Ihmisluontoa etsimässä

Tekoäly saapui kuntosalille – krääsää vai kansanterveyden pelastaja?

2026-09-26T10:15:08.259+03:00

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta).

* * *

”Tämä on tällainen tekoälyohjattu kiertoharjoittelujärjestelmä.” Näin alkoi kuntosalin upouusien laitteiden esittelytunti. Olen aiemmin testannut muun muassa kiropraktiikkaa (Skeptikko 2/2016) ja äänimaljarentoutusta (Skeptikko 1/2025). Nyt vuorossa on vähemmän humpuukilta kuulostava kuntopiirimenetelmä.

Esittelytunnilla on lisäkseni viisi keski-ikäistä tai sen ylittänyttä naista. Huoneen laidoilla on yhdeksän laitetta: kolme jalkalihastreeniin, neljä käsivoimille ja yhdet selkä- ja vatsalihaksille. Laitteiden saapumisen jälkeen yritin ensin kokeilla niitä itsenäisesti, mutta vempaimet eivät toimi ilman ladattua sovellusta ja esittelijän myöntämää käyttölupaa.

Opastuksen aikana meidän piti tehdä muutama liike jokaisella laitteella. Näin järjestelmä sai tiedon harjoittelijan maksimivoimatasoista ja siitä, kuinka laajoja liikeratoja hän tekee. Niiden mukaan kone valitsee sopivan vastuksen ja liikelaajuuden.

Kyseiset Technogym-kojeet ovat toiminnallisesti samoja kuin kuntosalien perinteiset laitteet; vastus vain tulee sähköstä eikä painovoimasta. Kuten ennustin, sähkömoottori ei ole yhtä luonnollisen tuntuinen kuin painoihin perustuvat laitteet. Etenkin liikkeiden ääripäissä vastus tuntuu loppuvan liian aikaisin, aivan kuten joissakin paineilmaan perustuvissa laitteissa.

Minulla on noin 40 vuotta kokemusta akrobatiasta ja voimaharjoittelusta. Testikerran tulokseni kahdeksasta laitteesta (takareisilaitteen jätin väliin) olivat seuraavia: viisi kertaa ”erinomainen”, kaksi ”hyvää” ja yksi ”keskiverto”. Kysyin ohjaajalta puolileikilläni, mistä nämä ”hyvät” ja ”keskiverto” muka tulevat. Tiesin toki, että polvivammojen jäljiltä en ole jalkaprässissä parhaimmillani.

Opas lohdutti, että vertailuryhmä on pieni ja että saan olla tuloksiini tyytyväinen. Ainakin siinä hän oli oikeassa, että verrokkiryhmän koko on ratkaisevaa kaikenlaisessa tilastovertailussa. Verrokkiryhmä nimittäin pienenee, mitä samankaltaisempi – eli vertailukelpoisempi – ryhmästä halutaan.

Oletetaan, että voimatestin tekee 62-vuotias Liisa. Hän on raitis, 69-kiloinen ja 167-senttinen toimistotyöntekijä ilman urheilutaustaa. Kuinka monta hänenlaistaan on tehnyt testiohjelman? Onko heitä kaksi? Vai viisi? Muutaman yksilön perusteella on mahdotonta pätevästi arvioida sitä, onko Liisan voimataso parempi vai huonompi kuin keskiverto 62-vuotiaalla ja 69-kiloisella päihteettömällä konttoristilla. Verrokkiryhmää voitaisiin toki kasvattaa laskemalla mukaan 50-70 -vuotiaat ja 60-80 -kiloiset. Tällöin saataisiin tilastollisesti perustellumpia vertailuja, mutta samalla päätelmistä tulisi epätarkempia.

Opastuksen lopuksi kysyin ohjaajalta, tekeekö järjestelmä personal trainereista työttömiä. Hän naurahti ja sanoi ihmisen olevan sosiaalinen, ja että sitä kone ei voi korvata. Hetki ei tuntunut sopivalta vastaesimerkkien kertomiseen.

Tietoturvasta esittelijä ei kertonut lainkaan. Moni kaupallinen ja pahantahtoinenkin taho on kiinnostunut ihmisten painosta ja liikkumisesta. Osallistujat silti mukisematta antoivat henkilökohtaisia tietojaan sovelluksen käyttöön. En ihmettelisi, jos jokin Kiinan kaltainen totalitaristinen maa alkaisi seurata kansalaisten harjoittelua. Lopulta hallinto voisi jopa myöntää palveluita sen mukaan, kuinka ahkerasti kukin on treenannut. (Technogymin perustaja on italialainen, mutta itse yritys on levittäytynyt ympäri maailmaa. Sen rahoituspohja on myös varsin monimutkainen.)

Esittelylehtinen markkinoi järjestelmää helppoudella. Voit aloittaa ”ilman painojen ja toistojen miettimistä tai teknisen säätämisen vaivaa tekoälyn huolehtiessa säädöistä ja ohjauksesta.” Sopivien painojen ja säätöjen valitseminen kuntosalilaitteissa ei kuitenkaan ole uudenlaisia ratkaisuja kaipaava ongelma. Helpompaa pulmaa saa itse asiassa hakea; jos et jaksa toistaa liikettä, kevennä kuormaa.

Myös tekoälytreenin helppous on näennäistä. Laitteen näytön seuraaminen vaatii esimerkiksi tarkempaa keskittymistä kuin perinteinen kiertoharjoittelu – siinä määrin, että kuulokkeista tulevan keskusteluohjelman seuraaminen ei tahtonut onnistua. Eräs käyttäjä harmitteli myös sitä, että näyttöjen takia hän joutuu treeneissäkin pitämään silmälaseja. (Toinen taas kehui sitä, että huoneessa ei ole keskittymistä häiritseviä peilejä.)

Ylös, ulos ja bussiin?

Toistaiseksi ei ole tietoa, kumpi tuo parempia tuloksia, kone- vai ihmisvalmentaja. Minulle kumpikaan ei sovi, mutta jos pitäisi valita, ottaisin koneen. Olen varsin huono ottamaan vastaan neuvoja, ja etenkin salilla koen tietäväni itse parhaiten, miten haluan harjoitella.

Jotta tekoälyvalmentajan ja ihmisvalmentajan ero saataisiin selville, tarvittaisiin suuri joukko lähtömotivaatioltaan samanlaisia koehenkilöitä. Heidät tulisi satunnaisesti jakaa ryhmiin harjoittelemaan joko tekoälyn kanssa, henkilökohtaisen valmentajan opastuksessa tai omatoimisesti. Merkityksettömämpiinkin asioihin laitetaan tutkimusvaroja. (Ks. esim. Skeptikko 4/2025: ”Synninpäästö Suomen Akatemialle?”)

Ensiaavistukseni on, että tekoälyjärjestelmän pelillisyys ja sen antama palaute jo liikkeen aikana tekevät harjoittelusta vaihtoehtoja tehokkaampaa. Kuntosalilla moni myös istuskelee laitteilla ja räplää luuriaan, jopa räpsii omakuvia. Heidän harjoitteluaan menetelmä taatusti tehostaisi – ja se myös vapauttaisi laitteita muiden käyttöön.

Opastuksen jälkeisenä päivänä tein varsinaisen ohjelman. Valittavana oli viisi tasoa. Otin niistä rankimman ”Boost performance” -vaihtoehdon. Esittelylehtinen kuvaa sitä seuraavasti: ”Kasvata urheilullista suorituskykyäsi ja lisää lihasvoimaasi korkeaintensiteettisellä voimatreenillä.” Keveintä ”Start moving” -tasoa kuvataan vireystilan ja ryhdin paranemisella. Välissä ovat ”Lose weight”, ”Tone your body”, ja Stay young” -tasot.

Treeniohjelma koostuu kaikilla tasoilla kahdesta laitekierroksesta. Kussakin laitteessa ollaan 45 sekuntia kerrallaan, ja välissä on 25 sekuntia lepoa. Sen aikana pitää siirtyä seuraavaan kojeeseen. Yleensä teen kuntosalilla kutakin liikesarjaa 8–12 toistoa. Tekoälyn määräämän 45 sekunnin kanssa toistoja tuli selvästi enemmän, 15–20 kappaletta. Toistojen määrä ja huilien lyhyys tekivät harjoituksesta rankan. Näyttö myös kertoi jokaisen työnnön ja vedon aikana, mille wattitasolle minun pitää pyrkiä ja kuinka lähelle tavoitetta pääsin. Viimeisissä toistoissa kone huomasi, etten jaksa pitää tehoja yllä, joten se laski tavoitetasoa.

Mikäli harjoittelua haluaa jatkaa, kahden kierroksen jälkeen on kirjauduttava järjestelmään uudelleen. Se ei tullut mieleenikään. Tietyt lihasryhmät olivat jo ensimmäisen kierroksen jälkeen niin naatteja, että olin vähällä jättää kesken.

Kokeiluni ja haastattelujeni perusteella uudet laitteet ovat hyödyllisempiä kuin vaikkapa ruumiintoimintoja rekisteröivät älykellot ja -sormukset. Kansanterveyden kohentajaksi tekoälykuntopiiristä tuskin silti on. Ongelma on pikemminkin se, miten saada liikkumattomat liikkeelle. Kuinka hyväksi kone voi siinä tulla? Aikoinaan kirjastoautoja perusteltiin kansanvalistuksella. Joku voisi ehkä kokeilla vastaavaa kansanterveyttä ajavaa kuntosalibussia. Tosin on syytä epäillä, tulisiko sinne väkeä. Lisäksi on kyseenalaista, ovatko kuntosalilaitteet sittenkään tehokas, ainakaan kustannustehokas tapa kohentaa väestön terveyttä.

PS. Tätä kirjoitettaessa olen tehnyt ohjelman kuudesti läpi, kerran viikossa. Neljännellä kerralla kone kertoi, että suoritukseni olivat parantuneet. Perään kone kysyi, voisiko tehoja nostaa kahdella prosentilla. Toki, antaa tulla vaan, miksi edes kysyt.

Ikävä kyllä en usko, että olin kehittynyt. Tai jos olin, se oli tapahtunut jossakin muussa kuin lihasvoimassa. Luultavimmin olin oppinut laskelmoimaan, miten liikkeitä tulee tehdä – missä kohdin pitää työntää/vetää kovimmin –, jotta tavoiteltu wattimäärä tulee täytetyksi. Kun käskytys tulee tällä tavoin ulkoa, ihmismieli alkaa etsiä helpottavia oikoreittejä. Päätelmä: sisäisen motivaation herättämistä kone ei vielä osaa; se saattaa olla siinä huonompi kuin yläasteen liikuntatunti.

Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, osa 2/2

2026-09-25T00:50:20.291+03:00

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä. Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.

* * *

Eurooppa on edistynyt ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa niin pitkälle, että täällä on sokaistuttu sille, millainen tilanne muualla maailmassa on. Olemme sinisilmäisiä ajatellessamme, että valtava määrä nuoria miehiä voitaisiin tuoda vieraasta kulttuurista ja istuttaa heihin heti länsimaisia arvoja.

Seida Sohrabi

Monen edistysmielisen kohtalokas erhe on projisoida jokaisen maahanmuuttajan sisälle itsensä kaltainen arvoliberaali.

Jussi K. Niemelä

Helo, Ari toim. (2025): Liberalismin puolustus – Esseitä suomalaisesta arvopohjasta. Atrain & Nord. Kemi.

Kristillinen teologia perustuu kahteen asiaan: helvetintulilla pelotteluun ja taivaallisilla pidoilla houkutteluun. Keppiä ja porkkanaa siis; käristy tai pelastu. Tämä oli kristinuskon sanoma satoja vuosia.

Saapuivat kuitenkin renessanssi ja valistusaika, Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukset sekä teollinen vallankumous.

Yhteiskunnat maallistuivat, tieteet edistyivät ja väestöstä tuli lukutaitoista ja koulutettua. Pelastus ja lohtu eivät voineet enää nojata puhtaaseen taikauskoon. Tarvittiin uusia oppeja ja uudenlaisia instituutioita, maistuvampia porkkanoita.

* * *

2000-luvulle tultaessa valtaa sai arvoliberaali ääriajattelu [1]. Sen pelastussuunnitelmaan kuului, että jokainen saa määritellä itsensä miksi tahansa. Tänään olen lesbo-Liisa, huomenna hetero-Heikki. Sen piti olla maallinen ja kaikille kelpaava karnevaalintäyteinen paratiisi. Messiasta ei tarvita; empatia ja itsemäärääminen riittävät.

Paperilla suunnitelma oli kaunis ja kannatettava – mutta vain paperilla. Identiteetti ei ole yksityinen fantasia, vaan siihen sisältyy toive muiden antamasta hyväksynnästä. Ja hyväksynnän saaminen ei ole itsestään selvää. Näin on etenkin tilanteessa, jossa identiteettiin kuuluu julkisten palveluiden käyttöä. Esimerkkinä toimii trans-identifioituvalle tarjottu kirurgia.

Pelastuksen sijasta suunnitelma toi joukon kiistoja. Mikä on nainen? Onko trans-nainen nainen? Ja jos on, saako hän osallistua naisten kilpaurheilusarjoihin? Ainakin se olisi epäreilua naisurheilijoita kohtaan. (Poikana läpikäyty murrosikä antaa etulyöntiaseman lähes kaikkiin urheilulajeihin.)

Myös intimiteettikysymys jäi ratkaisematta. Saako trans-nainen mennä naisten pukuhuoneeseen? Tai onko naisten vankila trans-naiselle oikea paikka rikosten sovittamiseen?

Avoimista kysymyksistä huolimatta uudet arvoliberaalit julistivat, että kaikki identiteetit, elämäntavat ja perherakenteet ovat yhtä hyviä ja legitiimejä. Löydä oma polkusi, anna kaikkien kukkien kukkia.

Omassa elämässään arvoliberaalit olivat kuitenkin usein perin konservatiivisia. He olivat korkeasti koulutettuja, he pyrkivät naimisiin ja he halusivat lapsia. Ja jos arvoliberaalit näissä onnistuivat, he pysyivät naimisissa ja investoivat lastensa tulevaisuuteen. Siitä asemasta kelpasi julistaa.[2]

Arvoliberaali piti itseään kadunmiestä fiksumpana ja sofistikoituneempana. Ja sitä, mitä liberaali ei ymmärtänyt, hän alkoi nimittää populismiksi. Teemasta kirjoitettiin lukematon määrä kirjoja ja lehtiartikkeleita.

* * *

Tässä liberalismiesittelyn kakkososassa tarkastellaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Mitä se sanoo edellä mainitusta identiteettikysymyksestä? Teos on varsin hajanainen, ja siinä on päivänpolitiikkaa ja muuta sisältöä, joka ei istu Skeptikkoon. Niinpä tässä sivutaan vain muutamia kirjan esseistä.

Valtiotieteiden tohtori Linda Hart kirjoittaa osiossaan, että sukupuoli-identiteetti saattaa aiheena tuntua vähäpätöiseltä. Tämä on totta; eiväthän omakohtaiset tuntemukset voi olla liberalismin ydinkysymys.

Ongelma onkin toisaalla; siinä, että aiheesta riidellään nimenomaan niiden järjestöjen parissa, joiden tarkoituksena olisi auttaa sukupuoli-identiteettinsä parissa painivia. Näin Hart:

Vaikka keskustelu on pääosin rajautunut pienten akateemisten ja alakulttuuripiirien sisälle, se on ollut poikkeuksellisen repivää esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöissä ja feministisissä järjestöissä.

Hartin mukaan sukupuoli-identiteetin korostamisessa on toinenkin ongelma: se tuotti sananvapauden ja avoimen keskustelun vastaisia toimintatapoja. Joidenkin akateemisten organisaatioiden vastuuhenkilöt pyrkivät joko rajaamaan käsiteltäviä aiheita tai estämään keskustelutilaisuuksia. Moni oli valmis kampanjoimaan yksittäisiä keskustelijoitakin vastaan. Tätä tapahtui jopa Skepsis ry:ssä (ks. Skeptikko 4/2023). Tuolloin ”edistyksellisten” marssi pysähtyi hallituskokoonpanon vaihtumiseen tieteellisemmäksi. Hart jatkaa:

Arkisemmasta näkökulmasta on jopa absurdia, että sellainen asia kuin sukupuoli tai sen ruumiillinen, yhteiskunnallisiin ilmiöihin heijastuva kaksijakoisuus on päätynyt syvien aatteellisten ja poliittisten ristiriitojen kohteeksi.

Miksi yksinkertaisesta – oikeastaan mikroskooppisesta – määritelmäkysymyksestä sitten riidellään? Se kertoo kahdesta asiasta. Ensinnäkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema ei koskaan ole ollut näin hyvä. Laissa olevat syrjintäkiellot ovat toimineet, ja omakohtaisista määritelmistä ja tuntemuksista on turvallista kinastella.

Toinen asia, jonka kiistely paljastaa, on se, miten kaukana todellisuudesta ajattelu voi akateemisissakin piireissä olla. Sukupuolta kyetään pitämään biologiasta irrallisena ja sosiaalisesti rakentuneena valtakysymyksenä. Miljoonien vuosien evoluutiohistoria ohitetaan ylimielisesti virnuillen.

Moiselle löperyydelle klassisen liberalismin edustaja luultavasti kohauttaa hartioitaan: ihmiset määritelkööt ja ymmärtäkööt sukupuolen(sa) miten tahtovat. Kirjassa ex-pääministeri Matti Vanhanenkin riimittelee: ”ei se sinua muuta eikä ole sinulta pois, millainen joku toinen ihminen on ja miten ja kenen kanssa hän elämäänsä viettää.” Tausta-ajatus identiteetin itsemäärittelyssä on tietysti kannatettava: ihmisiä ei tule syrjiä heidän erilaisuutensa vuoksi.

Itsemäärittelyn korostaminen voi kuitenkin muuttua liberaalinkin kannalta ongelmaksi. Mikäli se, mitä ihmiset tarkoittavat sanalla sukupuoli, alkaa muuttua, samalla muuttuu lakien sisältö. Ja jos lakien annetaan vaihdella identiteettipoliittisten muotivirtausten mukana, hallinnon kyky suoriutua päätehtävistään – syrjimättömyyden ja itseilmaisuoikeuden turvaamisesta – heikentyy.

Klassinen liberaali siis haluaa rajoittaa itsemäärittelyn valtaa, jotta kansalaisten oikeudet ja vapaudet eivät kavennu.[3] Periaate on yksinkertainen: hallinnon on voitava nojata ymmärrettäviin, tarkasti määriteltyihin ja abstrakteihin lakeihin.

Toinen ongelma identiteetin ylivallassa on, että se johtaa kollektivistiseen politiikantekoon. Siinä etuisuuksia jaetaan ryhmäidentiteetin perusteella. Syntyy epäreiluja kiintiöitä ja suosituimmuusasemia. Sorrettuna vähemmistönä olemisesta tulee etuoikeus, joka ohittaa yksilön ansiokkuuden.[4] Lopulta ihmisten kyky suhtautua toisiinsa yksilöinä heikentyy, ja sortoa aletaan nähdä sielläkin, missä sitä ei ole. Aletaan puhua epämääräisesti rakenteellisesta syrjinnästä, mutta ei kerrota, kuka tai mikä syrjii ja miten.[5]

* * *

Identiteeteillä politikoinnista saattaa siis seurata kollektivistista ajattelua ja keskustelukulttuurin myrkyttymistä. Mutta voiko identiteettipeli todella murtaa lännessä vallitsevan yksimielisyyden kaikille kuuluvista vapauksista ja oikeuksista? Tätä on vaikea uskoa. Vapauksien todelliset uhkat tulevat pikemminkin ulkoa, islamilaisen fundamentalismin leviämisestä.

Jos lähihistoriasta voidaan jotakin päätellä, islamin mukana seuraa naisia syrjiviä käyttäytymis- ja pukeutumiskoodeja, kunniamurhia, sukuelinten silpomisia, pakkoavioliittoja, homojen, uskonnottomien ja vääräuskoisten väkivaltaista, jopa murhanhimoista syrjintää, klaaniuskollisuutta, dogmaattista (koti)uskonnonopetusta, lasten uudelleenkoulutusleirejä, antisemitismiä ja yleistä länsivihamielisyyttä.

Muutkin fundamentalismin muodot toki uhkaavat länsimaisia vapauksia, mutta islamilainen versio näyttää sitkeimmin pitävän pintansa tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja maallistumista vastaan. Kirjassa uhkaa käsittelee Helsingin kaupunginvaltuutettu Seida Sohrabi (kok). Hänkin toki tekee sen melko epäsuorasti:

Maahanmuuton ongelman ydin on se, että olemme ottaneet vastaan liian paljon humanitaarisia maahanmuuttajia liian lyhyellä aikavälillä, laiminlyöneet kotouttamisen ja sallineet heidän pakkautumisensa samoille alueille. Emme ole vaatineet emmekä edesauttaneet toimillamme ihmisten halua integroitua ja olla osa tätä yhteiskuntaa.

Sohrabin mukaan muuttajan pitää haluta olla ja kokea olevansa osa suomalaista, yksilönvapauksia korostavaa yhteiskuntaa. Hänen tulee myös ”haluta siirtää tuleville sukupolville eteenpäin meille tärkeitä arvoja, kuten vapaus ja tasa-arvo”. Sohrabi jatkaa:

Halukas maahanmuuttaja kotoutuu huonollakin maahanmuuttopolitiikalla, mutta haluton vain, mikäli vastaanottava maa sitä vaatii. Tarvitaan yhteiskuntaa kotouttamaan ja tulijaa kotoutumaan. Onnistunut integraatio on kaksisuuntainen ‒ molempien osapuolten pitää osallistua. - - Ihmisestä pitää saada ote heti, kun hän tulee Suomeen. Silloin on aika kertoa, miten Suomi toimii ja millaisilla arvoilla - - Kotoutuminen ei ole vain oikeus, se on velvollisuus.

Otteen saaminen muuttajasta ei ole helppoa. Ruotsissa vuonna 2023 nähdyt koraanimellakat osoittavat, että Pohjoismaissakin moni maahanmuuttaja on valmiustilassa väkivaltaiseen toimintaan yhteiskuntaa ja viranomaisia vastaan. (Kirjassa tutkija Oskari Lahtinen analysoi Pohjoismaiden siirtolaispolitiikkaa.)

Siirtolaisuuden ja islamin riskien esille nostaminen on ”edistyksellisten” mielestä silti ollut tuomittavaa. Heille islamkritiikki ei ollut luonnollinen reaktio yhteiskunnallisten arvojen muutokseen, vaikkapa naisten aseman heikentymiseen tai maanpuolustustahdon rapautumiseen. Kyse ei edistyksellisten mukaan ollut myöskään muuttajien tuomista kasvaneista sosiaalikuluista.

Ongelmakohtien esiin nosto sen sijaan kuitattiin salaliittoina ja islamfobiana, jopa viestipalvelu X:n omistajan, Elon Muskin masinoimana rasismina. Ja jos joku Sohrabin tavoin ehdotti, että muuttajilta tulee vaatia työelämään ja kulttuuriin integroitumista ja sananvapauden puolustamista, sitä paheksuttiin syrjintänä ja vihapuheen normalisoimisena. Joidenkin mielestä jopa tiedon jakaminen joukkoraiskauksen tekijöistä oli suurempi uhka yhteiskunnalle kuin itse teko.

* * *

Kuinka paljon siirtolaisilta saa siis vaatia? Ja miten sitä tulee valvoa? Klassinen liberaali on jatkuvasti tällaisten kysymysten edessä. Yhteiskunta joutuu turvautumaan epäliberaaleihin menetelmiin – valvontaan ja pakkoon – kansalaisten vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien säilyttämiseksi. Mutta millaista pakkoa? Pitääkö moskeijojen toimintaa ohjailla? Pitääkö kasvot peittävä pukeutuminen kieltää? Tuleeko maahanmuuttajien ajatusmaailmaa seuloa tarkemmin?

Tämä on liberalismin paradoksi: vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien turvaaminen edellyttää valvontaa ja voimakeinoja. Osa konservatiiveista tuntuu ajattelevan, että liberaali individualismi ei siksi voi toimia. Heille individualismi ja yhtäläiset oikeudet ovat katteettomia ylellisyysuskomuksia, ohikiitävä idealismin hetki ihmiskunnan historiassa.[6] Heidän mukaansa emme voi samaan aikaan saada sekä kulttuurista monimuotoisuutta että vapautta. Jo Aristoteleella (384eaa – 322eaa) oli tämän suuntaista ajattelua.

Iso-Britannia nostetaan usein esimerkiksi. Siellä asuvista muslimeista lähes 70 prosenttia kannattaa islamin loukkaamisen kriminalisoimista ja yli 30 prosenttia kannattaa sharia-lain käyttöönottoa. Samaan aikaan yli puolet kantaväestöstä ajattelee, että islam ei ole yhteensopiva brittiläisten arvojen kanssa. Miten nämä näkemyserot voidaan sovittaa vapaassa yhteiskunnassa? Mitä jos sananvapautta käytetään fundamentalismin edistämiseksi? Käytännöllisempi kysymys kuuluu: pitääkö imaamien sananvapautta rajoittaa, alistaa heidät ennakkosensuurille? Moni konservatiivi vastaa kyllä.

Vapaudet eivät nauti suosiota vasemmistonkaan parissa. He vain näkevät eri ongelmia kuin oikeistokonservatiivit. Molemmilla ääripäillä vastaus on silti sama: valtion harjoittama kyttääminen ja tyrannia. Oskari Lahtinen toteaa: ”Vasemmistolaisen uuden identiteettipolitiikan myötä esimerkiksi halu rajoittaa joidenkin ryhmien ilmaisunvapautta sai punavihreän äärilaidan ja äärioikeiston kuulostamaan hetkeksi toisiltaan, eron ollessa siinä tulisiko ilmaisunvapautta karsia etuoikeutetuilta vai vähemmistöiltä.”

Onkin sanottu, että kun nuori vihaa länsimaita, hän tekee sen joko lännen omaksumien vapausihanteiden takia tai sen takia, että länsi ei kyennyt elämään ihanteidensa mukaisesti. Yhteinen sävel löytyy kollektivismista ja autoritaarisuudesta.

Mitä läntinen ja klassinen liberaali vastaa tähän kollektivismin ja konservatismin haasteeseen? Ovatko monimuotoisuus ja vapaus peruuttamattomasti ristiriidassa?

Ensinnäkin liberaali voisi todeta, että individualistisille vapauksille esitetty haaste on perusteltu. Yksilö on aina sidoksissa sukuunsa, perheeseensä, ystäviinsä, naapureihinsa, opettajiinsa ja työtovereihinsa, myös valtioon ja kansakuntaan. Näiden kautta yksilö on sidoksissa kaikkeen siihen, mitä kanssaihmiset arvostavat ja pitävät yhteisenä hyvänä. Juuri tämän takia edellä käsitelty identiteettikysymys on mutkikkaampi kuin mitä 2000-luvun arvoliberalismi oletti.

Toisaalta tässä piilee myös klassisen liberalismin ydin: yksilön tuntemukset ovat vain yksilön tuntemuksia, niille ei tule antaa juridista painoarvoa. Ovathan tuntemukset aina neuvoteltavissa tai ainakin kehystettävissä uudelleen. Niinpä jos kaikkia tuntemuksia ja identiteettejä tulee automaattisesti kunnioittaa, syntyy valta- tai arvotyhjiö. Tässä tyhjiössä kaikki kelpaa, ja mikään ei ole totta, kaunista tai järkevää. Ja mikä tuleekaan täyttämään näin syntyneen tyhjiön? Tietysti vahvimman oikeus, käytännössä valtion rautanyrkki.

Juuri tätä klassinen liberaali vastustaa. Hän ei pidä väkivaltakoneiston (tai median) tukemasta myötäkarvaisesta identiteettifiilistelystä. Se on liian lähellä yhdenmukaistavaa kollektivismia: ”Ajattele oikein, tai muuten...”

Kirjassa Jarkko Tontti ja Ari Helo puhuvat (hieman kankealla ilmaisulla) cancelloinnista eli väärien henkilöiden ja väärien mielipiteiden siivoamisesta julkisesta keskustelusta. Tontti myös toteaa aivan oikein, että kyse ei ole uudesta ilmiöstä: ”Neuvostovastaiseksi leimaaminen oli tehokas ja usein käytetty cancelloinnin tapa suomettuneessa Suomessa...”

Miksi liberalismi sitten keskittyy yksilöön, jos se uhkaa kääntyä pakottavaksi kollektivismiksi ja konformismiksi? Syy on yksinkertainen: vain yksilöllä on toiveita ja haluja, ja yksilö itse tuntee halunsa ja toiveensa parhaiten. Ja ennen kaikkea vain vapauden oloissa ihmiset uskaltavat tukeutua toisiinsa ja toistensa osaamiseen.[7]

Liberalismi siis yhdistää ihmisiä. Se onnistuu, koska kyse on hallinnon valtaa rajoittavasta vapausaatteesta. Liberalismia ei kiinnosta, ovatko valtaapitävät autoritaarisia konservatiiveja vai autoritaarisia kollektivisteja. Liberalismi arvostaa yksilöä, pyrkii rajoittamaan pakkoa ja etsii totuutta vapaasti ja avoimesti. Tämä on modernin maailman ja lännen ylitsepursuavan hyvinvoinnin takana. Kaikkien maiden maltilliset yhtykää! Tai kansankielellä: kommarit ja fasistit hiiteen!

* * *

Toistaiseksi tässä ei ole käsitelty kysymystä talousliberalismista. Sen ääriversiossa valtion rooli ja hallinnon oikeus puuttua ihmisten elämään pidetään niin pienenä kuin mahdollista. Kuviteltu vuoropuhelu äärimmäisen talousliberaalin (Yhdysvalloissa käytetään nimitystä libertaari) ja valtiovetoisuutta kannattavan kollektivistin välillä kuuluu seuraavasti:

Talousliberaali: ”Haluamme rajoittaa valtion roolia ihmisten elämässä. Haluamme vähentää pakkokeinojen avulla rahoitettuja tukijärjestelmiä. Haluamme karsia valtion tukeman järjestömaailman suojatyöpaikkoja.”

