Jalkaisin

Pyhän Olavin mannerreitillä: Hillilä-Hollolan kirkonseutu

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Sat, 25 Feb 2023 08:32:00 +0000

Heräsin Hillilässä hyvin nukkuneena; eilinen Pyhän Olavin mannerreitin taival Pulkkilanharjulta Asikkalan kirkon ja Vääksyn kautta tänne ei painanut jaloissa, mutta toki liikunta takaa aina kunnon unet. Laitoin ennen kävelemään lähtöä puuroaamiaisen itselleni, mutta en silti malttanut olla odottamatta, kunnes Mattssonin marjatilan lettukahvila avautui. Olihan sitä pakko syödä yksi lettu mehun kera lähtiäisiksi!

Ihan kohta sinivalkoinen kyltti kertoi, että astuin Hillilästä Kurhilan kylän puolelle. Täällä puhutaan Kurhila-Hillilän kylien muodostamasta yhteisöstä ja vuonna 2000 Kurhila-Hillilä valittiin Päijät-Hämeen vuoden kyläksi. Graniittitolppaan kiinnitetty laatta kertoi, että tämän maantien 317 osuuden parantaminen välillä Kurhila-Hillilä voitti Tie paikallaan – katu kohdallaan 1999 -kilpailun. Perusteluissa todetaan mm. alueen olevan valtakunnallisesti arvokasta kulttuurimaisemaa. Allekirjoitan 🙂

Kurhilan koulun jääkiekkokaukalon laidalle oli laitettu esille pirtsakka Hyvää kesää -toivotus ohikulkijoiden iloksi. Toivotus maistui vielä näin heinäkuussa.

Kurhilan-Hillilän maisemat todella ovat viehättäviä. Mikäs tässä on peltoaukeiden ja maatilojen keskellä astellessa.

Seuraavassa risteyksessä kerrottiin, että Lammille oli matkaa 28 kilometriä, ja Lammihan on Pyhän Olavin mannerreitin seuraava etappi. Minulla oli kuitenkin vähän toinen reittisuunnitelma, mutta siitä tuonnempana.

Risteyksen kohdalla sijaitsi myös Hillerin kahvila, puoti ja konditoria, mutta se oli poikkeuksellisesti sairastapauksen vuoksi kiinni. Ehkä ihan hyvä, olinhan jo ehtinyt herkutella letulla, ja luultavasti olisi ollut vaikeaa vastustaa kivan pysähtymispaikan houkutusta! Siispä jatkoin matkaa Lammin suuntaan.

Kevyen liikenteen väylät jäivät taakse ja astelin maalaismaisemissa tien vasenta laitaa. Laiduntavia lehmiä en ollut vielä havainnut, mutta tien varressa mainostettiin Kurhilan Lehmälottoa ja tulihan siellä vastaan vanha kunnon maitolaiturikin, mikä todella istuu maisemaan täydellisesti. Siitä taitaa tosin olla aikaa, kun tuo maitotonkka on meijeriin matkannut. Kohta ohitin puolikodan muotoisen, mutta sellaista vieläkin isomman klapikeon rakennuksen päädyssä. On siinä ollut kokoamista.

Kävelin kapean ja ajoittain mutkittelevan asvalttitien laitaa, jonka ajoradan ja piennarviivan vasemmalla puolella oli melko niukasti tasaisehkoa kaistaa kävelijälle, ennen kuin alkoi viettää jo ojan suuntaan.

Aurinko helotti täydeltä terältä ja lämmitti paitsi tien, nähtävästi myös autot. Ainakin sen vastaantulleen henkilöauton, jonka kuljettaja hörppi tiukassa mutkassa puolentoista litran juomapullosta itselleen virkistystä, juuri sillä hetkellä, kun minä olin samassa kohdassa. Hirvitti. En ilakoinut myöskään silloin, kun vastaan tuli rekka tällä ei-leveällä väylällä.

Kun autot suhahtivat vauhdilla ohi, mielessä kävi, että tämä osuus olisi polkupyörälle passelimpi. Ainakin väistelymeininki kestäisi vähemmän aikaa. En kuitenkaan kuuntele kävellessäni musiikkia, joten sen puoleen oli onneksi helppoa havaita lähestyvät ajoneuvot jo ennen kuin ne tulivat näköpiiriin ja varautua siirtymään sivuun laajempaa kaistaa tarvitsevien tieltä.

Viitailassa oli tosi hieno ”kyläviitta” pellon laidassa.

Seuraavassa risteyksessä lipesin Pyhän Olavin retkeilyreitit -oppaassa (Harri Ahonen & Aada Ala-Tala, 2020) kuvatulta Pyhän Olavin mannerreitin reitiltä, kun en jatkanutkaan matkaa suoraan Lammille, vaan käännyin vasemmalle, Sairakkalaan. Suuntana oli Yrtti-Jyrkin suosituksesta Hollolan kirkonseutu.

Tie jatkui kapeana ja asvaltoituna ja vaihtelevana niin maastoltaan kuin maisemiltaan. Hevosia laitumella, talojen pihapiirejä, metsää, niittyä, peltoa, hakkuita.

Liikennemerkki varoitti vaarallisesta tien reunasta. Se hieman hymyilytti näin kävelijän vinkkelistä, sillä oli tuo repaleinen asvaltin laita tullut huomattua aiemminkin. Askeleet pystyi toki aina osuttamaan sopivasti. Toki kaikkien on oltava reunojen kanssa tarkkana, jos joutuu väistämään muuta liikennettä aivan tien laitaan tai jopa sen ulkopuolelle.

Kartassa luki Rouvala, kun ohitin jonkin kartanon kauniine rakennuksineen.

Asikkalasta Hollolaan

Astuin seuraavan kunnan rajan yli: Asikkalasta Hollolaan. Samalla siirryin Manskiven kylään ja Hollolantie muuttui Manskiventieksi.

Varpaissa tuntui päivän kuumuus, sillä olin kävellyt vaelluskengissä. Kartalla näkyi onneksi mahdollinen taukopaikka, Laitialan uimaranta. Suuntasin sinne, vaikka se tiesi muutamaa ylimääräistä askelta, tosin vain parinsadan metrin verran.

Oli ihanaa nähdä edessä järvi!

Laitialan uimaranta sijaitsee Vesijärven rannassa. Tipautin reppuni laavukatoksen suojiin ja tassuttelin laiturin päähän, huuhtaisemaan kasvoni ja käteni raikkaalla vedellä. Ja pitihän sitä ottaa myös vaelluskengät pois ja huljutella varpaita Vesijärvessä, mikä virkisti ihanasti. Laituri on pitkä, sillä järvi on täällä matala, ja laiturilta sukeltaminenkin on kielletty. Ei ihme, onhan siinä vain vähän yli metri vettä! Ilahduttavaa kyllä, Laitialan uimarannalla oli myös siisti huussi.

Tuuli huvitteli keinuttelemalla kaislikkoa ja järven pinta välkehti kutsuvasti. Mutta ei, en vieläkään mene uimaan. Jospa sitten loppupäivästä.

Vetäydyin laavuntapaisen suojiin, pois auringosta, ja katsoin vaelluskenkiäni. Näin lämpimänä päivänä nahkatöppöset olivat ihan liikaa! Lisäilin kuituteippiä varpaiden suojaksi kohtiin, joissa näkyi ihon hiertymistä. Annoin jalkojen nauttia ilmakylvystä sillä aikaa, kun nautin eväitäni. Oli aika vaihtaa kevyempiin tossuihin loppupäiväksi. Myös pari pyöräilijää pölähti uimarantaan lepotauolle samaan aikaan; he istahtivat tauolleen hiekkarannan varjoisalle puolelle.

Matkan jatkuessa tie kiersi Lahdenpohjan ja oli ilo nähdä ehjiä, suoraseinäisiä latoja peltomaisemien keskellä. Tien toisella puolella Vesijärven rannassa oli kartan mukaan Lahdenpohjan lintutorni, mutta jos en olisi ollut liikkeellä kävellen vaan fillarilla, olisi ollut helppo hujauttaa sen ohi, koska mustapohjainen lintutornin opasteviitta oli niin puskassa.

Järvimaiseman jälkeen astelin metsämaisemissa loivaan ylämäkeen. Vain muutaman kilometrin päästä tuli vastaan tienristeys, mistä käännyin Isomyllyntielle ja kohti Uskilaa (4 km).

Edelleen kapeaa, asvaltoitua tietä oli helppo taivaltaa, kun liikennettä oli ihastuttavan vähän. Jo toisen kerran tänään ohitin hevoskatraan laitumella. Niillä ei takuuvarmasti ollut tänä lämpimänä päivänä kylmä, kun useimmat niistä oli loimitettu.

Isomyllyn paikkeilla ylitin Hammonjoen, jonka varressa on kalastuspaikka perhokalastajille – ei muille. Jatkoin tallaamista Uskilaan saakka ja istahdin vielä hetkeksi maahan istuinalustalleni ja join vettä. Enää vähän matkaa eli vain parisen kilometriä Hollolan kirkolle jäljellä.

Astelin tovin avarissa peltomaisemissa, sitten: Hollola!

Hollolan kirkonkylä

Kuinka kauniilla kyltillä toivotetaankaan tervetulleeksi Hollolan kirkonkylään. Tästä oli enää lyhyt matka Hollolan kirkolle, joka jo erottui tien päässä.

Päätin kuitenkin säästää kirkon viimeiseksi ja käydä ensin katselemassa maisemia yläilmoista, niinpä lähdin nousemaan Kapatuosian linnavuorelle.

Kirkon lähituntumassa, reittini varrella oli Hollolan kotiseutumuseoon kuuluva esinemuseo, mutta oven edessä oli salpa. Kello oli jo yli viisi iltapäivällä ja päätin ohittaa Hollolan talomuseoalueen, sillä aukioloaikaa oli jäljellä niin vähän. Myös ravintola Kunnantupa vaikutti olevan kiinni.

Lähdin kapuamaan rinnepolkua ylös, puisen Linnamäki-kyltin osoittamaan suuntaan eli kohti näkötornia. Osuin samalla ihan vahingossa Kapatuosian luontopolun reitille. Nappasin polun varresta makoisia mustikoita.

Siinä se oli, Kapatuosian siro näkötorni, johon voi kavuta kesäisin maisemista nauttimaan. Tipautin repun selästäni tornin juurelle ja hilppaisin rappusia ylös.

Kapatuosian näkötornissa oli erilaisista seinämerkinnöistä päätellen käynyt lukuisia kynä- ja tussiniekkoja. Ikkunalasien ja puunlatvojen takaa erottui Vesijärvi.

Kapatuosia on joskus muinoin ollut saari, kun Itämeri lainehti nykyistä paljon korkeammalla. Linnamäki tai linnavuori – sitä Kapatuosia oli tiettävästi viikinkiaikana, onhan alueelta löydetty rahakätkön ”katkelmia”, kertoo Visit Lahden sivusto. Aika jännä paikka!

Sitten oli aika laskeutua laskeutua sekä tämän että koko nelipäiväisen kävelyretkeni päätepisteeseen (ainakin melkein) eli Hollolan kirkolle. Hollolan upea Pyhän Maarian kirkko on peräisin keskiajalta ja se valmistui nähtävästi vuosien 1495-1510 välisenä aikana.

Olin vain muutamaa minuuttia aiemmin yhyttänyt Pyhän Marian kirkon pihalta opas Nina Lehtovirran, jonka kanssa ehätimme vielä astua kirkkoon sisälle, ennen kuin siellä päivystänyt kirkon kesäopas alkoi sulkea ovia. Voi kuinka komea kirkko! Hieman harmitti, että aikaa Pyhän Marian kirkon tarkempaan tutkailuun ei jäänyt, kun en ollut älynnyt suunnata tänne ennen linnavuorella käyntiä.

Pyhän Marian kirkko on paitsi pyhättö, omalla tavallaan myös museo, jonka esineistöönkin liittyy monenlaisia tarinoita. Sattuipa tänne sitten kirkonmenojen aikaan tai tällä tavalla turistina, on tutkailtavana esimerkiksi keskiaikaisia puuveistoksia, ”Arvoisan ja Jalosukuisen Herran” eli Diedrich von Essenin hautajaisiin (1681) valmistettuja suvun aatelisvaakunoita ja 1920-luvun lopun lasimaalauksia.

Pyhän Marian kirkko on Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen seurakuntakirkko. Koko Päijät-Hämeessä se on vanhin julkinen rakennus.

Nostin katseeni ylemmäs ja aloin tarkastella urkuparven reunalla alla olevia, valaistuja veistoshahmoja. Kiinnitin huomioni yhteen niistä, sillä bongasin yhdeltä pyhiinvaeltajien tunnuksena pidetyn simpukan, tarkemmin ottaen kampasimpukan. Sen täytyi olla Pyhä Jaakob! Urkuparven kaiteen alapuoliset veistokset lueteltiin onneksi yhdessä selitetaulussa ja kyseessä oli sen mukaan Jaakob vanhempi, eli juurikin Pyhä Jaakko. Veistos on mahdollisesti 1400-luvun lopulta ja kotimaista tekoa.

Veistoksen Jaakob on sonnustautunut pyhiinvaeltajan asuun, simpukoineen, sauvoineen ja laukkuineen. Minulla ei ollut simpukkaa, laukun korvasi reppu, sauvoja oli kaksi, enkä ollut varsinaisella pyhiinvaelluksella, mutta toisaalta kuitenkin… Mietin, minkä vuoksi Pyhän Marian kirkko ei ollut opaskirjassa mukana osana Pyhän Olavin mannerreittiä, olihan tällä keskiaikaisella kirkolla myös veistoksen kytkös pyhiinvaellukseen, vaikka kyse onkin eri pyhimyksestä. Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti eli Camino de Santiago on varmasti innoittanut myös Pyhän Olavin reitistön luomista.

Äänestän siis heti sen puolesta, että Hollola ja Pyhän Marian kirkko tulisi edes sivureittinä osaksi Pyhän Olavin mannerreittiä.

Kirkon ovet sulkeutuivat iltakuudelta, niinpä astuimme opas-Ninan kanssa ulos pyhätöstä ja heitimme hyvästit. Katsahdin kivikirkon viereisen keltaiseen kellotapuliin kiinnitettyyn laattaan, jonka kaiverrus kertoi tapulin olevan Venäjän vallan aikainen, rakennettu Nikolai I:n aikana vuonna 1829. Hollolassa todella on historiaa.

Ehdin vielä niukin naukin poiketa myös kirkon vastapäätä sijaitsevassa, punaisessa Hollolan Vanhassa Kunnantuvassa, jossa on tällä hetkellä ravintola. Aivan upea hirsirakennus! Ja mikä soma vanha puhelinkoppi kunnantuvan tuntumassa, kioskin piha-alueen puolella. Tosin vailla telefoonia. Voipi olla, että koppiin ei ole tarkoitus sujahtaa edes matkatelefoonilla rupattelemaan.

Jos olisin ollut nopea, olisin ehkä ehtinyt tilata vielä kunnantuvan ravintolasta pizzan ennen kuin ovet menivät kiinni, mutta siirryin kuitenkin viereisen Hollolan kirkonkylän kioskin terassille teekupillisen ääreen kirjoittamaan retkipäiväkirjaa.

Aurinkoisella terassilla riitti lämpöä vielä näin alkuillasta. Minua oltiin tulossa hakemaan autolla Hollolasta (bussiyhteydet olivat näin iltasella vähän heikot), mutta odotteluaikaa oli vielä jäljellä. Olisihan sitä kiva vielä virkistäytyä… Eikä uimarannalle ollut kuin yhden alamäen verran matkaa.

Nostin repun vielä kerran selkääni ja astelin Vesijärven rantaan, vaihdoin uikkarit ylle ja kahlasin lämpimään rantaveteen. Teki hyvää ottaa muutama veto järvessä, huuhtaista päivän pölyt pois iholta ja vaihtaa lopuksi raikkaammat vaatteet kulkutamineiden tilalle ennen kuin autokyytini saapui.

Olipa taas kiva kävelyretkireissu! Voi hyvinkin olla, että löydän itseni myös seuraavana kesänä jostain päin Pyhän Olavin mannerreitin reitistöä. Mielenkiintoisia kohteita reitin varrella riittää, sen osoitti jo tämä nelipäiväinen retki.

P.S.

Erityiskiitokset Yrtti-Jyrkille retki- ja reittisuosituksesta ja muusta avusta retkeen liittyen, mukaan lukien kohtauttamiset eli Riitta Asikkalassa ja opas-Nina Hollolassa!

Kävelypäivä

Keskiviikko 20.7.2022
Edellinen päivä Pulkkilanharju-Hillilä

Pyhän Olavin reittien linkkejä

Pyhän Olavin mannerreitti (Savonlinna-Turku)
Pyhän Olavin merireitti (Turku-Eckerö, Ahvenanmaa)
S:t Olavsleden (Sundsvall-Trondheim)

Pyhän Olavin mannerreitillä: Pulkkilanharju-Hillilä

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Sat, 18 Feb 2023 21:25:00 +0000

Pyhän Olavin mannerreitin kävelypäiväni Asikkalassa alkoi leppoisalla aamiaisella majapaikan puutarhassa, sitten koitti aika palata autokyydillä Pulkkilanharjulle, edellisen kävelypäivän päätepisteeseen Rantaterassi Reimarille. Varsinainen retkireppuni jatkoi matkaa autokyydillä Vääksyyn, mistä saisin napattua sen myöhemmin samana päivänä. Pakkasin vain pienet päiväeväät pieneen kevytreppuuni. Sääennustekin näytti lupaavalta.

Katselin vielä ennen liikkeelle lähtöä kaihoten Päijänteelle. Olisi ollut mitä mainioin melontasää tuolla jokseenkin peilityynellä, upealla järvellä. Mikäs tuosta olisi hujauttaessa Päijänteen kansallispuistosta nauttien vaikka rantautumaan Kelventeen hiekkarantaan.

Pulkkilansalmen kohdilla oli pientä tietyötä menossa ja pyöräilijöidenkin piti siinä laskeutua satulasta taluttamaan kulkupelejään. Fiilistelin Päijännettä ja mietin, millaista Pulkkilanharjulla ja sen lähituntumassa on mökkeillä, kun moottorien äänimaailmaa riittää. Sähkömoottorit tulevat vähitellen laskemaan liikennemelua ja luonnon äänille, jopa hiljaisuudelle, jää enemmän tilaa.

Taival jatkui helppona ja tasaisena, tällä osuudella maalaismaisemissa, eivätkä korkeat mäet kulkijaa kiusanneet.

Alla oli turvallinen kevyen liikenteen väylä. Viljapellot ja niityt antavat katsoa maisemassa kauemmas, toki tuulikin jaksaa tällaisilla aukeilla puhaltaa navakasti, jos sitä huvittaa. Mutta eipä se kävelijää niin haittaa, pyöräilijää enemmän.

Pulkkilassa houkuteltiin kääntymään Päijänteen kansallispuistoon, Lehmonkärkeen ja Vilppulan tilapuotiin, Asikkalan kirkonkylän tuntumassa Hoimelan tilalle, mutta jatkoin suoraan eteenpäin.

Asikkalan kirkonkylä

Asikkalan kirkonkylän maisemissa tuli vastaan hautuumaa ja paanukattoinen pieni rakennus, jonka tarkoitusta mietin, sitä kun en huomannut kerrottavan rakennuksen ulkopuolella. Googletuksella selvisi Asikkalan kirkon historiaa: Asikkalan nykyisen tiilikirkon edeltäjä eli puukirkko 1600-luvulta sijaitsi täällä ja siitä on jäljellä vain tämä silloisen kellotapulin kahdeksankulmainen alaosa, nyt hautausmaan portti. Puukirkko purettiin vuonna 1892.

Seuraavaksi käännyin hautausmaan jälkeen oikealle, kohti kirkonmäkeä eli Makasiininmäkeä, jolla Asikkalan nykyinen kirkko eli Miljoonan tiilen kirkoksi tituleerattu pyhättö sijaitse. Portin pielessä oli numero 42. Kas kun sattui! Ajattelin välittömästi Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjaa liftareille, vastausta elämään, maailmankaikkeuteen ja muuhun sellaiseen.

Makasiininmäellä kirkon tuntumassa on myös Asikkalan kotiseutumuseo, joka ei tiistaipäivänä kohdalle osuessani ollut avoinna.

Punatiilinen Miljoonan tiilen kirkko (Georg Wilenius, 1880) sen sijaan oli avoinna ja paikalla tiekirkossa oli myös opas. Kirkko oli ihastuttavan valoisa sisältä. En jotenkin ollut osannut odottaa tällaista avaruuden tuntua, mutta tokihan täällä on istumapaikkoja peräti 1200. Alttaritaulu siirrettiin tänne, puretusta vanhasta puukirkosta.

Kävin sytyttämässä kynttilän. Se jotenkin kuului asiaan, olinhan Pyhän Olavin mukaan nimetyllä reitillä.

Punatiilikirkon vieressä, hieman puiden katveessa, sijaitsee vanha puutalo. Yrtti-Jyrki oli yhyttänyt minut Riitta Ojalan kanssa, joka ystävällisesti lupautui esittelemään minulle rakennusta. Tämä entinen kansakoulu on rakennettu Asikkalan vuonna 1892 puretun vanhan kirkon hirsistä.

Rakennuksessa pääsee tutustumaan kansakoulun historiaan ja muistumana entisajoista entisissä luokkahuoneissa on vielä muun muassa vanhoja pulpetteja, mutta olipa siellä myös Asikkalan kirkosta poistettuja kirkonpenkkejä. Kansakouluaika päättyi 1969, minkä jälkeen rakennus oli pitkään hylättynä. Kirkonkylän kansakoulun yhdistys ry. pyrkii vähitellen kunnostamaan rakennusta, perinteitä kunnioittaen.

Kapusin Riitan johdattamana myös entisen kansakoulun avovintille, mistä löytyy häkellyttävä aarre: sisäkaton laudoituksesta paljastuneet muutamat barokkiajan maalauksin koristellut lankut, jotka todellakin vievät ajatukset purettuun kirkkoon. Vanhan kirkon seinillä tai katossa olleet maalaukset (enkeli ja pasuuna) saattavat olla peräisin 1690-luvulta.

Aikamoinen löytö nämä maalaukset! Lieneeköhän näitä entisen kirkon maalausten palasia vielä kätköissä vanhoissa rakennuksissa jossain muuallakin, mutta odottavat vielä löytymistään? Kansakoulun seinällä olleen lehtileikkeen mukaan niitä puretun kirkon hirsiä käytettiin myös Asikkalan Kurhilan kylän koulun rakentamiseen, mutta tämä koulu paloi 1940-luvulla, eli ehkä osa maalauksista muuttui siellä tuhkaksi.

Olin todella kiitollinen siitä, että Riitta ehti esitellä kulkijalle entisen kansakoulun aarteet. Kaikkea hyvää rakennuksen kunnostukseen! Toivottavasti se saadaan vielä vaikka isommin vapaaehtoisvoimin entistä ehommaksi ja taas aktiivisempaan käyttöön kokoontumispaikkana ja tilaisuuksien pitopaikkana.

Metsäpolulle

Laskeuduin Makasiininmäeltä ja siirryin pellonlaitatien kautta vaihteeksi metsäpolulle.

Oli ihanaa hengittää hiljaisen metsän puhdasta ilmaa ja astella neulaspolulla. Metsäpolulla tuli vastaan myös retkeilyreitin kylttejä, lähestyinhän Vääksyn ja Evon välistä Aurinko-Ilves -retkeilyreittiä. Polku poikkesi Kylmäojan lähteellä, mutta kaivonrenkaan suojaama lähde oli suojattu aaltopellillä ja sitä paikallaan pitävillä kivillä.

Kiersin Ylä-Lusilan viereistä peltoa, kun iholleni ropsahti muutama pieni pisara. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Olin erehtynyt jättämään vedenpitävät varusteeni Vääksyyn edeltäni matkanneeseen reppuun, kun rohkenin aamulla luottaa siihen, etteivät sadepilvet osuisi kohdalle. Pieleen meni, mutta vilkaisin sadetutkaa ja näin, että sadetta kestäisi vain jonkin aikaa. Onneksi sää oli lämmin ja kävely pitää kropan lämpimänä.

Miellyttävää metsäpolkua ja Aurinko-Ilves -reittiä olisi toki ollut kiva seurata, mutta sade yltyi. Valitsin ensin pienelle pätkälle tienvarren ja kevyen liikenteen väylän. Aurinkovuoren jyrkän rinteen jylhä kuusikko naavaisine oksineen kohosi oikealla puolellani ja päätin sittenkin nousta pikimmiten metsän suojiin.

Sadepilvet vetäytyivät yltäni, minä olin lähes läpimärkä, mutta sukat olivat sentään pysyneet kuivina. Jospa Aurinkovuori antaisi auringon kohta lämmittää…eivätköhän vaatteetkin sitten äkkiä kuivaisi. Asteltuani leveää polkua tovin saavuin entisen hyppyrimäen juurelle.

Hyppyrimäki purettiin Aurinkovuorelta 1996-1997, mutta onneksi hyppyrimäen rappuset säästettiin! Niitä pitkin ylös kavutessa saa viimeistään kropan lämpimäksi, vaikka yllä olisi sateen kastelemat vaatteet.

Hyppyrimäen vauhdinottomäen perustuksille on tehty näköalatorni, jolta pääsee tähyämään puunlatvojen yli Päijänteen suuntaan.

Istahdin huilaamaan viereiselle laavulle. Toiseen Salpausselkään kuuluvan Aurinkovuoren laelta evästelyyn sopivan laavun vierestä löytyy myös tulipaikka, puuvaja, pöytä ja penkit sekä alueesta kertova infotaulu.

Tauon jälkeen jatkoin matkaa polkua pitkin kohti Vääksyn keskustaa. Polun varrella on tavattavissa myös harvinaista ja suojeltua alppivuokkoa, jos sattuu olemaan oikeaan aikaan liikkeellä, sekä Asikkalan kunnan istuttama Metsävuoden 1983 muistometsikkö.

Aurinkovuoren eteläpuolella siintää Vesijärvi.

Polku lähti vähitellen laskeutumaan Vääksyn koululle, jonka tuntumassa jalan alle vaihtui taas asvaltti ja jalkakäytäväosuus. Oli nälkä!

Vääksy

Ensi pysähdykseni tein nälän ja janon siivittämänä reitin varrelle osuneessa Ranskalaisessa kyläkaupassa, missä suolainen piiras ja mitä herkullisin mustikkapiirakka todella maistuivat. Vaatteenikin olivat jo melkein kuivat, ihanaa!

