetuille intellektuelliryhmille, vai vain silloin, kun se kehittäessään arkiajattelun (senso comune) ylittävää ja intellektuaalisesti johdonmukaista ajattelua ei milloinkaan unohda yhteyttä ‘yksinkertaisiin’ (semplici), vaan vieläpä löytää tuosta yhteydestä tutkittavien ja ratkaistavien ongelmien lähteen? Vain tämän yhteyden ansiosta filosofiasta tulee ‘historiallista’, se vapautuu intellektualistisista, individuaalisista aineksista ja muuttuu ‘elämäksi’.” (VV1, 42-43.)

Kuten tiedämme, akateemisessa luokittelussa Machiavelli on “politiikan teoreetikko”, jonka teoksissa filosofian läsnäolo on sen poissaoloa; Hume puolestaan tietotereetikko-skeptikko ja empiristi; Gramsci italialaiseen uushegeliläisyydestä lähtenyt mutta siihen kriittisen eron tehnyt marxilainen; Snellman taas hegeliläinen. Tällaiset määreet eivät ole vääriä, mutta ne ovat yksipuolisuudessaan ongelmallisia. Pelkästään niin sanotun filosofian sisällön perusteella filosofioita luokiteltaessa peittyy näkyvistä juuri se mainittu “praksisen filosofia”, jossa olennainen kriittinen kysymys kohdistuu filosofian ja todellisuuden (“asioissa vaikuttava totuus”, “seurallinen maailma”, senso comune ja yksinkertaiset, Snellmanin “kansakunnan ja koko ihmiskunnan elämä) suhteeseen. Kysymys ei ole vain siitä, miten tämä suhde tematisoidaan filosofian “teoriassa”, vaan ennen muuta siitä, mitä filosofinen käytäntö on ja minkälaisen position se ottaa todellisuudessa. Ei ole yhdentekevää, kuka, missä ja millä tavalla filosofiaa (tai tiedettä) harjoittaa. Filosofian topokset ovat myös “materiaalisia” ajan ja paikan topoksia, kuten “kammio”, “vankityrmä”, painettu kirja tai aikakauslehti, yliopisto, akatemia, klubi, public house, filosofiaan vihkiytyneiden eksklusiivinen oppineiden piiri, julkisten polemiikkien elävä käytäntö.
Snellmanin Suomessa filosofian ja tieteen kysymykset osoittivat myös Aleksanterin yliopistoon: Oliko siitä muodostuvan kansakunnan kehityksen suunnannäyttäjäksi vai ilmaisiko ja ylläpitikö yliopisto jyrkkää jakoa ja hierarkista suhdetta “oppineiden” ja “yksinkertaisten” välillä? Nuoren Snellmanin aikansa yliopistoon, “kirjalliseen keskukseen”, kohdistama kritiikki ei ollutkaan ankaraa vain siksi, että hänet oli siitä poissuljettu, vaan ennen muuta siksi, että hän ymmärsi yliopiston ratkaisevan kansallisen merkityksen.
On hyvin olennaista huomata, että “praksiksen filosofimme” eivät peränneet “kansanvalistusta”, mikäli se tarkoitti yksisuuntaista informaatiota, sitä että “korkeasti oppineet” filosofit tai muut intellektuellit ryhtyisivät jakamaan viisauksiaan yksinkertaiselle kansalle kuin almupaloja. Kysymys on kommunikaatiosta, ihmisten ja asioiden yhteentulemisesta, vastavuoroisesta suhteesta, jossa “opettajasta oli tultava vuorollaan oppilas”, kuten Marx formuloi. Samasta on kysymys, kun Snellman alun sitaatissa esittää, että “vasta kun ajatus tulee ulos, elämään, se näyttää kykynsä kehitellä itseään. Ja tämä kehittely vie myös tiedettä eteenpäin paljon enemmän kuin ajattelijan terävimmitkään spekulaatiot.” Toisin sanoen, filosofian eristäytyneisyys, puhumattakaan kammio-oppineiden arroganssista, oli filosofian (tai tieteiden) oman kehityksen kannalta perin kehno positio.
Jokapäiväinen elämä, “yksinkertaiset”, senso comune, olivat se ainoa todellinen lähde, josta tieteen ja filosofian sekä myös niiden instituutioiden (kuten yliopiston) elinvoima saattoi pulputa. Vasta tältä pohjalta muodostuvana filosofiasta oli kansakunnan ja ihmiskunnan kehityksen suunnannäyttäjäksi. Sama päti myös kansalliskirjallisuuteen, sillä “kansan tietoisuuden kohoaminen kohottaa myös äkillisesti kansalliskirjallisuutta ja valaa uutta raikasta henkeä kaikkiin korkeamman sivistyksen tuotteisiin” (KT11, 21). Esseessään Modernia ranskalaista kirjallisuutta vallankumousvuodelta 1848 Snellman tarjosikin Litteraturbladin lukijoille systemaattisen tulkintansa siitä, miten olennainen merkitys nousevilla ja “elinvoimaisilla” luokilla on ollut – ja tulee olemaan – eurooppalaisen kulttuurin ja kirjallisuuden kehityksessä. Valistuksen vuosisadalla tämä luokka oli nouseva porvaristo, Snellmanin omalla vuosisadalla porvariston paikan oli valtaamassa “neljäs sääty”, valistuvat ja sivistyvät työväenluokat. Snellmanin mukaan ranskalainen porvarillinen kulttuuri oli jo elänyt korkeimman kukoistuksensa vaiheensa, mutta suurten joukkojen aika oli koittamassa, kun uusi kulttuuri pian löytäisi elinvoimansa “kansakunnan suurista joukoista, joissa siveellinen voima on turmeltumattomana jäljellä” (KT11, 135).
Edellisen jälkeen olisi hyvin ongelmallista määritellä Snellman vain “hegeliläiseksi” filosofiksi. Snellman oli “hegeliläinen”, mutta perimmiltään ja kestävimmin juuri siksi, että hän ymmärsi, mitä käytännössä tarkoitti teoreettisesti kiistelty Hegelin maksiimi “reaalisen rationaalisuudesta ja rationaalisen reaalisuudesta”. Tästä ymmärryksestä käy esimerkiksi myös Snellmanin oma toiminta niin lehti- kuin valtiomiehenäkin. Näissä ja muissa tehtävissään hän osoitti teoin todeksi sen, miten järjenkäytön voi ammentaa aineksensa ajan vaikuttavasta todellisuudesta ja toisaalta tarjota siihen kriittiset aineksensa. Tällöin kritiikki oli itsestäänselvästi ja erottamattomasti myös itsekritiikkiä, jossa olennaista oli Sokrateen gnothi seauton, “tunne itsesi”. Filosofian, kuten akateemisen opiskelunkin, lähtökohtana oli aina ja välttämättä “traditio”, mutta siksi, että vain traditio saattoi tarjota ne ideat ja konseptiot, joilla samaiseen traditioon saattoi kriittisesti tarttua. Suurinkin filosofi oli aikansa poika, kuten Hegel oli todennut.
2. Mielivaltaa Snellman vastusti johdonmukaisesti, sillä se kertoi illuusioiden ja kuvitelmien aina vaarallisesta vallasta, gramscilaisittain “intellektualismista” tai epähistoriallisesta “individualismista”, josta puuttui tiedostettu ja organisoitu suhde “elämään”. Kansakuntien elämässä mielivalta tuotti myös “valtiofilosofioita”, joissa esitetty ideaalinen kuvitelma jätti huomiotta ajan ja paikan vaikuttavan totuuden. Tämän totuuden – ja samalla oman “kansallisen linjansa” loppuun saakka voimassa pysyneen lähtökohdan – Snellman totesi selvin sanoin jo 1840-luvun alun Läran om statenissa (1842), kuten sen seuraavassa kohdassa:
“Kansakunnan hallitusmuoto ei synny yleisten spekulaatioiden perusteella eikä olemassa olevaa hallitusmuotoa voi väittää ikuisesti päteväksi, vaan se syntyy ajankohdan vaatimuksista. Niin ollen kaikki valtiollinen toiminta saa viisaan harkinnan muodon. Sen ainoana oikeusperusteena on, että se on kyseisellä hetkellä tarkoituksenmukaisin ja vastaa parhaiten kansakunnan tarpeita. Jos ajattelija sitten haluaa nostaa esiin jonkin hallitusmuodon parhaana mahdollisena riippumatta tietyn kansakunnan tietyn ajankohdan olevista oloista, niin hänen yrityksensä ainoana ohjenuorana on hänen oma viisautensa. On helppo käsittää, että yrityksen on nojauduttava edellytettyihin olosuhteisiin, mielivaltaisiin aksiomiin todellisten, historiallisesti olemassa olevien sijasta.” (KT5, 221.)

Mielivaltaa harjoittivat myös sellaiset sanoma- ja muiden lehtien toimittajat, jotka eivät ottaneet julkisen järjen käyttönsä lähtökohdaksi “suuren yleisön” “yleistä mielipidettä”, vaan koturniensa korkeuksista jakelivat yksityisiä mielipiteitään lukijoidensa “valistukseksi” tai ainakin “huvitukseksi”: “Jos ihmisten suurta joukkoa pidetään tahdottomana laumana, jota yksi tai toinen luuloteltu nero voi sen onneksi johdatella sinne tänne, niin tällainen ihmisten halveksunta osoittaa vain sitä edustavan ihmisen ihmisarvon puutetta”, Snellman esitti Saimassa keväällä 1846 (KT9, 92). Tosiasiallisesti lehdistön ja julkisen järjen käytön valta oli ja sen tuli olla yleisen mielipiteen valtaa, jonka lähtökohtana olivat elämänsä ehdoista ja edellytyksistä sekä myös niiden muuttamisesta kiinnostuneet kansanosat. Siksi kirjoittajan intellektuaalisena tehtävänä ja moraalisena velvollisuutena oli lausua julki tämä mielipide mutta samalla esittää siitä oma, perusteltu ja jalostunut tulkintansa. Snellman ei kuitenkaan väittänyt, että ääneen tulisi lausua vain yksi, autoritaarinen totuus. Sekin olisi kertonut mielivallasta, sillä “totuus ei ole yhden yksilön ajatus, vaan taistelevien vakaumusten tulos” (KT7, 129). Kuten tiedämme, juuri lehdistöpolemiikkeja Snellman rakasti!
Saima ja sitten Litteraturblad oli Snellmanille hänen oman “praksisen filosofiansa” topos ja samalla hänen hegeliläisen filosofisen rationaliteettinsa realisaatio, vaikkei hän naiivisti tai arrogantisti olettanutkaan, että “suuren yleisölle” tarkoitetussa sanoma- tai aikakauslehdessä voisi tai pitäisi esittäää akateemisia filosofisia teorioita ja käsitteellisiä analyyseja. Syvällinen esitys oli puettava arkiseen asuun, jos kohta jokapäiväiset kysymykset vaativat ratketakseen syvällistä analyysia. (Joka tapauksessa filosofian ja arkiajattelun leikkauskohtana lehdistöllä oli olennainen merkitys.)

Snellmanin “praksiksen filosofia” ei ollut vain teoriaa filosofian praksiksesta vaan myös tämän praksiksen toteuttamista niin hänen lehdissään kuin kaikkialla muuallakin, missä hän tuli harjoittamaan “asioihin tarttuvaa ajatteluaan” (Brecht) pitkän ja monimuotoisen elämänsä vuosikymmeninä. Sen jättämiin kirjallisiin ja muihin jälkiin perehtymällä on mahdollista päästä sellaisen ajattelun ja toiminnan jäljille, joka tarjoaa aineksia kaikkea muuta kuin snellmanilaiset ideaalit realisoineen oman aikamme hullutusten ja päähänpistojen arvostelemiseksi.
[… la pausa …]
Pyydän teitä, herra professori humanistisen tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne muistutukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

© Mikko Lahtinen (2006)

Lectio praecursoria 21.11.1997

2007-08-13T20:11:00.001+03:00

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvä yleisö

Gustave Flaubert, joka työsti viime vuosisadan loppupuolella Valmiiden ajatusten sanakirjaansa, selvittää sanan ‘machia¬vellismi’ kohdalla:

“Hirmuinen ja kauhistuttava ilmaus, jota ei voi lausua tuntematta väristyksiä selkäpiissään”.

Tietenkin Flaubertin äänessä on ironiaa. Valistuneen edeltäjänsä Rousseaun lailla hän itse tiesi, ettei Machiavelli ole sama asia kuin tyrannien machiavellismi. Tai että jokainen machiavellistiksi leimattu olisi välttämättä tyranni. Olivatko machiavellismi ja Machiavelli sitten sama asia Flaubertin kanssakansalaisille? ‘Machiavel¬lismia’ edeltävässä hakusa¬nassa ‘Machiavelli’, Flaubert esittää:

“‘Varsinainen lurjus’, vaikkette olekaan lukenut hänen kirjoituksiaan.”

Ehkä oli niin, että 1800-luvun puolivälissä ja sen jälkeen elänyt porvaristo — siis Flaubertin lukijakunta — todellakin ajatteli, että Machiavelli on lurjus, joka Ruhtinaassaan opettaa muille lurjuksille hirmuisia ja kauhistuttavia hallitsemisen taitoja, machiavellismia. Toisaalta on muistettava, että tämä samainen porvaristo oli vähemmän kuin sata vuotta aikaisemmin kukistanut määrätietoisin ottein omat tyranninsa, aateliston ja sen kuninkaan. Vuoden 1789 porvaristo ei suinkaan ollut kavahtanut Machiavellin teosten machiavellistisiksi sanottuja ohjeita. Se oli varsin hyvin ymmärtänyt ikivanhan periaatteen: vihollista vastaan on taisteltava sen omilla aseilla. Tämän idean Rousseau kiteyttää Yhteiskuntasopimuksessaan näin:

“Huijaten antavansa opetusta kuninkaille, onkin hän [Machiavelli] jakanut tärkeitä opetuksia kansoille” (Rousseau 1988, 121)

Oliko porvaristo unohtanut oppimansa tai muuttanut mieltään kavahdettuaan terrorin vuosia tai Napoleonin sotia? Tähän Flaubert ei vastaa. Mitä siihen voisi vastata? Helppo vastaus on raamatullisuudessaan ikivanha: “joka miekkaan tarttuu, se siihen uppoaa”. Tältä pohjalta voitaisiin ajatella, että porvaristo oli huomannut erehtyneensä ja omaksui nyt kolmannen ikivanhan opin: “viholliselle tulee kääntää toinen¬kin poski”. Tällainen selitys on kuitenkin epäuskottava, kun muistaa, että Flaubertin sanojen kohteena on luokka, joka ei hallinnut vain Ranskassa, vaan jonka hegemonia kattoi koko läntisen maailman ja ulottui muihin maanosiin saakka. [Tämä porvaristo ei suinkaan käännellyt poskiaan jokaiselle vastaantulijalle, vaan päinvastoin, edellytti muilta tällaista nöyryyttä.]
Flaubertin ja Rousseaun ajan porvariston välillä onkin olennainen ero: Rousseaun, saati sitten Machiavellin aikakau¬della, porvaristo oli alistettu ihmisjoukko, Flaubertin ajan porvaristo on jo johtava (alistava) luokka. Tämä ero tuottaa myös eron suhteessa Machiavelliin ja machiavellismiin — kuten, sivumennen sanoen, myös suhteessa valistuksen ihmisyyden ihanteisiin: universaaliseen vapauteen, tasavertaan ja veljeyteen.
Jos ylipäätään ajatellaan, että sanoilla on merkitystä, niin voidaan sanoa, että Flaubertin kanssakansalaisten käsitys ei kerro naiiviudesta, vaan käytännöllisestä viisaudesta: He oivalsivat Machiavellin ajatusten subversiivisen luonteen varsin hyvin. Oman historiansa muistaen he tiesivät, että Ruhtinas on vaarallinen ase kumouk¬sellisen käsissä. Ei tietenkään tuo pieni kirja itse, vaan ne vallan ottamisen ja käyttämisen opit, joita tämä sisältää ja — ennen muuta — joista myös alistetut saattaavat ottaa vaarin.

Ei aikaakaan, kun oltiin Pariisin kommuunissa ja sitten 1900-luvun alkuvuosikymmenten vallankumouk¬sissa ja ensimmäisessä maailmansodassa. Nämä tulen ja raudan vuodet olivat kuitenkin vain 1900-luvun carmen saecularen ensirivit, kuten Leino kummallisen selvästi näki jo vuonna 1902 kaukaisesta Suomesta:

Sotavankkurit jyrisevät, valtioviisaus kalpenee, rauta
riidat ratkaisee.
— Aika laulaa lauluaan.

Hopea helähtää, edut elämöivät, kulta
raudan kukistaa. —
Kurja, vaivainen vuosisata! (s. 262)

Eric Hobsbawm summaa vuosisadan välisaldon teoksessaan Age of Extremes: The Short Twentieth Century [“Äärimmäisyyksien aika: Lyhyt 20. vuosisata”]: Vuosien 1914-1990 välisenä ajanjaksona ihminen on ollut teoillaan ja päätöksillään osasyyllinen 187 miljoonan lajitoverinsa kuolemaan. 1900-luku voidaankin määritellä super- tai megamachiavellismin vuosisadaksi. Sen näytelmiin verrattuna Breitenfeldin taistelu syksyllä 1631 tai vielä Waterloo kesällä 1815 olivat kaikessa ruudinsavuisuudessaan tinasotilaiden leikkiä. [Tai ympäristö¬kriisit]
Onko siis niin, että Hitler, Stalin ja vähäisemmät tyrannit veivät äärirajoilleen sen, mitä Flaubertin aikalaiset tai Leino saattoivat vain pelätä? Epäilemättä näin on. Mutta, niin toivottavaa kuin se olisikin, nämäkään tyrannit eivät sentään yksin ansaitse kaikkea kunniaa. Pommitettiinhan Lontoon lisäksi Dresden, Hiroshima, Nagasaki ja Vietnamin viidakot. Parempi puolikaan porvaristoa ei ollut unohtanut vanhaa viisautta eli taistelua vihollisen aseilla vihollista vastaan, tyrannin aseilla tyrannia vastaan. Eric Hobsbawm kuitenkin [ikävästi] muistuttaa, että barbaria on tarttuvaa lajia. Paholaismaista vihollista vastaan oli oikeutettua käyttää mitä tahansa konsteja. Jos ainoa tapa tuhota paholainen olivat paholaismaiset keinot, niin näitä voitiin käyttää. (NLR, 49)
Epäilemättä Hitler oli eräänlainen paholainen, ilmeisesti myös italialaiset ja japanilaiset olivat sellaisia, kun kerran olivat saksalaisten kanssa liittoutuneet. Mutta entä sitten vietnamilaiset tai kolmas maailma tai muu luomakunta ylipäätään? Näiden näkökulmasta katsottuna saattaa mieleen juolahtaa seuraava ajatus: Tyranneja, tai hobsbawmilaisittain barbaareja, ovat myös ne, jotka omat etunsa turvatakseen valjastavat muut maanosat ja luomakunnan jäsenet omien päämääriensä ajamiseen.
Vaikka hyväksyttäisiinkin se, että liittoutuneiden ja akselivaltojen välillä on moraalinen laatuero, emme voi vielä tällä perusteella päätellä, että “vapaa maailma” olisi hyvän valtakunta. Ehkä pienempikin paha on kyllin paha, jos sitä katsotaan esimerkiksi afrikkalaisesta tai latinalais-amerikkalaisesta näkökul¬masta. Saattaa olla, että näiden maanosien ihmisjoukkojen näkökulmasta oikeuden¬mukai¬suus maapallolla tarkoittaa jotakin muuta kuin länsimaissa on totuttu ajattelemaan. Ajattelihan jo länsimaiden työväenluokka toisin, kunnes ymmärsi, että olemassa oleva maailmanjärjestys oli sillekin parempi vaihtoehto kuin maailma, joka ei sovi Mercatorin projektioon.

[Nähtäväksi jää, mihin historia ihmiskunnan tässä kuljettaa. machiavellismin ja machiavellin ymmär¬tä¬misen kannalta tämä historia on kuitenkin mielenkiin¬toinen asia.]

Vaikkei koko vastuu 187 miljoonasta kuolleesta lankea 1900-luvun historian alhaisille tyranneille, nämä ovat auttaneet vapaata maailmaa oikeuttamaan itsensä. Rosvot ja varkaat eivät ole pelkästään pahantekijöitä, vaan heistä on myös oma hyötynsä. (Kyse on mainitusta pienemmän pahan periaatteesta.) Pahan pahuutta korostamalla saa vahvistettua omaa ja muidenkin uskoa omaan hyvyytensä. On parempi rajata tyrannian käsite koskemaan vain poikkeuksellisen verisiä hallitsijoita — joko historian attiloita tai oman ajan hitlerejä ja stalineja. [On viisasta ajatella, että 1800- ja 1900-luvun ihminen ja hänen yhteiskuntansa ovat itsestäänselvästi jotakin parempaa, oikeudenmukaisempaa ja kehittyneempää kuin Machiavellin teoksissaan kuvaamat “alkeelliset” ruhtinaskunnat ja tasavallat.] On viisasta ajatella moraalin ja oikeuden kysymykset sen ylevän “vapauden valtakunnan” kansalaisiksi, johon jo kuuluivat taiteen ja kulttuurin asiat. On [myös] viisasta nähdä moraali ennemmin sanoissa kuin teoissa. [On viisasta ajatella, että ihmiskunta oli luonnontieteiden ohessa edennyt aimoharppauksin myös ihmistieteissä.]
1900-luvun todellisuus osoittaa kuitenkin toiseen, valistuksen universaalien arvojen unohtamisen ja uuden barbarian suuntaan. Mitä enemmän porvariston johtamalla vapaalla maailmalla oli omia etujaan ajettavanaan, sitä vähemmän se enää oli kiinnostunut vaalimaan valistuksen perintöään.
Machiavellin silmin nähtynä 1900-luvun hallitsevien ihmisryhmien käymiä sotia ja rauhanajan toimia oikeuttavat filosofiat ovatkin uskomuksia, jotka vaikut¬tavat totuutena. Machiavellin epäilyttävyys — jonka jo Flaubertin kanssa¬kansalaiset oivalsivat — juontuukin siitä, että hän tohti kysyä totuuden, hyvyyden ja kauneuden hintaa sekä lähtökohtia.
Mutta hän ei tarjoa tilalle uutta totuutta, vaan uuden ruhtinaan. Toki tämä voi saada tyrannin leiman otsaansa. Mutta tätä ei pidä ottaa liiaan todesta, sillä lempeältä näyttävä hallitsija voi joskus ollakin tyranni; julmurina pidetty taas ei:

“Cesare Borgiaa pidettiin julmana: sittenkin juuri tämä hänen julmuutensa piti Romagnan koossa, yhtenäisenä, rauhallisena ja uskollisena. Jos asiaa tarkoin harkitaan, havaitaan hänen olleen paljon lempeämmän kuin Firenzen kansan, joka julman nimeä välttääkseen salli Pistoian kaupungin joutua perikatoon.” (R, XVII, 92)

Historiasta on vaikea löytää toista sukua, joka maineensa mustuudella löisi Borgiat laudalta. Jo Machiavelli tiesi tämän maineen, mutta silti hän näki Cesaressa hyväntekijän. Machiavelli ihailee Cesarea, joka vuoden 1502 viimeisenä päivänä kuristutti hengiltä paljon parempimaineisemman suvun, Orsinien, päämiehet; samoin kuin tuhosi Colonnain suvun. Myös siteeraamani kohta viittaa tähän arvovalintaan: Colonnat ja Orsinit edustivat Machiavellille sitä kaupunki¬valtiollista anarkistista ja barbaarista maailmaa, jossa harvat mahtavat kävivät loputtomia keskinäisiä sotiaan saamatta selvää toisistaan. Italian kansalle, kuten kaupunkiporvaristolle, tämä merkitsi levottomia elinoloja. Cesare sen sijaan kyseen¬alaisti harvojen mahtavien aseman ja koko kaupunki¬valtio¬järjestelmän [ja ehkä samalla renessanssin korkeakulttuurin].
Mikäli Machiavelliin on uskominen, Cesaren harvoihin mahtaviin kohdistamat julmat toimet ainakin lupasivat “lempeämpiä” elämän ehtoja ja edellytyksiä kansalle. Tietenkin Cesare itsekin hyötyi tästä liitosta monien kanssa. Ellei Rouva Fortuna olisi puuttunut peliin, Cesaresta olisi tullut Pohjois- ja Keski-Italian hallitsija. [Vakaa kansa.]
Mikä totuus historiallisesti katsoen sitten onkaan, joka tapauksessa Machiavelli kiinnittää huomiota kahteen asiaan:

1.) Lempeältä näyttävän hallitsijan teot voivat olla todellisilta vaikutuksiltaan julmempia kuin tyran¬niksi leimatun toimet.

2.) Vaikka Cesare näyttikin tyrannilta ja käytti tyrannin keinoja, monien mielestä hän oli aiempia lempeämpi hallitsija.

Tavallinen rahvas ei hyväksynyt Cesarea ystäväkseen pelkästään typeryyttään, vaan siksi että tämän hallinnon myötä koittivat rauhallisemmat ajat. Tässä valossa arvioituna olisi tietenkin ollut Orsinien ja Colonnien edun mukaista, että myös kansa olisi leimannut tyrannin keinoja käyttävän Cesaren tyranniksi. Orsineilta ja Colonnilta puuttuivat kuitenkin sellaiset ideologiset aseet, joiden avulla he olisivat voineet tällaisen mustamaalauskampanjan järjestää. He eivät osanneet toimia niin taitavasti, että Cesare olisi saatu näyttä¬mään pahalta kansan silmissä. Ainakin pahemmalta kuin nämä suvut itse. Monet näkivät heidän lempeytensä taakse, tunsivat ruumiissaan lempeyden kivuliaat vaikutukset. Monet oivalsivat intuitiivisesti sen, minkä Rousseau sanoo jääneen oivaltamatta:

“Siviiliyhteiskunnan todellinen perustaja oli se, joka kappaleen maata aidattuaan keksi sanoa ‘tämä kuuluu minulle’, ja tavoitti kuulijoita, jotka olivat riittävän yksinkertaisia uskoakseen häntä. Kuinka monelta rikokselta, sodalta, murhalta ja kuinka monelta kärsimykseltä ja kauhunhetkeltä olisikaan voinut ihmislajin säästää se, joka olisi noita rajapyykkejä irtikiskoessaan tai noita rajaojia täyttäessään huutanut kanssaihmisilleen: ‘Älkää uskoko tuota petkuttajaa. Olette kadotettuja, jos unohdatte että maan antimet kuuluvat kaikille ja ettei itse maa kuulu kenellekään.” (e. 55 / r. 109)

Machiavelli olikin eräs niistä, joilta Rousseau omaksui seuraavan kiinnostavan yhtälön: Mitä rikkaampi, sitä enemmän omia etuja ja etuoikeuksia puolustettavanaan, sitä suurempi tyranni; vaikkei käyttäytyisikään kuin tyranni — ainakaan omiensa keskuudessa.
Tässä saattaa myös piillä ns. kehittyneen maailman Akhilleen kantapää: Kolmannen maailman silmin katsottuna ja sen ruumiilla tunnettuna vapaan maailman teot näyttävät ja tuntuvat tyrannin teoilta vaikka tuottavatkin meille mielihyvää. Kolmannen maailman silmin katsottuna esimerkiksi Islamin toinen invaasio länteen ei ehkä olisikaan tyrannian invaasio, vaan oikeutettu nousu vapaan maailman omasta mielestään demokraattisuudessaan “antimachiavellistista” vallan¬käyttöä vastaan. Epäilemättä tällainen invaasio tuntuisi lännen tai pohjoisen ihmisestä tyrannialta, sillä veisihän se pohjan miellyttävältä maailmanherran elämältä. Kolmannen maailman ihmisen elämään sillä saattaisi kuitenkin olla samantapainen vaikutus kuin Cesare Borgian toimilla Romagnan väestöön.

* * *

Se, mitä Louis Althusserin Machiavelli-tulkinta (De Sanctisin ja Gramscin tulkinnat taustatraditionaan) auttaa ymmär¬tämään, on Machiavellin ajattelun yhtä aikaa realistinen ja utopistinen luonne. Porvariston historia on tästä hyvä esimerkki. Tämän historian alkuvaiheissa kirjoittaneen Machiavellin edessä oli atomistisuudessaan kaoottinen Apenniinien niemimaa, jota leimasi kaupunkivaltioiden ja ulkomaisten hallit¬sijoiden (ranskalaisten ja espanjalaisten) sekä paavin hovin keskinäiskamppailut. Tälle padottomalle ja suluttomalle tasangolle Cesare Borgia toi hetkeksi häiväh¬dyksen jostakin muusta. Keskitetystä, laaja-alaisesta valtiosta, jossa monet, kuten kaupunki¬porvaristo, olisi ehkä voinut elää ja toimia vakaampien ja turvallisempien elämän ehtojen ja edellytysten vallitessa. Kun Machiavelli Ruhtinaan viimeisessä luvussa vetoaa uuteen ruhtinaaseen, joka yhdistäisi niemimaan, ei hän tietenkään nähnyt edessään tulevien kansallisvaltioiden ja porvarillisten yhteiskuntien muodostamaa Eurooppaa. Mitä hän näki, on loppujen lopuksi sivuseikka. Olennaisempaa on kiinnittää huomiota hänen tapaansa nähdä.
Vaikka Machiavelli Discorsi-teoksessaan viittaakin Polybiuksen käsitykseen historiasta ikuisena kehänä, jossa kehitys vääjäämättä muuttuu korruptioksi jne, Machiavelli ei tyydy tähän. Vaikka ihminen olisikin peto toiselle, tai alati muuttumassa pedoksi, on hänen mielestään mahdol¬lista luoda sellainen erityislaatuinen hallitusmuoto, joka voi estää tämän yleisen luonnon raaimman esilletulon. Tämä muoto oli uuden ruhtinaan ja monien väliselle liitolle perustuva valtio.
Althusser auttaakin kiinnittämään huomiota erityisen tai poikkeuksellisen asemaan Machiavellin ajattelussa: vaikka ihminen yleensä toimisikin katalasti, on myös mahdollista, siis ei mahdotonta, ettei hän aina toimi näin.
Siitä, että tietyt lainalaisuudet ovat hallinneet asioita aiemmin — jopa aina ennen —, ei seuraa, että ne välttämättä olisivat vaikutusvoimaisia myös nyt tai tulevaisuudessa. Tämä tuo kuvaan mukaan sattuman ja poikkeuksen. Tietenkin nämä aiheuttavat elämässä epävarmuutta ja ennakoimattomuutta, mutta myös mahdolli¬suuksia irtautua pakottavilta tuntuvista ajatus- ja toiminta¬malleista. Niistä malleista, jotka hallitsevat vaikuttavina totuuksina.
Eräs ajatusmalli, josta Machiavelli itse irtaantui, oli näkemys moraalin tai uskonnon ensisijaisuudesta tai perusta¬vuudesta suhteessa politiikkaan. Machiavelli ei kuitenkaan erottanut moraalia politiikasta, vaan hän “politisoi” moraalin. Hän tarkastelee aikansa moraalia, kuten myös uskontoa ja oikeutta, vaikuttavan totuuden näkökulmasta. Vaikuttavana totuutena jumalallisim¬minkin oikeutettu totuus tai yhteis¬kuntajärjestys on ihmisen tekemä. Siksi se voidaan myös kiistää esimerkiksi osoittamalla sen yhteys aikansa ja paikkansa valtasuhteisiin.
Kuten porvariston myöhempi historia kertoo, tämän luokan vapautuminen edellytti vapautumista feodaalisen maailman uskonnollis-luonnonoikeudellisista pyhite¬tyistä periaat¬teista. Kuten olen jo todennut, oli porvaristo hetken päästä jo tuottanut omat vaikuttavat totuutensa, joita 1900-luvun alku koetteli ja 1900-luvun loppu jälleen nakertaa.
Porvariston historia osoittaakin mielenkiintoisella tavalla kohdalliseksi Althusserin Machiavellin teoksista esille nostaman ajatuksen. Sen mukaan politiikan avaruudessa ei ole kiinteitä pisteitä, joiden varauksen moraalinen positii¬visuus tai negatiivisuus voitaisiin ennalta määritellä. Pisteiden paikat vaihtuvat ja varaukset muuttuvat — kuten myös arviointipisteiden. Se, mikä joskus oli positiivinen elonvoima, voi nyt tai tulevaisuudessa olla negatii¬vinen tuhonvoima. [Eikä tässä kaikki, sillä se, mikä toisesta suunnasta katsoen on elämää, voi toisesta suunnasta merkitä kuolemaa jpv.]
Kun Machiavelli Rousseaun lailla ajattelee, että sellaiset ovat tyranneja — julmia tai lempeitä — joilla on etuoikeuksia puolustettavanaan, hän samalla kehottaa varovai¬suuteen ja tarkkaavai¬suuteen sen suhteen, kuka tai mikä tyranniksi leimataan. Tyrannit ovat kuin Rouva fortuna: nopeita ja arvaamattomia liikkeissään. Machia¬vellin mukaan ei ole olemassa niin arvostelu¬kykyistä ihmistä, joka pystyisi kaikkia fortunan kehräämiä lankoja seuraamaan. Samaa pätenee tyrannin ja yleensä poliittisen toiminnan kohdalla. On vaikea tunnistaa, mistä jossakin poliitti¬sessa liikkeessä on kyse, mihin suuntaan liike etenee, hyötyvätkö siitä harvat vai monet, milloin liikkeen suunta vaihtuu, viekö liike perikatoon vai parempaan tulevaisuuteen jne. Koska kukaan ei voi välttää liikettä, siksi sitä on yritettävä kaikella voimalla ja arvostelukyvyllä (virtùlla) ennakoida, myötäillä ja ohjailla.
Tällaiselta näyttää poliittinen avaruus, jonka taivaan¬kappaleiden konjunktoitumisen dynamiikkaa Machiavelli tarkastelee teoksissaan.
Siinä ei mikään ole mahdotonta — tai välttämätöntä; ei edes länsimaiden perikato.

---

[Nyt pyydän arvoisaa vastaväittäjää esittämään ne muistu¬tukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.]

© Mikko Lahtinen (1997)

Syyttäjä kansalaisen silmin

2007-08-13T20:00:00.000+03:00

Mikko Lahtinen

Syyttäjä kansalaisen silmin
Valtakunnallinen syyttäjäpäivä 30.11.2007

Arvoisat kuulijat!
Kiitän lämpimästi tilaisuudesta päästä puhumaan Syyttäjäpäiville ja samalla Valtakunnansyyttäjänviraston 10-vuotisjuhlaan. Siitä huolimatta, että en joudu esittämään teille puolustuspuhetta, vaan juhlapuheen, oloni on hieman tukala. Olettehan te juridiikan ammattilaisia, kun minä puolestani olen amatööri, siis tässä suhteessa "tavallinen kansalainen". Toisaalta minulta on pyydetty puheenvuoroa aiheesta "syyttäjä kansalaisen silmin". Kun omat silmäni ovat kansalaisen silmät, ja kun itsekin katselen syyttäjää ja oikeuslaitosta ikään kuin ulkoapäin, niin ehkä voin esittää teille sellaisen näkökulman, joka alan ammattilaisen on vaikeampi ottaa. Toimin kuin Niccolò Machiavelli, joka ilmoitti Ruhtinas-teoksensa omistuskirjoituksessa selvittävänsä ruhtinaalle, miltä tämä "kansanmiehen" silmin katsottuna näytti. Ruhtinaan sokea piste oli siis ruhtinas itse. (Siksi Ruhtinasta ja muita hallitsijoiden opaskirjoja onkin kutsuttu "ruhtinaan peileiksi", joista ruhtinas näkee, miltä hän näyttää "ulkopuolisen silmin" katsottuna.)

2. Nopeasti kerraten muistan "nähneeni" syyttäjän ainakin neljällä tavalla, neljästä näkökulmasta:

i) Kerran käräjäoikeudessa syytettynä punaisia päin ajamisesta, kun olin kiistänyt syyllisyyteni tuohon rikkomukseen. Tuomio oli – varmaan arvaattekin – langettava, mutta edelleenkin katson tulleeni rangaistuksi rikkomuksesta, johon en syyllistynyt.

ii) Amerikkalaisista oikeudenkäyntisarjoissa, joista viimeksi olen seurannut televisiossa pyörivää Sharkia.

iii) Useimmiten syyttäjä – kuten myös esitutkinnan suorittajat tai asianajajat ja tuomarit – on kuitenkin tupsahtanut silmieni eteen päivä- ja iltapäivälehdistä, radiosta ja televisiosta niiden yhä lukuisampien "kohujuttujen" yhteydessä, joita yhä suurempi osa valtamediasta seuraa kuin urheilukilpailuja tai muuta kaupallisesti tuottoisaa viihdettä. Päällimmäisinä esimerkkeinä mieleen nousevat Rusin tapaus, Boduminjärven surmaoikeudenkäynti, Nokian ja Lehtimäen potilassurmat sekä jääkiekkoilija Karalahden vangitseminen todennäköisin syin törkeästä huumausainerikoksesta.

iv) Neljäs näkymäni syyttäjään on toisenlainen kuin edellinen – ei ehkä kuitenkaan aivan toisenlainen, kuten pian selviää – nimittäin omasta tutkijanammatistani kumpuava. Näen edessäni säihkyvin kirjaimin kirjoitetun lyhyen ranskankielisen lauseen yli sadan vuoden takaa: J'accuse! Minä syytän! Senhän esitti kirjailija Émile Zola, joka muiden dreyfusardien tapaan syytti maansa oikeuslaitosta juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin tuomitsemisesta vakoilusta – epäillyin antisemistisin vaikuttimin – elinkautiseen pakkotyöhön Pirunsaarelle. Zola tarttui kynäänsä, kun oli paljastunut, että tuomio perustui väärennettyihin todisteisiin ja todellinen syyllinen olikin aivan toinen mies. Dreyfus-tapaus on jäänyt historiaan paitsi Zolan kirjoituksesta myös toistakymmentä vuotta jatkuneesta oikeusjuttuun liittyneestä yhteiskunnallisesta kuohunnasta: Koko Ranska tuntui tuolloin jakautuneen dreyfusardeihin ja anti-dreyfusardeihin ja juttu vaikutti katalyyttina maan syvässä yhteiskunnallisessa myllerryksessä.
Dreyfus-jutusta on jäänyt elämään myös käsite intellektuelli. Se viittaa sellaiseen järjenkäyttäjään, joka ei tyydy käyttämään järkeään vain omassa ammatti- tai muussa erityisroolissaan, vaan asettaa älynsä yleisemmän yhteiskunnallisen julkisen keskustelun palvelukseen. Tähän tapaan intellektuellin määritteli myös filosofi Georg Henrik von Wright. Hänen mielestään intellektuelli oli se, joka ylittää oman erikoisalansa ja suuntaa sanansa laajemmalle yleisölle – mutta ei ensisijaisesti erityisasiantuntijana, vaan henkilönä, kansalaisena ja myös "tavallisena ihmisenä", joka "suhtautuu kriittisesti olemassa olevaan ja ennen kaikkea niihin asioihin, jotka ovat etabloituja tai joita ei aseteta kyseenalaiseksi".

3. Edellisissä esimerkeissä ensimmäistä lukuunottamatta on ilmeinen yhdistävä tekijä, nimittäin julkisuus medioineen. Puhukaamme siis mediasta. Ensinnäkin oletan, että jokainen tässä salissa seisoo horjumatta oikeusvaltion julkisuusperiaatteiden ja myös julkisuutta edustavien medioiden takana. Toisaalta luulen, että ainakin enemmistö teistä yhtyy ainakin jossakin mitassa väitteeseeni, että kasvava osa nykyisestä suomalaisestakin mediasta käyttää julkisuuden valtaansa väärin tai ainakin ongelmallisella tavalla. Jos saan minäkin syyttää, niin osoitan sormella kaikkein näkyvintä ja kuuluvinta mediaa eli valtamediaa, sillä sitä ei useinkaan ensisijaisesti kiinnosta totuus ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen, vaan raha ja voittojen maksimointi. Rahaa tuleekin kahmalokaupalla, kun totuuden arvo uhrataan viihdearvoille eli toisin sanoen taloudellisen voitontavoittelun pyrkimyksille. Siksi elämme brutaalien "mediaoikeudenkäyntien" kulta-aikaa, aikaa jolloin lattea mustavalkoinen moralismi rehottaa lööpeissä ja uutisiskuissa; jolloin kovimmat rangaistukset julistetaan – ei välttämättä suoraan sanoen, vaan "antaen ymmärtää" – jo ennen esitutkintaa, puhumattakaan, että olisi malttia odottaa mahdollisen oikeudellisen tuomion julistamiseen saakka.
Elämme aikaa jolloin koulut, yliopistot ja muut sivistyslaitokset käyneet rivitoimittajat kauppaavat kansalaisille juttujaan kaikkein primitiivisimpiin vaistoihimme ja vietteihimme vetoavilla verenhimoisilla kertomuksilla ja vähä-älysillä moraaliasetelmilla. Moraalittomuus ja moralismi ovat saman ilmiön kaksi puolta. Moralismi on vailla moraalia, mikäli moralismin päämääränä on vain kauppojen syntyminen. Valtamedia vähät välittää moraalisesta harkinnasta esimerkiksi silloin, kun jälkikasvumme, kuten jääkiekkoilusta innostuneet lapset ja nuoret, saavat televisiosta nähdä ja valtalehdistä lukea, kuinka Oulun Kärppien jääkiekkoilijat "omistivat" pelinsä törkeästä huumausainerikoksesta epäillylle ja vangitulle toverilleen. Entä jos syytteet pitävät paikkansa ja kiekkoilija tuomitaan huumekaupasta? Mitä silloin juniorille selitämme, kun hän ihmettelee, miksi kokonainen jääkiekkojoukkue ilmaisi solidaarisuuttaan huumekauppiaalle? Veikkaan, että mediasta selitystä on turha hakea, ainakaan niistä lehdistä ja ohjelmista, joissa jyllää rahalta lemahtava sporttipornokulttuuri. Ennustan näin siksikin, että moista solidaarisuuden ilmausta uutisoidessaan en havainnut pelitoverien mielenilmauksen ja sen mahdollisten moraalisten seurausten kriittistä arviointia.
Ilahduttava tosiasia toki on edelleenkin se, että enin osa kansalaisista ei koskaan itse joudu oikeuteen ja syyttäjistä kasvot saa vain joku mainittu Shark ja muut viihdeteollisuuden tuotteet made in Hollywood. Surullista on puolestaan se, että yhä useampi suomalainen muodostaa kuvaansa suomalaisesta oikeuslaitoksesta, ei sittenkään amerikkalaisista sarjafilmien pohjalta, vaan tosiasiallista "tuomiovaltaansa" käyttävän valtamedian vaikutuspiirissä. Moista mediaefektiä kiistäessään olisi ainakin syytä kysyä, miksi ihmeessä kansalaiset ostavat kohusta eläviä sensaatio- ja iltapäivälehtiä miljoonamäärin joka ainoa päivä. Eikö ole perin uskaliasta olettaa, ettei näillä lehdillä tai muilla tuollaisilla kanavilla sittenkään olisi vaikutusta kuluttajiensa ajattelu- ja tuntemustapoihin?
Sensaatiohakuiset jutut kiihdyttävät myös aikamme juridisaatiota. Esimerkiksi yhä useampi naapuri tai jopa oman perheen jäsen näyttäytyy yhä useammin, ei vain naapurina tai perheenjäsenenä, vaan vieraannutettuna "oikeussubjektina". Jos naapuri aiheuttaa häriötä yhä useampi soittaa mieluummin poliisin tai muun viranomaisen paikalle sekä laskee mielessään mahdollisen oikeudenkäynnin taloudelliset riskit, kuin ottaa asian puheeksi suoraan naapurinsa kanssa. Samasta alieanaatiosta kielii vast'ikään kuulemani juttu: Nippu tenttivastauksia oli joutunut muutamaksi päiväksi kadoksiin, mutta tenttiin osallistuneet opiskelijat olivat jo ennättäneet uhata tentin järjestäjää oikeusjutulla ja vihjanneet saattavansa asian median tietoon. Juridisaatio etenee, kun ihmiset eivät luota toisiinsa ja kokevat toisensa vieraiksi ja uhkaaviksi vihollisiksi. Kun ihmiset ovat vieraantuneet toinen toisistaan, on selvää, että viranomaisten puoleen kääntymisilläkin uhataan helpommin kuin sellaisessa yhteisössä, jossa on paitsi mahdollista myös pakko tulla toimeen "ihmisläheisemmin" keinoin. (Tätä ei toki pidä romantisoidakaan, sillä onhan "ihmisläheisemmissäkin" yhteisöissä ollut omat katalat konstinsa hankalan naapurin varalta…)
Ei valtamediaa toimittajineen tule kuitenkaan kaikesta syyttää. Syvimmät syyt ovat sellaisessa yhteiskunnassa, meidän yhteiskunnassamme, jonka jokapäiväisen elämän käytäntöjä leimaa muun muassa ankara kilpailu resursseista ja kilpailun kaikkialle tunkeutuva arvomaailma; jatkuva yksilöön kohdistuva selviytymisen ja suoriutumisen paine; joka paikkaan ulottuva taloudellinen laskelmointi ja oman edun tavoittelu; kapea yksilökeskeinen moraali ja luottamuksen puute. Juridisistakaan kiistoista ei ole pulaa, kun elämä asettaa meidät yhä useammin oman etumme ajajiksi muiden etua vastaan; kun meillä ei ole pitkäaikaisia, turvallisia ja luotettavia ihmissuhteita työssä tai yksityiselämässä; ja kun sivistymättömyyden ja moraalittomuuden, näköalattomuuden ja infantiilin keskittymiskyvyttömyyden panepidemiat leviävät keskuudessamme kaikesta saamastamme koulutuksesta ja uudelleenkoulutuksesta huolimatta. (Olemmehan koulutetumpia kuin koskaan aikaisemmin.)

4. Toisaalta olemme siirtyneet asiantuntijoiden, eksperttien ja ammattilaisten dominoimaan todellisuuteen. Mediassakaan äänessä eivät ole von Wrightin intellektuellit tai tavalliset ihmiset, vaan virka- ja muiden erityistehtäviensä rasittamat ja rajoittamat ammattilais-asiantuntijat. Niihin kuuluu myös ammattijournalisti. Amatöörit eli tavalliset kansalaiset pääsevät ääneen lähinnä onnettomuuksien ja muiden tragedioiden tai sitten satumaisten onnenpotkujen yhteydessä. Muuten he ovat läsnä etäisesti, "edustettuina" tai "toimenpiteiden kohteena" tai mielipidetiedustelujen materiaalina. Normaali asetelma on se, että kansalainen seuraa passiivisena, kuinka media-ammattilainen haastattelee jonkun alan ammattilaisia, kuten ministeriä ja virkamiestä – ja kaikki keskustelevat tavallisesta kansalaisesta ja tämän otaksutuista ongelmista! Olennaista asetelmassa on se, että kukin hoitaa roolinsa oman ekspertiisinsä rajoissa ja puitteissa, visusti varoen astumasta muiden varpaille tai puhumattakaan ryhtymisestä kansalaisia aktivioivaksi ja heidän yhteyteensä hakeutuvaksi intellektuelliksi.

Mitä on tehtävä?

5. Valtakunnansyyttäjänviraston syyttämättäjättämispäätöstä koskevissa ohjeissa todetaan, että
"Yleinen etu viittaa yleiseen oikeustajuntaan, järjestelmän legitiimisyyteen ja sen yleisestävyyteen liittyviin seikkoihin. Yleinen etu saattaa vaatia syytteen nostamista esimerkiksi tilanteissa, joissa syyttämättä jättäminen olisi rikoksen vakavuuden vuoksi ristiriidassa yleisen oikeustajunnan vaatimusten kanssa."

