Varsin suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että suomalaisessa johtamisessa on parannettavaa erityisesti ihmisten johtamisessa. Esimiehillä on vaikeuksia ihmisten kohtaamisessa, vuorovaikutustaidoissa ja arvostuksen osoittamisessa.

Koulutuksen tai tiedon puutteesta eivät johtamisen ongelmat johdu. Kumpaakin on tarjolla enemmän kuin kylliksi ja kursseilla käydään ahkerasti. Kysymys on siitä, miten tieto muutetaan hyviksi käytännöiksi, uusiksi toimintatavoiksi.

Hyvän johtamisen perusasiat ovat yksinkertaisia ja ikivanhoja, silti niissäkin jatkuvasti kompastellaan. Kun esimies kohtaa alaisensa ihmisenä, tervehtii, keskustelee ja noudattaa muutenkin ns. hyviä tapoja paljon on jo voitettu.

Hyviin tapoihin kuuluu keskustella asianomaisen kanssa häntä koskevista suunnitelmista ja muutoksista. Hyviin tapoihin kuuluu myös osoittaa arvostusta ja luottamusta silloin, kun siihen on aihetta ja antaa korjaava palaute ajallaan ja rakentavasti.

Hyvät tavat ja tervejärki voimavarana

Hyvien tapojen lisäksi johtamisessa tarvitaan tervettä järkeä. Kaikkea opittua ei voi sellaisenaan käyttää eikä kaikkiin kysymyksiin löydy kirjoista tai kursseilta vastauksia. On osattava soveltaa ja on osattava toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Monesti on parempi turvautua oman terveen järjen kuin konsultin käyttöön.

Kolmanneksi hyvässä johtamisessa otetaan huomioon se, että ihminen on tunteva olio.

Hyvä johtaja on selvillä siitä, minkälaisia tunteita työyhteisössä vallitsee. Hän ymmärtää, että ihminen voi kokea pettymyksiä, loukkaantua, tuntea pelkoa ja epävarmuutta, mutta hän tietää myös, että ihminen voi tuntea suurta riemua, onnistumisen elämyksiä, luottamusta ja hyvää oloa. Hyvä johtaja ymmärtää, että tunteiden merkitys suorituksiin, sitoutumiseen ja motivaatioon on ratkaisevan tärkeää.

Johtamis- ja esimiestyön koulutus on tärkeää, mutta se ei näytä riittävän. Koulutuksen vaikuttavuus on yllättävän heikko. Siksi tarvitaan myös johdon työnohjausta.

Työnohjauksessa koulutuksessa saadut tiedot ja käytännön elämässä hankitut kokemukset voidaan jalostaa entistä paremmiksi johtamiskäytännöiksi. Tästä on tieteellistä näyttöä. ”Eri tieteenaloilta kansainvälisistä ja suomalaisista tutkimustuloksista on saatu selkeä näyttö [työnohjauksen] vaikuttavuudesta ja vaikutusten pysyvyydestä”, kirjoittaa professori Marita Paunonen Johdon työnohjaajat ja mentorit ry:n julkaisemassa Johtajan Sparraaja-lehdessä 1/2010.

Työnohjaus on vaikuttavaa, koska se on pitkä prosessi, joka etenee ohjattavan ehdoilla ja sen lähtökohtana on ohjattavan oma halu kehittää itseään, saavuttaa parempia tuloksia ja lisätä omaa työhyvinvointiaan. Työnohjaus on luottamuksellista ja pitkäkestoista oman työn, työtilanteiden ja omien toimintatapojen tutkimista yhdessä koulutetun työnohjaajan kanssa.

Työnohjauksessa ei opiskella uusia johtamisoppeja, vaan tutkitaan käytännön tilanteita, punnitaan erilaisia toimintatapoja ja niiden seurauksia. Toisin kuin monilla kursseilla, työnohjauksessa ei anneta valmiita vastauksia eikä opeteta yhtä oikeaa tapaa toimia.

Työnohjauksen vahvuus on nimenomaan siinä, että ohjattavaa autetaan itse löytämään toimivia ratkaisuja, jotka sopivat tilanteeseen ja jotka ohjattava pystyy persoonallisella tavallaan toteuttamaan. Tässä työnohjaaja auttaa asettamalla ohjauskeskusteluissa oman ammattitaitonsa ja omat kokemuksensa ohjattavan käyttöön.

Työnohjaus on prosessi, joka uudistaa ja vahvistaa

Työnohjausprosessi etenee siten, että seuraavassa istunnossa käydään läpi, miten edellisen kerran keskustelut ja ideat olivat avuksi käytännön tilanteissa. Mitkä asiat sujuivat hyvin ja tuntuivat aikaisempaa helpommilta, missä kohdin tapahtui yllätyksiä, miten niihin reagoitiin, minkälaisia tunteita tilanne herätti ja olisiko jossain kohdin voitu toimia toisella ehkä paremmalla tavalla.

Keskeistä työnohjauksessa on perustehtävän tutkiminen ja onnistumisen varmistaminen perustehtävässä. Työnohjausprosessin aikana ohjattava oppii tuntemaan omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan ja oman toimintansa seurauksia.

Monet esimiehet kaipaavat tukea ja rohkaisua paitsi esimiestyössä vaadittavaan jämäkkyyteen niin erityisesti tilanteisiin, joissa on tartuttava vaikeisiin asioihin, esimerkiksi kohdattava alaisensa ns. ikävässä asiassa.  Näissä tilanteissa työnohjaus osoittaa vahvuutensa. Ohjattava saa tukea ja rohkaisua jo silloin, kun hän valmistautuu itselleen vaikean asian hoitamiseen ja hän saa tukea tilanteen jälkeiseen oman toimintansa analysointiin ja arviointiin.

Ehkä tärkeintä kaikkien vaikeiden tilanteiden käsittelyssä on, että työnohjauksessa on mahdollisuus käsitellä myös tilanteen herättämät tunteet ja purkaa syntynyt tunnekuorma. Tämä koskee niin esimiehen omia tunteita kuin niitä alaisen osoittamia tunteita, jotka esimies joutuu vastaan ottamaan.

Jostain merkillisestä syystä johtajien ja esimiesten on ollut aina helpompi hankkia työnohjausta alaisilleen kuin itselleen. Monet heistä ajattelevat, etteivät tarvitse työnohjausta, koska jo osaavat työnsä, mutta kuten Marita Paunonen on sanonut, työnohjaus on tarkoitettu nimenomaan juuri heille.

Työnohjauksessa tapahtuva oman työn, omien työ- ja toimintatapojen ja työssä heränneiden tunteiden tutkiminen edellyttää työn osaamista ja työssä hankittua kokemusta. Niille, jotka eivät vielä osaa työtään on tarjottava koulutusta ja coachingia.

Sivuilta www.johdontyonohjaajat.fi löytyy lisätietoja johdon työnohjauksesta, työnohjaajista, työnohjaajien auktorisoinnista ja yhdistyksestä.

Lisää aiheesta:

• Pienet asiat ovat suuria asioita
• Kauneus, totuus ja hyve: vaarallinen taide
• Käytännön viisautta johtamiseen

Q: “If HCHP firms are desirable, why are there so few? What are some of the ‘undiscussible’ fault lines you have identified?”

A: “Poor leadership and management stands in the way. These may arise because of ineffective leaders and flawed values, but they can also develop when historic leadership and management practices no longer align with newly emerging circumstances.”

High Commitment, High Performance Management [Harvard Business School]

Lisää aiheesta:

• Drucker: Johtajuus ja sen tehokkaat tappajat
• Johtajuus vs. managerointi vs. ohjaaminen
• Johtajuus on kielessä

Sosiologinen matkailija

On mielenkiintoista havainnoida eri kulttuurien asenteita sääntöjä kohtaan. Olen pariin otteeseen viettänyt pääsiäistä Roomassa. Kokemus on hengellisesti mahtava – ja sosiologisesti opettavainen.

