Hippasen verran höpinää

Pyhäpäivä satulassa

2026-08-10T14:20:02.125+03:00

Tällä kertaa satula meinaa prätkän satulaa. Mopoiluista en olekaan kirjoitellut pitkään aikaan.

Koska männä sunnuntaille ennustettiin selkeää poutasäätä, hyppäsin erkin selkään kääntäen keulan kohti Joensuuta ja kaupungin ohi suoraan etelään. Ensimmäinen stoppi oli Kiihtelysvaarassa sijaitseva Susivaaran kahvila, jossa suoritin viime reissulta tekemättä jääneen visiitin putsauksen ja heitin aamukahvin naamaan. Mukava oli tarinoida hetki Miran ja muitten paikallaolijoitten kanssa.

Lähtöä tehdessä musavehkeistä alkoi kuulua Mika Sundqvistin Moottoripyörä on moottoripyörä. Asiaa!

"...kun moottori käyntiin hyrähtää niin istumalihaksiin jyrähtää ja hekumanhiukkaset päässäsi pyrähtää."

"Hekumahiukkaset! Hehee!" Mira nauroi sanoitukselle.

"Äläs nyt! Mie kun tuolla erkillä ajan semmosta vähän kulunutta tietä reilua satasta ja kierroksia on jotain 5500, niin kyllä tuntuu hyvältä! Moottorin tärinä menee satulan läpi sopivalle hollille. Joskus oon miettinyt, että voisi vaihtaa johonkin pitkänmatkan pyörään, mutta enhän mie noin mukavaa vipraattoria mihinkään vaiha."

Biisissä lauletaan myös siihen suuntaan, jotta "neidon nännit selkääni vasten puristuu" ja minä aloin miettiä, että entäs jos naismotoristi saa taakseen mieskyytiläisen? Runosuoni alkoi sykkiä korvaavia lyriikoita, mutta antaa olla tämän kerran. Menee jutut ihan mahdottomiksi muuten.

Susivaarasta lähdin etenemään kohti Tohmajärveä ja sieltä poikkesin Ilomantsiin päin. Ihana mutkatie! En ole ennen tätä reittia ajanutkaan. Miran torttu (kääretorttu) oli kovin makea, joten kävin Tuupovaaran kaupasta vähän suolapalaa evääksi. Suunnitelmaan kuului ajella Enoon ja Ahveniselle. Enossa oli hiljaista.

Tankkasin ja jatkoin kohti Ahvenista kulkematta lähtöruudun kautta eli en jäänyt iitrailemaan, mitä meininkiä saisin hämmennettyä Enon kylälle.

Eväät kuiskuttelivat boksissa ja etsiskelin sitä levikettä, jossa on hieno näköala Pieliselle. Ensimmäisellä maisemapaikalla oli kioski ja parkkis oli kuin ammuttuna täynnä porukkaa. No way. Halusin maadoittumaan omaan rauhaani ja ajoin eteenpäin, kunnes hakemani paikka tuli vastaan. Siihen hetkeksi leiri pystyyn ja ihailemaan järven takana siintäviä sinisiä vaaroja.

Tauon jälkeen ajelin takaisin Ahvenisen Punaselle Talolle, jossa en ole ennen käynyt. Hieno paikka! Tykkään vanhoista hirsitaloista ja niiden pihapiireistä.

Tässä vaiheessa astui esiin olalla häijyjä juttuja höpöttävä pirulainen ja alkuperäinen ajoreitti muuttui harharetkeksi. Romppalaan päin ajeli monta pyörää, joten yllytyshullu painelee perään. Mukava tie oli sekin ja 6-tielle tultaessa etuvalo kääntyi kohti pohjoista. No, mennään sitten kun kerta menohaluja on. Siitä vähän lämpöä koneeseen eikä aikaakaan, kun oli jo yksi lysti poiketa samalla Kolille. Kävin satamassa huilaamassa.

Martonvaaran kautta Polvijärvelle ajellessa alkoi jo hieman väsyttää, mutta sitä en tunnustanut edes itselleni. Nälkä alkoi kaivella ja tuli mieleen, että Summerissa en ole käynyt pizzalla koko kesänä - enkä käynyt nytkään. Kello oli kipittänyt keittiön sulkemisaikaan asti. Voi harmin paikka kun piti vielä jatkaa reittiä, mutta minkä saa päähänsä, ei saa sieltä pois. Saariston Puoti pelasti nälkäisen ajelijan.

Lasse otti tilaukseni.

"Saisko olla vielä jotain muuta?"

"Eipä muuta ku penkki johon oikaista ruotonsa."

"No siinähän niitä on ihan valita asti."

Ruuhkaa ei ollut, enkä ehtinyt kuin muutaman kerran huokaista, kun pizza jo kiikutettiin pöytään. Kyllä tämän urakan päälle jo ansaitsin sen.

Syönnin päälle ei enää huvittanut jatkaa kiertoteitä. Suoraan kotiin Viinijärvelle ja perinteinen yhteiskuva. Onneksi älysin nollata tripin lähtiessä. Hieman räjähtäneestä naamataulusta on tulkittavissa kevyttä taisteluväsymystä.

Tuo 368,5 km on ylivoimaisesti tähänastinen ennätys, jos päiväreissuja ajatellaan. Jonkunlaisessa fyysisessä kunnossa voin kehua olevani kun tuolla vispilällä ajoin moisen pätkän. Jännää oli se, että puunlatvoissa ei tuuli juuri näkynyt. Silti se tarttui kevyehkön nakupyörän päällä ridaavan kuskin laajahkoon takkiin niin, että ajoittain olo oli kuin purjeveneen mastolla sivuaallokossa. Että jos ajolinjan pitäminen oli välillä haastavaa, en ollut kännissä enkä somettanut ajaessa. Ajatelkoon muut tienkuluttajat vaappuvasta menosta mitä vaan.

Vähän treenikuulumisia

2026-02-24T10:21:00.000+02:00

Ai että minä nautin näitten tyyppien kanssa olemisesta ja heidän puuhiensa seurailusta! Ne ovat parhaat kaverit keskenään, mutta kyllä se on Musti, joka enemmän Nomsaa kurmuttaa. Viimeisessä kuvassa Mustin silmässä on hivenen huolestunut ilme kun mummokoiralla meni lopulta kuppi nurin.

Mutta asiaan. Viime viikon agitreeneissä oli molemmat koirat mukana.

Musti on ihan aloittelija, mutta takaakierron se osaa tosi hyvin. Nyt teimme hypyille hakeutumista ilman rimoja ja mukana oli myös muuri ensimmäistä kertaa. Matalana sekin eli pelkät palikat tolppien välissä. Niin sanotun radan pätkä oli kaareva ja ketjuttamalla edettiin. Tosi hienosti Musti hakeutui hypyille.

Toisessa päässä oli putki, josta se tykkää ja toisessa päässä muuri. Muuri sattui olemaan ihan naapurikentän sermin vieressä ja toisella puolella metrin päässä keinu. Siellä ahkeroi Tuomas kovan äänensä ja vauhdikkaan koiransa kanssa. Keskittymiseni oli niin tarkkaan koiran tekemisessä, etten huomannut asiaa ennen kuin koutsimme Katri mainitsi siitä.

"Huomasitko, ettei Musti korvaansa lotkauttanut, vaikka tuossa vieressä on hirveä meteli?"

Totesimme, että Mustilla on erittäin paljon potentiaalia tähän lajiin, kun vain minä pelaan korttini oikein.

Nomsan kanssa en pelannut. Ryssin sen koulutuksen tosi tehokkaasti jo silloin sen nuorena ollessa. No, mitä voi odottaa kun on ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Nyt kun en enää yritäkään kisata Nomsan kanssa (johan se kohta täyttää yhdeksän vuotta eli ei senkään takia) vaan pidetään vain hauskaa sen rakastaman lajin parissa.

Tuli huomattua se, että kun aikoinaan palkkaus oli pielessä, Nomsa ei palkkaudu tekemisestä vaan pelkästään etupalkkana olevasta namipallosta. Hyvä kun edes siitä ja sitä käytämme hyväksi.

Taidollisesti se on erittäin osaava. Tällä kertaa keskityimme ottamaan pientä pätkää ja joka kerta Katri palkkasi Nomsan. Koira lähti rivakasti ja eteni tehokkaasi, osasi silti luopua palkasta tehden tehtävät ensin ja sitten oli bileet! Se oli niin iloinen ja teki vaativiakin tehtäviä hyvällä mielellä, koska miksi ei kun kerta osaa.

Tässä nähtiin ero paimennukseen, joka on palkitsevaa itsessään. Nomsa on niin juuriaan myöten paimenkoira ja Musti myös, se tuli selväksi viime kesänä.

Erään hölmön selviytymistarina

2026-02-06T10:37:00.001+02:00

Se hölmö olen minä.

Talvi 2026, pakkasta reippaasti, tuulta ei nimeksikään. Tämä ja sähköyhtiöitten käsittämätön politiikka nosti pörssisähkön hinnat huippulukemiin. Liityin pörssisähköön muutama vuosi sitten ja se oli hyvä idea. Välillä kiinnitin sähkön hinnan, enimmäkseen en. Viime talvi oli leuto ja sähkölaskuista selviytyi helposti pienilläkin tuloilla.

Toista on nyt. Syksy meni rahantulon tehostamisessa ja kaikki muu jäi taka-alalle. Olisi pitänyt tehdä kiinnitys, mutta kuinkas kävikään. Ei tullut mieleen moinen. Kilpailuttaminen kannattaisi, jos vaihdon voisi tehdä heti välittömästi. Siinä menee pari viikkoa ja samalla mittari rallattaa kuin marsu vauhtipyörässä.

Viime päivät ovat menneet vesiputkien sulattamisessa ja hoitolan pitämisessä asiakasystävällisen lämpimänä. Kyllä, kaikki tämä sillä yberkalliilla sähköllä. Ollaan Aten kanssa tilkitty ja eristetty kylmiä paikkoja sen minkä tässä tilanteessa on mahdollista. Valitettavasti tässä mörskässä se on tappelemista vastavirtaan kun kylmänhenki löytää tiensä joka paikkaan. Jos veden saa tulemaan sisään, täytyy pesuhuoneessa vielä varmistaa sen poistuminen. Ilmeisesti hiiret ovat rapistelleet eristeitä kun lattiakaivon vesilukko jäätyy. Saimme sen sulaksi ja lopulta pääsi saunaan. Tosin vesi piti kantaa vessasta, mutta mitäpä tuosta. Suihkun kohtalo mietityttää, koska pahimmassa tapauksessa se jäätyy rikki. Arvokas kapine sekin.

Näitä aamulla miettiessä ropsahti toivottomuuden kyynelvirta poskille. Miksi pitää ihmisen olla näin tyhmä? Olen kirjoittajaihminen ja numerot minulle aivan käsittämättömiä. Sitä ei normaalijärkinen voi tajuta, miten vaikeaa voi elämästään tehdä, kun ei vaan tajua jotain. Minulla se on nuo halvatun numerot. Nyt kun tarkemmin miettii, en ole koskaan oikein tiedostanut, mitä mikin maksaa ja onko se halpaa vai kallista. Asia konkretisoituu vasta siinä vaiheessa kun toisessa kädessä on sähkölaskun iso summa ja toisessa verkkopankin huomattavasti pienempi saldo. Miten tämmöinen tollo voi olla yrittäjä? Sitä tässä on itsekin ihmetellyt.

Miten ihmeessä voi selvitä, kun (kylmä) seinä on vastassa joka puolella? Onneksi nenä alkoi vuotaa, joten piti vetää henkeä niistääkseen. Siinä palautui mieleen hengittämisen tärkeys, ja siihen keskittyessä ajatus alkoi luistaa valoisampaan suuntaan. Sen sijaan mitä minulla ei ole, aloin laskea kaikkia niitä asioita, mitä minulla tällä hetkellä on.

Minulla on vessa, jonne tulee sekä kylmä että kuuma vesi. Siellä on myös toimiva pyykkikone.

Minulla on vapaus säästää sähkömittarin laakereita. Kun tulot ovat rajalliset, rajoitetaan menoja niin paljon kuin mahdollista. Pois päältä joka ikinen vähänkin joutava sähkölaite.

Minulla on leivinuuni ja puuhella. Tuikkasin hellaan tulet ja keitin aamuteen siinä. Samalla kuumensin isossa kattilassa vettä tiskaamista varten. Kuka nykyaikana semmoista tekisi? Se, jonka tiskikone on jäätyneen vesiputken uhri. Veden lämmittäminen puulla säästää siinäkin sen kallisarvoisen mittarin juoksuaskeleita kun kuumavesivaraajan ei tarvitse tehdä asiaa puolestani.

Kaikkea tätä touhutessa mieli valostui lisää. Aamupalan syötyäni aloin järjestellä astioita ja nautin tiskaamisesta. Koukuttava somen selaaminen turruttaa mielen, kun taas käsillä puuhaaminen saa ajatuksen kulkemaan. Ja tiedättekös, mikä oivallus siinä samalla tuli? Kun kuivauskaapista loppui tila, se ikivanha, edelleen hyvin toimiva ja itsensä jo moneen kertaan maksanut tiskikone toimii kuivatuspaikkana käsitiskille.

Miksi sitten kerron kaiken tämän ja teen itsestäni julkisesti naurunalaisen? Siksi, että sinä, rakas lukija, saatat joskus tuntea itsesi yhtä tomppeliksi. Muista, että se on vain senhetkinen tunne, pelkkä mielesi temppu. Sitä vastaan voi taistella ja kouluttaa mieltään mielekkäämpään suuntaan. Asioitten tarkastelu eri puolilta kannattaa.

Kiitin tätäkin romahdusta ja sitä, mihin se ajatukseni johti.

Mielensä rohkaisua ei ole miettiä, että aina jollain menee vähän huonommin. Mielen rohkaisua on se ajatus, että vain minä voin saattaa asiani menemään paremmin.

Musti

2025-08-28T11:54:00.004+03:00

Meille muutti Nomsan tyttärentytär Musti jo aikaa sitten. Se syntyi tammikuussa ja vaikka aikomus ei ollut ottaa pentua, universumi päätti toisin ja tämä oli jossain kaukana ja kauan sitten tarkoitettu tapahtuvaksi. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä. Musti on mahtava ja reipas tapaus.

Musti on tätä kirjoittaessa 7 kuukauden ikäinen ja on saanut lisänimen Iloinen koira. Semmoinen se on. Ihan pikkupennusta lähtien sen mottoja ovat olleet "ilon kautta" ja "mitäpä tuosta". Se menee mihin tahansa tilanteeseen häntä heiluen ja jos joku kolaus - fyysinen tai psyykkinen - tapahtuu, se ravistaa turkkinsa ja jatkaa toimintaa. Ei paljon hetkauta asiat.

Musti kulkee autossa yhtä hiljaisena kuin Nomsa. Se on hallilla yhtä hiljaisena kuin Nomsa. Se korottaa äänensä, sanoo "twiip, twiip" vain kun on pissahätä tai joku harmitus päällä. Osaa kyllä myös haukkua.

Otin Mustin agitreeneihin mukaan jo heti pienenä ja siellä ollaan tehty kujakeppejä ja siivekkeen kiertoa, mitä nyt ipanatason koiran kanssa voi tehdä.

Pääasialliseksi harrastukseksi on muotoutunut paimennus. Menimme juhannuksen jälkeen kasvattajaleirille Kuttukuuhun. Nomsa kävi siellä alle vuoteisena taipparit suorittamassa ja sen jälkeen kävimme pari kertaa Pian luona Kiteellä treenaamassa, mutta ei se edistynyt.

Nyt tuli tunne, että haluan vielä Nomsankin kanssa kokeilla paimennusta ja se kannatti. Sinikan tyyli puri. Nomsa oli aivan kotonaan lampaitten kanssa, mutta niin oli silloin viisikuinen Mustikin.

Ensin mentiin niin, että Sinikka kulki edellä ja opasti minua, joka tuli lauman perässä ja Sinikan koirat Ava ja Era opastivat omia koiriani kumpaakin omalla vuorollaan. Jo toisena paimennuspäivänä yllätys oli suuri kun ihana koutsimme lykkäsi minulle lällärin kouraan ja sanoi, että ota molemmat koirasi ja alkakaa painua.

Siinä me laumaa kuljetettiin kuin vanhat tekijät konsanaan. Musti oli rauhallisella olemuksellaan ansainnut lampaiden kunnioituksen ja teki töitä. Erään kerran lampaat päättivät jäädä syömään eikä Nomsalla ollut käskystä huolimatta voimaa käydä hakemassa ne liikkeelle. Musti keräsi jostain DNA:nsa sopukoista tiedon, kiersi lauman nätisti sopivalla etäisyydellä, sai sen liikkeelle ja sanoi Nomsalle: "Katso, näin helppoa tämä on!"

Jatkoin työskentelyä tippa linssissä. Uskomattomia olentoja ovat nämä.

Sinikan loppukaneettina oli toteamus: "Ei sulla mitään harrastuskoiria ole. Sulla on työkoirat."

Ai että!

Minulla on ollut aussieita vuodesta 2003 ja nyt ovat menossa numerot 3 ja 4. Kiitos Miimille tästäkin koirasta!

Patikkareissuja, pilviä ja muita palloiluja

2025-01-19T22:22:00.002+02:00

Kävimme Nomsan kanssa kesällä ja syksyllä ihmettelemässä lähimpiä luontopolkuja.

Särkiselkä Outokummussa on parikin kertaa katsastettu ja syksyllä kävimme siellä treenikavereitten Virpin ja Pyryn kanssa kävelemässä seitsemän kilometrin polun. Virpillä oli sport tracker päällä ja lopputuloksena matkaa kertyikin 11 kilometriä. Eipä ihme, että alkoi jaloissa tuntua. En ymmärrä miten moinen oli mahdollista, mutta ei se minun kanssa seikkaillessa kovin tavatontakaan ole. Hieman vaan poikkesimme reitiltä.

Virpi oli menossa treeneihin ja suurinpiirtein ehti myös sinne. Hän alkoi selittää, että vähän venähti kun oli minun kanssa lenkillä ja Mari, jonka kanssa on tunnettu jo aika pitkään, alkoi nauraa katketakseen.

"Ai Hannan kanssa lenkillä ja vähän venähti! No enpä kuule ole yhtään yllättynyt!"

Muutaman kerran on ehkä niin käynyt.

Sain kaveruksista hyvän kuvan.

Makkarat ja muut eväät oli meillä mukana ja kun pääsimme sopivan tulipaikan kohdalle, ei tarvinnut itse rikitellä tulta kun siellä oli jo muuan pariskunta paistamassa omia eväitään.

Nomsan kanssa kaksistaan piipahdimme aiemmin kesällä myös Tuusniemellä Seinävuoren rotkolaaksossa. Siellä oli melko paljon porukkaa liikkeellä.

Kameran ainoa silmä on huono näyttämään korkeuseroja, mutta jonkinlaisen kuvan tästä saa kun seuraa katseellaan kuusia latvasta tyveen.

Viikko sitten kävimme Nomsan kanssa kaksistaan ihmettelemässä Särkiselän polkua talviasussa. Täällä päin on sen verran vähän lunta, että metsässäkin pääsee kulkemaan vielä ihan kätevästi.

Valo kuvan tekee, joten kameran ulkoiluttaminen kannattaa kivan valon aikaan. Mutta mikä siinä on, että lähtö viivästyy aina sen verran, että sitten juostaan auringon kanssa kilpaa. Maisemista nautiskelu meni ihan urheilusuoritukseksi, että ehdin valoisan aikaan sopivaan kohtaan jotta saisi edes jonkinlaisia kuvia aikaan. Mutta ei se mitään, tulipahan kuntoiltua samalla.

Kun kerran Outokummussa oltiin, pitihän se Vanhalla Kaivoksella käydä. Se vaan on niin hieno paikka.

Joku paikallinen taiteilija on esittänyt mielipiteensä Outokummusta. "No future" ja keskaria näyttävä Mikki kertovat karua kieltä.

Kaivoksellahan kummittelee, mutta haamut haahuilevat kaivostornissa ja siellä maan alla. Oma kokemus on, että myös tämä alikulku on jännä paikka. Siinä kulkiessa tulee vähän semmoinen kihelmöivä olo, ettei ole aivan yksin paikalla. Jospa siellä joku kulkee seurana.

Oho, kuula vierii katolla! Eipäs kun kuu.

Viimeisten auringonsäteiden tuoma valo oli tosiaan ihastuttava.

Heitetäänpä tähän loppuun vielä eilisiä (18.1.2025) tunnelmia tuuliselta lenkiltä. Ensimmäistä kertaa pääsin näkemään helmiäispilviä. Oli järjettömän liukasta ja enimmäkseen tuli katseltua jalkohin, että pysyy pystyssä jollain tavalla. Onneksi vilkaisin yläilmoihin, koska siellä oli nähtävää! Ensimmäisen otoksen otin kännykällä ja sitten lähdinkin ravaamaan kotiin, että pääsen kokeilemaan heihin myös kameraa.

Pilvet saivat myös hämärtyvän illan vallitsevan valon mielenkiintoiseksi. En osaa sitä sen tarkemmin kuvailla, mutta ilman väri oli jotenkin punertavankukertava.

Vanhaan harrastukseen uutta otetta

2024-11-28T22:04:00.001+02:00

Joensuun kansalaisopistossa oli kuluneena syksynä jotain, mikä veti allekirjoittanutta vahvasti puoleensa. Maria Taarin vetämä Intuitiivisen kirjoittamisen kurssi. Taari on kirjailija, näkijä, kanavoija ja kuka ties mitä muuta. Ihastuttava persoona ainakin.

Kurssin esittelyssä mainittiin luovuuden löytäminen omasta itsestään. Tämä blogi perustuu omiin kokemuksiin, joista kirjoittaminen on erittäin helppoa. Toimittajataustani taas tykkää suoraviivaisesta, faktoihin perustuvasta tekstintuottamisesta. Mitään ei kummassakaan edellä mainitussa tarvitse keksiä.

Koulussa olin hyvä ainekirjoituksessa ja kummasti niihin teoksiin löytyi mielikuvitusta, mutta mihin se on elämän varsitietä kulkiessa kadonnut? Hyvä kysymys. Kompastuiko luovuus aikuisuuteen?

Siispä kurssille mars. Olikohan tapaamisia kuutena iltana. No, ainakin suunnilleen.

Ensinnäkin, käsin kirjoittaminen näiden näppisvehkeiden sijaan antoi jo ihan omanlaisensa ulottuvuuden. Sitä passaa jatkaa, vaikka oikean käden kynäjärjestelmä onkin hitaampaa kuin kymmensormijärjestelmä.

Toiseksi, ei tarvitse luoda "valmista" tekstiä. Kaikenlainen kritiikki ja jäykkyys pois, kellosta 15 minuuttia aikaa ja antaa mennä vaan. Pelkkää tajunnanvirtaa, pääasia että kynä liikkuu koko vartin ajan. Kirjoitusvirheet kuuluvat asiaan samoin kuin täysin järjettömät sanayhdistelmät. Sivutuotteena saattaa hyvinkin tulla käyttökelpoista tavaraa varastoitavaksi.

Edellä mainituista päästään siihen, mitä suurin osa kurssilaisista lähti hakemaan eli omaa ääntä kirjoittamiseen. Oli huikeaa muiden tekstejä kuunnellessa huomata, miten taitavia ihmiset ovat. Tehtävät vaikeutuivat pikkuhiljaa kurssin edetessä. Huomasin itsekin osaavani luomistyötä.

Ei ole puhumatonta sanaa eikä ajattelematonta ajatusta, on vain lukemattomia kirjoituksia. Joten olkaapa hyvät, tässä on kaksi kotitehtävää virallisesti julkaistuna.

Ketku

Kahvila oli viehättävän vanhaan tyyliin sisustettu. Sormipaneli ulottui 120 sentin korkeuteen ja tyylikäs lista hämärsi pystypinnan lempeän sävyiseen tapettiin. Pieniä pyöreitä pöytiä kannattelivat koukeroiset jalat.

Ovesta astui arviolta kolmekymppinen pariskunta. Nainen oli riehakkaan iloinen ja käveli päättäväisesti suoraan kassalle. Mies oli hiljaisempi, mutta olemus henki itsevarmuutta. Hän jäi hetkeksi katselemaan vitriinin värikkäitä kakkuja.

Kassaneidin nuttura oli työn touhussa hieman repsahtanut ja vaalea suortuva valui korvalliselta alas. Hän hämmästyi silmänräpäyksen ajaksi parin nähdessään, mutta puki saman tien kasvoilleen ammatillisen hymyn.

- - Mitäs teille?

- - Kahvi ja kakkupala, mies vastasi.

- - Minulle ihan tavallinen kaakao, nainen ilmoitti.

”Sinussa ei ole mitään tavallista”, mies ajatteli ja hymyili naiselle lempeästi, joskin oudon surumielisesti.

