Kahdeksan Vuodenaikaa

Loppusanat

2018-12-10T12:53:00.000+02:00

On vähän aikaa ehtinyt vierähtää edellisestä blogikirjoituksestani. Niin pitkä aika, etten muistanut enää osoitetta, jonka kautta pääsee kirjautumaan Bloggeriin (ja osoitehan on niinkin hankalasti muistettava kuin blogger.com).

Edellisen kerran, kun blogiini jotain yltiöpäisen nerokasta rustailin, suunnittelin kovasti tekeväni säännöllisesti postauksia ja olevani aktiivisempi blogimaailmassa. Ja kissan viikset - epäonnistuin todella tyylikkäästi suunnitelmissani.

Pääsiäisestä vuoden loppupuoliskolle on pitkä aika. Kuukausiin on mahtunut niin paljon kaikkea, että mistäköhän edes vyyhtiä lähtisi purkamaan?

Kaunis kevät vaihtui ihanaksi kesäksi, jonka aikana havaitsin, että itse asiassa kesä ja helteet ovat aika jees. Oivalsin, että meren läheisyydessä on hyvä olla, kun lämpöasteet kipuavat hellerajan pahemmalle puolelle. Huomasin, etten ihan paskemmassa kunnossa ole, kun juoksin jokusen viikon tuntureilla. Tajusin, että rantahietikoilla kirjan lukeminen on yllättävän rentouttavaa. Tutustuin mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa kävin hienoja keskusteluja ja opin uutta.

Syksyn tullen kävin ihastumassa Budapestiin ja vietin myös kivan viikonlopun Tukholmassa. Iltojen pimetessä paijasin koiraa, ja keikkarintamallakin oli hienoja elämyksiä. Totesin, että Steve 'n' Seagulls on mahtava, tykästyin Lost Societyyn, ja The Flaming Sideburns oli legendaarinen. Mutta Children of Bodomin keikka Logomossa on jäävä muistilokeroihini syövereihin!

ÅST:n Jane Eyre ei ihan vakuuttanut, mutta Manillassa esitetty Kamelianainen oli kaunis. Myös Taru sormusten herrasta oli visuaalisesti vahva. Bohemian Rhapsody oli elokuvista suosikkini.

Viimeisten kuukausien aikana olen havainnut, että puheeseeni on päässyt tarttumaan varmuudella yksi turkulaiselle puheenparrelle ominainen piirre: negaatiolla aloittaminen. Siispä kauhukseni olen huomannut kysyväni "ei sulla kahvia olis" sen sijaan, että muotoilisin aiheen fiksummin muotoon "olisko sulla kahvia". Noh, onneksi peräpohjola on sen verran ankkuroitunut oikeaan aivopuoliskooni, ettei turku taida koskaan minulta luonnistua. Mutta yhdessäkin turkuismissa on liikaa.

Kaiken touhun ohella olen ehkä hitusen ikävöinyt blogin kirjoittamista, joten olen ajatellut tehdä jonkinlaisen ja todennäköisesti varsin epäsäännöllisen paluun blogimaailmaan. Koen kuitenkin, että tämän blogin osalta tie on talsittu päätökseen ja janoan uutta alkua. On jopa naurettavaa, kuinka haikealta blogin päättäminen tuntuu, mutta aikansa kutakin. Kahdeksan vuodenaikaa on nyt siis jäävä telakalle, ja todennäköisesti pistän blogin kokonaan säppiin vielä tämän vuoden aikana.

On aika kiittää teitä, upeat lukijat, jotka olette lukeneet jorinoitani ja jättäneet kommentteja - vuorovaikutus on somen parasta antia. Palataan mahdollisesti asiaan uuden blogin muodossa, mutta kiitokset teille, että olette kuluneiden vuosien ajan ihmetelleet kanssani kahdeksan vuodenajan vaihtelua. Nyt on aika antaa sijaa uudelle.

Kaikkea hyvää kaikille ma toivotan!

Terveisin Maarit

P.S. :)

Pääsiäisestä arkeen

2018-04-15T09:00:00.000+03:00

Talven selkä tuntuu olevan taittumaan päin Turunmaalla. Alkuviikosta vielä näytti takatalvelta, mutta sittemmin lämpöasteet ovat kivunneet jo varsin kesäisiin lukemiin - jos päälle viidentoista lämpöasteen puolelle mennään, voi mielestäni puhua jo kesästä.

Pääsiäisenä ympäristö näytti vielä kovin talviselta, kun kotiseudulle junan kyydissä pelmahdin. Kolarissa ilmat olivat suosiolliset, ja kevätaurinko paistaa porotti innokkaasti puhdasta hankea vasten. Oli todella rentouttavaa viettää aikaa ulkosalla - kävin hyvässä seurassa Kuertunturilla kiikkumassa, mussutin leipää nuotiolla ja tietenkin kahlasin nivusia myöten hangessa. Maistelin mämmiä ja totesin, että pysyttelen mieluummin suklaamunajahdissa.

Pääsiäisen jälkeen on tietenkin arki lähtenyt taas rullaamaan Turunmaalla. Paluu asuinkaupunkiin hangessa haahuilun jälkeen ei tällä kertaa aiheuttanut märsäämishommia junassa, kuten yleensä haikean lähdön myötä käy, sillä mukaani sain äiteen sulostuttamaan arkeani.

Kevätpörriäinen on puraissut pahemman kerran, ja kuten aika monena vuonna aiemminkin, on mieleni vallannut verhohulluus. Se on jännä, kuinka jok'ikinen kevät ja myös joulun lähestyessä marraskuussa muutun ihan sekopäiseksi verhohörhöksi ja kehittelen itselleni pakkomielteen sisustushommiin. Yleensä vouhotukseni laantuu yhtä nopeasti kuin se on alkanut, mutta tänä vuonna olen hankkinut ihan uudet kangaskaistaleet pirttini ilmettä muuttamaan.

Viime vuonna haaveilin mustakeltaisista verhoista, mutta täydellisiä kappaleita, jotka Kärppien sävyeleganssia kuvaisivat, ei tullut vastaan. Kuosit olivat liian graafisia tai sitten aivan liian hempeitä. Kävi kuitenkin viikkonen sitten niin, että kompastuin helmenharmaisiin verhoihin. Harmaa ei välttämättä ihan lempivärini sisustuksessa ole, mutta nätit verhoni ovat. Jopa äitini, joka ei hirveästi harmaasta välitä, on niitä kehaissut. Tätä lienee osa aikuistumisprosessia: hinku vaihtaa verhot sesongin mukaan.

Bloggaaminen on tällä hetkellä hitusen hankalaa, mihin on syynä se, että läppärini on mitä ilmeisimmin päättänyt maallisen elinkaarensa, eikä kuvamateriaalia ole mitenkään hulppeasti saatavilla. Onnistuin jotenkin pääsiäisreissuni aikana katkaisemaan koneosasta näyttöön kulkevan piuhan, ja näppärän toimintani seurauksena näyttö koreilee ihan pikimustana. Toivottavasti saan vielä kuvat ongittua talteen, sillä en tietenkään ole ottanut varmuuskopioita kuvakavalkadistani, vaikka olen niin meinannut tehdä. Tarinan opetus on se, että aina kannattaa olla luottamatta tekniikkaan ja ottaa tärkeät materiaalit talteen ja tallentaa ne eri kohteisiin.

Mutta sama se nyt tietotekniikkamurheille, sillä tärkeintä on mahdollisuus viettää laatuaikaa äiteen seurassa. Onko kevätpörräinen puraissut muita?

Ruissalossa

2018-04-08T09:00:00.000+03:00

Lienee sanomattakin selvää, että Ruissalo on varsin kaunis ja monipuolinen saari.

Olen ehta maakrapu, joka suuren vesistön ääressä hämmentyy. Meret ja järvet ovat kaltaiselleni yksinkertaiselle ihmiselle vaikeita ymmärtää; miten ihminen voi pärjätä niin jylhälle luonnonvoimalle kuin voimakas ja hallitsematon meri? Toisaalta meressä on jotain kiehtovaa; voimakkaiden aaltojen tanssahtelua katsellessa sielu lepää, ja aaltojen liplatus livahtaa sävelillään suoraan sydämeen. Meri on kuitenkin arvaamaton voima, jolle en uskaltaisi kovin ruveta ruttuilemaan.

Ruissalo on paikka, jossa aina välillä on päästävä käymään. Vaikkei saari ole millään muotoa loppumattoman suuri kokoluokaltaan, on se todella monipuolinen luontokohde. On kinttupolkuja, kasvitieteellistä puutarhaa, aavistus merestä ja jopa joinakin hetkinä hiljaisuutta. Ruissalosta mielenkiintoisen tekevät myös huvilat; Pikku-Pukin promenadilla mielikuvitus laukkaa vikkelästi pohtimaan, kuinka parisen sataa vuotta sitten ylevät herrasmiehet neitoineen käyskentelivät puistoissa. Luonnon kauneus kuitenkin on Ruissalon viehättävyyden salaisuus, ja meren tuntumassa ajatukset selkenevät.

Ruissalossa liikkuessaan tavoittaa pienen osan merestä ja saariston kauneudesta, mutta turvallisen etäisyyden päästä. En yhtään ihmettele, miksi etenkin aurinkoisina päivinä saarella on tungosta koko Varsinais-Suomen väestön ängetessä ihmettelemään rantakallioita ja tuijottamaan merta.

Parhaimmillaan Ruissalo on ihan jokaisena vuodenaikana. Kevään tullen luonnon heräämisen ja kotiin palaavien lintujen tarkkaileminen on saarella antoisaa. Kesäisin rehevät ja värikkäät rehut yrittävät taklata varomattoman kulkijan ja saarta vartioivat jalopuut majesteetillisesti. Syksyisin sienten tuoksut ja ruskan sävyt valtaavat aistit, mutta talvella reiden loitontajalihakset pääsevät töihin jäätyneen merepinnan maanitellessa tutkimusretkelle.

Koska maaliskuun alkupuoliskolla jäätilanne vaikutti vielä aivan asialliselta ja ihmisiä meren päällä tipsutteli, minä ja mukaan läksinyt kaveri rohkenimme siirtyä rannan tuntumasta jäälle saakka. Ei liene mikään yllätys, että eräs nimeltä mainitsematon bloggaaja oli jokseenkin tohkeissaan, kun jäälle kävi tie.

Onneksi maaliskuussa sulaa jää jää jää ja huhtikuu jo lämmittää, kuten lapsuusaikojeni suosikkilaulussa todetaan, jotta maltan hehkuttaa blogissani jotain muutakin kuin jäällä tipsuttelua. Mutta kun minkä ihminen sille voi, että jäätynyt meri on aina yhtä kiehtova juttu.

En ole koskaan yöpynyt Ruissalossa. Olisikin mielenkiintoista jonain kesäisenä tai syksyisenä iltana nukahtaa vaikkapa kuusen tai tammen alle kuunnellen lintujen laulantaa ja kenties herätä siihen, että ketturepolainen tulee visiitille. Kuinka upeaa olisikaan kuulla pöllöjen huhuilua ja tiirailla peurojen ylevää kuljentaa! Päiväsaikaan saarella vieraillessa kohtaamiset faunan kanssa jäävät väkisinkin vähäisiksi. Onneksi jäällä talsiessamme mukana oli terrieri, joka näytti mallia, kuinka jäällä oikeaoppisesti ja sangen sulavasti liidellään.

Ruissaloon pääsee varsin kätevästi hyppäämällä vaikkapa pyörän selkään tai sitten luottamalla Föliin. Bussi numero kahdeksan kulkee koko saaren halki, joten pysäkkejä matkan varrella piisaa mukavasti ja saarelle hinkuva voi valita mielensä mukaan, mitä saaren osasta haluaa kulloinkin lähteä valloittamaan. Maaliskuisena sunnuntaina, kun ei ollut kiireenpoikasta vaivaamassa mieltä, kurvasimme aivan viimeiselle pysäkille Saaronniemeen saakka.

Jäällä viilettämisen (tai ehkä pikemminkin vaivalloiselta lönköttämiseltä näyttävän toiminnan) ohella kiertelimme Saaronniemen kinttupolkuja ja nautimme päivästä. Kevättä tuntui olevan ilmassa; aurinko loi keväälle ominaisen hehkun maailmaan ja sai taivaan värisävyt vaihtelemaan pehmeästä sinestä pastellipunaan. Ei voinut muuta todeta kuin että kaunis on kevättä kohti kulkeva Ruissalo.

Viikonloppu Maltalla

2018-04-04T09:00:00.000+03:00

Välimerellä kelluu yksi pienehkö mutta varsin nätti saari, joka tuhansien vuosien taakse ulottuvan historiansa aikana on kokenut monenlaisen valloittajan valloitusyritykset. Malta on piskuisesta koostaan huolimatta varsin mielenkiintoinen lomakohde. Valletta on Euroopan alueella väkiluvultaan pienin pääkaupunki koostuen noin seitsemästätuhannesta asukkaasta siinä missä koko tasavallan asukasluku on reilu nelisensataatuhatta, joten loppumattoman suuresta alueesta ei ole kyse.