Kohta ansaitsee tulla siteeratuksi, sillä sisältäähän se sellaiset pitkän ja kunniakkaan historian omaavat ilmaukset kuin yleinen etu, yleinen oikeustaju ja yleinen oikeustajunta. Kun pari vuotta sitten kirjoitin kirjaa J.V. Snellmanista, havaitsin että hänenkin keskeinen teesinsä oli, että lainsäädännön ja oikeudenkäytön perustana tulee olla kansan yleinen oikeustaju ja sitä perustava vuosisatainen tapa. Toisaalta Snellman ei naiivisti väittänyt moraalin ja yleisen oikeustajun olevan selkeitä ja helposti tulkittavia asioita. Päinvastoin, niiden tulkitsemiseksi oli nähtävä suurta vaivaa. Olennaista oli tulkinta ja sen mahdollistavat käytännöt. Hänen mukaansa yleisen oikeustajun (kuten myös yleisen mielipiteen) selvittäminen ja kehittyminen edellyttivät laajaa, monipuolista ja myös kiistoja kaihtamatonta julkista keskustelua. Filosofeilta ja journalisteilta – siis myös itseltään – Snellman edellytti kansan pariin menemistä sekä sen käsitysten ja tuntemusten perinpohjaista selvittämistä. Muussa tapauksessa filosofit ja journalistit, kuten myös viranomaiset ja lainoppineet, sortuisivat mielivaltaisiin eli maailmalle vieraisiin kuvitelmiin. Toisaalta Snellman katsoi, että niin filosofien, journalistien kuin viranomaistenkin velvollisuus oli jalostaa kansan keskuudessa vaikuttavia näkemyksiä, kuten käsityksiä yleisestä edusta, oikeudenmukaisuudesta tai muista yhteiskunnan kannalta ratkaisevan tärkeistä asioista. Suhde oli vastavuoroinen: oppilaan oli oltava vuorollaan opettaja ja opettajan oppilas, jotta kumpikin voisi kehittyä.
Snellmanin näkökulmasta voimme kysyä, miten yleinen oikeustaju tänään muodostuu, ketkä sitä tulkitsevat ja miten tulkitsijat nykyään "jalostavat" – tai toisaalta turmelevat – tuota lainkäytön kannalta olennaista tajuntaa. Emme voi torjua kysymystä viittaamalla siihen, ettei mitään yhteistä etua tai yleistä oikeustajua nykyisenä monikulttuurisena aikana olisi olemassakaan. Jos hyväksyisimme tällaisen väitteen, joutuisimme myös hylkäämään ajatuksen kaikkien kansalaisten yhdenvertaisuudesta lain edessä ja lain periaatteellisesta yleispätevyydestä. Lain yleispätevyys edellyttää yleisen oikeustajun oletusta.
Sitä paitsi on aihetta epäillä, että emme suinkaan elä riemunkirjavan moniarvoisuuden aikaa, sillä onhan yhä useampi kansalainen yhä intensiivisempien yhdenmukaistavien yhteiskunnallisten käytäntöjen ja mahtien vaikutuspiirissä. Riittää kun tässäkin mainitsee viihdebisneksestä elävän nykymedian ja sen kanavasta ja mediatalosta toiseen toistuvat viihdebisneskäytännöt. Juuri tällaisella kohu- ja hälymedialla on myös yhä enemmän vaikutusta "yleisen oikeustajun" muodostumisessa.
Entä toisinpäin? Missä määrin ja miten mediatodellisuuden realiteetit vaikuttavat syyttäjien ja koko oikeuslaitoksen toimintaan? Niinkö, että heti kun media älähtää eli joku nokkela toimittaja haistaa rahan ja lauma seuraa perässä, oikeuslaitos tulkitsee tämän "yleisen oikeustajun" ilmaukseksi, vavahtaa ja reagoi? Vai niinkö, että oikeuslaitos vetäytyy kuoreensa ja toimii ikään kuin tuollaisia mediaefektejä ei olisi olemassakaan? Vai sittenkin niin, että sekä lainsäätäjät että lain tulkitsijat säilyttävät oman integriteettinsä ja itsenäisen harkintavaltansa? Ja vieläpä niin, että he uskaltavat asettaa median toimet kyseenalaisiksi ja suunnata siihen voimakasta valistunutta kritiikkiä?
Viime mainitun pyrkimyksen suhteen en toki esitä, että johonkin kohujuttuun virkansa puolesta määrätyn ja sidotun syyttäjän tai tuomarin tulisi ryhtyä tai olisi edes suotavaa ryhtyä kommentoimaan tapausta ohi ja yli välittömien virkatehtäviensä. Kysyn yleisemmin sitä, missä määrin lakeja valmistelevat, säätävät ja toimeenpanevat tahot yleensä osallistuvat suomalaiseen julkiseen järjenkäyttöön yli ja ohi välittömän ammattiroolinsa mutta kuitenkin sen motivoimina? Missä mitassa ne kykenevät puhumaan keisarin uusista vaatteista eli valtamedian rappeutumisilmiöistä seurauksineen? Eli, ottavatko mainittujen oikeudellisten tahojen toimijat myös intellektuellin roolin von Wrightin tarkoittamassa merkityksessä tai kuten Zola Dreyfus-tapauksessa?
Selvää on, että sivistynyt ja kriittinen intellektuaalinen keskustelu edellyttää, ettei sitä koko ajan ja kaikkialla voimakkaasti estä tai rajoita päivästä päivään harjoitettu tai jutusta juttuun kiirehtivää virkatyö tai vapaa ajan muuttuminen hetken paoksi työn rasittavista velvoitteista. Intellektuaalisuuden toteutuminen ja vaaliminen vaatii tilaa, aikaa ja otollisia foorumeja oli sitten kyseessä lain valmistelu, säätäminen tai toimeenpaneminen. Miten "yleinen oikeustaju" voisi tulla kohdallisesti tulkituksi, ellei aikaa ja tilaa ole sellaiselle syvälliselle keskustelulle, joka toteutuu muuallakin kuin asiantuntijoiden keskinäisissä kohtaamisissa, myös ja ennen muuta kansalaisten enemmistön seuraamassa valtamediassa?
Intellektuellin roolin ottamisen lisäksi kysymys onkin myös intellektuaalisen julkisen järjenkäytön positiosta eli yhteiskunnallisesta asemasta. Ei riitä, että kriittinen ja syvällinen keskustelu on "intellektuaalista" eli yhteiskunnan ja oikeudenkäytön perusteita koskevaa oikeudenmukaisuuskeskustelua, vaan lisäksi keskustelun tulisi olla vuoropuhelua kansalaisten enemmistön kanssa. Tämä on olennaista paitsi "yleisen oikeustajun" kehittymisen kannalta myös suomalaisen demokratian ja kansalaissivistyksen tulevaisuutta ajatellen. Valtamediaan tulisi kohdistaa sivistyksellistä ja intellektuaalista paineta niin tavallisten kansalaisten kuin asiantuntijoidenkin suunnalta – sekä myös sisältäpäin, toimittajien keskuudessa. Muussa tapauksessa tulemme todistamaan suomalaisen julkisen järjenkäytön rapautumista, jonka edistyessä voimme yhä heikommin luottaa siihen, että myös "yleinen oikeustaju" voisi todella jalostua myös julkisuudessa käydyn intellektuaalisen keskustelun voimasta.
Eikö vaatimus kehityksen kääntämisestä sivistyksen suuntaan ole silkkaa utopiaa? Sitä se varmaan onkin, mikäli vertailukohdaksi otetaan kaupallisen kohumedian hallitsema nykyinen vaikuttava todellisuus. Toisaalta, mikään ei pakota ajattelemaan nykyistä parempaa julkisuutta nykyisen julkisuuden totaalisena vastakohtana. Asiaa voi suhteellistaa vaikkapa kysymällä, missä määrin esimerkiksi teillä suomalaisilla syyttäjillä tai oikeuslaitoksemme ja -valtiomme muilla ammattilaisilla on välittömiltä virkatoimiltanne ja -toimissanne aikaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun saati harjoittaa itsetutkistelua ja mediakritiikkiä? Voidaan myös kysyä, sisältyykö juridiseen perus- ja jatkokoulutukseen riittävästi myös oikeus- ja moraalifilosofista ainesta tai peräti yhteiskuntateoreettisia ja sosiaalipoliittisia opintojaksoja (muunakin kuin sivumennen hoidettavana vähemmän tärkeänä pakkopullana lainluvun lomassa)? Entä voimmeko todella olettaa, että lainsäädäntö- tai oikeusprosessin eri vaiheissa tapahtuva harkinta olisi mahdollisimman oikeudenmukaista, ellei niillä, jotka harkitsevat, ole syvällistä ja laaja-alaista ymmärrystä siitä yhteiskunnasta, jossa he lakia säätävät ja oikeutta palvelevat?
Entä onko oikeustieteen opintojen kuluessa tai ammattiuran eri vaiheissa riittävästi mahdollisuuksia perehtyä yhteiskunnan kommunikaation ja informaation muotojen tosiasiallisiin käytäntöihin, jotta voisi muodostaa kriittisen näkemyksen kommunikaation reiteistä ja positioista sekä myös "yleisen oikeustajun" muodostumisen ja tulkitsemisen mekanismeista? Viime mainittu kysymys on hyvin olennainen. Siitä saa käsityksen vaikkapa merkittävältä 1700-luvun valistusfilosofi David Humelta. Hänen mukaansa oppineisuus oli kärsinyt suuresti siitä, että se oli "suljettu collegeihin ja kammioihin sekä eristetty maailmasta ja hyvästä seurasta. Tällä keinoin kaikki se, mitä kutsumme nimellä Belles lettres, on muuttunut täysin barbaariseksi, ja sen ovat ottaneet huolekseen miehet, joilla ei ole minkäänlaista makua elämää ja tapoja koskevissa kysymyksissä ja jotka ovat täysin vailla ajattelun ja ilmaisun vapautta ja kykyä, joiden oppiminen voi tapahtua vain kanssakäymisen tuloksena. Jopa itse filosofiakin joutuu tuhoon tämän apaattisen erakkometodin tähden." Toisin sanoen Humen mukaan "maailma" ei tarvinnut mitä tahansa oppineisuutta, mutta oppineisuus tarvitsi maailmaa kehittyäkseen sellaiseksi, että sillä todella oli myös maailmalle annettavaa.
Oikeutta ja oikeudenmukaisuutta koskevien sivistyneiden keskusteluiden kannalta lieneekin ensiarvoisen tärkeää, että asiantuntijat tai lainsäätäjät ja tulkitsijat eivät vain omassa keskuudessaan kehittele kuvitelmia ja hypoteeseja esim. kansan yleisestä oikeustajusta, vaan todella osallistuvat ja paneutuvat siihen jokapäiväiseen elämään, jossa tuo "oikeustaju" muodostuu ja myös suuntaan tai toiseen kehittyy. Vain silloin myös syyttäjä ja koko oikeuslaitos voi todella vaikuttaa siihen, miltä ne kansalaisen silmissä näyttävät. Mistään "julkisuuskuvan" kiillottamisesta ei voi olla kysymys, vaan siitä, että kansalaisten ymmärrys oikeudesta perustuisi nykyistä paljon syvällisempään ja kohdallisempaan käsitykseen lainsäädännöstä ja -käytöstä yhteyksissään yhteiskunnallisesti perustavanlaatuisiin kysymyksiin lain, oikeuden¬mukaisuuden ja demokratian suhteesta.

6. Tänään juhlivalla valtakunnansyyttäjänvirastolla ei ole merkitystä pelkästään maan syyttäjälaitosta valvovana instanssina, vaan myös laajemmin, eräänä suomalaista oikeusvaltiota ja koko yhteiskuntaa tarkastelevana julkisen järjenkäytön instanssina. Samansuuntaisia tehtäviä on myös oikeuskanslerinvirastolla ja eduskunnan oikeusasiamiehellä. Näiden kolmen instanssin etuna on riippumaton asema, josta ne voivat luontevammin ja luotettavammin osallistua tavallisista kansalaisista muodostuvan suuren enemmistön yleisen oikeustajun jalostamiseen kuin tiukasti rajattuihin tehtäviin sidotut viranomaiset tai toisaalta puoluepoliittisten suhdannevaihtelujen heiluttelemat kansanedustajat. Jälkimmäisten kovana haasteena on olla todella kansan edustajia eli niitä, jotka tulkitsevat ja välittävät myös "yleistä oikeustajua" lainsäädäntötyön eri vaiheissa. Tulisihan heidänkin työnsä perustua laaja-alaiseen ja syvälliseen yhteiskunnalliseen ymmärrykseen eli elävään vuorovaikutukseen tavallisten kansalaisten kanssa, eikä vain asiantuntijaeliittien keskinäiseen kanssakäymiseen tai lyhytnäköiseen politikointiin. (Tältä kannalta huolestuttavia ovatkin sellaiset ad hoc -menettelyt, kuten taannoinen suojelulain säätäminen, jossa lainsäädäntö alistetaan poliittisen taistelun käsikassaraksi, kun lainsäätäjät oikeusministeriä myöten säätävät lakia – kuten tasavallan presidentti totesi lausunnossaan – "erittäin nopealla aikataululla ilman laajapohjaisempaa lainvalmistelua tai asiaan liittyvää keskustelua". Pitemmän päälle pikalainsäädäntö nakertaa lainsäätäjän uskottavuutta siinä missä kohumedia turmelee ja sumentaa yleistä oikeustajua.
Jotta lyhytnäköinen konjunktuuripolitiikka ja voitonhimoinen valtamedia eivät liiaksi pääsisi vaikuttamaan kansalaisten käsitykseen suomalaisesta oikeusvaltiosta ja myös sen syyttäjälaitoksesta, on hienoa, että maassamme toimii sellainenkin itsenäinen, aloitteellinen ja intellektuaalisesti valpas virasto kuin valtakunnansyyttäjänvirasto!

Kiitos!

© Mikko Lahtinen 2007

Herra Marx ajan hermolla

2007-08-13T19:45:00.000+03:00

Ajan hermolla oli Marx,
sanotaan,
minkä ajan,
jonkin toisenko ehkä?
Vai myös meidän ajan kynnyksellä,
huvittuneena, loppujen lopuksi, tänne kurkistellen,
vilkuillen ja päissään katulamppuja kuin luddiitti tuhoten.

Kylläpä siitä nautin, kun luin että herra Marx ystävineen,
juovuspäiten,
kivitti lontoolaisia katulyhtyjä iltamyöhällä,
kun tihutyön seuraukset oli kerrankin heti havaittavissa.

Moskovassakin olisivat vittuuntuneet
tällaisesta typeryydestä,
linnaan nulikan laittaneet,
Siperialla poikaa uhanneet,
paskatyypin pois päiviltä hoitaneet.

Sillä ei tuollainen marxilaisuus
kuulu sosialistiseen sivistykseen,
ei edes kapitalismin rappioon,
jossa sentään hullujakin,
ja juoppoja,
ymmärretään ja hyysätään..

Tuskinpa vaan
remmissä oli herra Engels.
Hän sentään oli kunnon mies,
otti kontolleen juopon lapset,
äpärät ja tunnustetut,
joiden äijä lemusi viinalle,
eikä päässyt edes rautateille.
Siellä nimittäin tutkittiin
jo tuolloin miehen käsialaa
ja siitä juoppous ja epäluotettavuus
helposti havaittiin.

Mutta niin se vain on,
että kun on itsekin ulkona ja kadulla,
näkee Marxin totuudet selvemmin,
kirkkaammin ymmärtää,
että katulamppuja
voi sentään aina kivittää.

© Mikko Lahtinen (1996)

Suomen synty filosofisena ilmiönä

2007-08-13T18:14:00.000+03:00

Suomen synty filosofisena ilmiönä

Esitelmä Tampere-talon Suuressa filosofiatapahtumassa 3.4.2005

Ilmoittamani otsikko Suomen synty filosofisena ilmiönä viittaa kahteen suuntaan – sen lisäksi, että se viittaa Risto Alapuron teokseen Suomen synty paikallisena ilmiönä – toisaalta Suomen syntyhistoriaan, toisaalta tämän ilmiön filosofisiin ulottuvuuksiin. Ilmiön filosofisuus voidaan edelleen tulkita kahdella tavalla. Voimme tutkia sekä filosofian tosiasiallista asemaa, roolia ja vaikutusta Suomen synnyssä että Suomen syntyä filosofisesta näkökulmasta. Ensi mainitussa tutkimuksen kohteena on suomalaisen filosofian historia yhteyksissään Suomen synnyksi nimitettyyn ilmiöön, jälkimmäisessä Suomen synnyn ilmiö filosofisin käsittein ja teorioin tematisoituna. Seuraavassa ei ole kuitenkaan mahdollista ryhtyä kumpaankaan tehtävään vakavissaan. Ne ovat liian laajoja yhdessä esitelmässä tarkasteltaviksi. Tyydynkin tarkastelemaan Suomen synnyn eräitä olennaisia piirteitä ja nostamaan tätä taustaa vasten esille kaksi suomalaista filosofia ja yhden historian professorin ja nationalistisen ideologin.

Heti alkuun on syytä kysyä, milloin Suomi syntyi. Mainitussa Alapuron teoksessa Suomen syntyprosessia tarkastellaan vuosina 1890–1930. Toisin sanoen Alapuro tarkastelee tutkimansa Huittisten pitäjän paikallishistoriaa ns. ensimmäisistä sortovuosista maailmansodan, itsenäistymisen ja kansalaissodan kautta ensimmäisen tasavallan puoliväliin. Tarkennettuna hänen teoksensa nimi voisikin kuulua ”Itsenäisen Suomen synty paikallisena ilmiönä”. Toisaalta on selvää, että kansallinen itsenäisyys (suvereniteetti) on vain yksi jonkin valtion syntyä määrittävä kriteeri. Varsinkin vanhojen valtakuntien tapauksessa tällaista itsenäistymisen ajankohtaa ei ole määriteltävissä. Ja myös Suomen valtion synnyn tapauksessa tarjolla on tunnetusti myös toinen vaihtoehto, Porvoon maa-/valtiopäivät 1809 ja/tai sitä seuraavat vuosikymmenet (jo Porvoossa - ei vielä Porvoossa - Porvoosta lähtien, jne.). Juuri vanhojen valtakuntien tapauksessa valtiollisen synnyn hetki täytyy määritellä esimerkiksi sen ajankohdan mukaan, jolloin jokin hallitsija yhdisti hajanaiset alueet yhden keskusvallan alaiseksi yhtenäisvaltioksi, kuten Kustaa Vaasa Ruotsin. Olisi kuitenkin outoa väittää, että Italia olisi syntynyt vasta 1860-luvulla, kun maa yhdistyi Sardinian johdolla Vittorio Emmanuel II:n hallitsemaksi Italian valtioksi, sillä onhan ajatus yhtenäisen Italiasta peräisin ainakin renessanssista. Esimerkiksi Machiavelli päätti 1500-luvun alussa Ruhtinaansa seuraaviin Petrarcan säkeisiin:

”Virtù tarttuu aseisiin hullunraivoa vastaan
ja taistelu on oleva lyhyt,
sillä entinen urhoollisuus ei ole vielä sammunut
italialaisten rinnasta.”

Diplomaatin tehtävissä maailmaa laajalti kiertänyt Machiavelli tiesi mistä puhui, sillä hän oli omin silmin saanut nähdä, miten ylivertainen mahti yhden kuninkaan hallitsema Ranskan tai Espanjan valtakunta oli hajanaiseen Apenniinien niemimaahan verrattuna. Toisaalta hänen siteeraamansa Petrarcan säkeet viittaavat italialaisten muinaiseen mutta kadotettuun virtùhun. Machiavellin mukaan se kukoisti Rooman tasavallassa, siis suunnilleen puolitoista vuosituhatta ennen hänen omaa aikaansa. Roomalainen antiikki olikin Machiavellin ”italialaisuuden” aatteellis-ideologinen lähtökohta ja esikuva. Toisaalta häntä kiinnosti renessanssiajattelijalle tyypilliseen tapaan ennen muuta hänen oma aikansa ja siinä elävien aikalaistensa tulevaisuus. Rinascita, ”uudelleen syntyminen”, ei tarkoittanut Rooman tasavallan kopioimista, vaan sen tarjoamien esikuvien ja ideaalien luovaa soveltamista uuteen aikaan. Renessanssi oli vanhan ja uuden leikkauskohta, jossa paluu antiikin ihanteisiin liittyi tietoisuuteen uuden ja ennennäkemättömän epookin koittamisesta.

Machiavellin haave yhdistyneestä Italiasta toteutui vasta kolme ja puoli vuosisataa myöhemmin, mainitulla 1860-luvulla. Silloinkin yhdistyminen sai menneisyyteen viittaavan määreen risorgimento (”virkoaminen”). Mutta toteutuiko Machiavellin haave tuolloinkaan, onko se vieläkään muuttunut asioissa vaikuttavaksi totuudeksi? Vaikka Italia on ollut liki 150 vuotta yhtenäisvaltio, niin tuskin koskaan sitä on voinut pitää ”italialaisuuden” idean elähdyttämänä kansallisvaltiona. Kansallisen yhtenäisyyden puutteesta ja italialaisen nationalismin ongelmista kertoo esimerkiksi voimakkaana vaikuttava juopa etelän ja pohjoisen välillä. Sisiliassa tai Sardiniassa ei välttämättä koeta suurtakaan yhteenkuuluvuutta – paitsi jalkapallon MM-lopputurnauksen aikaan – torinolaisten ja milanolaisten tai edes roomalaisten kanssa. Jos koetaankin, niin niiden omien sukulaisten kanssa, jotka ovat muuttaneet etelästä pohjoiseen siirtotyöläisiksi. Kärjistäen voikin sanoa, että italialialaisen nationalismin projekti onnahtelee edelleenkin. Tähän kiinnitti huomiota jo Antonio Gramsci viime vuosisadan alkupuolella. Hänen mukaansa Italiassa ei ollut ollut sellaista ”kansallista ja populaaria” (nazionale e popolare) voimaa, joka olisi voinut yhdistää italialaiset intellektuaalisesti ja moraalisesti lujaksi ja yhtenäiseksi kansakunnaksi. Italialainen nationalismi on ollut heikkoa ja hajanaista tai autoritaarista ja pompöösiydessään pinnallista (Mussolini, sittemmin Berlusconi), eikä myöskään sinänsä voimakas italialainen työväenliike kyennyt muodostumaan luokkarajat ylittäväksi historialliseksi ja kansalliseksi liittoutumaksi (blocco storico e nazionale). Gramscin kirjoittaessa Vankilavihkojaan (1929-35) olivat fasistit juuri pahemman kerran nöyryyttäneet myös italialaisen työväenliikkeen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, että itse Gramsci ei suinkaan ollut nationalisti sanan tavanomaisessa merkityksessä. Päinvastoin, hänen kriittisten analyysiensa kohteena olivat juuri tavanomaiset nationalistiset pyrkimykset, joissa väestön enemmistölle jäi enemmän tai vähemmän passiivinen statistin asema: kansakunnanrakennustyö ei ollut kansallinen ja populaari hanke (nazionale e popolare). Toisaalta Gramsci esitti, että varsinkin Ranskan vuoden 1789 vallankumouksessa oli ollut kysymys kansallis-populaarista intellektuaalisesta ja moraalisesta uudistuksesta, jota luonnehti laajojen väestönosien aloitteellisuus. (Gramsci ei kuitenkaan idealisoinut Ranskan historiaa, vaan tuo myös esille siihen liittyvät reaktiiviset piirteet.)
Palatkaamme Suomeen ja sen syntyyn. Gramscin näkökulmasta katsottaessa Suomen synnyn ilmiössä kiinnittyy huomio suomalaisen nationalistisen liikkeen historiaan ja ennen muuta nationalistiset aatteet omaksuneiden eliittien ja väestön enemmistön välisten suhteiden organisoitumiseen. Suomenkin synty on monipolvinen tapahtumasarja, eikä johonkin tiettyyn hetkeen ajoittuva tapahtuma. Jo Ruotsinvallan ajalla Suomenlahden itäpuolella esiintyi ajatuksia ”Suomesta” ja ”suomalaisuudesta”, kuten Daniel Jusleniuksen ja Henrik Gabriel Porthanin esimerkit osoittavat. Jälkikäteen on myös tavallista puhua valtakunnan itäosan väestölle ominaisista ”suomalaisista” toiminta-, ajattelu- ja elämäntavoista. Toisaalta erot läntisten ja itäisten tai eteläisten ja pohjoisten alueiden asukkaiden välillä olivat suuria. Mitään erityisen ”suomalaiskansallista” hämäläisten, savolaisten tai edes varsinaissuomalaisten tavoissa ei ollut puhumattakaan siitä, että rahvas olisi mieltänyt itsensä ennen muuta ”suomalaisiksi”. Kuitenkin on muistettava, että Mikael Agricola suomensi vaivojaan säästämättä raamattua suomeksi. Miksi? Siksikö, että häntä innoitti ajatus suomalaisuudesta vai siksi, että hän piti tärkeänä valtakunnan uskonnon oppien välittämistä myös rahvaan tietoisuuteen? Jälkimmäinen motivii ei ollut mitenkään kansallinen vaan eurooppalainen (protestanttinen).

Joka tapauksessa ”suomalaisuus” kuului kielessä, vaikka murteiden väliset erot olivatkin suurempia kuin kielelliset eroavaisuudet nykyisenä koine-suomen aikana. Luonnollista olikin, että autonomian ajan suomalaisessa nationalismissa kieli kohotettiin keskeiseksi ja samalla kiistellyksi suomalaisuuden kriteeriksi. Italiassa Gramsci taas katsoi, että murrerajojen ylittäminen oli tärkeä kansallis-populaarien yhteyksien edellytys. Samaan viittasi jo Machiavelli kaavaillessaan Danten, Bocaccion ja Petrarcan toscanasta italialaista yleiskieltä.

Suomalaisen nationalismin noustessa mainittuja ammoisia ajattelu-, toiminta- ja elämäntapoja alettiin määritellä erityisesti suomalaisiksi tavoiksi: etniset erityispiirteet työstettiin nationalistisessa projektin käyttöön. Tähän muun muassa kansanrunouden tutkimuksesta ammentavaan uuteen ”kansalliseen” ymmärrykseen liittyi myös puhe ”Suomen kansasta” tai ”Suomen suvun historiasta”. Varsinkin autonomian viimeisissä vaiheissa, sortovuosina, ”Suomen kansasta” saatiin ideologinen ase taistelussa venäläistämistoimia vastaan. Ennen tätä autonomian lopulla nousevaa ja 1930-luvun semifasistisessa nationalismissa kulminoituvaa ”ryssävihan” aikaa ”Suomen kansa” tai ”Suomen talonpoikainen kansa” oli jo työstetty suomalaisen nationalismin, ”fennomanian”, ideologiseksi sloganiksi. Suunnilleen 1840-luvulta 1880-luvun alkupuolelle fennomaanit pitivät päävastustajanaan ”ruotsalaismielisiä”. Näitä löydettiin varsinkin murtuvan sääty-yhteiskunnan eliittien keskuudesta. Asetelma on varsin mielenkiintoinen, sillä olihan myös useimpien fennomaanijohtajienkin äidinkieli ruotsi ja hekin kuuluivat säätyläistöön, vaikkeivät sen aristokraattiseen osaan. Tunnetuin esimerkki on J.V. Snellman, joka vielä 1840-luvun alkupuolella liitti suomenkielisyyden ja suomalaisuuden toisiinsa ja tuli näin määritelleeksi itsensä sen kansa(kunna)n ulkopuolelle, jonka asialle hän tahtoi omistautua. (Pitikö Snellman itseään ”suomalaisena”, onkin ehkä visaisempi kysymys kuin on ajateltu.) Toisaalta määre ”ruotsalaismielinen” tai ”ruotsalainen” oli monessa tapauksessa täysin epäasiallinen, sillä useimmiten myös ”ruotsalaismielinen” piti itseään mitä suuremmassa määrin suomalaisena ja Suomea isänmaanaan. Esimerkistä käy liberaalien johtomies Leo Mechelin. ”Ruotsalaiseksi” nationalistiksi määrittelikin itsensä vain hyvin harva, kuten panruotsalaisuuden asiaa ajanut Axel Olof Freudenthal.

Äidinkielen perusteella määriteltynä todellisen Suomen kansan muodosti maan suomenkielinen enemmistö, josta suurin osa lukeutui säätyjen ulkopuoliseen yhteiseen kansaan. Suomalainen nationalismi kielipoliittisine ideologioineen ei noussut tästä varsinaisesta kansasta, vaan kansallisuusaatteita alettiin iskostaa siihen ulkoapäin, eliittien suunnasta. Tästä fennomaanien välimatkasta kansaan jo Johan Jakob Nervander terävästi arvosteli toveriaan Snellmania. Miksi moinen ”rakkaus Suomen kansaa kohtaan” oikein roihahti? Esikuvat tulivat tietenkin ulkomailta, kuten Ruotsista ja Saksasta, mutta todelliset motiivit olivat kotoperäisempiä. Ennen muuta kysymys oli vanhojen ja uusien eliittien välisestä kamppailusta. [Ensinnäkin ”suomalaisuutta” oli vahvistettava uhkaavien venäläistämistoimien torjumiseksi, kuten Snellman hyvin oivalsi,] ”Kansa” oli vahva valtti kotimaisten eliittien keskinäisissä kamppailuissa, minkä varsinkin Yrjö Koskinen ja muut jungfennomaanit hyvin ymmärsivät. Jälkimmäinen ”kansastrategia” tuli erityisen ajankohtaiseksi 1860-luvulla valtiopäivien koollekutsumisen ja Aleksanteri II:n aikana aloitettujen suurten ”liberaalien” uudistusten (mm. elinkeinovapaus) myötä. Perinteisesti hyvin suljetut, lähinnä aatelissäätyyn rajatut valtiollisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen väylät alkoivat avautua ennennäkemättömällä tavalla. Tätä avautumista suomalaisuusliike sekä käytti hyväkseen että pyrki monin tavoin edistämään niin taloudessa, politiikassa kuin kulttuurissakin. Taloudessa kysymys oli suomalaisen kapitalismin läpimurrosta, politiikassa mm. säätyvaltiopäivistä sekä seurakunnasta erillisen kunnallishallinnon kehittymisestä, kulttuurissa mm. monenlaisten yhdistysten ja muiden yhteenliittymien muodostumisesta, oppi- ja kansakoulujen sekä yliopiston ja muiden oppilaitosten kehityksestä sekä ns. porvarillisen julkisuuden kehkeytymisestä.

Suomalaisuusliikkeen yhä realistisemmaksi tavoitteeksi muodostui taloudellisissa, poliittisissa ja kulttuurissa eliittirakenteissa toteutuva vallanvaihdos, revoluutio. Suomalaismieliset pyrkivät ja onnistuivat hankkimaan vaikutusvaltaisia asemia niin valtakunnallisella kuin paikallistasollakin. Paikallistasolla keskeisessä asemassa olivat ne mm. metsä- ja maakauppojen myötä vaurastuneet talolliset, jotka varallisuutensakin oikeutuksella ottivat paikkansa paikallisten säätyläisten seuroissa ja muissa kokoontumisissa ja toisaalta alkoivat tehdä eroa itsensä ja tilattoman maalaisväestön välillä, kuten Arvid Järnefelt taiten muotoilee avainromaanissaan Isänmaa (1893-94) tai F.E. Sillanpää yhtä hienosti Hurskaassa kurjuudessa (1919). Paikallinen säätyläiseliitti joutui tekemään tilaa maaseudun uusille isänmaallisille kanssakäymisen muodoille.Vaurastuneilla talollisilla oli myös edellytykset vapauttaa jälkeläisiään talon töistä ja laittaa heidät opintielle, semminkin kun ensin kaupunkeihin ja sitten myös maaseututaajamiin alkoi nousta suomenkielisiä oppikouluja. Nämä fennomaanien sydäntä lähellä olleet (aluksi lähempänä kuin kansakoulut) opinahjot avasivat talonpoikaista koulutietä myös pääkaupungin yliopistoon ja sen kautta valtakunnallisiin tai kunnallisiin virkoihin ja muihin asemiin.

Sitä mukaa kun talonpoikaissäätyisistä muodostui uusi paikallinen eliitti, se vuorostaan alkoi pitäjiensä ja kyliensä seuroissa ja yhdistyksissä iskostaa kansallisuusajattelua maalaisköyhälistön keskuuteen. Se oli jäänyt jokseenkin osattomaksi kapitalismin kehityksen mukanaan tuomasta vauraudesta. Tähän huono-osaisten enemmistöön putosi 1800-luvulla myös moni tilallinen tai talonpoikaissukujen nuorempi jälkeläinen [Sit. Haatainen]. Vaikka suurten nälkävuosien 1867–68 jälkeen absoluuttinen kurjuus jäikin useimpien suomalaisten tapauksessa historiaan, niin suhteelliseen kurjuuden moninaisista muodoista ei ollut puutetta. Tilanteessa, jossa suhteellisesti huono-osaisten suhteellinen ja absoluuttinen lukumäärä alati kasvoi, oli uusien talonpoikaisten eliittien yhä tärkeämpääturv ata asemansa huono-osaisempaan enemmistöön nähden. Kansakunnan varallisuuden tuottamisessa välttämätön tilaton väestö alkoi tuntua myös uhkatekijältä, semminkin kun kehittyneemmistä Euroopan valtioista kantautui huolestuttavia uutisia proletaarisista joukkoliikkeistä ja niiden omaksumista subversiivisista opeista. Työväenseikka alkoi olla yhä haastavampi ongelma myös 1800-luvun jälkipuolen agraarisessa mutta kapitalisoituvassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalaisuusliikkeen johdolla toteutettu valtakunnan ja paikallistason eliittirevoluutio tarvitsi rinnalleen kansan enemmistöön kohdistuvaa uusien eliittien asemaa turvaavaa restauraatiota. Nyt myös tilattoman lasten koulutus tuli tärkeäksi kysymykseksi, sillä mikä olisikaan voinut paremmin sopeuttaa pitäjän pienempiä yhteiskuntaan kuin isänmaallisessa hengessä toteutettu kansakoululaitos. Tällaiseen ei kirkon perinteisestä opetuksesta ollut. (+ Muut motiivit ja kiistat niiden välillä.)

Mainitusta uuden eliittirakenteen lujittamisen pyrkimyksestä kertovat myös 1870-luvulla ilmestyneet fennomaanijohtajien kirjoitukset, kuten Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut historioitsija, valtiopäivämies, fennomaanijohtaja, lehtimies, jne. Yrjö Koskisen Työväenseikka (vuodelta 1874) ja filosofian professori Thiodolf Reinin Liberalismi ja socialismi (1878) ja Kansantalouden uusi oppisuunta (1879). Tämä uusi oppisuunta oli ”katederisosialismia”, jonka keskeisiä hahmoja olivat saksalaisen ns. historiallisen koulukunnan teoreetikot, kuten Wilhelm Roscher ja Gustav Schmoller. Näille oli myös tärkeä rooli Bismarckin Saksassa vuonna 1873 perustetussa Verein für Sozialpolitik -yhdistyksessä. Kapitalismin ”vapaa” kehitys oli osoittautunut ongelmaksi, sillä sääty-yhteiskunnan syrjäyttänyt uusi luokkayhteiskunta tuotti rikkauksien ohella myös kurjuutta ja köyhyyttä. Sinänsä välttämättöminä pidetyt liberaalit järjestelyt, kuten elinkeinovapaus, tarvitsivat vastapainokseen – tai tuekseen – lujan valtion toimia kapitalistisen tuotantotavan edellyttämän työvoiman riittävän henkisen ja aineellisen reproduktion takaamiseksi. Liian puhtaan liberaalin talouden oloissa kasvavaksi uhkaksi nähtiin juuri vauraudesta osaton ja henkisestikin pahoinvoiva työväestö. Se oli myös altis materialististen oppien myrkynkylväjille. Valistuneet porvarit ymmärsivät, että työkansan hyvinvointi edisti myös heidän omaa hyvinvointiaan. Siksi kansanvalistuksen tuli täyttää se tyhjä tila, jonka muutoin olisi vallannut olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen vastainen intellektuaalis-moraalinen liike.
Suomessa kansanvalistuksen painopiste siirtyi 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä tilattomaan väestöön, kun taas aiemmista valistuksen kohteista, kuten talollisista kouluja käyneine jälkeläisineen, tuli valistustyön toimeenpanijoita. Esimerkistä käy vuonna 1884 perustettu Raittiuden Ystävät, jossa ”keskiluokkaiset” naiset opastivat alempisäätyisiä hyville tavoille. Työkansaan oli myös juurrutettava kapitalistisen tuotannon edellyttämät säännöllisyyttä ja ahkeruutta edellyttävät työtavat sekä porvarillisen yhteiskunnan edellyttämä kansalaismieli ja isänmaallinen henki. Toisin sanoen väestön toimintakykyä oli lisättävä (pro työteliäisyys) mutta samalla ohjattava uutta aktiivisuutta sellaisiin uomiin, että radikaalien ”yhteiskunnan vastaisten” joukkoliikkeiden muodostuminen voitiin välttää. Koskisen, Reinin ja useimpien muiden fennomaanien yhteiskunnallista strategiassa keskeisenä pyrkimyksenä olikin juuri väestön enemmistön toimintakyvyn yhtäaikainen kehittäminen ja rajaaminen. Kuten Koskinen selvin sanoin antaa ymmärtää, velton ja passiivisen ”kädestä kärsään” elävän rahvaan tuli muuttua ahkeraksi, säästäväiseksi ja isänmaallisesti ajattelevaksi työkansaksi. Tämä oli myös itse kansan etu. Sitä se toki olikin, mikäli vertailukohdaksi otetaan perinteinen nälkää näkevä ja savupirttien hämärässä eleleskelevä maalaisköyhälistö, johon moni vähäisempi talonpoikakin oli kuulunut.

Koskisen tai Reinin mukaan kansan etu ei saanutkaan muodostua yhteiskunnan vallitsevia rakenteita tai tuotantosuhteita uhkaavaksi antagonistiseksi tekijäksi. Erityisen mielenkiintoista (tai oireellista) näiden kirjoituksissa onkin se, että työkansan etua ei tulkita itse työkansan lähtökohdista, vaan eliittien näkökulmasta. Itse omat etunsa ja tarpeensa määrittelevä – tietenkin materialististen oppien myrkynkylväjien harhaanjohtamina – työkansa olikin fennomaaneille painajainen.
Varsinkin Koskisen hahmotuksissa talonpoikais- ja pappissäädyn intellektuaalisella ja moraalisella johtajuudella oli keskeinen asema. Reinin korostukset olivat modernimmat ja kansanvaltaisemmat, mutta hänkään ei tulkinnut kansan valtaa väestön suuren enemmistön vallaksi, vaan edustukselliseksi järjestelmäksi, jossa enemmistöllä tuli olla tunnustettu rooli ja asema. Reininkin määritelmissä demokraattisen yhteiskunnan tehtävänä oli turvata kansallinen yhtenäisyys ja estää luokkaristiriitojen kärjistyminen poliittisiksi luokkataisteluiksi. Niissä hän tai muut fennomaanit eivät nähneet mitään hyvää.
Yksi poikkeus joukkoon kuitenkin mahtui. Hän oli nuori ja lahjakas filosofi J.J.F. Perander. Tämä käy selville hänen 1860-luvulla Kirjallisessa Kuukauslehdessä ilmestyneistä artikkeleistaan Yhteiskunta uutena aikana (1866) ja Valtiolainojen vaikutuksista (1869):

”Työmies, joka on nähnyt yhä mahdottomammaksi työllä hankkia pääomaa, tuskistuu ja vaatii semmoisia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka tekisivät tämän hankinnan mahdolliseksi, jotka siis vapauttaisivat työmiehen pääomien ylimysvallasta. Työmies, joka on ryhtynyt ’yhteiskunnalliseen kysymykseen’ ei tyydy holhouslaitoksiin. Köyhyys ja proletariati ei ole yhtä. Toinen on viaton ja toimeton, toinen tuskistunut, levoton, rohkea.”

Näin kiteyttää työmiehen luokan nousua koskevan diagnoosinsa ja prognoosinsa Perander artikkeleistaan jälkimmäisessä. Nuoren Peranderin tulkinnoissa kiinnittää huomiota se, että työmiehen luokan ”ryhtymistä yhteiskunnalliseen kysymykseen” ei arvoteta kielteiseksi asiaksi vaan myönteiseksi, yhteiskunnan edistyksen merkiksi. Lisäksi on huomattava, että Peranderin katsannossa työmiehen luokka on se, joka tuskistuu ja rohkeasti ryhtyy parantamaan olojaan. (+ Tässä työnarvoteoria.) Näkemys oli ajan suomalaisuusliikkeessä perin poikkeuksellinen, sillä muut fennomaanit eivät tematisoineet työmiehen luokkaa toimijasubjektiksi, agentiksi, vaan tarkastelivat tätä luokkaa toiminnan kohteena, alistettuna subjektina, jonka puolesta työväenseikka tuli ratkaista. Koskinen ja Reinin hahmottivat ”yhteiskunnallisen kysymyksen” ennen muuta eliittien ongelmaksi, ei työväestön omaksi ongelmaksi, joka sen olisi tullut itse ratkaista. Päinvastoin, Koskisen ja Reinin katsannossa yhteiskunnallinen kysymys tuli ratkaista eliittien johdolla, jotta työväki ei ryhtyisi itse ratkomaan ongelmaansa. Tällaista asetelmaa Peranderilla ei ole. Perander puolestaan antoi historiallisen perustelun ja oikeutuksen nimenomaan työväenluokan omalle ja itselähtöiselle toiminnalle.

Kuten olen vastikään ilmestyneessä Perander-kirjassani todennut, tämä ensimmäinen suomeksi kirjoittanut filosi kuitenkin kesyyntyi. Ajan paine ja filosofin yksinäisyys olivat liian kovia kestettäviksi. Peranderkin alkoi korostaa kansallisen yhtenäisyyden teemoja ja luokkaristiriidat saivat väistyä. Kuten tiedetään, suomalaisuusliike hajosi ja fragmentoitui autonomian viimeisinä vuosikymmeninä. Fennomaanit myös menettivät otteensa 1880-luvulla syntyvästä työväenliikkeestä vuosisatojen vaihteessa. Nuoren Peranderin kaltaisia radikaaleja ja syvällisesti oppineita intellektuelleja suomalaisessa työväenliikkeessä olisi tarvittu, sillä vuosi 1918 ja sen jälkeiset historian vaiheet osoittavat, että sen paremmin kommunistien kuin sosiaalidemokraattienkaan keskuudessa ei juurikaan vaikuttanut intellektuelleja, jotka olisivat kyenneet syvällisiin kansallis-populaareihin analyyseihin ja strategisiin hahmotuksiin, sellaisiin, joiden kiistaton mestari alussa mainittu Gramsci on. Suomalainen akateeminen filosofiakaan ei ole tällaisia radikaaleja intellektuelleja työväenliikkeelle tarjonnut. (Toisissa olosuhteissa G.H. von Wrightistä sellainen olisi voinut kehittyä.) Terävimmät päät keskittyivät akateemisen tieteen tekemiseen tai tarjosivat intellektuaalisen panoksensa muunlaisten poliittisten voimien palvelukseen. Mistä tämä johtui, on perin mielenkiintoinen kysymys, josta ei tässä yhteydessä ole kuitenkaan mahdollista keskustella (–> von Wright). Asiaan on siis syytä palata toisessa yhteydessä.

Kiitos!

Onko Suomi demokratia?

2007-08-13T18:13:00.000+03:00

Historiallinen näkökulma

ALUKSI
Tarkastelen esitykseni alkuosassa demokratiaan liittyviä yleisiä historiallisia kysymyksiä, sen jälkeen suomalaisen demokratian historiaa ja lopuksi demokratian tulevaisuutta Suomessa ja yleisemminkin. Esitykseni lähtökohtana on historiallisesti pohjustettu eronteko kansanvallan ja kansan vallan välillä. Ensimainittu viittaa 1800-luvun loppuolella ja 1900-luvulla hallitsevaan asemaan nousseeseen edustukselliseen, liberaali-demokraattiseen demokratian tulkintaan, jossa korostuu demokratian tietyt institutionaaliset käytännöt, kun jälkimmäisessä demokratia ymmärretään ”klassisesti” kansanjoukkojen välittömän vallankäytön ja ylipäätään yhteiskunnan enemmistön oman aktiivisen toiminnan kannalta. Näin jälkimmäiseen käsitykseen ei välttämättä sisälly arvostelmaa tämän vallankäytön moraalisesta laadusta, vaan vain viittaus kansaan vallan käyttäjänä ja yhteiskuntaan vallankäytön sfäärinä.
Esityksessäni loppupuolella esitän, että vaikka Suomi olisikin kansanvalta, se ei välttämättä ole kansan valta sanan klassisessa merkityksessä. Toisaalta kansanvallan kannalta hyvin olennaista on, että se perustuu kansan valtaan ja kansansuvereniteettiin.

DEMOKRATIA HISTORIASSA

Kansansuvereniteetti
Sanan suvereeni (ranskan souverain, englannin sovereign, ruotsin suverän) merkitys on ”toisten yläpuolella oleva”; ja edelleen, suvereeni on se, jolla on ylin valta, joka on ylin. Suvereenin yläpuolella ei ole instanssia, johon suvereenin ratkaisuista voisi valittaa. Jos olisi, niin suvereeni ei vastaisi määritelmäänsä. Historiassa ylimmän vallan haltija on useimmiten ollut kuningas tai ruhtinas, ja sen tähden suvereeni on samastunut näihin. Suvereenin yläpuolella oli vain kaikkivaltias Jumala, taivaallinen suvereeni. Suvereenin maailmallinen valta oli lähtöisin jumalasta. Tämä imaginaarinen taivaiden suvereeni ei suinkaan rajoittanut maallisen hallitsijan valtaa, vaan päinvastoin antoi sille mitä korkeimman oikeutuksen ja pyhityksen. Majesteettirikos olikin rikoksista kaamein, sillä se kohdistui paitsi hallitsijaan myös itse Jumalaan. Tälle maailmallisen vallan jumalallisen oikeutuksen logiikalle perustui myös Tuomas Akvinolaisen nerokas oppi hallitsijan ja hänen alemmilleen delegoiman vallan jumalallisesta alkuperästä. Kun sorrosta ja kurjuudesta kyllikseen saanut maatyömies ei lopulta sietänyt enempää, niin isännän saamat iskut osuivat myös itse taivaiden Herraan. Rangaistus oli sen mukainen, kauhea ja kaamea. Toisaalta Akvinolaisen argumentaatiossa oli katolisen katolisen kirkon kannalta juonikasta se, että suvereeni tarvitsi kirkkoa liittolaisekseen. Maallisen ja taivaallisen vallan käyttäjien kiistat ja sovittelut ”suvereeniudesta” ovatkin olleet olennainen osa uskontojen ja valtakuntien historiaa.
Kun Thomas Hobbes Leviathanissaan 1650-luvun alussa ja sitten seuraavalla vuosisadalla Jean-Jacques Rousseau Yhteiskuntasopimuksesta -teoksessaan esittivät, että hallitsijan valta olikin lähtöisin kansasta (people, peuple) ja hallitseminen perustui sopimukseen, tulkinta oli suorastaan vallankumouksellinen, vaikka Hobbes ja eräät vähäisemmät yhteiskuntasopimusteoreetikot olivatkin monarkisteja. Kansansuvereniteetin ajatus näet käänsi koko valta-asetelman nurinperin: alamaisista tuli suvereeni ja hallitsijasta näiden alamainen. Vaikka Hobbes esittikin, että hallitsijalle luovutetaan yhteiskuntasopimuksen nojalla ehdoton valta ja auktoriteetti, niin vallan alkuperä oli kansassa ja vallan oikeutus tuli kansalta. Absoluuttinen valta ei ollut itsevaltiaan tyrannin valtaa, vaan hallitsijalle delegoitua kansan valtaa kansan hyväksi. Hobbes ja Rousseau tekivätkin jyrkän eron omaa etuaan ajavan tyrannin ja kansan etua ajavan ja vaalivan suvereenin välillä.
Hobbesin yhteiskuntasopimusteoria vasta pohjusti kansansuvereniteetin periaatetta, kun Rousseaun opit jo asettivat sen tulevien vallankumousten, kuten heinäkuun 1789 ja helmikuun 1848 revoluutioiden erääksi johtavaksi aatteeksi. Oli hallitusmuoto monarkinen tai tasavaltalainen, valtiovallan alkuperä oli kansan tahdossa – Rousseaulla yleistahdossa (volonté général) – eikä tätä tahtoa voinut pois luovuttaa. Yhteiskuntasopimuksesta-teoksen luvussa ”Suvereniteetti on luovuttamaton” Rousseau esittää:
”Minä siis sanon, että kun ylin valtiovalta ei ole mitään muuta kuin yleistahdon harjoittamista, niin ei sitä voida koskaan luovuttaa, samoin kuin ei ylintä valtiovaltaa, joka ei ole mitään muuta kuin ryhmäolemus, saata edustaa kukaan muu kuin se itse; vallan voi kyllä delegoida toiselle, mutta ei tahtoa.”

Olennaisinta sitaatissa ei ole se, miten valtiovalta on tosiasiallisesti organisoitu, vaan se, että valtiollisen vallankäytön tulee aina ja joka tapauksessa olla suvereenin kansan tahdon ilmausta. Ellei ole, koko yhteiskuntasopimus on rauennut olemattomiin. Näin ollen poliittisen tahdon (yleistahdon) fundamentaalinen perusta on ”politiikaksi” nimitetyn sfäärin – päätöksenteko ja toimeenpano – ulkopuolella, kansalaisten muodostamassa yhteiskunnassa. Ajatus ei ole välttämättä mitenkään selvä ja kirkas nykyäänkään. Kansansuvereniteetin ajatus on näet juuri siinä mielessä varsin ”demokraattinen”, että vallan alkuperä ja perusta on poliittiseksi ymmärrettyjen instituutioiden ulkopuolella, ja siellä sen myös pysyy (muutoin käsite ajautuu ristiriitaan itsensä kanssa).
Tässä rousseaulaisessa radikaalissa demokratian määritelmässä on ensisijaisesti kysymys demoksen vallasta, ei delegoidusta edustuksellisesta vallasta ja edustamisen mekanismeista ja instituutioista, kuten demokratian kohdalla nykyään on tapana ajatella. Eliittien keskuudessa demokratia olikin tapana ymmärtää aina 1900-luvulle saakka kielteiseksi asiaksi. Tämä johtui nimenomaan siitä, että se ymmärrettiin välittömäksi ja myös arvaamattomaksi kansan vallaksi, jota kansan enemmistö yhteiskunnassa käyttäisi. Suuri osa eurooppalaisten yhteiskuntien hallitsevista eliiteistä vastustikin demokratiaa ja demokraatteja. Tämä näkyy 1800-luvun yhteiskunnallisten myllerrysten sanankäytössä, jossa ”demokraatti” ja ”demokraattinen” oli tavallista samastaa vallankumouksellisiin jakobiineihin ja jakobinismiin tai sosialisteihin ja sosialismiin tai kommunisteihin ja kommunismiin, jopa anarkisteihin ja anarkiaan. Tämä oli luonnollista, sillä antiikin klassikot toki tunteneet eliitit ymmärsivät aivan oikein, että demokratia tarkoitti suoraan ja välittömästi kansan valtaa (erikseen kirjoitettuna). Tällainen demokratia uhkasi eliittejä ja heidän etuoikeutettua asemaansa taloudessa, kulttuurissa ja muualla kansalaisyhteiskunnassa.
Näin välitöntä kansan valtaa ei kansansuvereniteetti tietenkään voinut käytännössä tarkoittaa. Ratkaisu piilikin kansan eli le peuplen tai peoplen tulkinnassa. Kuten myös on osoitettu, peuple, people, popolo kattoi vain väestön vähemmistön, mutta sulki ulkopuolelleen ”yhteisen kansan” eli säätyjen ulkopuolisen aikuisväestön ja myös useimmat säätyläisnaiset. Asia konkretisoitui kansalaisen käsitteessä: koko väestöstä vain osa kuului siihen kansaan, jolla kansalaisina oli oikeus osallistua valtiollisen vallan käyttöön tai sitä käyttävien valtiomiesten valintaan. Näin suvereenin paikan ottanut ”kansa” (kansasuvereeni) ei suinkaan ollut koko kansa tai edes varsinainen kansa. Yhteiskunnan aikuisväestön enemmistö pysyikin aina 1800-luvun loppupuolelle saakka - eri määrin eri maissa – alamaisina, rahvaana tai yhteisenä kansana.

Porvaristo ja kansalaisyhteiskunta
Tosiasiallisesti kansansuvereniteettioppien kansa olikin yleensä kapitalismin kehityksessä muodostuva eurooppalainen porvarisluokka. Kysymys oli nimenomaan yhteiskuntaluokasta, ei omien privilegioidensa varassa elävästä perinteisestä porvarissäädystä. Elinkeinovapaus ja myös poliittiset vapaudet olivat niitä kapitalismin synnyn ja kehityksen kannalta fundamentaalisia liberaaleja periaatteita, joita eurooppalaiset 1700-luvun muodostuvat porvarisluokat peräsivät ja levittivät tuolloin muodostuvassa uudessa yhteiskunnallisessa sfäärissä tai topoksessa, kansalaisyhteiskunnassa. Sitä määrittävä sana oli kommunikaatio: ihmisten, tavaroiden, aatteiden ja ideoiden välittäminen ja yhteensaattaminen. Kansalaisyhteiskunnan luonnetta kuvaa erinomaisesti sanomalehti, sillä siinä poliittisen ja taloudellisen leikkaus konkretisoitui. Kansalaisyhteiskunnalla olikin tärkeä rooli paitsi poliittisten myös taloudellisten voimasuhteiden organisoimisessa. Lehti oli taloudellinen yritys, jonka poliittiset vaatimukset kohdistuivat myös taloudellisten suhteiden organisoimiseen. Kansalaisporvari oli myös porvarikansalainen.
Saksankieliselle Hegelille kansalaisyhteiskunta, bürgerliche Gesellschaft viittasikin paljastavasti sekä ”bürgeriin”, kaupunkien vanhaan porvarissäätyyn etuoikeuksineen, että porvarisluokkaan, jonka uudenlaisesta, yhteiskuntaluokkaan viittaavasta merkityksestä tarkasti aikaansa seuraava filosofi oli hyvin perillä. Hegelille kansalaisyhteiskunta olikin ambivalentti asia: yhtäältä kansalaisyhteiskunnan synty kertoi yhteiskuntien yleisestä historiallisesta edistyksestä, toisaalta kansalaisyhteiskunnassa kypsyivät uuden yhteiskunnan negatiiviset puolet ja ulottuvuudet:
”Esteettömässä toiminnassaan kansalaisyhteiskunta edistyy sisäisesti väestöltään ja teollisuudeltaan. -- Toisaalla rikkaudet kasaantuvat yhä enemmän, kun ihmisten välinen yhteys yleistyy heidän tarpeidensa ja niitä varten hankittavien välineiden tuottamistavan ansiosta. Tästä kaksinkertaisesta yleisyydestä näet saadaan suurin voitto. Toisaalla lisääntyy erityisen työn erillistyminen ja rajoittuneisuus ja siten tähän työhön sidotun luokan riippuvuus ja hätä, mihin liittyy kyvyttömyys tuntea ja nauttia kansalaisyhteiskunnan yleisiä vapauksia ja erityisiä henkisiä etuuksia.”

Hobbesin ja Rousseaun tapaan myös Hegelin ratkaisu kurjistumisen ongelmaan nojasi kansansuvereniteetin oppiin ja yhteishyvän toteuttavaan valtioon. Siinä missä Hobbesilla luonnontilassa jatkuvassa kuolemanvaarassa elävät ihmiset ymmärsivät järkensä avulla luoda itse itselleen auktoriteetin, suvereenin, Hegelin porvarit ymmärsivät sivistyksensä ansiosta asettaa valtiomahdin kansalaisyhteiskuntansa – siis itsekkään taloudellisen toimintansa – vastavoimaksi. Hegelinkin valtio takasi ja toteutti yhteishyvän eli valtio oli rousseaulaisittain yleistahdon ilmaus. Hegeliläisessä katsannossa valtio ei kuitenkaan ollut omia etujaan kansalaisyhteiskunnassa ajavien luokkien vihollinen – yhteiskunnan ulkopuolinen mahti – vaan niiden parhaaksi toimiva korkeampi instanssi. Ilman valtion kautta tapahtuvaa kansalaisyhteiskunnan säätelyä rikkauksia kasaava ja pääomia keräävä porvaristo olisi tuhonnut myös itsensä tuhotessaan työhön sidotun luokan. Hegelin katsannossa valtio oli siis kylläkin luokkavaltio, porvarillinen valtio, mutta ei porvariston erityisiä etuja ajava valtio, vaan kaikkien luokkien yhteishyvää toteuttava sivistysvaltio. Kuten tunnettua, Marx oli samaa mieltä Hegelin ensimmäisestä väittämästä – valtio on luokkavaltio – mutta eri mieltä siitä, oliko valtiosta tosiasiallisesti yhteishyvän edistäjäksi. Silloinkin kun valtiolliset ratkaisut pyrkivät tasoittamaan luokkaristiriitoja ja yhteiskunnallisia eriarvoisuuksia ne toteutettiin olemassa olevan porvarillisen kansalaisyhteiskunnan turvaamiseksi. Kompromissit eivät voineetkaan uhata kaikkein olennaisinta, tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvia kapitalistisia tuotantosuhteita, vaan päinvastoin tarkoituksena oli niiden olemassaolon turvaaminen.