- - Pannaanko kermavaahtoa ja strösseleitä päälle? kassaneiti kysyi.

- - Joo, ehdottomasti, nainen innostui.

Kassaneiti rahasti tilauksen ja ilmoitti:

- - Tuon kaakaon sitten pöytään. Kiitos teille!

Mies otti tarjottimen ja kuljetti sen pöytään, istahtaen selkä seinää vasten. Nainen seurasi riisuen talvitakkinsa tuolin selkänojalle.

- - On tämä jännää, nainen huudahti.

- - Vasta viikko sitten tavattiin ja tuntuu kuin olisi tunnettu aina.

- - Niinpä.

”Että on kuuma tapaus”, mies mietti itsekseen.

”Housuthan tässä kohta ratkeaa, mutta onneksi saa istuskella jonkin aikaa.”

- - Uskotko sielunkumppanuuteen? nainen kysyi yllättäen.

- - ...täh? Jaa, enpä ole miettinyt tuommoisia, mies havahtui ajatuksistaan.

- - Minä kyllä uskon, että asiat on päätetty jossain korkeammilla tahoilla.

- - Hm, voi olla. Haluatko maistaa kakkua?

Mies ojensi lusikkaa naista kohti.

- - Mm, onpa hyvää. Ei liian makeaa. Kiitos!

Kassaneiti ilmestyi pöydän viereen.

- - Tässäpä olisi tämä kaakao.

- - Kiitos.

Ulkona alkoi sadella lunta isoina hiutaleina. Pakasti. Kahvi ja kaakao lämmittivät kehoa, seura mieltä. Nainen oli selvästi puheliaampi osapuoli. Mies vastaili ja kyseli jonkin verran, mutta tuntui jäävän alakynteen naisen jutteluissa.

- - Joko lähdetään? Iltavuoro alkaa puskea päälle, mies sanoi.

- - Mikäs siinä. Kiitos hei! nainen huikkasi kassaneidille, joka vastasi samoin sanoin.

Mies piti naiselle ovea auki, mutta heitti olkansa yli nopean hymyn kassaneidille.

”Pannaan vaan. Tuskin maltan odottaa.”

Rekkakuski

Porukka kulkee ruuhkassa. Reitit ovat aivan täynnä. Tie kapenee kapenemistaan.

- - Hei kaverit, tää loppuu kohta.

- - Varmana joku mökkitie.

- - Mahtuukohan perillä kääntymään?

- - Tietysti! Tule vaikka rekalla, niinhän ne aina sanoo. Jos se oma Nissan Micra pääsee pyörähtämään pihassa ympäri, pääsee kaikki muutkin.

Umpikuja. Osa porukasta meni toista haaraa ja umpikuja oli sielläkin. Pakko kääntyä takaisin.

- - Voiskohan vastaantulijoille viestittää jotenkin, että ei kannata mennä?

- - Ei voi. Niitten pitää käydä siellä, se kuuluu järjestelmään.

Onneksi tie levenee, mutta samalla liikenne lisääntyy.

- - Taidetaan tulla rajalle. Onko tullattavaa, hehe!

- - Aika aggressiivisia nuo rajavartijat. Täällä ei paljon pakaaseja tutkita. Läiskivät porteilla persuksille niin, että porukalla vauhti vaan kiihtyy.

- - No niin pojat! Wooaaahh, nyt mentiin!!

- - Huh, mikä kyyti!

- - Katsokaas mitä edessä näkyy. Taidetaan joutua suht sankkaan sumuun.

Harmaa näkymättömyys verhoaa kulkijat itseensä. Tie on mäkinen ja mutkainen, kunnes sumu jää taakse.

- - Olipa jännä paikka. Poikkesin matkalla valtavan maisemaikkunan äärellä, mutta se pimeni.

- - Joo, tuolla käydessä ihan kuin olisi jotenkin viisastunut.

- - Tietoahan tässä tavallaan kuljetetaan, että sikäli ihan hyvä jos niin on käynyt.

Mutkainen tie oikenee ja levenee. Kolonna on taas selvillä vesillä. Ei tarvitse kuin rallatella menemään.

- - Hei! Tietyö. Kaista tukossa.

- - Mahdutaan menemään. Vauhti vaan vähän hidastuu.

- - Ja toinen heti perässä! Kavennukset molemmin puolin.

- - Äh, nyt tekee tosi tiukkaa. Älkää puskeko, kun ei pääse niin ei!

Samassa koko maailman pimentävä valtaisa pallo lähestyy hurjaa vauhtia. Pakoon ei pääse, eikä porukka sitä edes yritä.

- - Oh my fucking gooood! Mikä tuo on?!

- - Heippa pojat. Tämä taisi olla tässä.

Pallo runnoo kaverukset erilleen ja hajalleen, henkihievereissä pientareille toipumaan.

Maisemaikkuna raottuu. Kirkas valo tärähtää tajuntaan.

- - Johan siellä heräillään. Miltäs tuntuu? lempeä ääni kysyy.

- - Ähhh… Yllättävän hyvältä. Mutta tuntuu kuin olisin tehnyt matkan itseeni.

- - Saatoitpa tehdäkin, se oli aika tipalla. Kaksi isoa ahtaumaa saatiin rassattua auki. Lepäilehän nyt.

Parantava uni vetäisee verhon maisemaikkunan eteen. Happi kulkee taas.

Pyydä positiivisesti, niin saat tarkkaan sen mitä haluat

2024-11-10T22:55:00.000+02:00

Uskollinen Passattini siirtyi automaailman ikuisuuteen jo vuosia sitten. Elämäntilanteestani johtuen en ole viime aikoina tarvinnut omaa henkilökohtaista autoa, mutta nyt tarvitsen.

Perjantaina 8.11. lähdin kaupunkiin sillä ajatuksella, että en poistu sieltä kuin oman auton kuljettajana. Kyllä Joensuun kokoisesta kaupungista pitää löytyä minun tarpeitani vastaava kulkuneuvo. Kriteerini olivat farmarimalli, vetokoukku ja ei ranskalainen.

Suunnilleen 22 vuotta sitten perheeseen tuli Sitikka. Se vietti palveluksessa vain hetken ja poistui vähin äänin takavasemmalle. En muista, mikä siinä oli vikana, mutta en tykännyt. Niinpä ensimmäinen epäluuloisuuden siemen ranskalaisia autoja kohtaan oli kylvetty mieleni sopukoihin.

Kuljetushommissa olen kuskannut paketteja erääseen isojen autojen korjaamoon, jonka repertuaariin Renault Trucks kuuluu. Pojat ovat siinä samalla sivistäneet minua kyseisen merkin ominaisuuksista. Osia on äärimmäisen hankala sovittaa paikoilleen eli siellä ollaan kummallisten relluinsinöörien aivoitusten uhreja. Jos ikinä tulen tilanteeseen, että joudun hankkimaan kuormurin, se saa olla mitä tahansa muuta merkkiä. En halua kiusata näitä mukavia miehiä yhtään sen enempää kuin pakettikuskin ominaisuudessa olen tehnyt. Toinen epäluulo oli saanut sijansa.

Kuten kuvasta näkyy, mikäs muu kuin Relluhan se siinä pihalla pallottaa.

Palataanpa taaksepäin.

Menin ensin Rinta-Joupille katselemaan tarjontaa. Myyjä oli mukava, mutta hän selasi autoja nettisivulta eli saman olisin osannut tehdä kotona. Toisaalta, onhan se kiva kun senkin tekee joku muu. Löytyi Skoda Octavia, vuosimalli oli muistaakseni 2005-2009 tai jotain, mittarissa 194 000 kilometriä. Suht edullinen ja vaikutti ihan hyvältä. Se sijaitsi jossain muualla eli koeajomahdollisuutta ei ollut. Otin tarjouksen autosta rahoituksineen vastaan ja lampsin naapurikauppaan.

Auto Aatamilasta olen kuullut hyvää, ja toisin kuin koko valtakunnan kattava Rinta-Jouppi, tämä on pieni perheyritys. Minua tuli jututtamaan ihastuttava pariskunta ja ennen kuin itse tajusinkaan, istuin jo kuvan Rellun ratin takana. Vuosimalli on 2014, takana yksi omistaja ja karvan verran alle 88 000 kilometriä mittarissa. Vaikutti oikein hyvältä. Aikamme siinä mukavia juttelimme ja vaikka auto oli tuplasti kalliimpi kuin Skoda, rahoitustarjous oli minulle edullisempi. Myyjät saivat myös karistettua ennakkoluulojani, joten pienen liikkeen ystävällinen palvelu teki tehtävänsä ja lähdin kotiin uuden perheenjäsenen ratissa. Nomsa otti auton heti omakseen. Se asemoitui takakontin luo ja sanoi "tämä on minun osastoni, minnekäs lähdetään?" Nyt muutaman päivän kokemuksen perusteella voin sanoa, että ei ole autoa kummempi.

Kuinka moni on kuullut sanonaan "saat sen mitä haluat, mutta saat myös sen mitä pelkäät"? Vaikuttaa järjettömältä, eikö? Tarkemmin ajateltuna siinä on itua.

Tämä on ihan perusmanifestointia eli keskittää ajatuksensa siihen mitä haluaa, ei siihen mitä ei halua. Minä tein juuri näin ja sain sen mitä negatiivisesti halusin. Koirat ja universumi eivät tunne sanaa ei, se on ihmismielen keksimä rajoite.

On jotenkin perisuomalainen tyyli keskittyä negatiivisuuteen, tosin huomaamattaan. Jos esimerkiksi edessä on jokin ulkoilmatapahtuma, olisi mukavampaa viettää se kuivana. Tämmöisen tilanteen alla olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten kuivana säilymistä toivotaan:

"Toivottavasti ei sada."

Tämä tupsahtaa monen suusta aivan ajattelematta, vaikka saman voi helposti kääntää positiiviseksi:

"Toivottavasti olisi pouta."

Kuka sanoi:

"Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto."

"Ainoa tiedon lähde on kokemus."

Aivan, Einstein. Hän sanoi myös "ajattelen, siis olen", mikä linkittää tyylikkäästi yhteen nuo kaksi aiempaa sitaattia. Me luomme elämäämme ajatuksillamme. Mitä olen, sitä vedän puoleeni. Miksi en ajattelisi positiivisia ajatuksia? Maailma muuttuu vain muuttamalla itseäni.

Opiskelua

2024-08-19T13:37:00.001+03:00

Viikonloppu vilahti Kuopion suunnalla täydennyskoulutuksessa. Kalevalaisten jäsenkorjaajien täytyy käydä päivittämässä osaamistaan ja ammattitaitoaan vähintään joka toinen vuosi pitääkseen nimikkeensä. Minulla edellisestä kerrasta on tullut se kaksi vuotta täyteen. Haluaisin käydä useammin ja jatkossa luultavasti käynkin.

Sain isältä auton lainaan. Kilttiä toimintaa kun vanhan ihmisen vielä vanhemmat vanhemmat auttavat autotonta.

Koulutuksen aiheena oli moniongelmaisten ihmisten hoito, kehon sidekudosjärjestelmä sekä kipupisteet eli heijasteet, joita lukemalla voi selvittää vaivan varsinaisen aiheuttajan. Se sijaitsee useimmiten ihan eri paikassa kuin missä kipu itse. Se tässä hoitomenetelmässä on hienointa, että ihminen ihan oikeasti tutkitaan läpeensä. Mikä johtaa mihinkin, mikä johtuu mistäkin.

Kouluttajana oli oma mestarini Kalle, jota en ole muutamaan vuoteen nähnyt. Ikäisekseen ihastuttavan hyväkuntoinen ja iloinen oli hän, ja oli mahtavaa taas päästä Kallen kuittailun kohteeksi. Meillä oli jo kurssilla mielenkiintoiset keskustelut, joita jopa väittelyiksi voisi kutsua, ja Kallen huumorintaju kohtaa omani.

Yksi parhaista täydennyskoulutusten anneista on parihoidot. Kun mestari on paikalla, saa kysyä apua ja neuvoja jos joku kohta ei meinaa avautua. Omissa käsissäni ollut kollega oli erittäin haastava tapaus. Ei vastaavaa ole ihan hetkeen omassa hoitolassa ollutkaan.

Minulla taas oli molemmat ranteet aivan jumissa. Oikeassa kädessä peukalon tyvinivel ja vasemmassa eräs pikkurillin puoleinen nivelrako tukossa. Ne taas välittivät kipua olkapäihin. Kalle sai keploteltua ranteet auki.

Istuin pallilla, kollega availi lapaa ja olka piti ääntä.

"Kalle, tämä emäntä rutisoo ku pärekori!"

"Ainahan se on rutissu", tokaisi mestari takaisin. Eikä varmasti tarkoittanut pelkkiä jäseniä.

Suhteellisen yksinäisen ammatin valopuolia ovat nämä tilaisuudet, kun pääsee juttelemaan saman alan ihmisten kanssa. Vertaistukea ja hengenheimolaisuutta, niitä ihminen kaipaa.

Hulinan keskellä rauhoittumisen aikoina ehdin mietiskellä niitä näitä. Sydämen asioita on purettu ja keritty, ratkottu ja ommeltu. Yhdestä on siniset, punaiset ja vihreät helmet eritelty kasoihin, toinen pinkillä nauhalla kääräisty kauniiksi paketiksi, kolmas puun takana odottamassa. Näkymättömänä, kuulumattomana, löydettävänä.

Nomsan vein perjantaina iltapäivällä Mysti-veljensä perheeseen hoitoon. Se pääsi vaeltamaan Petkeljärven kansallispuistossa ja viettämään yön asuntoautossa. Kuulin Minnalta, että Nosma ei suostunut menemään korsuihin ja juoksuhautoihin. Koira, joka ei pelkää mitään.

Nomsa jäi Mystin luo mielellään, mutta olisiko vähän ikävöinyt kotiin jo heti kättelyssä. Myöhemmin illalla telkkaria katsellessa Nomsa kävi kotona. Kuulin kun se kolautti itsensä makuulle lempipaikalleen jääkaapin viereen, koska siitä näkee eteisestä tulijat, ruokapöydässä istujat ja sohvalla loikoilijat. Kurkkasin olan yli, vaikka tiesin etten näe mitään. Jonain päivänä vielä näen.

Sukellus Armenian ihmeisiin

2024-07-31T22:01:00.004+03:00

Toukokuussa koitti kauan odotettu ja haaveiltu tapaus. Pääsin irti kaikesta arkisesta ja ihan ulkomaille asti.

Miimi pohti talvella erään ryhmänsä peruuntumista ja heitti, että lähde sinä toukokuussa Armeniaan. Minä aloin ajatella asiaa vakavammin ja totesin, että miksikäs ei. Joskus se askel on otettava. Olen kokematon matkailija ja avauduin siitä Miimille:

"Eihän siinä muuta, mutta minnuu jännittää ne lentokentät ja miten niissä toimitaan. Ja kun on se koneen vaihtokin siellä Riiassa." (vai Riikassa? Jos Juuka taipuu Juuassa, minun kielikorvan mukaan Riika taipuu Riiassa. Toim.huom.)

"No mennään porukassa!"

Heh, oma matkanjärjestäjä ja matkaseuralainen samassa paketissa. Miimi ja Hannu ostivat muutama vuosi sitten Armeniasta Parpin kylästä talon, jonka remontoivat oikein hienoksi. Talo sai nimekseen Villa Mimi ja siellä on pari huonetta matkailijoille ja lisää valmistuu. Artem on Miimin ja Hannun paikallinen ystävä ja Suomessa käytyään hänestä tuli minunkin ystäväni. Artem lupautui toimimaan kuskina retkillä, joten kylläpä meikäläisen kelpasi.

Edellisen ulkomaanmatkan tein vuonna 2012. Sitä edellinen oli vuonna 2000 ja sitä edellinen 1988. Huonollakin matikkapäällä voi helposti laskea, että reissujen väli on 12 vuotta. Tämä matka oli siis suorastaan tähtiin kirjoitettu. Ensimmäisen reissun ulkomaille muistan nuoresta iästäni huolimatta hyvin. Vuotta en muista, mutta tuolla kaavalla sen on täytynyt olla vuonna 1976.

Tiistaina 14.5. hyppäsimme Joensuussa Intercity-junaan, määränpäänä Tikkurila ja sieltä vaihto lentokentälle menevään lähijunaan. Matka meni nopeasti mukavia jutellessa.

Riikaan menevä kone oli pikkuruinen potkurivispilä ja kuuma kuin sauna. Mutta hei, se oli sentään AirBalticin tilalle vaihtunut Finski ja siellä tarjoiltiin sitä ihanaa mustikkamehua.

Riikaan matkusti tunnissa ja Jerevaniin menevän koneen lähtöön oli mukavasti aikaa. Ehdimme lepäillä ja ottaa vähän välipalaa.

Jerevanin-kone oli iso ja lähes tyhjillään, joten siellä oli väljää matkustusta. Nukkumisesta ei omalla kohdalla tullut mitään ja sen tiesin jo etukäteen. Sama oli katsella auringonlaskua pilvien yläpuolelta käsin ja Turkin rannikkokaupunkien ja -kylien valoja yläilmojen pimeydestä. Hienolta näyttää kun harvoin näkee.

Riiasta Jerevaniin lensi neljässä tunnissa. Ei se paha ole, mutta tasaisemmat lentoajat tulisi kun vaihto olisi Kiovassa kuten ennen vanhaan. Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta tätä kirjoittaessa sinne ei ole menemistä.

Perillä passintarkastuksessa virkailija ohjeisti meitä venäjäksi. Koska emme näytä armenialaisilta, meitä pidetään automaattisesti venäläisinä. Onneksi jopa minä osaan sen verran venäjää, että kykenin kommentoimaan:

"Ja nje govorit po-russki."

"English?", virkailijan ilme kirkastui ja kielen vaihdettuaan aloin tajuta toiminnasta jotain.

Passintarkastuksesta ulos päästyämme Artem oli meitä vastassa. Hyppäsimme autoon ja Riian kentällä tavattu Miimin ystävä Anneli meidän mukana, koska luonnollisesti lupasimme hänelle kyydin Jerevanin keskustaan yöpaikkaansa. Öinen Jerevan oli hämmästyttävän hiljainen. Päivällä sain kokea sen aivan erilaisena.

Siinä vaiheessa iski ensimmäinen kulttuurishokki, kun kerrostalon ovikoodia ei ollut, eikä Annelin paikallinen ystävä puhelimessa millään suostunut tulemaan alakertaan avaamaan oven. Anneli puhuu melko hyvin armeniaa, mutta Artem tulkkasi avuksi lisää. Hyvänen aika, että riitti vääntöä eto asiasta! Ei meinannut tulla tolkkua ollenkaan. Suomessa asia olisi hoitunut näin: "Olen ovella, tule alas." "Selvä." En ymmärrä kieltä, joten en voinut tajuta, mikä siinä oli niin vaikeaa.

Villa Mimissä vähän teetä ja leipää pahimpaan nälkään ja eikun nukkumaan. Kello oli jo keskiviikon puolella 1 tai 2 maita.

Lahjakas lähtösählinki

Tässä vaiheessa voi tunnustaa, että eihän se menomatka mennyt ihan suunniteltujen nuottien mukaan. (Tämän kappaleen voi hypätä yli, jos haluaa lukea tarinaa vain varsinaisesta aiheesta.)

Miimi järjestää matkoja oman firmansa piikkiin ja on erittäin taitava pitämään kaikki langat hyppysissään ryhmien kanssa. Taisi aivo siirtyä totaalisen loma-asentoon, kun pääsimme Tikkurilaan ja lentokentälle menevässä junassa hän huomasi, että passi ja kännykkä olivat jääneet IC-junaan. Voi elämä, mikä neuvoksi! Onneksi minun kännykkä oli tallessa, joten eikun linjat kuumaksi asiakaspalveluun ja viime hetkellä tavoitettu konnari sai pelastettua tavarat junasta. Hän vei ne päärautatieasemalle, joten hyppäsimme junasta ja loikkasimme Helsinkiin menevään. Eipä arvattu, että tullaan käymään itse isolla kirkolla, mutta aikaa ei ollut tuhlattavaksi turistikierrokseen. Itse asiassa aikaa tuhlaantui tässä seikkailussa niin paljon, ettei sitä riittänyt Riikaan menevään koneeseen ehtimiseen.

Olimme saaneet kallisarvoiset kamat infosta pois ja matkalla lentokentälle, kun vilkaisin kelloa ja päässä alkoi raksuttaa pahaenteisesti.

"Tiiätkö mitä, myö ei keretä sinne koneeseen!"

"Täh! Ei oo todellista!"

Kyllä oli. Taas luuri korvalle ja soitto AirBalticin aspaan pläjäytti todellisuuden päin lärviä. Lähtöön oli vain pari minuuttia aikaa, eivätkä odota meitä.

Tässä vaiheessa loma-aivo lensi narikkaan ja ammattilaisuus vetäisi hanskat käteen. Miimi alkoi selata nettiä, mutta varausjärjestelmässä ei näkynyt samalle illalle lentoja Riikaan. Hän soitti AirBalticille ja sama tulos. Seuraava lento olisi vasta parin päivän päästä. Onneksi on muitakin yhtiöitä! Nettivaraus näytti tyhjää, mutta soitto Finnairille tuotti tulosta. Finskin koneessa oli vielä kaksi paikkaa vapaana ja lähtö tunnin päästä.

Sitten töpinäksi! Minulla ei ollut ruumaan menevää matkalaukkua, joten helppo juttu sen puolesta. Miimi meni ihmettelemään aparaatteja. Kun joka puolella säästetään henkilökunnasta, Helsinki-Vantaallakin pitää nykyään itse tulostaa ne ihmeen lappuset laukun hantaakiin. Onneksi oli sen verran apuja tarjolla, että automaattien läheisyydessä päivysti elävä ihminen kuin kauppojen itsepalvelukassoilla konsanaan.

Laukku lähti menemään ruumaan ja kansalaiset juoksuun kohti lähtöporttia. Hyvin ehdimme ja aikaa jäi jopa hetken huokaisuun. Miimillä meinasi välillä tuskanhikeä pukata, mutta minä olin ihan zen, koska luotin täysin tilanteen selviämiseen. Jotain hyötyä mielenhallinnan harjoituksista on ollut, koska vanha minä olisi hyppinyt seinille siinä jännityksessä.

Keskiviikko 15.5.

Naapurin kukko aloittaa loilotuksensa yleensä kello 1 yöllä, mutta kivasti tällä kertaa ensimmäinen kiekaisu kuului vasta yhdeksältä. Kukon lisäksi ihmettelin kummaa ääntä. Pupupu, pupupu, pupupu... ihan kuin yläkerrasta olisi kuulunut vanhan kelloradion herätysääni ja ihmettelin, miksi Miimi tai Arten ei sammuta sitä. Myöhemmin valaistuin, että se oli harjalintu. Niitä on paljon, kuten myös mehiläissyöjiä. Ihanan värikkäät mehiläissyöjät tulivat pihapuuhun lähes kellon tarkkuudella. Mikä heidän aamu- ja iltakokoustensa aihe lie ollut, mutta siinä ne jonkin aikaa mekastivat ja häipyivät muualle.

Ilma oli lämmin, muttei kuuma. Huhtikuussa oli ollut jo 30 asteen päiviä, mutta me toimme kylmän kevään tullessamme. Hyvä niin, koska paremmin jaksoi katsella paikkoja. Kesällä Armeniassa on niin tuskallisen kuuma, ettei ole mitään hinkua reissata sinne kesäkuukausina. Loka-marraskuussa voisi olla sopivan lämpöistä pohjoisen asukille.

Parpin kylä sijaitsee Armenian korkeimman, 4000 metriä korkean Aragats-vuoren rinteellä. Aragatsilla on kolme lumihuippua, mutta ne eivät näy Miimin talolle.

Heti kotikadulla vähän matkan päässä pääsee ihastelemaan Turkin puolelle jäänyttä Araratia, jonka lumihuippu keikkuu 5000 metrin korkeudessa. Itse asiassa niitä on kaksi: Masis ja Sis; mies ja vaimo. Erittäin vaikuttava vuori, joka näyttäytyy silloin kun haluaa. Kuvista ei saa kunnollista vaikutelmaa, mutta yritin ainakin. Tällä kertaa ei näyttäytynyt.

Armeniassa toimivat kaasulla sekä liesi että kuumavesivaraaja. Jossain oli remontti meneillään, joten kaasu oli kytketty pois. Emme siis käyneet suihkussa sen enempää kuin kokkailleetkaan sinä päivänä. Pikaisen aamupalan jälkeen lähdimme käymään lähimmässä kaupungissa, Ashtarakissa. Miimi kävi laitattamassa kyntensä paikallisessa salongissa ja me Artemin kanssa kävelimme kaupungilla. Artem osti välipalaksi jännät perunatäytteiset ja rasvassa paistetut leivät. Oikein maukas oli.

