ITKEVÄT JUMALAT

VÄINÄMÖINEN JA INKAT

2012-06-05T14:24:00.001-07:00

Olemme jo aikaisemmin nähneet, että muinaisuuden kansat eivät arvostaneet asioita niille uhratun palstatilan mukaan, vaan keskittivät sanomansa äärimmilleen, tiiviimpään mahdolliseen kuvaan.

Tiedotuksen lyhyys ei ole todistus asian mitättömyydestä.

Että näinkin itsestään selvästä asiasta on huomautettava, johtuu siitä, että koko ymmärryksemme on tottumusten orja ja ajatuksemme kaikkea muuta kuin vapaa.

”Lauloi vaskisen venehen,

Kuparisen umpipurren.”

Näyttää siltä, että alus on tavallisesti käsitetty jonkinlaiseksi ruuheksi yksinomaan siitä syystä, että Kalevalamme kuittaa sen kahdella rivillä. Myöskin on otaksuttu itsestään selvänä asiana, että vene tarkoittaa aina pikkupurtiloa, siitäkin huolimatta, että Kalevala monessa kohdin antaa runsaammat mitat: Satalauta, satahanka. Ja yksi Väinämöisen aluksista on kyllin suuri ”soutoa sa´an urohon, ilman istua tuhannen”.

Tiedot ovat summittaisia, mutta asiaton liioittelu ei ole Kalevalalle ominaista. Se käyttää tähtitieteellisiä mittoja puhuessaan avaruuden asioista, ei kerskuakseen maallisilla saavutuksilla. Laivoista puhuessaan se liikkuu inhimillisten mittojen piirissä. Umpipursi määrittelee aluksen kannelliseksi ja osoittaa laivanrakennuksen ehtineen pitkälle.

Kupari tässä yhteydessä on myöskin otettava vakavalta kannalta. Rauta ja kupari esiintyvät Kalevalassa toistensa synonyymeinä, mikä aiheutunee siitä, että metallin merkki on yksi ja yhteinen, alun perin kuparia tarkoittava.

Kalevalan kuvauksen laivanveistosta ja merenkäynnistä ovat monet ja asiantuntevat. Niiden selitykseksi ei riitä koko Neuvostoliiton alue tundrineen ja aroineen. Bjarmit ehkä kylläkin purjehtivat Jäämerta, mutta sijoittaa Kalevala sinne käärmeineen, auringonpalvojineen ja sateentekijöineen! – Kalevala on kotoisin huomattavasti eteläisemmästä todellisuudesta.

”Vaka vanha Väinämöinen

Itse istuvi perähän,

Läksi selvälle selälle …”

Lausuttuaan erinäisiä tähtitieteellisiä uhkauksia purjehtii Väinämöinen pappeineen

”Yläisihin maaemihin,

Alaisihin taivosihin.”

Siis ehkä lähinnä kohti taivaanrantaa eikä tämä sano mitään matkan lähtökohdasta, mutta johonkinhan meidän on sekin sijoitettava.

Kysymys on melko monipuolisesta ja monessa suhteessa hyvin pitkälle kehittyneestä kulttuurista. Ajankohta ensimmäinen tai toinen Kristuksen jälkeinen vuosisata. Missä päin maapalloamme löytyisi niin tuntematon kohta, että tällaista saattaisi tapahtua ilman, että se jättäisi suurempia jälkiä aikakirjoihin?

Ehdotukseni ja lisäksi luultavasti ainoa kohta, joka voi tulla kysymykseen lähtökohtana, sijaitsee suunnilleen nykyisessä Etelä-Vietnamissa, jossa muutaman Kristuksen jälkeisen vuosisadan aikoihin vielä kukoisti valtio, jonka kiinalaiset muistiinpanot tuntevat nimellä Funan, ja jolla saattaisi olla jotain tekemistä asiamme kanssa. Neljäsataa-luvulla tämä valtio näyttää kadonneen ja muistomerkit käyvät sanskriitinkielisiksi. Vielä puolisen vuosituhatta lisää ja Vietnamin nykyiset asukkaat alkavat hiljalleen saapua alueelle. – Jossakin noilla tienoin pitäisi Väinämöisemme lähtökohdan sijaita.

Ja miksi hän tuli juuri Keski-Amerikkaan?

Siksi, että auringonpalvojan ainoa luonnollinen purjehdussuunta on kohti auringonnousua.

USKONTOJEN KOHTAUS

2012-06-05T04:58:00.000-07:00

Mutta jatkakaamme matkaamme olettamusten hetteikössä, ei siksi, että saisimme kiinteää maata jalkaimme alle, vaan siksi, että tässä vaiheessa on takaisin kääntyminen myöhäistä.

Kuka tai ketkä toivat uskonnon?

Vastaukseni, joka ei tähän saakka ehtinyttä lukijaa pöyristytä lainkaan samassa määrin jos olisin sen ensimmäisellä sivulla esittänyt, on: Väinämöinen. Ja hänen nimessään kulkeva ja häntä seurannut pappisjoukko. – Olemme jo nähneet, että Väinämöinen on merenkulun ylin taitaja Kalevalassa.

Mayat eivät tiettävästi ole olleet merenkävijöitä eikä heitä uusi kulttuuri sellaisiksi muuta. Tästä huolimatta esittävät merelliset symbolit heidän uskonnossaan vähintään yhtä suurta osaa kuin Kalevalassa.

Mutta mikä olisi saanut Väinämöisemme tuolle uhkarohkealle matkalle?

Aikaisemmin sanoin, että matkan aihe saattaisi olla astrologinen. – Mutta tähdet ovat luultavasti vastuussa hänen maihinnousupaikastaan, kun sensijaan hänen lähtönsä aihe nähdään Kalevalassa ja on siinä oikein varustettu otsikolla: Väinämöisen lähtö.

Arvaanpa tosin monen tieteellisen otsan käyvän ankariin kurttuihin näin suorasukaisen tulkinnan edessä, mutta koska Kalevalamme on Maya-hieroglyfien lähin omainen, ovat ne olleet jossakin tekemisissä toistensa kanssa.

Sanoin myös, etten aio käyttää Kalevalaa todistaakseni historiallisia tapahtumia kuten sotia ja muita mullistuksia. Mutta nytkö ehdotan kuitenkin Kalevalaa tuollaiseen käyttöön?

Kyllä. – Väinämöisen lähdön suhteen on asia toinen. Se ei kuulu Kalevalaan. Se on kylläkin samojen kansien sisällä, mutta kalevalaisten myyttien kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, kuten ei myöskään runolla Marjatan Poika, jonka loppuosan se muodostaa. – Juuri tämä runo, erotukseksi kaikista muista, kertoo historiallisesta tosiseikasta, selvästä, yksinkertaisesta ja tapahtuneesta: Kristinuskon ja kalevalaisen opin kohtauksesta. – Kysymys oin vain siitä, voidaanko tämä kohtaaminen sijoittaa ajallisesti parin ensimmäisen Kristuksen jälkeisen vuosisadan puitteisiin.

Käsitellessämme runoa Marjatan Poika havaitsimme siinä sellaisia piirteitä, että niistä saattaisi olla tukea otaksumalla, että runo olisi paljon tähän saakka uskottua aikaisempi.

Katsokaamme edelleen: Kristinuskoa, evankeliumia symbolisoi siinä lapsi, joka edustaa - huomatkaamme, ei suinkaan Jumalan poikaa, vaan Marjatan Poikaa – ja kaikesta päättäen myös evankeliumin nuoruutta. Tälle uudelle uskolle etsitään vastaanottajaa:

”Etsittihin ristijätä,

Katsottihin kastajata:

Tuli ukko ristimähän,

Virokannas kastamahan.”

Näyttää siltä, että Virokannas on Väinämöisen tapainen papillinen virkanimi. Nämä uskonnolliset johtajat näemme vastatusten Pohjolan suuren härän äärellä.

Väinämöisen osa kaikissa menoissa on sama kuin Pohjolan häissä, ylipapin. – Mutta mikä on Virokannas miehiään? Mikä on hänen virkansa?

Pohjolan suuren sonnin yhteydessä Kalevalamme käsittelee nimen kantajaa ivallisesti:

”Tulipa ukko ulkomainen,

Virokannas karjalainen ...”

Ottaen huomioon, että Kalevala on ollut hieroglyfein kirjoitettu, olisi oletettavissa, että merkki, joka käännetään ulkomaiseksi, yhtä hyvin tai paremminkin merkitsee toista uskoa tunnustavaa.

”Härkä päätä häiläytti

Mustat silmänsä mulisti,

Ukko kuusehen kavahti,

Virokannas vitsikkohon …”

Tämä saattaisi olla Väinämöissuuntauksen propagandistinen tulkinta siitä, että Virokannas on jonkin lauhkeamman uskon kannattaja ja kieltäytyy uhraamasta niin ihmisiä, kuin eläimiäkin. – Katsokaamme hänen käytöstään kristinuskon edessä. – Hänet oli tuotu lasta kastamaan, toisin sanoen, ottamaan vastaan evankeliumia:

”Ukko tuon sanoiksi virkki,

Itse lausui noin nimesi:

En mä risti riivattua,

Katalata kastakkana,

Kun ei ensin tutkittane,

Tutkittane, tuomittane.”

Kuvakirjoituksen keskitetty sanonta tiivistää jälleen tapahtumasarjan vähimpään mahdolliseen tilaan ja näyttää koko toimitus kestävän vain muutaman minuutin, vaikka sen sisältö on sellainen, että vuosista tai vuosikymmenistä on kysymys.

Väinämöinen tuodaan tuomariksi ja langettaa välittömästi ja ilman sanottavia tutkimuksia ytimekkään tuomion. ”Poika suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön.”

Mutta Väinämöinen saa vastauksen:

”Puhui poika puolikuinen,

Kaksiviikkoinen kajahui:

Ohhoh, sinua, ukko utra

Ukko utra unteloinen

Kun olet tuhmin tuominnunna

Väärin laskenna lakia!

Eipä syistä suuremmista,

Töistä tuhmemmistakana

Itseäsi suolle viety

Eikä puulla päähän lyöty,

Kun sa miesnä nuorempana

Lainasit emosi lapsen

Oman pääsi päästimiksi,

Itsesi lunastimiksi,

Ei sinua silloinkana

Eip´ on vielä suolle viety,

Kun sa miesnä nuorempana

Menettelit neiet nuoret

Alle aaltojen syvien,

Päälle mustien murien ”

Käsitys Jeesus-lapsesta on meihin niin tiukasti istutettu, että näemme sielumme silmän edessä kapalolapsen ja partaisen Väinämöisen vastakkain. Mutta Kalevala käyttää lasta korostaakseen uskon uutuutta. Sen Väinämöistä vastassa oleva profeetta on täysikasvuinen ja syyttää Väinämöistä ihmisuhreista, joista ensimmäinen saattaa viitata Kalevalan ulkopuolelle tai sitten sisältää Ilmarisen pakollinen Pohjolaan lähtö Ihmisuhrin. Jälkimmäinen sitävastoin tarkoittaa Aino-neitoa, joka on sekä vedenjumalattaren, että hänen uhrinsa yhteisnimi.

”Kun sa miesnä nuorempana …” ei sano mitään Väinämöisen iästä eikä etenkään tarkoita, että kristinuskon edustaja syyttäisi Väinöä kauan sitten tapahtuneista rötöksistä. Vedelle uhratuista hän käyttää monikkoa ja selvää on, että Aino-rituaali kuten muutkin kalevalaiset uhritoimitukset toistuivat kalenterin määräysten mukaan. (Ainolle löytyy rinnakkaisilmiö Chichen Itzan uhrilähteestä.

Uhrata hukuttamalla sanotaan ”menetteli neiet nuoret, alle selvien vesien, päälle mustien murien”. Vain kuvakertomus voi ilmoittaa asiain tapahtumisen tällä mykkäfilmin kielellä: Tyttö veneessä, tyttö vedessä, tyttö pohjassa = tyttö on hukkunut.

Jos Ainon hukkuminen olisi sitä miksi se tavallisesti käsitetään ei kristitty apostoli sitä Väinämöisen niskoille sälyttäisi.

Virokannas hyväksyy uuden opin:

”Ukko risti ripsahutti,

Kasti lapsen kapsahutti

Karjalan kuninkahaksi,

Kaiken vallan vartijaksi …”

Virokannasta lienee yritetty tulkita Johannes Kastajaksikin kuten uskon edustajaa Jeesus-lapseksi. Sellainen tulkinta on kuitenkin yhtä mahdoton kuin mieletönkin. johannes Kastaja kastamassa Jeesus-lasta, joka syyttää Väinämöistä tahattomasta morsiamensa hukuttamisesta, jolloin Väinämöinen syytöksestä synkistyneenä hyppää ruuheensa ja soutaa Saimaalle … Ei. Kalevalan usko on niin tiivistä ja keskitettyä, että kirjaimeen takertuminen tuottaa kerrassaan kummia tuloksia. Se mitä tästä runon kohdasta on luettavissa, näyttää pikemminkin olevan, että Virokannas tosiaankin on toisen ja uhrittoman uskon tai uskonsuunnan edustaja. Hän hyväksyy kristinuskon, siitä huolimatta, että Väinämöinen on esittänyt vastalauseensa. Tämä osoittaisi mahdollisesti, että kalevalaiset uhritoimitukset olivat muodostuneet sellaisiksi, että niiden verisyys oli vieroittanut kansan Väinämöisestä ja lisännyt Virokannas-suuntauksen kannatusta.

