homovaahtoa

Protestanttista uskonnottomuutta

2011-01-09T14:43:00.000+02:00

Aloitin kevätkauden neljän fiksun ihmisen kanssa seuraamalla Ylen ensimmäistä Voimalaa 7.1.11 (Ylen Areenassa 6.2.2011 asti). Mukavaa vaihtelua oli, että ohjelmassa kirkkoihmiset saivat hymistellä keskenään ilman soraääniä, toimittajien lempeiden kysymysten lämmössä. Tekee varmasti nannaa kirkon Homoiltakatastrofin jälkeen.

Henkeä, hurmiota ja sielun valtaajia lähestyttiin ensin Koivuniemen herran karisman kautta. Tuosta lahkosta sen verran, että ainoa mikä minua yllätti oli se, että lahkolaisuuden seuraukset yllättävät ihmisiä. Eihän Koivuniemi ole edes ensimmäinen lahkohihhuli, vaikka toki ehkä toistaiseksi parhaiten onnistunut kääntämään lahkolaisuuden liiketoiminnaksi. Ohjelmassa Koivuniemen mainiosta riistokonseptista puhutaan kohdasta 0:24:48 alkaen. Jumalallisen auktoriteetin bonus auttaa firman uusiin liikevaihtoennätyksiin.

Karsimaattisen liikkeen edesottamuksista kamalaa oli katsoa inserttiä (kohdasta 0:14:10 alkaen), jossa pieneltä lapselta kysytään hymyssä suin, että oletko uskossa ja miksi menet kasteelle? Kun lapsi vastaa: ”emmä tiiä”, juontaja kertoo naurun säestyksellä lapselle oikean vastauksen: ”sen takia, että sä uskot Jeesukseen, eiks niin ja haluat olla kuuliainen Jeesukselle ” ja passittaa lapsen kasteelle. Onneksi kastaja pitää lapsesta niin hyvin kiinni, että hukkumisonnettomuudelta vältytään.

Koivuniemen herran edesottamuksista päästään jouhevasti luterilaisen kirkon nykytilaan ja sen suhteeseen karismaattisuuteen ja muihin protestanttisuuden ulkoisiin uskontoihin.

Esseisti Antti Nylén puhuu hyvin karismaattisuuden ja kirkon suhteesta, samoin kuin lahkoista. ”Ei kirkko [...] oo mikään firma tai laitos [...]. Se ei tavoittele itselleen yhtään mitään.” (0:19:38) Mielestäni hänen ajatuksensa ovat yleensä hyvin perusteltuja, viisaita ja oivaltavia. Kuitenkin tässä ohjelamassa hän sortuu uskon vuoksi älylliseen epärehellisyyteen:

Kaikki tää uskontokritiikki [...] on käytännössä kristinuskon vastustusta. (0:29:10)

Antilta on tainnyt jäädä huomaamatta länsimaissa yhä näkyvämmäksi käynyt islam-vastaisuus. No, höpötys jatkuu:

Nykyinen sota kristinuskoa vastaan on [...] todellinen. Siinä on vastakkain kaks ihmiskuvaa, kaks käsitystä ihmisestä. (0:29:40)

Tottahan se, pari vuotta sitten sotaan liittyi myös Heureka - puhumattakaan salaliitoista suuren veden takana. No, varsinainen jättipotti tuleekin sitten seuraavaksi:

Mä en vain niinku oikein ymmärrä minkä takia tämmönen jonkun asian puuttuminen nostetaan niinku vakaumukseks ja niinku identiteetiks. Se kuulostaa mun mielestä vähän kummalta. [...] Sisällöttömyys, että ei oo jotain, tyhjää, niin se ois sitte se mikä itse asiassa on tärkeintä. (0:30:10)

Niin, miten vaikka auton puuttuminen, autottomuus, voi olla joillekin tärkeää? Tai vaikkapa syövän puuttuminen, syövättömyys? Tai miksi ihmiset pitävät tärkeänä saasteetonta ympäristöä, tai vaikkapa pilvetöntä taivasta. Antti ei varmaan ymmärrä, miten ympäristön kannalta olis tärkeintä että saasteet puuttuu.

Kunnioitan toki Antin tarvetta kokea olevansa uskonnollinen, mutta siitä ei seuraa, että uskonnottomuus tarkoittaisi jollain tavoin vajaata kokemusta. On älyllisesti epärehellistä ja törkeän itsekästä väittää, että vakaumuksen puuttuminen olisi vakaumus. Vähän samoin kuin aikaisemmin käsittelemäni peniksen puuttuminen tekisi naisista jotenkin vajaita ja kateellisia.

Nämä kaikki liitty juuri siihen, että on alettu ajatella niin, että kristinusko on jotain väärää, jotain pahaa. Ja että se on tämmöistä alistavaa ja ahdistavaa ja ihmistä rajoittavaa ja [...] perusoikeuksien vastaista ja kaikkee tämmöistä. Tämmönen ajattelu on ihan syöpyneenä monissa ihmisissä. [...] Nykyään ajatellaan, että kristinusko on joku semmonen juttu, joka sanoo, että sä et saa olla homo. (0:32:28)

Terävästi ja oivaltavasti analysoitu, mutta analyysistä jäi puuttumaan se, miksi tähän tilanteeseen on tultu. Olisiko kirkon ja äärikristittyjen lausumilla ja kommenteilla tai kommenttien puutteella jotain tekemistä asian kanssa? Vai onko syynä se, että Ilta Sanomat-sukupolvi (Ilkka Wiio, 0:33:43) ei pysty omaksumaan monimutkaista kirkollista viisautta? Miten tuollainen asenne on päässyt syöpymään ihmisiin? Kenen pitäisi katsoa peiliin - uskonnollisten vai uskonnottomien?

Pave ja Heka: Salaliiton jäljillä

2011-01-09T12:23:00.006+02:00

Pave ja Heka: Salaliiton jäljillä

Pave ja Heka: Salaliiton jäljillä by AaHoo

Juttu Ranneliike.netissä: Timo Torsti Antero odottaa Suomen homoaateliston paljastumista. SaintJudy, kiitos ideasta!
Pysäytyskuva Youtube-videosta.

Välipäivittelyä ja kuumia leffoja

2010-12-30T14:22:00.009+02:00

Niin se vuosi on kääntymässä uudeksi, jälleen kerran. Vaikka kuluva viikko onkin vuoden ainoa, jolloin saa olla tuhma ilman, että joulupukki pitää kirjaa, ainakin itselläni aika on mennyt lievän flunssan kourissa. Ja kun nokka on tukossa, eikä mikään oikein maistu miltään, parasta ajankulua on elokuvien katselu. Tällä viikolla ohjelmassa oli kaksi uutta, omalla tavallaan kiinnostavaa ja varsin erilaista homoteemaista leffaa.

Ensimmäisenä soittimeen päätyi Bahamalle sijoittuva Children of God. Blondi sinisilmä Johnny (Johnny Ferro) yrittää löytää inspiraatiota maalaamiselleen pienen Eleutheran saaren kauneudesta. Luonnonkauneuden sijaan inspiraatiota löytyykin komeasta Romeosta (Stephen T. Williams), ensitapaamisesta lähtien pojat vetävät toisiaan puoleensa. Kuitenkin, kuten Karibian konservatiiviseen ja homofobiseen ympäristöön kuuluu, Romeolle on jo järjestetty morsian. Kun poikien suhde kasvaa yhden yön hoitoa syvemmäksi, ristiriidoilta ja konflikteilta ei voi välttyä.

Vaikka tarina onkin hyvin tavanomainen, hieman ärsyttävä loppuratkaisu mukaan lukien, poikkeukselliset kuvauspaikat ja harvoin nähty mustan ja valkoisen pojan suhde tekee elokuvasta katsomisen arvoisen. Pääosan esittäjät ovat luontevia, ja antautumalla rakkaustarinan vietäväksi, pääsee itsekin hetkeksi Karibian lämpöön. Elokuvan viesti korostaa itsensä hyväksymisen tärkeyttä, ja onpa mukaan saatu myös hienoista kritiikkiä äärikristittyjä kohtaan.

Jumalan lasten loppuratkaisun tuottaman hienoisen ärtymyksen poistaminen onnistui mainiosti toisella väliviikonvalintoihin kuuluvalla elokuvalla Strapped. Ben Bonenfantin mainiosti esittämä poikahuora eksyy illan ensimmäisen panon jälkeen sokkeloiseen kerrostaloon. Hän yrittää poistua talosta, mutta ulko-oven sijasta päätyy yhä uusiin elämää, arvoja ja ymmärrystä muokkaaviin kohtaamisiin erilaisten hoitojensa kanssa. Seksi on pojalle ja hoidoille pelkkä kulutushyödyke, mutta pikkuhiljaa panojen myötä poika kasvaa ymmärtämään paremmin sekä itseään, että muita.