Kaupunkireissulta ajoimme Ara-vuoren juurelle Saghmosavankin kirkkoon. Se on rakennettu vuonna 1208 eli aika uusi. Ennen 1000-lukua rakennetut ovat luokiteltu vanhoiksi. Kirkkoja restauroidaan, että ne säilyisivät jälkipolville. Armenialaisten talojen ja kirkkojen rakennusmateriaali on tuffi, paikallinen kivilaatu. Sitä louhitaan joka puolella. Se on pehmeähkönä helppo muotoilla ja huokoisena imee kosteuden sisäänsä. Näin ollen se ei hikoile, joten kirkoissa on miellyttävä ilma kylmälläkin.

Seinässä on erikoinen muotoilu, joka Artemin mukaan vahvistaa kirkon rakennetta määnjäristyksiltä.

Kirkon takana on valtava rotko, jonka pohjalla lirisi pikkuinen joki.

Kirkon pihalla on hatškar, kiveen kaiverrettu taulu, joita on Armeniassa joka puolella. Tekstissä kerrotaan kuka sen on rakentanut ja miksi. Näitä voi olla esimerkiksi tapahtumien muistoksi, onnettomuuspaikalle ja jonkun merkittävän ja puretun rakennuksen paikalle pykättynä. Se on kaikkein armenialaisin taidemuoto ja jokaisessa hatškarissa on maailmanpyörä, joka kuvaa universumia, kaiken jatkuvuutta.

Kävimme myös aakkospuistossa.

Jerevanissa on outo tyyli kirjoittaa valotauluihin kauppojen ja yritysten nimet sekä armeniaksi että englanniksi Armenian aakkosilla. Miimi kritisoi tätä, mutta esitin vastalauseeni. Minunlainen kirjainhöpelö pääsi hyvin kärryille armenialaisista aakkosista, kun ne olivat rinta rinnan länsimaisten aakkosten kanssa. Jerevanissa olisi voinut katsella enemmänkin paikkoja, mutta jäin jumiin kirjainten kanssa. Eivät ne silti jääneet niin hyvin mieleen, että tätä kirjoittaessa muistaisin mikä oli mikäkin.

Seuraavaksi lähdimme ajelemaan Aragatsille. Vuoristoon vievä tie oli järkyttävässä kunnossa ja säälin Artemin autoa, koska täkäläinen ajotyyli ei juuri autoja säästele. Vaikka kuski kuinka yrittää väistellä kuoppia, aina semmoiseen osuu ja yleensä vauhtia on tilanteeseen nähden liikaa. Ainakin kun vertaa omaan toimintaan vastaavissa oloissa.

Matkalla näimme valtavan lammaslauman ja jesidi-heimon paimenia työssään. Jesidit ovat paimentolaisia ja elävät lampaistaan vuodenkierron mukaan. Talvet he pystyttävät telttansa laaksoon, mutta kun kevät etenee, siirtyvät aina vain ylemmäs rinteille sen mukaan kun ruoho vihertää.

Artem jäi jututtamaan erästä paimenta ja sain luvan kuvata hänet. Yritimme bongata gampreja, armenialaisia paimenkoiria ja niitä näkyi. Gampr on valtavan kokoinen laumanvartijarotu. Se ansaitsee oman kappaleensa tässä tarinassa, joten kerron niistä tarkemmin tuonnempana.

Palan matkaa ajettuamme oli paikallinen kansalainen tienposkessa ja yltiösosiaalinen Artem pysähtyi jälleen keskustelemaan miehen kanssa. Hän oli keräämässä sieniä ja yrttejä. Armeniassa kasvaa vain herkkusieniä, mutta ne saattavat olla valtavan kokoisia. Mies antoi pari yrttiä meille ja haistettuamme niitä, yritimme miettiä mitä ne ovat. Tutun tuoksuisia, mutta nimi ei tullut mieleen. Artem yritti selvittää.

Vuoret antavat armenialaisille lähes kaiken. Rinteiltä kerätään sienien ja yrttien lisäksi esimerkiksi pinaattia ja kevätsipulia, mikä sitten kasvaakin missä korkeudessa. Aragatsilla on lukemattomia lähteitä ja myös meidän majapaikkamme Villa Mimi saa vetensä ilmaiseksi.

Tähän aikaan vuodesta vuoret ovat vihreitä. Aiemmin keväällä joka paikka loisti väreissä kun kukat kukkivat, mutta kesän kuivuuden tullessa kaikkialla on ruskeaa. Armenia on Suomen tyyliin pieni maa ja silti eri puolilla on ihan erilaiset maisemat. Mutta vuoria, niitä riittää kaikkialla.

Laaksossa oli aurinkoista ja lämmintä, joten emme varautuneet kylmyyteen kun tämä vuoristoretki tuli vähän kuin yllätyksenä. Takki olisi ollut kova sana, koska ylhäällä tupsahtikin lumimyrksy. Ajoimme vuoren toiselle puolelle Amberdin linnoitusta katsomaan, mutta emme käyneet tutkimassa lähempää, koska T-paita oli senhetkiseen turismiin aivan liian kevyt varustus. Ukkonen jyrisi ja pyry oli hirmuinen.

Paluumatkalla kävimme syömässä paikan mukaan nimetyssä Amberd Tavern -ravintolassa. Sen kuistilla oli nuori gampr, oikein siistikuntoinen ja yllättävän ihmisystävällinen tapaus. Silti niitä ei kannata mennä lähestymään. Lumi oli vaihtunut vedeksi ja sitä tuli kuin aisaa.

Tilasin kanaa, koska kotona en syö broileria sen kasvatusmenetelmän takia. Täällä kanat suunnilleen juoksevat pihoilla vapaana, joten ruoan eettisyydestä ei tarvitse olla huolissaan. Myös nauta maistui todella hyvältä, melko riistaisalta. Selkeä ero suomalaiseen, pitkiä matkoja teuraaksi kuljetettuun stressilihaan. Ruoka maustetaan taitavasti eikä se ole tulista.

Kotiin palattua kaasu toimi taas, joten pääsin käymään suihkussa. Miimi ohjeisti toimintaa:

"Kun vettä juoksuttaa ja se lämpenee, ei kannata heti syöksyä suihkun alle. Se antaa ensivaikutelman lämmöstä, kylmenee hetkeksi ja tasoittuu sitten. Että kärsivällisyyttä."

Hyvä tietää. Päivä oli niin aktiivinen ja täynnä elämyksiä, että uni tuli vaivattomasti.

Autot, liikenne ja tiet

Toinen kulttuurishokki odotti tien päällä. Neuvostoaika näkyy Armeniassa monessa kohdassa ja tiet ovat yksi niistä. Viime aikoina teiden kuntoon on panostettu, ja pitkät pätkät pääsee kulkemaan kunnollista ja tasaista tietä. Paikallinen väestö on vuosikymmenten saatossa tottunut surkeakuntoisiin karjapolkuihin eli ovat ajaneet sieltä mistä parhaiten pääsee. Tätä toimintatapaa he noudattavat edelleen ja sitähän ei suomalainen heti voi sulattaa. Porukka ei välitä kaistamerkinnöistä tuon taivaallista, vaan kaahailee hyvin harvoin omalla kaistallaan. Siihen tottui aikanaan ja varsinkin sen jälkeen kun kuuli tähän selityksen. Antakaamme heille aikaa uuteen urautumiseen.

Autoja on periaatteessa kahdenlaisia. Uusia ja ns. normaaleja ja sitten niitä legendaarisia Ladoja ja Lada Nivoja sekä muita työhärveleitä, joista ei voi käsittää miten ne pysyvät edes koossa, saati että kulkevat. Hurjia laitoksia. Eräs paku kierteli Ashtarakissa ja kuski huuteli kopista taloihin jotain. Auton vaihteisto vonkui henkensä hädässä, mutta toimi. Kuulin Artemilta, että se on romuauto, joka kerää romuja ihmisten pihoilta. Tämän kuultuani en voinut olla nauramatta.

Hyvin monissa uudemmissa ja meikäläisittäin normaalimman näköisissä autoissa oli niinsanotusti kevyt keulavarustelu. Koska tiet ovat mitä ovat ja ajotyyli samoin, kolareita sattuu. En tehnyt tilastoa, mutta etupuskurin sekä keulamaskin puuttuminen herätti huomiota. Autokorjaamoilla on kiirettä pikku pusujen korjaamisessa ja kun maskin puuttuminen ei vaikuta ajamiseen, ajellaan ilman.

Jerevanissa uusittiin paikallisbussit melko hiljattain. Vanhat bussit alkoivat olla sitä luokkaa, että osat putoilivat tielle. Monessa ei ollut enää oveakaan, ja täyteen bussiin ängenneet ihmiset suunnilleen roikkuivat oviaukosta.

Eräs sankari kuljetti lavetilla valtavia kivenjärkäleitä, jotka eivät olleet sidottu millään tavalla kiinni. Ei olisi kiva saada semmoista lohkaretta konepellille, mutta onneksi sen ja meidän välissä oli auto. Ahkera urakoitsija luottaa, että kyllä niin isot kivet pysyvät kyydissä pelkällä painovoimalla.

Liikenne on sekavalla tavalla toimivaa. Jos esimerkiksi Jerevanissa haluaa vaihtaa kaistaa, täytyy vaan tunkea keulaa väliin ja toivoa, että kyllä joku joskus antaa tietä. Vasemmalle kääntyminen on varsinainen seikkailu. Liikenneympyröitä on, mutta ei niissä kukaan osaa ajaa. Ehkä siksi Armenia on U-käännösten luvattu maa ja niille on liikennemerkein osoitettuja paikkoja.

Kauppojen edessä on vinoparkit ja jos vapaita ruutuja ei ole, saatetaan hyvillä mielin parkkeerata auto vain vähän syrjään kaistalta, mutta samalla motittaen ruutuun pysäköineen. Koska miksi ei. Armenialainen luonteenlaatu on rento, joten mitäpä siitä jos tähän hetkeksi jätän autoni.

Jatkuvaan torvella toitottamiseen tottuminen vei pidempään kuin muuhun liikennekäyttäytymiseen. Se mikä Suomessa on äärimmäinen huomion kiinnittämisen keino, kuuluu Armeniassa arkeen. Kyllä töötillä joskus varoitetaan jostain, mutta yleensä vain moikataan kaveria.

En tiedä minkä verran jalankulkijoita jää autojen alle, mutta varovainen saa olla. Täällä autoilija ei automaattisesti anna tietä jalankulkijalle eikä sitä kukaan edes odota. Mikäli haluaa päästä tien yli, lähtee vaan menemään sopivassa välissä ja näyttää autoilijalle kämmentä merkiksi, että pysy siinä nyt hetki.

Poliiseja on valtavat määrät liikkeellä joka paikassa. Aluksi hämmästelin, että mikä hätä heillä on koko ajan, kun punaiset ja siniset valot vilkkuivat taukoamatta. Poliiseilla pitää olla vilkut päällä aina virassa ollessaan, koska muuten he eivät voi sakottaa ihmisiä rikkeistä. Suomessa poliisin toiminta perustuu yllätykseen, mutta Armeniassa jatkuvaan näkyvillä olemiseen. Mielenkiintoista. Kameratolppia on myös vähän väliä, joten kyllä ylinopeuksia ja muita rikkeitä valvotaan, vaikka ensivaikutelma liikenteestä on kaoottinen.

Torstai 16.5.

Aamupalaksi persikkanektaria, leipää, juustoa, kurkkua, matsunia (paikallista luonnonjugurttia) Artemin keittämällä aprikoosihillolla höystettynä. Voin sanoa, että oli makuelämys vailla vertaa! Olen tottunut arkisin heräämään niin aikaisin, ettei vapaa-aamuinakaan nukuta kovin myöhään. Niinpä olin tullut laittamaan itselleni aamupalaa ja siitä saavat sitten muutkin kun heräävät.

En muista oliko tämä aamu vai mikä kun olin keittiössä ja Artem kampeutui myös sinne. Tsiran kävi vaatimassa palvelua. Se haluaisi paljon enemmän ruokaa kuin mitä on terveellistä antaa.

"He is always hungry. Eating and eating and eating all the time!" Artem tuskaili.

"Just like you", ehdin sanoa sen enempää ajattelematta. Mutta kun Artem on semmoinen, langanlaiha vaikka syö kuin hevonen. Repesimme nauruun ja sitä riitti niin paljon, että Miimi tuli omasta kammaristaan.

"Mitä ihmettä täällä hirnutaan?" hän kysyi ja selitin äskeisen puheenaiheen.

Päivän retkille, mars! Ararat näyttäytyi tänä aamuna ihan kunnolla. Mystinen pilvien päällä leijuva vuori.

Yölliseen ajeluun verrattuna Jerevanissa oli kovin vilkasta, eikä ollut edes ruuhka-aika. Kävimme Neuvosto-Armenian sotamuseossa katsomassa Äiti-Armenian patsasta ja muita muistomerkkejä neuvostoajoilta. MIG on todennäköisesti joskus pudonnut. Siitä oli kaikki sisuskalut poistettu.

Stalinin urut ja ohjus

Tuntemattoman sotilaan muistomerkki

Artem meni vuonna 1990 Vuoristo-Karabahin sotaan. Kun Neuvostoliitto romahti, sota alkoi saman tien ja Artem meni sinne vapaaehtoisena. Hän oli juuri ja juuri täysikäinen. Artem yleni tosi nopeasti luutnantiksi ja palveli rintamalla loppuajat. Kun sota loppui, Artem joutui varsinaiseen armeijaan. Neuvostoarmeijan systeemi oli semmoinen, että sota-ajan titteleistä huolimatta joutui aloittamaan alusta alokkaana. Armeija kesti kaksi vuotta.

Kuvassa on samanlainen tankki, millä Artem ajoi sodassa.

Seuraavaksi ajoimme torille. Artem pudotti Miimin ja minut autosta ruuhkan keskelle ja lähti etsimään varsinaista parkkipaikkaa. Löysin torilta hienon Armenia-aiheisen paidan muistoksi ja paikallisella käsityötaidolla valmistetun olkalaukun. Matot ovat täällä käsintehtyjä ja upeudestaan huolimatta edullisia, mutta semmoista en nyt hankkinut. Mieli olisi tehnyt kyllä, joten ehkä ensi kerralla.

Kävimme historiallisessa museossa, jossa on hämmästyttäviä esineitä kivikaudelta lähtien. Lämmin suositus tälle paikalle, jos kuka Jerevaniin matkustaa.

Aamu oli lämmin, mutta museossa ollessa alkoi sataa ihan kunnolla. Odottelimme museon ulkokäytävällä, että Artem käy hakemassa auton.

Keskusaukio on armenialaisten yhteinen olohuone.

Museosta menimme supermarkettiin ruokaostoksille. Lihatiskillä näki selkeästi, miten teuraista käytetään kaikki hyväksi. Lihojen vieressä oli kielet rivissä ja niiden jälkeen aivot pakattuna pareittain. Kalatiskillä oli valmiina valtavan kokoisia kaloja ja jos semmoisen tuoreutta epäili, pääsi valitsemaan akvaariosta mieleisen fisun. Myyjä kalastaa sen, kalauttaa tajun kankaalle, verestää ja pakkaa asiakkaalle. A vot.

Ostimme erilaisia salaatteja ja semmoisia sienen näköisiä taikinanyyttejä, joissa on lihaa tai sieniä sisällä. Niistä sai keittämällä nopean aterian.

Puutarhassa on useita kirsikkapuita, mutta kevät oli vielä melko aikainen. Etsimällä löysi kypsempiä hedelmiä maistiaisiksi. Aprikoosien aika ei ollut vielä ja se vähän harmitti. Kun siitä tehty hillo on niin hyvää, ei tuore hedelmä voi sen hassumpaa olla. Pihalla on myös mulperipuu, jonka oksat roikkuvat tien puolella. Otin tavaksi napsia kypsyneitä hedelmiä aina kun olimme lähdössä retkille.

Tsiran on erittäin seurallinen kissa ja oli heti ensimmäisestä aamusta lähtien näkösällä. Tänään ilmaantui myös Katri maisemiin. Talossa on ollut myös kolmas kissa, Mozart, mutta sitä ei näkynyt koko aikana. On tainnut muuttaa muualle. Kissoilla ei taloon ole asiaa, vaikkakin ne piipahtavat pikaisesti ja saatellaan saman tien ulos. Yläkuistilla on niiden ruokailupaikka ja koppi missä lämmitellä talvella.

Kävimme Miimin kanssa vielä iltakävelyllä Parpin keskustassa. Villa Mimi on jännästi ihan kylän reunamalla kulkevan tien varrella ja talon nurkalta risteävä kuja vie kylään. En arvannutkaan, miten iso Parpi lopulta on, koska varsinainen kylä ei näy talolle ollenkaan.

Parpi on tyypillinen armenialainen pikkukylä, pihoja ympäröivien muurien reunustamia kapeita kujia sokkeloisena sumppuna. Kylässä on apteekki, kolme kauppaa ja tämänkertaisen kävelyretken tuloksena kohdalle osunut rautakauppa. Ikkunasta katsellen sieltä voi löytää ihan mitä tahansa.

Rautakaupan lähellä oli pormestarin toimisto, jonka seinässä olevaa kylttiä tavasimme hyvän tovin. Se on erittäin edistyksellinen, koska on peräti kolmella kielellä. Aukioloaikojen englannosta voi itse kukin yrittää tulkita.

Armeniassa on useita 300-luvulla rakennettuja kirkkoja ja Parpissa on Tsirnavor, yksi niistä maailman vanhimpiin lukeutuvista kirkoista. Sen nimi tarkoittaa ”aprikoosista”, koska se on rakennettu aprikoosin värisestä tuffista.

Miimi muisti suunnilleen, missä se sijaitsi, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Hän puhuu armeniaa sen verran, että kysyi paikallisilta lapsilta kirkon olinpaikkaa. Kysyi vielä lisäksi mitä kuuluu ja sen semmoista. Lapset olivat aivan ihastuksissaan kun heidän kylässä on vierasmaalaisia, jotka puhuvat heidän omaa kieltään. Täällä on tapana tervehtiä kaikkia vastaantulijoita sanomalla barev dzes eli hyvää päivää. Sen verran minäkin opettelin, että osaan olla vähimmäismäärän verran kohtelias. Lapset ovat käsittämättömän hyvinkasvatettuja ja tervehdykset tipahtelevat kuin apteekin hyllyltä.

Kirkko löytyi. Se on pahasti romahtanut, mutta restaurointi on alkanut.

Kävimme sisälläkin, koska rakennustyömaata ei ollut eristetty. Jos kivi tipahtaa päähän, saat kantaa vastuun, koska oma on vikasi. Mielestäni tämä on ihan tervettä paapomattomuutta. Kivipaasin kannattelemasta oviaukosta sai kulkea nöyränä.

Kirkko on muuan siviili-ihmisen tontilla ja tämä naapuri halusi kaataa koko rakennuksen. Hän on vieläpä opettaja, joten luulisi kansankynttilällä sen verran sivistystä löytyvän, että arvostaisi muinaismuistoa, mutta ei löytynyt. Siinä vaiheessa valtio tuli hätiin ja määräsi kirkon suojeltavaksi. Naapuri muutti pois vai häädettiinkö hänet, sitä ei tarina kerro.

Kävelimme vielä siksakkia pitkin teitä. Joku rikas oligarkki oli rakentanut itselleen valtavan palatsin, mutta häntä ei siellä juuri koskaan näy ja se vähän ihmetyttää. Paikalliset hyväksyvät tämän kummallisuuden, koska herra äveriäs kunnosti talonsa vieressä olevan kirkon omalla kustannuksellaan. Kukapa armenialainen ei semmoista tekoa arvostaisi. Kirkkoja kun on joka paikassa.

Lähellä Villa Mimiä on erään naapurin tontin ympärillä valtava muuri. Asiat tärkeysjärjestyksessä, sanoo armenialainen. Talosta ei ole vielä tietoakaan, mutta kunnon muuri ja portti pitää olla.

Armenialainen ajatusmaailma

Kirkoista vielä sen verran, että niitä on todellakin ihan kaikkialla. Jos suomalainen uudisrakentaja pykää ensimmäiseksi saunan, armenialainen rakentaa kirkon. Olipa se vaikka vain neliömetrin kokoinen, pääasia että on.

Armenia on maailman vanhin kristitty maa, mutta täällä on lupa uskoa mihin haluaa tai olla uskomatta mihinkään. Suurin osa kansasta on ateisteja. Silti kirkoissa käydään hiljentymässä ja pyytämässä eri asioita, kuten vaikkapa terveyttä tai vaurautta, kuka miltäkin taholta. Jumalan saa jokainen käsittää omalla tavallaan ja monet uskovat eri luonnonhenkiin.

Esimerkiksi aiemmin mainitut jesidit palvovat aurinkoa. Se on varsin ymmärrettävää, koska he elävät vuodenkierron mukaan. Jesidejä on Armenian lisäksi esimerkiksi Turkissa ja Irakissa, joissa he ovat syrjittyä kansaa, vaikka eivät tee kenellekään mitään pahaa. Armeniassa he saavat elää rauhassa. Jesidit ovat perinteisesti moniavioisia, mutta Armeniassa he elävät Armenian lakien mukaan. Toisaalta he ovat niin köyhiä, ettei usean vaimon pitäminen ole edes mahdollista.

Suomalaisilla olisi opiskeltavaa rennossa elämänasenteessa ja asioitten omiin käsiin ottamisessa. Armenia on erittäin korruptoitunut maa, mutta onneksi pääsemässä siitä pikkuhiljaa selvemmille vesille. Ihmiset pettyivät hallitukseen ja alkoivat tehdä asioita itse. Yritteliäisyys ja kekseliäisyys jaksaa hämmästyttää. Armenialaista luonteenlaatua voisi parhaiten kuvata sanonnalla "miksi ei", koska heidän mielestään kaikki mikä ei ole erikseen kiellettyä, on todellakin sallittua ja mahdollista. Ja mikä parasta, EU ei ole määräämässä mitä saa tehdä ja mitä ei.

Mainio esimerkki optimistisesta yritteliäisyydestä olivat myyntipisteet teitten varsilla. Telineissä oli tyrnimehupulloja, joiden sisältöä oli Miimin kertoman mukaan todennäköisesti jatkettu vedellä, koska vielä ei ollut tyrniaika lähelläkään. Mikäli laimennettu mehu ei mene kaupaksi, lorautetaan sekaan sopiva määrä votkaa ja kas, paikallinen special mix on valmis.

Pullotelineitten juurella oli ämpäreissä valtavia herkkusieniä. Silmät oli pudota, kun näimme ne jalkapallon kokoiset sienet! Pakko oli pysähtyä katsomaan tarkemmin, mutta ämpäreissä olikin maalattuja kiviä. Ehkä myyjä ajatteli, että tämmöisiä voisi olla, mutta juuri nyt ei ole. Tärkeintä, että sai potentiaalisen asiakkaan pysähtymään luokseen.

Perjantai 17.5.

Parpi on Jerevanista puolen tunnin ajomatkan päässä luoteeseen. Tänä aamuna lähdimme ajelemaan kohti Jeravania ja jatkoimme kaakkoon kohti päivän seikkailuja. Matkalla on Voghjaberdin kylä ja siellä näköalapaikka Jerevaniin ja Araratille, joka ei sillä kertaa näyttäytynyt. Charenzin kaari on turistien suosima poseerauspaikka, mutta minulla se jäi kuvaamatta. Voghjaberd tarkoittaa liikkuvaa linnaa. Tässä paikassa maa valuu ja vie talot mukanaan. Kysymys jäi, oliko muna ennen kanaa vai miten. Todennäköisesti jonkun linna on ottanut ritolat, joten kylä on nimetty sen mukaan.

Armenialaisilla on muutenkin mielikuvituksekas tyyli nimetä kyliään. Erään nimi on suomeksi mausteliemi ja muuan reissulla ajoimme Gagarinin kautta. Mikä lie kylän nimi ollut ennen, mutta kun kerta Juri Gagarin kerran siellä kävi tai pelkästään ajoi läpi, kylä sai nimen kuuluisan kosmonautin mukaan. Koska miksi ei.

Palataanpa takaisin reitille. Matkasimme Geghardiin, kallioon koverrettuun luolaluostariin. Vanha osa on 200-luvulla lähteen päälle rakennettu pyhäkkö ja uudet osat 1200-luvulta.

Jos jonnekin voi viedä ristin, armenialainen sen tekee. Vaikka joutuisi kiipeämään mahdottoman reitin pystysuoraa kalliota. Ehkä risti on siellä merkkinä, että kiipeäjä selvisi hengissä. Tai sitten ei selvinnyt. Symboli toimii periaatteessa kummassakin tapauksessa.

Hautaholvissa näimme jännän valoilmiön. Aurinko toi valoa kattoaukosta, mutta mikä värillinen kivi tai kristalli osui kohdalle, kun niin hienon keltaisen valotäplän toi huoneeseen.