Konservatiiviset reformit
Kun Marx kirjoitti helmikuun 1848 vallankumouksen alla Lontoossa Kommunistista manifestiään hän tiesi mistä puhui. Englannissa ei voinut olla havaitsematta rikkauksien keskittymistä yhä harvempiin käsiin ja yhä uusien ihmisryhmien vajoamista proletariaattiin ja proletaariseen kurjuuteen. Vuoden 1848 tilanteessa oli vain yksi oikea ja mielekäs prognoosi; nimittäin juuri se, minkä Marx Manifestissä esitti: väestö proletarisoituu ja proletariaatti kurjistuu. Kaikki viittasi intensifioituvan luokkaristiiridan tulen- ja raudanhehkuiseen tulevaisuuteen. Samansuuntaisesti päätteli myös moni muu oppinut, kuten esimerkiksi ranskalainen Alex de Tocqueville tai englantilainen John Stuart Mill. Porvariston poliittisten eliittien keskuudessa alettiinkin vuoden 1848 vallankumousten kokemusten jälkeen aiempaa paremmin ymmärtää yhteiskunnallisten reformien ensiarvoinen merkitys. Kapitalismin kehitys edellytti myös köyhyyden ja kurjuuden lieventämistä, ja köyhyyden ja kurjuuden lieventäminen oli kapitalismin tulevan kehityksen edellytys. Bismarckin Saksassa, Napoleon III:n Ranskassa tai Chamberlainin Britanniassa oli jo selvää, että työväenluokkia ei voitaisi hallita eikä ”sosiaalista kysymystä” ratkaista voimakeinoin ja pakkotoimin tai väestön enemmistö tylysti syrjään työntämällä ja oman onnensa nojaan jättämällä. 1800-luvun jälkipuoli olikin sekä suurten yhteiskunnallisten konservatiivisten reformien että kapitalismin maailmanlaajuisen voittokulun aikaa. Se oli myös työväenliikkeen nousun ja voimistumisen aikaa, mutta seurauksena ei kuitenkaan ollut kehittyneissä Länsi-Euroopan maissa dramaattisia kansannousuja ja vallankumouksia. Marxin ennustaman kurjistumisen ja luokkaristiriitojen kärjistymisen sijasta myös proletariaatin enemmistön pelivara absoluuttisen kurjuuden suhteen kasvoi ja massatuotannon myötä myös väestön enemmistö pääsi osallisiksi kapitalistisen tuotannon tuloksista. Siirtolaisuus puolestaan purki väestöpainetta uuden mantereen suuntaa ja poliittiset kompromissit motivoivat työväenpuolueita reformistiseen reaalipolitiikkaan.

Massojen pelko ja demokratia
Kapitalismin kehityksen myötä muodostuvista ja yhteen kerääntyvistä proletaareista muodostuvat massat uhkasivat jo pelkällä olemassaolollaan. ”Massojen pelko” olikin nimensä mukaisesti kaksimerkityksinen asia: Massoja pelättiin eliittien keskuudessa, koska massojen tuntema pelko ja tyytymättömyys elämänehtojensa edessä saattoi hyvinkin panna massat vyörymään. Painetta täytyi tasata ja hallitusti helpottaa. Tästä kertovat myös mainitut konservatiiviset reformit.
Myös demokratialle alkoi kuulua kummia. Tämä uhkaavalta kuulostava antiikkinen sana alkoi saada uutta käyttöä ja merkityssisältöä. 1800-luvulla – Amerikassa jo hieman aiemmin – demokratia alettiin myös eliittien keskuudessa mieltää myönteiseksi asiaksi, kuten Amerikasta oppinsa ammentaneen de Tocquevillen esimerkki osoittaa. Samalla demokratian merkitys kuitenkin koki ratkaisevan muodonmuutoksen: se ei enää tarkoittanut kirjaimellisesti välitöntä kansan valtaa, rahvaan valtaa, tai sosiaalista ja tuotannollista demokratiaa, eli se ei viitannut yhteiskuntaan (sosiaaliseen ja taloudelliseen), vaan demokratia tarkoitti nyt välittynyttä kansanvaltaa (fraasiksi yhteen kirjoitettuna), jota toteutettiin politiikaksi nimitetyllä alueella. Näin demokratia oli reväisty irti sosiaalisesta ja taloudellisesta ja siirretty erillisenä sfäärinä pidetylle politiikan alueelle. Nyt ”demokraattisten” uudistusten tehtäväksi tuli estää ja ehkäistä välittömän kansan vallan ilmaukset, sillä yhteiskunnallisen demokratian ilmaukset olisivat uhanneet sosiaalisen ja taloudellisen kilpailun ja eriarvoisuuden liberaalien oppien mukaisia yhteiskunnallisia käytäntöjä ja niissä vallinneita voisuhteita. Näin aivan eri juurta olevat käsitteet ”liberaali(nen)” ja ”demokratia” löysivät toisensa ”liberaali-demokratian” ”poliittisessa” käsitteessä.

SUOMALAINEN DEMOKRATIA

Fennomaanit ja demokratia
1800-luvun suomalaisen sivistyneistönkin piirissä Euroopan kehitystä seurattiin tarkkaan ja siitä saatiin ulkomaanmatkoilla omakohtaista kokemusta. Vaikka Suomi oli absoluuttisen itsevaltiaan alaisuudessa elävä imperiumin reunavaltio, niin katseet olivat toisenlaisessa tulevaisuudessa. Esimerkiksi filosofian professori ja yliopiston rehtori Thiodolf Reinin (1838–1919) ihanteena oli kaksikamarinen eduskunta, jossa säätyjen, läänien ja virkamiestahojen edustajista koostuva ylähuone edustaisi ”korkeampiin kulttuuriharrastuksiin” perustuvaa ”kypsää harkintaa”. Yksinomaan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaan yksikamariseen eduskuntaan Rein suhtautui elämänsä loppuun saakka skeptisesti. Vuoden 1906 jälkeistä eduskuntaa hän piti ”äärimmäisen demokraattisena”, sillä se ”edellytti kansassamme paljon korkeampaa kulttuuritasoa kuin minkä se todellisuudessa oli saavuttanut”. Optimismiin taipuvainen Rein ei kuitenkaan kiistänyt sitä, että ”kansanvaltaiseen suuntaan käy nykyjään poliittinen kehitys kaikissa kulttuurimaissa”.
Yrjö Koskinen (1830–1903) puolestaan ennakoi Työväenseikassaan (1874), että työn ja pääoman väliset taisteluiden aika koittaisi Suomessakin, ellei ”yhteiskunnan terveydenhuollosta” ajoissa huolehdittaisi. Sekä Koskinen että Rein näkivät vaaran kahtaalla, toisaalta paljaassa ”ekonomistalaisessa” liberalistisessa taloudessa, toisaalta työväestön kurjistumisen myötä nousevassa sosialistisessa joukkoliikkeessä. Bismarckin Saksan katederisosialisteja seuraten he asettivat toivonsa vahvaan valtioon, joka asettaisi rajat liian vapaalle kapitalismille, mutta ehkäisisi radikaalien vallankumouksellisten liikkeiden eli kapitalistisen markkinatalouden sekä maan ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen vastaisten voimien muodostumisen. Pariisin kommuuni ei saisi toistua, sillä se toteutuisi aivan toisessa mittakaavassa kuin vuonna 1871.
Reinin ja Koskisen kaavailuissa demokratiaa ei ymmärretty rousseulaisittain kansanjoukkojen keskuudessa syntyväksi poliittiseksi tahdonmuodostukseksi, välittömäksi kansan vallaksi. Päinvastoin, kansanvaltaisuutta lisäävien uudistusten ja toisaalta vahvan valtiokoneiston tehtävänä oli ehkäistä tällaisten demokraattisten tendenssien kehittyminen.
Fennomaanien keskuudessa oli kuitenkin yksi poikkeus, filosofi J.J.F. Perander (1838–85). Hän ammensi näkemyksensä vuosien 1789 ja 1848 radikaalidemokraattisesta perinteestä eli samasta lähteestä kuin nuori Marx. Peranderin näkemys on mitä huomionarvoisin, sillä siinä voimme nähdä suomalaisittain harvinaisen demokratian radikaalin tulkinnan:
”Säätyjen hajottua, ei yhteiskunta joudu yksityisten valtaan. Siinä ilmestyy kaksi puolta, kaksi luokkaa, jotka edustavat noita kahta periaatetta, pääomaa ja työtä. Se on erhetys, jos luullaan, että säätyjen rauettua yksityinen olisi yhteiskunnan ikään kuin oloaineena, sen pohjana ja perusteena. Siinä ilmestyy säätyjen perästä kaksi pääluokkaa riidellen, taistellen, vihaten toisiaan. Työmiesten luokka havaitsee hyötynsä tarvitsevan eri huolenpitoa pääoman rinnalla. Jokainen, joka on tutkinut tämän vuosisadan historiaa, tietää, että niin on käynyt. Ja tosin voimme sanoa, että se kansa, joka ei elämässään synnytä näitä kahta puoluetta eri rientoinensa, on korkeampaa vapauden kykyä vailla, vaikka toiselta puolen myöskin on totta, että se kansa, joka ei saa tätä yhteiskunnallista kysymystä suoritetuksi, joka heittää proletärit tuskiinsa, vihaansa, epäilykseensä, joka saattaa rikkaudet muutamain suurten kauppahuonetten haltuun, joka antaa pienten varain yhä enemmin uupua suuriin ja tekee hankinnon, pääoman saamisen työmiehelle yhä työläämmäksi, että se kansa on niin suuren kriisin alaisena, jotta sen hengissä pysyminen on varsin arveluttavalla kannalla.
Meidän maassa on näinä aikoina paljo puhuttu laajemmasta elinkeinoin vapaudesta. Itse asiassa ei pyydetä ainoastaan suurempaa elatusvapautta, vaan vaaditaan, että varallisuus arvattaisiin peräti toisella tavalla kuin tähän asti, että arvovarat saisivat uuden merkityksen ja määräävän vaikutuksen yhteiskunnassa, ettei varat olisi ainoastaan aineitten moninaisissa muodoissa, vaan että ne luoton kautta saisivat tilaisuuden tällä uudella tavalla vaikuttaa. ”Bourgeoisie” on näinä aikoina astunut Suomen yhteiskuntaan. Sillä on vielä paljon taistelemista vanhoja säätyjä vastaan. Vaan kun tämä taistelu on loppunut, kun säädyt ovat masentuneet eikä mikään vaara siltä puolelta enää uhkaa uutta yhteiskuntaa, silloin kohoaa työmiehen luokka bourgeoisien rinnalle ja silloin ’yhteiskunnallinen kysymys’ Suomessa alkaa.”

Kuten tiedämme, Peranderin ennustus toteutui, mutta Koskisen ja Reinin harmiksi sosialismin myrkyt kylvettiin suomalaiseen maaperään vain pari vuosikymmentä Työväenseikan ilmestymisen jälkeen. Klassisen sivistyksen saaneen Peranderin ”klassinen” demokratiakonseptio oli kuitenkin poikkeus, sillä suomalaisten eliittien enemmistö katsoi Reinin tapaan, että ”kansanvaltaisten” uudistusten tehtävänä oli liian äärimmäisten demokraattisten liikkeiden ja tendenssien synnyn estäminen.
Historiallisesta konjunktuurista johtuen aiottua radikaalimpi eduskuntauudistus (vuonna 1906) merkitsi kuitenkin sitä, etteivät poliittiset eliitit enää voineet suhtautua ”kansaan” kuten ennen eli ihailtuna tai holhottuna rahvaana tai kansallisen taistelun myyttisenä argumenttina, vaan kansan kannatuksesta oli nyt pakko ankarasti kilpailla, jotta sosialistit eivät veisi koko vaalipottia ja yhteiskunnallinen järjestys sen myötä joutuisi uhatuksi. Onkin ymmärrettävää, että myös Suomessa porvarilliset ryhmittymät alkoivat hilata ohjelmiaan ”kansanvaltaisempaan” suuntaan. Demokratisoitumisen motiivina ei kuitenkaan ollut aito mahdollisuus päästä osalliseksi Peranderin kuvaamasta yhteiskunnan enemmistöstä lähtevästä demokraattisesta liikkeestä, vaan pyrkimys ehkäistä tällaisen alhaalta lähtevän demokraattisen liikkeen kehittyminen ja nouseminen myös eduskunnassa hallitsevaksi voimaksi. Pahinta ei olisi kuitenkaan ollut kumous parlamentissa, vaan itse yhteiskunnassa, ennen muuta taloudessa ja tuotannossa. Oma etu pani matelemaan kansan edessä. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun olemassa olevien poliittisten ryhmittymien jäsenet olivat varsin etäällä siitä kansasta, jonka käyttäytymisestä he nyt niin huolestuivat. Suomalaiset porvaristot eivät kuitenkaan pystyneet yrityksistä huolimatta muodostamaan sellaista yhtenäistä liittoutumaa, joka olisi taannut porvarienemmistön eduskunnassa. Tunnetusti vuoden 1916 vaaleissa sosiaalidemokraatit lopulta saivat ehdottoman enemmistön (103 paikkaa).
Vuoden 1917 tapahtumien myötä yhteiskunnan luokkaluonne kävikin selväksi, kun keisari porvarillisten puolueryhmien säestyksellä hajotti sosialistienemmistöisen eduskunnan heinäkuussa 1917. Kuuden kuukauden kuluttua suomalainen luokkataistelu kulminoitui kansalaissotaan ja sitä seuranneeseen terrorin aikaan. Koko ensimmäisen tasavallan ajan suomalainen demokratia oli varsin rajoittunutta ja valikoivaa. Ehkä suomalaisten fasistis-totalitaristinen vallankaappaus ei ollut edes lähellä onnistumista, mutta joka tapauksessa ensimmäisen tasavallan poliittiselle kulttuurille oli ominaista vahva autoritaarisuus. Todellinen käänne suomalaisen demokratian historiassa ajoittuu vasta toisen maailmansodan jälkeiseen toiseen tasavaltaan. Siitä seuraavassa enemmän.

Toinen tasavalta
Toisen tasavallan aika – vuodesta 1944 vuoteen 1990 ulottunut 45-vuotinen ajanjakso – jää maamme tähänastiseen historiaan monessa suhteessa suomalaisen demokratian kukoistuskautena. Pinnalta katsoen paradoksaalisesti Suomen tappio sodassa sekä Neuvostoliiton uhka ja dominanssi loivat myös edellytykset monessa suhteessa laaja-alaisen aktiivisen kansan vallan kehitykselle. Suomalaisen nationalismin historian valossa nähtynä tässä ei ole mitään outoa. Olihan myös Venäjän vallan aika kaikessa autoritaarisuudessaan avannut monia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia suomalaisuusliikkeen nousulle ja uusien suomenkielisten eliittien johdolla tapahtuneelle yhteiskunnallisten voimasuhteiden muutokselle niin valtakunnallisella kuin paikallistasollakin. Samaa historiallisten välttämättömyyksien avaamien mahdollisuuksien logiikkaa on havaittavissa myös toisen tasavallan vuosikymmeninä, [huomautus: välttämättömyydet tuottavat myös mahdollisuuksia, mikä ei tarkoita, että paras mahdollinen maailma olisi Matti Klingeä seuraten hyvä ja erinomainen maailma!], jos kohta välttämättömyydet tuottivat neuvostodominanssin aikana samantapaista lojalistista rajoittuneisuutta ja itsealistustakin kuin autonomian aikaankin.
Neuvostoliiton läsnäolo ja kommunistien sietämisen pakko – niin vastenmieliseltä kuin se porvareista ja tannerilaisista sosiaalidemokraateista tuntuikin – avasi myös ennennäkemättömän laajan toimintatilan monille poliittisille ja kansalaisyhteiskunnallisille demokraattisille liikkeille ja ryhmittymille, joiden myötä irtaannuttiin ensimmäisen tasavallan ajan oikeistonationalismista, tuon ajan antidemokraattisesta perinnöstä ja sen taustalla vaikuttavista perin epädemokraattisista taloudellisista, poliittisista ja kulttuurisista rakenteista. Erityisesti 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alkupuolella suomalainen kansan valta, aktiiviseen kansalais- ja luokkapohjaiseen toimintaan perustuva demokratia, oli voimissaan. Jännittävästi myös Urho Kekkosen – joka oli tehnyt tiliä oman menneisyytensä kanssa – presidenttiyden huippuajat osuivat yhteen suomalaisen demokratian vahvan kauden kanssa. Machiavellinsa lukeneena Kekkonen tietenkin ymmärsi, että hallitsijan tuki ja turva kaltaisiaan mahtavia vastaan oli kansan suuri enemmistö. Edelleen Machiavelli opetti, että tämän enemmistön, ”monien” (molti), elämän suurimman uhkatekijän muodostivat harvat mahtavat (pochi), kun sen sijaan nämä kurissa ja järjestyksessä pitävä hallitsija oli kansan ystävä. Demokratian kielelle käännettynä harvainvaltaisia tendenssejä edistämään pyrkivät ja suuria intressejään ajavat eliitit (vuorineuvokset ja muut mahtavat) muodostivat suomalaisen demokratian todellisen uhkan, ei kansalta oikeutuksensa hakeva hallitsija. Kekkonen olikin – ja edelleen lienee – ongelma ennen muuta eliiteille, ei kansalaisten enemmistölle.
Toisen tasavallan vuosikymmenistä 1960-luku oli tunnetusti kulttuurisen, sosiaalisen ja myös taloudellisen demokratisoitumisen tai ainakin sellaista vaatineiden liikkeiden aikakausi. Silloin saivat demokratian alkuoppinsa myös ne uuden sukupolven poliitikot, jotka seuraavalla vuosikymmenellä nousivat keskeisiin asemiin puolueissaan, edustuksellisen demokratian instituutioissa tai valtiollisessa ja paikallistason hallinnollisissa apparaateissa. (Ja joista monet nyt ovat ”itsekriittisesti” sanoutuneet irti nuoruutensa opeista ja aatteista.) Tämän aikakauden suurin aikaansaannos oli suomalainen hyvinvointivaltio. (Tähän suomalaisen kansan vallan 1970-luvun alkujaksoon kuului myös taistolaisuus. Vaikka suomalainen demokratia ja kapitalistinen yhteiskunta ylipäätään olikin vähemmistökommunistien ja muiden vasemmistoradikaalien ankaran kritiikin kohteena, niin tämä kylvetys teki vain hyvää – uudistaen ja haastaen – suomalaiselle demokratialle.)
Edellisessä demokratiaa ei tule tulkita vain tietynlaisten pelisääntöjen nojalla tapahtuvaksi päätöksentekojärjestelmäksi, passiiviseen kansalaisuuteen perustuvaksi kansanvallaksi, vaan myös alkuperäisemmin aktiivisten kansalaisten kansan vallaksi. Tästä aktiivisesta yleistahdon muodostuksesta kertovat juuri 1960- ja 1970-luvun lukuisat energiset yhteiskunnallis-poliittiset liikkeet, ammattiyhdistysliikkeen voimallinen toiminta, laajojen kansalaispiirien poliittinen aktiivisuus sekä monipuolinen taloudellisten ja poliittisten eliittirakenteiden haastaminen ”demokratian nimissä”. Samaan kokonaisuuteen kuului myös mm. naisliikkeen radikalisoituminen sekä erilaisten vähemmistöjen aktiivinen toiminta. Neuvostoliiton läsnäolo ja senkin mahdolliseksi tekemä suomalaisen vasemmiston vahva asema – mukaan lukien sosiaalidemokraatit – takasi puolestaan sen, ettei suomalainen kapitalismi päässyt kehittymään samanlaiseksi häikäilemättömän ja vastuuttoman taloudenpidon järjestelmäksi kuin sittemmin neoliberalismin ja kapitalistisen globalisaation aikakaudella. Vastoin uusliberaaleja oppeja työ- ja talouselämä toimivat nykyistä paremmin näissä rajoitetun kapitalismin oloissa, ainakin päätellen työllisyysluvuista, alueellisesta kehityksestä tai tulo- ja varallisuuseroja kuvaavista tilastoista. Vielä öljykriisin jälkeenkin Suomi oli sosiaalisesti ja taloudellisesti tasavertaisempien ihmisten maa kuin 1990-luvun laman jälkeen.

Kolmas tasavalta ja suomalaisen demokratian haasteet
Eliittien näkökulmasta katsottuna 2000-luvun alun Suomi vaikuttanee kuitenkin demokraattisemmalta maalta kuin toisen tasavallan ajan Suomi. Tästä näkökulmasta maan asiat ovat nyt hyvin, sillä onhan uusi perustuslaki leikannut pois enimmät presidentin valtaoikeudet, ja hallituksella, eduskunnalla sekä europoliitikoilla ja -virkamiehillä on työrauha, kun monenkirjavat radikaalit kansalaisliikkeet eivät ole kärkkäästi haastamassa demokraattisia instituutioita ja niiden toimijoita. Demokraattisuuden vaatimuksia ei enää myöskään uloteta poliittisten instituutioiden ulkopuolelle, varsinkaan talous- ja tuotantoelämään, vaan politiikan ja talouden välinen suhdetoiminta hoituu ammattilaisten keskinäisessä ”rationaalisessa” neuvonpidossa.
Rousseaulais-peranderilaisesta kansan vallan näkökulmasta katsottaessa näkymä on kuitenkin toisenlainen, ankeampi, sillä:
• aktiivinen kansalaisyhteiskunnallinen poliittinen toiminta ja ruohonjuuritasoinen organisoituminen on laimeaa, ammattiyhdistysliikkeestä ei ole työpaikkalähtöisen vastarinnan organisoijaksi, vaikka sellaista tarvittaisiin enemmän kuin koskaan;
• vasemmistoradikalismia ei juuri ole ja sosiaalidemokraatit ovat omaksuneet kapitalismin ja liberaalin talouden pelisäännöt;
• keskustassa aluepoliittiset kansalaisliikkeet on vaiennettu ja ”alkiolainen” demokraattinen perintö museoitu;
• jokaisessa puolueessa organisaatio ja ammattilaisuus on syrjäyttänyt yhteiskunnallisen liikkeen, jollaista ei enää edes ole olemassa;
• demokratian keskeisimmiksi toimijoiksi ymmärretään kansansuvereniteettioppien vastaisesti ammattipoliitikot ja jopa johtavat virkamiehet (Sailas!), joiden yhteys kansalaisten suureen enemmistöön on etäinen tai lähinnä vaalikannatusta kosiskeleva ja sen laimeudesta suurta mutta pinnallista huolta kantava;
• poliittisten liikkeiden ja kulttuuristen kamppailujen sijasta kansalaisyhteiskuntaa hallitsee markkinoinnin ja kuluttamisen käytännöt mediat mukaan lukien (kansalaisyhteiskunnan läpikapitalisoituminen);
• kansallisvaltiona suomalaiset ovat luovuttaneet merkittävän osan suvereniteetistaan harvainvaltaiselle ja suurten valtioiden eliittien hallitsemalle yhteisölle, jossa pienellä valtiolla, puhumattakaan sen kansalaisista, on vain hyvin rajoitetusti ja etäännytetysti päätös- ja vaikutusvaltaa;
• alueellisesti yhä suurempi osa Suomesta näivettyy, syrjäytyy ja käy elinkelvottomaksi periferiaksi, kun 1960- ja 70-luvulla kukoistaneesta rohkeasta ja ennakkoluulottomasta aluepolitiikasta on siirrytty harvoja kasvukeskuksia tai turistikeskuksia tukevaan elinkeinopolitiikkaan;
• työttömyyden ongelmaa ei uskalleta nähdä kapitalistiselle markkinataloudelle ominaisena perusongelmana (työvoiman tarpeen minimointi), vaan paremminkin kysymyksenä, jonka kapitalistisen kilpailutalouden eriarvoistamismekanismien vapauttaminen muka voisi ratkaista (työvoiman hinnan minimointi);
• edustuksellisen demokratian poliittisten eliittien johtoaseman haastavat kansan vallan ilmaukset ollaan taipuvaisia tuomitsemaan epäasialliseksi huliganismiksi tai psykologisoimaan nuoruusikään – onneksi ei kuitenkaan useimpien! – liittyväksi kapinoinniksi vanhemman auktoriteettia vastaan.

Lyhyesti sanoen suomalainen ja yleensäkin länsimainen kansalaisyhteiskunta on läpikapitalisoitumassa kiihtyvällä vauhdilla ja edustuksellinen demokratia alistumassa tämän prosessin nöyräksi, ehkä jopa innokkaaksi takuumieheksi. Yhä hallitsevampana tendenssinä vaikuttaa edustuksellisen demokratian käytäntöjen ja instituutioiden alistuminen ja alistaminen (sic!) taloudellisille mahdeille ja niihin liittyville epädemokraattiselle, yhteiskunnallista eriarvoisuutta tuottaville mekanismeille. Räikeimmät eurooppalaiset esimerkit tarjoavat Berlusconin Italia sekä Euroopan Unionin uudet jäsenvaltiot, kuten Viro, mutta ei Suomessakaan enää ole tapana puhua taloudellisesta, sosiaalisesta tai yliopistollisesta demokratiasta.
Kaikesta huolimatta demokratian tulevaisuuden – edustuksellinen demokratia mukaan lukien – uhkat ja mahdollisuudet ovat kansalaisyhteiskunnassa ja kansalaisten enemmistön elämässä. Mikäli kehittyneissä kapitalistisissa yhteiskunnissa ei enää muodostu ja kehity voimakkaita, kansallisvaltioiden rajat ylittäviä poliittisia yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka pystyvät asettamaan kyseenalaiseksi kansalaisyhteiskunnan eriarvoistavat käytännöt ja ne passiivisesti tai aktiivisesti hyväksyvät edustuksellisen demokratian opit ja aatteet, instituutiot ja käytännöt, ei demokratian tulevaisuus ole häävi.
Vaikka edustuksellisen demokratia ja demokratian toisiinsa samastavat eivät ajatusta hyväksykään, niin suomalaisenkin yhteiskunnan demokraattisen kehityksen viimekätisenä ehtona ja edellytyksenä on kansalaisyhteiskunnassa kehkeytyvä vastarinta ja organisoituva kamppailu sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen, koulutuksellisen, jne. eriarvoisuuden mekanismeja ja niiden hyväksymiseen yhteiskunnallistavia mahteja vastaan. Kysymys on intellektuaalisesta ja moraalisesta johtoasemasta (hegemoniasta) käytävästä kamppailusta: Minkälaiset arkiset ajatukset ja jokapäiväisen elämän käytännöt hallitsevat tavallisten kansalaisten eli valtioiden väestön suuren enemmistön elämässä? Ovatko nämä käytännöt epädemokraattisen eriarvoistavia ja tällaiselle kehitykselle suostuntaa ja hyväksyntää tuottavia vai voiko näissä samaisissa käytännöissä myös kehittyä organisoitunutta demokraattista vastarintaa?
Millainen esimerkiksi on koulujen ja muiden oppilaitosten todellisuuden, työ- ja tuotantoelämän arkisten käytäntöjen, kulutuksen ja mainonnan maailmojen, vapaa- ja joutoajan toimien ja harrastusten, kulttuurisen ja uskonnollisen elämän, jne. suhde eriarvoisuutta oikeuttaviin ideologioihin. Sisäistävätkö niissä toimivat ihmiset arkiajattelunsa ja toimintansa hallitseviksi periaatteiksi käsitykset eriarvoisuuden ja epädemokraattisen kilpailutalouden luonnollisuudesta ja välttämättömyydestä vai eivät? Tällaisten kysymysten saamien ratkaisujen myötä ratkeaa se, onko suomalaisella ja länsimaisella demokratialla elinmahdollisuuksia myös 2000-luvun todellisuudessa.
Tästä näkökulmasta katsottuna ei voidakaan tyytyä siihen vallalla olevaan kuvitelmaan, jonka mukaan demokratia voisi kehittyä ja kukoistaa ilman että sitä jatkuvasti, systemaattisesti ja myös arvaamattomasti kyseenalaistetaan ja haastetaan nimenomaan demokratian (”kansan valta”) nimissä. Jos tällaista haastamista ei kansalaisyhteiskunnan instituutioissa ja käytännöissä tapahdu, niin silloin on tyystin unohdettu se historiallinen tosiasia, että demokratia saa käyttö- ja elinvoimansa edustuksellisten instituutioiden ulkopuolelta, rousseaulaisesta ”yleistahdosta”. Demokratia ei voi voida hyvin, mikäli se kutistuu siistiksi ja muka ennakoitavaksi järjestelmäksi, jossa kansalaisten tehtäväksi jää äänestäminen ja passiivisen hyväksynnän osoittaminen aktiivisesti toimiville eliiteille. Silloinhan pelkästään korkea äänestysprosentti riittäisi takeeksi maan demokraattisuudesta.
Poliittisten, taloudellisten tai sivistyksellisten eliittien kannalta tilanne, jossa niiden (keitä niihin sitten kuuluukin) toimintaan ei aseteta kyseenlaiseksi alhaalta päin tai edes organisaatioiden alemmilta tahoilla, on kuitenkin varsin mukava. Sitä paitsi, onhan sensaatiohakuisessa mediassa riittävästi harmia ja vastusta. Sen hallitsijat eivät kuitenkaan ole mitään ”demokratian vahtikoiria” tai yleisen mielipiteen tulkitsijoita, vaan liiketaloudellisesti ajattelevia mediaviihdetalouden liikemiehiä ja -naisia sekä taloudellisia etujaan ajattelevia osakkeenomistajia. Valtamediassa poliittisen arvostelukyvyn käytön onkin jo ajat sitten syrjäyttänyt raaka liiketaloudellinen arviointi – ja tähän pohjautuva poliittinen arviointi (SIC! Helsingin Sanomat pro EU.) Edes Yleisradio ei muodosta poikkeusta, sillä sen poliittisuus on määritelty edustuksellisen demokratian instituutioissa ja alistettu niille.

Onko Suomi demokratia?
On, ja ei ole, vaikka voimme täällä tänään kiitellä toinen toisiamme kansainvälisesti arvioituna melko hyvin toimivasta edustuksellisen demokratian järjestelmästä vähemmän korruptoituneine toimijoineen (kukaan eliiteissä ei kuitenkaan voi olla täysin korruptoitumaton!). Myös nyt ja tulevaisuudessa suomalaisen demokratian tulevaisuuden ehdot ja edellytykset muodostuvat poliittisten instituutioiden ulkopuolella ja myös kansallisvaltoiden rajat ylittävissä historian kehityskuluissa. Niiden valossa ei ole syytä vaipua itsetyytyväisyyteen. Tulevaisuus on avoin ja hämärä. Mikäli Euroopan ja muun maailman suurissa valtioissa alkaa toden teolla kehittyä demokraattisia liikkeitä, kansan valtaa, joka nousee vastustamaan niin globaalin kapitalismin harvainvaltaisia käytäntöjä ja niiden kanssa yhtä pataa olevia valtiomahteja kuin edustuksellisen demokratian tosiasiallisesti harvainvaltaista luonnetta, niin tauti ”myrkkyineen” levinnee myös suomalaiseen maaperään. Mistä tällainen kehitys saa alkunsa ja mihin se voi johtaa, ei ole kenenkään ennalta hallittavissa oleva asia.
© Mikko Lahtinen (2005)

Terrori ja poliittinen väkivalta Suomessa

2007-08-13T18:12:00.000+03:00

Miekalla, nälällä ja rutolla
(Lapuan tuomiokirkon kattomaalaus, Paavo Leinonen 1927)

Täällä sydän huokailee
ja itku silmän täyttää,
siellä sydän iloitsevi,
silmä riemun näyttää.
(Kotomaamme)

Katsaus poliittisen väkivallan ja terrorin historiaan Suomessa

1. Terrorismi, terroristi ja terrori (ruots. terrorism, terrorist, terror) löivät itsensä läpi sanomalehtiä lukevan suomen- ja ruotsinkielisen yleisön keskuudessa 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa. Venäjältä kantautui tuolloin yhä uusia uutisia vallankumouksellisten ryhmittymien suunnittelemista ja tekemistä attentaateista keisarinvaltaan vastaan. Maaliskuussa 1881, kun Venäjän demokratisoimista vaatineen Narodnaja voljan ("Kansan tahto") "nichilistit" lopulta onnistuivat surmaamaan pommi-iskulla Aleksanteri II:n, kirjoitukset terrorismista ja sen ankarista vastatoimista vyöryivät toden teolla myös Suomen suuriruhtinaskunnan päivänjulkisuuteen, joskin jo pari vuotta aiempi keisarin murhayritys oli saanut paljon julkisuutta osakseen. Uudessa Suomettaressa (67, 22.3.1881, s. 1) selostettiin seikkaperäisesti keisarin murhan tutkimuksia, joiden yhteydessä oli myös pidätetty Kansan tahdon johtajiin lukeutunut Andrei Sheljabov, "joka kuuluu terroristi- (kauhu-puolueeseen". Tampereen Sanomat (30, 16.4.1881, s. 4) puolestaan määritteli terroristit "hirmupuolueeksi". Suomenkielisessä lehdistössä esitettiin myös kotoperäisiä vastineita mm. terroristille ("hirmumies", "hirmulainen"), terroristiselle mielipiteelle ("hirmuwaltainen mielipide") ja terrorisoinnille ("hirwityksen wäkiwoima", "hirmutiranniuden puuha") (esim. Uusi Suometar 75, 28.6. 1871, s. 2; 62, 28.5. 1873, s. 3; 67, 22.3. 1881, s. 1; 302, 30.12.1881, s. 2; Tapio 13, 28.3. 1863, s. 2; Suomen Wirallinen Lehti 154, 29.12.1881, s. 2; Sanomia Turusta 170, 2.11. 1882, s. 3).
Ennen venäläisen terrorin aikakautta (1860-luvulta Aleksanteri II:n murhaan ja jälleen vuosisadan lopulta eteenpäin) tämä latinalaisperäinen sana oli suomalaisillekin tuttu lähinnä Ranskan suuresta vallankumouksesta Robespierren ajalta (ks. esim. Åbo Tidningar 70, 1829, s. 2; Finlands Allmänna Tidning 53, 1834, s. 2). Ranskan vallankumouksen historiaan viittaava merkitys säilyi vahvana myös vuosisadan loppupuolella. Vuonna 1890 fennomaanipäällikkö Agathon Meurman esitti laatimassaan Sanakirjassa yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten 'terrorismille' määritelmän "hirmuhallitus, erittäin aikakausi toukokuusta 1793 heinäkuun 27 päivään 1794 Ranskan historiassa, jolloin Robespierre ja jakobinit hallitsivat". 'Terroristi' oli puolestaan "hirmuhallituksen puoltaja" ja 'terroriseera[ta]' tarkoitti "hirmuisuudella hallita". (Meurman 1890, 851.) Toisin sanoen Meurmanin määritelmässä terrori viittasi valtioterroriin, eikä valtiovaltaa tai järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan suunnattuun jonkin kapinallisryhmän harjoittamaan poliittiseen väkivaltaan pommiattentaatteineen. Toisaalta Ranskan vallankumoukseen kielteisesti suhtautuneen Meurmanin katsannossa "hirmuhalllitusta" johtaneet jakobiinit eivät juurikaan eronneet kaukana yhteiskuntarauhaa järkyttäneistä venäläisistä ja muista ajan vallankumouksellisista.
Keisarin murhan aikoihin Suomen suuriruhtinaskunnassa oli vielä rauhallista, eikä terroritekoja sen alueella tehty. Niiden aika koitti vasta 1900-luvun alussa, kun osa suomalaisista organisoitui aktiiviseen vastarintaan venäläistämistoimia vastustaakseen. Suomen historiassa sortovuosien aktiivinen vastarinta – tunnetuimpana ilmauksenaan Eugen Schaumanin suorittama kenraalikuvernööri N.I. Bobrikovin murha kesäkuussa 1904 – ei kuitenkaan ole ainoa poliittisen väkivallan ja terrorin ajanjakso. Varsinkin idän rajaseutujen suomalaisille oli kertynyt kokemusta kauhua ja pelkoa nostattavasta poliittisesti latautuneesta väkivallasta ainakin keskiajalta lähtien, eikä väkivalta ollut mitenkään epätavallinen ilmiö suomalaisessa kulttuurissa (ks. esim. Ylikangas 1988). Muusta Euroopasta poiketen, jossa henkirikosten määrä puolittui 1800-luvulla, Suomessa henkirikokset lähtivät 1860-luvulla pitkäaikaiseen kasvuun kulminoituakseen kansalaissotaa seuranneen vuosikymmenen ennätyslukuihin (10 henkirikosta 100.000 asukasta kohden) (Henkirikoskatsaus 2/2006, 7).
Miestapot, muut väkivaltaisuudet tai Pohjanmaan häjyjen eli puukkojunkkarien harjoittama (1790-luvulta 1880-luvulle) paikallisen väestön terrorisointi eivät olleet varsinaista poliittista väkivaltaa, mutta yhteiskunnallisia ilmiöitä kuitenkin. Ne liittyivät suomalaisen yhteiskunnan murroksiin – sääty-yhteiskunnan rapautumiseen ja muuttumiseen luokkayhteiskunnaksi tai kansalaissodan jälkeisen ensimmäisen tasavallan sosiaalisiin ongelmiin ja luokkaristiriitoihin – sekä destruktiivis-väkivaltaisten ajattelu- ja toimintatapojen yleisyyteen myös suomalaisen porvariston keskuudessa. Tästä on osoituksena kansalaissodanaikaisen "punaisen terrorin" järjestelmällisyydessään ja laajuudessaan laudalta lyönyt voittajapuolen harjoittama "valkoinen terrori". Keväällä 1918 myös suomalainen sivistyneistö insinööreistä opettajiin ja sielunpaimeniin osoitti kykyä ja taipumusta suunnitelmallisiin väkivallantekoihin (mm. teloitukset ja kidutukset) "rangaistessaan" hävinnyttä osapuolta. Varsinkin monen vanhemman ja korkea-arvoisen pappismiehen suhtautumisessa aina arkkipiispa Johanssonia ja piispoja myöten ilmeni vanhatestamentillinen "silmä silmästä, hammas hampaasta" -etiikka, kun taas uusitestamentillinen kehotus vihollisen rakastamiseen osoittautui rauhallisempien aikojen eliksiiriksi. Lähinnä vain nuorempi papisto Kotimaa- ja Herättäjä-lehtien ympärillä ilmaisi armollisempaa suhtautumistapaa hävinnyttä osapuolta kohtaan. (Paavolainen 1967, 383.)
* * *
Seuraava lyhyt katsauskin poliittisen väkivallan ja terrorin historian pääpiirteisiin Suomessa osoittanee, että myös sen maaperällä yhteisöjen ja yhteiskunnan valta- ja voimasuhteiden ylläpitämisen, muuttamisen ja kumoamisen pyrkimyksiin on liittynyt organisoitua väkivaltaa ja jopa terroristisiksi luonnehdittavia tekoja ja toimenpiteitä. Niitä on enemmänkin kuin useimmiten kuvitellaan kaiketi sen tähden, että poliittisen väkivallan ilmiöitä on esiintynyt kansainvälisesti arvioiden poikkeuksellisen vähäisessä määrin toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Kuitenkin myös tämän mann historiassa poliittinen väkivalta ja terrori ovat suunnitelmallisuudessaan täyttäneet toisinaan jopa terrorismin eli terrorin tietoisen ja suunnitelmallisen strategis-taktisen toimeenpanemisen kriteerit. Yleensä terroria ja terrorismia – väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista, jolla on pyritty pelkoa tai kauhua herättämällä samaan aikaan poliittisia vaikutuksia – on esiintynyt Suomessa sotien aikana, kun sotajoukot ovat kohdelleet kaltoin siviiliväestöä. Samaan tosin kykenivät useasti myös rauhan ajan aateliset maanomistajat tai kruunun verovoudit, jotka kohtelivat väki- ja mielivalloin talonpoikaisväestöä.

2. Lallista Jaakko Ilkkaan. Keskiajan Suomesta kertovat lähteet ovat vähäiset, eikä väkivallan saati "poliittisia" tarkoitusperiä sisältäneen väkivallan määrästä ole mahdollista esittää tarkkoja ja luotettavia tietoja. Ehkä eräänlaisena poliittisen väkivallan ilmauksena voidaan nostaa esille legendassa esiintyvä talollinen Lalli, joka mahdollisesti surmasi piispa Henrikin Köyliöjärven jäälle noin vuonna 1156. Lallin talossa pakkokestitystä ajan tavan mukaan vaatineen piispan surman ansiosta Suomen katolinen kirkko saattoi nostaa Henrikin pyhimyksekseen, kun taas "pakanallisesta" näkökulmasta katsoen Lallin veriteko suuntautui ruotsalais-länsimaista valloittajaa ja sen ideologista edusmiestä vastaan. Toisaalta Lallin tekemän veriteon "poliittiset" vaikuttimet tuntuvat kaukaa haetuilta tai päälleliimatuilta. Korkea-arvoiseen herraan kohdistuneeseen vihanpurkaukseen tuskin sisältyi "poliittisia" tarkoituksia, kuten rahvaan yleisempää pyrkimystä piispan likvidoimiseksi, jolloin sitä voisi luonnehtia poliittiseksi murhaksi.
Laajemmassa katsannossa myyttisen Lallin voi kuitenkin katsoa edustavan talonpoikaista rahvaan miestä, joka nousee vastarintaan kansaa kohtuuttomasti verottavaa ja myös väkivaltaisin veronkannoin terrorisoivaa kirkollista tai maallista valtaeliittiä vastaan. Veronkannon, pakkokestityksen ja kyyditysvelvollisuuden vastustaminen ilmenivät tavallisesti niskoitteluna tai yksittäisinä väkivallantekoina paikallisia esivallan edustajia tai muuta eliittiä vastaan. Kautta keskiajan kansaa kovisteltiinkin sen pappeihin ja jopa piispoihin kohdistaman väkivallan tähden. Sitä esiintyi esimerkiksi 1300-luvulla säännöllisesti kirkonmiesten ja talonpoikien välisissä kiistoissa verotuksen kohtuullisuudesta (Katajala 2002, 96). Myös kuninkaan vallan ja talonpoikien välillä ilmeni levottomuuksia, kuten ensimmäinen tunnettu suomalainen esivaltaa vastaan suuntautunut talonpoikainen kapinaliike vuosina 1368–69 Viipurin läänissä. Jääsken talonpojat nousivat verokapinaan torjuakseen kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen vaatimat verot Turun linnan ja eräiden pienempien linnoitusten rakennustöihin. Mahdollisesti kapinaa liittyi myös väkivaltainen yhteenotto. (Katajala, emt., 101–103.)
Seuraavalla vuosisadalla Ruotsin valtakunnassa kehittyi useita talonpoikaisia kapinaliikkeitä, joiden yhteydessä ei väkivaltaa kaihdettu kummankaan osapuolen taholla. Sadan vuoden ajanjakso 1430-luvulta Kustaa I:n (Vaasan) kuningasvallan (1523–1560) alkupuoleen oli lukuisten kapinaliikkeiden aikaa (Katajala, emt., 115). Itse asiassa myös itse Kustaa I:stä voi pitää kapinajohtajana, sillä nousivathan ruotsinmaalaiset hänen johdollaan tanskalaista unionikuningas Kristian II:sta vastaan. Kustaan aikaa edeltäneen levottoman ajanjakson aloitti talonpoikaiskapinoista tunnetuin, taalainmaalaisen Engelbrektin kapina kuningas Eeri Pommerilaista vastaan. Kun taalainmaalaiset eivät saaneet hyvitystä tanskalaisvouti Jens Erikssønin veronkeruussa harjoittaman ja valtaneuvoston toteaman mielivallan johdosta, he kokosivat sotajoukon mies talosta -periaatteella. Kapinalliset polttivat juhannuksena 1434 Borgnäsin ja Köpinghusin linnat ja valloittivat Vestråsin. Kapinaliike laajeni useisiin maakuntiin ja eteni vallankumouksellisen liikkeen lailla aina pääkaupungin porteille saakka. Väkivallan pelossa myös rälssimiehiä, valtaneuvoston jäseniä, piispoja ja muuta eliittiä katsoi parhaaksi liittyä kapinallisiin ja sanoa irti uskollisuudenvalansa kuninkaalle. Eerik Pommerilainen onnistui palauttamaan valtansa, mutta levottomuudet puhkesivat pian uudelleen, eivätkä ne päättyneet edes Engelbrektin poliittisesti motivoituun likvidointiin maaliskuussa 1436. Seuraavan kapinan johdossa (1436–37) oli hänen lähipiiriinsä kuulunut Erik Puke. Ruotsin kapinat päättyivät vasta kun Kustaa onnistui 1540-luvulla keskittämään vallan itselleen ja Wasa-suvulleen (Katajala 2002, 179). Viimeinen häntä vastaan suunnattu vakivaltainen kansannousu oli Nils Dacken johtama kapina Smålannissa vuonna 1542.
Talonpoikaiskapinat Ruotsin valtakunnassa ja muualla maailmassa osoittavat, että tyytymättömät talonpojat kykenivät organisoituneeseen joukkotoimintaan ja sodankäynnin edellyttämään strategiseen laskelmointiin. Väkivaltaan he kuitenkin turvautuivat vasta kun mikään muu ei tehonnut kohtuuttoman veronkannon lopettamiseksi. Väkivallan käyttäminen olisi siis harkittu ratkaisu. Viimeisenä keinonaan talonpojat surmasivat aatelisia, polttivat verovoutien kartanoita ja muutenkin turvautuivat tuleen: "Asuinrakennusten polttamista pidettiin Pohjoismaissa erityisen kammottavana tekona. Kun talonpojat polttivat voutiensa kartanoita he tiesivät hyvin ryhtyvänsä erittäin raskaaseen rikokseen. Samalla teko kuitenkin viesti voimakkaasti protestista, vihasta vouteja kohtaan." (Katajala, emt., 122.)
Talonpoikaiskapinoita puhkesi myös Suomen puolella. Niistä laajin ja tunnetuin, fennonationalistisessa historiankirjoituksessa myyttiseen asemaan nostettu Nuijasota (1596–97) päätti talonpoikaiskapinoiden aikakauden Ruotsin valtakunnassa. Sitä olivat edeltäneet Ruotsin ja Venäjän välillä vuosina 1570–95 käydyn ns. raippasodan aikaisten väenottojen, lisäverojen kantamisten ja linnaleirien ylläpitämisen aiheuttamat talonpoikaisnousut. Sodan loppuvuosina sotarasitusten syypääksi nähtiin kuningas Sigismundin Suomessa toiminut luottomies marski Klaus Fleming. Nuijasodan eräänlainen esinäytös oli jouluyönä 1595 alkanut Rautalammin kapina pitäjässä sijainnutta linnaleiriä vastaan. Talonpojat surmasivat sotilaita muun muassa työntämällä näitä seipäillä avannosta jään alle. Mikään hetken mielijohde kapina ei nytkään ollut, vaan sen taustalla oli linnaleiriin asettuneiden sotilaiden pitkään jatkunut paikallisen väestön terrorisoiminen ryöstelemällä, pahoinpitelemällä ja raiskaamalla. Minkäänlaisia rangaistuksia mielivaltaisesti käyttäytyneet Flemingin huovit eivät olleet joutuneet tuhotöidensä seurauksena kärsimään. Tämä osoitti toteen sen, ettei esivallasta ollut tavallisen kansan turvaksi vaan aivan päinvastoin. Sitä osoitti myös ajan yleinen "henki" eli aatelin ja Flemingin sotaväen harjoittama talonpoikaisen väestön pitkään jatkunut terrorisointi (ks. Ylikangas 1977, 310–311).
Varsinainen Nuijasota syttyi, kun Pohjanmaan talonpojat liittoutuivat Kaarle-herttuan kanssa ja nousivat ratsutilallinen Jaakko Ilkan johdolla kapinaan aatelistoa ja kuninkaan sotaväkeä vastaan. Tammikuussa 1596 talonpoikaisjoukko nujersi Pohjanmaalla linnaleiriä pitäneet huovit ja kostivat näille kärsimänsä vääryydet: "He saivat nyt maksaa omista ja kaikkien säätyveljiensä omavaltaisuuksista, turmelluista kotirauhoista, pahoinpitelyistä, ryöstöistä ja raiskauksista sekä ennen muuta itseotetusta herruudestaan talonpoikien yli. Säätykauna ja pelkkä kostonvimma purkautui nuijien kärkiin muuttuen kivuksi huovien selkään. Yksi huovien joukosta – talonpoikien mielestä muita kunnottomampi – joutui rääkkäyksen kohteeksi. Hänet pantiin joksikin ajaksi roikkumaan jaloistaan hirteen. Mies jäi lopulta henkiin." (Ylikangas 1977, 119.)
Talonpojat onnistuttiin nurjertamaan ja Ilkka teljettiin Turun linnaan. Pohjalaiset talonpojat jatkoivat valituksiaan Flemingin tyrannimaisena pitämästään hallinnosta ja linnaleirin rasituksista valtaneuvostolle Tukholmaan, mutta säätyjen edustajilta ei herunut muuta kuin myötätuntoa köyhää ja henkihieveriin verotettua kansaa kohtaan. Sijaishallitsijana toiminut Kaarle-herttua ei saanut lupaa Suomen sotaretkeen, sillä sellainen olisi merkinnyt sisällissotaa hänen ja kuningas Sigismundin välillä. Talonpojat katsoivat, että nyt heidän ainoa mahdollisuutensa vapautua ikeestään oli nousu avoimeen kapinaan Flemingiä vastaan. Tätä vahvisti Kaarlelta saatu eräänlainen lupa kapinan aloittamiselle. Marraskuun lopulla pohjalaiset talonpojat aloittivat ratsutilallisten ja virkamiesten likvidoinnin ryöstämällä ja polttamalla tai kirvein ja nuijin tuhoamalla taloja ja tiluksia. Ketään ei tiettävästi otettu hengiltä (Ylikangas, emt., 136–137). Ilkka pääsi (tai päästettiin) pakenemaan vankeudestaan ja hän otti vastaan hänelle tarjotun nuijamiesten päällikkyyden. Eräänlaisen talonpoikaisruhtinaan asemaan korotettu mies sai nyt oikeuden päättää elämästä ja kuolesta sekä kerätä armeijansa tarvitsemat joukot myös pakkonostoin. Pohjalaiset nuijamiehet alkoivat kolmeen joukkoon jakautuneena vyöryn muihin maakuntiin tarkoituksenaan kiihottaa myös niiden talonpojat kapinan tueksi. Vastaansa he saivat Flemingille lojaalit joukot. Nuijamiesten joukkokunnat nujerrettiin yksi toisensa jälkeen vuosina 1596–97 käydyissä taisteluissa. Teloitetun Ilkan lisäksi väkivaltaisen lopun, taistelussa kaatuminen tai teloitustuomio, kohtasi kolme tuhatta nuijamiestä (Ylikangas, emt., 288; Meinander 2006, 46). Kun Kaarle-herttua valloitti Turun linnan syksyllä 1597 hän vapautti siellä vankeudessa pidetyt pohjalaiset nuijapäälliköt. Seuraavina vuosina Kaarle kohteli varsin ankarasti, terrorinkin keinoin, Suomen aatelistoa ja käytti toimiensa eräänä verukkeena talonpoikien kohtalon "hyvittämisen" pyrkimystä (Ylikangas, emt., 290–291).

3. Suurvalta-ajasta isoonvihaan. Ruotsin suurvalta-ajalla, 1600-luvulla, kuninkaan valta onnistuttiin vakiinnuttamaan Suomen puolellakin siinä määrin, ettei talonpojilla enää ollut todellisia mahdollisuuksia ryhtyä nuijasodan kaltaisiin laajamittaisiin kapinaliikkeisiin. Heille myös tarjoutui oikeusjärjestelmän vakiinnuttamisen ja jonkinasteisen tasapuolistumisen myötä rauhanomaisia kanavia saattaa asiansa ratkaistavaksi. Yksi keino oli myös viedä asia suoraan hallitsijan tietoon. Julmuuksista ei toki silti ollut pulaa suurvallan asemaan kohonneessa Ruotsin valtakunnassa, jonka massiivisen sotakoneen ylläpito merkitsi ankaraa verotusta. Se puolestaan tiesi kovia perintäkonsteja ja lukuisia vararikkoja ja sukutilusten menetyksiä.
Laajamittainen sotiminen pakotti hallitsijan myös lainaamaan varoja aatelistolta. Vastineeksi lainoistaan ja palveluksistaan se sai 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla suuria lahjoitusmaita myös valtakunnan itäisestä osasta. Aateliston rälssitilojen etuoikeuksiin kuului monesti kuninkaan delegoima oikeus verottaa paikallista väestöä. (Katajala, emt., 298.) Tämä mielivaltaisuuksia ruokkinut verotusoikeuden aatelistolle delegoimisen käytäntö, jolla talonpoikaistilojen tuottama lisäarvo voitiin anastaa välittömästi rälssitilalliselle, synnytti katkeruutta ja johti lukuisiin oikeudenkäynteihin ja talonpoikien valitusmatkoihin kuninkaan luo Tukholmaan. Näiden lisäksi talonpoikainen protesti ilmeni päivätyölakkoina ja niskoitteluna. Suoraan kuninkaalle valittamista lisäsi se, etteivät talonpojat luottaneet mahdollisuuksinsa saada oikeutta käräjöidessään aatelisia vastaan (Katalaja, emt., 328). Useimmiten talonpojat hävisivät oikeudenkäynnin ja joutuivat jutuissaan myös rangaistus- ja kostotoimien kohteeksi. Toisinaan aateliston harjoittama paikallinen vallankäyttö oli silkkaa mielivaltaa, kun talonpoikia pakotettiin uhkailemalla luopumaan tilojensa perintöoikeuksista tai he saivat muuten kärsiä aateliston väkivaltaisista toimista, jotka ylsivät joissakin tapauksissa suoranaisen terrorin mittoihin, kun rälssitilan voudit perivät veroja väkivaltaa kaihtamatta tai aateliset lisäsivät omavaltaisesti talonpoikien päivätyövelvollisuuksia (esim Kataja, emt., 230-).