Vääksystä tulee toki ensimmäisenä mieleen Vääksyn kanava. Katsoin sulutusta, käyskentelin kanavan puistossa, herkuttelin Kanavan Helmen huikean valikoiman jäätelöillä ja kävin ostamassa eväitä iltaa ja seuraavan päivän taivalta varten.

Vääksyn kanavan tuntumassa olisi ollut paljon muutakin tutkittavaa, mutta jätin taidenäyttelyt ja Danielson-Kalmarin huvilan väliin. Ennen matkan jatkamista hain reppuni ”päiväsäilöstä” ja tankkasin päivän lopputaipaleelle Wine & Cafe Jokituvassa. Savulohivohveli maistui, sorsat uiskentelivat Vääksynjoessa. Tarkistin vielä kartasta loppureitin ja nostin repun selkääni.

Kohti Hillilää

Jäljellä oli noin 8 kilometrin kävely yöpaikkaani. Alkumatkan Vääksyn kanavalta tallasin tien 24 vartta pitkin kevyen liikenteen väylää.

Sitten käännyin vähemmän liikennöidylle ja viehkommalle hiekkatielle eli Rantalantielle, joka kiersi viljapeltoja leppoisasti mutkitellen.

Tuumasin kävellessäni, että tätä reittiä ajaisi mielellään myös polkupyörällä. Yhdessä kohtaa huomasin pusikon miltei kokonaan peittämän opastaulun, jossa kerrotaan Kurhilan-Hillilän kyläpoluista, mutta opastaulu taisi olla aika vanhaa perua.

Pian olinkin jo Hillilässä.

Majoituin Hillilän kylällä yöksi mukavasti Matssonin luomumarjatilan aittaan. Iltaherkuksi ja omaa aamupalaani täydentämään ostin saapuessani tilan vadelmia. Kiva kävelypäivä, kastumisesta huolimatta!

Kävelypäivä

Tiistai 19.7.2022
Edellinen päivä: Sysmä-Pulkkilanharju

Pyhän Olavin reittien linkkejä

Pyhän Olavin mannerreitti (Savonlinna-Turku)
Pyhän Olavin merireitti (Turku-Eckerö, Ahvenanmaa)
S:t Olavsleden (Sundsvall-Trondheim)

Pyhän Olavin mannerreitillä: Sysmä-Pulkkilanharju

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Mon, 13 Feb 2023 19:41:00 +0000

Sysmä näyttäytyi myös aamun valossa viehättävänä. Kun lähdin majapaikastani kävelemään kohti yhtä Pyhän Olavin mannerreitille osuvista Pyhän Olavin kirkoista, sain ihastella matkalla useampaakin kaunista vanhaa puutaloa, modernimpien pytinkien vastapainoksi. Upeassa hirsitalossa sijaitsevassa Kirjakylän kirjakahvila ja Winttidivarissa vierähti tovi ja harmittelin, että reppuun ei ollut järkevää ostaa yhtään lisäpainoa ja jouduin tyytymään postikortteihin.

Onnettomasti en hoksannut käydä kurkkaamassa Sysmän Teatteritaloa, joka olisi ollut vain lyhyen piston päässä kirjakaupalta. Kun astuin ulos kirjakaupasta, muistin vain päivän evästarpeeni ja käväisin ostamassa mm. pussillisen tuoreita piirakoita leipomon myymälästä.

Sysmän kuppikivet

Matkalla Pyhän Olavin kirkolle oli jotain itselleni uutta nähtävää, nimittäin kuppikiviä, joita löytyy Sysmän alueelta peräti yli 50. Suopellontien varressa tuli vastaan heti ensimmäinen. Sen nähdäkseen tuli ylittää tie ja laskeutua muutama rappunen niityn puolelle. Kuppikivet ovat kallioita tai kiviä, joihin on hakattu jollain konstilla pieniä, kuppimaisia syvennyksiä. Näitä rautakaudelle ajoitettuja kuppikiviä nimitetään myös uhrikiviksi, sillä niihin on tiettävästi laitettu pieniä uhrilahjoja.

En laittanut kuppisyvennykseen uhrilahjaa, mutta olihan ”kivikuppia” sormin kokeiltava.

Läheisen rautakautisen kalmiston ja seuraavan kuppikiven paikka erottui helposti jo kauempaa, sillä karttanikin näytti sen sijaitsevan aivan Pyhän Olavin kirkon edustalla olevalla, pienellä kallioisella kumpareella. Lampaat laidunsivat aivan vieressä.

Pyhän Olavin kirkko

Kirkon luona on hyvät infotaulut Sysmän kiinteistä muinaismuistoista ja kartta muinaismuistojen sijainnista. Muinaismuistoja on todella vaikuttava määrä!

Rautakautisen kalmiston tuntumassa siis kohosi keskiaikainen Pyhän Olavin kirkko (rakennettu ilmeisesti 1510-1520). Ikävä kyllä kirkossa oli remontti menossa, eikä heinäkuussa 2022 ollut sisälle asiaa. Niinpä sain tyytyä vain kirkon ulkoasun tarkasteluun.

Rantareitille ja herkuttelemaan

Kirkolta käännyin mukavalle kävelyreitille, joka johdatti minut puistomaisten maisemien ja muutamien kulttuurihistoriallisten opastaulujen kautta kohti keskustaa. Lahdenpoukaman ylittävää puista kävelysiltaa pitkin pääsee poikkeamaan Ohrasaaren virkistysalueella, josta löytyy monenlaisia ulkoilureittejä sekä nuotiopaikka.

Olin lähtenyt liikkeelle niukalla aamiaisella, joten tankkaustuokio oli paikallaan. Sysmäntiellä äkkäsin Rantalan tilapuodin vohveleiden mainoskyltin ja niinpä käännyin Koivukujalle, jonka päästä löytyi kaunis tilan vanha päärakennus sekä piha-alueella sijaitseva kesäinen puutarhakahvila. Käytyäni moikkaamassa pupuja puputarhassa istahdin puutarhan pöytään nauttimaan suolaisesta vohvelista.

Palasin Sysmäntielle. Ite-taiteen näyttely oli näin maanantaina kiinni. Onneksi seuraava rakennus julisti olevansa avoinna.

Täytyihän minun käydä jälkiruualla, kun olin kerran nauttinut suolapalan Rantalassa; Lintan kammarissa kun on sisustuspuodin ohella mukava kahvila. Kirjoitin tuoretta pullaa ja teetä nautiskellessani samalla pari postikorttia.

Sitten tie kutsui, vaikka olihan se tullut toteen näytetyksi, että Sysmässä viihtyisi rauhassa pidempäänkin.

Sysmästä eteenpäin

Pyhän Olavin mannerreitti jatkuu Sysmän keskustasta kohti Asikkalaa tietä 410 pitkin, ohi leirintäalueen. Alkumatkasta sain kävellä hyvän matkaa kevyen liikenteen väylää, mutta sitten piti siirtyä piennartallaajaksi Vääksyntien varteen.

Kun oikealle kääntyi Otamontie, käännyin sinne minäkin. Luvassa oli pienoinen mutka suorimpaan mahdolliseen reittiin nähden, mutta samalla minut palkittiin hyvin hiljaisella ja kauniilla kylätiellä. Vääksyntie on aika vilkkaasti liikennöity.

Otamontietä sai kävellä hyvinkin omissa ajatuksissaan. Kun kohdalle tuli Otamon siunauskappeli ja hautausmaa, huomasin tien oikealla puolella huoltorakennuksen, jossa oli ystävällisesti huomioitu hautuumaalla kävijät ja samalla tällaiset satunnaiskävelijät: wc oli käytettävissä. Kiitos!

Tie muuttui kappelin jälkeen kapeammaksi ja nimi Otamontiestä Paavolantieksi. Kun pysähdyin ottamaan hörppyä vesipullosta, sain seurakseni hyttysten hilpeän seurueen, joka ilahtui suuresti saapumisestani peltoaukean laitaan. Pysähdyksestä tuli lyhyt, sillä kohtaamisen ilo ei ollut molemminpuolinen. Kipitin Paavolantietä reippaasti Vääksyntielle.

Vääksyntielle saavuttuani päätin tehdä pienen lisälenkin ja käväistä Tainionvirran koskimaisemissa, mihin oli lyhyt matka hiekkatietä pitkin.

Hiekkatielle pilkotti niityn ja puiden takaa Virtaan kartano, joka on mm. majoitus- ja juhlakäytössä.

Jokseenkin Virtaan kartanon pihaan johtavaa tietä vastapäätä on Tainionvirran komeasti kuohuva Tainionkoski, jota pääsi katsomaan puiselta kävelysillalta. Kyllä siinä kohina kävikin!

Kuohuhetken jälkeen tassuttelin takaisin Vääksyntielle. Olin ovelasti jättänyt reppuni tämän piston ajaksi ”puskaparkkiin” lähelle Vääksyntietä ja poimin sen siitä takaisin selkääni, kun jatkoin matkaa.

Ohitin risteyksen, jonka tienviitassa luki Rapala. Ajattelin heti Rapala-uistimia, joiden historia juontaa lähitienoille. Ihailin myös komeaa tammea tien varressa ja vähän matkan päässä huiman pitkää ja korkeaa halkopinoa, josta olisi voinut tilata ”halkoja joka savuun”.

Pian pääsin järvimaisemiin, kun kohdalle tuli Auhjärvi. Siltasaaren kohdalla on tienvarsilevike, josta löytyi kivasti myös penkki-pöytäryhmä ja pääsin istahtamaan eväitäni syömään ihan pöydän ääreen. Repun kantajalle tekee hyvää myös oikaista selkää välillä, joten pötköttelin penkilläkin tovin selälläni. Jos kohdalle olisi osunut sadekuuro, olisin voinut syödä eväät läheisen katetun taukokatoksen alla. Siltasaaren kärjestä löytyy myös uimapaikka.

Järvimaisemiin en varmasti ikinä kyllästy.

Karttani mukaan edessä oli Nikkaroinen. Ohitin muun muassa seurantalon, kohta vasemmalla puolen tietä sain katsauksen menneisyyteen: heinää seipäillä. Taaempana aitauksessa tassutteli lammaskatras. Pieni maalaisidylli.

Tien oikealla puolella Hauvalan torppa mainosti kahvilaa, mutta harmikseni ei sattunut olemaan kumpikaan niistä heinäkuuun päivistä, jolloin tuohon viehkoon pihapiiriin olisi päässyt kupposelle.

Neljän kieppeillä iltapäivällä istahdin taas alas, tällä kertaa maitolaiturille. Takana oli parisenkymmentä kilometriä kävelyä. Smoothie antoi lisää virtaa jatkaa matkaa.

Asikkala

Saavuin peltomaisemien kautta yhä lähemmäs Sysmän ja Asikkalan kunnanrajaa. Asvaltti kaarsi aivan Perättömänlammen rantaa ja vastaan tuli mutkassa tietenkin rekka, kun piennar oli mitä olemattomin. Painauduin kaiteeseen ja tilanne oli turvallisesti ohi. Astuin Asikkalaan: tämän kunnan vaakunassa on kukkasia, punaista, hopeaa ja kultaa.

Aloin jo odottaa Pulkkilanharjua. Olihan luvassa Päijänne-näkymiäkin.

Kalkkisten risteyksen paikkeilla taivas päätti virkistää minua sadekuurolla. Sattumoisin risteyksessä oli katettu linja-autopysäkki, joten otin ankarimmat pisarat vastaan katoksen suojissa. Sadetutkan mukaan vedentuloa ei näyttänyt jatkuvan kovinkaan kauaa, joten vetäisin vedenpitävän takin ylleni ja menin takaisin jatkamaan piennarkävelyä. Lahkeet kuivaisivat aikanaan itsekseen.

Päijännemaisemiin

Kohta saavuinkin Käkisalmeen ja paitsi että sade loppui, avautuivat sillalta ensimmäiset Päijänne-maisemat.

Tällä osuudella oli hyvä, että sain astella kevyen liikenteen väylää, sillä tie on Pulkkilanharjun reitillä sen verran kapea.

Kävellessä ehtii vilkaista myös alueen huviloiden suuntaan. Muutamalla niistä on somat, kävelijälle mitoitetut portit.

Päivän kävelyn paras osuus oli ehdottomasti tämä ei-asvaltoitu polku, jota sain kävellä hyvän matkaa ennen seuraavaa siltaa. Pysähdyin mutustelemaan mustikoita ja kuuntelin samalla viereisessä kuusessa lauleskelevaa lintua. Mustikkapysähdyksiä otin tämän tästä uudelleenkin, niin makoisilta marjat maistuivat. Muutama retkipyöräilijäkin tuli vastaan.

Ennen Karisalmen siltaa esiteltiin opastauluissa Päijänteen kansallispuistoa, olinhan jo sen alueella. Pääosa Päijänteen kansallispuistosta jää näistä maisemista oikealle eli länsipuolelle, Päijänteen saaristoon, mutta jo ennen Karisalmea olin astellut kansallispuiston puolella.

Aurinko välkähteli välillä esiin pilviverhon osin valtaamalta taivaalta.

Purjevene lipui Karisalmea kohti, alittaakseen kohta sillan. Muistelin parin kesän takaista risteilyä M/S Elbatar-aluksella Padasjoelta Vääksyyn, kun sain nauttia Päijänteen kansallispuiston maisemista vesiltä käsin.

Aurinko erottui hopeisena pallona pilviverhon takaa, kun kävelin päivän viimeisiä kilometrejäni pitkin kapeahkoaPulkkilanharjua. Oli vaikea kuvitella, että Pulkkilanharjulle oli suunniteltu vuonna 1775 peräti Kukonharjun kaupunkia ruutukaavoineen. Missäköhän päin tätä pääosin nauhamaista harjumaisemaa olisivat olleet Kukonharjun kaupungin tori, raatihuone, kirkko?

Jaloissa alkoi jo päivän matka hieman painaa, joten vaikka maisemat olivat ihania, aloin jo odotella noutokyytiäni yöpaikkaan.

Päivän päätepisteeni oli 2022 viimeistä kesäänsä tämän näköisenä viettänyt rantaravintola eli Rantaterassi Reimari, josta ystäväni kävi noukkimassa minut autolla. Näillä main ei sopivan päivämatkan päässä Sysmästä ole kauheasti majapaikkavaihtoehtoja, joten oli mahtavaa, kun sain majapaikan, kyydin sekä hyvää seuraa loppuillaksi.

Jos kohta kävelijä osaa arvostaa lämmintä ateriaa päivän päätteeksi, sauna ja pulahdus kruunaa illan. Tai niin luulin, vaan eihän siinä ollut vielä kaikki. Kaiken huipuksi sain saunaan vielä Yrtti-Jyrkin kokoamat täydellisen jalkakylvyn ainekset. Illan kruunu oli siis mitä rentouttavin saunominen jalkoja hellivän jalkakylvyn kera Päijänteen rannalla. Kiitos Yrtti-Jyrki!

Kävelypäivä

Maanantai 18.7.2022
Edellinen päivä Hartola-Sysmä

Pyhän Olavin reittien linkkejä

Pyhän Olavin mannerreitti (Savonlinna-Turku)
Pyhän Olavin merireitti (Turku-Eckerö, Ahvenanmaa)
S:t Olavsleden (Sundsvall-Trondheim)

Pyhän Olavin mannerreitillä: Hartola-Sysmä

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Sat, 11 Feb 2023 11:05:00 +0000

Hartola on yksi etappi Pyhän Olavin mannerreitillä, joka on uudehko pyhiinvaellus- ja kulttuurimatkailureitti. Reitin itäinen aloituspiste on Savonlinnassa ja sieltä voi patikoida tai pyöräillä reittiä Turkuun saakka.

Pyhän Olavin reitit

Norjalainen viikinkikuningas Olavi Haraldsson (995-1030) oli alkujaan pakana, mutta hän kääntyi kristinuskoon ja Olavi julistettiin kuolemansa jälkeen pyhimykseksi. Pyhän Olavin (St Olav) mukaan on nimetty paitsi Olavinlinna, myös kokonainen pyhiinvaellusreitistö, jota myöten voi Pyhän Olavin mannerreitin (Savonlinna-Turku) ja merireitin (Turku-Eckerö) kautta jatkaa vielä Ruotsista Norjaan S:t Olavsledeniä pitkin (Sundsvall-Trondheim) eli Pyhän Olavin hautapaikalle Nidarosin katedraaliin.

Reitit eivät oikeasti voi mitenkään seurata viikinkikuninkaan jalanjälkiä, mutta reitit on muodostettu vähintäänkin poikkeamaan paikoissa, joista löytyy jonkinlaisia yhtymäkohtia Pyhään Olaviin.

Puristit lähtevät toki pyhiinvaellusreitin taipaleelle ihan reitistön alkupäästä ja taivaltavat reitin yhtä kyytiä perille asti. Minusta kävelyturisti saa kyllä ihan itse päättää; nyt lähdin ystävän vinkistä matkaan lähempää Pyhän Olavin mannerreitin keskivaiheita, eli fiilistelemään reittiä Hartolasta eteenpäin muutaman päivän verran.

Hartolaan pääsi sitä paitsi näppärästi Jyväskylästä bussilla – mikäs sen helpompaa.

Kuningaskunta Hartola

Linja-auto jätti minut nelostien varteen, mistä oli vain noin kilometrin matka kirkolle. Minut toivottivat tervetulleeksi Hartolaan sekä Päijät-Hämeen sinikeltainen merenneitovaakuna (hämmentävä näin sisämaassa) että kuningaskunta Hartolan vaakuna, jossa komeilee kuninkaallinen kruunu kahden soihdun kera.

Kuningaskunta-nimityksen taustalla on se, että kuningas Kustaa III määräsi Hartolan itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi ja Hartolasta tuli kruununprinssi Gustaf Adolfin nimikkopitäjä. Gustafista tuli aikanaan Kustaa IV Adolf, viimeinen ruotsalainen Suomea hallinnut kuningas.

Ennen kuin saavuin kirkolle, moikkasin vielä autoliikkeen edustalla puista nallekarhuveistosta, jonka nimeksi paljastui tietenkin Kustaa.

Rapsakka sadekuuro ajoi minut evästostoksille viereiseen kauppaan, mutta pisarahyökkäys meni pian ohi. Hartolan komea graniittikirkko (1911-1913, Josef Stenbäck) oli ilahduttavasti avoinna ja olipa siellä peräti opas paikalla kertomassa kirkon historiasta.

Opas teki kirkkovierailusta tosi paljon kivemman kuin pelkkä omin päin kurkistus olisi ollut. Viehättävän valoisa, kansallisromantiikkaa henkivä kirkko tuntui kivalta aloituspisteeltä sunnuntaipäivän kävelylle. Ja olihan kirkossa sitä paitsi wc, mitä kävelyturisti osaa arvostaa.

Taivas vetäytyi jälleen pilveen, kun jatkoin Hartolan keskustasta matkaa kohti seuraavaa kirkon paikkaa, jossa ei enää ollut kirkkoa, vaan muistokivi. Hartolan 1684-93 rakennettu puukirkko siirrettiin paikalta Pertunmaan seurakunnan kirkoksi vuonna 1928. Hartolan kivikirkon valmistuttua puukirkolle ei ollut enää tarvetta, joten mitäs sitä turhan panttina paikalla pitämään. Nappasin nurmikon laidalta muutaman sateen huuhteleman ahomansikan.

Sadepisarat kiiltelivät vielä kevyen liikenteen väylällä ja ilmassakin pisaroi kevyesti, kun siirryin Kuninkaanpolun punapäisiä reittitolppia seuraten eteenpäin.

Kulttuurikohteet ovat Hartolassa kivasti lähekkäin ja Hartolaan voi tutustua kävellen tai polkupyörällä vaikkapa juuri tätä merkittyä Kuninkaanpolku-reittiä pitkin, jolla on pituutta vajaat 4 kilometriä.

Itä-Hämeen museo

Kohta olinkin jo Itä-Hämeen museon nurkalla. Käväisin jo mennessä vilkaisemassa tien toisella puolella olevan rakennuksen avoimesta ovesta hienoja vanhoja vaunuja, joilla herrasväki matkasi hevosten vetämänä, mutta toki lähdin lunastamaan piletinkin, kuten asiaan kuuluu.

Museon pääsylipun voi ostaa (tai näyttää Museokorttia) vihreässä päärakennuksessa.

Itä-Hämeen museon päärakennus on tyylikäs empiretyylinen uudempi Koskipään kartano. Museon perustamisen (1929) taustalla oli kirjailija Maila Talvio, jonka kasvonpiirteitä pääsee ihailemaan hänelle omistetussa, entisessä kartanon isännän työhuoneessa.

Astelin värikkäästä huoneesta toiseen ja mietin, millaista elämä täällä oli aikanaan ollut.

Vihreä makuukamari, pinkki salonki, sininen sali ja niin edelleen. Kierroksen lopulla keittiössä ja ruokakomerossa olisi ollut vaikka mitä kutkuttavaa tutkittavaa. Puisissa maustelaatikoissa oli osassa jopa kauniisti kirjoitetu etiketit tallella. Bittermandel, karvasmanteli, sillekin oma iso laatikkonsa. Vintille noustessa pysähdyin toviksi tutkimaan ensin huikeaa puista lukulautaa, sitten itse vintillä vanhoja karttoja, joissa valtioiden nimet ja rajat eivät olleet ihan sitä kuin tällä hetkellä.

Viereisessä eli Koskipään kartanon vanhassa päärakennuksessa on Taidesalonki Talvio, jossa puolestaan oli taidenäyttely ja olihan minulla aikaa myös sen teosten, lähinnä maalausten ja veistosten, kiertämiseen. Taidetta ja historiaa tuli siis tällä pysähdyksellä ihan roppakaupalla. Taidesalongin pihamaaltakin löytyi taidetta ja ihastuin eritoten tähän Henkien majaan (Tapani Kokko ja Virpi Kanto 2021), jota vartioivat lukuisat mystiset naamiot.

Koska alkoi jo hiukoa, pysähdyin vielä välipalalle sopivassa kohdassa eli Kuninkaan Portilla, josta voi tankata kroppaan energiaa joko teekupposen ja pienen syötävän kera (kuten minä) tai ihan aterian verran.

Välipalan jälkeen siirryin toiselle puolelle nelostietä ja pian olinkin leppoissa taivallusmaisemissa, asvalttialun jälkeen myös soratiellä (Sysmäntie). Liikenne oli ihastuttavan rauhallista näin kävelijän vinkkelistä.

Sivutie yhtyi pian isommalle Sysmään johtavalle tielle eli Valittulantielle (413), joka kulkee harmittavan etäällä niin ikään Sysmää kohti virtaavasta Tainionvirrasta. Ilahduttavasti reitin varrella tuli kuitenkin vastaan myös viitta kalastusalueen tulentekopaikalle (50 m tieltä) veden äärellä. Pidin katetun tulipaikan penkillä hengähdystauon, mutta nuotion tekoon ei nyt ollut tarvetta.

Hartolasta Sysmän puolelle

Viljapeltoja, niittyjä, metsää ja pusikkoa, siinä ne tavalliset tienvarsimaisemat. Raja-ahontien jälkeen saavuin kunnanrajalle eli astahdin Hartolasta Sysmän puolelle.

Sysmän vaakuna liittyykin jo ihan kunnolla Pyhään Olaviin: mustalla taustalla on hopeinen nuolikotelo ja nuolia, mutta siinä ihan keskellä piilukirves (ei siis numero 7). Viikinkikuningas, tuleva Pyhä Olavi, menehtyi Stiklestadissa vuonna 1030 saatuaan piilukirveen selkäänsä. No mikä on kytkös Sysmään? Sysmän kirkko on pyhitetty Pyhälle Olaville.

Kiinnitin huomiota siihen, että fillaristeille oli katoksessa esillä postilaatikkopyöräilyn kartta, eli Sysmän seudulle on sijoiteltu esille reittikarttoja ja postilaatikoita, joihin voi merkitä käyntinsä kohteissa. Pyhän Olavin reitin tallaajia taasen ei vielä näin kesällä 2022 huomioitu edes satunnaisella karttataululla reitin varrella.

Valittula

Taivallukseni jatkui vielä vähän matkaa yhtä matkaa Hartolasta Sysmään johtavan Vellamo-retkipyöräilyreitin kanssa, kunnes lähellä Valittulaa käännyin vasempaan Postintielle. Postintie tekee pikkuruisen mutkan (matkaa ajatellen), mutta soratie on kivaa vaihtelua asvalttiasteluun.

Pilvet lipuivat rauhallisesti taivaalla, aamupäivän sadekuurot muisto vain. Aurinko lämmitti askelia ja nautin mutkittelevan pikkutien maalaismaisemista. Yhdessä mutkassa töröttää muistokivi, jossa kerrotaan että Tällä paikalla sijainneessa Valittulan majatalossa perustettiin 19.3.1880 Itä-Hämeen maanviljelysseura ja 4.9.1995 Joutsjärven osuusmeijeri. Tässä oli siis ollut ihan majatalo!

Postintien varrella sijaitsee myös Valittulan nuorisoseuran talo näköetäisyydellä tiestä. Siitä on matkaa Sysmään enää noin 10 kilometriä.

Vielä ennen tielle 413 saapumista huomasin Postintien oikealla puolella vaalean, soman puutalon, joka näytti siltä, että siinä on voinut joskus olla kauppa. Tien toiselta puolelta puolestaan niityltä puolestaan näytti kasvavan jotain ei-toivottua: jättiukonputkia. Toivottavasti näin väärin tai kasvustot saadaan hävitettyä turvallisesti eli ilman kosketuksesta pahimmillaan tulevia palovammoja.

Seuraavaksi aloin odotella uimarantaa, jossa olin päättänyt pitää evästauon.

Hiekon uimarannalle on viitoitus Valittulantieltä (matkaa 200 metriä) ja sinne pääsee polkua pitkin. Kävin huuhtaisemassa naamani ja käteni Joutsjärvessä ja istahdin pukuhuoneen edustalle huilaamaan, mutta uintiretkeä en tässä kohtaa kaivannut. Minulle riitti kauniin järvimaiseman katselu ja välipalahedelmä.

Huilin jälkeen matka jatkui kepeästi kohti Sysmää. Jonkin matkan päässä yllätyin, kun tien vasemmalla puolella oli ikivanha Ford. Haalistuneessa rekisterikilven korvikkeessa luki ehkä 1902, eli auto oli noin 120-vuotias!