Elokuvan alku on vaikuttava, kuin suoraan Hitchcockin Köydestä tai Taka-ikkunasta. Kamera-ajo vie katsojan sateen läpi huoneeseen, johon poika ja hoito saapuvat. Tiiviin alun jälkeen intensiteetti putoaa hieman, kunnes yhtäkkiä tunnelma on kuin Hohdossa - johon elokuvassa myös suoraan viitataan. Elokuvalliset viittaukset on tehty itsetietoisesti ja osaavasti. Kokonaisuutena elokuva tosin kärsii hienoisesta epätasaisuudesta, mutta tarina kulkee eteenpäin vahvasti ja nautittavasti. Pohjavireen synkkyydestä huolimatta kertomuksen ote on kevyt, ja välillä suorastaan riemastuttava. Katsoja voi myös huvittaa itseään yrittämällä laskea kuinka paljon poikahuora tienaa yhteensä elokuvan aikana. Kun loppuratkaisu on vielä varsin onnistunut, olematta lainkaan imelä tai stereotyyppinen, ei Strapped varmasti painu keskinkertaisten elokuvien unohdukseen.

Komeavartisuuden aiheuttamista tuntemuksista

2010-12-21T16:26:00.005+02:00

Tässä joulukiireiden välissä piipahdin eräissä pikkujouluissa männäviikolla, ja kukas se muukaan siellä lavalla rokkasi kuin entinen kikkarapää Pete Parkkonen. Hänestähän on kasvanut varsin komeavartinen nuori uros. Nämä tarttuivat kamerani tähtäimeen:

Ottaen huomioon, että kukaan muu illan artisteista ei esiintynyt yhtä viehättävässä ja aidossa asussa, aloin pohtia, että mahtaako Pete nyt tosissaan pyrkiä laajentamaan fanipohjaansa. Minusta tuli ainakin Pete-fani heti. Sen verran tuo komea kroppa tuntui munaskuissa. Eikä hassumpaa ollut myöskään Kuorosodan finaalin aikainen tukan ajo. Näissäkin kuvissa näkyvä töyhtö olikin kyllä vähän naurettava. Aivan liian anttituiskuinen. Harmi tosin, että sodan voittoa ei Pihtiputaalle kuitenkaan nyt tullut.

Palatakseni vielä noihin Peten esiintymisen aiheuttamiin nivusieni tuntemuksiin. Minun on kyllä pitänyt kirjoittaa aiheesta jo aikapäiviä sitten, mutta on jotenkin päässyt unohtumaan. Mikä sinänsä on hassua, sillä siellähän nuo roikkuvat koko ajan mukana. Munaskut. Pallit. Killuttimet. Pampulat. Kivekset. Mitkä mainiot veitikat, enkä yhtään tulisi toimeen ilman.

Toki sinne roikkumaan ne tuntuvat jäävän muillakin. Esimerkiksi sinänsä ansiokas Roman Schatzin ja Pertti Jarlan käsityökirja Käsikirja, tee-se-itse-opas miehille ei seikkaperäisissä artikkeleissaan huomioi kiveksiä lainkaan! Ja miksi ei? Onko runkkaamisenkin pakko olla aina niin peniskeskeistä? Siemensyöksyä ei pelkästään palleja hiplaamalla tietenkään kovin helposti saa, mutta hyvään alkuun pääsee kuitenkin.

Ja mitä olisikaan mies ilman palleja! Ei pelkästään fyysisessä mielessä testosteronin tai siemennesteen kannalta, vaan myös mentaalisesti. Jo pelkkä tuntemus, jonka saa kun noita mainioita pähkinöitä (amerikaksi nuts) ympäröivä herkkä iho koskettaa alushousuja, on omiaan kohentamaan ryhtiä ja tuomaan varmuutta olemukseen. Olemaan mies. Tuntemus vain paranee, kun antaa partahöylän hoitaa pallit paljaiksi. Ei partnerikaan pääse sitten enää valittamaan, että karvat tarttuvat hampaiden väliin.

Sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta testiikkelit ovat tietenkin hieman ongelmalliset. Herra Freudin ajatuksille tyttöjen peniskateudesta ei tunnetusti ole perusteita. Mutta entäpä naisten kiveskateus? Pampuloiden pompottelun tuottamasta mielihyvästä naiset kun jäävät vallan paitsi. Eikä mitään ole tehtävissä.

Lisäys 30.12.2010 13:04
Napoleonin kompleksit -blogissa on aiheeseen liittyvä ja kiinnostava katsaus marmoripalleihin.

Lisäys 10.1.2011 11:06
Compe to Papa -blogi sivuaa aihepiiriä kirjoituksessaan [K-18] Tikusta asiaa!

Homoystävänaikkoset

2010-12-08T18:33:00.003+02:00

Mistä näitä naikkosia oikein siunaantuu! Kuka on tämä Leena Sarvi, joka tupsahtaa jostain esille ja päästää sellaisen ajatuspierun, että Kemin tehtaiden päästöt jäävät toiseksi. Harvinaisen tyylitön tyylikonsultti. Leenan mieltä kun kuohutti itsenäisyyspäivän juhliin kutsuttujen mies- ja naisparien tanssi keskenään.

Minulla on ystäväpiirissä lukuisia seksuaalivähemmistöön kuuluvia tyyppejä mutta en usko, että heistä kauhean moni menisi tuollaiselle näyttämölle tanssimaan keskenään. Että vähän kunnioitusta.

Että vähän kunnioitusta! Kenelle? Leena Sarvelleko? Hän on ilmeisesti nyt alkanut kilpailla Päivi Räsäsen kanssa homoystäviensä suosiosta. Nämä tällaiset homoystävät vähän herättää sellaista ehkä outoa ajattelua meikäläisen päässä vielä toistaiseksi. Jos teitä näitä homoystäviä nyt sitten oikeasti on, niin mikä teitä oikein vaivaa? Miksi te olette tällaisten ihmisten ystäviä, edelleen? Olisiko ripaus itsekunnioitusta ja hintsusti vähemmän itsesyrjintää mitä?

Linnan juhlat ovat Leenan mielestä liian arvokkaita homojen tanssia. Missäköhän homotanssin pitäisi tapahtua, että tyyli ei kärsisi? Kaapissa ja ovet kiinni? Ehkä Leenamme on kuullut myös tästä meidän homojen salaliitosta ja omasta agendasta.

Sarvi epäili, että homoparien tanssahtelu Linnan juhlissa oli provosointia.

Sepä somaa. Leena kuuluu siihen houkkioon, jonka mielestä mikä tahansa mitä homot tekevät kaappinsa ulkopuolella on provosointia. Oli se sitten kävelyä kadulla lähekkäin, tanssimista - tai vieläpä herrajumala sentään - puhumista omasta samaa sukupuolta olevasta puolisosta. Pitääkö sitä homostelua työntää joka paikkaan!

Kudoksia puolestaan linnassa tanssineille homoille. Heidän reaktionsa olivat, jälleen kerran, harkittuja, maltillisia ja aikuisia. Minna Minkkinen toteaa nasevasti:

Siinä ei ole mitään provosoivaa tanssia kumppaninsa kanssa ja on pöyristyttävää väittää, että minulla ei ole juhlissa oikeutta siihen.

Jos tyylitönkonsultti Leena olisi vaivautunut tutustumaan tanssiin ja tanssin historiaan, hän olisi ehkä huomannut, että poikien (tai tyttöjen) keskinäinen tanssi ei ole mitenkään poikkeuksellista. Kansantansseissa pojat ovat tanssineet keskenään aina, usein tosin kilpailumielellä. Härkäpari kuuluu kansantansseihin edelleen. Ja vaikkapa arvokkaissa lukion vanhojen tansseissa poikia ei välttämättä riitä kaikille. Aikoinaan kun harrastin tanhuja, ei miehiä myöskään riittänyt aina kaikille pareiksi. Naiset tanssivat silloin keskenään. Järjestelyn huono puoli oli se, että jos sitten sattui tällaisen miehen puolta tanssineen naisen pariksi, muutama ensimmäinen kipale meni viejän selvittelyyn. Välillä oli kovastikin vääntöä.

Kommenttejani aiheesta

ranneliike.net "Ilta-Sanomat tänään: Tyylikonsultti Leena Sarvi paheksui Linnassa juhlineita homoja",
8. joulukuuta 2010 21.08

ranneliike.net "Timo Torsti Antero huolissaan Linnan kadeteista",
8. joulukuuta 2010 22.38

Sinä, kristillisdemokraatti

2010-12-01T19:05:00.003+02:00

Äärikristittyjen homoviha on loppumaton, mutta tällä erää ehkä jo tarpeeksi pureksittu aihe. Omasta hämmennyksestäni ja voimakkaasta tunnereaktiostani johtuen, tässä kuitenkin vielä yksi suupala.

Olen aina pitänyt sanomalehti Keskisuomalaista arvoiltaan melkoisen konservatiivisena maakunta-aviisina. Silti, kun satuin lukemaan 21.11.2010 lehden sunnuntailiitteestä kolumnin Minä, Kristillisdemokraatti olin vetää aamukahvit väärään kurkkuun. Tulkitsin lukemani ennakkokäsitykseni mukaisesti ja ajattelin, että voi jumalauta, tällaista ne kirjoittaa:

On surullista, että näiden vähemmistöjen vaatimukset eivät oikein perustu mihinkään muuhun kuin ihmisen itsekkyyteen.