Valistuksen ja järjen vuosisadan eli 1700-luvun koittaminen ei tiennyt Suomessa valoisia aikoja, vaan ennennäkemättömän synkkiä elon vaiheita niin rahvaan kuin harvalukuisen rälssiaatelinkin elämässä. Kun Ruotsi menetti suurvalta-asemansa Kaarle XII:n (kuninkaana 1697–1718) käymien yltiöpäisten valloitussotien myötä, avautui Suomen maaperä Pietari Suuren (hallitsijana 1682–1725) johtaman nousevan Venäjän suurvallan invaasioille. Suomen historiaan ja rahvaan mieliin venäläisten suorittama Suomen valloitus tuli jäämään isonavihana. Vuosina 1700–14 käydyn pohjan sodan ja sitä seuranneen Suomen valloituksen ajan (1714–21) tapahtumista muodostui raa'an ja armottoman väkivallan ajanjakso, jolloin tuhannet suomalaiset joutuivat valloittajan harjoittaman terrorin uhreiksi ja siltä varjeltuneetkin elivät elämäänsä julmuuksien ja mielivallan synnyttämässä kauhun ja pelon sakeassa atmosfäärissä. Mahdollisesti poliittisen murhan kohteeksi joutui myös valtakunnan ylin mies, Kaarle XII, jonka ehkä surmasi omien joukosta ammuttu luoti taistelukentällä Norjan Haldenissa marraskuussa 1718 (Klinge 1971, 271).
Eurooppalaisessa vertailussa isoviha ei kaikista julmuuksistaan huolimatta ollut mitenkään poikkeuksellisen väkivaltainen ilmiö, vaikka sen jälkimaine muodostuikin Suomessa synkkääkin synkemmäksi. Tuskinpa kuitenkaan tieto muiden maiden vielä kovemmista julmuuksista olisi voinut kansaa millään lailla lohduttaa. Koko maassa venäläisvaltauksen ja -miehityksen aikaisten siviiliuhrien osuudeksi jäi 11.000, kun taisteluiden tai kulkutautien uhreina kuoli nelinkertainen määrä sotilaita (Kujala 2001, 40). Eniten kärsi Pohjanmaan väestö, sillä tätä maakuntaa vallatessaan venäläiset toteuttivat aina raakaa poltetun maan taktiikkaa. Siihen liittyneen väestön ryöstämisen, kiduttamisen ja tappamisen lisäksi kato- ja tautivuodet pitivät huolen siitä, että Pohjanmaan väkiluku kääntyi laskuun, kun se samaan aikaan muualla maassa jatkoi kasvuaan. (Kujala, emt., 41.)
Kuvaukset venäläisten toimista pohjoisessa Suomessa tai sodan alkuvuosina myös Itä-Suomessa ovat veret seisauttavia. Pohjanmaalla valloitusarmeijan harjoittama väkivalta oli pahimmillaan vuosina 1714–1715, kun Oulun ympäristöpitäjät joutuivat laajamittaisen hävityksen ja terrorin kohteeksi. Esimerkiksi syksyllä 1714 suurin osa Hailuodon väestöstä sinne majoittuneine pakolaisineen murhattiin yhden yön aikana kirveillä hengiltä hakaten; seuraavan vuoden alkupuolella viisisataa kasakkaa rosvosi, kidutti ja tappoi saman saaren silloista väestöä kokonaisen vuorokauden. Myös pahamaineiset veropartiot ja kurinpalautusosastot terrorisoivat ihmisiä järjestämällä "raakoja ja verisiä näytelmiä, joissa ei ainoastaan poltettu kyliä vaan joissa kidutettiin hengiltä, hirtettiin ja murhattiin" (Vilkuna 2005, 48).
Myös Karjalassa (1702–06 ja 1710) venäläiset polttivat ja ryöstelivät kyliä, panivat toimeen joukkoteurastuksia sekä alistivat naisia seksiorjikseen ja pakottivat tyttöjä ja poikia matkaansa aina koti-Venäjälle saakka. Etelä-Suomessa Porvoo poltettiin vuonna 1708, ja vuoden 1713 suurhyökkäyksessä useita eteläisen Suomen kyliä paloi maan tasalle. Hämeessä ja Satakunnassa hävitys kohdistui varsinkin kartanoihin ja ratsutiloihin, jotka olivat jääneet autioiksi isäntäväen paettua Suomenlahden toiselle puolelle. Sodan eri vaiheissa suoritetuista varsinaisista verilöylyistä julmimmat olivat niin perusteellisia, ettei todistajia juuri jäänyt. (Vilkuna, emt., 47–58; verilöylyistä 59-67.)
Myös Suomessa operoineet sissijoukot syyllistyivät siviiliväestön terrorisoimiseen. Sissipäälliköistä maineikkain oli inkeriläinen talonpoika Kivekäs, jonka mukaan sissejä alettiin kutsua kivekkäiksi. Nämä esiintyivät kansan keskuudessa laillisen esivallan eli Ruotsin kuninkaan edustajina vaatien tällä perusteella kansalta veroja, kyytejä ja kestitystä. Jos vaatimuksiin ei suostuttu venäläisten koston pelossa tai muusta syystä, eivät kivekkäätkään kaihtaneet väkivaltaa ja julmuutta. He myös suorittivat pakkovärväystä talonpoikien keskuudessa ja vaanivat Pohjanlahdella suomalaisaluksia merirosvotakseen lastin ja miehistön. Suomen saloilla samoilikin "kuninkaan sissien" nimeä kantava monenkirjava joukko väestöä terrorisoivia miesjoukkioita. (Lindeqvist, emt., 94–99 ja 341–359.) Tavallaan näillä olikin kuninkaan valtuutus, sillä tämä oli sodan alkuvaiheessa antanut vastarintaan ryhtyneille talonpojille "vapaan tilaisuuden hävittää ja polttaa Venäjällä niin paljon kuin voivat". Kun sota siirtyi Inkerinmaalta Suomen puolelle myös osa sisseistä katsoi olevansa oikeutettuja jatkamaan toimiaan siellä. (Lindeqvist 1919, 94.)
Myöskään 1700-luvun myöhemmissä Suomen maaperällä käydyissä sodissa, kuten hattujen sodassa 1741–43 ja siihen liittyneessä pikkuvihan nimellä tunnetussa venäläisten suorittaman valloitusjakson tapahtumissa tai vuosina 1788–90 käydyssä Kustaa III:n sodassa ei väestöön kohdistuvia julmuuksia kaihdettu, vaikka ne eivät yltäneetkään isonvihan aikaisiin mittoihin. Ruotsin valtakunnan poliittisen väkivallan 1700-luvun historiaan tuli myös jäämään Kustaa III:n kuolemaan johtanut murha-attentaatti Tukholmassa maaliskuussa 1792. Sen takana oli kuninkaan vastainen aatelinen salaliiga (Klinge, emt., 271–272; Lindqvist 1996, 149–151).

4. Keisarin ajan Suomi. Suomen sota 1808–09 oli edellisen vuosisadan venäläisvalloitusten taustaa vasten arvioituna varsin maltillinen tapahtumasarja, jonka taisteluista J.L. Runebergin oli helppo jälkikäteen maalata kansallisromanttinen sotarunoelmansa Vänrikki Stoolin tarinat (1848 ja 1860). Toisaalta hän nosti teoksessaan kansakunnan myötätunnon kohteeksi sodan jälkeen unholaan painetetut talonpoikaiset sotaveteraanit. Hänen yleispanoraamansa sotaan oli kuitenkin keisarin suuntaan lojaliteettia osoittaneen venäläismielisen eliitin näkökulman toistava. Lojalistien johtohahmo oli runoilijan puolison sukuun kuulunut piispa, sittemmin (1817) Suomen ensimmäinen arkkipiispa Jacob Tengström. Monien säätyläisten nöyristely ja alistuneisuus venäläisten edessä nostatti protesti- ja kapinamieltä valloittajan tarjoamista eduista osattomaksi jäävän talonpoikaisrahvaan keskuudessa. Varsinkin Viaporin linnoituksen luovuttaminen viholliselle ilman todellista vastarintaa herätti ihmetystä. Talonpoikien oli aiheellisesti syytä pelätä Venäjän vallan merkitsevän maaorjuuteen joutumista.
Suomalaisen eliitin enemmistön osoittama lojaalisuus valloittajaa kohtaan edisti valloituksen sujumista ilman että venäläisten täytyi tällä kertaa ryhtyä laajamittaiseen väkivaltaan tai soveltaa poltetun maan taktiikkaa. Suomalaisia ja ruotsalaisia sotilaita menehtyi yli 20.000, joista useimmat kulkutauteihin ja huonoon hoitoon (Meinander 2006, 91). Venäläisiä joukkoja oli myös ankarin ukaasein kielletty harjoittamasta tarpeetonta väkivaltaa tai julmaa terroria suomalaisten keskuudessa. Toisin sanoen venäläinen sodanjohto ei nyt käyttänyt terroria systemaattisena strategisena instrumenttinaan. Ruotsin valtaan tyytymätön paikallinen säätyläistö ja virkamiehistö tuli saada vakuutettua siitä, että maan "vapauttaminen Ruotsin ikeestä" olisi myönteinen asia. Aatelistolle luvattiin uskollisuudenvalaa vastaan vapautusta veloista Ruotsiin, sotilaille virkoja armeijassa ja kauppiaille laajoja kaupankäynnin mahdollisuuksia Venäjän valtakunnassa (Persson 1988, 95 ja 123).
Jaetuista eduista osattomien talonpoikien keskuudessa esiintyi varsin pitkälle organisoitua ja suhteellisen laaja-alaista itsenäistä sissisodankäyntiä – armeijan apuvoimana toimimisen lisäksi – etenevää venäläistä armeijaa vastaan. Toukokuussa 1808 ahvenanmaalainen talonpoikaisarmeija vapautti saaret venäläisistä etujoukoista. Myös Pohjanmaalla, Itä-Suomessa ja Hämeessä sissiarmeijat suorittivat iskuja vihollisen selustaan ja antautuivat taisteluihin venäläisiä vastaan. Lokakuussa Kiihtelysvaaraan kokoontui tuhansia talonpoikia, jotka onnistuivat sabotoimaan vihollisen kuljetukset pohjoiseen. Vaikka venäläinen päällystö pyrkikin välttämään raakoja kostotoimia ja julkisia rangaistuksia ollakseen ärsyttämättä kansaa, niin pienessä mitassa väkivaltaan kyllä turvauduttiin. Kiinni jääneitä gerilloja teloitettiin julkisesti tai kidutettiin varoitukseksi rahvaalle. (Persson 1988, 143.) Hämeessä venäläiset joukot kävivät kesällä 1808 siviiliväestön kimppuun, ja Pohjanmaan Kauhajoella tapettiin isonvihan malliin paikallisia asukkaita sekä poltettiin taloja ja raiskattiin naisia (Persson, emt., 148).

Keisarin vallan ajan Suomen poikkeuksellisen rauhallisissa oloissa poliittista väkivaltaa ei juuri esiintynyt, vaikka väkivallan muunlaisista ilmauksista ei ollutkaan puutetta. Väestön enemmistön muodostanut, voimakkaasti kasvanut tilaton maalaisväestö torpparit mukaan lukien ei vielä ollut organisoitunut poliittiseksi joukkovoimaksi. Edes suuret nälkä- ja kuolonvuodet 1867–1868 eivät synnyttäneet väkivaltaisia protesti- ja kapinaliikkeitä (Lahtinen 2005, 24–35). Kangasalan Liuksialan kartanon isäntä, edellä mainittu fennomaanijohtaja Agathon Meurman saattoikin kiitollisuutta äänessään todeta, kuinka ”Suomen kansa yksinkertaisella talonpoikaisfilosofiallansa käsitti täydellä todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi” (Meurman 1892, 59).
Suomen agraarisen yhteiskunnan siirtyminen kapitalismiin ja sen vaatiman elinkeinovapauden ja vapaiden työ- ja tavaramarkkinoiden oloihin 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolla merkitsi eritoten tilattoman ja torppariväestön elämän käymistä uudella tavalla kovaksi ja epävarmaksi. Metsä- ja maaomaisuuden arvon nousun myötä isännät alkoivat aiempaa enemmän laskelmoida tilustensa tarjoamilla tuotoilla ja työväkensä työ- ja päivätyösuorituksilla. Toisaalta tilan- ja metsänhoidon tehostuminen maatalouden kapitalisoituessa merkitsi työvoiman ekstensiivisen käytön leikkauspyrkimyksiä intensiivisen lisätyön riiston hyväksi. Kun tilaton väestön enemmistö samaan aikaan kasvoi nopeammin kuin missään muualla Euroopassa, muodostui "liikaväestön" ongelma yhä kärjekkäämmäksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Torppareiden elämän epävarmuutta lisäsivät epäviralliset ja useimmiten vain suulliset sopimukset isäntäväen kanssa. Sosiaalinen eriarvoistuminen ja luokkaristiriitojen kehittyminen synnyttivät katkeruutta maalaisproletariaatin keskuudessa ja muokkasivat sosiaalista maaperää otolliseksi myös väkivaltaisille yhteenotoille. (Lahtinen 2005, 22–61; Haataja ym. 1975, 28–32.)
Suomessa 1890-luvun lopulla muodostuva radikaali työväenliike ei kuitenkaan omaksunut väkivaltaisia periaatteita strategiansa lähtökohdaksi, eikä juurikaan osoittanut taipumusta laittomuuksiin saati terroritekoihin käytännöntoimissaan. Väkivallan käytön suhteen uhkaavimmat tilanteet syntyivät 1890-luvun loppuvuosien lakkoliikehdinnän ja niihin liittyneen työväenliikkeen itsenäistymiskehityksen yhteydessä (Haataja ym., 44; Soikkanen 1975, 34–35). Poikkeuksen muodostivat ne sosialistit, jotka osallistuivat 1900-luvun alkuvuosina aktiiviseen vastarintaan venäläistämistoimia vastaan.

5. Aktiivinen vastarinta. Sorto- tai routavuosina tunnettujen venäläistämistoimien (1899–1905; 1908–1914) kaudella suomalaisissa poliittisissa voimasuhteissa tapahtui merkittäviä muutoksia. Eräs muutoksen aiheuttaja oli suhtautuminen venäläistämistoimiin, toinen työväenliikkeen radikalisoituminen ja muodostuminen merkittäväksi itsenäiseksi poliittiseksi voimatekijäksi. Työväenliikkeen sisällä jännitteitä synnytti suhtautuminen yhteistoimintaan venäläistämistoimia vastustaneen porvariston kanssa. Luonnollisestikin tsaristinen taantumus oli myös työväenliikkeen arvostelun kohteena, mutta vaikeampi kysymys koski suhtautumista porvarillisten ryhmittymien "kansallisten" tai "isänmaallisten" pyrkimysten yhteishyvällisyyteen. Monet sosiaalidemokraatit olivat osallistuneet aktiivisesti passiiviseen vastarintaan perustuslaillisten (nuorsuomalaisen ja liberaalit) dominoivan kagaalin (per. 1902) riveissä ja sen puitteissa organisoitujen menestyksellisten kutsuntalakkojen toteuttamisessa vuonna 1902, kun suomalaiset yritettiin pakottaa Venäjän armeijaan.
Vielä loka-marraskuun 1905 suurlakon alkuvaiheissa työväenluokka ja perustuslaillinen porvaristo esiintyivät yhdessä, mutta jo lakon loppukäänteissä yhteistoiminta oli tullut tiensä päähän. Enemmistö sosiaalidemokraateista omaksui Työmiehen päätoimittaja Edward Valppaan "siltasaarelaisten" luokkataistelukannan, kun taas Kansan Lehden päätoimittaja Yrjö Mäkelinin ajama ja Punaiseen julistukseen kirjaamansa kansallisen yhteistoiminnan linja kärsi tappion (Soikkanen 1960, 124 ja 126). Seuraavana vuonna eduskuntauudistus muutti radikaalisti Sosialidemokraattisen puolueen poliittista asemaa yhteiskunnassa, eikä senkään takia aiemmanlaiselle yhteistoiminnalle porvarillisten ryhmittymien kanssa ollut entisenlaista tarvetta. Voimistuvan ja itsenäistyvän työväenliikkeen lehdistössä alkoi myös yhä enemmän esiintyä väkivallan hyväksymistä ja ihailua. Luokkataistelulle annettiin nyt herkästi väkivaltainen merkitys, kuten myös sanalle vallankumous. Suurlakon jälkeen nousikin aiempaa hanakammin pintaan ajatus väkivaltaisesta vallankumouksesta tai vallankumouksen väkivaltaisuudesta. Tämä loi pohjaa luokkatietoisten militanttien punakaartien nousulle. (Soikkanen 1961, 234–236, 240–241, 244.)
Aktiivinen vastarinta tai aktivismi kokosi vuosina 1902–05 yhteen ne suomalaiset, jotka katsoivat, että venäläistämistoimien vastustaminen edellytti ja oikeutti myös laittomien keinojen ja väkivallan käytön. Tässä suhteessa aktivismi erosi ratkaisevasti vastarinnan laillisuudesta kiinni pitäneestä perustuslaillisesta katsantokannasta. Siihen ei yhtynyt myöskään runoilija Arvid Mörne, joka lokakuussa 1903 esitti maanalaisesti toimitetussa aktivistien lehdessä Veckans Nyheter seuraavan julistuksen Bobrikovin venäläistämistoimia vastaan: "Me voimme yksityisissä tapauksissa turvautua hätävarjelukseen! […] Ajatus hätävarjeluksen käytöstä on tulevaisuudenajatus, joka voi enemmän kuin mikään elähdyttää masentuneita ja katkeroituneita mielyiä. Tästä ajatuksesta tulee kerran kehittymään uusi, aktiivinen vastarinta. Emme saa unohtaa, että meidän toimintamme kuitenkin loppujen lopuksi tähtää siihen tulevaan aikaan, jolloin Suomen kansa on oleva herrana omassa maassaan ja ottava kohtalonsa omiin käsiinsä. Tie tähän tulevaisuuteen käy kärsimysten ja taistelujen kautta. Niin kuin kakkien kansojen tie vapauteen, tulee sekin olemaan verinen tie" (sit. Lauerma 1960a, 137–138). Mörnen katsannossa aktiivinen vastarinta väkivallantekoineen ei viitannut vain saavutettujen asemien palauttamiseen vaan myös taisteluun Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi. Toisaalta runoilija ei nähnyt väkivaltaa itsearvona, vaan ennemminkin välttämättömänä keinona kivisellä tiellä kohti parempia aikoja.
Aktiivisen vastarinnan ehdoton primus inter pares oli suomenruotsalaiseen sivistyneistöön lukeutunut lehtimies-kirjailija Konni Zilliacus. Tämän maailmanmiehen merkitys aktivismin historiassa on vailla vertaa. Hän esimerkiksi organisoi Venäjän ja Japanin välisen sodan puhjettua japanilaisten rahoittaman Venäjän vastustuspuolueen kokouksen Pariisissa syys-lokakuussa 1904. Zilliacus oli saanut japanilaiset vakuutettua aikomustensa vilpittömyydestä junailemalla puolalaisten revolutionäärien avulla 10.000 puolalaissotilaan antautumisen Jalu-joen taistelussa 1.5. 1904 (Korpimaa, emt., 20; Lauerma 1960a, 142). "Kokouksessa sovittiin yhtenäisestä taistelusta tsaarinvaltaa vastaan, ja sen tulosta oli yhä kiihtyvä vallankumousliike Venäjällä ja suurlakko Venäjällä ja Suomessa syksyllä 1905", luonnehti myöhemmin sosialistiaktivisteihin lukeutunut Timo Korpimaa Zilliacuksen järjestämän kokoontumisen historiallista merkitystä (Korpimaa 1934, 20).
Toisaalta Zilliacus joutui kokouksen jälkeen harmilliseen välikäteen, sillä suomalaiset perustuslailliset kieltäytyivät allekirjoittamasta kokouksen julkilausumaa peläten kompromettoivansa itsensä, mikäli he suostuisivat yhteistoimintaan venäläisten vallankumouksellisten, keisarin murhanneiden "nihilistien" kanssa (Lauerma 1960a, 143). Saadakseen suomalaista vastetta julkilausumalle Zillicus päätti perustaa oman puolueen. Suomen Aktiivinen Vastustuspuolue (Finska Aktiva Motståndspartiet) näki päivänvalon vuoden 1904 lopulla. Sen ohjelmaan sisältyi myös taistelujärjestön perustaminen, mikä syntyikin yhtä aikaa puolueen kanssa. Ensi mainittuun kelpuutettiin jäseniksi vain ne, jotka sitoutuivat henkilökohtaisesti terroritekoihin. Jo tätä ennen, keväällä 1904, työläisaktivistit olivat perustaneet vastaavanlaisen järjestön toimittaja Matti Turkian johdolla. Pian nämä kaksi salaseuraa hankkiutuivat keskinäiseen yhteistyöhön. (Lauerma 1960a, 146.) Sosiaalidemokraattinen puolue piti puolestaan etäisyyttä työläisaktivisteihin (Soikkanen 1961, 248–252; Soikkanen 1975, 65; Metsämäki ja Nisula 2006, 61) ja sitten Oulun puoluekokouksessa joulukuussa 1906 kielsi enemmistön voimalla jäseniltään maanalaisen järjestötoiminnan ja terroristiset menettelytavat (Soikkanen 1961, 281).
Energinen Zilliacus salakuljetti maahan kirjallisuutta, aseita, räjähteitä sekä muuta aktiivisen vastarinnan kannalta tarpeellista materiaalia. Hänen kirjansa Det revolutionära Ryssland (1902) selvitti suomalaisille Venäjän vallankumouksellisten ryhmittymien luonnetta, kehitystä ja taistelumenetelmiä (ja vuoden 1905 englanninkielisen laitoksen myötä myös muulle maailmalle). Zilliacukselle oli selvää, että suomalaisen aktivismin tuli liittyä imperiumin muilla alueilla käytyyn vallankumoukselliseen toimintaan (Lauerma 1960a, 139).
Vaikka useimmat johtavat suomalaisaktivistit eivät olleet sosialisteja, yhteinen vihollinen, "tsaristinen sortovalta", yhdisti heitä venäläisiin vasemmistoradikaaleihin. Toisaalta aktivistit pyrkivät ja onnistuivat värväämään joukkoihinsa myös sosiaalidemokraatteja ja työväenluokkaisia henkilöitä. Korpimaa esittääkin, että "alusta alkaen oli aktiivisen vastarinnan puolue vilkkaassa yhteydessä työväen vallankumouksellisten ainesten kanssa. Puolueen johdolla syntyi vallankumouksellisia työväenryhmiä teollisuuskeskuksissa kaikkialla maassa. Helsingissä oli niiden keskustoimikunta. Nämä kumoukselliset järjestöt käsittivät lopulta noin neljännen osan maan järjestäytyneestä työväestä. Tosiasiallisesti vallitsi melkein koko maan sosialistisessa työväestössä siihen aikaan kumouksellisaktivistinen henki. Työväen salaiset kumousjärjestöt pysyivät omassa puolueessaan, mutta olivat innokkaassa yhteistoiminnassa aktivistien kanssa, joita kohtaan niiden keskuudessa vallitsi suuri luottamus." (Korpimaa, emt., 21; työläisaktivismin laajuudesta, ks. Soikkanen 1975, 67.)
Aktivistit majoittivat ja huolsivat venäläisiä vallankumouksellisia näiden piileskellessä Suomen maaperällä sekä tarjosivat puitteet melko mittavillekin kokoontumisille. Historiaan tuli jäämään muun muassa Leninin oleskelu Suomessa talvella 1906, Venäjän sosialidemokraattisen puolueen kokous Tampereella marraskuussa 1906 sekä sosialistivallankumouksellisten kokous samassa kaupungissa seuraavan vuoden helmikuussa. Kummallakin kerralla porvarilliset ja sosialistiset aktivistit vastasivat järjestelyistä yhdessä tuumin. (Korpimaa 1934, 98 ja 103–104) Myös paikallinen poliisimestari von Nandelstadh sympatiseerasi aktivisteja ja kuului voimisteluseuraksi naamioituun Voima-liittoon. Pian hän joutuikin eroamaan virastaan myöntyväisyyssuunnan Uuden Suomettaren paljastettua hänen yhteytensä mainittuun järjestöön ja sen toteuttamaan kiväärien salakuljetusoperaatioon syksyllä 1906 (Korpimaa, emt., 107–109). Voima-liitto ei ollut mitenkään mitätön organisaatio, sillä alkunousun jälkeen sillä oli 125 paikallisosastoa ja noin 25.000 jäsentä. Liiton tavoitteena oli yhdistää eri kansanosat vapaaehtoiseksi kansalaismiliisiksi, joka korvaisi lakkautetun Suomen sotaväen. (Lauerma 1960a, 152–153.) Sosialistit liittyivät kuitenkin yleensä punakaarteihin. Senaatti lakkautti militantin "voimisteluseuran" marraskuussa 1908, minkä jälkeen porvariston aseelliseksi organisaatioksi tuli muodostumaan suojeluskuntajärjestö suojeluskaarteineen (kansalaissodan valkokaartit).
Eritoten loka-marraskuun 1905 suurlakon jälkeen Suomessa asusti ja vaikutti lukuisia venäläisiä vallankumouksellisia. Suomalaiset aktivistit järjestivät näille passeja, asuntoja, vaatteita, muonitusta, pakoreittejä ynnä muuta tarpeellista. Myötätuntoa osoitettiin myös Suomessa vaikuttaneiden Venäjän armeijan osastoissa esiintyneitä vallankumouksellisia pyrkimyksiä kohtaan. Aktivistit tarjosivat auttavan kätensä Helsingissä 1906–1907 vaikuttaneelle bolshevistiselle "sotilaalliselle järjestölle", kuten myös Helsingissä syksyllä 1906 kokoontuneelle venäläisten vallankumouksellisten järjestöjen konferenssille sekä bolshevikkien sotilaallisten järjestöjen yleiskokoukselle. Jälkimmäinen kokous järjestettiin Tampereella myöhemmin syksyllä. (Korpimaa, emt., 88–89.) Korpimaa esittääkin, että näihin aikoihin Suomi oli "kaikkien Venäjällä toimivien vallankumouksellisten järjestöjen kanta-asema. Täällä olivat niiden keskuskomiteat, puolittain salaiset kirjapainot, asevarastot ja pommiverstaat, täällä pidettiin niiden kongressit ja neuvottelukokoukset" (Korpimaa, emt., 90).
Toimintaansa rahoittaakseen venäläisvallankumoukselliset suorittivat pankkiryöstöjä myös Suomessa, kuten Helsingissä helmikuussa 1906. Osa ryöstäjistä pakeni Tampereelle. Siellä paikalliset poliisit vangitsivat ryöstäjistä erään Jan Tschokken, joka kuitenkin poliisikamarilla tempaisi tikarin povestaan ja surmasi sillä yhden virkavallan edustajan. Toista hän haavoitti ampumalla, jolloin loput katsoivat parhaaksi ottaa jalat alleen. Kaikkiaan kahdeksan henkeä kuoli tai haavoittui ennen kuin hurja vallankumouksellinen saatiin taltutettua vesisuihkuin tuetun rynnäkön voimalla. Pankkiryöstön saaliin vallankumoukselliset olivat jättäneet Kansan Lehden toimitukseen, mutta lainkuuliaiset toimittajat katsoivat parhaaksi ilmoittaa asiasta poliisille, joka pian pidättikin ryöstösaalista noutamaan tulleen miekkosen. (Korpimaa, emt., 94–95.)
Venäläisyhteyksien myötä suomalaiset aktivistit olivat myös saaneet mallia ja oppia väkivaltaisista taistelumenetelmistä. Vuosina 1902–05 suomalaiset aktivistit toteuttivatkin useita terroriteoksi luokiteltavia operaatioita, mutta mistään laajamittaisesta kauhun nostattamisen strategiasta – siis suoranaisesta terrorismista – "tsaristisen sortovallan" edustajien keskuudessa tuskin oli kysymys. Suurlakon jälkeisessä ja eduskuntauudistuksen vahvistamassa toiveikkaassa ilmapiirissä aktivistit päättivät luopua toistaiseksi terroriteoista, eikä sellaisia enää tapahtunutkaan. Myös Aktiivinen Vastustuspuolue hiipui, eikä sillä ollut toimintaa enää vuoden 1908 jälkeen (Lauerma, emt., 153).
Luonnollisestikin Bobrikovin murha herätti suurta huomiota. Eugen Schauman oli päätynyt ratkaisuunsa yksin, mutta sittemmin keskustellut aikeistaan aktivisti Lennart Hohenthalin kanssa, joka oli samoissa aikeissa. Miehet sopivat, että Schaumanilla on juhannukseen saakka aikaa toteuttaa tekonsa, kuten sitten tapahtuikin. (Zettenberg 1986, 235; Metsämäki ja Nisula 2006, 16.) Varsinaisen surmatyön Schauman toteutti ominpäin ilman aktivistien tukea. Aiemmin hän oli osallistunut ainakin aktivistisen "Suomen Metsäyhdistyksen" toimintaan jakamalla vuonna 1902 kivääreitä venäläisvastaisuudessaan jyrkän Uusmaalaisen osakunnan ylioppilaille (Klinge 1971, 275). Mainitun yhdistyksen kautta pyrittiin aseistamaan maan aktiivista nuorisoa. Schaumanin menettely erosi aktivistien taktiikasta kuitenkin siinä, että tämä oli valmis uhraamaan oman henkensä attentaatissa, kun taas aktivistit katsoivat olevansa sodassa venäläisiä vastaan ja siksi välttämään tarpeettomia miestappioita (Lauerma 1960a, 142).
Kuten sanottum Bobrikovin eliminoiminen oli ollut myös aktivistien suunnitelmissa, mutta soveliasta hetkeä pommin heittämiselle Tähtitorninmäeltä kenraalikuvernöörin niskaan ei ollut tarjoutunut ennen kuin Schauman jo ennätti toteuttaa oman tekonsa senaatin portaikossa. Kenraalikuvernöörin salamurhan uusmaalaiset aktivistit olivat ottaneet ohjelmaansa sen jälkeen kun he olivat luopuneet osakuntansa entisen jäsenen, luopioksi leimatun poliisikomissaari von Grossin murhaamisaikeista. Myös vaasalaisaktivistien hanke poliisimestari Axel af Enehjelmin murhaamiseksi raukesi tyhjiin (Lauerma 1960a, 141).
Bobrikovin murha ja samana kesänä sosialistivallankumouksellisten Pietarissa toteuttama sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Plehwen hengen vienyt pommiattentaatti innostivat aktivisteja tositoimiin (Korpimaa 1934, 26). Niinpä aktivistien taistelujärjestö suoritti vuonna 1905 joitakin murhayrityksiä venäläisen virkavallan edustajia vastaan. Heinäkuussa heitettiin pommi kenraalikuvernöörinapulaista Deutrichia vastaan Senaatintorilla, mutta hän ei vahingoittunut iskussa. Syyskuun alussa räjäytettiin Helsingissä Eerikinkadun poliisiaseman edustalla pommi ja saman kuun loppupuolella paineaalto rikkoi kuvernöörintalon ikkunat Vaasassa. Syyskesällä aktivistit suunnittelivat sosialistiaktivisti Aku Rissasen johdolla Hämeen läänin kuvernöörin Pappkovin surmaamista sekä viipurilaisaktivistit oman lääninsä kuvernöörin Mjasojedovin vastaista attentaattia (Lauerma, emt., 148). Hämeen iskua varten pommin valmisti Venäjän armeijassa luutnanttina palvellut, myöhemmin kommunistina Neuvosto-Venäjälle siirtynyt Leo Lindqvist (Laukki). Pommin heittäjäksi tarjoutui maalari Asarias Hjorth Helsingistä. Tämäkin yritys epäonnistui ilotulitusruudista valmistetun pommin osoittauduttua tehottomaksi. Venäläiset vallankumoukselliset ryhtyivätkin järjestämään erityisiä pomminvalmistuskursseja, joille suomalaisista osallistui ainakin luutnantti Laukki. (Korpimaa 1934, 33-34.)
Paremmin onnistui aikeissaan helsinkiläisten koulupoikien aktivistiryhmä Verikoirat, jonka suorittamissa iskuissa kuoli ainakin yksi venäläinen santarmi, suomalainen poliisi sekä eräs ilmiantoon syyllistynyt työmies (Lauerma, emt., 148). Ryhmän johtaja – ja teini-ikäisten nuorukaisten yllyttäjä – ei kuitenkaan itse ollut koululainen, vaan ylioppilas ja farmaseutti K.G.K. Nyman (Metsämäki ja Nisula, emt., 17). Neljän ylioppilaan aktivistiryhmä puolestaan suunnitteli itse keisari Nikolai II:n surmaamista tämän tullessa metsästämään Koivistolle. Keisari oli kuitenkin jo ehtinyt palata Pietariin, kun ylioppilaat ehtivät paikalle (Niku 2004, 45). Viipurissa työmies Kalle Procopé otti puolestaan hengiltä santarmieverstiluutnantti Kramarenkon (Lauerma, emt., 148). Myös suomalainen korkea viranomainen joutui poliittisen murhan uhriksi, kun aktivistiylioppilas Lennart Hohenthal surmasi 6. Helmikuuta 1905 myöntyväisyyssuunnan miehenä tunnetun prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen tämän kodissa Helsingissä. Jo tätä ennen kurikkalainen kauppiaan poika Matti Reinikka oli yrittänyt kahteenkin otteeseen prokuraattorin surmaamista. Reinikka soluttautui santarmien apuriksi, mutta paljastui ja joutui pakenemaan Ruotsiin. Pakomatkalla toisen kätensä menettänyt terroristi onnistui palaamaan Suomeen, jossa hän päätyi lopulta maaliskuussa 1905 kuvernööri Mjasojedovin vastaanotolle Viipurissa. Vasemmalla kädellä ampumaan opetellut Reinikka onnistui vain haavoittamaan puolittain pöydän alle paennutta paksua kuvernööriä. Reinikka selvisi murhayrityksestä neljän vuoden vankeustuomiolla. (Niku, emt., 43–44.)
Senkin jälkeen kun sosiaalidemokraattinen puolue sanoutui irti yhteistoiminnasta porvarillisten ryhmittymien kanssa, ainakin osa työläisaktivisteista jatkoi yhdessä porvarillisten aktivistien kanssa. Varsinkin radikaalissa Viipurissa tapahtui työläisaktivistien suorittamia "anarkistisia" tekoja (Soikkanen 1961, 249–250). Luokkataistelulinja puolestaan toteutui ennen muuta punakaartien toiminnassa (Soikkanen 1975, 68). Toista sataa niiden jäsentä osallistui venäläisten matruusien kapinaan Viaporin linnoituksessa (nyk. Suomenlinna) 30. elokuuta 1906 sekä sitä seuranneeseen mellakkaan Hakaniemen torilla (Tasihin 1984, 5; Soikkanen 1961, 244–246). Jälkimmäisessä punakaartilaisia otti yhteen myös porvarisylioppilaiden organisoiman suojeluskaartin kanssa. Kapina liittyi venäläisten vallankumouksellisten pyrkimykseen pakottaa keisarinvalta poliittisiin myönnytyksiin nostattamalla laaja aseellinen kapinaliike Pietarin lähellä sijainneissa joukko-osastoissa ja Itämeren laivastossa. Viaporin kapina kukistettiin muutamassa päivässä keisarille uskollisena pysyneen jalkaväen johdolla ja sota-alusten tykkitulen tukemana. Aineellisten tuhojen lisäksi kapinassa kuoli seitsemän hallituksen riveissä taistellutta sotilasta, kun kapinallisista luku oli neljäkymmentä sisältäen kaatuneiden lisäksi jäljettömiin kadonneet sotilaat. (Tasihin, emt., 13–15.)
Aktivismin historiallisesti merkittävänä jälkinäytöksenä voidaan pitää ensimmäisen maailmansodan vuosina organisoitunutta jääkäriliikettä. Vuonna 1910 voimaan saatettu laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, vuoden 1912 yhdenvertaisuuslaki (venäläiset saivat samat oikeudet Suomessa kuin oli suomalaisilla), vuonna 1914 julkisuuteen saatettu venäläistämisohjelma sekä kuudesti tapahtunut eduskunnan hajottaminen keisarin käskystä vakuuttivat monet suomalaiset maan "sisällisen itsenäisyyden" lopullisesta menettämisestä. Työväenliikkeen poliittista asemaa heikensi lisäksi se, ettei ääni- ja vaalioikeusuudistus ulottunut kunnalliseen päätöksentekoon. Tällöin paikallistason luokkaristiriitojen poliittinen ratkominen jäi vaille tärkeää foorumia. Erityisesti agraarisessa pitäjien Suomessa paikallistason poliittisella toiminnalla oli suuri vaikutus asioiden kulkuun ja käänteisiin. (Ks. Piilonen 1982.)
Jääkäriliikkeen tarkoituksena oli kouluttaa suomalaiset nuorukaiset saksalaisten johdolla tulevaan itsenäisyystaisteluun. Suomen oma joskin pieni armeija oli lakkautettu vaiheittain vuosina 1901–1905. Samassa rytäkässä oli suljettu myös Haminan kadettikoulu. Saksassa toteutettuun jääkärikoulutukseen osallistui vuosina 1915–18 kaikkiaan yli 1.800 miestä, joukossa jonkin verran taustaltaan työlläisiä ja sosiaalidemokraatteja. Tästä alunperin luokkarajat ylittämään tähtäävästä "kansallisesta" päämäärästä huolimatta useimmat jääkärit tulivat porvaristosta ja heidän muodostamastaan enemmistöstä (lähes 70%) muodostui kansalaissodassa ja sen jälkeisessä "valkoisen Suomen" armeijassa (aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka) militantti ydinryhmä, jonka toimintaa leimasi oikeistonationalistinen antikommunistinen ideologia. Tässäkin suhteessa uusi autoritaarinen aktivismi erosi jyrkästi vuosisadan alun "zilliacuslaisesta" liberaalista aktivismista, jossa yhteistoiminta vasemmistovallankumouksellisten kanssa oli ollut arkipäivää.
Kun suojeluskunnista muodostettiin kansalaissodan kynnyksellä tammikuussa 1918 hallituksen armeija, niin sen johtotehtävissä toimi lukuisia jääkärikoulutuksen saaneita. Toisaalta suomalaisten Saksan armeijassa muodostamaan jääkäripataljoona 27:ään kuuluneista jääkäreistä lähes neljä ja puolisataa jätettiin Saksaan kansalaissodan ajaksi, sillä näitä pidettiin "punajääkäreinä" tai ainakin poliittisesti arveluttavina miehinä. (Tikka 2006, 204–205; Lauerma 1960b, 322.)

6. Vuosi 1917. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumous merkitsi luonnollisestikin keisarin vallan päättymistä myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Yhteiskunnalliset jännitteet kasvoivat ja saattoivat muuttua ylimmän valtiovallan ja armeijan puuttuessa aikaisempaa useammin väkivaltaisiksi yhteenotoiksi työläisten ja porvariston välillä. Venäläinen sotaväki kävi rauhattomaksi ja myös Suomeen sijoitetut joukot kapinoivat päällystöä vastaan. Matruusit muun muassa surmasivat kymmenittäin entisen keisarillisen armeijan upseereita maaliskuussa 1917 Helsingin edustalla olleilla Itämeren laivaston aluksilla sekä itse kaupungissa (Kalleinen 2004, 154–170). Lehdistö raportoi taajaan venäläisten sotilaiden tekemistä varkauksista, raiskauksista, muista väkivallanteoista sekä heidän aiheuttamistaan järjestyshäiriöistä ammuskeluineen.
Vuonna 1917 Suomessa vallitsi vaikea elintarvikepula ja inflaatio (hintojen nousu), mikä luonnollisestikin iski rajuimmin väestön köyhään enemmistöön. Erityisesti kaupunkilaisproletariaatin elämä kävi vaikeaksi. Toisaalta keisarin vallan kukistuminen nostatti työväestönkin keskuudessa toiveita nopeista uudistuksista, kuten kahdeksan tunnin työpäivään siirtymisestä, maareformista (torpparivapautus) ja kunnallisesta demokratiasta. Pettymys olikin suuri, kun Venäjän väliaikainen hallitus hajotti sosialistienemmistöisen eduskunnan heinäkuun lopussa 1917. Uudessa porvarienemmistöisessä eduskunnassa sosiaalidemokraatit esittivät Me vaadimme -ohjelman, jonka tehostamiseksi työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto julisti marraskuussa (14.11.) yleislakon. Osa ohjelman vaatimuksista toteutuikin, kuten työaika- ja kunnallislait, ja myös torpparivapautus näytti mahdolliselta (Haapala 1995, 225; Haataja ym. 1975, 92). Toisaalta sosiaalidemokraattien puoluejohto oli pyrkinyt yleislakon avulla kokoamaan levottomat joukot, jotta nämä eivät olisi välittömästi ryhtyisi vallankumoukselliseen toimintaan. Työväen järjestyskaartit pyrkivät johtamaan lakkoliikettä ja myös kontrolloimaan liikenneyhteyksiä ja muita kommunikaation välineitä. Järjestyskaartit myös riisuivat vastapuolen suojeluskaartilaisia aseista, mikä johti useisiin yhteenottoihin. Vakavampia konflikteja tapahtui viidellä paikkakunnalla. Alle viikon kestäneen yleislakon levottomuuksissa sai surmansa 34 ihmistä.
Kaikkiaan vuonna 1917 järjestettiin noin 500 lakkoa, joihin osallistui 225.000 työläistä. Maaseudulla keskeisiä olivat niin sanotut maatalouslakot, joita esiintyi varsinkin Varsinais-Suomen ja Oulun seudun maatyöläis- ja torppariseuduilla. Maatalouslakkojen kokonaismäärä kohosi yli sadan ja niihin osallistui ainakin 20.000 tilattomaan ja torppariväestöön kuulunutta työläistä. Myös maatalouslakoissa vaadittiin työajan lyhentämistä ja muutenkin tahdottiin panna vauhtia sosiaalidemokraattien eduskunnassa ajamien tavoitteiden toteuttamiseen. Useimmissa tapauksissa lakkoihin ei liittynyt väkivaltaisuuksia – vastapuoli on liioitellut niiden määrää ja toisaalta työväenliikkeessä lakot on esitetty eräänlaisena kansalaissodan esinäytöksenä – mutta poikkeuksiakin oli. Esimerkiksi Lauttakylän meijerin lakon yhteydessä Huittisten pitäjässä lakkolaiset ottivat yhteen (13.7.) meijerin suojelusvartioston kanssa. Kahakassa ei kuollut ketään mutta seitsemän miestä haavoittui. Tästä huolimatta – tai ehkä myös sen ansiosta – osapuolet onnistuivat seuraavana päivänä sopimaan kahdeksan tunnin työpäivään siirtymisestä. Turussa ja Helsingissä nälkäinen väkijoukko ryösti elokuussa Valion voivaraston tämän elintärkeän elintarvikkeen hinnan alentamiseen tähdänneen mielenosoituksen yhteydessä. Samassa kuussa poliisi ampui lakkovahdin sanaharkan päätteeksi Ypäjällä. Ehkä vakavin yleislakonaikaisista selkkauksista tapahtui Mommilassa, jossa riihimäkeläiset suojeluskuntalaiset ja venäläisten matruusien tukemat punakaartilaiset kävivät tulitaistelun, jonka tiimellyksessä ammuttiin yksi maan rikkaimmista miehistä, maanviljelyneuvos Alfred Kordelin (Tikka, emt., 10).
Väkivaltaan tai sillä uhkaamiseen turvauduttiin myös eräillä paikkakunnilla tapahtuneissa kunnanvaltuustojen valtauksissa, kun vasemmisto vaati kunnallisen vallan uusjakoa odottamatta eduskunnan päätöksiä asiassa. Esimerkiksi keväällä Tampereen sosiaalidemokraatit uhkasivat kaappaavansa kaiken vallan itselleen, elleivät he suosiolla saisi enemmistöedustusta valtuustoon (eduskuntavaalien vaalipiirin tuloksen mukaisesti), mihin porvarit pakon edessä myöntyivätkin. Samansuuntaisiin ratkaisuihin päädyttiin myös Porissa ja Raumalla. Valtuustoenemmistöä vaadittiin myös useilla maaseutupaikkakunnilla. Vuoden jälkimmäisellä puoliskolla konstit kovenivat, kun kunnanvaltuustojen "piiritykset" yleistyivät. Esimerkiksi elokuussa Helsingin kaupunginvaltuusto oli työttömien työläisten vankia kuusi tuntia ja joulukuussa valtuustoja piiritettiin muun muassa Tampereella, Viipurissa, Haminassa, Kotkassa ja Porissa. Myös useiden kaupunkien poliisitoimia vallattiin ja kunnalle esitettiin uhkavaatimuksia surkeassa jamassa olleen köyhäinavun järjestämiseksi. (Piilonen 1982, 48–72.)
Yleislakon aikana ja jälkeen yhä suurempi osa työväenkaarteista radikalisoitui ja irtaantui puoluejohdon kontrollista. Toukokuussa eri puolilla Suomea oli käynnistynyt vuonna 1906 väliaikaisesti lakkautettujen punakaartien kokoonkutsuminen ja uudelleenorganisoiminen. Toisaalta lakkotapahtumat niihin liittyvine väkivaltaisuuksineen synnyttivät kaunaa ja katkeruutta vastapuolen riveissä. Vastauksena punakaarteille porvaristo alkoi kesästä lähtien kautta maan perustaa suojeluskuntia korvaamaan hajanaisia porvarillisia järjestyskaarteja. Myös paikalliset lakot jatkuivat yleislakon jälkeen, kunnes tammikuun lopulla varsinainen väkivaltaisen vallankumoussodan vaihe oli käsillä.

7. Punainen ja valkoinen terrori. Itse kansalaissota kesti vain kolme täyttä kuukautta (27.1.–16.5.), mutta väkivalta ja terrori eivät loppuneet valkoisten voitoon, vaan jatkuivat ainakin vuoden loppuun saakka, jolloin ensimmäiset armahdukset annettiin, tai vähemmässä määrin myös seuraavan vuoden puoliväliin (Tikka 2006, 10–11). Suomen historian synkimpiin aikakirjoihin tulivat kirjatuiksi "punaiseksi" ja "valkoiseksi terroriksi" nimitetyt poliittisen väkivallan ilmiöt. Kuten on perustellusti osoitettu, kummankaan osapuolen harjoittamassa terrorissa ei ollut kysymys vain suunnittelemattomasta tunteenomaisesta agressiosta tai lukuisista mutta yksittäisistä kostotoimista, vaan harkitusta strategisesta taistelutoimesta, jonka tarkoituksena oli puhdistaa rintaman selusta tai varmistaa valloitetun alueen haltuunotto. (Tikka, emt., 69–70, kun taas Paavolaisen perustutkimuksissa (Paavolainen 1966 ja 1967) terrorin systemaattinen strateginen käyttö, terrorismi, ehkä jää vähemmälle korostukselle. Toisaalta hän selvittää sekä punaisen että valkoisen terrorin laajuuden ja menetelmät varsin yksityiskohtaisesti.)
Kaikenkaikkiaan kansalaissodassa kuoli 36.000 suomalaista, joista sotatoimissa menehtyi yli yhdeksän tuhatta (joka neljäs niin punaisista kuin valkoisista kaatuneista lukeutui ikäryhmään 15–20 vuotta; nuorin kaatunut lapsisotilas oli yhdeksänvuotias (Tikka, emt., 30)). Yli yksitoista tuhatta ammuttiin varsinaisten taistelujen ulkopuolella, yli kaksitoista tuhatta kuoli vanki- ja keskitysleireillä, yli kolme tuhatta sai muulla tavoin surmansa taistelujen yhteydessä tai katosi. Surmansa saaneista 27.000 kuului punaisiin, valkoisia ja muita ei-punaisia kuoli yhdeksän tuhatta. Noin 80-90.000 punaista tai punaiseksi epäiltyä oli valkoisten vankina. Ainakin kaksi tuhatta suomalaista pakeni Neuvosto-Venäjälle.
Rintamataisteluissa kaatuneista punaisista joka neljäs surmattiin puolustuskyvyttömänä aseettomana tai yrittäessään antautua. Myös punaiset surmasivat antautuneita. Taistelujen ulkopuolella terrori ilmeni kummankin osapuolen lentävien osastojen suorittamina puhdistustoimina sekä kenttäoikeudenkäyntien tai rangaistuksen välittömän toimeenpanemisen johdosta suoritettuina teloituksina. Lisäksi maassa liikkui pyssymiehiä ja paatuneita siviilikriminaaleja, jotka tappoivat oman käden oikeudella niin sotilaita kuin siviilejä. Kaikkiaan punaiset syyllistyivät 1.600:een rintamantakaiseen surmantekoon. Näistä kolmasosa voidaan laskea suunnitelmallisiksi sodankäynnin taktisiksi manöövereiksi. Varsinkin perääntymisvaiheessa punaiset tuhosivat kokonaisia kirkonkyliä ja kaupunkeja sekä surmasivat niiden valkoiseksi katsomaansa väestöä. Valkoisen armeijan päällystölle kenttäoikeudet, joiden tuomioiden perusteella ammuttiin yli seitsemän tuhatta punaista, olivat olennainen osa sodankäyntiä eli suunnitelmallista toimintaa sodan voittamiseksi ja vallattujen alueiden "rauhoittamiseksi" (Tikka, emt., 136). Todellisiksi kasvottomiksi tuomio- ja teloituslaitoksiksi kenttäoikeudet kehittyivät Tampereella ja Viipurissa. Tietoisen tappamisen lisäksi taudit ja nälkä veivät tuhansilta hengen. Suuret vankien ja joukkojen siirtämiset sekä maahan tullut saksalainen sotaväki levittivät tauteja tehokkaasti. Viheliäisimmäksi tautitilanne kehittyi Tammisaaren ja Hennalan keskitysleireillä, joiden tuhansien nälkiintyneiden asukkien vastustuskyky oli luonnollisestikin erityisen heikko. Saksalaiset joukot toivat maahan myös espanjantaudin, johon kuoli vuosina 1918–1919 noin 15.000 suomalaista, joista jopa viisi tuhatta – vähintään joka kolmas vankileirillä kuollut – oli punavankeja. Tauti tappoikin useamman suomalaisen kuin varsinaiset taistelut (Tikka, emt., 33–34).