Erityisesti pääsiäisaikaan Roomassa on huomattavan paljon ihmisiä, joten kaupungin kapeat jalkakäytävät käyvät kovin ahtaiksi. Ahtaus ei kuitenkaan koidu kävelijöiden ongelmaksi – autoilijoiden kylläkin –, koska tilan puuttuessa italialaiset ottavat ajoväylät haltuunsa asiaa sen kummemmin ihmettelemättä.

Välimeren maille ominainen suurpiirteisyys aiheuttaa helposti ärtymystä meissä pohjoisen asukeissa. Mutta kokemus osoittaa, että molemmissa asenteissa on hyvät ja huonot puolensa. Joitain vuosia sitten osallistuin Maailman nuortenpäiviin, jotka järjestettiin Kölnissä.

Paavia tapaamaan saapui huomattavasti odotettua enemmän ihmisiä. Järjestelmälliset saksalaiset olivat suunnitelleet kaiken mallikkaasti – mutta ainakin puolta pienemmälle ihmisjoukolle. Lopulta järjestelyt romahtivat totaalisesti, mikään ei toiminut ja järjestyksestä vastaavat henkilöt heittivät pyyhkeen kehään. Saksalaisen järjestelmällisyyden maine kärsi rökäletappion.

Improvisoinnin taito

Joitain vuosia aikaisemmin vastaava tilaisuus järjestettiin Roomassa, ja paikalla oli ilmeisesti lähes kaksinkertainen määrä ihmisiä Kölniin verrattuna. Läsnä olleiden mukaan kekseliäät italialaiset onnistuivat kuitenkin luovimaan ansiokkaasti loppuun saakka. Tilanne oli varmaan usein varsin kaoottinen, mutta tietynasteiseen epäjärjestykseen tottuneet roomalaiset eivät olleet siitä moksiskaan.

Toisinaan elämässä tulee vastaan tilanteita, joita on yksinkertaisesti liian vaikea ratkaista ja suunnitella etukäteen. Silloin tarvitaan kykyä improvisoida ja kestää tietynasteista kaoottisuutta.

Jorma Ollila taisi joskus letkauttaa, että nykyaikainen yritys muistuttaa enemmän jazz-yhtyettä kuin orkesteria. Tehokas toimintakyky vaatii tiettyjä järjestystä ja suunnitelmaa, mutta toteutus on pikemminkin luovaa improvisaatioita kuin pilkuntarkkaa nuottien seuraamista.

Säännöt keinoiksi, ei päämääräksi

Hyvejohtaja ymmärtää, että säännöt ovat keino, eivät päämäärä. Niitä tarvitaan, jotta voidaan elää sivistyneesti ja suunnitella asioita järkevästi. Mutta kaikkea ei voi sääntöihin kahlita. Kuten englantilaiset juristit tietävät sanoa, hard cases make bad law, sillä yleisiin periaatteisiin ei ole mahdollista kätkeä kaikkia poikkeustapauksia.

Suomalainen etiikka, vahva sääntöuskollisuus on sekä etu että haitta. Se kieltämättä edesauttaa järkevää suunnittelua ja järjestelmällisyyttä. Mutta siitä voi tulla myös luovuuden ja kohtuullisuuden este. Meillä suomalaisilla olisi opittavaa hyvekeskeisyydestä, joka ylittää sääntöihin kahlitun etiikan.

Viime vuonna osallistuin European Business Ethics Networkin (EBEN) Suomen seminaariin, jossa erään suuren pörssiyhtiön johtohenkilö valitti kahvin äärellä suomalaista sääntökulttuuria. Esimerkkinä hän mainitsi useiden taloyhtiöiden toimintatavat: kokouksiin mennään jyräämään säännöillä ilman minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja, ja sitten käydään yhtiölakia läpi pykälä kerrallaan. Eläköön oikeudenmukaisuus ja yhteistyö!

Tuloksellinen johtajuus edellyttää kykyä ymmärtää eri kulttuureita, nähdä niissä hyviä ja huonoja puolia ja oppia sieltä, missä on opittavaa.

Lisää aiheesta:

• Hyve-etiikka vs. “sääntöetiikka”
• “Hyvejohtajuus ja arvojohtajuus — miten ne eroavat?”
• Viisas osaa epäonnistua

Kun kirjoitetaan johtajuudesta, on usein tapana hakea julkisuuden henkilöistä esimerkkejä hyvistä johtajuuden ominaisuuksista.

Tarvitsemme kuitenkin esimerkkejä myös tavallisen kansan parissa eläneistä henkilöistä, jotka ovat toteuttaneet johtajuutta arkielämässään.

Tässä on eräs.

Suomen itsenäistymisen jälkimainingeiden aikaan, 1900-luvun alkupuolella, syntyi eräs poika torpparin pojanpojan perheeseen. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi useampi tyttö ja pari poikaa, niin kuin siihen aikaan oli yleistä. Perhe viljeli Hämeessä pientä tilaa ja eli parista lehmästä ja muutamista kanoista. Vanhemmat olivat kiertokoulun käyneitä hartaita suomalaisia. Ahkeruus, luonnon ja luojan kunnioittaminen olivat eväät jokapäiväiselle selviämiselle.

Pojan ollessa parivuotias, vanhemmat ja sisarukset huomasivat pojassa jotain erikoista: hän ei kuullut.

Kommunikaatio toimi jonkinlaisella yksinkertaisella kotikielellä, ja niinpä poika osallistui kodin askareisiin siinä missä muutkin lapset.

Kaikesta vanhempien huolenpidosta huolimatta varhaislapsuuteen kuului myös ikävämpiä kokemuksia. Vieraiden tullessa kylään, vanhemmat laittoivat pojan pirtin muurin taakse piiloon. Pojan mieleen jäi voimakkaasti hämmennyksen kokemus, kun hän ei voinut useaan tuntiin poistua sieltä, vaikka oli hätä huussiin.

Kotoa kouluun

Ennen pitkää valistus saavutti myös tämän torpan, ja tietämättömyys sai tehdä tilaa tiedolle. Joku kylällä tiesi kertoa, että Suomessa oli kouluja pojan kaltaisille lapsille. Niinpä vanhemmat veivät pojan höyryjunan kyydillä pohjoiseen ns. kuuromykkäin sisäoppilaitokseen.

Pojalle oli aika yllätys, kun yhtäkkiä hänet jätettiin sinne yksin, uuteen paikkaan outojen ihmisten joukkoon. Seuraavan kerran hän pääsi kotiin puolen vuoden jälkeen ja sen jälkeen kesä- ja joululomilla.

Selvää on, että pojan koti-ikävä oli valtava. Itse asiassa lähes 70 vuotta myöhemmin löytyneet koulukirjoitelmat kuvastavat pienen pojan ikävää. Samalla niissä näkyy suuri halu käydä koulua niin, että hän toisi vanhemmilleen iloa.

Artikulaation alkeet

Poika opiskeli ahkerasta ja menestyi, vaikka silloiset opetusmenetelmät ovat nykytietämyksen valossa erittäin kyseenalaisia. Kuuroja oppilaita ohjattiin voimakkaasti harjaannuttamaan puhettaan. Viittominen oli karttakepin tehostuksella kiellettyä.

Syntymäkuurona poika oppikin melko hyvin artikuloimaan ja lukemaan huulilta, mutta sai useamman kerran karttakepistä sormilleen, kun oli yrittänyt viittoa kavereidensa kanssa. Viittomakieli kehittyi kaikesta huolimatta kuurojen oppilaiden keskinäiseksi kieleksi, ja sitä käytettiin salassa ahkerasti.

Koulussa opittiin tärkeät perustaidot ja -tiedot. Koulun perusarvoina pidettiin ahkeruutta, rehellisyyttä, ihmisten ja luojan kunnioittamista.