Maltan erikoiseksi tekee huikea historian kulku. Maltalla ovat hengailleet niin foinikialaiset, karthagolaiset, normannit kuin roomalaiset, ja ovatpa myös ottomaanit yrittäneet saarta omakseen saada siinä epäonnistuen, Malta on ollut lopulta brittien hallinnon alaisuudessa, mikä on jättänyt leimansa esimerkiksi saaren arkkitehtuuriin. Mielenkiintoista on, että Maltan lipussa liehuva Yrjön Risti viittaa toisen maailmansodan päätteeksi Ison-Britannian myöntämään kunniamerkkiin, jonka maltalaiset saivat siviilirohkeutensa ansiosta - saarivaltion asukkaat saivat tunnustusta toimistaan liittoutuneiden hyväksi.

Pääkaupunki Vallettan syntyvaiheet juontuvat Johanniittain ritarikunnan aikakaudelle. Ritarit aloittivat kaupungin rakentamisen, ja kaupunki on saanut nimensä kaupungin rakennuspuuhat aloittaneen suurmestari Jean Parisot de la Valetten mukaan.

Ennen reissua olin ajatellut, että barokkityylinen Pyhän Johanneksen katedraali olisi varmasti mielenkiintoinen kohde, ja niinhän se iltavalaistuksessa oli, tosin ympäri saarta historialliset rakennukset näyttävät suoraan satumaailmasta napatuilta. Mainitsemisen arvoinen on myös Pyhän Elmon linnoitus, joka uljaasti valvoo Vallettan laitamilla. Vallettan katuja pitkin talsiessa historia suorastaan vyöryy vastaan.

Katujen tunnistaminen meni hetkittäin ihan arpomiseksi, sillä opaskylttejä tai katuplakaatteja ei kovinkaan ahkerasti ole lisätty. Kuitenkin Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2018 valitussa Vallettassa liikkuminen sujuu näppärästi, sillä alue on rakennettu ruutukaavaan. Valletta on merkattu Unescon Maailmanperintölistalle, ja kaupunki onkin täynnä hienoja nähtävyyksiä. Totesin, että jo pelkästään pääkaupunki Vallettan tutkimiseen saisi helposti hujahtamaan hyvänkin tovin, mutta pääkaupunkiin jämähtämisen sijaan kuitenkin saaren muiden osion näkeminen kiehtoi – Maltalla kulkevien hop on -hop off -bussien hyödyntäminen on mainio vaihtoehto saaren koluamiseen ennen kaikkea aikataulun ollessa haastava. Saarta kiertävät kaksi reittiä – pohjoinen ja eteläinen – ja halutessaan matkaaja voi nousta kyytiin ja hypätä veks miltä tahansa pysäkiltä, joiden kautta bussit koukkaavat.

Pohjoisen reitillä näkee vilauksen muun muassa Mdinan historiallisesti arvokkaasta kaupungista, jonka juuret ulottuvat keskiaikaan, ja Golden Bayn komeasta ranta-alueesta. Kesäisin rannalla lienee ruuhkaa, mutta koleana maaliskuun päivänä ei juurikaan väkeä tungeksinut hietikolla. Kaunis oli silti maisema, vaikka harmaat pilvet taivaalla kovasti kaartelivat enteillen sadetta, joka onneksi jäi vaatimattomaksi tihkutteluksi.

Eteläisellä reitillä unohtumattomin kohde oli ehdottomasti Blue Grotto jyrkkine rantakallioineen, jotka kirkkaansinistä merta vasten olivat upea ilmestys. Alueella voi käydä sukeltamassa ja tutkimassa salaperäisiä luolia, mutta ihan maan kamaraltakin tarkasteltuna paikka oli henkeäsalpaavan hieno. Niin kauniit olivat vaahtopäät, jotka merellä tanssivat ja tavoittelivat jyrkkinä kohoavia rantakallioita!

Raikasta sinistä merta kehystävät jyrkät kalliot saivat lähes sanattomaksi. Jos jokin yksittäinen vaikutuksen tehnyt asia pitäisi reissusta poimia, haluaisin ehdottomasti korostaa saarivaltion luonnon ja varsinkin karun kauniin rannikon kauneutta.

Reitin varrelta muistionkaloihini juurtui myös piskuinen Marsaxklokkin kalastajakylä, joka herttaisine ja värikkäine paatteineen oli todella viehättävä. Satamassa uinuvat, kirkkaissa väreissä hehkuvat pikkuveneet ovat perinteistä maltalaista mallia. Analyysini Marsaxklokkin viehättävyydestä saattaa toki mennä hitusen päin prinkkalaa, sillä onnistuin tuuheltamaan ja tiputtamaan piilarin silmästäni, joten maisemien tarkkailu jäi yhden silmän varaan. Rohkenen kuitenkin väittää, että visiitin arvoinen kylä on kyseessä.

Maltasta jäi mieleen, että pehmeä keltainen on saarella vahvasti hyödynnetty väri, sillä kalkkikiveä saarella piisaa luonnostaan. Hennon kellertävään maisemaan tuovat piristystä rakennuksiin lisätyt puiset erkkerit, jotka on maalattu kirkkain värein.

Katolilaisuus on vahvasti läsnä saaren arjessa; joka korttelissa tuntuu olevan ainakin kymmenen eri kirkkoa, ja siellä täällä kalkkikivisiä rakennuksia koristavat uskonnolliset pienpatsaat, joihin on ikuistettu Raamatun hahmoja. Varsinkin Neitsyt Maria tuntui ilmestyvän joka nurkkaan. Sattuipa myös Vallettaa tutkiessa vastaan vyörymään hätkähdyttävän valtava näytelmäkulkue, jonka mukana askelsivat niin raamatulliset henkilöt kuin eläimet musikanttien soittaessa. Kulkue tuntui loppumattomalta, mutta kaikki tietenkin päättyy aikanaan, ellei kyseessä ole ympyrä.

Metsikköjä ei juurikaan kiertoajelujen aikana silmiini osunut, vaan maisemaa hallitsivat pensaat, niityt ja mahtavat rantakalliot sekä palmut ja sypressit. Jälkikäteen tutkin niinkin luotettavasta lähteestä kuin Wikipedia, että saarella viihtyy jopa yli tuhat erilaista kasvia. Pienestä koostaan huolimatta saarella on siis monipuolinen luonto.

Historiallisten pytinkien, villisti viuhovien palmujen ja rantakallioiden lisäksi saarivaltion maisemaa värittävät kultaiset ja vehreät pellot. Maltan maaperä on suosiollinen esimerkiksi perunan viljelyyn, ja monet hedelmätkin viihtyvät saarella. Monen kodin pihalla kasvoi muun muassa kauniita sitruunapuita.

Faunahavaintoja tein reissun aikana sen verran, etten juurikaan havaintoja tehnyt. Hevosia oli siellä täällä aika likellä Vallettaa aitauksissaan, ja kissoja liikkui ahkerasti kaduilla. Lintuja oli yllättävän vähän havaittavissa.

Maltan ilmasto on välimerellinen, joskin reissu sijoittui poikkeuksellisen koleaan viikonloppuun. Vinha puhuri puhkui ja puhisi, ja lähtöpäivänä jopa ukkonen pauhasi saarella, mutta toisaalta luihin ja ytimiin asti tunkeutuvaa tuulta vastaan voi varustautua pukeutumalla lämpimästi. Sakean pilviverhon takaa möngersi aina silloin tällöin esiin aurinko, joka kuitenkin lämmitti vilukissaa. Kuvaamisen kannalta olosuhteet olivat mielenkiintoiset, sillä välillä valo ulottui maan kamaralle oikein kauniisti mutta seuraavassa hetkessä taivas meni sankan pilviverhon taakse piiloon.

Tein muutaman käytännön huomion reissun aikana. Ensinnäkin esimerkiksi puhelimen lataamista varten on hyvä ottaa adapteri mukaan, sillä englantilaiseen tapaan Maltalla harrastetaan kolmipiikkisiä sähköpistokkeita. Onneksi hotellissa oli USB-pistoke, johon sain puhelimeni tungettua, mutta adapterin sujauttaminen matkalaukkuun ei välttämättä ole lainkaan kehno ajatus. Toinen huomio on se, että vasemmanpuoleinen liikenne saattaa saada vähän ymmälleen.

Englannilla tuntuu pärjäävän Maltalla mainiosti – onhan sillä virallisen kielen asema saarella – mutta maltan kieli herätti mielenkiintoni ja uteliaisuuteni. Malta tuntuisi olevan yhdistelmä arabian vivahteita, kreikkaa, italiaa ja jopa ranskaa. Maltalla on käytössä latinalaiset kirjaimet, mikä on erinomainen asia länsimaalaisen turistin näkökulmasta.

Ennen lentoon pyrähtämistä mielikuvani Maltasta liittyivät ennen kaikkea Euroviisuihin (kiitos erään viisufanaatikon) ja foinikialaisiin (koska olin kouluaikoinani historianörtti), mutta saarivaltio on paljon muutakin. Viikonlopun mittaisen visiittini perusteella en väitä missään nimessä olevani Malta-asiantuntija, enkä ennen reissua ollut kovinkaan intensiivisesti takonut päähäni tietoutta saaresta, mutta muutaman havainnon tynkäreissun aikana ehdin muodostaa. Pähkinänkuoreen tungettuna todettakoon, että Malta on varsin kaunis ja kiehtova saari, jonka omaleimaiseksi tekevät pitkälle muinaishistoriaan ulottuva kulttuuri, meri ja rikas luonto.

Mitä tein maaliskuussa

2018-04-01T09:00:00.000+03:00

Niin hujahti vuoden kolmas kuukausi ryminällä päätökseensä. Maaliskuu on yleensä varsin nätti kuukausi ja kiehtova ajankohta luonnon ihmeellisyyksien tutkailuun, eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta luontohörhöilyhommiin.

Maaliskuussa luonto alkoi hiljalleen herätä uuteen kevääseen, ja viikonloppuisin hakeuduin mahdollisimman paljon luontoon. Muun muassa pienet retket Kalmasvuorella ja Ruissalossa tekivät eetvarttia hektisen arjen vastapainoksi. Kuten olen paasannut noin 7640 kertaa ennenkin, aina ei tarvitse sännätä merta eemmäs kalaan voidakseen nauttia elämästä ja löytääkseen itsensä, vaan totuus löytyy useimmiten mettästä. Toki kaurapuurostakin jotain viisautta voi tonkia, mutta mettä on ihmiselle paras paikka, ja mieluusti vieläpä sellainen mettä, jonka tuntumassa on tuntureita.

Tosin kuun loppupuolella löysin itseni lähimettän sijaan Maltalta, mikä ei loppujen lopuksi ollut lainkaan kamala kokemus. Mikäpäs ikääntymistään juhlistaessa, kun puitteet ovat kerrassaan upeat. Tarkempaa reissusepustusta on vielä tulossa. Mieleenpainuva kokemus oli tietenkin myös pikainen Münchenin kartoitus. Pienen kahvipaussin ja lyhkäisen köpöttelyn perusteella tein nopeita johtopäätöksiä ja tuumasin, että kaupunki on varsin viehättävä, siisti, selkeä ja idyllinen paikka.

Parasta antia maaliskuussa oli tietenkin junaan hyppääminen ja suuntaaminen kotikonnuille. Oli hitusen hämmentävää tupsahtaa keskelle talvea vehreän Maltan seikkailun jälkeen, mutta talven lapsena en pistänyt lainkaan pahakseni, vaikka sain mahdollisuuden nauttia lumesta. Kevät on lempeä vuodenaika, mutta nautin talvesta niin pitkään kuin vain se suinkin on mahdollista.

Kuten ehkä on jo saattanut höpinöistä käydä ilmi, en ole mitenkään hirvittävän innokas kaupunkihiiri. Kaupungissa asumisessa on oma hohtonsa ja helppoutensa, mutta parhaiten saan mielen rennoksi kuusten alla tutuissa maisemissa. Vaikka matkailu avartaa ja eri kulttuureihin perehtyminen opettaa, olen sitä mieltä, että luontoon hakeutuminen tekee ihmiselle hyvää - luontohörhöily ei tee yhtään pöllömmäksi tai vähemmän sivistyneeksi kuin kaupungin sykkeessä syhertäminen. Kaupunkirotta ei ole yhtään sen kummoisempi kuin maaseudulla möngertävä lajitoverinsa.