8. Valkoinen Suomi ja lapuanliike. Kaksikymmenluku ei ollut kovinkaan iloista aikaa Espanjan sisällissodan ohella 1900-luvun alkupuolen verisimmän kansalaissodan jälkeisessä Suomen tasavallassa. Rikollisuutta ja ahdistusta lisäsi myös kieltolaki (1919–32) ja sitä seurannut viinan salapolttajiin – joista useat olivat entisiä punakaartilaisia ja nykyisiä metsäkaartilaisia – kohdistunut ajojahti, jossa suojeluskunnilla oli keskeinen rooli. Henkirikosten määrä kohosi ennätyslukemiin. Kesäkuuhun 1919 saakka maassa vallitsi sota-ajan poikkeustila ja -lainsäädäntö, mikä merkitsi rajoitettuja kansalaisvapauksia ja rajoitusten mahdolliseksi tekemiä tuhansien metsäkaartilaisten ja vallankumouksellisten "vaarallisten ainesten" etsintöjä – viinapannujen hävittämisretkien ohella ja yhteydessä – koviakaan keinoja kaihtamatta. Kuten sanottu, näistä tehtävistä huolehtivat ennen muuta suojeluskunnat, jotka olivat eräänlainen poliisin rinnakkais- ja apuorganisaatio. (Tikka 2006, 191–195; Hietaniemi 1992, 68–78.) Maailmansodan hävinnyt Saksan armeija poistui maasta vähin äänin joulukuussa 1918, mutta jääkärit saivat itselleen saksalaisten johdolla alkuun pannun Suomen armeijan keskeisimmät pestit. Ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi ei kuitenkaan valittu heinäkuussa 1919 suojeluskuntien ja "valkoisen Suomen" sotapäällikkö C.G. Mannerheimia, vaan edistyspuolueen maltillisen sovintolinjan johtomies K.J. Ståhlberg. Suojeluskuntajärjestön asema oli kuitenkin hyvin vahva, sillä se muodosti ainoan lähes joka kylässä, pitäjässä ja kaupungissa vaikuttavan voimatekijän.
Kaksikymmenluvun alkuvuosina suojeluskuntien jäsenet syyllistyivät tavan takaa omavaltaisuuksiin, joskin joissakin tapauksissa oli kyse reaktiossa entisen punakapinallisen tekemään verityöhön. Järjestöllä oli toisaalta keskeinen asema pitäjien ja kaupunkien "järjestysvallan" ylläpitäjänä. Armeija ja syksyllä 1918 perustettu Etsivä keskuspoliisi tukeutuivat suojeluskuntaorganisaatioon. Vuosina 1919–1920 suojeluskunnat antoivat poliisille virka-apua yli 2.300 kertaa. (Tikka, emt., 194.) Näissä yhteyksissä mutta myös monissa muissa tapauksissa suojeluskuntalaiset ottivat yhteen entisten punakaartilaisten kanssa. Kesästä 1918 vuoden 1921 loppuun Suomessa tapahtuikin yli kolmesataa poliittiseksi luonnehdittavaa vakavaa väkivallantekoa, joista useissa oli kysymys entisten punaisten ja valkoisten välienselvittelyistä. Useissa tapauksissa surmansa saanut oli paikalle osunut tai kahakkaa rauhoittamaan mennyt sivullinen. (Tikka, emt., 198.) Suomen maaperällä tapahtuneen poliittisen väkivallan historiaan kuuluu myös se, että SKP:n keskuskomitea sovelsi kurinpitotoimenaan kahteen petturina tuomittuun suomalaisjäseneensä kuolemanrangaistusta. Etsivän Keskuspoliisin tietojen mukaan kahdelle SKP:n poliittisissa tehtävissä toimineelle toverille puoleen asioiden paljastamisesta langetetut kuolemantuomiot pantiin täytäntöön Kuopion "taivaanpankolla" vuonna 1921 ja Espoon saaristossa 1926 (Hakalehto 1966, 32; SKP:n sisäisistä kurinpitotoimista ja väkivaltaisuuksista Suomessa ja Neuvostoliitossa, ks. Hakalehto, mt. 28–31 ja Paastela 2003, mm. Luku VI).
Väkivaltainen ja katkera yhteiskunnallinen ilmapiiri tarjosi suotuisan lähtökohdan myös vuosikymmenen lopulla nousevalle lapuanliikkeelle ja muille fasistisia piirteitä omanneille oikeistolaisille järjestöille (Siltala 1985, 58). Toisaalta oikeistolaista uhoa edisti lapualaisten "häpeälliseksi" tulkitsema Tarton rauha Neuvosto-Venäjän kanssa sekä edistyspuolueen, maalaisliiton ja tannnerilaisen SDP:n harjoittama reformipolitiikka, jonka pyrkimyksenä oli tasoittaa yhteiskunnallista kuilua voittaneen ja hävinneen osapuolen välillä. Myös armahduslakien säätäminen 1920-luvun alussa provosoi lapualaisia. Pitkälti entisistä aktivisteista ja/tai suojeluskuntalaisista muodostunut lapuanliike asettikin päämääräkseen vuoden 1918 "valkoisen Suomen" projektin loppuun saattamisen ja lujan järjestysvallan palauttamisen katsoessaan sellaisen puuttuneen 1920-luvun taajaan vaihtuneiden hallitusten toimista. Yleensä hallitukset, joita oli peräti neljätoista huhtikuun 1919 ja heinäkuun 1930 välisenä aikana, olivat heikkoja vähemmistö hallituksia, mikä oli omiaan synkentämään autoritaarisen oikeiston käsityksiä demokratian toimivuudesta. (Perälä 1998, 25.)
Lapuanliike sai varsinaisen alkunsa maaliskuussa 1930 Suomen Lukko -nimisenä yhdistyksenä, jonka tavoitteena oli kommunismin vastustaminen laillisin keinoin. Pian hallitsevaan asemaan nousi kuitenkin kolme taustaltaan maalaisliittolaista eteläpohjalaista suojeluskunta-aktiivia, Vihtori Kosola, Artturi Leinonen ja Kustaa Tiitu (Selén 2001, 329). Heidän johdollaan liikkeestä nopeasti kehittyi terrorismia harjoittava äärioikeistolainen järjestö. Sekä lapuanliikkeen terroristisiiven miehet että sen maltillisemmat kannattajat halusivat kitkeä Suomen maaperästä "kommunismin", jonka he katsoivat ulottaneen kasvaimensa myös osaan sosiaalidemokraattista vasemmistoa. Myös lakkautetut vasemmistopuolueet ja -järjestöt, kuten Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (1922–23, vuonna 1923 nimellä Suomen Työväenpuolue) ja sen seuraaja Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestö (1924–30), olivat toimineet kommunistien peitejärjestöinä, kun varsinainen Suomen Kommunistinen Puolue (per. 1918) oli kielletty. Suomalaiset kommunistit olivat 1920-luvulla SKP:n käskyttämänä organisoineet hallitsemansa Suomen Ammattijärjestön (SAJ) puitteissa laajoja ja jopa kuukausia kestäneitä lakkoja. Suurimpia työtaisteluita olivat satamalakko vuosina 1928–29, joka kesti yli kymmenen kuukautta ja johon osallistui kaikkiaan noin 12.000 työläistä. Myös Turun Crichton-Vulkanin telakalla puhjennut metalliteollisuuden lakko kesti pitkään, seitsemän kuukautta, ja koski 90.000 ihmistä. Lisäksi 20-luvun kuluessa käytiin lukuisia pienempiä työtaisteluita. Metallimiesten lakon vastareaktiona työantajapuoli julisti työsulun, mutta ulkomailta tulleen rahoituksen ansiosta lakkolaiset pystyivät jatkamaan taisteluaan kuukausia. Lapuanliikkeen synnyn kannalta merkittävä organisaatio oli työnantajapuolen Vientirauha-organisaatio, joka Lauri Pihkalan johdolla oganisoi laaja-alaisen rikkureiden ja lakonmurtajien pestausjärjestelmän. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalta värvättiin tuhansia miehiä lakonmurtajiksi. Ajoittain "Pihkalan kaartissa" oli rikkureita niin sakealti, että satamia kansoitti suurempi miesjoukko kuin normaaliaikoina. Tarkoitus olikin tällä tavalla murtaa ammattiyhdistysliikkeen selkäranka. (Perälä, emt., 24.)
Lapuanliikkeen nousun aikaan kommunistien tosiasiallinen vaikutus oli jo kuitenkin vähenemään päin. Tähän oli vaikuttanut laajan rikkuripestauksen lisäksi vuonna 1928 viranomaisten suorittama kommunistien maanalaisen järjestötoiminnan paljastaminen ja sitä seurannut SKP:n Suomen toimiston ja useimpien piiriorganisaattorien pidätykset. Neljäkymmentäyhdeksän johtavaa kommunistia tuomittiin maanpetoksesta vankeuteen. Tämä ajoi kommunistisen liikkeen hajaannustilaan (Hakalehto 1966, 307). Koska kommunistien tosiasiallinen vaikutus oli jo vähenemään päin, olikin lapuanliikkeen todellinen tavoite muualla – demokraattisen valtiojärjestyksen kumoamisessa – kuin vain kommunismin vastustamisessa (ks. Selén 2001, 328–329).
Lujan järjestysvallan vaatimuksistaan huolimatta lapuanliike katsoi olevansa oikeutettu – tai suorastaan "pakotettu" –väkivallantekoihin ja painostamaan uhkavaatimuksillaan maan hallitusta ryhtymään tositoimiin kommunismin ja muun "maanpetturuuden" kitkemiseksi isänmaan humuksesta. Monetkaan valtioapparaattien edustajat ja toimijat eivät pitäneet tällaista pyrkimystä minkäänlaisena ongelmana, vaan he antoivat tukensa lapualaisille tai ainakin katsoivat heidän toimiaan läpi sormien. Lapulaisten näkemykseen kansakunnan "suojelemisesta" "terrorilta" myös terrorin keinoin yhtyi suuri osa suomalaisesta oikeistosta ja moni keskustaan kuulunutkin. Sitä mukaa kun lapuanliike sai läpi vaatimuksiaan se saattoi vähentää suoranaisia terroritekoja ja siirtää painopistettä muun muaassa valtuustojen puhdistuksiin "kommunisteista" (Sihvola 1985, 363).
Lapuanliikkeen harjoittama suora terrori, tunnetuimpina muotoinaan "muilutukset" ja pakkokyyditykset (mm. kyyditetyn "todelliseen isänmaahan" eli itärajalle tai Lapuan Kosolaan kuulusteltavaksi), sekä muu väkivalta tai sillä uhkaaminen eivät kohdistuneet pelkästään kommunisteihin vaan uhreiksi joutui myös sosiaalidemokraatteja perheineen. Lapualaiset terrorisoivat työväenjärjestöjen kokouksia ja juhlatilaisuuksia, sulkivat työväentaloja, toimivat lakonmurtajina (Vientirauha) sekä aiheuttivat järjestyshäiriöitä tovereihinsa kohdistuneissa oikeudenkäynneissä. Jälkimmäisestä tarjoaa tunnetuimman esimerkin vasemmistolaisen Työn Äänen painon tuhoamisen (28.3.1930) johdosta pidetty oikeudenkäynti Vaasassa kesäkuussa 1930 (Siltala 1985, 76–78). Useassa tapauksessa terrorin uhri jätti syytteen nostamatta tai veti sen takaisin tultuaan uhkailluiksi tai pelätessään kostotoimia. Samasta syystä moni todistaja tekeytyi tietämättömäksi tai kokonaan kieltäytyi todistamasta. (Siltala, emt., 411–413.) Mahdolliset langettavat tuomiot olivat usein rangaistusasteikon lievimmästä päästä, tai kokonaan vapauttavia, kuten oli ollut asian laita myös monissa 1920-luvun niissä oikeudenkäynneissä, joissa vastaajan paikalla istui laittomuuksiin syyllistynyt suojeluskuntalainen. Sama ilmiö toistui lapuanliikkeen jäsenten oikeudenkäynneissä. (Tikka 2006, 197–200; Siltala, emt., 421–430 ja 435–439.)
Kyyditysten kiihkein vaihe ajoittui touko-syyskuulle 1930 ja niiden kokonaismääräksi (mukaanlukien epäonnistuneet yritykset) on arvioitu 254, joista ainakin 182:ssa oli kysymys jollakin tavalla organisoidusta terroriteosta, ei hetken mielijohteesta (emt., 363; vrt. Selén 2001, 343). Kyydityksistä 56:ssa oli kohteena joku muu kuin "kommunisti". Lisäksi kyydityksillä ja muulla väkivallalla uhkaamista esiintyi jatkuvasti (Siltala 1985, 357–358). Kyydityksistä suurinta huomiota saivat osakseen muihin kuin kommunisteihin kohdistuneet iskut, kuten SDP:n varapuheenjohtaja Väinö Hakkilan kyyditys ja piekseminen alkukesästä 1930 sekä edellä mainittu presidentti Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyyditys lokakuussa (Siltala, emt., 135 ja 187–190). Hakkilan kyydityksestä vastasi kauppaneuvos Rafael Haarlan ja poikansa Eino Haarlan johtama Tampereen iskujoukko (Siltala, emt., 284–286). Kotikunnassaan Haarlan miehet myös pakottivat kaupunginvaltuuston kommunistijäsenet eroamaan (Siltala, emt., 286). Vastaavanlaisia iskujoukkoja kuin Haarlan joukkio Tampereella oli Lapualla ja eräissä muissa Etelä-Pohjanmaan kunnissa sekä Helsingissä, Turun ja Loimaan seudulla, Porissa ja Kajaanissa. Kyyditykset hoidettiin etappiteitä ja -verkostoja käyttäen. (ks. Siltala, emt., luvut II.4. ja II.5.)
Ståhlbergien kyyditys oli paha virhearvio – kenraalimajuri K.M. Walleniuksen konjakkihuuruisen seurueen päähänpistoksi vähätelty "työtapaturma" – jonka Väinö Tanner pääsikin tuoreeltaan julistamaan parhaaksi "poliittiseksi agitatsionimatkaksi", mitä maassa koskaan oli tehty (Siltala, emt., 190). Tämän kyydityksen lailla ulkomaita myöten huomiota herätti lapuanliikkeen paljastunut suunnitelma kaapata koko kommunistien muodostaman eduskuntaryhmä vasta valitun Svinhufvudin kokoomushallituksen johdolla tapahtuneen kommunistilakien säätämisen "vauhdittamiseksi". Lopulta Lapualle kyyditettiin (5.7.) perustuslakivaliokunnan kommunistijäsenet Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala. Kaappaus oli harvinaisen röyhkeä, sillä kaapaajat ryöstivät uhrinsa käynnissä olleesta valiokunnan istunnosta säätytalolta (Siltala, emt., 111–116). Kuitenkin lapualaisten avoin laiton toiminta ja piittaamattomuus kansanedustajien koskemattomuudesta johtivat kommunistilakien säätämiseen ja muihin kommunisminvastaisiin pakkotoimiin juuri siten kuin lapualaiset olivat tahtoneet.
Koska suuri osa valkoisen Suomen porvaristosta solidarisoitui lapuanliikkeen kanssa ja ilmaisi sille avoimen tai peitellyn tukensa, liikettä ei tule vähätellen määritellä "ääri-ilmiöksi". Esimerkiksi kokoomuksen piirissä liike otettiin pääosin myönteisesti vastaan, ja myös osa maalaisliiton kannattajista – joihin myös liikkeen johtajat kuuluivat – antoi lapualaisten vaatimuksille ja myös väkivallan käytölle hyväksyntänsä. Kun 12.000 liikkeen kannattajaa – osallistujamäärää täytyi rajoittaa – marssi fasistien Rooman-marssia (1922) jäljitellen senaatintorille 7. heinäkuuta 1930 oli tätä talonpoikaismarssiksi kutsuttua kulkuetta vastaanottamassa paitsi sankka yleisömeri myös tasavallan presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud sekä muita hallituksen jäseniä. Lapuanliikkeen autossa paikalle kyydittiin suojeluskuntien kunniapäällikkö Mannerheim, ja tilaisuuteen osallistui lisäksi joukko korkeita virkamiehiä, upseereita sekä ulkovaltain edustajia. Myös "kansallissäveltäjä" Jean Sibelius puolisoineen istui kutsuvierasaitiossa seuranaan suomen kielen professori E.N. Setälä (Niinistö 2003, 74). Tilaisuuden kustannukset takasi joukko merkittäviä liikemiehiä, kuten tehtailijat Rudolf Walden, Gösta Serlachius ja Walter Ahlström. (Selén 2001, 332 ja 336.) Talonpoikaismarssi muodostuikin Svinhufvudin hallituksen edustaman valtiovallan ja kansanliikkeen väliseksi "mahtavasti lavastetuksi kädenlyönniksi" (Siltala, emt., 119; ks. myös 120–124).
Vaikka talonpoikasmarssiin huipentuneen lapuanliikkeen lyhyt kukoistuskausi taittui tasavallan ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyydityksen myötä lokakuussa 1930, ja vaikka koko liike tuli tiensä päähän täyteen fiaskoon päättyneen Mäntsälän kapinan jälkeen helmikuun lopussa vuonna 1932, niin valtakunnan politiikassa oikeistoradikalismilla oli koko 1930-luvun vahva asema. Ståhlbergien kyyditys ei vaikuttanut siihen, että eduskunnan enemmistö päätti 11.11. 1930 hyväksyä ns. kommunistilait. Myös lapuanliikkeen pohjalta muodostetun Isänmaallisen Kansanliiton (IKL) asema 30-luvun politiikassa oli huomattava. IKL:n puheenjohtajana toimi (1932–36) Vihtori Kosola. Vuoden 1932 vaaleihin fasistisia piirteitä omannut IKL osallistui vaaliliitossa kokoomuksen kanssa julkilausuttuna päämääränään sosiaalidemokratian kieltäminen "perustuslakiemme hengen vastaisena ja isiltä perityn yhteiskuntajärjestyksen perustuksia jäytävänä" (sit. Paastela 2006, 100). Vaalit olivat IKL:lle menestys (14 paikkaa), kun taas kokoomuksen paikkaluku romahti alle puoleen entisestä (42:sta 18:aan). Todellisen pesäeron IKL:ään kokoomus joutui tekemään vasta kun puolueen puheenjohtajaksi nousi vuonna 1934 oikeistoradikalismiin ja fasismiin kielteisesti suhtautunut länsimaisen konservatismin kannattaja J.K. Paasikivi (Lahtinen 2006, 65).
Lapuanliikkeen ja IKL:n 1920- ja 30-luvun vaikutusvaltaisiin oikeistoradikaaleihin järjestöihin lukeutui vuonna 1922 perustettu, ryssävihaa lietsonut ja Suur-Suomi-aatetta ajanut ylioppilasnuorison Akateeminen Karjala-Seura ja sen taustalla vaikuttanut isompien kihojen Vihan veljet -järjestö (Eskelinen 2004, 87–92). Militanteista periaatteistaan ja tunnuksistaan huolimatta AKS:n jäsenkuntaan kuuluneet – joilla oli hallitseva asema ylioppilaskunnassa – eivät kaiketi syyllistyneet merkittäviin laittomuuksiin saati terroritekoihin Suomen maaperällä. Suora toiminta rajoittui palopuheisiin, vihellyskonsertteihin ja mielenosoituksiin, kuten protesti- ja kannatusmarsseihin, pahvilehmän polttamiseen eduskuntatalon portailla, Venäjän vallan ajan muistomerkkien tervaamiseen tai Suomen lipun nostamiseen Helsingin työväentalon torniin talon lyödessä laimin liputtamisen. Toisaalta Mäntsälän kapinaan osallistui myös AKS-aktiiveja (Eskelinen 2004, 291).
AKS:n jäsenten suurin into ja voimakkain aggressio kohdistui ennen muuta rajantakaisiin venäläisiin, kun taas heidän "rakkautensa" kiihkeä kohde oli isänmaa ja sen katajainen kansa: "Musta on vihamme sitä kansaa kohtaan, jonka nimen mainitseminen älköön häiritkö hartautemme hetkeä. Meidän vihamme on musta kuin tämä lippu, mutta vihallalle on oikeus voittoon, sillä sitä hallitsevat rakkautemme isänmaalliset värit", maalasi suur-Suomi-aktivisti ja nuori pappismies Elias Simelius (myöh. Simojoki) vuonna 1923 (sit. Karemaa 1998, 164). Tulevan presidentin Urho Kekkosen ja monien muiden maalaisliittolaisten erottua AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen seura hakeutui vielä aiempaa oikeammalle ja vaikutti muun muassa IKL:n perustamiseen (Eskelinen, emt., 327). Näiden kahden tai vähemmän vaikutusvaltaisten oikeistoradikaalien liikkeiden ja organisaatioiden toimissa – tai toisaalta maanalla operoivien kommunistien toiminnassa – ei esiintynyt varsinaista poliittista väkivaltaa tai terroria.
Yksittäisistä poliittisia motiiveja sisältäneestä terroriteosta 1920-luvun Suomesta nousee ylitse muiden edistyspuolueessa reformipolitiikkaa ja oikeusvaltiollisia periaatteita määrätietoisesti ajaneen sisäministeri Heikki Ritavuoren murha talvella 1922 Helsingissä. Teon suorittanut aatelissukuinen, elämässään monin tavoin epäonnistunut Ernst Tandefelt ilmoitti kuulusteluissa esikuviksiin Eugen Schaumanin ja Lennart Hohenthalin. Murhatekoon Tandefeltiä oli provosoinut oikeistolehdistön Ritavuoren näkemyksiin ja toimiin kohdistama voimakas arvostelu. (Niku, emt., 29; 112–130.)

9. Sotavuodet 1939–44 ylittävät toki väkivaltaisuudessaan aiemmat vuosikymmenet. "Tavanomaisten" sotatoimien lisäksi suomalaiset harjoittivat jatkosodan aikana suoranaista siviiliväestöön kohdistunutta väkivaltaa ja terroria Itä-Karjalassa. Sen valloitettujen alueiden venäläisväestö – miesten ollessa rintamalla se koostui lähinnä lapsista, naisista ja vanhuksista – joutui mielivallan kohteeksi, kun enimmillään noin 24.000 (huhtikuussa 1942) "epäkansalliseksi" (ei-suomensukuiseksi) luokiteltua ihmistä pidettiin suomalaisten perustamilla keskitysleireillä. Niiden oli määrä olla siirtoleirejä suuressa etnisessä operaatiossa, jossa "Suur-Suomen" itäiset alueet olisi puhdistettu "epäkansallisista" aineksista. Kun valloitussota ei edennytkään toivotulla tavalla venäläiset jäivät leireille, joissa heitä kuoli vähintään 4.600 henkeä paitsi nälkään ja tauteihin myös huonon ja väkivaltaisen kohtelun seurauksena. (Laine 1982, 116–125; Mikkola 2004, 118–120.) Vaikka tämä sota-ajan terrorin ilmiö voidaankin lukea "valtioterrorin" alaan (eikä siksi ole käsillä olevan teoksen fokuksessa), niin julmuutensa ja etnisen puhdistuksen päämääriensä vuoksi se on aiheellista mainita usein turhaan aliarvioidun suomalaisen poliittisen väkivallan historian synkkänä lisälehtenä.
Jatkosodan alkuvaiheessa vuonna 1941 kommunistit organisoivat Suomessa sissitoimintaa, metsäkaarteja, mutta laajemmalle aktiivisuudelle ei ollut edellytyksiä. Suuri osa kommunisteista oli vangittu ja valtiollinen poliisin suoritti tuhoiskuja sissien leireihin. Osa sissiryhmistä onnistui tekemään joitakin tihutöitä, kuten räjäyttämään rautatiesillan, ampumaan sotilasjunaa ja polttamaan sähköpylväitä. Kaiken kaikkiaan metsäkaartilaisten toiminta jäi marginaaliseksi, eikä siihen liittynyt laajamittaisia terroritekoja. Näin ollen siitä ei muodostunut natsi-Saksan liittolaismaassa Suomessa vastaavanlaista laajojen väestönosien tukemaa vastarintaliikettä kuin Saksan valloittamassa Ranskassa tai fasistien vallasta vapautuvassa sodan loppuvaiheen Italiassa (Rentola 1994, 342–344).

10. Toisen maailmansodan jälkeinen aika. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomessa ei esiintynyt vastaavanlaisia poliittista väkivaltaa tai terroria strategisena välikappaleenaan käyttäviä liikkeitä ja organisaatioita kuin useissa eteläisemmän Euroopan valtiossa tai Yhdysvalloissa. Sodan jälkeen Neuvostoliitto totesi puolestaan varsin nopeasti, ettei sen kannattanut pyrkiä muodostamaan Suomesta väkipakolla vastaavanlaista satelliittivaltiota nukkehallituksineen kuin oli tavoitteena sen valloittamissa Euroopan valtioissa. Ehkä Suomi paremminkin ajan kanssa tulisi yhä lähemmäksi Neuvostoliittoa ja näin siirtyisi rauhanomaisesti sosialismin suuntaan (Rentola 1997, 502).
Vailla Neuvostoliiton todellista tukea laillisen aseman saaneella SKP:llä ei ollut tilaisuutta vallankumouksen toteuttamiseen. Omin voimin kommunistit eivät voineet päästä valtaan (Rentola 1997, 99). Sen sijaan vasemmistopuolueet, mukaan lukien SKDL ja myös osa kommunisteista, tulivat osallistumaan ja myös toimimaan aktiivisena tekijänä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä hyvinvointivaltiota rakentaneessa yhteiskunnallis-poliittisessa projektissa. Varsinkin 1960-luvun puolivälin jälkeisen yleisen vasemmistolaisen käänteen jälkeen SDP:n ja SKDL:n asema suomalaisessa politiikassa muodostui merkittäväksi.
Kiihkeimmät kamppailut ja väkivaltaiset yhteenotot tapahtuivat 1940- ja 1950-luvulla työtaistelujen yhteydessä Arabian tehtailla Helsingissä lokakuussa 1948, Kemin erottelutyömaan lakon aikana elokuussa 1949 sekä yleislakon mielenosoitusten tuoksinassa vuonna 1956. Arabian tehtaiden lakko herätti julkisuudessa huomiota, sillä lakkolaiset ottivat yhteen poliisin kanssa, mikä oli Suomessa harvinaista (Mertanen 2006, 19–22). Kemin lakon taustalla oli työnantajien ja SDP:n Fagerholmin hallituksen johdolla ajettu palkkasäännöstely, mikä tiesi tuntuvia palkanalennuksia. Kesäkuussa SKP oli ryhtynyt organisoimaan työtaisteluja kautta maan. Kemissä lakko pitkittyi ja johti rikkurihuhujen kiihdyttämänä konepistoolein aseistautuneen poliisin ja aseettoman työläisjoukon yhteenottoon. Poliisi turvautui kyynelkaasuun ja avasi tulen monituhantista joukkoa vastaan haavoittaen kymmeniä ja surmaten yhden työläisen. Toinen ruhjoutui kuoliaaksi kuorma-auton alle (Leppänen 1994, 664–666). Kemin tapahtumien jälkeen suomalaisissa väkivaltaisissa yhteenotoissa ja konflikteissa ei ole toistaiseksi tullut kuolonuhreja (Rentola 1997, 81).
Vuoden 1956 yleislakkoon osallistui lähes puoli miljoonaa työntekijää lähes kaikilta aloilta. Pääosin lakko sujui rauhallisesti, mutta levottomuuksia ja väkivaltaisuuksiakin esiintyi päivittäin. Mitenkään vähäisiä ne eivät olleet. Sosiaalidemokraattinen sisäministeri Käkelä oli määrännyt poliisivoimat tarkkailemaan erityisesti kommunisteja, joiden epäiltiin provosoivan lakkolaisten keskuudessa mellakoita ja väkivaltaisuuksia (Mertanen 2006, 55). Yleisimpiä yhteenottoja olivat nyrkkitappelut ja muut nujakat rikkureiden ja lakkolaisten välillä. Myös polttoaineenjakelu yritettiin katkaista. Tämä bensasota oli johtaa Kuopiossa vakavaan onnettomuuteen lakkolaisten kaataessa bensiiniasemalla tankkaavia autoja ja heittäessä palavia tulitikkuaskeja niiden alle. Myös pääkaupungin huoltamoilla käytiin useita käsirysyjä sekä kaadettiin autoa ja sullottiin sahanpuruja niiden tankkeihin (Mertanen 2006, 75). Lakon aikana liikenteessä olleita linja- ja kuorma-autoilijoita vastaan hyökättiin muun muassa kivin ja jääkimpalein sekä särkemällä autojen varustuksia tai pakottamalla autoilija purkamaan lastinsa. Autojen lisäksi lakkolaiset hyökkäsivät myös toimintaansa jatkaneille tehtaille ja työmaille, mutta tavallisesti poliisi onnistui häätämän heidät pois (Mertanen 2006, 61, 96–101).
Bensasodan levottomuudet levisivät myös kaupunkien kaduille, joilla käytiin useita lakkolaisten ja ratsupoliisin välisiä yhteenottoja. Lakon alkuvaiheen vakavimmat yhteenotot tapahtuivat Helsingissä, Tampereella, Kuopiossa ja Jyväskylässä, joskin poliisi tyytyi vain uhkaamaan konepistooleilla, mutta käytti sitäkin hanakammin pamppua. Myös useilla maaseutupaikkakunnilla lakkolaiset ottivat yhteen poliisin kanssa. Ensimmäisen kerran poliisi käytti asetta Jyväskylässä, mikä johti ympäri maata lakkolaisten vihan kohdistumiseen juuri poliisivoimia vastaan. Lakon toisen viikon vakavin yhteenotto tapahtui Turussa LSO:n teurastamolla, jossa 2 000–3 000 lakkolaista otti yhteen poliisin kanssa. Lakon aikana organisoitiin myös "uuslapualaista" oikeistoradikaalia vastarintaa, mikä teki yhteenotoista erityisen tulenarkoja. Mellakointi jatkui kolmiviikkoisen yleislakon viimeisiin päiviin saakka, jolloin Jyväskylässä poliisi turvautui kaasupistooliin mellakassa lakkolaisia vastaan (Mertanen 2006, 100–114, 150–177).
Useissa yleislakon mellakoissa ja muista väkivaltaisuuksissa keskeisessä roolissa olivat SAK:n johdosta riippumattomat kommunistit, mutta myös tämän järjestön omat toimitsijat olivat joidenkin yhteenottojen takana, kuten Operaatio iltatähdessä, jonka tavoitteena oli estää öljy-yhtiöiden kuljetukset (Mertanen 2006, 176–178). Kaiken kaikkiaan yleislakkoon liittyi yleisen yhteiskunnallisen protestin piirteitä sen lisäksi, että kysymys oli laajasta työtaistelusta (Mertanen 2006, 241–252). Yleislakon jälkeen Suomessa ei ole esiintynyt vastaavan kokoluokan poliittisia väkivaltaisuuksia.

Kevään 1968 opiskelija- ja työläisliikkeeseen liittyneet mielenosoitukset ja muu kansalaisaktivismi eivät Suomessa johtaneet opiskelijoiden ja työläisten laajoihin ja väkivaltaisiin "ranskalaismallisiin" konfrontaatioihin valtion väkivaltakoneistojen (poliisi ja armeija) kanssa, ja opiskelijoiden oman ylioppilastalonkin "valtaus" marraskuussa 1968 sujui väkivallattomasti pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Talon aulassa nujikoitiin ja oikeistolaiset opiskelijat heittivät saliin pari vaaratonta savupommia sekä kävivät yöaikaan häiritsemässä taloon majoittuneiden radikaalien unta (Bonsdorff 1996, 21–23). Barrikaditaistelut ja palavien autojen sakeasavuiset roihut eivät leimanneet Suomen kaupunkien katukuvaa, joskin poliisin suhteettoman rajut otteet mielenosoittajia kohtaan herättivät ihmetystä (Bonsdorff 1996, 23). Euroopassa tavallisesta auton polttamisesta suomalaiset saivat kokemusta ainoastaan Jyväskylässä, jossa radikaalit ylioppilaat raahasivat paikalle vanhan kotteron ja tuikkasivat sen tuleen protestoidakseen autojen pakkovaltaa vastaan (Bonsdorff 1996, 203). Helsingissä mielenosoittajat polttivat Yhdysvaltain lipun, mikä aiheutti maassa suuren kohun (Bonsdorff 1996, 42). Useimmiten kovia otteita käyttivät kyynelkaasuun ja patukoihin turvautuneiden poliisien lisäksi nuoret oikeistolaiset vastamielenosoittajat (Bonsdorff 1996, 69–70).
Mielenosoituksista ja muista demonstraatioista ei ollut Suomessakaan puutetta, joskin kesällä 1968 Suomessa vieraillut saksalainen opiskelijajohtaja joutui ihmettelemään isäntiensä säyseyttä ja haluttomuutta käydä poliisimuuria vastaan. Väkivallan suosimisen sijasta 1960-luvun radikaalien keskuudessa, joista monet olivat Sadankomitean ja rauhanliikkeen aktiiveja, vastustettiin kaikenlaista väkivaltaa ja korostettiin toiminnan väkivallattomuutta. (Bonsdorff 1996, 192, 208–211). Kokonaisuudessaan 1960-luku merkitsi myös suomalaisessa yhteiskunnassa syvälle käyvää kulttuurista ja poliittista murrosta ja muutosta sekä yleistä poliittista käännettä vasemmalle. Sitä heijastivat ja veivät eteenpäin myös suomalainen 1960-luvun lopun poliittis-kulttuurinen radikalismi, jonka protestit kohdistuivat paitsi yhteiskunnan konservatiivisia voimiin ja Vietnamin sotaa käyvään Yhdysvaltojen hallitukseen myös Tshekkoslovakian neuvostomiehitystä vastaan.
Myöskään 1970-luvulla radikaalivasemmistolaisissa liikkeissä ei esiintynyt terroristisia tai lievempiä poliittisen väkivallan käytön pyrkimyksiä, vaikka moni nuori kävikin Neuvostoliitossa oppimassa vallankumouksen teoriaa ja retoriikkaa. Radikaalivasemmistolaisilla liikkeillä viitataan tässä lähinnä ns. vähemmistö¬kommunismiin (opiskelija- ja työläistaistolaisuus) ja toisaalta trotskilaisiin, maolaisiin ja muihin Tshekkoslovakian miehityksen (1968) ja neuvostokommunismin tuominneisiin radikaaleihin pienryhmiin. Myös militantti syndikalismi ja anarkismi jäivät suomalaisessa yhteiskunnassa ohuiksi ilmiöiksi. Jälkimmäistä vaalittiin lähinnä suomalaisen monimuotoisen underground-liikkeen piirissä (Olavinen 1996, 15–16, ks. Myös Laine 1970, Into 1982; Lindfors ja Salo 1988). Anarkistista joukkoliikettä Suomessa ei kehittynyt, eikä myöskään Italian Punaisten prikaatien tai saksalaisen Punaisen armeijakunnan kaltaisia terrorin keinoja soveltaneista organisaatioita. Sen sijaan radikaalit hakivat yhteyksiä vanhoihin puolueisiin ja muihin organisaatioihin. Entinen radikaali-intellektuelli Pertti Hynynen (2000, 142) muotoili myöhemmin:

Suomessa kontakteissa vanhojen puolueiden ja järjestöjen kanssa ja erityisesti ay-liikkeen kanssa välittyi aina jotakin kokemusta, suunnitelmallisuuden tarvetta ja sitä kautta järkeä toimintaan. Tätä kautta kanavoitui sopeutumista siihen kuriin ja suorituspakkoon, jota jokaisen on opittava.

Suomen tappio toisessa maailmansodassa merkitsi suomalaisen äärioikeiston romahdusta, semminkin kun äärinationalistiset ja fasistiset järjestöt sekä niiden julkaisut kiellettiin lain voimalla. Porvarillinen aktivismi joutui rajoittumaan puolisalaiseen joskin varsin laajalle ulottuneeseen propaganda- ja valvontatoimintaan, jossa taustalla vaikuttivat muun muassa Yhdysvaltain intressit Suomessa (ks. Vesikansa 2004).
Yhtenä yleisenä syynä poliittisen väkivallan vähäisyyteen ja terrorismin olemattomuuteen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä oli laajapohjaisten poliittisten liittoutumien onnistuneesti toteuttama hyvinvointivaltion palveluiden ja tukimuotojen rakentaminen sekä tätä mahdollistanut suotuisa kansantalouden kehitys ja toisaalta tämän kehityksen koituminen myös yhteiskunnan enemmistön hyväksi. Radikaalien enemmistö integroitui puolueisiin, mikä merkitsi yleisvasemmistolaisten liikkeiden voiman vähenemistä.
Yleinen materiaalinen elintaso nousi voimakkaasti 1960-luvulta lähtien, ja seuraavalla vuosikymmenellä säädetyt kansaneläkelait estivät melko tehokkaasti aiemmin ikiaikaisena pidetyn kohtalonyhteyden muodostumista vanhuuden ja köyhyyden välille. Suotuisa yhteiskunnallinen kehitys ehkäisi suurten marginaaliryhmien kehittymisen. Kun vielä ulkomaalaisten maahanmuutto oli hyvin pientä ja rajoitettua, ei rasistisen ja/tai uusnatsistisen oikeiston synnylle muodostunut otollista maaperää eikä toisaalta ulkomaalaisten mukana Suomeen rantautunut poliittista väkivaltaa suosineita toimintamalleja.

1980-luvun niin sanottujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden myötä esille nousi kansalaistottelemattomuuden käsite, jonka aatteellis-historiallisia juuria ja suomalaisia lähtökohtia selvitettiin teoksessa Kansalaistottelemattomuudesta (1986). Sen kirjoittajat halusivat korostaa, ettei kysymys ollut kaiken laillisuuden hylkäävästä anarkismista, vaan periaatteessa myönteisestä siviilirohkeudesta ja vastuullisesta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, kuten Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin esimerkit osoittivat. Kirjan kirjoittajia ei kuitenkaan liene ollut mukana 1980-luvun kansalaistottelemattomuuden tavallaan aloittaneessa, joskin jo vuoden 1979 puolella syntyneessä Koijärvi-liikkeessä. Poliittisen väkivallan kannalta tapahtumat Forssan Koijärvellä toukokuussa 1979 olivat varsin lieviä, sillä voimankäyttö rajoittui televisiokuvien välittämiin puihin ja työkoneisiin kahliutuneiden, suojärven ojittamista vastustaneiden aktivistien irrottamiseen ja poiskantamiseen. Suomalaisen ympäristöaktivismin ja vihreän liikkeen kehityksen kannalta episodin symbolinen merkitys oli kuitenkin suuri.
Myöskään muihin 1980-luvun ympäristöaktivistien tai talonvaltaajien akteihin ei juuri sisältynyt väkivaltaa lukuun ottamatta voimakeinoja, joihin poliisi toisinaan turvautui. Suomalaiset radikaalit välttivät sekä ihmisten että yksityisen omistusoikeuden alaisen aineellisen omaisuuden loukkaamista. Vasta seuraavan vuosikymmenen puolen välin jälkeen kehittyvän kansalaisaktivismin myötä poliittinen väkivalta ja jopa terroriteot (ns. ekotaasit ks. Metsämäki ja Nisula 2006, 305) alkoivat tehdä paluuta suomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen repertuaariin, joskin ihmishengen loukkaamatto¬muudesta on pidetty tiukasti kiinni (ks. Rasimus 2006). Mediajulkisuuteen nousivat erityisesti turkistarhoille suoritetut iskut (turkiseläinten vapauttaminen) ja eräät muut yksityisomaisuuteen kohdistuneet attentaatit. Julkisuudessa ja kansalaiskeskustelussa suora toiminta myös samastettiin usein virheellisesti laittomaan suoraan toimintaan (Rasismus 2006, 243). Sen osuus suomalaisessa 1990-luvun kansalaisaktivismissa oli hyvin marginaalinen suuresta mediakohusta ja moraalisen paniikin lietsonnasta huolimatta huolimatta (Rasimus, emt., 291). Varsinaista terrorille tyypillistä kauhua laittomat iskut nostivat ainoastaan tarhaajien keskuudessa, semminkin kun tiedotusvälineet paisuttelivat asiaa. Myös eläinoikeusliikkeen sisällä enemmistö järjestöistä ja jäsenistöstä suhtautuivat laittomaan suoraan toimintaan kielteisesti (Rasimus, emt., 251–256). Ainoan ihmiseen kohdistuneen väkivallanteon kohteena olikin pakeneva aktivisti, jota turkistarhaaja ampui haulikolla Orimattilassa elokuussa 1998. Vammat jäivät lieviksi. Minkään kansalaisjärjestön toiminnassa laiton toiminta ei ollut itsearvo (Rasismus, emt., 246). Vuosituhannen vaihteen jälkeen radikaali kansalaisaktivismi kääntyi jo selvään laskuun. Kun huippuvuonna 1995 raportoitiin 209 laitonta iskua, vuonna 1999 luku oli jo laskenut 55:een. Kokonaisuutena liikeaallon mobilisaatio taantui (Rasismus, emt., 255–256; ks. myös http://www.elaintenvapautus.net/).

Merkittävä ilmiö on, että 1990-luvun alussa rasismi ja uusoikeistolaisuus kokivat selkeän nousun esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja muualla manner-Euroopassa. Myös Suomessa äärioikeistolainen liikehdintä lisääntyi 1990-luvun kuluessa. Tämä ei ole siinä mielessä yllättävää, että yhteiskunnalliset olosuhteet – erityisesti talouslama yhdistettynä ulkomaalaisten maahanmuuton kasvuun – olivat pitkälti sellaiset, joiden yleisesti katsotaan voivan nostaa äärioikeistoliikkeiden suosiota. Enemmänkin selitystä kaipaa se, miksi mitään sen varteenotettavia äärioikeistopuolueita tai -järjestöjä ei lopulta kuitenkaan ole syntynyt. Kehitystä maltillisti mitä ilmeisimmin se, että hyvinvointivaltio toimi vaikeuksista huolimatta sen verran hyvin, ettei mitään laajamittaisempaa syrjäytymistä tapahtunut. Osansa on ilmeisesti ollut myös karismaattisten johtajien puutteella sekä Kekkosen ajalta periytyvällä äärioikeistovastaisella ilmapiirillä (Pekonen et al 1999; Kaplan 1999).
Suomessa tapahtuneista väkivallan teoista eniten huomiota saivat skinheadien teot Joensuussa 1990-luvun puolivälin molemmin puolin (Puuronen (toim.) 2001; erit. Hildén 2001). Äärioikeistolaisesti ja rasistisesti motivoitunut väkivalta on ollutkin tyypillisimmillään suhteellisen spontaaneja pahoinpitelyitä, omaisuuden tärvelemistä ja katurähinöintiä. Mitään 1990-luvun aikana pelätyn laajuista äärioikeistotoiminnan radikalisoitumista ja väkivaltaistumista ei näytä ainakaan tähän mennessä tapahtuneen. Kaiken kaikkiaan Suojelupoliisi arvioi 2000-luvun alkuvuosina, ettei maassa ollut merkkejä yhteiskuntarauhaa mahdollisesti uhkaavasta poliittisesta toiminnasta (esim. Suojelupoliisin vuosikertomus 2005).

Suomen 1990-luvun alun lamavuodet, uusliberalistiset toimet hyvinvointivaltion leikkaamiseksi, oikeistolaisten hallitusten "säästötoimet", suurtyöttömyys ja palkkatyöyhteiskunnan kriisi, kapitalistisen globalisaation eteneminen, kansainvälisen terrorismin nousu Yhdysvaltain ja sen liittolaisten voimapolitiikan seurauksena sekä Neuvostoimperiumin hajotessa, rasismin ja uusoikeistolaisuuden nousu ja muut tekijät vaikuttivat siihen, että niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa myös poliittinen radikalismi sai uusia piirteitä ja voimistui verrattuna tilanteeseen edellisellä vuosikymmenellä. Toisaalta tähän vaikutti Ruotsissa ja manner-Euroopassa uusnatsistististen ja rasististen puolueiden ja muiden liikkeisen aggressiivinen nousu. Tämä tiesi Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Ruotsissakin väkivaltaisia yhteenottoja antinatsien ja natsien välillä, kuten tiedotusvälineitä seuraavat suomalaisetkin saattoivat havaita. Suomessa pahimmat rasistiset väkivallanteot tapahtuivat varsinkin maan syrjäytyvissä periferioissa (esim. Joensuussa), joissa rasistinen nuoriso iski ulkomaalaisten ja heidän ravintoloidensa kimppuun. Mihin tämä 1990-luvulla alkanut kehitys tulee Suomessa johtamaan ja ketkä sitä johtavat, on vielä tulevaisuutta, joka tullaan aikanaan kirjoittamaan poliittisen väkivallan ja terrorin 21. vuosisadan historiaan. Aineistosta tuskin tulee olemaan puutetta.

Lähteet

Bonsdorff, Johan von (1986): Kun Vanha vallattiin. Tammi, Helsinki.

Eskelinen, Heikki (2004): Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. Akateemisen Karjala-Seuran historia I. WSOY, Helsinki.

Haataja, Lauri ym. (1975): Suomen työväenliikkeen historia. Työväen Sivistysliitto ja Kansan Voima, Helsinki-Joensuu.

Hakalehto, Ilkka (1966): Suomen kommunistisen puolue ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918–1928. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Henkirikoskatsaus 2/2006. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Helsinki. (Verkkojulkaisuna: http://www.optula.om.fi/)

Hietaniemi, Tuija (1992): Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917–1948. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Into, Markku (1982): U. Tammi, Helsinki.

Kalleinen, Kristiina (2004): Helsingin upseerisurmat maaliskuussa 1917. Teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914–1922. Toim. Lars Westerlund. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2004.

Kansalaistottelemattomuudesta (1986). Toim. Outi Lauhakangas. Otava, Helsinki.

Kastari, Pirkko-Liisa (2001): Mao, missä sä oot? Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskusteluissa. SKS, Helsinki.

Katajala, Kimmo (2002): Suomalainen kapina. Talonpoikaislevottomuudet ja poliittinen kulttuuri Suomessa Ruotsin ajalla n. 1150–1800. SKS, Helsinki.

Klinge, Matti (1971): Suomessa tehtyjen poliittisten murhien historiaa. Teoksessa Edward Hyams: Poliittiset murhat. Tutkimus salamurhasta politiikan välikappaleena. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Korpimaa, Timo (1934): Salaisilla poluilla. Kuvauksia sortovuosilta. Omakustanne, Helsinki.

Kujala, Antti (2001): Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa pohjan sodassa 1700–1714. SKS, Helsinki.

Lahtinen, Mikko (2005): Perander ja hänen aikansa. Teoksessa J.J.F. Perander: Yhteiskunta uutena aikana ja muita kirjoituksia. 2. Painos. Toim. Mikko Lahtinen. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Lahtinen, Mikko (2006): Konservatiivinen aatetraditio Suomessa. Teoksessa Suomen puolueiden periaateohjelmat. Ohjelmat, niiden taustaa ja tarkastelua. Toim. Jukka Paastela ja Heikki Paloheimo. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere.

Laine, Antti (1982): Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. Otava, Helsinki.

Laine, Jarkko (1970): Lukijalle. Teoksessa Underground. Toim. Jarkko Laine. Otava, Helsinki.

Lauerma, Matti (1960a): Aktivismi. Teoksessa Venäläinen sortokausi Suomessa. Toim. Päiviö Tommila. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Lauerma, Matti, (1960b): Jääkäriliike. Teoksessa Venäläinen sortokausi Suomessa. Toim. Päiviö Tommila. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Leppänen, Veli-Pekka (1994): SKP ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. KSL, Helsinki.

Lindeqvist, K.O. (1919): Isonvihan aika Suomessa. WSOY, Porvoo.

Lindfors, Jukka ja Salo, Markku: Ensimmäinen aalto. Helsingin underground 1967–1970. Odessa, Helsinki.

Lindqvist, Herman (1996): von Axel Fersen. Hurmuri ja herrasmies. Fischer & Co, Tukholma.

Meinander, Henrik (2006): Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. WSOY, 2006.

Metsämäki, Mikko ja Nisula, Petteri (2006): Aktivistit. Suomalaisten kansalais¬liikkeiden tarina. Edita, Helsinki.

Meurman, Agathon (1890): Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten. G.W. Edlund, Helsinki.

Meurman, Agathon (1892): Nälkävuodet 1860-luvulla. Kansanvalistusseura, Helsinki.

Mikkola, Marja-Leena (2004): Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44. Tammi, Helsinki.

Niinistö, Jussi (2003): Lapuan liike. Kuvahistoria kansannoususta 1929–1932. Nimox Oy, Helsinki.

Niku, Risto (2004): Ministeri Ritavuoren murha. Edita, Helsinki.

Olavinen, Juha (1996): Utopiaa tekemässä. Teoksessa Ruohonjuurista elämänpuuksi. Suomalainen vaihtoehtoliikehdintä. Toim. Tuula Heima-Tirkkonen ym. Vihreä Sivistysliitto, Helsinki.

Paastela, Jukka (2003): Finnish Communism under Soviet Totalitarianism. Oppositions within the Finnish Communist Party in Soviet Russia 1918–1935. Kikomora Publications, Helsinki.

Paastela, Jukka (2006): Sosialistinen aatetraditio Suomessa. Teoksessa Suomen puolueiden periaateohjelmat. Ohjelmat, niiden taustaa ja tarkastelua. Toim. Jukka Paastela ja Heikki Paloheimo. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere.

Paavolainen, Jaakko (1966): Punainen terrori. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1. Tammi, Helsinki.

Paavolainen, Jaakko (1967): Valkoinen terrori. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2. Tammi, Helsinki.

Persson, Anders (1988): Suomen sodan unohdetut sankarit. Otava, Helsinki.

Perälä, Reijo (1998): Lapuan liike ja sanan mahti. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi.

Piilonen, Juhani (1982): Vallankumous kunnallishallinnossa. Punaisen Suomen historia. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Rasimus, Ari (2006): Uudet liikkeet – radikaali kansalaisaktivismi 1990-luvun Suomessa. Tampere University Press, Tampere.

Rentola, Kimmo (1997): Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Otava, Helsinki.

Selén, Kari (2001): Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Helsinki.

Siltala, Juha (1985): Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Otava, Helsinki.

Soikkanen, Hannu (1960): Työväenliike ja oikeustaistelu. Teoksessa Venäläinen sortokausi Suomessa. Toim. Päiviö Tommila. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Soikkanen, Hannu (1961): Sosialismin tulo Suomeen. Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Soikkanen, Hannu (1975): Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Helsinki.

Sotasurmat Suomessa 1914–1922. Suomen sotasurmat 1914–22 -projekti. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Tasihin, Juha (1984): Viaporin kapina 1906. Museovirasto, Helsinki.

Tikka, Marko (2006): Terrorin aika. Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Ajatus Kirjat, Helsinki.

Vesikansa, Jarkko (2004), "Kommunismi uhkaa maatamme". Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968. Helsingin yliopisto.

Vilkuna, Kustaa H.J. (2005): Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. SKS, Helsinki.

Vilkuna, Kustaa H.J. (2006): Paholaisen sota. Teos, Helsinki.

Ylikangas, Heikki (1977): Nuijasota. Otava, Helsinki.

Ylikangas, Heikki (1988): Valta ja väkivalta keski- ja uudenajan taitteen Suomessa. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva.

© Mikko Lahtinen (2007)

Kadonnutta Tyrväätä etsimässä

2007-08-13T14:38:00.000+03:00

Mikko Lahtinen

Kadonnutta Tyrväätä etsimässä

JUHLAPUHE
ITSENÄISYYSGAALASSA
VAMMALASSA
5.XII.2000

Arvoisa juhlaväki!

"Nukkuvan ympärillä ovat kehässä tuntien ketju, vuosien ja maailmain sarjat. Herätessään hän vaistomaisesti vilkaisee niitä ja hetkessä hän näkee niistä millä kohden maapalloa on, minkä verran aikaa on kulunut heräämisen hetkeen; mutta niiden rivit voivat mennä sekaisin, katkeilla." (s. 7)

Nämä rivit ovat aivan alusta teossarjaa, jonka loppuun sen kirjoittajakin, Marcel Proust, vain vaivoin pääsi. Kesken jääneenäkin siinä on enemmän kuin kylliksi. Loppumaton sarja äärimmäiseen yksityiskohtaisuuteen vietyä kuvausta nimistä ja paikoista, aistimuksista ja tuntemuksista. Sanoja kadonneesta ajasta, kauan sitten kukkineesta ja lakastuneesta ruususta, "josta on jäljellä vain nimi, meille ovat jääneet pelkät nimet", kuten Eco päättää romaaninsa Ruusun nimi.

Proust etsi pieniä yksityiskohtia tavoittaakseen vallankumouksen jälkeisen Ranskan suuret muutokset. Hänen maailmansa oli aivan toinen kuin minun, teidän, meidän kadonnut aikamme täällä, Tyrväällä, Karkussa, Vammalassa - Suomessa.
Proustin menetelmä voi silti olla täälläkin käypä. Sanotaanhan, että hiljattain edesmennyt Kalle Päätalo olisi soveltanut sen kaltaista Koillismaahan; ja Volter Kilpi kustavilaisen saaristomaailman kadonneeseen parkkien aikaan.

Puheestani ei ole noiden mestarien haastajaksi, mutta ehkä sentään inspiraatioksi oman kadonneen aikani etsintään. Siis, kulkekaatte, hyvät naiset ja herrat, kanssani hetki kadonneella Tyrväällä, katselkaatte sitä hetki minun näkökulmistani.

Aloittakaamme nimistä. Vammalan Seudun Voima, palloseura, Vammalan venekerho, Vammalan kaupungin ala- ja yläaste, Vammalan lukio, Vammalan kaupunki. Näiden nimikylttien alla kasvoin vammalalaiseksi hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi. En mennyt Vammalaan matkatessani lauantaiaamuisin äitini kanssa Itsenäisyydentietä toria kohti. Miten olisin voinut siirtyä sinne, missä jo lähtiessäni olin? Noina 70-luvun alun vuosina vanhat tyrvääläiset puolestaan kulkivat täsmälleen samaa reittiä Vammalaan. Heille Vammala alkoi Aluesairaalan tienoilta, rajautui Rauta- ja Liekoveteen ja päättyi Vammaskosken siltaan. Nykyäänkin vanhempi polvi Asemanmäestä, Stormista tai Karkusta käy edelleen Vammalassa, vaikka heidän kotipaikkansa siellä onkin.

Uudenvuodenyöstä 1973 en muista muuta kuin ne ilotulitusraketit, jotka ammuin isäni kanssa Tampereentiellä nykyisen kaupungintalon paikkeilla kuntaliitoksen merkiksi. Raketit olivat varsinainen lähtölaukaukseni vammalalaisuuteen: Syksyllä aloitin peruskoulun Hopun koulussa Vammalan kaupungin ala-asteella. Oikeastaan vain historian tunnilla opettaja taisi mainita jotakin Tyrväästä. Silloinkin se oli "vain historiaa" tai pelkkä nimi paikallislehdessä.

Isoisäni, Tyrväällä vuonna 1911 syntynyt Mikko Lahtinen oli käynyt Hopulla kansakoulua puoli vuosisataa aikaisemmin. Samat rakennukset, eri paikka. Kolmekymmenluvulla hän jätti "pimeyden laakson" taakseen, kuten hän ja veljensä kotiseutuaan kutsuivat, ja muutti tulevan isoäitini kanssa Turkuun. Suuressa kaupungissa Mikko saattoi olla enemmän yksilö, itsellinen leipuri. Turku antoi miehelle voimia, kun tämä rakensi oman talon ja leipomon Nummenpakalle. Naiselle elämä oli kotiin sidottua yhtä lailla Turussa kuin Tyrväälläkin.

Isoäitini, Aune Iines Lahtinen pelkäsi, että talosta tulisi liian suuri ja hieno. Nälkälänmäen tytöllä oli syynsä. Tuolla puolella Vammaskoskea, meidän "pitkääsiltaamme" elettiin vaatimattomasti, otettiin itseensä Tyrvään seurakunnan pappien alentavat saarnat ja taivuttiin vanhan Muistolan niin isänmaallisten opettajien puolueelliseen kuriin. Luokkayhteiskunta taivutti ja taivutteli, mieltä ja karttakeppiä, mutta ei se selkärankaa taittanut.

Vammaksella, kumitehtaalla tai vaneritehtaalla ei maksettu korkeita palkkoja, mutta laihastakin tilipussista moni pystyi säästämään oman talon, asunto-osakkeen ja vielä autonkin. Nälkälänmäen käsiteollisuuden tuotteista oltiin ylpeitä yli kunta- ja luokkarajojen. Televisiosta seurattiin, kun Vepon monoilla hiihdettiin suuriin voittoihin tai kuinka naapurin poika tai tyttö juhli itsenäisyyttä presidentinlinnassa.