Geghardista siirryimme Garniin, Symphony of Stoneseja eli basalttiurkuja ällistelemään. Siinä on varsinainen ilmestys! Pikaisen googlauksen perusteella selvisi, että 40 miljoonaa vuotta sitten vuorilta valunut laava jähmettyi kuusikulmion muotoisiksi pylväiksi. Sieltä ne aikojen saatossa katkeilevat ja putoilevat pahaa-aavistamattomien turistien kupoleihin. Parempi ottaa varoitukset vakavasti ja katsella ylös ja eteen. Nämä ihmetykset nähdäkseen pitää katsellakin joka suuntaan. Kyseessä on valtavan kokoinen luonnonmonumentti.

Basalttiuruilta olisi voinut patikoida Garnin temppeliin, mutta tällä kertaa ajoimme sinne autolla. Temppeliltä näki edellisen paikan toiselta puolelta. Eräässä rakennuksessa oli roomalainen kylpylä, jossa näkyi vesialtaiden tuplalattia. Alemmassa lattiassa oli kivitorneja, joiden päälle rakennettiin varsinainen lattia. Ulkoseinässä oli aukko, jossa oli ollut vettä lämmittävä tulipesä. Aika nerokas järjestelmä. Pukuhuoneen lattian upeaa mosaiikkia oli vielä säästynyt.

Paluumatkalla poimimme kyytiin australialaisen Jamesin, jonka Miimi ja Artem olivat jo aiemmin huomanneet kävelevän reppuineen. Hän oli kiitollinen kyydistä. Oli tullut Georgian puolelta Armeniaan, eikä vielä tiennyt minne jatkaa. Tyypillinen reppureissaaja, kulkee minne jalat kuljettavat ja on onnellinen vapaudestaan. Miimi kertoi paljon paikallista asiaa ja varoitteli paimenista. Teillä ja poluilla voi kävellä huoletta, mutta gamprit tulkitsevat rinteet ja laitumet omiksi maikseen, joten siellä ei parane palloilla.

Gampr, Armenian oma koirarotu

Gamprit ansaitsevat ihan oman luvun tarinassa. Lainaan tähän Miimin kertoman selostuksen:

”Armenian gampr on tiibetinmastiffin ohella maailman vanhimpia koirarotuja eli sen DNA ja rotutyyppi ovat tuhansia vuosia vanhoja. Niitä on kuvattu vanhoissa kivikaiverruksissa jo 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se on valtavan suuri laumanvartijatyyppinen koira, mutta jos vertaa vaikka kaukasianpaimenkoiraan, joka on näistä jalostettu, niin kaukkari on huomattavasti löysempi ja karvaisempi eli gampr muistuttaa enempi keskiaasian- tai anatoliankoiraa. Gampr on valtavan suuri ja lihaksikas rotu sekä monimuotoinen eli niitä on kaikkia värejä ja turkki voi olla lyhyt tai pitkä. Paikalliset pitävät koiransa aika laihana, että ovat hyvässä tappelukunnossa. Pää on iso ja korvat typistetään sen takia, että ne oikeasti tappelevat susia ja karhuja vastaan.

Ne leimautuvat laumaan niin kuin laumanvartijat aina eli ne kasvatetaan pennusta lähtien oman karjan keskellä. Ne työskentelevät laumana ja se on täysin sisäsyntyistä se työskentely. Niitä ei kouluteta ollenkaan ja monet niiden omistajat sanovat, ettei niille mitään voi kouluttaa. Voi olla, etteivät he vaan osaa, mutta joka tapauksessa niin puhutaan.

Se on edelleen rotu, mikä lisääntyy vain luonnonvalinnan kautta eli narttu valitsee kylän uroksista sen, minkä antaa astua. Ne sekaantuvat muiden koirien kanssa vain siinä tapauksessa, ettei ole muuta vaihtoehtoa, koska suvunjatkamisvietti on vieteistä suurin ja vahvin. Koiria mielellään vaihdellaan ympäri maata, jotta sisäsiittoisuus ei tulisi ongelmaksi. Nartut myös valitsevat pentujen isäksi mahdollisimman kaukaisen sukulaisen tai semmoisen, mikä ei ole sukua lainkaan.

Näitä koiria on vähän tutkittu, mutta kuulopuheitten perusteella Armeniassa on useita eri sukulinjoja. On vain tosi vaikea löytää ihmistä, joka tietäisi koirien suvuista oikeasti jotain. Venäjän kennelunioni on gamprin hyväksynyt, mutta mikään muu kenneljärjestö maailmassa ei pidä sitä omana rotunaan. Selvästi se on oma rotunsa.

Luonteeltaan gampr on tyypillinen laumanvartija, erittäin omistautunut omalle laumalleen ja omalle väelleen. Eivät ne ole ihmisten siliteltävissä eikä varsinkaan ne koirat, jotka ovat töissä. Nuorena ne ovat usein hyvinkin ystävällisiä ja pentuja saa kaikki pallutella. Jos koirat on kasvaneet semmoisella paikalla että ei ole karjaa puolustettavana, koirat ovat sosiaalisempia. Eräällä viinitilalla oli tosi ihmisystävällinen koira, mutta sillä oli puolustettavana pelkästään reviiri ja sekin vain yöaikaan. Yleisesti ottaen ne ovat hyvin juroja yhden ihmisen koiria.”

Lauantai 18.5.

Ensimmäinen aamu kun nukuin pidempään kuin talonväki. Olen tottunut heräämään aikaisin, joten loma ei muuttanut sitä seikkaa. Aktiiviset päivät ja monet elämykset alkoivat käydä voimille, joten uni maistui ja pääsin valmiiseen aamupalapöytään sen sijaan, että olen tähän asti rumunnut keittiössä yksikseni. Aamupala oli samantyylinen kuin muinakin aamuina. Lavash on valtavan kokoinen ohut leipä, josta revitään sopivia paloja ja kääräistään tortillan tyyliin rullalle. Sisään voi sulloa mitä sattuu sillä hetkellä olemaan. Vesi on hyvää, mutta pääasiassa juomme Jermukia. Se on todella hyvää kivennäisvettä, jossa on suolat kohdallaan. Vuoriston ohuessa ilmassa keho tarvitsee reilusti suoloja, ja kun ilma on kuivaa, nesteytystä tarvitaan ja sen mukana lisää suoloja korvaamaan menetettyjä. Vettä meni uskomattoman paljon, vaikka ei ollut edes helle.

Juttelimme eräänä päivänä siitä, että jesidit ovat mahtaneet siirtyä jo niin korkealle vuoristoon, ettemme ehkä näe porukkaa kuljettamassa laumaansa kylätietä pitkin. Väärin. Tänä aamuna klo 7 paimentolaiset menivät ohi, mutta Miimi oli havainnut vasta lammas- ja lehmälaumojen hännät. Ei ehtinyt edes katsomaan, saati että olisi kannattanut lähteä minua herättämään. Ei se mitään, näemmehän heitä vuoristoretkillä.

Olin Miimin luonnehdinnan mukaan unelmamatkatoveri; kiinnostunut kaikesta enkä valittanut mistään. Olen niin vähän maailmanmatkailua harrastanut, että luonnollisesti kaikki kiinnostaa enkä edes osaa valittaa mistään kun odotuksia ei juuri ole. Kaikki vaan on niin mahtavaa.

Tämän päivän ensimmäinen kohde oli ainoa etukäteen suunniteltu nähtävyys. Kuulin siitä Miimiltä jos vuosia sitten ja siitä lähtien olen haaveillut sen näkemisestä. Kyseessä on Arinjin kylässä oleva Levonin luola. Sinne pääseminen oli omanlaisensa seikkailu, koska kylä oli käsittämättömän sokkeloinen ja kujat kapeita. Google maps teki parhaansa opastaakseen meidät perille ja silti pääsimme nauramaan kaikenlaisille oikoteille, joista hädin tuskin auto selvisi.

Artem osaa jonkin verran suomea ja hän toisti oikein hyvin navigaattorin ohjeet, mutta varmisti vielä englanniksi, kumpi oli left ja kumpi right.

"Käänny oikealle. Käänny vasemmalle. Hyvä Petja hyvä!"

Petja on Miimin ja Hannun koira, Artemin lellikki. Tuosta Petjan kehumisesta tuli lentävä lause aina kun Artem teki mitä tahansa oikein. Voi miesparkaa. Kaksi vanhaa suomalaista naista jatkuvasti määräämässä mitä pitää tehdä ja erityisesti mitä ei pidä tehdä.

Opimme mekin samalla armeniaa. Kun radiosta tuli jotain, mitä Artem ei jaksanut kuunnella, hän tiuskaisi radiolle "susmena!" tai jotain sinne päin lausuttuna. Tarkoittaa ole hiljaa, turpa kiinni!

Shat sirun on suomeksi oikein kaunis. Sitä sai toistella joka puolella.

No niin, pienen sivuraiteen jälkeen palatkaamme takaisin Levonin luolaan.

Levonin vaimo oli vuosikausia pyytänyt miestään kaivamaan perunakellarin. Mies ei saanut aikaiseksi, kunnes eräänä yönä hänelle ilmestyi enkeli sanomaan, että alapas kaivaa. Vaimo ällistyi, että nytkö se kellari tulee, mutta ei. Ällistystä seurasi kauhistus kun mies vain kaivoi kaivamistaan.

Kyläläiset ja turistit tulivat ihmettelemään savottaa ja tarjoamaan apuaan, mutta Levon ei huolinut mitään nykyaikaisia työkaluja avukseen. Taltta, leka, lapio ja ämpäri riittivät. Joka yö enkeli tuli neuvomaan, mistä ja miten luolastoa piti jatkaa. Hyvät neuvot antoikin, koska luolasto ei ylittänyt tontin rajoja sentilläkään. Teepä se ilman navigointivälineitä yli 20 metrin syvyydessä. Levon kaivoi 18 tuntia päivässä 24 vuoden ajan ja sitten kuoli pois. Tällä välin sana oli kiirinyt, porukkaa kävi katsomassa ja maksoi siitä hyvästä vaimolle. Nyt vaimo elää mukavasti pääsymaksuilla. Paikassa käy väkeä kaikkialta maailmasta eikä tarvitse mainostaa millään tavalla. Teimme pienen videon maan alla. Äänen laatu on huono, mutta nuppia kaakkoon niin selvän saa.

Ylijäämäkivistä Levon teki taidetta. Muun muassa omakuvan sekä vaimon ikuisti myös. Vaimolla on perunat käsissään, koska kellari odottaa vieläkin valmistumistaan.

Arinjista suuntasimme edelleen koilliseen kohti Sevan-järveä. Se sijaitsee Geghark'unik'in maakunnassa 1900 metriä merenpinnan yläpuolella ja on pinta-alaltaan noin 5000 neliökilometriä (pisimmillään 78 km, leveimmillään 56 km ja syvimmillään 79,4 m) eli aikamoinen rapakko.

En käynyt talviturkkia heittämässä Sevaniin, vaan tyydyimme kävelyretkeen ja tutustumaan Sevanavankin luostariin. Sevanista muuten on löydetty tammesta rakennetut, 4000 vuotta vanhat vankkurit, mallista päätellen härkävetoiset. Näimme ne Jerevanin museossa ja ovat hämmästyttävän hyväkuntoiset. Mikäs heillä on ollut ollessa niin syvällä kylmässä järvessä ja nyt ilma pääsee niitä haurastuttamaan.

1200-luvulla rakennetussa luostarissa oli taulu, jossa oli kaikenlaista raamatunhistoriallisesti kiintoisaa. Keskellä isoimpana Jeesus, joka oli kuvattu mongolina pitkine letteineen ja vinoine silmineen. Tämä todistaa ensinnäkin sen, että mongoleilla on ollut iso vaikutus siihen aikaan ja toisekseen, että eri puolilla samat asiat nähdään eri tavoin, omalta kantilta. Kädet ja silmät olivat suhteettoman suuret eli pääkohtia on korostettu.

Kivihulluna ostin matkamuistoksi todella kauniin andara-kristallin, jota löytyy Sevan-järveltä. Sinnikkään googlaamisen tuloksena löysin sen verran tietoa, että sen kerrotaan olevan peräisin kokonaan muista maailmoista. Siitä tehdään esimerkiksi veitsiä. Andara on lasia kuten obsidiaanikin, jota keräsin tienposkesta aamusella. Ajoimme obsidiaanilouhoksen ohi ja lasikiveä oli valtavina viiruina kalliossa sekä palasina maassa.

Paluumatkalla poikkesimme Hrazdanin kylässä ja kiersimme pienen tekojärven, jonka eräässä niemennyppylässä komeilee ihan reilun kokoinen matkustajalentokone! Flightsafetyn mukaan kyseessä on Tupolev Tu-134A, joka oli kesäkuussa 1983 matkalla Ukrainan Lvovista Jerevaniin, mutta joutui pahemmanlaatuiseen turbulenssiin. Se laskeutui turvallisesti, mutta jäi sille tielleen. Ja koska asialla ovat armenialaiset, niin... miksi ei. Jätetään se muistomerkiksi.

Tie kiemuteli pitkin rantaa ja laaksossa läpi viehättävien pikkukylien. Niissä on leppoisa tunnelma. Bjinissä paikallinen mummo istuskeli muurilla paimentamassa hanheaan ja sen poikuetta. Tiellä pataroivia lehmiä sai väistellä joka puolella.

Bensa uhkasi loppua, joten pysähdyimme tekemään pienen hätätankkauksen. Tämä oli niin legendaarinen tapaus, ettei Miimikään ole moista vielä nähnyt! Menovettä oli cokispulloissa, voi hyvänen aika sentään. Pajan omistaja möi bensaa erittäin kalliiseen hintaan, mutta minkä mahtoi. Parempi tankata vähän kallista ainetta kuin ottaa riski, että jää autoineen vuoristoon.

Illalla pääsin saunaan. Ulkorakennukseen oli Hannu Artemin avustuksella rakentanut ihan perinteisen suomalaisen saunan ja kyllä oli makoisat löylyt siellä! Kiuas on rautalankahäkki, jossa on reilusti kiviä. Sitä lajiahan riittää kerättäväksi eikä kukaan kysele, että onko lupa kerätä. On, ihan oma lupa. Ja kyllä se kiuas lämpenee pähkinäpuullakin. Koivuja täällä on hyvin harvassa ja nekin on istutettu. (Joskus Suomessa ollessaan Artem oli ihmetellyt, että kuka nämä kaikki koivut on istuttanut. Miimi sivisti häntä, että kyllä ne kasvaa täällä ihan itsekseen.) Artemille kiitokset, hänet on koulutettu hyväksi saunalämmittäjäksi.

Sunnuntai 19.5.

Armenia on sen verran pieni maa, että päiväretkillä näkee paljon. Päätimme lähteä vähän kauemmas ja olla reissussa yön yli. Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä etelään, mutta säätiedotus ennusti sinne sadetta ja pilvistä eli vuoristossa ei olisi nähnyt juuri mitään. Onneksi suunnitelmia voi muuttaa lennosta, joten suuntasimme pohjoiseen Pöytävuorille. Joka paikassa on vuoristoa, mutta aivan kuten Suomessa, eri puolilla maata on erilaista maisemaa. Pohjois-Armeniassa on huomattavasti pöheikköisempää kuin etelässä. Kasvillisuuden laji riippuu siitä, missä korkeuksissa mennään.

Matkalla poikkesimme Aparanin kaupungissa valtavan kokoisessa leipomossa ostamassa välipalaa. Lavashin tekoprosessi olisi ollut kiva nähdä, mutta leivontavuorossa oli pienempi leipä. Leipien viskominen maauuniin näytti kyllä hienolta. Leipuri venyttää taikinan kahvalla varustetun tyynyn päälle ja nakkaa leivän uunin sisään, jossa taikina tarttuu uunin kylkeen. Kypsä leipä irtoaa helposti ja on valmis myytäväksi. Lämmintä hommaa, ja kuten videosta voi nähdä, leipurit ovat kohtalaisen atleettisia showmiehiä.

Leipomossa oli valtavasti kaikenlaisia leivonnaisia ja mikä parasta, kaikki paikan päällä tehtyjä ja tuoreita.

Aragatsotnin ja Lorrin maakuntien rajamailla oli ihana serpentiinitie.

Matkalla on Spitak-niminen kylä, jossa on vuonna 1988 tapahtuneen maanjäristyksen uhrien hautausmaa. Monet alueen kylät tuhoutuivat ja 250 000 ihmistä kuoli.

Poikkesimme Kobayrin luostariin, jonne sai ensin kävellä melkein meikäläisen maiseman näköistä metsätietä. Miimi jäi autolle pitämään taukoa, joten lähdimme Artemin kanssa kaksistaan kapuamaan reittiä. Luostari nakottaa kallionkielekkeellä ja sinne on ehkä joskus päässyt hissillä, joka kulkee pystysuoraa kallionseinämää pitkin. Se oli aivan kertakaikkiaan maailmanlopun näköinen vehje! En olisi moiseen uskaltautunut, vaikka olisi ollut toimintakuntoinenkin. Lähdimme kävelemään polkua pitkin. Varovainen sai olla, koska vettä valui kalliopuroista ja teki portaat ja polun osin liukkaaksi. Ylhäällä palkitsi hienot näkymät laaksoon.

Palattuamme taukopaikalle otimme vähän evästä ja ihmettelimme hyvän tuoksuista kasvia. Vasta jälkeen päin Suomessa selvisi, että se oli hullukaali. Onneksi emme koskeneet siihen. Ajoimme kanjonissa ja kävimme ihmettelemässä Haghpatin luostarin valtavia kaaria.

Kirkon kirjastossa oli eri kokoisia lattiaan upotettuja ruukkuja. Niissä oli muinoin säilötty esimerkiksi arvokkaita kirjoituksia. Kävin kokeilemassa, miltä pergamentista oli tuntunut. Heti tuli arvokas olo.

Haghpatissa muuan porukka tuli kysymään, onko minulla sähköpostia ja voisinko ottaa heistä kuvan ja lähettää sen heille. Toki! He olivat armenialaisia opiskelijoita ja minua puhutellut mies kysyi, olenko tsekkiläinen. Kun vastasin, että en vaan suomalainen, sakki alkoi nauraen hihkua "Finland! Cha cha cha!" Voi miten mukavia he olivat! Juteltiin niitä näitä. Meidän ulkonäössä oli heidän mielestään jotain samaa kuin tsekkiläisissä.

Matka jatkui Odzuniin Pöytävuorille. Nimi tulee luultavasti siitä, että ihan kuin vuorenhuippu olisi valtavalla sapelilla sipaistu pois ja tilalla on isot tasangot. Alas kanjoniin oli matkaa ties kuinka paljon. Tie ja joki näkyivät solassa kapeina nauhoina.

Päivän päätepiste oli Gyumri, Armenian toiseksi suurin kaupunki. Sen väkiluku on reilut 120 000, kun Jerevanissa majailee vähän toista miljoonaa asukasta. Tästä voi helposti päätellä, että aika pieniä kaupungit täällä ovat. Pikkuruisten kylien lukumäärän haluaisin tietää.

Matkalla Gyumriin kävimme Lorin linnoituksella, joka on rakennettu kahden rotkolaakson risteykseen eli huippupaikka puolustusta ajatellen.

Eräässä rakennuksessa tai sen jäänteissä oli saman tyylinen kylpylä kuin Garnin temppelissä, mutta tämä oli armenialainen ja tarkoitettu vain hovin jäsenille.

Seuraamme lyöttäytyi koira ja sanoinkin Miimille, että siinä on virallinen opas kun edellä kulkee. Muu porukka käveli lyhyemmän reitin polkua pitkin, mutta minä seurasin rotkon reunaa ja kahlasin ruohikossa reilusti pidemmälti. Koira jäi jostain syystä seuraani. Se kulki mukana parkkipaikalle asti, ja varmasti olisi tullut autoon jos olisin vähän vihjaissut. Todella suloinen tapaus, ehdin jo kiintyä siihen. Harmi kun ei ollut antaa sille mitään syötävää.

Gyumriin päästyämme menimme syömään kalaravintolaan. Se on tuffin sijaan puusta rakennettu ja varsin erikoinen, kun ehti jo kivirakennuksiin tottua. Ravintola sijaitsi kala-altaiden päällä. Ruoka-annokset olivat hivenen eksoottisia minun makuuni, mutta kyllä niitä söi. Tosin en muista enää mitä söin.

Syötyämme menimme kirjautumaan kerrassaan viehättävään hotelliin. Sain yhden hengen huoneen, jossa makuupaikka oli parvella. Kävimme kävelemässä pienen lenkin ja ihastuin paikkaan välittömästi. Jotenkin sielukkaampi kuin Jerevan ja itselleni tuli siellä omituinen tuttuuden tunne. Vaikea kuvailla sitä olotilaa.

Kävelykadulla on Armenian kansallissankarin Kirk Kerkorianin patsas. Hän on Amerikan armenialaisia, matalaa profiilia pitänyt multimiljonääri, joka ei juhlinut seurapiiripalstoilla, mutta oli äärettömän kuuluisa. Hän omisti yhteen aikaan MGM-elokuvastudiot sekä General Motorsin ja perusti paljon kasinoita Las Vegasiin. Johonkin aikaan hänellä oli lentoyhtiökin.

Kun korruptoitunut hallitus 90-luvulla veti kaikki avustukset ja valtion kassan omiin taskuihinsa, Kerkorian rakennutti omilla rahoillaan valtatien Jerevanista Gyumriin. Välimatkaa on 120 km ja tästä uroteosta Kerkorian sai arvonimensä ja pronssisen patsaan Gyumrin kävelykadulle.

Otin kuvan kadulla nukkuvasta, vähän bordercollien näköisestä koirasta. Se heräsi ja meni erääseen porttikongiin ja tuli sieltä isomman vaalean kaverinsa kanssa luoksemme. Koirat liehakoivat ympärillämme ja Miimi kertoi, että niillä oli korvamerkit, joten että ne on leikattu ja näin ollen jonkun omaisuutta. Niistä huolehditaan paremmin kuin pesunkestävistä katukoirista.

Miimi meni hotelliin lepäilemään ja me Artemin kanssa lähdimme etsimään kauppaa, josta saisi hänen haluamaanta viiniä. Minä suunnittelin ostavani Jermukia ja pientä iltapalaa, jos sattuu hiuko iskemään.

Jostain syystä koirat lähtivät seuraamaan meitä. Välillä ne kulkivat edellä, välillä perässä, ihan kuin tietä näyttäen. Eräässä kadunkulmassa pysähtyivät juomaan kupista, jonka joku oli jättänyt kadulle koiria varten.

Löysimme pienen kaupan, mutta siellä ei ollut Artemin haluamaa viiniä. Lähdimme jatkamaan matkaa. Toinen koirista jäi istumaan kaupan ovelle sen näköisenä, että "opastin teidät kauppaan ja nyt se ei kelpaakaan". Ne jatkoivat seuraamista, mutta jossain kohtaa jäivät pois matkasta.

Löysimme kaupan, joka oli yllättävän kaukana. Sieltä palatessamme näin tutun, bortsumaisen koiran istuvan ryhdikkäänä kadulla, katsoen suoraan minuun.

"Ei voi olla todellista, se jäi odottamaan meitä!" sanoin Artemille.

Koira tunnisti ääneni ja alkoi heiluttaa häntäänsä. Kaverukset jatkoivat kulkemista mukanamme. Jossain tumma kaveri jäi matkasta, mutta vaalea isompi kulki meidän kanssa hotellille asti. Rappusilla jouduin toivottamaan sille hyvää yötä. Kummallista, miten linnoituksella ja Gyumrissa nuo koirat niin tiiviisti lyöttäytyivät seuraani. Olikohan niillä jotain asiaa? Kunpa olisin osannut lukea niiden ajatukset.

Maanantai 20.5.

Yö meni mukavasti ja aamupala oli maukas, voisi luonnehtia perinteiseksi. Leipää, vihanneksia, hedelmiä, munat ja pekonit sun muut. Ei mitään semmoista, mitä ei meikäläisissäkään hotelleissa olisi, vähän eri mallilla tietenkin. Tai sitten ei vaan jäänyt mieleen. Muisti kun on mikä on.

Syötyämme suuntasimme Gyumrin torille. Tunnelma oli ihastuttavan autenttinen kun vanhat ukot pelasivat pelejä kadunvarressa. Itse tori oli paikka, missä oli ihan kaikkea ja jos ei ollut, tuskin tarvitsi harmistua puutteesta.

Taas näki selkeästi sen, millaista elämä on kun ei EU loistaa poissaolollaan. Hedelmät, vihannekset, leipä, kahvipavut, liha ja kala vapaasti myytävänä. No, raakaa lihaa ja kalaa en siitä porottavan auringon alta ostaisi. Ei puhettakaan jääpaloista tai muista jäähdytyskonsteista. Paikallisilla täytyy olla rautainen mikrobiarmeija vatsaansa suojaamassa.

