Ihmisluontoa etsimässä

Myyttejä seksistä

2012-02-04T04:44:00.000-08:00

Iltalehden nettilehdessä 3.2.2010 käsitellään ”Myyttejä seksistä”. Ensimmäisenä myyttinä käsitellään väitettä ”Miehet haluavat naisia enemmän seksiä”:

Todellisuudessa naiset ovat seksuaalisesti yhtä aktiivisia kuin miehet, vaikka ajattelevat seksiä heitä harvemmin. Naisilla seksihalu on myös vahvasti kytköksissä kuukausikiertoon ja tunteisiin. Tarja Sandbergin mukaan tutkimusten mukaan mieskään ei ole niin yhdyntäkeskeinen kuin on yleisesti kuviteltu. Hänen mukaansa miehet ovat enemmän rakastelu-, tunne- ja kosketuskeskeisiä.

On totta, että myös miehet ovat tunne- ja kosketuskeskeisiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sukupuolieroja seksihaluissa ei löytyisi. Saman nettilehden toisella sivulla on esimerkiksi lukijoiden kokemuksia ”seksillä kiristämisestä”. Esimerkeissä kiristäjinä toimivat ainoastaan naiset. Otos on kieltämättä pieni (n=8) ja luultavasti toimittajan valikoima, mutta jos seksihalut olisivat samanlaisia, kuten lehti toisella sivustollaan antaa ymmärtää, olettaisi seksillä kiristämisenkin jakautuvan tasan.

Kerrattakoon tähän keskimääräisistä sukupuolieroista kertovia seikkoja (muokattu teoksesta Rakkauden evoluutio):

1. Miehet haluavat enemmän tilapäissuhteita. Kaikissa tutkituissa kulttuureissa miehet kaipaavat enemmän vaihtelua seksipartnereihin. Erään tutkimuksen mukaan miehet ilmoittavat haluavansa jopa kolme kertaa enemmän seksikumppaneita kuin naiset.

2. Miehillä on enemmän ja konkreettisempia seksuaalifantasioita. Naisten fantasiat ovat emotionaalisempia, intiimimpiä ja voimakkaammin yhteydessä johonkin tiettyyn tilanteeseen. Nämä tulokset ovat erityisen merkittäviä, koska yhteiskunnallisten normien voi olettaa vaikuttavan kaikkein vähiten juuri fantisointieroihin. Mainituista eroista huolimatta sukupuolten seksuaalifantasiat sisältävät yhtä paljon kuvitelmia kumppanin kasvoista.

3. Suhteen alussa miehet haluavat harrastaa seksiä keskimäärin naista aikaisemmin. Miehet myös haluavat seksiä uudelleen nopeammin.

4. Miehet madaltavat valintakriteerejä lyhytaikaisissa (seksi)suhteissaan, naiset sen sijaan pyrkivät nostamaan kriteerejään.

5. Miehet fantisoivat useammin ryhmäseksistä (useamman kuin yhden naisen kanssa samanaikaisesti) ja maksavat seksistä useammin.

6. Miehet käyttävät enemmän kaupallista ja kuvallista pornografiaa. Toki naisetkin katsovat pornoa, mutta he käyttävät sitä pikemminkin elvyttämään seksielämää kumppanin kanssa kuin masturbointiin. Naiset kuluttavat miehiä enemmän romanttisia novelleja ja saippuasarjoja – joiden miespäähenkilöt yleensä lopulta sitoutuvat naiseen tunteellisesti.

7. Miehillä on enemmän rinnakkaissuhteita ja miehet tulkitsevat ei-seksuaaliset vihjeet helpommin seksuaalisiksi. Miehet myös masturboivat enemmän ja aloittavat sen nuorempina.

Seuraava luettelo polygyynisille (monivaimoisille) lajeille tyypillisistä ominaisuuksista taas kertoo miehen promiskuiteettisista taipumuksista sekä ihmislajin nykyistä polygyynisemmästä evoluutiohistoriasta.

1. Miehet ovat naisia kookkaampia ja heitä syntyy naisia enemmän.
2. Miehiä kuolee enemmän sekä synnynnäisten fysiologisten häiriöiden että ulkoisten syiden (esim. taistelut, taudit ja onnettomuudet) vuoksi.
3. Miehet ottavat suurempia riskejä saadakseen kumppaneita.
4. Miehet ovat naisia aggressiivisempia ja ottavat enemmän osaa sellaiseen väkivaltaan, joka johtaa vammoihin tai kuolemaan.

Verrattuna muihin nisäkkäisiin, ihmisellä sukupuolten väliset erot ovat toki pieniä ja joskus ne peittyvät yksilöllisen vaihtelun alle. Tämä lienee yksi syy, miksi myytti halujen samankaltaisuudesta ja erojen kulttuurisesta alkuperästä on joissakin piireissä niin vallitseva.

Väkivallasta ja sen vähentymisestä

2012-01-24T01:58:00.000-08:00

HS:n toimittaja Niko Kettunen esitti muutaman kysymyksen liittyen juttuunsa väkivallan vähentymisestä. Hänen käyttämänsä lähdeteos Steven Pinkerin Better Angels of Our Nature ilmestyy tänä vuonna suomeksi (mikä jäi jutussa mainitsematta). Suomennosta kannattaa odottaa, kyseessä on merkittävä teos. Tässä Kettusen kysymykset ja vastaukseni:

NK: Puhutaan "ihmisluonnosta". Eikö se ole aika monoliittinen käsite?

Näin voi tuntua, kun tarkastelee ihmisten käyttäytymisen suurta vaihtelua. Missään päin maailmaa ei kuitenkaan tavata vaikkapa leijona- tai norsuperheiden kaltaisia ihmisperheitä. Ihmisen ympäristö on rakentunut kulttuurisesti, mutta ihmisluonto on silti koko ajan ja kaikkialla jäsentämässä kulttuurisia tapoja. Luonnonvalinta on tuottanut psykologisia sopeutumia, muun muassa tietynlaisia perhetunteita, siinä missä se on anatomisten ja fysiologistenkin sopeutumien taustalla. Monet tuntuvat pelkäävän, että tutkijoiden puhe ihmisluonnosta pyrkisi jotenkin normittamaan ihmistä, kertomaan mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Tämä ei kuitenkaan ole tieteen tehtävä.

NK: Yksi Pinkerin teeseistä on, että keskimääräisen älykkyyden nousu vähentää väkivaltaan ajautumista. Pinker pohjaa mm. James Flynnin tutkimuksiin, jonka mukaan nykyteini saisi 1910-luvun älykkyystestissä huikeat 130 pistettä - vastaavasti sadan vuoden takaa tempaistu keskivertoihminen saisi nykytestissä vain 70 pistettä. Voiko älykkyystaso nousta näin radikaalisti yhdessä vuosisadassa?

On helppoa kuvitella syitä älykkyyden nopeaan nousuun. Ravitsemus on parempaa, tauteja on vähemmän, älyllisiä virikkeitä on enemmän jne. Olosuhteiden salliessa myös luonnonvalinta pystyisi muutamassa sukupolvessa suosimaan älykkyyttä ja kykyjä oppia uutta. Älykkyyden nousun syistä tai sen yhteydestä väkivallan vähentymiseen ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä. Luulen, että Pinker on oikeilla jäljillä.

NK: Ovatko ihmiset nykyään empaattisempia kuin ennen?

Eräässä tutkimuksessa amerikkalaisten opiskelijoiden empaattisuus oli laskenut 30 vuodessa jopa 40 prosenttia. Tutkimusasetelma ei kuitenkaan huomioi, miten moraalin piiri on laajentunut: paremman tiedonkulun ja vapaamman liikkumisen vuoksi on yhä vaikeampi omaksua perusteettomia vihollisuuksia ihmisryhmien kesken. Myös vähemmistöjen asema on parantunut lähes globaalisti. Siinä mielessä olemme paljon empaattisempia. Yhä useammat ymmärtävät, että olemme samassa veneessä.

NK: Onko elintason nousu ja teknologinen kehitys vähentänyt ihmisten tarvetta väkivaltaan? Aikoinaan julmat teloitukset ja kidutus olivat jopa kansanhupia, nykyään sen sijaan kulutetaan valtavasti erilaista väkivaltaviihdettä. Onko ihmisellä sisäsyntyinen taipumus raakuuteen, joka nykyajassa ei purkaudu kuten ennen?

Ihmisellä ei ole tarvetta väkivaltaan sellaisenaan. Yksilöiden välillä on suuria eroja, kuinka alttiita he ovat turvautumaan siihen, mutta kukaan ei kuitenkaan ole höyrykattila, jonka on ajoittain päästeltävä paineita väkivallan kautta. Tietyissä olosuhteissa useimmat ihmiset pystyvät julmiin tekoihin ja jotkut jopa nauttivat niistä, mutta yleisesti ottaen olemme silti rauhanomaisimpia nisäkkäitä maailmassa. Jokaista väkivallantekoa kohti on tuhansittain hyviä tekoja. Ihmiset kuluttavat väkivaltaviihdettä, mutta sen vaikutuksista ei juuri ole tietoa. Luultavasti on niin, että väkivaltaan taipuvaisimmat päätyvät kuluttamaan eniten väkivaltaviihdettä.

NK: Vaikka suhteellisia kuolinlukuja vertailemalla voidaan sanoa, että väkivaltaa (sotia, kansanmurhia, väkivaltarikoksia jne.) on nykyään vähemmän kuin koskaan aiemmin historiassa, voidaanko tämän perusteella kuitenkaan tehdä johtopäätöstä, että trendi vain jatkuisi? Entä jos vain satumme elämään ajassa, jossa erilaiset poliittis-taloudelliset tekijät tekevät sodankäynnistä kannattamatonta? Ts. voidaanko nähdä, että ihminen evoluution kautta kehittyisi jatkuvasti jotenkin rauhanomaisemmaksi, vai onko tämä vain tilapäistä?

Ennustaminen on vaikeaa. Luonnonvalinta voi joissakin olosuhteissa suosia piirteitä rauhanomaisuuden takana, mutta toisenlaisissa olosuhteissa se saattaa karsia niitä. Kaikki riippuu siitä, minkälaiset ihmiset saavat eniten jälkeläisiä. Maailman nykyongelmien valossa on vaikea uskoa, että evoluutiobiologiset prosessit ehtisivät kesyttää ihmistä tämän enempää. Kulttuuriset tekijät ovat nopeampia. Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi se, että yhteisössä aletaan harjoittaa kaupankäyntiä, tuo ihmisille yleisempiä intressejä reiluuteen ja tasa-arvoon. Kauppiaan etu on vauras asiakas.

NK: Ihminen ei ehkä halua vahingoittaa toista, mutta ihminen on kuitenkin myös opportunisti. Miten evoluutio pitää kurissa ihmisen "ahneuden" ja edistää taipumusta yhteistyöhön, vai onko kyse pikemminkin siitä, että yhteiskuntajärjestelmät ovat rakentuneet ihmisen biologisen luonteen sanelemina?

Ihminen on oppivainen olento. Hän näkee hyvin nopeasti, milloin hänen kannattaa olla ahne ja milloin avulias ja epäitsekäs. Muiden ihmisten intressi on tietysti tehdä kaikista mahdollisimman avuliaita. Ystävät ja koko lähiympäristö vahtivat ja tarvittaessa rankaisevat meitä ahneudesta. Tämä on ollut ympäristö, jossa moraalitunteemme ovat kehittyneet. Tämä on yksi syy, miksi olemme niin hyväluontoisia. (Ehkä vain puoliso tai lähisuku on joskus kannustanut esivanhempiamme ahneuteen.) Nykyään poliisi, tuomarit ja vanginvartijat toimivat epäitsekkäinä rankaisijoina.

Joitakin lukukokemuksia

2012-01-07T14:11:00.000-08:00

Laajan lukemisen edut ovat ilmeisiä ja moninaisia. Siihen on kuitenkin harvoin aikaa. Seuraavassa on joitakin joulun aikaan lukemiani kirjoja ja yksittäisiä huomioita/poimintoja niistä.

Luova, O. (toim.): Kiinan miljoonakaupungit. Gaudeamus 2010.

Joskus on sanottu, että keskimääräinen ihminen maailmassa on kiinalainen talonpoika. Nykyään Kiinassa kaupunkilaisia lienee kuitenkin yhtä paljon kuin maalaisia.

Asikainen, R., Naarajärvi, T. & Vuori, J. (toim.): Pekingin kevät 1989. Gaudeamus 2009.

Kiinalaisten opiskelijoiden arvomaailmasta tehdään kirjassa seuraava huomio:

Kiinalaiset opiskelijat ovat hyvin isänmaallisia ja kokevat syvää yhteenkuuluvuutta maahansa. Kun Pekingissä 2007 tehtyyn tutkimukseen osallistuneiden opiskelijoiden piti valita kymmenestä vaihtoehdosta kolme eniten itseään määrittävää tekijää, 58 prosenttia vastaajista valitsi kansallisuuden yhdeksi kolmesta vaihtoehdosta. Kansainvälisessä aineistossa, jossa käytettiin lähes samaa kysymystä, kansalaisuus valittiin muualla maailmassa huomattavasti harvemmin kuin Kiinassa – 35 muun maan aineistossa sen valitsi itseä eniten määrittäväksi tekijäksi noin kymmenes.

Kiinalaisille opiskelijoille on myös suunnattu erityinen isänmaallisuuskasvatuksen kampanja, jonka mukaan ”meidän tulee luoda rikas isänmaallinen ilmapiiri, jotta patrioottisesta ideologiasta tulisi yhteiskunnan pääteema ja että ihmiset voisivat tuntea ideologian hengen ja vaikutukset kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa, kun he elävät arkipäiväänsä”.

Chaline, E.: Maailmanhistorian suurimmat huijaukset. Schildts 2011.

Lysenkolaisuudesta kirjassa on muun muassa seuraavasti. Stalin oli vastikään määrännyt maatilat kollektivoitaviksi, mistä maanviljelijät eivät pitäneet:

Monet viljelijät kieltäytyivät työskentelemästä maillaan, ja jotkut polttivat satonsa ja teurastivat eläimensä. Siitä seurasi kansallinen nälänhätä. On arvioitu, että nälänhädän pahimpina vuosina 1932–1933 kuoli nälkään 5,5–8,5 miljoonaa ihmistä. Sen sijaan että olisi pyytänyt kansainvälistä ruoka-apua, Stalin vaikeni katastrofista. Kun venäläiset ja ukrainalaiset näkivät nälkää, neuvostomedia julkaisi reportaaseja suurista viljasadoista ja kuvia onnellisista hyvin ravituista maalaisista.

Tällaiseen tilanteeseen Trofim Lysenko tarjosi halpoja ja ideologisesti puhtaita, ”kommunistisia” ratkaisuja – jotka tosin perustuivat hänen väärennettyihin kokeiluihinsa:

Sovinnaisen perinnöllisyystieteen sijasta Lysenko edusti kotikutoista näennäistieteellistä agrobiologiaa – kummallista biologian, perinnöllisyystieteen ja maataloustieteen yhdistelmää, joka pohjautui hänen omiin väärennettyihin tutkimustuloksiinsa ja sekaviin teorioihinsa hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. ...Vuonna 1948 Lysenko oli saanut ylivallan Neuvostoliiton maataloustieteen ja perinnöllisyystieteen hallinnossa. Hän kielsi Mendelin oppeihin perustuvan genetiikan tutkimisen ja tuomitsi lysenkolaisuuden arvostelun lainvastaiseksi. ...Lysenkon vuoksi Neuvostoliiton perinnöllisyystutkijat olivat vuosikymmeniä jäljessä amerikkalaisia ja länsieurooppalaisia virkaveljiään.

Ginzburg, L.: Leningradin piirityksen päiväkirja. Into 2011.

Mitä tapahtui äärimmäisen nälän ja puutteen olosuhteissa? Apua kohdistettiin enää vain lähimpiin sukulaisiin:

Kaikki mahdolliset ihmissuhteet – tuttavuus, opettajan ja oppilaan suhde, ystävyys ja rakastuminen – tipahtelivat maahan kuin lehdet, mutta veriside jäi voimaan.

Koivistoinen, E.: Purjeet pullistuvat. WSOY 1970.

Millaiset ominaisuudet saavat tunnustusta pitkällä ja raskaalla merimatkalla? Merimiestaitojen lisäksi tarvitaan muutakin:

Bobilla ei ole öljyvaatteita, ei merisaappaita, ei ”southwestiä” (öljylakkia) ja hänen vaatevarastonsa on minimaalinen. Hän ei koskaan valita mistään, vaan rohkaisee toisia ja on tavallisesti hyväntuulinen. Lisäksi hän on hyvä merimies, osaa tehtävänsä.

Uola, K.: Vastakohtien meren ristiriitainen sankari. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2004.