”Siitä suuttui Väinämöinen,

Jopa suuttui ja häpesi,

Itse läksi astumahan

Rannalle merelliselle.

Tuossa loihe laulamahan

Lauloi kerran viimeisensä,

Lauloi vaskisen venehen,

Kuparisen umpipurren.”

ALUSSA OLI KAKSI KIELTÄ

2012-05-24T12:36:00.002-07:00

Ja nyt joudumme uuteen olettamukseen.

Jos kulttuuri on muualta tuotu, seuraa siitä, että se on kaksikielinen. Toisin sanoen, se muuttuu kaksikieliseksi heti tultuaan. Ensimmäinen uudessa maassa syntynyt polvi perii papilliselta vanhemmaltaan uskonnon kielen, joka on kirjakieli ja maallikkovanhemmaltaan paikallisen kielen. – Minusta näyttää, että tällainen mahdollisuus on ajateltavissa ja että ns. varhaisempi Maya-valtio on kaksikielinen. Sitä vastoin myöhemmässä Maya-valtiossa ja azteekeilla on uskonnon alkuperäinen kieli käytännöllisesti katsoen kuollut, uskonnon ajatuksellinen sisältö kirjakielen kadotessa surkastunut, kultin todellinen merkitys käynyt käsittämättömäksi – rituaalin raaistuminen olisi hyvin ymmärrettävissä loogiseksi seuraukseksi tällaisesta kehityksestä.

Aymara-inkain kohdalla on asiainkulku toinen. Vuosisatain kuluessa onnistuu sakraalikieli lujittamaan asemansa heidän vähälukuisen ja hitaasti kasvavan heimonsa keskuudessa, ja inkain viimein ryhtyessä laajentamaan valtaansa muuttuu valtion viralliseksi kieleksi, minkä se tekee sitä helpommin, kun kaikki avainasemat pysyvät inkain yhäti harvalukuisen heimon ja heidän lähimpäin sukulaistensa hallussa ja heidän kasvava valta-alueensa on monien eri kieliryhmien kansoittama.

PARRAN ARVOITUS

2012-05-14T12:08:00.001-07:00

Ei siis olisi ihme, jos kaikesta tästä seurauksena varhaisemman uskon tuojien rotupiirteet olisivat sumentuneet. – Huomatkaamme, että tässä ei ole kysymys mistään rotuopillisista hiustenhalkomisista, kallo-indeksistä ta luurangonrakenteesta, vaan sakeasta parrasta, jollainen heiluu Kalevalan joka sivulla, mutta miltei täydellisesti puuttuu intiaanien kasvoista. Parta ei kuitenkaan tiettävästi ole kalevalainen spesialiteetti eikä sellaisen löytyminen Maya-alueelta todistus mistään muusta kuin siitä, että partaniekkateorioissa on jotain perää.

Partoja nimittäin tavataan, ja olosuhteet huomioonottaen aivan riittävästi.

Jo niin perustavaa laatua olevat hahmot kuin taivaankannen neljä kannattajaa ovat pitkäpartaisia ja lisäksi varustetut huomiota herättävän merellisillä symboleilla ollakseen tämän maissinviljelyyn erikoistuneen kansan jumaluuksia.

Että parta olisi mayain mielikuvituksen tuotetta ei ole psykologisesti selitettävissä. Hieroglyfistä merkitystä sillä ei näytä olevan. Voidaan tietysti sanoa, että partakarvat olisivat mitätön lisä, johon ei paljon mielikuvitusta tarvittaisi yön jaguaarien ja sulkakäärmeiden keskellä, mutta nämä pedot edustavat luonnonlakeja, parta ainoastaan itseään. – Länsimainen parta voi olla isyyden symboli ja siinä mielessä saa taivaallinenkin isä sakean sängen leukaansa. Parrattomien intiaanien keskuudessa ei parralla voi olla luonnollista symbolimerkitystä, ja sen näkyminen jumalain kasvoissa on huomattavasti vaikeammin selitettävissä kuin minkään yliluonnollisen hirviön jumaluusopillinen läsnäolo.

Ja lisäksi nähdään parta muutamassa kohokuvassa, jossa se selvästi kasvaa todellisen, määrätyn, jos kohta nimettömän uskonnollisen arvohenkilön leuassa. Aikaisemmin mainituista syistä ovat tällaiset kuvat suuria harvinaisuuksia, mutta sitä mielenkiintoisempia, etenkin kun parran yhteydessä säännöllisesti nähdään nenä, joka poikkeaa – ei tosin edukseen – mayain hienostuneesta nenänkaaresta.

MISTÄ UUSI KULTTUURI?

2012-05-09T11:52:00.004-07:00

Mayain ensimmäinen tunnettu, päivätty muistokivi on vuodelta 317 jKr. Sitä ennen on siis lähtenyt leviämään kulttuuri, jonka leviämisestä käytetään harhaanjohtavaa nimitystä Vanhempi Maya-valtio. Kysymyksessä on uskonnollisten keskusten hatara yhteenliittymä, josta puuttuvat kaikki valtiokäsitteeseen liittyvät piirteet. Minkäänlaisia puolustuslaitteita tai linnoituksia ei näiden keskusten ympäriltä tavata, sotilaskastiakaan ei ole. Vähälukuiset pyramidit riittävät papiston turvapaikoiksi siinä tapauksessa, että kansalaiset haluaisivat osoittaa tyytymättömyyttään. Jos tyytymättömyys muodostuu pysyväiseksi, riittävät vähin voimin suoritetut paikalliset kapinat papiston kukistamiseksi – ja juuri niin olettaa Morley vanhemman Maya-valtion kohdanneen tuhonsa.

Oletamme siis uskonnon tuojat alkuperältään vieraan kansan ja vieraan rodun edustajiksi.

Onko vieraasta rodusta merkkejä näillä alueilla?

Kerta toisensa jälkeen ovat huhut kiertäneet, että Andien rinteiltä tai viidakkojen kätköistä olisi löytynyt valkoinen intiaaniheimo. Mutta tarkemmin tutkittuna ovat intiaanipiirteet selviytyneet voittajina.

Itsekukin lienee myös perillä Meksikon ja Perun perimätiedoista, joiden mukaan valkoiset, parrakkaat miehet ovat tuoneet Aurinkouskon meren yli, milloin idästä, milloin lännestä. Mutta vaikka sitkeähenkisiä tarinoita ei ole syytä halveksia todistusaineiston lisänä, eivät ne sitkeimmilläänkään riitä vakuudeksi partaniekkojen matkoista.

Tässä kohtaamme eräitä vaikeuksia.

Ensiksikin on meren yli saapunut joukko ollut niin vähälukuinen, että jo siitä syystä ovat sen rotupiirteet, joita ei edes tässä aikaisessa vaiheessa ole syytä uskoa yhtenäisiksi, kadonneet jo parin ensimmäisen sukupolven aikana siitäkin huolimatta, että tulijat olisivat tehneet parhaansa rotupiirteittensä levittämiseksi. On nimittäin huomioitava se todennäköisyys, että tulijat olivat pääasiallisesti miehiä, jollaisesta yksipuolisuudesta olisi luonnollisena seurauksena, että jo ensimmäinen Uudessa Maailmassa syntynyt polvi olisi kadottanut puolet isiensä piirteistä.

Toinen vaikeus on, että tämän aikakauden amerikkalaiset muistomerkit – sama pitää paikkansa Kalevalan suhteen – eivät juuri lainkaan kerro historiallisista henkilöistä, sodista, voitoista tai muista eurooppalaisille muistomerkeille ominaisista pikkumaisuuksista, vaan keskittyvät avaruuden ja olemassaolon perimmäisten arvoitusten käsittelyyn, joiden joukossa yksityinen ihminen on häviävä mitättömyys.

Lisäksi tulee vielä se tunnettu seikka, että kristillisen lähetystön tuhoavat voimat Vapahtajamme nimissä polttivat käytännöllisesti katsoen kaiken kirjallisuuden, sulattivat harkoiksi suunnattomat määrät kultaesineitä, ryöstivät ja hävittivät normaaliin eurooppalaiseen tapaan kaiken, mikä tielle osui.

LEMMINKÄINEN = VENUS

2012-04-24T12:09:00.000-07:00

Ja Lemminkäinenkö siis olisi Venus? Kyllä. Afrodite. – Nämä menneisyyden jumalat olivat monipuolisia, ja jos kuvittelemme, että Lemminkäisen parta estäisi identifioimasta hänet Afroditeen kanssa, niin erehdymme. Kyproksessa palvottiin tätä jumalatarta miespuolisena ja pitkäpartaisena. – Näille jumalille ei mikään ollut mahdotonta.

Planeetat syntyvät, kasvavat, vanhenevat, kuolevat ja syntyvät uudelleen eri merkeissä – jokaista vaihetta vastaa oma hahmonsa, jumalallisen voiman uusi ilmenemismuoto, ei uusi jumala.

Lemminkäinen itse on Venuksen pääedustaja ja Venuksen asema tänä 4 Ahau päivänä on vaarallinen ihmiskunnalle.

Mutta kuinka on esimerkiksi tämä saunassa käynti luonnistunut Chac-Lemminkäiselle, jos hän on planeetta?

Jumaluuden maallinen edustaja on ylipappi, joka tekee kaiken, mitä tehtävissä on, havainnollistaakseen jumalain toimintoja. Kalevalan ylipappi on Vaka Vanha Väinämöinen. Maya-vastine tässä rituaalissa on nimeltään Bakab – nelinkertaisena kuten aina.

Ennen tämän käsittelyn alaisena olevan uskonnollisen seremonian alkua oli siihen valmistuttu kahdeksankymmenen päivän ajan. Valmistelevaan jaksoon kuuluivat monet muut uhrimenot, paasto, valvominen.

Lemminkäisen pakoretkessä voisimme todennäköisesti seurata Venus-planeetan etenemistä, josta tämä pakoretki ilmeisesti osaltaan kertoo, kuten myös uskonnollisista menoista, joista kylän neitosten kisat ovat esimerkkinä. – Se, joka haluaa saada aavistuksen tuollaisten kisojen sisällyksestä, saattaisi tehdä viisaasti tutustumalla Euripideen Bakkantteihin. Neitojen kisa ei Kalevalassa tarkoita kansantanhuja ja kansallispukuista piirileikkiä.

Ei myöskään Väinämöisen asu ole se valkea, tolstoilainen talonpoikaiskostyymi, patalakki ja tuohivirsut, joihin hänet tavallisesti vaatetetaan, eikä hän edes tallustele koivumetsässä tuohikontti hartioillaan, vaan pukeutuneena idän punaiseen viittaan ja säteilevän auringon sulkapäähineeseen hän laskee tähtien ratoja, purjehtii valtamerta ja uhraa lähimmäisiään.

Äidin piilopirtti, johon Lemminkäinen palaa pakomatkaltaan, on selvästi symbolinen kuva paluusta syntymää edeltävään tilaan, josta uusi kiertokulku saa alkunsa.

Äidin piilopirtti-runossa todetaan myös Pohjolaisten tuhonneen kaiken Lemminkäisen omaisuuden. Äitinsä hän lopulta löytää, mutta Kyllikistä ei mainita sanaakaan – tämä tukee olettamusta, että Kyllikki on Lemminkäisen äidin aspekti, tai yhtä hyvin eräs puoli Lemminkäisessä. Alkuperältään on Lemminkäinen melkoisella varmuudella kaksisukuinen.

Omaisuuden tuhoaminen ja uusiminen kuuluu Maya-uskoon. Käyttöastiat, huonekalut, usein talot, vieläpä kokonaiset pyramiditkin uusittiin periodeittain. Pyramidit siten, että uusi rakennettiin vanhan peitteeksi.

Lemminkäisen edesottamuksista olisi kertomista loputtomiin, mutta tämä riittäköön tällä erää näytteeksi hänen ja Maya-jumalten yhtäläisyyksistä.

KALEVALA ON KALENTERI

2012-04-21T15:18:00.000-07:00

Kalevala on kalenteri ja sen sanallinen muoto kätkee taakseen hieroglyfikirjoituksen ja tämä hieroglyfikirjoitus on sama, jota Maya-intiaanit käyttävät kalenteriinsa.