Oli aika jättää ihastuttava Gyumri taakse ja suunnistaa etelää kohti. Ajelimme ensimmäiseksi Dashtademin linnoitusta katsomaan. Se oli kerrassaan mahtava! Linnaa on alettu rakentaa uudelleen ja linnoituksen muureja kaivaa esiin. Valtavalla aukealla on aikoinaan ollut kahdeksan linnoitusta sisäkkäin, joten vihollisella on ollut tekeminen valloituksensa kanssa. Sisäänkäynnin portti on kulmassa, että ratsuväki hiljentää vauhdin eikä ryntää täyttä laukkaa linnanpihalle.

Lehmänläjiä oli joka puolella. Mietin siinä, että tulisivat nyt ne lehmätkin paikalle. Menimme tutkimaan linnaa, ja sen muurille kiivettyäni toiveeni toteutui. Kaksi lehmää oli tullut paikalle ihmettelemään meitä. Sain toisesta oikein poseerauskuvan. Loppujen lopuksi lehmiä - tai hiehojahan ne muut olivat - olikin melkoinen lauma. Ihastelimme niiden sopusuhtaisen tervettä rakennetta.

Linnoituksen jälkeen kutsui Araks, Artemin vanhempien kotikylä. Menimme tervehtimään vanhuksia, joiden kanssa ei yhteistä kieltä ole, mutta tunnelma kyllä välittyi hienosti. Kerrassaan ihastuttavia persoonia, tatik eli Artemin 91-vuotias äiti varsinkin. Mama-jan (äiti-kulta) kulkee kävelytuen varassa, koska satutti jalkansa eikä se meinaa parantua. Muuten on täydessä iskussa. Hyvin intuitiivinen ihminen, joka tietää enemmän kuin moni meistä silmillään näkee. Hän oli nähnyt unessa ennalta lastensa syntymät. Artem tulkkasi englanniksi heidän juttujaan.

Etelä-Armeniassa maisema on ihan erilaista kuin pohjoisessa ja kotikylillä, kuivaa ja kivikkoista. Siellä on valtavia viinitarhoja ja vesimelonit myös viihtyvät karummassa maassa.

Vanhusten luona vierailtuamme etenimme itään kohti Jerevania. Pääkaupungissa Artem jätti Miimin ja minut kyydistä ja lähti etsimään parkkipaikkaa autolle. Menimme ravintola Antepiin, jossa tarjoillaan perinteistä armenialaista ruokaa. Aikamme odottelimme kuskia ja monet kerran ehdimme hämmästellä, että eksyikö se onneton Turkin puolelle. Lopulta Miimi tilasi kaikille keitot ja sen lisäksi pöydän koreaksi kaikenlaisia annoksia, ajatuksena se, että kaikki voivat syödä kaikkea. Lopulta Artem saapui eikä ihan soppa ehtinyt jäähtyä. Jälleen kerran suu olisi syönyt enemmän kuin vatsa veti. Suosittelen tätäkin makuelämystä ihan siellä paikan päällä.

Paikka oli pieni mutta suosittu. Kuulostelimme läsnäolevia porukoita, ja tutkimuksen tuloksena paikallisia ei juuri ollut. Espanja, USA ja Venäjä olivat eniten edustettuina. Tämä oli ensimmäinen kunnolla kesäisen lämmin päivä, siis suomalaisella mittapuulla kesäinen. Reilut 20 astetta oli lämmintä ja siinä on armenialaisittain vasta alkulämmittely. Keskikesä on niin tukalan kuuma, että paikallisetkin karkaavat kuumuutta pakoon vuorille aina kun pääsevät. Varsinkin sunnuntaisin ihmiset menevät ensin kirkkoon ja sen jälkeen vuorille piknikille, pelaamaan pelejä ja yleensä viettämään aikaa perheen ja ystävien kanssa.

Aterian jälkeen Artem lähti etsimään autoaan. Kävelimme Miimin kanssa keskusaukiolle ja pohdin siinä ääneen, että eivätpäs sähköautot täällä ole yleistyneet siihen malliin kuin Suomessa. Miimi kertoi, että sähkö ei yksinkertaisesti riitä kaikkien autojen lataamiseen. Kun Venäjä sulki kaasuhanat, oli Armenian otettava käyttöön ydinvoimalansa, että edes sähköä olisi. Tapahtui sama kuin Talinin linnoituksen lehmien kanssa. Hyvä kun olin ehtinyt ottaa asian puheeksi, olimme jäädä erään sähkö-Hondan alle, kun suristeli risteykseen melko vauhdilla. Kannattaa varoa sanojaan ja ajatuksiaan, ne voivat toteutua. (Ja toteutuvatkin.)

Kotia kohti ajellessa vastaan tuli venäläinen armeijakolonna. Mitähän heilläkin lie mielessään. Päivä tai koko kahden päivän reissu oli niin täynnä kaikkea hienoa, ettei Villa Mimiin palattua jaksanut kuin pötkähtää sänkyyn huilimaan. Iltasella Artem alkoi täyttää uima-allasta. Se on syvä kuin mikä, ja lapsiasiakkaiden suosiossa.

Talot ja rakennuspolitiikka

Jerevanin laidalla Ashtarakista tulevan tien varrella on vaikuttava rakennelma kerrostaloja. Neuvostoaikana oli ollut suunnitelma, että rakennetaan ultramoderni lähiö, josta ihmisten ei tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Kompleksissa olisi synnytyssairaalasta hautaustoimistoon kaikki, mitä ihminen elämäntaipaleensa aikana tarvitsee. Talot ovat valtavan suuria ja arkkitehtoninen idea oli se, että korkealta katsottuna talot muodostavat kirjaimet CCCP eli suuri ja mahtava neuvostokansojen liitto. Sitähän maailman johtajille esiteltiin helikopterista käsin, että katsokaapa miten hieno! Mutta kun Neuvostoliitto romahti, rakennelma jäi kesken. Sitä ollaan vasta nyt rakentamassa loppuun, mutta osa taloista on jo tosi ränsistyneitä. On niitä peruskorjattu ja asuttuna ne ovat, mutta ei ole tietoa toteutuuko suunnitelma kirjaimista ikinä.

Google Mapsista voi katsoa Norashenin alueen katunäkymän, mutta ei kirjaimista juuri ota tolkkua. Vähän muotoja näkyy.

Artemilla on kerrostalokämppä Echmiadzinissa. Taloyhtiötä ei ole, vaan jokainen omistaa vain oman asuntonsa. Artem on remontoinut asuntonsa viehättäväksi, mutta se on vain osa totuutta, mikä piilee talon seinien sisällä ja asuntojen ulkopuolella. Rappukäytävä on täynnä sähköjohto- ja vesiputkiviritelmiä, koska jokainen asukas hoitaa itse asuntoonsa vedet ja sähköt. Eihän sähkötöitä saisi itse tehdä, mutta kyllä kätevä mies tekee joka tapauksessa ja jos ei osaa, pyytää kaveria tekemään. Jollain ihmeen konstilla ihmiset tietävät, mikä piuha on naapurin ja mikä talon. Naapurilta jos vie sähköä, saa turpiinsa, mutta valtiolta voi toki ottaa.

Ränsistyneiden talojen vastapainona ovat venäläisten oligarkkien rakennuttamat palatsit, joita voi kutsua lähinnä mauttomuuden ääri-ilmiöksi. Kulta kimaltaa ja sitä riittää.

Tiistai 21.5.

Viimeistä viedään. Kotipäivä, kuskilla vapaapäivä ja meillä siivoushommia seuraavia vieraita varten. Aamulla satoi, mutta pian poutaantui ja lämpeni kivasti. Lento Riikaan lähti vasta yöllä ja oli täyttä tuskaa kun olisi pitänyt nukkua, vaan kun ei nukuttanut. Päivä ja ilta meni ihan hölmöttäessä kun ei osannut oikein ryhtyä mihinkään. Luin kirjaa, selasin nettiä ja söin kirsikoita. Villa Mimistä en jostain syystä ottanut kovin monta kuvaa, joten tässä on pieni kiertokävely videomuodossa.

Armeniaan tullessa jouduin Riiassa pelkästään huumetestiin, mutta täältä lähtiessä Jerevanin turvatarkastuksessa olin onnellinen lottovoittaja päätyessäni perusteelliseen syyniin. Minulla oli vain reppu ja käsimatkatavaroihin luokiteltava laukku, jotka kaikki piti aukoa. Miimi epäili, että joku harjoittelija oli asialla kun kyseli vähän väliä vanhemmalta mieheltä ohjeita. Laukussa olevan Sevan-järveltä ostamani isohkon Andara-kristallin virkailijat veivät minulta. Samasta kivestä tehdyn matkamuistoveitsen olimme siirtäneet Miimin ruumaan menevään laukkuun, mutta eipä tullut mieleen, että pelkkä kivikin oli turvallisuusriski. Tarkemmin ajatellen olisin toki voinut penkoa laukkuani koneessa ja nakata sillä murikalla jonkun kuoliaaksi. No, oppia ikä kaikki. Onneksi Miimi toi seuraavalta reissultaan minulle samanlaisen hienon kappaleen. Pienemmät obsidiaanit sain pitää. Vesipulloa ei sitten ottanut, vaikka se oli ihan näkösällä! Mikä ääliö. Siinähän olisi voinut olla vaikka votkaa.

Kameraa syynäsivät myös epäilyttävän tarkkaan, linssinsuojuksenkin nuori kaveri irrotti ja kysyi vanhemmalta, mitä sille piti tehdä, mutta toinen kaveri sanoi, että kameran saa viedä. Se nyt olisi puuttunut. Sitten pääsi naisvirkailija hommiin ja taputteli minut yltympäriinsä piilotettujen aseiden varalta. Tissitkin puristeli niin tarkkaan, ettei varmasti olisi partateräkään liivien sisällä päässyt koneeseen. Siinä vaiheessa olin jo lähellä möläyttää, että heitänkö housut pois, että pääsee kaivelemaan ihan syvällisemmin.

Lento meni hyvin, samoin Riiasta Helsinkiin. Se meni itse asiassa enemmän kuin hyvin, koska myötätuulen ansiosta tunnin matka viuhahti 45 minuutissa. Mainiota.

Junaa odotellessa kävimme vuorin perään kaupasta evästä ja kappas vaan, tuttujakin tuli paikalle. Kilpeläisen Lea kaverinsa kanssa oli palaamassa Lontoosta ja asettuivat leiriimme. Sopivasti heidän paikat junassa olivat samalla kohdalla kuin meidän, toisella puolella käytävää. Siinä pääsi juttelemaan ja teimme vähän ristikoita porukassa. Mukavasti meni matka kun oli vähän tekemistä.

Joensuussa oli Hannu Petjan kanssa vastassa. Pääsin samaa kyytiä kotiin sulattelemaan kaikkea kokemaani. Kyllä oli huikean mahtava reissu, eikä varmasti jää viimeiseksi.

Olkoon tämä kirjoitus kunniaksi sekä Armenialle että Miimille ja suurkiitos myös Artemille kuljetuksista ja mukavista keskusteluista. Oli upeaa päästä näkemään paikallisten aitoa arkielämää.

Mikäli kiinnostuit kokemaan näitä ihmeitä itse, käy tutustumassa tarjontaan sivulla miway.fi

Tervetuloa selaamaan kuvia tästä linkistä

Artem järjestää myös omia patikkamatkojaan. Hänellä on facebook-ryhmä, joka kannattaa ottaa seurantaan: https://www.facebook.com/groups/256672708655992

Liperiä vilkkaimmillaan

2024-06-29T13:32:00.000+03:00

Kesäkuuta mennään ja lämpötila on plussalla saman minkä talvella oli miinuksella. Tänään oli Liperin alueella useita erilaisia tapahtumia.

Meijerin pihapiirissä vietettiin Truck Meeting 2024 -päivää ja lämpöä piisasi 28 asteen verran. Toinen toistaan hienompia raskaan sarjan ajoneuvoja oli paikalla. Ruokaa ja musiikkia tietenkin myös, ihan yömyöhälle asti.

Vanhoissa on sitä jotain.

Uusista taisi tämä viedä voiton. Eihän vanha Lucky Luke -fani karvoistaan pääse eroon.

"Voi ukkoparkoja!" kommentoin tätä näkymää auton vierellä päivystävälle herralle.

"Ei niillä oo hättää. Remontti vaan vähän kesken."

Harmi kun ei tullut kuvattua toiselta kantilta. Tuolla pyöräkotelossa työskentelevällä mekaanikolla oli haalari persiistä revennyt ja hienot kalsarit oli alla.

Samaan aikaan saimme nähdä kaksipyöräisten ohimarssin kun Suur-Liperin ajot 2024 pöristeli kohti Rääkkylää ja minne sieltä ikinä menivätkään. On se vaan hieno näky, pitkä letka prätkiä. Jospa ensi vuonna rohkenisin itsekin osallistua.

Video ei ole kuvan puolesta laadukas, mutta ääni kuuluu toisin kuin valokuvissa. Monet moikkasivat, mutta kännykän kannattelun takia en voinut vastata. Olkoon tuo pätkä heille tervehdyksenä.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Liperin Ratsastuskeskuksella oli kouluratsastuskisat ja Maanpuolustuskoulutus järjesti Roukalahden ampumaradalla pistooliammuntaa naisille. Että kyllä joka sortin harrasteita riittää. Se on hyvä se.

Vanhanajan talvi

2024-02-24T23:02:00.000+02:00

Semmoinen kuin oli lapsena aina. Joko kylmä tai tajuttoman kylmä. Jos ei ole kovin kylmä, sataa lunta. Joulun kieppeillä alkoi pakkasjakso ja sitä on riittänyt koko talven läpi. Tammikuun alussa oli se tajuttoman kylmä jakso, jolloin kaikki meillä jäätyi. Kannattaa asua vanhassa röttelössä. Tosin kun tarpeeksi kauan asuu, kaikkiin vikoihin tottuu ja niiden ratkaiseminen menee siinä sivussa.

Vesiputkien jäätymiskohdat on tiedossa ja helppo sulattaa. Pahempi ongelma oli pesuhuoneen viemärin jäätyminen. Kun vesi saatiin tulemaan suihkusta ja menemään viemäristä, huomattiin sekoittajahanan menneen rikki. Sieltä tuli vain kuumaa vettä, joten peseytyminen meni ämpäripelleilyksi. Eikä ehtinyt olla kovin montaa vuotta tämä värkki. Mikään ei nykyään kestä.

Löysin nettikauppapaikalta halvalla uuden, mutta vanhanmallisen hanan, semmoisen missä on ne pyöritettävät ruuvit kuumalle ja kylmälle vedelle. Ähäs, johan loppui sekoittajan kanssa leikkiminen. Se oli Juuassa, joten pyysin kauniisti Juuan kuskia, josko toisi sen tullessaan. Toi, asensimme paikoilleen ja hyvin pelitti. Noin kuukauden verran, kunnes hajosi sekin. Soitin putkimiehelle, jolla oli jäänyt ylimääräiseksi kunnollinen termostaattihana. Sekin irtosi kohtuuhinnalla ja nyt toimii.

Autot ovat toimineet tosi hyvin pakkasesta huolimatta ja tarpeeksi kun työntää puuta uuniin, pysyy jollain tavalla toimintakykyisenä itsekin. Oikeastaan tosi hyvällä mielellä olen ollut koko talven, joten oma pää on kutakuinkin kunnossa.

Nomsa-parka paleli kovempien pakkasten aikaan, vaikka kuinka puki vaatetta ulkoilua varten. Lenkit olivat tyyliin muutaman sadan metrin kipaisuja ja hieroin koiraa joka ilta, että kykeni liikkumaan edes jollain tavalla. Koirahieroja Satu huolehtii tarkemmasta huollosta. Hyvä kun on ammattilaisia olemassa.

Nyt eletään helmikuun loppupuolta ja on suvikeli. Jokohan talven selkä alkaa olla taittumassa? Tuskin mittari painuu enää sinne -30 asteeseen. Tai edes lähelle sitä.

Koiraa luulin pyytäneeni, mutta mitä sainkaan

2023-08-30T21:24:00.003+03:00

Kuvaaja: IG Kaiku Photography

Kaikki koirani ovat olleet narttuja, koska jostain syystä olen narttukoiraihminen. Jatsi tuli meille Miimin aloitteesta, Hippa oli pentueen ainoa narttu ja samoin Nomsan valinta pentueesta oli helppo, koska se oli ainoa tyttöpentu. Vai valitsiko Nomsa minut omistajakseen? Vai miksikä se minut valitsi?

Jo pikkupentuna Nomsa oli erilainen kuin aiemmat aussieni. Se oli itsenäinen ja jääräpäinen oman tiensä kulkija, mutta silti äärettömän kiltti. Tyyni kuin viilipytty lähes kaikissa tilanteissa, aussieksi ylimaallisen rauhallinen ja hiljainen, käsittämättömän haukkumaton. Ainoat asiat, mitä Nomsa pelkäsi, oli mattojen tamppaaminen ja pulttipyssyn tärinä (järkyttävä ääni, en itsekään sitä siedä). Rakastin ja rakastan edelleen Nomsaa ja se minua, mutta jotain jännää meidän suhteessa alusta lähtien oli. En saanut siihen semmoista yhteyttä kuin muihin koiriini. Suurin haaste oli se, että se oli ensimmäinen koirani, joka ei ollut automaattisesti koirasosiaalinen. Nomsalle kaikki koirakohtaamiset vielä kuuden vuoden jälkeenkin ovat kauhistuksia. Se on pitänyt totuttaa jokaiseen lajitoveriin erikseen, joten kavereiden hankkiminen on ollut kohtalaisen hidasta. Parannusta tilanteeseen ei ole harjoittelusta huolimatta tullut, vaan pikemminkin mennyt pahenemaan päin. Myös vastaantuleville ihmisille pitää ensin räyhähtää, kunnes huomaa tilanteen vaarattomaksi. Vahti- ja puolustusviettiä siis piisaa.

Nomsan muutettua meille ajattelin, että josko nyt pitkän tauon jälkeen saisin palveluskoiran. En saanut. Nomsa ei oppinut niitä alkeellisimpiakaan tottelevaisuusjuttuja, joista aiempien koirien kanssa olin tottunut lähtemään liikkeelle. Se ei sallinut koskettaa itseään hyvittelymielessä eikä halunnut olla minun lähellä (paitsi sohvalla rauhallisissa kotioloissa kyllä nautti sylittelystä ja silittelystä). Se ei leikkinyt eli kaikki pallonheitto- ja narunvetopalkkaukset olivat pois laskuista. Esineitä se ei kanna, varsinkaan minulle. Onneksi se on alusta lähtien ollut ahne, joten asia helpottui edes vähän. Pk-lajit oli siis poissuljettu, koska en halunnut saattaa Nomsaa epäsosiaalisuutensa takia ahdistavaan tilanteeseen tottiskentällä enkä opettaa pakolla noutoa ja esineruutua.

Paimennustaippareissa kävimme Nomsan ollessa 1 v 4 kk ja se meni heittämällä läpi. Kumma kyllä, paimennuskaan ei lähtenyt tämän jälkeen luistamaan.

Mitä jää jäljelle? Kysyin Nomsalta, mitä se itse haluaisi harrastaa, ja vastaus oli agility. En muutamaa kokeilua lukuunottamatta ole koskaan ollut kiinnostunut moisesta lajista, mutta mitäpä ei koiransa vuoksi tekisi. Alkeiskurssista jäi tunne, että nyt on jonkinlainen henkinen yhteys koiran kanssa saavutettu, joten jatkoimme harrastusta. Aloin itsekin tykätä touhusta ja nyt en vaihtaisi pois. Tuskien taival sekin on Nomsan kanssa ollut, mutta kisamielessä olemme rimpuilleet tämänhetkiselle 2-luokan tasolle. Tuloksista ei puhuta mitään.

Vein Nomsan 3,5-vuotiaana luonnetestiin, joka selitti osittain asioita. Sen taisteluhalu ja toimintakyky olivat kumpikin -1, mutta hermorakenne +2 eli ei kovinkaan helppo tapaus. Olen pitänyt itseäni tyhmistyneenä koirankouluttajana, mutta testin jälkeen annoin itselleni paljon anteeksi.

Elokuun alussa päätin, että jotain tolkkua tuon koiran ajatusmaailmasta täytyy saada. Mari Pouta on joensuulainen energiahoitaja-näkijä-mitäkaikkealiekin, aivan ihana ihminen, joka pystyy ihmeellisiin asioihin tämän kolmiulotteisen maailman korkeammilla tasoilla. Hän paransi minun yli kaksi vuotta kestäneen ripulin, jonka suhteen lääketiede oli täysin voimaton. Soitin Marille.

”Terve, sinähän hoidat koiriakin?”

”Kyllä vaan, puhelinyhteydellä tai sitten kirjoitan sähköpostiin mitä siitä näen”, Mari selvitti.

”Voisiko tuolle meidän 6-vuotiaalle australianpaimenkoiralle tehdä jotain kun se ei ymmärrä lajitovereitaan? Surettaa kun se joutuu olemaan niin varuillaan jatkuvasti.”

”No, sehän ei ole koira ensinkään”, Mari pamautti heti kättelyssä.

”Se on ollut entisessä elämässään norsu. Joo, ja gasellia minulle näytetään myös. Että tuonne Afrikan suuntaan tässä mennään. Ja nimenomaan naarasnorsu se on ollut, nehän ovat aika aggressiivisia poikasiaan puolustaessaan. Eli sinä olet sille poikanen.”

Leuka loksahti lattiaan saakka. Asiat alkoivat valjeta.

”Tuota noin, sen nimi on Nomsa ja se on zulujen kieltä, tarkoittaa uskollista. Minä olin kymmenen vuotta sitten sairaalassa ja katselin Viidakkoperhe-nimistä sarjaa. Siinä oli perheellä Nomsa-niminen palvelijatar ja päätin jo silloin, että tuo ihastuttava nimi tulee seuraavalle koiralleni.”

”Nonnih”, Mari totesi ikään kuin ei olisi yllättynyt yhtään. Eikä varmasti ollutkaan. Hän kertoi Nomsan olevan erittäin avoin kertomaan asioitaan.

Varasimme ajan varsinaiseen miitinkiin ja kun hetki koitti, soitin Marille ja hän alkoi tulkita Nomsan ajatuksia. Lojuimme molemmat sohvalla vieretysten, että voin tehdä Nomsasta havaintoja.

”Se on ollut myös hevonen.” Mietin, että tuleeko sieltä Nomsan lempeys ja valtava pyrkimys olla ”hyvä koira” ja toimia yhteistyössä ihmisen kanssa. Mene ja tiedä.

”Se pitää ihmisiä söpöinä ja lutusina olentoina ja tykkää silityksistä. Se tykkää myös kodin hiljaisuudesta ja haluaa olla ihan yksin ilman ulkopuolista hässäkkää.”

En yllättynyt. Nomsa kyllä tykkää kun sillä on joskus harvoja kavereita kylässä, mutta esimerkiksi eläväisen Luna-tyttärensä kolmen viikon vierailu tässä taannoin alkoi loppuvaiheessa jo risoa. Sen verran minäkin osaan koiriani tulkita, että Nomsa kertoi haluavansa olla minun kanssa ihan kahdestaan. Samoin harrastaminen on meillä ollut maltillista ja nyt siitä ei sitäkään vähää tarvitse potea huonoa omaatuntoa.

Kysyin Marilta ratkaisua lenkillä liialliseen reaktiivisuuteen muita kulkijoita kohdattaessa sekä kykenemättömyyteen vetoleikkeihin ja esineitten noutamiseen.

”Nomsan aivo ei liiku. Ei se tyhmä ole, mutta opettelee pelkkää olemista. Minäpä lähden teidän kanssa kävelylle ja kerron Nomsalle, että kohtaamisissa se saa kulkea ihan rauhassa.”

Mari keskittyi hetken aikaa.

”Sanoin sille, että koirille ja ihmisille räyhääminen tekee sinut surulliseksi, jolloin Nomsa välittömästi sanoi ”anteeksi”. Tämä koira on kyllä mainio tapaus.”

”Noutamisesta Nomsa sanoo, että se ei näe siinä hommassa järkeä. Se osaa kyllä, mutta edellä mainittu aivon pätkiminen aiheuttaa sen, että yhtäkkiä se ei vaan muista mitä pitää tehdä. Jää katsomaan ja odottamaan seuraavaa ohjetta.” Tämän asian voin allekirjoittaa helposti. Monesti todettu seikka myös agikentällä.

”Kyllä sen voisi opettaa, mutta Nomsan toivomus on, että jos ei ole välttämätöntä niin mielellään olisi ilman.” No herttinen, ei todellakaan ole välttämätöntä. Hyvä kun tuli selvyys.