Sysmä

Kevyen liikenteen väylää oli turvallista astella eteenpäin. Ennen Sysmän kirkonkylää piti vielä katsoa karttaa tarkemmin, sillä en ollut menossa vielä Pyhän Olavin kirkolle, vaan suuntana oli majapaikkani Hotelli-Ravintola Uoti keskustassa. Majapaikka löytyi helposti, mutta näin sunnuntai-iltana sen ravintola ei ollut auki.

Iltaruokaa oli onneksi tarjolla kävelymatkan päässä ja suuntasin Sysmä Marinaan. Ihanaa, listalla oli paistetut muikut ja muusi! Mikäs tässä, nauttiessa ilta-ateriaa kauniissa Majutveden rantamaisemissa. Satamasta pääsisi myös Päijänne-risteilylle.

Ennen paluuta majapaikkaan käväisin vielä viereisessä puistossa, jossa Sysmässä vuonna 1915 syntyneen Olavi Virran syntymän 100-vuotisjuhlavuoden hienolle Hopeinen kuu -muistomerkille (Kimmo Pyykkö 2015). Sattumoisin olin juuri samana aamuna kuullut radiosta Olavi Virtaa, joten päivä alkoi ja päättyi suuren laulajan tunnelmissa.

Sitten pientä lampsuttelua Sysmän keskustassa ilta-auringosta nauttien ja yöpuulle, valmistautumaan seuraavan päivän kävelyyn.

Kävelypäivä

Sunnuntai 17.7.2022

Pyhän Olavin reittien linkkejä

Pyhän Olavin mannerreitti (Savonlinna-Turku)
Pyhän Olavin merireitti (Turku-Eckerö, Ahvenanmaa)
S:t Olavsleden (Sundsvall-Trondheim)

Kävellen halki Suomen 61: Utsjoki-Nuorgam

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Mon, 26 Dec 2022 18:22:00 +0000

Utsjoki! Tuntui huimalta olla jo paikassa, josta tie kääntyi jo koko pitkän retkiketjun päätepistettä kohti. Hotelli Utsjoen huoneessa herättyäni ensimmäinen ajatukseni oli, miten jalat jaksavat. Edellisenä päivänä matkalla Kenesjärveltä Utsjoelle oikea nilkkani oli kipuillut loppumatkan ja kieltämättä: huoletti.

Lähtövalmistelut

Ilokseni nilkka ei valitellut yhtään, vaikka pientä turvotusta edelleen näkyikin. Aamiaisella käytyäni oli vain ratkaistava, millaisen päivämatkan taittaisin. Päätin ottaa riskin. Kysyin hotellin respasta, voisinko jättää rinkkani parkkiin hotellille, olisiko huonetta vapaana seuraavaksi yöksi ja/tai sitä seuraavaksi yöksi.

Rinkan jättäminen onnistui ja sovimme, että soitan, kun tiedän kummaksi yöksi palaan – huone löytyisi.

Hain kaupasta vielä vähän päiväevästä, pakkasin kevytreppuuni vain ihan välttämättömimmät ja ajattelin, että asiat järjestyvät jotenkin. Loppumatka taittuisi joko yhdessä tai kahdessa päivässä, ja jos kahdessa, yöpyminenkin varmasti järjestyisi jollain konstilla, jossain.

Matkaan kohti Nuorgamia

Nuorgamiin oli risteyksestä matkaa 43 kilometriä. Ja siitä rajalle vielä pieni hitunen lisää. Tenon ylittävää Saamen siltaa pitkin matkaavat jatkoivat matkaansa E-alkuisia valtaväyliä, minä siirryin pitkästä aikaa kolminumeroiselle ”pikkutielle” 970.

Porot tervehtivät minua läksiäisiksi Utsjoella heti tien alussa. Otin tämän hyvän matkan toivotuksena. Ihan alkutaival oli pitkin kevyen liikenteen väylää ja oikealla puolella tietä kohosi Ailegas.

Ehkä Suomen pohjoisin beach volley -kenttä? Ohitin pian myös uudenkarhean, pramean oloisen hotellirakennuksen, jonka piha-alue oli vielä viimeistelemättä.

Tuntui tosi jännältä kulkea rajajoen rantamaisemissa. Vasemmalla puolellani virtasi Tenojoki ja sen yli näköpiirissäni olivat myös Norjan rannat sekä niiden yläpuolelle kohoavat nyppylät, joista mietin, ovatko kenties vaaroja vai tuntureita.

Olotilani oli yksinkertaisesti sanottuna onnellinen. Mikä hieno päivä kävellä juuri täällä, juuri tänään! Autoja huristeli ohi tai vastaan hyvin harvakseltaan, eikä muita jalkaisin liikkujia näkynyt.

Lohisuvannon lomamökkien kohdalla tuli vastaan ensimmäinen kahvila-ravintola, mutta se oli kiinni, avautumassa vasta klo 15. Elättelin toivoa, että jossain kohdassa tätä taivalta kuitenkin tärppäisi ja edes yksi kohdalle tuleva kahvila- tai ravintolapalveluita tarjoava paikka olisi auki. Tien toisella puolen ropisi vettä pienenä putouksena kallioita pitkin alas ja jano heräsi. Hörppäsin vesipullostani. Olihan minulla kuitenkin omia eväitä, ei hätää.

Tenojoen keskellä oli isoja, upeita hiekkasärkkiä ja jäin miettimään, miten syvänä joki virtaa, onko tällaista aina, vai oliko nyt erityisen kuivaa.

Vetsikon kohdilla olin hetken toiveikas, mutta Vetsikon leirintämökkien kioski oli kiinni. Korvaukseksi pysähdyin ihastelemaan Tenojokeen virtaavaa Vetsijokea ja pitämään omien eväiden taukoa. Laskeskelin olevani aika lähellä puoliväliä Nuorgamiin.

Olin koko ajan kuulostellut nilkkaani, mutta koska mitään valitusta ei oikeasta jalasta ollut vielä tullut, tein päätökseni: kävelisin samana päivänä Nuorgamiin saakka. Soitin hotelli Utsjoen vastaanottoon ja varasin huoneen samalle illalle; saapuisin johonkin aikaan, luultavasti myöhään. Paluukyytiä Nuorgamista Utsjoelle en jäänyt miettimään, se järjestyköön illalla sitten jotenkin.

Pyöräilijöiden tiivis ryhmä polki ohitseni Nuorgamia, hekin myötätuulesta nauttien. Sain huiskautuksia. Ehkä hekin olivat tulleet tänne alkujaan eteläisestä Suomesta.

Tietenkin nilkkani alkoi vähitellen valittaa vasta sitten, kun olin kävellyt yli 20 km… Vaan olihan tässä päivää jäljellä, eikä mikään kiire. Maisematkin tuntuivat tarjoavan parastaan ja pilvet pitivät lämpötilaa aisoissa.

Saavuin Välimaan saamelaistilan kohdalle. Tila on Metsähallituksen lammaspaimenviikkojen kohteista pohjoisin. Käväisin peremmällä piha-alueen puolella, mutta jätin laajemman kiertelyn tekemättä, nilkkaa säästääkseni. Olisi varmasti aika hieno kokemus olla täällä lammaspaimenena!

Lohirannan kohdalla käänsin taas toiveikkaana pääni tien toiselle puolelle. Olisihan se pitänyt arvata: kahvila kiinni. Ruskeapohjaisessa tienvarsikyltissä oli näkyvissä vain mökkisymboli, peitettynä luultavasti aterinten tai kahvikupin kuva. Olinko ihan väärään aikaan liikkeellä?

Katsoin hieman kaihoten erämaa-alueen suuntaan osoittavaa polkua ja ”Jätkien kämppä” -kylttiä. Tänne pitäisi tehdä toisenlainen rinkkareissu ihan erikseen…

Tie teki välillä kaarroksia, pitkälti Tenoa myötäillen, mutta sainpa tallata myös kelpo suoria. Pyöräilijät olivat selvästi jo käyneet kääntymässä Nuorgamissa. Sain taas kädenheilautuksia.

Myönnän, että askel alkoi jo vähän painaa, kun tienvarressa luvattiin matkaa olevan jäljellä enää toistakymmentä kilometriä. Ajatukset lennähtivät nimittäin siihen, että kyseessä oli koko pitkän Suomen halki -rupeaman retkistä ihka viimeisen retken päätepisteen läheneminen, eikä vain yhden päivän kävelyn viimeiset kilometrit.

Alakönkään kohdalla museotie koukkasi pian alas oikealle Tenojoen varteen, mutta jätin koukkauksen tekemättä. En jaksanut edes googlata, mitä museotie olisi tarjonnut. Tunsin hetken verran itseni huonoksi turistiksi.

Kello läheni viittä iltapäivällä. Nuorgamiin oli matkaa enää 10 km. Jihuu! Pidin suklaatauon: lisävirtaa Snickersistä. Kuulostelin nilkkaa: tilanne siedettävä. Matka jatkukoon.

Vähän matkan päässä Tenon Lohikellari nökötti ihan tien vieressä, mutta arvasin jo ennalta, että se olisi kiinni. Onneksi olin varautunut kulkemaan koko loppumatkan Utsjoelta Nuorgamiin omin eväin!

Kun Tenojoen hillittömän hienot maisemat taas avautuivat ties kuinka monetta kertaa tänä päivänä (väliin olin taivaltanut vailla vesistönäkymääkin), olin kiitollinen siitä, että sain kokea tämän maisemaparatiisin.

Kannatti kääntää katse välillä myös taaksepäin, myös Suomen halki-retkiketjuni alkuun. Ero joulukuun 2018 retkiketjuni lähtöpaikkaan oli valtaisa monellakin tapaa. Hankoniemen eteläkärjessä olin hytisten tuijotellut merituulen tuivertamaa ulappaa, täällä ihmettelin lämpimänä kesäpäivänä tunturimaisemia rajajoen partaalla.

Horsma kukki hurjan kauniisti tien poskessa ja antoi lisäväriä maisemaan. ”Nuorgamin lomakeskus 3 km, Suomen pohjoisin kahvila”, luvattiin tienvarsikyltissä. Olisikohan se auki?

Nuorgam

Nuorgam eli Njuorggán – viimeinkin. Nuorgamin lomakeskus yllätti todella iloisesti, sillä se oli auki ja sain viimein istahtaa ihan pöydän ääreen välipalalle. Melkein perillä… jäljellä oli enää kolmisen kilometriä taivalta.

Siinä se oli: Suomen ja Norjan raja-asema tarkastuspisteineen! Rajamiehet moikkasivat iloisesti, kun astelin tien oikealla puolella olevan kiven luo kuittaamaan saapumiseni Suomen ja Euroopan unionin pohjoisimmalle pisteelle.

Perillä! Ilon kyyneleet nousivat silmiini, kun pysähdyin miettimään, millainen retkiketju oli tullut tehtyä. Olin nauttinut valtavasti sekä jokaisen yksittäisen retken suunnittelusta että itse retkestä. Jokainen niistä oli tärkeä palanen kokonaisuudessa ja sain nähdä ja kokea paljon uutta kauniista kotimaastani.

Reittivalintoihin vaikuttivat monet tekijät, erityisesti julkisen liikenteen yhteydet sekä matkailupalvelut, joita käytin aina tilaisuuden tullen mielelläni, vaikka myös rinkkaretkiosuuksia ja maastotarpomista maastoyöpymisineen mahtui mukaan. Koko tämä retkirupeama oli hauskaa kotimaanmatkailua.

Retkiketju kuljetti minua sekä entuudestaan vieraissa että tutuissa maisemissa. Samalla se jätti paljon muistijälkiä sekä ajatuksia uusille visiiteille reitin varrelle tai lähituntumaan. Suomi on yksinkertaisesti ihana – myös jalkapatikassa koettuna! Pitkäkin matka on mahdollista kokea kävellen, kun antaa itselleen aikaa ja pätkii sen pitkän reitin itselle sopivan mittaisiksi palasiksi. Tulen taatusti jatkamaan kotimaanmatkailua myös jalkaisin – aika näyttää, missä päin ja millaisina reissuina.

P.S.

Paluumatka Nuorgamista Utsjoelle: olin ollut aikeissa liftata takaisin, mutta koska saavuin raja-asemalle niin myöhään eli puoli kahdeksan maissa illalla, ei Norjan puolelta tulijoita enää käytännössä ollut eli liikenne Utsjoelle päin oli tosi vähissä. Tallasin raja-asemalta takaisin Nuorgamiin ja onnistuin lopulta saamaan taksikyydin Utsjoelle. Päivämatkaksi tuli siis rapeat 50 km, viimeisen retkipäivän kunniaksi… Oli siis ihan kiva istahtaa seuraavana aamuna Utsjoella bussiin johti Rovaniemeä ja antaa jalkojen levätä 🙂

Parasta / mielenkiintoisinta

Kaunis Tenojoen varren maisematie
Ei ötököitä, myötätuuli ja sopiva lämpötila
Oikea nilkka kesti (eikä tullut jälkivaivojakaan)
Saapuminen Suomen halki -retkiketjun päätepisteeseen: Suomen pohjoisimpaan pisteeseen

Kävelypäivä

16.7.2021

P.S. Kiitokset vielä

matkan varrella kannustaneille ja erilaista apua tai tukea antaneille! Kiitos myös kommenteista, joita sain retkipostauksiin, jotka olivat aiemmin toisella verkkoalustalla. Siirsin retkipostaukset tänne talteen, kun ajoin alas jalkaisin.fi-sivuston ja "palasin" tänne takaisin. Kommentit eivät ikävä kyllä siirtyneet siirtotiedostojen mukana.

Kävellen halki Suomen 60: Kenesjärvi-Utsjoki

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Mon, 12 Dec 2022 06:00:00 +0000

Upea aamu tervehti Kevon luonnonpuiston kupeessa, kun heräsin telttayön jälkeen. Aamupuuron ja -teen jälkeen tein vielä jalkahuollon. Kun kuivasin pesun jälkeen varpaitani, huomasin, että vasen pikkuvarvas-poloinen oli pahasti rakoilla. Olin teippaillut jalkojeni rakkoherkkiä kohtia micropore- tai urheiluteipillä ennakoivasti ja luullut, että rakkohommia ei enää tulisi, mutta niinpä vain piti kaivaa rinkasta Compeedit esiin ja suojata rakkoalue ennen matkaan lähtöä. Edellisen päivän taival Soavveljávrráš-Kenesjärvi oli siis ollut pikkuvarpaalle turhan hiertävä.

Tiedossa oli siis myös pikkuisen kivuliasta alkumatkaa aina huilitauon jälkeen, kunnes jalat taas liikkeessä lämpiäisivät ja kivun tunne hellittäisi.

Pakkasin kamat rinkkaan ja lähdin matkaan. Katselin hieman haikeana Kevon luonnonpuiston reittikarttaa; sinne pitää joskus päästä!

Kenesjärven pinta väreili kevyesti, kun koukkasin järven puolelle tietä katsomaan maisemaa.

Kenesjärven takana kohosi Kenesvaara. Kartan mukaan siellä kulkee Utsjoen postipolku, jonne ohjaavan viitan olin illalla huomannut Kenestuvan alueen puolella. Siellä kulki 1800-luvun lopulta 1950-luvulle saakka virallinen postinkuljetusreitti ja Kenestupa on yksi reitin vanhoista postituvista, joissa postimiehet tapasivat yöpyä.

Pian olin tienmutkassa, jossa Keneskoski kuohuu nelostien alitse. Keneskoski kuohui valtoimenaan, mutta vettä ei näyttänyt olevan älyttömästi.

Jotenkin hauska silmukka. Keneskoski laskee Puksalanjärveen, joka on toistakymmentä metriä Kenesjärveä alempana. Mutkan tuntumasta kääntyi tie vasemmalle Kevon tutkimusasemalle, jonka viitassa luki yllätyksekseni Turun yliopisto.

Kevojärvi pilkotti aina välillä rinteen metsikön takaa. Nelostie seurasi Kevojärveä reilusti ylempänä.

Olisi ollut kiva päästä katselemaan Kevojärveä aukeammalta maisemapaikalta, mutta sellaista ei ollut tarjolla. Niinpä pidin lepotauon tien sivussa ja istahdin tarkastelemaan maisemien sijasta istuma-alustani vierustaa. Vanamot kukkivat vaatimattomina, itsestään meteliä pitämättä.

Siirryin takaisin päivän maisematielleni.

Oikealta pilkottivat ensin Paavallammen hiekkaisat rannat, sitten edessä oli tienmutka. Tulkitsin kyltistä, että mutkan kohdalla virtasi Utsjoki.

Eipä vaikuttanut Utsjokikaan tässä kovin syvältä. Hiekkasärkät reunamilla näyttivät siltä, että siellä olisi mukava istuskella päivää paistattelemassa.

Matka eteni muuten hyvin, mutta ikävä kyllä oikea nilkkani alkoi valitella. Tähän saakka olin selvinnyt pelkillä hiertymärakoilla, mutta nilkka huoletti. Kun näin, että Utsjoelle oli matkaa enää 13 kilometriä, olin huojentunut. Pitäisi vain kävellä rauhallista tahtia ja levätä välillä. Nelostie vietti ystävällisesti alamäkeen.

B&B Pohjantule viitta osoitti oikealle. Olisi ollut ihana kääntyä sinne, mutta olin varannut huoneen Utsjoen keskustasta. Sinne olisi tallattava, vaikka sitten hitaammin.

Utsjoen kirkkotuvat

Kun saavuin kirkkotupien kohdalle, nilkka vihoitteli edelleen ja alkoi vihmoitella sadetta. Lysähdin kirkon puolelle tietä katsomaan Utsjoen retkeilyreittikarttaa ja nolotti, kun olisin halunnut kavuta tiekirkolle, mutta yksikään askel ylämäkeen ei nyt huvittanut.

Tien toisella puolella odottivat kirkkotuvat. Kukilla somistettu peräkärry törötti ruosteisen polkupyörän perässä, pyörää vasten nojasi pelastukseni: lähetyskahvila. Taukopaikka. Ainakin kuumaa juomaa, ehkä jotain muutakin hyvää?

Kurkkasin ensin käsityöläispuodin puolelle, mutta sitten siirryin kutsuvaan lähetyskahvilaan. Kuumaa teetä! Vohveli ja hilloa! Tuntui ihanalta lepuuttaa kroppaa, juoda teetä ja popsia vohvelia. Tilasin kohta perään toisenkin vohvelin. Nyt oli tankattava voimia päivän viimeisille kilometreille, Utsjoelle.

Että osasikin olla oikea-aikainen tämä kirkkotupien kahvila.

Kevyt sade kasteli hetken Mantojärven rantamaisemia. Astelin hiljalleen kirkkotupien lomitse ja mietin, millaisia matkoja kirkkokansa on taivaltanut jumalanpalveluksiin tullakseen. Pienet tuvat toimivat matkalaisten yöpaikkoina.

Tien toisella puolella Carl Ludvig Engelin suunnitteleman kirkon (1850-1853) torni kohosi kuin syyttävä sormi: tottahan siellä pitäisi käydä. Niin pitäisi, mutta ei tällä kertaa. Vaikka vohvelit olivatkin antaneet minulle lisävirtaa. Luovuin myös vähän yli kahden kilometrin mittaisen Ulriikan kulttuuri- ja hiljentymispolun kiertämisestä, kiitos nilkkavaivani.

Tämä kirkkotupien museoalue oli yksinkertaisesti kiehtova. Aloin heti miettiä, millaista olisi yöpyä vaikkapa tässä Abraham (Aapo) Helanderin turvekammissa…

Sitten takaisin tielle, rauhallisella askelluksella.

Utsjoki

Vähä vähältä Utsjoen taajama tuli lähemmäs. Ihanaa, kohta hotelliin ja jalkojen lepuutukseen. Jonkin matkaa taukoa pitänyt sadepilvi alkoi ripotella pisaroita uudelleen.

Punainen muovituoli seisoi viivasuoran kevyen liikenteen väylän laidassa.Tuoli muistutti oman kouluaikani tuoleja, vain väritys oli erilainen. Tuolin selkämykseen oli kirjoitettu mustalla tussilla ”Ikäihmisten taukopenkki”. Jatkoin matkaa pysähtymättä.

Utsjoen toisella puolen kohosi vaikuttava Áilegas.

Porot lampsivat tyynen rauhallisesti suojatietä. Kävin katsomassa kaupan valikoiman seuraavan päivän evästarpeita ajatellen ja suuntasin sitten hotelli Utsjoen hoiviin.

Kun sade vain yltyi ja siirryin hotelli Utsjoen ravintolaan syömään, olin iloinen, että en ollut tätä yötä teltassa. Oli kiva päästä peseytymään kunnolla ja ottaa iisisti. Aamulla olisi katsottava, millä meiningillä matka jatkuisi Utsjoelta Nuorgamia kohti. Jospa nilkka leppyisi aamuksi.

Parasta / mielenkiintoisinta

Upeat maisemat tien varrella
Utsjoen kirkkotuvat
Lähetyskahvilan virvoittavat vohvelit
Yösija sisätiloissa rankkasateella Utsjoella

Kävelypäivä

15.7.2021

Seuraavaksi

Utsjoki-Nuorgam

Kävellen halki Suomen 59: Soavveljavrras-Kenesjärvi

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Sun, 11 Dec 2022 12:47:00 +0000

Telttayö pitkästä aikaa teki hyvää, olinhan ehtinyt lähes vieroittautua retkipatjasta ja makuupussista, kun sisämajoitukset olivat tarjonneet luksusta jo useita öitä perätysten Ruijanpolun taipaleen jälkeen. Edellispäivän taival Kaamaselta Soavveljávrrášin rantaan oli päättynyt sateiseen iltaan, mutta kun purin telttaa rinkkaan pakkaamista varten, oli teltta jo kuiva. Nautin aamupuuroni pilvisessä, mutta poutaisessa säässä. Varmistin, että käynnistäni ei jäänyt jälkeäkään telttapaikalleni, kävin tipauttamassa vähäiset roskani viereisen P-paikan roskasäiliöön ja nousin nelostielle.

Taival oli tasaista. Seuraavalla levikkeellä, juuri ennen hauskasti nimettyjä Lihavakalajärviä, oli matkailuauto parkissa. Lienevät matkalaiset siinä yöpyneet. Lihavakalajärvet olivat typötyyniä. Mitenkähän lihavia vonkaleita pinnan alla piileekään, vai ovatko kalastajat onnistuneet verottamaan saalista ja tarjolla olisi enää vain laihempia eväkkäitä?

Autoja suhisi aamulla nelostiellä harvakseltaan ja nautin lämpötilasta, kun helle oli nyt väistynyt.

Jos nelostie oli tasainen, niin oli myös tätä nyt vaatimattoman oloista valtatietä ympäröivä maastokin.

Millaistakohan tänne oli ollut piirtää tien reittiä? Olivatko nelostien pitkät suorat ja vaihtelevuutta tuovat loivat kaarteet ihan vaan vapaalla kädellä piirrettyjä, vai minkä verran pohjalla oli vanhoja kulkuväyliä ja sopivaa, ei kovin höttöistä ja pehneää tienpohjaa? Tilaa täällä ainakin oli riittänyt tietä sommitella reittiä kylältä toiseen.

Nelostien itäpuolella kyltit kertoivat, että ainakin tässä kohtaa tämä tuulten ja tuiskujen armoilla oleva koivikko oli Metsähallituksen koeviljelyksiä.

Länsipuolella valtaväylää näkyi koivumeren takaa sinisävyisiä huippuja. En lähtenyt arvailemaan, olivatko vaaroja vaiko ihan tuntureita. Paistuntureita?

Loiva ylämäki oli edessä. Ja vaakunakyltti.

Hiiulihei! Petsikon kohdilla astuin jo ihan oikeasti Utsjoen kunnan puolelle! Vaakunassa synkeänmusta yö, hopeinen pohjantähti ja hopeiset revontulet… Mitään niistä en tällä reissulla saisi livenä kohdata tähän valoisaan vuodenaikaan, mutta tuntui huikealta olla oikeasti jo Utsjoen alueella, vaikka tässä vielä hilppaistavaa olikin jäljellä. Kaamasentie vaihtui Inarin ja Utsjoen kunnanrajalla Utsjoentieksi.

Petsikko tarjosi kohta myös väljän levikkeen, jolta sai ihailla maiseman muotoja pohjoiseen. Matkailuauto oli napannut sen parhaan maisemapaikan, joten istahdin asvaltille istuma-alustan päälle vähän loitommas omaa evästaukoani pitämään. Jotain lumoavaa tuossa tummanvihreässä, sinihuippujen somistamassa siluetissa kyllä oli. Oli myös hieno tunne tietää, että olin matkalla ainakin lähelle noita korkeimpia lakipisteitä.

Oi avaruutta! Tuuli puhalsi lempeästi ja tarkenin edelleen kävellä ohuessa pitkähihaisessa paidassa. Suoraa, suoraa, ja enemmän suoraa. Marssin yhä lähemmäs nelostien länsipuolelle jäävää Mierasjärveä, jonka rannalla kartan mukaan sijaitsevaa olevaa Mierasjärven autiotupaa olin jossain kohtaa miettinyt sillä silmällä, että olisipa oiva yöpaikka. Halusin kuitenkin edetä pidemmän päivämatkan tänään.

Mierasrovan kohdalla tien varressa oli Metsähallituksen infotaulu, jossa kerrottiin nyt oltavan mäntymetsän rajalla. Tämä on merkitty suorin rajaviivoin myös maastokarttaan. Eipä tuollaisia tule itse ajatelleeksi, mutta kyse oli toki istutusmänniköistä – mitenpä muutenkaan moisia suoria linjoja olisi syntynyt ihan karttaan merkittäväksi. Aluetta oli istutuksia varten myös kulotettu.

Männyt eivät kuitenkaan tähän loppuisi, vaan teksti kertoi, että petäjiä olisi näköpiirissä edelleen aina Utsjoelle saakka joko yksittäisinä, ryhmissä tai tien pielessä, Utsjoen jokilaakson pienilmaston ansiosta.

Opastetaulun kartassa näkyi myös Mierasjärven maisemia lupaillut luontotorni, mutta joku oli raapustanut viereen, että torni oli rikki. En sitten lähtenyt tekemään pistoa 300 metrin päähän vaan palasin asvaltille.

Mieraslompolo lähestyessä ilahduin: levähdyspaikalla piti olla myös huussi. Kun kurvasin tieltä sivuun ja pöytä-penkkiryhmän ääreen haukkaamaan ensin välipalaa, ei mukavuuslaitoksesta näkynyt merkkiäkään. Vieressä levitteli omia, runsaampia eväitään pöydälle lapsiperhe, joka kaivoi takakontista esiin vaikka mitä herkkuja.