Mylly, seppä ja shakki

Kouluvuosien jälkeen rata vei pojan, nyt jo komean nuorukaisen, kotitorppaan, jossa hänestä oltiinkin jo melkein ylpeitä. Olihan hänestä ikääntyville vanhemmille myös suuri apu. Koska koti oli kuitenkin pientila, ei sen tuotteista riittänyt elantoa kaikille, joten nuorukaisen oli lähdettävä kylille lisäansion hakuun.

Rakennustyömaalta löytyikin betonimyllyn pyörittäjän paikka. Työhön kuului toistakymmentä tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, päivät kuluivat vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellä myllyä pyörittäen. Osa työkavereista pyöritteli päätään, koska hän oli ottanut vastaan noin raskaan ja huonosti palkatun työn.

Kuukausien päästä eräs sukulainen vei nuorukaisen autotehtaalle oppipojaksi. Hän pääsi autokoripuusepän opeille, vaikka hakijoita oli yllin kyllin. Taisi sukulaismies hiukan liioitella nuorukaisen ammatillista koulutustaustaa, jota itse asiassa ei ollut, koulussa ja kotona tehtyjä puutöitä lukuun ottamatta.

Elämä oli hyvää ja tasaisen varmaa. Sen vähäisen ajan mitä työltä jäi, nuorukainen auttoi kotiväkeään ja osallistui kuuroille perustetun yhdistyksen toimintaan. Toiminta piti sisällään taide-, liikunta- ja muuta kulttuuriharrastusta. Erityisesti shakissa ja yleisurheilussa nuorukainen osoitti loistavaa menestystä. Hän nousi autotehtaan shakkiaatelien joukkoon.

Peräpohjolan neito

Kypsässä nuoruusiässä heräsi luonnollisesti halu löytää elämänkumppani. Niinpä hän aloitti kirjeenvaihdon erään peräpohjalaisen kuuron neidon kanssa, johon oli kouluvuosina ja sen jälkeen kuurojen tapahtumissa hiukan tutustunut. Yleinen asenne oli siihen aikaan sellainen, ettei kuurojen ollut sopivaa avioitua, sillä siitä saattoi syntyä lisää ns. vammaisia.

Jostakin nuorukainen oli saanut tietoonsa, että jos halusi kuulevia jälkeläisiä, kannatti etsiä sellainen puoliso, joka ei ollut syntymästään saakka kuuro. Peräpohjolan neito osoittautuikin varhaislapsuudessa aivokuumeen seurauksena kuuroutuneeksi.

Avioliittoon pääsemiseksi tuli nuorten saada ensin suvun siunaus. Niinpä nuorukainen matkusti junalla taas pohjoiseen tapaamaan neitoa ja hänen isäänsä, joka oli kunnan merkittävimpiä kartanonherroja. Ei ehtinyt nuorukainen esittää asiaansa loppuun asti, kun isäntä jo osoitti nuorukaiselle kädellään ovea.

Elämän ilosanomaa

Tämä ei vielä lannistanut nuorukaisia, vaan jonkin kuukauden päästä sama toistui. Ennen pitkää isäntä ei enää osoittanut kädellään nuorukaiselle ovea; liekö ikä painanut sen verran, että oli alkanut pehmetä tai sitten voimaa ei enää ollut käden nostamiseen.

Häät vietettiin oikein kartanon meiningein. Sitä seurasi muutto kartanoon, erään talon parin huoneen tiloihin ja nopeahko perheen kasvu. Kartanossa riitti monenlaista työtä ja paljon. Elanto oli kuitenkin niukkaa, varsinkin, koska oli syntynyt jo useampia poikia.

Kun nuoripari ei itse ajatellut rajoittaa lasten määrää, tuli hyvää tahtova suku avuksi ja yritti aikansa painostaa pariskuntaa ehkäisyyn tai hiukan pysyvämpään ratkaisuun. Pariskunnalla oli myös eräs ystävä, joka edusti toisenlaista näkökulmaa. Hän selitti, että lapset ovat luojan lahja. Pariskunta säilyttikin pitkäjänteisesti tässä asiassa periaatteensa.

Käytännöllistä viisautta

Pian aika korjasi kartanon isännän pois, ja alkoi omaisuudenjako. Selvää on, että ihmisluonnon heikommatkin puolet pyrkivät pesänjaossa esille. Monin tavoin perilliset yrittivät saada itselleen suuremman hyödyn huomioimatta toisiaan. Eikä tässä jaossa kuuromykillä ollut parhaat kortit.

Pariskunta päätti pienillä säästöillään palkata asianhoitajan huolehtimaan eduistaan. Tämä oli silloin aika poikkeuksellista ja varsinkin ns. vammaisten toimesta. Ratkaisu osoittautuikin viisaaksi, monien muiden päätösten ohella.

Kasvavalle lapsiperheelle oli pienen perintöpalstan tuoton lisäksi haettava lisäelantoa käymällä tehtaalla kolmivuorotyössä. Tervekään mies ei kestänyt entisaikojen tehdastyötä montaa vuotta, vaan sairastui tai kuoli pois. Sama kohtalo oli nuorella miehellä myös edessä. Usean työvuoden rasittamana keski-ikää lähestyvä mies sairastui tämän tästä. Lääkärissä käynnit lievittivät oloa, mutta eivät tuoneet ratkaisua. Viimeinen lääkärin neuvo miehen vaimolle oli: käske vaihtamaan työtä tai jää leskeksi.

Niin pariskunta luopui tehtaan ansiotulosta, he aloittivat alusta pienviljelijöinä. Seurauksena oli köyhyyden lisääntyminen yhdessä lasten lukumäärän kasvun kanssa. Perintömaata myymällä ja vaihtamalla saatiin kasvatettua tilan kokoa, ja omaa työvoimaa käyttämällä saatiin kuin saatiinkin jokapäiväinen leipä.

Perinnöksi johtajuutta

Jo pienestä pitäen lapset omaksuivat vanhempiensa elämän esimerkin, joka korosti ahkeruutta, opiskelun tärkeyttä ja luojan kunnioittamista. Heille puhutteli eletty elämä ja ne harvat syvälliset keskustelut, joita mm. saunan lauteilla käytiin.

Aikanaan pitkän iän saavuttanut pariskunta sai pitkän päivätyön jälkeen kokea myös lisää runsasta elämän palkkaa. Lapset kävivät koulunsa ja pääsivät erilaisiin hyviin ammatteihin: oli lääkäriä ja oli kunnanjohtajaa. Kahdeksaa lasta seurasi kolmatta kymmenettä lastenlasta ja useita lastenlastenlapsia.

Aikanaan kävi myös kutsu eläkeikää lähestyville saapua vastaanottamaan tasavallan presidentiltä äitienpäivän mitali. Eläkkeellä matkat suuntautuivat myös ympäri maailmaa. Seuraavat kutsut tulivat pariskunnalle viiden vuoden välein: oli aika siirtyä yksittäin ikuisuuden perintöä elämään. Lapsilleen ja suvulleen he saivat jättää valtavan henkisen perinnön aineellisella perinnöllä maustettuna.

Arkienkeli

Poika ja tyttö, jotka eivät aikanaan mitään tuoneet eivätkä myöskään mitään vieneet, saatettiin ajallaan ja elämää kylläksi nähneenä ja kokeneena kyläläisten kulkueessa viimeiselle matkalle. Niin monen elämää he olivat tietämättään koskettaneet ja osoittaneet elämän suuntaa.

Oheinen runo kuvastaa perinnön kirkkautta. Sen on kirjoittanut perheen kuopus, isänsä kuolinpäivän iltana.