Kollektivisti: ”Te siis haluatte lopettaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion tarjoamat tuet vähäosaisille. Haluatte jättää tyhjää tilalle. Köyhät kyykkyyn!”

Talousliberaali: ”Se, että haluamme karsia tukijärjestelmiä, ei tarkoita ’tyhjää tilalle’. Ihmisillä on edelleen luontainen halu auttaa epäonnisia; sitä pakkokeinojen rajoittaminen ei vähennä.”

Kollektivisti: ”Haluatte siis yhteiskunnan, jossa heikkojen auttaminen perustuu hyväntekeväisyyteen.”

Talousliberaali: ”Emme usko, että sosiaalipolitiikan tulee nojata vain ihmisten hyväntahtoisuuteen. Se riittää joissakin tapauksissa muttei aina.”

Kollektivisti: ”Miten siis järjestäisitte yhteiskunnan?”

Keskustelu yleensä tyrehtyy tahallisiin väärinymmärryksiin ja stereotypioihin jo ennen tätä viimeistä kysymystä. Käytännössä kysymys kuuluu: mikä on paras tapa varautua sairauteen ja vanhuuteen? Kuinka vapaaehtoista sairasvakuutuksen ottamisen ja vanhuuseläkkeen kerryttämisen tulee olla?

Hyvinvointivaltiot ovat painineet kysymyksen kanssa koko olemassaolonsa ajan. Ihmisten on siedettävä pakkoa, mutta minkä verran?

Kukaan tuskin haluaa täyteen vapaaehtoisuuteen perustuvaa järjestelmää. Libertaarikin pelkää, että sellaisessa järjestelmässä liian moni jättää itsensä vakuuttamatta. Harva libertaari myöskään ajattelee, että ”koska olen itse terve, en halua osallistua muiden sairaskuluihin”.

Vastaavasti kukaan tuskin haluaa sellaista totaalipakkoa, jossa kaikille taataan sama elintaso riippumatta siitä, miten tuottelias yksilö on. Tarvitaan siis kompromissi, jonka riittävän moni voi hyväksyä. Liberaali demokratia näyttää olevan hallintotapa, joka helpoiten päätyy enemmistölle kelpaaviin kompromisseihin ilman ylenmääräistä pakottamista. (Teoksessa Pekka Sauri kirjoittaa politiikantekoon väistämättä liittyvistä kompromisseista.)

Jos edellä esitetty hyväntekeväisyys on osaratkaisu heikompiosaisten auttamiseen, mitä muuta tarvitaan? Talousliberaalin mielestä tärkeintä on vaurauden lisääminen. Historiallisesti katsottuna tämä on onnistunut: markkinatalous, demokratia ja laajat omistusoikeudet ovat kulkeneet voitosta voittoon ja tuoneet vaurautta kaikkialle, missä ne ovat saaneet siihen mahdollisuuden – parista pankki- ja finanssikriisistä piittaamatta. Köyhinkin länsimaalainen voi paremmin kuin entisaikojen kuningas.

Talousliberaali siis puolustaa vapaita markkinoita. Hän tietää, että hintamekanismin tehokkuus vähentää absoluuttista köyhyyttä ja orjuudenkaltaista raatamista. (Kirjassa Visa Heinonen, Ilja Kavonius ja Mika Pantzar esittelevät suomalaisen markkinatalousajattelun juuria.) Köyhyyttä tulee kenties aina olemaan, mutta enenevässä määrin kyse on suhteellisesta köyhyydestä. Siinä yksilöllä on katto päänsä päällä ja ruokaa syötäväksi; hän on köyhä vain suhteessa kansalaisten keskimääräiseen vaurauteen.

Miten siis ratkaista suhteellisen köyhyyden ongelma? Vai onko se ongelma lainkaan? Klassisen liberalismin kannattaja vastaa, että olipa suhteellinen köyhyys ongelma tai ei, se edellyttää toimenpiteitä valtiolta vasta, kun tietyt perusoikeudet eivät enää toteudu. Tällöinkin talousliberaali luultavasti tarjoaisi ensin vapaita markkinoita ja niiden tuomaa pitkän aikavälin kasvua. Hän voisi perustella tätä sillä, että hyvinvointivaltion tukijärjestelmillä on taipumus luoda tukiriippuvuutta. Lyhyen aikavälin auttamisessa talousliberaali luultavasti korostaisi ihmisten vapaata yhteenliittymistä ja ihmisten keskinäisiä sopimuksia.[8] Vasta jos ne eivät riitä, valtio voisi varovaisesti puuttua tilanteeseen.

* * *

Kuten todettua, teos on hajanainen. Kirjoittajina on poliitikoita, aktivisteja, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä. Kukin kirjoittaa kiinnostuksenkohteistaan. Toistoakin löytyy, jopa yksittäisten esseiden sisältä.

Hajanainen käsittely ei liberalismin kohdalla ole kuitenkaan iso miinus. Aihe tarvitsee laajaa ymmärrystä ja lukeneisuutta. Lainaus teoksen toimittajalta:

Etnisestä taustastaan, ihonväristään tai sukupuoli-identiteetistään riippumatta jotkut ihmiset ovat ajattelussaan liberaalimpia kuin toiset. Monet arvostavat monikulttuurisuutta, kaikki eivät. On niitäkin ihmisiä, joille suvaitsevaisuus ei ole arvo lainkaan. Edes kaikki monikulttuurisuudesta meteliä pitävät eivät näy ymmärtävän itse kulttuurin käsitettä, jota monikulttuurisuuden ihanteella on tarkoitus suojella. Paljon on niitäkin, jotka eivät ymmärrä edes demokraattisen kansalaisyhteiskunnan pelisääntöjä, vaikka ovat sellaisessa ikänsä eläneet. Maailman ymmärtäminen ei ole ihmisen luontainen ominaisuus, sitä pitää kerryttää.

Muotoillaan siis aiempi iskulauseemme uudelleen (en haluaisi myöntää, mutta iskulauseille lienee liberalismissakin paikkansa):

Kaikkien maiden ikuisesti uteliaat maltilliset yhtykää!

Ei kovin iskevää, ei lippujen liehumista eikä rummunpärinää. Mutta ne tärkeimmät löytyvät: vapaus kehittää itseään ja vapaus tehdä yhteistyötä. Sellainen on liberalismin puuhamaa.

PS. Lopuksi viesti länsimaista liberalismia vierastavalle ja punaviherkollektivismiin taipuvaiselle nuorelle naiselle. Tunnen monia kaltaisiasi ja tiedän, ettet ole Skeptikon lukijakuntaa; silti sinua isällisesti lähestyn.

Ensinnäkin maailmasi on mahdollisuuksia täynnä. Elät aikana, jolloin voit valita, oletko uraohjus pankissa, hempeä kotiäiti tai porttoperformanssi OnlyFansissa. Toiseksi muistutan, mistä tämä vapaus tuli. Se tuli kapitalismista, liberalismista ja demokratiasta.

Elämänohjeita en anna. Uskon sinun ymmärtävän, että tissit ja kohtu eivät määrittele sinua. Sen tekevät älykkyytesi ja käden- ja sydämentaitosi.

Liberaali demokratia vapautti ne käyttöösi, niistä kannattaa pitää hyvää huolta. Kukaan ei lopulta ole kiinnostunut, oletko uhri vai etuoikeutettu – ja sama pätee kaikkiin vähemmistöihin. Sinä olet älystäsi ja osaamisestasi vastuussa, ja sinä haluat olla niistä vastuussa. Muutoin et ole vapaa, etkä sallisi vapautta muillekaan. Kurja kohtalo kaikille.

ALAVIITTEET

[1] Liberalismin määritelmä on sekava ja moniselitteinen. Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa arvo- ja/tai sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta (verrattuna maan oikeistokonservatiiveihin ja talousliberaaleihin/libertaareihin). Käsitteellinen sekamelska on johtanut siihen, että liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. (Teoksessa Jussi K. Niemelä avaa ansiokkaasti liberalismin ja populismin määritelmiä.)

[2] ”Tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen” -käytäntö ilmenee myös siinä, miten Yhdysvalloissa moni nainen loi itselleen uran kotiäitiyden edistämisestä.

[3] Yleensä lait on muotoiltu kielloiksi – älä lyö muita, älä vie heidän tavaroitaan, älä riko sopimuksia. Nämä opitaan jo päiväkodissa. Lakien perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole kieltäminen vaan sen turvaaminen, mitä ihmisillä on oikeus tehdä. Tekeminen on se, mikä saa yhteisöt kukoistamaan, ei kieltoihin keskittyminen.

[4] Yhdysvalloissa mustaihoisia suosittiin pitkään yliopistojen pääsykokeissa akateemisesti ansiokkaampien aasialaistaustaisten kustannuksella. Identiteetti siis meni epäliberaalisti meriittien edelle. Tällaista meritokratian (ja usein sananvapauden) kustannuksella tapahtuvaa vähemmistöidentiteettien suojelua klassinen liberaali vastustaa – etenkin kun se näyttää kääntyvän suosituimmuusaseman saaneita vastaan.

Kirjassa professori Jukka Savolainen kirjoittaa: ”kun vähemmistöryhmiin kuuluvia opiskelijoita otetaan sisään korkeatasoisiin koulutusohjelmiin vailla riittäviä akateemisia valmiuksia, heillä on keskimäärin suurempi riski vaihtaa pääainetta, keskeyttää opintonsa tai valmistua hitaammin.” Suosituimmuusasema johti monien kohdalla myös epäilyihin siitä, että he olivat tulleet valituiksi virkaan tai opintoihin rotukiintiön eikä omien ansioiden perusteella.
Päätelmä on ilmeinen: jos vähemmistöidentiteetti kaipaa suojelua, sitä ei tule tehdä suosituimmuusasemilla tai muulla tavoin syrjimällä, vaan ”värisokeasti” esimerkiksi riittävän yhdenmukaisen peruskoulutuksen ja terveydenhuollon avulla. (Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin hallinto poukkoilee ja tekee nepotistisia sisäpiirisopimuksia, mutta meritokratian ajamisessa hallinto on joissakin suhteissa onnistunut.)

[5] Identiteettipolitiikka synnytti uhriasemasta kilpailevia ryhmittymiä. Ne kävivät kilpailua siitä, ketä sorrettiin tai oli historiassa sorrettu eniten. Syrjimisen/sorron kriteereistä ei kuitenkaan ollut yksimielisyyttä. Syrjintänä pidettiin jopa sitä, että väestöryhmien välillä on tulo- ja/tai varallisuuseroja.

[6] Filosofi John Rawls kirjoittaa The Law of Peoples -kirjassaan: ”Mikäli jokaisen yhteiskunnan pitää olla liberaali, poliittinen liberalismi ei enää kykene ylläpitämään riittävää suvaitsevaisuutta muunlaisia hyväksyttävissä olevia yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan (mikäli sellaisia hyväksyttäviä järjestelmiä on, kuten oletan, että on).” Tämä sulkeissa oleva Rawlsin lisäys on olennainen: millaiset epäliberaalit yhteiskunnat ovat hyväksyttäviä? Millaisia epäliberaaleja yhteiskuntia tulee sietää tai kunnioittaa?

[7] Liberalismi tavallaan sekä vastustaa että edesauttaa arvo-/valtatyhjiön syntymistä. Liberalismi ei halua tyhjiön synnyttämää vahvimman oikeutta, mutta samaan aikaan aate haluaa yksilölle täyden vapauden identiteettiinsä, mikä taas voi johtaa arvo-/valtatyhjiöön. Ehkä merkittävin ero identiteetti-intoilun kanssa on, että liberalismissa yksilön halujen oletetaan/toivotaan muodostuvan enemmän argumenttien – mieluiten johdonmukaisten argumenttien – pohjalta. Olipa ero merkittävä tai ei, muiden (ja itsen) leimaamista jonkin ismin kannattajaksi on syytä vierastaa; ismit kääntyvät niin helposti uskonnon kaltaiseksi dogmaattisuudeksi ja ulkoryhmäläisten depersonalisoinniksi. (Poikkeuksena toimivat rationalismi ja skeptisismi – tai ainakin ne ovat harvoja ismejä, joilla leimaamista en pistäisi pahakseni: ”Aina se on penäämässä niitä todisteitaan, epäilee itseäänkin, ihme kiihkoilija!”)

[8] Ari Helo kirjoittaa hyväntekeväisyydestä ja vähäosaisten asemasta: ”Suomalaiset ovat mielipidemittausten mukaan yksi maailman kitsaimpia kansankuntia, kun on kyse valmiudesta hyväntekeväisyyteen (sijalla 91). Varsinaisesti saatavilla olevan avun suhteen (´social support´) Suomi on kuitenkin maailman huippua (sija 2). Esimerkiksi yhdysvaltalaiset ovat hyväntekijöinä paljon avokätisempiä (sija 20), mutta reaalisen avun saamisen suhteen maa on länsimaiden hännänhuippua (sija 35).”

Skandaali yliopistolla – tapaus Jason Arday

2026-09-24T10:55:28.222+03:00

Oheinen raporttini ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä (yhden lauseen lyhyempänä).

* * *

Professori Jason Arday löytyi kotoaan kuolleena elokuun 14. päivänä, luultavimmin itsemurhan tehneenä. Lontoon poliisin mukaan tapaus oli yllättävä muttei epäilyttävä. Erikoisen jutusta tekee se, että vain kolme vuotta aiemmin Ardayta oli juhlittu Cambridgen yliopiston nuorimpana mustaihoisena professorina. Mitä tapahtui?

Ardayn alamäki alkoi oikeaksi osoittautuneista plagiointisyytöksistä. Helsingin Sanomat otsikoi: ”Cambridgen huippuyliopisto retkahti sepittelevään professoriin” (8.8.26).

Ardayn piti olla vähemmistöjen tuhkimotarina: siirtolaistaustainen ja lukihäiriöinen autisti todistamassa yliopiston edistyksellisyyttä ja monimuotoisuutta. Täydellinen maskotti siis.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Arday oli kuitenkin väärässä paikassa. Väitöstyöhönsä ja tutkimusartikkeleihinsa hän oli kopioinut kymmeniä pitkiä pätkiä muilta tutkijoilta. Tämän lisäksi Arday oli sepittänyt valheellisia tarinoita elämästään, muun muassa kuukauden aikana juoksemistaan kymmenistä maratoneista sekä ansioistaan hyväntekijänä. Törkeimpiä olivat mielikuvitukselliset väitteet hänen kohtaamistaan rasistisista hyökkäyksistä. Lehdistö – myös vasemmistolehdistö – toi sepustukset lopulta esille.

Cambridgen yliopisto tuki Ardayta pitkään ja halusi uskoa hänen tarinoitaan. Moni esimerkiksi väitti, että Arday oli joutunut rasistissävytteisen herjauskampanjan kohteeksi. Jokunen brittipoliitikkokin esitti syytöksen. Kasvatustieteellisen tiedekunnan johtaja Hilary Cremin jopa kuvasi Ardayta arvostetuksi koulutussosiologiksi sekä rotu- ja tasa-arvoasiain pätevimmäksi asiantuntijaksi, jonka työ tasoittaa tietä muille vähemmistöön kuuluville. Cremin olisi yhtä hyvin voinut sanoa, että ”siinäpä meillä on söpö neekeri”.

Ardayn kuoleman ja Cambridgen sokeuden – vaan ei värisokeuden – lisäksi tapauksessa on muutakin surullista. Arday esimerkiksi usutti poliisin Times Higher Education -lehden toimittajan kimppuun, kun tämä oli tiedustellut Ardaylta plagiointisyytöksistä. Kyseinen toimittaja kertoo poliisin todenneen hänelle, että ”on tärkeää, ettet enää ota yhteyttä Ardayhin, koska se vahingoittaa hänen henkistä terveyttään”. Myöhemmin poliisijohto myönsi, ettei olisi saanut puuttua toimittajan työhön. Poliisin tutkinta oli kestänyt neljä kuukautta.

Muutama vasemmistoaktivisti myös käytti Ardayn kuolemaa perusteluna lehdistön toiminnan rajoittamiseksi. Väite kuului, että Arday olisi yhä hengissä, jos lehdet eivät olisi kirjoittaneet hänen toiminnastaan. Joidenkin mielestä lehdistö oli vastuussa Ardayn kuolemasta.

Vasemmistoaktivistit olivat siis unohtavinaan, että lehdistönvapautta tarvitaan nimenomaan vilpin, väärinkäytösten ja kaltoinkohtelun paljastamiseen. Jos hallinto ryhtyy sitä suitsimaan, vähemmistöt ovat ensimmäisiä kärsijöitä.

Lehdistön sijasta perustellumpaa olisi ollut syyttää Ardayn työnantajaa, Cambridgen yliopistoa. Jos se ei olisi arvovallallaan asettunut kyseenalaisen työhönottonsa taakse, lehdistö tuskin olisi samassa määrin kiinnostunut koko jutusta. Niin tai näin, traagisella kuolemantapauksella on sopimatonta pyrkiä vaientamaan professoreiden ja muiden valtaapitävien kritisoimista.

Mikä tähän Cambridgen yliopistolle koituneeseen jättimäiseen mainehaittaan sitten johti? Ison-Britannian poliisin mainehan oli jo romahtanut aiempien sananvapautta ylenkatsovien toimintatapojen vuoksi.

Vuonna 2023 Cambridgen yliopiston sisäisessä raportissa todettiin, että edellisen kolmen ylennyskierroksen aikana yksikään yli 200:sta professuurin hakijasta ei ollut mustaihoinen. Mustaihoisia professoreja oli ja edelleen on opinahjossa alle puoli prosenttia.[1] Cambridge siis kaipasi kipeästi jotakin, jolla kohentaa mainettaan elitistisenä valkoisten kouluna. Ja Arday oli sopiva ja kaivattu symboli; niin sopiva ja niin kaivattu, että hänen taustojaan ja ansioluetteloaan ei ilmeisesti haluttu tai uskallettu tarkistaa kunnolla.

Yliopisto ei siis kohdellut häntä aikuisena ihmisenä ja tutkijana vaan pelinappulana. Se, että Ardayn kollegat yksityisesti harmittelivat Ardayn pätevyyden puutetta, on raskauttavaa kaikille asianosaisille.

Toisaalta ottaen huomioon yliopistoissa paikoin rehottavan humpuukin ja tietyn yliopistoväen halun poseerata muita moraalisempina, ei sittenkään ole kummallista, että korkeisiin asemiin pääsee ihmisiä – jopa sarjavalehtelijoita – joiden tutkimukset eivät likimainkaan täytä tieteen standardeja.

Ardayn tapaus osoittaa hänen oppialaansa eli koulutussosiologiaa vaivaavan onttouden. Tapaus osoittaa myös, miten tärkeää ulkopuolisten tekemä vertaisarviointi on. Ja lopuksi se osoittaa korkeimpiakin opinahjoja vaivaavan konformismin ja epäkriittisyyden.

Kysymys kuuluu enää, miksi ne, jotka puolustivat Ardayn akateemisia ansioita, istuvat edelleen viroissaan. Voin hyväksyä suojatyöpaikat ja näytösvirat monenlaisille lusmuille, mutta akateemista tutkimus- ja opetustyötä tekeviltä odotan enemmän.

Pahinta sopassa on se, että mainehaittaa ei tullut ainoastaan Cambridgelle. Nyt epäilyksenalaisiksi joutuivat myös yliopistoilla toimivat pätevät vähemmistöjen edustajat, eli juuri ne, joiden asemaa ja lukumäärää Ardayn toivottiin nostavan. Lyhyellä aikavälillä tiede, meritokratia ja vähemmistöt kärsivät tappion – ja Oxford sai murskavoiton.

ALAVIITE

[1] Vuosina 2024-25 Ison-Britannian yliopistoissa oli akateemisia työntekijöitä noin 250 000. Näistä 26 prosenttia raportoitiin kuuluvan johonkin etniseen vähemmistöön. Professoreista etniseen vähemmistöön kuului 14 prosenttia. (Samana vuonna 16 prosenttia koko väestöstä identifioitui vähemmistöön.)

KIRJALLISUUTTA

The Spectator, 29 August: Revenge of the Blob.
The Economist, 22 August: The rise and fall of a diversity hire.
The Spectator, 15 August: Alma madder.
The Spectator, 8 August: The fabulist.
The Guardian, 1 August: Playbooks, plagiarism and a pig’s head.

Vanhoja raapustuksiani

Akateeminen maanpetos, osa 4

2026-05-07T14:06:00.001+03:00

Älä pelkää haastaa huonoja ideoita. Älä oleta, että muut tekevät sen puolestasi. Älä kyyristele uratoiveittesi takia.

Gad Saad

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä neljäs osa esittelee yksittäisiä ajatuksia luvuista 3–6. Alun jälkeen kirjasta alkoi löytyä toistoa ja epätasaisuutta. Ansiokas tieteen puolustaminen on silti näissäkin luvuissa pääosassa. (Kirjoitussarjan aiemmat osat ovat täällä: 1, 2 ja 3.)

Luvun kolme kirjoittaja Niall Ferguson on tunnettu muun muassa teoksistaan Rahan nousu ja Sivilisaatio (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita) sekä somalialaissyntyisestä puolisostaan Ayaan Hirsi Alista. Tekstissään Ferguson ihmettelee, miten akateeminen maailma – ulkopuolisia rahoittajia myöten – alkoi sietää yliopistojen ja tieteen/tutkimuksen politisoitumista. Yhtenä esimerkkinä hänellä on kampuksilla ilmennyt antisemitismi lokakuun 2023 Hamasin iskujen jälkeen.

Ferguson puolustaa tieteen autonomiaa poliittisia muoteja ja poliittista painostusta vastaan. Hän esimerkiksi muistuttaa, että lääkärit ja juristit olivat yliedustettuina natsipuolueessa. Näin Ferguson:

Holokausti on edelleen poikkeuksellinen rikos. Se eroaa muusta vähemmistöihin kohdistuvasta järjestäytyneestä ja tappavasta väkivallasta juuri siksi, että sitä ajoi kansallisvaltio, jolla oli maailman hienoimmat yliopistot. Siksi Yhdysvaltain yliopistot eivät voi pitää antisemitismiä vain jonkinlaisena vihanilmauksena, joka ei eroa vaikkapa islamfobiasta – neologismi, jota ei pitäisi samassa yhteydessä edes mainita.

Fergusonin mukaan totalitarismia on kahta makua, vaikka sen ainesosat ovatkin samat.

* * *

Luvussa neljä Gad Saad, jolta juuri ilmestyi teos Suicidal Empathy, toistaa Parasitic Mind (2020) -kirjansa sanomaa: yliopistot voivat tartuttaa opiskelijoihin epärationaalisuutta ruokkivia ”mielen viruksia”. Hän luettelee muun muassa seuraavat: uhriaseman liioitteleminen, radikaali feminismi, biofobia (eli haluttomuus selittää ihmisen käyttäytymistä biologialla/evoluutiolla) ja rodullisiin tai sukupuolisiin identiteetteihin keskittyvä ja meritokratian hylkäävä diversiteettikultti. (Viimeksi mainitusta on huomattava, että monimuotoisuudella ei koskaan tarkoiteta mielipiteiden monimuotoisuutta vaan ainoastaan rotua, sukupuolta, seksuaalisuutta tms.)

Professori Saad jatkaa:

Kieltäydyn opettamasta gender-ideologian ”periaatteita”, jotka kiistävät sen todellisuuden, että ihminen on sukupuolisesti kaksijakoinen ja suvullisesti lisääntyvä laji, jolla on kahta fenotyyppiä: naaras ja koiras. Kieltäydyn opettamasta, että tieteellinen menetelmä on vain yksi tapa tietää muiden tapojen joukossa. Kieltäydyn opettamasta, että biologia on huomioitava kaikilla muilla lajeilla paitsi sillä yhdellä, jota kutsumme Homo sapiensiksi. Kieltäydyn olemasta yksikäsitteinen ”liittolainen” ihonväriin, etnisyyteen tai sukupuoliseen suuntautumiseen nojautuville opiskelijaryhmille. Opastan kaikkia opiskelijoita, jotka haluavat oppia, riippumatta heidän epäolennaisista identiteettileimoistaan.

(Kirjoissaan Saad harrastaa omakehua, aivan kuten kollegansa Nassim Nicholas Taleb, mutta lyhyeen artikkeliin sitä ei juuri mahdu.)

* * *

Luvussa viisi Anna Krylov ja Jay Tanzman muistuttavat, että vaikka tieteellisistä artikkeleista väitetään joskus koituvan vähemmistöille haittaa, näitä haittoja ei ole osoitettu. Tutkimuksesta koituvat haitat on siis vain oletettu, ja silti haittoihin vedoten on pyritty estämään tutkimustulosten julkituloa. Vastaavasti Krylov ja Tanzman muistuttavat, että sensuroinnista koituvia hyötyjä ei ole osoitettu.

* * *

Luvussa kuusi John Armstrong lainaa tiedelehti Naturen pöyristyttävää lausuntoa, jossa lehti (ilman todisteita) väittää olevansa vastuussa valkoihoisen tutkimuksen ja oppineisuuden suosimisesta. Nature jatkaa:

Tieteelliset pyrkimykset ovat olleet – ja yhä ovat – osallisia systeemisessä rasismissa, ja niiden täytyy voimakkaammin pyrkiä korjaamaan nämä epäoikeudenmukaisuudet ja voimistamaan marginalisoituja ääniä.

Armstrongin artikkelin otsikko kysyy: ”Miten dekolonisoida matematiikka?” Tieteenystävä on epäuskoinen. Ei kai kukaan vakavissaan ehdota matematiikan dekolonisointia. Eiväthän matematiikan tulokset tai menetelmät ota kantaa siirtomaavalloituksiin, eivät puolesta eivätkä vastaan.

Matematiikan dekolonisaatiota ajavia ”tutkimuksia” kuitenkin löytyy. Armstrong käy niitä systemaattisesti läpi. Tausta-ajatuksena kyseisissä artikkeleissa on Armstrongin mukaan käsitys, että vallanpitäjä määrää sen, mitä tieto on. Oikeaa tietoa ei siis tuottaisikaan taho, jolla on osuvimmat perustelut ja joka käyttää pätevimpiä menetelmiä vaan taho, jolla on valtaa.

Erään Armstrongin lainaamaan ”tutkimuksen” mukaan siirtomaavalloitukset olivat symbioosissa modernin tieteen, erityisesti matematiikan kanssa. Tekstin otsikko kuuluu: ”Länsimainen matematiikka – Kulttuuri-imperialismin salainen ase”. Artikkelin mukaan matematiikka edistää lännen kulttuurista hegemoniaa.

Armstrongin siteeraamat dekolonisaatioartikkelit voidaan falsifioida jo sillä faktalla, että matematiikkaa ei keksitty Euroopassa. Numerojärjestelmämmekin on peruja muinaisesta Intiasta ja Persiasta. Lisäksi samat matemaattiset tulokset ja lainalaisuudet on löydetty itsenäisesti monissa eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Mayat esimerkiksi keksivät nollan käsitteen kauan ennen kuin Kolumbus purjehti Amerikkaan. Ja intialainen matemaatikko keksi seuraavan kaavan piille π/4=1/1-1/3+1/5-1/7+1/9-1/11… satoja vuosia ennen kuin kaava keksittiin Euroopassa.

Matematiikkaa on siis harrastettu ja käytetty kaikenlaisissa yhteiskunnissa sivilisaation alkuajoista asti. Matematiikka ei ole imperialismia tai kapitalismia, eikä se edistä länsimaalaista maailmankuvaa. Vastaavasti matematiikan ”dekolonisointi” ei ole osa moraalisesti välttämätöntä vastarintaliikettä tai kansannousua sortajaa vastaan, kuten jotkut ovat esittäneet. Sen sijaan matematiikan ”dekolonisointi” on koomista ja paikoin uskonnon kaltaista fundamentalismia ja tieteen objektiivisuuspyrkimyksistä luopumista.

Se, että monilla matematiikan teoreemoilla ja tekniikoilla on ranskalaisten ja saksalaisten miesten nimiä 1800-luvulta, ei asiaa muuta. Armstrong toteaa, että natseissakin oli päteviä matemaatikoita, mutta että heitä oli myös natsien vainoamissa juutalaisissa. Lopussa Armstrong esittää ajatuksen dekolonisaation mielekkyydestä yleisemminkin:

Jos matematiikan dekolonisointi on absurdia, ehkäpä sitä on tieteen, taiteen tai historiankin dekolonisointi.

Akateeminen maanpetos, osa 3

2026-04-14T22:42:00.001+03:00

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä kolmas osa tarkastelee Alan Sokalin kirjoittamaa lukua How ideology threatens to corrupt science eli Miten ideologia uhkaa turmella tieteen. (Sokal tuli tunnetuksi julkaistuaan postmodernismia parodioivan artikkelin, ks. juttusarjan ykkösosa. Kakkososassa tarkasteltiin Richard Dawkinsin lukua.)

Tieteellisiin julkaisuihin tarkoitettuja käsikirjoituksia tulee arvioida lähinnä seuraavilla perusteilla:

Kuinka päteviä tutkimuksessa käytetyt menetelmät ovat?
Kuinka täsmällisiä käytetyt käsitteet ovat?
Kuinka perusteellista aiheen tarkastelu on?
Kuinka tarkkoja tehdyt havainnot ovat?
Kuinka tärkeitä löydökset ovat tieteen edistämisen ja tiedontuottamisen kannalta?

Mitä ankarammin lehden toimitus näitä kysymyksiä tarkastelee, sitä tieteellisemmästä julkaisusta on kyse. Arvoarvostelmat saattavat vaikuttaa viimeisen kysymyksen kohdalla – käsikirjoitusten arvioijilla on omat mielipiteensä siitä, mitä on tärkeää ja soveliasta tutkia – mutta arvokysymysten ei silti tule olla artikkelin julkaisemisen esteenä. Tutkimuksellisten ja tieteellisten ansioiden tulee olla ratkaisevia; ei sen, kuinka mieluisia/epämieluisia löydökset jonkun mielestä ovat.