Saadaksemme käsityksen siitä, mitä kalenterilla tässä tapauksessa tarkoitetaan, otamme esille almanakkamme. Olettakaamme, että sen tietoihin auringonpimennyksistä, kuun vaiheista, joulun ja pääsiäisen tulosta, kuuluisivat tarkat ohjeet noihin ilmiöihin suhtautumisesta, ja että kansalaisen käytös, ruokavalio ja sukupuolielämä olisivat almanakkaan sidotut. Nimiluettelon lisäksi jokaiseen nimeen kuuluisi vakava tähtiasentoihin ynnä muihin perustuva horoskooppi, jonka paikkansa pitävyyttä kukaan ei asettaisi kyseenalaiseksi, ja tämä horoskooppi käsittelisi koko olemassaoloa, universumia… Tämän tapainen on sisällöltään se kalenteri, jonka me tunnemme Kalevalana ja muu maailma pääasiallisesti käsittämättöminä Mayahieroglyfeinä.

Ymmärtämättömyytemme Kalevalan edessä aiheutuu siitä, ettemme tajua tämän uskonnon totaalisuutta, koska nykyinen uskontomme on johtanut meidät harhakäsitykseen, että kaikki uskonnot ovat pelastusoppeja ja varsinaisen elämänmenon ulkopuolella.

Miltä tämä kalenteri-usko näyttäisi käytännössä?

Chac-hahmo, joka oli eräs mayain maissinryöstäjistä on seuraavassa suoraan verrattavissa Lemminkäiseen – ja samalla saamme kiinteän pisteen ajanlaskuun. Thompson luonnehtii havainnollisesti erään tärkeän päivän rituaalin ja uhrimenot, hänen päivänsä merkintä on 4 Ahau 13 yax, kymmenennen kauden viidestoista katun – katun on kaksikymmenvuotisperiodi, joka päättyy 4 Ahau päivänä auringonlaskuun ja Venus-planeetan syttymiseen, tai vaihtoehtoisesti maailmanloppuun, jonka tiedetään odottavan jonkin katunin päätöksenä.

Mayain kaksinkertainen kalenteri pitkine ja lyhyine ajanlaskuineen on tarkkuudessa ja monimutkaisuudessa vertaistaan vailla ja ainoastaan ammattiastronomi voi pystyä antamaan siitä käsitettävän selonteon. Tässä riittää, että huomioimme Venus-planeetan esittävän merkityksellistä osaa mayain ajanlaskussa.

Hammasrattaiden tapaan kiertyvät mayain astronomiset matkamittarit ja kiertyessään tuottavat päivien merkitykselliset yhdistelmät, kaudet ja jaksot.

Ne uskonnolliset menot, joihin nyt käymme käsiksi, ovat omistetut planeetalle, jonka me tunnemme Venuksena ja päivä on kaksikymmenvuotis-jakson pääte eikä siis ilmeisestikään jokavuotinen juhla, jollaisiin olemme omien kalenteriin sidottujen juhlien suhteen tottuneet.

Tämän Maya-juhlan, rituaalin kalevalainen vastine on Lemminkäisen matka Pohjolan häihin.

Heti ensimmäiseksi havaitsemme, että Kalevalamme ilmoittaa uhritoimituksen olevan odotettavissa – Ahti kuulee melua kylältä, jolloin:

”Tuuma aivohon osasi:

Häitä Pohjola pitävi

Salajoukko juominkia!

Murti suuta, väänti päätä,

Murti mustoa haventa …”

Mustan havenen murtaminen on kuoleman enne. Hän ei ole mustatukkainen. Salajoukko Pohjolan Pohjolan nimenä saattaisi viitata näkymättömissä oleviin taivaankappaleihin.

Päätettyään lähteä Pohjolaan Lemminkäinen luonnollisesti ensi töikseen pyytää äitiään lämmittämään saunan. Hän syö saunan lämmetessä:

”Siitä lieto Lemminkäinen

Otti ruokoa rutosti,
Meni saunahan samassa,

Kävi kylpyhuonehesen.”

Chac, Lemminkäisen Maya-vastine, ei myöskään voi ajatella osallistuvansa uskonnolliseen rituaaliin käymättä ensin saunassa. ”Monissa Maya-raunioissa on löytynyt taitavasti konstruoituja saunoja. Tällainen sisältää lämpöhuoneen, joka on varusteltu höyrynvalmistuslaitteella sekä jäähdyttelyhuoneen”, lausuu Thompson. Lisäksi tietävät lähteet kertoa, että kylpijät hankaavat itseään ja toisiaan oksilla.

Lemminkäinen lähtee matkalleen:

”Äiti kielsi poikoansa,

Nainen miestänsä epäsi,

Epäsi kavetta kaksi,

Kielsi kolme luonnotarta …”

Miksi kolme? Keitä? Vai ovatko kaikki eräässä mielessä yksi ja sama, Lemminkäinen mukaanluettuna? Onko kave laadullisesti Luonnottaresta poikkeava ilmenemismuoto?

Tyytykäämme toteamaan, että he kaikki ovat tekemisissä Venus-planeetan kanssa tässä esiintymisessään.

LEMMINKÄISEN KUOLEMA

2012-04-16T09:25:00.004-07:00

Tuonen verinen poika iskee Lemminkäistä miekallaan: ”Miehen viieksi muruksi, kaheksaksi kappaleeksi”. Tuonen verisellä pojalla on ollut todellisuudessa vastineenaan uhripappi. Mayain rituaalissa seurasi uhrin paloittelua rituaalinen kannibalismi, jota tiedetään myös esiintyneen Intiassa. Uhri oli jumalan ruumiillistuma ja kannibalismi ihmisen mahdollisuus päästä osalliseksi jumaluudesta. Herran pyhä ehtoollinen on tällaisen rituaalin seuraaja.

Jo ennen Tuonelaan joutumistaan on Lemminkäistä ammuttu nuolella ja tällainenkin uhraamistapa esiintyy vertauksemme kohteena olevissa kulttuureissa. – Voidaanhan tietysti esittää, että Kalevala on otettava symbolisesti: Varmaa kuitenkin on, että Lemminkäisen kuolemaan on tarvittu ihmisuhri – juuri symboliksi, kuvaamaan jumaluuden kuolemaa.

Ihmisuhrit kuuluivat likimain kaikkiin muinaisiin uskontoihin, Kreikasta Intiaan.

Lemminkäistä ammutaan ”Kautta kainalon vasemman oikeahann olkapäähän”, ja nuolena käytetty käärme lävistää sitä paitsi sekä maksan että sydämen. Maya-rituaalissa tähdättiin myös sukupuolieilimiin.

Lemminkäinen solvaisee märkähattua syyttämällä tätä sukurutsauksesta ja eläimiin sekaantumisesta, joten ei olisi kumma, jos tämä runon jossakin versiossa olisi ottanut tähtäimeensä Lemminkäisen sydämen sijasta eräät muut elimet.

Tässä Lemminkäisen ampujassa on muutamia omituisia piirteitä, joita on syytä tarkastaa.

”Ukko Pohjolan sokea

Tuop´ on Tuonelan joella,

Pyhän virran pyörtehellä,

Katselevi, kääntelevi,

Tulevaksi Lemminkäistä.

Jo päivänä muutamana

näki Lieto Lemminkäisen

Saavaksi läheneväksi…”

Kuinka tämä on selitettävissä? Umpisilmä, sokea, josta runo vähääkään hämmästystä osoittamatta kertoo, että tämä näki? Syy tähän kummalliseen asiain tilaan on, että ampuja on sekä sokea että näkevä. Sokeus hänessä on ainoastaan kirjoitustekninen, toisin sanoen, hieroglyfinen ominaisuus, suljettu silmä on kuoleman merkki, ilmoittaa hänet tuhoa tuottavaksi. Kun hänen on jotakin katsottava, käytetään hänestä näkevää merkkiä.

VIIRUNAAMA ILMARINEN

2012-04-09T12:15:00.000-07:00

Kullervon karhujen raadeltua Ilmarisen emännän Ilmarinen lähtee uudelle kosiomatkalle Pohjolaan ja merkillepantavaa tässä runossa on, että se käyttää Pohjolan emännästä pahaenteistä Louhi-nimitystä. Pohjolan häiden yhteydessä häntä mainitaan muilla ja positiivisemmilla nimillä. Louhi kieltäytyy antamasta tytärtään.

”Siitä Seppo Ilmarinen

Murti suuta, väänti päätä,

Murti mustoa haventa.”

Maya-hieroglyfeissä on musta onnettomuuden enne, eräs sodan ja kuoleman tuntomerkeistä eikä se Kalevalan urhoista käytettynäkään merkitse, että nämä välttämättä olisivat mustatukkaisia.

Mustan havenen murtaminen ei ole tämänkertaisen Ilmarisen ainoa vieras tuntomerkki. Kalevalan ainainen todensanoja, lapsi lattialta, havaitsee Ilmarisen oudot piirteet ja varoittaa sisartaan:

”Neitonen, sinä sisari,

Elä sulho´on ihastu,

Elä sulhon suun pitohon

Eläkä jalkoihin jaloihin!

Sulholl´ on suen ikenet,

Revon koukut kormannossa

Karhun kynnet kainalossa,

Verenjuojan veitsi vyöllä…”

Kuinka tämä on selitettävissä? Miksi hänellä on suen ikenet, mutta ei hampaita? Revon koukut ja karhun kynnet? Ja kaiken kukkurana verenjuojan veitsi! – Jonkinlainen vamppyyri on vähintä mitä tämän kuvauksen takana voi kuvitella piilevän. Tämä on Ilmarisen yöpuoli. Ja koska Ilmarinen on aurinkoa edustava jumaluus, on päävastuu verenjuonnista sälytettävä tuon taivaankappaleen niskoille. Atahualpan, inkain ylimmäisen uhripapin vampyyrin nahoista valmistettu viitta omasi syvemmän symbolisen merkityksen kuin samanaikaisten eurooppalaisten hallitsijain hermeliinivaippa.

Ilmarisen tuntomerkit viittaavat selvästi siihen, että uhritoimitus on odotettavissa. Ilmeisesti edustaa Pohjolan toinen tytär, samoin kuin sisarensa, kuuta. Uskonnollisessa rituaalissa on Ilmarisen sijalla ylipappi ja Pohjolan tyttären sijalla tarkoitukseen valittu, tässä tapauksessa ryöstetty, neitonen.

llmarinen siis ryöstää Pohjolan tyttären ja pakenee saaliineen. Tyttö vaikeroi kovaa kohtaloaan ja sanoo:

”Parempi minun olisi

Jänön juoksevan jälillä,

Koukkupolven polkemilla,

Kuin tämän kosijan reessä,

Viirunaaman viltin alla.”

Nimitys ”viirunaama” toistuu sen jälkeen vielä kahdesti.

Sanoista käy ilmi, että neidon tuntema kammo aiheutuu Ilmarisen kasvoissa nähtävästä viirusta, jonka tuhoa ennustava merkitys on niin selvä, että tytär sen nähtyään on valmis valitsemaan mieluummin minkä muun kohtalon tahansa.

Mayain ihmisuhrien jumalan tunnuksena on musta juova, joka osittain ympäröi hänen silmäänsä ja jatkuu poskelle.

Pohjolan tyttären pahat aavistukset käyvät toteen. Seuraavana aamuna Ilmarinen vetää miekkansa ja aikoo iskeä hänet hengiltä, mutta muuttaa sitten mieltää ja laulaa hänet lokiksi. Kalevalaisessa kielenkäytössä ei menettelyissä liene sanottavaa käytännöllistä eroa. Nimellisenä syynä tekoon on neitosen yöllinen uskottomuus, joka edelleen vahvistaa olettamusta, että hänet astronomisena ilmiönä on katsottava kuuttareksi.

ILMARISEN ANSIOTYÖT

2012-04-09T11:52:00.001-07:00

Ensiksi kyntää Ilmarinen kyisen pellon ja osoittaa siis olevansa käärmeiden herra. Hieroglyfinä kuulunee käärme jo sinänsä pellon kuvaan, koska Kalevala kerta toisensa jälkeen käyttää pellosta sanontaa maa kyyn-alainen tarkoittamalla sillä mitään normaalia peltoa vaarallisempaa. Ilmarisen kohdalla on kuitenkin kysymys tavallista kyisemmästä kynnettävästä ja koska kysymys on auringonjumalan seikkailuista ja hänen kultistaan, on todennäköistä, että käärmeet ovat yön käärmeitä. Samoin on ilmeistä, että kaikki mikä Pohjolan häihin ja Ilmarisen ansiotöihin liittyy on vuodenaikaan sidottua rituaalia.