Kyseinen merikirjallisuutta koskeva tutkimus on makuuni hieman liian ”muodikas” (maskuliinisuuksien rakentumisineen yms.), mutta kirjan perusteella voidaan tehdä joitakin ihmisluontoa sivuavia päätelmiä. Meriromaanien juonenkulku näyttää esimerkiksi olevan kiinni lähinnä kolmesta päähenkilön ominaisuudesta. Onko päähenkilö 1) sisäryhmässä vai ulkoryhmässä, 2) hyvä vai paha (ystävällinen vai ilkeä) ja 3) ammattitaitoinen vai ammattitaidoton. Aihetta sivutaan myös keväällä ilmestyvässä kirjassani.

Teemanumero tautien välttämisestä

2011-12-02T03:02:00.000-08:00

The Royal Societyn julkaisema teemanumero tautien välttämisestä on maksutta luettavissa verkossa tammikuun 2012 loppun. Lehdessä on monta mielenkiintoista artikkelia. Ks. esim. Valerie Curtisin juttu inhontunteen tärkeydestä.

Kuinka paljon on homoja? Lisääntyykö homoseksuaalisuus?

2011-12-01T01:30:00.000-08:00

Homoseksuaalisuus jaetaan yleensä homoseksuaalisiin kokemuksiin, homoseksuaalisiin mieltymyksiin ja homoseksuaaliseen identiteettiin. Tämä on yksi syy, miksi homoseksuaalien prosenttiosuudet ovat vaihdelleet tutkimuksesta toiseen. On yksinkertaisesti hyvin vaikeaa päästä selvyyteen, mistä milloinkin on kyse. Toisenlainen syy liittyy yhteiskunnan sallivuuteen ja vapaamielisyyteen. Jos homous on kriminalisoitu tai muuten vaan syntiä ja paheksuttua, harva kertoo homoudestaan. Sallivimmissakaan kulttuureissa homoseksuaalien osuus - identiteetillä mitattuna - ei kuitenkaan ole noussut yli kuuden. Yleisesti tutkijat puhuvat miehillä parista prosentista ja naisilla noin neljästä. Konservatiivien pelko homouden leviämisestä ja siihen muka liittyvästä perhearvojen romahtamisesta onkin turha. Yksikään tutkimus ei ole osoittanut, että homoseksuaaliset kokemukset sinänsä synnyttäisivät homoidentiteetin. Homoseksuaaliset mieltymykset eivät myöskään ole nuoren oma valinta. Konservatiivit voisivat rauhoitella itseään sillä, että luonnonvalinta mittaa lisääntymismenestystä: se pitää valtaosan ihmiskunnasta jatkossakin heteroina.

Inho on olennainen osa lisääntymispsykologiaa, osa 1

2011-11-25T15:47:00.000-08:00

Seksuaalinen inho on olennainen osa ihmisen lisääntymispsykologiaa, siinä missä rakkaus ja mustasukkaisuuskin. Useimmissa parinvalintatutkimuksissa inhontunne on kuitenkin laiminlyöty. Yksi syy laiminlyöntiin on siinä, että ihmismieli ei askartele inhottavien asioiden parissa samalla tavalla kuin se askartelee miellyttävien asioiden parissa. Harva miettii, miltä tuntuisi rakastella alkoholisoituneen ällötyksen kanssa, mutta monet pohtivat, millaista se olisi vaikkapa oman suosikkinäyttelijän kanssa. Kyllästymisestä voi myös kirjoittaa olematta kyllästyttävä tai huumorista olematta hauska, mutta inholla on voimia manata esiin asioita, joita kirjoittaja ei voi hallita.

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan seksuaalisen inhon tunnetta ja sen evolutiivisia syitä.

Tarkastellaan ensiksi yleistä inhon tunnetta. Eräässä tutkimuksessa selvitettiin, kenen hammasharjaa vastaajat käyttäisivät vähiten mieluusti: puolison sisaren, parhaan ystävän, esimiehen, postinjakajan vai television säätytön? Lähes kaikki vastasivat postinjakajan. Seuraavaksi vastenmielisintä oli oman esimiehen hammasharjan käyttö. Miksi vastaajat olivat niin yksimielisiä? Entä miksi pienetkin koiranjätökset pihapiirissä herättävät voimakasta ärtymystä? Tai miksi kavahdamme oksennusta? Tai miksi kosketamme mieluummin sinistä kuin keltavihreää tai punaista nestettä? Jotta ymmärtäisimme näitä reaktioita, täytyy ymmärtää yhtä ihmisen kuudesta perustunteesta, inhoa. Mitä inho on? Miksi sitä koetaan?

Ihminen on muiden eläinten tavoin ollut aina alttiina vaarallisille taudinaiheuttajamikrobeille. Erityisen himoittuja mikrobien mielestä ovat eri ruumiinaukot. Ne kuitenkin pyrkivät puolustautumaan monin tavoin; korvassa oleva vaha, silmien kyyneleet, nenän ja kurkun lima sekä kuukautiseritteet hoitavat tehtäväänsä taistelussa pöpöjä vastaan. Mutta aina nämä keinot eivät riitä, ja tarvitaan psykologisia puolustuskeinoja, tarvitaan inhoa.

Kaikissa kulttuureissa inhotaan esimerkiksi mädäntynyttä lihaa ja oksennusta. Samoin seksiä ja suutelua – erittäin riskialtista! – inhotaan vääränlaisen kumppanin kanssa. Harva tuntee postinjakajan, joten varmuuden vuoksi on parempi olla käyttämättä hänen hammasharjaansa. Inho on siis intuitiivista mikrobiologiaa. Sen yhtenä tarkoituksena on pitää meidät terveinä, ja samalla estää ei-toivottuja raskauksia. Tunne estää meitä esimerkiksi syömästä tai koskettelemasta pilaantunutta ruokaa. Todennäköisesti inhon laukaisevat tekijät olivat pahimpia tautilähteitä esihistoriamme rehevällä savannilla. Siellä tunne siirtyi myös sosiaaliseen maailmaan: moraaliltaan epäilyttävä henkilö herättää inhoa, ainakin kuvaannollisesti.

Seksuaalisen inhon tunteen huomaa nopeasti, kun ajattelee seksiä satunnaisen vastaantulijan kanssa. Tällöin päällimmäinen tunne ei yleensä ole seksuaalinen himo vaan pikemminkin inho ja pidättyvyys. Tunteet eivät siis mene nollasta sataan, vaan joskus ollaan pakkasen puolella.

Toisaalta luonnonvalinnan olettaisi suosineen nimenomaan niitä, jotka ovat kiinnostuneimpia seksistä ja täten kovimpia lisääntymään. Onko tämä seikka ristiriidassa seksuaalisen inhon kanssa? Luonnonvalinta toki suosii lisääntyjiä, mutta juju on siinä, että rajoittamaton seksinhimo, etenkään naisilla, ei ole lisääntymiseen paras mahdollinen strategia. Myös esimerkiksi jälkeläisten eloonjääminen tulee huomioida. Tämä tuo suuren joukon seksinhimoa rajoittavia sosiaalisia ja kulttuurisia motiiveja.

Seksuaalisen inhon tehtävä on estää meitä harrastamasta seksiä tietynlaisten henkilöiden kanssa. Jos ihmismielestä poistaisi kyvyn tuntea inhoa, vaikutukset olisivat dramaattisia. Harrastaisimme seksiä jopa lastemme, sisartemme ja vanhempiemme kanssa. Tämä sukulaisiin kohdistuva seksuaalinen inho on erityisen helppoa ymmärtää evoluution näkökulmasta. Luonnonvalinta suosi aktiivista seksuaalisen vastenmielisyyden tunnetta sellaisia henkilöitä kohtaan, joiden lähellä olemme varhaislapsuudessa kasvaneet, koska lähellä kasvaneet ovat yleisesti olleet lähisukulaisia, ja koska sisäsiittoiset jälkeläiset ovat usein sairaalloisia tai lyhytikäisiä. Tämänkaltaisen seksuaalisen vastenmielisyyden suuntautumisessa varhaislapsuuden kokemukset siis ovat ratkaisevia. Kyseinen inhomekanismi on tarkoitettu toimimaan perheen ja suvun sisällä, mutta joskus se toimii myös sellaisia luokkatovereita kohtaan, joiden kanssa on oltu lähes päivittäin alaluokilta asti.

Inho on olennainen osa lisääntymispsykologiaa, osa 2

2011-11-25T15:45:00.000-08:00

Kaikki pitkään seurustelleet pariskunnat tietävät, että seksuaalinen intohimo ja korkea yhdyntätiheys eivät jatku muutamaa kuukautta tai vuotta pitempään. Saman vartalon katseleminen ja rakasteleminen vuodesta toiseen poistaa kumppaneilta sen halukkuuden ja himon, jota molemmat alussa tunsivat. Jopa fyysisesti kaikkein viehättävimmät pariskunnat voivat pitkästyä toisiinsa ja hakeutua uusiin suhteisiin. Edvard Westermarckin maineikkaassa Avioliiton historia –kirjassa (1932) tehdään vastaavanlainen huomio: ”Jokapäiväisen yhdyselämän ainainen yksitoikkoisuus tuudittaa rakkauden uneen, vaimentaa sen kiihkeyden ja synnyttää joskus salattua tahi julkista vihollisuuttakin aviopuolisoiden kesken. Tätä vihollisuutta havaitaan useimmiten sellaisissa avioliitoissa, jotka on solmittu rakkaudesta.”

Mutta miksi parisuhteen osapuolet niin usein kyllästyvät toisiinsa? Ja miksi uutuuden etsiminen vain johtaa noidankehään, joka lisää suhteeseen sisältyvää harmia ja tyytymättömyyttä? Osaselitys voi olla siinä, että osa ihmisen taipumuksista sopii huonosti yksiavioisuuteen. Meissä on taipumus sekä kyllästymiseen ja uutuudenviehätykseen että jonkinlaiseen turvallisuudentarpeeseen. Kun tämänkaltaisten tunteiden evoluutiolle haetaan selitystä, on tarkasteltava niistä koituneita lisääntymisetuja. Tässä yhteydessä on aiheellista pohtia, ovatko miehet tai naiset saaneet joissakin olosuhteissa kelpoisuusetua siitä, että himo on muuttunut kyllästymiseksi tai jopa inhoksi.

Otetaan esimerkiksi parisuhde, joka on jatkunut muutaman vuoden ilman jälkeläisten syntymistä. Ihmisen evoluutioympäristössä, jossa ei ollut ehkäisyä, tämä on käytännössä tarkoittanut, että toinen puolisoista on hedelmätön. Niinpä hedelmällinen osapuoli – olipa hän kumpi tahansa – on hukannut lisääntymispotentiaalinsa, mikäli hän on pysynyt sitoutuneena ja uskollisena. On varmaa, että kukaan meistä ei ole tällaisen yksilön jälkeläinen.

Tämä itsestäänselvyys ei kuitenkaan vielä takaa sitä, että luonnonvalinta olisi päässyt suosimaan kyllästymistä (ja inhoa) lapsettomissa parisuhteissa. Mutta jos näin on tapahtunut, voidaan olettaa, että moni toisilleen täysin sopiva pari ”kasvaa eri suuntiin” lähinnä sen takia, että he käyttävät ehkäisyä. Ratkaisevaa tässä skenaariossa on se, minkä verran ihmisen evoluutioympäristössä esiintyi hedelmättömyyttä. Mikäli hedelmättömyys oli yleistä, tällöin kyllästymisen ja inhonkin tunteet olisi helppoa ymmärtää. Luonnonvalinta joka tapauksessa suosii – jos sillä on tilaisuuksia – niitä yksilöitä, jotka tunnistavat olosuhteet, joissa vanhan suhteen purkaminen hyödyttää hänen geenejään.

Kyllästymisessä ja inhossa ei tietysti tarvitse olla kyse lapsettomuudesta. Myös lapsia saaneet parit ennen pitkää kyllästyvät toisiinsa, vaikka tutkimusten mukaan lapsilla onkin taipumus pitää vanhempia pitempään yhdessä. Evoluutioteorian perusteella voidaan olettaa, että monesti tällöin on kyse siitä, että kumppanin asema pariutumismarkkinoilla suhteessa yksilön omaan asemaan on jollakin tavalla muuttunut. Tällöin pitkäaikainen kiintymys ja uskollisuus eivät kenties ole olleet geenien kannalta parhaita mahdollisia strategioita.

Sukupuolten väliset erot seksihaluissa lienevät myös universaali ilmiö pitkäaikaisissa suhteissa – niiden suuntaa vain on vaikea ennustaa. Varsinkin kun on kyse vanhoista ihmisistä, evoluution perusteella tehdyt ennusteet saattavat mennä kaikkein pahiten pieleen. Vanhuksiin kohdistuvat valintapaineethan eivät ole enää yhtä voimakkaita kuin nuorilla yksilöillä.

Eräs biologinen tekijä seksuaalisiin haluihin liittyvien konfliktien taustalla saattaa olla optimaalinen perhekoko. Evoluutioympäristössä tilanne on luultavimmin ollut se, että naisen geenien kannalta optimikoko perheelle on ollut pienempi kuin miehen geenien kannalta. Naiset kun riskeeraavat synnytyksissä enemmän. Miehet eivät myöskään voi olla täysin varmoja isyydestään. Heidän näkökulmastaan harvat yhdyntäkerrat tarkoittivat suurempaa todennäköisyyttä sille, että nainen tuli raskaaksi jollekin toiselle miehelle. Mies voi lisätä todennäköisyyttä, että ainakin osa jälkeläisistä on hänen omiaan, sekä harrastamalla seksiä useammin että vahtimalla naista mahdollisimman hyvin – toki myös hyvällä kohtelulla on saattanut olla tällaisia vaikutuksia.

Inho on olennainen osa lisääntymispsykologiaa, osa 3

2011-11-25T15:43:00.000-08:00

Inhoteeman puitteissa on syytä käsitellä myös erektiota ja impotenssiongelmia. Minkälaisissa tilanteissa miehen ”kannattaa” jäädä ilman erektiota? On selvää, että mies pystyy pienellä vaivalla saamaan jälkeläisen. Niinpä on omituista, ettei hän aina pysty parittelemaan. Eikö miehen geenien kannalta olisi ollut hyödyksi, jos hän olisi aina, kaikkialla ja nopeasti valmis yhdyntään? Erektiohäiriöiden yleisyys vaikuttaa siis evolutiiviselta paradoksilta.

Tämän johdosta on ehdotettu, että erektio olisi niin kutsuttua haittaperiaatetta noudattava merkki miehen elinvoimaisuudesta: vain laadukas mies pystyisi suoriutumaan erektion vaatimista neurovaskulaarisista tehtävistä. Selitys lienee kuitenkin kaukaa haettu, ja evoluutioteorian perusteella voidaan ennustaa monia olosuhteita, joissa miehen ei ”kannata” saada erektiota.

Tällaisia tilanteita ovat ainakin tapaukset, joissa naisen hedelmällisyysindikaattorit eivät ole kohdallaan: vanhuus tai laihuus voivat selvästi aiheuttaa kyvyttömyyttä miehissä, samoin kuukautiset. Myös nainen, joka ei vaikuta terveeltä (esimerkiksi hajun perusteella) ja jolta siis voi saada tartuntataudin, saattaa tehdä erektion mahdottomaksi. Joskus miestä näyttää pelottavan myös naisen liiallinen innokkuus. Tämä saattaa johtua juuri tautivaarasta. Onko nainen kenties ollut kaikkien kanssa yhtä innokas? Teoria tautien välttämisen vaikutuksista jää kuitenkin väistämättä jonkin verran avoimeksi, sillä evoluutioympäristön taudeista ei voida saada täyttä varmuutta. Toinen vaihtoehto on se, että miestä pelottaa se, että nainen käyttäytyy liian maskuliinisesti. Tätä tukevat havainnot siitä, että keskimäärin miehet eivät pidä naisista, joiden kunnianhimo on stereotyyppisellä tavalla maskuliininen. Tämä olisi tosin vasta ilmiön välitön selitys, jolle vielä pitää antaa evolutiivinen selitys.

Kolmas mahdollisuus on se, että pidättäytymällä mies haluaa tiedostamattaan varmistua siitä, että naisen kohdussa ei jo ole toisen miehen siittämää sikiötä. Tämä vaihtoehto koskee siis vain uusia suhteita ja sitoutumishaluista miestä. Tässä yhteydessä kannattaa myös huomata, että impotenssi ei koske pelkästään stressin vaivaamia länsimaisia miehiä. Antropologi Marjorie Shostak haastatteli afrikkalaisen keräilijäheimon jäseniä. Eräs nainen kertoo, että kaikilla miehillä penis ei kovene ollenkaan: ”Se voi tapahtua yhtä hyvin nuorille kuin vanhoillekin. Heidän peniksensä on pehmeä, kuin kangas. Kun mies on naisen kanssa, mutta hänen peniksensä ei jäykisty, mies ajattelee: ‘Mistä tämä johtuu?’ Hän koskettaa itseään: ‘Mitä minulle tapahtuu?’ Hän koskettaa itseään uudestaan.”