Tässä vaiheessa olin vielä hieman epäuskoinen (sic!). Mietin, että kuka se tämä Ville Grahn oikein on, joka kuvansa kanssa tällaista tilittää. Kun tekstissä puhuttiin seksuaalisuuden päähän kihahtamisesta, ajattelin vakavissani, että olisiko se tosiaan noin.

On naurettavaa rinnastaa uskonnonvakaumuksesta puhuminen ihmisten vihaamiseksi. Meillä ei ole uskonnottomuuden vapautta, vaan nimenomaan uskonnon vapaus.

Niin, mitenkäs ne vapaudet menivätkään? Eikös uskonnon vapauteen kuulu vapaus olla uskomattakin? Epäuskoni alkoi vaihtua hienoiseen ärtymykseen. Kolumni jatkui koskettelemalla maahanmuuttoa ja kristittyjen suhdetta pakanoihin. Hienoinen ärtymykseni muuttui pulpahtelevaksi, kun kolumni käsitteli avioliiton kuulumista vain heterosuhteisiin ja isä-sukupuolen vähättelyä homosuhteissa. Isä-sukupuolen! Mitä helvettiä! Eihän isä ole mikään sukupuoli.

Mutta kukapa tällaiseen viestiin tahtoisi suvaitsevaisessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassamme leimautua?

Niinpä, aivan kuin moniarvoinen yhteiskunta olisi jotain pahaa. Keskiajalleko nyt pitäisi taantua? Nyt on kyllä Keskisuomalainen ylittänyt itsensä, ja vieläpä Sunnuntaisuomalaisessa, joka sentään kattaa puolet Suomesta!

Vaikka luin myös kolumnin loppukaneetin,

Kirjoitusten koostaja on Sunnuntaisuomalaisen toimittaja, kirjoittajat kristillisdemokraatteja,

ei sen merkitys tunkeutunut raivosta kihisevän mieleni läpi. Ennenkuin seuraavana päivänä, kun luin kolumnin uudestaan. Silloin tajusin, että teksti on oivaltava ja ovela. Kolumni luottaa lukijaansa. Sen toimii ikäänkuin huvipuiston peili, josta katsojan on itse huomattava mikä on totta ja mikä vääristynyttä. Uhkarohkeaa, mutta onnistuessaan palkitsevaa.

Kauhukseni tajusin myös, että yksi syy voimakkaaseen tunnereaktiooni oli se, että pidin alitajuisesti kirjoituksessa esitettyjä väitteitä jollain tapaa perusteltuina. Olin oman heteronormatiivisen aivopesukasvatukseni uhri. Syyllistyin vakavaan itsesyrjintään, hetken aikaa, huomaamattani. Juuri salakavalasti heteronormaaliuteen nojaaminen tekee äärikristittyjen syrjivästä puheesta niin vaarallista. Asiaan kuuluu, että vihapuhe perustellaan ”normaaliksi” asiayhteydestään irrotetuilla yksityiskohdilla. Esimerkiksi jos olisin Päivi Räsäsen homoseksuaalinen ystävä, hän todennäköisesti lukisi yllä olevan kirjoitukseni niin, että pidän kristillisdemokraattien väitteitä perusteltuina.

Täydet kymmenen pistettä ja papukaijamerkki siis Keskisuomalaiselle ja Sunnuntaisuomalaisen kolumnistille. Joudun tyytyväisenä korjaamaan käsitystäni lehdestä.

Muuten, kolumnin sisällön perusteella otsikon olisi kyllä pitänyt olla pikemmin Minä, Kristillisdemoni.

Rakkautta vain - ulos vanhemmille

2010-11-26T11:46:00.006+02:00

Kaapista tulo omille vanhemmille on usein se vaikein askel. Miten vastata vanhempien odotuksiin lapsenlapsista ja heteroparisuhteesta? Onko kotiin enää tulemista, kun paljastuu, että sydämen valittu onkin samaa sukupuolta? Suomalaisen näkökulman homojen vanhempien tuntemuksiin tarjoaa Ylen FST5:n tuore Seportaget: HBT-föräldrar. Televisiossa suomeksi tekstitettynä lauantaina 27.11.2010 klo 16.55 ja Yle Areenassa vielä viikon.

Ranskalainen TV-elokuva Just a Question of Love puolestaan käsittelee aihetta homopojan näkökulmasta. Laurent (mainio Cyrille Thouvenin) on 23-vuotias maatalousopiskelija, joka tietää olevansa homo, mutta joka näyttelee heteroa rakastamilleen vanhemmilleen yhdessä kämppiksensä Carolen (herttainen Caroline Veyt) kanssa. Laurentin homon serkun Marcin vanhemmat hylkäsivät tämän, kun tämä tuli ulos kaapista. Laurentin oman kaapin ovia jumittaa se, että hänen vanhempansa suhtautuvat hyväksyvästi Marcin perheen sisäiseen rakkaudettomaan homofobiaan. Se, että Laurent joutuu olemaan tekemisissä Marcin vanhempien kanssa jatkuvasti, ei helpota yhtään hänen oloaan. Tilanne muuttuu oleellisesti kun Laurent ihastuu Cedriciin (Stéphan Guérin-Tillié), joka on avoimesti ja ylpeästi homo. Cedrikin äiti tukee Laurentia ratkaisevassa vaiheessa, jossa testataan sekä hänen rohkeutensa, että rakkautensa.

”Only a fag would be living with his mum at your age.”

Vaikka elokuva on tehty kymmenen vuotta sitten, ja vaikka se on alun perin tehty televisiolle, ei se häpeä yhtään uudempien ”oikeiden” elokuvien rinnalla. Tarinan käsittelemät teemat ja ratkaisut ovat tuoreita ja aitoja. Vaikka maailma on ehkä muuttunut, jotkin peruskysymykset tuntuvat pysyvän samoina vuosikymmenestä toiseen. Elokuva tuo hienosti ja hienovaraisest esiin ristiriitaiset ja repivät tunteet, kaapista tulon tarpeen ja mahdollisten seurausten aihettaman pelon välillä, rakkauden antamisen ja saamisen tarpeen ja rakkauden menettämisen pelon välillä.

Just a Question of Love kertoo lämpimästi ja ymmärtäen myös homopojan vanhempien tuntemasta kauhusta oudon ja tuntemattoman äärellä. Cedrikin äidin kautta aukeaa myös polku tämän kauhun yli takaisin rakastavaan läheisyyteen. Vanhempien tunteiden käsittelyn lisäksi syvyyttä ja elämää suurempaa laatua elokuvaan tuo vastakaiuttomasta rakkaudesta hiljaa kärsivän kämppiksen, Carolen, tunteiden kehittyminen. Hänen tarinansa voisi olla kenen tahansa kaapissa olevaan homomieheen rakastuneen naisen tarina, yhtäaikaa suloinen ja raastava.

Elokuvan voi katsoa ainakin toistaiseksi myös Youtubessa, kuvan laatu on vain aika heikko.

Isyyden outo viehätys

2010-11-23T16:17:00.003+02:00

Minulle tapahtui jotakin outoa äskettäisen isänpäivän ja HeSetan aloittaman luomuisäryhmän seurauksena. Yhtäkkiä esiin nousivat isälliset tunteet ja kaipuu olla isänä - tai tulla isäksi. Enkä tarkoita mitään daddy-tyyppistä roolipeliä, vaan herkkää ja viipyilevää tunnetta sisimmässä. Tunne on jotenkin samanlaatuinen kuin se toisen pojan läheisyyden kaipuu, jonka muistan kokeneeni ensimmäisen kerran hieman toisella kymmenellä.

Hämmentävää on, että en oikein pysty paikallistamaan tämän isyyden kaipuun lähdettä, aikaisemmin kun en ole lapsista paljoa perustanut. Olisiko se sitten tuo biologinen kello ja lähestyvä 45 vuoden ikä, jotka saavat tällaisen ikuisen poikasenkin ryhdistäytymään. Ainakin mielessään. Huomaan olevani vähän kateellinen työkavereilleni, jotka kertovat omista isyyspuuhistaan lastensa kanssa. Olen jopa hieman kiinnostunut keskustelemaan lasten ikäkausista ja kehityksestä. Eikä asiaa auta yhtään, että voisin olla luomuisä. Aikoinaan myös minä seurustelin näet naisen kanssa.

Mistä tässä sitten oikein on kysymys? Ajatusleikkinä oletetaan, että olisin tullut isäksi parikymmentä vuotta sitten. Ja sanotaan, että minulla olisi nyt parikymppinen poika. Vaikkapa uimassa käydessä pitäisin poikani ikätovereita seksiobjekteina, katsoisin sillä silmällä. Voisin jopa ottaa itselleni poikani ikäisen rakastajan - ehkä hänen parhaimman ystävänsä. Aika outoa, suorastaan perverssiä vai mitä? Toisaalta, jos olisin heteroisä ja kyseessä olisi tyttäreni ikätoverit, asiassa ei olisi juuri mitään kummallista.