Sokal käsittelee edellä lueteltujen kriteerien valossa tiedelehti Naturen vuonna 2023 julkaisemaa eettistä ohjeistusta. Sen mukaan lehden toimituskunnalla on oikeus estää tarjottujen käsikirjoitusten julkaiseminen tai poistaa jo julkaistu artikkeli, mikäli käsikirjoituksen/artikkelin "sisältö heikentää tai sisällön voidaan aiheellisesti kokea heikentävän yksilön tai ryhmien oikeuksia tai arvokkuutta…".

Naturen ohjeistuksessa ei siis ole kyse ihmisten tai materian suojelemisesta (esim. uuden räjähdysaineen valmistusprosessin julkaiseminen) tai koehenkilöiden hyvinvoinnin turvaamisesta (sitä on tehty jo vuosikymmeniä). Kyse on siitä, voiko joku yksilö tai jokin ryhmä kokea jotkin artikkelissa esitetyt väitteet arvokkuutta haittaaviksi (eikä virheellisiksi).

Naturen ohjeistus alkaa pahaenteisen epämääräisesti: ”Vaikka akateeminen vapaus on perustavaa laatua, sillä on rajansa.” Lehti jatkaa: ”Tutkimus voi tahattomasti leimata [stigmatize] yksilöitä tai ihmisryhmiä. Se voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableistista [1] tai homofoobista. Tutkimus saattaa tarjota oikeutuksen joidenkin ryhmien ihmisoikeuksien heikentämiseen…”

Käydään ohjeistus Sokalin tapaan kohta kohdalta läpi. Mitä tarkoittaa, että tutkimus leimaa yksilöä tai ryhmiä? Tai mitä tarkoittaa tahaton leimaaminen? Tarkastellaan havaintoa, että ylipaino altistaa syöpätaudeille. Joidenkin mielestä näinkin neutraali löydös leimaa ylipainoisia. Mutta tällä ei tietenkään tule olla vaikutusta tutkimukseen tai sen julkaisemiseen. Se, että joku ei pidä viestistä sen mahdollisuuden leimaavuuden vuoksi, ei ole pätevä peruste pimittää tutkimushavaintoja – etenkin kun havainnot usein ovat hyödyllisiä. Ylipainon ja syövän tapauksessa ihmiset voisivat löydöksen avulla halutessaan suojata terveyttään. Tiedon pimittäminen olisi väärin nimenomaan ylipainoisia kohtaan. Sokalin mukaan leimaamissyytös on viestintuojan ampumista.

Naturen toimituskunta on kuitenkin antanut itselleen luvan päättää – omien sattumanvaraisten mieltymystensä mukaan –, millainen tutkimus on leimaavaa ja siksi julkaisukelvotonta. He toisin sanoen saattavat tyrehdyttää tosiasiaväitteitä vain siksi, että he kokevat jonkun tulevan leimatuksi. Tieteeseen moinen aktivismi ja subjektiivisuus eivät kuulu.

Entä mitä tarkoittaa Naturen väite, että tutkimus voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableististista tai homofoobista? Sokal toteaa, että perinteisten kriteerien perusteella on jo mahdollista arvioida, löytyykö tutkimuksesta tai tutkimusartikkelista syrjintää. Ja siinä määrin kuin tutkimus/artikkeli suosii syrjintää (perustuen esim. rotuun tai sukupuoleen), kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta/artikkelista. Jonkin ihmisryhmän syrjimisen – tai syrjimättömyyden – ajaminen ei siis ole tiedettä vaan politiikkaa. Nature tai mikään muukaan tieteellinen julkaisu ei tässä kohdin tarvitse uutta ja epämääräistä ohjeistusta.

Joku saattaa väittää vastaan, että rasismi tai seksismi motivoivat joitakin tutkijoita ja tutkimusaiheita. Näin voi olla, mutta se on eri asia kuin saatujen tutkimustulosten tai -raporttien syrjivyys. Tutkimuksen taustamotiivi – vaikka se olisi rasistinen/seksistinen – ei siis tee tutkimushavainnoista virheellisiä tai rasistisia/seksistisiä. Ylipäätään tutkijan taustamotiivien olettaminen on epätieteellistä ajatuspoliisitouhua (ks. esimerkki täältä). Yleensä sellainen johtuu pahantahtoisuudesta ja/tai asia-argumenttien puutteesta.

Sokalin esimerkki on havainto, että ihmiskoirailla on monessa kognitiivisessa piirteessä enemmän vaihtelua kuin naarailla. Miehiä on toisin sanoen enemmän kognitiivisen kyvykkyyden molemmissa ääripäissä (vaikka sukupuolten keskiarvo olisikin sama). ”Paljon lupauksia, paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu. On siis mahdollista, että vaikka yhteiskunta olisi täysin vailla syrjintää ja ennakkoluuloja, miehiä olisi silti tieteen huipulla naisia enemmän. Pitäisikö tieto miessukupuolen suuremmasta vaihtelusta siis tukahduttaa? Ei tietenkään. Mikäli tällaisia faktoja sensuroitaisiin, se haittaisi kykyämme selvittää, missä määrin syrjintää milläkin alalla esiintyy.

Entä Naturen väite, että tutkimus voi oikeuttaa syrjintää tai ihmisoikeuksien heikentämistä? Pohditaan edellä mainittua havaintoa, että miehillä on enemmän variaatiota kognitiivisissa, vaikkapa matemaattisissa kyvyissä. Oikeuttaisiko havainto naismatemaatikoiden syrjimisen? Jälleen kerran, ei tietenkään. Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulee olla.

Tutkimushavainnot eivät oikeuta syrjivää sen enempää kuin syrjimätöntäkään kohtelua. Tieteeseen kuuluu jo määritelmällisesti, että yksilön akateemista suoriutumista arvioidaan riippumatta siitä, millaisia sukupuolten tai rotujen ominaisuudet tilastollisesti ovat. Ryhmiä koskevat hajontatilastot ovat siis yhdentekeviä silloin, kun arvioidaan yksittäisen tutkijan ansioita. (Joku toki saattaa perustella naisten syrjintää sillä, että miehiä on enemmän älyllisten kykyjen "loppupäässä". Kyse on kuitenkin tekosyystä; havainto itsessään ei tee syrjinnästä oikeutettua.)

Naturen toimituskunnasta ainakin osa luultavasti on tietoinen edellä kuvatuista periaatteista. Nature näyttääkin lähinnä pelkäävän sitä, että jokin ei-akateeminen taho yrittäisi käyttää tutkimustuloksia syrjinnän oikeuttamiseen. Tällaiselle pelolle antautuminen on takaperoista; totuudenmukaisia ajatuksia ei tietenkään tule tukahduttaa siksi, että joku saattaa niitä väärinkäyttää. Sen sijaan kritiikin pitää kohdistua väärinkäytöksiin, ei itse tutkimukseen tai tutkimustuloksiin. Tiedelehden toimituskunnalle tämän luulisi olevan päivänselvää.

Naturen ohjeistusta voidaan tulkita jopa niin, että käsikirjoitus saatetaan hylätä, jos kuka tahansa kokee tutkimuksen vähentävän kenen tahansa arvokkuutta. Tällainen kriteeri on auttamatta liian laaja ja epämääräinen; se kattaa lähes kaiken sosiaalitieteellisen tutkimuksen: mitä tahansa ihmisryhmää koskeva tutkimus voidaan kokea arvokkuutta loukkaavana.

Sokal mainitsee esimerkkinä tutkimuksen, jossa selvitetään puberteettia estävien lääkkeiden neuropsykologisia vaikutuksia. Joidenkin sukupuoli-identiteettiaktivistien mielestä tällainen tutkimus heikentää trans-ihmisten oikeuksia. Pitäisikö tämän mielipiteen takia siis jättää kyseinen tutkimus julkaisematta? Vielä kerran, ei tietenkään. Mielipide ei ole pätevä peruste estää tutkimuksen julkituloa.

Jos mielipiteelle annettaisiin tällainen valta, se olisi sama kuin jos tieteellinen aikakauslehti kysyisi julkaisuohjeita aborttia vastustavilta järjestöiltä ennen kuin lehti julkaisee abortin hyvinvointivaikutuksia raportoivan tutkimusartikkelin. (Puberteettia estävästä lääkityksestä on myös huomattava, että lääkkeiden haittoja selvittävä tutkimus suojaa nimenomaan sukupuoli-identiteetin ongelmista kärsivien nuorten oikeuksia. Vain tutkimuksen myötä nuoret ja heidän vanhempansa saavat tietoa lääkehoidon haitoista ja hyödyistä.)

Loppuun Sokal toteaa, että vaikka "edistykselliset" piirit olisivat sataprosenttisen oikeassa (tiedollisesti ja/tai moraalisesti) kaikissa näkemyksissään ja linjauksissaan, ja vaikka heillä ei olisi mitään opittavaa kriitikoiltaan, vastakkaisten näkemysten sensurointi silti haittaisi heidän omaa asiaansa. Ilman vastapuolen näkemyksiä ihmisillä ei nimittäin olisi yhtä perusteltuja syitä omaksua näitä "edistyksellisiä" ajatuksia. Ihmiset joutuisivat luottamaan pelkkiin julkilausumiin vailla kunnollisia perusteluita.

PS. Naturen linjaukset ovat kolme vuotta vanhoja. Onko lehti sittemmin järkevöittänyt linjauksiaan? En tiedä, enkä ole kiinnostunut ottamaan selvää. Sen verran harmillinen tämä akateeminen maanpetos on.

ALAVIITE

[1] Ableismi määritellään yleensä vammaisten ihmisten syrjimiseksi ja alempiarvoisena pitämiseksi. Joissakin määritelmissä ableismina pidetään myös vammattomuuden, toimintakyvyn ja terveyden ihailua. Näin laveassa määritelmässä olemme kaikki ableisteja; tietysti ihmiset ovat mieluummin terveitä ja toimintakykyisiä kuin sairaalloisia tai liikuntaesteisiä. Ja terveyttä he toivovat myös lapsilleen ja ystävilleen. Sellaisessa halussa/toiveessa ei ole mitään sellaista, joka ansaitsee oman kankean vierassanansa.

Akateeminen maanpetos, osa 2

2026-03-16T13:04:00.003+02:00

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Toisessa osassa tarkastellaan Richard Dawkinsin esseetä Scientific truth stands above human feelings and politics. Jo nimen perusteella voi arvella, että esseessä käsitellään trans-sukupuolisuuden kaltaisia tunteita herättäviä identiteettipoliittisia aiheita. (Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.)

Jos ihminen joskus pääsisi keskustelemaan Maan ulkopuolelta tulleiden olentojen kanssa, mistä he puhuisivat? ”Tietenkin tieteestä”, vastaa Dawkins. Hän perustelee väitettään seuraavasti:

Meidän muut kiinnostuksenkohteemme olisivat liian vieraita tai liian nurkkakuntaisia herättääkseen olentojen kiinnostuksen. Ja toisin päin. Olennot kunnioittaisivat newtoniaan ja einsteiniaan, planckiaan ja heisenbergiään. Heilläkin olisi Pythagoraan lause. Hekin olisivat laskeneet (omine symboleineen tietysti) piin ja muut matematiikan ja fysiikan vakiot. Niilläkin olisi atomiteoria, ja nekin tunnistaisivat saman luettelon alkuaineita kuin me. Alkuaineet olisi myös jaoteltu vastaaviin ryhmiin kuin meidän jaksollisessa järjestelmässämme. Ei ole yhtä ilmeistä, mutta olen valmis lyömään vetoa, että nekin kunnioittaisivat darwiniaan – kuten olen muualla perustellut, jonkinlainen versio evoluutiosta luonnonvalinnan kautta on ainoa tapa, jolla älykkyyttä voi universumiin syntyä.

Dawkins lisää, että keskustelu vierailijoiden kanssa ei ainakaan käsittelisi sellaisia joissakin länsimaisissa piireissä muodikkaita hokemia kuten ”kulttuurinen omiminen”, ”systeeminen rasismi” tai yliopistokurssien ”dekolonisaatio”. Ja ajatus, että vierailijat kunnioittaisivat foucaultejaan, derridojaan, judith butlereitaan tai ibram kendejään on Dawksinsille kehno vitsi. (Jos et ole näistä tiedettä politisoivista ja uhriutumista levittävistä sankareista kuullut, sitä parempi sinulle.)

Dawkins muistuttaa, että tiede ei ole yhteen lajiin, yhteen kapeaan hetkeen ja yhteen maailmankolkkaan keskittyvää aikalaishullutusta. Faktat olivat faktoja jo ennen kuin ihminen oli niitä selvittämässä, ja ne ovat faktoja senkin jälkeen, kun lajimme on kuollut sukupuuttoon. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että historian tai yhteiskuntatieteiden tutkimuskohteet eivät ansaitsisi huomiota; pointti on menetelmien pätevyys, ei tutkimuskohteiden vastakkainasettelu.)

Seuraavaksi Dawkins esittelee kaksoissokkomenetelmän. Klassisessa esimerkissä uutta lääkettä testaava tutkija ja lääkettä saava koehenkilö eivät kumpikaan tiedä, onko annettu pilleri tai pistos oikea lääke vai lumelääke. Näin pystytään sulkemaan pois psykosomaattisia vaikutuksia. Lääkettä saavan koehenkilön terveydentila saattaa muuttua siksi, että hän uskoo lääkkeen vaikuttavan. Eli silloin, kun kaksoissokko on mahdollista, sillä voidaan sulkea pois yksilön omakohtaisia odotuksia ja tuntemuksia.

Kaksoissokkoa on käytetty jopa polvikirurgiassa. ”Lumelääkkeenä” kirurgi teki nukutetuille potilaille samat pintaviillot kuin itse operaatiossa, ja hoidon onnistumista selvittänyt tutkija ja polvivaurioista kärsivä potilas eivät kumpikaan tienneet, oliko kyse leikkauksesta vai lumeleikkauksesta. Kaksoissokko on tarpeen, koska yksilön käsitykset eivät muuta ympäröivää todellisuutta, mutta ne voivat vaikuttaa yksilön paranemiseen – tai ainakin paranemista koskeviin tuntemuksiin. (Tästä ”tiedollisen saastumisen” mahdollisuudesta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa intersektionaalisuuden ja "totuudenjälkeisen" yhteydessä.)

Dawkins esittelee myös Trofim Lysenkon tapauksen. Lysenko pyrki lisäämään viljan tuotantoa Neuvostoliitossa. Epäonnekseen – ja miljoonien nälkään nääntyneiden epäonneksi – hän nojasi virheelliseen teoriaan hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Käytännössä Lysenko hylkäsi perinnöllisyystieteen löydökset, ja valta-asemaan päästyään hän tuhosi kritiikkiä esittäneiden oikeiden tiedemiesten uria.

Tutkimustulosten hylkäämistä poliittisin perustein tapahtuu yhä, mutta samanlaista inhimillistä katastrofia se tuskin enää saa aikaan. Lysenkon tapaus on silti syytä pitää mielessä: tiede edistyy vain avoimesti keskustelemalla, ei kriitikoita vaientamalla. Jos perustelusi eivät vakuuta, tee niistä parempia.

Dawkinsin seuraava aihe on sukupuoli ja trans-sukupuolisuus. Niihin liittyvät kysymykset eivät enää herätä yhtä kiivasta julkista keskustelua kuin vielä muutama vuosi sitten. Tietyt perusasiat on kuitenkin syytä kerrata. Biologinen sukupuolimääritelmä on selkeä: naaras tuottaa isommat sukusolut, koiras pienemmät.

Dawkins esitteli biologisen sukupuolimääritelmän perusteet jo Geenin itsekkyys -klassikossaan vuonna 1976 (suom. 1993, Kimmo Pietiläinen). Määritelmä on yksinkertainen ja yleispätevä. Se kattaa kaikki nisäkkäät, linnut, matelijat ja kalat. (Joillakin kalalajeilla yksilöt voivat kasvaessaan vaihtaa maidin tuottajasta mädin tuottajaksi tai toisinpäin; ne siis aidosti vaihtavat sukupuolta.)

Jotkut trans-aktivistit esittävät, että yksilöt, jotka eivät tuota sukusoluja (vaikkapa ihmisnaaras menopaussin jälkeen), tekevät biologian määritelmästä vähemmän universaalin. Tämä ei pidä paikkaansa. Ratkaisevaa on se, kumpia soluja yksilön fysiologia/anatomia on rakentunut tuottamaan. Ne, joiden elimistö ei ole rakentunut tuottamaan kumpiakaan, eivät ole interseksuaaleja tai ei-kaksijakoisia (non-binary), vaan he ovat sukupuolettomia. Ja jos olisi ihmisiä, jotka tuottavat molempia soluja (sitä ei yksilönkehityksellisistä syistä tapahdu), he olisivat sekä naaraita että koiraita.

Biologinen määritelmä on siis universaali ja yksiselitteinen. Kiistoja herättääkin vain niin kutsuttu sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti. Dawkins on varsin ymmärtäväinen niin kutsutusta sukupuolidysforiasta kärsiviä kohtaan: ”Tuntemus, että olen väärän sukupuolen kehossa, näyttää olevan todellinen psykologinen tila. Nämä ’dysfoorikot’ voivat tuntea aitoa ahdistusta.”

Dawkinsin myötätunnolla on kuitenkin rajansa. Hänelle se kulkee riitaa haastavassa iskulauseessa ”transnaiset ovat naisia”. (Näin sanasta sanaan poseerasi esimerkiksi professori ja maantieteilijä Atte Korhola [X-viestipalvelu 12.2.2026].) Dawkins perustelee rajanvetoaan sillä, että kyseinen ilmaus turmelee kieltä ja on tieteellisesti virheellinen. Ja ennen kaikkea, jos hokema otetaan kirjaimellisesti, se loukkaa hänen mukaansa muiden, erityisesti naisten oikeuksia. Näin Dawkins: ”Iskulauseeseen sisältyy loogisesti oikeus osallistua naisten urheilusarjoihin, pääsy naisten pukuhuoneisiin, naisten vankiloihin ja niin edelleen. Tämä ’postmoderni’ kontrafaktualismi on tullut niin voimakkaaksi, että sanomalehdissä puhutaan rutiininomaisesti ja ilman varauksia ’naisen peniksestä’ [her penis].” (Ks. trans-asian holtittomasta ajamisesta täältä.) Perään Dawkins kummastelee, miksi nykyinen ei-kaksijakoinen identifioituminen – ”olen neutri”, ”kuulun kolmanteen sukupuoleen” – koskee lähinnä sukupuolta eikä rodullista identiteettiä. Näin Dawkins:

Modernilla amerikkalaisella kulttuurilla on pakkomielle rodusta ja rodullisesta identiteetistä samaan aikaan, kun sillä on pakkomielle pronomineista ja sukupuolisesta identiteetistä. Mutta siinä missä sukupuoli on selkeästi kaksijakoinen (tai ainakin sinulla on vaikeuksia perustella, että se ei sitä olisi), rotu on ilmiselvästi ei-kaksijakoinen (tai ainakin rotu on paljon lähempänä jatkumollisuutta kuin sukupuoli).

Teen tässä muutamia filosofisluontoisia lisäyksiä Dawkinsin trans-osioon. Hänen käsittelynsä on kiihkoton ja myötätuntoinen, mutta se jää myös hieman kesken. Aloitetaan sukupuoli-identiteetin määritelmästä. Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella. (Määritelmä on silti laajalle levinnyt. Esimerkkinä toimikoon kivuntutkimusyhdistyksen jäsenlehti: ”Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa yksilön omaa sisäistä ymmärrystä sukupuolestaan tai sukupuolettomuudestaan” [1]. Kirjoittajana on yksi suositun Tiedenaiset -Instagram-tilin perustajista.)

Jotta identiteetin määritelmä olisi pätevä, pitäisi ensin kertoa/tietää, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti esimerkiksi eroaa muihin identiteetteihin kuuluvista tuntemuksista? Tai mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset ylipäätään tulevat? Tai mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon? Tai yksilön kasvuympäristöön? Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle.

Syrjinnästä taas on huomioitava seuraava seikka: syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu. Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista. Tämä pätee myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää yksilön ilmoitusta sukupuoli-identiteetistään typeryytenä, huomiohakuisuutena tai vain teoreettisesti ongelmallisena, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti sekä vastustaa syrjintää.

Sukupuoli-identiteetin tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden tarpeellisuuden kyseenalaistaminen ei siis ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten trans-piireissä toisinaan väitetään. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Sukupuoli-identiteetti ei toisin sanoen voi nojata sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseus/mieheys ovat. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä on pyrittävä eroon. Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Dawkins päättää trans-osionsa huomioon, että pyrkimys vaikuttaa politiikkaan transfoobikko-nimityksellä on merkki keskustelun häviämisestä ja asia-argumenttien puutteesta. Se on tieteen periaatteiden hylkäämistä, eräänlainen akateeminen maanpetos sekin.

ALAVIITE
[1] Kemppainen, J. (2024): Kohti tasa-arvoista kivunhoitoa – näkökulmia tieteen ja terveydenhuollon sukupuolivinoumaan. Kipuviesti 2/2024.

PS. Millaisen esseen mieluummin kirjoittaisit? Sellaisen, joka selittää ja perustelee ajatukset niin vastaansanomattoman selkeästi, että riskinä on esseen painuminen unholaan? Asiathan tulivat jo selviksi. Vai kirjoittaisitko mieluummin epätarkkuuksia vilisevän tekstin, joka jää elämään siksi, että sitä on jatkuvasti tulkittava uudelleen? Dawkins saattaa käyttää enemmän sanoja kuin asioiden valaisu edellyttäisi, mutta hän on silti aina pysytellyt ensin mainitulla selkeyden polulla. Tällaisen tiivistelmän laatiminen tuntuu siksi turhalta.

Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, osa 1

2026-03-13T13:20:00.001+02:00

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2026 -lehdessä.

Sitä, mitä ihmiset sanovat tekevänsä ja miksi, ei voida pitää luotettavana selityksenä sille, mitä he todella tekevät ja millaisia intressejä he todella edustavat.
Risto Harisalo

Harisalo, Risto (2025): Klassinen liberalismi – Vastauksena yhteiskunnan ajankohtaisiin haasteisiin. Avara. Helsinki.

Yhdessä asiassa nuoret naiset ovat vanhoja polvia suvaitsemattomampia. He eivät siedä sellaista puhetta ja sellaisia ilmaisuja, joiden he kuvittelevat loukkaavan tiettyjen vähemmistöjen tunteita. Nuoret ja koulutetut naiset ovat myös valmiimpia rajoittamaan sananvapautta, jotta tietyt vähemmistöt tuntisivat olevansa hyväksyttyjä. Jotkin faktaväitteetkin ovat muodostuneet tabuiksi, jopa yliopistoissa.

Kun tämä suvaitsematon sukupolvi aikanaan päätyy valta-asemiin yhteiskunnallisissa instituutioissa, yksilönvapaudet tulevat kaventumaan. Näin arvelee professori Eric Kaufmann kirjassaan Taboo. [1] Hänen mukaansa yksilönvapauksia ei uhkaa radikaali uusmarxilaisuus vaan pikemminkin avarakatseisina itseään pitävät nuoret aikuiset.

Paradoksaalinen tilanne selittyy Kaufmannin mukaan sillä, että he ovat antautuneet vähemmistöjä kohtaan tuntemalleen myötätunnolle. Äärimuodossaan sitä on nimitetty itsetuhoiseksi empatiaksi. Se on länsimaisista vapauksista ja yksilönoikeuksista luopumista suvaitsevaisuuden nimissä ja esi-isien syntien tähden. Empaattisuus saattaa ilmetä jopa toisten vähemmistöjen syrjintänä. Yhdysvalloissa esimerkiksi aasialaistaustaiset hakijat tarvitsivat vuosien ajan mustaihoisia merkittävästi korkeampia pistemääriä päästäkseen yliopistoon. [2]

Perinteisesti nuorison antiliberaaleja näkemyksiä on selitetty kumouksellisuudella, siis halulla tuhota vallitseva yhteiskuntajärjestys. Kaufmannin mukaan myötätunto ja syyllisyys ovat kumouksellisuutta väkevämpiä. Ne ovat salonkikelpoisia tunteita ja täten helposti värvättävissä autoritaaristen päämäärien ajamiseen. Lääkkeeksi antiliberalismille Kaufmann esittää – paradoksaalista sekin – hallinnon väliintuloa. Ilman sitä julkisia instituutioita on hänen mukaansa vaikea muuttaa epäpoliittisiksi ja aidosti vapaamielisiksi.

Viime vuonna ilmestyi kaksi suomalaista teosta, joissa Kaufmannin tavoin puolustetaan niin kutsuttua klassista liberalismia. Mitä teoksissa ajatellaan valtion väliintulosta liberalismin nimissä? Tai ylipäätään valtiosta? Ja miten nämä kirjat selittävät nykynuorison antiliberalismia: uusmarxilaisuudella, läntisiä arvoja nakertavalla empaattisuudella vai jollakin aivan muulla?

Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan Klassinen liberalismi -kirjaa. Toisessa osassa arvioidaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Liberalismia koskevien lukuisten väärinkäsitysten takia Skeptikko-lehti on aiheen käsittelyyn sopiva alusta.

Tuntematon klassinen liberalismi

Hallintotieteen emeritusprofessori Risto Harisalon teos on mainio johdatus klassisen liberalismin historiaan ja tavoitteisiin. Hänen mukaansa aate on yksi kolmesta suuresta, ihmisen suhdetta yhteiskuntaan jäsentävästä vaihtoehdosta. ”Ne kaksi muuta ovat konservatismi ja kollektivismi.”

Näistä kolmesta aatteesta klassinen liberalismi on tuntemattomin. Sillä ei Harisalon mukaan ole ystäviä lehdistössä, radiossa eikä televisiossa. Politiikastakin on vaikea löytää sitä kannattavaa puoluetta. Yhtä lailla se on sivuutettu yliopistollisessa tutkimuksessa. Harisalo kysyy puoliretorisesti, miksi jopa entisen DDR:n vallanpitäjät pelkäsivät liberalismia, vaikka heillä oli täydellinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen valta. Sama kysymys voidaan esittää nyky-Kiinan kommunistiselle puolueelle, ja miksei Suomenkin puoluekentälle. Mikä liberalismissa pelottaa?

Klassinen liberalismi yhdistetään usein piittaamattomaan ahneuteen ja markkinavoimien ylivaltaan. Tällöin se sekoitetaan muihin liberalismin muotoihin, vaikkapa chicagolaiseen tai anarkokapitalistiseen liberalismiin – jotka nekään eivät ole yksiulotteisen markkinafundamentalistisia ajattelutapoja. Harisalon mukaan se, mitä ihmiset markkinataloudessa moittivat, ei joka tapauksessa vastaa liberaalien käsitystä markkinoista. Päinvastoin, markkinoiden ja hintamekanismien vääristymät ovat usein tulosta kollektivististen voimien yhteisvaikutuksesta, eivät liberalismin periaatteiden noudattamisesta.

Vastaavasti monet syyttävät liberaalia markkinataloutta kalliista hinnoista, huonolaatuisista tuotteista ja työntekijöiden irtisanomisista. Harisalon mukaan nämäkään eivät johdu vapaista markkinoista vaan pikemminkin talouden poliittisesta ohjailusta. Liberalismi peri yhteiskunnallisia vitsauksia kollektivistisilta ja konservatiivisilta edeltäjiltään.

Liberalismi ei siis teoksen mukaan ole kurjuuden syy, vaan se päinvastoin tarjoaa välineitä kurjuudesta pääsemiseksi. Aate korvaa monopolitalouden yrittäjyydellä, itsevaltiuden edustuksellisella demokratialla ja orjuuden vapaudella. Lisäksi aate luo edellytyksiä itsenäiseen järjen- ja omaisuudenkäyttöön. Sallittua on se, mikä ei estä muiden vapautta ja itsenäisyyttä.

Harisalon mukaan liberaali markkinatalous [3] on ainoa vaihtoehto, joka tehokkaasti kykenee reagoimaan ihmisten tarpeisiin. Kaikkialla, missä se sai jalansijaa, ihmisten aineellinen elintaso ja kulutusmahdollisuudet paranivat. Esimerkiksi Englannissa äärimmäinen köyhyys puolittui vuosina 1820–1850. Harisalo jatkaa:

Tilanne on pysynyt samana toisen maailmansodan jälkeen, ja sen on huomannut jokainen liberalismia kokeileva maa. Pohjois-Korea oli vuonna 1955 selvästi rikkaampi maa kuin Etelä-Korea, mutta tänään jälkimmäinen on edellistä kaksikymmentä kertaa rikkaampi. Ennen toista maailmansotaa itäinen Saksa oli asukasta kohti rikkaampi kuin läntinen Saksa, mutta vuoden 1989 jälkeen enää vain puolet siitä. - - Liberalismia parhaiten soveltaneiden maiden kansalaiset ovat poikkeuksetta aineellisesti hyvinvoivia, taloudellisesti itsenäisiä ja varakkaita ja muiden kateuden kohteita.

Liberalismin ”tehtävä” on Harisalon mukaan suosia vapaaehtoisuutta. Aate tekee sen hillitsemällä ihmisten, instituutioiden ja valtion harjoittamia pakkotoimia. Liberalismi pyrkii myös estämään vallan keskittymistä. Syy tähän on ilmeinen: hallinnollista valtaa käyttävät todelliset, houkutuksille alttiit ja tiedoiltaan vajavaiset ihmiset, eivät virheettömät ideaali-ihmiset. Hallinto kannattaa tämän vuoksi nähdä välttämättömänä pahana, jonka kokoa on kontrolloitava ja rajoitettava. Toinen syy hallinnon rajoittamiseen on se, että hallinto ei kykene suoriutumaan tuotannon koordinoinnista yhtä hyvin kuin markkinat, koostuipa hallinto kuinka pätevistä ihmisistä tahansa.