Kyseisellä naisella oli asiasta omakohtaisia kokemuksia: ”Olin kerran sellaisen nuoren miehen kanssa. Sen jälkeen hän on saanut monta lasta. Se on minulle suuri yllätys!... Me makasimme yhdessä ja sukupuolielimeni olivat kuin tarjottimella. Mutta vaikka me kuinka yritimme (ja me yritimme!), siitä ei tullut mitään. Minä kysyin: ‘Mikä hätänä? Mitä sinun peniksesi tekee? Eikö se halua syötävää?’ Me yritimme, mutta mitään ei tapahtunut.” Naisen mukaan kyseinen mies kertoi tapauksesta ystävilleen seuraavasti: ”Eilen se nainen, jolta minä pyysin, oli halukas. Hän on todella kaunis! Mutta kun menin hänen luokseen, me vain koskettelimme toisiamme. En pystynyt rakastelemaan hänen kanssaan. Sydämeni halusi, mutta penikseni ei.” Kenties naisen sukupuolielimet olivat nuorukaisen mieleen liiankin tarjottimella?

Oikeanlaista kemiaa?

2011-11-12T15:07:00.000-08:00

Aamulehdestä kyseltiin ihmissuhteista. Tässä osa kysymyksistä ja pikaisia vastausluonnoksiani.

1. Voiko ihmisestä oppia pitämään vai jyllääkö ensivaikutelma "loppuun  asti"? 

Ihmiset osaavat tehdä oikeaan osuvia arvioita ihmisistä jo erittäin lyhyiden tuttavuuksien perusteella. Tämän mukaan ensivaikutelma on oikea ja luotettava. Toisaalta ihmiset joskus muuttuvat, jolloin ensivaikutelmaan nojaaminen ei kannata.
Syvempi pitäminen myös vaatii aikaa ja molemminpuolista panostamista suhteeseen. Ystävyydet, aivan kuten rakkaudetkin, ruokkivat toisiaan.
On paradoksaalista, että nykyisessä turvatussa hyvinvoinnissa monet kokevat olonsa turvattomiksi ja yksinäisiksi. Tuntuu kuin ihmiset kaipaisivat jonkinlaisia kovien aikojen kokemuksia, jossa toisten auttaminen ja yhteishenki ovat voimakkaammin esillä.

2. Millä perusteella ihmiset kiintyvät toisiinsa? Millä perusteella taas  hyljeksivät? 

Yksi peruste on toisen tarjoama apu. Mieluiten ihmiset valitsisivat ystäviä, jotka sekä pystyvät että haluavat auttaa. Sellaisista ystävistä käydään kuitenkin kovinta kilpailua.
Toisaalta kyse on myös siitä, kuka pystyy tarjoamaan juuri sellaista apua, josta on eniten hyötyä juuri sinulle. Eli aivan kuten parisuhteissa, ystävyydessäkään kukaan ei voi olla kaikille paras mahdollinen kumppani.
Ihminen ei kuitenkaan laskelmoi avun määrää kovin tietoisesti, vaan tunteet johtavat häntä ystävyyteen. Näiden ystävyystunteiden evoluutio silti selittyy keskinäisestä avusta koituneilla hyödyillä.
Avuliaisuuden lisäksi kyse lienee myös samankaltaisuudesta. Jos toinen on samanlainen, hän tehdessään olot itselleen mieluisiksi tekee ne sinullekin mieluisiksi. Kämppikseksi kannattaa valita sellainen, joka pitää samasta musiikista, menee nukkumaan samaan aikaan ja säätää huoneen lämpötilan samanlaiseksi.

3. Miten toisen ihmisen tykkäämistä voi opetella? 
4. Kannattaako toisesta oppimaan pitäminen? Onko se siis joissain tapauksissa yksilölle suotuisaa? 

Jos tykkää kaikista paljon, altistaa itsensä hyväksikäytölle. Ilmeisesti siksi Luonto ei ole suosinut sellaisia, jotka tykkäävät kaikista niin paljon, että uhrautuvat kenen tahansa hyväksi. Toisaalta jos pitää huolen, ettei tule hyväksikäytetyksi, toisista pitäminen saattaa tuoda enemmän mielenrauhaa tai mielihyvän tuntemuksia.

Evoluutio ja mustasukkaisuus

2011-11-10T01:25:00.000-08:00

Iltapäivälehti haastatteli taannoin mustasukkaisuudesta. Tässä pohdintojani.

Millä tavoilla evoluutiobiologia selittää ihmisen mustasukkaisuutta?

Mustasukkaisuus on kehittynyt suojaamaan parisuhteesta tulevia hyötyjä. Sen tehtävä on estää jätetyksi tulemista. Se myös ennaltaehkäisee kumppanin rinnakkaissuhteiden syntymistä.
Se, että tunnevalikoimaamme kuuluu mustasukkaisuus, kertoo luultavimmin siitä, että ihmisen evoluutioympäristössä on harrastettu syrjähyppyjä. Uskottomuutta tavataankin kaikkien kansojen parissa.

Löytääkö biologia selityksiä sekä naisten että miesten mustasukkaisuudelle?

Selitykset ovat pitkälti samanlaisia molemmille sukupuolille. Mustasukkaisuus on reagoimista kilpailijoihin, jotka uhkaavat suhdetta, johon on jo investoitu resursseja. Mustasukkaisuus motivoi toimimaan kyseistä uhkaa vastaan, ja se voi kohdistua puolisoon tai kilpailijaan.
Strategiat kumppanin pitämiseksi ovat moninaisia: yllätyssoitot, kumppanin vakoiluttaminen ystävillä, kumppanin pitäminen piilossa (ei viedä juhliin), parisuhteen osoittaminen mahdollisille kilpailijoille (kädestä pitäminen, koskettaminen), kumppanin ajankäytön monopolisointi (vapaa-ajankäyttö yhdessä), rankaiseminen flirtistä, emotionaalinen manipulointi (”kuolen jos jätät minut”), kilpailijoiden mustamaalaaminen ja väkivalta tai sillä uhkaaminen.

Onko mustasukkaisuus vain evoluution jäänne vai onko siitä hyötyä ihmiselle yhä?

Luultavasti mustasukkaisuus kykenee edelleen turvaamaan yksilöiden lisääntymisetuja. Miehelle mustasukkaisuus on pitkälti isyyden varmistamista ja naiselle pitkälti yksinhuoltajuuden välttämistä. Jos mustasukkaisuuden poistaisi lajiltamme, parisuhteet olisivat hyvin erilaisia.

Onko vain tavallinen mustasukkaisuus ihmiselle jollakin tavalla kannattavaa evoluution kannalta vai voiko myös sairaalloisesta mustasukkaisuudesta koitua jotain hyötyä?

Yleisesti ottaen luonto näyttää säätäneen mustasukkaisuuden yliherkäksi. Liika epäilevyyshän ei ole kovin haitallista. Hyväuskoisuudesta voi sen sijaan koitua suuria kustannuksia. Esihistoriallisen miehen kannalta pahin uskottomuuden muoto, jota hänen puolisonsa saattoi harrastaa, oli seksuaalinen uskottomuus. Mikäli nainen on harrastanut seksiä toisen miehen kanssa, puoliso ei voi enää olla varma isyydestään. Hän riskeeraa vuosikausien isyysinvestoinnit vieraan miehen jälkeläiseen. Kaikki kumppaninvalintaan ja tämän viehättämiseen käytetyt resurssit menisivät hukkaan. Hän myös menettäisi kumppaninsa resurssit jonkun muun jälkeläiselle. Asian ydin on siinä, ettemme ole - emme voi olla - sellaisten esi-isien jälkeläisiä.
Jos rakkauden kannattaa olla sokea, mustasukkaisuuden kannattaa usein nähdä liikaa.
Kaikesta on tietysti patologiset versionsa, jotka voivat haitata kaikkien osapuolten elämää.

Ikä ja parinvalintamieltymykset

2011-10-15T14:31:00.000-07:00

Ikä on merkittävä parinvalinnan kriteeri, ja naisen nuoruus on merkittävämpää miehelle kuin miehen nuoruus naiselle. Miksi ikä on niin keskeisessä roolissa? Miksi nuoruus ja seksuaalinen viehättävyys ovat naisilla niin voimakkaasti yhteydessä? Kyse on siitä, että hedelmällisyysindikaattorit ovat ihmisnaaraalla selkeämmin esillä. Miehet taas ovat käytännössä yhtä hedelmällisiä varhaisteinistä vanhukseksi asti, eikä vartalon rasvakerroksen jakautumisella ole hedelmällisyyden kannalta juuri merkitystä. Luonto ei toisin sanoen ole tasapuolinen. Ihmisnaaras tulee hedelmättömäksi aikaisemmin. Siksi emme ole sellaisten miesten jälkeläisiä, jotka nuoruudessaan mieltyivät vanhoihin kumppaneihin.

Naiskauneuden ja nuoruuden välistä yhteyttä ei siis voida selittää sillä, että länsimaisella kulttuurilla, erityisesti medialla olisi pakkomielle nuoruudesta, koska tällä perusteella kaikilla kulttuureilla on pakkomielle nuoruudesta. Miesten ulkonäkö ei rapistu yhtä nopeasti, kun he vanhenevat; ei sen takia, että yhteiskunnassamme vallitsisi kaksi erilaista arvosteluperustetta, vaan sen takia että miesten hedelmällisyys ei laske niin nopeasti.

Miesten nuoruusmieltymyksissä kyse ei välttämättä ole vain naisen sen hetkisestä hedelmällisyydestä. Nuorella naisellahan on paljon hedelmällisiä vuosia myös edessäpäin. Miehen aivoitukset voivat siis mennä seuraavaa rataa: nuori naaras = paljon yhteisiä jälkeläisiä. Mieltymystä nuoriin naisiin voidaan jopa pitää todisteena siitä, että ihmisellä mieskin pyrkii muodostamaan pitkiä parisuhteita.

Mieltymystä nuorempaan naiseen on saattanut tukea myös se seikka, että suhteesta – oli se pitkä tai lyhyt – syntyvän jälkeläisen todennäköisyys saada hoivaa on huomattavasti suurempi silloin, kun nainen on nuori: 20-vuotias saattaa tarjota hoivaa ja apua jälkeläiselle jopa 40 vuoden ajan, kun taas 40-vuotiaan tarjoama hoiva jää pakostakin lyhyemmäksi. Lisäksi nuoren naisen vanhemmat ovat todennäköisemmin elossa investoimassa lastenlastensa hyvinvointiin. (Luonnonvalinta voi suosia miehen investoimista hedelmättömään naiseen vain silloin, kun hänestä on hyötyä miehen geeniperillisille.)

Tosin tiedetään, että vanhemmat miehet aktiivisesti etsivät ja joskus myös menevät naimisiin hedelmällisyysiän ohittaneiden naisten kanssa. Miten tämä on mahdollista, jos miehille kerran on kehittynyt taipumus mieltyä hedelmällisyydestä kertoviin signaaleihin? Selitysmalleja ja -vaihtoehtoja on useita:

1. Nykyisissä yhteiskunnissa monet vanhat naiset näyttävät paljon nuoremmilta kuin he olisivat näyttäneet ihmisen evoluutioympäristössä. Sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää.

2. Sekä miehet että naiset joutuvat kilpailemaan avioliittomarkkinoilla. Niinpä heidän on säädettävä mieltymyksensä sille tasolle, jonka he voivat saavuttaa. Kaikki eivät mene naimisiin miljonäärin tai valokuvamallin kanssa, mutta tästä ei voida päätellä sitä, että resursseilla tai ulkonäöllä ei olisi merkitystä parinvalinnassa. Eli jos markkinavoimat, lähinnä nuoremmat miehet, eivät vaikuttaisi vanhojen miesten mahdollisuuksiin, he oletettavasti pariutuisivat vain hedelmällisten naisten kanssa. Kilpailutilanteesta johtuen 60-vuotias mies on valmis seurustelemaan esimerkiksi 55-vuotiaan naisen kanssa. On silti huomattava, että vanhojen miesten seksuaalifantasiat koskevat huomattavasti nuorempia naisia.

3. Miehen mieltymyksiä määrää osittain myös se, mitä naisen sukulaiset ovat valmiita hyväksymään, sekä tietysti se, mitä nainen itse haluaa. Vastaavasti teini-ikäiset pojat suosivat fantasioissaan ja toiveissaan jopa 10 vuotta itseään vanhempia naisia, jotka taas eivät yleensä osoita heihin mitään kiinnostusta.

4. Hedelmällisyysindikaattoreiden lisäksi miehet punnitsevat muita viehättävyystekijöitä, esimerkiksi naisen luonteenpiirteiden tai kiinnostusten samankaltaisuutta.

5. Vanha nainen saattaa myös tarjota samoja hyötyjä kuin miehen kenties jo päättynyt, nuoruusajalla alkanut parisuhde; esimerkiksi (iso)äidillistä hoivaa jälkeläisille.

On siis olemassa joukko tekijöitä, jotka saattavat samanaikaisesti ohjata miestä kiinnostumaan nuorista naaraista sekä kosiskelemaan vanhoja naaraita. Myös Benjamin Franklin suositteli nuorille miehille vanhempia naisia:

Rakkaudessasi sinun tulisi suosia vanhoja naisia nuorten sijasta... Koska kaikilla pystyssä kävelevillä eläimillä vajavaisuudet lihaksia täyttävissä nesteissä ilmenevät ensimmäiseksi ylimmissä osissa. Ensimmäisenä roikkuvat ja kurtistuvat kasvot, sitten niska, sitten rinnat ja käsivarret, alempien osien pysyessä yhtä täyteläisinä kuin ennenkin ... vyön alapuolen perusteella ei pysty erottamaan vanhaa naista nuoresta. Ja kuten pimeässä kaikki kissat ovat harmaita, ruumiilliset nautinnot vanhan naisen kanssa ovat vähintään samanlaisia, ja usein ylivertaisia.

Vanhojen naisten ja nuorten miesten pariutumisessa taas saattaa olla kyse seuraavankaltaisista seikoista:

1. Ihminen on hyvin joustava olento, ja moderneissa yhteisöissä yksilöiden kehittyminen on hyvin erilaista. Epäilemättä jotkut miehet kokevat voimakasta seksuaalista viehätystä vanhempiin naisiin. Useimmat kuitenkin tuntevat joko seksuaalista välinpitämättömyyttä tai jopa inhoa. Tämä saattaa olla osaselitys, miksi nuori mies ja vanhempi nainen -parit herättävät niin usein paheksuntaa. Ihmiset näyttävät tunnistavan, että jos ikäero on suuri kumpaan suuntaan tahansa, ihmiset yleensä tuntisivat inhonkaltaisia tunteita.

2. Kilpailu vanhemmista naisista on paljon vaatimattomampaa kuin kilpailu nuorista naisista, ja yleisesti ottaen nuoret miehet ovat heikoissa kilpailuasemissa.

3. Fyysinen seksuaalinen viehättävyys on vain yksi osa romanttista suhdetta; vanhemmat naiset ovat todennäköisesti paljon kiinnostavampia älyllisesti, vähemmän estyneitä seksuaalisesti, taitavampia rakastajia sekä kenties vähemmän vaativia. Benjamin Franklin lisäsi vielä sen, että vanhemmat naiset ovat kiitollisempia. Hänen mielestään rikkaat lesket ovat myös ”ainoa käytetty tavara, joka menee kaupaksi priimana.”

Tällä perusteella voidaan ennustaa, että vaihdevuosien jälkeen naiset eivät ole seksikumppanin suhteen enää niin valikoivia. Heillähän ei silloin ole enää niin paljon menetettävää. He eivät voi tulla raskaaksi sen enempää väärälle kuin oikeallekaan kumppanille. Loistartunnatkaan eivät ole enää niin merkittävä riski kuin nuoruudessa. Vaikka menetettävää ei ole paljoa, saatavaa kuitenkin riittää; mies voi tuoda esimerkiksi fyysistä tai materiallista turvaa, unohtamatta tietenkään seksuaalisia tarpeita. Luonnolla ei mitä ilmeisimmin ole ollut syytä hävittää hellyydentarvetta tai seksuaalisia himoja, vaikka lastentekovaihe olisi jo ohitettu. Ja yksi tapa alentaa kriteereitä on joustaa naisille tyypillisessä, miehen statusta ja vaurautta koskevissa vaatimuksissa.
(Vanhempien naisten alentuneista valintakriteereistä on hyvin vähän tieteellistä tutkimusta. Tiedetään, että naisten herkkyys inhontunteelle pienentyy iän myötä, mutta se saattaa johtua parinvalinnan ulkopuolisista seikoista.)