Toiseksi tehtäväkseen saa Ilmarinen Manalan karhun tai suden vangitsemisen. Tämä Kalevalan kohta vaappuu vielä tavallista enemmän pedon määrittelyssä, ja kuten aikaisemmin näimme, vaikutti siltä, että häilyvyys suden ja karhun välillä saattaisi aiheutua kuvamerkin, hieroglyfin, epätarkkuudesta. Hirvistä, poroista ja kamelivarsoista puhuessamme näimme saman ilmiön. – Kuvamerkki on kaikesta päättäen sanallisesti tulkittu lähimmän, vähänkin sen näköisen pedon mukaan ja susi-karhu voisi olla osoituksena siitä, että kysymys ei ole kummastakaan, vaan kolmannesta: tiikeristä tai jostakin sen sukuisesta, joka paremmin olisi sovitettavissa Kalevalan käärmeitä humisevaan maisemaan. Kasi on eläin, joka esiintyy Ilmarisen Väinämöiselle takoman miekan koristuksena ”kasi naukui naulan päässä”. Tiikeri tai jaguaari olisi uskottavampi. Epäilen, että hieroglyfi on tosiaan tässä tulkittu väärin: Naukuva kissa jumalain valmistaman sota-aseen koristuksena olisi joka tapauksessa kohtalaisen omintakeinen keksintö.

Pyhä kissaeläin tavataan inkain, mayain ja azteekkien uskonnoissa ja muistomerkeissä. Se tulkitaan tavallisimmin jaguaariksi. Kotikissaa eivät nämä kansat tunteneet.

Olimme siis Ilmarisen ansiotöissä, joihin kissankuvallisen miekan takominen tuli vielä ylityöksi. Kolmanneksi tehtäväkseen saa Ilmarinen Manalan hauen pyydystämisen.

”Jo tulevi Tuonen hauki,

Ve´en koira vengottavi,

Ei ole hauki pienen pieni,

Eikä hauki suuren suuri,

Kieli kahta kirvesvartta,

Hampahat haravan varren,

Kita kolmen kosken verta,

Selkä seitsemän venettä.”

Tässä on edessämme kohta, jossa hieroglyfit ovat selvästi nähtävissä säkeiden viimeistellystä kieliasusta huolimatta.

Eikö tämä pätisi krokotiilin kuvaukseksi? Jumalista ja hirviöistä on taaskin kyllä kysymys ja symbolisesti yön ja päivän taistelusta, mutta inhimillinen mielikuvitus ei ole sellainen, että se kalasta, jonka me tunnemme haukena, kasvattaisi tuollaisen pedon. Hauki ei ole ikänään ollut uhkana ihmiselle eikä ihmisen alitajunta, josta kummitukset ovat kotoisin, ole kuunaan voinut sitä uhkaavaksi olennoksi käsittää.

Kuten jo olen monesti sanonut ja kuten jokaiselle, joka hetkeksikään pysähtyy asiaa ajattelemaan, selvenee, ja mistä Kalevalan sisällys itse on parhaana ja vastaansanomattomana todisteena, ovat Kalevalan runot syntyneet kaukana nykyisiltä asuinsijoiltamme. Se mikä niissä liittyy nykyiseen ympäristöömme aiheutuu ilmastollisten seikkojen vaikutuksesta hieroglyfien tulkintaan.

ITKEVÄT JUMALAT

2012-04-09T02:57:00.001-07:00

Puhuessamme alkupuolella quechua-kielestä näimme sanan huaca. Tämä sana tarkoittaa itkemistä niin suomessa kuin quechuassakin. Inkainkin huomattavin jumaluus on itkevä Viracocha ja itkeminen on osa hänen palvonnastaan ja tämä itkeminen pääosaltaan toimeen valittujen naisten tehtävänä. Ammattimaiset itkijänaiset ovat tunnetut omastakin menneisyydestämme. Huaca nähdään quechuassa jumalaistarustoon kuuluvana naishahmon nimenä Mama Uaca.

Esittäisin nyt kysymyksen, eikö olisi todennäköistä, että sana vaka Väinämöisemme edessä itseasiassa olisi samaa alkuperää kuin huaca - ja tarkoittaisi siis itkevää Väinämöistä?

Kuinka tahansa - itkevä jumaluus Väinämöinen joka tapauksessa on:

”Itsensäki Väinämöisen,

Kyynel vieri kyykähteli,

Tippui tilkat silmistänsä,

Vierivät veripisarat,

Karkeammat karpaloita,

Herkemmät hernehiä,

Pyöreämmät pyyn munia,

Pereämmät päitä pääskyn.

Veet vieri silmästänsä,

Toiset toisesta noruvi,

Putosivat poskipäille,

Kaunihille kasvoillensa

Kaunihilta kasvoiltansa

Leveille leuoillensa

Leveiltä leuoiltansa,

Reheille rinnoillensa

Reheiltä rinnoiltansa,

Päteville polvillensa jne.

Eikä tämä ole ainutlaatuinen tapaus Väinämöisen elämässä.

Uskonnot, jossa sateentekeminen on saavuttanut tällaisen valta-aseman, on oltava syntyisin seuduilta, jossa sateen ajallaan ilmestyminen on elinehto. Näin ei etenkään vanhemmassa Maya-valtiossa ole asia. Päinvastoin, monin paikoin sataa enemmän kuin tarpeeksi. Ja on lisäksi niin pilvistä, että tarkan ja monimutkaisen Maya-kalenterin tekoon tarvitut astronomiset havainnot jo siitä syystä olisivat vieneet tuhannen vuotta. Mutta tällaisista havainnoista ei nähdä jälkeäkään. Kolmesataaluvun alussa syntyy kalenteri täysin valmiina tyhjyydestä. Sateenjumalat ovat yhtä vieraat tuossa ympäristössä kuin ne ovat omassamme ja ne viittaavat itse omaan lähtökohtaansa, Intiaan.

Itzamna on ajanlaskuun liittyvä jumaluus, tämä on laita useimpien muidenkin Maya-jumaluuksien. Ilman Maya-kalenterin perusteellista käsittelyä on kuitenkin vaikeaa suorittaa rinnastusta heidän ja kalevalaisten hahmojen välillä. Sateentekijänä ja päivän päästäjänä on Väinämöinen selvästi ajanlaskun kanssa tekemisissä.

Kaikissa toimissaan osoittaa Väinämöinen päättäväisyyttä, kyvykkyyttä ja voimaa. Hänen lahjakkuudessaan, rohkeudessaan ja tietävyydessään ei ole paljoa lisäämisen varaa. Siksi tuntuu melko kummalliselta, että Aino hukuttautuu mieluummin kuin ottaa miehekseen tämän kuulun uroon. Ja Pohjolan tytär, jota Väinämöinen on lähtenyt kosimaan sanoo:

”Mene en Väinölän ukolle,

Ikivanhalle varaksi,

Vaiva vanhasta tulisi,

Ikävä iällisestä.”

Mahtaa olla niin, että vanhuus on Väinämöisen hieroglyfinen ilmenemismuoto, niin sanoaksemme hänen jumalainen naamionsa, joka on yhdistävänä lenkkinä tämän ylipapin ja jumalain välillä ja hänen sukupuolinen pidättyväisyytensä kuuluu osana uskonnolliseen rituaaliin. Minusta vaikuttaa Aino-runo selvästi uhritoimitukselta ja Kalevalan viimeisen runon lakonisesta tiedoituksesta päättäen se on tehnyt saman vaikutuksen kristinuskon varhaiseen edustajaan.

RISTIINNAULITSEMINEN

2012-04-06T04:34:00.004-07:00

Juuri lainaamiamme säkeitä edeltää aukko, jossa varsinaisen evankeliumin kuuluisi olla. Todennäköistä kuitenkin on , että piirtäjä on jo tämänkin perusteella tajunnut yrityksensä mahdottomuuden ja luopunut toimestaan. Seuraavassa olemme nimittäin jo lähestymässä Vapahtajan elämän loppuvaiheita:

”Jopa tieän poikuesi,

Voi, poloinen, poiuttasi!

Tuoll´ on pieni poikuesi,

Kultainen omenuesi,

Onp´ on suossa suonivyöstä,

Kankahassa kainalosta,

Marjatta matalaneiti,

Etsi suolta poikoansa:

Poika suolta löyettihin,

Tuolta tuotihin kotia.”

Suossa suonivyöstä, kankahassa kainalosta on Kalevalan vakiintunut kuva tuhosta ja tukalasta tilanteesta. Se tarkoittaa tässä ristiinnaulitsemista ja jos tulkkimme olisi ymmärtänyt kristinuskon olevan kysymyksessä olisi käännös kuvasta sanoiksi kuulunut: Ristiinnaulitseminen. Jos sitävastoin hieroglyfien piirtäjä olisi yrittänyt sen piirtää, ei ainoakaan hänen lukijoistaan olisi ymmärtänyt kuvan merkitystä.

Jos Kalevala olisi suullista perinnäistietoa ei runon tekijällä olisi ollut mitään aihetta käyttää ´suossa suonivyöstä´- kuvaa. Hän olisi voinut valita vapaasti sopivammat sanat, vika ei nimittäin ole sanavaraston vähyydessä, vaan hieroglyfien niukkuudessa. Jokaisella Kalevalaisella jumalalla on oma, vakiintunut ja monimutkainen merkkinsä, mutta Kristus ei tässä aikaisessa vaiheessa ole ehtinyt saada traditionaalisia tuntomerkkejään, jotka myöhemmin hänen ympärilleen kasaantuvat.

KALEVALAN IKÄ

2012-04-06T04:26:00.000-07:00

Marjatan Poika runoa lienee pidetty suhteellisen myöhäisenä lisänä Kalevalassamme. Muihin kansalliseepoksemme runoihin verrattuna se on nuori, mutta sellaisenakin sijoitettava ajanlaskumme ensimmäiseen tai toiseen vuosisataan. Jos se olisi myöhemmältä ajalta ei se liittyisi muuhun Kalevalaan edes niin kiinteästi kuin nyt on asia. Varsinainen Kalevala taas ehdottomasti on kotoisin Kristuksen syntymää edeltäviltä vuosituhansilta.

Marjatan Poika runon suhteen voimme tehdä havainnon, että siinä tietäjät itäisiltä mailta eivät saavu vastasyntynyttä käynnillään kunnioittamaan. Kuitenkin juuri heidän hieroglyfinen esittämisensä olisi ollut yksinkertaista eikä heitä esittävä kuva olisi tuottanut tulkille vaikeuksia. Onkin niin, että itämaan tietäjät ovat myöhempi legendalisä ja heidän poissaolonsa siis pieni tuki olettamukseemme runon varhaisuudesta. Samoin puuttuu Josef, jonka läsnäoloon olemme tottuneet, mutta jonka olemassaolon suhteen on Qumran-löytöjen perusteella esitetty epäilyksiä.

Marjatta siis synnytti poikansa ja ”Kasvatteli kaunoistansa, kullaista omenuttansa, hopeista sauvoansa”: nämä ovat jälleen Kalevalan vakiosymboleja ja sujuvat hyvin, mutta sitten seuraa kohta, jossa tavaton tapahtumasarja on supistettu muutamaan riviin:

”Katoi poika polviltansa

Lapsi lannepuoliltansa.

Marjatta matala neiti,

Tuosta tuskille tulevi,

Rapasihe etsimähän,

Etsi pientä poiuttansa,

Kullaista omenuttansa,

Hopeista sauvoansa

Alta jauhavan kivosen,

Alta juoksevan jalaksen,

Alta seulan seulottavan,

Alta korvon kannettavan...”

Tämä etsiminen vaikuttaa naiivilta ja parodiselta, mutta ei ole kumpaakaan. Se ei kirjallisena tuotteena ole missään nimessä halveksittava. Etsiä kaikista mahdollisista paikoista, on lause, jota kuvakirjoitus ei voi sanoa muutoin kuin esittämällä näiden paikkojen kuvat.

MARIAN ILMESTYS KALEVALASSA

2012-04-06T04:00:00.001-07:00

Marjatta-runon kieliasu on keskeneräinen, mikä siis ilmeisesti aiheutuu siitä, että kuvattava tapahtumasarja on sekä hieroglyfien kirjoittajalle että niiden myöhemmälle tulkille vieras, etten sanoisi käsittämätön. Ja muuttuu jatkossa vielä käsittämättömämmäksi.

”Kirkui marjanen mäeltä,

Puolukkainen kankahalta:

Tule, neiti, noppimahan,

Punaposki poimimahan,

Tinarinta riipimähän

Vyö vaski valitsemahan...

Marjatta, korea kuopus,

Meni matkoa vähäsen,

Meni marjan katsantahan,

Punapuolan poimintahan

Hyppysillähän hyvillä,

Kätösillä kaunihilla.

Keksi marjasen mäeltä,

Punapuolan kankahalta:

On marja näkemiänsä,

Puola ilmoin luomiansa,

Ylähähkö maasta syöä,

Alahahko puuhun nousta.”

Tämä vaikuttaa kummallisemmalta kuin se itseasiassa on. Kysymyksessä on Marian ilmestys. Meidän vakiintunut käsityksemme asiasta lienee, että Marian ilmestys sisältää jonkinlaisen siivellisen olennon, mutta kalevalaisten hieroglyfien kirjoittaja tuo esille ilmestyksen ylimaallisuuden sijoittamamalla marjan ilmaan: ”On marja näkemiänsä, puola ilmoin luomiansa, ylähähkö maasta syöä alahahko puuhun nousta!”