Liberalismin ensimmäinen ristiriita: hyvinvointivaltio

Hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii verotuksen kaltaisia pakkokeinoja. Liberalismi taas vastustaa pakkoa. Tämän ristiriidan takia kollektivisti pystyy moittimaan liberaaleja: ”Te haluatte ajaa hyvinvointivaltion alas. Te jättäisitte heikoimmat sydämettömästi heitteille. Katsokaa vaikka Yhdysvaltoja, oletteko nähneet kuvia San Franciscon kodittomista?”

Miten liberaali puolustautuu? Ensimmäinen vastaus voisi kuulua, että liberalismilla ja markkinataloudella on, kuten todettua, kyky luoda kasvua ja edistää materiaalista hyvinvointia. Pitkällä aikavälillä se tarkoittaa vähäosaistenkin aseman paranemista. 200 vuotta sitten kuningaskaan ei saanut katkaisinta painamalla valoa huoneeseen tai päässyt nuppia kääntämällä kuumaan suihkuun. Vesivessa olisi ollut hulluutta; laskea tarpeensa nyt kallisarvoiseen puhtaaseen veteen! Nykyään tällaiset ylellisyydet ovat arkea köyhimmillekin (ei toki kaikkialla maailmassa).

Elämänlaadun paraneminen ei tietenkään ole ainoastaan liberalismin ansiota, mutta se oli olennainen tekijä. Olojen vapautuminen toi enemmän ja parempaa jaettavaa, ja sitä on tasaisena virtana päätynyt vähäosaisille. Toisin sanoen, vaikka liberalismi sallii köyhyyden, aatteen ansioluettelo köyhyyden hävittäjänä on mittava. Ilman liberalismia koko hyvinvointivaltioajattelua ei olisi voinut syntyä.

Hyvänä esimerkkinä toimii Kiinan uudistuspolitiikka 1980- ja 90-luvuilla. Sen myötä tulo- ja varallisuuserot kasvoivat, mutta niin kasvoi talouskin. Kymmeniä miljoonia ihmisiä nousi äärimmäisestä köyhyydestä, kun viljelijät ja pienyrittäjät saivat vapaammin työskennellä itsensä ja perheensä hyväksi. Jo vähäinen siirtyminen kohti liberaalimpaa yhteiskuntajärjestystä nosti väestön elintasoa. Poliittista vapauttamista ei edes tarvittu – eikä toki sallittukaan.

Mitä taas tulee liberalismin lippulaivana pidettyyn Yhdysvaltoihin [4], verojen ja tulonsiirtojen (esim. ruokakupongit ja medicaid) jälkeen tulot eivät siellä jakaudu läheskään niin epätasaisesti kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää. [5]

Olennaisempi vastaus kollektivistin syytöksiin on seuraava: klassinen liberalismi on sitoutunut siihen, että mikään yksittäinen taho ei lopullisesti määrää, millainen hyvinvoinnin taso kenellekin turvataan. Tämä toteutuu klassisen liberalismin kannattamassa edustuksellisessa demokratiassa. Järjestelmässä tulonsiirtojen suuruudesta käydään jatkuvia neuvotteluja, ja neuvottelujen osapuolet eli poliittiset päättäjät on valittu vapauden ja yhdenvertaisuuden vallitessa, yksi ääni per henkilö -periaatteella. Siksi hyvinvointivaltio kelpaa liberaalillekin. [6] Hän ymmärtää, että yhteiskuntaelämä ja heikoimmista huolehtiminen vaativat verojen kaltaisia myönnytyksiä. (Klassinen liberalismi ja demokratia eivät läheisyydestään huolimatta ole sama asia. Jokaiselle yksilölle voitaisiin enemmistön äänillä esimerkiksi valita puoliso. Se olisi demokratiaa mutta ei vapautta.)

Liberalismin toinen ristiriita: vapaus manipuloida

Valtion lisäksi ihmisten käyttäytymistä ohjailevat esimerkiksi kirkot ja suuryritykset. Kollektivisti ymmärrettävästi haluaa estää tätä. Hänen mielestään kyseiset instituutiot – erityisesti suuryritykset – manipuloivat liberalismissa kansalaisia omaksi edukseen.

Näkemyksen mukaan vapaan markkinatalouden maailmassa yksilö ei ymmärrä parastaan, vaan hän tietämättään antaa kahlita itsensä. Vapailla markkinoilla ihmiset eivät ole vapaita; ja siksi he tarvitsevat vahvempaa valtiota ja sen harjoittamaa aktiivista kontrollia.

Tämä on marxilainen käsitys ihmisluonnosta ja historiankulusta. Ratkaisuksi marxismi ehdottaa, että yksilö on ”vapautettava” vääränlaisesta, markkinatalouden muovaamasta tietoisuudestaan. Yksilö tulee saada ymmärtämään, että liberaalit omistusoikeudet ja oman edun ajaminen ovat ahneutta ja pikkuporvarillisuutta. Todellinen vapaus ja ”kollektivismin lämpö” [7] odottavat siellä jossakin. Tältä osin aate muistuttaa maallistunutta messianismia.

Miten liberalismi ja Harisalo vastaavat kollektivistin haasteeseen? Antaako klassinen liberalismi punakukkienkin kukkia? Aluksi liberaali voisi todeta, että liberalismi sitoutuu sananvapauteen. Kollektivistisetkin mielenilmaisut olkoot siis sallittuja. Toiseksi liberaali voisi huomauttaa, että jos väestö ohjelmoidaan pois porvarillisesta tietoisuudestaan, se helposti päätyy hallinnon armeliaisuuden ja mielivallan varaan. Tällaisia yksilöitä tuskin voidaan kutsua vapaiksi. Tämä on seikka, jonka myöhempien aikojen marxilaiset yleensä sivuuttavat.

Kolmanneksi liberaali voisi muistuttaa marxismin ja sosialismin historiasta. Se on täynnä karmivia ihmisoikeusrikkomuksia. ”Edistykselliset” tarkoitusperät ovat lähes poikkeuksetta johtaneet tyranniaan ja totalitarismiin.

Kaiken lisäksi liberaalit eivät Harisalon mukaan edes suosi heikkoa valtiota – jälleen vastoin yleistä käsitystä. Näin Harisalo: ”Liberaalit ymmärtävät, että ilman valtiota yhteiskunta hajoaisi anarkiaan, jossa vain röyhkeimmät ja vahvimmat pärjäävät. Minimoimalla vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa liberaali valtio on heikkojen ja puolustuskyvyttömien turva.” [8]

Liberaali valtio toisin sanoen turvaa yksilöä ja ajatuksenvapautta suuryritysten manipulointia vastaan. Ratkaisuksi liberaali ehdottaa avointa ja demokraattista yhteiskuntaa sekä vahvoja omistusoikeuksia. Kollektivistin ratkaisu taas on ihmisiä erotteleva globaali luokkataistelu.

Omistusoikeuksista Harisalo kirjoittaa: ”Kun ihmiset näkevät ympärillään saastuttavia tehtaita ja ympäristöstään piittaamattomien yritysten heittävän jätteensä kadulle, he syyttävät niistä markkinoita, oivaltamatta, että ne ovat puutteellisten omistusoikeuksien väistämättömiä seurauksia.” Harisalon mukaan ratkaisu näihin vitsauksiin on siis omistusoikeuksien laajentaminen ja vahvistaminen. Ajatukselle on helppo löytää tukea historiasta: aina, kun oikeus omistaa on vähänkään isommassa mittakaavassa hävitetty, tuloksena ei ole ollut taloudellinen tasa-arvo vaan (maa)orjuuden kaltainen tila ja elinympäristöjen turmeltuminen. Omistusoikeuksien laajentaminen ei toki ole helppoa. Miten löytää globaalisti hyväksytty omistaja ilmakehän kaltaisille ”yhteismaille”? Mikäli oikeanlaisten omistajien löytyminen kuitenkin onnistuu, se pakottaa ihmisiä ja yrityksiä ottamaan paremmin huomioon ympäristöhaittojen kaltaiset ulkoisvaikutukset.

Klassinen liberalismi suosii yksilöä

Harisalon mielestä siihen on hyvä syy, että klassinen liberalismi keskittyy yksilöön: ”vain ihminen voi ajatella, arvottaa, valita ja toimia”. Toisin sanoen yksilö itse tietää parhaiten halunsa ja tarpeensa. Ja vain yksilö osaa ennakoida käyttäytymisestään koituvia seurauksia.

Tiedoiltaan yksilöt ovat tietysti epätäydellisiä, mutta se ei asiaa muuta. Päinvastoin, juuri vajavaiset yksilöt tarvitsevat vapautta. Vain vapauden oloissa ihmiset pystyvät tukeutumaan toisiinsa ja toistensa osaamiseen. Ilman liberalismin sallimaa yhteistyötä yksilöt kykenisivät tyydyttämään tarpeistaan vain pienen osan.

Liberalismi toisin sanoen yhdistää ihmisiä eikä suinkaan erota heitä toisistaan. Harisalo kirjoittaa: ”Vapaaehtoisuus minimoi heidän inhimillisiä heikkouksiaan, kuten kateuttaan, kostonhimoaan ja vihaansa.” Klassiseen liberalismiin sisältyvä individualismi ja vaurastuminen tarkoittavat myös, että ihmisten on helpompi pysyä erossa kontakteista, jotka tuntuvat epämukavilta. Siksi yksinäisyydestäkin kärsitään eniten köyhissä maissa, ja sielläkin eniten köyhimpien parissa. Usein köyhien on esimerkiksi pakko hoitaa iäkkäitä vanhempiaan. Individualistisessa lännessä taas vaihdellaan kuulumisia ystävysten kesken kahviloissa.

Vapaaehtoisuudessa on sekin etu, että yhteiskuntaan ei niin helposti muodostu vaikutusvaltaisia salaliittoja. Liberaali yhteiskunta muodostuu yksilöiden, yritysten ja organisaatioiden hajanaisista ja vaikutuksiltaan tuntemattomista pyrkimyksistä ylläpitää asemaansa. Mikään taho ei tällöin kykene tekemään ihmisistä piittaamattomia kuluttajia. Tämä kerroksellinen monimuotoisuus on sisäänrakennettuna liberalismiin. Se antaa suojan yksilönvapauksille ja yksilön hyvinvoinnille.

Harisalon mukaan liberaalin monimuotoisuuden tärkein turva on edellä mainittu omistusoikeus: ”Yksityisomaisuus vapauttaa ihmiset muiden hyväntahtoisuudesta ja pahansuopuudesta. Se luo ja vahvistaa tarkoitusten ja intressien pluralismia ihmisiä ja yhteiskuntaa hyödyttävänä voimana.” Historia toimii tässäkin ohjenuorana: aina, kun oikeus omistamiseen on koskenut vain harvoja ja valittuja, poliittinenkin valta on keskittynyt harvoille. Tällöin hallinto on myös voimallisimmin vastustanut perustuslaillista demokratiaa.

Siinä missä liberalismi korostaa yksilöä, kollektivismi korostaa ryhmää, esimerkiksi rotua, kansaa, työläisiä tai sukupuolta. Tämän asenteen ongelma on, että ryhmä ei tiedä eikä osaa ilmaista halujaan ja toiveitaan. Ryhmä ei kykene rakastamaan tai innostumaan projekteista.

Mistä ryhmäkuntaisuus sitten johtuu? Vasemman laidan kollektivismia selittänee pelko markkinatalouden kyvystä auttaa ihmisiä hyötymään toistensa osaamisesta. Jokuhan saattaa rikastua muiden työllä. Toinen selitys vasemmistohenkiselle kollektivismille on, että sen ajatellaan sopivan ilmastonmuutoksen ja luontokadon ehkäisemiseen. [9]

Oikean laidan kollektivisti taas on huolissaan, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan ja ehkäpä suosii maahanmuuttajia. Joidenkin mielestä päättäjät eivät myöskään reagoi riittävästi kansan yhtenäisyyttä uhkaavaan liikehdintään, vaikkapa queer-aktivismiin tai islamin nousuun. Tällainen kollektivismi on yhteydessä konservatismiin. (Kollektivismin lajeista rasismi on alhaisin. Siinä yksilöä ei kohdella hänen oman käyttäytymisensä perusteella vaan sen mukaan, millaiseen ryhmään hänen nähdään kuuluvan.)

Vasemman ja oikean laidan kollektivismit saattavat toki selittyä yksinkertaisemmin vallanhalulla, siis yrityksellä löytää yhteys äänestäjiin. Usein se ilmenee yliampuvina vaalilupauksina; ”mitä pulmia sinulla onkaan, hallintomme tulee ratkaisemaan ne”.

Pieni vai alati kasvava valtio?

Valtiosta Harisalo toteaa, että sillä on ”tärkeitä tehtäviä, joista vain se pystyy parhaiten selviytymään”. Tästä kutakuinkin kaikki ovat yhtä mieltä. Erimielisyyttä sen sijaan herättää Harisalon lausunto, että valtion tehtävät ovat ”luonteeltaan dynaamisia ja siksi laajenevia ja kasvavia”.

Moni liberaali toivoo, että valtio keskittyisi olennaisiin tehtäviin. He haluavat valtion huolehtivan vain sellaisista ydintoiminnoista, joita muut toimijat eivät kykene hoitamaan. Näitä ydintehtäviä voivat olla esimerkiksi peruskoulutus, laki ja järjestys, ulkoisiin turvallisuusuhkiin varautuminen ja jossakin määrin terveydenhuolto. Mikään ei kuitenkaan tee näistä ydintoiminnoista automaattisesti kasvavia, kuten Harisalo esittää.

Oletetaan, että vain valtio voi selvitä terveydenhuollon järjestämisestä. Oletetaan myös, että lääketiede jatkuvasti kehittyy niin, että sairauksia pystytään hoitamaan koko ajan paremmin. Tässä mielessä valtion tehtävien laajentaminen olisi perusteltua: koska valtio kykenee tekemään ihmisistä terveempiä, valtion roolia on (taloustilanteen salliessa) syytä kasvattaa.

Perustelu ei kuitenkaan aina ole pätevä. Teknologinen tai lääketieteellinen kehitys ei nimittäin tarkoita ainoastaan parempia hoitoja. Se tarkoittaa myös, että joidenkin hoitojen antaminen muuttuu helpommaksi. Joku muu taho kuin valtio saattaa siis teknologisen kehityksen takia kyetä hoitamaan asioita yhtä hyvin. Valtion rooli voi monessa asiassa olla siksi alati kutistuva eikä suinkaan alati kasvava.

Tämä on lopulta empiirinen – ja aina myös poliittinen ja moraalinen – kysymys. Mistä kaikesta valtion tulee huolehtia? Teknologinen kehitys tulee muuttamaan sekä sitä, mistä valtio pystyy huolehtimaan että sitä, mistä muut tahot pystyvät huolehtimaan. Asian ydin on, että toisinaan valtiokontrolli on liberalismin näkökulmasta perusteltua, toisinaan ei. Valtion tehtävät tulee pohtia ja päättää tapauskohtaisesti.

Esimerkiksi sosiaalisen median lyhytvideot ja tekoäly ovat jatkuvasti parantaneet kykyään hallita ihmisten huomiokykyä ja todellisuuskäsitystä. Tätä on tapahtunut siinä määrin, että lyhytvideot saattavat jo ratkaisevasti haitata inhimillistä vuorovaikutusta. Tilanne saattaa siksi vaatia valtioilta kokonaan uudenlaista antiliberalismia. Valtion tehtävä on suojella ”ihmisten vapaaehtoista yhteistyötä”, kuten Harisalo toteaa.

Olennainen kysymys kuuluu: millaisen riskin kanssa kansalaiset haluavat elää. Ovatko he valmiit kaventamaan inhimillistä yhteistoimintaa siksi, että sosiaalisen median yhtiöiden tulee saada julkaista koukuttavia videoita? Vai haluavatko ihmiset hyvinvoinnin nimissä rajoittaa tätä vapautta? Kysymys on sama riippuvuutta aiheuttavien aineiden kanssa. Päätös on aina poliittinen ja moraalinen, eikä kenelläkään ole tietoa, mitä seurauksia milläkin päätöksellä on. Edes siitä ei päästä yksimielisyyteen, olisivatko rajoitustoimet kollektivismia, liberalismia vai konservatismia.

Politiikka on tällaisiin konkreettisiin tilanteisiin reagoimista, ei kirjaviisaita pohdintoja liberalismin olemuksesta. Filosofoinnillekin on paikkansa, mutta lopulta kaikki tiivistyy käytännön kysymyksiksi vapauden suhteesta rahan, vallan ja omaisuuden jakautumiseen.

Liberalismi haluaa pitää ihmiset itsenäisinä ja tulevaisuuden avoimena. Se edellyttää valtiolta riittävän vahvaa ja riittävän kontrolloitua väkivaltakoneistoa. Ainoastaan se voi pelastaa yksilön ja tämän itsenäisyyden. Poliisikin voi olla ystävä. [10]

ALAVIITTEET

[1] Kaufmann, E. (2025): Taboo – How Making Race Sacred Produced a Cultural Revolution. Forum. Lontoo.

[2] Yksilön rotutaustaan perustuva suosiminen Yhdysvaltain yliopistojen pääsykokeissa on vastoin kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin (1929–1968) toivetta. Hän unelmoi maailmasta, jossa yksilön ihonvärillä ei ole merkitystä. Tämä edistyksellinen toive yhdenvertaisesta kohtelusta muuntui myöhemmin pyrkimykseksi tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja. 2010-luvulla pyrkimys muuntui edelleen. Syntyi niin kutsuttu woke-liikehdintä, joka korostaa ryhmäidentiteettejä ja niihin liittyvää oletettua uhriasemaa. Tasaveroisuudesta lain edessä siirryttiin rotuun perustuviin suosituimmuusasemiin; syrjintää siis pyrittiin vastustamaan uudenlaisella syrjinnällä. Sananvapaudesta taas siirryttiin puheoikeuden rajoittamiseen; valkoihoisten miesten piti vaieta ja ”antaa muille tilaa”. Kyseiset epäjohdonmukaisuudet teki mahdolliseksi se, että yksilön identiteetti ei perustu periaatteen vaan emootioiden johdonmukaisuuteen. Harva huomasi, että kiltteys on eri asia kuin oikeudenmukaisuus.

[3] Harisalo luonnehtii markkinataloutta seuraavasti: ”Markkinatalous on monimutkainen ja -ulotteinen kokonaisuus, jota ihmisten on vaikea hahmottaa ja ymmärtää. Se ei ole järjestelmä, joka voidaan purkaa osiin ja koota uudelleen. Se on jatkuvasti käynnissä oleva prosessi, jossa monet samanlaiset ja erilaiset, jopa toisilleen vastakkaiset asiat, tapahtuvat samanaikaisesti. Se etenee, hajautuu, purkautuu ja supistuu tavalla, jota on vaikea ennakoida ja joka ei vastaa tasapainoajattelun vaatimuksia. Markkinat haarautuvat moniin eri suuntiin. Ne alkavat usein paikallisesti, josta niille avautuu tie alueellisille markkinoille, sitten kansallisille markkinoille ja lopulta kansainvälisille markkinoille. Markkinatalouden mittakaavan laajuus ja syvyys ylittävät ihmisen kyvyn käsittää sitä.”

[4] Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta. Tämä käsitteellinen sekamelska, jota Harisalo hyvin avaa, on valitettavaa: liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. Yhdysvalloissa ne, jotka kannattavat sekä sosiaaliliberaaleja että talousliberaaleja arvoja, kutsuvat itseään usein libertaareiksi. He ajavat henkilökohtaisia vapauksia ja vastustavat hallinnon väliintuloa talouskysymyksissä.

[5] Gramm, P. ym. (2022): The Myth of American Inequality – How Government Biases Policy Debate. Rowman & Littlefield. Lontoo.
Blanchet, T. ym. (2021): Why is Europe more equal than The United States? World Inequality Lab, working paper 19/2020.
Splinter, D. (2020): U.S. tax progressivity and redistribution. National Tax Journal. 73(4): 1005–1024.

[6] Demokratian suhde omistusoikeuteen on ongelmallinen. Kukaan ei pidä oikeana, että kuuden ihmisen oikeus omistamiseen on tärkeämpää kuin kolmen ihmisen oikeus. Oikeudet eivät siis kasaudu; kuusi ihmistä ei saa viedä kolmelta omaisuutta vain siksi, että heitä on enemmän. Vastaavasti viisimiljoonaa ihmistä ei liberalismin mukaan voi yhdistää oikeuksiaan ja viedä omaisuutta viideltätuhannelta. Tätä kuitenkin demokratiassa tapahtuu.

Luonnosasteelle jäänyt
piirrokseni

[7] New Yorkin tuore pormestari toivoi vuoden 2026 uudenvuodenpuheessaan ”kollektivismin lämpöä” karun individualismin tilalle. Sosiaalinen media täyttyi hetkeksi kuvista, joissa esiteltiin kollektivististen valtioiden sortotoimia ja
nälänhätiä.

[8] Miksi liberalismi pyrkii ehkäisemään myös vilppiä? Eihän vilppi perustu pakkoon, eikä se ole väkivaltaa. On totta, että huijaaminen, vilppi ja väärennös eivät ole väkivaltaa. Mutta jos joltakulta on vilpin avulla viety omaisuutta, hänellä on oikeus saada se takaisin. Ja mikäli huijari ei suostu palauttamaan vilpillä saamaansa omaisuutta, hän tulee jo käyttäneeksi pakottamista ja voimakeinoja. Siihen liberaalin valtion on perusteltua vastata vielä suuremmalla voimalla. (Lievempää vilppiä vastaan on sitten Skepsis ry.)

[9] Harisalo esittää tylyn tuomion vihreän liikkeen tavoitteelle luoda uudenlainen globaalitalous: ”Se ylittää selvästi päättäjien luontaiset ja korjaamattomasti vajavaiset kognitiiviset resurssit ja johtaa todennäköisesti alkuperäistä tilannetta huonompiin olosuhteisiin.” Harisalon mukaan vihreä aate on samassa tilanteessa kuin 1900-luvun sosialistit: ”Tuolloin sosialistit uskoivat, että valtio ja tiede antavat heille rationaaliset keinot siitä, mitkä ovat ihmisten hyväksyttävät tarpeet, millaisella tuotantotekniikalla niitä tyydyttävät hyödykkeet tuotetaan ja kuinka tuotteet hinnoitellaan. Kukaan vihreän aatteen ajattelijoista ei kuitenkaan ole perehtynyt tähän problematiikkaan.”
Harisalo jatkaa: ”Vihreän liikkeen kannattajien haaste on vielä merkittävämpi, koska heidän on sovitettava kaikki nämä valinnat vielä luonnon reunaehtoihin. Luonto on kuitenkin äänetön neuvottelija, joten vihreiden on määriteltävä nämä reunaehdot itse. Valitettavasti historialliset esimerkit tässä tilanteessa olevista ihmisistä eivät ole mairittelevia. Hyvässä tarkoituksessa tehnyt valinnat voivat ennakoimattomasti osoittautua haitallisiksi.” Varomattoman maailmanparantamisen haitoista on kieltämättä paljon esimerkkejä.

[10] Kaufmannin mukaan liberalismi on pelastettavissa, jos hyvää tarkoittavat ihmiset luopuvat refleksiksi muodostuneesta ajattelusta, että rasistinen enemmistö sortaa kärsivää vähemmistöä.

Synninpäästö Suomen Akatemialle?

2025-12-16T15:52:00.000+02:00

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2025 -lehdessä.

Akateemista maailmaa huonosti tuntevalle termit vertaisarviointi ja asiantuntijaraportti herättävät varmaan syvää kunnioitusta, mutta esimerkiksi asiantuntija- tai referee-raportti voi todellisuudessa olla mitä vain.

Matti Viren

Diplomi-insinööri Mika Merano ja Suomen perusta -ajatuspaja julkaisivat syyskuussa 2025 pamfletin Tutkimusta vai ideologiaa? – Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta. Siinä esitellään useita arveluttavia Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä viime vuosilta. Pamfletin pointit tiivistettynä ovat seuraavia:

1) Tutkijoiden poliittinen yksimielisyys saattaa estää tieteenalan itsekorjaamismekanismeja toimimasta. Merano puhuu agendatieteistä. Niissä tutkimuksen tarkoitus on vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan, esimerkiksi ”rakenteita purkamalla”, kuten muoti-ilmaus kuuluu. Tieteessä olennainen vertaisarviointi (eli ulkopuolisten asiantuntijoiden suorittama kriittinen tarkastelu) saattaa siis pettää. Kokonaiset tutkimussuuntaukset voivat kärsiä ideologisista ja metodologisista eli menetelmällisistä vinoumista.

2) Tutkimuksen rahoituksen, menetelmien, tulosten ja vaikutusten tulee olla avoimesti arvioitavissa. Kansalaisilla on oikeus tietää veroeurojensa käytöstä, ja tutkijan on tervehdittävä ilolla saamaansa ankaraakin palautetta – eikä vetäytyä siilipuolustukseen, kuten tämänkin pamfletin tiimoilta tapahtui.

3) Humanistis-yhteiskunnallinen tutkimus voi tuottaa syvällistä ymmärrystä kulttuurisista ilmiöistä ja ihmisen toiminnan motiiveista. Meranon mukaan humanistisilla aloilla ”on edelleen kiistattomia hyötyjä, eikä niistä kaikkia voi mitata konkreettisesti rahassa tai materiaalisissa saavutuksissa”. Silti humanistisessa tutkimuksessa on noudatettava tieteellisiä käytäntöjä ja periaatteita; avoimuutta, kriittisyyttä omia näkemyksiä kohtaan ja menetelmien johdonmukaisuutta.

4) Suomen Akatemian rahoittamien hankkeiden joukossa on liian monta politisoitunutta, menetelmiltään kelvotonta tai merkitykseltään marginaalista tutkimusta. Jotkin alat siis saavat liikaa tukea. Merano nostaa esiin sen, että sukupuolentutkimus saa enemmän rahoitusta kuin kehitysbiologian, fysiologian tai hammaslääketieteen kaltaiset, välittömiä hyötyjä tuovat alat. Hänen mukaansa monet sukupuolentutkijat ovat tiedeyhteisön ulkopuolella myös aktivisteja, ”mikä herättää kysymyksen siitä, kummassa roolissa nämä toimivat tiedeyhteisön sisällä”.

Pamfletti sai paljon julkisuutta, ja sen sanomaa vääristeltiin lähes jokaisessa puheenvuorossa. ”Insinööri ei ymmärrä humanismia”, oli kenties yleisin teema. Toinen usein kuultu väite oli, että teoksessa kannatetaan tieteen vapauden kahlitsemista, jopa tutkimuksen poliittista ohjailua.

Pamfletista voi kieltämättä saada kuvan, että siinä pyrittäisiin loukkaamaan tieteen autonomiaa. Ja kirjan ympärillä käydystä keskustelusta voi saada kuvan kuin someparlamentti haluaisi huutoäänestyksellä päättää, millaista tiedettä rahoitetaan. Pamfletissa ei silti ole kyse tutkimuksen vapaudesta. Sen sijaan siinä kapinoidaan tieteen politisoitumista ja löysiä tutkimusmenetelmiä vastaan. Kaikkea kun ei voi eikä kannata rahoittaa. (Rahoitettujen tutkimusten menetelmällisiä puutteita olisi kannattanut tuoda teoksessa paremmin esiin.)

Parannusehdotukseksi Merano esittää, että apurahahankkeen kuvaukseen tulee liittää julkaistut tutkimusartikkelit sitä mukaa kuin niitä syntyy. Näin hankkeita voitaisiin seurata, arvioida ja kehittää koko prosessin ajan. Toinen ehdotus on, että tutkimushankkeen lopuksi on tehtävä vaikutusarviointi. Onko tavoitteissa onnistuttu? Olivatko tulokset odotettuja?

Kolmas parannusehdotus on, että rahoituksesta on poistettava alakohtaiset kiintiöt. Merano kirjoittaa: ”Nykyisellään esimerkiksi humanistista tutkimusta rahoitetaan tietyllä summalla ja teknillistä tietyllä summalla, mutta se ei välttämättä ole paras asioiden tila.” Meranon mukaan hyödyllisempää olisi rahoittaa ylipäätään parhaat tutkimukset eikä kunkin alan parhaiksi koettuja tutkimuksia erikseen.

Pamfletissa on myös neljän sivun puheenvuoro taloustieteen emeritusprofessori Matti Vireniltä. Hänen mukaansa Suomen Akatemiassa kaikki menee näennäisesti hyvin; apurahahakemukset lähetetään ulkomaisille asiantuntijoille, ja sieltä saadaan hankkeiden paremmuusjärjestys. Viren on kuitenkin perustellusti huolissaan siitä, kuka valitsee nämä asiantuntijat.

Akatemia itse vastaa näin: ”Suomen Akatemian virkamiehet järjestävät hakemusten arvioinnin ja kutsuvat asiantuntijat paneeleihin haun tai paneelin aihealueen ja hakuun saapuneiden hakemusten perusteella.” Virenin mukaan tämä ei kuulosta uskottavalta: ”Akatemian virkamiehillä ei ole sellaista tutkijataustaa, että he kykenevät tällaisen valinnan suorittamaan muuta kuin umpimähkäisellä otannalla.” Tästä saadaan neljäs selkeä parannusehdotus: Akatemia voisi kertoa, ketkä valitsevat apurahahakuja arvioivat asiantuntijat. Tämä on muunnelma vanhasta ”kuka vartioi vartijoita?” -teemasta.

Asiatasolla suurempi ongelma Virenin mukaan on se, että Akatemia ei kerro, mitä saapuneille raporteille tapahtuu. ”Käsitykseni on, että ne vain taltioidaan ja siinä kaikki. Kukaan ei selvitä, vastaavatko projektin tulokset sille asetettuja tavoitteita, onko saavutetuissa tuloksissa mitään järkeä jne. Eli meillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten hyvin tutkimusrahoitus on onnistunut.”