Kävin täyttämässä oman vesipulloni virtaavasta vedestä ja huuhtelin samalla naaman. Huussia ei näkynyt edelleenkään, joten puskapissille matka. Mikäs siinä, mutta toilettia oli taukopaikka lupaillut.

Kartan mukaan taukopaikka-alueen kautta virtasi Mierasjärveen Gukčejohka-niminen joki.

Vasta kun astelin levähdyspaikan ”sivutieltä” sen pohjoisemmasta päästä takaisin nelostielle, äkkäsin huussirakennuksen, joka oli sijoitettu ihan eri paikkaan kuin taukopöydät ja -penkit. En ollut älynnyt kävellä riittävän kauas, mutta luulenpa, että moni muukaan etelän suunnasta saapuva ei hoksannut, mistä se huussi löytyisi. Pieni infotaulu pöytäpaikan viereen, kiitos!

Mieraslompolon jälkeen pilvet vähenivät ja lähes väistyivät tyystin.Ylitin nelostietä pitkin pienempiä virtavesiä ja tien varressa piisasi niitä luonnonvaraisia, iäkkäämpiäkin mäntyjä, kun istutusmänniköt olivat jo jääneet taa. Kello läheni kuutta illalla ja aloin odotella Kenesjärveä, mistä toivoin löytäväni yösijan.

Tienvarsiluonnosta erottui ikävä kyllä yksi harvinaisen iso roskaröykkiö ihan omalle piennarpuolelleni asti. Joko nämä patjat sun muut oli tietoisesti dumpattu tien laitaan tai sitten peräkärrystä tai vastaavasta oli lentänyt vahingossa aikamoinen määrä tavaraa. Murheellinen näky. Yhtä kaikki, ei tällaista! Minullakaan ei ollut mahdollisuutta alkaa roudaamaan näitä rinkan pällä seuraavaan jätepisteeseen.

Ensin ilmoitti yksi kyltti, että Utsjoelle oli matkaa enää 30 kilometriä. Sitten Kenestuvat, 1 km. Ja Kevon luonnonpuisto, 1 km! Vaikka jalkoja jo vähän painoi, olin hyvällä mielellä: täällä asti jo! Liikenne oli ilahduttavan vähäistä ja alamäki edessä.

Käännyin toiveikkaana Kenestuvan suuntaan saavuttuani Kenesjärven tykö. Kenestuvan alueella näytti hiljaiselta, mitä nyt mökkien edessä oli autoja, enkä ottanut selkoa, mistä voisi saada paikan päällä lisätietoja mahdollisesta yösijasta. Puhelintiedusteluni oli lyhyt ja tuotti vesiperän: täyttä oli.

Siispä telttailemaan. Väyläkoski välkkyi upeasti illan auringossa. Mistäköhän se telttapaikka löytyisi? Kävin tutkimassa Kevon luonnonpuiston karttaa ja lähimmälle retkeilyreitin varrella olevalle telttapaikalle oli matkaa, ja ylämäkeä vielä näin alkuun.

Ei huvittanut enää tähän aikaan.

Koska Kevon luonnonpuiston parkkipaikka oli itse luonnonpuiston ulkopuolella, pystytin telttani parkkipaikan viereen. Vieressä kohisi rauhoittavasti Väyläkoski ja pysäköintialueen toisella laidalla oli siisti huussi. Olisi toki ollut mukavaa onnistua saamaan vielä illan vilakalla sisämajoituspaikka Kenestuvalta, mutta olin kiitollinen jo näistä telttapaikkani viereisistä mukavuuksista. Oli kiva nauttia iltateetä ja retkiruokaa rantakivellä istuskellen, kun ötököitäkään ei ollut kiusana. Sitä paitsi virtaavan veden äärellä nukkuu hyvin.

Seuraavana päivänä sitten kohti Utsjokea.

Parasta / mielenkiintoisinta

Sopiva kävelylämpötila – ei kuuma!
Avarat maisemat ja virtaavat vedet
Saapuminen ihan Kevon luonnonpuiston kupeeseen

Kävelypäivä

14.7.2021

Seuraavaksi

Kenesjärvi-Utsjoki

Kävellen halki Suomen 58: Kaamanen-Soavveljavrras

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Tue, 06 Dec 2022 08:38:00 +0000

Kaamasen Kievarissa aamu valkeni jälleen aurinkoisena, kera muutaman pilvenriekaleen. Laitettuani aamiaisen käväisin vielä Kaamasen Kylägalleriassa rupattelemassa läksiäisiksi ja laittauduin sitten matkaan lähellä aamukymmentä. Edellisen päivän kävely Inarista Kaamaseen ei tuntunut missään.

Tämän päivän matkasuunnitelma oli sillä lailla mukavasti avoin, että en tiennyt liikkeelle lähtiessäni, mihin kallistaisin pääni seuraavana yönä. Johonkin sopivaan paikkaan, mikä nyt sattuisi tulemaan kohdalle illemmalla.

Heti alkumatkasta astuin tieltä sivuun, tällä kertaa Jääkärit Lapin sodassa 1944 -muistomerkille. Kyltti kertoi, että Lapin sodassa 15.9.1944 – 28.4.1945 saksalainen 20. vuoristoarmeija vetäytyi taistellen Oulujoen tasalta pohjoiseen Norjan rajalle. Suomalaiset jääkäripataljoonat etenivät jalkaisin ja polkupyörillä ja täällä Kaamasen maisemissa käytiin marraskuussa 1944 erämaataistelu.

Muisto velvoittaa. Katsoessani ruosteen värjäämää muistomerkkiä mietin pohjoisimman Suomen sodassa kärsimiä vaurioita, tuhojen aiheuttamia ammottavia haavoja myös mielissä. Sodalla on aina pitkät jäljet.

Suomen lippu koristi tien varressa seisovaa telinettä koristi ja siihen oli ripustettu useita porontaljoja. Jouni Nuorgamin kauppa tuli vastaan häkellyttävän aikaisin, enhän ollut kävellyt tuntiakaan. Matkamuisto-ostoksille en ryhtynyt, mutta ostin kiitollisena jäätelön ja paistattelin hetken päivää kaupan edustan penkillä.

Lyhyen matkan päässä odotti risteys, josta moottoripyöräilijät kurvasivat iloisesti vasemmalle. Niinpä, Nordkappiin oli tästä matkaa enää 343 kilometriä! Risteyksen ”kivetystä” katsellessani ajatukseni kääntyivät jälleen sota-aikaan: ajattelin panssariesteitä.

Kävin tarkastelemassa tienviittoja lähempää. Niihin oli liimattu lukemattomia tarroja,, kun kulkijat olivat halunneet jättää viestin siitä, että tästä oli menty. Euro-Russian expedition, Federazioni Motociclistia Italiana, Tappara… Minä jatkoin jälkeä jättämättä edelleen nelostietä pitkin pohjoiseen.

Tyyni Tuurujärvi päilyi pian oikealla, sitten saavuin kartan kertoman mukaan pienemmän, mutta jännän, jokseenkin S-kirjaimen muotoisen ja kartalla nimettömän järven tykö. Maisemaa katsoessa oli vaikea uskoa, että seisoin nelostiellä, kun silmieni edessä oli hyvin erämaisen oloinen järvimaisema.

Taivalsin taas tovin, harvakseltaan ohi pyyhälsivät autot. Suuri oli iloni, kun edessä oli mahdollisuus peräti lounaaseen: Neljän tuulen tupa! En ollut edes hoksannut tätä taukopaikkaa googlata etukäteen, joten riemastuin tästä ihan kunnolla. Ei tarvinnutkaan tarpoa kevyemmillä reppueväillä, vaan sain kohta eteeni höyryävän, herkullisen keiton ja aterioin ihan pöydän ääressä enkä istuskellen maassa tien poskessa.

Tukevan lounaan jälkeen astelin aluksi ”ruokalepotahtia”, mutta hain sitten pitkillä suorilla askelrytmiä takaisin. Ympärilläni oli lähinnä metsää, mitä nyt välillä suomaisemaa. Syysjärven ”heittopostilaatikko” kertoi ystävällisesti, missä mentiin.

Syysjoki kimalteli ja välkkyi auringon kajossa. Epäilin, että tämä virtaava vesi olisi varmasti mukavan raikasta. En kuitenkaan pysähtynyt liottamaan rantavedessä varpaitani.

Yksinäisen pientilan notkahtanut navetan katto, talon laikukas huopakatto ja pönkkä ulko-oven edessä kertoivat omaa tarinaansa. Kauempana nelostien itäpuolella piilotteli itse Syysjärvi.

Vierähti tunti, vierähti toinen. Koivut kasvoivat käkkyräisempinä, mäntyjä osui silmiin harvakseltaan. Saavuin avarampien näkymien äärelle, kun suomaiseman takaa pilkotti sinisävyinen vaarajono. Kuin välähdyksenä kävi mielessäni Appalakkien pohjoisosan siluetti, jonka olin kerran päässyt etäältä näkemään, ja aloin heti miettiä, meneekö tuollakin jossain polku.

Levolliset suomaisemat ympärilläni jatkuivat. Taivas muuttui yhä tummemmaksi, kun tuuli vyörytti pilviä lännempää ylleni. Ja näkyihän siellä myös selviä sadepilviä.

Katsoin puhelimesta sääennustetta tarkemmin ja laskeskelin, milloin viimeistään olisi pystytettävä leiri yöksi johonkin sopivaan paikkaan. Sitten kartta: jonnekin noille nurkille ehkä…

Säytsjärvi.

Yhä hienompia tummemman sinen sävyjä saanut taivas yllätti vielä kiehtovalla sateenkaarenhehkuisella valoshow’lla Säytsjärven kohdalla. Vaan kello oli jo sen verran, että leiripaikka oli todella löydettävä pian…Tai saisin ropinaa niskaani.

Soavveljavrras

Soavveljvárráš-järvi tuli onneksi kohdalle juuri sopivasti. Tätä ennen olivat tien läheiset rannat näyttäneet liian märiltä telttapaikoiksi, joten oli mahtavaa, että tästä löytyi riittävä kuiva ja tasainen paikka pienelle teltalleni. Ruuanlaitolle tuiki tärkeä vesipistekin kun päilyi siinä ihan vieressä. Pystytin miniyksiöni vauhdilla, sillä sadepilvet lähestyivät koko ajan.

Ilta-ateriani tein pikavauhtia keittimellä – lisää vain kuuma vesi-periaatteella, joten sain samalla kertaa sekä teeveden että retkiruokapussin haudutusveden. Sitten siirryinkin rivakasti telttaan, sillä ensimmäiset sadepisarat alkoivat tipahdella juuri puoli kahdeksan kieppeillä, kun kaatelin kuuman veden kohteisiinsa.

Nelostietaivalta kertyi tänään kolmisenkymmentä kilometriä. Kuuntelin sateen ropsetta teltan kattoon, söin iltapalaa ja pötköttelin tyytyväisenä. Ihanaa, että tällainen telttapaikka löytyi juuri sopivasti! Nelostien läheisyyskään ei untani häirinnyt, sillä liikenne oli illan vilakalla ja yöllä hyvin vähäistä.

Parasta / mielenkiintoisinta

Levolliset maisemat
Kivat taukopaikat
Eläväinen taivas
Telttapaikka

Kävelypäivä

13.7.2021

Seuraavaksi

Soavveljávrráš-Kenesjärvi

Kävellen halki Suomen 57: Inari-Kaamanen

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Tue, 29 Nov 2022 19:50:00 +0000

Inarissa olisin viihtynyt pidempäänkin, liekö sitten johtunut siitä, että takana oli niin mukava huilipäivä Ivalo-Inari -kävelypäivän jälkeen. Sääennuste päivälle oli hämmästyttävä, sillä hellejakson jälkeen luvassa oli peräti sadetta.

Sainkin heti alkajaisiksi sonnustautua sadekamppeisiin, kun kävin ennen kyliltä poistumista ostamassa retkievästä marketista sekä tälle kävelypäivälle että vähän seuraavillekin päiville. Tuumasin, että olihan se parempi, että gorehousut ja -takki eivät turhan panttina kulkeneet mukana.

Märkyyttään kiiltelevä kevyen liikenteen väylä vei minut saamelaismuseo Siidan ohitse ja kohta sain siirtyä piennarkävelyyn nelostien vasemmalle puolelle.

Inarin city-elämän jäädessä taakse kohtasin stencil-graffitin. Jotakuta lienee jurppinut pahemman kerran, kun oli mennyt vetämään tämän pomminkantajan kuvan liikennemerkin takapuolelle.

Poroja tuli näköpiiriin aika ajoin. Parikin kertaa tuli bongattua oikein komea sarvipää, kuten tämäkin komistus. Jounin Poron kohdalla keekoili valkoinen poro.

Sadetta piisasi parisen tuntia, sitten pisarat harvenivat ja muuttuivat tihkuksi. Oli ihan virkistävää kulkea hellettä vilpoisammassa säässä.

Sikovuonon jälkeen ohitin Lomakylä Lapponian viitat ja aloin tähystellä sopivaa taukopaikkaa. Ihan piennar tai linja-autopysäkki ei vetisessä säässä houkutellut, mutta onneksi vastaan tuli tienvarsilevike, jonne roiskeet nelostien kaistaa vauhdilla pyyhältävien ajoneuvojen renkaista eivät yltäneet. Istahdin istuinalustan päälle nojailemaan koivun runkoon ja haukkasin päivän ensimmäisen välipalan. Goretakki oli tänään ylläni ensimmäistä kertaa tällä reissulla!

Seuraavaksi sinipohjainen kyltti kertoi: Muddusjärvi. Sinervänharmaassa säässä iloitsin maaston vehreydestä, kun nelostie kohosi vähitellen ylemmäs, usva peitti korkeimpia mäenlakia ja sitten olinkin korkealla töyräällä.

Harvahkon männikön lomasta sain seurata jonkin matkaa Pitkävuonoa lähietäisyydeltä (olisipa tästä huiman hieno pulkkamäki talvella!), kunnes nelostie kaarsi jälleen oikealle, loitommas vesistömaisemista.

Sade ja sen jälkeinen usva tekivät suolämpäreistä vielä kiehtovampia katsella. Tuolla liikkumiseen sopivat kyllä porojen kintut paremmin kuin minun.

Hyljelahti. Jossain nelostien itäpuolella Leviävaarojen takana piileskeli Vuontisjärvi.

Toivoniemen risteyksestä astelin pitkää suoraa Vuopajaan, missä odotti uinuvan näköinen matkailukohde. Luontopolkukin olisi tuolta löytynyt, mutta minulle olisi maistunut kuppi kuumaa ja vaikka sitä savukalaa, josta kyltti kertoi, mutta eipä ollut niistä toivoakaan.

Suoran tietaipaleen virkistysosuus tuli siitä, kun seurasin piennarta niittävää traktoria.

Saapuessani Kirkkoniemen, Näätämön ja Sevettijärven risteykseen muistelin alkuperäistä reittisuunnitelmaani, jonka mukaan tässä olisi ollut kääntymisen paikka: alkujaan olin aikonut taivaltaa loppumatkan Sevettijärven kautta, niin että taipaleeni olisi päättynyt Nuorgamiin Sevettijärvi-Pulmani-reittiä seuraten. Alkukesästä olin kuitenkin päätynyt siihen, että pyrkisin retkeilemään siellä ihan erillisellä reissulla. Niinpä matkani jatkui tästä edelleen kohti Kaamasta.

Kaamanen

Metsän takaa häämöttävä sininen vaarajono härnäsi kutsuvasti. Olisiko kiva olla täällä meitä pitkin taivaltamassa eikä nelostiellä?

Kaamasjoki tulikin pian näköpiiriini, kukkivine rantaniittyineen. Kohta olisin siis Kaamasen Kievarissa, varaamassani majapaikassa.

Kun käännyin nelostieltä samaan pihapiiriin Kaamasen Kievarin kanssa, osuin ensin Kaamasen Kylägalleriaan, joka olikin todella kutsuva. Päätin käydä kurkkaamassa sisälle, mikäs kiire tässä.

Arja Kotiranta toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi peremmälle ja laskin rinkan selästäni. Kyllä oli ihanaa saada lämmikettä ja poikkeuksellisesti tilasin peräti capuccinon, kun sellaistakin oli tarjolla tässä viehkossa, persoonallisessa galleria-kahvilassa. Jutustelimme hyvän aikaa ja lunastin vielä illan huvitukseksi kirjan käytettyjen kirjojen valikoimasta, voisinhan jättää sen aamulla kantamuksista pois.

Kahvihetken jälkeen kävin lunastamassa yösijani – huoneistomajoitus tällä kertaa, vuokralakanoiden kera – ja söin maittavan lämpimän aterian Kievarin ravintolassa.

Jaloitellessani iltasella Kaamasjoen rannassa jäin ihmettelemään tätä kaunista kukkaa, joka taisi olla kukkimisen loppuvaiheessa. Mikä lienee tämän nimi? Google ei auttanut, joten arvoitukseksi jäi. Jospa joku viisaampi joskus minua tästä valistaa.

P.S. Suru tuli puseroon, kun selvisi, että Kaamasen Kylägalleria joutui lopettamaan toimintansa elokuussa 2022. Arja Kotiranta jatkaa taiteen parissa muualla.

Parasta / mielenkiintoisinta

Vaihtelun vuoksi: sadesää
Tunne siitä, että olin jo niin pohjoisessa!
Suomaisemat
Kaamasen Kylägalleria

Kävelypäivä

12.7. 2021

Seuraavaksi

Kaamanen- Soavveljavrras

Kävellen halki Suomen 56: Ivalo-Inari

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Sun, 27 Nov 2022 20:21:00 +0000

Oli taas lämmin päivä edessä, kun pakkasin aamusella rinkan kantokuntoon Ivalossa. Edellisenä päivänä olin talsinut Ivaloon Saariselältä ja virtaa oli kehossa valmiiksi, vaikka vähemmän hikinen keli olisikin ollut mieleeni enemmän. Heitin hyvästit hotelli Kultahipulle ja lähdin matkaan, tähtäimessä Inari.

Pysähdyin kuitenkin vain muutaman sadan metrin päässä, sillä Ivalonjoki kimmelsi suloisesti nelostien molemmin puolin. Niin leppeältä näytti tämä kirkas uoma. Vaan ei passannut jäädä tähän hohhailemaan.

Edessä oli taas tuttua ja turvallista, eli valkoisen piennarviivan reunustamaa nelostien asvalttia. Liikenne oli edelleen pitkälti harvahkoa, enkä jaksanut laskeskella edes matkailuautoja. Ilahduin aina, kun näin puiden yli maaston muotoja. Ja tietenkin siitä, jos tie edessä kaartoi eikä mennyt piikkisuoraan.

Tallasin ohi Naaravaaran, Ujevaaran ja Sovintovaaran ja sitten oli pakko pysähtyä juomatauolle Ukonjärven lomakylään johtavan sivutien risteykseen. Levitin istuinalustan maahan ja pyyhin otsaani.

Suureksi ilokseni sain kohta ihanaa maisemaseuraa eli Ukonjärven! Nelostie kurvasi mahtavasti Ukonjärven rantamaisemiin, jotka avautuivat tien oikealla eli itäpuolella. Kävin istuskelemassa mieluisalla maisemapaikialla tovin. Karua ja niin kaunista. Ukonjärveä katsellessa pystyi unohtamaan hetkeksi, että ihan vieressä kulki nelostie. Siis silloin, kun autojen ääni oli hiipunut kaukaisuuteen.

Järvi-ihmisiä kun olen, niin tänne olisi ollut kiva jäädä maisemaa tuijottelemaan. Paitsi että ne autot ja moottorien jyrinä. Jos vähän aiemmin oli tuntunut, että ei niitä niin paljon ollut, niin nyt nelipyöräisiä oli ihan liian kanssa.

Porotkin älysivät mennä siivosti pientareen puolelle. Ehkä niitäkin ärsytti… Hetken kuluttua sadattelin mielessäni pakettiautoilijaa, jolla oli kiire ohittaa matkailuauto. Ohittaja ei nähnyt, että vähän edempänä oli poroja ohituskaistan puolella. Onneksi ei tullut osumaa.

Ukonjärvi oli saanut minut niin lumoihinsa, että ylitin pian jälleen tien ja asetuin välipalalle ihan aidolle taukopaikalle, jonka pöydät ja penkit olivat virkeämpiäkin aikoja joskus nähneet, mutta kestivät vielä mainiosti minun painoni. Bonuksena taukopaikalta löytyi ihan riittävän siisti huussi. Retkotettuani vielä tuokion selänsuoristuspenkillä jatkoin matkaa. Vasemmalle jäi Kirakkakankaan vesivoimala, Suomen pohjoisin.

Hyvästi, ihana Ukonjärvi, sinä helmi nelostien varren järvien joukossa!

Karhunpesäkivi

Karhunpesäkiveä oli mainostettu kahvilakylttien kera jo muutama kilometri aiemmin ja kun tulin toisen järvikaunokaisen eli Myössäjärven maisemiin, tiesin että sekä virkistyskeidas että kiinnostava nähtävyys olivat jo ihanan lähellä.

Ihan ensimmäisenä syöksyin parkkeeraamaan rinkan penkille ja sitten jätskikioskin jonoon. Taivaallista! Vasta tämän jälkeen suuntasin ajatukset itse Karhunpesäkiveen, joka tietenkin sijaitsee mukavan rappustaipaleen päässä ylärinteessä.

Siirsin rinkan kahvila-ravintolarakennuksen seinustalle ja lähdin reippailemaan Karhunpesäkiven ”kuntoportaille”.

Kapuamista rinnettä ylös olikin ihan kiitettävästi, mutta ei siinä nääntymään päässyt. Samalla sain nauttia viehättävän männikön tarjoamasta osittaisesta varjosta. Odotin vuoroani jännittyneenä. Ihan kiven sisään siis? Jaa tuosta aukosta? Nuoli osoitti suunnan.

Kyllä, aukosta pääsi todellakin pujahtamaan suuren siirtolohkareen uumeniin ja tarkastelemaan veden tekemiä uurteita vaaleanruskehtavassa kivessä. Tosi jännä paikka! Tarina kertoo, että tänne Karhunpesäkiven suojiin olisi joku miekkonen kömpinyt unille ja herännyt karhun vierestä, siitä se nimi.

Rappusten vieressä opastettiin kapuamaan vielä 300 metriä ylämäkeen, palkintona Inarinjärven maisemat, mutta olin tylsä ja päätin laskeutua alas, sillä kävelymatkaa Inariin oli vielä jäljellä. Laiska päätös sinänsä, sillä eihän tuosta älyttömän montaa askelmaa olisi nyppylän laelle ollut, mutta jalkani halusivat kurvata tällä kertaa alamäkeen.

Nautin vielä Karhutuvassa hillaletun ja hellelimsan, sitten taas rinkka selkään ja menoksi.

Oi nelostie. Mieltä virkistivät jälleen eniten mutkat ja puiden ylle kohoavat vaarojen laet.

Lemmenjoki kutsuu, 60 km, hehkutti tienvarsikyltti. Ai sinne enää niin lyhyt matka? ”Jaksa vielä 3 km”, kannusti taasen Visit Inarin mainoskyltti. Se oli varmasti enemmän suunnattu uupuneille moottoriajoneuvoilla liikkuville kuin meikäläisen kaltaisille, vaikka omin voimin kulkijat tuolla on vähän syvällisempi merkitys. Kiitin silti mielessäni Visit Inaria.

Inari

No sieltä se Inarinjärvi sitten ilmestyi näköpiiriin. Pitänee joskus käydä katsomassa, millainen maisema sieltä Karhunpesäkiven reitin näköalapaikalta oikein avautuu.

Seurasin nelostien vartta keskustaan ja löysin helposti Inarin keskustasta varaamani majapaikan, hienolla paikalla Inarinjärven rannassa sijaitsevan hotelli Inarin.

Olipa ihanaa astella illalla hotelli Inarin ravintolaan syömään ja katsella ikkunapöydästä Inarinjärvelle, joka välkehti heinäkuisen illan korkealta hehkuvassa auringossa.

Vesitasoretkelle pohjoisen maisemiin en kaivannut, vaan suunnitelmissani oli matalammalla pysyttelevä lähiretki seuraavalle päivälle. En halunnut lähteä jatkamaan matkaa Inarista vain yhden yön jälkeen, olihan täällä nähtävää.

Lepopäivä Inarissa: Siida ja Ukko

Seuraava päivä oli siis jälleen lepopäivä – tai sightseeing-päivä, miten sen nyt ottaa. Olin jo etukäteen miettinyt risteilyn Inarinjärvellä, sillä melontaretki olisi edellyttänyt enemmän ennakkojärjestelyjä, enkä halunnut huonolla tuurilla keikkumaan yksin Inarinjärven aalloille, jos olisi sattunut eteen kovatuulinen päivä.

Kävin ensi alkuun tutustumassa saamelaismuseo Siidaan, mutta kesällä 2021 museossa sisällä tehtiin peruskorjausta. Ulkoalueella oli kuitenkin kiva kuljeskella ja tutustua rakennuksiin, ansoihin sun muuhun (kunhan pääsin äänenkantaman ulkopuolelle riparilaisten ryhmästä) ja päivän aikana kävin (onneksi avoinna!) mukavassa kahvila-ravintolassa sekä lounaalla että kahvilassa istuskelemassa, matkapäiväkirjaani raapustelemassa. Räknäilin samalla, mikä olisi sopiva päivämatka Inarista eteenpäin ja tein seuraavan yön majoitusvarauksen. Kävin myös tutkailemassa tarkempia karttoja Metsähallituksen asiakaspalvelupisteessä. Oi, kyllä näihin maisemiin pitää päästä takaisin!

Iltapäivän puolella astuin risteilyalukseen joka otti suunnan kohti Ukonsaarta. Laivassa riitti väkeä, mutta sain hyvän istumapaikan ulkokannelta ja oli upeaa saada kiertää Ukko, nähdä saari koko komeudessaan.

Aiemmin nämäkin risteilyt olivat pysähtyneet Ukon laiturissa, mutta risteilyjä tekevä Visit Inari oli tehnyt vastuullisen päätöksen olla rantautumatta enää saamelaisten pyhän saaren rantaan. Saaren huipulle vievät portaat päätettiin purkaa jo vuonna 2020, mutta betonilaituri oli tämän risteilyn aikaan heinäkuussa 2021 vielä paikallaan, joskin purkua odottelemassa.