No, luomuisämahdollisuus on mennyt, ja mahdollisuus adoptioonkin antaa odottaa itseään. Muumimukimenetelmä olisi suosikkini, mutta en tunne ketään rinnakkaisvanhemmaksi haluavaa naista. Ja kokonaan toinen asia on, miten tämän isyydenkaipuun saa sovitettua parisuhteessa mukavuudenhaluun ja vaivattomuuteen. Riittääkö isyys-tunteen voimakkuus, jos elämä pitää järjestää täysin uudelleen uuden ihmisen takia?

Kaipuuta kuitenkin on, ja hoivavietti jyllää. Jotain on tehtävä. Niin banaalilta kuin se kuulostaakin, taidamme sittenkin hankkia tällä kertaa vain koiran - ainakin aluksi.

Valtiokirkon virallista syrjintää

2010-11-16T12:40:00.002+02:00

Kirkko sitten päätti, että homot ovat juuri sen verran ihmisiä, että heidän kanssaan voi rukoilla, mutta ei viettää rukoushetkeä tai siunata. Ja vieläpä niiin, että piispat ohjeistavat miten tällainen vapaamuotoinen rukous voidaan suorittaa, että se ei vain vaikuttaisi järjestetyltä tai ohjeistetulta. Jeesus sentään!

Itse en ole kuulunut kirkkoon enää pariin vuosikymmeneen. Voi siis aivan aiheellisesti kysyä, että miksi ihmeessä rukoilupäätös minua liikuttaa. Ovathan esimerkiksi ortodoksien ja vaikkapa Jehovan todistajien homokäsitykset vielä kansankirkkoamme jyrkemmät ja syrjivämmät. Kirkkoon kuulumattomalle luulisi kaikkien uskonsuuntien homoja kohtaan harjoittaman syrjinnän olevan yhtä vastenmielistä.

Totta toinen puoli. Tosin suomalaisessa yhteiskunnassa on aivan sama mitä jotkin pienet hihhuliliikkeet ajattelevat tai puhuvat. Heidän ajatuksensa homoista torjutaan samalla tavoin kuin heidän muutkin ajatuksensa. Sen sijaan luterilaisen kirkon asema, käytännössä, valtiokirkkona tekee sen harjoittamasta syrjinnästä käytännössä - niin - valtion harjoittamaa syrjintää. Virallisessa liturgiassahan valtiokirkko on purettu kansankirkoksi, mutta in praxis valtio ja kirkko ovat tiukasti naimisissa [sic!]. Valtio kerää kirkon verot, kirkko hoitaa väestökirjanpitoa, hautauksia ja avioliittoja. Valtio opettaa kouluissa uskontoa nimellisen tunnustuksettomasti ja valmistelee kirkollisasioita koskevaa lainsäädäntöä. Ei aivan rakkausliitto, mutta kunnon avioliitto kumminkin.

Tästä läheisestä suhteesta luterilainen kirkko ei ole halukas luopumaan, vaan pitää eduistaan tiukasti kiinni. Asema ja raha kelpaa, mutta kansalaisten yhdenmukainen kohtelu onkin sitten muka Raamatun perusteella mahdotonta. Tiukan valtiositeen lisäksi kirkon vastuuta lähimmäisistään korostaa sen suuri vaikutusvalta. Rukoilupäätöksellään kirkko ei ainoastaan luikerrellut yhteiskunnallisesta velvollisuudestaan, vaan samalla legitimoi homojen syrjinnän. Kirkolliskokouksen päätös sanoo käytännössä, että homot ovat kirkossa toisen luokan kansalaisia, joita olisi hyvä sietää, mutta ei tarvi jos ei halua.

On varsin kummallista, että tällaisesta päätöksestä iloitaan. Jopa kunnioittamani arkkipiispa Kari Mäkinen puhuu ristiin [sic!] itsensä kanssa. Ensin hän sanoo: ”Päätös hyväksyy jokaisen ihmisen täyden ihmisarvon.” Ja sitten jo seuraavassa lauseessa: ”Mutta samalla tämä pitää avioliiton miehen ja naisen välisenä liittona.” Vaikuttaakin siltä, että kirkon kannalta oli tärkeää saada mikä tahansa päätös aikaiseksi. Tärkeintä oli kirkon toimintakyvyn varmistaminen, ei suinkaan rakkaus tai kirkon jäsenten hyvinvointi.

Toki on myönnettävä, että homokysymys ei ole ainoa asia, jota kirkko käsittelee täysin organisaatiolähtöisesti, yksilöt ja ihmiset unohtaen. Kirkko on kipuillut seksuaalisuuden kanssa pitkään, lähtien kirkkoisä Augustinuksesta. Saman kirkkokeskeisen käsittelyn saivat aikanaan niin avioerot, avoliitot kuin naispappeuskin. Yhteistä näille kaikille on se, että tärkeimmäksi nostetaan kirkko-organisaation kipuilu, ei suinkaan asianosaisten ihmisten kokemukset ja tuska.

Kirkko näyttääkin kasvaneen liian suureksi, sen tärkeimmäksi päämääräksi on tullut pysyä koossa. Hajaannus on nostettu uhkakuvaksi nyt myös suhteessa homopareihin. Jää nähtäväksi miten seurakuntavaalien tulos vaikuttaa. Vai vaikuttaako lainkaan. Yksittäisten kirkon jäsenten ja johtajien lempeistä äänensävyistä ja hyvistä tarkoituksista huolimatta kirkko-organisaatio, tuo vääristyneen lähimmäisenrakkauden pesäke, toimii rakenteellisen julmasti. Kun kirkko-organisaation moraali on tämä, hajaannus voisikin olla kaikin puolin tervehdyttävää, suorastaan siunaus.

Lisäys 30.11.2010 10:43
Kiinnostavaa keskustelua Ylen Politiikkaradiossa: Saavatko homot sanoa Tahdon? Kuunneltavissa ja ladattavissa 17.4.2011 asti.

Kommenttejani aiheesta

Ranneliike.net: "Myös ortodoksisessa kirkossa kävi jäsenkato homokeskustelun jälkeen",
27. marraskuuta 2010 11.51

Pave ja Heka: Rukouksen vatkausta

2010-11-12T16:24:00.000+02:00

Pave ja Heka: Rukouksen vatkausta http://bit.ly/97xuoD

Pave ja Heka: Rukouksen vatkausta by AaHoo

Kirkossa, armeijassa, reservissä

2010-11-11T18:03:00.001+02:00

Meillä Suomessa taivastellaan kirkko vastaan kristillisdemokraatit vastaan muut ihmiset asetelmassa pitäisikö homopareja rukoiluttaa, siunata vai peräti vihkiä. Perusteluna homojen syrjintään käytetään Raamatusta valikoivasti poimittuja kohtia. Kirkon perustevaliokunnan mietinnössä tuotiin vieläpä esiin, että avioliittoa ei tule laajentaa sukupuolen tai lukumäärän puolesta neutraaliksi. Lukumäärän! Kas kun eivät vielä lisänneet, että ”lajien puolesta neutraaliksi”. Olisi saatu koko vuosikymmenen laadukas homokeskustelu tiivistettyä yhteen lauseeseen. Syrjinnän lisäksi nämä uskovaiset sitten vielä vähän panettelevat.

Yhdysvalloissa puolestaan väännetään kättä armeijan älä kysy, älä kerro käytännöstä. Pentagon on itse todennut tutkimuksessaan, että kyseiselle käytännölle ei oikeastaan ole mitään perusteita. Kieltoa ei kuitenkaan olla poistamassa, ei vähiten äärikristittyjen vastustuksen vuoksi.

Homojen ja äärikristittyjen lisäksi molempia tapauksia yhdistää hehkuva kaksinaismoralismi ja älyllinen epärehellisyys. Homoille sanotaan, että homo saa olla, kunhan ei ole ja elä niinkuin homo. Vähän sama kuin sanoisi, että varastaa saa, kunhan ei jää kiinni. Paitsi, että homous ei ole laitonta Suomessa eikä edes Yhdysvalloissa.

Suomen armeija ei oikeastaan ota virallisesti mitään kantaa homoihin. Varusmiehille tarkoitetuilla Puolustusvoimien sivuilla homoutta ei edes mainita. Myöskään ”itseä häiritsevä homoseksuaalisuus” ei toimi enää vapautusperusteena. Kasarmilla pätevät samat säännöt niin hetero- kuin homosuhteisiin. Palvelustoverin kanssa ei ole sopivaa muhinoida. Aikoinaan kun asia oli itselleni ajankohtainen, eräs kantahenkilökuntaan kuuluva tuttavani totesi, että ”eivät ne homopojat armeijassa pärjää”. Omalta osaltani osoitin ennakkoluulon vääräksi.

Vuosikymmenen tauon jälkeen kävin äskettäin kertausharjoituksissa. Yllätyin varsin positiivisesti. Koulutus oli arvostavaa ja hyvin suunniteltua - aivan kuin missä tahansa kaupallisessa koulutuksessa. Ruokakin oli hyvää, ja sitä oli riittävästi. Koulutuksen ja menetelmien modernisaatiosta huolimatta jonkinlaista juntturuutta armeijan yleisessä ilmapiirissä silti on. Sen lisäksi, että käytännössä seksuaalisuus on suljettu kasarmin ulkopuolelle, ulkopuolelle ovat joutuneet myös suomalaisen heteromiehen tavoista poikkeavat kulttuurit. Makkara kelvatkoon kaikille, kasvissyöjät ja muslimit olkoot nälissään. Itselleni jäi mielikuva, että Suomen armeija on kuin sympaattinen hyvää tarkoittava ja hyväntahtoinen äijä, joka ei suostu muuttamaan tapojaan ja joka ei edes ymmärrä miksi hänen pitäisi.