Tuli poika Hämeestä hiljainen,
eessä tie pohjoinen kivinen,
Oulun koulun kautta Lapin porteille päätyi,
monena siinä olla häätyi,
sai laudat sahalla kyytiä kovin,
ajoi Kemijoen kiviarkut kanssa orin
viilu kääntyi, petäjä kaatui,
kotona suur laps’parvi varttui,
monenlaista tapahtui, ja aika kului,
jäi meille vaarista isosta,
muistelemista monista kisoista
monen sukupolven edestä,
täyttyi mies tuo hengestä,
viimeinen katse kirkkaasti ylös nousi,
kuin tietäen kenen luo tuo polku jouti,
ja taas yhtyivät tiet,
Hämeen pojan ja Peräpohjolan tytön,
jo koitti aika silmät sulkea,
jo helpotti kärsimys, loppui piina,
perillä on yllä sankarin viitta.

Poika Hämeen hiljainen (1920-2008)

Lisää aiheesta:

• Isä, Poika ja Ukki
• Kuolema tuli työpaikalle
• Hyvejohtajuuden alkeita

Pari vuotta sitten, kun taloudessa elettiin niin sanottua hyvää aikaa, puhuttiin paljon yritysten yhteiskuntavastuusta silloin kun jonkin tehtaan tuotanto päätettiin siirtää halvemman työvoiman maahan tai muuten vaan väkeä vähennettiin.

Siitä, että talouskriisin iskettyä keskustelu yritysten yhteiskuntavastuusta on loppunut lähes tyystin, voi mielestäni tehdä päätelmiä tuon keskustelun luonteesta.

Väitän, että keskustelu yhteiskuntavastuusta liittyy pääasiassa nykyisenkaltaisessa kapitalismissa niin sanotun nousukauden ilmiöihin, sen ihmettelemiseen, miten yhtiön johtajat voivat rahastaa optioilla miljoonia samaan aikaan kun voitot ”revitään työläisen selkänahasta”.

Vuonna 2010 tuollaista nousukautta elävät vain suurimmat pankkiliikkeet, ja niitä ei Suomessa ole, joten keskustelua ei tarvita. Toisin on Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, missä pankkiirien bonukset puhuttavat.

Yhteiskuntavastuusta keskustelun voi siis sanoa olevan tietynlainen tapa käsitellä sitä epäsuhtaa ja voimattomuutta, mitä palkansaajat tai vähäosaiset kokevat suhteessa talouselämän päättäjiin, jotka näyttävät huoletta suistavan satojen ihmisten elämän raiteiltaan vain ansaitaakseen muutaman miljoonan.

”Vastuu” viittaa siis yritysjohtajien vastuuseen päätöksistään. Vastuusta puhuttaessa tekee kuitenkin mieli kysyä, kenelle päättäjä on vastuussa ja millä edellytyksillä?

Yhteiskunnasta

Yhteiskunta käsitteenä on aika epämääräinen. Rikosasioissa syyttäjä syyttää Suomen valtion nimissä ja edustaa siis kansaa, ja julkisuudessa Mikael Lilius on jo tuomittu vastuuttomuudesta yritysjohtajana.

Pörssiyhtiön johtajia tuskin kuitenkaan kannattaa ryhtyä laajamittaisemmin rikollisina käsittelemään ja kansan tuomio median välityksellä kohdistuu aika satunnaisiin henkilöihin. Esimerkiksi Fortumin optioista olisi voitu yhtä hyvin vetää vastuuseen poliitikot, jotka antavat valtiollisen monopolin toimia pörssiyhtiönä ja sen johdon rahastaa optioilla.

Jos yhteiskuntavastuuta kuitenkin halutaan eritellä enemmän, kannattaa tätä yhteiskunnan käsitettä yrittää täsmentää. Yhteiskuntavastuulla suomalaisessa kontekstissa tavoitellaan usein mielikuvia patruunoiden ajan Suomesta. Teollinen historia on edennyt niin vauhdilla, että vielä ovat elävässä muistissa ajat yhden tai kahden tehtaan hallitsemista paikkakunnista, joissa koulut, päiväkodit, palokunnat ja jalkapallojoukkueet ovat tehtaan rahoittamia.

Toisaalta keskusteluun yhteiskuntavastuusta liittyy hieman toisenlainen kertomus 1980-luvulta alkaneesta pörssikapitalismin noususta ja 1990-alkaneesta hyvinvointivaltion keventämisestä.

”Hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa” käytetään perusteena yhteiskuntavastuun vaatimuksille, mutta yhtiöiden luonne pörssiyhtiöinä, ”joiden tarkoitus on vain tuottaa voittoa” vaikeuttaa vaatimusten toteutumista.

Keskustelua yhteiskuntavastuusta näyttäisi siis perustelevan kertomus, jonka mukaan pörssikapitalismi on päästänyt valloilleen yritysjohtajien ahneuden, ja pörssiyhtiön yhteiskuntavastuusta pitää käydä keskustelua jonkinlaisten rajojen asettamiseksi. Viime kädessä tämä on yhtiön omaksi hyväksi, koska ”kvartaalitalous on epäinhimillistä”. Onko syytä kyseenalaistaa tätä kertomusta?

Jos historiallisesta kertomuksesta näyttäisi puuttuvan keskeltä merkittävä pala, voidaan kysyä, onko se jätetty pois tarkoituksella vai vahingossa.

Jos ”unohtaminen” vaikuttaa tarkoitukselliselta, koko kertomus ja sen esittäjän motiivit voidaan kyseenalaistaa. Patruunoiden Suomen ja nykyisen pörssikapitalismin väliin jää hyvinvointivaltion rakentamisen kausi. Hyvinvointivaltio esiintyy keskustelussa kuitenkin jonakin möhkäleenä, jonka synnystä, dynamiikasta ja sen (esitettyyn) keventämiseen liittyneistä päätöksistä ei sen enempää puhuta.

Joka tapauksessa nykyinen pörssikapitalismi on hyvinvointivaltion kannalta ongelmallinen.

Modernin valtion managerialismi

Ehkä voimakkaimmin tätä edellä esitettyä kertomusta vastaan puhuu teoria managerialistisesta valtiosta, jolla amerikkalainen professori Paul Gottfried on yrittänyt kuvata modernin valtion toimintatapaa. Tämän kertomuksen mukaan toisen maailmansodan jälkeen kaikkien länsimaiden yhteiskuntajärjestelmää on luonnehtinut managerialismi, eli hallitseminen valtion ja liike-elämän yhdistyneen byrokratian kautta.

Käsittelemämme aiheen osalta managerialismi ilmeni selkeimmin siinä, miten yritysten johtajat syrjäyttivät omistajat päätöksenteossa. 1950- ja 60-luvuilla tapahtunut valtiollisen vallan ja finanssijärjestelmän keskittäminen antoivat niille yritysjohtajille, joilla oli hyvät poliittiset yhteydet, mahdollisuuden päästä määräämään tuotantoa koskevista päätöksistä aivan toisella tavalla kuin teollisuuspatruunan omistaman yhtiön palkattu johtaja.

Inflaatio eli rahan arvon alentaminen oli kaikkialla länsimaissa tavoiteltu politiikka koko sodanjälkeisen ajan, mikä säännöstelyjen rahamarkkinoiden oloissa tarkoitti sitä, että fyysinen pääoma päätyi niille, joilla oli mahdollisuus ottaa luottoa. Suomessa suurimmat yritykset kuuluivat jomman kumman suurpankin leiriin tai olivat valtionyhtiöitä.

Ammattiyhdistykset olivat osa tätä managerialistisen valtion luomista. Ay-liikkeen kasvu perusteltiin sillä, että sen piti oikeudenmukaisuuden nimissä ottaa itselleen ne sosiaaliset tehtävät, jota teollisuuspatruunat ennen vanhaan olivat tarjonneet.