Alus pysähtyi paluumatkalla myös Pielpavuonossa, mistä lähtee polku Pielpajärven erämaakirkolle. Olisi ollut mahtavaa poiketa tässä kiehtovassa kirkossa, mutta en halunnut ahnehtia, vaan päätin tehdä tämän patikkaretken toisen kerran ja matkasin laivan kyydissä takaisin Inariin, leppostelemaan ennen matkan jatkamista seuraavana aamuna nelostietä vielä pohjoisemmas.

Parasta / mielenkiintoisinta

Ihastuttavan Ukonjärven rantamaisemat
Karhunpesäkivi
Lepopäivän risteily Inarinjärvelle ja Ukko

Kävelypäivä

10.7. 2021

Seuraavaksi

Inari-Kaamanen

Kävellen halki Suomen 55: Saariselkä-Ivalo

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Mon, 21 Nov 2022 21:37:00 +0000

Saariselän aamu alkoi hotellihuoneessa jalkojeni uskollisten ystävieni hyvästeillä. Vanhat vaelluskenkäni olivat mm. kuluneet sileiksi kantapäistä ja toisen kengän kärjen olin jo teipannut jesarilla ehjemmäksi, kestämään Saariselälle saakka. Nyt oli aika heittää Haglöfs-töppösille hyvästit; hylkäsin kenkäparin hotellin roskikseen. Loppumatkalle olin varannut Meindlin maastolenkkarit kulkemiseen ja lepohetkiin crocsit.

Oli ollut oikea päätös varata vielä ihan viime tingassa eli vain pari tuntia ennen Saariselälle saapumista kahden yön majoitus hotelli Riekonlinnasta ja levätä rauhassa helletarpomisen rasituksista. Muistelen edelleen majapaikan ystävällistä palvelua, sillä minulle järjestettiin pääsy saunaan, vaikka naisten saunavuoron saunan kiuas temppuili.

Askel tuntui levon jälkeen lähtöaamusella heti kevyemmältä, toki siihen vaikuttivat myös köykäisemmät jalkineet.

Kävin vielä ennen matkaan lähtöä ostamassa rieskoja evääksi ruokakaupasta, sitten lähdin tallaamaan nelostielle. S-ketjun mainokset tiesivät pian kertoa etäisyydet seuraaviin yöpaikkoihini.

Tuntui suorastaan oudolta siirtyä taas nelostien pientareelle, kun olin saanut nauttia Ruijanpolun ihanasta maastosta ja hiljaisuudesta. Autojen virta ei onneksi ollut massiivinen ja alkumatkasta sain nauttia avarista maisemista. Tien oikealle puolelle jäivät niin Kaunispää kuin Urupää.

Kaarre lähti viemään minua yhä alemmas ja mietin, menisikö loppumatka enemmän metsätaipaleiden keskellä, vai pääsisinkö vielä ihailemaan vaara- tai tunturimaisemia..

Museotien viitan kohdilla takana oli ehkä viitisen kilometriä taivalta. Istahdin kaiteelle vetämään henkeä. Museotie kuulosti toki kiinnostavalta, mutta en kartan pohjalta arvannut lähteä tätä päällystämätöntä tietä tarpomaan – se ei nimittäin ollut oikotie Ivaloon. Sitä paitsi googlaus kertoi, että Magneettimäen tiellä oli hyvin jyrkkä mäki.

Matka jatkui leppoisaa tahtia. Joikun Kotan mainoskyltti oli tien oikealla puolella, mutta näytti siltä että juuri aukioloaikojen kohta siitä oli peitetty. Ei siis sinnekään.

Piennartaival jatkui ei-tapahtumarikkaana askeltamisena ja nautin siitä, että aurinko ei porottanut, vaan sää oli lempeän pilvinen. Kun nelostie läheni Alajoen rantaa aivan rantatörmän liepeille, huomasin itänaapurin rekisterikilvillä varustetun auton parkissa ja perheen joella. Isäntä seisoi kumpparit jalassa huljuttelemassa omaa vaskooliaan, rouva koetti kultaonneaan rantavedessä lähempänä autoa. Näinköhän heitä onnestaisi? Tytär istui retkituolissa ja selasi tablettiaan hieman kyllästyneen oloisesti.

Seuraava ei-autossa-oleva kulkija oli tietysti poro, kohta sen seuraan liittyi useampi ja autot matelivat näiden tepsuttelijoiden ohi. Eikä aikaakaan, kun oikealla oli poronlihan suoramyynti. Kiinni sekin paikka tietysti, näin heinäkuisena perjantaina.

Kun saavutin tienvarsilevikkeen, jolla oli Kultamuseosta ja Kultaisesta tiestä kertovat isot infotaulut, riemastuin, vaikka pöytä- ja penkkiyhdistelmää ei ollutkaan – siispä istahdin alas asvaltille popsimaan aamuisia rieskaherkkuja, nojailemaan rinkkaani.

Oli kiva edes lukea Tankavaaran kultamuseosta, johon en reittivalintani vuoksi päässyt tällä reissulla, koska kultamuseo oli juuri sillä nelostien osuudella, jonka olin vaihtanut maastoreittiin eli Ruijanpolkuun. Kultaisesta tiestä en ollut aiemmin kuullutkaan – ja juuri sitä infotaulun mukaan astelin. Aina oppii! Urho Kekkosen kansallispuisto näkyi myös houkuttelevana karttakuvassa. Joskus toiste sitten sinne hiljaisemmille poluille käyköön matkani.

Kohta vasemmalla mainostettiin Näverniemen lomakylää ja porttia reunustivat pienet siniset Wiltsu – koko perheenluontoelämyspuisto -kyltit. Sain vaikutelman, että sekin oli kiinni.

Bongasin pientareelta runsaan esiintymän kukkivia maariankämmeköitä ja muistelin Kainuuta, missä olen nähnyt niitä enemmän kuin missään muualla. Virtaava vesi sai ajattelemaan, millaista olisi joskus myös meloskella pohjoisessa.

Pian Kamisak-huskyfarmin jälkeen olikin enää 8 kilometriä Ivaloon ja pääsin siirtymään kevyen liikenteen väylälle. Ihanaa, ei enää piennarta!

Päivän kävely oli leppoisaa ja tahdiltaan tasaista kulkemista. Lämpöä riitti pilvisestä säästä huolimatta ja aloin jo kaivata kylmää juomaa, vaikka vesipulloissani oli vielä nestettä tarjolla. Törmäsen paikkeilla vastassa olivat viitat lentoasemalle ja tiesin, että Ivalo oli jo lähellä.

Moikansuvannon kohdilla Ivalojoki oli jo todella lähellä nelosteitä. Inari River Camping kahviloineen oli ilahduttavasti auki ja ylitin tyytyväisenä tien: vielä pieni välipala loppumatkaa siivittämään.

Jihuu, Ivalo! Enää pieni hilppaisu varaamaani yöpaikkaan.

Tuntui hurjalta lukea liikennemerkistä, että vähän matkan päästä kääntyisi ihan oikeasti tie Muurmanskiin. Silloinhan sekin oli käytännössä kävelymatkan päässä, enää 303 km… Eikä Utsjoellekaan enää mahdoton matka ollut!

Saamenmaan värit liehuivat liikenneympyrässä, jonka vierestä löytyi myös majapaikkani hotelli Kultahippu. Sain ottaa rinkan pois selästäni ja lähteä pikku jaloittelulle, mm. miettimään vastapäätä sijaitsevassa ruokakaupassa, mitä ostaisin seuraavan päivän evääksi.

Ennen kuin siirryin ravintolan pöytään nauttimaan illalliseksi poronkäristystä, kävin saunassa (mikä siinä on että löylyt maistuvat myös lämpiminä päivinä!) ja tutkailemassa joen rannassa olevaa, Inari-seuran kullankaivajien muistoksi teettämää taideteosta (Pauli Lumentie). Vaskooli kasvoi horsmaa, liekö siinä jotain symbolista?

Hotellin ilmoitustaululla mainostettiin Husky Walkia, sisältäen opastetun kävelyretken, nokipannukahvit, välipala ja asiakkaan itse valitsema koira yhdentoista huskyn laumasta. Sepä olisikin ollut hauska lisä tähän päivään, mutta olisi pitänyt varmasti ottaa retken järjestäjään yhteyttä etukäteen 🙂

Parasta / mielenkiintoisinta

Tunturimaisemat Saarijärveltä lähtiessä
Tienvarren kullanhuuhtojat
Kuukkelin eväsrieskat
Etäisyyksien tajuaminen: kuinka pohjoisessa jo olin

Kävelypäivä

9.7. 2021

Seuraavaksi

Ivalo-Inari

Kävellen halki Suomen 54: Kaptukaislammit-Saariselkä

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Mon, 05 Sep 2022 19:56:00 +0000

Heräsin Kaptukaislammen taukopaikalla joskus puoli yhdeksän kieppeillä aamulla. Kun aamuyöllä saavuin Kaptukaislammelle, veteli siellä hirsiä kolme telttakuntaa. Viimeinenkin näistä muista telttailijoista lähti Kaptukaislammen laavun maisemista ennen yhdeksää. Viisaita olivat, sillä tästäkin päivästä oli tulossa helteinen. Kävin nappaamassa lammesta vettä aamiaisen laittoa varten ja päätin lähteä liikkeelle hötkyilemättä.

Nautin puuro- ja teeaamiaiseni laavun varjossa. Mietin vielä, kuinka fiksua olisi tarkistaa avainvarusteiden kunto etukäteen; aamuöinen teltan pystytys ei ollut käynyt ihan supernäppärästi, sillä pikku-Marmotini kaarten sisällä olevien telttanyörien joustavuus oli kadonnut salaperäisesti (vastahan minä telttaa edelliskesänä käytin…). Niinpä olin joutunut yöllä näpräilemään linkkarin avulla nyörejä passelin pituisiksi, että sain telttakaaret käyttökelpoiseen kuntoon ja teltan pystyyn. Teltan tarkistus ennen reissua olisi paljastanut ongelman. Jos tänne saapuessani olisikin ollut kaamea rankkasade ja laavu vapaana, olisin telttaähräilyn sijasta varmasti syöksynyt tämän siistin laavun suojiin unille. Laitoin mielessäni uudet nyörit ostoslistalle.

Sain itseni liikkeelle Ruijanpolulle vasta yhdentoista jälkeen, joten edessä oli tosi hikinen päivä. Ihanaa kyllä, ötökät eivät tässä helteessä kiusanneet – edes paarmoja ei lennellyt häiriköimässä.

Polku sukelsi suomaisemista metsän suojaan. Ensimmäisen laavupaikalta lähdön jälkeen kohtaamani rakennelma oli visusti lukossa.

Ruijanpolku jatkui mukavan helppokulkuisena kangasmetsässä. Toki sain astella niin ylä- kuin alamäkeenkin, eikä vain tasamaalla, joten klipsillä rinkan hihnassa roikkuva retkihikiriepuni oli myös käytössä.

Ihailin polun varren komeita vanhoja mäntyjä, joista osa oli jo kelottunut. Lumikuorma oli napsaissut joidenkin latvoja lyhyemmiksi aikojen saatossa.

Vettä meni tasaiseen tahtiin ja kun olo tuntui tukalimmalta auringon paahteessa, epäilin, että taisin pitää taukoa liki kilometrin välein. Lysäytin siis useasti rinkkaa selästä ja virvoitin itseäni vesihörpyllisillä. Samalla tuijotin oikean vaelluskenkäni kärkeä ja sitä surullisesti koristavaa jesariraitaa, jonka avulla töppönen ainakin tuntui ehjemmältä. Kenkä-poloinen veteli jo viimeisiään, mutta tälle osuudelle olin pitänyt vaelluskenkiä fiksuimpana vaihtoehtona.

Puusto vaihtui välillä tunturikoivikoksi ja varjoa oli yhä vähemmän tiedossa. Paahteelle ei näkynyt loppua, kun päivä eteni. Haaveilin pilvistä… Muita kulkijoita ei ollut vielä tullut vastaan, taisivat olla minua viisaampia ja liikkua järkevämpiin kellonaikoihin polulla.

Askel askeleelta lähestyin Kiilopään lähiseutua. Rutikuivan mäntykankaan poluilla alkoi sitten tulla näkyviin muita ulkoilijoita, lähinnä maastopyöräilijöitä. Mietin, että he olivat ehkä lähteneet reitille Kiilopäältä tai Saariselältä.

Ruijanpolkua oli kuumuudesta huolimatta aivan ihanaa kulkea. Jossain kohtaa ennen Kaptukaislammen taukopaikkaa olin aamuyöllä siirtynyt Sompion luonnonpuistosta tänne Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle, josta olin saanut nauttia nyt kilometritolkulla. Tuumasin, että kyllä näihin maisemiin pitää päästä uudelleenkin! Mieluummin kuitenkin vilpoisemmalla säällä.

Kun Ruijanpolku kohta saavutti Kiilopäälle menevän tien, sain heittää hyvästit kansallispuistolle. Oli jo alkuilta. Mihin kallistaisin pääni yöksi? Kroppa kaipasi palauttavaa lepoa helletarpomisen jäljiltä. Tutkin karttaa tovin, googlasin majoitusvaihtoehtoja ja tein päätöksen: kaksi yötä hotellissa, kiitos. Soitin saman tien Saariselälle ja varasin huoneen. Sitä kohti!

Huonevarauksen jälkeen oli edessä taukojumppa rappusaidalla, sitten polku laskeutui ja nousi taas. Ajattelin, että Laanilaan ei ollut enää pitkä matka, olisin siellä ehkä iltakahdeksan maissa.

Ruijanpolun vanhoja reittimerkkejä näkyi vielä tämän lukuisten askelten alla kuluneen polun varrella.

Kun nousin vielä ylemmäs, maisemat alkoivat pistää tämän päivän parastaan.

Sinisävyistä tunturimaisemaa riitti! Olisikohan sittenkin pitänyt pyrkiä yöpymään Kiilopäälle? Päh, tämä oli hyvä reittivalinta. Polun vierestä bongasin kolmionmuotoisen ”liikennemerkin”, joka varoitti koiravaljakoista. Eipä niistä ollut pahemmin pelkoa näin kesäkelissä.

Näillä main kerrottiin Ruijanpolun tarinoita kerrottiin polun varren infotauluissa – taas loistava syy pitää taukoa – ja vuoden 1841 joulumuisteloista lukiessa ilahduin, kun Elias Lönnrotin retkiseuralaisena mainittiin M.A. Castrén, jonka nimeen olin törmännyt viimeksi Tervolassa, kävellessäni siellä syntyneen Castrénin mukaan nimettyä tietä.

No niin, olisikohan kohta edessä viimeinen alamäki Laanilaan…

Ja niinhän siinä kävi, että ”laskeuduin” onnellisesti Laanilaan iltakahdeksan kieppeillä. Lämpömittari ilmoitti lukemaksi vielä vaatimattomat +28 astetta celsiusta. Tuumasin, että puhti oli jo sen verran poissa, että kaipasin mahdollisimman nopeasti majapaikkaan ja rimpautin taksin heittämään minut perille. Tuo noin neljän kilometrin hilppaisu Laanila-Saariselkä saisi olla huomisen lepopäivän ohjelmaa!

Saariselkä kutsuu…

Kohta siirryin nelipyöräisen kyydissä tuntia aiemmin varaamaani Lapland Hotels Riekonlinnaan, nautin ihanan kylmästä juomavedestä (jota ei tarvinnut säännöstellä), söin tyytyväisenä herkullista ravintolaruokaa ja lopulta kallistin pääni hotellihuoneen tyynylle; unta ei tarvinnut kauaa odotella.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähdin sitten lepopäivän kevyelle reputtomalle päiväretkelle Saariselkä-Laanila-Saariselkä paikkaamaan edellisiltana väliin jääneen osuuden (ja herkuttelemaan munkilla Savottakahvilassa). Edellisestä ja ainoasta aiemmasta käynnistäni Saariselällä oli kulunut rutkasti aikaa ja se oli osunut talveen, joten oli kiva nähdä, miten runsaasti täällä on myös sulan maan reittejä tarjolla.

Reitti tuntui todelliselta valtatieltä, piisasihan siinä leveyttä useammallekin kulkijalle. Porot tosin päättivät kulkea mieluummin reitin poikki eivätkä sitä pitkin.

Lepopäivä ei siis ollut pelkkä pötköttelyä, mutta teki todella hyvää tehdä väliin vain leppoisa kävely Laanilaan ja takaisin, nauttien samalla siitä, että jalkojen alla oli muuta kuin asvalttia. Rinkkapäiviä kovalla alustalla olisi vielä reippaasti edessä. Edessä oli myös kenkiä koskeva päätös, viimeistään seuraavana aamuna.

Parasta / mielenkiintoisinta

Mahtavat polut kangasmetsien halki
Sinisenä siintävät tunturimaisemat ennen Laanilaa
Juomatauot (vesi on ihana asia!)
Vilvoittava suihku + herkullinen illallinen Saariselällä

Kävelypäivät

7.7. 2021 Kaptukaislammit-Laanila, 8.7. Saariselkä-Laanila-Saariselkä

Seuraavaksi

Saariselkä-Ivalo

Kävellen halki Suomen 53: Vuotso-Sompiojärvi-Kaptukaislammit

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Thu, 01 Sep 2022 19:25:00 +0000

Viimeinen osuus #suomenhalki-retkistäni alkamassa, jihuu! Olin saapunut Vuotson Majalle edellispäivänä 5.7.2021 bussilla Rovaniemeltä, käynyt iltaretkellä nauttimassa Pyhä-Nattasen mielettömän hienoista maisemista ja nukkunut hyvät unet Majalla. Edellinen reittiosuuteni oli ollut Peurasuvannosta Vuotsoon muutamia viikkoja aikaisemmin, kesäkuun 2021 puolella.

Vuotson Majan puuroaamiaiselle kömmin vähän yli aamuseitsemän. Pyrin lähtemään matkaan mahdollisimman varhain, mutta ei se paljoa auttanut, koska sääennuste lupasi pahimmillaan jopa +29 asteen lämpötilaa. Rinkkaselkäiselle tallaajalle ei mikään ideaali keli.

Seurassani rutikuivalla, pölisevällä hiekkatiellä Pyhä-Nattasen ja Sompiojärven suuntaan lenteli niin paarmoja kuin itikoita. Oli pakko pitää pitkähihaista, suihkauttaa ötökkämyrkkyä kintuille sekä heittää ötökkähuppu pään ja kaulan suojaksi. Kepitin menemään vaellussauvat kopisten. Aina kun auto lähestyi, nostin huivin suojaksi naamalleni, että tulisi hönkäistyä mahdollisimman vähän hiekanjyviä niin suun kuin nenän kautta.

Taukoja oli pakko pitää kuumuuden vuoksi tuhkatiheään jo alkumatkasta. Vettä tulisi kulumaan päivän aikana reilusti.

Olin iloinen, että olin käynyt kapuamassa Pyhä-Nattaselle jo edellisenä iltana leppoisamman lämpötilan vallitessa. Kun saavuin Pyhä-Nattasen kohdalle, istahdin varjoisalle mättäälle tien viereen pitämään juoma- sekä välipalataukoa, katsemaan edellisen illan retkikohteeni suuntaan. Tien varteen saapui vähän kerrassaan lisää päiväretkeläisten autoja.

Hiekkatietä Sompiojärvelle oli jäljellä vielä useita kilometrejä, mutta matka sujui joutuisasti. Saapuessani Sompiojärven taukopaikalle oli tällä luvallisella leiripaikalla pystyssä jo yksi teltta.

Kun olin käynyt nauttimassa Sompiojärven levollisista maisemista lintutornista käsin, huuhtelin naamani virkistävässä järvivedessä. Lentävät ötökät saivat suostuteltua minut siirtymään kodan suojaan huilaamaan – ihanaa, ei paarmoja eikä itikoita! Kohta seuraani liittyi kaksi Nattasilla kuvaamassa ollutta valokuvaajaa. He laittoivat itselleen sapuskaa, minä kävin pian kodan reunuspenkille ottamaan nokosia ja odottamaan iltaa, jolloin olisi edes vähän viileämpää tarpomislämpötilaa luvassa. Ainakin toivottavasti.

Oli mahtavaa, että sain vielä ennen Ruijanpolkua tankata juomapulloni Sompiojärven taukopaikan kaivosta raikkaalla juomavedellä. Oli sitä paitsi hienoa päästä nauttimaan Sompion luonnonpuistosta!

Puoli seitsemältä illalla siirryin tien yli Ruijanpolulle ja aloitin matkan kohti Kiilopäätä (30 km). Paarmoja oli liikkeellä enää jokunen, itikoita samaten, mutta hyttyshuppu oli pidettävä visusti päässä. Iltakävelyni alkoi pitkin lahkein ja hihoin.

Ruijanpolku oli odotusteni mukaisesti kivinen kuljettava, ja aika ajoin polun vieressä oli vanhoja kivilatomuksia reittiä merkitsemässä. Ne olivat toivon mukaan kaikki niitä alkuperäisiä kivilatomuksia, eikä tuoreiden kulkijoiden uusiokekoja, joita ei tällekään reitille pidä kasata.

Ilta oli niin kaunis ja metsäistä polkua nautinnollista kulkea, vaikka vähän märempääkin paikkaa tuli ylitettyä.

Tunsin todella olevani pohjoisessa, enkä missään kotipuolen metsäpolulla. Kivinen osuus polusta helpotti ja lumouduin jäkäläisen kankaan maisemasta.

Terävä-Nattanen tuli askel askeleelta lähemmäs. Täytin vesipulloni purosta vähän ennen Terävä-Nattasen taukopaikkaa, jossa hengähdin hetken. Sitten jätin rinkkani penkkiä vasten ja lähdin nousemaan vain vesipullon kera Terävä-Nattasen polkua pitkin huipulle.

Terävä-Nattaselle johtava polku oli alussa helppo havaita, mutta ylemmäs noustessa sai rakkakivikossa yhä tarkemmin hakea sitä luvallista väylää huipulle. Luonnonpuiston alueella kun ollaan, on sääntöjen mukaan pysyttävä tasan polulla.

Kun sitten pääsen Terävä-Nattasen laelle, maisemat todella palkitsivat vaivan! Tuntui huikealta olla täällä ylhäällä iltakymmenen jälkeen heinäkuisena iltana.

Olin niin kiitollinen tästä hetkestä. Tältä siis tuntui olla yksin kesäyössä tunturissa!

Luonto maalasi maisemaa eri ilmansuunnissa uusiksi koko ajan. Olisi tehnyt mieli jäädä Terävä-Nattasen huipulle koko yöksi… Vaan rinkka odotti alhaalla ja oli aika haukata taas jotain, ennen kuin jatkaisin matkaa.

Laskeuduin yläilmoista takaisin Terävä-Nattasen juurella sijaitsevalle tulipaikalle, söin yöevästä ja nappasin sitten rinkan takaisin selkään. Telttapaikalle eli Kaptukaislammelle oli vielä matkaa noin 9 kilometriä. Sellainen sopiva yökävely siis.

Vaikka väsytti, oli nautinto astella aamuyön puolella kohti leiripaikkaa. Oli niin hiljaista ja huikaisevan kaunista.

Kihokki pysäytti minut katsomaan väriloistoaan pitkospuiden kupeessa.

Tupasvillat täplittivät suota. Aukeilla paikoilla oli suloista katsella maiseman muotoja, kun parhaimmillaan näkyi tunturienkin muotoja. Ruijanpolkua ympäröivät metsät pitivät minulle seuraa.

Keskiyön aurinko väreili rusottavanoranssilla taivaalla, kun yö eteni aamua kohti. Kun tiesin, että jäljellä oli enää vain lyhyt matka, alkoivat askeleeni hidastua. Sitten sain Kaptukaislammin taukopaikan näköpiiriini.

Koivujen lomassa oli muutamia telttoja ja unilla jo olevien rinkkoja nojaili laavuun, kun joskus aamukolmen tienoilla pääsin lopulta nostamaan rinkan harteiltani. Liikuin telttojen naapurissa mahdollisimman hissukseen ja pystytin oman pikku Marmotini sivummalle. Ne muut lähtisivät takuulla liikkeelle ennen minua. Aamuyöpalaa en jaksanut enää siihen aikaan napata, söisin sitten aamiaisen herättyäni. Hyvää yötä, Ruijanpolku!

Parasta / mielenkiintoisinta

Sompiojärven maisema ja sen päiväunikota
Historiallinen Ruijanpolku
Terävä-Nattanen ja sen käsittämättömän hienot maisemat
Öinen kävely

Kävelypäivä

6.7. 2021

Seuraavaksi

Kaptukaislammit-Saariselkä

Iltakävely Pyhä-Nattaselle

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Tue, 21 Jun 2022 20:56:00 +0000

Olin haaveillut Pyhä-Nattasella käynnistä jo pitkään. Kun sitten saavuin Vuotson Majalle heinäkuun alkupuolella 2021 – jatkamaan kesäkuussa tänne päättämääni kävelyretkiketjua Suomen halki Vuotsosta kohti pohjoista – oli Pyhä-Nattanen jo peräti seuraavan päivän reittini varressa.

Ilta oli kuitenkin niin houkuttelevan kaunis (ja seuraavan päivän kävelyrupeama sen verran pitkä) että keksin lähteä Pyhä-Nattaselle iltaretkelle. Polkupyörä olisi ollut tarjolla lainaksi Majalta, mutta päädyin lopulta autokyytiin Pyhä-Nattasen polun alkuun.

Sompiojärventien varressa on parkkipaikka, jolta pääsee Sompion luonnonpuistoon kuuluvalle Pyhä-Nattaselle johtavalle polulle. Luonnonpuistossahan polulta ei saa poiketa. Taivalta huipulle on tätä lyhyintä reittiä pitkin vain kaksi kilometriä. Tälle illalle en pidempää taivalta kaivannutkaan, vaikka kävelysää oli mitä mainioin. Alkumatkasta kun seurana oli useampikin itikka!

Alussa polulla tuli vastaan myös pitkospuita, mutta leveähkö polku-ura kertoi myös lukuisista kävijöistä. Sen verran kulkijoita oli polku-uralla ollut, että juurakot ja kivet puskivat pintaan.

Vähitellen polku toi minua ylemmäs ja puusto alkoi madaltua. Samalla alkoi myös maisema muuttua: enää en tuijotellut pelkkiä puita, kuten alempana, vaan sain katsella aavistuksen utuisia maisemia kaukaisuudessa.

Enää oli parisataa metriä Pyhä-Nattasen huipun tuntumassa olevalle Palovartijan majalle.