Muutaman päivän koulutuksesta yksi tapahtuma jäi erityisesti mieleeni. Ehkäpä hyvänä esimerkkinä neitseellisen viattoman armeijaelämän ja riettaan siviilielämän välisistä eroista. Puhuessamme kahdestaan nuorisourheilusta, eräs kouluttajista nimittäin yhtäkkiä halusi esitellä minulle käsiensä lihaksia. Hihat ylös ja lihakset näytille. Hyvässä kunnossa olivat, vaikka aktiiviurheilusta oli jo aikaa. Tuossa tilanteessa en voinut olla ajattelematta, että this is way too gay, dude.

Homoisaa joulunalusta

2010-11-08T20:19:00.004+02:00

Vaikka jouluun on vielä puolitoista kuukautta, ja vaikka en yleensä innostu liian aikaisesta jouluhössötyksestä, voin suositella romanttista komediaa Make the Yuletide Gay nautittavaksi marraskuun iltojen lämmikkeeksi ja lempeänä laskuna pimeän ajan juhlaan. Elokuva käsittelee kaapissa olemisen ja ulos tulemisen teemoja ja perhesuhteiden koukeroita ymmärtävällä ja positiivisella otteella. Vaikka tapahtumat sijoittuvat joulun tienoille, ei kuusen ympärillä pyöritä mitenkään ylenpalttisesti. Joulu on pikemmin kehys, jonka sisällä tarinan jännitteet ja ristiriidat syntyvät koko perheen kokoontuessa yhteen.

Elokuvan alussa Keith Jordanin näyttelemä Olaf "Gunn" Gunnunderson lähtee joululomalle kotiin. Hän on avoimesti homo opiskelupaikkakunnallaan, mutta kaapissa kotiväelleen ja koulukavereilleen. Matkallaan kotiin hän jopa muuttaa pukeutumistyyliään ja käyttäytymistään, jotta ei paljastuisi. Gunn pelkää, että jos totuus paljastuu, vanhemmat eivät enää rakasta häntä. Aluksi Gunnin loma tuntuukin menevän suunnitelmien mukaan. Joululoman uneliaisuus kuitenkin katoaa, kun Gunnin kämppis ja poikaystävä, Adamo Ruggieron näyttelemä Nathan Stanford, ilmestyy yllättäen ovelle. Nathan on räiskyvän avoimesti homo, joten Gunnin täytyy panna parastaan, jotta kukaan ei epäilisi mitään.

Nuoret näyttelijät ovat herkkiä ja aitoja, ja heidän tunteisiinsa ja tuntemuksiinsa on helppo samaistua. Kukapa ei olisi kokenut nuoren rakkauden tuskaa ja ihanuutta. Ristiriidat ja pelot ovat varsin tuttuja, ja tarinan kehittyminen vaikuttaa uskottavalta. Pääosanesittäjät ovat myös varsin söpöjä. Gunnin vanhempia näyttelevät Kelly Keaton ja Derek Long menevät hahmojensa karrikoinnissa välillä niin pitkälle, että ovat vaarassa lipsahtaa puskafarssin puolelle. Samalla he tosin myös tarjoavat elokuvan riemukkaimmat hetket.

Amazon.co.uk Widgets

Vaikka tämä sama tarina on kerrottu varmasti jo tuhansia kertoja, Yuletide onnistuu nousemaan keskiverron yläpuolelle. Pääosin aidon tuntuiset näyttelijät ja todenmakuinen juoni ovat hyvä alku, mutta eivät vielä riitä luomaan elokuvan taikaa. Vähäeleinen ja lähes ujo kuvaus sekä harkittu väri- ja valomaailma saavat ehkä tavanomaisen kertomuksen muuttumaan sydäntä puhuttelevaksi elokuvakokemukseksi, jonka lämmön soisi hehkuvan pitempään. Jos kaapista tulo on vielä edessä, tämän elokuvan käyttämistä apuna kannattaa harkita.

Elokuvan nimi tulee muuten Judy Garlandin vuoden 1944 hitistä Have Yourself a Merry Little Christmas.

Pave ja Heka: Menneisyyden muisteloita

2010-11-07T15:40:00.000+02:00

Pave ja Heka: Menneisyyden muisteloita http://bit.ly/9VXqe2

Pave ja Heka: Menneisyyden muisteloita by AaHoo

Stereotyypin syrjintää

2010-11-04T09:05:00.003+02:00

Homomiehen pitää olla ikuisesti kaunis, hoikka ja haluttava. Varsinkin kaupungistuneessa homokulttuurissa miehet ovat koko ajan seksuaalisia objekteja, joita toiset miehet arvioivat mahdollisina seksikumppaneina. Samalla kun homomies on heteronaisen tapaan katseen kohde, hän on myös katsoja. Passiivi ja aktiivi, objekti ja subjekti samassa persoonassa. Homoravintoloiden yöelämä on täynnä tätä vastakkaisten roolien peliä, jossa kumppaneiden vaihtonopeuteen yltää vain puhtaisiin alushousuihin pukeutumisen taajuus.

Oikeassa elämässähän homot eivät ole aivan näin yksiulotteisia, vaikka Päivi Räsänen ja kristillisdemokraatit niin mielellään ajattelevatkin. Mutta on tässä stereotypiassa myös totta mukana. Itse en oikein koskaan viihtynyt baarissa noiden itseään täynnä olevien tyrkkyjen seurassa. Ehkä en kokenut pärjääväni heille, kilpailu oli liian kovaa. Aikusena ja vakiintuneen parisuhteen myötä en koe enää vastaavia paineita, vaan olen siirtynyt yhä selvemmin katseen kohteesta katsojaksi. Markkinointiin ei ole tarvetta, kun diili on jo tehty.

Ilmeisesti metroseksuaalisuuden leviämisen myötä myös heteromiehet kokevat aikaisempaa useammin olevansa katseen kohteina. Naisten ja toisten miesten. Itse olin nuorempana varsin arka oman ulkomuotoni ja mieheyteni suhteen, ja samaa ujoutta näyttää nykyään olevan myös heteropojilla. Vai olisiko niin, että katseesta tietoiset pojat ovatkin itseasiassa homoja? Vai kuuluuko häveliäisyys sittenkin vain tiettyyn ikävaiheeseen, joka toisilla vain sattuu kestämään yli lukioiän?

Katseen kohteen ja katsojan välinen suhde on yksi kulttuurimme perussuhteita. Väärällä tavalla katseen kohteeksi alkaminen on jopa niin vaarallista, että sellaisen esittämistä televisiossa voidaan pitää seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvana syrjintänä. Niinkuin nyt tämä Kjartan-hahmo ja Hartwallin juomamainokset. Mainonnan eettisen neuvoston mukaan mainokset syrjivät, koska homoista annetaan niissä stereotyyppinen kuva. Neuvoston päätöstä oli tekemässä yksi mies ja viisi naista. Kauppalehti.fi:ssä nimimerkki panu kommentoi uutista osuvasti: ”Väittääkö neuvosto että tuolla tavalla käyttäytyvä henkilö on automaattisesti homoseksuaali?” Stereotypiat tuomitessaan neuvosto nojautuu stereotypioihin. Kuka syrjiikään ketä?

Aikaisemmin vastaavaa tuohtumusta herättivät Panu-mainokset, joissa muodokas nainen alkoi katseen kohteeksi. Panu-tyttö ei ollut kuitenkaan mikään avuton bimbo, vaan varsin topakka talon maalaaja. Emansipoitunut nainen. Se, että mainoksia kuitenkin pidettiin naista esineellistävinä, kertookin enemmän naista alistavista asenteista kuin itse mainoksesta. Vertailukohtana voisi käyttää vaikka Tupla-mainosta Taitaa tyttö tietää..., joka ei ollut ainoastaan härski, vaan myös yksiselitteisen syrjivä.

Mainoksethan yksinkertaistavat kohteensa aina. Se on niiden tehtävä. Mainokset toimivat stereotypioiden ja kärjistysten varassa. Minusta Kjartanin toimet olivat riemastuttavia. Hän asettui tietoisesti katseen kohteeksi, eikä pyytänyt olemustaan ja olemistaan anteeksi. Emansipoitunut homo. Hartwall poisti videot jakelusta pian neuvoston päätöksen jälkeen, mutta onneksi ne ovat ilmestyneet jo takaisin. Kjartanin minuutin mittaisia tempauksia on kiva katsella vaikka illanistujaissa, pitipä itse juomasta tai ei.

Panu-tytölle ja Kjartanille on yhteistä se, että hahmot, joiden kuuluisi olla alistettuja, ovatkin itsetietoisia ja ylpeitä. Kjartan näyttää, että mies voi olla yhtäaikaa sekä pasiivinen katseen kohde, että aktiivinen toimija. Enemmän kuin homoja, Kjartan-mainokset taitavatkin syrjiä heteroseksualistista mieskuvaa.