Maaliskuuhun mahtui säätilan pohdinnan ja matkahommien ohella monta kiehtovaa keskustelua tee- tai kahvikupposen äärellä sekä illanviettoa loistavan porukan kesken. Jos seura on upeaa, myös keskustelut tuppaavat olemaan varsin korkealla tasolla. Ystävyydessä yksi parhaimpia asioita on henkevyyden ja hersyvän huumorin yhdistelmä - parhaimmillaan hyvän toverin kanssa voi pohtia maailmankaikkeuden arvoituksia ja leikkiä olevansa syvällinen, mutta seuraavassa hetkessä nauraa räkättää vatsa kippurassa kyseenalaisille neronleimauksille.

Kaiken kaikkiaan maaliskuusta jäi hyvä fiilis. Huhtikuulle en ole sen kummempia odotuksia lastannut, mutta ainakin laatuaikaa vierailulle saapuvan äidin kanssa olisi tarkoitus viettää. Lisäksi on luvassa syöminkejä, leppoista arkea ja tietenkin kevään odotusta. Antaa ajan näyttää, mitä kaikkea kevätkuu tuo tullessaan.

Maltalta Müncheniin

2018-03-28T17:00:00.001+03:00

Takana on varsin intensiivinen viikko. Läksin viikonlopun tuntumassa työreissulle ja palasin mieli täynnä muistoja ja uusia kokemuksia. Reissun kohteena oli Malta, Välimerellä köllivä pikkuinen saarivaltio, jonka pääkaupungin laitamilla muutaman päivän elämästäni sain viettää. Historian pauhua kuunnellessa, syvänsinistä merta tuijotellessa ja palmujen keinuntaa katsellessa tuli poloiselle juntille varsin pöllämystynyt olo, mutta välillä on ihan kivaa myöntää olevansa maalaistollo ja olla täysturisti.

Kaiken kaikkiaan matka meni aivan hyvin. Selvisin jopa hengissä pönötyspippaloista, ja kokonaisuutena Maltasta jäi varsin hyvä fiilis. Koska suurin osa reissussa hyörimisestä meni lähinnä työhön liittyvissä hommissa, ei saaren tutkailuun jäänyt kuin silmänräpäys, mikä toisaalta pienellä saarella riitti yleiskuvan saamiseen. Turistibussin kyydissä surruutellessa ehdin bongata monta hienoa nähtävyyttä – esimerkkinä kiehtovasta maltalaisesta kohteesta mainittakoon saaren lounaisosassa sijaitseva upeista luolistaan tunnettu Blue Grotto, joka jäi jylhine maisemineen vahvasti mieleeni, ja pieni kalastajakylä Marsaxklokk, joka satamassa kelluvine viehättävine pikkupaatteineen vangitsi matkaajan huomion.

Toki Mdinan keskiaikaista kaupunkia ja sen liepeillä sijaitsevan esikaupungin, Rabatin, katakombeja olisi ollut mahtava päästä tutkailemaan tarkemmin. Gozon saarellakin olisi tietenkin voinut käydä, mutta pääsaaren tutkiminen vei tällä kertaa voiton, eikä sitä paitsi saarella enää legendaarista Sinistä ikkunaa ole uhmaamassa mahtavia luonnonvoimia.

Kevättä oli Maltalla jo ilmassa. Vehreä oli maisema ja aurinko lämmitti hetkittäin varsin lämpimästi, mutta kylmä tuuli tuiversi niin kovasti, että lämpimät vaatekerrokset olivat tuiki tarpeelliset. Ilmanala oli miellyttävän raikas ja happirikas, tosin viikonloppu oli vuodenaikaan nähden jopa poikkeuksellisen viileä. Välillä meinasi pientä tihkusadetta pukata, mutta pääosin oli puolipilvistä, ja lämpötila pysytteli noin kolmentoista asteen tuntumassa. Lähtöpäivän kunniaksi ukkonenkin vähän jyrähteli.

Koska paluulennolla oli sopivasti luppoaikaa eikä Münchenin lentokentällä notkuminen tuntitolkulla tuntunut kovinkaan mielikuvitusta kutkuttavalta vaihtoehdolta, ennätin käydä Marienplatzilla ihailemassa upeaa raatihuonetta kellopeleineen ja tietenkin syömässä kakkua. Vaikka visiitti Baijerin sydämessä ei ollut mitenkään hirvittävän pitkäkestoinen, teki Marienplatz historiallisine rakennuksineen todella suuren vaikutuksen. Tehokas matkaopas osasi löytää mielenkiintoiset sopukat (terveisiä!), eikä siis ihme, että Münchenistä jäi hyvä maku suuhun, enkä pistäisi uusintavisiittiä lainkaan pahakseni. Se vaan jäi harmittamaan, että kahvilassa piipahtaessani olisi pitänyt marenkileivoksen sijaan tilata tietenkin apfelstrudel, joka on parasta antia saksalaisessa leivonnaiskulttuurissa.

Irtiotto arjesta teki oikein hyvää, ja parasta on se, että reissuhommat jatkuvat vielä. Uusi viikko on käynnistynyt hitusen väsyneissä merkeissä, mutta onneksi on pääsiäisloman aika – on aika suunnata kotikonnuille Kolariin seikkailemaan kisuroiden kanssa pitkin vaaroja ja mettiä.

Vietän siis pääsiäisen todennäköisesti pihalla (sekä kuvannollisesti että ihan fyysisesti) sekä luonnollisesti herkkuja mussuttaen, mutta miten te vietätte keväistä juhlaa?

Kalmasvuorella

2018-03-25T09:00:00.000+03:00

Turussa asumisen ehdoton hyvä puoli on historian humina, joka kaikuu komeasti eri kaupunginosissa. Vaikka kaupunkia vaivanneet palot ja myös Turun tauti ovat tuhonneet paljon kaunista ja arvokasta arkkitehtuuria, muutaman upean pytingin lisäksi kaupungissa tai sen tuntumassa on vielä jäljellä muutama historiallisesti kutkuttava paikka ja luontokohde.

Yksi mielenkiintoisimmista paikoista on Kalmasvuori, joka ylpeänä tuijottaa kaupunkimaisemaa Länsikeskuksen ja Teräsrautelan suunnalla. Olen aiemmin sepustanut historiallisesti arvokkaasta mäennyppylästä, mutta jokaisella käyntikerralla tulee ymmärtäneeksi, kuinka mitättömän pieni osanen maailman kulkua yksi ihminen on. Kalmasvuorella ovat esivanhempamme talsineet jo vuosisatain ajan, mikä on varsin kiehtova ajatus.

Yhtenä aurinkoisena sunnuntaina, kun lunta oli vielä Turun talveen suhteutettuna roimasti metsissä, teki mieli pitkästä aikaa käydä kiertelemässä Kalmasvuoren suunnalla. Mäkipahanen on tiiviisti asutusalueen keskellä, mutta Paavonpolkuja pitkin hipsimällä pääsee huiputtamaan kukkulan. Ihmisten takapihoille ei siis suinkaan joudu pyörimään, vaan hurjan vuoren laelle pääsee ihan säädyllisiä reittejä pitkin.

Alkumatka taittui varsin auringoisissa merkeissä; taivas oli sininen kuin Fazerin suklaalevyn käärepaperi, ja muutaman sentin paksuinen lumikerros heijasteli taivaan sävyjä. Pakkasta oli mittarissa muutaman asteen verran, joten puitteet olivat täydelliset ulkoiluun. Aurinkoa vissiin kuitenkin ujostutti viipyä estradillaan, sillä se päätti mennä piiloon aikansa parrasvaloissa paistateltuaan. Välillä metsikön värit hehkuivat kirkkaina auringon valossa, mutta seuraavana hetkenä pehmeä utukerros verhosi maailman. Eipä se toki maisemista intoilua haitannut.

Vihreät katajat, pikkuruiset männynalut ja uhmakkaasti taivasta vasten kaartuvat kelot reunustivat kalliokivien välissä mutkittelevaa reittiämme. Kanervamättäät olivat tiukasti lumen alla piilossa, mutta pitäähän toki menninkäisillä ja maahisilla olla edes välillä rauhaa maallisen maailman hälinöistä.

Olen muutamaan otteeseen vieraillut Kalmasvuorella, mutta aina sellaiseen ajankohtaan, ettei eläimistöä ole ollut havaittavissa. Lintujen kujerrusta on kesäaikaan saattanut kuulua, mutta muutoin ketut ja muut metsänelävät ovat todenneet, että parempi on pysytellä piilossa kuin näyttäytyä hörhn edessä. Tälläkin reissulla oli heikko saldo eläinten bongailun suhteen, mikä toki ei sinänsä ihmeellistä ollut, sillä liikun metsässä yhtä hiljaa kuin vaadinten perässä laukkova hirvasporo syksyllä. Siellä täällä näkyi sentään jäniksen jälkiä ja papanoita, joita ystäväni karvareuhka terrieri olisi kernaasti maistellut. Ihme tyyppi, en voi muuta todeta. Papanoita se ei onneksi mussutellut, mutta muutaman karahkan se nappasi hampaisiinsa ja rintakarvat pörheinä tepasteli ympäriinsä kuin suurenkin saaliin napannut leijonakuningas.

Leijonakuninkaasta tulikin mieleeni, että kyseinen pläjäys on yksi hienoimmista teoksista ehkä ikinä. Tai on 101 dalmatialaistakin kiva. Myös Pocahontaksesta tykkäsin. Leijonakuningas on kuitenkin omaa luokkaansa. Ei huolen häivää, päivä on huoleton!

Kalmasvuori on yksi lempipaikoistani Turussa historiallisuutensa ja vivahteikkaan maisemansa ansiosta. Harvemmin on tullut isoja ihmismassoja vastaan, joten vuoren saa valloittaa itsekseen. Olen kirjoitellut blogissani pariin otteeseen Kalmasvuoresta tarkemmin ja siitä, millainen maisema on elokuussa ja tammikuussa. Eri vuodenaikoina Kalmasvuoren monipuolisuus tulee hyvin esiin; kesäisin rosoiset kalliopinnat houkuttelevat kiikkumaan, talvisin Kalmasvuori on kuin hattarainen talven ihmemaa. Lumikerros ei ollut maaliskuun retkellä kovinkaan paksu, mutta nilkkoja myöten sai vaahtokarkissa kahlata.

Helppo oli höynähtäneen hiippailla, kun hanki oli paikoitellen kantava alla ja kun taivas kirkasna kaareutuu. Näin suurista ajatuksista täyttyi mieleni, kun eteenpäin talsin.

Autottoman näkökulmasta Kalmasvuorelle on helppo päästä: 300-linjaiset bussit kulkevat aivan kukkulan juurelta. Keskustasta ei ole kuin muutama kilometri mäen tuntumaan, joten jos joku ei ole vielä käynyt tutustumassa historialliseen ja varsin mielenkiintoiseen kukkulaan, kannattaa käydä tutkimusretkellä.

Hienoja hetkiä

2018-03-21T10:30:00.000+02:00

Olen täydellisesti sitä mieltä, että ajankulku on yksi suurimmista ihmiskunnan mysteereistä; maaliskuu on edennyt yhtä aikaa kiivaasti lentäen ja etanavauhtia lyllertäen. Arkipäivät ovat pitkälti noudattaneet samaa kaavaa kuin aina - töitä, liikuntaa, koiran paijaamista, kavereita, toisten tykönä käymistä ja ruoanlaittoa. Kas sellaista on kolmekymppisen perusarki, joka välillä on kaikessa tavallisuudessaan just hyvä, joskin kieltämättä olen odotellut pääsiäiseen sijoittamaani pientä talvilomaa kuin kuuta nousevaa. Ennen automaattivastauksen asentamista työsähköpostiin on kuitenkin täytynyt esittää olevansa edes jossain määrin kartalla maailman tapahtumista.

Viime viikon touhujen koonti jäi välistä, mutta sen verran mukavia asioita ehti tapahtua, että kertaan oman elämäni jännittävät ja loisteliaat käänteet tässä sepustuksessa. Viime viikolla parhaimmat hetket osuivat loppuviikkoon. Ensinnäkin minulla oli suuri ilo ja kunnia toimia rapsutusmööpelinä, sillä arvoisa pappahurtta sulostutti arkeani ja sain jälleen kerran todeta, että työnteko on äärimmäisen paljon miellyttävämpää, kun on karvainen lähiesimies lönkäämässä kylkeä vasten. Piski on suuri arvojohtaja ja todellinen mikromanageeraja - se näet kyttää hyvin tarkasti, millaista pöperöä mikroon tungen (varsin ontuvat puujalkavitsit ovat aina yhtä viehkeitä).

Viikonloppu oli mahtava. En muista, koska olen viimeksi nauranut niin paljon, että kylkiluihin sattuu ja olemattomat vatsalihakseni huutavat tuskasta. Ensin perjantaina kävin ryystämässä kahvia hyvässä seurassa, lauantaina sama poppoo tuli kylään ja vietimme älyttömän hauskan illan. Oli todella vapauttavaa viettää kivojen tyyppien kanssa laatuaikaa ja vain olla ilman sen kummempia velvoitteita, häslinkejä tai suunnitelmia. Mainio keino stressin nitistämiseen on nauraa ja laulaa niin paljon, että koko ruho on ihan tukossa.