Tapa, jolla Marjatta saa Marjan käsiinsä on katsomisen arvoinen: ”Tempoi hartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti.” Tempoi ja sorti ovat selvästi liian raivoisat verbit tuohon yhteyteen ja osoittavat, että kuvaa tulkitseva ei ole löytänyt sanavarastostaan sujuvampaa ilmaisua.

Edelleen marjan matka maasta Marjatan vatsaan on pikkutarkkaa kuvan tulkitsemista. Ainoastaan piirretty kuva, kömpelö hieroglyfinen teksti voidaan pukea seuraavanlaiseen sanalliseen asuun:

”Niinpä marja maasta nousi

Kaunoisille kautoloille,

Kaunoisilta kautoloilta

Puhtahille polviloille

Puhtahilta polviloilta

Heleville helmasille.

Nousi siitä vyörivoille,

Vyörivoilta rinnoillensa,

Rinnoiltansa leuoillensa,

Leuoiltansa huulillensa

Siitä suuhun suikahutti,

Keikahutti kielellensä,

Kieleltä keruksihin

Siitä vatsahan valahti.

Marjatta, korea kuopus.

Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,

Tuosta paksuksi panihe,

Lihavaksi liittelihe.

Alkoi pauloitta asua.

Ilman vyöttä völlehtiä. ”

Kaiken tämän sanoo nykyinen kirkkomme kolmella sanalla: Sikisi Pyhästä Hengestä.

Mutta miksi käyttää Kalevala tällaista mieletöntä hokemaa tapahtuman kuvaukseksi?’

Siksi, että hieroglyfien piirtäjällä ei ole symbolia ´Pyhälle Hengelle´ ja siksi, että niiden lukija ei ymmärrä piirtäjän yrittäneen sanoa juuri sitä. Näyttää vielä silmiinpistävältä, että piirtäjä – mutta ei lukija – on ollut selvillä, että kysymys on Kristuksesta.

Valitsemalla marjan Marjatan raskauden aiheeksi haluaa piirtäjä kertoa, että Maria tuli raskaaksi itsestään ja sijoittamalla marjan ilmaan yrittää hän kuvata hedelmöittymisen hengellisyyttä.

Ei ole syytä ihmetellä sanonnan tai sen takana piilevää hieroglyfitekstin kömpelyyttä. Koko esitetty ajatus on ollut Kalevalan kansalle vieras.

MARJATAN POJAN TAPAUS

2012-03-25T02:53:00.002-07:00

Asian tarkastamiseksi meidän on katsottava Kalevalan viimeistä runoa, Marjatan Poika, joka kömpelyydessä ja kummalllisuudessa on Kalevalan runojen joukossa vertaansa vailla ja jo pelkällä alarvoisuudellaan todistaa, että sen tiedotus Väinämöisen lähdöstä pitää paikkansa.
Toivon jokaisen Kalevalan omistajan otavan eepoksensa esille ja lukevan runon Marjatan Poika, koska en aio sitä kokonaisuudessaan lainata tähän.

”Marjatta korea kuopus
Se kauan kotona kasvoi...”

Jo tätä kasvamista kuvataan tavalla, jonka karkeus ei aiheudu sanojen puutteesta tai kielen kömpelyydestä vaan hieroglyfisestä kirjoitusmenetelmästä. Hieroglyfien kohdalla ei kysymys koskaan voi olla suoranaisesta lukemisesta siinä mielessä kuin me lukemisen käsitämme, vaan tulkinnasta, jonka osuvuus ja sujuvuus riippuvat tulkin taidosta ja kokemuksesta ja ennenkaikkea tekstin iästä: vanhimmat ja eniten luetut tekstit ovat hioutuneet lopulliseen ja sujuvaan muotoon.

”Puolen kynnystä kulutti,
Helevillä helmoillansa,
Puolen hirttä päänsä päältä
Sileillä silkillänsä.
Puolet pihtipuolisia
Hienoilla hiansa suilla,
Siltalaahkon lattiata
Kauto-kengän kannoillansa.”

Jokainen, jolla olisi hallussaan nykyisen tapainen kirjoitusmenetelmä, valikoisi sanansa toisin samoin se, joka kirjotustaidottomana yrittäisi sommitella sanomaa runoksi. Ajankulumisen ilmoitukseksi ylläoleva on niin suhteeton, että se vaikuttaa parodiselta. Sillä haluaa piirtäjä sanoa: Kauan, aika kului. – Mutta hirren pihtipuolisen kuluminen on mahdollista piirtää selvästi ja havainnollisesti, sen sijaan että ´vuoden kuluminen´ on sellaisenaan piirrettäväksi erityisen vaikea silloin kuin se ei esiinny nimenomaan ajanlaskun yhteydessä.

”Piti viikkoista pyhyyttä,
Ajan kaiken kainoutta...”

Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä on vakiintunut sanonta – Ilmatar teki samoin – ja niin ollen jo aikaisemmin hioutunut käytössä niin, ettei kuvasymboli ole sanonnasta nähtävissä. Tulkki tuntee sen eikä sen sanallinen puoli tuota hänelle vaikeuksia. Mutta pian ovat vaikeudet edessä:

”Syöpi kaunista kaloa,
Petäjätä pehmeätä,
Ei syönyt kananmunia
Kukerikun riehkatuita,
Eikä lampahan lihoa,
Ku oli ollut oinahilla. ”

Marjatta ei myöskään rupea lypsylle, koska:

”Ei neiti minun näköinen
Koske sen lehmän nisähän,
Jok on häilynyt härillä...”

Tämmöinen fanaattinen impeys ja sen korostaminen ohtuu luonnollisestikin siitä, ettei kalevalainen kansamme menneinäkään aikoina ole impeyttä mainitsemisen arvoiseksi ansioksi käsittänyt.
Kristinuskon apostoli on jo evankeliuminsa johdannossa joutunut melkoisten vaikeuksien eteen yrittässään selvittää neitseellisen sikiämisen ansiokkuutta kansalle joka jumalissaan ihaili näiden tavatonta potenssia ja hedelmällisyyttä.

3. VÄINÄMÖINENKÖ ENSIMMÄINEN INKA?

2012-03-25T02:47:00.002-07:00

Mistä me suomalaiset alunperin olemme lähtöisin? Arvailuja ja olettamuksia on esitetty loputtomiin. On ilmeistä, että Kalevala on syntynyt kaukana meidän asuinsijoiltamme. Ajatus, että alkukotimme olisi sijainnut jossakin nykyisen Vietnamin tienoilla, kuulostaa ehkä mielettömältä. Mutta sellainenkin olettamus voidaan esittää. Me, jotka nyt asumme täällä Pohjan perillä, olemme kukaties samaa lähtöä kuin ne valkoihoiset parrakkaat muukalaiset, jotka aikoinaan saapuivat Etelä-Amerikkaan ja toivat sinne uuden kulttuurin uusine jumalineen, hieroglyfeineen, salaperäisine kalentereineen. Sillä myös Kalevala on kalenteri, osa pyhää tekstiä, joka on verrattavissa inkain kalentereihin.

Monet Kalevalan kielenkäytössä tavattavat piirteet, jotka usein katsotaan primitiivisyydeksi, aiheutuvat kokonaan toisen luonteisista seikoista, joista eräs nyt vie meidät kalevalaisten nimitysten pariin.
Karhun nimet. - Kuvitellaan melko yleisesti, että karhun monet nimitykset Kalevalassamme johtuisivat siitä, että alkukantainen kansa ei ole halunnut lausua karhun nimeä aiheesta, joka ilmenee sanomasta: Siinä paha missä mainitaan. Primitiivisestä olosta puhuen tuo ajatus ehkä pitää paikkansa, mutta silloin täytyy tosiaankin olla kysymys niin alkeellisesta menosta, että siitä ei kalevalaista, enempää kuin muutakaan runoutta kehity. Karhu mainitaan milloin sudeksi, milloin karhuksi, joskus kontioksi ja kerran kissaksi.
Mikä saattaisi olla tuollaisen leväperäisen nimittelyn perimmäinen aihe?
Mikään alkukantainen karhun kunnioitus ei sitä voi aiheuttaa. Eikä ainoastaan karhu, vaan likimain kaikki Kalevalan ilmiöt joutuvat tällaisesta suurpiirteisestä huolimattomuudesta osallisiksi ja verrattuna eräisiin muihin olioihin selviää karhususi melko vähällä pahoinpitelystä.
Runossa Joukahaisen Kosto Väinämöinen ratsastaa ”orihilla olkisella, hernevarrella hevolla”, tämä jo herättää jonkinlaisia epäilyksiä, että elukassa ei kaikki ole kohdallaan. Lisäksi hän ratsastaa vettä myöten mikä ehkä on pantava hänen olemuksensa jumalallisemman puolen tiliin. Mutta sitten on hänen hevosensa yhtäkkiä hirvi!
Katsokaamme samaan menoon Kalevalan toista hirveä, Hiien hirveä. Tämä eläin on ensiksi hirvi, mutta jo seuraavalla rivillä siitä on tullut poro, vähän pidemmällä se on poropeura – ja jos tällaiset muutokset vielä voisi laskea runollisen vapauden kontolle niin menee vapaus yli äyräittensä, kun äkkiä käy selville, että äskeinen poro ja hirvi on kamelivarsa!
Esitin aikaisemmin kysymyksen eikö olisi aihetta olettaa, että Kalevala hamassa muinaisuudessa on ollut kirjoitettu luomus ja että kansalliseepoksemme olisi suullisesti talletettu osa suuremmasta kirjallisesta kokonaisuudesta. Minun nähdäkseni Kalevalamme osoittaa, että näin on asia ja sen muinainen kirjoitusmenetelmä on yhä nähtävissä sen nykyisessä lönnrotilaisessa asussa.
Kalevalan teksti on koostunut hieroglyfeistä.
Koska Kalevalaan ei tähän mennessä ole katsottu ainoankaan hieroglyfin liittyvän saattaa tällainen olettamus vaikuttaa niin häikäilemättömältä, että se kaipaa jonkinlaista perustelua.
Kirjoituksen merkitykseen kielenkehityksen joko edistäjänä tai ehkäisijänä on tuskin lainkaan kiinnitetty huomiota, vaan jotakuinkin automaattisesti oletettu kirjoitetun seuraavan puhuttua kieltä. Äidinkielemme omalaatuisuudet ovat kuitenkin sellaiset, että niiden takana on oletettava piilevän kirjoitetun vaiheen. Tämä muinainen kirjakielemme ja silloinen kirjoitusmenetelmämme ovat luettavissa Kalevalasta – ja niin selvästi, että tuskin kenelläkään, joka asiaan paneutuu, voi jäädä epävarmuutta sen suhteen.
Karhun monet nimet eivät siis perustuisi ylenmäräiseen karhun kunnioitukseen, vaan selitys olisi yksinkertaisesti, että petoeläimen kuvamerkki, hieroglyfi, on niin yleispätevä, että se tarkoittaa juuri petoeläintä, eikä jotakin erikoispetoa.
Hirvi-poro-hevonen-kamelivarsa ei alkuperältään luonnollisestikaan ole tällainen sanoinkuvaamaton sekasikiö vaan suurta märehtijää tarkoittava kuvamerkki.
Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sen yksinkertaisuus on yksinomaan näennäistä.
Pelkkä olettamus, että Kalevala joskus olisi ollut kirjoitettu saa aikaan automaattisesti, että kansamme menneisyys näyttäytyy kokonaan toisenluontoiseksi kuin yleensä on kuviteltu, mutta se seikka ei saa olla esteenä väitteen vakavalle käsitettelylle. Väitteeni koskee Kalevalan kieliasua ja suomen kielen rakennetta, jotka ovat sellaiset, että niiden pohjalla on pakko olettaa, että kielemme on hyvin varhaisessa vaiheessa ollut kirjakieli, ts. kuvakieli ja kirjoitusmerkit, jotka aluksi ovat olleet ilmaisemiensa asiain selviä kuvia, ovat kehittyneet todennäköisesti monimutkaisiksi ja vaikeatajuisiksi hieroglyfeiksi. Tämä kirjoitustapa on painanut Kalevalaan lähtemättömän leimansa ja sitonut kielemme muotoon, jonka vanhanaikaiset piirteet yhä ovat selvästi nähtävissä.

KESKIKAUPUNKI CUZCO

2012-03-14T12:21:00.002-07:00

Kuska ja keski. – Tässä tulee taas eräs ajattelemisen arvoinen asia eteen. – Cuzco tai kuten se myöskin kirjoitetaan Kosko tarkoittaa Garcilaso de la Vegan mukaan napaa. Ja olisi siis kuvaannollisesti suomennettavissa keskukseksi, etenkin kun on otettava huomioon, että quechua sisältää toisen napamaisen sanan: Naupa = primero. Ensimmäinen, johtaja jne, joka erinomaisesti olisi soveltunut inkain pääkaupungin nimeksi, jos se olisi tahdottu navaksi ristiä.