Kommenttejani aiheesta

Helsingin sanomien uutiseen "Hartwall sai huomautuksen homoja syrjivästä mainoksesta",
5. marraskuuta 2010 12.38

Pohjoisen kylän homopoika - It gets better

2010-11-02T16:55:00.024+02:00

Nuorten homopoikien itsemurha-aalto on viime aikoina ollut pinnalla varsinkin Yhdysvalloissa. It gets better -vidoista on tullut jo lähes oma youtube-genrensä, videoita on miljoonia. Oman viestinsä ovat tehneet niin Yhdysvaltain presidentti, tavalliset aikuiset miehet, kuin myös vaikeuksistaan yli päässeet nuoret. Suomessa Seta korostaa kampanjan tärkeyttä ja vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki on tehnyt oman videonsa (alla). Virallisestihan homomiesten itsemurhat eivät ole ongelma, koska itsemurhien syinä pidetään alkoholia ja mielenterveyden ongelmia. Virallinen Suomi ei tunnusta homoutta itsemurhien syynä.

Tämän kylän homopoika kommentoi kampanjaa osuvasti, ja on oikeassa siinä, että tieto asioiden muuttumisesta paremmaksi, vuosien päästä, ei paljon lohduta. Kun puhutaan itsemurhista, voi kuitenkin tieto paremmasta tulevaisuudesta ja muiden vastaavassa tilanteessa olleiden kokemukset estää ratkaisevan viimeisen askeleen ottamista. Tärkeää onmyös muistaa, että elää voi aina vain päivän kerrallaan.

Itse olen kotoisin pienestä kylästä, pohjoisesta Suomesta. Kylässä oli asukkaita joitakin satoja, koko kunnan alueella muutamia tuhansia. Tunsin olevani erilainen jo noin kymmenvuotiaana, mutta varsinainen homotietoisuus minulle syntyi yläasteen loppupuolella, 80-luvun puolivälissä. En varsinaisesti kokenut mitään henkistä kriisiä, tapani selvitä asiasta oli ehkä jonkinlainen aseksuaalisuus, neutraalius. Olin syvällä kaapissa, ovi tiukasti kiinni.

Vaikka homouteen suhtaudutaan ja homoudesta puhutaan nykyään täysin eri tavalla kuin omina teinivuosinani, itseeni on tarttunut 80-lukulainen homouteen liittyvä tunne. Sama tunne on tarttunut todennäköisesti myös muihin ikäisiini homoihin. Eikä tuosta tunteesta pääse eroon. Ei, vaikka arkihavaintojen ja järjen tasolla emme selvästikään elä enää 80-luvun ilmapiirissä. Mehän pääsemme jo kohta avioon! Tätä alitajunnassa ja syvällä sielussa olevaa tunnetta kuvaa myös se, että kirjoitan nimimerkin takana. Nuoruusiästä jatkuva todellisen itsensä piilottaminen on iskostanut minuun vahvan tunteen siitä, että eri elämänpiirit on syytä pitää erillään. Ilmankos Dexter Morganiin samastuminen on helppoa.

Kukaan ei voi olla ikäänsä kaapissa, ja jos jotain harmittelen nyt, niin sitä, etten tullut lähimmilleni ulos jo paljon aikaisemmin. Kertomista ei ole mitenkään helpottanut suomalaiseen kulttuuriin ilmeisesti kuuluva don’t ask, don’t tell -käyttäytymiskoodi. Vanhemmilleni avasin oven yli 25 vuotiaana ja osalle sukulaisista nyt, neljänkympin käännyttyä paremmalle puolelle. Tosin, jos sukulaiset eivät aivan idiootteja ole olleet, he ovat kyllä tajunneet tilanteen jo aikoja sitten. Kerrottuani itsestäni kukaan ei ole suhtautunut minuun negatiivisesti, sitä sisimmässäni pelkäämää vihaa ja hyljeksintää en ole kohdannut.

Jotenkin tuntuu, että juuri nuorten homopoikien itsemurhat ovat äärimmäisen epäoikeudenmukaisia ja väärin. En tällä tietenkään tarkoita, että jotkin itsemurhat olisivat oikein. Mutta juuri nuorten homopoikien kuuluisi olla iloisia ja onnellisia tässä kauniissa maailmassa. Sitähän termi gay juuri tarkoittaa. Iloa ja onnea, joka tulee itsensä ja muiden hyväksynnästä.

Minulla on myös omakohtainen kokemus nuoren miehen itsemurhasta. Tuttavani oli suloinen ja komea poika. Jos hän olisi ollut vähän vanhempi, olisin varmasti ollut ihastunut häneen. Koulussa hän oli suosittu, ja muutenkin vaikutti tasapainoiselta. Silloin oman elämäni paras ratkaisu oli lähteä opiskelemaan etelään, pois pikkukylästä ja sen tungettelevasta ja tukahduttavasta ilmapiiristä. Jostain syystä tuttavani ei tässä onnistunut, vaan päätyi tappamaan itsensä. Kuulin asiasta jälkeen päin. Surullista ja äärimmäisen turhaa. Olen varma, että hänestä olisi tullut onnellinen ihminen, jos hän vain olisi päässyt pois ja saanut rakentaa omaa elämäänsä omaehtoisesti. Jonkun olisi pitänyt kertoa hänelle, että elämä muuttuu paremmaksi, että kannattaa elää vielä päivä, että jostain löytyy joku, jota rakastaa. Tuttavaani tämän kertominen ei enää auta.

Lisäys 5.11.2010 11:45
TEDx Helsingin Kaikki muuttuu paremmaksi -video. Kannattaa katsoa.

Lisäys 6.11.2010 12:32
Ricky Martin kertoo ulostulostaan ja markkinoi muistelmiaan Oprahin ohjelmassa.

Lisäys 9.11.2010 10:02
Ranneliike.net: Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto haastaa opiskelijajärjestöt mukaan kampanjaan.

Synnistä pois

2010-10-29T11:31:00.023+03:00

Menemättä taas sen enempää Päivimme epäloogisuuksiin ja suvaitsevaisuudella kuorrutettuun vihapuheeseen, poimin hänen tämän päivän Hesarin mielipideosastolla olevasta kirjoituksestaan yhden kiinnostavan kohdan:

Kirkko ei syyllisty syrjintään, jos se uskaltaa käyttää sanaa synti niin homosuhteista kuin muistakin avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista. Homoseksuaalit ystäväni ovat samassa rintamassa kanssani asiassa. (Päivi Räsänen "Uskonnonvapaus kuuluu myös poliitikoille" HS 29.10.2010 C11, kursivointi AaHoo)

Ensinnäkin, vilpittömimmät pahoitteluni Päivin homoseksuaaleille ystäville. Tuollainen ystävyys voi olla antoisaa, mutta varmasti myös rankkaa.

Kun luen Päivin kirjoitusta samoin kuin hän lukee Raamattua, niin en voi muuta kuin olla täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Kerrankin. Avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat syntiä. Se on selvää ja samalla myös juuri se syy, miksi erityisesti kirkon pitäisi ajaa voimakkaasti avioliittoa myös homoille. Mikä voisikaan olla enemmän kirkon ja Päivin asialistalla, kuin kahden toisiinsa sitoutuneen ja toisiaan rakastavan ihmisen saattaminen pois synnistä. Arvelen ja toivon toki, että myöskään sukupuolisuhteet rekisteröidyissä parisuhteissa eivät olisi syntiä, mutta kuten sanotaan, parempi vara kuin vahinko ja ei vara venettä kaada.

No, sitten on myös homoseksuellejä, joiden mukaan homojen parinmuodostus ja halu on ratkaisevasti erilaista heteronormatiiviseen parinmuodostukseen ja haluun nähden. Heidän mukaansa homojen kuuluisi pysyä kaapissa ja harrastaa seksiä puistoissa ja käymälöissä. Ääriliikkeenä nämä itseään mustapinkeiksi kutsuvat anarkistit olivat oman vähemmistömme äänekäs vähemmistö. Myöhemmin on alkanut vaikuttaa siltä, että taustalla on enemmän ja vähemmän ammattimaista anarkismia.

Mustapinkkien infantiili käsitys ihmissuhteista ei oikeastaan liity homoihin tai seksuaaliseen suuntautumiseen millään tavalla. Puistoissa ja pusikoissa voi naida naksutella kenen kanssa tahansa, jos kokee sen itselleen oikeaksi. Avioliiton ja kirkon siunauksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, olipa naksuttelija sitten hetero tai homo.

http://stripgenerator.com/strip/435705/pave-ja-heka-synnintuntoa/

Pave ja Heka: Synnintuntoa by AaHoo

http://stripgenerator.com/strip/433340/pave-ja-heka-pusuttelua-aviossa/

Pave ja Heka: Pusuttelua aviossa by AaHoo

Lisäys 30.11.2010 12:15
Päivin teksti on kokonaisuudessaan hänen blogissaan.