* * *

Pamfletin luettuani yritin löytää perusteita, joilla voitaisiin puolustaa kritiikin kohdetta. Voiko tiede sittenkin hyötyä epätieteellisistä menetelmistä tai politisoituneesta tutkimuksesta? Keksin vain yhden perustelun. Lukija punnitkoon, miten pätevä se on. (Se, missä määrin ajatuspajojen pamfletteihin laitetut veroeurot edistävät tiedettä, jääköön myös lukijan mietittäväksi.)

Aloitetaan tarkastelemalla sitä, miksi yhteiskunta hyötyy turhamaisuuden ja juoppouden kaltaisista paheista. Jos ihmiset nöyrästi pitäisivät samaa tylsää ja kauhtunutta vaatekertaa vuodesta toiseen ja jos he vaihtaisivat paidan uuteen vasta, kun se on puhki kulunut, lukemattomat ihmiset jäisivät vaille työtä. Koreileva turhamaisuus takaa, että ompelija, muotisuunnittelija ja väriainekemisti eivät ajaudu kurjuuteen. Ja ennen kaikkea, ilman tuhlaavaisuuden ja turhamaisuuden syntejä vaatimattomienkin vaatteiden tuotanto vaikeutuisi.

Vastaavasti ilman puliukkoja ei olisi hienostuneita viininmaistajaisia, ja ilman satamahuoria ei olisi siveellisiä naisia. Ja jos ei olisi rikollisia, poliisi ja oikeuslaitos surkastuisivat eivätkä enää pystyisi ylläpitämään yhteiskuntasopimusta kunnollistenkaan kansalaisten parissa.

Samankaltainen ”paheet tuottavat hyveitä” -paradoksi saattaa päteä tieteeseen. Sen marginaalista tuleekin kuulua kummia, siellä tuleekin koetella tieteellisyyden rajoja. ”Sukupuoli on himmeli.” ”Objektiivisuus on kolonialismia.” ”Totuus rakentuu valtahierarkioissa.” ”Biologiset selitykset ovat patriarkaatin salaliitto.” Ja niin edelleen. Juuri tämä on marginaalin tehtävä. Ilman sen sekoilua tiede ja tieteellinen keskustelu näivettyisivät.

Eli aivan kuten muodin oikut pitävät vaatetehtaat pyörimässä, totuus ilmaistaan elävämmin ja voimallisemmin, kun se joutuu tekemisiin huuhaan kanssa. Juuri siksi tiede tarvitsee Akatemian rahoittamaa queer-affektiivista aktivismia ja performatiivista kehollisuutta. Tai mitä niitä olikaan. Jatkakaa syntiset siis samaan tapaan. Edistätte tiedettä ja sen ankaruutta tahtomattanne.

PS. Humanistisen tutkimusperinteen hengessä loppuun vielä runontynkä:

Suomen Akatemian amoretto aktivistitutkijoilleen

Tuotatte ”tutkimusta”,

menetelmät sinne päin,

kuin juosten laskisitte kusta.

Silti rahoitan ja ohjeistan näin:

Politikoikaa ja synnissänne eläkää.

Tiede ja edistys ehk’ muutoin häviää.

Liirumia ja laarumia tahdon puolustaa

ja sanain solinaa teilt’ ain’ ostaa.

Pystyisitte kenties parempaan,

ja tiede varmaan ottaa selkään,

mut’ johdatatte taistoon vakavaan,

vaik’ mullekin siit’ virnuillaan, niin pelkään.

Akateeminen maanpetos, osa 1

2025-11-22T02:06:00.000+02:00

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Käyn tässä juttusarjassa läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Siinä puheenvuoron saavat lukuisat kuuluisuuteen nousseet, osin pahamaineiset professorit ja tieteen popularisoijat, muun muassa Richard Dawkins, Steven Pinker, Gad Saad, Jerry A. Coyne ja Amy L. Wax.

Kraussin teos puolustaa tiedettä sisältä tulevaa uhkaa vastaan. Kirjan aiheena ei siis ole se, että autoritaarinen hallinto tai muu ulkopuolinen taho pyrkisi ujuttamaan ideologiaansa tutkimukseen. Sitäkin on tapahtunut, edelleen tapahtuu ja sekin ansaitsee ankaraa arvostelua. Mutta tässä kirjassa kritisoidaan sitä, miten tiedeväki on pettänyt tieteen ihanteet ihan itse. Siitä kirjoitussarjan aavistuksen liioitteleva otsikko.

Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal – jolla niin ikään on teoksessa yksi luku – julkaisi humanistis-yhteiskuntatieteellisessä Social Text -lehdessä parodia-artikkelin. Sen nimi kuului: Transgressing the boundaries – Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity. (En aio yrittää suomennosta.) Kirjoitus sekoitteli luonnontieteellisiä termejä muodikkaisiin sosiaalitieteellisiin käsitteisiin poliittisesti korrektilla tavalla. Objektiivisuuden väitettiin olevan kielellinen rakennelma, jolla ei ole tietoteoreettista ylivaltaa marginalisoitujen ryhmien vastahegemonisiin narratiiveihin. Luonnontieteilijälle oli ilmeistä, että tieteellisessä mielessä artikkelissa ei ollut järkeä.

Sokalin parodia sai paljon julkisuutta, puolesta ja vastaan. Internet oli vasta aloittanut taipaleensa, ja sivut latautuivat hitaasti. Nettiin kuitenkin ilmestyi pian Sokalin innoittamana sivusto, jossa sai napinpainalluksella tuotettua postmodernista humpuukijargonista koostuvan tiedeartikkelin. Puhuttiin puppugeneraattorista. Se oli ensimmäisiä nettimeemejä. Muistan kuvitelleeni, että Freudilla ryyditetty mannermainen postmodernismi sai siinä kuoliniskun. Tiede voisi jatkaa totuuden jahtaamista kuten ennenkin.

Kelataan 30 vuotta eteenpäin, ja mitä tapahtuu? Freud on hylätty, samoin kuin jotkin tuolloin suositut sosiaalitieteelliset menetelmät ja käsitteet. Mutta puppua on alettu katsoa läpi sormien luonnontieteissäkin. Journal of Chemical Education -lehdessä puolustettiin tieteen opetusta feministisessä viitekehyksessä. Sokalin parodia-artikkelin tapaan jutussa sekoitettiin kvanttimekaniikkaa marxilaiseen materialismiin. Fyysikkojen Physical Review -lehdessä taas väitettiin valkoisuuden olevan dominanssia ja kontrollinhalua – jälleen kuin Sokalilta itseltään.

Koviin tieteisiin ulottunut ideologisuus selittyy osin poliisin kovaotteisuuteen kuolleella mustaihoisella George Floydilla. Tapaus herätti maailmanlaajuista myötätuntoa, ja sen myötä akateemisenkin maailman väitettiin olevan rasistista valtapeliä. Yhdysvalloissa yliopistot alkoivat vaatia tutkijoilta, opiskelijoilta ja apurahojen hakijoilta antirasistisia ja vähemmistöjä mielisteleviä kannanottoja. Samassa hengessä joitakin ihmisryhmiä alettiin työhönotossa suosia kyvykkäämpien kustannuksella [1]. Uudessa Seelannissa jopa vaadittiin, että alkuperäiskansan ”tapa tietää” olisi opetuksessa samalla viivalla tieteen kanssa. (Tähän sopinee vanha vitsi: Miksi kutsutaan vaihtoehtolääketiedettä, joka toimii? Lääketieteeksi.)

Kaikki tapahtui ilman minkäänlaista todistetta siitä, että tällaiselle ihmisryhmiä lokeroivalle toiminnalle olisi tarvetta tai että siitä olisi jotakin hyötyä. Kanadassa vaadittiin jopa, että yliopistollisissa viroissa ihmisryhmiä tulisi olla täsmälleen samassa suhteessa kuin heitä on muussa väestössä. Ikävä kyllä tällainen tavoite voi onnistua vain, mikäli samalla hylätään työntekijöiden valinta ansiokkuuden perusteella. Kaikki väestöryhmät kun eivät voi olla samalla tavalla kiinnostuneita tai kyvykkäitä hoitamaan akateemisia virkoja. Käytännössä tasaedustus tarkoittaisi siis ansioituneempien hakijoiden syrjimistä. Kanadassa syrjintää pidetään toisin sanoen sallittuna – ehkä siksi, että sen kuvitellaan korjaavan menneitä syntejä – samalla kun tieteen tason lasku saa siunauksen.

Yliopistoissa alettiin kantaa huolta myös siitä, että akateemisissa julkaisuissa saattoi olla loukkaavia ilmaisuja tai tuloksia. Royal Society of Chemistryn linjauksen mukaan loukkaamisessa ja sen välttämisessä on tärkeintä huomioida loukatun omakohtainen tuntemus riippumatta kirjoittajan aikomuksista [2]. Nature Human Behaviour -lehden toimituskunta jopa linjasi, ettei se aio julkaista artikkeleita, ”jotka saattavat haitata (tahattomastikin) yksilöitä tai ryhmiä, jotka ovat herkimpiä rasismille, seksismille, ableismille tai homofobialle”. Tämä lienee typerin hyökkäys tiedettä vastaan. Koska tutkijat eivät halua aiheuttaa harmia, he tällaisen pelottelun edessä helposti alkavat totuuden kustannuksella sensuroida itseään – tai kollegoitaan, kuten usein on tapahtunut. Kraussin toimittama esseekokoelma ilmestyi kreivin aikaan.

ALAVIITTEET

[1] Nyt kun naiset ovat länsiyliopistoissa voimakkaasti yliedustettuina, kukaan ei ole samaan tapaan kampanjoimassa sen puolesta, että miesvähemmistölle tulisi antaa suosituimmuusasema. Kuka osaisi selittää moisen kaksoisstandardin?

[2] Samoilla totalitaristisen mielivallan linjoilla oli Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen Antirasismin perusteet -kurssi vuonna 2020. Kurssin mukaan ”Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.”

PS. Sokalin sankariteko sai jatkoa, kun tieteen standardien laskusta huolestuneet Peter Boghossian, Helen Pluckrose ja James Lindsay julkaisivat parodia-artikkeleita sosiaalitieteellisissä julkaisuissa vuosina 2017 ja 2018. Suomessa menetelmällisesti kehnoa ja aihevalinnoiltaan merkityksetöntä tutkimusta – tai lähinnä sen rahoitusta – on kritisoinut muun muassa Mika Merano Tutkimusta vai ideologiaa -pamfletissaan (Suomen perusta 2025). Arvioin teoksen Skeptikko 4/2025 -lehdessä.

Viinimalja on äänimaljaa mahtavampi

2025-03-19T10:23:00.000+02:00

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä

Äänimaljasession saldo: sydämentykytyksiä ja theta-tason tuhinaa

Eräs kollega kuorsasi jo ennen kuin rentoutushetki oli edes alkanut. Minä puolestani olin virittänyt aistini tujauksella kahvilikööriä. En tahtonut torkahtaa vaan luoda selväsanaisen raportin rentoutustunnin tapahtumista.

Oli työpaikan pikkujouluilta. Siihen kuului mahdollisuus äänimaljarentoutukseen ennen ravintolaruokailua. Tulin tilaan viime tingassa; paikalla oli jo vajaat parikymmentä työtoveria makaamassa joogamatoilla. Tunnelma oli harras. Kaikilla oli huovat peittona, samanlaiset kuin armeijassa aikoinaan. Suolakivilamput valaisivat hämärän huoneen kahta nurkkausta.

Session aluksi äänimaljarentouttaja toivotti ryhmän tervetulleeksi. Hän kertoi, että mahdollisista kehonäänistä tai ulkoa kuuluvista äänistä ei tarvitse välittää. Mahankurina on kuulemma merkki, että rentoutuminen on ulottunut vatsaan asti; kuorsaukseen hän ei ottanut kantaa. Ja poistuakin saa kesken, eikä sitä tarvitse selitellä kenellekään. ”Täällä saa olla sellainen kuin on.”

Sitten rentoutusohjaaja esitteli eri korkeuksilla soivat kulhot: tämä on sydänmalja, doing, nämä ovat neljä zen-maljaa, doing, doing, doing, doing, nämä kaksi ovat universaalimaljoja, doing, doing ja niin edelleen. Hän ei kertonut, mistä kulhojen nimet tulevat. Sen ohjaaja kuitenkin tiesi kertoa, että kulhojen värähtely kulkeutuu lihaksiin ja luihin ja lopulta aina solutasolle asti. Tuossa kohdin mietin, mistä muusta lihakset ja luut muodostuvat kuin soluista. Seurauksena joka tapauksessa pitäisi olla
rentoutuminen ja tajunnan lasku. Joskus alfa-tasolta kuulemma pudotaan theta-tasolle asti.

Session puolessa välissä kuului jo useamman mieskuorsaajan ääni. Hymyilin itsekseni, vedin jalat koukkuun ja annoin polvien aueta yhä leveämmälle. Asento venyttää sisäreisien lihaksia. Muutamalta naiskollegalta alkoi kuulua vaimeaa tuhinaa.

Kulhokumistelun loputtua rentoutus jatkui arviolta viiden minuutin hiljaisuudella. Sen jälkeen vetäjä, keski-ikäinen nainen, kilisytti korkeaäänistä kelloa muutaman kerran. Se oli merkki rentoutushetken päättymisestä. Eräs unitokkurainen kertoi luulleensa, että jollakin oli jäänyt puhelin päälle.

Makuuhetken jälkeen kuuntelin kollegoiden esittämiä kysymyksiä. Maljojen laadusta ohjaaja vastasi, että ”on huonoja maljoja ja hyviä maljoja”, muttei kertonut siitä sen enempää. Yksityisrentoutuksessa hän kuulemma saattaa räätälöidä kumauttelujärjestystä, mutta tällaisessa ryhmärentoutuksessa hän kertoi noudattavansa ”protokollaa”.

Olisin halunnut kysyä, olisiko vaikutus erilainen, jos äänet tulisivat kaiuttimista. Arvelen, että hän olisi puolustanut maljojen autenttisuutta tai sitä, että kaiutin ei kykene tuottamaan kaikkia taajuuksia. Jatkokysymykseni olisi kuulunut, olisiko vaikutus erilainen, jos kumauttelija olisi robotti. Se ainakin kykenisi tarkemmin noudattamaan protokollan mukaista lyöntijärjestystä ja -voimakkuutta.

Tilan jo lähes tyhjennyttyä rohkaistuin juttelemaan maljamestarille. Kerroin, että apteekissa kysyn usein vastaavaa halvempaa tuotetta. Jatkoin kysymällä, mikä hänen mielestään olisi lähimpänä äänimaljoja, eli saako vastaavia rentoutusvärähtelyitä muista lähteistä. Kuulemma vastaavaa ei ole tarjolla, sillä ”nämä maljat on suunniteltu juuri tätä tarkoitusta varten”. Hän jatkoi, että jotkut asiakkaat ovat verranneet kulhokokemusta niin kutsuttuun tankkiin, jossa ihminen lilluu lämpimässä suolavesiammeessa.

Olisin halunnut kuulla, kuinka hän itse pysyy skarppina kuminan keskellä. En kuitenkaan kehdannut udella enempää; viinintäyteinen illallinen odotti samassa korttelissa. Ruokailun aikana jokunen kollega vitsaili värähtelevistä esineistä. Eräs työtoveri kertoi, että hän haluaisi heittäytyä täysillä mukaan tuonkaltaisiin hoitoihin muttei vaan pysty.

Viinimalja on äänimaljaa mahtavampi

Mitä ajattelen äänimaljarentoutuksesta? Ensiksi todettakoon, että useimmat luultavasti rentoutuvat tuon kaltaisissa olosuhteissa. Jos ihminen kiireisen joulunaluspäivän päätteeksi asettuu lepäämään hämärään tilaan, jossa kaikki odottavat kaikkien rentoutuvan, väsähtäminen on lähes väistämätöntä, olipa taustahäly millaista tahansa. Mikäli tyypillisemmät konstit eivät auta, kannustankin kokeilemaan ohjattua ryhmärentoutusta. Muiden läsnäololla on usein mieltä rauhoittava vaikutus. [1]

Entä se kumistelun taustateoria? Joissakin äänten vaikutusta selvittävissä tutkimuksissa on löydetty psykologisia vaikutuksia, esimerkiksi ahdistuksen vähenemistä, kun koehenkilön vasempaan ja oikeaan korvaan on samanaikaisesti johdettu sopivasti eri taajuuksilla olevaa pitkäkestoista kohinaa. Tulokset ovat kuitenkin olleet ristiriitaisia eli osa tutkimuksista ei ole löytänyt vaikutuksia. [2]

Mitä taas tulee äänimaljasessioon, siinä kyse on eri asiasta. Kongimestarin satunnaiset kumauttelut kaikuvan huoneen lattialla eivät tuota pitkäkestoista huminaa. Kumauttelu ei myöskään lähetä eri taajuuksia oikeaan ja vasempaan korvaan, puhumattakaan että se kykenisi tuottamaan juuri oikeanlaisia taajuuseroja. Tässä mielessä äänimaljamarkkinointi on harhaanjohtamista. On myös huomattava, että ohjaajan empaattinen olemus oli jo itsessään aseistariisuvaa; miksi siihen pitää ympätä kyseenalaisia väitteitä?

Toinen kysymys on, pitääkö skeptikon kiinnostua moisesta marginaalipuuhasta. Oletetaan, että kyseisenä arki-iltana parisataa suomalaista osallistui äänimaljasessioon. Oletetaan myös, että samaan aikaan parimiljoonaa suomalaista pyrki rentoutumaan tv:n ääressä, saunassa tai juoksulenkillä, kuka missäkin. Tämä tarkoittaisi, että yhtä kulhorentoutujaa kohden oli kymmenentuhatta muunlaista rentoutujaa. Pitääkö skeptikon pilata tuo muutaman yksilön sinänsä harmiton rauhoittumisen hetki? Relatkaa siis skeptikot, rahaakaan ei maljabisneksessä juuri liiku.

Kaikki riippuu kuitenkin siitä, millaisia väitteitä ”hoitajat” esittävät ja mitä tarkoittaa ”pilaaminen”. Mikäli maksullisen palvelun tarjoaja väittää saavansa aikaan soluissa ilmeneviä ja vireystilaa laskevia reaktioita, on päivänselvää, että väite ansaitsee perusteellisen tarkastelun. Tällaiset pienen piirin seuraleikit jäävät lähes poikkeuksetta kuluttajansuojavalvonnan katveeseen, mutta se ei ole skeptikolle syy sivuuttaa toimintaa.

Moni saattaa ajatella, että äänimaljojen ja vastaavien menetelmien perinpohjainen tarkastelu on hyökkäys uskomushoitojen käyttäjiä vastaan. Tämä väärinkäsitys on ymmärrettävä, eikä siltä voitane välttyä. Onhan monen identiteetti – ja joidenkin elanto – kiinni esoteriassa.

Skeptikko ei kuitenkaan hyökkää uskomushoitojen käyttäjiä vastaan tai syyllistä heitä. Pyrkimys on sen sijaan tarkastella väitteitä kriittisesti ja löytää asioiden oikea laita. Sellainen on todellista välittämistä. Kriittinen suhtautuminen voi suojata kansalaisia uskomushoitojen haitoilta, ja se saattaa jopa edistää toimivien hoitojen kehittämistä.

Päätelmä illan kulusta: kostea ja seurallinen ravintolaillallinen on huomattavasti maljakuminoita rentouttavampi, niihin verrattuna suorastaan katarttinen vaihtoehto. Haittapuolena ovat tietysti seuraavan aamun huonovointisuus ja sydämentykytykset. Tällä kertaa pistin ne kumisteluiden piikkiin.

ALAVIITTEET

[1] Moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) pohti, miksi on hyvä nähdä ihmisiä, jos jokin on vienyt mielenrauhan. Hänen mukaansa sydän tyyntyy ja vakavoituu jo sinä hetkenä, kun tapaamme ystävän: ”Alamme heti nähdä asian siinä valossa, missä hän tarkkailee tilannettamme ja sama näkemys alkaa vaikuttaa meidänkin käsitykseemme.” Ja koska tavallisen tuttavan odotetaan reagoivan vähemmän kuin ystävän, muutumme tuttavan seurassa vielä rauhallisemmaksi. Smithin mukaan saatamme tuntemuksemme siis lähelle tasoa, jota tuttava on valmis vuoksemme tuntemaan.

Kaikkein vähäisimmät reaktiot tulevat täysin vierailta, ja heidän keskuudessaan käyttäydytäänkin tuttavaseuraa rauhallisemmin. Ihmiset toisin sanoen pyrkivät heikentämään tunneilmauksensa sille tasolle, jonka kulloinkin kysymyksessä olevan seuran voi olettaa omaksuvan. Näin Smith: ”Eikä tämä ole pelkästään teeskentelyä näön vuoksi, sillä jos olemme ollenkaan itsemme herroja, pelkän tuttavan läsnäolo todella rauhoittaa enemmän kuin ystävän läsnäolo ja täysin vieraan enemmän kuin tuttavan.” Ryhmärentoutuksessa on siis pointtinsa.

[2] Monen taajuuseroja selvittävän tutkimuksen puutteena on ollut kunnollisen kontrolliryhmän puute. Jotta päästäisiin selvyyteen taajuuseron vaikutuksista, kontrolliryhmän tulisi osallistua vastaaviin huminasessioihin mutta eri pituisia aikoja sekä erilaisilla taajuuksilla ja äänenvoimakkuuksilla.

Tieteen auktoriteetti tulee ansaita

2025-03-18T14:15:00.000+02:00

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä.

Mitä johtoporras vastaa?

Diplomi-insinööri Arto Kuosmasen kirjoitus Skeptikko 4/2024 -lehdessä on ensimmäisiä puheenvuoroja, jossa kysellään yliopiston johdon vastuun perään. Miksi johto salli epäobjektiivisten menetelmien vallata tiettyjä sosiaalitieteellisiä ja humanistisia aloja? Miksei vaadittu testattavia ja kumottavissa olevia ennusteita? Mihin unohtui asioiden mittaaminen pätevillä mittareilla? Mihin jäi syy-seuraussuhteiden selvittäminen?

Monessa tutkimuksessa tulokset oli päätetty etukäteen. Toisinaan taas verbaaliakrobatia muodostui tärkeämmäksi kuin se, että tutkimustulokset kuvaavat todellisuutta. Jopa tohtorinpapereita myönnettiin heppoisin perustein. Miksi?

Mahdollisia selityksiä on monia. Ehkä johto ei nähnyt sosiaalitieteiden ongelmia tai ehkä se halusi vältellä syytöksiä dogmatismista. Tai ehkä he kokivat tehneensä jo tarpeeksi tieteellisten standardien eteen.

Kuosmasen mukaan selitys löytyy pelkuruudesta tai hienotunteisuudesta: ”Koska naistutkijat esittivät olevansa syrjittyjen asialla, alan menetelmiin ei uskallettu puuttua.” Naistutkimus ei toki ollut ainoa objektiivisuutta vieroksuva ja poliittista aktivismia suosinut ala, mutta se oli räikeimmästä päästä. Tärkeämpiä olivat oikeaoppisuus ja vaikutuksen tekeminen kollegoihin kuin pyrkimys objektiivisuuteen. [1]

Vastaako sikariporras, etenkin Helsingin yliopistoa kanslerina ja rehtorina johtanut Ilkka Niiniluoto jotakin? Ainakaan vetoaminen tieteenalojen autonomiaan tai erilaisiin käsityksiin siitä, mikä on tiedettä, ei ole pätevä puolustus. Niiniluoto on lukuisissa kirjoituksissaan suosinut nimenomaan tieteellisten menetelmien ankaruutta ja korostanut pätevän argumentaation merkitystä. Silmien sulkeminen tuntuu siksi niin erikoiselta. Johdon toimimattomuus on saattanut jopa vaikuttaa yliopistojemme heikkoon asemaan kansainvälisissä vertailuissa.

Johdon olettaisi siis aktiivisesti pyrkivän siihen, että tieteellinen tutkimus säilyttää auktoriteettinsa. Siinä on kyse paljon enemmästä kuin laadullisen ja määrällisen (kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen) tutkimuksen erosta, jolla moni sosiaalitieteilijä reviiriään puolusti. (Iso osa naistutkimuksesta ei toki istunut kumpaankaan kategoriaan.)

Sosiaalitutkimuksessa vahvoja vinoumia

Usein kun laadullisen ja määrällisen tutkimuksen pätevyydestä syntyi kiistaa, laadullisen tutkimuksen harjoittajat väittivät, että ”kvantitatiivinenkin tutkimus on vinoutunutta”. Perään he saattoivat sanoa, että ”se, mitä päätät mitata, on jo osoitus vinoumasta”.

Nämä ovat sinänsä perusteltuja väitteitä: tutkijan näkemykset vaikuttavat mittauskohteen valintaan. On kuitenkin huomattava, että kvantitatiivisessa tutkimuksessa prosessi, jolla mitattava kohde valitaan, ei ole tuottanut saatuja mittaustuloksia. Myöskään teoria, jolla tutkija mittaustuloksiaan selittää, ei ole mittaustulosten takana.

Tämä eroaa sosiaalitutkimuksesta. Siinä tutkijan omaksuma teoria on saattanut suoraviivaisesti tuottaa saadut tulokset. Tutkija on esimerkiksi voinut johdatella haastattelemiaan henkilöitä antamaan juuri tietynlaisia vastauksia. Tutkittavat henkilöt ovat myös saattaneet omaksua alan tutkijoiden parissa vallitsevan ajattelutavan, vaikkapa käsityksen yhteiskunnan naisvihamielisyydestä. Läpeensä vinoutuneita tuloksia voi syntyä monella muullakin tavalla.

Kvantitatiivisen tutkimuksen vinouma on siis täysin erilainen vinouma kuin se, joka syntyy, kun sosiaalitieteilijä raportoi haastateltaviensa kokemuksista. Joskus jopa tapahtui niin, että sosiaalitieteilijä raportoi vain ja ainoastaan omista kokemuksistaan (ns. autoetnografinen tutkimus).

Mikäli yliopisto epäonnistuu tutkimuksen objektiivisuuden ja arvovallan ylläpitämisessä, seuraukset voivat olla ikäviä. Kansalaisista tulee alttiimpia uhreja ideologiselle manipuloinnille, salaliittoteoriat yleistyvät, ja epätotta aletaan helpommin pitää totena. Asioiden väitetään olevan jollakin tavalla vain siksi, että niiden halutaan olevan sillä tavalla.

Skeptikko tekisi itsensä mieluusti tarpeettomaksi, mutta tavoite ei taida onnistua edes akateemisen tutkimuksen kohdalla.

ALAVIITE

[1] Samassa lehdessä Tiina Raevaara pitää ”toisarvoisena” sitä, että jotkut skeptikot ovat ”roimineet” sukupuolentutkimusta. Perään hän kysyy, miksi Skepsis ei puolusta tieteen perusrahoitusta.

Kaikki yhdistyksen jäsenet lienevät yhtä mieltä, että tutkimuksen rahoitus on tärkeää turvata. Skepsiksen ei silti tule keskittyä verorahojen jakamiseen – olettaen, että tässä tarkoitetaan tutkimuksen julkista rahoittamista. Sen sijaan skeptikon epäkiitollinen tehtävä on puuttua asiaan, mikäli tutkimustulokset ovat virheellisiä tai ne on saatu epäpätevien menetelmien avulla. Siinä ei ole mitään toisarvoista.

Lisäksi mikäli tieteen edistäminen on tavoitteena, eikö tällöin kannattaisi pyrkiä siihen, että rajallisia tutkimusresursseja suunnataan mahdollisimman kauas politisoituneesta pseudotieteilystä ja dogmatismista? Niistä ainakin takavuosien sukupuolentutkimuksesta löytyy monia esimerkkejä. Kuulen mielelläni, jos laiva on äskettäin kääntynyt.

Mitä yhdestä särkyneestä minuudesta?

2025-03-17T15:03:00.000+02:00

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä.

Mitä yhdestä elämän synnystä? Tai särkyneestä minuudesta? Ja jokunen kirjasuositus

Laatuluettavaa

Galaksien ja alkeishiukkasten näkökulmasta elämän synty maapallolle ei ollut kummoinenkaan muutos. Tai oikeastaan se ei ollut muutos lainkaan. Niin kosmos kuin kvarkitkin jatkoivat entiseen malliin.

Tilanne on lähes sama, kun asiaa katsotaan ihmisen näkökulmasta.

On yhdentekevää, kehittyikö elämä mutalätäköissä, merenpohjassa vai kenties jossakin aivan muualla. Eliöt – ihminen mukaan lukien – siirtävät perimäänsä seuraavaan polveen piittaamatta siitä, missä ja miten alkueliöt sitä tekivät. Elämän ensihetkistä emme tule löytämään sen enempää lohtua kuin kauhuntunteitakaan.

Sekin on yhdentekevää, onko Maapallo ainoa tyyssija eläville olennoille vai ei. Jos tutkijat saavat todisteita elämästä muilla taivaankappaleilla, ihmislaji ei joudu eksistentiaaliseen kriisiin. Yksilöt ja yhteiskunnat jatkavat entiseen malliin.

Esibiologisen liemen ja primitiivisten solujen välinen aikamatka on myös kertakaikkisen tylsä. Satoja miljoonia vuosia silkkaa tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki olisi saattanut pysähtyä alkuunsa asteroiditörmäyksen tai muun kosmisen sattuman takia.

Yksilö on koodien kulkuneuvo

Kuvia Luonnontieteellisestä
keskusmuseosta

Täällä me kuitenkin olemme. Selitys löytyy elämän synnyn jälkeisistä lukuisista mullistuksista. Yksittäisistä soluista kehittyi monisoluisia liittoumia. Jotkut solut ottivat sisäänsä toisenlaisia soluja, joista kehittyi soluelimiä. Nisäkkäiden sukulinjassa tapahtui hyppäyksistä mullistavin: laumaeläimestä tuli kieltä käyttävä kulttuurieläin. Tämä kulttuuriskielellinen loikka teki karvattomasta kädellisestä maailmanvalloittajan.