Cuzcon tulkinnaksi on annettu monia muitakin ehdotuksia, mutta kaupungin asema ja inkain tunnettu järjestyksen rakkaus ja asiallisuus viittaavat siihen, että he pääkaupunkiaan kastaessaan ovat tyytyneet tuollaiseen yksinkertaiseen ja selvään määritelmään: Kosko, keskus.

Kuska-sanalla on rinnakkaisilmiönä chaupi, joka sopii käytettäväksi esimerkiksi keskipäivästä puhuttaessa: Chaupi punchau. Oletan sanan olevan sukua suomen sovulle, sopu sisältää jo sinänsä puolittamisen ajatuksen. Seppo Ilmarinen käyttää sitä myös puolison synonyyminä:

”Toivon kullaista sopua,

Hopeista puolisoa ”.

Otan vielä esille erään keskivälin käsitteeseen liittyvän sanan:

Malta = mediano, de porte proporcianado, ni grande ni pequeño.

Malta rumi = piedra mediana.

Malta kay = calidad de mediano, que no es ni alto ní bajo, ni grande ni chico: Siis keskinkertainen, keskikokoinen, ei suuri eikä pieni, toisin sanoen: maltillinen, maltikkuus, maltti.

Kun näinkin vaikea käsite kuin tässä esille tullut keskimmäisyys kahdessa kielessä omaa näin monipuolisen yhteisen sanavaraston on kielten yhtäläisyyksiin suhtauduttava vakavasti. Koska kuitenkin vaikuttaa siltä, että maantieteelliset etäisyydet, rotuopilliset eroavaisuudet ja muut asiaankuulumattomat seikat ovat pahimpana esteenä yhteyksien ymmärtämisen tiellä, jätämme kielellisen vertailumme tähän ja käymme käsiksi seuraavaan edessämme kohoavaan vastaukseen.

Luonnollisesti kaivattaisiin esimerkkejä, mutta ennen kuin niistä olisi vastaavaa hyötyä on meidän katsottava erästä seikkaa, joka nähdäkseni on kokonaan jäänyt vaille tutkijain huomiota.

Ensi viikolla:

UUSIA KUVIA KALEVALASTA

PURAA JA ERIPURAA

2012-03-11T13:28:00.003-07:00

Aikaisemmin näimme sanan pura kuun yhteydessä, quilla pura jollaisena se tarkoittaa täyttä kuuta. Tämä sana on löydettävissä porottaa ja poru sanoissamme. Muistamme sen myös kuuluneen sanskriitin sanavarastoon: puru hutah = rukoilla suureen ääneen, toisin sanoen poruhuutaa. – Jos tämä olisi yksinäinen ilmiö suomen ja quechuan kanssakäymisessä, saattaisi sen kuitata mielenkiinnottomana tilapäisyytenä, mutta toinen pura-sana tulee vahvistukseksi: Francisci de Avila kääntää tämän myöhemmän puran latinaksi: par, copula, mutuo, inter se, - pari keskenään, tasa-arvoinen jne. Tästä ei voisi kuvitella, että sillä olisi suomen kielen kanssa tekemistä, koska pari kai lasketaan latinalaiseksi lainaksi kielessämme. Ilmeisesti ovat kuitenkin pura ja pari lähtöisin yhteisestä juuresta, mutta se ei vaikuta seikkaan josta nyt on kysymys. Pura on yhä kielessämme, mutta kansamme äkeän mielenlaadun vaikutuksesta tavattavissa ainoastaan päinvastaisessa merkityksessä: eripura, eripuraisuus josta kuitenkin käy esiin, että pelkällä puralla joskus on ollut positiivinen sanottavansa. Sana on lisäksi sen luontoinen, että on täysi syy olettaa sen kuuluvan ihmiskunnan iäkkäimpään sanastoon ja löytyvän samantapaisena lukemattomista kielistä. Kkhari pura = miesten kesken. Pana pura = sisarten kesken ja vielä vertailun vuoksi suomalainen eripura, joka tavallisesti vallitsee kaikkien kesken. – Quechuassa tavataan vielä muutamia muita samalta kuulostavia sanoja ja minusta näyttää, että pyörä ja pyöriä ovat johdettavissa niistä. Juuri tästä sanasta kyseen ollen on huomattava se erikoislaatuinen seikka , että enempää Kalevala kuin vanhempi quechuakaan eivät tunne varsinaista pyöräkäsitettä. – Puri: Fr. de Avilan mukaan on sen kantamerkityksenä = ambulans. J. Lira tulkitsee sen esimerkiksi: kulkea edestakaisin, harhailla ympäriinsä.

Joukahainen rukoilee Väinämöistä: ”Pyörrä jo pyhät sanasi” ja siinä nähdään luultavasti myöhempi pyörä-sanamme varhaisemmassa käytössään. Myöskin pyörre esiintyy Kalevalassa ja vaikuttaa olevan yhteydessä tähän käsitteeseen.

Samalta kuuluvista sanoista otan vielä esimerkiksi quechuan sanan puro = vedensäilytyskalebassi, jonka äärelle joudumme palaamaan tuonnempana.

Eräällä juuri näkemistämme pura-sanoista oli merkityksenään muun muassa keskenään, joka meillä muodostetaan keski-sanan avulla. Katsotaanpa mitä quechualla on tähän ilmoitettavana.

Kuska = junto, cercano, unido, cerca.

Kuska punchau = mediodia, cenit.

Kuskalla = juntamente, igualmente.

Kuskanchay = dividir una cosa en mitades.

Kuskankayay = fluctuar en un términi medio.

Kuskan = mitad , parte que resulta de una division igual.

Kuskannin = una mitad, igual a la mitad, medio.

Siis: Keskimäärin, keskipäivä, puoliväli, jakaa keskeltä, keskeinen. Esimerkkiriviä olisi voinut jatkaa vähintään saman matkan kuin mitä suomen keski-sanasta voi kuvitella muodostuvan.

Jos ajattelemme, että tutkijat ovat yhtä mieltä sellaisesta seikasta kuin että Japanin Emma ja Ruotsin Ymer ovat pohjaltaan sama sana kuin Suomen Jumala, niin voipa sanoa, että keski ja kuska ynnä muut tähänastiset vertailuparimme ovat lähinna katsottava identtisiksi kaksosiksi.

KASVEJA JA PUITA

2012-03-05T07:11:00.002-08:00

Todellisemmat yhtäläisyydet kielten välillä löytyvät yleisnimitysten joukosta. Kaspi (Santo Tomás: Caspi, caspe.) on pieni puu, toisin sanoen kasvi. Sanaa saatetaan käyttää myös vähäisemmästä rakennuspuusta, joka tapauksessa ehdottaa Santo Tomás sitä sellaiseenkin tarkoitukseen, mutta hän on kommentaareissaan niin lakooninen, että sanankäytön vivahteet eivät juuri pääse esiin.

Kun Lemminkäinen palaa tajuihinsa Tuonelan joella, hän lausuu:

”Viikon, utra, uinaelin,

Kauan malkio makasin...”

Sen jälkeen hän oitis muistaa kesken katkenneet naisseikkailunsa ja aikoo lähteä niitä jatkamaan jumalallisen velvollisuudentuntonsa ajamana, mitkä aikeet hänen äitinsä onnistuu tilapäisesti häätämään hänen mielestään. Koska Lemminkäisen ihmeelliset seikkailut ovat jokaisen ulottuvilla Kalevalassamme, en kajoa asian siihen puoleen, vaan äskeisessä säkeessä esille tulleeseen malkio-sanaan, niin kuivalta kuin tällainen sanaan takertuminen vaikuttaakin.

Mallki tarkoittaa quechuassa muun muassa maassa makaavaa kuollutta puuta. Tämä sopisi Lemminkäisen lauseen sisällöksi. Mahdollista on, että malkio on samaa puuta kuin raamatullinen malka silmässämme. – Suomen malkiosta voisi tietysti tehdä adjektiivin malkiomainen tai jonkin sen tapaisen. Nykykielessämme ei sanaa kuitenkaan sanottavasti käytetä, mutta quechuassa sillä on monia johdannaisia.

Mallkik kullun merkitsee polttopuuta ja kullu yksinäänkin on käytettävissä siinä merkityksessä ja että se alkuperältään on sama kuin suomen kulo näyttää minusta melko selvältä. Suomen kelo lienee haarautuma samasta puusta. Kullu on se sana, jolla inkat saavat aikaan sellaiset solvaukset joihin me käytämme puuta. Kullu runa olisi käännettävissä puupääksi ja täytyypä sanoa, että he tässä ovat astetta etevämpiä, koska heidän vertauksestaan käy esiin, ettei kysymys ole edes tuoreesta puusta.

Curco = viga, para edificio (Santo Tomás)

Kurku = tronco, leño grueso, madero o viga de buen grosor.

Kurku on siis tukevampi hirsi. Meillä on kurki saanut vahvistuksekseen hirsi-sanan erottuakseen pitkäkaulalinnuista ynnä muista samalta kuuluvista, mutta Kalevala käyttää kurki-hirren sijasta myös kurkiaista:

”Alle kuulun kurkiaisen.”

Kuten mallki ja kullu on myöskin kurku perustana monille muille quechuan sanoille. Kurkullaña = gruesisimo, muy grueso; siis hyvin paksu. Tässä meillä on hyvä tilaisuus katsoa erästä quechualle ominaista piirrettä: kurkullaña on eräänlainen absoluuttinen superlatiivi, lausuu sanakirjan tekijä. Koska kurkunlainen ei kielessämme ole käytössä otamme vertailukohteeksi käännöksen paksu, paksunlainen. Paksunlainen omaa saman päätteen kuin quechuaesimerkkimme – huomattava on myös että suomen n tällaisissa sanoissa on kieliopintekijäin aikaansaannosta eikä yleensä kuulu normaalissa puheessa – ja on samassa mielessä vertailun ulkopuolella jos kohta onkin virheellistä kutsua sitä tai sen quechua-vastinetta absoluuttiseksi superlatiiviksi.

HAMPAAN VAIHEET

2012-03-04T03:31:00.000-08:00

Erottuaan ovat suomi ja quechua joutuneet erilaisten vaikutusten alaisuuteen, mutta jo siinä vaiheessa on kielen sisäinen voima ollut niin suuri, että molemmat haarautumat tahollaan ovat menestyksellisesti pystyneet pitämään puolensa ympäröivien kielten puristuksessa. Kielelliset lainat ovat kartuttaneet sanavarastoamme ja tulleet korvaamaan sanoja, jotka syystä tai toisesta ovat siirtyneet alkuperäisestä merkityksestään. Monet lainasanoiksi epäillyistä ovat mahdollisesti olleet kielessämme jo syntymästään, mutta viettäneet eläämäänsä kaikessa hiljaisuudessa.

Katsokaamme erästä esimerkkiä: sanotaan, että hammas on melkoisella varmuudella balttilainen lainasana kielessämme. Saattaapa ollakin. Ja jos niin on, että hampaamme on vieraasta suusta lähtöisin, tai niinkin, että sillä joskus on ollut nykyisestä poikkeava merkitys kielessämme, on meidän kysyttävä, mitä meillä sitä ennen oli leuassamme, ja kuinka tuon aikaisemman puruvälineemme menetimme?

Kysymyksessä ei nähdäkseni ollut jonkinlainen kielellinen maitohammas, vaan ehkä nykyistäkin vankempi syömäase, mutta näyttää olevan niin, että kaikella on taipumus muuttua kiroukseksi suomalaisessa suussa ja että alkuperäinen hampaamme on mennyt samaa tietä kuin maailmankaikkeutemme ’pacha’, josta paholaisemme ovat muistona. Hampaista ja maailmankaikkeudesta puheenollen, tämä on kyllä puolusteltavissa, joskaan ei anteeksiannettavissa.

Hampaiden merkitys ihmisen ruumiilliselle ja sielulliselle hyvinvoinnille on yhä suuri ja menneinä aikoina on niiden merkitys ollut vielä paljon suurempi. Ihmisen eliniän pitenemisessä on hammashoidolla huomattava osansa. – Hampaiden vaikutus alitajuiseen elämäämme on saanut Freudilta tulkintansa kuten niin moni muukin sielumme pimennoissa asustava seikka ja osoittaa jälleen, että kerran keksityt sanat eivät katoa olemattomiin, vaan siirtyvät niin tajuisten, kuin alitajuistenkin pakotteiden ajamina uusiin asemiin, kuten nähdään esimerkikisi quechuan kipi = hammassärky sanassa, joka omassa kielessämme on Kipumuodossa levinnyt kehomme kaikkiin kolkkiin jättäen leukapielessämme tilaa varsinaiselle hammassärylle, jonka tuskallisuutta se (kipu) ei paljosta käytöstä kuluneena pysty kuvaamaan.