Varsin mukavissa merkeissä alkanut viikonloppu päättyi onnellisiin hetkiin Ruissalossa, kun sunnuntaina kävin piskin ja kaverin kanssa hipsuttelemassa vähän meren jäällä. Aurinko ei ihan koko päivää jaksanut paistatella taivaalla, mutta kevättä oli kuitenkin jo selkeästi ilmassa ja jään sävyt olivat kauniin hempeät. Hurtta viiletti jäällä hurjaa kyytiä, ja minä yritin liukastella perässä. Helppoahan koirilla on, kun on aina neliveto päällä ja nastat tassuissa.

Tällä viikolla olen lähinnä pakkaillut laukkua ja miettinyt, kuinka saan ahdettua itseni iltapukuun ja miksi ihmeessä olen kaikista maailman näteistä mekoista mennyt valitsemaan kaikkein nakinkuorimaisimman. Huomenna olisi jännittävä matka alkamassa - lähden työreissulle Maltalle! Olen yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani, sillä upean saaren tutkimisen ohella pitäisi jotenkin survottua itsensä iltapukuun ja leikkiä asiallista ihmistä pönötysjuhlissa. Toisaalta olen kääntänyt asian niin, että onhan se nyt aika siistiä juhlistaa ikääntymistään Maltalla. Mieluummin kuitenkin viettäisin syntymäpäiväni ihan vaan kotosalla läheisten seurassa, sillä olenhan varsin villi luonteeltani.

Mikäli selviän hengissä viikonlopusta ja ehdin käydä tutkimassa Maltan nähtävyyksiä, on reissusta luvassa lisää tarinaa myöhemmin. Turinointia ja kuvaähkyä taitaa pukata myös Ylläksen kevättalvesta, sillä jahka Maltasta takaisin kotimaahan kotiudun, juna kuljettaa minut kotikonnuille. Odotan jo sukulaisten kanssa rupattelutuokioita, huikeita lentokelejä hiihtoladuilla ja kantavia hankia. Eikä toki voi unohtaa kisuroiden papanavanojen välissä pujottelua.

Juntti on vähän jännän äärellä, mutta mitä teille kuuluu?

Meren jäällä

2018-03-14T12:39:00.001+02:00

Joka päivä voi oppia uutta, jos vaan uskaltautuu astua syrjään tutulta tieltä. Näin nerokas ajatus päähäni muodostui, kun lähdin hiippailemaan Katariinanlaaksoon eräänä kauniina pakkassunnuntaina.

Alun perin tarkoitus oli möngertää kaverin kanssa Vaarniemen suuntaan, mutta suunnitelmat vaihtuivat lennossa Katariinanlaakson tutkailuun - hyvä niin, sillä päädyimme kamun kanssa aivan uusille kulmille. Olimme kumpainenkin eläneet suloisessa harhakuvassa, että olisimme jo ennättäneet tutkia laakson jo läpikotaisin, mutta niin vain pääsi Turku taas yllättämään ja löysimme aivan uuden osan upeasta laaksosta.

Tällä kertaa aloitimme reissumme Haritun puolelta ja jatkoimme matkaamme aivan Rauvolanlahden tietämille. Kumpikaan meistä ei ollut aivan täysin kartalla, missä olimme, mutta sehän on välillä ihan tervettä olla hukassa. Kaikki, jotka vaeltavat, eivät ole eksyksissä.

Ylitimme lumisia peltoja, ihailimme vanhoja ja yleviä puita ja lopulta päädyimme Katariinanlaakson eteläiseen kolkkaan, josta jatkoimme matkaamme jäälle - jos kerran Turun suunnalla pakkasta piisaa ja vesistöt ovat jääneet kantavan jääkerroksen alle piiloon, pitää tietenkin jäälle päästä talsimaan.

Katariinanlaaksosta päin matkamme jatkui kohti Uittamon rantahietikoita, jotka olivat vielä retkipäivänämme uinumassa lumikerroksen alla. Matkan varrella vastaan tuli ulkoilijoiden ja kaislaviidakon lisäksi eriskummallinen paatti, joka näytti Muumilaaksosta liikkeelle lähteneeltä. Kovin yksinäisen näköisenä poloinen paatti tuijotti merelle päin. Mikäköhän mahtaa olla mystisen muumipaatin tarina?

Kun lopulta Uittamon rannalle selvisimme, riitti kuhinaa melkeinpä enemmän kuin kesällä - oli avantouimareita, hiihtäjiä, pulkkakyydissä liihottavia muksuja, villisti kirmailevia koiria ja muita aurinkoisesta pakkaspäivästä nauttivia olentoja. Vinha merituuli nipisti vähän poskipäitä, ja tuumasinkin toverille, että termarillinen lämmintä kaakaota olisi maittanut.

Uittamon rantakalliot ovat kertakaikkisen vakuuttavat jokaisella kerralla, kun niitä käy tuijottamassa. Sinistä taivasta ja hohtavan valkoista lunta vasten jykevä kalliopinta hehkuu upeasti oranssin kaikissa vivahteissa.

Olen tainnut monesti jo todeta, että Katariinanlaakso on kiva paikka ja Uittamon rantakallioilla kelpaa köpötellä. Olen myös hehkuttanut jäällä liikkumisen hienoutta, mutta edelleen ihmettelen itsekin, kuinka höperöksi ihminen voikaan muuttua jäällä kulkiessaan. Koiranpennut, joulu ja jäällä talsiminen ovat kolme asiaa, jotka saavat minut taantumaan taaperon tasolle.

Yksi viikko elämästä

2018-03-11T09:32:00.003+02:00

Välillä on viikkoja, jolloin asiat tuppaavat kasaantumaan ja pelkästään perusarki täyttyy ties minkälaisista askareista ja aikatauluista. Vaikkei nyt mitään maailmaa mullistavaa olisi hoidettavana, sekunnit hujahtavat tunneiksi, tunnit päiviksi ja päivät viikoksi ihan älytöntä kyytiä ihan vaan arkisia juttuja selvitellen. Kulunut viikko on edennyt juurikin sellaisissa merkeissä. On ollut muun muassa hyviä reenihetkiä, pitkiä puheluja ja valmistelua loppukuusta häämöttäviä matkoja varten - ensin on vuorossa työreissua ja pääsiäisen vietän kotikonnuilla. Elämäni valo, terrieripappa, on ollut hoidossani, joten käsivarteni ovat saaneet erityisen paljon harjoitusta vinkulelujen nakkomisessa ja paijaushommissa.

Hurtta on oikein mukava otus. Se on välillä ihan sydäntä särkevän lutuinen lelukoira, joka tuhisee sohvalla viltin alla tyytyväisenä, mutta esimerkiksi ihmisen siirtyessä jääkaapille siitä kehkeytyy varsinainen villipeto, joka viekkaasti vaanii viilipurkin tyhjennystä. Se on myös oikein ovela katujen varsille pudotettuja räkänästyykejä napatessaan - se harhauttaa taluttajansa esittämällä nostavansa karvaista koipeaan, mutta kahmaisee kitaansa paperikasan, ellei hihnassa roikkuva henkilö ole tarkkana, mitä on tapahtumassa. Tämänhän halusitte tietää?

Koska arkipäivät eivät ole antaneet hitaammin kulkevalle ihmisyksilölle armoa, vaan ne ovat varsin vinhasti viuhahtaneet eteenpäin, viikonlopun olen halunnut pyhittää rentoutumiselle. Lauantaina en oikeastaan muuta tehnyt kuin lenkkeilin hurtan kanssa, mussutin sohvalla kaverin seurassa pizzaa (koska kerran viikossa ihmiskeho vaatii jotain hyvää) vieressä unissaan hihkuvaa hurttapappaa kuunnellen ja tapitin Yle Areenasta monta jaksoa putkeen Erämaan lumoa. Kyseinen sarja on loistava valinta hetkenä, jolloin haluaa muistuttaa itseään siitä, kuinka kauniiseen maahan on saanut syntyä.

Vielä alkuviikosta aurinko taisi näyttäytyä Turun suunnalla ja jäätyneen Aurajoen päällä vaelsi vissiin koko Varsinais-Suomi, mutta Turun talvi on ottanut vähän takapakkia ja jäinen liukkaus ynnä epämääräinen räntämähmäsade ovat ottaneet kaupungin haltuunsa. Ei ole enää jäällä väentungosta havaittavissa. Vettä on tihuutellut, valkoinen lumi on värjäytynyt ruskehtavaksi ja aurinko on pysytellyt hyvän tovin kestäneen valtakautensa jälkeen visusti pilvipeiton takana.

Sellainen on luonto kun kevättä kohti mennään; pakkaset muuttuvat leudoksi ilmanalaksi ja vesitihkuksi, lumi vetäytyy kuoreensa ja aurinko pitää vapaapäiviä jaksaakseen porottaa kesällä. Tihkuttelu tai tujumpikaan sade ei toki luonnossa liikkumista haittaa, vaan raikas sade on mielestäni mukava juttu, mutta näin maaliskuussa voisi olla kuitenkin talvi. Kevättä kohti kuitenkin mennään, joten on aika valmistautua uuden vuodenajan fiilistelyyn ja varautua sääolojen muutoksiin.

Pitäisiköhän minun olla huolissani, kun suurin piirtein jokaisessa postauksessani aiheesta riippumatta eksyn kuvaamaan Turun vallitsevia sääoloja? Sivuutettakoon taipumukseni epämääräisiin luontohavaintoihin ja siirryttäköön takaisin arkisten asioiden jännittävään maailmaan.

Viikonloppu jatkuu onneksi vielä yhden päivän ajan. Sunnuntaiaamuun kuuluu olennaisesti suuri sammiollinen vihreää teetä sekä hikoiluhommia liikunnan merkeissä, mutta myöhemmin tänään olisi tarkoitus trehvata vimpelittären kanssa ja pälpättää taas vaihteeksi elämäkerrat läpi. On jo ehtinyt mari-ikävää kertyä - kyllä jokaisen elämässä pitäisi olla yksi Mari jakamassa auliisti aforismejaan elämästä.

Rento sunnuntai hyvässä seurassa on just hyvä juttu, sillä ensi viikosta povaan mukavalla tavalla kiireistä. Ensi viikon päätteeksi on toivon mukaan luonnonhelmaan käyvä tieni.

Miten teillä, arvoisat lukijat, maaliskuu sujuu?

Miten meni helmikuu?

2018-03-04T09:41:00.004+02:00

Helmikuu on oikein kiva kuukausi. Hyvällä lykyllä maa hohtaa valkoisena, pakkaspuhuri hönkii vasten kasvoja ja sinisellä taivaalla sädehtii aurinko, joka tuntuu jo vähän keväiseltä. Turun suunnalla alkanut vuosi on ollut jopa oikeasti talvinen, ja helmikuu onkin edennyt pakkasista nauttien.

Siinä missä tammikuu eteni vauhdikkaasti ja monta tapahtumaa ehti siihen mahtua, on helmikuu ollut hitusen tasaisempi. Olen keskittynyt nauttimaan talvesta, kun sellainen on Turkuun saapunut, ja ollut mahdollisimman paljon vapaapäivinä ulkona konttorirottana häärimisen vastapainoksi. Olen köpötellyt nokka punaisena jäällä, toljottanut silmät teevatien kokoisina rantakallioiden upeita sävyjä ja kiikkunut koiran vanavedessä kukkuloille. Olen melkein meinannut kärsiä olympiakrapulasta. Arvokisojen päättyessä meinaa iskeä tyhjyys: mitäs sitä nyt pitäisi sitten alkaa tehdä, kun ei voi möllöttää nettitelkkarin äärellä? No tietenkin möngertää lumessa!

Olen myös käynyt ihastelemassa ja haistelemassa pieniä mäyräkoiratassuja (en valitettavasti saanut yhtäkään pulleroista salakuljetettua kotiini), notkunut kyläluutana ja istunut vähän liian pitkään brunssilla. Olen käynyt kuuntelemassa kamarimusiikkia Sibelius-museossa ja jälleen kerran oivaltanut, että musiikki on parasta. Olen ikävöinyt kotikonnuille - yllättävä käänne - ja saanut onneksi muutaman vapaapäivän pääsiäisen tietämille. Muutaman viikon päästä pääsen sivakoimaan kevättalven laduille.

Olen yrittänyt skarpata syömisen suhteen, sillä ruokavalioni pääsi repsahtamaan naurettavuuksiin viime vuoden puolella - hukkasin järkevän ruokarytmin ja mättäsin vaikka mitä kökköä naamaani. Helmikuussa sain itsekurini pysymään joissain määrin mukana ravintoasioissa, vaikka harha-askeleita höttömätön suuntaan mahtui vieläkin vähän turhan taajaan. Mikä siinä on, että suklaalevyt ja piparidominot asettuvat jotenkin ihmeellisesti aina keskelle kulkuväylää, jolloin niihin väkisinkin kompastuu? Jännä.