Lisää pituutta heti

2011-06-05T10:03:00.000-07:00

Cosmopolitan-lehti kyseli pituuden merkityksestä parinvalinnassa. Tässä pikaisia pohdintojani.
Miehen ja naisen hedelmällisyys, lapsiin tehdyt investoinnit ja lisääntymisnopeus ovat hyvin erilaisia. Tämä näkyy eroina myös sukupuolten seksuaalipsykologiassa.
Miehet pitävät ulkonäköä ja nuoruutta keskimäärin tärkeämpinä kriteereinä kuin naiset. Naiset ovat keskimäärin tarkempia sukupuolikumppaneidensa laadusta ja pitävät kumppanin varakkuutta tärkeämpänä kriteerinä kuin miehet keskimäärin. Miehet ovat keskimäärin kilpailullisempia ja pitävät omaa statusta tärkeänä menestyäkseen parinvalinnassa.

Miesten heikkous fyysisesti kauniisiin naisiin on taas hyvin tunnettu tosiasia. Vaikka länsimaissa sukupuolten väliset erot ulkonäön arvostuksen suhteen ovat viime vuosikymmeninä pienentyneet, tällä erolla lienee silti biologinen alkuperä. Yhteiskunnan tavat ja säännöt ovat historian saatossa välillä vahvistaneet ja välillä kaventaneet eroa, mutta sen alkuperää ne eivät riitä selittämään.

Eräs miesten ulkoinen ominaisuus tulee kuitenkin usein ilmi parinvalintatutkimuksissa. Miehen pituus. Lapinlahden linnutkin lauloi aikanaan, että “Lisää pituutta heti, muuten ei aukene naisen peti”.
Koiraat ovat keskimäärin naarasta pitempiä myös lähimmillä apinasukulaisillamme. Tämä ei kuitenkaan täysin selitä pariskunnilla tavattuja pituuseroja: mikäli parinmuodostus olisi pituuden suhteen sattumanvaraista, sellaisia parisuhteita, joissa nainen on miestä pitempi, olisi huomattavasti enemmän. Naiset siis näyttävät haluavan itseään pitempiä miehiä.

Toistaiseksi ei ole varmaa, viehättääkö mies eniten silloin, kun hän on oikeassa suhteessa naista pitempi, vaikkapa noin kymmenen senttiä, vai perustuuko viehätys miehen absoluuttiseen pituuteen. Eri lajit lienevät hyvin erilaisia tässä suhteessa. Ihmisellä suhteellista pituustekijää tärkeämpi lienee miehen absoluuttinen pituus. Onkin havaittu, että se on suoraan yhteydessä miehen lisääntymismenestykseen.

Tämä pitkien miesten suurempi kelpoisuus saattaa johtua siitä, että heillä on keskimäärin parempi yhteiskunnallinen asema. Heiltä tulee siis enemmän resursseja perheeseen, jolloin lapsiakin voidaan tehdä enemmän tai heistä voidaan huolehtia paremmin. Evoluutiohistoriassa pitemmän miehen tarjoamat resurssit ovat myös saattaneet pitää naista hedelmällisempänä. Ankarissa oloissa hedelmällisyys ei ole itsestäänselvyys.

Toinen mahdollisuus on se, että suurempi kelpoisuus johtuu pituuden takana olevista perintötekijöistä. Pituus voisi siis olla yhteydessä jälkeläisten eloonjäämistä edistäviin ”hyviin geeneihin”. Toisaalta eräässä yhdysvaltalaisilla upseereilla tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että pitkien miesten suurempi lisääntymismenestys ei niinkään johtunut vaimon saamien lasten lukumäärästä vaan siitä, että pitkät upseerit perustivat useammin toisen perheen.

On joka tapauksessa luultavaa, että miehen pituudesta on evoluutioympäristössä ollut hyötyä myös naiselle – joko parempaa turvaa ja hoivaa tai parempia geenejä jälkeläiselle. Pituus saattaakin geneettisesti yhdenmukaisessa populaatiossa olla selvä merkki yksilön laadusta.

(Edellä mainitut pariutumisia koskevat tutkimustulokset eivät kuitenkaan näytä pätevän kaikkialla. Gambian maaseudulla sellaisten parien osuus, joilla mies on naista lyhyempi, on sama kuin mitä sattumanvaraisen pariutumisen perusteella voidaan olettaa. Naisen lisääntymismenestys oli myös ennustettavissa hänen oman pituutensa perusteella paremmin kuin miehen pituuden perusteella. Erilaisten ympäristöolosuhteiden sekä mahdollisten geneettisten tekijöiden vaikutukset on siis huomioitava tätäkin ominaisuutta tutkittaessa.)

Mielenkiintoinen yksityiskohta pituuden miellyttävyydessä on se, että Yhdysvaltain presidentiksi on valittu 1900-luvun alusta aina 1970-luvulle asti pitempi kahdesta pääehdokkaasta. Pituuden arvostus näkyy muutenkin hassuissa paikoissa: esimerkiksi lehtien seuranhakupalstoilla miehet ilmoittavat pituutensa useammin silloin, kun he ovat pitkiä. Evoluutiopsykologi Nigel Barber tekee seuraavanlaisen päätelmän ihmiskoiraiden fyysisestä koosta: ”Miehen ruumiinrakenne, kuten pituus, hartioiden leveys ja ylävartalon lihaksikkuus viehättää naisia seksuaalisesti ja pelottaa muita miehiä.”
Tällä perusteella on helppo olettaa, että pituuden ja lihaksikkuuden arvostaminen riippuu osittain ympäristöstä: olosuhteissa, joissa nainen kokee olevansa alttiina väkivallalle, hänen on kenties kannattanut suosia pitkiä miehiä puolisoinaan.

Lopuksi kannattaa huomata, että tutkijoiden pakkomiellettä kauneutta ja haluttavuutta kohtaan voidaan pitää jossakin määrin vinoutuneena. Tietoiset ajatukset epäilemättä askartelevat enemmän kauneuden parissa, mutta silti on mahdollista, että poikkeavan ja ruman piirteen havaitseminen on aivoillemme helpompi tehtävä. Rumuuden näkeminen saattaa siis olla tarkempaa ja nopeampaa. Asteikko, jolla kauneutta ja haluttavuutta tulee mitata, ei olekaan nollasta kymppiin vaan miinuskympistä pluskymppiin. Kauneus voitaneenkin osuvammin määritellä rumuuden puuttumisena pikemmin kuin päinvastoin. Tästä todisteena on se, että yksilöt – sekä miehet että naiset, sekä pitkät että lyhyet – voivat olla kauniita hyvin monilla eri tavoilla.

Koulutettujen naisten sinkkuongelma

2011-06-03T15:12:00.000-07:00

Iltalehden toimittaja kyseli nykyisten koulutettujen naisten ongelmista kumppanin löytämisessä. Vastaukseni oli melkoista tajunnanvirtaa. Ensin kerroin jotakin yleistä valikoivuudesta ja sen taustalla olevista tekijöistä.

Parinvalinta on ihmislajilla poikkeuksellista koska molemmat sukupuolet ovat niin valikoivia. Nisäkäsmaailmassa naaras tekee yleensä suuremmat investoinnit poikasten eteen, joten se on myös yleensä valikoivampi sukupuoli. Näin on toki myös ihmisellä, mutta ihmiskoiras on siitä poikkeuksellinen, että se osallistuu hyvin aktiivisesti perheen hyvinvointiin – ja on täten myös erittäin valikoiva.

Vaikka ihmislajilla molemmat sukupuolet ovat valikoivia, kriteerit ovat melko erilaisia. Molemmat tahtovat tietysti mieluummin kumppanin, joka on tunteellisesti sitoutunut, ja joka samalla täyttää tietyt henkiset ja fyysiset edellytykset. Erot tulevat esiin siinä, että ihmisnaaras mieltyy maskuliinisiin piirteisiin ja koiras feminiinisiin. Tällaiset ominaisuudet (kasvonpiirteet, äänet, tuoksut) saattavat joko olla signaaleja kumppanin (geneettisestä) laadusta tai yhteensopivuudesta tai sitten ne kertovat hedelmällisyydestä – tai kaikista näistä.

Suurimmillaan sukupuolten väliset mieltymyserot näyttävät liittyvän kumppanin resursseihin. Lasten eloonjäämiselle ja täten naisen geenien siirtymiselle on ollut eduksi, jos mies tai tämän suku on pystynyt tarjoamaan lastenhoidossa hyödyllisiä resursseja. Olemme sellaisten naaraiden jälkeläisiä, jotka ovat tehneet tässä suhteessa oikeita valintoja. Siksi koiras, jolla on statusta ja älyä edelleen kiinnostaa naaraita - sellaisiakin, jotka eivät edes halua lapsia. Status ja älykkyys voivat toki olla myös merkkejä koiraan geneettisestä laadusta.

Toinen ja harvemmin esitetty selitys naisten statusmieltymykselle ei liity lapsen eloonjäämiseen vaan siihen, kuinka hedelmällinen perhe on. Teorian mukaan nainen on miehen voimavarojen avulla takia pystynyt suuntaamaan enemmän omia resurssejaan siihen, että hän tulisi uudelleen hedelmälliseksi sen sijaan, että hän olisi investoinut jo syntyneisiin lapsiin. Toisin sanoen miehen hoiva on saattanut kehittyä lapsen hyvinvoinnin sijaan/lisäksi ylläpitämään perheen hedelmällisyyttä. Evoluutioympäristön ankarissa olosuhteissa naisen hedelmällisyys ei ole ollut itsestäänselvyys.

Biologit ovat erimielisiä, mikä on näiden tekijöiden merkitys isän antaman hoivan (eli parisuhteen) ja naisen statusmieltymysten evoluutiolle. Lapsen eloonjääminen ja perheen hedelmällisyys eivät toki sulje toisiaan pois. Molemmat tekijät saattavat selittää nykyistä koulutettujen naisten ”sinkkuongelmaa”. Kaikille ei yksinkertaisesti riitä älykästä statuskoirasta.
(Naaraan tunteet ovat kehittyneet hakemaan niin hyviä geenejä kuin mahdollista ja niin hyvää hoivaa perheelle kuin mahdollista. Olosuhteista riippuu jonkin verran, minkä verran painotus kohdistuu hyviin geeneihin ja minkä verran hoivaan.)

Ratkaisu 1: Kumppani löytyy, kunhan markkinatilanne on selvitetty

On selvää, että kaikki naiset eivät voi saada laadukkainta miestä. Emme myöskään voi olla sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka jäivät haikailemaan herra täydellisen perään. Kilpailu on yksinkertaisesti liian kovaa. Ihmiselle onkin kehittynyt kyky arvioida oma asemansa pariutumismarkkinoilla, joka sitten suuntaa sitä, millaisiin yksilöihin rakastumme tai keitä kohtaan tunnemme inhoa. Siksi ”sinkkuongelma” ei ole kovin suuri ongelma: mieltymykset seuraavat omaa asemaa parinvalintamarkkinoilla. Tätä voidaan oikeastaan pitää rakastumisen yhtenä tarkoituksena. Rakastunut näkee kumppanissaan hyviä ominaisuuksia, joita muut eivät näe. Toisin sanoen rakastumisen takia tuntuu siltä, että emme parinvalinnassamme tee myönnytyksiä, vaikka kaikki niitä tekevätkin. Hyvin harva voi saada kuvankaunista, hyväluontoista, koulutettua ja arvostettua miljonääriä.

Kriteerit siis muuttuvat markkinatilanteen mukaan. Ennen pitkää duunarikin kelpaa maisterisneidoille, etenkin jos mies noudattaa jonkinlaista kaksoisstrategiaa. Tutkija Titta Tuohinen kirjoittaa: ”Jos tyyppi on toiselta hahmoltaan muusikko, elokuva- tai videofriikki tai muuta tämänkaltaista luovaa, hänelle ei nyrpistellä.”

Ratkaisu 2: Monivaimoisuus

Naisten korkeampi koulutustaso tulee epäilemättä vaikuttamaan tulevaisuuden parisuhteisiin. Seksuaalivalinta on tehokas evoluutiovoima, jonka suuntaa ja vaikutuksia on kuitenkin vaikeaa ennustaa. Varmaa on vain, että iso osa naisista, jotka ehdottomasti haluavat yhtä koulutettua miestä, jää joko sinkuiksi tai korkeasti koulutetun miehen toiseksi vaimoksi tai rinnakkaissuhteeksi. Menestyneille miehille tämä ei toki ole ongelma. Nisäkäskoiraille tyypilliseen tapaan miehillä on nimittäin paljon naisia enemmän moniavioisuutta tukevia ominaisuuksia.

Kaikissa tutkituissa kulttuureissa miehet esimerkiksi kaipaavat enemmän vaihtelua seksipartnereihin. Miehillä on myös enemmän ja konkreettisempia seksuaalifantasioita. Naisten fantasiat ovat emotionaalisempia, intiimimpiä ja voimakkaammin yhteydessä johonkin tiettyyn tilanteeseen. Lisäksi suhteen alussa miehet haluavat harrastaa seksiä naista aikaisemmin ja he myös haluavat seksiä uudelleen nopeammin. Merkittävää on myös se, että miehet madaltavat valintakriteerejä lyhytaikaisissa (seksi)suhteissaan, kun taas naiset sen sijaan pyrkivät nostamaan kriteerejään.

Myös seuraavat ominaisuudet kertovat taipumuksista moniavioisuuteen: Miehet fantisoivat useammin ryhmäseksistä (useamman kuin yhden naisen kanssa samanaikaisesti) ja he myös maksavat seksistä useammin. Lisäksi miehet käyttävät
enemmän kaupallista ja kuvallista pornografiaa. Naiset kuluttavat pornon sijasta enemmän romanttisia novelleja ja saippuasarjoja, joiden miespäähenkilöt yleensä lopulta sitoutuvat naaraaseen tunteellisesti. On myös havaittu, että miehillä on enemmän rinnakkaissuhteita ja että he tulkitsevat ei-seksuaaliset vihjeet helpommin seksuaalisiksi. (Nähdessään naisen minihameessa moni mies ajattelee, että “tuo haluaa seksiä juuri nyt”.) Kädellislajeille tyypilliseen tapaan miehet myös masturboivat enemmän ja aloittavat sen nuorempina.

Myös seuraava luettelo kertoo ihmislajin tai sen edeltäjien nykyistä monivaimoisemmasta evoluutiohistoriasta:
1. Miehet ovat kookkaampia ja heitä syntyy aavistuksen naisia enemmän.
2. Miehiä kuolee enemmän sekä synnynnäisten fysiologisten häiriöiden että ulkoisten syiden (esim. taistelut, taudit ja onnettomuudet) vuoksi.
3. Miehet ovat aggressiivisempia ja ottavat enemmän osaa sellaiseen väkivaltaan, joka johtaa vammoihin tai kuolemaan.
4. Naiset ovat valikoivampia ja vähemmän innokkaita parittelemaan.

Geeneissä havaitun vaihtelun perusteella on puolestaan arvioitu, että viimeisin kaikille ihmisille yhteinen esiäiti eli paljon kauemmin sitten kuin kaikille miehille yhteinen esi-isä. Tämä kertoo siitä, että esihistoriassa osalla miehistä on ollut huomattavasti suurempi lisääntymismenestys kuin naisilla.

”Sinkkuongelma” ratkeaisikin kätevästi, jos monivaimoisuus tulisi jälleen hyväksytyksi. Valitettavasti se vain tarkoittaisi samalla joukkoa miehiä, jotka jäävät ilman kumppania. Ja kulttuurien välinen vertailu kertoo, että tällaiset olosuhteet eivät ole suotuisia esimerkiksi rauhanomaisen demokratian kehittymiselle.

Ratkaisu 3: Sarja-avioituminen

On väitetty, että ihminen on ns. sarja-avioituja. Monet linnut esimerkiksi muodostavat ihmisen tapaan parisuhteita ja hoitavat yhdessä jälkeläisiään, mutta kumppani saattaa vaihtua seuraavaksi pesintäkaudeksi. On selviä merkkejä siitä, että ihminenkin on valmistettu olemaan rakastuneena enimmillään joitakin vuosia. Kaikki tietävät, että sydän muuttaa mieltään ja että intohimoisinkin rakkaus laimenee. Rakkauden jälkeen seuraa yleensä tasaisempi kiintymys kumppaniin ja yhteisiin jälkeläisiin.