Quechuan hammas, niin terve kuin pakottavakin, on nimeltään Kiru ja hammaslääkäri kiruka, joka jo kirjoitettuna vaikuttaa niin riipaisevalta, että on ehkä aihetta tuntea kiitollisuutta hänen kielestämme katoamisensa johdosta.

Somistamiseen liittyvänä sanana näimme koristautumisen. Tämän tapainen tavataan myös quechuassa perusmuodossa kori (ccori, kkori) ja sen merkitys on kulta.

Manan kkorichu tukuy kanchakkhkka – Lira käyttää sanakirjassaan tätä hirvittävää konsonanttien paljoutta, mutta muissa merkitsemissysteemeissä löytyy sellaisiakin, jotka sisältävät ainoastaan puolet tai vähemmän. Tämä lause kuuluu suomeksi: Ei kaikki kultaa mikä kiiltää. Mana-kieltosanan tunnemme ennestään, sitä seuraa kultaa merkitsevä kkori ja sen jäljessä tukuy, joka on tunnettavissa suomen tukku-sanassa, viimeiseksi sanaksi on quechua valinnut tuntemattoman kiilto-sanan, jolle kyllä olisi löytynyt kiiltävämpiäkin vastineita samasta sanakirjasta.

Tämä kori esiintyy Kalevalassa yhteyksissä, joissa sen kultaisesta luonteesta tuskin saattaa olla epäilyksiä. Siihen viittaa jo se, että sana tänäkin päivänä tarkoittaa korua ja koristetta, jotka menneinä aikoina ja etenkin Kalevalassa, ovat usein kultaa. Se esiintyy Kalevalassa myös hiusvärin määrittelynä ”keltainen koria” (kellu = adjektiivi: amarillo, de color del oro, siis keltainen, kullan värinen.) Ja Kalevalan tapoihin kuuluu ilmaista käsite useammalla kuin yhdellä sanalla, - ja sitä se ei tee turhan takia tai tyyliopillisista syistä.

Quechuan kori esiintyy monessa yhteydessä selvemmin kuin suomalainen vastineensa kultaan liittyvänä. Sanana kulta ehkä on myöhäinen tulokas kielessämme, mutta se ei nähtävästi aiheudu siitä, ettemmekö olisi tuota jaloa metallia jo hamassa muinaisuudessa tunteneet.

Esille tullut kellu on perustana samaan tapaan kuin soma – monenlaisissa keltaiseksi muuttumista, kellastumista ilmaisevissa yhteyksissä. Että sana meillä nykyisin liittyy tiiviisti syksyn tuloon ja saa siitä melankolisen vivahteensa, on tulos ilmastollisten seikkojen vaikutuksesta kieleen.

Eräästä ahkerasta Kalevan tyttärestä sanotaan:

”Neiti oli mataramaalla,

Paineli punapatoja,

Keitti keltakattiloita...”

Missä määrin säkeen matara-sana vastaa quechuan mataraa, on vaikea sanoa. Matara = enea, junco, josta saan sanakirjojeni avulla suomalaiseksi käännökseksi: osmankäämi, kaisla, vihvilä. – Päiväntasaajan kasvillisuus eroaa sen verran oman hyisen maapalamme vihannuuksista, että bontaaniset vertaukset pakostakin tuottavat laihan tuloksen. – Keltaista väriä keittivät kuitenkin mayat, inkat ja azteekit hyvällä menestyksellä ja ovat heidän keittoreseptinsä yhä tallella ja paikoitellen käytössäkin.

Nimeltä mainittujen kasvien tunnistaminen on siis likipitäen mahdotonta. Todennäköisesti on kansan vaelluksen aikana alkuperäinen nimi siirtynyt matkan edistyessä seuraavalle, alkuperäistä jollakin tavalla muistuttavalle kasville. Tuskin edes Kalevalan pyhä pihlaja on oma itsensä tai edes sukua nykypäivän pihlajalle. Ja nimet, sellaiset kuin omenatammi, jonka kertona on lakkapää petäjä antavat aiheen olettaa, ettei moisia puita ikänään ole todellisuuden piirissä tavattu, vaan kasvavat ne mytologian vihannoivassa viidakossa.

KIROT JA KAUNOTTARET

2012-03-01T11:40:00.000-08:00

Näiden kahden kielen, suomen ja quechuan välillä ei ole nähtävissä ainoatatakaan välittävää porrasta tai läheistä sukulaista, eestiä ja aymaraa luonnollisesti lukuunottamatta. Toisin on laita likimain kaikissa Euroopan kielissä, joissa sanan kulku kielestä toiseen on seurattavissa ja sanan loppumuoto tunnistettavissa siitä huolimatta, että ainoakaan sen äänteistä ei enää muistuta alkuperäänsä.

Suomen ja quechuan suhteen on siis esimerkkien löydyttävä juuri näistä kahdesta kielestä, ja mikäli nämä yhtäläisyydet näiden lisäksi ovat löydettävissä muissa kielissä, voivat ne luonnollisesti olla todistuksena siitä, että nekin kielet ovat tavalla tai toisella tekemisissä suomen ja quechuan yhteisen pohjakielen kanssa. Näyttääkin siltä, että suomen vaikutus muihin kieliin on ollut huomattavasti suurempaa ja aikaisempaa kuin on uskottu. Tuon tapaiset seikat on kuitenkin jätettävä tämän käsittelyn ulkopuolelle. Sen verran kuitenkin sanoisin, että Alfredo Trombettin ajatus kaikkien kielten yhteisestä alkuperästä näyttää uskottavalta, jos kohta yhteinen sanavarasto äärimmäisyyksien välillä on vähäinen, rajoittuen ehkä muutamaan tavuun.

Ihmispuheen ikää ei ole onnistuttu millään tavalla määrittelemään, mutta se saattaa olla melko myöhäinen ilmiö inhimillisen ilmaisukyvyn lisänä. Ymmärtää, että sanalla on valta todellisuuden yli on nerokas keksintö ja ihmispuheen edellytys, siihen vaiheeseen saakka on kysymys signaaleista, jollaisia monet eläimet käyttävät mestarillisesti ilman että siitä silti syntyy keskustelua, jumalia ja teologiaa.

Suomen ja quechuan kohdalla eivät yhtäläisyydet ole muutaman tavun varassa, päinvastoin: niiden sukulaisuus on niin ilmeinen, että todennäköisesti niiden sijainti maapallon vastakkaisilla puolilla on ollut ainoana esteenä sukulaisuuden havaitsemiselle, asian näennäinen mahdottomuus on estänyt kielimiehiä kajoamasta kysymykseen. Nyttemmin ovat monella taholla harjoitetut tutkimukset kuitenkin johtaneet siihen, että tuskin kukaan kieltää suomen intialaisia yhteyksiä. Keski– ja Etelä-Amerikan intiaanikulttuurin pääpiirteet ovat niin ehdottomasti yhteydessä Intiaan, että ei ole ainoastaan mahdollista, vaan pakko olettaa niiden juontavan juurensa Intiasta.

Mistä, milloin ja miten? Siinä ovat kysymykset, joihin katson mahdolliseksi antaa järkevän ja johdonmukaisen vastauksen.

Monet suuret kirjastot ovat aikojen kuluessa tuhoutuneet, joukossa sekin, josta Kolumbus ammensi tietonsa, joihin ilmeisesti kuului maininta Keski-Amerikan intialaisista yhteyksistä. Kuolemaansa asti hän pysyi väitteessään, että hän oli löytänyt meritien intiaan. Tämä tuskin voi merkitä muuta kuin, että hän katsoi alueen intialaiseksi samassa mielessä kuin Hong Kong voitaisiin katsoa englantilaiseksi. On melkoinen mielettömyys otaksua, että aikansa etevin purjehtija ei olisi osannut arvata asemaansa edes puolen maapallon tarkkuudella.

TURKKI EI OLE TURKKI

2012-02-26T00:50:00.000-08:00

Ei edes niin tavallinen ja selvä sana kuin turkki ole sitä miltä se näyttää. Kalevala kertoo nimittäin tuhatnyplästä turkista, jollaista määritystä ei eläimen nahasta voida käyttää. Tämä ei ole lainkaan merkityksetön huomautus. Jos Kalevalaa kuvitellaan permalais-suomalaisten turkismetsästäjien runoudeksi, niin on täysi aihe kysyä, mikseivät sankarit pukeudu turkkiinsa. – Vielä on toinenkin kumma: Väinämöinen tarjoaa sille, joka merestä poimisi hänen kyyneleensä, palkinnoksi sulkaturkkia. Niin kyyneleet kuin sulatkin esittävät huomattavaa osaa Kalevalassa ja niihin syvennymme piankin, mutta ensiksi silmäämme uudelleen esillä olevaa säettä. Säe sanoo selvästi, että loitsivasta hypnotisoinnista on kysymys ja tämä tuo uuden puolen esiin Lemminkäisen olemuksessa ja se puoli nähdään runossa Lemminkäinen ja Tiera, fragmentaarinen ja keskeneräinen runo, joka puutteellisuudestaan huolimatta kykenee valaisemaan Lemminkäisen olemusta.

”Mistä saisin miehen toisen.

Sekä miehen, jotta miekan

Ahille soan avuksi,

Liioin voivalle lisäksi?

Onpa Tiera tieossani,

Kuura kuulemaissani,

Siitä saanen miehen toisen

Sekä miehen jotta miekan

Ahille suoan avuksi

Liioin voivalle lisäksi .”

Aikaisemmin on huomautettu, että Lemminkäinen kaikesta päättäen on ainoa poika. Mutta kuka on Tiera? Selitykseksi turvaudun suoraa päätä quechuan sanakirjaan. T´ra = kaksonen. Kuura sitten? Khuru = hypnos. - Tiera on eräs puoli Lemminkäisessä. Mutta jos niin on, miksi Kalevala esittää hänet erilliseksi yksilöksi?

Kysymys tulee saamaan vastauksensa, mutta katsokaamme edelleen:

Ennen Pohjolan matkaa saa Lemminkäinen muitten varoitusten joukossa äidiltään seuraavan:

”Ellös vainen poikueni,

Menkö Pohjolan tuville...

Siellä Lappi laulanevi,

Tunkenevi Turjalainen. ”

Tähän vastaa Lemminkäinen, joka ei yleensä pahemmin kärsi itseluottamuksen puutteesta:

”Ei minua laula Lappi,

Eikä tungeTurjalainen...”

Lapin nykyisellä kansalla ei tässä varmaankaan ole osaa vaan kuuluvat nämä lappalaiset kalevalaisten jumaluuksien joukkoon. Ja sana on ilmeisesti sama kuin Kalevalan leppäinen, joka usein esiintyy yhteyksissä, joissa se ei voi merkitä nimistään puuta, vaan painajaismaista valekuvaa, jollaisella Lemminkäinen aikoo pettää kokkoa: tulilintua:

”Laulan leppäisen hevosen,

Laulan leppäisen urohon

Sivutseni siirtymähän,

Eestäni vaeltamahan,

Itse sorsana sukellan,

Allina alenteleime

Kouritse Kokon kynimen,

Vaakalinnun varpahitse...”

Quechuan llapi on painajaisuni ja samasta juuresta syntyvät painajaisten tekijät ja näkijät. Vaka vanha Väinämöinen puolestaan sanookin suoraan:

”Syö, susi, unennäkijä,

Tapa, tauti, lappalainen.”

Se, joka yrittää konkretisoida unikuvat todellisuuden kansoiksi ajautuu armotta harhapoluille, joilla ei Kalevalan kanssa ole mitään tekemistä.

Tuoni, jonne Lemminkäinen Märkähatun ampumana joutuu, on merkitykseltään melko laaja, mutta sen sisällys on sentään jokaiselle niin selvä, että verrattuna quechuan sanaan Thuni = escombro, ruina de fabrica o edificion, adj. ruinoso, - siis tuho, perikato – äänteellinen ja sisällyksellinen yhtäläisyys ovat jokaisen sekä kuultavissa, että nähtävissä. Samaa juurta (yuri = alkuperä, juuri) on mahdollisesti myös thaniyay, joka tarkoittaa taantumista. Ehkä ovat nämä sukua kreikkalaisten Tanatokselle.

Mutta emme voi jättää Lemminkäistä Tuonelaan, joten seuraavan sanamme käytämme hänen palastuksekseen.

”Tuop´ on äiti

Lemminkäisen,

Vetelevi vielä kerran

Haravalla vaskisella

Pitkin Tuonelan jokea...”

Harava, jonka avulla Lemminkäinen palaa elollisten piiriin on quechuassakin Harava, joka olisi sopinut mainittavaksi maanviljelyksen yhteydessä, jollei Lemminkäisemme sitä niin kipeästi olisi kaivannut.