”Lyhytkestoiset aivojumpat ovat Nomsan mielestä mukavaa tekemistä. Jalkojen välistä pujottelu ja sen semmoinen.” Sitä olemme tehneet. Lenkeillä ja joskus pihassakin olemme harjoitelleet rally-tokoliikkeitä ja siitä Nomsa tykkää. Se on alkanut hyväksyä minun lähellä olemisen, joten voimme tehdä myös tavoitteellisempia aivojumppatehtäviä.

”Vetoleikki on periaatteessa kivaa, mutta sattuu takahampaisiin. Sen vasen ylätakahammas tekee painetta ikeneen ja kalloon.”

Taas sain hämmästellä, sikäli kun tässä mikään enää hämmästyttää. Käytin Nomsan jokin aika takaperin Koirahieroja Satun käsittelyssä ja Satu totesi vasemman leukaperän olevan taaempana kuin oikean. Silloin tajusin, miksi se ei kykene syömään kuin ihan pieniä puruluita. Molemmat hoitajat näkivät saman asian; toinen käsillään, toinen kosmisen verkon kautta. Satu käsitteli Nomsan kalloa ja Mari jatkoi samaa työtä omilla konsteillaan.

Mari jatkoi energiahoidon välittämisellä Nomsan kehoon. Vasemmassa nivusessa on jokin lihaskalvo tai kiinnike tosi kireällä. Sen takia takajalka jää tumpeloksi, Nomsa ei hallitse sitä kunnolla. Todellakin, sen takapään käyttö on melko onnetonta monista harjoitteista huolimatta.

Etujalkojen kohdalla rangan ja lavan välin kireys lähti avautumaan ja rentoutui kallonpohjaan asti. Oikean etujalan kahden ulommaisen varpaan välistä avautui hermorata. Senköhän takia sillä on oikea lapa mennyt jatkuvasti jumiin? Ranka ja lihakset olivat nyt auki, energia kulki sujuvasti.

Kaulan oikean puolen imusolmukkeet olivat tukossa, mutta hoito avasi ne. Vasemman leukaluun vinous oli tehnyt kallon oikealle puolelle tulehdustilan. Se lähti avautumaan kirsuun asti. ”Nyt sillä avautuu näkö- ja hajuaisti paremmaksi. Oikea sierain on ollut huonona”, Mari kertoo.

Samalla Nomsa hyppäsi makuulta ylös ja alkoi nyppiä sohvalla ollutta huopaa etuhampaillaan ja hieroi kuonoaan siihen. Kerroin tämän Marille ja hän sanoi, että sitä kutittaa kun verenkierto ikenissä alkoi elpyä.

”Otetaanpa lenkkeily ja kohtaamistilanne uudestaan, että tehostuu. No niin, pyysin Nomsaa katsomaan sinua kun joku tulee vastaan, mutta sepä – hehhehee – käänsi katseensa kokonaan pois. Päätti, että en kyllä varmasti katso yhtään ketään. On se kyllä melko jääräpää”, Mari naureskelee.

Tällä hetkellä Nomsa taas nukkui, lähes valui sohvaan kun oli niin rentoutunut. Kun Mari pyysi sitä katsomaan minua, se hyppäsi istuvilleen ja tuijotti minua. Silmistä näki sen miettivän, että yhtään en tiedä mitä tässä on meneillään, mutta näin vaan pitää tehdä. Sitten se taas asettui lepäämään ja ottamaan loput hoidosta vastaan.

Olipa mielenkiintoinen sessio se. Iltasella kävimme pienellä kävelyllä ja Nomsa oli hyvin iloisen oloinen. Pari seuraavaa päivää osoitti ihmeitä tapahtuneen. Lenkillä kohtasimme ihmisiä, mutta koira ei tehnyt elettäkään öyhötyksen suuntaan. Se näki tulijat samalla hetkellä kuin minä – herkillä aisteillaan todennäköisesti aiemmin - ja pysyi silti täysin hallinnassa. Ei tarvinnut huutaa naama sinisenä ja tehdä kaikki kikkailut, että kiinnittäisi huomion minuun. Koiria emme tässä vaiheessa ole kohdanneet, mutta ehkä niitä annetaan meille sitten kun on helpommilla tapauksilla harjoiteltu ja luottamus saavutettu. Näinköhän minulla on kohta semmoinen normaali, hyvin käyttäytyvä koira, joka hyväksyy minut johtajakseen. Jo tuo olisi korkea aika.

Testasin Nomsan selän taipuvuutta pyörittämällä namin avulla kiepin. Ennen hoitoa vasemmalle taipui hyvin, mutta oikealle ei. Hoidon jälkeen molemmat puolet onnistuivat erittäin sujuvasti. Kiepautus on muuten ollut Nomsalle vaikea tajuta ilman namihoukutusta. Hoidon jälkeen se onnistui ihan vaan kädellä näyttämällä. Samoin luoksetulon jatkaminen jalkojen välistä on ollut vastenmielinen juttu jopa namin kanssa. Nyt sekin meni kuin itsestään. Ja myös suunta kumman jalan takaa kiertää sivulle, kävi pelkästään omaa päätäni kääntämällä. Ihmeellistä!

Viikon kuluttua hoidosta pääsimme treeneihin. Kun kehon kiristykset olivat poissa, koira kulki, irtosi ja oli ohjattavissa vähän kauempaakin. Olen luullut, että Nomsa ei tee agilitya omasta intohimosta lajiin, vaan palkan perässä, koska on ahne, ja minun mieliksi, koska on niin kiltti. Ehkä se ei ihan niinkään ole. Kukapa haluaa temppuilla, jos kroppaan sattuu.

Treenikavereiden näkeminen varikkoalueella ei aiheuttanut isompia reaktioita, joten silläkin saralla on menty parempaan suuntaan. Saa nähdä miten käy kun minun mielestä maailman ihanimmat ja Nomsan mielestä periviholliset, Arra ja Pämpy, ovat näkösällä.

Mitä muuta muutosta tapahtui? Kuinka ollakaan, viime viikolla osui samalle päivälle sekä siivous että renkaanvaihto. Nomsa ei pelkää enää mattojen tamppausta sen enempää kuin pulttipyssyäkään.

Monen mielestä kaikki edellä mainittu on täyttä huuhaata ja kirjoittaja totaalisen kajahtanut. Se on erittäin ymmärrettävää, mutta eipä muitten mielipiteet kiinnosta minua pätkänkään vertaa. Minä tunnen koirani kaikista parhaiten. Sen mikä se oli ennen ja sen mikä se on nyt. Nomsalla on paljon helpompi olla kun se on enemmän sinut itsensä kanssa. Vain sillä on merkitystä.

Pääsiäinen = Agiråkki

2023-04-11T21:30:00.001+03:00

Lepääminen ja palautuminen on muutakin kuin ahterinsa sohvaan juurruttamista. Toki sillekin on aikansa ja paikkansa, en sitä kiellä. Toisinaan vaan palautuu työhommista paremmin puuhaamalla kaikenlaista.

Ensimmäinen Agiråkki järjestettiin kesällä 2018 ja se oli valtava spektaakkeli Joensuun keskuskentällä. Nomsa oli silloin nuori neito emmekä olleet vielä aloittaneet koko harrastusta. Taisimme samana syksynä mennä alkeiskurssille, mikäli oikein muistan.

Toinen Agiråkki järjestettiin vuosi sitten pääsiäisenä meidän omalla hallilla Pärnällä PoKSin kanssa yhteistyönä. Seurat päättivät tehdä tästä pääsiäisperinteen, joten kolmas Råkki oli männä viikonloppuna samoin naapuriseuran kanssa yhteistuumin. Osallistujamäärä yllätti järjestelytoimikunnan, joten kakkoset siirrettiin juoksemaan hyppyradat PoKSin hallille, koska päivät olisivat muuten venyneet kohtuuttomiksi. Siellä mekin Nomsan kanssa kirmasimme kaksi rataa.

Ensimmäinen oli katastrofi. Kaikki hyvät suunnitelmat unohtuivat tykkänään ja jäädyin täysin. Nomsa ei kuunnellut minua lähdössä ollenkaan, joten ei se kuunnellut pahemmin sen jälkeenkään. Kepit olivat eriväriset kuin omalla hallilla ja se oli hyvä. Tulipahan treenattua. Aloitus meni pieleen, joten otin uusiksi, ja sitten Nomparelli suoritti kepit oikein. Se riitti tuomaan minulle hyvän mielen, koska Nomsan lanneselkä menee helposti jumiin ja silloin se ei pysty pujottelemaan. Hylätyksi meni se rata kun keppien jälkeinen elämä meni ällistellessä ja ohjasin ihan typerästi.

Toiselta tuli tulos, vitonen samasta keppien aloituksesta ja lisäksi yliaikaa.

Oma tyriminen harmittaa sitäkin enemmän kun Nomsa osaa syyttää minua tosi taitavasti. Se on minulle ihan oikein. On se treeneissä päässyt sanomaan minulle "mamma hei, nyt osasit tosi hyvin", joten jatketaan kisaamista.

Lauantaina uusi yritys omalla hallilla agiratojen parissa. Ilmoitin Nomsan kahdelle radalle, että jaksaa ja jaksan minäkin juosta sekä jäädä talkoilemaan ratojen jälkeen.

Nyt alkoi kulkea! Ensimmäisellä radalla syyllistyin perisyntiini. En osaa treeneissäkään juosta ja käskyttää koiraa yhtä aikaa enkä varsinkaan tarpeeksi ajoissa. Niinpä siinä ihmetellessä Nomsan hyvää etenemistä unohdin opastaa sen oikealle esteelle, joten se kävi loikkaamassa yhden ylimääräisen hypyn. Hylätyksihän se meni, mutta parempi se oli kuin edellisen päivän tuloksellinen rata.

Toisella radalla oli kaksi takaakiertoa lähellä poistumisaluetta ja molemmissa Nomsa eksyi kuikistelemaan varikkoa, mutta sain sen käskettyä ruotuun ja rata meni oikein. Haahuilu vei sen verran aikaa, että tulokseksi tuli kaksi sekunnin kymmenystä yliaikaa. Että ei se nolla kaukana ollut. Kaverit harmittelivat, mutta minua nauratti. Sillä irtosi kuitenkin kolmas sija ja saimme palkinnon.

Nomsan naama ei loistanut ihan aurinkona, mutta totesi nämä suoritukset olevan kuitenkin vähän sinne päin. Voin lohduttautua sillä.

On tämä vaikea laji, mutta äärettömän hauskaa osaa olla! Tainan, Saran ja Ullan kanssa pompimme kuin vieteriukot odotellessamme rataantutustumiseen pääsyä. Kun lupa heltisi, jatkoimme pomppimista kentällä kun tuomari tuli puhuttelemaan eli lausumaan muutaman tervetuliaissanan.

"Mikä teitä vaivaa?" hän aloitti. Siinä nauraessa hävisi kivasti isoin jännitys.

Risto kävi hakemassa Nomsan kotiin ja minä jatkoin talkoitten merkeissä. En ole ennen ollut tuomarin sihteerinä, joten nyt opettelin sen homman. Sai olla tarkkana ja keskittymiskyky oli tiukilla, mutta taisin selvitä hyvin. Ilta venyi kohtalaisen pitkäksi ja monella muulla päivässä oli pituutta paljon enemmän.

Kisat onnistuivat jälleen kerran ilmiömäisen hyvin ja yhteistyö toimi poksilaisten kanssa. Kuten viime vuonna, nytkin oli mahtavaa olla mukana sekä kisaajana että talkoolaisena.

Sunnuntaina lähdettiin kurssikaverini Ullan luokse Sotkamoon yhdeksi yöksi. Heillä on myös aussie. Nomsa ei ymmärrä lajitovereitaan ja vieraisiin koiriin tutustuminen vie kohtuuttoman verran aikaa, mutta otimme sen silti mukaan. Ullalla ja Pasilla on iso talo, joten omiaan vahtivien koirien kohtaamiset voi helposti estää. Vähän irvistelivät toisilleen lasiruutuisten ovien läpi.

Pääsimme ensimmäiseksi ruokapäytään ja syönnin jälkeen lähdimme kävelylle. Koirat pidettiin varmuuden vuoksi kiinni, ettei mitään tilannetta pääse syntymään ja ihmisten ilmoilla nehän ovat hihnoissa joka tapauksessa. Kävimme kääntymässä Vuokatin Urheiluopistolla, jossa vilisi porukkaa kuin muurahaispesässä. Siinä kävellessä koirien energiataso laski ja tyypit olivat välillä jo ihan lähekkäin, mutta sisällä oli parempi pitää hyvät välit.

Oli aika kivaa leikkiä pitkästä aikaa koiran kanssa. Nomsahan ei edelleenkään osaa vetää leluja eikä noutaa vaikka kuinka heittää. Lila osaa. Hipan poismenosta on vierähtänyt jo vuosi, joten hyvä oli verestää sitäkin taitoa.

Illemmalla pääsimme autokyydillä Sotkamon kierrokselle. Kävimme tietenkin Vuokatin laella ihastelemassa selkeän ilman kauaksi kantavia maisemia.

Näköalapaikan luona oli hassu mänty. Sen kuva on kuulemma jossain vanhassa setelissä, mutta en nyt muista missä. Hieno joka tapauksessa.

Sightseeing jatkui Katinkultaan, joka - samoin kuin Urheiluopisto - on ihan oma maailmansa. Kasvanut mahdottomasti niistä ajoista kun siellä 1990-luvulla pari kertaa pienellä porukalla kävimme pikku lomalla.

Maanantaina aamupalan jälkeen lähdettiin ulkoilemaan hangille. Pääsin kokeilemaan liukulumikenkiä ja oikeastaan ihastuin niihin värkkeihin. Otin etäisyyttä muihin ja päästimme koirat vapaiksi. Siinä ne kulkivat mukavasti ja olivat jo kiinnostuneita toisistaan, mutta ujostelivat silti. Kun ihmisiä ei tarvinnut vahtia, ei niillä ollut mitään syytä räyhätä toisilleen.

Jätin Nomsalle pannan kaulaan ja se ärsytti sitä. Aika pian hoksasin, että se käytti pantaa tekosyynä itsensä rauhoittamiselle. Raaputti kaulaansa vähän väliä ja kertoi toiminnallaan samalla Lilalle, että lähesty vaan, ei tässä ole hätää. Myöhemmin kun jäimme katselemaan jotain maisemaa, vilkaisin sivusilmällä koiria, jotka tervehtivät toisiaan hyvän aikaa ihan rauhassa. Kyllä Nomsastakin vielä koira tulee. Joillakin asiat vain vaativat vähän enemmän aikaa. Eikä kaikista tarvitsekaan tykätä, mutta olisi kiva kun tulisi toimeen.

Muutama vuosi on mennyt ilman mitään reissuja, joten tämä tuli tarpeeseen. Oli oikein kivaa käydä vähän jossain kotiympyröiden ulkopuolella.

Päästä irti, luo ja luota

2022-10-16T19:19:00.000+03:00

Internetin ja varsinkin facebookin ihmeellinen maailma heittää silmille mitä kummempia mainoksia. Toki ne ovat profiloituja, koska isoveli kuuntelee eli eivät lopulta kovinkaan kummallisia vallitsevaan tilanteeseen nähden. Tällä viikolla omaan näkökenttääni räpsähti meditatiivisen maalaamisen työpaja. Vetäjänä oli vanha tuttavani, kuvataiteilija Katja Kouvalainen, äärettömän upeitten sisustusmaalausten ja muraalien tekijä. (Vilkaise DecoraDora jos et usko.)

Työpajaan ilmoittautuminen oli niitä toimintoja, joissa sormet näppäilivät tarpeelliset asiat ennen kuin aivo ehti toppuuttelemaan. Jotenkin vain tuntui siltä, että tätä pääni tällä hetkellä kaipaa. Ei ollut väliä onko maalannut tai tehnyt mitään taidetta ennen, koska ajatuksena oli pienen meditaation jälkeen heittäytyä värien maailmaan. Antaa mielen ja sormien viedä. Se jos mikä on pelottavaa. Matkalla alkoi jännittää ja mahaan koskea, mutta sitkeästi jatkoin tulta päin.

Kun tilaisuus alkoi, Katja kertoi ensin itsestään ja tekemisistään sekä mielen erikoisista ominaisuuksista. Rationaalisuus asuu vasemmassa aivopuoliskossa ja kykenee päättelemään asioita 40-50 bittiä sekunnissa. Intuitiivinen mieli oikeassa aivopuoliskossa suorittaa päätelmiä 11-40 miljoonan bitin sekuntivauhdilla. Että aikamoista!

Aloitimme pienellä meditaatiomatkalla, jonka aikana kuulosteltiin mitä värejä mieleen tulee. Minähän näen silmäluomien pinnalla muutenkin kaikenlaisia kuvia mustalla taustalla, ikään kuin mielen kaleidoskooppi siellä välkkyy. Nyt näkyi violetteja ja vihertävänkeltaisia kuvioita.

Reissun jälkeen saimme ottaa maalauspohjia, värejä lautaselle, hanskat ja mitä kukakin tarvitsi. Sai käyttää sivellintä, mutta suositus oli läiskiä maalia ihan käsin. Katja ei opastanut yhtään, vaan luovuus piti tai paremminkin sen sai löytää kukin ihan itse eikä mitään esittävää kuvaa ollut tarkoitus synnyttää. Tämä oli monelle paha paikka. Yllätyin itsestäni kun pääsin vauhtiin samoin tein. Ensimmäinen teos syntyi suunnilleen parissa minuutissa ja muistutti lähinnä rykäisyä. Että tämä on päästettävä ulos ja äkkiä.

Yritin tavoitella meditaatiossa näkemääni violettia spiraalia, mutta siitä tuli pyörre. Vähän kuin joku galaksi. Maalasin tämän molempia käsiä käyttäen.

Tässä toisessa hallitsevat lempivärini tummansininen ja violetti. Pidän vihreästä, mutta tuo alanurkan vihreä hämmästytti. Se näytti hyvältä kun ammensin värejä lautaselle, mutta matkalla maalaukseen muuttui pahaksi. Otin pienen annoksen ja mietin, että mene sinne nurkkaan häpeämään kun olet noin ruma. Hetken tuumailtuani tuli tunne, että sen häpeällisen vihreän päälle piti valuttaa ilon ja onnellisuuden keltaista ja violettia.

Tämän tehtyäni tajusin, että olin roiskinut ensimmäiseen maalaukseen samaa tyhmää vihreää. Ehkä se kuvastaa sitä, että häpeä tuppaa pilkuttamaan lähes kaikkia ajatuksia ja tekemisiä. Siitä pitää päästä eroon ja tämä projekti varmasti auttoi.

Otti sen verran koville, että pidin huokaisutauon. Rojahdin alustalle makaamaan ja siinä aikani levättyä alkoi tehdä mieli vielä kolmatta maalausta. Valikoin värit ja heitin loputkin suunnittelut mielestä. Katja kertoi aluksi, että hyvä konsti on maalata silmät kiinni. Jotkut ovat jopa niin herkkiä, että aistivat värit sormillaan. Mielenkiintoista! Edellisenkin taulun tein molempia käsiä käyttäen, mutta tämä syntyi yhdellä. Vaikka olen oikeakätinen, oli jotenkin luonnollista napata paletti oikeaan käteen ja alkaa sivellä maalia vasemmalla. Ehkä sen päänsisäisen kriitikon sai sillä keinolla taas vähän enemmän vaikenemaan. Keskellä oleva metsänvihreä oli erilaista, tuubista puserrettavaa maalia ja siksi jäykempää kuin muut. Tunsin sen ja koska halusin tehdä teoksen tietämättä yhtään mitä olen tekemässä, jätin vihreän pieneen alaan.

Ensimmäisessä maalauksessa pedanttisuus vallitsi ja levitin väriä tarkkaan reunoja myöten. Toisessa se alkoi jo repeillä enkä piitannut valkoisista alueista reunoilla. Sokkona tehdyssä taulussa luotin tunteeseen, milloin teos oli valmis. Avasin silmäni ja katsoin. Aika paljon valkoista pohjaa oli näkyvissä ja teki mieli värittää ne, mutta tukahdutin kriitikon mielessäni ja annoin olla.

Se on hyvä juuri näin. Ihan kuin minäkin olen. Ja sinä. Sen kun muistaisimme joka hetki.

Vaikka maalaaminen oli tosi kivaa, yhtä antoisaa oli kun lopuksi kävimme kaikki läpi omet teoksemme. Niistä sai kertoa itse ja kuulla, mitä muut niissä näkivät. Hämmästyttävää oli, miten voi samoista väreistä luoda niin erilaisia tauluja. Ei näkynyt kahta samanlaista! Muut kertoivat, että tauluissani on paljon erilaista liikettä. Ensimmäisessä on kuin joku voima pyörisi paikallaan. Toisessa on seesteinen tunnelma, kuin lahti jossa vesi hiljalleen lipuu paikasta toiseen hötkyilemättä. Kolmannessa ryöpsähtää.

Oli kieltämättä melkoinen prosessi. Olin illan aivan väsynyt, mutta jotain liikahti, koska näin yöllä melko selkeän unen:

Olin joku rakennusliikkeen pomo tai tarkastaja tai muu vastaava. Eri paikoissa oli useita projekteja ja porukat sanoivat, että "jatketaan kunhan Hanna katsoo ensin." Minä tulin paikalle ja olin ihan ihmeissäni, mutta länttäsin keltaisen kypärän päähän ja tuumasin, että tsekkaillaanpa sitten. Fiilis unessa oli jännä. Ei puhettakaan mistään huijarisyndroomasta, että enhän minä tämmöistä osaa, vaan otin ihan rennosti tyyliin "mikäs siinä, hoidetaan homma kotiin. Kaikkeen pystyy kun vaan ryhtyy." Eräässä kohtauksessa sen firman toimisto oli hirsimökissä, jossa oli työntekijöille tosi pieni taukotupa. Huoneen keskellä oli pöytä ja penkki niin huonosti, että vessaan piti pujotella itsensä. Siirsin pöytää ja ehdotin, että "eikö tämä olisi parempi tässä ikkunan edessä näin?" Lattialle tuli enemmän tilaa ja kaikki olivat ihan että wow miten joku osaa ajatella noin fiksusti!

Nauratti vielä aamullakin tuo pöytäoperaatio. Ongelman pienuus ja sen ratkaisu olivat niin pieniä, että tulkitsin sen kertovan sitä, että tulee ehkä suurenneltua ongelmiaan. Löysin rantein positiivisella mielellä niin hyvin menee.

Hyvästit Hipalle

2022-07-13T22:00:00.000+03:00

RTK2 RTK1 BH Patchcoat Tabitha

Hippa

3.5.2010 - 5.4.2022

Keväällä koitti se hetki, johon olin mielessäni valmistautunut jo pitkän aikaa. Hipan terveydentilasta voi lukea tästä blogista aiemmista postauksista, joten siihen en sen enempää puutu. Naputtelen tähän Hipan viimeiset vaiheet.

Mummelihan söi selkävaivansa takia Trocoxilia pitkän aikaa. Välillä pidettiin taukoa, mutta tauot jäivät liian lyhyiksi, koska koira alkoi kipuilla. Lopulta Väisäsen Kirsi talvella sanoi, että nyt joudutaan pitämään se puolen vuoden tauko ja valikoi Galliprantin tilalle. Se oli lottovoitto Hipan voinnissa. Se ei ole kuin nuorena koirana ollut niin iloinen, virkeä, jaksoi vetää rallia Nomsan kanssa ja liikkui kaikin tavoin hyvin.

Nautin jokaisesta päivästä Hipan kanssa, koska syvällä sisimmässäni tiesin lopullisen lähtölaskennan alkaneen. Ei mitään näin hyvää kestä ikuisesti, koska koira oli sentään puolet elämästään kulkenut kipulääkkeiden varassa.

Keskinäinen luottamuksemme oli jo sillä tasolla, että Hippa uskalsi näyttää minulle kipunsa silloin kun sitä oli. Sain hieromalla tilan asettumaan. Astetta huonompi juttu oli se, että Nomsa tietenkin huomasi myös Hipan heikot hetket. Hippa oli johtaja loppuun asti, mutta viimeisillä hetkillä Nomsa alkoi vaivihkaa kokeilla arvoasteikossa kiipeämistä. Mitään tappeluja ei ollut, mutta huomasin kyllä nuo tilanteet.

Kevättalvella aloin ihmetellä Hipan mahaa, joka oli kumman pömpöllään. Kunnon latinki ruokaakaan ei selittänyt ilmiötä, joka oli sama ympäri vuorokauden. Varasin ajan Kirsille maaliskuun lopulle, mutta meillä osui auton vienti Kuopioon samalle päivälle. Miimillä oli aikaa ja hän lähti käyttämään Hippaa lääkärissä, jolloin koiran maha ultrattiin. Kirsi epäili pernakasvainta, joka pitäisi kuvata diagnoosin varmistamiseksi. Hyvä puoli tämänlaisessa kasvaimessa on se, ettei se tee kipuja. Huono puoli taas se, ettei se ole koskaan hyvänlaatuinen.