Kommenttejani aiheesta

Päivi Räsäsen blogiin "Uskonnonvapaus kuuluu myös poliitikoille".
31. lokakuuta 2010 8.50

Uusi päivä koittaa

2010-10-26T16:37:00.004+03:00

Yleisradion suursatsaus Uusi päivä saippuadraamasarja on edennyt nyt jo kymmenen jaksoa. Monien sarjojen koko kausi on reilu kymmenen jaksoa, joten tässä vaiheessa voi jo vähän katsoa tarkemmin, mitä olemme televisiolupamiljoonillamme saaneet. Ennakkomaistiaisen perusteella tällä viikolla on luvassa jo nähdyn seksikirjoille ja kondomeille kikattelun lisäksi humalaisille hymistelyä.

Itse olen suhtautunut sarjaan ymmärtävän sallivasti. Ajattelin, että alun infantiili väärinymmärryksille perustuva slapstick-komediaa muistuttava käsittelytapa on vain alkukankeutta. Toivoin, että räikeän aurinkoinen värimaailma tuo sopivaa kontrastia lopulta paljastuvalle taitavalle ja ymmärtävälle eri teemojen käsittelylle. Odotin, että tällä tekijäjoukolla ja resursseilla saamme saippuasarjan, joka ei vain viihdytä, vaan antaa myös aitoa ajattelemisen aihetta. Ehkä jopa laajentaa ymmärrystä.

Mutta ei. Käsikirjoittajat tuntuvat työntävän tavaraa vasemmalla kädellä ja oikealla aivopuoliskolla. Sarja on edelleen yhtä tyhjää ja pikkusievää kuin alussakin. Stereotyppiset idiootit ymmärtävät työkseen toisiaan väärin. Henkilöiden ongelmat ovat lapsen kakkavaipan vaihdon tasoa. Koulun rehtori tuskailee muutaman tonnin keittiöremonttilaskun kanssa - oikeassa elämässä hän olisi saanut rahoituksen joko pankista tai rahoitusyhtiöltä.

Suurin puute minusta kuitenkin on hahmojen täysi neutraalisuus, suorastaan aseksuaalisuus. Niin tytöt ja pojat kuin aikuiset naiset ja miehet vain tuijottelevat toisiaan kaipaavasti silmiin. Ja missä on positiivinen homohahmo? Tai edes se kiintiöhomo? Mahdollisuuksia tuntuu toki olevan, mutta tähän mennessä nähdyn perusteella en jaksa uskoa, että vaikkapa Tomin ja Janin välille syttyisi säpinää. Niin lupaava kuin asetelma alkaa ollakin. Ja kiinnostavalta vaikuttanut liikunnanopettajakin näyttää pudonneen henkilögalleriasta kokonaan.

Hyviä saippuaesimerkkejäkin toki on. MTV 3:lla näkyvä Emmerdale käsittelee homoteemaa aidosti ymmärtäen ja välittäen. Ja se oli samaisen MTV 3:n Salatut elämät, joka kymmenen vuotta sitten toi ruutuun ensimmäisen suomalaisen saippuahomon, Kallen. Kymmenen vuotta sitten! Oheisessa videossa hän pohtii armeijaan menoa, kohdasta 0:50 alkaen.

Kaupallinen kanava rökittää Ylen tässä tapauksessa kuusnolla. Yleisradion Uusi päivä on niin taantumuksellinen, että herää jo epäilys olisiko evankelisluterilainen kirkko ollut rahoittajana mukana. (Juttu elokuvarahoituksesta Hesarin maksullisessa arkistossa). Lupamaksurahoilla kun on lupa odottaa enemmän.

Vanhaa ja Uutta

2010-10-22T12:20:00.007+03:00

http://stripgenerator.com/strip/431423/vanhaa-ja-uutta/

Vanhaa ja Uutta by AaHoo

Lisäys 30.10.2010 klo 15:23
Martti Nissisen valaiseva artikkeli Raamatulla päähän lyömisestä:
On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa

Kommenttejani aiheesta

Torsti Äärelän blogiin "Raamattu, Suomen kirkon homokysymys, Päivi Räsänen ja muut!",
23. lokakuuta 2010 11.08

Karvoja ja pervoja

2010-10-20T11:03:00.002+03:00

Olen aloittanut uimisen taas pitkän pitkän tauon jälkeen. Kunnallisen uimahallitarjonnan hinta-laatusuhde on hämmästyttävä, ja ainakin Espoossa uimahalleja on varsin kohtuullisten välimatkojen päässä. Ja jos sattuu pääsemään uimaan sopivaan aikaan, lähes koko allas voi olla omassa käytössä.

Mutta sitten. Varsinkin vesijuoksuradalla, fiinit mummoikäiset ämmät uivat hiuslakka päässä ja tupakan haju leijailee hikoilun ja kostean ilman kannattelemana. Läheltä mennessä epämääräinen halvan hajuveden ja likaisen ihon yhteislöyhkä tukkii sieraimet. Kierros toisensa jälkeen. Pitäisikö mummojen päälle ”vahingossa” läiskyttää vettä?

Toinen vastaava joukkio on teini-ikäiset uimaripojat. He ovat ilmeisesti liian arkoja peseytymään kokonaan, joten he tyytyvät kastelemaan pikaisesti päänsä. Valmentaja luulee sitten varmaan heidän käyneen pesulla. Pöpökammoisen pitää vain lujasti luottaa siihen, että hallin otsonipuhdistimet ja suodattimet toimivat kuten pitääkin.

Tokihan uimahalli tarjoaa myös silmäniloa. Nuorten miesten alastomien vartaloiden näkeminen on aina iloinen asia. Nuorta ja hyväkuntoista kehoa on oikein mukava katsella, ja palata näkyyn sitten vielä myöhemmin, ajatuksissaan. Miehethän ovat visuaalisia olentoja, ja muistavat asioita valokuvanomaisesti. Mitään kännykkäkameraa ei tarvita, kun on silmät päässä.

Enkä myöskään pane yhtään pahakseni, että pornoelokuvista tuttu häpykarvojen ajelu näyttää olevan muotia lukiolaispojista lähtien. Sopivasti höylää käyttämällä kun saa mukavasti pituuden vaikutelmaa strategisiin mittoihin. Onpa vastaan tullut jopa täysin ajeltuja alapäitä. Eivät taida nuorukaiset oikein oivaltaa, millaisia merkityksiä posliinilla on homojen alakulttuureissa.

Vaikeaa on sen sijaan ymmärtää, on että tämä häpykarvojen ajeluinnostus on levinnyt jo perheellisiin heteromiehiinkin. Vastaan on tullut sekä brasilialaistyylisesti muotoiltuja "piste ii:n päällä" -teoksia, kuin luomuksia, joissa häpykarvat on ajeltu, mutta vatsakarvat jätetty. Kuten eräällä yli nelikymppisellä pienten lasten isällä, joka sai ainakin omissa aivoissani aikaan diskurssiristiriidasta johtuvan nyrjähdyksen. Vatsakarvat kehystivät somasti paljasta häpyaluetta samalla kun mies huolehti, että kaikkien tenavien uimapuvut, uimalelut ja pyyhkeet tulivat mukaan, ja että pukukaappien avaimet pysyvät järjestyksessä.

Minusta alkaa tuntua, että pornoistuminen on levinnyt jo liian pitkälle. Vanhakantaisen moralistisesti voisi taivastella, millaisen esikuvan kolmen pennin pornotähteä muistuttava isä oikein antaa lapsilleen. Miltä teini-ikäisestä pojasta mahtaa tuntua, kun omat karvat ovat tuuheammat kuin isällä? Toisaalta asiaa voi lähestyä myös (ala)kulttuurin kannalta. Onko oikein, että yhteiskuntamme tukipylväät, heteroseksualistiset perheet, vievät epäilyttävät seksuaaliset käytännöt meiltä seksuaalisilta vähemmisöiltä? Pian meillä kaikilla asuu naapurissa pikku pervo.

Viholliseni vihollinen on ystäväni

2010-10-16T20:24:00.006+03:00

Kuluneen vajaan viikon aikana on käynyt varsin hyvin selväksi, että kirkko ei tosiaankaan tarvitse vastustajia, kun sillä on Päivi Räsäsen ja Matti Revon kaltaisia edustajia. Jo nyt kirkosta eronneiden määrä on jo ennätys. Kymmenen tuhatta eronnutta tässä kuussa ja määrä vain kasvaa. Surulliseksi asian tekee tosin se, että kirkossa on vieläkin jäljellä koko joukko ihmisiä, jotka eivät jaa näiden edustajiensa näkökantoja. Ja mitä enemmän omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä jättää kirkon, sitä hankalammiksi käyvät jäljelle jääneiden pyrkimykset vaikuttaa kirkkoon sisältä päin. Tässä meillä totta totisesti syvällä kriisissä kipuileva organisaatio. Toki kunnon korporaatiomalliin, ylin (maallinen) johto ei joko näe tai ei halua nähdä ongelmiensa syvyyttä.