RUNO-SUOMI JA RUNA SIMI

2012-02-23T12:39:00.000-08:00

Palataksemme nyt toistaiseksi vielä kielellisten merkillisyyksien seuraan, voimme tarkastaa erästä kohtaa Lemminkäisen kosintaretkestä Pohjolaan. Muistamme, että sana runo, joka kielessämme nykyisin tarkoittaa runoa, merkitsee quechuassa ihmistä (runa) ja quechuan kielen varhaisempi nimitys on Runa-Simi (sananmukaisesti: Ihmis-suu, ihmis-puhe). Käsitykseni on, että runo on suomessa omannut samantapaisen merkityksen. Muulla tavoin on tuskin seuraava ote Lemminkäisen loitsimisesta ymmärrettävissä:

”Lauloi laulajat parahat

Pahimmiksi laulajiksi,

Kivet suuhun syrjin syösti,

Paaet lappehin lateli

Parahille laulajille,

Taitavimmille runoille”

Samalla tavoin käytetään runoa Kalevalan päätesanoissa ja tämä joka tapauksessa osoittaa, että on mielikuvitukseen turvautumatta mahdollista kääntää runa-simi runo-suomeksi ja katsoa molempien merkitsevän ihmispuhetta. Tämä tietysti sillä varauksella, että Lönnrot ei ole syyllistynyt omavaltaisuuksiin sanan suhteen.

On ehkä paikallaan huomauttaa, että Kalevalassa ei laulaminen yleensä tarkoita ajankuluksi musisoimista, vaan tietämistä ja taitamista. Koko Suomen kansan tietämys, josta Kalevala on osa, on ollut kalevalaisessa runomuodossa. Mahdolliset ajanvietelaulut ovat varmasti kuuluneet toiseen kokoelmaan.

Ja edelleen Lemminkäisestä:

”Jop´on loihe loitsijaksi,

Laikahtihe laulajaksi...”

Olisi helppo kuvitella, että laikahtihe olisi turhanpäiväinen täyte laulamisen lisänä, mutta niin ei ole asia. Kalevala kylläkin sanoo asian moninkertaisesti, mutta niin merkityksettömiä sanoja kuin ’ `laikahtihe´ päällisin puolin on, ei Kalevala tunne. Kerron tarkoituksena on selventää edellisen rivin kertoma, turhaksi se käy vain ymmärtämättömyytemme tähden.

Tämän seikan selventämiseksi meidän on palattava ilmiöön johon jo aikaisemmin olemme jonkin verran tutustuneet –tar, tarkka, sapa ja kapakk – sanojen yhteydessä. Pohjolan häävalmisteluissa tapaamme seuraavat rivit:

”Osmotar oluen seppä,

Kapo, kaljojen tekijä...”

Olemme nähneet että sanat sapay ja kapakk (jotka esiintyvät myöskin muodoissa sapa, capac, capa jne. ) ovat merkitykseltään jotakuinkin identtiset ja esiintyvät vaihtoehtoisina toimeenpanevan Inkan arvonimessä. Tiedämme myös, että niiden suomalaiset vastineet ovat: saapa, seppo ja seppä. – K:n ja S:n välinen ero ei varmastikaan ole ollut selvä yhteisessä alkukielessä, mutta ero on tässä sanassa tapahtunut jo varhain, koska sekä quechuassa että suomessa tavataan niin K:lla kuin S:llä varustettu muoto. Suomen saapa, seppä on K:lla varustettuna kapo. (Kapo ei, kuten jokainen jolla Kalevala on käden ulottuvilla, voi todeta, tarkoita kapeata, vaan jonkinlaista jumalatarta. ) Se taipuu kapo, kavon ja samaa juurta ovat ilmeisesti kaikki Kalevan kaveet . – Ja näemme, että seppäkään ei välttämättä pajapekkaa merkitse, koskapa kaljankin tekijästä voidaan se sanoa.

Mitä sitten tulee säkeessä esiintyvään tekijä-sanaan tavataan sekin quechuassa muodossa tekktikk, jollaisena se nimenomaan tarkoittaa kiljunvalmistuksessa puuhailevaa naista. Saman sanan eräs muoto tuli juuri esille Lemminkäisen yhteydessä: ”Terästarha teeksennelty”, tämän sanan quechua-asu on tekksi (Santo Tomásin: ticsin) ja merkitys perustaminen, rakentaminen. Ja että Osmottaren kaljanteko on perustavaa laatua, selviää siitä, että mainittu jumalatar vasta keksii oluttansa ja monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen saa valmiiksi voimallisen juomansa. Ja Osmottaren edesottamuksilla halusin näyttää, että Kalevalan toistot eivät ole merkityksettömiä silloinkaan, kun ne päällisin puolin näyttävät tyhjänpäiväisiltä, kuten `laikahtihe´, jonka sisällys olettaakseni on löydettävissä laykka = brujo, hechizero = noita, tietäjä, laykkachiy = mandar hacer alguna brujeria, hacer embrujar ja muista tästä juuresta juontuvista loitsimista ja taikomista tarkoittavista sanoista. – Ja edelleen Lemminkäisen laulaessa:

”Tulta iski turkin helmat,

Valoi silmät valkeata...”

SISILISKO EI OLE HIRVIÖ

2012-02-22T12:26:00.000-08:00

Quechuan kyy on kuyka = lapamato, jota Kalevala käyttää eräänä kyyn vaihtoehtona. Säkeissämme esille tullut arkku nähdään nimellä arku ja sellaisena ei mikä laatikko tahansa, vaan lukolla varustettu, kertoo sanakirja. Arkun yhteydessä nähty orja puolestaan on uriac.

Lemminkäisen äiti luettelee edelleen vaaroja, jotka jo pelkällä nimellään säikähdyttäisivät heikomman hengiltä, mutta eivät tee Lemminkäiseen sanottavaa vaikutusta. Untamon sudet ja kirokareet, jotka tulevat esille tuonnempana hampaiden lähdön yhteydessä eivät ole viimeinen kumma Ahdin polulla. Lemminkäisen äiti jatkaa:

”Tulet Pohjolan pihalle,

Aita on rautainen rakettu

Terästarha teeksennelty

Maasta asti taivosehen

Taivosesta maahan asti

Keihäillä seivästetty,

Maan maoilla alastettu,

Käärmehillä vitsastettu,

Sisiliskoilla si´elty,

Heitty hännät häilymähän,

Pääkurikat kuilumahan,

Pääkehät kähäjämähän,

Päät ulos, sisähän hännät...

Yks´ on muita kauheampi,

Eessä portin poikkipuolin,

Pitelämpi pirtin hirttä,

Paksumpi kujapatsasta...”

Savupirteissä asuvain torpparien runoutta? On kai sanomattakin selvää, että nykyaikaisilla kymmenen sentin sisiliskoilla ja metrin mittaisilla käärmeillämme ei ole tuossa seurassa mitään tekemistä, kun taas Amarukancha ja Quetzalcoatlin temppeli ovat kuin rakennetut tämän kuvauksen perusteella.

Näihin Kalevala-lainoihin joudumme palaamaan myöhemmin aprikoidessamme mahdollisen kalevalaisen kirjoitusmenetelmän ominaisuuksia.

Lemminkäinen vastaa:

”Ja tunnen maot manata,

Käärmehyiset käännytellä,

Äsken päänä eilisenä

Kynnin maata kyyn alaista

Käännin maata käärmehistä,

Kyyt pitelin kynsissäni,

Käsissäni käärmehyiset ...”

Tällaisesta lienee intialainen käärmeen lumoaminen viimeinen degeneroitunut jäännös, mutta voisi olettaa sen muinaisuudessa muodostaneen osan laajemmassa rituaalissa. – Ja vielä varoittaa Lemminkäisen äiti:

”Muistapa mitä sanelen:

Tulet Pohjolan tuville,

Mäki on täynnä pylvähiä,

Ne on täynnä miehen päitä...”

Tämäkin on pyhää tekstiä ja otettava vähintään yhtä kirjaimellisesti kuin ottivat kristinuskon itsensä kiduttajat ja inkvisiittorit. Etteivät nämä kallot seipäitten päissä ole runollisen mielikuvituksen tuotetta, selvinnee osaltaan tiedosta, että eräs Cortésin sotilaista laski niitä olevan muutaman temppelin ympärillä yli sadan tuhannen, mutta väsyi sitten, koska kallot eivät ottaneet laskemisesta loppuakseen.

No, nyt ei kallon seipäännenään pystyttäminen suinkaan ole erikoisesti kalevalainen tai meksikolainen tapa, vaan esiintyy likimain kaikkialla, missä tarvittavat ainekset, toisin sanoen: pää ja seiväs ovat saatavilla - ympäristö, jossa pään irrottaminen Kalevalassa tapahtuu, on käärmeineen kaikkineen niin läheistä sukua azteekkien jumalanpalvelukselle, että otamme asian uudelleen esille niin pian kuin sanallisilta esimerkeiltä ennätämme.

KALEVALA EI KERRO ESI-ISISTÄ

2012-02-21T11:37:00.000-08:00

Kaikkien kalevalaisten hahmojen käsittelyssä on pidettävä ehdottomasti mielessä, että he eivät ole yksilöitä olipa sitten oma mielikuvamme heistä kuinka vakiintunut tahansa. Ilmatar lausuu itsestään:

”Joll´ on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen”

Ja tämä pätee suurinpiirtein kaikkien kalevalaisten olentojen suhteen, he ovat muotoaan vaihtelevia, luonnollisten ja yliluonnollisten voimien aspekteja, eivät itsenäisiä olioita ja etenkään eivät ihmisiä eikä esi-isiämme.

Jos siis sanomme, että Kyllikki on kansamme Venus, Afrodite, ei se merkitse, että hän missään mielessä vastaisi koulukirjojemme käsitystä roomalaisten tai kreikkalaisten jumalattaresta, vaan että hänellä on esi-olympisen Afroditen tapainen osa Venus-planeetan vaiheissa ynnä eräissä muissa ilmiöissä

Kyllikin tapaisen sanan tuntee myös vertailumme kohteena oleva quechua-kieli: Kuyllor, koyllur, chasca kuyllor ja hänen palvontansa on tapahtunut Kkorikancha nimisessä tempelissä. Suomen koi ja koillinen ovat mahdollisesti nimeen liitettävissä. Koyllur sanan nykyinen merkitys on tähti.

Niin Kyllikki kuin Lemminkäisen äitikin yrittävät estää Lemminkäisen sotaan lähdön. Lemminkäisen äiti silläkin perusteella, että talossa on varoja enemmän kuin tarpeeksi ilman ryöstöretkiäkin:

”Vasta päänä eilisenä

Kynti orja kyisen pellon,

Käärmehisen käännätteli.

Nosti aura arkun kannen

Perä penningin ylenti.

Siihen on salvattu satoja, tuhansia tukkueltu.”

Johon Lemminkäinen vastaa:

”Jos markan soasta saanen,

parempana tuon pitänen

Kuin kaikki kotoiset kullat...”

Näissä säkeissä ei ensi silmäyksellä näy mitään kummallista, mutta mitä pitempään niitä katsoo, sitä omituisemmiksi ne käyvät

Marca tarkoittaa quechuassa provinssia, maa-aluetta, mutta sillä on muitakin merkityksiä. Markay = sylillinen, kahmalollinen, se mitä kahden käden voi sylissänsä kantaa. Eikö tämä olisi sopivampi määrä ajateltuna Lemminkäisen sotasaaliiksi kuin nykyinen olutpullon hinta? – Tietysti on otettava huomioon, ettei Lönnrotinkaan kertoma ole Jumalan sanaa. Ja että inflaatio on syönyt osansa kalevalaisesta markasta, joten säkeet ehkä antavat ainoastaan havainnollisen kuvan rahanarvon huononemisesta.

”Siihen on salvattu satoja,

Tuhansia tukkueltu.”

Tästä voisi saada käsityksen, että kysymys olisi suorastaan seteleistä, mikä itsestään selvästi ei voi olla laita eikä Lönnrotkaan olettanut Snellmanin kuvia olleen arkun täytteenä. Mutta niin on mielemme sanaan sidottu, että tukku ja tuhat Kalevalassakin tuovat sielumme silmän eteen setelinipun, -ettei tässä tuhatlappusista ole kysymys selviää siitäkin, että Lemminkäisen äiti käyttää samaa sanontaa puhuessaan Lemminkäisen toisen Pohjolanmatkan edellä odotettavista vaaroista, tarkemmin sanottuna kuopasta, joka on

”Täynnä kuumia kiviä,

Palavia paateroita,

Sinne on satoja saanut,

Tuhansia tukkueltu

Sa´an miestä miekallista

Tuhat rautaista oritta.”

Ja olkoon tämä varoittavana esimerkkinä meille niistä kuopista, joita Kalevalan kielenkäyttö tiellemme kaivaa.

Koska Kalevala on käsitettävä pyhäksi kirjaksi, on aihetta epäillä, että tässä säkeessä piilee muinainen uskonnollinen toimitus, joka alkuperästään eronneena vielä tavataan Intiassa ja muuallakin maailmassa hehkuvilla hiilillä kävelemisenä, kirjaimellisena eikä kuvaannollisena ilmiönä.