Toukokuun viimeisenä vuonna 1985 tässä salissa painoi ylioppilaslakin päähänsä satapäinen joukko uusia ylioppilaita. Ikäluokkani, tuon kevään vammalalaiset ylioppilaat tuskin tulivat juhlan humussa miettineeksi, keitä he olivat, millainen oli heidän joukkonsa. Sorvarin, maanviljelijän, opettajan, kauppiaan ja sairaanhoitajan tytöt menivät juhlarivistössä suloisesti sekaisin. Automyyjän, timpurin, insinöörin, rekkakuskin, papin, kirjanpitäjän ja urakoitsijan pojat kättelivät toisiaan kuin tasavertaiset nuorukaiset konsanaan. Se, että Vammalan lukiolle oli helpompi tulla kuin Tyrvään yhteiskouluun, ei johtunut pelkästään parantuneista liikenneyhteyksistä.

Tasavertaisuus oli meille itsestäänselvää, kuten sekin, että pakollisten kuvioiden jälkeen juhlat jatkuivat epävirallisissa merkeissä yhdessä ammattikoulun käyneiden tai peruskoulusta suoraan töihin menneiden kavereiden kanssa. Heistäkin moni olisi aivan hyvin voinut käydä lukion, jos vain olisi tahtonut — usein sisko tai isoveli olikin lukiolainen; ja meidänkin sisaristamme moni oli mennyt yläasteen jälkeen kauppaopistoon tai ammattikouluun.

Toki aina on rakastuttu ja solmittu avioliittojakin yli luokkarajojen. Ja entisaikaankin pudottiin korkealta tai noustiin korkealle hyvinkin matalalta. Sääty-yhteiskunnassakin oli poikkeuksensa: joku onnistui tärvelemään suurenkin omaisuuden, toinen hankki sellaisen, vaikka oli vain huutolainen syntyjään.

1980-luvun hyvinvointiyhteiskunnassa sääntö ja poikkeus olivat vain vaihtaneet paikkaa. Vammalan lukiossa seurusteltiin yli luokkarajojen. Sellaisia ei edes kunnioitettu, vaikkakin joidenkin vanhemmat niistä vielä muistuttivatkin. Lukion jälkeisellä yliopistolla en edes tiennyt, kenen tytär tai poika kulloinkin luennolla vieressäni istui. Sosiologian peruskurssilla sentään opin, että vieläkin koulutettujen lapsi saa suuremmalla todennäköisyydellä korkean koulutuksen. Näin on tänäänkin, Vammalassakin.

Onneksi jotkut entisistä kavereistani tienaavat taitavina ammattimiehinä paremmin kuin monet meistä korkeakoulutetuista. Näin on hyvä, sillä silloin ansiot eivät ole vain koulutuksesta kiinni. Toivottavasti hyvä ja onnellinen elämä johtuu tulevaisuudessakin siitä, kuinka itse osaa elämänsä ja harrastuksensa järjestää. Niin kauan kuin voi itse määrätä elämänsä kulusta, ei syytä suureen huoleen sittenkään ole. Niin kauan kuin on useita teitä onneen, sinne useammat myös päätyvät. Onnettomuudeksemme työn vaatimukset ovat käyneet tiukemmiksi alasta ja ammatista riippumatta. Silti väitän, että elämässämme on enemmän valoisia hetkiä kuin esivanhemmillamme keskimäärin.

Valon symboli liittyy myös uskoon, toivoon ja rakkauteen; sivistykseen, kehitykseen ja valistukseen. Noin kahden vuoden päästä juhlimme kirjastomme 150-vuotista historiaa. Tyrvään kirjasto säteili vuodesta 1853 yhtenä ensimmäisistä nousevan Suomen kansanvalistuksen valoa.

Siitä taas ei ole vuottakaan kun valokaapelien laajakaistaverkko halkoi reittinsä läpi tyrvääläisen maaperän. Pikatiemme kylkeen kaivettiin tiedon valtaväylä. Kolmekymmenluvulla linja-automatka "pimeyden laaksosta" Turkuun vei isoisältäni miltei koko päivän, meiltä "valokuitulaakson" asukkailta moinen taival taittuu valonnopeudella. Isoäitini vanhemmat matkasivat Tyrväältä Amerikan Michiganiin toista kuukautta, me tavoitamme tuon maanosan serverit muutamassa sekunnissa.

Ja Amerikka tavoittaa meidät! Vielä minunkin aikanani Vammalan lukiossa jouduimme tyytymään kotiin palanneiden vaihto-oppilaiden kertomuksiin keskilännen collegeista. Tänään noiden valtamerentakaisten opinahjojen kotisivut aukeavat siinä missä oman lukionkin. Suositumpia taitavat kuitenkin olla sivustot, joilla voi tarkata maailman pörssikurssien heilahduksia, elää mukana viihteen taikamaailmoissa tai keskustella muun maailman nuorison kanssa globalisaation ongelmista.
Vammalasta ei tarvitse lähteä minnekään tavoittaakseen koko maapallon. Tässä ehkä protestoitte, sillä eihän esimerkiksi etätyö tai etäopiskelu läheskään aina ole mahdollista. Työn ja opiskelupaikan perässä on vieläkin muutettava pois kotiseudulta, eikä vieraita maita voi todella kokea käymättä paikanpäällä. Moni myös muuttaa pois mielellään kuten isoisäni aikoinaan. Useampi entisistä kavereistani käy täällä vain kerran vuodessa, jos silloinkaan. Heidän elämänsä on muissa maissa ja maanosissa tai ainakin toisissa maakunnissa. Heidän muistonsa Vammalasta käyvät vuosi vuodelta yhä haaleammiksi. He ovat jo juurtuneet uusiin kotiseutuihinsa Boliviassa, Baijerissa tai Savonmaalla.

Itseltäni siirtolaisuus ei ottanut onnistuakseen. Palasin Vammalaan, tai oikeastaan tunnen muuttaneeni Tyrväälle. Siellä en ole oikeastaan koskaan aiemmin kokenut asuvani - pari vuotta Karkussa kylläkin. Vammala puolestaan on alkanut tuntua entistä enemmän infrastruktuurilta, hallintokeskukselta (toivon mukaan jatkossakin!), ja Euroopan Unionin Suomen tasavallan osalta. Kaupunki siinä missä muutkin Suomen kaupungit. Tyttäreni kanssa asioimme Vammalan terveyskeskuksessa, ja posti tuo kirjeen, jonka vasemmassa yläreunassa on vaakuna, nimi ja mainoslause "yllättävä, kaiken hyvän kasvupaikka".
Kaupungin tai kihlakunnan suunnalta en halua yllätyksiä, vaan että ne suojelisivat meitä sellaisilta. Kaupunkimme päättäjät hoitakoot myös yhteisen taloutemme niin, että kaikkea maallista hyvää on riittämiin tarjolla.

Hyvinvointi – tai pahoinvointi – kumpuaa sittenkin Vammalan kaupungin katujen alla piilevästä tyrvääläisestä ja karkkulaisesta maaperästä. Asia on juuri näin päin. Samaan hengenvetoon pitää todeta, että tähän maaperään sekoittuu yhä uusia aineksia, joita historian liikkeet siihen siirtävät. On muistettava, ettei jalkojemme alla ole vain kotiseutumme vaan me vedämme puoleemme koko Tellusta ja se meitä.

Arvellaan, että jo 30 vuoden päästä Suomi tarvitsee yli miljoona ulkomaalaista selviytyäkseen töistään ja velvollisuuksistaan. Siis ajankohtana, joka on yhtä lähellä kuin vuosi 1970! Tampereen seutu laajenee ja kansainvälistyy kiihtyvällä vauhdilla. Itään ja etelään laajeneva Euroopan Unioni avaa Vammalankin portit vieraita kieliä puhuville uusille maanmiehillemme. Nämä eivät ole kovia haasteita vain Vammalan kaupungille, vaan myös tyrvääläiselle ja karkkulaiselle kulttuurille. Tänne muuttavalle turkkilaiselle, venäläiselle tai saksalaiselle perheelle Mikko Lahtisten Tyrväätä ei ole edes olemassa. Silti hekin jälkeläisineen tulevat muokkaamaan tätä tyrvääläistä maaperää siinä missä mekin.

Syntyperästään huolimatta isoisäni kotiutui Turkuun, kaverini Boliviaan, Baijeriin tai savolaisten keskuuteen. Kiitos näiden vieraanvaraisuuden ja kotiutujien sopeutuvaisuuden. Tällaisessa pitääkin nähdä toivon häivähdys siitä, että Vammalassakin voisi elää kuin kotonaan, vaikkei olisikaan Tyrväällä, Suomessa tai edes Euroopassa syntynyt.

Voi vain arvailla, milloin koittaa se kevätjuhla, kun Vammalan lukion uudet ylioppilaat onnittelevat toisiaan kuin vertaisiaan, ihonväriin tai kansalliseen alkuperään katsomatta. Tuohon juhlapäivään mennessä on ylitetty monta raja-aitaa erilaisten ihmisten välillä. Vammalassa ylittäminen voi jälleen onnistua, mikäli emme käy toivottomaan torjuntataisteluun muutoksen väkeviä voimia vastaan, vaan rakennamme yksilöllisen, paikallisen ja kansallisen itsenäisyytemme viisaan ja luovan suvaitsevaisuuden varaan.

Kiitos!

© Mikko Lahtinen 2000

Hajamietteitä kapinavuosilta

2007-08-13T13:42:00.000+03:00

Mikko Lahtinen
Hajamietteitä kapinavuosilta
(Vammalan lukio 100 vuotta)

Teksti ja maakunta

Kirjoittamisesta riippuvaisen ihmisen elämässä viimekätinen koetinkivi on teksti, joka syntyy – tai jää syntymättä. Syvällisimmätkään ajatukset eivät ole minkään väärti, ellei niitä pysty siirtämään sanoina ja lauseina muiden tutkittaviksi. Kirjoittaminen piinaa ja polttaa. On pakko vimman vallassa välittää ajatuksensa lukijan tietoon. On pakko ahdistua, sillä sanomisen tahto ja kirjoittamisen teko ovat liian usein niin kaukana toisistaan. Viimekädessä kirjoittaja on vain tekstinsä, julkaistu teksti kirjoittajan arvon mitta. Tekstin vaa'assa tittelit ja asemat eivät paina mitään, vaikka ne saattavat harhauttaa, vahvistaa lukijassa luuloa, että pelkkä nimi riittää laadun takeeksi. Sen tähden korkeisiin asemiin nostetut kirjoittajat voivat vailla kiinni jäämisen pelkoa suoltaa niin paljon kehnoa sanottavaa tähän kehnoon maailmaan.

Yksinäinen ja rehellinen kirjoittajakin tarvitsee hetken helpotusta, tilaisuutta ammentaa kunniaa sellaisesta, mistä ei kunniaa ansaitse. Meillä, jotka olemme Tyrväästä kotoisin, on aivan erityinen mahdollisuus hankkia ansaitsematonta arvonnousua kansakunnan kirjallisissa piireissä. Voimmehan ilmoittaa kuuluvamme siihen maineikkaiden kynämiesten ja –naisten joukkoon, jonka Tyrvää lähiseutuineen on isänmaallemme suonut. Voimme myös antaa ymmärtää, että ei olisi Antti Lizeliusta, ei Antero Vareliusta, ei Kaarlo Sarkiaa, ei Kaari Utriota, eikä Pertti Virtarantaa, Mauri Kunnasta tai Myllykosken veljeksiäkään, ellei olisi Tyrväätä, Karkkua ja vähän Kiikkaakin. Kun kotiseutuhenki valtaa mielen, niin silloin on vain mitätön sivuseikka se, miten kirjailijamme todellisuudessa ovat ansionsa hankkineet, kiitetyt mestarintyönsä kansakunnan kulttuurin aineksiksi saattaneet. Omaksi anastamiemme mestarien valossa voimme hetkeksi unohtaa kirjoittamisen piinan ja poltteen, yksinäisyytemme ja avuttomuutemme. Voimme hakeutua kotiseutumme kuuluisuuksien kupeeseen, imeä heistä voimaa voimattomiin jäseniimme. Voimme tovin uskoa olevamme jotakin vain siksi että mekin olemme kotoisin sieltä mistä niin moni merkittävä kynänkäyttäjä on kotoisin, ellei nyt aivan tarkalleen ja kokonaan, niin ainakin jonkin ohuen mutta selvän sukulaisuuden säikeen tai lyhyen piipahduksen ansiosta.

Vaikka kirjoittaja on aina lopulta yksin ja oman onnensa seppä, niin sittenkään kotiseutu ei ole vain turhamaisuutta — tai itsesääliä — lietsova kuviteltu yhteisö. Kotiseutu on todellisuutta, todellisuus on nykyisyyttä, jolla on mennyisyytensä ja mahdollinen tulevaisuutensa. Ei ole sattuma, että Vammala on myös Kirja-Vammala, että joka kesä tässä pienessä eteläsuomalaisessa muuttotappiokunnassa väkiluku kaksinkertaistuu yksin kirjallisuuden voimasta. Vain me tyrvääläiset voimme pitää luonnollisena sitä, että kirjastomme, kirjakauppamme ja antikvariaattimme hipoo yliopistokaupungin tasoa. Kirjainstituutti tulkoon suureksi ja mahtavaksi, mutta ollakseen suuri ja mahtava, sen tulee olla ensisijaisesti valtakunnallinen ja kansainvälinen laitos muukalaisia varten. Vammalalaiset eivät kirjainstituuttia tarvitse eivätkä ansaitse, mutta Suomi ja Eurooppa ansaitsevat. Juuri sen tähden kirjainstituutti kasvakoon ja kukoistakoon Kirja-Vammalassa!

Vammalan lukio

Hieman toisin on juhlivan lukiomme laita. Sen ensisijainen tehtävä on kasvattaa Vammalan seudun nuoresta polvesta paikkakunnan, maakunnan, kansakunnan ja ihmiskunnan tulevaisuuden tekijöitä. Eräs tämän lukion tulevaisuuden tekijä, ylioppilas keväältä 1985, on kirjoittanut nämä huojuvat rivit. Se Vammalan lukio, josta minä valmistuin, on menneisyyttä — otaksun, toivon ja haikeana totean. Hyvä niin, sillä 1980-luvun suomalaiset lukiot olivat tylyjä opinahjoja — ainakin sellaisille poikalapsille kuin luulen tuolloin olleeni. En vain luule, sillä voin toki löytää lukioaikojeni jäljet sielustani. Kovin kauniita ne eivät ole, jos eivät ruven peittämiä raapaisujakaan, saati verta tihkuvia viiltohaavoja. Harmaa, keskiruskea ja hailu sininen ovat ne värit, joilla takautuva ajatus lukiovuosista värjäytyy. Hyvät entiset opettajani, älkää ymmärtäkö minua väärin, älkää ainakaan (enää) tuomitko. Miksi tuo sana "enää" – poistanko vai jätänkö sulkujen sisään? Ei minua näet kukaan lukioaikana tuominnut. Toisaalta me kaikki olimme tuomittuja, opettajat ja oppilaat, vangittuja sellaiseen koulumaailmaan, jossa ainakin kaltaiseni itsenäistymisikää elävät nuorukaiset niin helposti saivat huonoimmat tai tympeimmät puolensa kukoistamaan, ja jossa opettajan täytyi liian usein sulkea turhautuneena luokkahuoneen ovi takanaan. Minä olisin tarvinnut ohjausta, ymmärrystä, kannustusta ja kiihotusta paljon kipeämmin kuin opetusta, ojennusta ja oikaisemista. Hieman vanhempana, kun armeijan tieltäni lykättyäni aloitin yliopistossa, kaikki oli jo toisin. Kirjoitusten jälkeinen syksy olikin kriittinen hetki elämässäni. Jos olisin mennyt armeijaan, kuten maaseututaajamien ja pikkukaupunkien sovinnaistapoihin kuuluu, niin en nyt näitä rivejä kirjoittaisi. Sotaväki olisi nujertanut minut. (Sotaanlähtö olisi ollut aivan toinen asia, kuvittelen.) Ainakaan en olisi sietänyt vielä vuotta lisää sellaisessa instituutiossa, jonka koneiston hallitsevana toimintaperiaatteena oli vapauden negatiivinen merkitys: vapaus on vapautta jostakin eli pakosta. Tympein työelämä tai kolhiintuneet rautavuoteet olisivat olleet kohtaloni.

Yliopistosta alkoi positiivinen vapauteni: vapaus tietoon, sivistykseen, itselähtöisen moraalin rakentamiseen, sukupolvien rajat ylittävään toveruuteen. Kasvoin aikuiseksi, "aikuistuin", kuten pedagogiapiireissä on ollut tapana sanoa. Aikuistua voi monella tavalla. Kyllä Sarkiakin aikuistui, hänen väkevimmät ja herkimmät säkeensä ovat aikamiehen kynästä. Lukio oli minulle surkea kokemus siksi, että olin kehno oppilas ja keskenkasvuinen ihminen. Jos olisin ollut aikuisempi tai kuuliaisempi tai vähemmän maailman vaikutuksille altis, niin olisin paremmin ymmärtänyt oman etuni. Olisin esimerkiksi oivaltanut, että monipuolinen kielitaito on täyttä kultaa niillä tieteen ja kirjallisuuden kentillä, joilla vain muutama vuosi myöhemmin tulen liikkumaan. Tällaista yksinkertaista oivallusta ei lukemattomista oppitunneista huolimatta syntynyt. Miksi en ymmärtynyt, ettei kirjoitusten alla olisi pitänyt uhmakkaasti laajentaa filosofian ja maailmankirjallisuuden tutkimusretkiäni, eikä toisen luokan ratkaisevissa vaiheissa tuhlata ilta-aikojaan niissä korkeamman runouden maailmoissa, joihin ei selvin päin tai selväpäisellä ollut pääsyä?
Jälkikäteen harmittavat myös ne lukuisat tunnit, jotka käytin luonnontieteellis-teknisten aineiden opiskelemiseen — atk-ohjelmoinnin kurssilta onneksi sentään lintsasin — vaikka minusta tuli aivan muiden alojen mies, jonka myöhemmässä elämässä pitkälle fysiikalle tai pitkälle matematiikalle ei ole ollut muuta käyttöä kuin jokakeväinen huvitus laskea mahdollisimman monta ylioppilastehtävää — ja joka vuosi todeta, miten aika ja unohdus vaativat omansa. Muutaman vuoden kuluttua en tule selviämään ensimmäisestäkään kohdasta. Vielä vähemmän on jäänyt käteen pakkopiirrustuksesta tai pakkomusiikista, puhumattakaan kemiasta, biologiasta tai uskonnosta. Älkää tässäkään, kovin hyvät entiset opettajani, ymmärtäkö minua väärin. Jos minusta olisi tullut insinööri, ekonomisti, eläintieteilijä, kemisti, ohjelmoija tai pappismies, niin toki silloin joku noista viheliäisistä oppiaineista olisi tarjonnut kullanarvoisan pohjan ammatilliselle koulutukselleni. Silloin olisin kernaasti ammentanut tarjottuakin enemmänkin tietoa tulevaisuuden alalleni tähdätessäni. Nyt näistä oppiaineista jäi jäljelle niin kovin vähän, ja sekin tarpeetonta ja turhaa rojua.

Eikö sentään yleissivistyksen tähden? Eikö siihen kuulu, että tietää alkuaineet ja kaksoiskierteet? Pois se, että peräisin löysää humanismia ja inhoaisin luonnontieteitä, matematiikkaa, uskontoa, saati että väheksyisin käden ja silmän taitoja. Sitten lukioaikojen mielenkiintoni luonnontieteitä tai taitoja ja taiteita kohtaan onkin suuresti kasvanut. Mutta samalla olen tullut yhtä vakuuttuneemmaksi siitä, että näiden oppialojen todellinen hallitseminen vaatii erikoistumista. Amatööriydelle ei ole sijaa, lukiotiedoista sellaisenaan ei ole mihinkään, ellei sitten saa tyydytystä siitä, että maalaa tahatonta naivismia paikallisen työväenopiston harrastajapiirissä, ratkoo fysiikan ja matematiikan ylioppilastehtäviä kerran vuodessa tai osaa laskea jonkun kipon tai kupin tilavuuden. Terapeuttista tai viihdyttävää merkitystä harrastustoiminnalla toki voi olla.

Mutta ei kai koulu sentään ole mikään kerho tai joku muu harrastuspiiri? Onhan koululla näitä paljon merkittävämpi tehtävä kansakunnan palveluksessa? Miten voisimme todella yrittää ymmärtää tai hahmottaa ihmiskunnan menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden olennaisia kysymyksiä, ellemme perehtyisi myös luonnontieteiden, tekniikan ja taiteiden historiaan sekä niiden historiallisiin maailmasuhteisiin? Heikosti ja yksipuolisesti. Mutta alkutekijöihin jäävää kapea-alaista asiantuntijakoulutusta tai alkeistietojen tankkaamista tähän ei tarvita. Oma kiinnostukseni kirjallisuutta, filosofiaa ja yhteiskuntakritiikkiä kohtaan heräsi yläasteella, voimistui lukioluokilla ja muodostui elämäntavaksi yliopistossa. Suuret filosofiset kysymykset alkoivat vetää puoleensa, mutta samalla vastahanka kouluopetusta kohtaan vain kasvoi. Kuvaamataidon tunnilla kieltäydyin piirtämästä, atk-kurssin alkeelliset ohjelmointiharjoitukset tuntuivat naurettavilta, ja fysiiikkakin alkoi maistua puulta, puhumattakaan kielten tunneista. Toisin on nykyään. Käytän – en tee! - monenlaisia kompuutteriohjelmia, hankin mielelläni kokoelmiini luonnontieteiden ja matematiikan tieteenhistorioita, yritän muodostaa kokonaiskäsitystä esittävistä taiteista ymmärtääkseni paremmin ihmisen suhdetta luontoon ja itseensä, kirjoittelen esseitä, joita musiikki voi innoittaa, pyrin pääsemään selvyyteen teoksista, joita on kirjoitettu sellaisilla kielillä, joita en koulussa oppinut tai oppi jäi hataraksi. Uskontojen historiaa tai teologisten kysymysten harrastuksiakaan en välttele. Kaikki tämä vaivannäkö siksi, että voisin hieman laveammin, syvällisemmin ja kriittisemmin ymmärtää sitä yhtä ja ainoaa toteutunutta kansa- ja ihmiskunnan historiaa, jossa me olemme osallisina ja josta syntyneessä nykyisyydessä yritämme parhaan kykymme mukaan elämäämme elää. Yleisinhimillisesti merkittävä luonnontieteiden historia tai nykyisyys on kuitenkin eri asia kuin epähistoriallinen tietämys muutamasta yksinkertaisesta kaavasta ja lakilauseesta, jotka kouluajoista sattuu muistamaan. Vaativammat laskutoimitukset ja atk-ohjelmat on syytä suosiolla jättää ammattilaisten huoleksi, mutta ihmisyyden peruskysymyksissä näin emme voi menetellä. Teknologia on insinöörien asia, mutta sen tai insinööritaidon (lääketiede mukaan lukien) aseman määrittely nykymaailmassa kuuluu jokaiselle inhimillisen vastuunsa tiedostavalle kansalaiselle. Tätä en lukiossa oppinut. Sen sijaan opin, että erityisosaamiseen tähtäävä koulutus tulisi siirtää erityiskouluihin. Siellä ne vasta voisivat kukoistaa.

Aikamme paradoksi on, että yhä moninaisempien ja monisyisempien riippuvuussuhteiden maailmassa ihmisiä pakotetaan erikoistumaan yhä tarkemmin rajattuihin tehtäviin, vaikka todellisuuden kiihtyvä monimutkaistuminen vaatisi yhä voimallisempia toimia yleisen sivistyksen, monipuolisen näkemyksen ja laaja-alaisen katsannon kehittymiseksi. Paradoksimme on inhimillinen paradoksi. Voimme langeta siihen tai olla lankeammatta — ainakin periaatteessa. Tämä kysymys on lukionkin ydinkysymys. Mikä on lukion raison d'être, olemassaolon syy ja oikeuttaja? Sivistää ja kannustaa kritiikkiin vai kouluttaa ja sopeuttaa; tarjota erikoistietoja sekalaiselta joukolta oppialoja sekalaiselle oppilasjoukolle vai tarjota erilaisia, toisiaan täydentäviä näkökulmia inhimillisen elämän perustavimpiin kysymyksiin? Jokainen tietänee, että koulu on myös sopeuttava mahti ja yhteiskunnan epäkriittinen kritiikin vastavoima. Silti moni myös väittää, että koulu voi kasvattaa nuorista kriittisiä kansalaisia. Valitettavasti en voi omien kokemusteni ja tietojeni nojalla itseäni jälkimmäisen kannan edustajien joukkoon laskea. Ensi mainitun käsityksen toki hyväksyn. Ainakin 1980-luvn alkupuolen suomalaisessa lukiossa opettajien suurella enemmistöllää oli taipumus tulkita kriittisyys vain joko ymmärretyn informaation terveeksi kyseenalaistamiseksi (epäilen, että sain rahasta väärin takaisin) tai kielteiseksi suhtautumiseksi vallitsevaa koulun järjestystä kohtaan (kriittinen eli hankala oppilas). Kriittisyydestä elämänasenteena, poliittisena radikaalisuutena, yhteiskunnallisena vastarintana tai olemassa olevien käytäntöjen kyseenalaistamisena ei ollut puhetta. Jos olikin, niin koulun tehtävänä ei ollut moiseen evästää ja rohkaista, saati oikealla tavalla ohjata ja opastaa.

Kirjallisuuslukio Vammalaan

Kriittisen koulun todellinen mahdollisuus olisi ehkä siinä, että oppiainerajat murrettaisiin, lukiosta tehtäisiin tässäkin mielessä luokaton (oppiaineeton) lukio. Tämä ei ole silkkaa haihattelua. Kirja-Vammalassa on ollut puhetta kirjallisuuspainotteisesta lukiosta. Kannatan ajatusta lämpimästi ja yhtä vahvasti kuin vastustan lentopallon tai minkään muunkaan urheilulajin tai infantiilin pelileikin amerikkalaistyylistä tekemistä henkiseen täysi-ikäisyyteen tähtäävän sivistyslaitoksen (!) vetonaulaksi. Vammala ansaitsee parempaa ja voi tarjota parasta. Sitä olisi kirjallisuus, mutta kaikkein laajimmalla ja yleisimmällä tavalla tulkittuna. "Kirjallisuus" olisi se silta yli oppi- ja elämänalojen, jolla kulkien oppilaat ja opettajat voisivat yhdessä tarkkailla inhimillistä elämää ja tutkia sen monenkirjavia menneitä ja nykyisiä ilmiöitä. Laaja kirjallisuuden tulkinta ulottuisi myös luonnontieteiden sekä taitojen ja taiteiden historiaan. Tämä loisi edellytyksiä myös teknologian ja taiteiden kriittiselle yhteiskunnalliselle ymmärrykselle. Kirjallisuuden käsite kattaisi myös muut kuin painetut tekstit, aikamme kaiken median, ja lisäksi kaikki ne kommunikaation muodot, jotka saattavat keskinäiseen yhteyteen ihmisiä, merkkejä, symboleja, aatteita, ideoita tai kokonaisia kulttuuripiirejä.

Kirjallisuuslukio olisi kuin 1700-luvun valistusfilosofia parhaimmillaan — yhtä aikaa kulttuuria, politiikka, taloutta ja tiedettä — jotta ihmishenki voisi vapautua rajoittavista uskomuksistaan ja ilman rajoituksia tutkia kaikkea kiinnostavaa kuin ammoinen renessanssinero ikään. Silloin kielten tunneillakin olisivat loppuneet loputtomat oikean elämän latteimpien arkisuustasojen simulaatioharjoitukset ja olisi alettu lukea ja keskustella todellisista elämän ja kuoleman kysymyksistä. Tosissaan mutta ei totisina kuin turisti, joka yrittää tiedustella lähimmän sairaalan sijainti jossakin saksan kielen alkeiskirjan turruttavassa lukukappaleessa. Zu den Sachen selbst, bitte!

En malta olla vertaamatta Vammalaa vuonna 1982, jolloin aloitin lukionkäyntini, Vammalaan vuonna 2003. Jälkimmäinen voittaa pelin 3-0 niin kuin lentopallokielellä sanotaan. Kirja-Vammalan myötä meillä on toivoa ja näyttöäkin siitä, että puhe suomalaisen kirjasivistyksen ydinalueesta ei ole silkkaa omahyväisyyttä tai kotiseutukuvitelmaa. Kirjallisuuslukion myötä tulevaisuus voisi kasvattaa uusia tyrvääläisiä mestareita kirjallisuuden moninaisille kentille ja houkutella suojiinsa inhmillisen elämän peruskysymyksistä, eikä vain pelileikeistä, kiinnostuneita nuori kautta armaan Suomenmaan.

© Mikko Lahtinen 2004

Ilmestynyt teoksessa Lastuja Rautaveden rannalta. Vammalan lukio 1904–1994. Toim. Marko Westerbacka ja Antti Rajaniemi.

Koulusta yliopistoon, yliopistosta yhteiskuntaan

2007-08-13T13:41:00.000+03:00

Koulusta yliopistoon, yliopistosta yhteiskuntaan

Puheenvuoro Vuoden tieteentekijä -nimityksen johdosta
Tieteentekijöiden liiton Tampereen osaston 40-vuotisjuhlassa 14.9.2007

Kiitän teitä lämpimästi saamastani tunnustuksesta! Tunnustus vertaisiltaan on paras tunnustus, koska se ei perustu alemmuuteen tai ylemmyyteen, imarteluun tai armonosoitukseen. Mutta se on myös vaativin ja ehkä ahdistavinkin tunnustuksen laji, koska ei voi olla ajattelematta, että moni muukin – olemmehan vertaisia toisillemme – olisi saman tunnustuksen ansainnut. Ehkä en kuitenkaan ryhdy puolustuspuheeseen, vaan sen sijaan yritän kuvata teille juhlakalun eräitä piirteitä ja pyrkimyksiä, jotta viimeistään nyt paljastuisi, minkälaista hevosta tulitte veikanneeksi. Jolkutel¬kaamme ensin koulusta yliopistoon, sitten yliopistosta laajemmin yhteiskuntaan.

Koulusta… Olen viettänyt yliopistossa lähes koko aikuisikäni, sillä tulin koulun penkiltä suoraan tänne Tampereelle opiskelemaan yhteiskuntatieteitä ja filosofiaa; sellaisen koulun joka varsinkin lukiovuosina oli ollut minulle tukala ja ahdistava paikka, pakon ja pakotuksen maailma – ideologinen valtio¬apparaatti, joka kutsui nuoria kansalaisiaan subjekteikseen, kuten opin asian ilmaisemaan luettuani ensimmäisen yliopistolukukauteni päätteeksi edellisenä vuonna suomeksi ilmestyneen Louis Althusserin Ideologiset valtiokoneistot -teoksen. (Ostopäiväksi olen merkinnyt 15.11.1985.)

Koulun vankilamaailmassa ainoan, mutta illusorisen pakopaikan tarjosi kirjallisuus sekä kapinamieltä uhkunut ilonpito kaveripiirissä. Mitään intellektuelli-snobeja me pienen paikkakunnan lukiolaispojat emme toki olleet, emmekä toden totta tahtoneetkaan olla – mieluummin halusimme suhtautua asioihin työmiehen karheudella kuten Muddy Waters tai Tom Waits. Blues, filosofia ja kirjallisuus olivat bensaa liekkeihimme eräiden näitä ehkä tulenarempien aineiden lisäksi.
Toisaalta, juuri kirjallisuutta – faktaa, fiktiota, filosofiaa – lukemalla opin ensi alkeet siitä, mitä voi tarkoittaa kritiikki ja vastarinta, kun ne ovat muutakin kuin puberteettisesta ahdistuksesta kumpuavaa auktoriteettien vastustusta. Kirjoja lukemalla opin myös suhtautumaan kriittisesti niihin kehityspsykologisiin vaikuttaviin totuuksiin, joiden mukaan kapinassa oli kysymys vain "luonnollisesta" yksilön kehityskaudesta, "murrosiästä", kun "aikuistuminen" toisi tullessaan aloilleen asettavan tasaantumisen ja rauhoittumisen. Luin näet lukiovuosina innolla kirjailijoita, jotka olivat mielestäni esikuvallisen "aikuisia", mutta mitä kapinallisimpia tai levottomimpia henkiä, sellaisia kuin August Strindberg, Aleksis Kivi tai Simone de Beauvoir; Karl Marx, Jean-Jacques Rousseau tai Voltaire.

Toki myös koulukirjoissa nuo ja monet muut nimet olivat esillä, mutta vailla vaikutusta omaan ajatusmaailmaani. Tai oikeastaan vaikutus oli se, että jotenkin oivalsin, ettei olennaista ole vain ajatuksen sisältö, vaan myös ajattelun käytäntö. Koulun käytäntö näet "raiskasi" kapinalliset kynäilijäni, kuten asian koulupojan kielellä ja mielellä tuolloin ilmaisin. Myös uusi rakkauteni kohde, filosofia (joka tuolloin palasi valinnaisena aineena Suomen lukioihin) näivettyi koulussa pelkäksi oppiaineeksi ja -sisällöksi, jonka hallit¬seminen voisi olla hyödyksi reaalikokeessa tiellä kohti aikuisten reaali¬maailmaa.

… yliopistoon Kouluhaluttomuudesta huolimatta vapauden valtakunnan portit avautuvat myös meikäläiselle syyskuussa 1985. Nyt puhe oli todellisesta vapaudesta, eikä vain pään ja kaveripiirin sisäisestä illusorisesta vapaudesta, kuten koulussa! Yliopisto oli toiveitteni täyttymys, ei kuitenkaan epämääräisten uratoiveiden (uratoiveita minulla ei edes ollut, siksi kai täällä edelleenkin pätkätöitä paiskin!), vaan intellektuaalisten, moraalisten ja yhteiskunnallisten pyrkimysteni täyttymys. Oikeastaan sana "täyttymys" on tässä aivan väärä, sillä en todellakaan ollut osannut kuvitella, kuinka innostava ja kannustava paikka yliopisto voisi parhaimmillaan olla. Kaiketi olin ajatellut sitä vain jonkinlaisena koulun jatkeena, johon halusin, koska jostakin syystä pidin luontevana siirtymistä "ylimpään" oppilaitokseen, enkä mihinkään opistoon tai ammatilliseen instituuttiin. Enkä myöskään tuntenut J.V. Snellmanin kirjoituksia, joissa yliopiston erotti koulusta kriittinen ja uudistava suhtautuminen koulussa opetettuun traditioon.

En kuitenkaan tarvinnut Snellmanin luentoja akateemisesta vapaudesta ymmärtääkseni, että juuri niistä yliopistossa oli kysymys. Sain laatia itse omat lukujärjestykseni ja aikatauluni, valita vapaasti oppiaineeni ja opettajani, päättää keneltäkään lupaa kysymättä, miten aikani käytin ja mihin ajatukseni suuntasin. Saatoin myös itse määrätä opiskelutahtini ja toimintatapani, eikä niistä lipeäminen ketään kiinnostanut. Kaikkien kouluvuosien jälkeen iloitsin suuresti siitä, ettei yksikään yliopiston opettaja kysellyt perääni tai perännyt suorituksiani tai vaatinut minulta opintosuun¬nitelmaa. En kuitenkaan ollut yksin tai yksinäinen, vaan keskellä kiehtovaa, minulle uutta maailmaa, jonka omaperäisiä asukkaita ja laitoksiksi ja oppiaineiksi kutsuttuja heimokuntia arvostin. Löysin myös uusia tovereita, joiden kanssa saattoi väitellä ja keskustella oppimastaan, koetella "omia" näkemyksiään eli kirjoista ja luennoilta omaksumiaan näkökantoja.

Parhaimmat luennoitsijat ja seminaarien pitäjät eivät kuitenkaan olleet "opettajia" sanan koulumerkityksessä, vaan heidät saattoi kokea vertaisikseen ja kaltaisikseen, vaikkakin he olivatkin paljon pitemmällä opin ja tutkimuksen tiellä kuin meikäläinen vasta-alkaja. Toisaalta he saattoivat olla autuaan tietämättömiä tai piittaamattomia uusista erinomaisista pedagogiikoista, minkä useassa tapauksessa luin heidän ansiokseen kaiken koulussa kaikuneen pedagogisen hössötyksen jälkeen. Vanhat pedagogiikat eli luento, kuulustelu ja seminaari toimivat riittävän hyvin.

Kuten sanottu, pidin siitä, etteivät uudet opettajani huudelleet perääni, mutta vielä monin verroin tärkeämmäksi koin ikä- ja sukupolviauktoriteettiin perustuvan vallan poissaolon. Kun esimerkiksi aloin käydä Lauri Mehtosen työseminaareissa tai kuunnella Liisa Rantalaihon luentoja tai tenttiä Raimo Blomille Pääomaa, ymmärsin kuitenkin, että matka sofistikoituneisiin filosofis-tieteellisiin näkemyksiin on paljon pitempi ja vaivalloisempi kuin koulupoikana olin kuvitellut. Menetin varmuuteni, mutta en itseluottamustani. Se alkoi kumma kyllä kasvaa päästessäni mukaan todellisiin keskusteluihin ja saadessani tenttiä klassikoita ja muita koulukirjamaailmalle täysin vieraita tutkimuksia. Seminaareissa argu¬menttini otettiin todesta – tosin myös niiden premissit ja päättelyt osoitettiin kestämättömiksi – ja minut otettiin mukaan ikä- ja sukupolvirajat ylittävään akateemiseen yhteisöön. Tästä ei tosin saanut minkäänlaista todistusta, sillä asia oli muutenkin selvä.

Ehkä kaikkein huumaavin kokemukseni oli kuitenkin se, että nyt sain tutkia kapinallisia kyniäni – joita koko ajan löysin lisää historian eri vuosisadoilta – oikein luvan kanssa ja moinen lukuhomma vieläpä palkittiin opintoviikoilla ja niistä heruneella valtion opintorahalla. Toisin kuin koulukirjojen maailmassa, yliopistossa yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta ei oltu mielestäni "raiskattu" tai koulukirjamaisesti pilkottu opintojen ainekseksi. Kirjojen välittämä kritiikki oli todellista ja kouriintuntuvaa, kun vallitseva periaate ainakin omien oppiaineideni professoreita myöten oli, ettei tieteessä kenelläkään ole viimekätistä auktori¬teettia, eikä näkemysten arvoa punnita virka-aseman mukaan.

Arvostelukykyä myös sanan kirjaimellisessa merkityksessä pitivät elossa ja siirsivät nuorempiinsa varsinkin ne yliopisto-opettajani, joiden kirjoissa, luennoissa tai seminaareissa itsestäänselvänä lähtökohtana ja päämääränä oli olemassa olevan porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalismin tuolloisen historiallisen vaiheen kriittinen analyysi ja siihen perustuvan radikaalin yhteiskunnallisen toiminnan oikeuttaminen. Tässä suhteessa 1980-luvun jälkimmäinen puolisko oli mielenkiintoista aikaa: opiskelija- ja tutkijaradikalismi oli jo taittunut, mutta 1990-luvun laman ja maailmanpoliittisen käänteen aiheuttamasta intellektuaalisesta reaktiosta tai yliopistolaitoksen kriisiytymisestä ei ollut vielä kuin viitteitä, ei varsinkaan minulla, joka en istunut budjettineuvotteluissa tai spekuloinut porvarillisilla uranäkymillä. Dialektisen materialismin syöverit nähneet tai läpi käyneet opettajani kannustivat minua omista virheistään oppineina tutkimaan ns. länsimarxismia ja eurooppalaisen uusvasemmiston teorioita sekä niiden filosofianhistoriallisia lähtökohtia. Tampereella Veikko Pietilän 1980-luvun alun yhteiskuntateoreettiset teokset tolkullistivat tieteen yhteiskunnallisia reuna- ja perusehtoja, Jukka Paastelan väitöskirja Marxin ja Engelsin puoluekäsitystä legitimoi valtio-opin opiskelijoille marxilaista harrastusta, nouseva naistutkimus toi sukupuolen dimension kapitalistisen tuotantotavan ydinproblematiikkojen yhteyteen, ja Matti Juntusen ja Lauri Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet suhteuttivat marxismia länsimaisen filosofian kentille ja vaiheisiin. Vuosikymmenen alkupuolella perustettu Vastapaino puolestaan tarjosi Althusseria ja muita merkittäviä teoksia opiskelun ainekseksi. Puhun siis 1980-luvusta, sillä joukkopako intellektuaalisesta radikalismista yksilökeskeisen konformismin moninaisiin muotoihin alkoi oireilla tutkintovaatimuksissa ja kuulua luennoissa vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja lamavuosina nousevan uusliberalistisen yliopiston myötä.

Varsinkin sosiologiassa pelkästään tutkintovaatimusten lukeminen tuotti euforiaa: luokka- ja ideologiateorioita, vasemmistolaista naistutkimusta, valtio- ja yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta sekä Marxia ja muita klassikoita tuhteina paketteina, Weberiä, Durkheimia, Simmeliä, jne. Pääaineisiini valtio-oppiin ja filosofiaan sain tehdä gradun Gramscista, työt palkittiin kelpo arvosanalla ja väitöskirjan tekoon jopa kannustettiin. Vaikka kaikki opettajani eivät suinkaan olleet vasemmistoradikaaleja saati marxilaisia, kukaan heistä ei asettanut pyrkimyksiäni kyseenalaiseksi tai kehottanut "akateemisesti lupaavampien" aiheiden pariin. Tämä ei mielestäni johtunut välinpitämättömyydestä yksittäisen nuoren tutkijan tulevaisuutta kohtaan, vaan vielä vallinneesta näkemyksestä, että yliopiston idea on akateeminen vapaus ja sille on ominaista kaikkipuolinen arvostelun vapaus ja vapaus arvosteluun.

ja yhteiskuntaan… Kaikkein merkittävin asia, jonka yliopisto-opinnoissani mielestäni opin, kohdistui itse yliopistoon tai ylipäätään järjenkäytön erityisiin ja yleisiin käytäntöihin. Kouluaikaiset raiskauspuheet unohtuivat mutta eivät osoittautuneet aivan palturiksi: Olennaista ei ole pelkästään ajattelun sisältö, vaan myös ajattelun käytäntö, praksis. Tältä kantilta katsottuna kriittinen ajattelu tai tutkimus ei voi lunastaa määrettään kriittinen, ellei kritiikki kohdistu itse¬kritiikin muodossa myös siihen se vaikuttavaan todellisuuteen, jossa ajattelu tosiasiallisesti realisoituu. Toisin sanoen ei riitä, että ajattelee ja kirjoittaa kriittisesti, vaan on myös ajateltava itsekriittisesti suhdettaan siihen todellisuuteen, jossa järkeään käyttää. Jos siis käyttää järkeään yliopistossa olisi arvioitava kriittisesti myös yliopistoa ja sen yhteiskunnallista asemaa ja luonnetta oman "kriittisen" järjenkäyttönsä tosiasiallisena puitteena.

Olenkin halunnut tutkia mm. Machiavellia, Marxia ja Gramscia sekä valistus¬filosofeja, kuten Humea ja Snellmania, myös siksi, että näiden kirjoituksissa ja intellektuaalisessa toiminnassa nousee esille kysymys kriittisen ajattelun yhteiskunnallisista ehdoista ja edellytyksistä, lähtökohdista ja vaikutuksista. Kysymys ei ole tieteen korkeuksista alaspäin suuntautuvan "popularisoimisen" tai "kansan¬valistuksen" kysymysten vaalimisesta, vaan itse filosofis-tieteellisen ajattelun hahmottamisesta sen yhteiskunnallisten positioiden ja positioitumisten perspektiiveissä.

Haaste on vaativa ja vaihtoehdot houkuttelevia, sillä voinhan lopun ikääni tutkia yliopistoinstituution palkollisena kapinallisten kynäilijöideni näkemyksiä mutta samalla ketterästi mukautua tämän instituution kulloinkin vaikutusvaltaisiin toimintalogiikoihin ja hallitseviin ajattelutapoihin. Ehkä minun jopa "kannattaa" valita opportunistinen strategia varmistaakseni tutkimustyöni jatkumisen edellytykset. Jos tämä edellyttää mukautumista sellaisiin yliopistossa ja muualla yhteiskunnassa dominoiviin ajattelu- ja toimintatapoihin, jotka ovat ristiriidassa tutkimuskohteitteni tarjoamien oppien kanssa, niin tässä "realipoliittisessa" logiikassa minun "kannattaa" hyväksyä tämä ristiriita varmistaakseni tutkimustyöni edellytykset.
Nykyään minun siis "kannattaa" tempautua mukaan neoliberaaliin manage¬ristiseen toimintakulttuuriin sekä jopa ennakoiden vastata ministeriöiden ja muiden hallitustahojen oletettuihin tuleviin vaatimuksiin voidakseni pitää elossa aivan toisenlaisia ja toisella tavalla arvostamiani tutkimushankkeitani. Uusliberaalissakin yliopistossa voi toki saavuttaa menestystä tutkimalla esimerkiksi humblodtilaista sivistysyliopistoa tai kriittistä teoriaa, varsinkin jos muistaa, että nopeat syövät hitaat, eikä vastarinta – esimerkiksi sivistysyliopiston perääminen – ole kuin omaan nilkkaan käyvää "muutosvastarintaa" tai aikansa elänyttä romantiikkaa. Tätä opportunistin logiikkaa noudattaessani minun ei siis "kannata" ryhtyä elämään niin kuin opetan eli kohdistaa kapinallisten kynieni opetuksia siihen todellisuuteen, jossa näitä oppeja yritän tutkia. On siis parempi elää sanojen ja tekojen ristiriidassa saadakseen edes elää – tai sitten on syytä muuttaa "sanoja" saattaakseen ne sopusointuun ja sovitukseen tekojensa kanssa. Tämä ei ole moralistinen argumentti, vaan tarkoitettu realistiseksi kuvaukseksi siitä, mitä tapahtuu todella.
Mainittujen klassikoiden tutkijalle tällainen kaksoiselämä on kuitenkin erityisen raskasta juuri siksi, että nämä kaikesta huolimatta painostavat kysymään oman tutkimus¬työnsä suhdetta omaan elämäänsä ja oman yhteiskunnallistumisensa prosesseihin – lyhyesti sanoen puhe on integriteetistä tai sen puutteesta. Joka tapauksessa mieltä piinaavat oman tutkimustyön ja yhteiskunnallisten käytäntöjen välisiä suhteita koskevat kriittisyyden ja itsekriittisyyden (sic!) vaateliaat kysymykset: kenelle kirjoitan, mitä kirjoituksillani tavoittelen, kenen kanssa toimissani solidarisoidun ja miksi sen teen, millaisia vaikutuksia haluan työlläni olevan ja millaisiin jokapäiväisen elämän ajattelu- ja toimintatapoihin tekoni kiinnittyvät tai mille ne kääntävät selkänsä?

Edellä mainitsemistani hahmoista Antonio Gramsci on ollut minulle erityisen tärkeä kirjoittaja siksi, että hän on avannut Vankilavihkoissaan ymmärrystä machiavellilaisittain sanottuna "asioissa vaikuttavan totuuden" kysymyksille, esimerkiksi näin:
"Uuden kulttuurin luominen ei merkitse pelkästään erillisten, 'omaperäisten' löytöjen tekemistä, vaan myös ja erityisesti jo saavutettujen totuuksien kriittistä levittämistä. Paljastetut totuudet on niin sanotusti 'yhteiskunnallistettava', ja siten tehtävä niistä elävän toiminnan perusta, koordinoiva tekijä, intellektuaalisen ja moraalisen järjestyksen aines. Se että ihmisjoukko saadaan ajattelemaan nykyistä todellisuutta johdon¬mukaisesti ja yhtenäisesti on paljon tärkeämpi ja 'omaperäisempi' 'filosofinen' teko kuin jonkin filosofisen 'neron' tekemä löytö, joka jää pienten intellektuellipiirien omaisuudeksi." (VV1, 37.)

Edellistä ei pitäisi nihiloida väittämällä, että johdonmukaisuus ja yhtenäisyys eivät voisi olla mahdollisia nykyisessä post- tai myöhäismoderniksi sanotussa yhteis¬kunnassa. Eikö päinvastoin juuri siinä arkiajattelumme, senso comune, ole massiivisten "yhteiskunnallistavien" yhtenäistävien vaikutusten kohteena? Ei kai kukaan myöskään usko siihen, ettei moisilla efekteillä olisi kaikessa massiivisuudessaan yhteyttä 2000-luvun alun lokaaleista globaaleihin voima- ja valtasuhteisiin, joissa "yhtenäisyys" on kaikkea muuta kuin aikansa elänyt periaate? Sitä eivät vain välttämättä vaali tutkijat, vaan globaalin talouden markkinamiehet ja -naiset tai hegemoniaa tavoittelevia valtablokkeja rakentelevat hallitusvallat. Kulttuurintutkija opettaa – tai ainakin hänen pitäisi opettaa! – että kyse on hegemonisista kamppailuista, hallitsevista tai alisteisista taloudellisista, poliittisista ja kulttuurisista voimista – ja kaiketi myös siitä, minkälaisia positioita "korkein järjen käyttö" (joksi kai voimme yliopisto-opetusta ja -tutkimusta voidaan edelleen luonnehtia) – omaksuu näillä arkiajattelun ja -elämän herruudesta käytävien taistelujen kentillä.

Jos yhteiskuntakriittinen tutkimus omaksuu kritiikittömästi tai olosuhteiden pakkoon vedoten kulloinkin tarjolla olevan toiminnallisen puitteen ja logiikan, kehittyy tällainen tutkimus varmastikin eri suuntaan kuin sellainen tutkimus, joka suuntaa kritiikkinsä myös omiin tuotannollisiin ehtoihinsa tai peräti asettuu niitä muuttamaan pyrkivän liikkeen kärjeksi. David Hume osuikin naulan kantaan todetessaan (skolastiikkaan ja kirkolliseen yliopistoon viitaten), että

"oppineisuus on suuresti kärsinyt siitä, että se on suljettu collegeihin ja kammioihin sekä eristetty maailmasta ja hyvästä seurasta. Tällä keinoin kaikki se, mitä kutsumme nimellä Belles Lettres, on muuttunut täysin barbaarikseksi, ja sen ovat ottaneet huolekseen miehet, joilla ei ole minkäänlaista makua elämää ja tapoja koskevissa kysymyksissä ja jotka ovat täysin vailla ajattelun ja ilmaisun vapautta ja kykyä, joiden oppiminen voi tapahtua vain kanssakäymisen tuloksena. Jopa itse filosofia joutui tuhoon tämän tutkimuksen apaattisen erakkometodin tähden ja muuttui yhtä houreelliseksi päätelmiltään kuin se oli käsittämätöntä tyyliltään ja esitystavaltaan. Ja totta tosiaan, mitäpä muuta voisikaan odottaa miehiltä, jotka eivät koskaan kysyneet yhdessäkään järkeilyistään neuvoa kokemukselta saati etsineet tätä kokemusta sieltä, mistä sitä yksin voi löytää, nimittäin arkielämästä ja yhteisestä kanssakäymisestä." (s. 4.)

Sitaatissa Hume ei kuitenkaan moralistisesti palauta barbarisoitumisen ongelmaa aikansa kammiotutkijoiden persoonallisiin piirteisiin, vaan viittaa esseessään siihen tilanteeseen, jossa yliopistot ja akatemiat koulivat jäsenensä kammiotutkijoiksi ja samalla suosivat sellaisia kandidaattejaan, jotka notkeimmin mukautuvat ajan barbarian vaatimuksiin. Oppineiden tasavallan ja seuralli¬suuden maailman välisen kanssakäyminen katkeamisesta eivät kuitenkaan kärsi vain jälkimmäisen maailman jäsenet (jotka "valistuksesta" osattomina juoruilevat Villen touhuista ja Nannan kihlatusta) vaan myös oppineet ja heidän oppinsa. Muuttuhan oppineiden ajattelunsa hourailuksi juuri siksi, että jokapäiväinen elämä tapoineen ja makuineen ei ole suuntaamassa, haastamassa ja ravitsemassa ajattelua.

Hume teki oman ratkaisunsa: ei yliopistoon vaan kirjoittamaan esseitä yli erityneiden maailmojen rajojen. Samansuuntainen oli myös J.V. Snellmanin ratkaisu: yliopistofilosofian sijasta kriittistä journalismia kaukaisessa Kuopiossa sanoja säästelemättä, argumenttien ilmaisuvoimaan ja vaikutukseen satsaten. Silkasta pakkoratkaisusta ei suinkaan ollut kysymys, sillä Snellman ei pitänyt aikansa yliopistoa toiveidensa täyttymyksenä, onnelana, jonka porteilla hänet oli torjuttu. Saimassa ja muissa lehtihankkeissaan hän peräsi ja menestyksellä edisti filosofian intellektuaalista ja moraalista vuorovaikutusta ”ihmisten suuren massan yhteisen omaisuuden”, terveen järjen [sunda förnuftet] kanssa, kuten hän valistuksen hengessä asian muotoili. Myös kriittisen järjenkäytön ainekset ja lähtökohdat olivat niissä historiallisissa olosuhteissa, joihin järjenkäytön tuli kritiikkinä kohdistua. Vailla tiedostettua, kriittisesti ja itsekriittisesti harkittua sekä itsetietoisesti organisoitua yhteyttä aikaansa filosofia ei voinut kehittyä ja ymmärtää ajan todellisia ongelmia. (Vrt. sivistysyliopisto haastamassa yhteiskuntaa vs. neoliberalistinen yliopisto "vastaamassa" yhteiskunnan asettamiin haasteisiin.) Marxiin viitaten voi kiteyttää, että "kasvattajan oli itsensä tultava kasvatetuksi", mikäli kumpikin mieli kehittyä.