Palovartijan maja on aika vaatimaton tupa, joten kyllä on täällä aikanaan päivystäneellä palovartijalla ollut aikamoiset oltavat. Maisema on toki ollut huikaisevan hieno luontaisetu, mutta nytkin täällä kävi melkoinen tuulenvipellys. Ja majan huolto… polttopuut on tänne pitänyt tuvan lämmittämistä varten jonkinmoisen vaivan kanssa.

Näinä päivinähän meitä retkeläisiä hemmotellaan valmiilla polttopuilla tupien yhteydessä. Majan vieressä ollut polttopuupino oli peitetty pressulla, mutta pressu pysyi hädin tuskin paikoillaan tunturituulen leyhyttelyssä.

Pistäydyin hetkeksi tuulensuojaan autiotuvan sisälle jättämään puumerkkini vieraskirjaan. Pari kaveria tupsahti kohta sisään ja mietin, näinköhän he olivat jäämässä autiotupaan yöksi. Kyllä siinä kelpaisi majoittua.

Astelin hissukseen Pyhä-Nattasen kivien koristamilla kallioilla ja imin itseeni lumoavaa maisemaa, jykevällä voimalla puhkuvaa tuulta ja tätä huumaavan kaunista iltaa.

Oi Nattaset! Sukkulalampi hehkui mitä suloisinta sinistä. Takana kohosivat kartan mukaan Seinätunturit. Ja täytyihän tuollahan olla myös Terävä-Nattanen, jonka vierestä kulkee Ruijanpolku, seuraavan päivän reittini!

Mitähän kaikkia tarinoita näillä kallioillla ja kivillä olisikaan kerrottavanaan?

Olin onnellinen, että olin päässyt kokemaan Nattaset juuri nyt.

Aurinko kellotti komeasti korkealla taivaalla, vaikka oli jo ilta. Valoisampaakin oikeasti kuin tässä kuvassa. Vastavalo tekee joskus tepposensa.

Laskeuduin takaisin Sompiojärventien varteen paluukyytiä odottelemaan. Seuraavana päivänä marssisin rinkka selässä Pyhä-Nattasen ohi samaista tietä pitkin. Sitä odotellessa…

Kävellen Suomen halki 52: Peurasuvanto-Vuotso

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Sun, 19 Jun 2022 21:03:00 +0000

Kylläpä uni maittoi Peurasuvannossa, mihin olin kävellyt Vajusuvannosta edellisenä päivänä. Kun laittauduin lähtemään ja poikkesin hyvästelemään Peurasuvannon kahvilaan, sain Elinalta sain vielä matkaevääksi rasiallisen ihanaa mustikkatuorepuuroa. Tällä välillä ei nälkä pääsisi yllättämään!

Ihan alkumatkasta ihastelin pientä suolämpärettä; Kurittukosken voimala jäi metsän taa piiloon. Opin ohimennen, mitä ”puskaparkki” tarkoittaa. Siellä niitä matkailuperävaunuja ja retkeilyautoja kökötti Kitisen rannassa.

Kitinen tuli vielä lähemmäs, kun tie kulki vähän matkan päässä yllättäen ihan rannan tuntumassa. Tien toisella puolella olevan talon asukkaiden piti siis kipittää nelostien yli omalle laiturilleen ja rantaterassilleen.

Ei varmaan ole montaa paikkaa nelostien varressa niitä, joista käväistään omasta saunasta uintireissulla valtatien yli.

Tovin kuluttua pysähdyin tien poskeen levähtämään. Jalat voivat edelleen kohtuullisen hyvin, vaikka lepotauoista kiittelivätkin. Rakot olivat paranemaan päin, teipit pitivät rakkolaastareita paikallaan ja muutenkin suojasivat ihoa. Vaikka rakkoja oli tullutkin, oli näillä Meindleilla mukava kävellä.

Toisella puolen tietä oleva hyljätyn näköinen omakotitalo seisoi suorassa, mutta sen kuisti oli hassusti vinossa, kuin Pisan kalteva torni ikään, ja vieläpä näytti olevan irti itse talosta. Pihapiiri kertoi haikeaa tarinaa.

Pian km-viitta kertoi, että Ivalo 100. Sinne en pääsisi vielä tällä kerralla, mutta ehkä seuraavalla reissulla!

Könkään kohdalla seisoi tienvarsilevikkeellä menneiden aikojen jäänteenä huussi, mutta sen ovien edessä oli nyt salpa. Aika harvassa ovat ainakin siedettävän siistit ja vapaasti käytössä olevat toiletit taukopaikoilla, jollei kyseessä ole kahvilan tai ravintolan wc-palvelu.

Oi lämmin nelostie ja sinun pitkät suorasi! Tienvarressa kimmelsi kohta jotain outoa ja mikäs ihme tuo sininen muoviloota…? Nähtävästi jostain autosta oli joko pudonnut vahingossa (jos ei sitten ollut heitetty äkäpäissään) kalastusvälineloota, jonka sisältöä oli levinnyt surkeasti pientareelle. Pahvilaatikon kyljessä luki ”ultra sensible”. Niin varmaan! Sieppasi, mutta en voinut lähteä raahaamaan uistimia, siimaa sun muuta pikkutarviketta (saati sitä muovilootaa) repussa. Siirsin niitä hieman kasaan, toivottavasti joku ajoneuvollinen putsaisi paikan.

Taukopaikka oli kohta tiedossa: Kiveliön Kala mainosti itseään jo etukäteen, niinpä kurvasin sinne heti virkistysjuomalle. Selvisi, että olin nyt kreikkalais-roomalaisen painin olympiavoittaja Pertti Ukkolan kotiseudulla, mistä kertoivat juliste ja kuvat seinällä. Pohjoisen poika siis. Täältä olisi saanut kalatuotteitakin ostaa matkaan, mutta kylmäketju olis katkennut tismalleen reppuni kohdalla, valitettavasti.

Luin taukoa pitäessäni samalla Lapin Kansaa, jossa oli juttu kävelijä-Mikasta. Mika oli vastikään lähtenyt kävelemään Kilpisjärveltä Keravalle ja hän kertoi nauttivansa joka askeleesta. Kuvassa Mikalla oli sauvat kädessä ja hänen tavaransa kulkivat pyörillä varustetussa kärryssä. Toivotin mielessäni Mikalle hyvää kävelymatkaa ja lähdin kohta itsekin liikkeelle.

Ympärilläni oli Mäntypään valtion metsää. Ihastelin komeaa keloa.

Tänään ei ilokseni ollut taukopaikoista pulaa: seuraavaksi kohdalle tuli mitä mielenkiintoisimman nimen omaava Zippi & Suhaus! Vaikka olin juuri pitänyt breikin Kiveliön kalassa, oli ihan pakko pysähtyä aivan Porttipahdan tekojärven kupeessa sijaitsevaan Zippi & Suhaukseen. Osuinkin paikalle peräti kesän 2021 avajaisviikonloppuna.

Jouduin ihan valinnan vaikeuden eteen… Mutta kun olin vetäissyt aluksi hillalätyn, en voinut enää vastustaa lähiruoka-annosta (pyysin kuitenkin vain puolikkaan…) eli hirviwokkia, kera kaskinaurischutneyn ja emännän äidin aamulla paistaman ohrarieskan. Ihan älyttömän hyvää! Tästä sain taas erinomaista kävelyvirtaa loppupäiväksi!

Porttipahta. Tekojärven nimi vei hetkeksi ajatukseni kouluvuosiin, kun oli opeteltava kahden tekojärven nimet eli Lokka & Porttipahta. Kun nyt katsoin ympärilleni, muuttui se sininen läiskä karttakuvassa todeksi viimeinkin. Ihan hervottoman kokoista selkää oli ympärilläni. Mutta mitä oli jäänyt tämän tekojärven alle?

100 km:n tuntivauhtiin olisi ollut lupa kiihdyttää. Sitä vauhtia kohta kiisikin joku ohitseni. Kartan mukaan omalla puolellani tietä oli ihan kalasatama. Sellaista merkintää en muistanut aiemmin monesti nähneeni.

Järvimaisema vaihtui jälleen puiden reunustamaksi. Väliin oli näköpiirissä jälleen upeita keloja.

Lohivaaran ja Lohinipan kohdilla oli kartassa jännät rinnakkaistiepätkät, joita ihmettelin. Oliko nelostien linjaus ollut alun perin täällä hieman toinen? Lysähdin kohta taas pienelle tauolle metsän puolelle, join vettä ja lepäsin hetken selälläni repun päällä. Sää oli edelleen niin lämmin, että tauot olivat tärkeitä.

Kohtapuoliin aloin jo uskoa siihen, että Vuotsoon ei ollut enää pitkälti; P-paikalla oli perätin infotaulu. Roivasen kohdilla puunlatvojen yllä erottui mäen päältä lupaavia muotoja, ei vain tasaista. Kiva! Tankavaaraan olisi matkaa vain 18 km, mutta sinne en ainakaan tällä reissulla päätyisi.

Maasto alkoi tosiaan muuttua. Röttelötalon ja sen osin romahtaneen navetan takaa näkyi vaaramaisemaa jo lähempääkin.

Edessä oli pitkä mäki alas. Hörppäsin pullostani vettä ja ihmettelin, mitä punainen henkilöauto teki vähän matkan päässä tien poskessa, ja vielä hätävilkut päällä. Saavuttuani kohdalle selvisi, että siinä jyväskyläläisparivaljakko odotteli hinausautoa. Auto oli yksinkertaisesti hyytynyt ja hinausauton saapumiseen Rovaniemeltä menisi vielä jokunen tunti.

Poroja oli päivän aikana tullut näköpiiriin useampikin. Tämä yksilö toikkaroi ensin hetken keskellä tietä ylämäessä, mutta kun saavuin lähemmäs, siirtyi se siivosti tien laitaan ja peräti piennarviivan vasemmalle puolelle!

Päivän taival oli jo lähellä päätepistettä, sillä olin Saamen portilla, Vuotsossa. Astelin hissukseen kylän läpi, poikkesin kauppaan täydentämään iltasyömisiäni ja seuraavan päivän linja-automatkaa varten. Enää Vuotson kanavan yli…

Sitten olinkin tämänkertaisen Suomen halki- reissuni määränpäässä eli Vuotson majan pihassa. Eeva ja puolisonsa ottivat aivan ihanasti vastaan ja sain käydä heti heittämässä tavarat huoneeseeni. Jäätelö maistui ihanalle päivän päätteeksi! Samoin suihku ja jalkahuolto tekivät terää, kun Napapiiri-Vuotso -osuus oli nyt päätöksessä.

Edessä oli lepo yön yli tässä Vuotson keitaassa. Hyvät unet nukuttuani popsin majan erinomaisen aamiaisen ja matkasin sitten linja-autokyydillä takaisin kotiin Jyväskylään. Edessä olisi myöhemmin kesällä paluu Vuotsoon, jatkamaan matkaa sieltä kohti Nuorgamia…

Parasta / mielenkiintoisinta

Elinan mukaan pakkaamat eväät Peurasuvannon kahvilasta
Hyvä kävelysää (lämpötilasta huolimatta)
Zippi & Suhaus -herkut
Maisemien muuttuminen kumpuilevimmiksi
Ihana Vuotson maja ja ystävällinen vastaanotto

Kävelypäivä

12.6.2021

Seuraavaksi

Pyhä-Nattanen

Vuotso-Kaptukaislammit (Ruijan polku)

Kävellen Suomen halki 51: Vajusuvanto-Peurasuvanto

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Wed, 15 Jun 2022 18:15:00 +0000

Vajusuvannon leirintäalueen mökissä sain hyvät unet, mutta pomppasin silti ylös jo 6.30, aamiaista laittamaan ja tekemään mökin lähtösiivousta.

Kun sitten lähtiessä kävin palauttamassa mökin avaimen Vajusuvanto Campingin Heikki-isännälle, hän oli heti ystävällisesti tarjoamassa aamupalaa! Epäilenpä, että hän kaipasi juttuseuraa, mutta toista aamiaista ei ikävä kyllä tehnyt heti mieli. Lähdin siis aika pian takaisin tien päälle. Eteenpäin!

Edellisenä päivänä taivalta Sodankylästä Vajusuvantoon oli ollut noin 34 km, tänään olisi edessä huomattavasti lyhyempi kävely eli noin 20 km. Ihan hyvä, sillä sääennuste lupasi +24-27 asteen lämpötilaa.

Vaan olisi sittenkin pitänyt ottaa vähän hitaampi liikkeellelähtö: tajusin vain pienen matkaa käveltyäni, että olin unohtanut osan eväistäni mökin jääkaappiin. En silti kääntynyt takaisin. Niillä mennään, mitä mukana on.

Alussa tallasin Petkulantietä. Ensimmäisestä risteyksestä kääntyi tie yli Kitisen, suuntana Kevitsa. Piti ihan googlata, että mikä Kevitsa? Vuonna 2012 aloittaneessa Kevitsan kaivoksessa louhitaan kuparia ja nikkeliä.

Seuraavaksi ohitin Vajukosken vesivoimalan…

…ja saavuin Vajunen-järven rantamaisemiin, joista sain nauttia vielä takaisin nelostielle päästyäni.

Ennen kuin paahteinen tie yhtyi nelostiehen, löysin itseni komean suon keskeltä.

Kartan mukaan paikka oli Ilmakkiaapa, joka on luonnonsuojelualuetta. Ilmankos näytti niin hienolta! Suolla rehotti mukavasti kukkia näin kesäkuussa.

Lähempi tarkastelu kertoi, että suolla kukki raate. Nelostielle saavuttuani huomasin, että ihan lyhyen matkan päästä olisin päässyt pitkospuille ja lintutornille johtavalle polulle. Siitä huolimatta päätin tylysti jatkaa matkaa pohjoiseen enkä tehdä edes tuota pikkuruista pistoa tieltä. Minulle riitti tämä suonäkymä tieltä.

Nelostie jatkui edelleen luotettavan suoraviivaisena. Lämmin sää sai minut haaveilemaan kylmästä juomasta (reppuni taskussa lämmenneiden vesipullojen sijasta), joten ilahduin todella, kun näin Cafe Hariannan tienvarsimainoksen. Enää 2 km!

Kahvila vieläpä sijaitsi aivan Vajunen-järven rannassa ja aallot pärskyivät liki terassille saakka, kun tuuli tuiversi järvellä. Onneksi oli ikkunalasi tuulensuojana, sillä jo vaahtopäätkin olivat aikamoiset.

Kyllä sitä järvimaisemaa kelpasi katsella, kun nautiskelin kuningatarlettua, poroleipää sekä ”jälkiruuaksi” tilaamaani hillalettua. Lasissa sihisi kuuman päivän virkistyksenä ihan kolajuoma, jonka etiketissä hihkaistiin Oi Suomi on! Futiksen EM-kisojen kunniaksi. Mikä kaunis paikka ja kelpo jatke varhaisaamiaiselle. Vaihdoin ennen matkan jatkamista muutaman sanan toisen asiakkaan kanssa, joka hänkin tykkäsi kävelystä. Hän suositteli Uusi-Seelantia. En ehkä ihan heti sinne suuntaa…

Hyvin ravittuna on hyvä jatkaa matkaa. Hariannan kupeessa oli myös ranta ja siisti ulkohuussi. Käsiä järvessä huuhtaistessa oli ihana huljauttaa raikasta vettä myös naamalle.

Matka eteni lämpimästä säästä huolimatta hyvin ja ilahduin, kun saavuin Peurasuvannon lintutornille johtavan polun tykö. Polku tornille kulki yllättävän lähellä nelostietä. Dumppasin reppuni polun viereen ja lähdin astelemaan kohti lintutornia.

Kävin polku-uomaa pitkin myös aivan Kitisen rannassa, mutta ne parhaat maisemat avautuivat toki lintutornilta, vaikka se ei järin korkea olekaan.

Torniin kapuaminen maksoi vaivan, näkihän täältä myös Kitisen yli. Peurasuvannon lintutornilta on kiikaroitu vaikka mitä siivekkäitä, myös omalla haavelistallani oleva suokukko. En harrasta lintuja yhtään, mutta jotenkin suokukko kiehtoo mieltä. Ehkä sitten joskus, jossain.

Palasin nelostien varteen, napattuani repun takaisin selkään. Iloinen fillaristi moikkasi ohi ajaessaan. Selvästi menossa Nordkappiin. Toisena huvituksenani seurasin poroja, joita kipitti tien yli. Ohikiitäviä hetkiä, mutta kivoja poikkeuksia autoihin.

Peurasuvanto

Loppumatka eli noin kolmisen kilometriä majapaikkaani Peurasuvantoon sujui joutuisasti. Jalkojeni rakot olivat rauhoittuneet huoltotoimenpiteiden ja suojateippausten ansiosta niin, että kipuakaan ei käytännössä enää ollut. Onneksi.

Aivan nelostien kupeessa palvelee Elinan ja Jamesin luotsaama Peurasuvannon kahvila-ravintola, johon suuntasinkin ensimmäiseksi askeleeni. Kylmää juomaa, kiitos! Kahvilan vierestä löytyvät myös majoitusmökit ja pian sainkin viedä repun varaamaani mökkiin, kunhan olin ensin hengähtänyt hetken kahvilassa.

Koska päivämatka oli tänään maltillinen, olin perillä jo hyvissä ajoin ja niinpä suuntasin pian lämmittämään saunaa ja nauttimaan löylyistä. Kyllä teki hyvää! Käytin Peurasuvannon palveluista oikein täysillä, sillä kahvilasta järjestyi minulle vielä ruoka-annoskin ennen sulkemisaikaa. Mitä lämpimin kiitos Elinalle ja Jamesille hyvästä hoivasta Peurasuvannossa!

Parasta / mielenkiintoisinta

Vajunen-järven maisemat
Hariannan kahvilan herkut
Maisema Peurasuvannon lintutornilta
Peurasuvannon kahvila, sauna sekä Elinan & Jamesin tapaaminen

Kävelypäivä

11.6.2021

Seuraavaksi

Peurasuvanto-Vuotso

Kävellen Suomen halki 50: Sodankylä-Vajusuvanto

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Sun, 05 Jun 2022 20:53:00 +0000

Sodankylässä tankkasin hotelli Sodankylän erinomaisesta aamiaispöydästä muun muassa uunissa haudutettua ohrapuuroa ja mustikkatuorepuuroa, sitten tavanomaisen jalkahuollon kautta reppu selkään ja menoksi.

Edellispäivän taival Torvisesta Sodankylään oli loppuosaltaan sujunut kivasti kevyen liikenteen väylää pitkin ja samalla tavalla alkoi tämäkin kävelypäivä. Piiiitkää suoraa oli edessä heti aluksi, tienvarsiplakaatti toivotteli että Nähdään pian / Oiadnaleapmái! Tuntui ihmeelliseltä nähdä kohta Saariselän opasteet – sinne matkaa enää 126 km…

Kevyen liikenteen väylä kaarsi sitten nelostien reunasta kangasmetsän toiselle puolelle, Kitisen rantaan. Oli nautinnollista kävellä tasaista väylää veden äärellä. Naureskelin Varo heikkoja jäitä -kyltille, sillä näin kesäkuun puolella Kitisen syvänsinisellä pinnalla ei todellakaan killunut edes jäälauttoja.

Kun kävelytie päättyi, olisin voinut jo kurvata nelostien varteen, mutta onneksi oli valittavissa myös pienempi tie, jonka ansiosta sain nauttia Sattasen maisemista vähemmän moottoriliikenteen kera. Kitinen liplatteli edelleen näköpiirissä ja muutenkin fiilis oli leppoisa tämän kylätien varressa. Mitä nyt muutama kylän koira antoi minulle perinteisen haukkukonsertin tarhastaan.

Aurinko loimotti sen verran lämpimästi, että oli kiva pitää huilitauko tyylikkään linja-autopysäkkikatoksen varjoisassa suojassa.

Pian tie yhtyi nelostiehen ja ylitin Sattasen. Kartan mukaan Sattanen on paitsi kylä, myös joki, joka yhtyy Kitiseen kylän kohdilla.

Nelostien itäpuolella, sillä Kitisen puolella, oli kohta tienvarsilevike ja sen kupeessa törötti muistokivi. Astelin kiveä katsomaan, mistäköhän kyse? Laatta paljasti, että tässä muistettiin JR 12 Jänkäjääkärit -varusmiesrykmenttiä, joka lähti jatkosotaan Kemijärven Hanhikoskelta 28.6.1941 ja kotiutettiin täällä Sattasessa 2.11.1944. Kova oli heillä komennus. Muistokivi sijaitsi aiemmin hitusen etelämpänä paikassa, jossa kotiuttamiskäsky annettiin, mutta kivi päätettiin siirtää tähän vuonna 2011.

Kävin tutkimassa tienvarsilevikkeen opastetauluja, joissa avattiin tuota sota-aikaa ja tuotiin tykö tämän seudun perspektiiviä sanoin ja kuvin. Kannatti poiketa muistokiveä ihmettelemään.

Nelostie jatkui pääosin yhtä luotettavan pitkinä suorina kuin aiemminkin. Kullerot kukkivat kauniisti tien pientareilla.

Kersilön paikkeilla nousi hymy hyylille, kun näin tien toisella puolella omakotitalon pihassa hilpeän tynnyripariskunnan sateenvarjoineen. Tai päivänvarjoja ne taisivat tällä aurinkoisella säällä olla.

Kersilöstä olisi päässyt poikkeamaan myös Viiankiaavan luontopolulle (vain 3 km nelostieltä lähtöpisteeseen) suomaisemia ihailemaan, mutta se retki sai jäädä toiseen kertaan.

Aurinkorintamalla oli sinänsä luvassa erikoisuus eli osittainen auringonpimennys iltapäivällä. Kaivoin oikeaan kellonaikaan valkoisen paperiarkin repusta ja yritin ohjeiden mukaisesti ”lehvästön alla” tarkkailla, näkisikö siinä jotain merkkejä auringonpimennyksestä, mutta eipä onnistunut.

Lapin Annan Käsitöitä & Kahvila -kyltin kohdalla toivoni heräsi, mutta kahvila oli kiinni. Omilla eväillä siis tauot tänään…

Metsämaisemiin toivat mukavaa vaihtelua niityt ja pellot. Yhden kohdalla erottui kyltti, jollaista en ollut aiemmin nähnyt: Carbon action-hiilitila. Kyseessä oli uudistavan viljelyn pelto, tähtäimenä hiilen varastointi.

Alapostojoen jälkeen käännyin Petkulan ja Vajukosken suuntaan, pienemmälle tielle. Enää ei ollut montaa kilometriä päivän päätepisteeseen eli Vajusuvannon leirintäalueelle.

Petkulassa pysähdyin päivän toiselle muistokivelle. Tämä muistokivi on laatan mukaan pystytetty ”muistuttamaan jälkipolvia Petkulan kylää lokakuussa 1944 kohdanneesta tuhosta ja sitä seuranneesta lannistumattomasta jälleenrakennustyöstä”. Laatassa ei sanota mitään Lapin sodasta, mutta siitähän tässä on kyse. Piti siis googlata lisätietoja: Petkulassa oli saksalaisten huoltotukikohta. Ei siis ihme, että täälläkin tuho kävi Lapin sodan aikana, kun saksalaiset lähtivät vetäytymään poltetun sodan taktiikkaa käyttäen.

Sotahistoria on kulkenut mukana matkassa Hangosta asti. Tällaiset muistomerkit laittavat ajattelemaan, aina kun niitä kohtaan.

Camping Vajusuvanto

Siinä se sitten oli: Camping Vajusuvanto, leirintäalue, jolla ei ollut omia verkkosivuja. Onneksi puhelinnumero oli löytynyt ja olin soittanut numeroon muutaman kerran yösijaa kysyäkseni, mutta vielä toukokuussa vastaus oli että ”soittele sitten lähempänä” – silloin kun oli vielä luntakin maassa tai ainakin ajotie pihaan liian märkä. Vakuutin, että minua se ei haittaisi, koska olin liikkeellä kävellen ja sain varmuuden, että yösija mökistä järjestyisi.

Vajusuvannon leirintäalueen mökkivarauksen ansiosta olin pystynyt jättämään teltan & makuupussin tämän reissun kantovarusteista pois.

Menin ohjeiden mukaisesti A-mökkiin hakemaan avainta. Vastassa oli mitä ystävällisin Heikki-isäntä, jonka kanssa juttelussa vierähti hyvä tovi. Hän oli puolisoineen pyörittänyt leirintäaluetta jo vuodesta 1984, mutta puoliso oli edesmennyt kaksi vuotta sitten.

Hiljaista oli vielä näin kesäkuun alussa ja hän pyöritti paikkaa pääosin yksin, mitä nyt apua kävi lähinnä siivoamassa. Haluaisinko saunaan? Kyllä kiitos!

Sain mökin avaimen – olin vuorokauden ainoa asiakas – ja menin majoittumaan somaan tupaani. Jyrkän harjakattoiset mökit sijaitsevat töyräällä, jonka alapuolella virtaa Kitinen.

Mökit ovat nykymittapuulla monen mielestä varmasti vaatimattomia, mutta minulle mökki oli mitä mukavin. Sähköt, jääkaappi, ruuanlaittomahdollisuus, ja kodikasta. Ihastuin eritoten mietelauseisiin, joita oli siroteltu mökin tekstiileihin. Epäilin, että ne olivat leirintäalueen jo edesmenneen emännän käsialaa.

Vanheneminen on ainoa tapa elää kauemmin / François Auber.

Sisävessaa ei mökissäni ollut, mutta ulkohuussi kelpaa minulle mainiosti. Huussin seinällä Kun käytät naisenenergiaa ja -mahtia, mikään ei silloin haittaa tahtia!. Se sopinee myös kävelyyn…

Sovitun ajan kuluttua astelin pyyhe kainalossa alas rantaan, missä sauna oli jo lämmin.

Oli ihana päästä suihkuun, saunan lauteille ja vieläpä pikaiselle pulahdukselle Kitiseen. Raikasta oli. Kelpo päätös tälle kävelypäivälle!

Parasta / mielenkiintoisinta

Sodankylän kevyen liikenteen väylät, erityisesti joen rannassa
Sattasen maisemat
Pysähtymiset sotahistorian äärelle muistomerkeillä
Ystävällinen vastaanotto Vajusuvannon leirintäalueella

Kävelypäivä

10.6.2021

Seuraavaksi

Vajusuvanto-Peurasuvanto

Kävellen Suomen halki 49: Torvinen-Sodankylä

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Tue, 31 May 2022 20:15:00 +0000

Vuorokauden lepo Luostolla oli tullut tarpeeseen, huilipäivää edeltäneen pitkän kävelypäivän (Korvala-Torvinen) jälkeen. Olin hoivannut rakkovarpaitani ja liikkunut majapaikastani vain minimaalisesti eli poikennut lounaalla ja ruokakaupassa. Lepo tekee aina ihmeitä. Samoin rakkolaastarit ja suojateippaukset, joiden avulla meinasin pärjätä Luostolta eteenpäin, tavoitteena Sodankylä.