Jotta koulutettu nuori nainen saisi yhtä koulutetun miehen, hän joutuu joko tyytymään rinnakkaiskumppanin osaan tai sitten ottaa toisella tai kolmannella kierroksella olevan sarja-avioitujan, yleensä vanhemman miehen. Jälkimmäinen strategia luo kouluttamattomien ja syrjäytyneiden sinkkumiesten ja jätettyjen ex-vaimojen joukot, joiden suhteen kysyntä ja tarjonta hyvin harvoin kohtaavat.

Lopulta on syytä pitää mielessä paleontologi Björn Kurténin huomio:

Satojen tuhansien ja miljoonien vuosien ajan miehet ja naiset ja ennen heitä apinaihmiskoiraat ja -naaraat ovat siis yrittäneet valikoida jonkinlaista vastakkaisen sukupuolen ihannetta. Kun siis miehet tai naiset puhuvat halventavasti toisesta sukupuolesta, he väheksyvät todellisuudessa itseään, omaa sukupuoltaan, sillä tietyssä mielessä voidaan sanoa että mies on luonut naisen ja nainen miehen. Tilanne on kenties täsmälleen se jonka olemme ansainneet.

Suomalainen kirja evoluutiopsykiatriasta

2011-04-13T04:26:00.000-07:00

Sain vastikään käsiini Marko Hamilon uuden kirjan evoluutiopsykiatriasta Luonnollisesti hullu (Avain 2011). Pienten silmäysten perusteella uskallan jo suositella teosta. Näin Hamilo määrittelee käsittelemänsä alan:

Evoluutiopsykologia tutkii ihmisen mieltä ja sen normaalia tai tervettä toimintaa ihmisen lajinkehityksen valossa. Evoluutiopsykiatria tarkastelee saman asian kääntöpuolta: sen kohteena on psykopatologia eli mielenterveyden häiriöt ja poikkeamat evoluution näkökulmasta.

Hoitotulos ei tee taustateoriasta oikeaa

2011-04-12T12:09:00.000-07:00

Tarjosin oheista kirjoitusta aavistuksen tiivistettynä Tieteessä tapahtuu -lehteen. Ymmärrettävästi toimitus piti keskustelua jo hieman liian jankkaavana.

Matti Keinänen ja Ari Takalo esittävät, että ”psykoanalyyttisella psykoterapialla” on perustanaan ”kiistaton tieteellinen näyttö” (Tieteessä tapahtuu 2/2011). Ensin he luettelevat joukon tutkimuksia, joissa on havaittu, että psykoanalyyttisella terapialla on ”vaikuttavuutta” joidenkin persoonallisuushäiriöiden hoidossa. Lopuksi he toteavat:

Pidämme välttämättömänä, että oheinen empiiriseen tutkimukseen pohjaava tieteellinen evidenssi otetaan asianmukaisesti huomioon tehtäessä arvioita psykoanalyyttisen psykologian ja psykoanalyyttisen psykoterapian tieteellisestä perustasta, psykoterapian vaikutusmekanismeista ja vaikuttavuudesta.

Hoitotulokset tulee luonnollisesti huomioida psykoanalyyseja/-terapioita arvioitaessa. Keinäsen ja Takalan mainitsemat tutkimukset eivät kuitenkaan pysty osoittamaan, mikä on hoitojen vaikuttava mekanismi. Itse asiassa hyvin harva tutkimus on edes pyrkinyt tämän selvittämiseen (tai sen selvittämiseen, milloin hoidosta onkin haittaa). Heidän mainitsemansa tutkimustulokset eivät myöskään ole niin positiivisia kuin kirjoitus antaa ymmärtää. Näin esimerkiksi Leichsenrich kollegoineen (2011): ”Tietyt psykoterapian muodot näyttävät hyödyttävän ainakin joitakin epävakaaseen persoonallisuushäiriöön (borderline personality) usein liitettyjä ongelmia. Tällä hetkellä ei ole todisteita, jotka viittaisivat, että jokin psykoterapian muoto olisi toista parempi” (korostukset lisätty).

(Läheskään kaikki heidän lainaamistaan tutkimuksista eivät myöskään perustuneet satunnaistettuihin verrokkeihin eli siihen, että psykoanalyysia saavat potilaat olisi valittu satunnaisesti potilaiksi hakeutuneista. Vain tämänkaltaiset tutkimukset, joissa hoitotulosten arvioijat ovat lisäksi tietämättömiä potilaan saamista hoidoista, voivat luotettavalla tavalla kertoa hoitotuloksista. Tulevaisuus näyttää, mikä vaikutus psykoterapiakoulutuksen siirtymisellä yliopistoon on. Tuleeko terapiatutkimuksesta pätevämpää? Entä terapioista tehokkaampia?)

Tärkeämpi pointti kuitenkin on sen myöntäminen, että vaikka psykoanalyyttiset hoidot joidenkin yksilöiden kohdalla onnistuisivat tehtävässään, asialla on hyvin vähän tekemistä psykoanalyyttisen teorian totuudellisuuden kanssa. Koska saatu hoitotulos voi perustua kokonaan teorian ulkopuolisiin syihin, hoidon onnistuminen ei todista teoriaa – yhtä vähän kuin negatiivinen hoitotulos kumoaa teorian. Kuten todettua, terapiaympäristö ei ole sovelias paikka teorian totuuden vahvistamiseksi.

Leichsenring, F., Leibing, E., Kruse, J., New, A. & Leweke, F. (2011): Borderline personality disorder. Lancet, 377: 74–84.

Dokumentti biologian vaikutuksista

2011-04-04T18:13:00.000-07:00

Katsoin norjalaisen dokumentin (tekstitys englanniksi), jossa toimittaja (ilmeisesti norjalainen TV-koomikko) haastaa kaksi sukupuolentutkijaa. Mikä on pääargumentti ”biokiellon” takana? Kannattaa katsoa:
http://vimeo.com/19707588
Tarvitsee salasanan: hjernevask
Myös sarjan muut osat vaikuttavat kiinnostavilta:
"The Parental Effect" http://vimeo.com/19893826
"Nature or Nurture" http://vimeo.com/19889788
Haastateltavina muun muassa Steven Pinker ja Simon Baron-Cohen.

Miksi Uusateismi?

2011-04-04T17:37:00.000-07:00

Viime vuosina on ilmestynyt suurehko määrä uskonnottomuuden puolesta puhuvaa kirjallisuutta (mm. Dawkins, Dennett, Harris ja Hitchens). Samassa yhteydessä on alettu puhua uusateismista. Mistä on kyse? Eihän tähän ”uus”ateismiin liity oikeastaan mitään sellaista uutta, jota ei olisi jo ennen esitetty. Määritelmät ja argumentit ovat siis sisällöllisesti samoja kuin ”vanhassakin” ateismissa. Esimerkiksi David Hume esitti päteviä perusteluja luojaa vastaan jo 1700-luvulla. Ainoastaan voima, jolla ateismi ja uskonnottomuus ovat nyt tulleet esiin, on ollut uutta.

Robert Brotherus esittää Vapaa Ajattelija 1/2011 –lehdessä mahdollisen syyn uusateismi-termin käytölle:

Nimetty vihollinen on parempi joukkojen mobilisoimiseksi ja uusi ja erilainen vihollinen herättää paremmin vastatoimiin kannustavaa pelkoa kuin vanha ja tuttu. Uusateismi-termiä ovatkin innokkaasti levittäneet ja laajentaneet kristinuskon teologit ja saarnamiehet. Uusateismi-termi mahdollistaa ateismin lähestymisen pikemminkin ilmiönä ja liikkeenä, jolloin se on uskovaiselle helpompi sivuuttaa kuin jos ateismi nähdään aidommin joukkona käsityksiä, perusteluja ja evidenssiä.

(Osa uskonnottomista muuten toivoo itsestään käytettävän positiivisempaa termiä, bright (välkky), hieman samaan tapaan kuin sana gay (iloinen) on alkanut tarkoittaa homoseksuaalia. Epäilen kuitenkin, että bright-termi ei tule leviämään yleiseen käyttöön - jo siksi, että yliluonnollisuuteen liittyvät asiat ovat niin monille niin epäkiinnostavia.)

Parinvalinnasta Iltalehdessä

2011-02-09T02:56:00.000-08:00

Iltalehdessä (Viikonvaihde 27.-28.11.2010) oli seuraavanlainen juttu parinvalinnasta.

Rakkauden evoluutio –tietokirjan kirjoittanut evoluutiobiologi Osmo Tammisalo sanoo naisten painottaneen kautta aikojen kumppanin valinnassa asioita, joiden perusteella tuleva puoliso olisi ennen kaikkea hyvä isä tuleville yhteisille lapsille.

Nainen haluaa puolisokseen kumppanin, jolla on vahva sosiaalinen status, älykkyyttä ja kunnianhimoa. Myös sitkeys ja peräänantamattomuus saattavat vakuuttaa naisen siitä, että mies ei ole kiinnostunut pelkästään seksistä.

Eikä tässä läheskään kaikki: toivemiehen tulisi olla myös fyysisesti vakuuttavan kokoinen, voimakas ja urheilullinen. Luotettavuus ja kiltteys puolestaan viestivät myönteisestä kanssakäymisestä lasten kanssa.

Verrattuna muihin kädellisiin, ihmiskoiraat investoivat jälkeläisiinsä valtavasti aikaa, energiaa ja muita resursseja. Isät ovat kautta aikain tarjonneet perheelle ruokaa, suojaa, hoivaa ja turvaa sekä opastaneet lapsia metsästyksessä, kalastuksessa, ystävyydessä ja taistelussa. Mikään näistä ei olisi ollut mahdollista, jos esihistorialliset naaraat olisivat harrastaneet vain tilapäisiä seksisuhteita, Osmo Tammisalo toteaa.

Pitkät hiukset ja naiselliset muodot

Myös miehet ovat painineet aikojen saatossa parinvalinnassa samankaltaisten ongelmien kanssa kuin naiset. Naisia voimakkaammin he ovat kiinnittäneet huomiota ulkoisiin seikkoihin.

Miesten ja naisten mieltymyserot johtuvat lähinnä siitä, että naisen ulkonäön ja iän perusteella on mahdollista paremmin ennustaa hänen hedelmällisyyttään. Siksi miesten mieltymykset ovat keskittyneet naisia voimakkaammin ulkonäköön ja siihen liittyviin ominaisuuksiin.

Ystävällisen ja mukavan luonteen sekä älykkyyden lisäksi mies on kautta aikain etsinyt kumppanikseen sileäihoista, pitkähiuksista ja naisellisilla muodoilla varustettua naista, joka jakaa puolisonsa arvomaailman.

Parisuhdemarkkinoilla käydään kovaa kilpailua. Siksi kaikki joutuvat tekemään myönnytyksiä halutuimpien ominaisuuksien suhteen. Rakkauden tunteen takia tehdyt myönnytykset eivät kuitenkaan tunnu myönnytyksiltä. Päinvastoin, pienet poikkeamat tuntuvat alussa vain hellyttäviltä. Sitä voidaan jopa pitää rakkauden yhtenä tarkoituksena: muutoinhan miehet jäisivät haikailemaan ”neiti täydellisen” ja naiset unelmiensa prinssin perään. Näin ei kuitenkaan käy, koska rakkaus on niin sokea, Osmo Tammisalo naurahtaa.

TARU SCHRODERUS (IL)

Tietolaatikko:
Ihannepuolison ominaisuudet

Nainen:

1. Ystävällisyys, hyväluontoisuus ja älykkyys
2. Sileä, rypytön iho
3. Kiiltävät, pitkät hiukset
4. Symmetriset kasvot ja symmetrinen vartalo
5. Kapea vyötärö ja naiselliset rinnat
6. Hyvä maine, uskollisuus ja häveliäisyys
7. Terveys ja nuorekkuus
8. Samanlainen arvomaailma

Mies:

1. Älykkyys, kunnianhimo, sosiaalinen status
2. Sitkeys, peräänantamattomuus
3. Luotettavuus, kiltteys
4. Pituus
5. Voimakkuus
6. Urheilullisuus
7. Maskuliininen tuoksu

”Avioerot johtuvat geneettisistä syistä”

Evoluutiobiologi Osmo Tammisalon mukaan onnistunutta parinvalintaa on mahdotonta määritellä yleispätevästi.

Esimerkiksi lyhyeksi jäänyt parisuhde tai jopa liitto, jossa on ollut uskottomuutta, on saattanut olla onnellinen. Mieluiten ihmiset ottaisivat kuitenkin kumppanin, joka on heitä kohtaan kiltti ja luotettava.

Tammisalo sanoo ongelman ytimen olevan siinä, että luonteenpiirteet eivät näy kovinkaan nopeasti ulospäin. Myös tunteiden aitous selviää vasta pitemmän ajan kuluttua. On kuitenkin selvää, että erilaiset persoonallisuudet voivat viihtyä hyvin toistensa seurassa. Kyse on enemmänkin olosuhteiden rakentamisesta sellaisiksi, että kumpikaan osapuoli ei koe tekevänsä liian suuria myönnytyksiä.

Parisuhteen onnellisuutta on Osmo Tammisalon mukaan vaikea erottaa siinä olevien yksilöiden onnellisuudesta: Jos onnellisista kodeista tulevat ”onnistuvat” liitoissaan muita paremmin, he saattavat tuoda onnellisuuden mukanaan persoonansa osana pikemminkin kuin saada sitä suhteestaan.

Yksilöiden välisiä eroja tutkiva käyttäytymisgenetiikka on osoittanut, että suuri osa yksilöiden välisestä vaihtelusta onnellisuudessa selittyy geneettisillä tekijöillä. Avioerokin on tässä mielessä geneettistä, sillä eroja aiheuttavat luonteenpiirteet ovat perinnöllisiä, Osmo Tammisalo huomauttaa.

Esimerkkitapauksia:

”Nätti likka vei jalat alta”

Tamperelaiset Timo ja Margit Mustonen ovat olleet naimisissa jo 48 vuotta. Ensi kerran Mustoset vaihtoivat katseita Tampereella nuorisoliiton riennoissa. Toden teolla lempi leiskahti kuitenkin vasta lavatansseissa, joissa nuoret huomasivat askeltensa sopivan erinomaisen hyvin yhteen.

Margit oli nätti likka ja on sitä toki vieläkin. Heti alusta alkaen hän tuntui mukavalta ihmiseltä, jolla oli samankaltaiset arvot ja elämänkatsomus kuin minulla itselläni, Timo Mustonen muistelee.

Margit Mustonen sanoo ihastuneensa miehensä huumorintajuun ja leppoisaan luonteeseen. Pariskunnan yhteinen elämä on täyttynyt vuosien saatossa työn teon lisäksi kahden lapsen kasvatuksesta ja yhteisistä harrastuksista. Nykyisin seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvien Mustosten eläkepäiviin tuovat eloa neljä lastenlasta sekä yhteiset harrastukset järjestötoiminnan parissa.

Kokonaisuudessaan meillä on varmasti ollut enemmän yhdessä kuin erillään vietettyjä hetkiä, Mustoset sanovat ja vilkaisevat hellästi toisiaan.

”Samanlaiset arvot ja huumorintaju yhdistivät”

Ville tuntui heti alusta alkaen turvallisenoloiselta mieheltä, jonka kanssa oli helppo olla yhdessä ja mukava jutella. Meillä on samankaltainen huumorintaju ja joka tapaamisella sai nauraa, Kirkkonummelainen Heidi Kantola kertoo suhteen alkutaipaleesta miehensä Villen kanssa.

Ville puolestaan muistelee tykästyneensä Heidin avoimuuteen, aitouteen ja samanlaisen arvomaailmaan. Yli 13 vuotta yhdessä ollut aviopari nimeää joustavuuden suhteensa toimivuuden salaisuudeksi.

Pyrimme ottamaan toisemme huomioon erilaisissa asioissa, tukemaan ja antamaan mahdollisuuksia itsensä kehittämiselle niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Parisuhdetta hoidamme lyhyillä, kahdenkeskisillä lomamatkoilla ja vapaa-iltoina, jolloin lapset ovat isovanhemmilla hoidossa, kahden alle kouluikäisen lapsen kolmekymppiset vanhemmat kertovat.

Psykoanalyysi ja pseudotiede

2010-12-15T01:13:00.000-08:00

Tieteessä tapahtuu 8/2010 -lehdessä oli lyhyt kirjoitukseni liittyen psykoanalyysin tieteellisyyteen. Tässä kirjoitus on hieman pitempänä versiona.

Psykoanalyysi on malliesimerkki pseudotieteestä

Viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu –lehdessä (7/2010) oli kaksi kirjoitusta, joissa yritettiin nostaa psykoanalyysia tieteelliseksi teoriaksi tai tutkimusmuodoksi. Pekka Wahlstedt arvioi Freudin jalanjäljillä –kirjaa (toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo. Teos 2009): ”Freudin jalanjäljillä on monipuolinen ja yleistajuinen teos, joka pyrkii purkamaan väärintulkintoja ja yksinkertaistuksia ja osoittamaan että psykoanalyysi on tiedettä ja että sen perusajatukset ovat edelleen ajankohtaisia ja tarpeellisia.” Lauri Rauhala taas kirjoittaa psykoanalyysien olevan ”relevantti ja arvokas” tutkimusmuoto.