Koska olen varsin nerokas ihminen, jolla on ainutlaatuinen kyky tuottaa uutta tietoa maailmaan, olen keksinyt maailmaa mullistavan jutun: iltarutiinit. Nukahtamisessa ja nukkumisessa en ole vahvimmillani, joten olen pyrkinyt rauhoittamaan iltani saadakseni matkalippuni höyhensaarille mahdollisimman nopsaan. Hörpin vasta-ajetulta nurmikolta maistuvaa yrttijuomaa, pistän tekniset vempeleet hyvissä ajoin kiinni ja luen jotain hyvää kirjaa eli varsin ennenkuulumattoman oivaltavista toimenpiteistä on kyse. Monesti tuppaa olemaan niin, että yksinkertaiset ja jo entuudestaan tutut hommat toimivat tehokkaimmin. Ei elämästä pitäisi tehdä liian monimutkaista, vaan joskus pelkästään hyvän kirjan lukeminen takaa mielen tyyneyden.

Vaikka olen määritellyt itseni aina lukutoukaksi, olen havahtunut siihen tosiasiaan, etten itse asiassa viime vuosina ole kovinkaan aktiivisesti lukenut. Lähinnä olen ahminut samoja lempikirjojani uudestaan ja uudestaan. Noh, toistaiseksi tämänkään vuoden puolella kirjasaldoni ei ole kummoinen - olen lukenut Nälkäpeli-trilogian ties kuinka monetta kertaa läpi ja syöksynyt Potter-maailmaan, mutta viimeksi mainitun sarjan kohdalla perinteeni onkin lukea seitsemän teosta vuosittain. Lukutavoitteenani on kuitenkin saada kirjavalikoimaan tuttujen ja turvallisten suosikkieni lisäksi uusia tuttavuuksia, vaikka lempikirjojen maailmaan humpsahtaminen on aina yhtä hykerryttävän ihastuttavaa.

Helmikuu on tuntunut sujuvan varsin arkisesti, mutta oikeastaan sehän on ollutkin aivan hyvä koitos. Elämä on parhaimmillaan yhdistelmä hupaisaa puuhastelua ja arkea. Maaliskuussa luvassa on matkailua, pientä lomanpoikasta ja toivon mukaan roimasti liikuntaa. Uhkaavasti kalenterissa irvistelee pahanilkisesti myös ikääntymiseni merkkipäivä, auts, mutta päivä-joka-jääköön-nimeämättä jääköön kuitenkin nimeämättä.

Jäätä pitkin

2018-03-01T09:00:00.000+02:00

Viikonloppuisin haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkosalla. Reppu selkään, eväät mukaan, mukavat (talvisin toppaiset) housut jalkaan ja eikun menoksi. Olympialaisten aikaan elämisen aikatauluttamisessa on luonnollisesti ollut suunnattomia haasteita, sillä tietenkin penkkiurheilijan pitää katsoa kaikki mahdolliset hiihtolähetykset, curlingit ja freestylet ja niin edelleen. Onneksi jo maaliskuuta kohti edetään ja aurinko suvaitsee näyttäytyä taivaalla pitkälle iltapäivään, joten aikaa on ulkosalla reippailuun, vaikka aamupäivän olisi vahingossa hukannut töllöttimen toljottamiseen.

Näin saaristokaupungissa asuessani minulla on ollut tavoitteena päästä joka vuosi köpöttelemään ainakin kerran jonkin jäätyneen vesialueen päällä. Täytyy myöntää, että olen todella arka jäällä liikkumisen suhteen, mutta nössöydestäni huolimatta olen köpötellyt muun muassa Haunisten tekoaltaalla ja tietenkin merellä.

Parisen viikkoa sitten läksin kaverin kanssa pienelle kaupunkiretkelle Aurajoen vartta pitkin. Päivä oli harmaa, ja aurinko ei meinannut jaksaa purjehtia esiin tasaisen pilvimassan takaa esiin, muttei se menoa haitannut. Lumessa kelpasi talsia. (Talvisesta Aurajoesta olen muutamaan otteeseen turinoinut aiemminkin, kuten myös joen varrelta löytyvistä mielenkiintoisista kohteista, esimerkiksi Kieterinmäestä, Ravattulan Ristimäestä ja tietty Halistenkoskestakin).

Halistenkosken kohdalta loikkasimme polulta syrjään ja jatkoimme matkaamme jäällä. Tänä vuonna on onni potkaissut ja Turun suunnalla on ollut sen verran tujuja pakkaspäiviä, että joen jää tuntui varsin vakaalta jopa pelkurin jalkojen alla. Lähipiirini suureksi iloksi hoen ärsyttävyyteen asti joka vuosi, kuinka Turku ei ole parhaimmillaan talvisin; yleensä lumihiutaleet välttelevät Turkua kuin ruttoa, pakkaspäivät eivät ole kuulaan kirkkaita, ja kadut ovat lähinnä joko likaisen loskan tai kallot murskaavan jään peittoamat. Jos tapahtuu ihme ja lunta tupruttelee Tuurunmaalle, on kyseessä yleensä noin kahden tunnin mittainen tuokio. Ihmeitä vissiin kuitenkin tässä maailmassa tapahtuu, sillä tänä vuonna talven ystävät on otettu Turussakin huomioon. Pakkasukko on ollut visiitillä ja lunta on jopa ihan miellyttävän paljon. Kuinka kaunis on maa, kun lumista huttua piisaa!

Hyvä oli siis ulkoilijoiden taapertaa, kun pieni pakkanen nipisti nenää ja pienet lumihahtuvaiset leijailivat hiljalleen maahan. Hirveästi ei kulkijoita vastaan tullut, mikä oli ihan hyvä juttu, sillä mukana ollut piski oli aika puheliaalla tuulella. Sillä oli koko ajan jotain örinää, murinaa, tuhinaa ja röhkimistä ilmoitettavanaan.

Koska olen yksinkertainen ihminen, monesti yksinkertaiset asiat sykähdyttävät. Esimerkiksi jäällä kävely. Kuinka lapsellisen iloiseksi aikuinen ihminen voikaan muuttua ihan vaan kävellessään jäätyneen joen päällä? Talven lapsi mä oon ja pöljä luonteeni on.

Jolkottelimme aikamme jäällä, mutta kaikki hyvä on tietenkin aikanaan, joten mekin punnersimme takaisin rantaan. Joella olisi voinut köpötellä pitempäänkin, mutta jossain vaiheessa on osattava vaan luovuttaa ja mentävä eteenpäin. Hyvä niin, sillä eteenpäin mennessään voi löytää jotain uutta ja jopa vähän parempaa. Tässä tapauksessa päädyimme Kuralan kylämäen, Turun kaupungin omistukseen kuuluvan museo- ja kulttuurivirkistysalueen, suuntaan. Olen monesti siitä ohitse kulkiessani huntsinut, millainen paikka on kyseessä, mutta jättänyt sinne menemättä, koska olen vähemmän fiksu. Ulkoilualue on ympäri vuoden avoinna, ja upeita museorakennuksia sekä tietenkin eläimiä pääsee ihailemaan kesäisin.

Kylämäeltä pääsee kuitenkin suuntaamaan kohti kivaa luontopolkua, joka jälkikäteen tutkittuna osoittautui merkatuksi Kohmo-Kurala -reitiksi. Jatkoimme polulta Kohmon suuntaan ja päädyimme aivan ihastuttavan metsäpolun varrelle. Pieni puro, Jaaninoja, jota mukaillen polku kuljetti meitä, oli saanut ohkaisen jääkerroksen ylleen, ja vahvat kuuset olivat lumikuorrutteen peitossa. Itselleni Kohmon suunta on jäänyt vieraaksi, joten oli valaisevaa käydä tutkailemassa täysin uutta maisemaa ja todeta, että viehättävässä metsikössä sielu lepää.

Jälleen kerran tuli todettua, että pitäisi ahkerammin lähteä tutkimaan asuinkaupungin luontomahdollisuuksia arkemmin. Aina löytää uutta, jos vain rohkaistuu lähtemään ovesta ulos.

Kaamos, ei pelkkää pimeyttä

2018-02-25T08:35:00.000+02:00

Olenko jo tarpeeksi monta kertaa muistanut mainostaa olevani kotoisin Kolarista? Entäpä olenko hehkuttanut vielä riittävän monesti pohjoisen kauneutta ja talven ihmeellisyyttä?

Mutta kun olen ihan mahdottoman ylpeä juuristani. Olen saanut varttua vaarojen kupeessa, tuntureiden juurella. Revontulten reitillä, jokipahasen juoksulla. Talven ihmemaassa, jos nyt ihan pikkuisen omahyväiseksi saa ruveta.

Viimeksi löntystelin tutuilla reiteilläni ja seurasin porojen koparapolkuja talven sydänhetken aikaan; jouluna päivä on lyhkäisimmillään ja auringon vahva valtakausi on hatara muisto vain. Kuvat, jotka olen postaukseen lisännyt, näpsäisin juuri vuodenvaihteen tietämissä.

Joskus olen kuullut ihmettelyä siitä, kuinka pohjoisen ihmiset oikein pärjäävät auringon piiloutuessa moneksi kuukaudeksi kaamoksen myötä. Minun mielestäni vastaus on ilmiselvä: vallan hyvin. Väylän tyär on varsin osuvasti blogissaan kuvaillut jo hyvä tovi sitten, kuinka kaamoksesta selviää ehjin nahoin, ja olen hänen kanssaan samoilla linjoilla - ennen kaikkea asenne ratkaisee, mutta tärkeää on myös se, ettei jämähdä sisätiloihin märehtimään ja synkistelemään, vaan lähtee reippaasti tutkimaan luontoa.

Yksi juttu on selvä: kaamos ei ole pelkkää pimeyttä, On hohtavat hanget, kirkkaiden tähtien ketjut, arvoitukselliset revontulet, valtavana mulkoileva kuutamo ja tietenkin porojen loistavat silmät. Sininen hetki luo maankamaralle hämmentävän taianomaisen tunnelman, ja taivaanrannassa hehkuvat hempeät pastellisävyt ja toisaalta loimuava kulta.

Toki pelkkää pastellia tai revontulten keinuntaa ei pohjoisen talvi ole, mutta lunta tupruttakoon ja pilviverho kuun peittäköön - lumen voimakas valkeus luo valoa maailmaan.

Kaamos ei ole musta vaippa, joka synkeänä maankamaralle laskeutuu, vaan se on itse asiassa loistava ulkoilun ja luonnon monimuotoisuuden ihailun aikakausi. Hämärän laskeutuessa ympäristön tuntee aivan eri tavalla ja aistit saavat mukavasti virikettä. Kuinka hauskalta narskuva lumi kuulostaakaan, ja pakkasessa paukkuvat oksat saavat mielikuvituksen liikkeelle. Jopa revontulten huminan saattaa kuulla, jos ajatuksensa päästää valloilleen. Lumikenkäily tai hiihtolenkki kuun kajossa on mahtava kokemus, sillä täyden kuun aikaan metsän suojissa näkee tarpoa hyvin.

Vaikka taivas on iltaisin musta, pimeys ei rojahda maan kamaralle ahdistavan painavana. Olen huomannut vuosien kaupungissa asumisen jälkeen, että on ihan eri juttu tankata energiaa luonnonvalosta kuin keinolampuista ja siksi arvostan suunnattomasti kotiseutuni luontoa, sen puhtautta ja kaunista luonnonvaloa. Hitusen synkemmältä ajanjaksolta kaamos tuntuu esimerkiksi Turun suunnalla, jossa sydäntalvi on yhtä kuin asfaltinharmaa synkeä pimeys, johon valoa tuovat keinotekoiset katuvalot ja räikeät mainosplakaatit. Kuunvalon erottaa, mutta tähtiä ei aina meinaa nähdä kaupungin sumussa.

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei kaamos ole tuntureiden syleilyssä ihan kauhea ilmiö, vaan se on itse asiassa varsin valloittava hetki lempeine ja toisaalta vahvoine väreineen luonnon kiertokulussa. Sitä paitsi valoa on riittävästi, jos sen osaa nähdä.

Banaaniletut

2018-02-21T10:30:00.000+02:00

Tykkään banaanista ja erityisen paljon tykkään lätyistä. Teoriassa kahden herkun, banaanin ja lätyn, yhdistelmä kuulostaa sangen hyvältä, mutta jotain teorian ja käytännön välillä tapahtuu ja lopputulos on lähinnä jotain-vähän-sinne päin. Banaanilättyjä olen kokeillut väkertää useampaan otteeseen, mutten ole ollut kertaakaan vakuuttunut banaanikekosten erinomaisuudesta. Olen testannut jauhottomia (tuloksena kumisia ja kummallisia lättyjä) ja jauhollisia versioita (plääh), mutta sitä oikeaa reseptiä ei ole tullut vastaan.