Ammatillisen järjestäytymisen ja keskitetyn palkkaneuvottelun suurin vaikutus, voidaan väittää, on kuitenkin ollut se, että suuryritykset ja ammattiyhdistykset voivat keskinäisin sopimuksin vähentää kilpailua. Jos suuryritykset sopivat jonkin alan sitovan vähimmäispalkan juuri niin korkeaksi, kuin suuryritykset voivat maksaa työntekijöilleen, ne ehkäisevät alalle tulevaa uutta kilpailua, koska aloitteleva yritys harvoin pystyy maksamaan työntekijöilleen samaa korkeaa palkkaa kuin suuryritys, jolla on paljon pääomaa.

Managerialistisen yhteiskuntamallin ongelma on, että talouselämä näyttäytyy siinä vain resursseina, joiden hallinnasta käydään poliittista taistelua. Pidemmän päälle taloudellinen tuotanto ei kuitenkaan voi menestyä, jos päätöksiä ei voi tehdä taloudellisten seikkojen perusteella.

Tämä suoraviivainen managerialistinen malli, suuryritysten, ay-pomojen ja poliitikkojen keskinäinen sopiminen romahti maailmalla Thatcherin ja Reaganin aikoihin ja Suomessa viimeistään Neuvostoliiton romahdettua. Uusliberalististen ajatusten ja pörssikapitalismin voi sanoa vapauttaneen talouselämän epäpätevien, muun kuin liike-elämän tajun perusteella valikoituneiden johtajien kynsistä.

Mitä tahansa nykyajan pörssiyhtiöt ovatkaan, ainakaan niiden johtajien pääasiallinen tarkoitus ei (useimmilla aloilla) ole kilpailijoiden kampittaminen tai kuluttajien riistäminen erilaisten kartellijärjestelyjen avulla.

Yhteiskuntavastuu ja pörssikapitalismi

Alussa esitin huomion, että yhteiskuntavastuusta kuulee lähinnä niin sanottuina nousukausina, kun yhtiön johdon palkitsemiseen ja investointeihin tuntuu rahaa riittävän. Keskustelua yhteiskuntavastuusta voi kuitenkin pitää tietyllä tavalla edellä esitetyn managerialistisen strategian jatkamisena, yrityksenä poliittisen painostuksen avulla saada päätäntävaltaa yrityksen taloudellisista resursseista.

Yhteiskuntavastuusta puhumista voidaan verrata esimerkiksi rehelliseen marxilaisuuteen. Karl Marxin oppien yhteiskunnallisen funktion voi sanoa olevan tarjota älyllisesti lahjakkaille, mutta laiskoille ja työhaluttomille keinon sosiaaliseen nousuun. Marxin työnarvoteoria sanoo että työ sinänsä toisen palveluksessa on riistoa, joten nuoriin intellektuelleihin kohdistuvat vaatimukset työnteosta ovat epäoikeudenmukaisia.

Työnteon sijaan voi yrittää kääntää köyhien tuntema kateus rikkaampia kohtaan oikeudenmukaisuuden kielelle, ja esiintyä tämän oikeudenmukaisuuden vaatimuksen edustajana. Jos intellektuellin hanke onnistuu ja hän saa suurten joukkojen kannatuksen, hän voi käytännössä uhata suurpääoman omistajia työläismassojen väkivallalla, jollei hänen oikeudenmukaisuuden vaatimuksiinsa suostuta.

Vaatimuksiin yleensä sisältyy että työläisten edustajien, eli intellektuellin itse, on päästävä osallisiksi päätöksentekoon ja nauttimaan sen mukaisista eduista. Tämä sosialistisen agitaation toimintamalli on palvellut vasemmistointellektuelleja siitä lähtien, kun suurteollisuus kokosi yhteen niin suuria määriä työläisiä, että heistä saattoi muodostaa joukkovoiman.

Samantapainen toiminta on toistunut pörssiyhtiöiden yhteiskuntavastuun kohdalla. Esimerkiksi ympäristöperustein on nähty toteutettavan laajamittaisia yhteiskuntavastuuta vaativia kampanjoita.

Surullisen kuuluisia sietäisi olla 1990-luvulla toteutettu Shellin boikotointikampanja Brent Spar -porauslautan suunnitellun upottamisen takia tai suomalaisen Metsä-Botnian Uruguayn tehdasta vastaan suunnattu kampanja Argentiinassa. Molemmissa suuri yleisö on kiihotettu vastustamaan jotakin suuryritystä täysin havaitsemattoman ympäristövaikutuksen takia. Ydinvoiman vastustuksesta on tullut elinkeino sinänsä, ja ydinvoimaa vastaan esitetään mitä fantastisimpia väitteitä vaarallisuudesta.

Kysymys yhteiskuntavastuusta on siis monitahoinen. Toisaalta yritysjohtajan pitää huolehtia siitä, että suhteet työntekijöihin ja muihin sidosryhmiin pysyvät kunnossa. Toisaalta johtajan pitää osata puolustautua, kun omaa yritystä vastaan suunnataan virheelliseen tietoon perustuvia syytöksiä.

Yhteiskuntavastuun voi ehkä yrityksen johdon kannalta tiivistää siihen, että firma ei elä tyhjiössä, päätöksiä on tehtävä myös ydinliiketoiminnan ulkopuolisissa asioissa.

Mutta miten tällaisia päätöksiä pystyy järkevästi tekemään? Vastuu ei voi olla vain loputtomasti auki oleva piikki jokaiselle joka keksii tulla vaatimaan.

Vanhan ajan patruunat omistivat yrityksensä, ja sen lisäksi että työntekijöitä saattoi houkutella ja sitouttaa tarjoamalla sosiaaliturvaa ja harrastustoimintaa, omistajaa painoi myös vallankumouksen uhka. Firma saattaa tuottaa voittoa vuodesta vuoteen, mutta jos sosialismin suosio kasvaa firman voittoja nopeammin, ei omistajalla välttämättä ole mitään seuraaville sukupolville annettavaa.

Vastuullisen ja järkevän päätöksen yrityksen yhteiskuntavastuun laajuudesta voi oikeastaan tehdä vain sellainen, joka voi punnita kaikkia päätöksestä seuraavia hyötyjä ja haittoja. Yrityksen omistaja voi kantaa yhteiskuntavastuuttomuuden seuraukset monin verroin raskaammin kuin palkattu ammattijohtaja.

Vastuun edellytys

Lopuksi haluan vielä kiinnittää huomiota vastuuseen sinänsä ja vastuullisuuden edellytyksiin. Individualistisessa hengessä on tapana puhua henkilökohtaisesta vastuullisuudesta, hyvejohtajuuden sateenvarjon alla voisi puhua oikeudenmukaisuuden ja järkevyyden hyveistä. Juridinen normaalitapaus vastuusta on se, että henkilö vastaa tekemistään vahingoista omaisuudellaan.

Jos ei ole mitään keinoa korjata tekemäänsä vahinkoa, kantaa vastuuta seurauksistaan, ei vastuun toteutumisesta kannata puhua.

Individualistisessa yhteiskunnassa vastuullisuuden kehittymisen yhteiskunnallinen edellytys on siis henkilökohtainen omaisuus, jolla vastaa teoistaan. Omistamisen tärkeyden itsestään huolehtimaan kykenevien kansalaisten kasvattamisessa ymmärsivät hyvin 1900-luvun alun distributionististen yhteiskuntajärjestelmien kehittäjät, mm. Hilaire Belloc.

Ajatuksena on, että henkilökohtaisen vastuun toteutumisen mahdollisuus auttaa ihmisiä harjoittamaan ‘vastuullisuuden’ hyvettä. Vastuu huonoista päätöksistä nyt voi toteutua vaikka niin, että joutuu elämään säästöillään, jos ei löydä työtä.

Yhteiskunnassamme ei kuitenkaan ole toimittu tämän distributionististen ajatusten hengessä, mitä se sitten tarkoittaisikaan. Ennemminkin täällä toimitaan solidaarisuuden hengessä. Yhteisvastuu on siinä mielessä kaksipiippuinen juttu, että jos yhteisöllisyyden käsite hämärtyy, hämärtyy myös vastuullisuuden käsite. Heimoyhteiskunnissa tyypillisesti koko suku vastaa huonosti käyttäytyvän jäsenen aiheuttamasta vahingosta. Tämän takia yhteisöllisyys tarkoittaa kovaa kuria.