Samalla kun Räsänen ja Repo tekivät karhunpalveluksen omalle organisaatiolleen, he nostivat homojen syrjinnän marginaalista valokeilaan. Heidän ansiostaan suuri enemmistö, jota ei voisi vähempää kiinnostaa mitä joku vähemmistö keskenään puuhaa, näkee omin silmin ja kuulee omin korvin kuinka epäoikeudenmukaisuus ja räikeä syrjintä jyllää tässä omassa tasa-arvon lintukodossa. Ongelma, josta vaietaan ei ole ongelma. Mutta kun se nostetaan suoraan silmien eteen, tajuaa kuka tahansa tavanomaisella oikeudentunnolla varustettu ihminen, että asioiden ei kuulu mennä noin.

Ylen Homoillan vaikutus oli samantapainen kuin viimekesäisen Pride-kulkueeseen kohdistuneen terrori-iskun. Yhtäkkiä tavanomaisen turvallinen arki rikkoutuu, ja pinnan alla vellova viha ja pelko puskevat pintaan. Siinä missä Homoilta sai ihmisiä eroamaan kirkosta, kesäinen terrori-isku puolestaan sai ihmiset liittymään Setaan.

Johtopäätöksenä tästä kaikesta, en voi kuin esittää kauneimmat kiitokseni Päivi Räsäselle, Mikko Revolle ja noille tyhjäpäisille terroristeille. Te kaikki olette vieneen tärkeää tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden asiaa eteenpäin enemmän kuin mihin me koskaan olisimme yksin pystyneet. Tämä vuosi on edistänyt asiaamme aimo harppauksen. Teidän ansiostanne viestimme kiirii nyt kaksin verroin kauemmas maan ääriin. Emme tarvitse ystäviä, kun meillä on teidän kaltaisianne vihollisia.

Kommenttejani aiheesta

Jari Tervon kolumniin "Homoilta ja ihmisoikeudet",
17. lokakuuta 2010 12.06

Martti Nissisen mainioon artikkeliin "On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa".
31. lokakuuta 2010 8.58

Hyvää Homoiltaa vaan kaikille

2010-10-14T09:57:00.009+03:00

Ylen A2 Teema: Homoilta on herättänyt ansaitusti tuohtumusta ja kirkosta eroamisia. En tiedä oliko päivän Hesarin Fingerporin ajoitus tarkoitus vai vahinko, mutta täysosuma se oli. Samoin kuin ensimmäinen Pertti Jarlan ohjelmassa piirtämä kuva.

Jätän nyt keskustelun laajemman arvioinnin vähemmälle, ansiokkaita kirjoituksia on vaikkapa Tämän kylän homopojan ja Santeri Palinin blogeissa. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota keskustelun toisen osapuolen täydelliseen logiikan puutteeseen. Miten kukaan voi vakavissaan tulla valtakunnalliselle kanavalle laukomaan sellaisia päättömyyksiä kuin esimerkiksi piispa Matti Repo ja poliitikko Päivi Räsänen? Jos olisin uskontotieteilijä, tekisin ohjelmasta transkription ja käyttäisin materiaalina uskontopuheen analysointiin. Puheen päättömyys näkyy kirjoitetusta tekstistä selvemmin. Vaikka varsinkin Repo vetää kaunopuheisuudellaan vertoja Jehovan todistajille, vaikuttaa, että ainakin jotkin katsojat näkivät kuorrutuksen läpi ja tekivät omat johtopäätöksensä.

Kirjoitan auki tässä pari kohtaa, ihan esimerkinomaisesti. Aloitetaan vaikka kun Repo toteaa osuvasti, että

”kaikki ne kirkolliset toimitukset mitä kirkolla on, mitä se voi tehdä, niitten täytyy perustua Raamattuun” (Ensimmäinen jakso kohdassa 0.31.38)

Kuitenkin, kuten pastori Leena Huovinen toteaa, kirkon toimituksen kirjassa on mm. lipun siunaamisen kaava. (0.36.27) Ja eipä kauppakeskusten siunaaminenkaan ole täysin ennen kuulumatonta.

Varsinainen älyllisen epärehellisyyden ja kaunopuheisuuden kukkanen löytyy, kun Repo vastaa siihen, että miltä tuntuisi, jos hän ei olisi voinut mennä itse naimisiin. Revon sanoin:

”no silloin mulla olis ollut aika mahdoton ajatella ainakin niinkun elämää useassa sukupolvessa, ja vaikee nähdä sitä elämän jatkuvuutta omissa lapsissa, ja vaikea ajatella sitten sitä mitä se merkitsis sitten heidän lastensa kannalta. Että heti aukeaa sellainen näkökulma siihen, että ei kysymys olekaan ainoastaan minusta ja minun puolisostani, vaan avioliitossa on kysymys paljon enemmästä, sellaisista asioista mikä luo kokonaisia yhteisöjä, ei ainoastaan pariskuntia, vaan perheitä ja kokonaisia yhteiskuntia.” (0.42.55)

Kaunista ja herkkää. Vaikka lasten tekoon yleensä tarvitaankin naimista, tässä yhteydessä kyse ei tosiaankaan ole avioon astumisesta.

Hauskinta tai ehkä tragikoomisinta oli se, että kukaan vastustajista ei tuntunut tajuavan syyllistyvänsä tekopyhyyteen. Puhuvat toista ja käyttäytyvät toisin. Kunnon farisealaisten tavoin. Esimerkiksi Räsänen loihee lausumaan ensin, että

”tässä on välttämätöntä erottaa niinku ihmisen taipumus eh niinku taipumus tuntea kiintymystä samaa suk... ja seksuaalisia tunteita samaa sukupuolta olevaa kohtaan, olevaa henkilöä kohtaan ja sitten se et että millä tavalla seksuaalisesti käyttäytyy eli harjoittaako niin sanotusti homoseksuaalisuutta [...] tää jälkimmäinen on moraalinen kysymys” (Jälkimmäinen jakso kohdassa 0.43.47)

mutta hetken kuluttua

”on väärin että ihmisiä syrjitään tai tuomitaan, ehdottomasti” (0.45.15)

ja sitten

”kyllä ihminen sisällään tietää, että jos hän on ää esimerkiksi homoseksuaalisissa suhteissa, niin et hän tekee jotain sellaista mikä mikä on [...] väärin.” (0.45.25)

Kristillisdemokraattien mielestä syrjintää ei siis ole, että tuomitsee moraalittomaksi kun joku ihminen seuraa sydämensä ääntä ja rakastaa. Ai niin, syntiä onkin se, että harrastaa seksiä useiden ihmisten kanssa. Pitää siis vastustaa sitä, että homot haluaisivat sitoutua yhteen ihmiseen.

Voi tätä itsetäyteyden määrää.

Ohjelma näkyy Ylen Areenassa vielä 11.11.2010 saakka. Kannattaa käydä katsomassa jos jäi katsomatta.

Lisäys 24.10.2010

Pave ja Heka: Himot ne on hiirelläkin by AaHoo

Brasilian Kuningatar

2010-10-13T16:47:00.004+03:00

Kävinpä katsomassa brasilialaisen dokumentin Rainhas (Queen of Brasil) Cinemaississa, Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaaleilla. Dubrovnikin katsomo on aika jännittävä sekoitus baaria, pornoluolaa ja elokuvateatteria. Muutama ensimmäinen onnellinen sai paikan mukavan oloisilta sohvilta, muiden katsojien joutuessa tyytymään elokuvakokemuksen kannalta hieman epämukaviin pöytäpaikkoihin. Onneksi baari oli auki.

Aluksi oudoksutti myös kuvalaadultaan ja -suhteeltaan putkitelevision aikaan sijoittuvan dokumentin katsominen suurelta kankaalta, pää kenossa. Tekniseltä laadultaan parempia dokumentteja saa ladattua netistä melkein mistä vain. Aluksi olikin vähän sellainen huijatuksi tulleen olo, lippukin maksoi sentään 6,5 euroa. Mutta kun hankalaan katselukulmaan ja vieraannuttavaan vhs-tasoiseen kuvaan tottui, muuttui dokumentti oivalliseksi, oivaltavaksi ja loppua kohden riemastuttavaksi. Kokemus joka jää mieleen. Kuinka samanlaisia kauneuskilpailut ovatkaan, olivat osallistujat sitten naisia tai naisiksi pukeutuneita miehiä. Paitsi, että miesten kauneuskilpailussa osallistujat tukevat toisiaan, eivät puukota toisiaan selkään.

Mutta miksi ihmeessä tässäkin tapauksessa yleisössä oli oltava noita kikattavia pikkutyttöjä, jotka päästivät hermostuneen kikatuksensa ilmoille heti kun ensimmäinen naiseksi pukeutunut mies ilmeistyi kuvaan. Eivätkö he muka tienneet tulleensa katsomaan dokumenttia, joka käsittelee Miss Gay -kauneuskilpailujen osallistuajia - erittäin kauniiksi naisiksi pukeutuneita miehiä. Ziisus.

Näin se alkaa

2010-10-11T22:42:00.001+03:00

Tämä on ensimmäinen blogitekstini. Aion vaahdota homojen elämään jollain tavalla liittyvistä asioista, jotka syystä tai toisesta saavat mieleni kuohumaan - tai ainakin poreilemaan.

Tästä se lähtee!