Kyseinen apina ei päihittänyt muita petoja nopeudessa tai voimassa, eivätkä evoluution sille antamat perhetunteet auttaneet pärjäämään pakkasessa. Mutta älynsä, kätevyytensä ja kulttuurisen oppimisen avulla laji sai muusta luonnosta musertavan yliotteen.

Ihmiseen itseensä tämä yliote ei silti ulottunut. Yksilö on yhä hajanainen ja johdateltavissa. Perimän palaset ovat kotoisin sieltä ja täältä, geenit manipuloivat toisiaan, solut ovat sekoitus koirasta ja naarasta, erilaiset ajatusrakennelmat kilpailevat aivojen hallinnasta, ja niin edelleen.

Ihmisyksilö on lopulta vain muiden käyttämä kulkuneuvo. Se sai kaksi tehtävää: kuljeta DNA:n digitaalista koodia seuraavaan polveen ja levitä ajatuksia ja tapoja muille. Siinä se olennaisin; elämä on informaation säilömistä ja siirtämistä. Geneettinen ja kulttuurinen informaatio liikkuu yksilön avulla ja piittaamatta hänen hyvinvoinnistaan. Edes ajatusrakennelmien totuudellisuudella ei ole niin väliä.

Useimmat toki tuntevat olevansa itsenäisiä ja yhtenäisiä, ja moni kuvittelee näkemystensä seuraavan järkeviä ja omaehtoisia päätelmiä. Tämä kaikki on ymmärrettävää, sillä kyseisiä illuusioita rakennetaan lapsesta asti.

Todellisuudessa geenit juuri ja juuri pystyvät pitämään kulkuvälineen kasassa. Ja mitä tulee kulkuneuvon omaksumiin ajatusrakennelmiin, ne ovat läpeensä vinoutuneita ja usein keskenään ristiriitaisia. On kuin kulkuneuvolla olisi monta egoa; yksi niistä on se äänekäs kontrollifriikki, jonka koemme minuudeksi.

Olemisen mielekkyys riippuu pitkälti siitä, miten suhtaudut hajanaisuuteesi. Hyviä vaihtoehtoja on nähdäkseni vain yksi. Kulkuneuvon tulee selvittää, miksi hän on sellainen kuin on ja mitkä hänen kantamistaan ajatuksista ovat tosia. Näihin vastaaminen suojaa manipulaatiolta, keventää kannettua taakkaa ja auttaa löytämään tavoittelemisen arvoiset asiat. Tämän pikku projektin voi aloittaa vaikkapa seuraavista teoksista:

Richard Dawkins: Geenin itsekkyys (1993)
Daniel C. Dennett: Lumous murtuu (2007)
Steven Pinker: The Blank Slate (2002)
Matt Ridley: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen (2004)

Epätieteellinen tilinpäätös

2025-01-01T14:24:00.000+02:00

Vuosi 2024 oli jälleen kiireinen, ja harmillisen vähän ennätin kirjoituspuuhiin. Lukeminen onnistui kuitenkin melko hyvin. Vuoden 2025 aikana koetan saada oheisten lukemieni teosten olennaisimmat pointit kirjoitettua auki. Muutama aihetta sivuava teos on vielä lukujonossa, mutta se puoli urakasta alkaa olla ohitse - massakausi siis takana. Jos hyvin käy, tuloksena on kirja meritokratiasta.

Toivon kaikille lukijoilleni onnea ja menestystä vuodelle 2025.

Miksi ihmiset uskovat uskomiseen?

2024-12-30T22:22:00.002+02:00

Oheinen vastineeni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä (jossa oli myös kaksi muuta kirjoitustani: kirja-arvio ja huomioita kirja-arviosta).

* * *

Kiitän Otto Pellistä ystävällisestä vastineesta. Sen perusteella sanomani pitää edelleen paikkansa: uskonnot pystyvät taidokkaalla propagandalla johdattelemaan ihmisiä pois johdonmukaisuudesta.

Pellinen näyttää Tuomas Enbusken tavoin hyväksyvän todisteet uskontoa kannattelevien tunteiden evolutiivisesta alkuperästä. Enbuske jopa totesi kirjoituksestani, että ”totta joka sana”.

Pätevien selitysten ja todisteiden oheen he kuitenkin sekoittavat mystisismiä ja esoteriaa, tai kristinuskon termein armoa ja pyhyyttä. He toimivat niin siitä huolimatta, että heillä ei ole näyttöä korkeammista armahtavista voimista. Niinpä he joutuvat uskomaan uskomiseensa. Tämä on tietysti inhimillistä, ja toisinaan myös anteeksiannettavaa – mutta skeptistä tai loogista se ei ole.

Pellinen esittää, että varhaisella kristinuskolla oli myönteisiä vaikutuksia tieteen kehittymiseen ja kenties jopa homojen asemaan. Skeptisismille tällä ei ole merkitystä. Olipa uskonnoilla millaisia vaikutuksia tahansa, se ei tee uskovaisten esittämistä väitteistä tosia. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut. Galilein ja muiden luonnontieteilijöiden vainoamisia on tässä yhteydessä oikeastaan turha edes mainita.

Se, että nykykristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin, on siis totuuden kannalta sivuseikka. Sametin alle kannattaa silti vilkaista. Siellä on laskelmoivan, avokätisesti rahoitetun ja inhimillisiä heikkouksia hyväksikäyttävän organisaation rautanyrkki. Holtittomat sepustukset taruolentojen tahdonvapaudesta eivät tätä seikkaa muuta.

Kristinuskoa puolusteleva Areiopagi-verkkojulkaisu, jossa Pellinen on samaan tapaan söhlinyt yhteen luonnontiedettä ja raamatullisuuksia, olisi taikauskomyönteisyytensä puolesta Huuhaa-palkinnon arvoinen.

Esoteriaa vai lähimmäisenrakkautta?

2024-12-23T23:37:00.000+02:00

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä.

Pseudotieteen kritisoiminen on aitoa välittämistä

Dosentti Pia Vuolanto arvioi Tieteen valepuvussa -kirjan (Tiedepolitiikka 3/2024). Teos on ansiokas rationalismin puolustus ja pseudotieteen kritiikki. [1]

Olin kiinnostunut Vuolannon kirja-arviosta muun muassa siksi, että hän on aiemmin esittänyt tuulesta temmattuja väitteitä Skeptikosta. Lehti kuulemma tuottaa sukupuolittuneita hierarkioita sekä vähättelee ja marginalisoi naisia. [2] Lisäksi Skeptikossa olevat epäsuorat sukupuoleen liittyvät ilmaisut muka ”tuottavat käsitystä tutkijoiden miessukupuolisuudesta”. [3]

Kirja-arviossaan Vuolanto kertoo päätyneensä teoksesta seuraavaan käsitykseen: ”psykologisessa tutkimuksessa oletetaan, että tieteeseen kriittisesti suhtautuvien tai pseudotieteellisiä uskomuksia omaksuneiden ihmisten ajattelussa on lähtökohtaisesti jotakin vinoutunutta tai vääristynyttä...” Vuolanto ei pohdi, onko hänen tekemässään päätelmässä jokin pielessä. Kommentointi antaa lähinnä ymmärtää, että hänen mielestään pseudotieteellinen ajattelu ei olisi vinoutunutta.

Tähän on todettava, että lähes kaikkeen ajatteluun sisältyy vinoumia – ja se on yksi syy, miksi tarvitaan tiedettä; toimimaan vastalääkkeeksi aivojen temppuiluille. Erityisen vinoutunutta on pseudotieteellinen ajattelu, sillä siinä hyväksytään väitteitä ilman kelvollisia todisteita. Usein todisteet järjestelmällisesti sivuutetaan.

Vuolanto paheksuu, että kirjan kirjoittaja, kognitiivisen neurologian lehtori Petri Paavilainen ei käsittele pseudotieteitä ”neutraalisti”. Esimerkkinä Vuolanto mainitsee sen, että Paavilaisen mukaan pseudotieteissä on jotakin ”poikkeuksellisen harhaanjohtavaa ja epäluotettavaa”. Tästäkään varsin perustellusta mielipiteestä Vuolanto ei kerro, onko siinä jokin pielessä. Vain Vuolannon oma paheksumisentunne tulee ilmi.

Teoksen pääongelmana Vuolanto pitää sitä, että ”vastapuoli voi kokea tulleensa mitätöidyksi, ohitetuksi tai joutuneensa naurunalaiseksi”. Vastaavaa huolta on kantanut esimerkiksi antropologi Marja-Liisa Honkasalo. Hän myös harmitteli, että Skeptikossa kritisoitiin hänen toimittamaansa ”kummista” kokemuksista kertovaa kirjaa. [4]

Vuolanto ja Honkasalo siis esittävät, että skeptikot eivät harjoittaisi arvostavaa ja kuuntelevaa dialogia. Tieteen ystävät eivät muka ”halua ymmärtää toisella tavalla ajattelevia”, kuten Honkasalo näkemyksen muotoili.

Mitä syytökseen tulisi vastata? Saattaa olla totta, että moni pseudotieteilijä kokee tulleensa sivuutetuksi tai joutuneensa naurunalaiseksi. Mutta olipa se kuinka yleistä tahansa, kyseessä ei ole pätevä perustelu millekään. Voihan skeptikkokin sanoa samaa. Muutamilla rajatietomessuilla käyneenä esimerkiksi tiedän, että skeptikoihin suhtaudutaan siellä penseästi naureskellen eikä lainkaan ymmärtävästi kuunnellen.

Vuolannon ja Honkasalon syytökseen on pätevämpikin vastaus kuin kilvoittelu siitä, kenelle virnuillaan eniten. Se kuuluu seuraavasti: pseudotieteellisten käsitysten kriittinen tarkastelu on nimenomaan pyrkimystä toisenlaisten näkemysten ymmärtämiseen. Ja se, että pseudotieteistä innostuneelle tarjotaan tietoa ihmismielen johdateltavuudesta ja taipumuksista harhoihin ja vinoumiin, on aitoa välittämistä – toisin kuin esoterian juhlistaminen, joka on tieteen ja lähimmäisenrakkauden halveeraamista.

Tieteen valepuvussa -kirja (arvioitu Skeptikossa 4/2023) ehdottaa kolmea toimenpidettä pseudotieteen suitsemiseksi: on kehitettävä kansalaisten kognitiivisia taitoja, on kartutettava kansalaisilla olevia totuudenmukaisia tietoja ja on kasvatettava kansalaisten voimavaroja ja motiiveja skeptisyyteen.

Lisäisin neljänneksi seikaksi sellaisen asenteen vaalimisen, että epäonnistuminen on sallittua ja opettavaista. Jos tämä tieteelliseen toimintaan kuuluva ajattelutapa yleistyisi, kritiikin edessä homeopaattikin saattaisi todeta: ”Taisin antaa johtaa itseäni harhaan, ehkä halusin vain kuulua joukkoon. Ensi kerralla olen viisaampi.”

VIITTEET

[1] Paavilainen, P. (2023): Tieteen valepuvussa – Mitä pseudotiede on ja miksi siihen uskotaan. Gaudeamus. Helsinki.

[2] Vuolanto, P. & Kolehmainen, M. (2021): Gendered boundary work within the Finnish skepticism movement. Science, Technology & Human Values. 46(4): 789–814.

[3] Päätoimittaja Risto K. Järvinen totesi tuolloin Vuolannon ja hänen kollegansa tekstistä, että yli 17 vuotta jatkuneesta päätoimittajuudesta huolimatta hänellä ei ”ole hajuakaan, mistä tutkijat kirjoittavat”. (Pääkirjoitus, Skeptikko 2/2017)

[4] Tammisalo, O. (2017): Mummojen mietteitä ja akateemista huuhaata. Skeptikko 4/2017.

Jos yksi muistaa, muutkin muistavat

2024-12-19T00:13:00.001+02:00

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 4/2024 -lehdessä.

Maanalainen vastaan maolainen totuus – kun unohtaminen ei ole vaihtoehto

Johnson, Ian (2023): Sparks – China’s Underground Historians and Their Battle for the Future. Oxford University Press.

Jokaisella valtiolla on myyttinsä ja sankaritarunsa. Kiina on siitä poikkeuksellinen, että sen tarustoa ruokkii lähes kaikkivoipa puoluekoneisto. Maasta myös puuttuu itsenäinen media ja yliopisto, jotka voisivat oikoa ja kritisoida virallista näkemystä. Kiinan koko historia museoineen, elokuvineen, turistikohteineen ja oppikirjoineen on puolueen virkamiesten hallinnassa. Ja jälki on sen mukaista.

Puoluejohto ja sen kätyrit väittävät muun muassa seuraavaa:

- Kommunistisen puolueen valtaanpääsy oli väistämätöntä ja johtui kansannousun ja Maon nauttimasta suosiosta.

- Varhaista puoluejohtoa yhdisti ideologinen veljeys, joka lopulta pelasti Kiinan.

- 1950- ja 60-lukujen lukuisat nälänhädät johtuivat luonnonkatastrofeista, eivät puoluejohdon virheistä.

- Tiibetin ja Xinjiangin väestöt ovat aina olleet osa Kiinaa.

- Hong Kongin ja Tiananmenin demokratialiikkeet olivat ulkovaltojen masinoimia.

- Covid-19- ja SARS-epidemiat hoidettiin avoimesti ja vastuullisesti.

Mikään väitteistä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi kommunistisen Kiinan alkutaival oli ideologisesti epäyhtenäistä, ja vastustajiin kohdistuneet poliittiset puhdistukset ja vainot olivat nöyryyttäviä ja verisiä. Puhdistukset myös lähes poikkeuksetta perustuivat tekaistuihin syytöksiin.

Puolueen propaganda ei kuitenkaan uponnut kaikkiin. Ian Johnsonin teos kertoo niistä maan alla toimineista kirjoittajista, elokuvantekijöistä ja taiteilijoista, jotka rohkeasti kiistivät puolueen läpeensä vääristellyn ja äärinationalistisen historiankirjoituksen. Kirjan nimi, Sparks, tulee vuonna 1960 parin numeron verran ilmestyneestä underground-lehdestä. Tai oikeammin kyse oli vaatimattomasta salaa kopioidusta monistenipusta.

Monisteen taustahahmot uhmasivat koneiston kontrolloimaa historiankirjoitusta. He jäivät toiminnastaan kiinni ja maksoivat äärimmäisen hinnan. Jokainen menetti vapautensa, osa myös henkensä. Puhemies Maon päätöksiä ei sopinut kritisoida, historiaa ei saanut tallentaa rehellisesti.

Muutaman myöhemmän videodokumentaristin, digitaalisten tallentimien ja internetin ansiosta moni nykykiinalainen tuntee Sparksin. Näytin kirjaa eräälle Shanghaista Tukholmaan muuttaneelle pariskunnalle, ja jos tulkitsin oikein heidän pidättyneitä reaktioitaan – kiinalaisia on ymmärrettävästi vaikea saada puhumaan maansa lähihistoriasta – he olivat lehdestä varsin tietoisia. Pariskunnan ainoa kommentti oli kysymys, ostinko kirjani helsinkiläisestä kirjakaupasta (ostin), jonka jälkeen he vaihtoivat puheenaihetta.

Teoksessa kuvatut ihmiskohtalot ovat karmivuudestaan huolimatta rohkaisevia. Entusiastien pienilevikkiset julkaisut voivat paljastaa totuuden propagandan takana, ja merkittävää historiankirjoitusta voi syntyä pennittömänä valtiokoneiston painostuksesta huolimatta, jopa vankikopissa omalla verellä vaatekappaleisiin kirjoitettuna.

Mikäli pystyn asiaan vaikuttamaan, propagandistien pitkä marssi ei tule ulottumaan tämänkään lehden sivuille.

Kun syrjintätutkimus tieteen syrjäytti

2024-09-14T01:24:00.001+03:00

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä. (Kiitän Arto Kuosmasta hyödyllisistä kommenteista.)

Intersektionaalisen syrjintätutkimuksen syväluotaus – Dosentti jyrää

Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

En ole milloinkaan nähnyt niiden aikaansaavan paljon hyvää, jotka ovat muka toimineet yhteiseksi hyväksi.

Adam Smith 1776/1933

Vuonna 2021 Scientific American -lehdessä väitettiin, että geenimuunnellut sadot perustuvat kolonialistiskapitalistiseen maatalouteen, alkuperäiskansojen ryöstöön ja naisten ruumiiden hyväksikäyttöön. Väite on typerryttävä. Geenimanipuloinnin syyllistäminen haittaa juuri niitä ihmisiä, jotka geenien muokkaamisesta eniten hyötyisivät. [1]

Väite ei silti ole yllättävä. Viime vuosina jotkut tiedelehdet ovat antaneet uhriretoriikan korvata perinteistä tutkimusraportointia. Julkaisut ovat esimerkiksi kehottaneet kirjoittajia listamaan rotutaustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa.

Dosentti Ari Helon teos käsittelee tätä tieteen politisoitumista ja tieteellisten standardien romahdusta. Kritiikin kohteena on tuorein akateeminen muotihömppä, intersektionaalisuus.

Kyseisen suuntauksen perusväite on sinänsä järkeenkäypä: yksilö voi tulla syrjityksi useamman eri ominaisuuden perusteella, vaikkapa etnisen taustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa takia. Helon teos osoittaa, että tämä päivänselvyys ei ole pätevä teoriapohja tieteelliselle tutkimukselle.

Suuntausta voidaan verrata edelliseen yliopistohuuhaaseen, postmoderniin totuusrelativismiin. Se hylkäsi objektiivisen totuuden ja alkoi pitää totuusväitteitä vain yksilön omaksuman poliittisen ideologian ilmauksena. Toisinaan totuusväitteitä pidettiin jopa alistamisena ja vallankäyttönä. Alkuperäiskansojen ”tapa tietää” oli muka yhtä vakavasti otettavaa kuin nojaaminen tieteelliseen menetelmään.

Helon mukaan intersektionaalinen tutkimustyö on samassa hengessä vajonnut silkaksi omien tai toisten kokemusten esittelyiksi. Nämä selonteot käsittelevät milloin mitäkin ajanjaksoa tai ryhmää; ainoa edellytys on, että kokemukset jotenkin koskettavat epätasa-arvoisuutta, ”tai kokemusta epätasa-arvosta”, kuten Helo tarkentaa.

Helo jatkaa suuntauksen yrityksistä tehdä omakohtaisista tuntemuksista tiedettä: ”Intersektionaalisen tutkimusalan jatkuvassa leikissä subjektin ja objektin käsitteillä on kyse yksinkertaisen asian näennäissyvällisestä pohdiskelusta. Normaalissa tutkimustoiminnassa subjekti (tutkija) tutkii objektia (tutkimusaihe) ja tuottaa siitä tietoa, ei toisin päin.”

  * * *

On ilmeistä, että joitakin vähemmistöjä yhä syrjitään Suomessa. Yhtä ilmeistä on, että jotkut saattavat kokea syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole. Tämä seikka tulee huomioida syrjintää tutkittaessa. Tutkijan on kyettävä tekemään ero todellisen, perusteettomasti koetun ja teeskennellyn syrjinnän välille.

Tarkastellaan Euroopan ja Yhdysvaltain miespuolista työväestöä. Etenkin 2010-luvulta lähtien moni heistä alkoi nähdä itsensä globaalin kaupunkilaiseliitin syrjimänä raasuna. Nämä miehet kokivat, että media ja vallanpitäjät eivät kunnioittaneet heidän arvojaan ja hyvinvointiaan. He eivät mielestään saaneet ääntään kuuluviin, mikä lienee edelleen melko yleinen tuntemus. Kysymys kuuluu, ovatko nämä syrjintäkokemukset todellisia vai kuviteltuja.

Etsitään vastausta Helsingin yliopiston kustantamasta intersektionaalisesta Finnishness, Whiteness and Coloniality -kirjasta (2022). Se on yksi Helon kritiikin pääkohteista.

Teoksen mukaan miesten uhrikokemuksessa on kyse niin kutsutun hegemonisen maskuliinisuuden uudesta strategiasta: heteromiehet omaksuvat marginalisoidun aseman ja ”vetoavat tähän uhriasemaansa, jotta he uusartikuloimalla säilyttäisivät valtansa ja kontrollinsa”.

Kyseiset intersektionaaliset tutkijat siis väittävät, että nuo heteromiehet teeskentelevät uhria ylläpitääkseen ylivaltaansa. Uhrikokemus on toisin sanoen heille tuomittavaa, samalla kun se on suotavaa muille vähemmistöille.

Mutta miten tutkijat tekivät päätelmänsä uhri- ja/tai syrjintäkokemusten aitoudesta ja hyväksyttävyydestä? Sitä he eivät kerro. Vaikka intersektionaalisuus on olevinaan syrjinnästä huolissaan, se ei esitä tai edes etsi objektiivisia kriteereitä sille, mikä on syrjintää. Tällainen piilotteleva epäanalyyttisyys on kyseisen tutkimussuuntauksen suurimpia puutteita.

Osa syrjintäkokemuksista saattaa esimerkiksi olla peräisin siitä, että yksilö on omaksunut intersektionaalisia opinkappaleita. Teoria on toisin sanoen saattanut tuottaa teoriaa tukevat tuntemukset. Kyse olisi ”tiedollisesta saastumisesta”. Se, miten ihmiset kehystävät kokemuksiaan, vaikuttaa kokemusten laatuun. [2]

Tiedollisen saastumisen mahdollisuus on syy, miksi intersektionaalisuus – tai mikä tahansa sosiaalipsykologinen teoria – voi saada tutkimuksellista vahvistusta vain teorian ulkopuolisilla ja objektiivisuuteen pyrkivillä menetelmillä. Itsereflektointi, johon intersektionaalisuus tutkijoita kehottaa, ei tietenkään tee tutkijan väitteistä päteviä.

Se, että syrjintäkriteereitä ei avoimesti kerrota, tarkoittaa, että kuka tahansa voi korostaa omaa uhriasemaansa. Näin koko syrjinnän käsite on vaarassa menettää merkityksensä. Intersektionaalisuus ei toisin sanoen suojaa edes niitä, jotka suojaa tarvitsisivat. Erityisen epäonnistunut on suuntauksen parissa harjoitettu ”valkoisuuden” kollektivistinen syyllistäminen. Miten sellainen voisi parantaa kenenkään olosuhteita?

  * * *

On hassua, että intersektionaalisuus ylipäätään rantautui suomalaiseen yliopistomaailmaan – puhumattakaan että se päätyi edellisen, Marinin hallituksen hallitusohjelmaan. Meillä syrjäytymistä ehkäisevää ”sosiaalipolitiikkaa on perinteisesti tehty tarveharkintaisesti ja ennaltaehkäisevästi, ei ihonvärin perusteella”, kuten Helo toteaa. Suomalainen yhteiskunta on myös sitoutunut koulutusmahdollisuuksien yhdenmukaisuuteen vähemmistötaustasta riippumatta: ”Ajatusta, että ihmisen ihonväri oikeuttaisi hänet joihinkin erityisetuihin, on pidetty rasistisena vuosikymmenien ajan.”

Kenelläkään ei olekaan suurempaa syytä vastustaa vähemmistöasemaan perustuvia suosituimmuusasemia kuin vähemmistöihin kuuluvilla lahjakkailla yksilöillä. He haluavat tietää ja he haluavat muidenkin tietävän, että he ovat saavuttaneet asemansa omilla ansioillaan, ei kiintiöiden kautta eikä pätevyyden kustannuksella.

Palataan miesten syrjintätuntemuksiin. Niille on helppo löytää perusteita: miehiä on pilkattu heidän sukupuolensa vuoksi, miehiä on kollektiivisesti syyllistetty raiskaajiksi ja niin edelleen. Tällaisesta mustamaalaamisesta [3] huolimatta uhrin viitta ei pue heitäkään.

Miesten nykyisessä ahdingossa on kyse taloudellisista ja kulttuurisista muutoksista, usein myös koulujärjestelmän puutteista. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta miehiä ei siis tahallisesti syrjitä. Vain harva on esimerkiksi sitä mieltä – ainakaan julkisesti –, että tasa-arvo edellyttää miesten syrjimistä.

Niin tai näin, Helon painokkaan ja pikkutarkan teoksen jälkeen – viittauksia on kirjassa yli 600 – on helppo nähdä intersektionaalisten menetelmien kelvottomuus, niin tieteellisissä kuin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tietoväitteiden pätevyys ja yhteiskunnan kukoistus eivät voi rakentua eri ryhmittymien syrjintäkokemusväitteiden varaan.

   * * *

Sävyltään Helon teos on akateemisen maltillinen. Paikoin hänen turhautumisensa pääsee kuitenkin esiin, esimerkiksi seuraavasti: ”Onko intersektionaalisen tutkimuksen asiantuntijoilla mitään käsitystä siitä, millaisessa jamassa jopa suomalaisten yksi maailman parhaista hyvinvointijärjestelmistä on 2020-luvun alun todellisuudessa?”

Helon mukaan meidän tulisi miettiä, miten ratkaista vanhuspalveluiden hoitajamitoitusten kaltaisia ongelmia sen sijaan, että tutkijoiden ohjeistamana kehottaisimme terveys- ja sosiaalitoimen henkilökuntaa ”reflektoimaan ihmiselon risteämiä”.

Loppukevennyksenä kerrottakoon Helolle ja muille sosiaalitutkimuksen tasosta turhautuneille, miten turhautumisentunteesta voi yrittää eroon. Täytyy vain kuvitella, että intersektionaalisten tutkijoiden tavoite on saada ihmiset surkuttelemaan tuntemattomien kurjuutta. He eivät siis murentaisikaan tieteen auktoriteettia ja tieteen standardeja ajattelemattomuuttaan. Hehän vain yrittävät tukahduttaa onnekkaiden kansalaisten elämänilon. Alakuloisen masentuneisuuden tulee koitua kaikkien kohtaloksi!

Tällaista teennäistä synkistelyä moitti jo Adam Smith (1723–1790):

Jos otetaan koko maailman keskiarvo, yhtä tuskasta ja kurjuudesta kärsivää kohden löydät kaksikymmentä menestynyttä ja iloista tai ainakin kohtuullisissa oloissa elävää. On varmaa, ettei mitään järkiperustetta voida esittää sille, miksi olisi itkettävä tuon yhden kanssa sen sijaan, että iloitsisimme niiden kahdenkymmenen kanssa.

Smithin mukaan surkutteleva – kuten intersektionaalinen – mielenlaatu voi palvella vain yhtä tarkoitusta: ei auttaa sorrettuja vaan tehdä kurjaksi henkilö, jolla kyseinen mielenlaatu on. [4] Todistaisipa joku tämän vääräksi.

ALAVIITTEET

[1] Geenimuuntelun avulla riisistä on jalostettu lajike, joka tuottaa jyvään A-vitamiiniksi muuttuvaa karoteenia. A-vitamiinin puutos aiheuttaa vakavia terveyshaittoja (muun muassa sokeutta) erityisesti niissä köyhissä maissa, joissa riisi on kansalaisten tärkein ravinnonlähde.

[2] Jos hammaslääkäri vakuuttavasti toteaa, että ”kohta voi tuntua lievää kutinaa”, kipuaistimus on luultavasti vähäisempi kuin jos hän olisi sanonut ”nyt varmasti sattuu”. Mainio teos aivojen tekemien ennustusten vaikutuksista on Andy Clarkin The Experience Machine (2023).

[3] Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi erään kirjoituksensa ”Miksi miesten vihaaminen voi tuoda paljon iloa?” (22.8.2021)

[4] Suomessa psykologi Oskari Lahtinen kehitti kysymyssarjan selvittämään yliopistoväen woke-asenteen voimakkuutta. Woke on Helon mukaan intersektionaalisuuden kansanomainen versio: ”Woke-ilmiöllä, woke-asenteilla ja woke-kulttuurilla tarkoitan populaaria, poliittista aktivismia ja kulttuuripolitiikkaa, joka yleisesti nojaa intersektionaalisen tutkimuksen tuottamaan näennäistietoon syrjäytyneisyydestä.”
Lahtisen tekemän tutkimuksen mukaan woke-asenne oli vahvinta psykologian ja sosiaalitieteiden laitoksilla. Ja kuten jo Adam Smith uumoili, woke-maailmankatsomus oli voimakkaasti yhteydessä yksilön pahoinvointiin. Helsingin Sanomat (20.10.2022) raportoi Lahtisen tutkimuksesta: ”Korkeat woke-pisteet saaneilla opiskelijoilla oli 39 prosenttia enemmän masentuneisuutta, 71 prosenttia enemmän ahdistusta ja lähes seitsemän prosenttia vähemmän onnellisuutta kuin matalat woke-pisteet saaneilla.”
Syy-yhteys ei tietenkään välttämättä kulje wokesta/intersektionaalisuudesta alakulon suuntaan, vaan woke-asenne voi myös olla seuraus mielialasta. Tai sitten havainnon takana on kokonaan muita tekijöitä. Mutta olivatpa syysuhteet millaisia tahansa, on vaikea nähdä, millä tavoin intersektionaalisuus/woke kykenisi lievittämään kenenkään kärsimystä.

Evoluutio ja armojargon

2024-09-13T10:06:00.000+03:00

Kristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin. Niiden alta löytyy laskelmoivan organisaation rautanyrkki. Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä.

Enbuske anoo armoa – liittyy pitkään jonoon

Tuomas Enbusken haastattelu oli mielenkiintoinen ja valaiseva (Skeptikko 2/2024). Enbuske kokee – tai ainakin väittää kokevansa – että hän on jumaluskonsa kautta saanut armon. Hänen mukaansa ”oleellista on se, että emme pelastu teoillamme, vaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Tällaiseen kokemus- ja tunneperäisyyteen ei skeptikolla ole nokan koputtamista. Mielenrauhaa ja armollisuutta ei muutenkaan ole maailmassa liikaa. Haluan kuitenkin valottaa, mistä armokokemus ja usko omaan uskomiseen tulevat.