Modernissa hyvinvointivaltiossa yhteisvastuu yksittäisestä mätämunasta hajautuu niin laajalle, ettei kenellekään tule mieleen ojentaa tätä virheistään.

Sama koskee yrityksen yhteiskuntavastuuta. Ainoastaan omistaja voi kantaa vastuun siitä, miten yritys toimii.

Johtaja kantaa vastuun henkilökohtaisesti vain omista toimistaan, ja on vastuussa omistajille vain siinä mielessä että hänet voidaan irtisanoa. Yrityksen johtoa voidaan velvoittaa toimimaan muiden intressissä ja noudattamaan kattavaa sääntelyä. Yrityksen johtoon voidaan suhtautua managerialistiseen tapaan yrityksen todellisena hallituksena, jolloin omistajia pidetään vain pankkien vaihtoehtona rahoituksessa. Tällöin vastuullisuudelta kaivetaan maata jalkojen alta.

Vastuun käsitteessä henkilökohtainen liittyy yhteiskunnalliseen, tämän oikein ymmärtämällä voimme kenties päästä lähemmäksi yhteiskuntavastuun toteutumista.

Lisää aiheesta:

• Paluu hyvepolitiikkaan, osa 1: Demokratia ja moraali
• Paluu hyvepolitiikkaan, osa 2: Laki ja omatunto
• Paluu hyvepolitiikkaan, osa 3: Utopistinen ajatus

Verkostoidu ja seuraa hyvejohtajuuden etenemistä myös sosiaalisessa mediassa. Mukana naisia ja miehiä eri aloilta sekä aivan tavallisia kansalaisia, kuten europarlamentaarikoita ja presidenttiehdokkaita.

Hyvejohtajuus.fi Facebookissa

Heiskanen painottaa eettisen yrityksen luovan uskollisempia työntekijöitä sekä asiakkaita ja tätä kautta generoivan paremman tuloksen.

Suunnilleen näin. Haasteena on kuitenkin yrityksen persoonattomuus. Muutos lähtee ihmisestä, sillä lopulta vain ihminen voi toimia eettisesti.

“Tapaus Enronista lähti liikkeelle ennennäkemätön skandaalien vyöry, joka paljasti myös tilintarkastusjätti Arthur Andersenin ja teleoperaattori Worldcomin kymmenien miljardien luovat kirjanpidot.

…

Erityisen skandaalista tekee se, että ihmisten kokema syvä epäluulo yritysmaailmaa kohtaan lisääntyi radikaalisti. Alettiin vaatia läpinäkyvää ja moraalisesti kestävää yrityskulttuuria. Enronista sai alkunsa eettisyyden trendi.

…

Nyt olemme kuitenkin pisteessä, jossa katseet ovat kääntymässä koneista takaisin ihmisiin.”

Kun totuus jää kakkoseksi – 2000-luvun suuret munaukset [Kauppalehti]

Lisää aiheesta:

• Hyve-etiikka vs. “sääntöetiikka”
• Paras ohje, jonka olet saanut?
• Markkinointi – hyve vai pahe?

Moni huolehtii puolison asennetta itseään kohtaan: ”Se pitää mua itsestäänselvyytenä!” Mitä tämä lause pitää sisällään?

Taustalla on varmasti aito huoli, esimerkiksi käytännössä näkyvän rakkauden puutteesta tai muutoin väärästä asenteesta ja tässä mielessä huoli on täysin oikeutettu. Puolisoa tulee rakastaa ja arvostaa, ja sen pitää näkyä sanoissa ja teoissa.

Käytetyt sanat kertovat kuitenkin meissä kaikissa piilevästä luonneviasta.

“Se pitää mua itsestäänselvyytenä!” sisältää piilotettuna viestin “koska minua pidetään itsestäänselvänä, kohdellaan minua epäarvostaen tai muutoin epäoikeudenmukaisesti”. Tämä on luonnollinen viesti, koska itse tiedämme toimivamme usein juuri näin, ja oletamme myös toisen toimivan samoin.

Panostamme helposti asioihin vain, jos tiedämme itse hyötyvämme siitä jotain. Tämän toimintamallin mukaan itsestäänselviin asioihin ei tarvitse panostaa. Tämä on itsekästä — ja vain omaan nautintoon keskittyvät puolisot tuhoavat liittonsa.

Erään teesin mukaan avioliiton tarkoitus ei ole onnellisuuden tuottaminen puolisoissa, osittain siksi että ”onnellisuus” on liian epämääräinen tavoite, mutta ennemmin siksi että sen syvempi tarkoitus on kasvattaa puolisoita.

Itsestäänselvyyden* tulisi itse asiassa tukea tätä kasvua.

Itsestäänselvän puolison ei tulisi tuottaa meissä välinpitämättömyyttä, vaan varmuutta ja turvaa. Välinpitämättömyyden hedelmä on epäarvostava, epäoikeudenmukainen ja kaikin puolin todellisen rakkauden vastainen asenne puolisoon, mutta varmassa liitossa rakkaus saa kasvaa — rajoitta, huoleti, pelkäämättä. Joku saattaakin sanoa, että puoliso on itsestäänselvyys, tämän rakkaus ei.

Mutta sekin on väärin. Toisen rakkautta ei ansaita.

Se on lahja.

Tulee kuitenkin pitää mielessä, että oma rakkaus ei ole itsestäänselvyys, vaan sen eteen on tehtävä töitä niska limassa — kuten kaiken arvokkaan eteen. Rakkaus ei ole ensisijaisesti tunne, se on tiedostettu valinta, hyve. Ja se vaatii tekoja.

“Suurin onni elämässä on vakuuttuneisuus siitä että meitä rakastetaan meidän itsemme tähden, tai pikemminkin siitä huolimatta.” — Victor Hugo

Sanat ovat tärkeitä. Itselleni on äärimmäisen tärkeää voida luottaa siihen, että puolisoni lupaus rakkaudesta myötä- ja vastamäessä pitää huomennakin. Puoliso pysyy ja rakkaus kestää. Tämän itsestäänselvyyden kyseenalaistaminen heikentäisi olennaisesti perustaa, jonka varaan lasken elämäni.

Suhtaudu liittoosi, puolisoosi ja tämän rakkauteen itsestäänselvyytenä, mutta vain samoin kuin itseesi. Panostathan itseesikin jatkuvasti ja lakkaamatta.

* Tässä itsestäänselvyys keskittyy liiton kestävyyteen. Asiaa voi toki ajatella myös toisin. Meidän tulisi iloita ja olla kiitollisia rinnallamme olevasta ihmisestä, sillä jokainen meistä on kuolevainen, eikä yksikään päivä ole itsestäänselvyys.

Lisää aiheesta:

• Pienet asiat ovat suuria asioita
• Rakkaus on…
• En rakasta sinua enää

“Drucker hoped, writes Cohen, “that by making these traps explicit he could help leaders avoid falling into them.” Cohen gathered Drucker’s thoughts about these shortcomings together and categorized them as the seven deadly sins of leadership”

The Seven Deadly Sins of Leadership. [Leading Blog]

Lisää aiheesta:

• Johtajuus vs. managerointi vs. ohjaaminen
• Johtajuus on kielessä
• Johtajuus on myös harkintaa: oppi kalastuksesta

Yksi hyvän johtajan ominaisuus on terve suhde tietoon ja tiedonhankintaan. Hän osaa erottaa olennaisen tiedon epäolennaisesta, mutta ymmärtää, että myös joutavuudella voi olla oma rakentava merkityksensä. Mutta kuinka Michael Bay tähän liittyy?