Varasin uuden käynnin parin viikon päähän, että pääsen itse toteamaan tilanteen. Hippa oli vastaanotolla oma itsensä, mahdottoman iloinen ja namien perään. Erään hyllyssä olevan rasian päälle oli jäänyt raksuja ja nehän se veteli kyselemättä parempiin suihin. Kirsi ihasteli jälleen sen olemusta, ja päättäväistä kyselyä, että "etkä todellakaan aio antaa enemmän nameja" ja kyllähän se niitä sai. Tietenkin.

Hippa osasi olla röntgenissä ihan hipihiljaa ilman mitään rauhoitusta. Kuvassa paljastui tilanteen koko karmeus. Perna on mustilla pisteillä erotettu alue ja normitilassa se olisi vain murto-osan kokoinen tuosta. Nyt se oli täyttänyt melkein koko mahaontelon, joten ei ihme, että maha pullotti.

Eipä siinä jäänyt jäljelle kuin yksi hoitokeino. Onko olemassa parempaa hetkeä luopua koirasta kuin se, että se on iloinen ja liikkuvainen? Olisihan se voinut mennä jonkin aikaa näillä eväillä, mutta kasvain olisi silti jatkanut kasvamistaan. Entä sitten kun se räjähtäisi hajalle? En osaa kuvitella tuskallisempaa tilannetta ja sitä en rakkaalle ystävälle soisi mistään hinnasta. Hippa nukahti rauhallisesti ja pääsi Jatsia moikkaamaan.

Tässä kuvassa Hippa viettää 11-vuotissynttäreitä. Ei ihan ehtinyt kahtatoista täyttää.

Kun tulin tuona huhtikuisena aamupäivänä lehtilenkiltä, otin kameran ja aloin kuvata Hippaa. Kuvia käsitellessä näin palloa kantavan koiran silmien ilmeestä, että se tiesi tasan tarkkaan mistä oli kyse. "Kuvaa nyt siinä, nämä ovat viimeiset kuvat."

Kasvain alkoi olla niin massiivinen, ettei Hippa lenkillä enää mielellään kiitänyt laukkajalkaa. Ihan luonnollinen juttu, koska se ei enää kyennyt vetämään itseään suppuun, joten tyytyi ravitahtiin. Mutta kun kuvaussession jälkeen lähdettiin viimeiselle lenkille, se antoi Nomsalle semmoiset kyyditykset, ettei vastaavia ole hetkeen nähty.

Heippa Hippa! Nyt voit taas laukata täysillä.

Hevosen parantava halaus

2021-10-02T12:44:00.017+03:00

Olen kirjoitellut tosi vähän toisesta ammatistani eli kalevalaisen jäsenkorjauksen harjoittamisesta. Kansanlääkintäseura järjestää kursseja ympäri Suomea pitkin vuotta, joten elämäntilanteen muuttuessa ei ole ongelma pitää taukoa ja jatkaa sitten kun olosuhteet sallivat. Itse olen hidas tutustumaan ja ns. pääsemään sisään porukkaan, joten tämmöinen tilanne olisi ollut kauhistus. Niinpä päätin, että kertarytinällä mennään alusta loppuun, tuli mitä tuli.

Kohtalainen väsymystähän siitä seurasi, mutta sisulla painoin menemään ja kolmen vuoden sisuilun tuloksena sain kalevalaisen jäsenkorjaajan nimikkeen kesäkuun alussa. Valmistumisesta ei voi puhua, koska oppiminen jatkuu niin pitkään kuin töitä riittää. Jokainen asiakas on erilainen ja aina tulee esiin jotain uutta. Mielenkiinto siis säilyy takuuvarmasti yllä.

Koirat ja hevoset ovat olleet lähellä sydäntäni pitkin elämää. Heti jäsenkorjauskurssin alettua syksyllä 2018 oli itsestään selvää, että haluan opiskella myös eläinten hoitamista. Nykyään käytän omia koiriani Koirakoulu Napakan Niinalla jäsenkorjauksessa ja hän on niin pätevä, etten ihan heti koiriin taida sekaantua. Pysyy paremmin oma pakka kasassa kun ei liikaa levittäydy.

Kalevalaisen jäsenkorjaajan nimike edellyttää täydennyskoulutuksessa käyntiä vähintään joka toinen vuosi. Täydennyskoulutuksissa on myös eläinkursseja, joiden perään aloin kysellä nyt loppukesän aikoihin. Niitä ei ollut lähiaikoina tulossa, mutta kurssikaverilta kuulin, että Halosen Henna on tosi taitava hevosten käsittelijä ja järjestää kursseja Niilolan tilalla Juuassa. Eikun vaan kyselemään, että mites ois. Yllättävän nopeasti asia järjestyi ja syyskuun puolivälissä saimme neljän naisen kokoonpanolla Hennalta rutosti oppia aivoon ja hyppyseen.

Pieni mutta sitäkin innokkaampi kurssiporukkamme: Riikka, minä, Henna, Riitta ja Anna. Riitta toi mukanaan opetuskappaleiksi Tytin ja Karkin.

(Kuva: Paavo Pitkänen)

Karkki oli minun ja Riikan koekappaleena. Ilmeestä ja haukotuksesta päätellen tuntui oikein hyvältä.

(Kuva: Riikka Jussinmäki)

Oma olemukseni on ollut kohtalaisen nuutunut jo pidemmän aikaa. Taloudellinen tilanne ei ole paras mahdollinen ja se luonnollisesti stressaa, mutta suurimman syyn vieritän vanhuuden piikkiin. Vaihdevuosien monista oireista kaksi pahinta ovat väsymys sekä päänsisäiset mustat pilvet, jotka ovat vain tummuneet ja tihentyneet. Tuntuu, että on vain pelkkiä velvollisuuksia, jotka on hoidettava ja niiden hoitumisen jälkeen voimat ovat lopussa. Tiedän kohtalotovereita, jotka eivät pärjää itsensä kanssa ilman mielialalääkkeitä, mutta siihen en haluaisi ryhtyä. Hormonihoidosta ei ollut apua, mutta ruokavalion, luontaistuotteiden, eteeristen öljyjen, ihanan miehen, koirien ja metsäretkien avulla olen selviytynyt. Lisää virkeyttä mieleen toi heppakurssin odottaminen.

Tällä Hennan opastamalla tekniikalla hevoset hoidetaan karsinassa lähes vapaana. Avustaja pitää narusta ja lähinnä ohjailee hevosen liikkeitä, mutta muuten hoidettava saa olla oma itsensä ja saa liikkua. Liike on hyvästä kuten ihmistenkin hoitamisessa.

Riikan käsitellessä Karkkia se ojensi turpaansa minua kohti ja vipsutti ylähuulellaan leukaperääni. Nauroin ihastuneena, mutta Henna kertoi, että ne hoitavat myös hoitajaansa eli kyseessä on kaksisuuntainen liikenne. Karkki hoiti myös olkapäätäni eli suuressa viisaudessaan tiesi minun purevan hammasta niin, että poskilihakset soivat ja olkapäässä on myös ollut viime aikoina vähän kremppaa. (Se hoituu kyllä, suutarin lapsella voi olla kengät ja meillä on.)

Myös selkärankani Karkkia käsitellessä napsui niskasta lannerankaan semmoisista paikoista, missä en ole huomannut olevan erityistä vikaa. Toki ison eläimen käsittely on liikunnallisempaa kuin ihmisten vastaava, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että Karkin hoitajaominaisuuksilla oli tässäkin kavionsa pelissä.

Paras tapaus sattui kun käsittelin Karkin kaularankaa, josta paukahti lukko auki. Olin siinä hevosen lavan kohdalla ja yhtäkkiä Karkki kietoi kaulansa ympärilleni. Se otti minut hevosmaiseen halausotteeseen. En liene kovin väärässä, jos tulkitsen tuon eleen kiitokseksi.

Kuutisen tuntia Juuassa vierähti ja lähdimme kotimatkalle kukin tahoillemme tietoa sulattelemaan. Pääsin jo muutaman päivän päästä käsittelemään kaverini hevosta. En tiedä mitä osasin sille tehdä, mutta toivottavasti edes jotain hyödyllistä. Ainakin oma rankani jatkoi paukkumistaan.

Mutta nyt tullaan siihen hämmästyttävimpään osuuteen.

Mustat pilvet kaikkosivat pääni sisältä. Kurssin jälkeen ilo on löytänyt tiensä myös velvollisuuksiin ja huiskinut positiivisuuden pisaroita joka puolelle.

Olen tässä muutaman viikon odottanut, milloin tuuli kääntyy ja entinen normaali palaa synkistämään elämää, mutta ei. Mieli on hyvä edelleen. Jotenkin uskomaton tunne, mutta pakko uskoa kun itse olin ja olen paikalla.

Jokainen on kuullut sanonnan "kamelin selkä katkesi". Olen jo kalevalaisen jäsenkorjauksen polkua kulkiessa huomannut, että selässä ihmisen murheet asuvat. Ilmeisesti Karkki avasi omia henkisiä lukkojani kun selkä niin kovin napsui ja vointi koheni ilmiömäisellä tavalla. Sain kurssilta paljon enemmän kuin osasin edes hakea.

Jos Karkki olisi tässä, antaisin sille omenan, mutta toivottavasti Riitta huolehtii terveiset perille. Kiitos vielä tätäkin kautta Hennalle kaikesta tiedosta ja opastuksesta, sekä muille kurssilaisille mukavasta seurasta ja mielenkiintoisista keskusteluista. Ehkä ja toivottavasti vielä kakkoskurssilla tavataan.

Lenkkeilyä makrolinssin kanssa

2021-09-16T20:42:00.002+03:00

Otin vaihteeksi makrolinssin mukaan kun lähdimme koirien kanssa ulkoilemaan. Kaikkea kivaa näkyy, kun katsoo tarpeeksi lähelle. Voi sillä toki kuvata kauempaakin, joten pitihän tyttelit ikuistaa. Varsinkin Nomsa on aika edustavassa kunnossa.

Olin elokuun alussa kuvannut Nomsan ja nimennyt kuvan "Nomsa kaljuna". Nyt otetuista voi todeta, että ei se silloin ollut kaljua nähnytkään.

"Häntää en kyllä näytä."

"No katsokaa nyt sitten sitä siimaa!"

Hipasta sain hyväntuulisen naamakuvan.

Ja sitten niihin lähikuviin. Siankärsämöä varsinaisesti lähdin kuvaamaan, koska tarvitsin sitä. Se on julkaistu muualla, saa etsiä ken haluaa. Ei ole vaikeaa.

Pikkuinen hämiskin pääsi kuvaan.

Silmäruohon pienenpienissä kauniissa kukissa on hienoja yksityiskohtia.

Puna-apilassa on luonnon omaa estrogeenia. En ihmettele, eikä voi olla sattumaa. Mitä teille tulee mieleen kun katsoo yksittäistä terälehteä? (Klikkaa isommaksi) Aivan.

Taiteentäyteinen viikonloppu Imatralla

2021-08-19T19:01:00.002+03:00

Meikäläiset konkurssintorjujat eivät tässä maailmanajassa juuri lomaile, mutta parin päivän ajan irrottauduimme arkikuvioista. Olen jo pitkään halunnut käydä Imatrankosken juoksutusta katsomassa ja matkalla oleva Parikkalan patsaspuisto on myös lukeutunut käyntikohteisiin.

Lauantaiaamuna 7.8. lähdimme ajelemaan 6-tietä etelään. Ensimmäinen stoppi oli muistaakseni patsaspuistossa. Kyseessä on Veijo Rönkkösen (1944-2010) peräti 50 vuoden työ. En lähde toistamaan faktoja, koska ne voi lukaista puiston omilta sivuilta. Nähtävää riittää, ja enimmäkseen melko häijyä semmoista. Voi vain miettiä, mitä taiteilijan päässä on liikkunut.

Joogatarha on omasta harrastuksesta syntynyt kokoelma. Puiston vanhin teossarja.

Tämä on huvittavimmasta päästä. Koira nostaa koipea ja kuikuilee hameen alle. Hmm?

Kyllä, suussa on aidot tekarit.

Miksi tuo Jukolan Jussin näköinen ukko hymyilee piiskan viuhuessa?

Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Toisista paikka on niin ahdistava, ettei toinen vierailu tule kuuloonkaan. Minä haluan poiketa toistekin.

Yksi melko tärkeä syy Imatralla käyntiin oli Virkkukoukkusen myymälä. En ole ostanut itselleni vaatteita herranaikoihin ja halusin kesämekon. Virkkukoukkunen ompeluttaa kankaansa Kiteellä, joten ne eivät ole ainakaan kiinalaisten lasten tekemiä. (Eri juttu mistä kankaat tulevat, mutta en puutu tässä siihen.) Kotimaista työtä sopii näinä aikoina arvostaa.

Suosikkikuosi hyppäsi heti silmään, mutta kokoja ei ollut, koska valikoima oli vähissä. Tämä kesä alkoi jo elokuun alussa olla vaatekaupoissa ohi. Ostin tai muru osti minulle erään räväkän värisen mekon, mutta kesän lämpö oli siltä erää aika lailla siinä, joten sen ulkoiluttaminen jää ensi kesään. Keväällä pitää mennä uudestaan katsomaan, mitä paikassa on tarjolla.

Ennen hotelliin kirjautumista kävimme kävelemässä Vuoksen vartta kuvauspaikkoja tarkastelemassa. Kiersimme voimalaitoksen kautta koko saaren ja päädyimme hiidenkirnuille opastavan polun varteen. Nehän oli luontointoilijan tietenkin nähtävä. Opastaulun mukaan Vuoksen syntymäaikana tuhansia vuosia sitten koski hieroi kallioon kirnuja toista sataa. Pienimmät olivat kahvikupin kokoisia, ja sieltähän niitä sai bongata kun käveli tarpeeksi kauas. Matkaseuralaisella oli kehnohkot kengät, mutta kivistävistä jaloista huolimatta malttoi kulkea mukana.

Lopulta päädyimme ihan hotellihuoneen kohdalla olevalle paviljongille ja totesimme sen hyväksi kuvauspaikaksi. Hyvissä ajoin ennen klo 18 alkavaa näytöstä asetuimme asemiin. Harmi, että vettä satoi, ja se aiheutti kuvaustilanteeseen omat haasteensa. Lopputulos oli, että vain jokunen kuva onnistui ilman linssin pinnassa läikkyviä pisaroita. Videokuvaajalla oli astetta vaikeammat oltavat, koska hän halusi kuvaa kosken päältä. Se onnistui jotenkuten jalustaan viritetyllä, muovipussilla suojatulla kameralla, jota viimeisillä voimillaan killutti kallionkielekkeen ulkopuolella. Lopputuloksen näemme myöhemmin kun editointi valmistuu.

Porukkaa oli kertynyt sillalle runsain mitoin. Sibelius soi ja vesi alkoi valua kuivaan uomaan.

Koska jalusta oli muussa käytössä eikä tasaavaa hernepussia ollut, asetin kameran kalliolle hupparin päälle. Vitkalaukaisimella avustetulla hitaalla valotuksella sain otettua semmoisen kuvan, mitä lähdin hakemaan.

Näimme toisenlaistakin taidetta. Läheisellä torilla oli suihkulähde, jonka pohjaan oli maalattu kirkkaita värejä. Molemmissa päissä allasta oli kyltit, joissa sanottiin "katso ja kuvaa tästä". Emme ymmärtäneet jutun juonta ollenkaan. Toiseen päähän allasta oli maalattu norppa, joka näytti vain venyneeltä. Vasta kun otin oheisen kuvan, näimme idean. Oikein hauska 3D-illuusio. Hoksasin vasta reilusti jälkeen päin, että olisiko teosta pitänyt katsoa täsmälleen siitä, mistä kyltti neuvoi. Se nimittäin oli aika matalalla ja me vain toljotimme seisovilta jaloilta. Asiat näkisi oikein, jos kyykistyisi oikeaan kulmaan.

Illalla kylillä kävellessämme kamera ei ollut mukana, joten tunnelmallisessa valaistuksessa kylpevä hotelli on kännykkälaatua.

Aamulla heräsin kuuden kieppeillä ja vilkaisin vieruskaveria, jonka totesin myös olevan hereillä. Mitäs sitä nyt lomalla nukkumaan tuntia pidempään kuin työaamuina.

"Sataako tuolla", kysyin kuunnellessani outoa ääntä.

Avasin ikkunan ja kurkistin ulos.

"Voi prkl, koski kuohuu! Nyt äkkiä ulos!"

"Mie tuun kanssa", Ripe sanoi.

Vaatteet viskautuivat päälle ennätysvauhdilla. Vettä kohisi alas nähdäkseni enemmän kuin edellisillan niinsanotussa näytöksessä. Ilma oli poutainen mutta sumuinen eikä ketään ollut missään. Mahtavat olosuhteet kuvaussessiolle.

Olimme jo edellispäivän kierroksella havainneet, että tässä oli paras kuvauspaikka. Se vain oli lievästi luvattomalla paikalla, joten keltaliiviset turvamiehet vahtivat näytöksen aikaan kansan parveilua. Nyt keltaliivejä ei ollut paikalla, ja mitäs sitä ei tekisi taiteen vuoksi. Ihana kuva, vaikka itse kehunkin.

Niin, mitäs sitä ei todellakaan tekisi taiteen vuoksi. Tämä kuva aiheutti facebookin puolella huvittuneisuutta. Kamera ja kännykät ovat edelleen tallessa.

Melkein pari tuntia viihdyimme kuohuja katselemassa ja varsinkin kuuntelemassa. On se hieno ääni. Hotelliaamiainen ei pettänyt ja mahat täynnä passasi käydä tirsoille paikkaamaan varhaisaamun äkkilähtöä.

Seuraava etappi oli kaiman luona. Kiersimme Hannan puutarhan ja nyt harmittaa kun en ottanut kuvaa viinirypäleistä. Ne olivat äärisöpöjä. Karhunvatukoita en muistaakseni ole ennen maistanut, mutta nyt olen. Valitettavasti opetin niitten napsimisen allaoleville eläimillekin. Hali ja Kiila totesivat marjojen olevan kypsiä ja hyviä.

Kotimatkalla kävimme vielä Parikkalassa Siikalahden lintutorneilla. Siikalahti on kuuluisa valtavasta linnustostaan, mutta tähän aikaan melko hiljainen. Kurkipari huuteli ja joku iso lintu kalasti, mutta oli liian kaukana tunnistusta varten. Sielläkin pitää käydä kevätmuuton aikana.

Oli ihana viikonloppu ja koska nähtävää jäi, otamme keväällä uudestaan. Se on varma kuin tauti.

Kolmen viikon potretit

2021-06-18T19:02:00.001+03:00

Siinä se porukka nyt on. Kaikilla on silmät auki, mutta osaa vain nukutti kuvauksissa ihan tolkuttomasti. Hidasta on tämä päivittely kun huomennahan ne täyttävät jo neljä viikkoa.

Patchcoat Dulcina

narttu, red merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä

Patchcoat Donovan

uros, blue merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä

Patchcoat Dakota

narttu, blue merle valkoisin merkein, pitkä häntä

Patchcoat Dyani

narttu, punainen valkoisin merkein, pitkä häntä

Patchcoat Dylan

uros, blue merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä

Patchcoat Diamond

narttu, musta valkoisin merkein, pitkä häntä

Patchcoat Dameka

narttu, musta valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä

Patchcoat D-pentue on syntynyt

2021-05-25T14:28:00.001+03:00

Nomsa pyöräytti lauantaina 22.5.2021 seitsemän kaunista pentua, kaksi poikaa ja viisi tyttöä. Synnytykseen en ehtinyt, mutta jospa tuon vielä joskus pääsisi näkemään. Nomsa plopsautteli koiravauvoja nopeaan tahtiin ja hoiti esimerkillisesti napanuoran katkaisut ja pesut ynnä muut kuviot. On se jännä, miten ne vaan tietävät nämä jutut.

Pentueen pojat ovat blue merlejä. Tyttöjä on kaksi mustaa, yksi red merle, yksi blue merle ja yksi punainen. Oivallinen värisuora ja niin onnellinen äitikoira.

Tämä ei ole ainoaksi jäänyt kerta, kun joku hoksaa housukarvat lämpimäksi pediksi ja hännän pehmoiseksi tyynyksi.

Taakse päin mennäksemme, tiineys meni täysin ongelmitta. Nomsa oli heti astutusta seuraavana päivänä täydellisen tietoinen omasta tilastaan. Lenkillä ei ollut ajatustakaan Hipan kanssa riehumisesta ja spurttailusta. "Voi kun nämä pennut painaa NIIN paljon!" oli Nomparellin ajatus. Unelmamaista diivailua havaittavissa. Myöhemmin se kyllä rallasi Hipan kanssa, mutta mahan alkaessa oikeasti painaa, kisailu loppui lyhyeen.

Jonkin aikaa kävimme treeneissä, mutta ne piti lopettaa heti alkuunsa. Ei tytteli jaksanut juosta, ei millään. Turha kiusata toista, ehtiihän tuonne vielä.

Neljän viikon kohdalla ultrassa näkyi toisella puolella kuusi pallukkaa ja toisella yksi, ehkä kaksi. Aika hyvin meni kohilleen. Ilmanko se loppuvaiheessa näytti hieman toispuoleiselta.

Kuusi viikkoa, mahalinja selkeästi laskeutunut.

Aikamoinen pömppä 57 vrk kasvatuksella.

Onneksi kasvattaja on vain noin vartin ajomatkan päässä. Pääsen usein ja helposti moikkaamaan Nomsaa ja palluttelemaan pikkuisia.

Lisää kuvia tulee, kunhan niitä otetaan.

Huolestuttava helatorstai

2021-05-23T15:29:00.002+03:00

Hippa oli 11-vuotispäivillään elämänsä kunnossa. Vähän sen jälkeen helatorstaina ei enää ollutkaan.

Koska oli pyhäpäivä, vietimme vapaata kambodiassa. Ripe heräsi jo viideltä eikä saanut enää unta, joten meni koirien kanssa rantaan puuhailemaan. Minä vetelin unia vielä pari tuntia ja menin perästä.

Takaisin tultua huomasimme, että Hippa tärisi kauttaaltaan eikä takapää oikein toiminut. Pääkin nyki kuin epileptisessä kohtauksessa. Soitin eläinlääkärille ja pohdimme, mistä on kysymys. Vaikutti ihan myrkytystilalta, koska eihän voi tietää, onko koira syönyt jotain. Mainitsin myös selkävaivasta, joka on viime aikoina ollut hyvä, mutta äkkiähän senkin vointi kääntyy toiseen suuntaan. Sain ohjeeksi syöttää jotain herkkuja tunnin välein, että mahdollinen myrkky imeytyisi ja olo helpottuisi. Mikäli kyseessä olisi kiputila, voisi kokeilla kipulääkettä. Löysin pienen palan sopivaa lääkettä ja annoin sen Hipalle. Jonkin ajan päästä olo vähän helpottui, mutta koira myös oksensi.

Kävin välillä rannassa ja huomasin vedessä vihreää, ihan kuin sinilevää. Voiko sitä olla näin varhan keväällä? Pari päivää oli kyllä ollut hämmästyttävän lämmin, päästiin jopa hellelukemiin. Soitin uudestaan eläinlääkärille ja hän sanoi, että periaatteessa se voisi olla mahdollista. Hipan vointia seurattiin ja sieluun sattui kun katsoin sitä. Tulimme siihen tulokseen, että kivusta täytyy olla kyse. Hermo oli joutunut niin pahasti pinteeseen, että koko keho meni ihan vinksalleen.

Käytin Hipan maaliskuussa jäsenkorjaajalla ja sen jälkeen ei Trocoxiliä ole tarvinnut antaa, koska tytteli on voinut niin hyvin. Nyt kotiin palattua annoin heti lääkkeen eikä mennyt kauan kun olo alkoi helpottua. Hippa nukkui yön levollisena ja oli aamulla taas ihan pirteä ja liikkuvainen.

Tämän jälkeen olen hoitanut Hippaa sen minkä osaan ja varasin myös ajan Niinalle, koska hän on todella osaava koirien kehonhuollossa. Olen nauttinut Hipan hyvistä päivistä, koska niitä on ollut pitkään. Samalla takaraivossa on tuntunut odotus romahtamisesta ja se nähtiin nyt. Päivä kerrallaan mennään eteen päin. Mummeli ei ole vielä vanha, mutta vaivainen se on ja sen mukaan eletään.

Hippa 11 vuotta

2021-05-05T17:47:00.002+03:00

Mummokoiramme Hippa täytti 3.5. jo 11 vuotta. Ihme ja kumma tätä ajan kulumista. Yhtä pitkä aika on edellisestä ajanlaskusta eli Suvirannan ihanista aussieleireistä. Hippa on viimeistä Suviranta-sukupolvea, koska se osallistui leirille noin 2,5 kuukauden ikäisenä ja sen jälkeen Vaalan maisemissa leireily loppui. Toki muita leirejä tämän jälkeen on käyty, mutta ei ole Suvirannan voittanutta.