USKONNOILLE ON LUONNOLLISIA SELITYKSIÄ

Uskontojen olemassaololle on monenlaisia luonnollisia selityksiä. Ensinnäkin uskonto itsessään on selitys. Kun esivanhempamme uskoivat korkeampiin voimiin, he saivat selityksen luonnonilmiöille, vaikkapa unille ja ukkoselle. Se, että selitys perustui mielikuvitukseen, ei edeltäjiämme haitannut.

Uskontoihin liittyy myös rituaaleja ja seuraleikkejä. Sellaisia kaltaisemme laumaeläin ei voi vastustaa. Usein rituaalien kivuliaisuus ja epärationaalisuus vain voimistavat yksilön uskoa. Emme myöskään luonnostaan, ilman koulutusta, osaa haluta todisteita tai ymmärrä, mikä on kunnollinen todiste.

Uskontoja voidaan selittää myös niiden synnyttämällä yhteenkuuluvuudentunteella ja lauman tuomalla suojalla. Uskontojen moraalisäännöt ja käytöskoodit ovatkin perinteisesti suosineet kanssauskovia muunuskoisten kustannuksella, usein karmivin seurauksin.

Toisenlainen selitys perustuu siihen, että uskontojen teesejä ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Miten esimerkiksi kumoaisit seuraavan väitteen? Kuun takana asuu kaikkivoipa miniatyyrikahvipannu, joka päästää paratiisiin ne, joilla on homoseksuaalisia kokemuksia.

IHMINEN LOI JUMALAN OMAKSI KUVAKSEEN

Enbusken korostama armo on uskonnon selityksistä psykologisesti kiinnostavin. Uskonnot ovat tarinoita ihmeteoista: jumalhahmot rikkovat painovoimaa ja muita fysiikan lakeja, he tuovat sotaonnea, he ihmeparantavat sairaita ja niin edelleen. Olennaista on, että jumalat eivät kuitenkaan riko intuitiivista käsitystämme psykologiasta ja ihmisluonnosta.

Jumalillakin on siis haluja ja toiveita. Usein he tuntevat koko inhimillisten tunteiden kirjon. Tämä on ratkaiseva seikka kristinuskon armokokemuksessa. Tärkeimpiä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet.

Nämä kaksi emootiota ovat evolutiivisesti kehittyneet havaitsemaan yhteistyön hyötyjä. Läpi lajihistorian ihmisten oli helpompi puolustautua petoja ja vihollisia vastaan yhdessä. Yhdessä heidän oli myös helpompi löytää ruokaa, valmistaa asumuksia ja hoitaa lapsia. Luonnonvalinta suosi yksilöitä, jotka auttoivat toinen toisiaan ja sitoutuivat yhteistyökumppaneihinsa tunteellisesti.

Toisinaan kävi niin, että joku petti luottamuksen. Pettäjä saattoi laistaa velvollisuutensa tai vetää itsekkäästi välistä. Tällaiselle ihmiselle vihoiteltiin, ja usein häntä myös rankaistiin. Ja joskus hänet suljettiin kokonaan yhteistyön ulkopuolelle.

Tällöin välistävetäjän kannatti osoittaa katumusta ja vannoa sitoutumistaan. Ryhmän ulkopuolella eläminen oli yksinkertaisesti liian vaikeaa. Ja koska yhteistyö ja avunanto olivat niin hyödyllisiä, muiden kannatti antaa katuvalle välistävetäjälle anteeksi.

Evoluutio antoi ihmiselle nämä kaksi tunnetta – katumuksen omasta hairahtumisesta ja anteeksiannon kaverin hairahtumisesta – jotta molempia hyödyttävä yhteistyö voisi jatkua.

Nämä moraalitunteet ovat läheisessä yhteydessä uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisyydessä ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja että hän on huono ja syntinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on kirpoaminen tästä syyllisyyden tunteesta: yksilö kokee saavansa korkeammalta taholta pahuutensa anteeksi. Armo, autuus ja kumbaya valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tällaiseen pahasta vapautumiseen liittyy ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein uskoa, anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Eli koska kaikki ihmiset ovat perisyntiopin mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin syvästi emotionaalinen välittäjä on välttämätön.

Käytännössä koko kristillinen teologia armoineen ja kuolemanjälkeisine palkintoineen perustuu siihen, että jumalhahmolle on kuviteltu yleisinhimillisiä moraalitunteita, suuttumusta ja anteeksiantoa (ks. Sarmaja 2006).

JUMALA EI VOI OLLA ARMELIAS JA KAIKKIVALTIAS

Harva uskova myöntää olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos jumala kerran on armelias ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää pahaa tapahtumasta?

Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa:

Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltä käsin olet määrännyt. (teoksesta Lampén 1923)

Ilkka Pyysiäinen (2010) kirjoittaa samassa hengessä mutta roisimmin:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu, kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipuuteen liittyvät perustelut eivät vakuuta kaikkia. He kokevat, että heidän uskonsa asuu jossakin erillisessä poterossaan eikä täten ole enää heidän omassa hallinnassaan. Enbuskekin puhuu tästä. Automaatin tavoin uskova uskoo uskomiseen. Hänet on taidokkaasti johdateltu pois johdonmukaisuudesta.

Mikäli uskova ei tällä tavoin toimisi, hän joutuisi myöntämään, että jumala ei ole armollinen kaikkivaltias. Uskova toisin sanoen on pakotettu hyväksymään, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä eikä edes hyvää. Sen sijaan jumala halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa.

Juuri tällainen keskenkasvuinen ihminen tarvitsee armonlahjan, ja juuri tällaista ihmistä uskonto ja kirkko tarvitsevat – ja ne ovat tätä keskenkasvuisuutta oppineet tuottamaan. Se, että uskova uskoo koko kehollaan ja identiteetillään, ei ole todiste yliluonnollisesta armosta vaan siitä, että uskonnolliset tarinat ovat kehittyneet viekoittelevammiksi. Kyse on uskonnon ja uskonnollisten instituutioiden evoluutiosta.

Armokokemus taas ei todista yksilölle tai yhteiskunnalle koituvista hyödyistä. Sen sijaan ”armoonlankeemus” kertoo uskonnollisten laitosten yliotteesta. Jos kirkollisten instituutioiden johtajat eivät viljelisi viettelevää armopuhetta, heitä pidettäisiin pelkkinä puoskareina. Ei ole yllättävää, että kristinuskon jumala antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, että yksilö ei armoa ja anteeksiantoa kaipaa.

ANTIUSKOLLE ON PERUSTEITA

On huomattava, että edellä selitetään armoväitteiden ja -kokemusten evolutiivista alkuperää. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta tai jonkin jumaluuksien vastaisen uskomuksen levittämisestä. Sellaiseenkin toki olisi hyviä perusteita: uskontojen houkuttelevuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa olla ainoa tapa, jolla uskomusjärjestelmät voidaan tehdä näkyviksi ja jolla niiden eteneminen voidaan pysäyttää.

Miksi usko ja uskonnot sitten pitäisi pysäyttää? Jos niistä kerran saa armonlahjan? Vastaus on yksinkertainen: uskonnot aiheuttavat niin paljon muutakin. Ne ensinnäkin opettavat tyytymään tietämättömyyteen. Uskonnot siis toimivat skeptikon tavoitteita – totuutta ja rationalismia – vastaan.

Uskontojen nimissä myös lietsotaan pelkoa ja vihaa. Lähihistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten uskovat ovat uskonnollaan perustelleet huonoa käytöstään, vaikkapa homoseksuaalien ja vääräuskoisten syrjintää tai sukupuolisen tasa-arvon vastustamista.

Päätelmä kuuluu: kristinusko on kehittynyt valjastamaan ihmisen lajityypilliset emootiot omaan käyttöönsä. Skeptisismi ja rationalismi eivät tällaista hyväksytyksi tulemisen ja varmuuden tunnetta pysty tarjoamaan; onhan skeptikon oltava aina valmis muuttamaan kantaansa. Skeptikolta on silti lupa odottaa varoituksensanoja: jos et piittaa todisteista armokysymyksessä, tukahdutat inhimillistä ja moraalista kehittymistä.

KIRJALLISUUS

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.

Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.

Ole skeptinen, mutta (älä) luota tieteeseen

2024-07-15T21:44:00.000+03:00

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 2/2024 -lehdessä.

Ihmisten pyrkimykset tuottavat toisinaan päinvastaisia seurauksia kuin oli tarkoitus. Usein jos esimerkiksi juhlavassa tilaisuudessa yrittää pitää kahvikuppia vakaana, käsi alkaakin täristä ja kahvi läikkyä. Liiallinen yrittäminen kääntyy itseään vastaan.

Tässä kirjoituksessa pohditaan, tuleeko skeptikon varmistella, että totuuden etsintä ei samalla tavalla käänny tavoitettaan vastaan. Mitä jos skeptikko tuleekin kannustaneeksi hihhuleita?

Skeptisismiin liittyvää
kirjallisuutta

Aloitetaan yhteiskunnallisella esimerkillä kaukaa Kiinasta. Maan demokratialiikkeellä on synkkä historia. Aina kun liike voimistui, se tuotti vastareaktioita, jotka tekivät yhteiskunnasta entistä sortavamman. Käytännössä liike päätyi palkitsemaan hallinnon häikäilemättömimpiä puolustajia ja rankaisemaan maltillisimpia uudistajia.

Tämä ei luonnollisesti ole demokratiaa ajaneiden yksilöiden vika. Se on diktatuurien ja totalitarististen järjestelmien ominaisuus.

Toinen ikävä piirre diktatuureissa on se, että niissä ei kehity normeja, jotka saisivat uudistusmieliset toimimaan vastuullisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Uudistuksia ajavat liikkeet saattavat esimerkiksi vaatia hallinnolta sellaisia radikaaleja toimenpiteitä, joita hallinto ei mitenkään voi toteuttaa. Ja toisinaan uudistusvaatimukset yltyvät väkivaltaisuuksiksi, joita hallinto sitten käyttää hyväkseen.

Esimerkiksi Hong Kongin demokratiamielenosoitusten (vuosina 2019–2020) ilkivaltatapauksia paisuttelemalla Kiinan hallinto pystyi perustelemaan ankarat vastatoimensa. ”Juuri tällaista kaaosta ja turmelusta demokratia tuottaa”, he totesivat. Moni demokratiaa tukenut kiinalainen alkoikin mellakoinnin ja sitä seuranneen propagandan myötä vastustaa liikettä (Huang 2023).

Onko tässä yhteys totuuden etsimiseen ja skeptisismiin? Kun totuutta etsitään itsepintaisesti ja seurauksista piittaamatta, totuudelle ei enää löytyisikään ystäviä?

Ennen vastaamista siirrytään vielä Yhdysvaltain mellakkoihin (vuosina 2020–2021). Niiden alkusyynä oli pidätystilanteessa kuollut mustaihoinen, George Floyd. Näitä mellakoita ei länsimedioissa paisuteltu. Päinvastoin, uutiskuvat kertoivat tuhopoltoista ja kauppojen ryöstelyistä, mutta silti mediat todistelivat, että mielenosoitukset olivat ”enimmäkseen rauhanomaisia”. Mutta ennen kaikkea mellakoinnin seurauksena poliisin toiminta vaikeutui, väkivalta lisääntyi ja mustaihoisia alkoi kuolla entistä enemmän (Ratcliffe & Taylor 2023, Cassell 2023, Makridis & VerBruggen 2022).

Näitä kahta esimerkkiä, Hong Kongin demokratialiikettä ja Yhdysvaltain Black Lives Matter -liikettä yhdistää se, että molemmat kääntyivät tavoitteitaan vastaan. Demokratia taantui ja mustaihoisten surmat lisääntyivät. Radikalismi paljastui itsensä viholliseksi.

Kysymys kuuluu, vertautuuko tämä totuuden etsimiseen ja skeptisismiin.

Ensiksi on huomattava, että skeptikon ja mielenosoittajan motiivit ja menetelmät ovat täysin erilaisia. Skeptikkona oleminen tarkoittaa totuudesta kiinnostumista. Se edellyttää argumenttien ja havaintojen tunnontarkkaa arvioimista. Sitä ei ole mahdollista tehdä holtittomasti joukkohurmoksen vallassa.

Toiseksi skeptikon ei tarvitse totuustavoitteensa edessä tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä. Totuus on ja pysyy riippumatta siitä, onko se realistisesti saavutettavissa vai ei. Tämä eroaa yhteiskunnallisten muutosten ajamisesta. Siihen väistämättä liittyy kompromissien tekemistä, eturyhmien huomioimista ynnä muuta vastaavaa.

Se, että totuus voi olla ruma ja että totuudenpuhuja herättää joidenkin vihat, ei asiaa muuta. Tosiasiaväitteet ovat joko totta tai epätotta riippumatta siitä, haluaako yleisö tietää totuutta tai mitä seurauksia totuuden julkitulosta olisi.

Joku saattaa vähätellä skeptikoiden totuuspyrkimyksiä sillä, että akateemiset tutkimuslaitokset ovat jo vihkiytyneet totuuden etsintään. Niiden tuloksiinhan skeptikonkin on nojattava. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta se ei silti poista tarvetta omaehtoisemmalle totuuden etsinnälle.

Akateemisissa tutkimuslaitoksissa piilee nimittäin riski, että ryhmäpaine ja muotivirtaukset alkavat vaikuttaa niiden toimintaan. Tutkijat esimerkiksi saattavat myötäillä vakiintuneiksi kuvittelemiaan näkemyksiä. Etenkin joitakin humanistisia ja sosiaalitieteellisiä aloja vaivaa ideologinen yksimielisyys, jonka kyseenalaistamista ei pidetä soveliaana ja joka ohjaa jopa tutkimustuloksia. Hyvä esimerkki tällaisesta on niin kutsuttu intersektionaalinen tutkimussuuntaus (Helo 2023, Tammisalo 2024).

”Luota tieteeseen” ei siis ole yleispätevä ohje.

Mutta pitäisikö skeptikon esittää totuusväitteensä varovaisemmin? Useinhan sanotaan, että skeptikoihin kohdistuva vastustus johtuu heidän yksioikoisesta ja dogmaattisesta viestinnästään, eikä viestien varsinaisesta sisällöstä.

On totta, että skeptikon on jatkuvasti kehitettävä retorisia taitojaan. Syy skeptikoiden sivuuttamiseen ei kuitenkaan löydy sieltä. Kyse on lähes poikkeuksetta siitä, että skeptikon väitteet koetaan joko moraalisesti vääränlaisiksi tai omaa elinkeinoa, vaikkapa huuhaahoitolan toimintaa haittaaviksi. Tällaisia väitteitä ihmiset väistelevät niin salakavalasti, että he eivät itsekään huomaa tekevänsä sitä (Trivers 2011). Enkelikuorokaan ei osaisi kertoa kaikkea riittävän herkkätunteisesti.

Skeptisismin ja rationalismin ongelma ei toisin sanoen ole se, että skeptikot esittäisivät väitteensä väärällä tavalla. Ongelma on pikemminkin se, että skeptisismi ja rationalismi eivät tuo samanlaista emotionaalista tyydytystä kuin poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden ajaminen. Tämä ei luonnollisesti ole skeptikon vika, vaan vinoumat löytyvät ihmisluonnosta. Näistä vinoumista skeptikon on oltava tietoinen, ja niiden yli skeptikon on kiivettävä, määrätietoisesti totuutta etsien.

Jos joku tässä yhdistyksessä ei avoimin mielin uskalla tarkastella sitä, mikä kulloistenkin todisteiden valossa näyttää totuudelta, hän tuskin ansaitsee nimitystä skeptikko. Poliitikko tai uskonkiihkoilija saattaisivat olla osuvampia termejä.

Kirjallisuutta

Cassell, P. (2023): New statistical evidence supports the “Minneapolis Effect” as an explanation for increases in homicides. Reason 17.7.2023.

Helo, A. (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys. Helsinki.

Huang, Y. (2023): The Rise and Fall of the East. Yale University Press. New Haven.

Makridis, C. & VerBruggen, R. (2022): Breaking down the 2020 homicide spike. Manhattan Institute. May 2022.

Ratcliffe, J & Taylor, R. (2023): The disproportionate impact of post-George Floyd violence increases on minority neighborhoods in Philadelphia. Journal of Criminal Justice. Vol 88: Sept–Oct.

Tammisalo, O. (2024): Tieteen puolesta politikoivaa pseudoparadigmaa vastaan. Särö 53–54.

Trivers, R. (2011): Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Tieteen puolesta politikoivaa pseudoparadigmaa vastaan

2024-07-08T00:46:00.000+03:00

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Särö 53–54 -kirjallisuuslehdessä (heinäkuu 2024).

Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

”Valkoinen ylivalta on kuin kristillinen perisynnin käsite: se selittää kaiken pahan ja väärän, jolloin se ei enää selitä mitään erityisesti.”

Ari Helo

Pohjois-Amerikan ja aatehistorian tutkimuksen dosentti Ari Helon teos käsittelee niin kutsuttua intersektionaalista tutkimussuuntausta. Se on joillakin sosiaalitieteellisillä aloilla ja jossakin määrin myös julkishallinnossa yleistynyt tapa hahmottaa syrjintää ja syrjäytymistä.

Helon keskeinen ja erittäin hyvin perusteltu väite on, että intersektionaalinentutkimus ei ole tieteellisessä mielessä pätevää. Suuntaus sivuuttaa pätevät analyysimenetelmät ja tulee näin antaneeksi poliittisten tavoitteiden vaikuttaa tutkimustuloksiin. Intersektionaalisten tutkijoiden käyttämät menetelmät eivät toisin sanoen oikeuta heidän tekemiään päätelmiä. Helon mukaan perustava ongelma on, että alalla sekoitetaan kaksi eri asiaa, maailmanparantaminen ja tietoväitteet.

Intersektionaalisuuden pyrkimys vähentää syrjintää on toki ylevä ja kannatettava. Se ei kuitenkaan sovellu pohjaksi tieteelliselle tutkimukselle.

Mitä siis on intersektionaalisuus? Edellisen hallituksen tasa-arvo-ohjelma määritteli sen keinoksi ”tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja”. Vihreän sivistysliiton oppaassa todetaan samassa hengessä, että ”intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän” ja että ”moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi”.

Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus -sivustolla termi on määritelty tarkastelutavaksi, ”jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa”. Sivusto jatkaa, että ”intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista”.

Toisin sanoen jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Helon teos osoittaa, että tähän päivänselvyyteen intersektionaalinen tutkimus ei tuo uutta.

Perinteisesti analyysin on ymmärretty edellyttävän ongelman eri aspektien erittelemistä toisistaan. Näin on mahdollista nähdä niiden keskinäiset yhteydet. Ilman analysoivaa erittelyä ei voida tietää, mitkä ovat syitä ja mitkä seurauksia, ja mitkä vain korrelaatioita.

Intersektionaalinen teoria toimii toisin. Se niputtaa kaiken yhteen ja sitten pitää luomaansa möykkyä selityksenä. Helon mukaan suuntauksen parissa syrjäytymisen ei esimerkiksi koskaan ajatella johtuvan jostakin yksilön oman elämänhallinnan erityisongelmasta, vaan kyse on aina ja ainoastaan yhteiskunnasta ja sen syrjiviksi ”tiedetyistä” rakenteista.

Syrjivistä rakenteista on kuitenkin puhuttu yli 30 vuotta. Helon mukaan intersektionaaliset tutkijat eivät silti ole kiinnostuneet erottelemaan esimerkiksi poliittisia rakenteita oikeusrakenteista tai talouden rakenteita hallintorakenteista. Suuntauksen harjoittajat eivät ole kiinnostuneet edes rakenteiden kuvailemisesta, saati tarkemmista kausaalianalyyseista. Helo jatkaa, että ”poliittisia valtakulttuureita intersektionaalisuus ymmärtää pelkkinä sortorakenteina”.

Intersektionaalisuuden epäanalyyttisyys ja epäempiirisyys haittaavat tutkimuksen lisäksi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Ongelmanratkaisu edellyttäisi asioiden pilkkomista ratkaistavissa oleviin palasiin. Ja jotta sosiaalipoliittiset toimet olisivat oikein mitoitettuja sekä perusteltuja, olisi selvitettävä, kuinka suuren osan mikäkin rakennetekijä syrjäytymisestä selittää. Onko se 0,5 vai 5 prosenttia?

Analyysin sijaan intersektionaaliset tutkijat suurentelevat tai oikeammin kaupittelevat ongelmia. He liittävät yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jolloin ongelmat saadaan näyttämään ylivoimaisilta ja mahdollisimman pelottavilta. Mutta miksi intersektionaalisuuden harjoittajat näin toimivat? Oma veikkaukseni on, että se johtuu suuntauksen marxistisutopistisesta taustavireestä: kaikenlainen ongelmien paisuttelu mahdollistaa vaatimukset vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta.

Tarkastellaan intersektionaalisuutta käytännön esimerkin avulla. Kuinka suuri haittatekijä yksilölle on syntyä köyhään perheeseen, viettää lapsuus köyhällä asuinalueella tai kuulua johonkin etniseen vähemmistöön? Koska nämä kolme mahdollista haittaa osuvat usein samoihin yksilöihin, vastauksia voidaan selvittää ainoastaan laajojen tilastoaineistojen avulla, muuttujia vakioimalla. Tämä on tilanne kaikenlaisen ”päällekkäisen” ja ”läpileikkaavan” syrjinnän kohdalla.

Jos syrjinnästä siis halutaan tietoa, etnisyys – tai sukupuoli, seksuaalisuus tai mikä tahansa muu mahdollisesti vaikuttava seikka – on pystyttävä analyyttisesti erottamaan muista seikoista, vaikkapa vanhempien vauraudesta ja lapsuuden asuinpaikasta. Intersektionaalisten tutkijoiden harrastamasta ”valkoisuuden” ja ”patriarkaatin” syyttelystä ei ole apua.

Helo muistuttaa, että suomalainen, perustaltaan kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta on jo rakentanut valtavan julkisen palvelun koneiston estämään ja lievittämään syrjäytymistä. Ja tämä koneisto ”ei nojaa rotu- tai luokkaeroihin asiakasvalinnoissaan”, kuten hän jatkaa. Rotu- ja muita identiteettejä korostamalla intersektionaalinen tutkija päätyykin vain rikkomaan tasaveroiseen kohteluun sitoutunutta järjestelmää, joka rasismia ja syrjintää aidosti vastustaa.

Otetaan toinen, kuvitteellinen esimerkki. Jos satunnaiselle lapsijoukolle annetaan ratkaistavaksi matemaattisia ongelmia, pidemmät lapset suoriutuvat niistä keskimäärin paremmin. Ilmiön selitys on ilmeinen: pidemmät lapset ovat keskimäärin vanhempia, ja vanhemmat lapset ovat keskimäärin taitavampia matemaattisten ongelmien ratkojia.

Intersektionaalisuus selittäisi pitempien menestystä toisella tavalla. Se väittäisi, että pitkillä on näkymättömiä rakenteellisia etuoikeuksia ja että tiedostamattomasti omaksuttu hujoppihegemonia sortaa lyhyitä. Mikäli pitkät yksilöt sitten kiistävät tämän, intersektionaalisuus väittää, että kiistäminen on merkki ylivallasta nauttivien emotionaalisesta hauraudesta.

Viimeksi mainittu huomio voi jo kuulostaa keksityltä mustamaalaamiselta, mutta se ei ole sitä. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla propagoidaan – Helon käyttämä termi – tieteellisenä tosiseikkana, että valkoiset ihmiset paljastavat psyykkisen haurautensa (white fragility), kun he kiistävät sisäisen rasistisuutensa. Tällainen Yhdysvalloista omaksuttu ”olet rasisti, jos sanot, ettet ole” -logiikka on tuttua lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

On toki mahdollista, että valkoinen psyyke on heiveröinen ja että tämä heiveröisyys ylläpitää syrjiviä rakenteita. Mutta mitä todisteita on tämän hypoteesin tueksi? Sitä intersektionaalisuus ei kerro. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä mielenrakenteiden ja yhteiskunnan rakenteiden tutkiminen on täysin erilaista (vaikka mielenrakenteet ovatkin yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Intersektionaalisten tutkijoiden ongelma on, että he eivät osaa itsekään päättää, mitä he tutkivat ja miten. Eräs Helon lainaama tutkija jopa toteaa, että intersektionaalisuudesta ”ei ole mahdollista tai edes tarpeellista” saavuttaa ymmärrystä. Ehkäpä suuntauksen pääpointti on tutkijan oppineisuuden ja oikeamielisyyden korostaminen?

Intersektionaalisten tutkijoiden harjoittamasta karkeasta psykologisoinnista ja tieteen kriteerien löysentämisestä Helolla on lukuisia esimerkkejä. Tutkija, joka teoksen luettuaan väittää yhä harjoittavansa intersektionaalisuutta, haluaakin joko poseerata tai provosoida – tai sitten hän ei vain ymmärrä lukemaansa. Ainakin vähemmistöjen kannalta saattaisi olla parempi, jos tällainen henkilö tekisi jotakin muuta kuin tutkisi syrjintää.

Jos tutkija todella haluaisi ehkäistä syrjintää, hän muistuttaisi ja julistaisi niistä vähemmistöille koituvista hyödyistä, joita laissa jo olevat syrjintäkiellot ja ilmaisunvapaus ovat tuoneet. Tämä edistäisi paremmin syrjimättömyyttä kuin tieteen kaapuun puetut näennäissyvällisyydet. Tutkija voisi myös kertoa sen, että intersektionaalinen identiteettien korostaminen ei ole koskaan tuottanut hyötyjä, joita ”värisokea” laillisuusperiaate tuo. Aivan ensiksi tutkijan olisi kuitenkin hyväksyttävä, että jokaisen valkoihoisen sisältä ei löydy uinuvaa Ku Klux Klan -solua.

Helon teos on tärkeä puheenvuoro siitä huolimatta, että tällaisilla kritiikeillä on taipumus painua unohduksiin kritisoimiensa näkemysten kanssa. Helo itsekin toteaa, että kymmenen vuoden kuluttua intersektionaalisena ajatteluna tunnettu akateeminen muotivirtaus luultavasti näyttää ”vain oudolta historialliselta nyrjähdykseltä länsimaisessa tutkimusperinteessä”. Perään hän vertaa sitä 1970-luvun taistolaiseen sosiologiaan.

En ole yhtä optimistinen. Niin vastuuttomasti yliopistojen johto on sallinut intersektionaalisuuden korvata tieteellisiä normeja. Kannustavaksi loppusitaatiksi tarjoan kuitenkin seuraavaa: ”Rasisteja emme ole, intersektionaalisuustutkijoiksi emme halua tulla, etsikäämme siis totuutta ‒ perinteiseen metodologiseen tiedeajatteluun sitoutuneina.”

Ennen oli tutkijat rautaa

2024-06-14T14:41:00.000+03:00

Oheinen lyhyt arvioni julkaistiin Skeptikko 2/2024 -lehdessä.

Robert Huxley, toim. (2019): The Great Naturalists. Thames & Hudson. Lontoo.

The Great Naturalists -teos esittelee 39 biologisten ja geologisten tieteiden pioneeria. Kirja etenee aikajärjestyksessä Aristoteleesta luonnonvalintateorian kehittäjiin Charles Darwiniin ja Alfred Russell Wallaceen. Viimeisenä esitellään Darwinin pitkäaikainen kirjekumppani, Amerikan kasvitieteen isä Asa Gray (1810–1888).

Henkilöhistoriat ovat tiiviitä ja kiinnostavia. Monen varhaisen tutkijan elämänuraan kuului taloudellisia ja sosiaalisia tragedioita. Lähes kaikki hapuilivat eri ammateissa ja opinnoissa ennen todellisen kutsumuksen löytymistä. (Tämä pätee tietysti myös moniin nykytutkijoihin. Säieteorian kehittäjä, fyysikko Leonard Susskind jopa väitti – tai vitsaili – että nuoruuden työ putkimiehenä selvensi hänen ajatteluaan mustista aukoista.)

1800-luvulta lähtien merkittävien luonnontutkijoiden joukossa oli myös naisia. Toisin kuin niin monesti nykyään, heidän naiseudestaan ei tässä teoksessa tehdä numeroa. Naispuolisia fossiilien metsästäjiä tai muita luonnonnuuskijoita ei otettu mukaan naiskiintiön vaan heidän meriittiensä takia.

Kirjan henkilöitä yhdistää suunnaton tiedonjano ja luontoon kohdistuva intohimo. Nämä piirteet saivat heidät ylittämään valtameriä ja vuorijonoja, ja riipimään läpi viidakoiden. Herää kysymys, mihin vastaava lannistumattomuus nykyään suuntautuu. Vai ovatko älypuhelimen ärsykkeet turruttaneet nykyihmisen uteliaisuuden ja kunnianhimon?

Huomioita sukupuolidysforian lääkitsemisestä

2023-12-18T10:57:00.000+02:00

Puheenvuoroni Skeptikko 4/2023 -lehdestä.

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.

Lääkärilehti 6/2020

Puoskarin harrastama kuunteleva empatia tuo monelle lohtua. Se voi jopa lievittää oireita. Nämä uskomushoitojen myönteiset puolet eivät ole estäneet Skepsis ry:tä hoitoja syynäämästä ja kritisoimasta. Kritiikkiä on harjoitettu yhdistyksen perustamisesta lähtien, kenties eritoten nykyisen puheenjohtajan kausina.

Uskomushoitoja on tietysti moitittu hyvästä syystä. Usein oireiden lievitys perustuu lähes mihin tahansa muuhun kuin hoidon taustateoriaan. Ja Skepsis on luonnollisesti ollut kiinnostunut totuudesta; siitä, voivatko kristallien värähtelyt ja kongien kumahtelut parantaa vai eivät.