En aikonut kävellä majapaikastani Luostolta noin 14 kilometrin matkaa takaisin nelostielle Torvisen risteykseen eli sinne, mihin olin lepopäivää ennen kävelyni tauottanut, mutta taksin saaminen ei kerta kaikkiaan onnistunut. Olivat ties missä kaukana ajossa.

Ei siis auttanut muuta kuin lähteä talsimaan, sittenkin, mutta toiveikkaasti marssin liftauspuolella tietä ja kuulostelin, josko potentiaalinen kyytiauto tulisi ja kannattaisi nostaa peukalo pystyyn. Parin kilometrin päästä kävi huikea tuuri ja auto pysähtyi kohdallani Askan risteyksessä. Ihana kuljettaja otti minut kyytiin, muutti ystävällisesti reittiään ja ajoi Torvisen kautta, jotta pääsin jatkamaan kävelyäni sieltä, mistä piti. Iso kiitos nimettömäksi jääneelle hyväntekijälle!

Päivän ”virallinen” kävelyosuus starttasi siis Torvisen kylältä, jänskien, korkeiden kurkiveistosten juurelta. Alkuun sain astella nelostien viereistä kevyen liikenteen väylää, mutta tuon turvallisen pätkän päätyttyä vaihdoin toiselle puolelle nelostietä ja siirryin piennarpatikoijaksi. Asvaltti oli jo aamusta sen verran lämmin, että kenkieni sisällä tuskailtiin erityisesti vasemman jalkani osuessa maahan. Eli sellaista pientä auts-auts-tunnetta.

Vaan kuten kotiin laittamassani viestissä totesin: kipu tuntui vain joka toisella askeleella.

Niinhän se on, että käveleminen ei ole aina ihan täyttä herkkua, syystä tai toisesta. Rakko-hiertymäkipu oli kuitenkin siedettävää, joten päätin pyrkiä keskittymään päivän mittaan positiivisiin asioihin eli hyvään säähän ja muuten sujuvaan matkantekoon, jos ei alkaisi tuntua ylivoimaiselta. Kaikesta huolimatta olin iloinen, että olin juuri täällä, ja että matka eteni askel askeleelta.

Pidin ensimmäisen lepotauon Käyräsvaaran kohdalla, ihan vain maahan istuutuen, joten kun saavuin Askaan ja tien oikealla puolella oli Lapland Shop Antinmerja, näytti lupaavalta, että sen edessä oli myös penkki-pöytäryhmä. Matkamuistoille ei ollut tarvetta, mutta jäätelö tänä noin +20 asteen päivänä kyllä maistuisi.

Tokihan jäätelö järjestyi! Oli ihanaa ottaa kengät ja sukat pois jalasta, tuuletella varpaita ja vain olla, nauttia jätskistä.

Jalat vilpostuivat lepotauon aikana niin, että ensimmäiset askeleet liikkeelle lähdön jälkeen olivat taas kivuliaampia kuin lämpöisin varpain, mutta onneksi tilanne kohta taas korjaantui…

Aska on saamea ja tarkoittaa paannejäätä. Paannejäätä synnytti Askan halki virtaava Kitinen tai paremminkin sen Porttikoski, jonne olisin viitseliäämmin jaloin voinut poiketakin, mutta nyt tipautin ylimääräiset kävelymetrit armotta päiväohjelmasta.

Matkaa Sodankylään oli jäljellä enää 16 kilometriä.

Orakosken kohdalla tuli vastaan leirintäalue, mutta siellä näytti totaalisen hiljaiselta. Oli toki vasta kesäkuun alkupuoli.

Heti Orakosken camping-alueen jälkeen Kitisen maisema näytti niin lumoavalta, että oli pakko pysähtyä siitä nauttimaan tienvarren parkkipaikalla. Kaunis Kitinen!

Sodankylä

Iloisena yllätyksenä pääsin nelostien pientareelta kevyen liikenteen väylälle jo ihastuttavan varhain ennen Sodankylän keskustaa. Bures boahtin! Autoja näkyi taas vähän tiheämpään, joten oli kiva olla poissa niiden jaloista lähes ikiomalla väylällä, jolla vastaantulijoita oli ennen keskustaa vain muutama.

Noin 3 kilometriä ennen keskustaa pidin viimeisen istumatauon kävelytien pientareella. Pyörällä liikkeellä ollut punamustaruutupaitainen rouva pysähtyi kohdallani.

”Oletko sinä se helsinkiläinen, josta oli juttu Lapin Kansassa?”

”En ole.”

”Silläkin oli sauvat!”

Juttelimme hetken. Häntä ennen minua olivat ehtineet tällä pätkällä jo moikata myös yksi autoilijanainen sekä yksi Sodankylän suuntaan polkenut pyöräilijä. Ihan riittävästi oli tässä huomiota yhdelle päivälle.

Sodankylän taajaman merkki oli tervetullut näky. Ajattelin ilolla sitä, että vastassa olisi myös apteekki, joten saisin täydennettyä ensiapupussukkaani kaiken varalta muutamalla rakkolaastarilla…

Alikulkutunnelissa miltei nauroin ääneen, kun näin reppuselkähahmot sauvoineen könyämässä sitkeästi eteenpäin. Enhän minä sentään noin selkä vääränä tarponut! Tunnelin muita siluettihahmoja olivat myös lapset vetämässä kuormaa vesikelkalla ja koiran perässä juokseva poro.

Ylitin Jeesiöjoen, sitten edessä alkoi olla jo liikenneympyrää ja Sodankylän keskustan rakennuksia. Saapumisaikani ei ikävä kyllä ollut suotuisa Museo-galleria Alarieston visiitille, joten suuntasin apoteekin kautta suorinta tietä kohti varaamaani majoitusta, Hotelli Sodankylää. Kyllä, taasen mukavasti lakanoiden väliin!

Köpöttelin illalla vielä sen verran kylille, että kävin pizzalla ja tutkailemassa näyteikkunoita ja miettimässä, miten kiva olisi joskus päästä tänne elokuvafestivaaleille. Nyt piti tyytymäni Peter von Baghin kadun bongaamiseen.

Tein vielä eväsostokset seuraavaa päivää varten (jotta pääsisin aamulla heti matkaan) ja hotellille palattuani tilasin baarissa kuohuviiniä matkapäiväkirjan kirjoittamisen seuraksi. Tuntui, että oli tarve hieman juhlistaa sitä, että olin jalkavaivoista huolimatta päässyt tänne asti onnellisesti. Kuohuviini jäi kuitenkin kesken, ei vain maistunut. Parempi kavuta viemään viileää kaipaavat retkieväät alas kellarin jääkaappiin ja sitten ylös petille.

Parasta / mielenkiintoisinta

Lifti juttutuokioineen Luostolta Torviseen (noloa tunnustaa – olisihan se väli pitänyt kävellä 🙂 )
Lepotauot, erityisesti jäätelö Askassa
Komea Kitinen
Saapuminen Sodankylään

Kävelypäivä

9.6.2021

Seuraavaksi

Sodankylä-Vajusuvanto

Kävellen Suomen halki 48: Korvala-Torvinen

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Thu, 19 May 2022 20:33:00 +0000

Korvalassa heräsin kello 7 puhelimen hälytykseen. Oli parasta nousta vikkelämmin ja varhaisemmin kuin edellispäivänä (Vikajärvi-Korvala), sillä edessä oli pidempi matka, hitusen yli maraton noin kilometreinä. Motivaattori: halusin nukkua seuraavan yön mukavasti sisämajoituksessa.

Tein ensi töikseni pienen jalkahuollon ja lähdin matkaan lyhyin lahkein vain pari vesilasillista hörpättyäni. Paitsi että luvassa oli lämmintä säätä, oli heti alkutaipaleella vain 8-9 kilometrin päässä tiedossa taukopaikka, josta vakaasti uskoin saavani aamiaista.

Matka eteni mukavasti ja Käyrämöjoen jälkeen aamiaisrukoukseeni vastattiin: Käyrämön Keidas oli auki! Syömistäkin löytyi mukavasti vitriinistä. Kyllä, ruoka naisen tiellä pitää. Ajattelin ilolla sitä, kuinka mukavaa on nauttia matkalle osuvien kahviloiden palveluista, eikä joutua kantamaan kaikkea ruokahuoltoa selässä.

Tee, lettu mansikkahillolla, pari jugurttia ja munkki sujahtivat suuhun, kun luin Lapin Kansaa. Sämpylän päätin syödä myöhemmin. Lehtijutun mukaan Lapissa oli useita kansallispuistohankkeita: Salla, Lounais-Lapin erämaa, Korouoma sekä Miekojärvi.

Tarkistin vielä ovensuun LittleFreeLibrary-kirjakaapin – olisiko siinä jokin mukaan lisäpainoksi sopiva opus? No ei ollut. Sitten takaisin tielle, pitkien suorien ja harvojen kaarteiden väylälle.

Oi nelostie… Ylitin kuntarajan. Rovaniementie muuttui Sodankyläntieksi.

Kun pidin tienvarsitauon ja otin kengät pois jalasta, huokasin. Etenkin pikkuvarpaani ja ”kakkosvarpaani” ovat lämpimällä säällä hanakoita hankkimaan rakkoja ja hiertymiä, onhan kengissä kesäisellä asvaltilla karmea hautumislämpö. Mieleen hiipi hetkeksi jo ajatus, että näinköhän pystyn inhimillisesti talsimaan suunnitelmani mukaisesti Vuotsoon asti? Vai pitääkö hypätä kotia kohti menevään bussiin jo aiemmin? Toivottavasti ei! Lepyttelin varpaitani ja kohensin suojateippauksia. Yrittäkää kestää. Jalassa olivat mitä mukavimmat kengät, mutta lämpö ja liian kehno ennaltaehkäisevä teippaus potentiaalisiin rakkopaikkoihin olivat jo tehneet tuhojaan. Olin yksinkertaisesti mokannut.

Vaan ei se mitään, matka jatkui varvaskuumotuksesta huolimatta. Potkuriparkki-kahvila oli ikävä kyllä kiinni – vääränä viikonpäivänä sen ohitin. Lohikeitto olisi kyllä maistunut! Vieressä iso karttataulu kertoi, että olen ihan Jäämerentiellä, La Route Arctique, kuten ranskalaiset sanovat Tästähän voisi halutessaan jatkaa tosiaan vaikka oikein hyisen veden rantaan.

Suoraa, suoraa, sitten jopa loivaa mäkeä. Kun näkökenttääni ilmestyi korkeampi kukkula, oli pakko tarkistaa kartasta: olisiko tuo jo Luosto? Kyllä!

Lentokoneiden (ainakin entisen) varalaskupaikan alussa levitin istuinalustani tien sivuun, vaikka Puolustusvoimien ankarat varoituskyltit uhosivat jotain rangaistuksista usealla eri kielellä. Enpähän minä vielä Rovajärven harjoitusalueella tainnut ollakaan. Istumahuilista huolimatta piti minun pysähtyä kohta uudestaan, vieläpä varalaskupaikan muutaman kilometrin suoralla, ja kohentaa varpaiden olotilaa lisälaastareilla. Blääh.

Hauska liehakeportti! Poroja hidastamaan?

Vuonna 2018 Sodankylän vuoden kyläksi valitun Vuojärven maisemiin saavuttuani sain taas pilkahduksen Luostosta. Menisipä loppumatka niille tienoille sujuvasti…

Tämä tuntui jo harvinaiselta koettelemuksien päivältä, sillä huomasin, että Black Diamond -vaellussauvojeni kumitulpatkin olivat kuluneet jo puhki, vajaan 80 kilometrin asvalttikävelyn jälkeen. Toisia kumitulppia ei ollut mukana, joten sauvat alkoivat helkähdellä kirkkaammin tien pintaan osuessaan.

Seuraavan lepotauon pidin lammastilan vahtikoiran haukkujen ja villaotusten bää-konsertin jälkeen bussipysäkillä. Kuulin kun selkäni takaa tuli etelästä auto ja kaarsi samaiselle pysäkille.

”Onko kaikki hyvin?” kysyi poliisi. Olivat nähneet minut jo aikaisemmin, ajaessaan toiseen suuntaan, ja päättivät nyt ystävällisesti tarkistaa tilanteen. Vakuutin, että kaikki hyvin – matka jatkuisi kohta. Poliisiauto lähti jatkamaan matkaa.

Laitoin kengät takaisin tuulettuneisiin & viilentyneisiin jalkoihini ja ensimmäiset sata metriä vinguin vähintään mielessäni, ennen kuin lämpö levisi tossujeni sisällä, pehmensi kivun tunnetta hiertymissä ja askellus muuttui helpommaksi. Kyllä se tästä.

Oli siis ihana tunne, kun jäljellä oli Lehtovaaran kohdilla enää 5 km Torvisen risteykseen.

Luosto!

Ja vielä ihanampi oli tunne, kun saavuin itse Torvisen risteykseen, mistä kääntyi tie Luostolle (14 km), mihin en suinkaan aikonut nelostieltä enää kävellä. Ajatukseni oli käydä Luostolla lepäämässä kahden yön verran ja palata sitten nelostielle jatkamaan matkaa pohjoiseen.

Saisinko liftin? Kello oli sen verran paljon, että autoja ajeli Torvisen risteyksestä Luoston suuntaan enää harvakseltaan. Luovutin liftausyrityksen.

Onnekseni sain kylältä taksin jo 10 minuutin kuluttua puhelinsoitosta ja pääsin nopsasti varaamaani Lapland Hotels Luostotunturin kelomajan puolikkaaseen. Hyvä sänky, minikeittiö, kylpyhuone, oma sauna! Tämän majapaikan järjestyminen oli muutenkin oikea onnenpotku, sillä hotelli oli periaatteessa vielä kiinni kesäkuun alussa. Vaan kun otin sinne suoraan yhteyttä, sain superystävällistä palvelua ja yösija järjestyi kahdeksi yöksi kohtuuhintaan.

Onneksi olin sen verran älynnyt ennakoida, että 43 kilometrin kävelypäivän jälkeen kokonainen lepopäivä olisi paikallaan… Se totisesti piti paikkansa. Sauna! Jalkahuolto! Ruokakauppa! Lepopäivänä Uksakka-kahvilaan lounaalle ja herkuttelemaan!

Parasta / mielenkiintoisinta

Mitä parahin kävelysää (vaikka viileämpikin keli olisi kelvannut).
Luoston ilmaantuminen näköpiiriin nelostiellä.
Jokainen taukopaikka! Varpaideni mielipide.
Se, että selvisin onnellisesti perille ja pääsin Luostolle lepäämään 🙂

Kävelypäivä

7.6.2021

Seuraavaksi

Torvinen-Sodankylä

Kävellen Suomen halki 47: Vikajärvi-Korvala

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Wed, 18 May 2022 18:26:00 +0000

Vikajärven aamu koitti huikean sinitaivaisena ja aurinkoisena. Päivälle oli tiedossa noin 34 kilometrin taival, mutta en pitänyt kiirettä aamiaisen kanssa, sillä Vikajärven kauppa avautui vasta kello 10. Piti täydentää matkaeväitä, sillä edellisenä päivänä kävellessäni Napapiiriltä Vikajärvelle olin vajentanut mukana kantamaani ruokavarastoa tuoreiden herkkujen osalta.

Kaupan avauduttua suuntasin hedelmä-vihanneshyllylle – jotain tuoretta matkaan, kiitos. Plus kahvilan puolelta pari munkkia ja sämpylä kyytiin, niitä voisin sitten istahtaa popsimaan jossain kohtaa tienposkeen. Leppoisaa aloitusta täydensi vielä istahtaminen kahvilan puolelle kupposelle, olihan tässä päivää jäljellä… Yksi asiakasrouva totesi, että oli nähnyt minun kävelevän ”reipasta tahtia” ohi keltaisen talonsa ja vaihdoimme kuulumisia tovin, ennen kuin lähdin astelemaan nelostietä eteenpäin.

Sää oli viilentynyt edellispäivästä ja vasta iltapäivällä oli luvassa mahdollisesti +20 astetta, sitä ennen alle. Täydellistä. Tunsin vielä kiitollisuutta siitä, että olin saanut illalla lämmittää saunan.

Seurasin mielenkiinnolla tienvarsiopasteita, vaikka km-määrät niissä olivatkin isoja numeroita. Olihan tässä kuitenkin ajatuksena vähän kerrassaan lähetä niissä mainittuja paikkoja. Ja peräti ohittaa ne. Saariselkä 230. Ivalo 265, Sodankylä 103. Eivätköhän ne aikanaan tulisi kohdalle.

Kun tuli ensimmäinen varsinaisen tienvarsitauon paikka, olin juuri istahtanut maahan ottamaan vesihörppyä ja nauttimaan kaupalta ostamastani tuoreesta munkista, kun tien toiselta puolelta talosta poikkesivat isä ja poika ihmettelemään vierasta kulkijaa. Rupattelimme hetken, sain hyvän ja turvallisen matkan toivotukset. Ystävällistä väkeä!

Ohitin itse Vikajärven maisemat, sinnitellen pientareella, jossa valkean viivan vasemmalla puolelle ei riittänyt asvalttia kuin muutaman sentin verran ja siinä vieressä karheaa sepeliä, hiekkaa. Varmaan mukavaa pyöräilijällekin, jos autoja sattuu kohdalle kummallakin kaistalla.

Perunkajoki solisi tien ali raikkaan näköisenä. Käsin tehty kyltti tien toisella puolella julisti: poroja. Sain odotella päivän ensimmäisiä sarvipäitä tovin.

Ala-Nampajärven kohdalla pääsin pitämään huilia levikkeellä, jossa oli paitsi roskikset, myös pöytä ja penkit. Teki hyvää oikaista selkää hetki puupenkillä. Muita taukoilijoita ei levikkeelle samaan aikaan osunut. Ihastelin maisemaa, josta ranta-asukkaat varmasti nauttivat täysillä.

Ylinampassa sain astella ihan kevyen liikenteen väylää, jonka myös poroseurue ylitti, kunhan oli ensin päättänyt, mihin suuntaisi. Linja-auto osui onneksi kohdalle vasta, kun nämä nelijalkaiset olivat jo ehtineet asettautua tien toiseen laitaan. Oli tosi mukavaa talsia kävelytietä pitkin, koska siinä ei tarvinnut varoa autoja tai muuta, joskin harvakseltaan kulkevaa moottoriliikennettä.

Ohitin kyläkoulun ja käännyin Ämmiläntielle, jonka päässä lupailtiin uimapaikkaa. En ollut kyllä siitä kiinnostunut, vaan teki mieli taas istahtaa alas levähtämään järvimaiseman äärelle.

Yli-Nampan rannassa odotti kotalaavu, jonka varjossa sain pitää evästaukoa, hörpätä vettä ja mehua.

Tokihan tällaista maisemaa katselee ihan mielikseen! Kiitos, Yli-Nampa!

Sitten taas jatkamaan askellusta. Oikealle puolelle jäi kohta (rakennuksen ulkomuodosta päätellen) entinen kauppa , jonka seinään oli naulattu porontaljoja ja Suomen lippu.

Tie jatkui jälleen aika viivasuorana, sain katsella niin vaaramaisemaa kuin suota. Jouttikeron kirkko olisi ollut lyhyen matkan päässä poiketa, mutta päätin jättää sen väliin. Väsymys tuntui jäsenissä, kun näin valkokarvaisen poron säntäävän pientareelta syvemmälle metsään.

Ilahduin, kun silmiini osui tienvarsikyltti Korvala 2 km! Seuraavaksi sain tietää olevani kylässä nimeltä Tiainen. Reitilläni oli ollut täällä pohjoisessa jo useampikin eläimen nimeä kantava kylä.

Ennen kuin käännyin nelostieltä vasemmalle Korvalan pihaan, kertoivat toiset kyltit: Ivalo 230, Sodankylä 70. Askel askeleelta nekin tulivat lähemmäksi, vaikka jotenkin hurjalta jäljellä oleva matka tuntui…

Korvalan Kestikievariin saavuin noin iltakuuden maissa. Olin varannut etukäteen yöksi mökin ja astelin isännän perässä upeaan, vanhaan hirsiseen päärakennukseen hoitamaan majoitusmuodollisuudet sekä vuokraamaan vielä lakanat ja pyyhkeen. Päärakennus oli kerrassaan hurmaava, erityisesti tuvan hervottoman iso tulisija. Seiniltä minua tuijottivat täytetyt eläimet, muun muassa ilves.

Pieni punainen mökkini sisälsi suihkun (ihanaa!) ja päivän päätteeksi olikin vuorossa puhtaiden jalkojen huolto; olin ikävä kyllä saanut päivän mittaan hiertyniä ja rakon alkuja varpaisiin. Aamulla olisi teipattava iho huomattavasti tätä päivää paremmin.

Kävin vielä katsomassa tyynen Korvalammen pintaa, sitten painuin pehkuihin.

Parasta / mielenkiintoisinta

Rupattelutuokiot kohtaamieni ihmisten kanssa
Yli-Nampan uimaranta-tulipaikka
Porot

Kävelypäivä

6.6.2021

Seuraavaksi

Korvala-Torvinen

Junnu Vainion sanojen äärellä, Kotka

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Thu, 30 Dec 2021 07:00:00 +0000

Kotkasta tulevat mieleen muun muassa meri, Kairo (se ravintola) ja Junnu Vainio. Kotkan poika Juha ”Junnu” Vainio alias Juha ”Watt” Vainio (1938-1990) rikastutti Suomen musiikkielämää paitsi häkellyttävän monilla ja hienoilla sanoituksilla, myös lukuisilla sävellyksillä ja laulajana. Junnun lauluseura ry (nykyään Juha Vainio -seura) ehdotti edesmenneelle musiikkimiehelle nimikkokatua Kotkaan ja sellainen nimettiinkin vuonna 2011. Ruotsinsalmenkatu jatkuu rantamaisemissa Juha Vainion katuna Tallinnankadun / Gutzeitintien risteyksestä aina Kuusiseen saakka.

Päätin käyttää aurinkoisen pakkaspäivän valoisia tunteja seuraamalla Junnu Vainion sanoja eli riimikiviin tallennettuja Vainion sanoitusten pätkiä kadun vartta pitkin. Siitäkin huolimatta, että viima puhalsi mereltä välillä hyvinkin purevasti poskiin.

Ennen sanoituskiviä pääsin ihmettelemään kameleita, jotka tepastelevat katua ja tehdasaluetta erottavalla aidalla. Palmut eivät huojuneet tuulessa, eikä läheltä nähnyt aidan taa, missä kohoavat sahajauhokeot saattavat kauempaa näyttää Saharan hiekkadyyneiltä. En osannut kuvitella olevani aavikolla. Pakkasasteita kun oli noin 15.

Astelin itse katua huopasaappaissa, en kiiltonahkakengissä. Naissanoittaja olisi varmasti muotoillut Käyn ahon laitaa -kappaleen sanat joiltakin osin toisin… Kenkien osalta vaihtaisin tuosta riimistä sanan piikkikorkokenkiin.

Vanhoja poikia viiksekkäitä -kiveen on kauniisti muotoiltu tekstin ohella norpan pää. Tämä on varmasti Vainion rakastetuimpia lauluja.

Kotkan poikii ilman siipii -kivi sopii kuin nakutettu Kotkan pojalle.

Albatrossi joka lepäämättä liitää… Huomasin hyräileväni lauluja mielessäni näiden riimikivien kohdalle pysähtyessäni.

Kiviä riitti. Näpit olivat jo kohmeessa, kun vähän väliä oli pysähdyttävä paitsi lukemaan tekstejä, myös ottamaan kuvia muistoksi kävelyretkestä. Kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Matkalla pohjoiseen. Ai, Rööperiin on myös Vainion sanoituksia? En tiennytkään.

Kun aurinko lämmittää… Tässä kohtaa esitin mielessäni lauseesta eriävän mielipiteeni. Auringon säteet eivät tällä jäisten hönkäysten väylällä erityisen hurjasti lämmittäneet. En silti unelmoinut palmuista ja lämmöstä. Nautin mieluummin edessäni avautuvasta rauhaisasta merimaisemasta.

Kaunissaari! Tätä tekstiä en tuntenutkaan entuudestaan. Muistelin heti edelliskesäistä käyntiä Struven ketju -visiittiä Mustaviirissä, sillä samalla reissulla pääsimme poikkeamaan myös Kaunissaareen. Oi niitä elokuisia merimaisemia!

Junnu Vainio -riimikivet päättyivät Kuusiseen, mihin saavuttuani siirryin toviksi metsäpolulle ja löysin tieni lahdenpohjukkaan, missä julmetun kauniit jäälautat kelluivat keveästi keinahdellen. Rannan heinänkorret olivat saaneet ylleen jäähunnun, osa myös jääpallosia varttaan koristamaan.

Olin aivan lumoutunut. Ja kiitollinen tästä hienosta säästä kävelyineen. Ilman Junnu Vainion sanoituksia en olisi tullut lähteneeksi keskustasta Kuusisen suuntaan ja tämäkin olisi jäänyt kokematta.

Suuntasin vielä mystisen naishahmon luo.

Ruotsinsalmen taisteluissa kuolleiden muistomerkki (1998, Mihail Anikušin) seisoo dramaattisena suurella rantakivellä. Neito tähyää seppeleet käsissään merelle, missä vuosina 1789-90 käytiin kaksi ankaraa meritaistelua ruotsalaisten ja venäläisten välillä. Ruotsin kuningas Kustaa III kävi tuolloin joukkoineen Katariina II:n hallitsemaa Venäjää vastaan. Ensimmäinen meritaistelu päättyi Ruotsin tappioon, mutta heinäkuussa 1790 käyty toinen meritaistelu oli Ruotsille voitokas.

Lähdin palaamaan Kuusisen maisemista takaisin Kotkan keskustaan. Oikealla puolella tietä näkyi tehdasalue, jonka historia yltää aina vuoteen 1872, jolloin Hans Gutzeit perusti Kotkaan sahan. Nyt alueella toimii Kotka Mills.

Pysähdyin paluumatkalla vielä yhden taideteoksen äärelle. Isohko tuulikello tämä Olli Mantereen Laivarautaa, Euroopan ääni – Tono d’Europa. Junnu Vainio taitaa olla Kotkan ikimuistettavin ääni.