Koska banaanilättyset ovat suoranaista terveellisyysruokaa ja haluaisin niistä tykätä, olen halunnut antaa niille mahdollisuuden päästä osaksi elämääni. Vatsani on aina myötämielinen saamaan hyvää sisältöä elämäänsä.

Noh, tuumasta toimeen ja lätty lätisemään, totesin, ja kaivoin taikinakulhon kaapista. Ja kohta naaman edessä oli kasa lättyjä, jotka maistuivat jopa ihan siedettäviltä.

Banaanilätyt

1 banaani

2 kananmunaa

1,5 dl mantelijauhetta

1,5 tl kanelia

ripaus inkivääriä

1 dl mantelimaitoa

öljyä paistamiseen

Banaani mörssätään haarukalla mössöksi kulhossa ja kananmunat sekoitetaan banaanien joukkoon. Kulhoon lisätään kuivat aineet ja viimeiseksi maito. Sitten vaan sekoitetaan kaikki ainekset sekaisin, ja taikinan annetaan turvota noin vartin.

Lättysten paistossa ei kannata kuhnailla, varsinkin jos tekee pieniä plänttejä. Lättyjä paistetaan mieluummin miedolla lämmöllä kuin tulikuumana hehkuvalla hellalla sen verran, että ne ehtivät saada kullanruskean pinnan.

Lettuset lienevät parhaimmillaan esimerkiksi maapähkinävoin kruunaamina, jätskivuoren piilottamina tai vaikkapa vaahterasiirapilla kuorrutettuina, mutta omalle lautaselleni päätyi vähän marjoja. Tietenkin valmiiden lättyjen kaverina voi tarjoilla vaikkapa suklaa- tai kinuskikastiketta tai hedelmäsalaattia - olen joskus maustanut myös luonnonjogurtin kanelilla ja lorauttanut sitä lättyjen päälle.

Ihan kelvollisia lätyt olivat, mutta täytyy sanoa, että koostumukseltaan lätyt eivät yllä peruslättyjen tasolle - jotain omituista banaanijutuissa edelleen mielestäni on. Tykkään banaanista ja erityisesti tykkään lätyistä, mutta ehkä tykkään niistä eniten erikseen. Toki jatkossakin herkkuhampaan kolottaessa saatan pistää pannun kuumaksi ja väkertää banaanilättyjä tai suosiolla elämän eliksiiriä eli vohveleita.

Jos jollakulla on takataskussa ihan loistavien banaanilettujen ohje, olen pelkkänä korvana ja otan vinkkejä mielelläni vastaan!

Kolme hyvää asiaa

2018-02-18T09:02:00.002+02:00

Sanniksen blogista löytyi kiva postausidea: hän poimi kolme hyvää asiaa elämästä. Tästä innostuneena päätin törkeästi pölliä idean ja niin ikään listata mukavia asioita leppoisan sunnuntain kunniaksi.

Kolme hyvää asiaa päivässäni

Hyvä ja hikinen aamutreeni. Olen ehdottomasti aamuliikkuja - ihailen ihmisiä, jotka pystyvät työpäivän päätteeksi hiippailemaan salille, mutta itse olen vähän kuin animaagi ja muutun illan tullen lahnaksi. Kun hiki virtaa aamutuimaan, saa koko päiväksi mukavasti energiaa, ja vaikkei illlasta jaksaisikaan lähteä painelemaan lenkille, on jo liikuntaosio suoritettu. Ja toisaalta onhan se ny kiva juttu, että heti aamusta on hehkeimmillään, kun couperosa ja hikikarpalot ottavat naamasta vallan.

Toinen miellyttävä seikka päivässäni on tietysti olympialaiset. Pitäähän nyt oman liikunnan vastapainoksi myös huolehtia sohvan ikävästä ihmisen luo ja lämmittää sitä! Kohta onkin aika seurata Norjan mitalitilaston karttumista hiihdossa ja katsoa ~~Kimmo Timosta~~ Suomen ja Ruotsin välistä kiekkotaistoa. Koska pirtissäni ei ole telkkaria, olen kutsunut itseni kaverin luokse kylään - onneksi siis on olemassa telkkarillisia penkkiurheiluihmisiä ja myös Yle Puhe, jotta miesten kiekkomatsit eivät jää kokematta.

Voidaanko tämän päivän hyväksi puoleksi laskea eilinen reissu mäyräkoirapentujen luokse? Kävin paijaamassa noin kuukauden ikäisiksi ehtineitä mäykkypulleroita - voi luoja, kuinka sydämeni oli pakahtua pulleiden pentumassujen vallatessa näkökenttäni sekä pienten möllyköiden vinkuessa, tapittaessa ruskeilla silmillään ja köpötellessä pikkuruisilla töppötassuillaan syliini. On aika absurdi tilanne, kun pulleroisten nakkipentujen muodostama armada hyökkää yhtä aikaa vaatimaan massurapsutuksia.

Kolme hyvää asiaa minussa

Ai saako tässä kohtaa oikein luvan kanssa kehua itseään? No täältä pesee!

Olen ensinnäkin varsin huumorintajuinen ja sulostutan ympäristöäni kekseliäillä ja sangen lennokkailla letkautuksillani.

Liikunta on minulle henkireikä ja tärkein harrastus, ja olenkin hätkähdyttävän taitava ja erittäin sulavaliikkeinen. Tanssiessani muistutan talviunilta herännyttä karhua, ja koordinaatiokykyni on yhtä hyvällä tasolla kuin hietikkoon päätyneellä ahvenella.

Muistini kyky elää irrallista, täysin tahdostani riippumatonta elämää kehossani, on riemastuttavan harvinaislaatuinen ilmiö. Muistan esimerkiksi ihka ensimmäisen koulureppuni (siinä oli hieno norsu), Nylon Beatin sanoituksia ja mummolani puhelinnumeron, jota ei ole ollut olemassa kahteenkymmeneen vuoteen. Sen sijaan en yleensä muista, mikä päivä on menossa.

Kolme hyvää asiaa elämässäni

Asun valtiossa, jossa minulla on vapaus päättää omista asioistani, eikä minun tarvitse pelätä esimerkiksi ulkona liikkumista tai itsekseni asumista. Minulla on mahdollisuus valita vapaasti valita koulutukseni, asuinsijani ja lempikarkkini lähikaupan karkkiosastolta.

Minun ei tarvitse matkustaa Intiaan hakemaan mielenrauhaa, vaan saavutan sen tarpomalla lähivaaroissa kotiseudullani. (Tosin samalla summalla, jonka VR:lle joutuu reissun yhteydessä pulittamaan, pääsisi varmasti Goalle, mutta se on eri juttu se.)

Aika moni on varmasti sitä mieltä, että oma äiti on paras äiti, ja minullakin on maailman ihanin äiti. Ylistän äitiäni noin joka toisessa postauksessani, mutta hän on minulle todella tärkeä ihminen. Hän kannustaa, neuvoo ja kuuntelee, ja lisäksi hänellä on taito tehdä pehmeimmät villasukat ja vähän omituinen huumorintaju.

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna

Tälle vuodelle on luvassa kivoja reissuja. Enimmäkseen suuntaan tietenkin kotikonnuilleni, mutta mahdollisesti kotimaan rajojen ulkopuolellakin tulee piipahdettua. Kotimaan matkailu on arvokasta - miksi paeta jatkuvasti mahdollisimman kauas, jos kotimaassakin on henkeäsalpaavan kauniita maisemia?

Olen innostunut pienen luovuustulpasta seuranneen tauon jälkeen kokkailuhommista ja ruvennut rohkeasti kehittelemään erilaisia viritelmiä. Jotkut kokeiluistani ovat vähän turhan outoja, mutta aina pitää testata voidakseen hehkua onnistumisen gloriassa. Keittiössä ego on i-s-o.

Olen oivaltanut, että realismi on hyvä ilmiö, mutta negatiivisuus on pöljää. Tässä on vielä roimasti työstämistä, mutta eteenpäin on suunta.

Kolme hyvää asiaa blogissani

Blogini kautta olen tutustunut kivoihin ihmisiin ja oivaltanut uusia ajatuksia - vuorovaikutus ja samanhenkisten ihmisten kanssa jutustelu ovat blogin pitämisen plussapuolia.

Blogissani voin vuodattaa luontoon liittyviä ajatuksiani, hehkuttaa kolarilaisia maisemia ja höpistä taianomaisen kauniista metsiköistä, joissa varmasti asuu menninkäisiä.

Blogi on eräänlainen päiväkirja, johon voi rustata sattumuksia. Muistini omaperäisyyteen viitaten moni tapahtuma saattaisi mennä hukkaan tärkeämmän tiedon, kuten ysärimusiikkitietämyksen, viedessä muistikapasiteetista tilaa.

Mitä hyvää teidän sunnuntaihinne kuuluu?

Pinaattipesto eli pinaatti-avokadotahna

2018-02-14T10:30:00.000+02:00

Välillä saan keittiössä häärätessäni todellisia neronleimauspuuskia. Usko omiin kykyihini on köksäpuuhissa lähes rajaton, ja mielikuvissani olen oman elämäni huippukokki, joka osaa luovasti viritellä uskomattoman herkullisia, mielikuvituksellisia ja näyttäviä ateriakokonaisuuksia. Filosofiani ruoanlaitossa on, ettei reseptejä suinkaan tarvitse noudattaa - olenhan huikaisevan lahjakas soveltamaan.

Vaikka olen luonnollisesti ylitsepääsemättömän nokkela kokkaaja, toisinaan egoni kokee pienen kolauksen ruokaviritelmieni mentyä pikemminkin päin mettää kuin maaliin. Epäonnistumisista ei kuitenkaan tässä kohtaa ole tarkoitus puhua. Eikä epäonnistumisia tietenkään keittiössäni ikinä koskaan milloinkaan tapahdu.

Illat ovat varsin otollista aikaa huikaisevan neronleimauspuuskan huipentumiseen. Eräänä iltana, kun olin tyhjentänyt varastostani viimeisen pestopurnukan, iski puuskahuuma ja päätin väsätä mössöä lisää. Pesto näet kuuluu olennaisesti jääkaappini varustukseen, sillä elämä ilman vihreää mönjää on kuin suklaarasia, josta parhaimmat suklaat on jo napsaistu ja tilalle on jäänyt vain surullinen ja pahalta maistuva marmeladiklöntti. Basilikaa ei varastossa ollut, mutta kaappien kätköistä löytyi pinaattia, kurpitsansiemeniä, sitruuna, neitsytoliiviöljyä ja avokadoa. Tuumasin, että moisilla aineksilla varmasti saa maittavan epäpeston kasaan.

Siitä se ajatus sitten hiljalleen muotoutui, ja niinpä virutin pinaatinlehdet, nostin tavarat pöydälle ja otin aineksista kuvan. Varoitus juonenpaljastuksista: lopputuloksesta tuli vallan mainio (leijun vieäkin onnistumiskuplassa). Eipä sillä, että olisin epäonnistuneista mössöistä rohjennut blogitekstiä raapustaa.

Pinaatti-avokadotahna

150 g tuoreita pinaatin lehtiä

2 kypsää avokadoa

1 - 1,5 dl (oliivi)öljyä

2 valkosipulinkynttä

1 dl kurpitsansiemeniä

puolikkaan sitruunan mehu

ripaus pippurisekoitusta

Kurpitsansiemeniä paahdetaan aivan lyhkäinen hetki pannulla ja niiden annetaan vetäytyä pienen tuokion ajan. Avokadot puolitetaan ja sisukset kipataan kulhoon. Mukaan heitetään virutetut pinaatinlehdet, silputut valkosipulinkynnet, oliiviöljy sekä mausteet. Lopuksi myös kurpitsansiemenet lisätään kipposeen, ja kaikki ainekset survaistaan sekaisin sauva- tai tehosekoittimella huolellisesti läpi. Valmis seos on tasainen ja kauniin vihreä töhnö.

Sitten vaan herkuttelemaan! Toki tahnan voi tunkea lasipurkkiin ja pistää jääkaappiin odottamaan syömistä - herkku säilyy hyvänä viileässä muutaman päivän, enintään noin viikon.

Tahna on herkullinen leivän tai vaikkapa näkkärin päällä, mutta sitä kannattaa hyödyntää myös pasta-annoksen väripiristyksenä tai vaikkapa juuresdippinä. Maultaan pinaatti-avokadomömmö on raikas, ja suosikkimausteita lisäilemällä saa sävyä herkutteluelämykseen. Seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla sitruunan sijaan limeä, ja muiden siementen tai pähkinöiden lisääminen mössöön voisi toimia.