Synttäripäivänä kävimme viereisellä pellolla vähän iloitsemassa ja kuvaamassa mummelin virkeää olemusta.

Lempilelu wubba on kova sana edelleen. Heinät vaan lentelivät suupielestä.

Synttäreitä juhlimme päivän jälkijunassa entiseen tyyliin Jennan kanssa, koska Toma-veli voi hyvin ja luonnollisesti osallistuu kemuihin. Haki ja Nomsa olivat viralliset vieraat. Ensin pikku lenkille ja sitten poseerausta.

Vanhenevat koirat ovat niin ihania ja persoonallisia. Hippa on käynyt iän myötä jääräpäiseksi, ihan kuin Jatsikin aikoinaan. Kuulo ja näkö ovat tallella edelleen, mutta se on asia erikseen, miten niitä käytetään. Esimerkiksi yhtenä iltana menin nukkumaan ja jätin oven raolleen kun ajattelin, että Ripe tulee kohta myös kun sattui olemaan meillä. Hippa käytti raon hyväksi ja tuli viereen. Kun isäntä sitten kampesi kammariin ja käski Hippaa poistumaan, korvakarvakaan ei värähtänyt. Se näytteli niin täydellisen nukkuvaa, että äkkinäinen olisi mennyt lankaan. Mummeli lähti heti kun minä sanoin, että menehän nyt siitä. Jos ei isäntä kelpaa kuningattarelle käskyjenjakelijaksi niin ruoanjakelijaksi kyllä kelpaa. Aamulla Hippa piti mahdottomat jollotukset päin naamaa, että nappuloita pitää ilmestyä kuppiin nyt heti paikalla.

Entäs se selkä? Siinä on taas sarjassaan ihmeellinen tapaus. Trocoxilia olen syöttänyt jonkin aikaa ja sillä on pärjännyt hyvin. Mutta mutta, ihan joulukuun lopulla Hippa meni yhtäkkiä niin kipeäksi, että olin jo viemässä sitä lopetettavaksi. Viikon päästä tästä se riehui munan kanssa kuin heikkopäinen. Päättelin, että joku hermopinne oli pahasti puristuksissa ja kun se laukesi, koko koira elpyi lähestulkoon terveeksi. Helmikuussa käytin Nomsaa jäsenkorjauksessa ja toiselle reissulle otin Hipan mukaan. Se oli tosi jumissa, mutta hyvin kroppa avautui eikä sen jälkeen ole tarvinnut lääkitä ollenkaan. Hyvä niin, koska tästä lääkkeestä on pidettäväkin taukoa välillä.

Harrastuksia Hipalla ei selän takia ole ollut enää aikoihin, koska selkä ei kestä taivutteluja. Tehdään mitä milloinkin huvittaa ja mihin kykenee. Pääasia, että Hippis on iloinen ja elämäänsä tyytyväinen sen aikaa minkä kanssamme viettää.

Nomsan seikkailut hormonimaassa

2021-03-24T22:13:00.001+02:00

Nomsahan on sijoituskoira, joten pentusuunnitelma elää muun elämän taustalla. Viime syksynä se oli suunnitelmissa astuttaa, mutta uros menehtyi yllättäen. Lämmin osanotto omistajalle tätäkin kautta, jos tavoittaa.

Sitten odottelemaan seuraavaa juoksua, jonka piti olla nyt tammikuun kieppeillä. Ei näy ei kuulu. Ihmettelimme naapurin Annin kanssa porukkalenkillä joulun aikoihin, kun Ben-whippet oli kovin kiinnostunut Nomsasta. Tai no, 'kiinnostunut' oli lievä ilmaisu. Silmät pyörivät hedelmäpelinä tai pokerina herttasuoraa hakien.

Treeneissä Nomsa haahuili poissaolevan oloisena ja kroppa näytti lievästi punkerolta. Samaan aikaan tuskailimme, kun treeneissä tökki vähän kaikki. Ei kulkenut, ei millään. Meni vastalaukkaa ja pomppi kummallisen näköisenä. Käytin akupunktiossa, jossa Soile myös käsitteli osteopaattityyliin. Helpotti, mutta ei kokonaan auttanut.

Sitten tajusin, että se juoksu oli ja meni. Niin hiljaisena, ettei pisaraakaan tipahtanut. Normaalistihan en käy treeneissä juoksujen aikaan, koska koiran ajatus on kadoksissa. Nyt oli ajatus kadoksissa enemmän omistajalla, mutta olkoot, en soimaa itseäni enää enempää.

Liike oli myös edelleen kadoksissa. Koska vannon jäsenkorjauksen nimeen, päätin kokeilla samaa Nomsaan. Varasin ajan Koirakoulu Napakasta ja helmikuun alussa Leinosen Niina kävi töihin. Nomsa oli tosiaan jumissa tasaisesti joka puolelta, mutta eniten asiaan vaikutti SI-nivelet. Ne olivat täysin tönkkönä. Niina availi niveliä melko kauan ja kipeää teki, mutta se kannatti. Jäimme treeneistä lomalle ja sain läksyksi pitää Nomsa lämpimänä. Silloin oli melkoiset pakkaset, joten lenkkeilyt suoritettiin takki päällä. Otin myös tavaksi aloittaa lenkit hihnassa, koska tytöt riehuvat ensimmäiset parisataa metriä ihan tolkuttomasti ja siinä tulee helposti revähtymiä kylmiin lihaksiin. Nomsa alkoi venytellä takajalkojaan tyytyväisenä kun kykeni tekemään niin. Parin viikon päästä otettiin uusintahoito, jossa ei enää ollut paljon tekemistä. Tilanne oli korjaantunut tosi hyväksi. Pääsimme taas osallistumaan treeneihin ja oli ilo huomata koiran toimivan aivan entiseen tyyliin.

Laitanpa tähän meidän talvikauden viimeisen treenin, jonka Tiina ystävällisesti videoi. Koutsi oli laatinut melkoisia kiekuroita ja nykyisellä terveellä kropalla Nomsalla ei ollut mitään vaikeuksia selvitä niistä. Tuo yksi väärään suuntaan suoritettu hyppy johtui viereen siirtyneen kuvaajan läsnäolosta. Tuommoisia häiriöitä Nomsa ei vielä oikein kestä, koska muilla kerroilla se suoritti takaakierron moitteettomasti.

Agitreeni 22.3.2021

Entä hormonitoiminta? Se vilkastui myös. Olen aivan saletti, että Nomsan kohdalla kävi samoin kuin monen ihmisnaaraankin lapsettomuuden kanssa. Kun elimelliset syyt on poisluettu eikä lasta kuulu, voi epäillä hermopinnettä. Kun Nomsan SI-nivelet avattiin, munasolujen irtoamista jarruttanut hermopinne vapautui ja juoksu alkoi sunnuntaina 7.3., reilut kaksi viikkoa toisen jäsenkorjaushoidon jälkeen. Ei voi olla sattumaa.

Hauskaa asiasta teki se, että Miimi oli lähtenyt Armeniaan hoitamaan sen puolen asioitaan. Mitäs sitä näillä nurkilla joutilaana töllöttämään kun talven juoksu meni miten meni ja oletuksena oli, että otetaan uusi yritys sitten kesällä. Yllätysjuoksun alettua lähetin viestin, että tule tänne, mutta koronakaranteenin takia astutus ehtisi olla ja mennä. Niinpä Tiina käytti Nomsan ensimmäisessä progesteronitestissä ja minä vielä kolme kertaa lisää. Juoksu venyi kuin vanha viili ja Miimi olisi sittenkin hyvin ehtinyt Suomen-kotiin hoitamaan lisääntymisasioita, mutta mistäpä näitä tietää. Kolme testiarvoa oli alle 1. Kysyin, miten se homma yleensä menee ja sain vastauksen: "Keskimääräisesti paras ajankohta normaalille astutukselle on 12.-14. kiimavuorokausi. Progen perustaso on alle 1. Ovulaatio tapahtuu kun progesteronipitoisuus saavuttaa 5-6 (10) ng/ml, eli kun eilen oli vielä perustasolla, niin vähintään 2-3 päivää voi odottaa. Astutus kannattaa tehdä kun proge on 5-10, ja kohdunkaula sulkeutuu progetasolla 15-25."

Neljäs proge otettiin 23.3. eli elettiin jo kiiman 17. päivää. Huppista, se oli pompsahtanut 12:een ja vähän yli! Testi otettiin klo 17 ja Martina soitti siitä puolen tunnin kuluttua, että astutus pitää tehdä nyt. Viimeistään seuraavana aamuna, mutta iltapäivällä olisi jo myöhäistä. No mikäs siinä, uros vain oli Kuusankoskella eli ainakin neljän tunnin ajomatkan takana. Alkoi kuumeinen miettiminen, että mitenkäs tehdään. Nomsa oli levoton. Piippasi hermostuneena aivan kuin olisi tiennyt mistä tuulee ja kannustanut tekemään päätöksiä. Eipä siinä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä nöyrästi taivaltamaan pitkin pimeää itärajaa. Sovin uroksen omistajan kanssa, että tulee vastaan ja tapaamme iltakymmenen kieppeillä Imatran Prisman parkkipaikalla.

Näin kävi ja totesimme Eilan kanssa pimeän parkkiksen olevan vallan romanttinen treffipaikka. Otin Nomsan kontista ja se loikkasi epätavallisen ystävällisenä kohti Raidia ajatuksella "ha, tämäkö on minun sydämeni valittu", kunnes palautui entiselleen ja ärisi innokkaalle sulhaselle. Päätimme lähteä kävelemään, että pariskunta vähän totuttautuu toisiinsa. Nomsa etsi pissapaikkaa ja Raid tunki voimalla seuraan Eilan yrittäessä pidättää koiraa, että tytteli saa asiansa hoidettua. Nomsan harmistunut ilme kertoi, että "voitko nyt poistua kun on kamala hätä". Heti kun tämä oli järjestyksessä, alkoi leikki. Nomsalla on säpäkät liikkeet kun se kisaili Raidin kanssa. Sitä ei kestänyt kuin minuutin pari ja Nomsa otti tukevan sahapukkiasennon ja päästi uroksen selkäänsä. Ei tarvinnut sulhasen vaivautua morsiamelle kukkia kantamaan kun hetki oli niin otollinen kuin vain voi olla. Nomsaa vähän itketti kun toimitus ymmärrettävästi teki pikkuisen kipeää. Raid oli rauhallinen ja huomaavainen. Pariskunta oli nalkissa varmaan 15 minuuttia, ellei jopa vähän pidempään. Heti astumisen jälkeen Nomsa ärisi jälleen Raidille, joka puolestaan olisi ollut heti valmis uusintaotteluun. Menimme vähän valoisampaan paikkaan, että saan edes jonkinlaisen muiston otettua. Tuloksena on huono kännykkäkuva, mutta kunhan edes se.

Patchcoat Animosha x Hillside Painted Ryder to Ardiente

Puolisen tuntia vietimme aikaa Imatralla ja sitten vaan ajelemaan kotia kohti. Kiitos Eilalle vastaan saapumisesta, jonka ansiosta minun koko yö ei mennyt autoiluun. Ehdin nukkua melkein kolme tuntia ennen lehdenjakoon lähtöä. Näillä kymmenillä tämmöinen seikkailu on hatunnoston arvoinen suoritus. Olo oli aamulla kuin olisi kiskonut viinaa koko yön, mutta viis siitä. Onnistuneen astutuksen tuoma hyvä mieli peittää pienet vaivannäöt. Ultrassa käydään 16.4., joten sinne asti jännitetään, onko Nomsan sisällä uutta elämää kasvamassa ja minkä verran.

Kuljetushommien koukeroita

2020-11-29T21:46:00.000+02:00

Tänään on vuoden 2020 ensimmäinen adventtisunnuntai. Sillä ei tämän postauksen aiheeseen ole merkitystä, mutta toimikoon vallitsevasta ajasta jonkinlaisena muistutuksena. Kulunut viikonloppu on vierähtänyt nauttiessa kohtalaisen isosta muutoksesta ja helpottuneesta olotilasta.

Perjantaina nimittäin jaoimme viimeiset paketit Matkahuollolle. Sitä lystiä meidän firmalla on riittänyt neljä vuotta putkeen. Viimeiset pari vuotta on ollut noususuhdannetta ja koronasta huolimatta (tai ehkä sen takia) olemme tänä vuonna palkanneet peräti kolme uutta kuskia, koska pakettien määrä on kasvanut käsittämättömiin määriin. Monenlaisia muutoksia on tullut vuosien mittaan, mutta en mene yksityiskohtiin.

Selvennyksen vuoksi mainittakoon, että Matkahuollon kautta on kulkenut heidän omien pakettien lisäksi Postnordit ja DHL:t. Kesällä alkoi kuulua huhuja, että viimeksi mainitut lähtisivät Matkahuollosta pois. Pakettien määrä tulee putoamaan murto-osaan entisestä.

Mitäpäs siinä muuta kuin irtisanomiset käyntiin. Meillä on tämän vuoden alusta lähtien ollut kaksi Lehtipisteen reittiä, jotka Ripen kanssa ajamme entiseen malliin. Onneksi, koska muutenhan olisimme iloisesti tyhjän päällä. Ne hommat on hoidettu ennen puoltapäivää, joten loppupäivä on aikaa tehdä muita juttuja. Minä teen kalevalaista jäsenkorjausta, jossa opintoja on jäljellä enää puolisen vuotta ja Ripe nikkaroi Konttoria, joka alkaa olla viimeisiä ruuvauksia vaille valmis liikenteeseen. Sitten jatkuu Liveverkon lähetysten treenaus ja testaus, jotka myös ovat hyvällä mallilla.

Paketit on jonkun kuitenkin jaettava, joten miksi jätimme koko homman? Siksi, ettei pelkkä työnilo elätä. Jakelusta saatu korvaus on niin pieni, ettei palkkojen ja autojen juottamisen jälkeen meille jäänyt juuri muuta kuin kyyneleitä ja syötyjä kynsiä. Savon Kuljetus haali paketit itselleen. Heidän kanssa on tehty yhteistyötä ja kun siitä puljusta on eroon päästy, ei takaisin mennä. MH-pakettien jaosta ei myöskään päästy sopimukseen, joten olemme mieluummin ilman.

Jakopaketti eli toimitus kotiovelle pelittää taajama-alueilla, mutta ei täällä isojen etäisyyksien periferiassa. Hyvissäkin olosuhteissa aikaa menee niin paljon, että persnettoa tulee koko ajan. Lumitalvina auraamattomat tiet ja keväisin rospuuttokelit hidastavat ajamista. Sitten kun tiet ovat peilijäässä kuten viime talvena viikkokausia olivat, homma käy niin hitaasti, ettei sitä käsitä kukaan. Epätoivoinen tiellä pysyttely oli niin jännittävää, että minä ainakin olin ihan jumissa sekä henkisesti että ruumiillisesti.

Oma lukunsa olosuhteiden päälle olivat ne asiakkaat, jotka eivät ole kotona, eivät jätä valtakirjoja, eivätkä vastaa puhelimeen. Paikalla on kuitenkin käytävä katsomassa, mutta mitään ei voi tietämättä jättää, joten turhauttavan ajanhaaskauksen piikkiin menee sekin. Suurin osa asiakkaista onneksi ovat olleet mukavia ja joustavia, kiitos siitä heille.

Talojen numeroinnin kun saisi vielä semmoiseksi, ettei mitään tulkinnanvaraa tai erehtymisen mahdollisuutta ole. Taitaa olle tekemätön paikka.

Ettei menisi pelkästään valittamiseksi, on ihan pakko naputella muistiin niitä hauskoja tapauksia, joita matkan varrella on tullut vastaan.

Ensimmäiseksi meidän Make, joka tuli porukkaan mukaan, kun aloimme kysellä lisää väkeä. Make ajoi oman firmansa piikkiin alihankkijana. Siinä on niin rivakka miekkonen, ettei mitään rajaa. Kuormurilla lavojen lisäksi viskoi pikkupaketteja käsittämätöntä vauhtia.

Ensikohtaaminen tapahtui muutama vuosi sitten kun vein hänen tilaamiaan renkaita.

"Voe perkele, kolomatta kertaa tilasin kitkoina ja tuas tuli nastat!"

"Mitä, onko ne lähettäny väärää tavaraa?"

"Ei vaan kun kännykällä tilasin ja eihän siitä mittään nää. Oma moka."

Nauroin kilometritolkulla. Mutta aika tavaran kaupitsee ja kyllä nämäkin meni. Monet renkaat mekin olemme Maken kautta hankkineet.

* * *

Omalle kohdalleni sattui asiakkaan taholta sarjassaan käsittämätöntä ajattelutapaa. Paketissa oli osoite Tehtaantie 4 A 6, 80400 Joensuu. Joensuu, mutta Ylämyllyn postinumero, ja Tehtaantiekin on Ylämyllyllä, mutta ei siellä kyseistä talonnumeroa ole. Soitin asiakkaalle.

"Morjens, sulle ois paketti, mutta ei täällä tämmöistä osoitetta ole."

"Missäs sie nyt oot?"

"Ylämyllyllä, mutta Tehtaantiellä ei ole 4 A 6:sta."

"Joo myö asuttiin ennen Tehtaantiellä, mutta muutettiin vasta Rantakylään niin siks mie laitoin siihen sen Joensuun."

Siis että tuota mitä? Miten voi olla niin tyhmä, että kuvittelee paketin löytävän perille sekoittamalla kaksi osoitetta? Teki mieli antaa asiakkaalle jonkin sortin diplomi, mutta menin kertakaikkisen sanattomaksi. Ilmoitin vieväni paketin Matkahuoltoon, josta sen voi käydä noutamassa. Ajojärjestelijälläkin vähän kulmat kohosivat kun vein paketin.

"Tälle tulee noutaja. Asiakas ei tiedä missä asuu."

* * *

Jossain yhteyksissä on tullut esille, että voiko 'ihana' kuulua miehen sanavarastoon. Kyllä voi, ja oma mieheni on siitä kävelevä esimerkki. Tosin ei synnynnäisesti eikä sattumalta.

Ripe vei joskus aikaa sitten sohvan Rääkkylään jollekin herralle, jonka maailmankatsomuksessa oli vahva epäilys viehätyksestä poikiin päin. Hän oli niin haltioissaan uudesta sohvasta, että hoki "ihanaa, ihanaa", jatkuvalla syötöllä. Tämä tarttui uutteraan kuljetusyrittäjään.

Tämän jälkeen tuli uusi keikka Rääkkylään. Toiselle samanmoiselle herralle meni kukkia, ja siinä asiakkaan kanssa jutustellessa lipsahti kuskilta muutama 'ihana' liikaa:

"Käytsä usein täällä Rääkkylässä?"

"En mie tuu tänne enää ikinä."

Moinen tapaus jätti naistenmieheen syvän arven. Rääkkylä-kammo on vuosien varrella haalistunut, koska lupasin pitää tiukasti kiinni.

* * *

Polvijärvellä Ripe yritti jakaa pakettia muuan pariskunnalle, joka ei ollut kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Siispä paketti meni jakamattomiin ja tuli uudestaan jakeluun, kun asiakas oli ottanut Postnordiin yhteyttä ja toivonut uusintajakelua. Paikalle päästyä talon kuistilla räksytti äkäiset herra ja rouva kilpaa, että miksi ei ole soitettu. Ripe sanoi yrittäneensä soittaa, mutta pariskunta väitti sitkeästi vastaan. Kun Ripe luetteli paketissa olleen numeron, rouva hihkui, että mistä lie keksinyt moisen numeron ja jatkoi kurjan kuskin sättimistä, mutta herra luikahti nolona sisälle. Puhelinnumeron naputtaminen tilaukseen on tarkka juttu. Äkkinäiseltä saattaa mennä väärin.

* * *

Männä kesänä muuan asiakas oli ottanut Postnordiin yhteyttä ja väittänyt, ettei ole saanut pakettiaan. Sitähän sitten etsittiin kissojen ja koirien kanssa pelko persuksissa, että kuka oli jakamassa ja oliko onnistunut kadottamaan paketin. Lopulta selvisi, että kuski oli jakanut paketin aivan normaalisti. Paketti oli herralle, mutta rouva oli ottanut sen vastaan ja viskannut jonnekin nurkkaan kertomatta miehelleen koko tapauksesta.

Postnordin asiakaspalvelua on moitittu äärettömän huonosti toimivaksi, mutta ilmeisesti sieltä on kuitenkin helpompi kysyä pakettia kuin omalta puolisoltaan.

* * *

Tavallisilla siviiliasiakkailla on harvoin käsitystä omien tilustensa koosta tai ennemminkin pienuudesta. Mikäli paikka vaikuttaa mökkitieltä ja asiakkaalle soittaa etukäteen kysyäkseen, mahtuuko pihassa kääntymään, vastaus on yleensä "vaikka rekalla". Totuus on yleensä aivan toinen.

Joskus aikoinaan meni reilumpi satsi eli kuormurikeikka pihakivia ja kivituhkaa. Paikalla ei ollut ketään, mutta rahtikirjassa oli ohje: Kivet ja soran saa jättää navetan taakse polun varteen.

Että semmoista. Kyllä ne pudotetaan siihen, mihin helpoiten voi ja jatkosiirtely jää asiakkaan harteille.

* * *

Silloin kun meillä vielä meni leipää Ilomantsiin, minä pääsin tuuraaman Ollin kesäloman ajan. Välillä samassa kuormassa meni pari lavaa jauhoja paikalliseen leipomoon ja erään kerran kivilasti muuan paikkaan.

Meidän Mörössä on robottivaihteisto eli kaasu ja jarru on, mutta kytkin puuttuu. Robotti hoitaa vaihtamisen ja tekee sen tosi näppäräsi, ehtii välikaasunkin pyöräyttää niin nätisti, että aijai sentään. Mahdottoman kiva ajettava.

Kuten kaikki Ilomantsissa käyneet tietävät, Koverossa on pitkä nousu ja sen jälkeen lyhyempi, mutta jyrkempi lasku. Pelkkä leipä oli sen verran kevyttä, että alamäkeä lasketellessa isoin lukema navikassa oli melkeinpä vakiona 93 km/h. En jaksa muistaa, oliko kyydissä jauhot vai kivet, mutta silloin ennätykset paukkuivat. Hojelsin mäen alas niin, että hetken aikaa navikassa vilahti 97! Silloin oli vauhdin hurmaa kuormurin kopissa.

* * *

Etelän eli Tohmajärvi-Kitee-Kesälahti -akselin autossa on mennyt itärajalle isoja latinkeja jotain paketteja. Ne on pitänyt viedä tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, koska asiakas oli venäläinen ja kävi vain hakemassa paketit Suomen puolelta. Niitä hän sitten diilasi rajan takana eteen päin. Tämä järjestely siksi, ettei asiakas luottanut Venäjän kuriiripalveluihin. Kas kummaa.

* * *

Siinäpä niitä, mitä ensimmäisenä tuli mieleen. On varmasti paljon muitakin, ja liikenteessä törttöilijöistä saisi aikaan toisen romaanin.

Jatkamme harjoituksia lehtien parissa ja muilla kikkailuilla.

Hieman Hippaa

2020-11-15T20:30:00.000+02:00

Nomsa on saanut tällä osastolla viime aikoinan niin paljon huomiota, että annetaan välillä Hipalle oma osansa.

Hippanen voi olosuhteisiin nähden hyvin, mutta vaihtelevasti. Tahtoo sanoa sitä, että selkävaiva säteilee hermoja pitkin eri paikkoihin. Kovin ikävää on kuunnella sitä kun se jyrsii kyynärtaipeitaan niin että rouske käy. Toista takatassuaan se nuolee välillä hyvin aktiivisesti eli kipeää tekee vissiin sielläkin.

Trocoxil tehoaa hyvin, mutta sitä ei mahdollisten sivuvaikutusten takia voi syöttää ikuisia aikoja putkeen. Lisäapuna käytän kalevalaisen jäsenkorjauksen oppejani, ja siitä Hippa nauttii täysin siemauksin. Lavat, selkä ja kylkivälit menevät tukkoon ihan samalla tavalla kuin ihmisillä ja niiden aukominen helpottaa oloa.

Huonona hetkenä vetää mielen maahan, koska nykyään Hippa näyttää kipunsa selkeästi jopa minulle.

Hyviä hetkiä on vielä toistaiseksi enemmän. Esimerkiksi lenkille lähtö on mahdotonta rallia. Video ei ole ihan tuore, mutta meno on samanlaista edelleen. Tosin kameran läsnäolo vaivaannutti pariskunnan, joten villitys ei ole niin pitkällinen kuin normaalisti.

Hipan ja Nomsan lenkillelähtöralli