Psykoanalyysin epätieteellisyyteen on useita syitä: Se on A) subjektiivista eli tulokset riippuvat ”tutkimuksen” tekijästä, B) testaamatonta eli väitteiden pätevyyttä ei voida todentaa ja C) ei-julkista eli joko sen tulokset tai menetelmät ovat salaisia. Joskus psykoanalyysi myös perustuu analyytikon ideologiseen näkemykseen esimerkiksi siitä, millainen on hyveellinen tai normaali ihminen, eli toisin sanoen se on D) riippuvaista ei-tiedollisista perusteista. Kaikki mainitut kriteerit eivät luonnollisesti toteudu kaikkien analyysien kohdalla, mutta yleisesti ottaen tilanne on tämä.

Kenties kuuluisin ja ehkä myös kiistellyin tieteen määritelmä on Karl R. Popperiin liitetty ajatus teorian falsifioituvuudesta eli kumoutuvuudesta. Popperin mukaan psykoanalyysi on pseudotiedettä sillä perusteella, että sen väittämiä ei voida osoittaa vääriksi. Analyytikot ovat pyrkineet ohittamaan Popperin muun muassa väittämällä, että psykoanalyysi ei edes pyri ennustamaan käyttäytymistä. Tämänkaltainen puolustelu kuitenkin epäonnistuu, sillä mikäli teorian perusteella ei voida tehdä ennustuksia, teoria ei myöskään pysty osoittamaan, miten jokin havaittu käyttäytyminen liittyy aiempiin tapahtumiin. (Toisaalta samalla on ilmeistä, että osa alan teoriarakennelmista ja etenkin istunnoissa esiin tulleista väitteistä on falsifioitavissa.)

Tähän liittyen Wahlstedt kirjoittaa aivotutkimuksen huomanneen, ”että varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat aivoihin ja geeneihin”. Huomio lapsuuskokemusten vaikutuksista on päivänselvä, eikä se ole argumentti psykoanalyysin puolesta. Totta kai kokemukset näkyvät aivoissa; missä muuallakaan? Tämän jälkeen Wahlstedt mainostaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin synteesiä, neuropsykoanalyysia. Kyseinen rakennelma ei kuitenkaan ole nostanut psykoanalyysia tieteeksi. Toistaiseksi näyttää siltä kuin psykoanalyytikot vain kosiskelisivat neurotieteilijöitä saadakseen tieteellistä uskottavuutta. Ihmisaivot ovat tunnetun universumin monimutkaisin rakennelma, joten siitä voidaan sopivasti kikkailemalla löytää lähes mitä tahansa vastaavuuksia Freudin ja hänen seuraajiensa teorioihin. Köykäisiä analogioita – esimerkiksi lapsuuden muistijärjestelmän kehittymisen ja torjunnan välillä – ei kuitenkaan voida testata, ennustaa tai kumota. Neuropsykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteiden saama tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa. ”Muuten heidän panoksensa tieteelliseen keskusteluun on horoskooppien tasoa”, kuten Marko Hamilo on todennut.

Psykoanalyysin saamasta kritiikistä Wahlstedt kirjoittaa:

Monet kriitikot edustavat muita tieteenaloja ja ovat hankkineet tietonsa toisenkäden lähteistä. Kriitikot myös usein samastavat psykoanalyysin Freudiin eivätkä tiedä, että psykoanalyysi on Freudin päivistä kehittynyt paljon ja siinä on paljon erilaisia koulukuntia. Kritiikki nousee ennakkoluuloista ja mustavalkoisesta ajattelusta, mikä tulee esiin siinäkin, että arvostelu on sävyltään hyökkäävää ja leimaavaa.

Tässä kohdin Wahlstedt sortuu argumentaatiovirheisiin. Kriitikoiden edustamalla tieteenalalla, lähteiden ensi- tai toiskätisyydellä, kritiikin motiiveilla tai kritiikin sävyllä ei ole merkitystä siihen, ovatko esitetyt väitteet päteviä vai ei.

Kokonaan toinen kysymys on psykoanalyysin tapa suhtautua kritiikkiin: Yleensä se joko jätetään huomiotta tai sitten vedotaan Wahlstedtin tavoin psykoanalyysin kehittymiseen. Marko Hamilon blogillaan esittämä kuvaus samaisesta Freudin jäljillä –kirjasta on osuva: ”Tieteenfilosofi Ari Takalon kirjoituksessa toistuu psykoanalyysin kritiikinkritiikille tyypillinen todistustaakan kääntäminen. Kun kritisoit Freudia, se ei kuulemma päde nykypsykoanalyysiin. Kun kritisoit nykypsykoanalyysin jotakin suuntausta, se ei kuulemma päde Freudiin tai mihinkään muista suuntauksista.” Hamilo jatkaa, että psykoanalyysin kannattajat voisivat esittää edes yhden psykoanalyyttiseksi tulkitsemansa teorian, joka kestäisi empiirisen testaamisen. ”Jos tällainen teoria löytyy, voimme sitten tarkistaa, oliko se alkuperäinen freudilainen teoria vai jokin uuspsykoanalyysin muunnoksista. Mutta samaan tapaan kuin yhden suuntauksen kritiikki ei päde muihin suuntauksiin, ei yhden empiirisestä testistä selvinneen psykoanalyyttisen väitteen perusteella voi sanoa mitään mistään muusta psykoanalyyttisen perinteen sisälle luettavasta teoriasta.” Lisäksi on paikallaan kysyä, että jos Freudilla ei kerran ole enää niin isoa roolia, miksemme tästäkään kirjasta saa lukea psykoanalyysista ilman Freudia? Lähes jokaisessa luvussa viitataan useaan otteeseen Freudiin – myös muussa merkityksessä kuin historiallisena kuriositeettina.

Wahlstedt jatkaa: ”Kaikenlainen reduktionismi on psykoanalyysille vierasta, ja yksi Freudin suuri keksintö oli, että mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa keskenään.” Wahlstedtin huomio reduktionismin vastaisuudesta pitää paikkaansa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä jälkimmäisen, hieman jo humoristisen ajatuksen kanssa. Mielen ja ruumiin yhteyttä on tietysti havainnoitu kauan ennen Freudia, jo antiikin aikaan. Eikä Freud keksinyt edes piilotajuntaa. Kärjistäen sanottuna: kun Freudin ”keksinnöt” olivat tosia, ne olivat joko entuudestaan tunnettuja tai triviaaleja. Ja se, mikä on hänen omaansa, on virheellistä, tai ainakin siinä hän on heikoimmillaan.

Samassa lehdessä oli myös Lauri Rauhalan lyhyt artikkeli psykoanalyysin tieteellisyydestä. Alan yleisen hahmottomuuden suhteen hän osuu oikeaan:

Esimerkiksi psykoanalyysi ei voi oman vapaan assosiaatiomenetelmänsä avulla vastata kysymykseen, mitä psykoanalyysi tutkimusalana on, eli millaiseksi olioksi tutkimuskohde siinä edellytetään, mitä siinä tavoitellaan, miten perustellaan, että valittu menetelmä on ongelmien kannalta relevantti (niiden perusluonnetta vastaava), miten tulokset ilmenevät ja miten osoitetaan luotettava näyttö niiden hyödyllisyydestä.

Vaikka psykoanalyysi voi tällä tavoin olla lähes kaikkea (sitä on sanottu jopa performanssitaiteeksi), Rauhala silti puolustaa alan tieteellisyyttä tai vähintäänkin sen sopimista tutkimusmuodoksi. Vaihdoin seuraavissa lainauksissa psykoanalyysin tilalle homeopatian. Sitaateista käy ilmi, miten Rauhalan hyväntahtoiset tyhjänpäiväisyydet sopivat miltei mihin tahansa humpuukihoitoon.

Hermeneuttinen analyysi osoittaa, että homeopatiassa tutkimus tapahtuu ihmistajunnan elämyksellisellä kokemistasolla. Kokemuksessa ilmenee tavallisesti jokin mielellinen sisältö jostakin kohteesta (tapahtuma, ilmiö, asiantila). Jos se ei ilmene, vaan on tiedostamaton, se pyritään homeopatiassa paljastamaan. ...Maailma ei vaikuta elämiskelpoiselta. Siinä vain ajelehditaan ilman persoonallista ohjaavaa otetta omaan elämään. Tässä on homeopatian paikka. Kokemustapa ja sen säätelemä toiminnallisuus tarvitsevat muutosta. Näistä lähtökohdista homeopatiaan hakeutujalla on useimmiten hyvä motivaatio muutoksen etsintään. ...Edelliset analyysit osoittavat, että homeopatia ja homeopatian periaatteiden mukaan toimivat homeopaattisterapeuttiset järjestelmät ovat ammatillisesti pätevissä käsissä omanlaisia järkeviä ihmistutkimuksen muotoja. ...Muutoksen täytyy ilmetä elämäntaidon jossakin muodossa toimivana, jotta se olisi todellinen. Homeopatiassakin merkitysten muutos maailmankuvassa voi tapahtua vain uutena ymmärtämisenä (kuten kasvatus- ja sivistämistoiminnoissa yleensä). Homeopatia onkin parhaiten käsitettävissä yhtenä erityiskasvatuksen muotona, jossa tutkimus ja vaikuttaminen kietoutuvat vastavuoroisesti toisiinsa jatkuvasti etenevänä prosessina.

Mikään Rauhalan kirjoituksessa ei tue sitä, että psykoanalyysi kykenisi tieteelliseen tutkimukseen tai tiedontuottamiseen. Itse analyysiprosessista hän toteaa: ”Prosessi etenee dialogina analyytikon ja analysoitavan välillä merkityksillä ja niihin sitoutuneella dynamiikalla operoiden. Vähitellen epärealistiset merkitykset realisoituvat, tyytymättömyys itseen ja vihamielisyys toisia ihmisiä kohtaan lientyvät ja itseohjauksellisuus oman elämän kulkuun vahvistuu.” Ensin Rauhala siis sanoo, että psykoanalyysia ei oikeastaan voida edes määritellä, mutta sitten perään hän väittää varsin spesifisti, että analyysissa ihmisten vihamielisyys vähenee ja heistä tulee itseohjautuvampia. Se, että psykoanalyysi on tällä tavoin riippuvaista analyytikon mielivaltaisista tavoitteista ja hoitoarvioista, on, kuten todettua, yksi syy pitää alaa pseudotieteenä.

Psykoanalyysin tehokkuutta vaikkapa vihamielisyyden vähentäjänä, on totta kai mahdollista tutkia satunnaistetuin verrokkitutkimuksin. Toistaiseksi tämänkaltaisia riittävän huolellisia tutkimuksia ei kuitenkaan ole juuri tehty. Joissakin alan tutkimuksissa sen sijaan on turvauduttu arveluttavaan tilastokikkailuun, jotta hoidoille olisi saatu vaikuttavuutta (ks. esim. keskustelu Journal of American Medical Association –lehdessä 2009, 301(9): 930–933. Käsittelin tapoja, joilla psykoanalyysin hoitotehotutkimuksista saataisiin päteviä, kirjassani Tavataan ensi viikolla, Terra Cognita 2007.)

Toisaalta vaikka psykoanalyysi onnistuisikin vähentämään yksilön vihamielisyyttä, asialla on hyvin vähän tekemistä psykoanalyyttisen teorian totuudellisuuden kanssa. Positiivinen hoitotulos ei siis todista teoriaa, vaan tekee siitä vain mahdollisesti toden. Saatu tuloshan voi hyvin perustua syihin, joilla ei ole mitään tekemistä teorian kanssa. Yhtä lailla negatiivinenkin hoitotulos on merkityksetön psykoanalyyttisen teorian totuuden kannalta. Voimme esimerkiksi ymmärtää kaiken jostakin vaivasta, mutta se voi silti olla parantumaton. Vastaavasti psykoanalyyttinen teoria saattaisi periaatteessa paljastaa vaivan todelliset syyt ilman, että se pystyisi tarjoamaan tehokasta hoitoa. Toisin sanoen minkälaisia käytännöllisiä seikkoja psykoanalyyttisen terapian tehokkuuteen liittyykin, terapeuttinen ympäristö ei ole sovelias paikka teorian totuuden vahvistamiseksi. Siihen tarvitaan tiedettä.

Ilman kilpailijoita ei olisi rakkautta

2010-06-02T01:37:00.000-07:00

Ihminen on siitä harvinainen nisäkäs, että se muodostaa pitkiä pari- ja perhesuhteita. Tässä mielessä ihminen muistuttaa enemmän lintuja, joilla molemmat osapuolet tyypillisesti ottavat osaa poikasten hoivaan. Tällaisen ”lisääntymisosuuskunnan” perustamiseen tarvitaan rakkautta. Vain parisiteitä muodostavilla ja yhteistä poikashoivaa harrastavilla lajeilla on syy tuntea rakkaudenkaltaisia tunteita; muille lajeille riittää seksuaalinen himo. (Tietysti ei tiedetä, mitä perheitä perustavat eläimet tuntevat, jos mitään, mutta fysiologiset reaktiot ovat osittain samoja kuin ihmisillä.)

Rakkauden tehtävä on myös toimia uskottavana signaalina sitoutumishalusta: koska hän jaksaa lempeästi leperrellä ja olla kanssani näin paljon, hänen täytyy olla kiinnostunut myös minusta, ei pelkästään vartalostani. Rakastunut on siis uskottava, koska hän rakkautensa sokaisemana tekee niin epärationaalisia asioita. Rakkauden kohteelle ei toisin sanoen kannata järkeillä, että ”olet parasta, mihin tasoiseni yksilö voi näissä olosuhteissa yltää”.

Rakkauden olemusta selvitettäessä kannattaa miettiä kuvitteellista eläinlajia, jolla puolisoiden intressit olisivat aina täysin yhteneviä, paketoituna vain yhteisiin jälkeläisiin. Pariskunnat siis olisivat aina uskollisia toisilleen ja jopa kuolisivat samaan aikaan. Kummallakaan ei olisi muita sukulaisia, joista huolehtia. Olisiko tällaiselle lajille kehittynyt täydellinen romanttisseksuaalinen rakkaus?

Näin tuskin olisi tapahtunut. Kumppaneiden suhde pikemminkin olisi kehittynyt muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta. Sydänsolujenkaan ei tarvitse rakastua maksasoluihin toimiakseen harmonisesti. Rakkaus olisi siis turhaa, koska jos ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita, uskollisuutta tai sitoutumista ei tarvitsisi todistella. Rakastuminen olisi tuhlausta eikä seksikään tuottaisi mielihyvää. Puolisot olisivat kehittyneet rakastamaan kumppaniaan kuten itseään, mutta juju onkin juuri siinä: kukaan ei oikeasti rakasta itseään, paitsi vertauskuvallisesti.

Evoluution silmissä puolisot olisivat yhtä ja samaa lihaa. Kaikki ne tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan, jotka tekevät suhteesta niin suurenmoisen kun se sujuu hyvin – ja tuskaisan kun se sujuu huonosti – eivät olisi koskaan kehittyneet.
Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä.

Rakkaudesta

2010-06-01T23:25:00.000-07:00

Annoin Olivia-lehdelle haastattelun, joka on tässä kysymyksineen. (Itse juttu on hieman tiiviimpi, ks. Olivia 6/2010.)

Mitä ajattelet termistä romanttinen rakkaus?

Sana ”romanttinen” on tuossa tavallaan turha, koska se kuuluu rakkauteen joka tapauksessa. Rakkaus on ihmisen tunteista voimakkaimpia ja merkityksellisimpiä. Sillä on selkeä tehtävä parisuhteen eli eräänlaisen lisääntymisosuuskunnan muodostumisessa. Tunne ohjaa hakeutumaan kumppanin luokse ja pysymään hänen luonaan. Lisäksi sen tehtävä on toimia vastapuolelle uskottavana signaalina sitoutumishalusta.

Oletko itse romanttisesti rakastunut?

Ihmislajille on tyypillistä piilotella useimpia lisääntymiseen liittyviä toimintoja. Siksi tällaiset kysymykset koetaan usein liian henkilökohtaisiksi. Vanhoille pariskunnille on tyypillistä, että jos vastaus on kyllä, puoliso saattaa tivata, ”Kuka se on?”.

Mikä on sinun mielestäsi rakkautta?

Ihmiset määrittelevät rakkauden eri tavoin. Siksi olisi hyvä tarkentaa, puhutaanko parisuhderakkaudesta vai vaikkapa rakkaudesta jälkeläisiin. Ymmärrän rakkauden siten kuin kuvittelen useimpien sen ymmärtävän: pakonomaiset ajatukset ja kaipaus rakastettua kohtaan. Ja suuri onni, kun tämä on lähellä.