Uskomushoitokritiikkiä on motivoinut myös se, että toisinaan ”vaihtoehtoiset hoitomuodot” saavat ihmisen hylkäämään hoidot, jotka todistetusti toimivat. Joku saattaa modernien syöpähoitojen sijasta päätyä vaikkapa eksoottisiin yrttivalmisteisiin. Kritiikkiä on motivoinut myös potilaiden köyhtyminen; hoitojen hintavuus mainitaan usein esimerkiksi Huuhaa-palkintojen perusteissa.

Edellisessä Skeptikko -lehdessä kaikki kääntyi nurinpäin. Puheenjohtaja Otto Mäkelä ja hallituksen jäsen Irma Hirsjärvi pahoittelevat, että Skepsis antoi palstatilaa ja puheenvuoron näkemyksille, jotka ovat kriittisiä lasten lääkkeellisiä transhoitoja kohtaan. Joitakin menetelmiä ei siis saisikaan kritisoida.

Mäkelä ja Hirsjärvi antavat myös ymmärtää, että puheenvuoron antaminen olisi ollut ideologinen päätös. Mäkelä jopa vihjailee, että Skeptikossa muka näkynyt oikeistokonservatismi olisi syy, miksei lehdessä ole ”tutkijoiden kunnollisia tiedejuttuja”. Hirsjärvi vilauttaa natsikorttiakin.

Huomionarvoista on, että Mäkelä ja Hirsjärvi eivät osoita vääriksi luennolla tai lehdessä esitettyjä väitteitä. Mäkelä sen sijaan argumentoi, että väärät ihmiset ovat lainanneet Skepsiksen tilaisuudessa vieraillutta esitelmöijää: ”Miksi luennoitsijaksi päätyi tutkija, jonka käsityksiä on siteerattu USA:n kristillis-oikeistolaisessa transvastaisessa liikkeessä?”

Ville Aarnikko hallituskollegoineen vastaa tähän ytimekkäästi:

Vastustamme ideaa siitä, että jotain henkilöä ei voisi kutsua luennoimaan, jos hänen normaalin tieteellisen keskustelun piiriin kuuluvia asiantuntijalausuntojaan käytetään muissa yhteyksissä virheellisesti tai erilaisten poliittisten tarkoitusperien edistämiseksi. Oleellista on henkilön esittämään sanoman sisältö, ei se kuka muu niitä käyttää ja missä tarkoitusperissä.

Mikäli Mäkelä tai Hirsjärvi ovat viimeisestä virkkeestä eri mieltä, tämä olisi otollinen tilaisuus jättää eroanomus. Henkilö, joka edistää politisoimisen ja vaientamisen kulttuuria, ei ole sovelias Skepsiksen hallitukseen.

Hirsjärvi esittää myös vahvan ja perustelemattoman syytöksen, että ”Skepsis heikensi tapahtumallaan suoraan transihmisten elämää” ja että ”törkyviestittely kiihtyy aina uudelleen tällaisen transhoitojen vastaisen esiintulon jälkeen”. Toivon väitteisiin tarkennusta.

Kuinka monen transihmisen elämä vaikeutui luentotilaisuuden takia ja miten? Ja millaisia ovat Hirsjärven mainitsemat törkyviestit? Ovatko ne terveyspoliittista mielipiteenvaihtoa vai syrjintään yllyttämistä ja kunnian loukkaamista? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, kuinka paljon viestittely lisääntyi ja kauanko sitä kesti? Missä viestittely tapahtui? Rikottiinko siinä lakia ja jos rikottiin, tehtiinkö siitä poliisiasia? Entä miten Hirsjärvi sulkisi pois mahdollisuuden, että hänen väitteensä viestien runsaudesta ja törkyisyydestä on vain falski yritys hiljentää kriittisiä puheenvuoroja?

Entä sitten itse asia, lääkekäsittelyn soveltuvuus sukupuoliristiriitaa kokeville lapsille? Kyse on luonnollisesti aivan muusta kuin alussa mainituista uskomushoidoista. Nämä lääkkeet toimivat. Lääkkeitä myös perustellaan syillä, joita on helppo kannattaa: murrosiän hormonaalinen viivästyttäminen tuo lapselle lisäaikaa identiteettinsä pohtimiseen.

Seuraavat seikat puhuvat kuitenkin varovaisuuden puolesta:

- Puberteettia estävillä lääkkeillä on haitallisia sivuvaikutuksia: kasvun tyrehtymistä, sydänongelmia, sterilisoitumista ja luuston heikentymistä.

- Monet lääkkeiden (sivu)vaikutuksista ovat pysyviä.

- Lääkehoidon aloittaminen synnyttää tarpeen uusille hoidoille.

- Osa lääkkeitä saaneista katuu kuurien aloittamista. Suuri osa näyttää toki olevan tyytyväinen vastaanottamiinsa toimenpiteisiin, mutta moni saattaa myös liioitella tyytyväisyyttään. Harva haluaa vaikuttaa onnettomalta saatuaan sitä, mitä pyysi.

- Puberteetin jälkeen monesta trans-identifioituvasta nuoresta tulee kehoonsa tyytyväinen aikuinen ilman lääkehoitoakin. Sukupuolikokemus voi muuttua iän myötä.

- Moni trans-identifioituva nuori kärsii mielenterveyden ongelmista tai kognitiivisista poikkeamista, esimerkiksi autismista.

- Osa trans-identifioitumisista näyttää selittyvän homoseksuaalisuudella, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu vastakkaisen sukupuolen identiteettiin.

- Kehon feminisoituminen ja sitä seuraavat muutokset ympäristön reaktioissa ovat monelle tytölle erityisen hankalia.

- Sosiaalinen paine ja muotivirtaukset ovat merkittäviä nuorten identifikaatioon vaikuttavia tekijöitä.

Myöhemmät tutkimukset saattavat osoittaa tämänkaltaiset lääkekäsittelyitä koskevat huolet liioitelluiksi. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että painostusryhmät ovat ajaneet lääkkeellisiä menetelmiä holtittomasti, ajattelematta lasten pitkän ajan hyvinvointia. Tällaisessa tilanteessa kriittiset puheenvuorot ovat tärkeitä.

Monelle trans-identifioituvalle lääkkeet ja toisinaan kirurgia ovat sopivin käytössä oleva tapa edetä. Edellä mainitut yhdeksän kohtaa ovat kuitenkin pätevä syy suhtautua skeptisesti alaikäisten lääkitsemiseen. Siitä pidättäytyminen olisi lääketieteen ”älä ainakaan aiheuta haittaa” -periaatteen mukaista.

* * *

PS. Irma Hirsjärvi kertoo puheenvuorossaan hämmästelevänsä ”sukupuolten ja lisääntymisen monimuotoisuutta eläin- ja kasvimaailmassa” ja suosittelee ”jokaiselle siihen tutustumista”.

Tämä on ilahduttavaa. Myös minä suosittelen eläimiin, kasveihin ja niiden lisääntymiseen perehtymistä. Biologinen sukupuolen määritelmä on nimittäin palkitsevan täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jonka sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin eläimiin, myös kasveihin.

Yksikään nisäkäs ei olekaan yli 200 miljoonan vuoden kehityskulun aikana vaihtanut biologista sukupuoltaan. Lajien evoluutiohistoriallinen vertailu osoittaa lisäksi, että miesten ja naisten väliset erot eivät johdu pelkästään kasvuympäristöstä tai sosiaalisista normeista. Ilman sukupuolisuuden evoluutiohistoriaa koko ajatus transsukupuolisuudesta olisi hullunkurinen.

Sukupuolierojen evoluutio ei kuitenkaan auta vastaamaan siihen, miten yhteiskunnan tulisi identifioitumiskysymyksiin suhtautua. Siitä, miten jokin asia on evolutiivisesti kehittynyt, ei voida tehdä päätelmiä siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Hirsjärven suositus tutustua lisääntymisen monimuotoisuuteen – niin kiinnostava kuin aihe onkin – vaikuttaakin tässä yhteydessä turhanaikaiselta poseeraamiselta, jopa sortumiselta naturalistiseen virhepäätelmään.

KIRJALLISUUTTA

Joyce, H. (2021): Trans. Oneworld. Lontoo.

Shrier, A. (2020): Irreversible Damage – The Transgender Craze Seducing Our Daughters. Regnery. Washington, D.C.

Soh, D. (2021): The End of Gender – Debunking the Myths about Sex and Identity in Our Society. Simon&Schuster. New York.

Tammisalo, O. (2019): Terve sielu väärässä ruumiissa? Skeptikko 4/2019.

The Economist (2022): In search of evidence – Transgender health care for children. July 30th.

The Economist (2023): Trans substantiation – The evidence to support gender transitions in adolescents is worryingly weak. April 8th.

Syksyisiä sutkauksia, osa 2

2023-12-07T16:00:00.000+02:00

Ohessa lisää syksyn aikana Twitterissä/X:ssä julkaisemiani tokaisuja ja aforistisia päivänselvyyksiä. (Tänä vuonna en juuri ole kirjoitellut blogille, vaan olen lukenut ja kerännyt materiaalia mahdollista tulevaa kirjaani varten.)

Jos yrität nähdä joka asiassa hyviä puolia, päädyt mielipiteisiin, joita et itsekään allekirjoita.

Se, että olet antanut hyvää ja pahaa koskevien käsitystesi laskea argumenttiesi pätevyyttä, ei tee sinusta hyvää tai pahaa vaan dorkan.

Jotta vallankäyttö olisi oikeutettua, tarvitaan ulkoparlamentaarisia opas- ja vahtikoiria sekä laumoittain kesyttömiä räksyttäjiä.

Jos jotakin ei voida tehdä suorasti, se tuskin onnistu myöskään epäsuorasti.

Nyt kun kaikenlaista oppia on kaiken aikaa ja ylen määrin tarjolla, korkeimpien opinahjojen tulisi rationalismin evankelioimisen lisäksi saada nuori omaehtoisesti innostumaan jostakin (akateemisesta) alasta ja aiheesta.

Kulttuurisodan/polarisaation haitta ei ole se, että poliitikkojen on vaikeampi hyväksikäyttää tutkimustietoa. Politiikassa tutkimustuloksilla ei juuri koskaan ole merkitystä; valtapeli ja yksilön arvot ratkaisevat. (Sosiaalitieteelliset tutkimukset ovat myös usein arvottomia.)

Kaikki, jotka sekoittavat syy-yhteyden (kausaatio) ja yhteyden (korrelaatio), tulevat kuolemaan.

Käsityksesi plagioinnista osuvat epäilyttävän lähelle minun käsitystäni.

Taito hankkia rahoitusta on eri asia kuin taito tehdä tieteen kriteerit täyttävää tutkimusta.

Et ole hauras vaan kestävä. Sanat eivät riko sinua. Ahdistuksesi ei ole luotettava opas kertomaan sinua ympäröivästä todellisuudesta.

Kolme tapaa saada muilta haluamasi.
Menetelmä 1) Taapero ja tyranni: Käytä voimaa ja väkivaltaa.
Menetelmä 2) Kauppias: Osta, myy ja vaihda.
Menetelmä 3) Lähimmäinen: Ole rakastettava ja ylläpidä yhteisiä intressejä.
Menetelmä 4) Machiavelli: 1 ja 3.

Aatteen merkittävyyttä mitataan kannattajien määrällä ja sillä, kuinka valmiita väkivaltaan he ovat.

Diktaattori osaa tehdä kadusta turvallisen ja ovikellosta kauhistuttavan.

Ilman kännykkääsi he eivät saa tietää, miten onnellinen olet ilman kännykkääsi.

Yksilön muistikuvia tapahtumien kulusta kannattaa epäillä, mikäli aihe on herkkä tai kiistanalainen – tai jos ulkopuolista/puolueetonta varmistusta on mahdoton saada.

Vinoutuneen ilmiön tasapuolinen käsittely vääristää todellisuutta.

Köyhyyttä ei saa päästää sille tasolle, että sillä voitaisiin perustella joihinkin oppilaisiin kohdistuvaa matalampaa vaatimustasoa.

Sensuurinnälkäinen haluaa lasten kohtaavan ilkeitä ihmisiä, ikäviä ilmaisuja ja muuta pahuutta suoraan oikeassa maailmassa, eikä ensin kirjallisuuden ja taiteiden kautta.

Meissä kaikissa on riittävästi enkeliä, jotta voimme estää muita teeskentelemästä enkeliä. Ja toisinaan – usein oman enkeliytemme kustannuksella – luomme ympäristöjä, joissa kenenkään ei kannata olla paha.

Se, että opit tekemään jonkin työtehtävän hyvin, ei tarkoita, että olisit sopiva johtamaan ihmisiä. Sattumajohtajuus tai senioriteettiin perustuva johtajuus voivat olla haitaksi kaikille osapuolille.

Ongelma ei ole se, miten viisi ja puoli miljoonaa Arendtia tai Aristotelesta toimisi. Ongelma on se, ovatko poliittiset instituutiomme riittävän luotettavia ja kykeneviä tavoittelemaan viiden ja puolen miljoonan härmäläisen tarpeita.

Jos kaikki ajattelevat samoin tai täysin eri tavoin, ajattelu menettää merkityksensä.

Jos emme valista nuoria sananvapaudesta ja sen merkityksestä, emme lopulta huomaa muidenkaan vapauksien katoamista.

Eufemismi = sanojen ja ilmausten kaunistelua. Dysfemismi = sanojen ja ilmausten huomiohakuista liioittelua. 1980-luvulla yksilöä saatettiin esimerkiksi syyttää ennakkoluuloisuudesta. 2000-luvulla samasta ihmisestä tuli rasisti. 2020-luvulla hän jo kannatti valkoista ylivaltaa.

Ajatus voi olla totta, vaikka sen avulla perusteltaisiin täysin vastakkaisia toimenpiteitä.

Syksyisiä sutkauksia

2023-10-27T23:30:00.002+03:00

Ohessa on joitakin syksyn aikana Twitterissä/X:ssä julkaisemiani tokaisuja ja aforistisia päivänselvyyksiä.

---

Tuottavuus ei ole kaikki kaikessa, mutta pidemmän päälle se on seikka, joka kansojen kohtaloista päättää.

Poliittinen muisti on lyhyt, ja houkutus kokeilla aiemmin epäonnistuneita käytäntöjä ja järjestelmiä kasvaa toisinaan liian suureksi.

Empatia on evolutiivisesti kehittynyt tunnereaktio, jota ei ole kalibroitu massamedian aikakaudelle. Se on siksi helppo valjastaa sensuroinnin puolelle. Pukemalla poliittinen viesti empatian kaapuun vastaväitteet ja sananvapauden puolustaminen saadaan näyttämään tunnekylmyydeltä.

Kuka tahansa voi väittää, että se ja se ryhmä ei saa ääntään riittävästi kuuluviin, ja kuka tahansa voi yrittää istuttaa perusteetonta ulossulkemisen kokemusta muille.

Äärioikeisto ja äärivasemmisto pitävät yllä vihollisuuksia ja näin ruokkivat toisiaan. Ne voisivat kuitenkin yhdistää voimansa: molemmat vannovat suvaitsemattomuuden ja valtiovetoisuuden nimeen, yksilönvapauksien ja demokratian kustannuksella.

Jokainen sukupolvi joutuu itse huomaamaan, että aaveet, avaruusoliot ja ajatustenlukijat ovat harvassa, mutta että harhauttajia ja huijareita riittää senkin edestä.

Hyvän tietokirjan lukeminen on kuin kotiisi olisi murtauduttu. Olet järkyttynyt ja tavaroitasi on viety. Mutta et voi olla ajattelematta, millä korvaat menettämäsi asiat.

Joskus oppineisuus näkyy ainoastaan siinä, että yksilö osaa perustella noudattamansa kaksoisstandardit itselleen.

Jos sinulla on silmäpari, hieman tietämystä biologiasta ja auttavasti toimiva maalaisjärki, ymmärrät, että kaikki eivät ole yhtä älykkäitä, että sukupuolet ovat erilaisia ja että ihmisellä on evoluutiossa kehittyneitä käyttäytymistapoja. Julkisuudessa saatat silti väittää muuta.

Yksilö etsii identiteettiään ja hengenheimolaisiaan – päätyen löytämään epäkohtia. Näin syntyvät yleinen mielipide ja yhteiskunnallinen asenneilmapiiri. Vapaissa olosuhteissa prosessi on kesytöntä kakofoniaa (riippumatta siitä ohjaillaanko asenteita painomusteella vai pikseleillä).

Tuskin mikään yksittäisen ihmisen yksittäinen teko on vähentänyt maailmasta köyhyyttä yhtä dramaattisesti kuin Maon kuolema.

Se, pitäisikö tulo- ja/tai varallisuuseroja kaventaa, on eri kysymys kuin se, missä määrin erot johtuvat ahkeruudesta, älykkyydestä tai onnenkantamoisista. Tulo- ja varallisuuserojen syy on selvitettävissä empiirisesti. Tulonjako taas on poliittinen kysymys. Se, missä määrin empiirisiin kysymysten selvittäminen auttaa poliittisiin tavoitteisiin pääsemisessä, on empiirinen kysymys.

Ne, jotka yrittävät päättää sen, mistä kulloinkin pelataan, yrittävät todellisuudessa päättää sen, kuka pääsee pelaamaan. Peli voi kuitenkin siirtyä toisaalle kesken kaiken, ja usein he löytävätkin itsensä autiolta kentältä, vailla katsojia ja kannustajia.

Se, että oppineiston annetaan ylhäältä käsin ja moralisoimalla ohjailla ihmisten käyttämiä yksittäisiä sanoja, on ihmisten suhteellisuuden- ja vivahteidentajun hävittämistä. Sanapoliisin toiminta vaikeuttaa sen ymmärtämistä, milloin kyse on vähäpätöisestä rasismin ilmauksesta ja milloin vakavasta rasistisesta teosta. Näin sanapoliisi tekee itsestään merkityksettömän tai haitallisen. Autoritaarisella asenteellaan hän tulee luoneeksi tilaa ääriryhmille.

Kun jotakin ryhmää riittävän pitkään syytetään ja syyllistetään etuoikeuksista, ryhmä muuttuu marginalisoiduksi. Ja kun jokin ryhmä riittävän pitkään nähdään marginalisoituna, se muuttuu etuoikeutetuksi.

Jos elefantit osaisivat piirtää tai kirjoittaa, niiden pyhissä kirjoissa seikkailisi norsujumalia, jotka etähaistaisivat harhaoppiset ja kärventäisivät niitä kärsillään. Ja mammutit olisivat syntiensä tähden karkotettuina Siperian viimaan.

Mieluummin eläisin rosvoparonien kuin kaikkivoipan moralistiaktivistin alaisuudessa.

Ihmisten pitää parhaansa mukaan pyrkiä värisokeuteen. Muita tulee kohdella yksilöinä, riippumatta heidän etnisestä taustastaan. Periaatetta tulee noudattaa sekä henkilökohtaisessa elämässä että kannatetussa politiikassa.

”Älkää pelätkö, emme halua koko köyhälistön diktatuuria. Meille riittää parin prosentin aatteelle uskollinen pyyteettömien ja ansioituneiden eturintama, joka osaa toimia ihmiskunnan parhaaksi. Alas aristokratia, hyvä me!”

Heterous ei ole homovihaa. Se, että yksilö suosii/puolustaa joitakin kulttuurisia tapoja, on eri asia kuin aiheeton ennakkoasenne muita kulttuuritapoja kohtaan.

Halu kieltää hormonihoidot sukupuolidysforiasta kärsiviltä alaikäisiltä ei ole transkammoa.

Vanhojen hierarkioiden kaataminen luo uusia.

Käytäntöön sovellettuna utopioilla on taipumus muuttua dystopioiksi.

Itseilmaisu on usein itsekkyyttä ja/tai narsismia.

Täydellinen omaperäisyys on mahdotonta. Ketään ei kannata sanoa originelliksi ennen kuin olet käynyt siellä, mistä hän on tullut.

Yliopistoon ei tule perustaa turvatiloja, jossa voi välttyä erimielisyyksiltä. Mutta jokunen itkuhuone voisi olla paikallaan.

Kansallisvaltioiden ja nurkkakuntaisuuden syyttäminen yhteiskunnan ongelmista on kuin syyttäisi rahaa inflaatiosta.

Väite, että ”kaikki on vain näkökulmaa ja mielipidettä”, kumoaa itsensä. Jos väite olisi totta, se ei olisi totta vaan näkökulma/mielipide.

Fraseologia = menetelmä, jolla lukiolainen saa vieraan kielen ainekirjoituksensa sanamäärän täyteen. Käytössä myös politiikassa.

Vanhemmat haluavat lastensa parasta. He vievät lapsia harrastuksiin ja rientoihin. Niissä vanhemmat tutustuvat muihin aikuisiin ja joskus alkavat tehdä talkootyötä rientojen parissa. Lapset ylläpitävät kansalaisyhteiskuntaa vähintään samassa määrin kuin kulutusyhteiskuntaa.

Mihin suurvaltojen kylmä sota loppui? Loppuiko se todella koskaan? Entä mihin kylmä kansalaissota (tai kulttuurisota) loppuu? Onko se edes syttynyt? Syttyykö edes tulevaisuudessa?

Jos jotkut yksittäiset sanat kykenevät turmelemaan, miten voidaan taata, että näille sanoille altistuvat sensuuriviranomaiset eivät turmellu?

Sananvapaus on tärkeää, koska se mahdollistaa 1) totuuteen pääsemisen, 2) vähemmistöjen olojen parantamisen sekä 3) väkivaltaisten ääriliikkeiden ja kehnon hallinnon vastustamisen.

Sensuurilla on taipumus tehdä kielletyistä aiheista ja ilmauksista entistä voimakkaampia. Niin kauan kuin ihmisten pitää muistaa, mitä sanoja/ajatuksia/henkilöitä he eivät saa mainita, niin kauan nämä sanat/ajatukset/henkilöt pysyvät ihmisten mielissä ja saavat turhaa kunniaa.

Jos sanojen määritelmiä tarkoituksella muutellaan tai epähuomiossa annetaan muuttua, tällöin myös lait, joissa näitä sanoja käytetään, muuttuvat – ilman lainsäätäjän hyväksyntää.

Jos Salman Rushdie pelkäisi islamia, se ei olisi islamfobiaa, vaan se olisi erityisen rationaalista pelkoa. (Fobia = liiallinen/epärealistinen pelko)

Koska puolueet tietävät, että osa kansalaisista ei koskaan äänestä heidän ehdokkaitaan, puolueet suuntaavat resursseja vastustajan demonisointiin eivätkä kiinnostu vastustajan poliittisten oikeuksien suojelemisesta. Usein tämä on ainoa poliittinen filosofia politiikanteon takana.

Harva haluaa vainota syytöntä. Mutta moni haluaa suojella syyllistä.

Islamin kritisointi ei todista islamfobiasta/rasismista. Empaattinen ja lämmin ihminen voi vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa. Feminismin kritisointi ei tee misogyyniksi. Ajatus että biologisten miesten tulee kilpailla miesten sarjoissa ei ole transvihaa.

Jos jotakin on vaikea ymmärtää, se ei tarkoita, että se on syvällistä.

Aina, kun akateemisesti koulutettu sanoo, että diversiteetti on tärkeää, kysy, kuinka monta perussuomalaisten äänestäjää työskentelee sosiologian laitoksella.

Akateemisen tutkimuksen ansioiden tarkastelussa jonkinlaisen ainesosan tulisi olla peräisin niiltä, joiden ansiot/työpaikat eivät ole kiinni alalla vakiintuneiden ajattelutapojen hyväksymisestä.

Parinvalinnasta ja lapsettomuudesta

2023-06-15T15:22:00.002+03:00

Keskisuomalainen -konsernin toimittaja kyseli lapsettomuudesta ja parinvalinnasta. Ohessa tiiviit ja joltakin osin melko spekulaatiiviset huomioni.

- Miten evoluutiopsykologia selittää sitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus on lisääntynyt Suomessa?

Yksilöiden väliset erot lisääntymismenestyksessä ovat tärkeimpiä evoluutiota ajavia voimia. Siksi voi näyttää vaikealta selittää vapaaehtoista lapsettomuutta evolutiivisesti. Luonnonvalinnanhan nimenomaan olettaisi istuttaneen ihmisiin halun saada lapsia.

Ihmislajille ei kuitenkaan kehittynyt kovin vahvaa tietoista tarvetta lisääntymiseen sellaisenaan. Sitä ei tarvittu. Lajimme evoluutioympäristössä menestyksekkääseen poikastuottoon riitti seksuaalinen nautinto ja uhrautuva kiintymys syntyneisiin pienokaisiin. Siksi miehet esimerkiksi maksavat mieluummin aikuisviihteen katselusta kuin lahjoituksesta spermapankkiin. Jälkimmäinenhän olisi lisääntymisen kannalta paljon järkevämpää.

Vastaavista syistä meillä ei ole inhontunnetta ehkäisyvälineitä kohtaan – siitä huolimatta, että ne tekevät parittelusta lisääntymismielessä turhaa.

Evoluutio ei kaukonäköisesti myöskään saanut meitä inhoamaan kännyköitä ja sosiaalisen median sovelluksia. Niiden vieroksuminenhan olisi kaikin puolin järkevämpää, nimenomaan lisääntymismielessä. Sosiaalinen media ja pelisovellukset ovat jo nyt valtavan koukuttavia, monelle paljon lastentekoa kiinnostavampia.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kännykät olisivat suoraan korvanneet seksuaalisen nautinnonhalun tai sitoutumisen parisuhteeseen. Mutta jos romanttinen illallinen tai lomamatka on luuriselailun takia keskimäärin vaikkapa seitsemän prosenttia vähemmän romanttinen, sellainen saattaa tilastoissa näkyä nimenomaan vapaaehtoisena lapsettomuutena. Molempien aivot saattavat todeta, että ”tuohan on kiinnostuneempi luuristaan kuin minusta/meistä”. Sellainen ei houkuttele perheenperustamiseen. Puolisolta halutaan uskottavia signaaleja pitkäaikaisesta sitoutumisesta, ja kännykän tuijotus on kaikkea muuta.

Nykyihmisen lisääntymistä näyttää toisin sanoen haittaavan se, että kaikkein kiinnostavimmat ärsykkeet ovat edessämme vain muutaman näppäilyn päässä. Evoluutioympäristössä houkuttelevimmat ärsykkeet olivat niitä, jotka edesauttoivat lisääntymistä. Mutta nykyään samat ärsykkeet – tai niiden halvat kopiot – löytyvät vaivattomasti netistä. Porno on tästä ääriesimerkki. Sitä on loputtomasti tarjolla, ja se varsin suoraviivaisesti käyttää hyväkseen lajimme lisääntymispsykologiaa. On oikeastaan ihme, että kaikki eivät ole addiktoituneita aikuisviihteeseen.

Toisaalta niissä yhteisöissä ja kulttuureissa, jotka uskonnollisista syistä karttavat modernia viihdeteknologiaa, lisäännytään usein muuta väestöä enemmän ja nuorempana. Teknologian vieroksuminen voi siis toimia paikallisena vastavoimana lisääntymistä hidastavalle modernille mielihyväteknologialle.

Maailmanlaajuiseksi voimaksi fundamentalismista ja puritanismista ei kuitenkaan näytä olevan. Teknologia kehittyi lisääntymisen kannalta yksinkertaisesti liian houkuttelevaksi. Samoin on saattanut käydä muillakin sellaisilla planeetoilla, joille kehittyi älyllistä elämää. Ehkä jos olento tulee riittävän älykkääksi, se väistämättä alkaa täyttää elämänsä houkuttelevilla virtuaalikopioilla, unohtaen perinteiset lisääntymistalkoot.

- Mitkä tekijät ohjaavat eniten parinvalintaamme? Miten ne eroavat miehillä ja naisilla? Pätevätkö samat tekijät myös seksuaalivähemmistöillä?

Useimmat miehet ja naiset haluavat sitoutuneen, kiltin ja älykkään kumppanin. Sukupuolierot ovat suurimmillaan siinä, että ihmisnaaraat ovat kiinnostuneempia kumppanin yhteiskunnallisesta asemasta ja ansaitsemiskyvystä (ks. lisää täältä), ja ihmiskoiraat ovat kiinnostuneempia puolison hedelmällisyysindikaattoreista, siis ulkonäöstä ja nuoruudesta. Naisen vartalon ja iän perusteellahan on helpompi tehdä oikeansuuntaisia arvioita tämän hedelmällisyydestä. (Kyse ei tietenkään ole tietoisesta hedelmällisyyden arvioinnista, vaan siitä, että oikeista paikoista kupera ja kovera naaras näyttää koiraan silmiin haluttavalta.) Lisäksi miesten seksuaalinen vaihtelunhalu on keskimäärin suurempaa.

Osa sukupuolieroista näkyy myös seksuaalivähemmistöillä. Esimerkiksi lesboparien sitoutuminen parisuhteeseen on huomattavan feminiinistä: lesbot muodostavat kestäviä ja intiimejä parisuhteita homomiehiä ”helpommin”, ja lesbot ovat myös keskimäärin uskollisempia kuin heterot.

Homomiehillä parinmuodostus on taas huomattavan maskuliinista: irtosuhteita on enemmän ja kumppaniehdokkaan ulkonäöllä on suurempi merkitys. Tässä mielessä homo- ja heteromiehet ovat keskenään samankaltaisia, samoin kuin lesbot ja heteronaiset. Homoseksuaalien käyttäytyminen antaakin tukea monelle ihmislajin lisääntymistä koskevalle evolutiiviselle huomiolle.

Heterosuhteet eivät missään päin maailmaa muistutakaan homomiesten välisiä suhteita. Jopa siellä, missä naiset ovat suhteellisen vapaita miesten asettamista rajoituksista ja missä lapset eivät vaikuta yhtälöön, kuten lesbojen parissa, naiset hyvin harvoin käyttäytyvät seksuaalisesti kuten miehet. Tästä voidaan päätellä, että heteroseksuaaliset suhteet ovat rakentuneet pikemminkin naisten kuin miesten parinvalintamieltymysten ja -intressien mukaan.