Olen kiitollinen, että annatte tunnustusta myös siitä, mistä yliopiston nykyisissä viran- tai rahoituksenhauissa ei juuri tunnustausta heru: pyrkimyksestä osallistua myös muilla kuin tieteen foorumeilla toteutuvaan järjenkäyttöön. En kuitenkaan ole koskaan kokenut – enkä aiokaan kokea – tällaista pyrkimystä velvollisuudeksi, sillä onhan kysymys oman ajattelunsa kehittämisen mahdolli¬suudesta – kukapa ei sellaista haluaisi ilomielin käyttää hyväkseen!

Kiitos!

Kaksi itsenäisyyttä

2007-08-13T13:40:00.002+03:00

Mikko Lahtinen

KAKSI ITSENÄISYYTTÄ
Puhe Urjalan kunnan itsenäisyysjuhlassa 6.XII.2001

Arvoisa juhlaväki!

Kuten hyvin tiedätte, nyt on joulukuun kuudes päivä vuonna 2001, Suomen itsenäisyyspäivä. Kello on juuri lyönyt yksi. Tiedätte hyvin myös sijaintimme: Olemme Huhdin koululla, Urjalassa, Hämeessä, eteläisessä Suomessa, Euroopassa, maapallon pohjoisella puoliskolla, planeetta maassa, omassa aurinkokunnassamme, joka sijaitsee Linnunrata-nimisessä galaksissa jossakin maailmankaikkeudessa.

Varmasti tunnette myös itsenne, sukunne, menneisyytenne, elämäntilanteenne, ilonne ja surunne, heikkoutenne ja vahvuutenne. Te olette yksilöitä, me olemme yksilöitä; juuri nyt meitä yhdistää sama aika ja paikka. Jotkut teistä ovat liittyneet vahvoin säikein toinen toisiinne vuosikymmenien myötä, täällä Urjalassa tai jossakin muualla. Te tunnette toinen toisenne, teillä voi olla yhdessä jaettuja kokemuksia jo ajalta ennen sotia, sodista, rauhanteon jälkeisestä elämästä, avioliiton vuosikymmeniltä, pitkän naapuruuden pohjalta, ystävyyden vuosilta, täällä Suomessa ja Urjalassa.

Minun siteeni teihin on vielä hyvin ohut ja hento, itseasiassa näitä säikeitä vasta kehrätään. Olenko teille täysin vieras, muukalainen, yksi dosentti Tampereen yliopistosta, tämän vuoden itsenäisyysjuhlan puheen pitäjä?

Tätä tulee kysyä teiltä, arvoisa itsenäisyyspäivän juhlaväki, mutta vastaan itse. Te ette minua ihmisenä tunne, ette tiedä mistä minä tulen, kenen poikia olen, mistä sukuni ja perheeni on kotoisin, minkäsorttista väkeä meillä päin oikein ollaan. Ja sittenkin uskon olevani teistä ainakin useimmille perin tuttu mies, ihminen joka on helppo sijoittaa paikalleen: dosentti Lahtinen ei enää ole aivan nuori poika, mutta ei vielä kovin vanhakaan — olisiko päälle kolmenkymmenen, varmaankin 60-luvulla syntynyt. Teistä useat muistavat hyvin tuon vuosikymmenen, kun maaseutu alkoi todenteolla tyhjentyä, lähiöt nousivat, Kekkonen oli voimansa tunnossa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat liittolaisineen kävivät kylmää sotaa, eivätkä pitkätukkaiset ja risupartaiset nuoret radikaalit joidenkin mielestä kunnioittaneet vanhempiensa perintöä.

Minä synnyin syyskuussa 1966 Turussa, Heidegenin synnytyslaitoksella äidistäni, joka oli varttunut Oulussa ja isästäni, joka oli varttunut Turussa. Isäni isä, isoisäni Semmi Mikael Lahtinen sekä isäni äiti, Aune Iines Kinnunen olivat Tyrvään poikia ja tyttöjä. Isoäitini Tyrvään Nälkälänmäestä, isoisäni Marttilan kylästä. He muuttivat Turkuun 30-luvun alussa, leipuriksi ja ompelijaksi. Heidän lapsestaan, isästäni tuli sukunsa ensimmäisen polven ylioppilas, sittemmin opettaja, historian ja suomen kielen lehtori Vammalan yläasteelle, siis peruskouluun: 1960-luvun keksintö sekin.

Minä aloitin kouluni suoraan peruskoulusta, syksyllä 1973 Hopun yli satavuotiaassa kansakoulussa, jossa jo isoisäni oli saanut koulusivistyksensä. Hänestä tuli leipuri Turkuun, minusta sukuni ensimmäinen tohtori Tampereelle. Ikäeroa meillä oli 55 vuotta, mutta lapsuutemme maisemat taitavat olla yhteisestä koulusta ja kotimaisemisemiemme samankaltaisuudesta huolimatta etäällä toisistaan: Suomi vuonna 1911 oli kuin toisesta maailmasta kuin Suomi vuonna 1966. Silti isoisäni ja minä koimme toisemme hyvin läheisiksi; kun hänen aikansa koitti vuonna 1971, olin sentään ehtinyt varttua rinnan hänen kanssaan elämäni ensimmäisen puolivuosikymmenen. Hän ehti nähdä sen uuden Suomen alkuajan, jossa minä tulin varttumaan aikuiseksi, jossa me tässä salissa koolla olevat olemme eläneet yli 30 vuotta.

Minä tulin tänne Tyrvään Stormista, Sammaljoen ja Halkivahan kautta. Reitti oli perin tuttu Sammaljoelle saakka, eikä se siitä eteenpäinkään vieraalta tuntunut — olenhan sentään lukuisat kerrat autoillut ja pyöräillyt Halkivahan maastoissa ja vieraillut muuallakin Urjalassa, kuten koulupoikana pelaamassa jalkapalloa täkäläisiä pojnakloppeja vastaan — tervehdys teille, jos teitä salissa on! Tuokin Sammaljoen–Halkivahan-reitti yhdistää meitä, sittenkin miltei naapureita: Vammalan Sammaljoelta Urjalan Halkivahaan on vain muutama joutuisa kilometri.

Nyt kun olen esitellyt itseni ja kertonut, kenen poikia olen, en varmaankaan enää ole teille aivan yhtä vieras kuin muutama minuutti sitten. Ette te minusta vieläkään paljoa tiedä, mutta nyt voitte olla varmoja siitä, että dosentti Lahtinen on sittenkin samanlainen nuorehko mies kuin täkäläiset sukupolvensa edustajat. Heistä en henkilökohtaisesti tunne kuin kirjailija Marko Karin, mutta samat suomalaiset peruskoulut ja lukiot tai ammattikoulut hänkin on käynyt kuin muutkin 1960-luvulla syntyneet Urjalan kasvatit. Karauksesta tuli kirjailija, jostakin toisesta putkimies, sairaanhoitaja, ekonomi, pankinjohtaja; joku on työtön, toisella on liiaksikin työtä edessään, jonkun on ehtinyt viinakin jo viedä, eivätkä kaikki jaksaneet niin pitkään että olisivat juhlineet meidän muiden kanssa 35-vuotispäiviään. Jotkut teistä osallistuivat näihin juhliimme isovanhempina, jotkut puolestaan vanhempina tai pikkuveljinä ja -sisarina. Muistatte ehkä vielä lakkiaisemme tai muut valmistujaisemme 1980-luvun puolivälin tienoilla. Urjalan oppilaitoksissa alettiin tuolloin elää tietoteknisen murroksen aikaa, atk-tunteja oli jo valinnaisina, joku harva ymmärsi antaa valmistumislahjaksi Nokian osakkeita, Koivisto hallitsi ensimmäistä kauttaan, mutta Euroopan Unionin, tuon vanhan kunnon EEC:n jäsenyydestä ei vielä puhuttu — olivathan Neuvostoliitto, DDR ja muut nyt kaatuneet mahdit vielä voimissaan. Ainakin siltä vaikutti.

Lakkiaisistamme tuli viime keväänä kuluneeksi 16 vuotta. Siinä ajassa Suomi, Eurooppa ja koko maailma näyttävät muuttuneen rajusti ja pelottavaan suuntaan. Ensi tammikuussa meillä ei ole markkaakaan; suurempi osa Suomea on laman ja autioitumisen kurimuksessa; yhä vain stressatumpi väki painuu pääkaupunkiseudulle ja muutamaan ns. kasvukeskukseen; viime vuosikymmenen alun lamasta eivät kaikki ole vieläkään nousseet, joku ei nouse koskaan; pitkäaikaistyöttömyys on edelleenkin liian suuri vitsaus; kunnat ja seurakunnat ovat vaikeuksissa; kuntaliitoksista ja palveluiden vieläkin suuremmasta keskittämisestä puhutaan huolestuttavaan sävyyn; kansallinen ylpeydenaiheemme, hiihtourheilukin on syvässä kriisissä, eikä nykyisistä varusmiehistäkään ole tavallisten suksien päälle (– me 70-luvun peruskoululaiset osasimme sentään hiihtää…).
Mistä oikein on kysymys? Paikallinen elämämme on monen kohdalla uhattuna, mutta samalla pitäisi olla avoin ja luottavainen yhä laajempien muiden elämänympäristöjen suhteen: internet, viestintä ja massamedia; kansainvälinen ja monikulttuurinen Suomi; Euroopan Unionin ja globalisaatio. Kuitenkin me ole vain ihmisiä ja sellaisina sittenkin hyvin paikallisia olentoja. Meillä tulee olla koti ja pihamaa, perhettä ja ystäviä; juuret ja turvallisuudentunnetta; pysyvää työtä ja elämän jatkuvuutta. Näitä kaikkia isoisäni ja isoäitini löysivät Turusta, te olette löytäneet niitä täältä Urjalasta, ehkä joskus etsineet hyvinkin kaukaa, tai pelänneet kaiken katoavan jossakin vierailla mailla ja kaukaisilla rintamilla.

Isoisäni puhui itsellisyydestä, siitä ettei ollut yhdenkään isännän tai muun herran vallan alla. Tyrvääläiselle töllin pojalle itsellisyys oli tärkeä asia ja Turku paikka, jossa se hänen kohdallaan oli mahdollinen. Turku oli kuitenkin turvallinen paikka elää ja rakentaa oma talo ja sen kivijalkaan leipomo uuneineen. Silti muutto Turkuun, Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkiin, vaati rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ilman näitä ominaisuuksia — tai ilman tarkkaa taloudenpitoa — ei olisi myöskään noussut omaa taloa ja leipomoa sodanjälkeiselle Turun Nummenpakalle.

Itsenäisyys ja turvallisuus; itsenäisyys ja rohkeus! Nämä kaksi parivaljakkoa ovat olennaisia silloin kun puhumme itsellisyydestä ja itsenäisyydestä. Sanoisinkin, että sana itsenäisyys viittaa kahteen suuntaan, sisäänpäin ja ulospäin.
Sisäänpäin katsoen itsenäisyys on sitä, että saa elää turvallisesti, rauhassa, omilla ehdoillaan, ilman jatkuvaa ulkoa päin tulevaa uhkaa. Persoonamme, perheemme, kotimme, elämäntapamme, kotikuntamme, kotomaamme on oltava turvattu ja suojattu ulkomaailman uhkaavilta hyökkäyksiltä. Mikäli elämme ainaisen uhan alla, mikäli terveytemme, mielemme, läheisemme, työmme, kotikuntamme tai kotomaamme on alati uhattuna, niin silloin myös itsenäisyytemme on vakavassa vaarassa. Silloin meidän on suojauduttava, käytävä puolustustaisteluun itsemme, läheistemme ja maanmiestemme puolesta. Kuten hyvin tiedämme, itsenäisyyden puolesta on käyty vihollista vastaan uhkan torjumiseksi.

Mutta itsenäisyydellä on myös toinen suunta, ulospäin. Isovanhempani etsivät ja löysivät itsenäisyytensä edellytykset vieraalta maalta, tosin Turku toki kuului samaan maahan kuin Tyrvääkin. Paikka vain vaihtui Hämeen ja Satakunnan rajamaasta Varsinais-Suomeksi. Isoäitini vanhemmat olivat etsineet itsenäisyyteensä avaimia vielä paljon kauempaa, 1900-luvun alun Amerikasta, kotimaan maisemia muistuttaneelta Michiganin järvi- ja kaivosseudulta. Michiganin Negauneessa syntyi joulukuussa 1912 isoäitini. Siitä, että hänen pojanpoikansa puhuu teille tänään täällä Urjalassa saatte kiittää ensimmäistä maailmansotaa. Isoäitini vanhemmat nimittäin matkasivat jostakin syystä vuonna 1913 takaisin Suomeen, palatakseen pian takaisin uudelle mantereelle. Maailmansota tuli väliin ja paluu jäi haaveeksi. Isoäitini äiti, Hilma Kinnunen oli hyväsydäminen ja avarakatseinen ihminen, jonka puoliso kuoli raskaiden töiden taittamana 20-luvun vuosina.
Hilman motto kuului: "Maassa maan tavalla". Yhdysvallat olisi saanut hänestä oivallisen kansalaisen, rehellisen, uutteran ja hyväsydämisen naisen, jonka itsenäisyys ja itsellisyys oli ennen muuta avoimuutta erilaisuutta kohtaan ja toisaalta omaa kykyä sopetua erilaiseen elämään. Hilman, tuolloin jo neljän tytön ja yhden pojan leskiäiti, ymmärsi Tyrvään Nälkälänmäen pahatapaisimpiakin pojankoltiaisia ja viinaanmenevää naapurin väkeä. Vaikka sotia edeltäneet ja niiden jälkeisetkin sosiaaliset erot olivat räikeät, ei Hilma koskaan lausunut pahaa sanaa ahneimmastakaan raharikkaasta öykkäristä. Hilma oli niin itsenäinen, ettei hänen tarvinnut alentua sättimään toista oman itsenäisyytensä ja itsellisyytensä varjellakseen. Hän osasi ilmaista vakaan kantansa muulla tavalla.

Palatkaamme nykypäivään. Sanon suoraan, että monien meistä ja meidän kaikkien suomalaisten itsenäisyys on jälleen vakavasti uhattuna. Olisi perin naiivia väittää, että Euroopan Unioni tai talouden ja politiikan globalisaatio ei uhkaisi maamme itsenäisyyttä. Sinisilmäistä olisi myös vakuuttaa teille, Urjalan ihmiset, etteikö pienten kuntien ja muiden ihmisen mittaisten elämänpiirien itsenäisyys olisi vaarassa, tai etteikö yhä useamman kuntalaisen terveys, henkinen hyvinvointi, työ ja eläke olisi uhattuina; puhumattakaan ympäristön tai yhteiskuntarauhan edessä olevista suurista uhkista. Näitä vastaan emme voi olla liian hyvin varustautuneita. Puolustusta on lujitettava.

Puolustautuminen voi kuitenkin kääntyä itseään vastaan, vahvuus ruokkia heikkoutta. Ajatelkaamme maamme historiaa. Mikäli maamme vähäisempi väki, sellaiset kuin isovanhempani, olisivat kääntäneet selkänsä muulle maailmalle, jättäneet muuttamatta Turkuun tai ulkomaile, pelkästään vihanneet ja voimattomina parjanneet mahtavampiaan, ei sotien jälkeinen Suomi olisi ollut hyvinvoinnin ja sosiaalisen tasavertaisuuden mallimaa, jossa tavallisten ihmisten omasta työstä riitti paitsi hyvinvoinnin yhteiseen rakentamiseen, myös omaan kotiin. Hyvinvoivan Suomen rakentaminen vaati viisasta avoimuutta paitsi vähempiosaisilta, myös niiltä, joiden elämä vanhassa Suomessa oli ollut kovinkin hyvissä kantimissa. Hyvinvointia, koulutusta, sosiaali-, työttömyys- ja eläketurvaa ei olisi koskaan tullut, elleivät miltei kaikki yhteiskuntaryhmät olisi olleet valmiit työskentelemään niiden puolesta, ymmärtäneet katsoa nenäänsä pitemmälle. Näihin yhteishyvällisiin yhteishankkeisiin oli vain sellaisista, jotka uskalsivat kohdata erilaiset ihmiset, sellaisista jotka eivät nähneet vieraassa ja oudossa vain oman itsenäisyytensä pelottavaa uhkaa, vaan oman itsenäisyyden edellytyksen.

Maamme ja oman sukunikin menneisyyden kokemuksen pohjalta voin olla vakuuttunut siitä, että niin yksittäisen ihmisen kuin kunnan ja valtakunnankin itsenäisyys voi perustua myös kykyyn ja taitoon olla avoin toisenlaiselle, sellaisellekin, mikä tuntuu olevan itsenäisyytemme uhka. Voisi ehkä todeta, että hyökkäys on paras puolustus. Meidän on uskaltauduttava mennä vieraillekin maille, kaukaisiin kolkkiin, jotta voimme turvata oman, itsenäisen elämämme edellytykset. Yhä useampien kohdalla tämä edellyttää muuttoa ainakin kasvukeskuksiin, usein myös etäisille maille, Eurooppaan ja kauemmaksikin.
Mutta myös silloin on matkattava maailmalle, kun tahdomme jatkaa eloa omalla, vanhalla kotikonnullamme. Kylän miesten ja naisten on koottava voimansa, varustettava lähetystö matkaan, jotta heidänkin asiansa otetaan vallan keskuksissa huomioon. Nyt jos koskaan pääkaupunkiseudun ja kasvukeskusten ulkopuolella asuvien suomalaisten tulisi yhdistää voimansa, pyrittävä hanakasti ja peräänantamattomasti niihin saleihin ja kokouspöytiin, joissa meitä kaikkia koskevat päätökset tehdään. Väestön valtaosa asuu ja äänestää etelässä, äänivalta on siellä, mutta yllättävän monet ruuhka-Suomen ihmiset ovat muualta kotoisin ja siksi valmiita antamaan tukensa vanhojen kotiseutujensa ihmisten pyrkimyksille, vaikka he eivät enää tahtoisikaan palata synnyinsijoilleen. Näin on pakko uskoa!

Suomen nykyisten, yhä vuolaampina kasvukeskuksiin suuntautuvien väestövirtojen kääntäminen voi tulevaisuudessa onnistua, mutta ei ilman ulkomaanapua. Jonakin päivänä Urjalassa tai koti-Vammalassani saattaa asua tuhansia siirtolaisia muista maailman maista tulleita ihmisiä. Toivokaamme näin, sillä monenkirjavat ihmiset tietävät riemunkirjavaa elämää — ja ongelmia, rasismia ja muuta epäluuloisuutta, kulttuurishokkeja ja yhteentörmäyksiä. Tätäkin olisi naiivia mennä kiistämään, varsinkin jos maahanmuuttajien onni on itselle onnettomuus. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, mikäli siirtolaisten muuttoliike Urjalaan kertoo todellisesta painopisteen muutoksesta maamme ja Euroopan Unionin alue- ja elinkeinopolitiikassa. Muutoksesta, jonka myötä työpaikkoja ja muita elämän edellytyksiä luodaan muuallekin kuin ruuhkaseuduille. Työpaikkojen myötä syntyy uusia työpaikkoja ja niiden täyttämiseen eivät yksin suomalaiset riitä.
Urjalan, Vammalan tai aina Savukoskenkin uusi kansainvälinen kulttuuri voisikin kertoa uudesta hyvinvoinnin ajasta ja Suomesta, jossa minun ja meidän itsenäisyytemme ei olisi uhkaksi muille, eikä muiden itsenäisyys olisi oman itsenäisyytemme tuhoksi. Päinvastoin, yhteinen kotiseutu- ja maakuntatunne saisi aineksensa monikulttuurisesta hengestä, toki myös Nuutajärven lasinpuhaltajien kansainvälisen joukon vahvoista keuhkoista.

Suomi ei sittenkään ole niin suuri maa, etteikö yhteishyvällistä kehitystä enää voisi tapahtua. Kuten sanoin, niin tällaisen ulospäin, erilaiseen, toisenlaiseen luottavaisesti ja humaanisti suhtautuvan itsenäisyyden varaan rakentui sotien jälkeinen hyvinvoinnin ja yhteisvastuun Suomi. Miksei tälle samalle periaatteelle, ja nimenomaan sille, voisi rakentua myös tulevaisuuden moniarvoinen, monikulttuurinen, monimaakuntainen ja myös monikuntainen itsenäinen Suomi?
Toisen minulle tutun Urjalan pojan, nimittäin professori Antti Eskolan erään kirjan otsikko on Uhka, toivo ja vastarinta. Tärkeitä sanoja, joista voi sepittää vaikka seuraavaan virkkeen, johon nyt puheeni päätän:

Kun itsenäisyytemme on uhattuna,
on noustava vastarintaan,
mutta samalla toivottava,
että jälleen voisimme elää
rauhassa ja sopusoinnussa
muiden ja muunlaisten kanssa.

Kiitos, hyvää itsenäisyyspäivää!

© Mikko Lahtinen 2001

Filosofiaa Sairasvuoteella

2007-08-13T13:40:00.000+03:00

Eikö Helene Schjerfbeckin Toipilas (1888) olekin yksi toiveikkaimmista maalauksista taiteen historiassa! Pieni tyttölapsi, varmaankin nelivuotiaana kohtaamastaan onnettomuudesta toipuva taiteilija itse, katselee huolehtivasti mukiin asettamaansa, hiirenkorvalle puhjennutta koivunoksaa. Teoksen ranskankielinen nimi onkin Première verdure, "Kevään ensivehreys". Lapsi on jo noussut jalkeille, vaikkei pihan leikkeihin vielä olekaan menemistä. Kevään valo täyttää huoneen, valaisee pörröpäisen tytön kasvot ja kirjahyllyn nahkaselkäisiä niteitä. Korituolissa lukeminenkin jo maittaa, eikä selkää tukevasta tyynynliepeestäkään enää lehahda sairasvuoteen tuoksu.
Toipiluus on filosofisesti mitä antoisin aika, kunhan sen malttaa viettää rauhassa, eikä anna tulevien kiireiden valloittaa kuulasta mieltään. Käyttäkäämme influenssamme henkisen elämämme parhaaksi. Älkäämme antako levottoman arjen kevein perustein raskauttaa herkistynyttä mieltämme! Korkeassa kuumeessa, yskänpuuskien ja vuolaan nuhan kurimuksessa, ei kukaan jaksa lukea ja ajatella. Silloin pitää vain yrittää selvitä pahimman ylitse. Mutta kun kuume laskee ja jaksaa jo kannatella kirjaa käsissään, eikä lukeminen enää aiheuta päänsärkyä, on toipiluuden hienoimpien hetkien aika koittanut. Pyytäkäämme jota kuta tuomaan yöpöydällemme Platonin teokset tai Proustin Kadonneen ajan kaikki osat. Nyt niihin on kerrankin tilaisuus rauhassa perehtyä. Mikä onkaan eläytyä Proustin maailmoihin, kun itsekin makaa sängyssä kuin kirjailija konsanaan. Välillä voi nukahtaa ja unissaan tavoitella omia kadonneita aikojaan. Platonin kohdalla saattaa käydä niinkin, että unimaailmoissaan pääsee osalliseksi filosofien symposiumeista. Toipilas ja Sokrates kohtaavat! Sairaslomalla ja unityössä filosofi vasta voikin ahkeroida!
Toipilasaika on nimensä mukaisesti toipumista sairauden kurimuksesta. Tervehtymisen toivo lisääntyy päivä päivältä. Haaveet ulkoilmaan pääsemisestä alkavat olla totta. Pitkän sairauden jälkeen koko maailma näyttää toiselta, siihen voi suhtautua toiveikkaammin kuin ennen sairastumistaan. Sairaus on vienyt ruumiilta voimat mutta vahvistanut hengen! Enää pikku vaivat eivät lannista, eikä mieli tummu aivan vähäisistä vastoinkäymisistä. Sellaisia kohdatessaan kannattaakin palauttaa sairausajan muistot mieleensä. Vaalikaamme sairauden suomia kokemuksia myös terveyden ajan koitettua. Monet pitkän ja vakavan sairauden läpikäyneistä ystävistäni ovatkin seesteistä onnea huokuvia ihmisiä. Jopa nekin, jotka tietävät saaneensa vain lyhyen jatkoajan elämälleen. Silti hekin ovat toipuneet, nimittäin sairautensa aiheuttamasta ensijärkytyksestä. Toipuminen ei ole sama asia kuin tervehtyminen. Ensi mainittu voi myös tarkoittaa mielen tasapainon palaamista, vaikka ruumis olisikin lopullisen kriisinsä kourissa. Toivon ei tarvitse perustua rajattoman elämän lupaukseen. Onneksi! Eihän yksikään ihmisolento, kuolevainen, voi elää ikuisesti. Ehkäpä tietoisuus lähtöhetken läheisyydestä voi jopa rauhoittaa. Enää ei tarvitse arvella, kuinka pitkään kestää tai montako vuotta vielä on jäljellä. Päivät ovat luetut, mutta niitä on sentään vielä edessä.
Mitä terve ihminen voikaan sanoa "tuomionsa" kuulleelle ystävälleen? Aluksi ei juuri mitään. Enintään joitakin väkinäisiä lohdutuksen sanoja. Diagnoosin kuulemisen hetkellä ihminen on yksinäisempi kuin koskaan. Lohduttomuuteen ei kukaan voi tuoda pikaista lohtua. Parhainkaan ystävä ei voi muuta kuin pysytellä tuntumassa, hienovaraisesti viestiä olevansa aivan lähettyvillä. Silloin pitää vain odottaa, että sairas ystävä tekee aloitteen, että rauhallinen keskustelu ja lempeä kanssakäyminen voivat alkaa. Ensimmäisissä keskusteluissa ei ole sijaa juuri muulle kuin sairaudelle. Puhe kääntyy väkisinkin siihen. Hetkellinen nauru ja riemu muuttuvat nopeasti lohduttomaksi itkuksi, epätoivoiseksi peloksi tai katkeruudeksi musertavan sairauden edessä. Silloin myös katkeruus ja pidätellyt tunteet pääsevät valloilleen. Hyvä niin, kunhan ystävä ei ota koko ryöppyä kontolleen, saati ryhdy turhauttavaan kinasteluun ahdistuneen ja järkyttyneen ystävänsä kanssa.
Filosofinen dialogi perustuu tasavertaisuudelle, varsinkin silloin kun kyseessä on ystävien välinen keskustelu. Sairastunut toveri ei ole "potilas", eikä hänen kumppaninsa "hoitaja" ammatin puolesta. Tasavertaisuudessa piilee filosofisen vuorovaikutuksen voima. Kumpikin osapuoli voi ottaa yhdenvertaisena vastuun vuorovaikutuksen edistymisestä, vaikka toinen tovereista onkin vakavasti sairas. Hänen ei tarvitse asettua auttamisen "kohteeksi", vaan hän tarjoaa terveelle ystävälleen raskaan mutta antoisan inhimillisen kokemuksen. Eihän tämäkään ole "pätevä" ja "koulutettu" ammattilainen, vaan omaa ainutkertaista elämäänsä elävä, keskeneräinen ihminen. Kysymys ei olekaan hoitotyöstä, vaan kanssaelämisestä, jolla toki saattaa olla myös "terapeuttista" vaikutusta.
Vuorovaikutuksen "amatöörimäisyydessä" piilevät myös filosofisen vuorovaikutuksen rajoitteet. Mikäli kriisi on erittäin syvä tai tapaukseen sisältyy kohtuuttoman paljon tragiikkaa, ei pelkkä ystävän apu varmastikaan riitä. Silloin tarvitaan ulkopuolista ammattiauttajaa. Silti on syytä miettiä, milloin ystävä sittenkin riittää ja voi olla jopa enemmän ja parempaa kuin virallinen auttaminen. Ehkäpä yllättävän usein. Ja miksei myös päinvastoin? "Amatöörimäisesti" käyttäytyvä hoitoalan ammattilainen saattaa osoittautua erinomaiseksi hoitajaksi. Tällainen likeisyys hoidettaviin sisältää kuitenkin riskejä ja voi käydä työn paineessa liian raskaaksi.
Lopulta myös toivo saa sijaa sairaan sielussa ja alkaa tulla näkyviin vuorovaikutuksessa ystävän kanssa. Vaikka fyysinen tila heikkenisikin, sairaus ei enää ole ainoa puheenaihe. Suuret filosofiset kysymykset elämästä ja kuolemasta, toivosta ja toivottomuudesta tai hyvästä ja huonosta elämästä raottavat sairashuoneen ovea. Tunto oman kuoleman läheisyydestä tarjoaa lähtökohdan filosofiselle pohdiskelulle ihmiselämän yleisestä luonteesta. Sairas alkaa tuntea myötätuntoa aina koko ihmiskuntaa kohtaan. Miten ihmiset ennen ja muualla ovat kohdanneet kuoleman, nähneet siinä myös elämänsä luonnollisen loppuosan? Kuinka paljon hyvää elämässäni onkaan ollut, rakkaita omaisia ja ystäviä, muistorikkaita kokemuksia ja kohtaamisia. Kukapa ei jotakin elämässään katuisi. Kuoleman läheisyydessä ei kuitenkaan kannata tuhlata voimiaan katumuksen kyyneliin. Anteeksi voi toki pyytää ja antaa, tai sopia riidat vihamiestensä kanssa. Tällaiset hyvät teot voivat poistaa katkeruutta, mutta lohduton menneen murehtiminen vain lisää sitä. Varsinkaan sairauden syitä ei hyödytä vatvoa. Mitä se auttaa, jos jälkikäteen kiroaa huonoja elämäntapojaan tai huolimattomuuttaan ratkaisevalla hetkellä? Tehtyä ei saa tekemättömäksi, tapahtunutta ei voi taikoa olemattomiin. Suhtautumistapaansa voi sentään vaikuttaa. Voi jättää menneet taakseen ja yrittää elää lopun elämästään mahdollisimman hyvin. Tällainen muutos vaatii voimaa ja rohkeutta, joskus myös anteeksiantoa. Miksei ystävä, tai vihollinenkin, sitä kuolemaan valmistautuvalle sairaalle soisi? Rohkaisun ja kannustuksen sanat eivät tule koskaan liian myöhään!
Lapsen sairastuminen kuolemanvakavasti on vanhemmille vielä monin verroin kovempi paikka kuin tauti omalla kohdalla. Kuoleva lapsi tarvitsee suurinta hoivaa ja täydellisintä rakkautta. Hänen pelkonsa ei pidä saada uusia aineksia vanhempien masennuksesta ja ahdistuksesta. Heidän olisi pystyttävä omalla voimallaan rohkaisemaan pientä lähtijää suuren matkan edellä. Pieni lapsi kyllä tulee toimeen kuoleman kanssa, eiväthän hammaspeikotkaan ole häntä lannistaneet! Miksi lapsi tulisi saada ymmärtämään oma kuolemansa kuin aikuinen? Miksei lapsen annettaisi kuollakin kuin lapsi? Rauhallisesti, levollisesti, kuin jokailtaiseen uneen vaipuen. Vanhempien jäähyväiset olkoot kauniit ja kauneudessaan kirkkaat. Saakoon pieni kuolla kuin nukahtaisi turvalliseen uneen.
Vanhempien surutyö ei tule koskaan loppumaan. Mutta ei aikaakaan, kun myös lohdutus ja toivo voivat jo tuoda tervehdyksensä vanhempien elämään. Menetetty lapsi ei enää aiheuta vain syvää tyskaa ja suurta ahdistusta, vaan tarjoaa jo kauniin muiston vuosien kulkuun. Haudalle voi jo laskea kukkia polvien pettämättä, surun käymättä ylivoimaiseksi, epätoivon lannistamatta. Lapsi eli aikansa, mutta sen jälkeen hänen muistonsa kultaa vanhempien ja perheen elämän. Lapsen henki voi olla vahvasti läsnä, yhdistää perhettä, vaikka hän ei enää leikkikään keskuudessamme. Muistot eivät kuole, kun niitä vaalii kuin elävää rakkautta. Silloinkin kun kuolema erottaa ystävät tai läheiset toisistaan käsittämättömän nopeasti, syntyy muisto heitä yhdistämään. "Kohtalo eroittaa. Muistot yhdistää", on kirjottu vanhaan huoneentauluun.
Sairaus tulee sittenkin aina yllätyksenä, iskuna päin kasvoja, salakavalasti nurkan takaa hiipien tai ainakin odotettua aiemmin. Sairastumisen jälkeen ei elämä ole entisellään. Alussa, silloin kun voi vain arvailla oireiden alkuperää ja vakavuutta, ahdistus on suurimmillaan. Pian ei enää osaa tehdä eroa sen välillä, mikä johtuu sairaudesta, mikä pelosta ja epätietoisuudesta. Pyörii noidankehässä. Sydänvikainen saattaa jatkuvasti tarkkailla pulssiaan, hätääntyä pienestäkin muljahduksesta ja löytää itsensä sairasautosta paperipussiin hengittämässä. Arvatenkin sairauden aiheuttama voimakas stressitila vain pahentaa oireita ja vie minän yhä pahemmin omaan itsensä syövereihin. Onneksi suurin osa vaivoistamme on kuitenkin melko vaarattomia. Oireiden takana ei ole tappavaa tautia. Silloin inhottavinta on ahdistus, johon neuroottiseksi käynyt mieli jää pyörimään. Ahdistus valtaa sielun ja ruumiin heti heräämisen hetkellä, jos ylipäätään on synkiltä ajatuksiltaan unta illalla saanut. Ainakin uni on ollut kelvottoman katkonaista ja levotonta. Päivällä taas ei saa pelontunteiltaan mitään aikaiseksi. Työstäkään ei ole lääkkeeksi, kun siihen ei pääse käsiksi. Epätietoisuus tulevaisuudesta lamauttaa kuin rakastuneen, jonka suhde on jäänyt junnaamaan paikoillaan.
Mikäli ahdistus ei ole vielä täysin vienyt toimintakykyä, on filosofialla mahdollisuutensa. Sellainen metafysiikka, joka auttaa unohtamaan tuskan lähteet, joka kannustaa ajattelemaan suurimpia ja yleisimpiä olemassaolon kysymyksiä, voi tarjota lohtunsa masentuneelle tai masennuksen lamauttavimman vaiheen jo ohittaneelle. Hankkikaamme lukemiseksemme esimerkiksi Eino Kailan Syvähenkinen elämä. Nämä "keskustelut viimeisistä kysymyksistä" on päivätty sotakesänä 1943. Eubulos ja Aristofilos käyvät keskusteluaan Suomen ulkosaariston kallioluodolla: "Olemmehan tässä kuin kaksi Kreikan viisasta yksinäisellä luodolla, jonne ei maailman hälinä kuulu – vai olisivatko nuo huoahdukset, jotka korvani on silloin tällöin tavoittavinaan, kaikuja jostain sodan jymähdyksistä, hyvin kaukaa? Mutta koettakaamme se nyt unohtaa."
Unohtakaamme mekin hetkeksi ahdistuksemme syineen päivineen! Tällainen kevytmielisyys ei suinkaan ole alhaista itsepetosta, saati pelokkuutta ja petturuutta. Unohtaminen kertoo ihmishengen jalosta ja sinnikkäästä pyrkimyksestä nousta siivilleen, lentää korkeuksissa, hakeutua edes hetkeksi pois sotien jymähdyksistä ja muista maailman melskeistä. Filosofian ei aina tarvitse olla aikalais- tai itsekriittistä analyysia tapahtumien keskipisteessä. Aina ei pidä huudahtaa kuin Romeo rippi-isälleen menetettyään Julian:

"Hirteen filosofia!
Jos ei sun oppis Juliaa voi luoda,
kaupunkia siirtää, tuomiota pyörtää,
ei auta se, ei kelpaa; pois se puhe!"
Myös "naiiville" metafysiikalle, arkipäivän puitteisiin liian suurille ajatuksille, on oltava sijansa. Kuten sellaiselle, jonka suureen syliin väsynyt yksilö voi piiloutua: "Yksilöllinen loppumme on yhden ja yhteisen, ihmisen ja äärettömän Elämän kannalta yhtä merkityksetön asia kuin sääsken surinan loppu." Kailan Aristofiloksen lausahdus voi tarjota itsensä ja maailman ahdistamalle mitä lempeintä lääkettä. Ruumiin vaivat, sielun tuskat ja koko maapallon sairaudet ovat sittenkin mitätöntä surinaa ikuisessa ja äärettömässä Elämän kokonaisuudessa. Eteen avautuu taistelukenttä ja sillä viruva Sodan ja rauhan Rostov: [sitaatti]

Ahdistuneen ei tule kantaa huolta suurimpien metafyysisten ajatustensa "katteettomuudesta", "osoitteettomuudesta". Hän tietää kyllä, liiankin hyvin, ettei oma elämä tai ihmiskunnan elämä ole samantekevää, ettei Elämän ikuisuudesta ole oman elämän korvikkeeksi. Kailaa sota masensi ja taistelut piinasivat. Depressio hallitsi 50-vuotispäivilläkin. "Juhlatunnelma ei ottanut syttyäkseen, eikä päivän sankari peitellyt depressiivisiä mielialojaan", siteeraa Niiniluoto paikalla ollutta Ernst Nevanlinnaa. Juuri osallisena olemisen ja mukana elämisen syvä tunto tarjosikin lähtökohdan eräälle suomalaisen filosofian historian syvähenkisimmistä metafyysisistä teoksista. Tuokoon se voimaa elämäämme, älköön viekö siltä lopun rippeitäkin!
Toipumisen kunniaksi on aihetta juhlaan! Kutsukaamme mukaan kaikki ystävämme, jotka ovat olleet tukenamme sairauden vaiheissa. Kriisi on nyt voitettu, potilas on palannut takaisin "ihmisten ilmoille", jättänyt yksinäisyyden ajan taakseen. Mikä onkaan juhlaa järjestäessä, kun tervehtyneeseen alati virtaa uutta voimaa. Sairauden jälkeen moni onkin täynnä tarmoa ja energiaa. Sitä ei kannata haaskata pelkästään työhön, vaikka toki "rästiin" jääneet tehtävät vaativatkin huomiota osakseen. Valistunut työnantaja kuitenkin ymmärtää, ettei pitkän sairasloman viettänyttä työntekijää tule heti alkuun kuormittaa raskailla tehtävillä. Hänen on annettava pikku hiljaa uudelleen orientoitua työhönsä. Työnantajan ymmärtämättömyys johtaa karmeimpiin seurauksiin silloin kun sairauden syynä on ollut työuupumus. Siitä toipuvalle on pahinta myrkkyä tyly paluu samojen uuvuttavien tehtävien ääreen. Tilanne käy nopeasti entistäkin huonommaksi, varsinkin jos työntekijä joutuu urakoimaan myös sairauden aikana tekemättä jääneet työt. Ei aikaakaan kun hän on jälleen vajonnut masennuksen alhoon ja ahdistuksen syöveriin.
Valistunut työnantaja ei sorru näin tökeröön menettelyyn. Hän ymmärtää, että masennuksesta ja uupumuksesta toipunut, kriisinsä selvittänyt työntekijä voi olla todellinen tarmonpesä, kunhan hän saa kaikessa rauhassa virittäytyä työnsä taajuudelle. Jos työnantaja vielä oivaltaa keskustella työntekijänsä kanssa uupumuksen syistä ja näiden ehkäisemisestä vastaisuudessa, niin silloin vasta onkin luvassa mainiota tulosta. Työuupumuksen läpikäyneet ovat kuin "sotaveteraaneja", jotka välittävät uusille sukupolville kokemuksiaan sodan ja rauhan kysymyksistä. Kriisit läpikäynyt työntekijä voi opettaa kokemattomammille kollegoilleen olennaisia asioita niin uupumisesta kuin sen ehkäisemisestä ja voittamisestakin. Ihannetapauksessa työpaikan henki todella kohentuu, kun kokeneemmat ja kokemattomammat sotaratsut yhdessä ideoivat uusia työmenetelmiä, jotka voivat tuottaa tulosta polttamatta ketään loppuun. Kysymys on innostuksesta ja moraalista. Kuinka kukin voi kannustaa toistaan oivallisiin suorituksiin, miten syntyy työilmapiiri, joka ruokkii innostusta ja tämä siivittää työntekijöitä parhaimpiin suorituksiinsa? Kääntäen: mistä johtuukaan se, että työntekijän piiskaaminen yhä suurempiin ponnistuksiin ei tuotakaan toivottua tulosta, vaan johtaa sairaslomiin, väsähtäneeseen ja näköalattomaan puurtamiseen, näennäisen tehokkaaseen pakertamiseen?
Siis, saakoon toipunut työntekijä rauhassa juhlia tervehtymistään! Ehkäpä työnantajan kustantama rentouttava lomamatka sairasloman päälle voisi nyt olla paikallaan. Useinhan työnantajat nuukailevat henkilöstönsä lomailun ja muiden nautintojen kohdalla. Silloin kun kaikki lähtevät yhdessä "virkistäytymään", onkin perillä odottamassa jos jonkinlaista työnantajan järjestämään suoritetta. "Yhteishengen" kohottamisen nimissä pitää tehdä ryhmätöitä, istua aivoriihissä, osallistua "elämysseikkailuihin" tai "leikkimielisiin" kilpailuihin naapurifirman työntekijöitä vastaan. Teatteri- tai oopperailtakin käy työstä, jos sinne ei saa mennä omassa rauhassaan tai kahden kumppaninsa kanssa, vaan väliajalla ja esityksen jälkeen pitää solmia kontakteja ja viihdyttää asiakkaita. Aivan toista on se, kun työnantaja järjestää henkilökunnalle kausiliput konsertteihin, oopperaan, tai stadionille, eikä ollenkaan valvo, miten kukin "henkilökuntaetuaan" käyttää. Ooperan, teatterin tai ravintoloiden muun asiakaskunnankin kannalta olisi perin kohteliasta, jos salit eivät täyttyisi puoli pakolla paikalle raahatuista, pitkästyneistä "sponsorin" edustajista.
Hienoa olisi, jos työntekijät saisivat yksin tai yhdessätuumin laatia itse lomasuunnitelmansa, ja työnantajalle jäisi vain kupeen kaivamisen vaiva. Miltä tuntuisikaan maailmaa ristiin rastiin kiertävästä, perhettään laiminlyövästä myyntimiehestä, jos pomo kutsuisi pakeilleen ja ehdottaisi kunnon perhelomaa kaikkien noiden stressaavien kauppamatkojen vastapainoksi? Ota perheesi ja lähde vaikka Bahamasiin tai Roomaan pariksi viikoksi, me kyllä hoidamme kustannukset! Millainen välittämisen tuntu tällaisesta syntyisikään niin työntekijälle kuin hänen koko perheelleen!
Immanuel Kant kiteyttää valistusfilosofian periaatteen lauseeksi "käytä rohkeasti omaa järkeäsi!". Tähän vain harva pystyy, vaikka kaikilla on siihen lahjoja. Rohkea järjenkäyttö edellyttää täysikäisyyttä, mihin puolestaan ei riitä tietty määrä ikävuosia. Täysikäiseksi tuleminen vaatii vapautumista holhoojien vallasta:
"Säännöt ja kaavat, nämä ihmisen luonnonlahjojen järkevän käytön tai pikemminkin väärinkäytön mekaaniset työkalut, ovat ikuisen alaikäisyyden jalkarautoja. Ja jos joku yrittäisi irtautua niistä, hän pystyisi hyppäämään hyvin kapeankin ojan yli vain epävarmasti, koska ei ole tottunut sellaiseen vapaaseen liikkumiseen. Tämän vuoksi vain harvat ovat onnistuneet omaa henkeään muokkaamalla irrottautumaan alaikäisyydestä ja vielä kävelemäänkin varmasti." (s. 78)
Kantin kohdalla pitkä siteeraus on paikallaan, vaikka hänen sanansa kumpuavatkin yli 200 vuoden takaisesta todellisuudesta. Siinä alaikäisyys merkitsi alamaisuutta hierarkkisessa ja autoritaarisessa yhteiskunnassa. Oman aikamme alaikäisyys toteutuu arkipäiväisimmillään työpaikoilla. Silloin kun työntekijä tietoisesti tai alitajuisesti yrittää pähkäillä, mitä häneltä seuraavaksi odotetaan ja tullaan vaatimaan. Kun hän ei itse voi laatia sääntöjään ja kaavojaan, vaan joku muu on ne tehnyt hänen noudatettavakseen. Harva laiminlyö Kantin viisaita sanoja oman "yksityiselämänsä" kohdalla. Kotona, harrastuksissa, vapaa-aikana ihmiset yltävät usein täysi-ikäisyyteen. Eräs tuttavani, tehtaassa vuosikymmenien työn tehnyt sähkömies ihmetteli, että samat kaverit, jotka kotioloissaan osaavat tehdä vaikka mitä, muuttuvat tehdassalissa "tyhmiksi". Päättäväisistä ja monitaitoisista kansalaisista tulee yht'äkkiä epävarmoja ja passiivisia alamaisia. Tällainen muodonmuutos on kuulemma käynyt yhä yleisemmäksi, kun ammattimiesten perinteisten taitojen ja pitkän kokemuksen kunnioitus on romahtanut. Korkeat koulut käyneet nuoret "insinöörinklopit" suhtautuvat ylimielisesti pitkän linjan taitajiin. Ilmeisesti moiset "klopit" eivät katso oppivansa siitä pitkästä elämän- ja työkokemuksesta, joka vanhoilla tekijöillä on. Tällaiselle kokemustiedon ennen niin korkealle arvostetulle lajityypille ei kai ole käyttöä uudessa "it-maailmassa". Sitä paitsi, taitavathan ammattimiehen pienet lapsenlapsetkin it-tiedon hallinnan menetelmät paljon paremmin kuin avuttomat isovanhempansa. Seuraus on suuri paradoksi: nuoret "klopit" suhtautuvat vanhoihin tekijöihin kuin alaikäisiin lapsiin! Tässä alaikäistävä työkulttuuri todella materialisoituu.
Sairaus on kriisi, mutta jokainen kriisi ei ole huono asia. Sanakirja ilmoittaa perin lohdullisesti, että kriisi tarkoittaa käännettä tai murrosta - huonompaan tai parempaan. Epäilemättä kannattaakin suosia kriisin laajaa tulkintaa, eikä sitä tavallista, jossa kriisi kuin kriisi nähdään pahana häiriönä, elämän onnettomana käännekohtana. Jos kriisi voi merkitä myös käännettä parempaan, niin silloinhan sellaista tulisi jopa toivoa osuvaksi kohdalleen! Kukapa nyt sairastua haluaisi tai uupua työssään. Silti tällaisetkin kokemukset voivat osoittautua elämän onnekkaiksi käänteiksi. Machiavellin mukaan kukaan ei voi täysin määrätä kohtalostaan, toinen puoli siitä on Fortunan, sokean Onnettaren käsissä. Toiseen puoleen voimme kuitenkin vaikuttaa, mikäli emme turhanpäiten lankea fatalismiin, toivottomaan kohtalonuskoon. Sairaudet ja muut kriisit tulevat usein "kohtalon iskuina", mutta kriisiemme "hallinnassa" meillä on paljon vaikutusvaltaa. Juuri niin paljon, että voimme kääntää huonon kriisin hyväksi kriisiksi elämässämme. Silloin toipuminen voi alkaa, ja kevään ensivehreys puhkeaa koivunoksaan!