Miten ajatuksesi romanttisesta rakkaudesta on muuttunut/kehittynyt siitä, kun olit 18-vuotias?

Teini-ikäisenä mukana oli voimakkaampaa hormonitoimintaa ja iso annos jännittävää uutuudenviehätystä. Toisaalta se suloisenkipeä pistos sydämessä ei silti ole kovin erilainen vanhempanakaan. Myöskään tieto rakkauden biologisesta taustasta ei muuta tunteen viehätystä.

Voiko ihminen oppia rakastamaan toista, vaikka ei alussa rakastaisikaan?

Yleensä parisuhteet kai alkavat vain pienestä ihastuksesta kasvaen vähitellen. Näinhän ystävyydetkin alkavat. Syvimmän rakkauden kehittyminen vaatii nähdäkseni vastarakkautta; rakastumiset ikään kuin ruokkivat toisiaan. Mutta varmasti on myös mahdollista, että alussa on jopa inhon tunteita toista kohtaan.

Voiko päättää lopettaa rakastamasta – uskotko, että se onnistuu päätöksellä?

Kuten nälkää tai janoa, rakkautta voi ruokkia ajatuksillaan tai sitä voi yrittää vaimentaa. Paras lääke on kuitenkin olla kohteesta erossa tai rakastua toisaalle – tai sitten pitää asua tämän kanssa jokunen vuosi.
Rakkauden ja parisuhteen vaalimiseen/torjumiseen liittyy tietysti paljon järjenkäyttöä, mutta päätökset eivät synny ilman tunteita.

Millaisia harhakäsityksiä yhteiskunnassa saattaa olla romanttisesta rakkaudesta?

Joissakin yhteisöissä kuvitellaan, että ihminen voisi rakastua vain kerran. Joissakin oppineissa piireissä on joskus myös vallinnut ajatus, että rakkaus olisi muka keskiaikaisten trubaduurien keksintöä. Se on kuitenkin biologisen evoluution tuote siinä missä muutkin perhetunteet; mustasukkaisuus ja kiintymys sisaruksiin, omiin lapsiin ja lastenlapsiin.

Miten sinun mielestäsi rakkautta kannattaa vaalia?

Minulta on monesti kysytty, voiko ihminen pysyä rakastuneena lopun elämäänsä. Luulen, että useimmat eivät olisi valmiita maksamaan loputtoman rakkauden vaatimaa hintaa, mikä se ikinä olisikaan. Intohimoisesta rakkaudesta on mitä ilmeisimmin joitakin niin merkittäviä kustannuksia, että luonto on nähnyt tarpeelliseksi vaimentaa tunne vähitellen kiintymykseksi. Rakastunut on tavallaan kömpelö, hän ei osaa keskittyä ”oikeisiin” asioihin, tuhlaa aikaansa jne.

Tarvitseeko ihmisen sanoa toiselle ”minä rakastan sinua”? (lisääkö se toisen tunnetta rakkaudesta)

Puhe on halpaa, mutta toisaalta äänensävyllä puheestakin voi tehdä kalliimpaa ja täten uskottavampaa. Kukaan ei jaksa kauaa leperrellä, jos ei oikeasti ole rakastunut. Suhteen kannalta toki useinkin riittää, että toinen vain kokee olevansa rakkaudentunnustusten arvoinen.

Mitä riskitekijöitä näet rakastumistilanteessa?

Yhteisöissä, joissa suvulla on ratkaiseva merkitys puolisonvalinnassa, saatetaan pelätä nuorten omavaltaista rakastumista. Hyvät naimakaupat kun voivat mennä sivu suun. Parisuhteen ja perhesuhteiden kannalta rakastuminen kolmanteen osapuoleen on luonnollisesti aina suuri riski. Mutta onneton rakastuminen lienee aika harmitonta. Monestihan ihmiset tietävät ja joskus harmittelevatkin, että tulipa rakastuttua ”väärään” henkilöön.

Miten itse vältät ”sudenkuopat” – miten pidät huolen, että et ”rakastu sokeasti”?

Onnellinen parisuhde ja/tai mustasukkaisesti vahtiva puoliso lienevät parhaita suojia rakastumista vastaan.
Toisaalta sille on hyvä syy, miksi rakkauden tulee olla sokea. Se takaa, että pariutumismarkkinoilla rakastumme ”omalle tasollemme”. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia kuvankauniisiin, hyväluontoisiin miljonääreihin. Rakkauden takia pystymme katsomaan läpi sormien pieniä puutteita puolisoehdokkaassa – kumppanin vajavaisuudet oikeastaan ovat vain hellyttäviä. Rakkaus on siis tavallaan tarkkanäköinen, koska se näkee jotain, mitä muut eivät.

Mitä Margaret Mead todella sanoi?

2010-04-30T06:58:00.000-07:00

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 3/2010 -lehdessä, jossa oli joukko muitakin kiinnostavia tekstejä: Michael Laakasuon vastine, Petteri Pietikäisen vastine sekä Anto Leikolan kirja-arvio.

Margaret Meadin lausunnot ristiriitaisia

Viime vuosikymmeninä antropologit ovat keskustelleet laajasti Margaret Meadista (1901–1978) ja hänen tieteellisistä hairahduksistaan, lähinnä alkuperäiskansojen turhasta romantisoimisesta ja ihmisluonnon sivuuttamisesta. Putte Wilhelmsson antaa Meadin Samoa-tutkimuksille synninpäästön (Tieteessä Tapahtuu 2/2010): hänen mukaansa Meadin tutkimus ”ei nähtävästi sisällä” ajatusta Samoasta vapaan seksin ja rauhan tyyssijana.

Antropologi Margaret Mead kohtasi etenkin uransa loppupuolella epäilyjä siitä, että hän oli kuvannut samoalaiset liian jaloiksi, vapaamielisiksi ja rauhanomaisiksi. Paikoin Mead tekeekin päätelmiä, jotka antavat perusteita häntä kohtaan esitetyille syytöksille, esimerkiksi seuraavasti (Mead 1928/1954, s. 74): ”Samoalla ei tavata romanttista rakkautta sellaisena kuin se esiintyy meidän sivilisaatiossamme, sekoittuneena ajatuksiin yksiavioisuudesta, yksinomistuksesta, mustasukkaisuudesta ja hairahtumattomasta uskollisuudesta”. Mead myös toteaa, että joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ”nuoruusikä oli kriisitön ja stressitön vaihe, jossa intressit ja toiminta kypsyivät hyvässä järjestyksessä. Tyttöjen mieliä eivät vaivanneet konfliktit tai filosofiset pohdinnat... Elää tyttönä niin monen rakastajan kanssa kuin mahdollista ja sitten mennä naimisiin omassa kylässä... oli yhdenmukainen ja tyydytystä tuottava kiihkeä halu” (s. 107, korostus ja suomennokset OT).

On ironista, että Mead tekee tämänkaltaisia harhaanjohtavia yleistyksiä, sillä hänen lukuisat esimerkkinsä kertovat toista: puolisot ovat mustasukkaisia (toisinaan väkivaltaisuuteen asti), omaa seksuaalisuutta häveliäästi peitellään, teini-ikä on monesti ahdistavaa, ihmiset ovat kilpailullisia, tyttö- ja poikalapset ovat usein vihamielisiä toisiaan kohtaan, muiden (erityisesti puolison ja tyttärien) seksuaalisuutta vahditaan tarkoin (saarella vallitsi paikoin neitsytkultti) jne. jne. Mead tuottikin lukuisia lausuntoja, jotka ovat ristiriidassa hänen kenttäkuvaustensa kanssa. Hän on myös saattanut uskoa, että Samoalla ei tavata esimerkiksi frigiditeettiä tai impotenssia, mutta hänellä ei ole todisteita väitteidensä tueksi (Orans 1996).

Seksuaalimoraali ja -tavat olivat Samoalla totta kai hyvin erilaisia kuin 1920-luvun puritaanisessa Amerikassa. Silti on selvää, että Etelämereltäkin löytyivät tunnereaktiot, jotka ovat tyypillisiä pitkiä parisuhteita muodostavalle yhteisölliselle kädelliselle (ks. Sarmaja 2002, 2003). Verrattuna myöhempään antropologian klassikkoon, Marjorie Shostakin tutkimukseen Kung-heimosta (Shostak 1983), Meadin Samoa-tutkimus on esseemäisen epäsystemaattinen kuvailu, jossa havainnot eivät pääse ohjaamaan päätelmiä. Meadin taannoinen suosio ja kohtuuton merkitys antropologialle, jota erityisesti antropologi Derek Freeman (1916-2001) on kritisoinut, perustuivatkin muihin kuin tieteellisiin ansioihin.

Kokonaan toinen kysymys on Freemanin (1996) esittämä syytös, että Mead olisi uskonut ja päätelmissään nojannut alkuasukastyttöjen harrastamaan pilailuun. Hänen mukaansahan Meadin haastattelemat teinitytöt vitsailivat nuorelle antropologille sukupuolisuhteidensa vapaudesta. Tuoreessa Skeptic-lehdessä olevan arvion mukaan syytös tästä Meadin tekemästä ”hyväuskoisesta huijauksesta” on pahasti liioiteltu (Shankman 2010). Lisäksi syytöstä sanotaan tarpeettomaksi: Meadin päätelmät joka tapauksessa nojasivat hänen ajamaansa liberaaliin sosiaaliseen agendaan, joka taas kumpusi hänen ”henkilökohtaisesta taustastaan ja intresseistään”.

Johtopäätös: Mead johti sosiaalitieteitä harhaan

Meadin etnografiset raportit sisältävät paljon muuta kuin havaintoihin perustuvia lausuntoja. Lukijalle Mead jättää – vastoin parempaa tietoaan ja vastoin kenttämuistiinpanojaan – vaikutelman todellisuutta suuremmasta seksuaalisesta sallivuudesta ja suuremmista esiaviollisista yhdyntämääristä. Toisaalta Martin Oransin (1996) mukaan Meadin ei silti voida sanoa huijanneen antropologista yhteisöä – tai edes olleen väärässä. Syy on se, että Mead ei ollut kunnolla määritellyt päätelmissä käyttämiään termejä. Näin ollen raportoituja tuloksia oli mahdotonta kumota tai vahvistaa.

On myös mahdollista, että Mead ei sortunut Freemanin vakuuttavasti esittämään (tietoiseen tai hyväuskoiseen) huijaukseen (Töttö 2006, Shankman 2010). Lisäksi on oletettavaa, että Mead ei hyvää tarkoittavista lausunnoistaan huolimatta ollut – ainakaan enää uransa lopussa – niin paatunut kulttuurideterministi ja ihmisaivojen loputtoman muovautuvuuden kannattaja kuin millaisena häntä on viime vuosina kuvattu.

Olennaisempaa kuitenkin on, että Meadin saama merkitys ja hänen taipumuksensa vähätellä ihmisen lajityypillistä psykologiaa hidastivat kulttuuriantropologian ja sosiaalitieteiden tieteellistä kehitystä. Myös monet Derek Freemanin huomioista ovat päteviä: pitkin 1900-lukua biologisia seikkoja on sivuutettu ihmisen käyttäytymistä selitettäessä. Kaikuja tästä löytyy Janne Kivivuoren ja Petteri Pietikäisen kyselytutkimuksesta (2009): muutama prosentti yhteiskuntatieteiden opiskelijoista on edelleen sitä mieltä, että alan kannattaa torjua biologia (ks. myös Laine 2010) – tosin suuri osa näistä ennakkoluuloista selittynee vastaajan uskonnollisuudella.

PS. Putte Wilhelmsson ottaa kantaa tieteenharrastajien keskinäisiin suhteisiin esittämällä, että biologit yleisesti ottaen väheksyisivät evoluutiopsykologeja. Tieteellisten löydösten pätevyyden (aihe, jota Wilhelmsson ei käsittele) kannalta asia on luonnollisesti täysin yhdentekevä. Mainittakoon kuitenkin, että evoluutiopsykologeiksi mainitut ovat varsin usein koulutukseltaan juuri biologeja. Lisäksi ennustaisin, että etuliite ”evoluutio” tulee jäämään tieteenalan nimestä pois: siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä piirteitä (tunteita, aistimista, muistamista), kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

KIRJALLISUUS
Freeman, Derek (1996): Margaret Mead and The Heretic. Penguin. Ringwood, Australia.
Kivivuori, Janne & Pietikäinen, Petteri (2009): Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Tieteessä tapahtuu 7/2009.
Laine, Matti (2010): Miksi biologia on meille niin vaikeaa? Tieteessä tapahtuu 1/2010.
Mead, Margaret (1928/1954): Coming of Age In Samoa: A study of adolescence and sex in primitive society. Mentor Book. New York.
Orans, Martin (1996): Not Even Wrong: Margaret Mead, Derek Freeman and the Samoa. Chandler and Sharp Publishers. Novato.
Sarmaja, Heikki (2002): Seksuaalisen häveliäisyyden alkuperä. Yhteiskuntapolitiikka. Vol 67, No 2.
Sarmaja, Heikki (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka Vol 68, No 3.
Shankman, Paul (2010): The trashing of Margaret Mead. Skeptic Vol 15, No 3.
Shostak, Marjorie (1983): Nisa – Kung-naisen tarina. Otava. Helsinki.
Töttö, Pertti (2006): Derek Freeman: Totuuden torvi vai myyttien kutoja. Tieteessä tapahtuu 5/2006.

Rakastuvatko naiset renttuihin?

2010-04-26T01:16:00.000-07:00

Seuraava kirjoitus julkaistu Skeptikko 1/2010 -lehdessä.

Lukuisia kertoja olen kuullut kysymyksen ”miksi naiset rakastuvat renttuihin”. Viimeksi kun olin rakkausaiheisessa keskustelutilaisuudessa, peräti kolme naishenkilöä oli esittänyt paperille sanatarkasti juuri tämän kysymyksen. Aloitetaan ilmiön pohtiminen laulusta, joka epäilemättä osaltaan on innoittanut tämänsuuntaisiin tuntemuksiin.

Juliet Jonesin sydän –yhtye julkaisi vuonna 1988 kenties suosituimman kappaleensa Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Siinä kysytään, miksi naisilla on taipumus rakastua ”pitkätukkahulttioihin, petollisiin kulkureihin, pilvilinnan rakentajiin ja unelmoiviin työnvieroksujiin”. Mieslaulaja toteaa valittavalla äänellä myös, että naismaailmassa pärjäämiseen ei auta omaisuus ja että sukupuuhun vetoaminenkin on turhaa. Laulun mukaan tehotonta on myös korkeakoulutus, eikä siisteydestäkään kuulemma ole apua. Lopulta ilmoille lausutaan huoli siitä, kuinka ”meidän kunnon miesten” käy.

On vaikea sanoa, kuinka tosissaan laulu on kirjoitettu. Lausutaanko siinä ääneen rokkarin omia ajatuksia vai onko kyse mielikuvitushenkilön tuntemuksista? Mikäli tarkoitus on kuvata rokkarin ajatuksia, sanat vaikuttavat parodialta. Muusikothan ovat perinteisesti olleet tai ainakin heidät on nähty juuri näinä epäsiisteinä työnvieroksujina. Tuskin he itsekään kokevat olevansa laulun kunnon miehiä? Mutta toisaalta mikäli laulussa kuvataan sisäsiistin ja hellyydenkipeän virkamiehen tunnelmia, tällöin herää kysymys, miksi ihmeessä rokkarit ilkkuisivat näille naisasioissa oletettavasti saamattomille kunnon miehille. Veikkaan, että muusikkomme sittenkin kokivat, että he itse eivät saaneet kaipaamaansa menestystä naismaailmassa. Kuulemani mukaan miesrokkareiden kysyntää onkin suuresti liioiteltu: kumppaneita ei ole paljon, ja mikäli heitä on, he eivät ole kovin laadukkaita. Myytti miesrokkareiden ympärillä pyörivistä mimmeistä saattaa perustua muutamaan maailmanmaineen saavuttaneeseen urooseen.

Vakavasti ottaen, olipa laulun tausta mikä tahansa, sen perusteella on turha etsiä vastausta renttuongelmaan. Bändin kokoonpanokaan ei paljasta mitään: muusikonplanttujen ohella bändissä soitti muun muassa nykyinen psykiatrian ylilääkäri eli taatusti hyvätuloinen ja korkeasti koulutettu kunnon mies. Ja mikä olennaisinta, laulun sanoma vetoaa lähinnä naisiin, ei niinkään sinkkumiehiin. Lisäksi jos katsotaan, millaiset miehet nykypäivänä perustavat perheitä ja saavat lapsia, koko renttuongelma vaikuttaa teennäiseltä. Keskimääräistä koulutetummat pääsevät parisuhteisiin ja saavat jälkeläisiä. Väestöliiton tutkija Anna Rotkirch esittelee Vauva-lehdessä (12/09) koulutusta ja perheellisyyttä selvittävää diagrammia: ”mitä kehnompi koulutus miehellä on, sitä todennäköisemmin hän on lapseton ja mitä korkeampi, sitä todennäköisemmin hän on suurperheellinen.” Ja nykypäivänä rakkaus on yksi olennaisimpia kriteerejä perheen muodostamiselle eli kyse ei suinkaan ole rakkaudettomista järkiliitoista.