Vainion sanoituksiin pohjautuvia riimikiviä on vuonna 2021 ollut paikoillaan jo peräti 27 kappaletta. Näinköhän niitä tulee nimikkokadulle lisääkin? Sanoituksiahan vielä toki riittää.

Kävelypäivä: 5.12.2021.

Valkean Valkmusan polulla: Läntisen keitaan lenkki

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Tue, 28 Dec 2021 12:29:00 +0000

Kirpeänraikas ja auringonsäteitä lupaileva pakkassää, kunnon villasukat ja huopasaappaat, lämpimänpörröiset rukkaset: mikä etten voisi käydä pienen pienellä retkellä Valkmusan kansallispuistossa, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu.

Lähdin matkaan Kotkasta ja tuli tehtyä aluksi pieni harharetki: ajoin vahingossa Pyhtään kirkolle saakka, koska en ainakaan havainnut kääntymisopastetta Valkmusan kansallispuistoon (tielle 3562), jos tien laidassa sellainen opaste oli. Googlaus pelasti ja palasin kiltisti tulosuuntaani, käännyin oikealle tielle 3562 ja sen varrella opasteet sitten ohjasivat minut oikeaan eli Simonsaaren pysäköintialueelle. P-alue oli typötyhjä.

Pakkaspäivään oli luvassa valoa melko lyhyen aikaa, olihan joulukuun alku ja itsenäisyyspäivän viikonloppu. Luin nopeasti Valkmusa-infon.

Olinkin ihan tyytyväinen siihen, että tarjolla oli lyhyt reitti helpossa maastossa: Läntisen keitaan lenkin pituus oli 2,3 kilometriä. Saisin nauttia kivasta pienestä kävelyretkessä hiljaisuudessa, jossa äänekkäintä olisivat luultavasti omat askeleeni narskuvalla lumella. Eikä ehtisi tulla kylmä.

Valmiiksi tallattu polku toi minut tiheämmästä metsästä harvempaan männikköön, suomaisemiin. Auringon kulta hehkui kutsuvasti oksien ja runkojen lomitse. Oli mukava askeltaa lämpimiä säteitä kohti.

Aurinko todellakin häikäisi, kun saavuin puiden siimeksestä aukealle. Muutamat ihmiskengän jäljet risteilivät jäätyneellä suolla, tassunjäljet samoin. Ja suo oli hiljainen ja tyhjä? Ei sittenkään, vaan ainakin valoa, hiljaista kauneutta ja pakkasasteita täysi.

Kengänpohjani rahistelivat lunta pitkospuilla, joita pitkin oli helppo astella eteenpäin tässä avarassa talvimaisemassa. Ajattelin vastaavaa aurinkosäätä heinäkuussa ja huokasin helpotuksesta. Nyt ei ollut ilona itikoita tai paarmoja. Tämä oli loistava aika Valkmusan retkelle!

Metsäsaarekkeella tuli vastaan luontotorni, johon uskaltanee kavuta myös korkean paikan kammoinen.

Tässä tornissa ei näet olla hurjan korkealla. Katselutasanteelta näkee kuitenkin vielä mainiosti männynlatvojen yli suolle ja voi tarkastella lähempää myös tornin viereistä kelottunutta petäjää. Eipä tullut aurinkolaseja matkaan! Tänään niille olisi ollut retkellä käyttöä.

En lakannut ihastelemasta päivän kauneutta, maiseman lumoa. Lumi ja pakkanen tekivät kaikesta niin kaunista. Pysähtelin katsomaan vastavalon värittämiä, lumen ja jään peittämiä heinänkorsia, päivän herkimpiä taideteoksia.

Avara suo jäi taakse, sukelsin jälleen puiden ympäröimään maastoon. Hämmentävän suuri osa reitistä oli sujunut pitkospuita tallatessa ja vain metsäisemmillä osuuksilla jalkojen alla oli epätasaisuuksia, joten helppous oli päivän sana. Polku kaartoi jo takaisin kohti rengasreitin päätepistettä.

Parkkipaikalle oli ilmestynyt sillä välin kaksi autoa. Minä aloin jo kaivata kuumaa juomaa, sillä en ollut ottanut eväitä matkaan. Siispä takaisin Kotkaan ja kahvilaa etsimään. Tosi kiva kohde pienelle päiväretkelle, juuri kuten olin arvellutkin.

Retkipäivä: 5.12.2021
Valkmusan kansallispuiston sivut, Luontoon.fi

Kävelyllä Kirri-Vehniä -moottoritiellä - ilman autoja

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Fri, 26 Nov 2021 22:53:00 +0000

Jyväskylän Palokassa sijaitsevan Kirrin ja Vehniän (Laukaa) välinen moottoritie on ollut rakenteilla vuoden 2019 toukokuusta saakka ja sen valmistuminen lähenee huimaa vauhtia, peräti etuajassa eli nähtävästi viimeistään tammikuussa 2022.

Väylävirasto ja Jyväskylän Latu ilahduttivat ja järjestivät lauantaina 20.11.2021 ulkoilutapahtuman, jonka merkeissä tuota reittiä pääsi ihan luvan kanssa kävelemään ja pyöräilemään. Tapahtuman eli noin neljän tunnin ajan tuolla tulevalla Kirri-Vehniä -valtatieosuudella oli siis peräti nelikaistainen kevyen liikenteen baana käytettävissä, eikä autoja kulkijoiden tiellä. Enää hieman keskeneräisenä. Autoliikenne kun soljui vielä ”vanhaa” nelostietä sekä Puuppolasta Vehniälle rakennettua rinnakkaistietä pitkin.

Heti ensimmäisenä oli vastassa kallioleikkaus, joka on näyttänyt valtavalta jo kauempaa nelostieltä katsottuna, kun sitä on työmaan edetessä tullut seurattua. Muistelin sitä, kun lapsena hiihtelin jossain tuolla kallioiden päällä, hiekkakuopat kiertäneillä laduilla. Nyt osan kallioista korvasi tämä ihmisten ja koneiden tekemä rotko, jossa juuri kävelin. Ihan hassua.

Lintukankaan liittymään oli alle kaksi kilometriä. Sitä ennen kävelin nähtävästi kevyen liikenteen sillan ali. Pyöräilijöitä suhahteli oli vähän väliä, kävelijöitäkin oli liikkeellä useita. Moni taisi kääntyä Lintukankaan liittymän kohdalta takaisin Kirriin, mikä tarkoitti 3,5 kilometrin lenkkiä lähtöpaikasta.

Lintukankaan kohdilla oli toinen kallioleikkaus, ei tosin yhtä huiman korkuinen kuin Kirrissä. Lintukankaalta oli enää muutama kilometri Puuppolaan ja pohdin sitä, kääntyisinkö sieltä takaisin. Sää vaikutti vain paranevan, sillä auringonsäteet pilkahtelivat selkäni takaa. Eihän tässä mikään kiire ollut…

Moottoritietä ympäröiville valleille oli istutettu kuusia.

Poikki? Mitähän tässä on tapahtunut? Tarkoittaneekohan moottoritien välikaiteita?

Kannatti tosiaan kääntyä välillä katsomaan selän taa. Siellä se aurinko urhoollisesti puski esiin.

Värisävyt Kirrin suunnassa vaihtelivat, kun valopallo ja pilvet leikittelivät keskenään, kätkien aika ajoin taivaan sinen.

Puuppolassa olisi ollut mahdollisuus kääntyä takaisin, mutta päätin jatkaa sittenkin vielä ainakin Tikkakoskelle. Autojen ääniä kuului rinnakkaistieltä oikealta puoleltani, tähysin hetken Punavuoren ja Lehesjärven maisemiin ja jatkoin tasaista tallaamista. Suomen Ilmavoimamuseoon enää 2 + 1,5 km, siis Tikkakosken liittymään.

Tikkakoskellekin enää vain 5 km. No jopas se on lähellä!

Tikkakosken liittymän kohdalla järjestävän seuran heijastinliivimies kysyi, mistä olin tulossa. ”Kirristä”. ”Ei, en aio kävellä sinne takaisin, taidan jatkaa matkaa.” Lentoaseman liittymään oli kuulemma matkaa noin 2,5 km, Vehniälle vähän enemmän. Totesin, että valoisaa riitti vielä.

Tikkakosken liittymän jälkeen kävelin vaihteeksi vinoraidoitettua tietä, jonka älysin olevan samalla varalaskupaikka, eihän tässä ollut edes keskikaiteille paikkaa. Vasemmalla puolellani oli Tikkakosken lentokentän kiitorata. Kohta ohitin Tikkakosken lentokentänkin liittymän.

Repussa oli retkievästä, mutta sää tuntui viilentyvän. En sitten malttanut istahtaa piknikille keskelle tyhjää moottoritietä, vaikka tilaisuus olikin houkutteleva ja ainutlaatuisen oloinen. Olisin kuitenkin aika pian Vehniällä, eikä jaloissa pahemmin tuntunut, vaikka asvaltti kova tallausalusta onkin.

Kun moottoritie on avattu ajoneuvoliikenteelle, ei enää ole mahdollista pysähtyä tiellä katsomaan kallioseinämän värisävyjä tai katsomaan taakseen, kun auringonsäteet peilautuvat kostealla asvaltilla ja häikäisevät silmiä jopa marraskuisena päivänä. Autojen ja muiden moottoriajoneuvojen tehtävä moottoritiellä on edetä vauhdilla, ei pysähtyä tai hidastella.

Koko matkan olin tuijotellut pääasiassa kauemmas, kuten tien vierille ja väylää niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta aika ajoin vilkaisin toki ihan tien pintaa siinä jalkojeni alla. Siitäkin huolimatta, että jalansija oli koko ajan vakaa, eikä tarvinnut pälyillä vaikkapa erilaisia epätasaisuuksia (kuten metsäpoluilla). Vaikka asvaltti oli riittävän sileää kävelemiseen, näytti se aika karhealta. Näinköhän vesi osaa tunkeutua tuonne väleihin?

En enää kohdannut kävelijöitä, pyöräilijöidenkin määrä harveni koko ajan. Edessäni ei edes pyöräillyt ketään. Käännyin katsomaan taakseni: ei sielläkään ketään. Se oli kuin muistuma kesäiseltä nelostien tallaamiselta Lapissa, paitsi että nyt seuranani oleva tyhjä tie oli peräti nelikaistainen.

Moottoritie päättyy

Vehniän liittymä lähestyi, käskettiin vieläpä siirtyä oikeanpuoleiselle kaistalle. Enää 500 metriä tätä nelikaistaista väylää jäljellä. Olipa ensimmäinen ja todennäköisesti viimeinen kerta, kun kävelin moottoritiellä.

Tien keskeneräisyyttä ei kauheasti huomannut. Joitakin kaiteita puuttui, samoin verkkoja kallioleikkausten pinnalta, mutta aika lailla valmiilta ajoneuvoille tämä valtatie jo näytti. Näinköhän se avautuu jo ennen joulua 2021?

Kapusin ylös sillalle ja menin kaarteeseen, josta nykyisen nelostien tilapäinen reitti kulki, tulevan moottoritien ramppia pitkin. Viimeinen vilkaisu vielä suljetulle moottoritielle. Liikennemerkit muistuttivat paitsi kielletystä ajosuunnasta, myös siitä, että kävely on tuolla tiellä kielletty. Tänään oli kuitenkin toisin.

Moottoritie ei ollut tänään kuuma, vaan kylmä. Paluukyytiä odotellessa otin repusta kaakaotermarini. Olin odottanut ihanaa, lämmittävää kuumaa juomaa, mutta ikävä kyllä unohtanut, että juuri tämä pikku termospulloni ei hallinnut lämpötila-asioita eli osannut pitää kuumaa vettä kuumana edes muutamaa tuntia. No, menihän se kaakao vain lämpimänä, ei kuumana. Onneksi kyytini saapui pian ja pääsin kotimatkalla nauttimaan Tikkakoskella Herkkulauantaissa kuumasta kaakaosta sekä ihanista piirakoista.

Kävelypäivä

Lauantai 20.11.2021.

Syyskävelyllä Tahkon Rahasmäen kierroksella, Nilsiä

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Tue, 26 Oct 2021 16:56:00 +0000

Lokakuinen lauantai, vuokramökin pöydällä houkutteleva Tahkon maastoreittikartta eri vaihtoehtoineen. Kello oli jo ylittänyt puolenpäivän, mutta ajattelin, että ehtisin kuitenkin hilppaista Rahasmäen kierroksen vielä valoisalla. Kaiken varalta laitoin pikkureppuuni termospullon ja eväspaketin lisäksi kuitenkin otsalampun ja heijastinsysteemin, sillä eihän sitä koskaan tiedä.

Käpsyttelin Simunaniemestä tienpätkän kautta Rahasmäen reitille, joka lähti vähitellen nousemaan Tarpisenmäelle. Maastopyöräilijöitä tuntui tulevan ehtimiseen selkäni takaa. Vaikka reitillä oli kaksi vierekkäistä kulku-uraa ja vierestä mahtui polkemaankin, alkoi tuntua siltä, että ylöspäin tarpovan kävelijän kuuluu väistää takaa tulijoita siirtymällä kokonaan syrjään kaksipyöräisten kiitäjien tieltä, jotta he saavat valita ajouransa vapaasti. Tarkistin vielä kartasta, että reitti oli varmasti merkitty sekä pyöräily- että patikointireitiksi – kyllä.

Minulle selvisi vasta paljon myöhemmin Rahasmäen kierroksen varrella, että satuin tarpomaan MTB-kisan reittiä. Se selitti maastofillaristien kiireen. Olisi tosi hyvä, että tällaisista kisoista olisi tapahtumapäivänä jokunen infolappunen myös reitin varrella, sillä ihan kaikki maastossa kulkijat eivät lähde reitille kisakeskuksen ytimestä.

Kapusin ensiksi Tarpisenmäellä sijaitsevalle taukotuvalle, jossa ei ollut sillä hetkellä ketään. Vain hauras savukiehkura ja muutama kekäle tulipaikalla.

Ja pari pikkuruista lumiukkoa taukotuvan seinustalla. Tällä kaverilla oli hienompi kampaus.

Taukotuvalta aukenee myös maisema Syvärille.

Lähdin jatkamaan polku-uraa pitkin kohti Nipasen kotaa. Täällä ylempänä maastoa peitti hentoinen lumikerros.

Nipasen kodalta nousi myös savu. Sisällä loimotti tuli; kaksi seuruetta oli nauttimassa kodan lämmöstä ja toinen porukoista valmisti herkullisen näköistä ruokaa tulipaikassa. Livahdin äkkiä ulos, ettei vain tulisi nälkä.

Nipasen kodalta reitti johdatti minua tovin alemmas, mutta valitsin polkujen risteyksestä vasemmanpuoleisen eli ylämäen suuntaisen. Eihän se Rahasmäki nyt kovin kaukana enää ollut.

Kuin palkintona päätöksestäni aurinko ja sinitaivas tulivat esiin. Elin hetken ihan talvelta tuntuvaa maisemaa, vaikka oli vasta lokakuu.

Rahasmäen kierroksen reitti oli pitkään siedettävän kuiva, mutta matkan edetessä jalkojen alle tuli väisteltäviä lammikoita yhä enemmän. Ja isompina. Pohdin, miten pitkään maastolenkkarini pitäisivat tassuni kuivina…

Tästä aukeni oikein hilpeän märkä ja kivikkoinen alamäki.

Ihan ehjänä mtb-fillaristi olivat onnistuneet sujuttelemaan alas, kertoi tiukan mäen alla päivystänyt ensiapuryhmä. Mäen yläpuolellakin oli jossain vaiheessa ollut joku varoittelemassa pahasta laskusta.

Jolkottelin reittiä eteenpäin. Välillä jalkojen alla oli leveämpää uraa, kuivaa kuljettavaa, vaihtelevasti lätäkkölandiaa. Sitten astahdin ihan auton mentävälle hiekkatielle, joka toi minut odottamalleni Rahasmäen laavulle, jonka kohdalla kartassa luki myös ”Louhos”.

No totta totisesti, olihan tämä entinen kvartsiittilouhos hurjan hieno paikka! Kaivoksen jäljet olivat jääneet peilityynen lammen alle. Kyllähän tässä kelpaa tauolla istuskella.

Paitsi että ennen kuin aloin kaivaa eväitä repustani, oli toki kavuttava kurkkaamaan louhosta ylempää. Kalliot ovat sen verran jyrkät, että onneksi polku kulkee turva-aidan takana, eikä täältä ylhäältä ole vaaraa pudota kylmään kylpyyn.

Alas palattuani otin repun selästäni, termospullon esiin ja aloitin teen epätoivoisen etsinnän. Luulin pakanneeni peräti kahta eri teetä reppuun, mutta onnettomasti ne olivat jääneet mökin pöydälle. Kysäisin laavulla istuskelevalta seurueelta, mahtaisiko heillä olla teetä mukana. No ei ollut, mutta maistuisiko kaakao? Kyllä maar! Kohta sain kuksaani kupillisen kuumaa kaakaota ja unohdusharmitus unohtui, kun popsin Kuopion kauppahallista ostamiani ihania piirakoita. Kiitos retkienkeleille kuumasta juomasta!

Evästuokion jälkeen oli hyvä fiilis lähteä jatkamaan kävelyä kohti Tahkoa. Kasvatuskuusikko peitti rinnettä ja ajatukseni siirtyivät hetkeksi jouluun. Kartan mukaan edessäni oli Karhunrypy.

Muutama pyöräilijä lähestyi taas takaapäin. Toivottavasti he pitäytyisivät enintään 30 km/h vauhdissa alamäessä. Kun kävelin tätä pätkää rinnettä alaspäin, olin korvat höröllä ja vilkuilin vähän väliä selkäni taakse, että ennättäisin tarvittaessa astua uralta sivuun. Oli onnea myötä, sillä enää pari MTB-fillaristia ohitti minut alamäessä.

Reitti äityi jälleen paikoin hyvinkin mutaiseksi ja useasti piti katsoa tarkkaan, mistä askeltaen pystyisin pitämään jalkani edelleen kuivina. Helpointa kulkea olikin tieosuus ennen Hiekkoniemen kotaa.

Hiekkoniemen kodalla ei tuoksunut savu, eikä muita kulkijoita näkynyt. Jonkin matkaa täältä kuljettuani alkoi tulla useampia muutaman kävelijän ryhmiä vastaan; Tahkon keskusta ei ollut enää kaukana.

Kun pian seisoin komeiden Tahkon portaiden juurella, kutkutti hetken ajatus, että kapuaisinko vielä ne upeat kuntoportaat ylös ja alas, mutta totesin, että eiköhän tässä tullut jo pikkuisen kavuttua ylöspäinkin ihan Rahasmäen kierroksella. Jääkööt rappuset toiseen kertaan.

Seuraavaksi suunta takaisin mökkiin, saunaa lämmittämään ja jalat ylös. Kas, tossuni pitivät pintansa eli sukat pysyivät kuivina kaikesta huolimatta! Oi ilon päivää!

Lisätietoja Tahkon reiteistä

Tahkon retkeilyreitit, mukaan lukien Rahasmäen reitti
Tahkon kesän ja syksyn retkeilyreittikartta (pdf)

Kävellen Suomen halki 46: Napapiiri-Vikajärvi

noreply@blogger.com (Upe Nykänen) — Wed, 22 Sep 2021 20:14:00 +0000

Olin kovasti odottanut kesäkuun 2021 alkua: silloin pääsisin viimein takaisin jatkamaan kävelyä Rovaniemeltä eteenpäin, yhä ylöspäin kartalla. Matkasin pohjoiseen Jyväskylästä bussilla ja junalla, yövyin Rovaniemen keskustassa ja siirryin aamun eväsostosten jälkeen ”viralliseen” tämän vuoden #suomenhalki-retkieni aloituspisteeseen eli Napapiirille, siihen Joulupukin Pajakylään. Sinne olin kävellyt edellisellä kävelyretkelläni elokuussa 2020.

Tälläkin kertaa jäi joulupukki moikkaamatta, sillä en halunnut jäädä kupeksimaan yhtään, vaan pakollisen starttikuvan jälkeen halusin heti tien päälle.

Kevyen liikenteen väylää ei tähän alkuun ollut luvassa, vaan piti siirtymäni nelostien pientareelle.

Se ikävämpi puoli tässä aloituksessa näin kävelijän kannalta oli, että valtaväylä oli vastikään asvaltoitu ja korkeuseroa oli asvalttipinnasta hiekalle melkoisesti. Toisaalta hiekkapiennar oli ainakin välillä mukavan tasainen ja kova. Pääasia oli, että en joutuisi kävelemään kurjankarkealla soralla, sillä en ollut liikkeellä vaelluskengissä, vaan huomattavasti kevyemmissä ja näin ohuempipohjaisissa Meindleissani.

Muutaman kilometrin jälkeen ilahduin: Sodankylään matkaa jäljellä enää 116 km. En silti olisi siellä ihan heti huomenna.

Suoraa asvalttia riitti heti alkumatkasta ja tiesin, että sitä olisi edessä vielä reilusti. Ohitin porofarmin kyltin, mutta poroja ei näkynyt.

Omalla puolellani tietä oli ojan toisella puolen muistokilpi lyhdyn kera. Vaikka en eteläisen naapurimaamme kieltä osaakaan, päättelin, että tässä oli sattunut onnettomuus 17.5.2012.

Kun saavuin Apukka Resortin kohdalle, kuvittelin ihan pienen hetken verran, että siellä voisi päästä kupposelle, mutta eihän toki. Paikka oli kiinni. Koronavuosi.

Sen sijaan Apukan kohdalla oli tarjolla pilkahdus sotahistoriaan. Marssin toiselle puolen nelostietä ja menin katsomaan lähempää nurmikolla seisovaa muistomerkkiä, joka oli pystytetty toisessa maailmansodassa täällä apuna lentäneiden ruotsalaisten sotilaiden muistolle. Hawker Hart – ja Gloster Gladiator -koneilla koneillaan lenteli täällä talvisodan aikana ruotsalainen vapaaehtoinen lentorykmentti F19 vastaamassa Pohjois-Suomen ilmapuolustuksesta.

Sitten varovasti takaisin nelostien yli ja piennarta tallaamaan. Kaikeksi onneksi tie ei ollut nyt jäinen.

Pysähdyin pitämään juomataukoa Olkkajärven rannalla, veneiden vesillelaskupaikan kupeessa olevalla taukopaikalla. Taukoni aikana ehdittiin vesille laskea niin moottorivene kuin inkkarikanootti. Tutkailin kotakatoksessa läheisen Napapiirin retkeilyalueen karttaa, mielenkiintoista! Siinä olisi yksi kiva retkeilykohde joskus tulevaisuudessa.

Joutsenet pölähtivät lentoon niityltä. Pääosa päivän maisemista oli metsien reunustamaan tietä, joten olin kiitollinen kaikesta vaihtelusta, kuten vesistöistä. Seuraavan lepotauon pidinkin vaihteeksi bussikatoksessa, missä maisemat eivät vetäneet vertoja komealle Olkkajärvelle.

Aikani tallailtuani tulin Napapiirin retkeilyalueen tuntumaan. Katsoin pienellä kaiholla tieltä vasemmalle, missä pitkospuupolku näkyi kaartavan Makialammen taa. Nelostien oikealle puolelle erkani Vaattunkikönkäälle johtava reitti. Heippa!

Seuraava hupikyltti (minulle) oli Käyrämön keitaan mainos, 45 km. Autoilijalle vain lyhyt ajomatka. Minä en pääsisi Keitaan pöydän ääreen vielä tänään. Kohdalle tuli kohta Lohiapaja, josta aukioloaikoina saa ostaa poroa ja kalaa. Se oli tietenkin kiinni.

Vaattunkijoen hykerryttävän kaunis maisema tarjosi yhden päivän piristyksistä. Samalla tiesin, että jäljellä oli enää lyhyt matka yöpaikkaani. Jihuu, Vikajärven kaupan tienvarsimainos!

Vikajärvi

Toden totta, Vikajärvi häämötti jo edessäni ja katselin jo, mistä pitäisi kääntyä yösijaani etsimään. Sitten bongasin ruskeapohjaisen opastekyltin, jossa luki: Vikaköngäs.

Olipa onni myötä, sillä poikkeaminen kuohuja katselemaan ei tarkoittanut usean kilometrin poikkeamista sivuun reitiltä, vaan Vikaköngäs oli mahtavasti liki tien vieressä. Kohta nostin repun selästäni melko kulahtaneelle jokivarren penkille, oikaisin selälleni pöydän toisella puolella olevalle penkille ja huokaisin. Jano.

Virvoittavan vesiannoksen jälkeen astelin Vikakönkään sillalle, jonka nimi on kauniisti Ystävyyden silta. Silta oli samalla portti Vikakönkäältä alkaville retkeilypoluille. Kuinka komeat kuohut!

Sillan ainoa miinus olivat kävijöiden siihen kiinnittämät lemmenlukot, joita oli jo ikävän paljon. Mutta älkääpä laitelko niitä lemmenlukkoja näihin siltoihin, vaan osoittakaa rakkautenne pysyvyys ennemmin kuivalla maalla. Pahimmillaan lukoista pikku hiljaa kertyvä lisäpaino alkaa rasittaa sillan rakenteita, eikä tämä ole mikään vitsi. Useissa kaupungeissa näistä siltojen lemmenlukoista on tullut ihan oikea ongelma ja lukot on jouduttu poistamaan. Avaimen heittäminen virtaan ei myöskään ole mikään ympäristöteko.

Paikka oli mitä kaunein; koskien kuohut ovat aina kiehtovaa katseltavaa. Korpikosken virtaavan veden maisemasta nautittuani kiepsautin repun takaisin selkääni ja siirryin taas nelostien yli. Yöpaikkani Scandinavian Dreamin mökkimajoitus oli ihanasti vain muutaman sadan metrin päässä ja Dimitri opasti minut ystävällisesti perille asti.

Illan iloa mukavasta majapaikasta lisäsi se, että sain lämmittää puusaunan.

Matka eteni tällä etapilla 18 kilometrin verran, mikä oli mukavan kevyt aloitus. Seuraavina päivinä edessä olisi pidempiä taipaleita.

Parasta / mielenkiintoisinta

Yllättävää kyllä: talvisodan ruotsalaisvapaaehtoisten (F-19) muistomerkki.
Olkkajärven rantamaisemat
Vikajärvi: Vikaköngäs
Puusauna päivän päätteeksi

Kävelypäivä

5.6. 2021

Seuraavaksi

Vikajärvi-Korvala