Tähän päättyy tahnakauden toinen osa. Ensimmäisen linssipitoisen tahnaosan pääsee lukaisemaan täältä.

Helmikuun ensimmäinen viikko

2018-02-11T09:01:00.002+02:00

Se olisi sitten taas yksi viikko paketissa.

Tällä viikolla minulla on ollut karvainen hoidokki seuranani, joten viikko on vierähtänyt mukavasti popcornilta tuoksuvia tassuja haistellen, puoliluppakorvia läpsyttäen ja maailman suloisinta massua rapsuttaen. Onni on yhtä kuin aamulla tyytyväisenä maiskutteleva pappahurtta, joka tuijottaa ruskeilla silmillään niin herttaisesti, että sydän pakahtuu lämmöstä. Koirat ja erityisesti vanhat terrieriherrat ovat kivoja otuksia.

Olen nauttinut pakkasesta. Tänä vuonna en ole hirveästi pyöräillyt töihin, vaan olen vähän vahingossa alkanut nauttia rennosta kävelystä sorvin ääreen ja takaisin. Talvipyöräily on edelleenkin mielestäni loistavaa puuhaa, mutta reitilläni on sen verran liukasta, että kävely on kaltaiselleni ammattilaiskolholle turvallisempi vaihtoehto. Toisaalta täytyy todeta, että kävelyssä on jopa oma hohtonsa - pyöräillessä pääsee nopeasti ja tehokkaasti paikasta toiseen, mutta kävellessä ehtii rauhoittua ja kuunnella hyvää musiikkia. Ja mikä parasta, aivot saavat happea. Kun nököttää päivän sisätiloissa, keho suorastaan huutaa ulkoilua, joten hyötyliikunta on erinomainen tapa saada päivään sekä ruhon liikuttamista että virkistystä aivoille.

Yksi viikon kohokohdista on tietenkin olympialaisten käynnistyminen. Meinasi käydä köpelösti, ja meinasin unohtaa täydellisesti koko kisahuuman, mutta onneksi olen päässyt maailmankartalle mukaan ja ruvennut viettämään rankkaa penkkiurheilijan arkea. Tästedes kaikki lenkkipuuhat, tapaamiset ja menot täytyy luonnollisesti sovittaa olympialaisten mukaan.

Eniten olen tänä vuonna odottanut hiihtoa ja jääkiekkoa - yllätys! Olympialaisten aikaan myös muutoin uinuva curling-nörttini syttyy liekkeihin, sillä on jotain hyvin kierolla tavalla kiehtovaa katsella pikeepaidat päällään luutaa heiluttavia ihmisiä, jotka epämääräistä kivimöhkälettä siirrellessään liukuvat niin sulavasti, ettei lonkankoukistajien liikkuvuudessa ole moittimista.

Lauantaina hiihtopuolella kisat käynnistyivät mallikkaasti suomalaisnäkökulmasta tarkasteltuna - Pärmäkosken pronssi ilahdutti penkkiurheilijaa, mutta niin teki myös melkein suomalaisen Charlotte Kallan voitto. Eikä maailmani romahda, vaikka hopeasijan meni Pärmäkosken edelle ehtineelle norjalaisurheilijjalle. Hänellä on nimittäin uskomattoman upea ja tyylikäs etunimi.

Samaisena päivänä innostuin väkertämään punajuurimollukoista vähän sitä sun tätä. Haluan mieluusti varata jokaiseen viikkoon päivän, jolloin kokkailen jonkinlaista ruokaa pakasteeseen pahan päivän varalle. Tämän viikon teema oli siis punajuuri, josta väsäsin muun muassa pihvejä ja pähkinäisiä välipalapatukoita, jotka maistuivat ihan hyviltä, vaikka kuulostavat ehkä omituisimmalta pöperöltä koskaan. Ohjeena käytin lähinnä improvisaatiota ja seikkailumieltä, mutta välillä on tyydyttävää söheltää keittiössä ilman sääntöjä ja heittäytyä hitusen lapseksi.

Tälle päivälle suunnitelmissa on olympiahuuman ohella urheilla, rentoutua luonnonhelmassa, syödä hyvää pöperöä ja valmistautua uuteen alkavaan viikkoon. Kuvat ovat muuten perua viime viikkoiselta reissulta Katariinanlaaksoon, mutta luminen maisema ja jäätynyt kirsuparta voisivat kuvata osuvasti myös kuluvan viikon tapahtumia.

Onko olympiakuume päässyt jylläämään teidän pirteissänne?

Avokado-linssilevite leivän päälle

2018-02-08T10:00:00.003+02:00

Minulla on varsin tahnainen kausi elämässäni menossa. Kaikki lähti siitä, että halusin leivän päälle jotain muuta kuin juustoa ja sattumanvaraisen kasvisläjän. Näinä hiilihydraattikammon ja toisaalta proteiinivillityksen valtaamina aikoina voisin paasata leivän (kohtuullisen) syömisen puolesta loputtomiin, sillä kuitupitoinen leipä on varsin hyvä ja ravitseva välipala. Uskon vakaasti vanhaan ajatukseen, jonka mukaan leipä ei sinänsä ole ihmiselle epäterveellistä mussutettavaa, mutta leivän ja myös täytteiden laatu ratkaisevat. Leipä ei tietenkään korvaa kunnon ateriaa (köh, terveiset eräälle leivän suurkuluttajalle), mutta se on mainio ravintokuidun lähde.

Paluu itse aiheeseen. Halusin kehitellä ruisleivän päälle jotain ravinteikasta, herkullista ja helppoa, joten tein selvityksen ruokavarastooni ja aloin huntsia, mitkä ainekset voisivat toimia yksiin. Kuiva-ainekaapista löytyi linssipaketti, siemensekoitusta, öljyä ja mausteita. Pöydällä nökötti vähän nuutunut ja ylikypsäksi ehtinyt avokado.

Tuumasin, ettei auttanut muu kuin kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Koska rohkea rokan syö ja keittiössä mielikuvitus puhkeaa rehottamaan kuin nätti basilikanippu konsanaan, innostuin survomaan kulhoon vähän sitä sun tätä.

Avokado-linssitahna

1 kypsä avokado

2 dl kypsiä linssejä (linssit kypsennetään linssipaketin ohjeiden mukaisesti, mutta toki voi käyttää myös valmiiksi keitettyjä linssejä)

2 valkosipulinkynttä

reilu1 dl siemensekoitusta

ruokalusikallinen oliiviöljyä

ripaus pippurisekoitusta

(ihan pieni hyppysellinen timjamia tai muuta kivaa maustetta)

puolikkaan sitruunan mehu

Avokadon sisus puserretaan kippoon, ja avokadon seuraksi lisätään kypsäksi keitetyt ja jäähtyneet linssit. Siemensekoitus huljautetaan kyytiin ja sekoitetaan sauva- tai tehosekoittimella tasaiseksi mössöksi. Kulhoon nakataan pieneksi silputut valkosipulinkynnet, öljyloraus, kokin himoitsemat mausteet sekä sitruunanmehu. Lopuksi lopuksi koko satsi pistetään kokin valitsemalla härvelillä sekaisin. Itse tykkään jättää mössöön vähän purutuntumaa, enkä niuhota survomisen suhteen.

Tahnaan kannattaa rohkeasti testata mausteita, joihin on itse mieltynyt. Mössö on varsin mainio levite leivän päälle - itse valitsen mahdollisimman tumman leivän, jonka päälle ensin levitän avokado-linssitahnan, nakkaan mukaan kourallisen pinaatinlehtiä ja lopuksi tomaattia tai paprikaa. Valmiista tahnasta saa leivän päälle levitettyä ainakin kuusi erittäin runsasta leviteannosta, ja tahna säilyy (lasipurkissa) muutaman päivän jääkaapissa.

Lopputulos näyttää jokseenkin epäilyttävältä, mutta mössö toimii levitteenä leivän päälle, ja miksei sitä voisi hyödyntää esimerkiksi pastatöhnönä sekä juuresten ja kasvisten dippinä tai kastikkeena.

Mitä te, ihmiset, laitatte leivän päälle?

Tammikuun tapahtumia

2018-02-04T09:00:00.000+02:00

Minulla on ollut tapana koostaa viikona aikana kertyneet jutut yhdeksi postaukseksi ja makustella arkea sunnuntaisin. Tällä kertaa sunnuntaisen sepustuksen aiheena ei ole niinkään yksittäinen viikko, vaan vuoden ensimmäisen kuukauden tapahtumien kertaus.

Yleensä tammikuut menevät lähinnä Turun pimeyttä vastaan taistellen, mutta tänä vuonna on ollut ihan hyvä fiilis aloittaa uusi vuosi. Turussa on jopa lunta ollut havaittavissa - kuinka paljon energiaa ihminen voikaan saada ohkaisestakin lumikerroksesta! Huurrepeitteen saaneet puut tuovat pehmeyttä maisemaan, ja taivaalla hehkuvat hennot pastellisävyt hurmaavat kauneudellaan. Talvi voisi minun puolestani jatkua Turussa mieluusti huhtikuuhun asti, enkä lainkaan pistäisi pahakseni, vaikka lunta tupruttaisi huomattavasti lisää. On niin kaunista, kun maa hohtaa valkeana. Sitä paitsi lumi tuo pimeyteen kirkkautta ja valoa, jotka tekevät mielelle ihmeitä.

Tammikuu lähti mukavasti ryminällä liikkeelle, ja sama tahti jatkui kolmekymmentäyksi päivää. Jottei totuus pääsisi unohtumaan, ahterini on toki ollut varsin monen tunnin ajan liimaantuneena työmaalle raahaamani tasapainotyynyn päällä. Töissä on ollut ihan älytön häslinki päällä, mutta muutenkin on ollut kalenterissa jos vaikka minkälaista ohjelmaa. On ollut kaveritärskyjä, kahvitteluhetkiä, rentoja kokkailuyrityksiä, lukutuokioita, jäätilanteen tutkimista Ruissalossa ja tulevan pohtimista. Olen luonnollisesti tunkenut mahdollisimman paljon urheilullisia aktiviteetteja kalenteriini ja nauttinut hyötyliikunnasta. On piisannut huikeita keskusteluja, villejä pohdintoja ja työasioiden huntsimista.

Olen hurahtanut oman kalenterin väkertämiseen ja alkanut rustata konkreettisia tavoitteita sekä viikkokohtaisesti että koko vuodelle. Olen ollut aina sitä mieltä, että unelmointi on erittäin tärkeää eikä siitä ole luopuminen, mutta välillä tuppaa unohtumaan, että unelmia kohti voisi pyrkiäkin muutenkin kuin unimaailmassa. Konkretisoitumatta jäävän unelmoinnin sijaan voi pienin askelin edetä kohti tavoitteitaan - olen huomannut, että niinkin pieni ja yksinkertainen juttu kuin unelmien rustaaminen kirjalliseen muotoon auttaa jäsentämään tulevaan kohdistuvia ajatuksia.

Yksi tammikuun hauskimmista tapahtumista oli Biodellyn, turkulaisen luonnonkosmetiikkaan erikoistuneen putiikin, tiloissa järjestetty kiva luonnonkosmetiikkailta. Läksin illanviettoon Marin peesissä, ja hyvä niin - paikalla oli kiehtovia ihmisiä, ja tietenkin tarjolla oli rutkasti tietoa luonnonkosmetiikasta. Mikäpäs oli erilaisia tuotteita tutkiessa ja Marin jutuille hihitellessä - tyyppi muun muassa selvitti, kuinka oli luullut Asikaista mieheksi, ja Salamatkustajan kanssa puhuimme porukalla poroista. Oli mukava ilta!

Toinen sydänkuvat silmiini lisännyt tapahtuma oli Bloodred Hourglassin loistava keikka Gongissa. Olen häpeäkseni tiennyt koko bändin olemassaolosta vasta kuukauden päivät, mutta metallin ystäville tiedoksi, että reipasta ja iloista rytmimusiikkia soittava Bloodred Hourglass on oikein mukava tuttavuus. Kannattaa käydä bändin keikalla!

Jossain kohtaa viime vuonna repäisin ja innostuin liittymään vuosien jahkaamisen jälkeen Instagramiin. Aikansa otti juntilla päästä jyvälle koko konseptista, mutta sittemmin olen oivaltanut, kuinka hauska systeemi onkaan kyseessä. Jos siis mettä- ja poropainotteinen kuvapläjäys kiinnostaa, minut löytää nimellä @mmasrit kuvamaailman syövereistä. Varautukaa upeuteen!

Kuinka tammikuu on lähtenyt teillä käyntiin?