Ihmisten elämä koostuu pitkälti erilaisten asioiden haluamisesta—jopa siinä määrin, että meidän olemuksemme muotoutuu käytännössä sen mukaan mitä me rakastamme tai himoitsemme.

Ihmiset haluavat tulla rakastetuiksi ja arvostetuiksi. He haluavat omaisuutta, valtaa, seksiä ja ystäviä. Aristoteleen Metafysiikassa esittämän kuuluisan lauseen mukaan ihminen haluaa myös tietää.

Mikään näistä halun kohteista ei ole sinänsä pahaa, mutta ne voivat muuttua sellaiseksi silloin, kun niitä ei rakasteta, vaan himoitaan. Himolla tarkoitan tässä yhteydessä halua, joka toteutuu joko väärässä kontekstissa tai muuten väärällä tavalla.

Tässä esseessä keskityn nyt tarkastelemaan miten tietoa ja tietämistä tulisi rakastaa oikein.

Mitä on kypsä tiedonhalu?

Kristillinen traditio on alusta alkaen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka ihminen käyttää hänelle annettuja tiedollisia kykyjä. Filippiläiskirjeen (4:8) kehoituksen mukaan meidän tulisi ajatella ”kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.”

Että näin tapahtuisi, ei tietenkään ole itsessään selvää. Kirkkoisä Augustinus toteaa Tunnustuksissaan, että samoin kuin meidän tulee kontrolloida kaikkia muitakin halujamme, meidän tulee myös tarkailla sitä, kuinka käytämme järkeämme ja miten ylipäätään suhtaudumme tietoon.

Halu tietää on luonnollista, ja jo pieni lapsikin alkaa pian tutkia ympäristöään. Nopeasti tietäminen alkaa eriytyä siten, että ihminen alkaa kiinnostua tietyistä yksittäisistä asioista. Samalla jotkut asiat alkavat kiinnostaa enemmän kuin toiset. Tästä tilanteesta syntyy tarve jalostaa tiedonhalua, jotta se kasvaisi terveesti kypsyen lopulta täyteen mittaansa.

Kypsällä tiedonhalulla tarkoitan kykyä erottaa todet havainnot vääristä, kykyä muodostaa perusteltuja uskomuksia, kykyä erottaa joutavanpäiväinen tieto olennaisesta, syvällinen pinnallisesta sekä kykyä erottaa ihmisyyttä ja ihmisen hyvinvointia suojeleva tieto sitä tuhoavasta.

Olennainen ja epäolennainen

Jokainen tietää, että kaikki tieto ei ole samanarvoista. Esimerkiksi ei ole järkevää käyttää yhtä paljon energiaa saadakseen tietoa siitä, kuinka kehittää ympäristöystävällisempiä kulkuvälineitä ja kuinka monta hiekanhyvää pihallani olevassa hiekkalaatikossa on. Mutta millä perusteilla voimme erottaa relevantin tiedon turhasta?

Yksi kriteeri on, missä määrin kyseinen tieto on olennainen kaiken muun tiedon kannalta. Olennainen tieto ketjuuntuu siten, että se lisää tietoa muilla alueilla. Hiekanjyvien määrä ei liity mihinkään olennaiseen kontekstiin, kun taas ekologinen energiapolitiikkaa liittyy.

Tämän itsestäänselvän huomion (ehkä vähemmän itsestäänselvä) tarkoitus on se, että tietäminen tapahtuu aina jossakin kontekstissa ja sillä on aina seurauksia. Usein tiedemiehet, tai ihmiset yleensä, ovat kiinnostuneita asioista ikäänkuin ne olisivat avaruudessa leijuvia väitelauseita ilman mitään yhteyttä mihinkään suurempaan kokonaisuuteen. Tieto ei kuitenkaan ole vain väitteitä, vaan tieto—eli viisaus sen vanhassa merkityssä—liittyy olennaisella tavalla siihen mitä ja millaisia ihmisiä me olemme.

Toinen relevanttiuden kriteeri onkin, mitä päämäärää ja kenen etuja tieto palvelee. Tiedon rakastaminen ns. tiedollisena (episteemisenä) hyveenä, ei ole erillinen moraalisista hyveistä. Tiedollisesti hyveellinen ihminen ohjaa halunsa kohteita siten, että hän lisää tietoa niistä asioista, jotka lisäävät esimerkiksi ihmisten välisen sovun, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden toteutumista.

Tieteentekemisen lisäksi tämä liittyy myös arkiseen todellisuuteemme. Jos esimerkiksi käytämme aikaamme hankkiaksemme tietoa sellaisista julkaisuista kuin Seiska tai Iltalehti, sen sijaan, että lukisimme vaikkapa filosofisia tai historiallisia tekstejä, tai edes Helsingin Sanomia (mikä ei aina ole edellisiin verrattu suuri parannus) syyllistymme tiedolliseen paheeseen.

Tämä ei tarkoita, että vaikkapa Seiskan artikkelit olisivat aina valheellisia (kohumissi on saattanut ihan oikeasti adoptoida humanoidivauvan—eihän sitä koskaan tiedä), mutta tämä ei ole millään tapaa olennaista tietoa, jota tarvitsemme tullaksemme hyveellisiksi ihmisiksi. Tämä ei myöskään tarkoita, että Seiskan lukeminen olisi suoranainen synti (sen ostaminen voi olla eri asia). Se on synti vain siinä mielessä, että se vie aikaa paremmalta tekemiseltä.

Juoruilua (jota yksittäisten ihmisten lisäksi tekevät ns. juorulehdet) voidaan pitää myös tiedonvälityksenä. Jälleen pelkästään väitelauseiden näkökulmasta tässä ei olisi mitään pahaa, ja juuri tähän virheperspektiiviin juorulehdet sortuvatkin. Ne ajattelevat hieman samaan tapaan kuin vastasyntynyt lapsi, että kaikki tieto on jossain mielessä samanarvoista (vaikka tietynlainen tieto myy enemmän lehtiä kuin toinen).

Taustalla onkin kaksoistandardi. Valittaessa juttuaiheita valitaan eniten myyvät eli eniten tunteita (pelko, vahingonilo, uteliaisuus) herättävät. Kun niitä jälkeenpäin syytetään moraalittomuudesta, ne vetoavat esimerkiksi sananvapauteen, avoimuuteen tai muuhun vastaavaan.

Ongelmana hyveiden näkökulmasta on, että tällöin ei tunnisteta tiedon kontekstia. Kysymys, jonka esittää sielunhoitaja, poliisi, lääkäri tai puoliso, ei ole (välttämättä) ongelmallinen omassa kontekstissaan, mutta sama asia julkisesti esitettynä on.

Ja toisekseen, minulle ei kuulu mitä ihonvärinsä valkoisesta mustaksi muuttanut muusikko X on kirjoittanut tekstiviestissään dopingista kärähtäneelle mäkihyppääjä Y:lle koskien erää tuppeensahattua koivulautaa, joka on kätketty perussuomalaisen kaupunginvaltuutetun sukutilan viinikellariin, jossa myös järjestetään ties mitä bakkanaaleja. Vaikka tiedon julkistamisen puolesta voitaisiin esittää argumentteja, taustalla usein kuitenkin on jokin vähemmän ylevä motiivi, kuten tirkistelynhalu, voitontavoittelu tai vain alhainen halu vahingoittaa toista.

Elitismiä ja ennakkoluuloja

Koulutuksen, ja varsinkin yliopistokoulutuksen, tulisi harjaannuttaa ihmisiä tämänkaltaisten asioiden havaitsemiseen ja toisistaan erottamiseen. Opetus, joka ei auta oppilaita erottamaan joutavuutta olennaisesta, on lopulta tuhoisaa.