Vastausta kannattaakin hakea siitä tosiseikasta, että pariutumismarkkinoilla käydään ankaraa kilpailua. Kaikille naisille ei yksinkertaisesti riitä komeaa, aatelista ja hyväluontoista miljonääriä. Tavallisten kuolevaisten pitää tehdä myönnytyksiä vaatimustensa suhteen. Eli jos kriteerit ovat liian korkealla, jää taatusti ilman heilaa. Peruskouluikäisinä kaikki tytöt saattavat olla ihastuneita luokan komeimpaan poikaan (ja pojat kauneimpaan tyttöön), mutta kokemusten karttuessa yksilöt ikään kuin kantapään kautta löytävät oman tasonsa pariutumismarkkinoilla. Olennaista tilanteessa on se, että emme ole – emme voi olla – sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra täydellisestä. Voidaan jopa sanoa, että tämä on yksi rakkauden tehtävistä. Rakastunut pystyy katsomaan läpi sormiensa pieniä puutteita kumppaniehdokkaassa. Rakkaus on sokea – tai sitten se vain ei kestä katsoa.

Tiedetään myös, että samankaltaisilla henkilöillä on taipumus pariutua. Asiaa on tutkittu muun muassa iän, pituuden, uskonnon, sosioekonomisen aseman, epäsosiaalisen käyttäytymisen, älykkyyden, kansallisuuden, etnisen taustan, koulutuksen, asenteiden ja monien muiden muuttujien osalta, ja taipumus valita – tai saada – itsensä kaltaisia kumppaneita on niin vallitseva, että on melkeinpä perusteltua puhua narsismista. Tutkimusten mukaan edes suuret murrokset Kiinan lähihistoriassa – kansantasavallan muodostuminen, kulttuurivallankumous tai viimeaikaiset taloudelliset uudistukset – eivät poistaneet sieltä samankaltaisten pariutumista. Ilmiö on havaittu jopa lemmikinvalinnassa: omistajan ja lemmikin ”kasvot” ovat samankaltaisempia kuin jos ”pariutuminen” olisi ollut sattumanvaraista. Sukupuoli onkin ainoita vastakkaisia asioita, mitä kumppanilta yleisesti vaaditaan. (Tosin on huomattava, että tiettyjen persoonallisuuspiirteiden osalta parinvalinta näyttää olevan pitkälti sattumanvaraista.)

Samankaltaisten pariutuminen ei toki välttämättä tarkoita sitä, että ihmiseltä löytyisi suoraviivainen mieltymys itsensä kaltaisiin kumppaniehdokkaisiin. Kyse voi olla myös siitä, että ihmisenkaltaisella lajilla, jolla molemmat sukupuolet ovat valikoivia, on mahdollista saada vain saman markkina-arvon omaava kumppani. Ja koska markkina-arvon määrääviä laatukriteereitä on vähän, pareilla on tapana olla yhtä viehättäviä ja muistuttaa toisiaan. Yhtä kaikki, meillä on tapana pariutua samanlaisten kanssa: renttu rakastuu renttuun. Näin koko kysymys kolahtaa kysyvän naisen omaan nilkkaan. Niinpä vastauksessa kannattaisikin kenties pohtia, saammeko markkinoilla ansaitsemamme kumppanin vai ovatko markkinat, tässä tapauksessa naisten mieltymykset, jostakin syystä vääristyneet.

Mikäli markkinat tai mieltymykset ovat vääristyneet, kyse lienee pitkälti naisten ja miesten välisistä eroista seksuaalisuudessa. Nämä erot johtuvat lähinnä siitä, että nisäkkäillä naaras satsaa enemmän jälkeläisiin: vain naaras tulee raskaaksi, synnyttää ja imettää. Ja kautta eläinkunnan se sukupuoli, joka investoi pentuihin enemmän, on kumppanin suhteen valikoivampi ja vaativampi. Ihmisnaaraan tapauksessa laatuvaatimukset kohdistuvat useimmiten ominaisuuksiin, joista olisi apua lastenhoidon vaikeassa tehtävässä. Tilanne on naaraan kannalta ongelmallinen, sillä koiraalla on aina mahdollisuus siittämisen jälkeen haihtua paikalta vähin äänin. Tämä on ollut vallitseva tilanne läpi ihmisen esihistorian, ja siihen tuntemuksemme ovat sopeutuneet. Naisen näkökulmasta suurin renttu onkin perinteinen livistäjä, ”paskiainen, joka seksin jälkeen ei koskaan soittanut”. Renttuuskin on katsojan silmässä.

Miesten rooli parisuhteessa ei tietenkään ole vain materiaalisten resurssien tuominen. Sitoutuminen sellaisenaan on tärkeä tekijä, jota miehet tarjoavat naiselle seksiä vastaan – ja sitä naiset siis usein odottavat. Lähestulkoon kautta historian miesten mahdollisuudet säännölliseen seksiin tulivat vasta avioliiton myötä; seksiä saadakseen oli mentävä naimisiin. Vanhan sanonnan mukaan jos mies saa maidon ilmaiseksi, hän ei ole halukas ottamaan koko lehmää.

Toisaalta selitystä voidaan hakea myös huomiosta, että miehillä on nykyisin mahdollisuus olla renttuja. Ihmislaji on viime aikoihin saakka elänyt lähinnä pienissä sukulaisyhteisöissä, joissa sukujen intressit ovat määränneet elämäntahdin. Isä ja muu suku ei ole suopein silmin katsonut tyttönsä päätymistä yksinhuoltajaksi, saati väkivaltaiseen suhteeseen. Harvalla miehellä oli tällaisessa tilanteessa mahdollisuutta olla renttu. Toisinaan nämä sukujen edut näkyvät lainsäädännössäkin. Esimerkiksi 1700-luvulle asti Suomessa voitiin tuomita miehiä neidonloukkauksesta. Rikos tarkoitti naisen avioliittomahdollisuuksien heikentämistä seksuaalisella kanssakäymisellä, ja sen nähtiin suuntautuvan myös tämän sukua vastaan. Mooseksen ja Hammurabin laeissa raiskauskin kohdistui naisen sukuun, lähinnä isään, joka sai korvaukseksi sen summan, mikä tyttärestä olisi annettu avioliittomarkkinoilla. Nykyisenä individualismin aikana perheillä ja suvuilla ei ole enää samanlaista arvovaltaa ja sinkkunaisiakin on paikoitellen paljon sinkkumiehiä enemmän. Tilaisuus tekee rentun.

Ja lopulta onhan olemassa sekin mahdollisuus, että sitoutumista välttelevät rentut ovat sittenkin jollakin tavalla laadukkaampia. Eli myös heidän jälkeläisensä olisivat menestyviä jälkeläistuotannon suhteen. Ehkä he ovat renttuja juuri siksi, että heidän ominaisuutensa ovat signaaleja jostakin naisia miellyttävästä geneettisestä erityispiirteestä. Tässä tapauksessa meidän olisi syytettävä naisia siitä, että renttuja on edelleen keskuudessamme. Paleontologi Björn Kurtén muotoili asian hienosti:

”Satojen tuhansien ja miljoonien vuosien ajan miehet ja naiset ja ennen heitä apinaihmiskoiraat ja -naaraat ovat siis yrittäneet valikoida jonkinlaista vastakkaisen sukupuolen ihannetta. Kun siis miehet tai naiset puhuvat halventavasti toisesta sukupuolesta, he väheksyvät todellisuudessa itseään, omaa sukupuoltaan, sillä tietyssä mielessä voidaan sanoa että mies on luonut naisen ja nainen miehen. Tilanne on kenties täsmälleen se jonka olemme ansainneet.”

Tiede on ihmisen pyrkimyksistä tasa-arvoisinta

2010-04-17T04:52:00.001-07:00

Marjo Nurminen kyseenalaistaa edellisessä merkinnässäni esitetyn väitteen tieteellisten (ja taiteellisten) saavutusten miesvaltaisuudesta: tiedettä tehdään työryhmissä ja naiset ovat niissä aktiivisia osallistujia (HS 14.4.). Nurmisen huomio pitää luonnollisesti paikkansa.

Kirjoituksessani (HS 10.4.) ei kuitenkaan ollut kyse nykypäivästä vaan historiallisista suursaavutuksista – niistä uraauurtavista teoista, jotka päätyisivät ihmislajin ansioluetteloon, jos joku sellaista tekisi. Mikään menetelmä merkittävimpien saavutusten listaamiseksi ei toki voi olla täydellinen, mutta tulosten miespainotteisuutta ei silti kukaan voi kiistää. Ja toisin kuin Nurminen vihjaa, menneiden saavutusten tarkastelu ei ole haikailua yksinäisten miesnerojen perään. Kyse on vain ja ainoastaan tieteen- (ja taiteen)historiasta.

On myös huomattava, että miespainotteisesta alustaan huolimatta tiede on kaikista inhimillisistä pyrkimyksistä tasa-arvoisinta. Tulosten oikeellisuuden kannalta tekijän sukupuolella ei nimittäin ole merkitystä – tai jos on, kyse ei ole tieteestä. Nykytieteen saavutusten arviointi on joka tapauksessa seuraavien polvien tehtävä. On väitetty, että nykylöydöksillä ei olisi asiaa tulevaisuuden ansioluetteloihin: palapeli saattaa olla jo niin pitkälle koottu, että nyt löydetyt osaset eivät toisi kokonaiskuvaan enää mitään uutta.

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 19.4.2010)

Miksi naisten saavutukset ovat aliedustettuina tieteessä ja taiteessa?

2010-04-09T20:46:00.000-07:00

Helsingin Sanomissa keskusteltiin pääsiäisen tienoilla siitä, miksi naisten ja miesten välillä on palkkaeroja. Keskustelu lähti liikkeelle palkkatilastoasiantuntija Pauli Sumasen kirjoituksesta ”Hyvinvointimme nojaa miesten uutteruuteen” (3.4.2010). Siinä Sumanen erääseen ajankäyttötutkimukseen nojaten sanoo, että ”parisuhteessa elävä mies tekee viikossa yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä yli kahdeksan tuntia enemmän kuin hänen kumppaninsa”. (Katso aiheesta myös nettiluentosarja: Why men earn more.)
HS julkaisi 10.4. mielipidekirjoitukseni, jonka muotoilin alla olevasta tekstistä.

Palkkaeroaihe sivuaa paraikaa lukemaani Charles Murrayn kirjaa Human Accomplishment. Teoksessa pohditaan lyhyesti, miksi naiset senkin jälkeen kun lailliset esteet oli poistettu edelleen olivat niin aliedustettuina ihmiskunnan suurissa saavutuksissa tieteen ja taiteen saroilla. Hänen mukaansa sillä, että naiset taannoin saivat samat lailliset oikeudet ja mahdollisuudet kuin miehet, ei voinut olla samaa vaikutusta kuin samojen oikeuksien saamisella oli vaikkapa juutalaisten miesten saavutuksiin. (Kirjassa pohditaan myös sitä, miksi lailliset oikeudet saatuaan juutalaiset yhtäkkiä olivat niin yliedustettuina merkittävissä tieteen ja taiteen saavutuksissa.)

Murrayn mukaan nainen, joka yritti hyötyä juuri saamistaan laillisista oikeuksista ryhtymällä uran rakentamiseen palkkatöissä, joutui tekemään kolme uudenlaista uhrausta.

1) Hänen täytyi hyväksyä olevansa outolintu, joka saattoi tilanteesta riippuen tarkoittaa uteliaisuuden, naurunalaisuuden, väheksymisen tai joskus vihan kohteena olemista – eikä vain vieraiden taholta (kuten juutalaisvastaisuudessa) vaan oman yhteisön ja jopa perheen toimesta.

2) Hänen täytyi kohdata todellisuus, jossa uran tekeminen automaattisesti vähensi naimisiinmenon todennäköisyyttä tai lisäsi sen todennäköisyyttä, että avioliitto olisi kitkainen, jos hän jatkaisi uraansa.

3) Vaikka hän löytäisi itsensä hyvästä avioliitosta, hänen täytyi kohdata toinen todellisuus: uran edistäminen täydellä teholla on ristiriidassa täysipäiväisen äitiyden kanssa. Käytännössä keskittyminen uran rakentamiseen usein tarkoitti äitiyden sivuuttamista kokonaan.

Murrayn mukaan nämä uhraukset eivät siis kadonneet, vaikka lailliset esteet hävisivätkin. ”Työnantajat edelleen suosivat miehiä, maksoivat heille enemmän ja ylensivät korkeammalle. Miehet ryhmänä edelleen tunsivat olonsa uhatuiksi siitä älykkyydestä ja itsenäisyydestä, jota heidän vaimoiksi ajattelemillaan naisilla oli.”

Murray jatkaa toisenlaisilla syillä: ”Poikkeuksia löytyy, mutta yleissääntönä raskauden ja synnytyksen kokemukset näyttävät olevan syvällisemmin elämää muuttavia kokemuksia naiselle kuin isäksi tuleminen on miehelle. Synnytys on niin lähellä ihmisen perustarvetta hankkia merkitys elämälleen, että on väitetty, että lopulta ei ole kyse siitä, että äitiys niinkään estäisi naisia tekemästä suuria tekoja kuin että miesten kykenemättömyys synnyttämiseen pakottaa heidät etsimään jotakin sen tilalle.”

Murrayn mukaan myös äitiys sellaisenaan pienensi naisten mahdollisuuksia tieteellisiin ja taiteellisiin suursaavutuksiin. ”Ongelmaa ei voida ratkaista paremmilla lastenhoitojärjestelmillä. On väitetty, että vanhemmuuteen liittyvät tunteelliset ’häiriötekijät’ vain ovat paljon suurempia useimmille naisille kuin useimmille miehille. Miten tasaisesti lastenhuollon fyysinen taakka jaetaankin, nainen todennäköisesti viettää miestä enemmän loppuajastaan lapsen tarpeita ajatellen.”

Mutta miksi tilanne on universaalisti samanlainen? Naisten osuus suurista saavutuksista - niistä, jotka päätyisivät ihmiskunnan ansioluetteloon - on pieni kaikissa tunnetuissa kulttuureissa. Murray kirjoittaa: ”Jos sosiaalisen konstruktionismin avulla pyritään selittämään sitä, miksi ihmisyhteisöt universaalisti ovat rakentuneet näiden rooleissa ja saavutuksissa havaittujen sukupuolierojen mukaan, tarvitaan monimutkaisia argumentteja. Biologian käyttäminen selityksissä vaatii yksinkertaisia perusteluita. Parsimonia (=tieteellinen periaate, jonka mukaan selityksen ei ilman syytä tule olla monimutkaisempi) ehdottaa, että ainakin osan selityksestä tulee sisältää biologisia eroja, jotka antavat miehille edun näiden roolien hankkimisessa. Monien näiden erojen väitetään asettuvan sukupuolten aggressiivisuuserojen, laajasti määriteltynä, ympärille. ...Miehet ovat niitä, jotka menevät äärimmäisyyksiin, kilpailevat armottomasti ja millä tahansa alalla, jonne he hakeutuvat, ovat sekä huonoimpia että parhaimpia. Sana testosteroni tulee mieleen selittävänä tekijänä”.

Murray ei siis pyri selittämään tieteen ja taiteen suursaavutusten sukupuolijakoa lopullisesti. Hän vain antaa joukon perusteluita ja esimerkkejä, joiden avoin ja järkiperäinen tutkimus olisi tärkeä apulainen päätettäessä tulevia tavoitteita ja keinoja niihin pääsemiseksi. (Kirjassa on myös paljon perusteluita sille, miksi kyse ei voi olla tilastoharhasta tai naisten syrjimisestä suursaavutuksia listattaessa. Esimerkiksi jokaista naista, joka oli lähellä tulla valituksi merkittävien fyysikoiden listaan, kohtaan oli kymmeniä miehiä, jotka olivat vähintään yhtä lähellä listaan pääsyä. Ks. valintaperusteista täältä.)
Nykytilanteesta kannattaa huomata, miten jopa maallistuneiden demokratioiden vaurastuminen selittyy osittain sillä, että niissä on sukupuoleen katsomatta alettu suhtautua reilummin yksilöllisten taipumusten toteuttamiseen.