© Mikko Lahtinen (2001)

Filosofian lohdutuksesta

2007-08-13T13:28:00.000+03:00

Filosofian historian eräs vaikuttavimmista lohduttomuuden kuvauksista sisältyy myöhäisantiikissa eläneen roomalaisen Boethiuksen (480-524) teokseen Filosofian lohdutus. Ennen niin mahtavassa asemassa ollut Boethius viruu pavialaisessa vankityrmässä, kaukana kotoaan ja perheestään. Hän on menettänyt kaiken, kodin, ystävät, omaisuuden, viran, kotimaan, ja elämäkin on päättymässä kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanon myötä. Väärin perustein tuomitun Boethiuksen asema on vielä lohduttomampi kuin kuolemaan tuomitun Sokrateen. Saihan ateenalainen sentään valita maanpaon ja myrkkymaljan välillä. Roomalaisen kohtalo on kaksinverroin kauheampi: kuolema vieraalla maalla.
Voisiko tilanne enää tämän lohduttomammaksi käydä? Sokrates saattoi viimeisinä hetkinään tavata ystäviään, lausua heille jäähyväisensä, jotka nuori Platon sitten kirjasi talteen Sokrateen puolustuspuheeksi sekä dialogiin Kriton. Vanha ystävä, Kriton yritti turhaan taivutella Sokratesta lähtemään pakosalle. Pakoreitti oli järjestetty, eivätkä vastustajatkaan tulisi pakoa estämään. Pääsisiväthän he eroon nuorison turmelijasta, eikä kuolemakaan soisi filosofille marttyyrin sädekehää.
Boethiuksen tyrmässä vain runouden muusat ovat kuulemassa vangin lohdutonta vaikerrusta:

"Lauluja kerran ma tein. Kas kun oli nuorekas into!
Tahtiin mollin jo nyt kulkevat lauluni vain.
Kas! Sanat kirjaan laittaa raukat ne käskevät Muusat.
Aidot ne kyynelet on, poskia kastelevat." (s. 2)

Äkisti tapahtuu kummia. Boethius näkee kyynelten sumentamilla silmillään, kun tyrmään ilmestyy kaikkien hyveiden äiti, sammumatonta loistoa säteilevä Rouva Filosofia! Runouden muusat saavat silloin kyytiä:
"Te senkin seireenit, painukaa matkoihinne, te ihanaiset miehennielijät! Luovuttakaa Boethius minun omien Muusieni parantavaan hoitoon!" (s.3)

Tästä alkaa todellinen filosofinen "terapia", jonka myötä Onnettaren, rouva Fortunan, hylkäämän kyyneleet kuivuvat ja silmät avautuvat näkemään kaiken sen hyvän, josta ankarinkaan kohtalon isku ei ole voinut miestä erottaa. Hän ei olekaan menettänyt kaikkea. Se mitä on tapahtunut, on sittenkin toisarvoista verrattuna siihen, mitä vielä on jäljellä. Jean-Paul Sartrea mukaillen vanki on vapaa vankilassakin! Todellinen vankila on ollut Boethius itse. Hän oli yksinäisyyteensä ja lohduttomuutensa loukussa ennen kuin Rouva Filosofia vapautti hänet ajattelemaan maailmankaikkeuden ikuisia totuuksia. Miten vähän painavatkaan menetetyt arvot ja asemat, kun toisessa vaakakupissa ovat hyveet ja metafysiikka. Kuinka paljon iloa ovatkaan perhe, tarmokkaat jälkeläiset ja oivallinen puoliso Boethiukselle ehtineet suoda, vaikkei kotiin enää olekaan paluuta!
Vangin vapaudella hehkuttanutta nuorta Sartrea on arvosteltu ankarasti naiiviudesta, eikä Boethiuksen lohdun filosofiakaan ole jäänyt kritiikistä osattomaksi. Ei kai sentään ole yhdentekevää, millaisen kohtalon koemme, virummeko vankisellin yksinäisyydessä vai nautimmeko elämästämme läheistemme ja ystäviemme keskellä? Ei sekään vielä paljoa lohduta, jos uskoo, että kohtalon iskuilla on jokin jumalallinen tarkoitus, kuten Danten Jumalainen näytelmä sanoo:

Hän, jonka viisaus yli kaiken käypi,
loi taivaat, johtajat myös jokaisehen,
niin että kaikki kaikkialle loistaa

ja valo virtaa tasaisesti. Samoin
asetti loistolle myös maisen elon
hän yhteisvartiattaren ja johdon,
tää että siirtäis aina aarteet turhat
kansasta kansaan, maasta maahan,
ilman inehmon ymmärryksen yltämättä.
(Dante, Helvetti, seitsemäs laulu)

Loputon on niiden ihmispolojen joukko, jotka kova kohtalo on tuominnut tyrmään, maanpakoon, kuolemaan, yksinäisyyteen, helvettiin. Ihminen on tehnyt kaltaisilleen toinen toistaan raaempia vääryksiä, eikä oikeus ole suinkaan aina voittanut. Armottomimmista armottomin voi olla kohtalon koura, kun se riuhtaisee ihmisen irti kaikesta hyvästä ja rakastettavasta. Mitä kaiken kurjuuden keskellä lohduttaa tieto jostakin suuremmasta ja paremmasta kuin katala maallinen elo? Kristittyjä tieto tuonpuoleisessa odottavasta paratiisista kuitenkin lohdutti, ja on huomattava, että Boethius olikin yksi ensimmäisistä kristinuskoisista filosofeista. Hänen Rouva Filosofiansa ei silti lohduta kuolemaantuomittua paratiisikuvitelmilla, eikä ylimielisesti kiistä kaiken maallisen onnentavoittelun arvoa. Filosofian lohdutuksen sävy on toisenlainen, vivaihteikkaampi kuin kolkkojen saarnamiesten kyynisissä "kaiken turhuuden" tuomioissa. Teoksen asetelma on terapeuttinen: kuolemaantuomittu löytää toivoa viimeisinä hetkinään. Parempiko olisi kohdata kuolemansa murheen murtamana?
Rouva filosofia ei kiellä kurjuuden kurjuutta, eikä sittenkään vähättele Boethiuksen menetyksiä. Ne ovat todellisia,vakavia, peruuttamattomia, mutta kuolemaan tuomitun tilanne ei sittenkään ole täysin vailla toivoa. Vaikka kärsimysten määrä saattaa olla valtava, niin hämmästyttäviin mittoihin voi kasvaa myös ihmisen mahti hänen kohdatessa pahimmatkin vastoinkäymiset oman arvokkuutensa säilyttäen. Rouva filosofia puhuu Platonin äänellä:
"Ihmiset eivät nimittäin osaa nostaa pimeyteen tottuneita silmiään totuuden valoloistoa kohden. He ovat kuin lintuja, joiden silmät yö saa näkemään, kun taas päivä tekee ne sokeiksi. Ihmiset eivät tarkastele olevaisen perimmäistä järjestystä vaan omia kärsimyksiään. Siksi he luulevat, että vapaus tehdä rikoksia ja säästyä rangaistukselta on heille suuri voitto." (s. 90-91)

"Kaiken kannan mukanani", kertoo Cicero filosofi Simonideen todenneen maanpaon hetkellä. Vaikka maallista omaisuutta ei ollut taakaksi saakka, kaikki todella kallisarvoinen oli matkassa mukana: hyveet, taidot, sivistys, kyky käyttää omaa järkeään. Roistot ja väärämieliset saattoivat ottaa omaisuuden mutta hyveen ja viisauden viejiksi heistä ei ollut. Päinvastoin! Mitä karkeampia vääryyksiä he tekivät, sitä köyhemmäksi ja katalammaksi heidän oma henkensä kävi.
Menneet filosofipolvet voivat tarjota lohdullisen seuransa aikalaisten hylkäämälle. Boethius kärsi yksinäisyydestään, kunnes Rouva Filosofia tuli hänen kumppanikseen. Boethius maksoi kiitollisuudenvelkaansa rouva Filosofialle kirjoittamalla Filosofian lohdutuksensa tulevien aikojen piinatuille. Lohtua ei suo ajatus kostosta tai katkera itsesääli. Boethiuksen filosofiassa nämä uuvuttavat tuntemukset jäävät taakse. Niiden paikan ottaa helpottava ja rohkaiseva oivallus siitä, kuinka paljon elämän rikkaus onkaan omasta itsestä kiinni. "Todellinen onnemme lähde on sisällämme, eikä kukaan voi tehdä onnettomaksi sitä, joka todella haluaa olla onnellinen", kirjoittaa Jean-Jacques Rousseau (YKM, e. 13). Hän tiesi mistä puhui, sillä niin maallisen kuin taivaallisen vallankin edustajat vainosivat tätä itseoppinutta valistusfilosofia.
"Sisäisen onnen tavoittelu" kuulostaa tutulta ja typerältä. Tyrkyttäväthän muodikkaat "trimmausoppaat" kaikenkarvaisia neuvojaan siitä, miten menestyä ja nousta sankariksi. Neuvot eivät ole pyyteettömiä. Kannustusta annetaan, jotta ihminen antaisi kaikkensa jollekin työlle tai tehtävälle. Hyötynäkökohta hallitsee: Ole tehokas työssäsi, näytä kaikille, kilpailijoillesi, kuinka tarmokas tyyppi olet! Arvosta itseäsi, niin tuotat "lisäarvoa" yrityksellesi!
Boethiuksen tai Rousseaun tarjoaman lohdutuksen lähtökohdat ovat toisaalla: vaikka olet kohittu, heikko, et menesty kilpailussa, etkä nauti muiden arvostusta, voit silti kunnioittaa itseäsi ja jalostaa parhaita inhimillisiä ominaisuuksiasi. Ne ovat riippumattomia ulkoisesta menestyksestä ja maineesta. Boethiuksen silmin nähtynä menestyneintäkään ihmistä ei tule pitää hyvänä, elleivät hänen tekonsa kerro hyveellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Eihän voi olla mestarikokkikaan, elleivät herkulliset ruoat tätä todista. Tieto oikeasta ei riitä, on toimittava hyvin ja kunniallisesti. Kokiksikaan ei tulla keittokirjoja lukemalla, vaan ruokaa valmistamalla. Mikäli hyveellisyys johtaa vaikeuksiin, pahimmassa tapauksessa kuolemaan, on tämäkin parempaa kuin ajautuminen väärämielisyyden poluille.
Kuinka moni voi sittenkään olla hyveellinen filosofi tässä maailmassa, jossa hallitsee hulluus, kysyi Erasmus Rotterdamilainen tuhat vuotta Boethiuksen jälkeen. Vaikka kaikki ylistävätkin viisautta, hulluus hallitsee, tyhmyys "rakentaa valtakuntia, pystyttää hallituksia, virkamiehistöjä, uskontoja, neuvoskuntia, oikeusistuimia, niin että tuntuu kuin koko inhimillinen elämä olisi eräänlaista tyhmyyden leikkiä", lataa Erasmus Tyhmyyden ylistyksessään ((1509) s. 56). Tämän ironisen mestariteoksensa hän omisti nuoremmalle ystävälleen, filosofi ja valtiomies Thomas Morelle. Hänenkin elämänsä tuli päättymään mestauslavalle. Utopian kirjoittaja ei ottanut todesta viisaan ystävänsä neuvoja, luuli menestyvänsä valtiollisissa asioissa. Kuningas nostikin Moren uskotukseen, kunnes uskonkiistat lopettivat ystävyyden. Fortunan pyörä kääntyi laskuun ja katolisuudestaan kiinni pitänyt More koki Boethiuksen kohtalon. Ehkä tämä utopisti kuoli kuitenkin onnellisena, sillä olihan hän pitänyt kiinni periaatteistaan.
Erasmuksen ja Moren aikalainen, firenzeläinen Niccolò Machiavelli, olisi varmaankin pitänyt Morea taitamattomana, mutta myös tuntenut syvää myötätuntoa tätä kohtaan. Olihan Machiavelli itsekin kokenut hallitsijain mielivallan. Firenzen tasavallan hajottua ja Medicien palattua valtaan joutui vielä nuori valtiosihteeri ensin kidutuspenkkiin ja sitten lähtemään synnyinkaupungistaan. Eksiilissä syntyi Ruhtinas (1513) ja sen seuraavat rivit: "joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin" (s. 87).
Monet ovat myös tuominneet moisen "kyynikon" kelvottomien roistojen sankkaan joukkoon. "Machiavellismin" pahamaineinen leima on lyöty myös itse Machiavelliin. Tämä on perin tekopyhää, mikäli Erasmuksen diagnoosiin hullujen hallitusvallasta on uskomista. Machiavellikin joutui vaikeuksiin, kuten Sokrates, Boethius, More ja Rousseau. Ja tämähän on vain pitkän listan alkua. [Pitempi lista luetteloksi loppuun!?]
Kaltosta maineesta huolimatta Machiavellinkaan ajattelussa ei ole sijaa katkeruudelle tai epätoivolle. Vaikka ihminen onkin perin kelvoton, ei viisas lannistu. Kataluutta voi ymmärtää ja sen myötä saada siitä yliote. Tämä käsitys yhdistää Machiavellin muuten niin toisenlaiseen Boethiukseen tai Platoniin. Kaikkien mukaan pahan maailman piinaama voi nousta surkeudestaan ja voittaa itsesäälinsä, kun oivaltaa, ettei pahuus ole ylivertaisuuden, vaan vajavaisuuden merkki. Rousseau kiittikin vainoojiaan siitä, että oli yksinäisyydessään ryhtynyt tutkimaan itseään ja sen myötä löytänyt "aarteita sisältäni"! (YKM, e. 13)
Ajatelkaamme oman aikamme ja yhteiskuntamme tyypillistä nöyryytyksen mekanismia. Eräänä päivänä saa kuulla olevansa tarpeeton "kustannustekijä" työpaikallaan. Tällaisessa tilanteessa vain harvalla on voimia nousta vastarintaan instituutiota vastaan. Epäoikeudenmukaisuus yhdistyneenä oman voimattomuuden tuntoon saattaa hyvinkin muodostaa lamaannuttavan, jopa kuolettavan myrkkyseoksen. Irtisanottu vetoaa turhaan niihin lukemattomiin päiviin, jotka on uhrannut työlleen. Lamaannuttaminen lieneekin moisen "tyrmäysiskun" ovela tarkoitus. Lyödään kerralla niin kovaa, ettei siitä tokene. Isossa instituutiossa iskut tulevat jostakin hämärästä, niiden antajaa ei näe, niiden suorastaan metafyysiseksi syyksi ilmoitetaan maailmantalouden epäsuotuisat suhdanteet. Kenenkään ei tarvitse ottaa vastuuta, sillä onhan koko yrityksen kohtalokin näiden onnen vaihteluiden armoilla.
Miten säilyttää oma arvokkuutensa ja moraalinsa moraalittomassa maailmassa? Mille perustaa itsekunnioituksensa, kun rahat ovat lopussa ja vouti jyskyttää ovea? Tuskinpa mikään filosofian harrastus voi heti kohentaa taloudellisesta tilannetta, jos nyt ei sitä heikennäkään. Siitä huolimatta kannattaa toistaa mielessään Simonideen mietelmää ja pyrkiä vapauttamaan ajatteluaan talouden maailman raskaista pakoista henkensä kehittämisen parhaaksi. Silloin saattaa havaita, ettei onnellisuus sittenkään ole kiinni vain aineellisesta toimeentulosta. Ehkäpä henkisen "toimeentulonsa" kehittäminen voi kuin ihmeen kaupalla luoda uusia edellytyksiä aineellisenkin elämän puitteiden restaurointityölle.
Viime vuosikymmenen lamavuodet tarjoavat paitsi kurjuuden kuvauksia, myös sankarillisia esimerkkejä ihmisistä, jotka käänsivät kovatkin kohtalon iskut oman elämänsä hyväksi. 1990-luku toikin filosofian harrastajapiireihin uteliaan joukon ihmisiä, jotka lama oli sysännyt entisiltä raiteiltaan. Menestymisen ja vaurastumisen arvomaailma sai tehdä tilaa intohimoiselle itsetutkistelulle ja aina koko ihmiskunnan hyvinvoinnin kysymyksille. Tällainen avautuminen lähti usein oivalluksesta, ettei työttömyys tai köyhtyminen ole "omaa syytä", eikä sitä tarvitse hävetä tai salailla.
Rouva filosofia tuli ja hääsi murhelaulujen muusat tiehensä, käänsi katsee loukatun omaan sisimpään ja avasi silmät maailman metafyysiselle järjestykselle. Näissä tarkasteluissa kehnous ja epätäydellisyys eivät ole parhaansa yrittäneen yksilön ominaisuuksia, vaan ne viittaavat taloudellisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien puutteisiin, kuten itsekkään hyötyajattelun ja räikeän oman edun tavoittelun hallitsevuuteen ihmisten ja kansakuntien välisissä suhteissa. Eiväthän länsimaisessa kulttuurissa vahvimpina toiminnan motiiveina ole päässeet vaikuttamaan yhteisvastuun ja hyväntahtoisuuden periaatteet, ja eihän lapsia ole kasvatettu ennen kaikkea hyveellisiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi. Opetussuunnitelmia hallitsevat henkilökohtaisen ja kansakunnan menestyksen päämäärät. Oikeudenmukaisuus, vastuuntunto ja hyveellisyys eivät ole muodostaneet uusien sukupolvien kasvatuksen keskeistä sisältöä. Jos eivät ole, niin lapsen ja nuoren inhimillisen jalostumisen on tapahduttava muualla. Työ- ja tavaramarkkinoillako? Vielä kehnommin kuin koulussa, sillä mikäpä muu näillä markkinoilla hallitsisi kuin ahneus ja voitonpyynti? Mistäpä muusta mainonnan räikeä todellisuus kertoisi kuin kilpailemisen ja omistamisen autuudesta. Jäljelle jää koti tai harrastukset.
Vaikka työttömyys onkin kodin uhka, voi perhe taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta suoda jäsenilleen hyveellisemmän elämänpiirin kuin perin vajavainen "ulkomaailma". Sen kaltoin kohtelemat voivat lisätä toinen toisensa, yksineläjä itse itsensä, ymmärrystä tuosta kelvottomasta todellisuudesta. Huono-osaisen ymmärrys hyväosaisten muka hallitsemasta maailmasta voi kehittyä paljon laajemmaksi ja syvällisemmäksi kuin mihin omia etujaan vaalivat hyväosaiset ikinä yltävät. Irtisanotun omakohtainen kokemus työttömyydestä antaa mitä oivallisimman lähtökohdan työttömyyden tai eriarvoisuuden kysymysten ymmärtämiselle. Lähtökohdan, josta yhteiskunnan etuoikeutettuun eliittiin kuuluva työvoimaministeri tai toimitusjohtaja voi vain haaveilla. Menestyjällä ei juuri ole aikaa katsella ympärilleen, ministeri on ylhäisen yksinäisyytensä vanki. Tiukassa kilvassa juostaan tulee juosta "omaa juoksua", eikä vilkuilla muiden menoa. Menestystä tavoitteleva joutuu käyttämään ajattelun varansa "strategisiin" analyyseihin siitä, miten taata oma asemansa kiihkeässä kilpajuoksussa.
Sivussa elävälle laitapuolinen asema voi avata näkökulman, josta katsoessaan todella voi nähdä tuon "hullunmyllyn" tosiasiallinen laadun. Juuri syrjässä elävät tai syrjään työnnetyt ovatkin filosofian historiassa usein yltäneet suuriin saavutuksiin. Harvemmin on "valtakultuurin" tyydytetty jäsen saanut suuria aikaan ajattelun alueella. Moni filosofi onkin kavahtunut hallitsijain myötämieltä tai suuria palkintoja. Sartre kieltäytyi Nobelista, Kant professuureista, ja Goethe pakeni Italiaan, kun ministerin tehtävät Weimarissa uhkasivat näivettää luomisvoiman. Marx piti ärhentelyllään huolen siitä, ettei kukaan voinut kiintyä häneen liikaa. Tietenkin hallitsijatkin ovat ymmärtäneet palkitsemisen hyödyllisyyden päälle. Hyväntekijän maine vain kasvaa siitä, kun syleilee hengiltä tai alistaa ylistämällä. Hovifilosofi on aina myös hovinarri.
Miten paljon radikaaleja filosofisia keskusteluja käydäänkään yhteiskunnan ja kulttuurin "vähäosaisten" keskuudessa! Kuinka vapaa vallaton onkaan ajatuksissaan! Miten usein rouva Filosofia onkaan vieraillut esimerkiksi erilaisten kansalaisyhdistysten kokoontumisissa! Tätä voi vain arvailla, sillä valtajulkisuus vaikenee laitamien elämästä. Valta-ajattelu hallitsee valtajulkisuutta, eikä toisin voisi ollakaan. Syvälliselle kulttuuri- ja yhteiskuntafilosofiselle kritiikille tai vaativalle eettiselle ja moraalifilosofiselle keskustelulle ei jää silloin tilaa kun taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen vallan haltijat valtaavat mainospaikat, palstatilan ja ohjelma-ajat. Samalla syntyy illuusio siitä, että järkevimmät ajatukset ja syvämietteisimmät analyysit syntyisivät näkyvimpien ja kuuluvimpien aivoissa. Että menestyneimpien yritysjohtajien, poliitikkojen, tieteilijöiden tai kirjailijoiden ajatukset olisivat parasta mitä maa päällänsä kantaa. Näin ei tietenkään ole, sillä valtakulttuurin ja valtajulkisuuden [SELVENNÄ] tosiasiallisen ihmiskäsityksen tai maailmankuvan mukaan menestys, oman edun tavoittelu, jatkuva kilpailu, raadolliset valtakamppailut, ulkoinen mahti ja kauneus, teknologinen kehittyneisyys ja vahvimman oikeus ovat luonnollisia ja keskeisiä ihmiselämän ominaisuuksia. Tätä ei toki todeta ääneen, vaan valtakulttuuri ikään kuin huokuu ja henkäilee raadollisia arvojaan.
Kulttuurin kaltoin kohtelemalle hallitsijoiden tekopyhyys on itsestäänselvyys. Sen paljastamiseksi ei tarvita seuraavaa pikatestiä: Tutkikaamme yhden päivän valtajulkisuudesta, kuinka paljon siinä käydään todellista keskustelua kulttuurin hallitsevista arvotuksista tai hyvän elämän edellyttymistä hyveistä vai missä määrin uutiset ja mainokset uusintavat moraalisesti kyseenalaista ajan henkeä?
Onneksi työttömyys tai muunlainen syrjään joutuminen ei välttämättä lamauta. Rousseau saattoi pitkillä, yksinäisillä kävelyretkillään kerrata elämänsä vaiheita: Tunnustukset ja Yksinäisen kulkijan mietteet näkivät päivänvalon. Tilanne voi myös rauhoittaa elämän ja tarjota mahdollisuuden tutustua niin menneiden aikojen suuriin filosofioihin kuin omana aikansa terävimpien ajattelijoiden tuotantoon. Spinozan Etiikkaa, Rousseaun Yhteiskuntasopimusta tai Marxin teoksia lukiessaan huomaa, ettei kiivastahtisen elinkeinoelämän, politiikan tai koulutusjärjestelmän hallitsevat ajatukset ole suinkaan aina syntyneet pitkällisen ja monipuolisen ajattelutyön tuloksena. Päinvastoin, ne kertovat siitä hulluudesta, jonka Erasmus väitti hallitsevan maailmaa. Missä välissä uutisvirrassa uiva toimittaja, maailmaa ristiin rastiin sukkuloiva yritysjohtaja, kilpailuvaltteja keksivä tuotepäällikkö, tutkimus- ja hallintobyrokratiaa pyörittävä professori tai päivänpoliittista peliään käyvä poliittinen johtaja ehtisivät todella ajatella tekojensa mieltä, saati elämän tarkoitusta? Miksi tulisi olettaa, että maailman melskeissä vilkkaimmin hyörivä ihmisjoukko todella voisi omistautua ajattelulle? Mieleen nousevat kirjallisuustieteen päätoimisen tuntiopettajan sanat opettajien kahvipöydässä. Hän valitti, ettei tutkimuksiltaan ehdi lukea kirjallisuutta!
Muinoin tuumattiinkin, että ajatteleminen vaatii aikaa, että viisaaksi tullaan ajan kanssa, että arvostelukyvyn kehittyminen on hidas prosessi, että itsensä sivistämisen eteen on tehtävä lujasti töitä, ja että mietiskely onnistuu parhaiten rauhallisessa ympäristössä. Tässä valossa katsottuna on paradoksaalista, että "kehittyneiden" yhteiskuntien "kehitys" perustuu niiden ideoille ja ajatuksille, joilla on kaikkein vähiten aikaa ajatella ja avartaa näkökulmiaan moraalifilosofisiin tai metafyysisiin kysymyksiin saakka. Se vähäinenkin ajattelu, johon aika riittää, tapahtuu kiihken toiminnan rytmin ehdoilla. Tällöin ajattelun "logiikka" vain heijastaa toiminnan logiikkaa. Toisenlainen ajattelu, toisinajattelu, vaatisi etäisyyttä, kriittistä välimatkaa ajattelun kohteeseen. Vasta silloin voisi nähdä itse sen mekanismin, joka rotterdamilaista "hullunmyllyä" pyörittää.
"Syrjäytyneillä" – kuten keskuksen ihmiset heitä nimittävät – onkin asemansa suoma etulyöntiasema ajatella toisin. Etäältä näkee kauemmaksi ja laveammalle. Machiavellin karkoituspaikasta näkyi koko Firenze; Marx tutki kapitalismia British Museumin hiljaisissa lukusaleissa; englantilainen Thomas Hobbes kirjoitti Leviathanin kanaalin toisella puolella, Ranskassa; Boethius pohti elämän ikuisia periaatteita vieraan maan vankityrmässä; Immanuel Kantin kritiikit mullistivat koko siihenastisen filosofian, vaikka filosofi ei poistunutkaan syrjäisestä Königsbergistä sitten nuoruuden päivien; Antonio Gramscin Vankilavihkojen omaperäiset analyysit syntyivät vankisellin eristyksessä; Frankfurtin koulukunnan natsismin analyysit syntyivät maanpaossa Yhdysvalloissa jne.
Harva toisinajattelija on kuitenkaan nauttinut tilanteestaan tai jaksanut riemuita intellektuaalisesta ja moraalisesta harrastuksestaan. Machiavelli koki itsensä aseettomaksi profeetaksi, vankilaolot veivät Gramscilta hengen, eikä Boethius ja Morekaan välttäneet tuomionsa seurauksia. Syvimmillä, radikaaleimmilla ajatuksilla onkin usein vähiten vaikutusvaltaa ajassaan. Rousseaukin kirjoitti tuleville sukupolville, sillä aikalaisiltaan hän ei ymmärrystä saanut. Äänessä, kuuluvilla, ovat ne, joiden pitäisi kuunnella, yksinäisyyteen tuomitaan ne, joilla olisi eniten sanottavaa. Tämä voi kuulostaa perin lohduttomalta, mutta olkoon siitä lohdutuksen sanoiksi sille, joka kohtalolta iskut vastaan otettuaan ei anna periksi, vaan päättää taistella oman itsekunnioituksensa ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

© Mikko Lahtinen (2001)

Moraalin epäilijät

2007-08-13T12:38:00.000+03:00

Machiavelli ja Marx –
moraalin epäilijät

I

Vaikutusvaltaisin moraalidiskurssi — siis se jonka moraalikoodeja luku- ja kirjoitustaidoton kansa oli parhaiten oppinut ymmärtämään ja jossa se oli osallisena — oli niin Machiavellin kuin Marxinkin aikana uskonnollinen moraalidiskurssi. Muodikasta sanaa 'diskurssi' ei kannata tässä yhteydessä pelästyä, sillä sen on tarkoitus vain viitata yhtä aikaa sekä moraalisiin opinkappaleisiin että niitä välittäviin instituutioihin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Täten uskonnollinen moraalidiskurssi tarkoittaa niitä Machiavellin ajan Italian tai Marxin aikaisten eurooppalaisten valtioiden inhimillisen kanssakäymisen käytäntöjä, joissa esimerkiksi taivasta ja helvettiä, syntiä ja synnistä vapautumista, hyveellisyyttä ja paheellisuutta, oikeudenmukaista ja epäoikeudenmukaista tai hyvää ja pahaa koskeva kommunikointi tapahtui.
Uskonnonharjoituksen välittämä ja värittämä kanssakäyminen oli järjestäytynyt hierarkkisesti: pyhä istuin, kardinaalit, piispat, papisto, luostarien munkit ja nunnat, harvat mahtavat ja suuren enemmistön oppimaton joukko (multitudo, molti: "monet") Machiavellin katolisessa Italiassa; Marxilla reformaation, uskonsotien, katolisuuden ja protestantismin välisten ja sisäisten taistelujen jälkeinen kapitalistinen Eurooppa. Marx perheineen asettui 1840-luvun loppupuolella maanpakolaisiksi Englantiin, so. maahan, jonka vallankumouksen vuosisadalla, 1600-luvulla yhteiskunnallisten voimasuhteiden uudelleenjärjestämistä koskevat kamppailut olivat olleet vahvasti myös uskonnollisista ja kirkollisista käytännöistä ja opinkappaleista käytyjä kamppailuja. Radikaali yhteiskuntakritiikki ja yhteiskunnallinen liike ilmeni radikaaliprotestanttisina, puritaanisina protesteina 1600-luvun Englannin yhteiskunnallisia mahteja vastaan. (Mannermaalta esimerkkinä voidaan mainita anabaptistiset protestiliikkeet 1500-luvun saksalaisissa talonpoikaiskapinoissa.) Toisaalta protestanttiset opit olivat tarjonneet hallitsijoille, kuten monarkki Henrik VIII:lle, tai sellaiseksi pyrkiville, kuten tasavaltalaiselle Oliver Cromwellille, oivallisia perusteluja oikeuttaa pyrkimyksiään suhteessa pyhään istuimeen tai vallassa olleisiin maallisiin mahteihin. [Huomautus: kun puhun "uskonnollisesta" ja tai "maallisesta" niin tarkoitus ei ole vetää jyrkkää rajaa niiden välille, vaan päinvastoin, nähdä ne yhdestä ja samasta yhteiskunnallisen todellisuuden hallinnasta käytävän "maailmallisen" kamppailun ulottuvuuksina. Näin ymmärrettynä "maailmallinen" sisältää paitsi "maallisen" myös "uskonnollisen".]
Kuten tiedämme, Machiavellin ja katolisuuden kotomaaperällä, Italiassa reformaatio ei koskaan onnistunut murtamaan katolisuuden vuosisataista valtaa. Pohjoisemmassa Euroopassa voittoisa uskonpuhdistus pakotti kuitenkin katolisen kirkon tekemään merkittäviä muutoksia uskonnollisiin strategioihinsa: Trenton kirkolliskokouksessa (1545-63) tehtyjen päätösten seuraamukset olivat hyvin merkittävät. Niissä oli kysymys katolisen puhdasoppisuuden periaatteiden vahvistamisesta. Ehkä tunnetuin seuraus oli inkvisitio ja jesuiittaveljeskunnan perustaminen Espanjassa. Niissä ei ollut kysymys vain julmasta kerettiläisten tai vääräuskoisten vainoamisesta puhtaasti "teologisin" perustein, vaan ennen muuta katolisen kirkon johtaman intellektuaalisen ja moraalisen uudistuksen läpiviemisestä. Olihan sekä protestantismi että katolinen kerettiläisyys osoittanut kumouksellisen vaarallisuutensa, joka ei ollut pohjimmiltaan teologis-teoreettista, vaan käytännöllistä, historialliset voimasuhteet kyseenalaistavaa radikalismia. Protestantismihan oli onnistunut saamaan puolelleen niin hallitsijoita ja muita mahtavia kuin opillisesta sivistyksestä ja valtakuntien varallisuudesta osattomaksi jääneitä kansanjoukkojakin, kuten esimerkiksi Ranskan hugenottisodat (1562-1598) osoittivat. Tämä ei perustunut vain protestanttisen teologian "kiehtovuuteen", vaan reformaation osallisuuteen poliittisten voimasuhteiden uudelleen organisoimisessa.
Tässä yhteydessä emme tietenkään voi tarkemmin paneutua Machiavellin ja Marxin väliin jäävien Eurooppalaisten vuosisatojen tapahtumiin ja uskonnon harjoittamisen hahmossa esiintyneiden moraalidiskurssien rooliin näiden kapitalismin syntyvuosisatojen mullistuksissa. Todettakoon lyhyesti, että näissäkään tapahtumissa uskonto ei ollut vain "uskontoa", vaan olennainen poliittinen tekijä, kun yhteiskunnalliset voimasuhteet järjestäytyivät uudestaan niin eliittien sisällä kuin niiden ja kansanjoukoista muodostuvan suuren enemmistönkin välillä. Olipa kysymys katolisista tai protestanttista valtioista, niin hallitsijoiden ja muiden mahtavien kasvavan huolen aiheeksi tuli "rahvas" tai "yhteinen kansa" — jonka työpanosta syntyvä kapitalismi tarvitsi. Vaikka kansa, "multitudo", ei ollutkaan ennen 1800-lukua poliittinen toimija (subjekti), niin siitä oli kuitenkin muodostunut uhkaava massa, pian jo teollisuuskapitalismin yhdenmukaistama proletariaatti, joka osoitti kiinnostusta ensin uskonnollista ja sitten myös sosialistista radikalismia kohtaan.
Uuden ajan kehityksen myötä kansanjoukot oli yhä vaikeampi saada hyväksymään ikiaikaisena pidetty osansa yhteiskunnan nöyränä joukkona, vailla oikeuksia olevana infantiilina massana, johon kuuluneet eivät itsekään olleet katsoneet kykenevänsä muuhun kuin raskaaseen ruumiilliseen työhön ja jälkeläisten tuottamiseen työvoiman tarpeen tyydyttämiseksi. Kaukonäköinen herra tai viisas hallitsija ei tietenkään vain heiluttanut ruoskaa kuin orjapiiskuri, vaan tarjosi myös lohtua ja toivoa kovan kohtalon omakseen saaneille alamaisille. Tässä ideologisessa toiminnassa niin katolisen kuin reformoidunkin uskonnon merkitys oli keskeinen. Tietenkin kirkko hoiti sielunpaimenen tehtäviään omasta tahdostaankin, eikä vain hallitsijoiden pakottamana, sillä kuuluivathan kirkolliset johtajat yhteiskuntahierarkian eliitteihin siinä missä maallisen vallan edustajatkin. Piispat ja papit olivat perinteisiä, eivät joukoista nousevia orgaanisia intellektuelleja toisin kuin 1600-luvun puritaanit saarnamiehet Englannissa (esim. Gerrard Winstanley) tai talonpoikaiskapinoiden uskonnolliset johtajat 1500-luvun Saksassa (esim. Thomas Münzer). Maallisen ja uskonnollisen eliitin välillä ei ollutkaan suurta eroa, kun myös kirkollisten eliittien jäsenet tulivat valtakunnan harvalukuisten mahtavien keskuudesta.
Näin ollen uskonnosta on ollut sekä protesti- ja kapinaliikkeiden oikeuttajaksi että sellaisten tukahduttajaksi ja ennaltaehkäisijäksi. Jokainen pappi onkin intellektuelli, so. hän on asemassa, josta voi yhtä lailla hillitä ja hallita seurakuntaa kuin myös kiihottaa ja yllyttää sitä kapinaan. Suomenkin historiassa kummastakin on esimerkkejä (esim. herännäisyys), vaikkakin täkäläinen papisto ja evankelis-luterilainen kirkko on ollut kiitettävän uskollinen maan valtiaille. Maan hallitsevat luokat ovat osanneet kasvattaa itselleen uskollisen papiston jälkeläisistään.

II

Kun Machiavelli tai Marx "epäili moraalia", niin "pääepäilty" oli juuri vaikutustavaltaisin moraalidiskurssi eli edellä kuvattu kirkon ja uskonnon ideologinen mahti. Heitä kiinnosti se, millaisia vaikutuksia moraalisilla opeilla ja opinkappaleilla tosiasiallisesti oli yhteiskunnassa. Miten hallitseva uskonnollinen moraalitietoisuus vaikutti kansanjoukkojen tapaa ymmärtää oma asemansa ja omat mahdollisuutensa? Millaisia seuraamuksia moraalilla oli eli miten se näkyi teoissa, toimissa ja suhtautumistavoissa? Esimerkiksi hillitsikö moraali kumouksellisia pyrkimyksiä vai kutsuiko se mukaan kapinaan ja vastarintaan?
Machiavelli ja Marx ymmärsivät hallitsevan moraalin eli uskonnon ideologiseksi mahdiksi, joka oli keskeinen yhteiskunnallisesta hegemoniasta käytävän taistelun osatekijä. Olipa moraalin vaikutus kantajaansa sitten radikalisoiva tai hillitsevä, kysymys oli aina yhteiskunnallisesta vaikutuksesta. Opimme jo heiltä, että "yksityisinkään" moraali ei ole puhtaasti "henkilökohtainen" tai "yksityinen" asia nykymaailmassakaan, koska käsitykset 'henkilökohtaisesta' ja 'yksityisestä' ovat kehittyneet tietyissä yliyksilöllisissä, mutta yksilöihin vaikuttavissa moraalidiskursseissa, joista nykymedioissa tai muissa ideologisissa käytännöissä ei ole puutetta. Moraalin alkuperä on yksilön ulkopuolella. Toisaalta tämän tiedostaminen edellyttää yksilöltä älyllisiä ponnisteluja, oman ideologisen subjektiuden tutkistelua. Myös henkilökohtaisuutta korostavilla moraalikäsityksillä — kuten yksilön "eettistä" vastuuta korostavilla opeilla — on yhteiskunnalliset lähtökohtansa ja seurauksensa. Moraali, jonka yksilö on omaksunut, ei ole vain toimintaohje tai -periaate, vaan todellisuutta jäsentävä "koordinaatisto", johon ihmisyksilö on sijoittunut suhteessa muihin ihmisiin. Moraali kertoo hänelle, mitä kuuluu moraalisen hyvän ja pahan, oikean ja väärän alueelle, moraalisen vastuullisuuden alaan, minkälaiset ongelmat taas jäävät sen ulkopuolelle, kuten "politiikaksi" nimitetylle alueelle.
Esimerkiksi kristityn "omatunto" ei suinkaan aina kolkuta, eikä tämä johdu vain hänen paatuneisuudestaan, vaan hänen moraalinsa rakenteesta. Kristityn omaatuntoa saattaa kovastikin soimata pienikin vilppi tai vähäinen näpistely, mutta suurten vääryyksien kohdalla se voi olla tyystin vaiti. Näpistelyn tuomitseminen kuuluu moraalin piiriin: "Älä varasta!", mutta tuhansia tai miljoonia uhreja vaativa sota tai mondiaaliin eriarvoisuuteen liittyvä taloudellis-poliittis-sotilaallinen väkivalta ei ole hänelle omantunnon kysymys. Henkilökohtaisista moraalivalinnoista riippumattomat suuret ongelmat voivat toki lukeutua kristityn yleisen laupeuden tai lähimmäisenrakkauden piiriin, mutta silloin toiminnan, kuten lähetystyön tai köyhien auttamisen, perusteluna on kristityn itselleen varaama positiivinen oikeus hyviin tekoihin, eikä omantunnon kolkutuksena ilmenevä tietoisuus omasta osallisuudesta globaalia riistoa ja eriarvoisuutta tuottavissa ja uusintavissa käytännöissä. Niistä kristitty voi vain kantaa huolta, mutta ei huonoa omaatuntoa, sillä onhan vastuu poliitikoilla ja muilla maallisilla johtajilla. Näin kristitty onnistuu sulkemaan poliittiset, taloudelliset tai sotilaalliset vääryydet moraalinsa ja sen määrittämän vastuullisuuden ulkopuolelle.

III

"Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki."

Edellisten rivien kirjoittaja ei ole Luther, vaan hänen maanmiehensä Marx. Kohtahan jatkuu sanoilla, joista kirjoittaja jo tunnistetaan:
"se [uskonto] on kansan oopiumia."

Asiayhteydestään irrotettuna vertaus saattaa kuulostaa tylyltä ja yksipuoliselta: uskonto on huume, jolla kansa itsensä huumaa. Siteeraamani passuksen alkuosa kuitenkin muuttaa loppuosan sävyn toiseksi: lohduttomissa olosuhteissa uskonto on ihmisen ainoa lohtu. Marx soi ymmärrystään uskonnollista lohtua janoaville lohduttomille ihmispoloille. Hän ei käynyt moralistisesti tuomitsemaan kovaa elämää eläviä ihmisiä. Arvostelu kohdistuukin uskontoon maailmallisen vallan välikappaleena tai ideologisesti vaikutusvaltaisena instituutiona ja käytäntönä. Marxin esittämä uskontokritiikki onkin osa hänen yhteiskuntakritiikkiään. Häntä eivät kiinnostaneet lohduttavat kuvitelmat tai niiden teologiset perustelut sinänsä tai moraaliopit ja niiden filosofiset perustelut sinänsä, vaan uskonnon ja moraalin tosiasiallinen rooli yhteiskunnassa. Miten tietty moraali tuli vaikutusvaltaiseksi, millaisia perusteluja sille esitettiin, ja kuka otti suurimman hyödyn vallitsevasta moraalidiskurssista.
Moraalifilosofeja tai teologeja tällaiset kysymykset eivät juuri kiinnostaneet. He keskittyivät pohtimaan moraalin tai uskonnon ikiaikaisia kysymyksiä ja samalla antoivat hiljaisen hyväksyntänsä kansaa lohduttaville tai hillitseville moraali-ideologioille. Marxin oma päämäärä oli päinvastaisessa suunnassa: osoittaa moraalin, uskonnon ja filosofian ideologiset sidokset "todelliseen elämisen prosessiin":
"Aivan päinvastoin kuin saksalaisessa filosofiassa, jossa laskeudutaan taivaasta maahan, me nousemme maasta taivaaseen, me emme ts. lähde siitä, mitä ihmiset puhuvat, luulevat, kuvittelevat, emmekä myöskään puhutuista, ajatelluista, luulluista, kuvitelluista ihmisistä tullaksemme sitä kautta fyysisiin ihmisiin — me lähdemme todella toimivista ihmisistä ja heidän todellisen elämisensä prosessista ja osoitamme myös tämän elämisprosessin ideologisten heijastumien ja kaikujen kehityksen. […] Moraali, uskonto, metafysiikka ja muut ideologian lajit kadottavat näin ollen näennäisen itsenäisyytensä."

Marx ei esittänyt ratkaisuksi uutta teologiaa tai uutta filosofiaa vanhojen tilalle tai antiteesiksi. Symmetria tai vastapainon asettaminen ei ollut hänen tavoitteensa. Uuden filosofian tai moraalifilosofian sijasta koko itsenäinen ja erillinen filosofia, kuten moraalifilosofia, oli kumottava jalustaltaan. Hyvää tai pahaa, oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista määrittelevien uusien filosofioiden ja teologioiden rakentamisen sijasta tuli ryhtyä tutkimaan inhimillisen kurjuuden tosiasiallisia syitä. Todellinen moraaliongelma osoitti niiden suuntaan. Kurjuudesta ja eriarvoisuudesta ei päästy eroon lohduttavia opinkappaleita kasaamalla, vaan vain ongelmien todellisiin syihin puuttumalla. Oli tehtävä kohdallinen diagnoosi ja tartuttava itse ongelmaan:

"Siitä missä spekulatiivinen ajattelu lakkaa, ja se lakkaa todellisen elämän parissa, alkaa siis todellinen, positiivinen tiede, ihmisen käytännöllisen toiminnan, heidän käytännöllisen kehitysprosessinsa esittäminen. Loppuvat korupuheet tietoisuudesta, todellisen tiedon on tultava niiden tilalle. Todellisuuden esittäminen riistää elinympäristön itsenäiseltä filosofialta."

Positiivinen tiede, johon Marx viittaa, tuli tarkoittamaan hänen kohdallaan tutkimusta, jonka kohteena oli kapitalistinen tuotantotapa ja sen historiallinen kehitys. Tämän hankkeen huipentuma oli Pääoma. Tämä teos ei ole "itsenäistä filosofiaa", vaan kriittistä ja perusteellista analyysia siitä historiallisesta kapitalismin todellisuudesta, jossa ihmiset toimivat niin työläisinä ja tuotantovälineiden omistajina kuin yliopisto-oppineina, pappeina ja filosofeinakin.
Todellinen vapautuminen vaati yhteiskunnassa vallitsevien tuotanto- ja luokkasuhteiden perinpohjaista mullistamista, mikä puolestaan edellytti pätevää teoriaa alistamisen ja riistämisen — siis vapauden rajoitteiden ja esteiden — olemassaolon ehdoista. Siksi mainitun "positiivisen tieteen" tuli omaksua vallankumouksellinen positio, ottaa paikkansa vallankumouksellisessa vapautusliikkeessä. Tämä paikka ei kuitenkaan ollut agitaattorin tai propagandistin paikka, vaan kriittisen tutkijan paikka. Uskonnosta tai moraalisaarnoista ei ollut kurjuuden kumoajaksi. Päinvastoin uskonto — jonka kaltaisena Marx piti myös teoreettisesti heikkotasoisia proletaarisia ideologioita, kuten anarkismia ja utopistisosialismia — tarjosi vain illusorisia ratkaisuja todellisiin ongelmiin. Hallitsijan näkökulmasta katsottuna juuri tässä uskonnon "heikkoudessa" piili sen mahti: Saihan se alistetut paremmin kestämään ja sietämään vääryyksiä ja hyväksymään alistetun asemansa. Uskonto toimi ideologisen vallan instrumenttina. Kamppailu uskontoa vastaan olikin pohjimmiltaan taistelua sitä lohdutonta maailmaa vastaan, jossa uskonto tuotti ja välitti lohduttavia kuvitelmia:
"Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä aromia uskonto on.
Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.
Uskonnon kumoaminen kansan illusorisena onnena on sen todellisen onnen vaatimusta. Vaatimus luopua tilaansa koskevista illuusioista on vaatimus luopua tilasta joka tarvitsee illuusioita. Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murhelaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.

Näin kuuluu kokonaisuudessaan tuo kuuluisa "oopiumi-passus". On siis tutkittava — ei teologiaa teologisesti tai filosofiaa filosofisesti — vaan sitä, millaisia todellisia seuraamuksia uskonnolla tai moraalilla on?

IV

Marxin uskonto- ja moraalikritiikistä, so. uskonnon ja moraalin poliittisesta ja yhteiskuntakriittisestä analyysista, antaa esimakua jo Machiavelli. Hän kirjoittaa aikansa uskonnosta näin:

"Miettiessäni mistä johtuu, että vanhalla ajalla kansat rakastivat enemmän vapautta kuin nyt, luulen sen johtuvan samasta syystä, joka nykyään tekee ihmiset voimattomiksi. Uskon syyn olevan meidän vanhan ajan kasvatuksesta eroavan kasvatuksemme, mikä eroavuus taas perustuu uskontomme erilaisuuteen. Sillä kun meidän uskontomme on osoittanut totuuden ja oikean tien, annetaan maailman kunnialle sen johdosta vähemmän arvoa. [...] Meidän uskontomme on julistanut autuaiksi enemmän nöyriä ja mietiskelyyn vaipuneita ihmisiä kuin toimivia. Se on asettanut kor¬keimmaksi hyväksi nöyryyden, luopumisen ja kaikkien inhimillisten asioiden halveksumisen. Tuo toinen asetti korkeimmalle mielen¬ylevyyden, ruumiillisen voiman ja kaiken muun, mikä on omiaan tekemään ihmisistä urhool¬lisia. Ja jos meidän uskontomme vaatii sinulta voimaa, tarkoittaa se sitä, että pystyt enemmän kärsimään kuin toimimaan voimakkaasti. Tämä elintapa näyttää tehneen maailman heikoksi ja saattaneen sen rikollisten saaliiksi, jotka turvallisina ovat voineet tehdä mitä tahtovat huoma¬tessaan, miten ihmisten suuri enemmistö päästäkseen paratiisiin pyrkii pikemmin sietämään loukkauksia kuin kostamaan ne."

Machiavelli tuo tässä esille yhteyden uskonnon ja tavallisten ihmisten (monet: molti, multitudine) rajoittuneen toimintakyvyn välillä. "Nykyajan uskonto" monien omaksumine paratiisikuvitelmineen ei rohkaissut toimintaan, vaan lupasi palkinnon nöyrälle ja syrjäänvetäytyvälle. Tämä sopi hyvin "rikollisille", joihin Machiavelli luki kuuluvaksi ne, jotka käyttivät monien nöyryyttä näitä vastaan, omaksi hyväkseen. Tällaisia eivät olleet vain maalliset hallitsijat, vaan myös katolisen kirkon vaikutusvaltaiset eliitit. "Nykyajan uskonnossa" oli kysymys yhdestä ja samasta uskonnosta, nöyryyteen kehottavasta ja paratiisinäyillä lohduttavasta katolilaisuudesta, mutta opin merkitys eri ryhmien kohdalla oli suorastaan vastakkainen: Eliiteille tuo yksinkertainen kansanteologia takasi erinomaiset toimintamahdollisuudet, kun se samalla leikkasi niitä monien kohdalla. Machiavellin silmin katsottuna katolisessa opissa ei ollut kysymys vain "abstraktista" teologiasta, vaan opista ja sitä välittävistä instituutioista ja käytännöistä, joilla oli erilaisista todellisia seurauksia eri ihmisryhmien kohdalla. Siksi Machiavelli ei tarkastellut uskonnollisia tai filosofisia opinkappaleita sellaisenaan, vaan hän arvioi uskontoa tai moraalia sen tosiasiallisten seuraamusten kannalta.
Tietenkin myös katoliset eliitit ymmärsivät uskonnollisen politiikan tai politiikan uskonnollisuuden päälle, mutta heidän etujensa mukaista oli kätkeä tämä ymmärrys puhtaan ja oikeaoppisen teologian kaapuun kuin tikari isä Hieronymuksen kaularistiin. Tämän harkitun ja laskelmoidun tekopyhyyden johdosta käykin ymmärrettäväksi, miksi juuri katoliset oppineet olivat ensimmäisinä tuomitsemassa Machiavellin näkemyksiä. Kysymys ei ollut vain moraalisesta paheksunnasta. Todellinen huoli johtui siitä, Machiavelli paljasti uskonnollisten ja muiden eliittien todellisen karvan ja rohkaisi muita, lukijoitaan, kuka vain on kuulolla, rohkeaa ja päättäväiseen toimintaan. Siis, yksinoikeus Machiavellia paljon vanhempiin "machiavellistisiin" keinoihin oli uhattuna ja tämän myötä poliittisen toiminnan yksinoikeudet. Hänhän esimerkiksi rohkeni väittää , että hänen ystävänsä Piero Soderini, Firenzen tasavallan ajan gonfalonieeri
"luuli voittavansa kateellisten vastustuksen ilman pahennusta, väkivaltaa ja levottomuuksia. Hän ei tiennyt, ettei aika odota, hyvyys ei riitä, onni vaihtelee ja pahuutta ei lepytetä millään lahjalla. Siten kumpikin heistä [Soderini ja Savonarola] joutui häviöön…"

Soderini epäonnistui pyrkimyksessään lujittaa Firenzeen oikeudenmukainen tasavalta, ja katolista eliittiä ja maallisia mahteja arvostelleen Savonarolan elämä päättyi roviolle vuonna 1498. Soderinin hyväntahtoisuudesta tai Savonarolan suorasanaisesta rehellisyydestä ei ollut "machiavellistisen" pahuuden kukistajaksi. Se peri maan — tai ainakin Firenzen. Machiavelli ei kuitenkaan tuominnut uskontoa sinänsä, se ei häntä kiinnostanut, vaan sellaisen uskonnonharjoituksen, joka edisti vääryyttä ja epäoikeudenmukaisia pyrkimyksiä — siis uskonnon käytännössä, vaikka se olisi tarjonnut teoriassaan miten "hyviä" moraalisia periaatteita tahansa. Mutta toisaalta kaikki "pahoina" pidetyt teot eivät olleetkaan "pahoja", vaan "välttämättömiä" tekoja:
"Sillä sen ihmisen, joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin. Niinpä tuleekin sen ruhtinaan, joka tahtoo pysyä vallassa, oppia menettelemään myös väärin ja toimimaan siinä suhteessa välttämättömyyden mukaan."

"Hyvät" teot puolestaan saattoivat osoittautua "pahoiksi" teoiksi, kun niiden seuraukset paljastuivat. Näinhän oli juuri Soderinin ja Savonarolan kohdalla: heidän hyvyydestään seurasi pahaa. "Vilpitön" oikeamielisyys johti samaan lopputulokseen kuin kirkollisen eliitin "vilpillinen" oikeamielisyys: Maailma jäi rikollisten saaliiksi. Toisin sanoen yksi ja sama kristillinen moraalidiskurssi edisti tässäkin tapauksessa toisten ja vesitti toisten pyrkimyksiä.
Machiavellin kohdalla on toisinaan esitetty, että hän ei edes puhunut moraalisesta hyvästä, vaan poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Olihan hänen aiheenaan ruhtinas tai tasavalta, eikä yksityinen ihminen ja hänen moraalinsa. Väite on ongelmallinen, sillä sen lähtökohtana on spontaani erottelu yksityiseksi ymmärretyn "moraalin" ja julkiseksi ymmärretyn "politiikan" välillä. Samoin siinä oletetaan, että kysymys on vain ruhtinaasta, eikä ylipäätään yhteiskunnallisesta muutosliikkeestä, jolla on vaikutuksia kenen tahansa ihmisen elämään. Jyrkkä eronteko "moraalin" ja "politiikan" välillä kuitenkin peittää näkyvistä Machiavellin ajattelutavan subversiivisen filosofisen merkityksen. Hän nimittäin ymmärsi "politiikan" ja "moraalin" yhden ja saman todellisuuden toisiinsa liittyviksi osatekijöiksi. Moraaliset kysymykset ovat myös poliittisia kysymyksiä, sillä hyvä ja paha realisoituvat vain ja ainoastaan jossakin yhteisöllisessä puitteessa, so. poliittisessa todellisuudessa. Mikäli suurin osa ihmisistä mieltää moraalinsa vain yksityisasiaksi, tällä on toki merkittäviä poliittisia seurauksia. Poliittinen todellisuus ja vain se voi ratkaista jonkin teon tai valinnan moraalisen laadun, sillä niin hyviksi kuin pahoiksikin nimitetyt teot ja valinnat ovat sitä vain suhteessa tosiasialliseen yhteisölliseen puitteeseensa. Ei ole olemassa mitään "korkeinta tuomioistuinta", jossa tekojen hyvyys tai pahuus punnitaan, tai filosofista menetelmää, jolla arvioida toimiemme moraalinen laatu tai edes sitä, mitä moraali on.
Sanottu ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö Machiavellilla olisi ollut omaa näkemystä siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Hänen vankkumattomana moraalisena ja poliittisena ihanteenaan oli yhdistynyt Italia, jossa tavalliset ihmiset saisivat tehdä työtään rauhassa ja turvassa harvojen mahtavien mielivallalta. Tämä tasavaltalaisesti värittynyt ihanne ei ollut hänelle kuitenkaan mikään staattinen utopia, transsendentti ihannetila, vaan päämäärä, joka saattoi toteutua vain urhoollisten ja taitavien (virtù) tekojen myötä. Tällaisten tekojen "hyvyyttä" vai "pahuutta" ei voinut määritellä abstraktisti tai johtaa joistakin moraalifilosofisista periaatteista. Moraalin ongelmat olivat ytimeltään poliittisen arvostelukyvyn ongelmia.
Machiavellin omalla kohdalla poliittinen arvostelukyky ei kuitenkaan tarkoittanut kylmää "reaalipoliittista" — "machiavellistista" — oman edun laskelmointia, vaan tekojen arvostelemista Italian yhdistymisen päämäärän mukaan, so. sen mukaan estivätkö vai edistivätkö teot tämän monien kannalta toivotun asiantilan toteuttamista. Tässä valossa katsottuna "pahaa" oli se, mikä oli omiaan jättämään maailman rikollisten saaliiksi, so. piti yllä harvainvaltaa. Arvostelukyvyssä olikin kysymys niiden keinojen valitsemisesta, jotka asetettuun päämäärään pääsemiseksi, avautuvien tilaisuuksien (occasione) hyödyntämiseksi oli välttämätöntä ottaa käyttöön. Machiavelli ei esitä siistiä luetteloa "hyvistä" ja "pahoista" teoista tai "oikeista" ja "vääristä" keinoista. Tällainen luettelo olisi mahdottomuus, sillä voihan teon "hyvyys" tai "pahuus" selvitä vain seurauksien paljastumisen myötä. Nämä ovat todellakin seurauksia eli ne todellistuvat vasta itse teon jälkeen. Siksi poliittisen arvostelukyvyn käyttöön liittyy ainainen epävarmuus. Kukaan ei voi koskaan olla täysin varma valintojensa moraalisesta ominaislaadusta tai ratkaisujensa muista seuraamuksista:
"Tästä riippuvat myös hyvän vaihtelut [la variazione del bene], sillä jos jollekulle, joka menettelee varovasti ja kärsivällisesti, aika ja olosuhteet ovat siinä määrin myötäisiä, että hänen hallituksensa on hyvä, on hänen onnensa taattu; mutta jos aika ja olosuhteet muuttuvat, joutuu hän perikatoon, koska hän ei muuta menettelytapaansa."

V

Toki voimme löytää Machiavellin tai Marxin opeista ongelmia ja ristiriitaisuuksia. Niistä huolimatta heidän teostensa lukija saattaa oivaltaa, että "puhdas", yleispätevä tai systemaattinen moraalifilosofia on illuusio. Todellisuudessa moraali on paljon poliittisempi ja raadollisempi ja sellaisena mutkallisempi asia kuin yleispäteviksi tarkoitettuihin systeemeihin mieltyneet filosofit yleensä osaavat kuvitella. Machiavellin ja Marxin filosofinen merkitys kiteytyykin heidän "kerettiläisessä" käsityksessään, itsenäisen filosofian taakseen jättävässä kannassaan, jonka mukaan moraalin ja uskonnon, kuten tiedon ja tieteenkin kohdalla on otettava huomioon se poliittisten voimasuhteiden kenttä, vaikuttava todellisuus, jossa hyvästä ja pahasta, todesta ja epätodesta puhutaan, kuten myös ne positiot, joista hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, oikeudenmukaista ja epäoikeudenmukaista tai totuutta ja valhetta koskevia arvioita esitetään. Machiavellin ja Marxin opetusten myötä itsenäistä filosofiaa, kuten moraalifilosofiaa, puhdasta moraalia, kuten uskontoa, on todellakin syytä epäillä.

Kirjallisuus
Machiavelli, Niccolò, Ruhtinas. Suom. O. A. Kallio. Karisto, Hämeenlinna 1918.
Machiavelli, Niccolò, Valtiollisia mietelmiä. Suom. Kaarlo af Heurlin. Wsoy, Helsinki-Porvoo, 1958.
Marx, Karl, Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Valitut teokset, osa 1. Kustannusliike Edistys, Moskova 1978 [kirj. 1834-44].
Marx, Karl, Saksalaisen ideologian I luku. Marx-Engels, Valitut teokset, osa 2. Kustannusliike Edistys, Moskova 1978 [kirj. 1845/46].

© Mikko Lahtinen (2002)