Voidaan tosin sanoa, että tämä haiskahtaa elitismiltä ja sitä se onkin. En kuitenkaan tarkoita, että kaikkien suomalaista tulee välittömästi (kesto)tilata Parnasso, Kanava ja Glorian Ruoka ja Viini. Kuten sanottu, tietämisessä on olennaista konteksti. Parnasso ei välitä tietoa, joka on relevanttia meille kaikille. Osa meistä pitää kyseistä julkaisua kuolettavan tylsänä ja hyödyttömänä, eikä tässä ole mitään pahaa. Olennaisempaa on, että me hankimme meille tällä hetkellä olennaista tietoa parhaasta mahdollisesta lähteestä.

Hyveellinen tiedonhankkija osaa tunnistaa itsessään myös huonoja motiiveja. Yksi tälläinen on ennakkoluuloisuus. Ennakkoluuloinen henkilö pitäytyy uskomuksiinsa huonoin perustein, jollaisia voivat olla yksinkertaisesti se, että hän sattuu pitämään nykyisistä uskomuksistaan (ehkä ne takaavat hänelle hyvän aseman), tai koska niistä luopuminen toisi hänelle vaikeuksia (ehkä hän joutuisi hylkäämään pitkään kehittelemänsä tieteellisen teorian).

Harvinaista ei ole sekään, että suunta valitaan vain siksi, että ”näin meilläpäin on aina ajateltu” tai koska ”ne, jotka ehdottavat muutosta, ovat nyt vain yksinkertaisesti tyhmempiä kuin me”.

Tietynasteinen ennakkoluuloisuus kuuluu kuitenkin hyveelliseen tiedonhankintaan ja joskus ankara pitäytyminen omiin periaatteisiin on hyve—mutta tähän ei ole mitään yksiselitteisen helppoa kaavaa, joka kertoisi milloin näin on (tai se olisi kokonaan toisen esseen aihe).

Meille on mahdollista myös olla haluamatta tietää. Joku voi vältellä sellaista tietoa, joka kyseenalaistaisi hänen toimintatapansa, teoriansa, maailmankatsomuksensa tai uskontonsa. Tiedemies voi sulkea silmänsä aineistolta, joka pakottaisi hänet muuttamaan teoriaansa. Äiti voi vältellä tietoa lapsensa hämäräpuuhista, koska joutuisi tällöin tekemään asialle jotain ja ehkä käsittelemään tunteita, jotka liittyvät hänen omaan epäonnistumiseensa äitinä ja kasvattajana. Pankkiiri voi voitontavoittelun sokaisemana kieltäytyä kuuntelemasta varoittavia ääniä, jotka kehottavat miettimään kenelle rahaa oikein kannattaa lainata ja millä ehdoilla.

Nämä esimerkit osoittavat, kuinka tiedolliset hyveet ovat hyvin lähellä moraalisia hyveitä eikä niitä usein voi erottaa toisistaan. Tiedon vältteleminen on yksiselitteisesti moraalinen pahe.

Suhteuta!

Hyveellinen tiedonhankkija osaa siis erottaa olennaisen epäolennaisesta. Tämä tarkoittaa, että hän voi ohjata energiaansa siten, että esimerkiksi opiskelija ei käytä liikaa aikaa sellaiseen, joka ei ole hänen vahvuutensa. Mukavuusvyöhykkeeltä tulee astua pois aika ajoin, mutta esimerkiksi epämusikaalisen ei kannata tuhlata suuresti aikaansa pianonpimputteluun (sekä itsensä että läheistensä tähden).

Tiedonhankkimisen konteksti liittyy läheisesti myös siihen ammattiin, jossa tietoa käytetään. Platon vertaa Theatetus –dialogissaan toisiinsa lakimiehen ja filosofin ammatteja. Lakimies joutuu toimimaan tilanteissa, joissa ei usein ole aikaa esittää argumentteja kunnollisesti ja joissa toimitaan usein senhetkisen lainsäädännön puitteissa, joka ei kaikilta osin vastaa ihanteita. Platonin mukaan tälläinen tilanne ei muodosta hyvää pohjaa tiedon oikealle rakastamiselle.

Filosofia nämä rajoitukset eivät sido; hänellä on aikaa eikä mikään kahlitse hänen ajatteluaan. Pahimmassa tapauksessa lakimies tulee tilanteensa ja ammatinsa sitomaksi eikä hän enää osaa tavoitella jotain sellaista, joka on hänen järjestelmänsä ulkopuolella. Siksi tarvitsemme hetkiä, joissa voimme ikäänkuin astua ulos omasta elämänpiiristämme ja katsoa sitä ulkoapäin arvioiden sitä kriittisesti.

Tämän lisäksi tarvitsemme tietynlaista elämänrytmiä, joka jaksottaa toimintaamme. Ludwig Wittgesteinistä, joka oli epäilemättä yksi historian suurimmista filosofeista, kerrotaan, että hänellä oli tapana käydä usein elokuvissa varsinkin ankarien filosofisten väittelyiden ja intensiivisten seminaari-istuntojen jälkeen. Hänen ystävänsä Norman Malcolmin mukaan Wittgenstein piti erityisesti senaikaisista toimintapätkistä, amerikkalaisista lännenelokuvista, joita hän seurasi aina teatterin eturivistä. Näin hän ”puhdistautui” liiasta mietiskelystä ja passivoi itseään.

Esimerkiksi Michael Bayn elokuvat (mm. Transformers, Bad Boys, Armageddon) eivät ole tunnettuja siitä, että niissä esitellään moraalisia ja tiedollisia hyveitä, vaan siitä, että niissä on paljon näyttäviä hidastuksia, pateettista musiikkia, helikoptereita ja suuria räjähdyksiä. Bayn suurin elokuvallinen ansio onkin yhdistää nämä kaikki yhteen kohtaukseen.

Käsikirjoituksellisesti elokuvat ovat ehtaa roskaa, mutta tämä ei tee niistä kokonaan arvottomia. Niillä voi olla sama funktio kuin Wittgensteinin suosimilla lännenelokuvilla silloin, kun ne suhteutetaan elämän kokonaisuuteen. Mikäli Transformers II muodostaa henkilön henkisen ja intellektuaalisen elämän huipun, jotain on niin pahasti pielessä, ettei edes Jack Bauer voi asialle mitään, vaikka hänelle annettaisiin aikaa 48 tuntia.

Mutta jos ihminen osaa suhteutua kyseiseen rainaan sellaisena, kuin se on—aivottomana viihteenä, joka tarjoaa mahdollisuuden pään nollaamiseen—niin silloin se toimii kuin junan vessa. Aivottoman roskan katsominen (silloin tällöin) parantaa ihmisen tiedollisia kykyjä, koska silloin muutoin aina aktiiviset mielenliikkeet taukoavat.

Lopuksi

Käsittelin tässä kirjoituksessa tietoisesti vähän niitä muita hyveitä ja paheita, jotka ohjaavat tiedon hankintaa. Ehkä kirjoitan niistä joskus toiste. Keskityin sen sijaan arkisempiin tilanteisiin, jotka kuitenkin vaikuttavat olennaisesti meihin tietoa etsivinä ja rakastavina olentoina.

Tiedon hankkiminen ja rakastaminen alkaa arjesta ja yksinkertaisista valinnoista, jotka kuitenkin aluksi tuntuvat työläiltä. Vaikeinta on kuitenkin saada ja ottaa vastaan tietoa omasta itsestä—ja erityisesti siitä, kuinka vääristyneesti sitä tuleekaan ajatelleeksi ja toimineeksi.

–  –  –  –  –

Tähän artikkeliin käytetty tieto on suureksi osin hankittu seuraavasta teoksesta: Robert C. Roberts & W. Jay Wood, Intellectual Virtues. An Essay in Regulative Epistemology (Oxford: Clarendon, 2008).

Lisää aiheesta:

• Tuloksellisuus: keskittymisen ja uhrauksen hedelmä
• Käytännön viisautta johtamiseen
• Viisas aloittaa tavoite mielessään