Viikonloppuna

2018-01-31T08:59:00.002+02:00

Viikonloput on keksitty siksi, että ihminen saisi parin päivän ajan miettiä muitakin juttuja kuin töitä, aikatauluja ja arjen pyöritystä. Maanantaista perjantaihin saa selviytymisvietin avulla selvitettyä ruuhkaiset päivät, mutta lohduttaudun ajatuksella, että viikossa on kaksi päivää, jotka voi omistaa kaikelle kivalle säheltämiselle tai ihan vaan olemiselle, jos vaan se suinkin on mahdollista. Mieluusti kömmin jonnekin päin mettää rauhoittumaan - tämä on kaikille juttujani lukeneille varmasti suuri yllätys -, mutta hyvässä seurassa muunkinlainen ohjelma käy. Koska viikonloppuvapaan käsite ei läheskään aina ole kuulunut elämääni, nautin täysin siemauksin kahden säännöllisen vapaapäivän yhdistelmästä.

Viime viikonlopulla sääolosuhteet eivät olleet kovinkaan kummoiset, joten mettäpörrönä laukkominen vaihtui vähän erilaiseen ohjelmaan. Perjantaina olin hurja ja aloitin vapaa-ajan jakson väsäämällä muhkean keon banaanilättyjä. Satsista tuli aivan siedettävä, joskin taidan jatkossakin mutustaa banaanin banaanina ja lätyt lättyinä. Banaanilättyjen koostumus ei vaan oikein ole makuuni, mutta annoin kuitenkin lättysille mahdollisuuden, ja kieltämättä ne saattoivat kadota aika nopsaan kuorruttamaan sisäelimiäni.

Lauantaina oli Marin kanssa suunnitelmissa viettää yhdessä rento päivä, johon ei mahtuisi ajatustakaan kiireestä, vaan mukavaa hääräilyä kylillä. Noh, taisin minä suoritusvimmaisena jossain vaiheessa vähän kurkata kelloon, mutta hillitsin kuitenkin luontaista taipumustani juosta paikasta toiseen pää kolmantena jalkana ja jopa keskityin hetkeen. On kuitenkin harvinaista, että ehdimme viettää laatuaikaa yhdessä ilman, että jompikumpi joutuisi kiirehtimään johonkin päin maailmaa.

Aloitimme kaupunkikiertelymme taidemuseosta. Museon ensimmäisen intendentin, Victor Westerholmin, kaudella museoon hankittujen teosten ja muutaman silloisesta kokoelmasta uupumaan jääneen maalauksen muodostama näyttely Toteutuneita unelmia ja toteutumattomia oli varsin vaikuttava kokonaisuus kotimaisine ja pohjoismaisine helmineen. Erityisesti minua kiehtoi Albert Edelfeltin teos Ristiäissaatto, mukaelma kovin melankolisesta Lapsen ruumissaatosta, joka on Turunmaalla vierailulla 11. helmikuuta asti. Myös suosikkitaiteilijani Akseli Gallen-Kallelan Akka ja kissa oli ajatuksia herättävä, mutta niin taisi olla suurin piirtein ihan koko näyttely.

Kiehtova oli myös Rut Bryk: Taikalaatikko. Rut Brykin modernit, jopa hitusen naiivit ja sävymaailmaltaan upeat keramiikkateokset olivat kuin satukirjoista poimittuja - myöhempi tuotanto taisi hempeän satumaiseman sijaan tosin olla Tähtien sodan rekvisiittaa.

Kun museohommat oli saatu pakettiin ja taidenälkä tyydytetty, kahvihammasta kolotti ja maha kaipasi hengenravinnon lisäksi kunnon pöperöä. Siispä siirryimme mussuttamaan ja porisemaan kuin puurokattilat konsanaan omia juttujamme. Turussa asumisessa on se hyvä puoli, että ravintoloita ja kahviloita kyllä piisaa. Monessa kahvilassa on todella viehättävä ja kodikas sisustus, joten hitusen liian pitkäksi venähtävä kahvituokio silloin tällöin antaa ravintoa ruhon lisäksi myös estetiikan nälkään.

Lauantain ehtoopuolella Mari teki pitsaa. Kyllä kelpasi vieraan vedellä kaksin käsin herkkua naamaan ja seurata sivusilmällä Putousta. Oli rentouttava ilta ja ihan koko päivä!

Sunnuntaina puolestaan oli varsin laiska päivä, johon kuului kävelyä, asioiden hoitamista ja lukemista. Sellainen sunnuntai saakin olla, vähän lötkö ja fletku. Koska olen itsestäänselvyyksien hokemisen ammattilainen, haluan jakaa suuren oivallukseni: ihminen tarvitsee lepoa. Minulla on tapana vouhottaa ja hermoilla ihan kaikkea mahdollista, mutta välillä on hyvä olla päiviä, jolloin ei ihan oikeasti ole pakko suorittaa.

Kuinka tarpeeseen lempeä viikonloppu tulikaan - uusi viikko on käynnistynyt melkoisella hoppumenolla työmaalla, mutta tammikuun viimeisestä viikonlopusta sain mukavasti energiaa kiireisiin. Ja mikä parasta, onneksi aivan nurkan takana on jo uusi kaunis kahden päivän vapaus.

Pessimistipeikon taklaamisesta

2018-01-28T09:00:00.000+02:00

Elämässä tapahtuu kummallisia asioita, mutta muutama asia on varma. Vaikka mitä yhden pienen ihmisen pääkopassa sattuisi kuhisemaan, päivät liukuvat toiseen ja maailmankaikkeus jatkaa toimintaansa. Vuodenajat vaihtuvat, kuukaudet muuttuvat hirvittävän nopeasti toiseen, kauppojen karkkivalikoimista on vaikea poimia oma suosikki ja kofeiinin tarve aamuisin on vakio. Mutta pientä kulkijaa välillä hämmästyttävät, kummastuttavat maailman ihmeelliset asiat. Se on ihan hyväksyttävää.

Joskus saattaa käydä niin, että elämä junnaa paikallaan ja mikään ei muutu, vaikka niin toivoisi. Sitten yks kaks jonakin päivänä alkaa outojen tapahtumien sarja, jolle ei loppua meinaa näkyä. Pikkuisista lumihiutaleista muodostuu lumikekosia, jotka puolestaan paisuvat lumivyöryksi. Tai ainakin nivusiin asti ulottuvaksi hangeksi.

Viime vuoden aikana sattui ja tapahtui niin paljon kaikenlaisia asioita, että halusin saada rauhassa murehtia ja surra sekä myös toisaalta pitää tiukasti itselläni muutamat valonpilkahdukset, jotka soivat rutkasti iloa planeetalla talsimiseen. Minulle vuosi 2017 ei ollut ihan onnellisin mahdollinen vuosi, vaan lähinnä ikävien uutisten suma. Alkuvuodesta käynnistynyt kummallisuuksien vyyhti huipentui siihen, että loppuvuodesta alkoi tuntua, että ikäviä uutisia oli tullut jo vähän liikaa.

Joskus saattaa käydä niin, että mukava harrastus jää hetkeksi taka-alalle muiden mietteiden vaatiessa enemmän aivostossa alaa. Näin on käynyt blogin pitämisen suhteen - en ole päivittänyt blogiani kunnolla vissiin muutamaan kuukauteen saati vieraillut blogeissa makustelemassa herkullisia ajatuksia. En ole halunnut vyöryttää blogin täydeltä itkuvirsiä ja itsesäälin täyteisiä valitusulinoita, sillä haluan blogini toimivan jatkossakin mukavien asioiden kokoelmana, johon voin rustata arkisia, ilahduttavia asioita. En ole halunnut blogini muuttuvan kitisemiskanavaksi. Blogi on ollut minulle hengähdystauko, mutta viime aikoina olenkin kaivannut hengähdystauon blogista. Toisaalta on ollut sellainen olo, että hengähdystauko ihan kaikesta (mitenkään melodramatisoimatta yhtään) on ollut tarpeen, jotta olen voinut alkaa rakentaa elämäni palapeliä uudelleen.

Olen taipuvainen negatiivisuuteen ja suhtaudun muutoksiin lievästi sanottuna varauksellisesti - mahdollisuuksien sijaan tuppaan usein näkemään uhkia. Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut paljon sitä, että negatiivisuuden kehään jämähtämällä ei voita yhtään mitään. Negatiivisuus ja pessimismi imevät ihmisen kuiviin, joten pitäisi osata olla kiitollinen elämän pienistä kivoista jutuista ja ihmisistä, jotka jaksavat piristää ja kannustaa eteenpäin, vaikka mitä kakkaa taivaan täydeltä maahan valuisi. Kliseistä, mutta niin totta.

Lisäksi aika on onneksi armelias ja auttaa kampittamaan selkään potkivan pessimistipeikon. Tai ainakin vähän tökkimään sitä, jotta mölypeikon saa edes välillä hiljaiseksi. En yleensä kannata väkivaltaa, mutta pessimistipeikon kohdalla olen valmis aktiivis-aggressiivisuuteen.

Aikansa kun surussa piehtaroi ja märehtii omia murheitaan, alkaa jo oma murehtiminen tympiä itseäkin, sillä kuka nyt jaksaa ihan mahdottoman pitkään kuunnella pääkopassa tapahtuvaa pessimistisyyden jumputusta? Sama ilmiö toteutuu monen hyvältä vaikuttavan telkkarisarjan kohdalla - aluksi on mukavia juttuja, mutta mitä pitemmälle sarja etenee, sitä enemmän katsojia yritetään houkutella toljottamaan sarjaa keksimällä hahmoille vaikka minkälaisia ikäviä, jopa hitusen liian korneja sattumuksia. Lopulta sarjaa ei edes tee mieli seurata, sillä joka tapauksessa suosikkihahmoille tapahtuu kuraa (malliesimerkki on Greyn anatomia, joka alkoi joskus kolmisensataa vuotta sitten hauskasti mutta muuttui puisevan ontoksi negatiivisuuden ylistykseksi). Sama tapahtuu myös aivoissa: samaa tylsää filmiä ei jaksa seurata loputtomiin, vaan lopulta täytyy osata muuttaa ajatustensa suuntaa. Tai edes yrittää tehdä niin.

Viime vuosi oli monella tapaa kasvamisen vuosi. Olen tajunnut, että välillä pitää uskaltaa irrottaa menneestä voidakseen kehittyä. Välillä on syytä myös pysähtyä miettimään omaa toimintaansa ja ottaa virheistä opikseen. Välillä on hyvä tajuta, että omat murheet tuntuvat tietenkin kovin suurilta ja vähän ehkä kohtuuttomilta, mutta loppujen lopuksi ne ovat mitättömän pieniä maailmankaikkeudessa.

Elämässäni on ihania ja luotettavia ihmisiä. Kotiseudullani on kaunista. Uudessa kodissani on katto, lattia ja riittävästi seiniä. Vettä kulkee hanoista, ja sähköäkin on saatavilla. Jääkaapissa on ruokaa. Perusasiat ovat siis kunnossa. Tähän ajatukseen olen viime aikoina tukeutunut. Että minulla on kuitenkin perusjutut kunnossa. Asiat ovat ihan hyvin. Vaikka mitä tapahtuu, elämä jatkuu. Vuodenajat vaihtuvat, kuukaudet kuluvat, päivät muuttuvat, tunnit kiirehtivät. Helppo olisi antaa ikävien juttujen viedä mennessään, mutta aikansa kun murheissaan velloo, on aika yrittää ponnistaa eteenpäin ja pistää elämä tavalla tai toisella järjestykeen.

Elämä on paikka, jossa tapahtuu käsittämättömän upeita asioita ja onnenhymyn naamaan lätkäiseviä juttuja, mutta välillä maailmankaikkeus päättää kaataa pyllynpesuvettä litratolkulla niskaan. Mutta paikoilleen ei pidä jäädä makaamaan, vaan pitää uskoa siihen, että paremmat ajat ovat väkisinkin edessä. Yksi tärkeimmistä tavoitteistani alkaneelle vuodelle on selättää niskaan hönkimään ängennyt pessimistipeikko ja opetella vähän positiivisemmaksi, sillä märehtiminen ei ehkä kuitenkaan vie yhtään mihinkään. Paitsi upottaa jäkisemisen jänkään.

Olen joskus kuullut sanottavan, että unelmistaan täytyy pitää kiinni, sillä jos unelmat kuolevat, elämä on kuin siipirikko lintu, joka ei pysty lentämään. Samankaltainen teema sopii myös positiivisen asenteen opettelemiseen - jos niskaan hönkimään ängennyttä pessimistipeikkoa ei kehota poistumaan kuvioista, tulee elämästä melkoinen ankeutumisen näytös.

Suuri ajattelija ja filosofi Maarit af Kahdeksan-vuodenaikaa on puhunut.

Vuosi 2017, tervemenoa

2018-01-21T09:00:00.000+02:00

Ja niin on vuosi vaihtunut. Ja niin on ihan pieni tovi edellisestä blogisessiosta vierähtänyt. Ja niin paljon on muutaman kuukauden aikana kaikenlaista sattunut, että aloitan paluuni blogimaailmaan kevyellä vuosikatsauksella, johon pöllin kysymykset törkeästi vimpeliläisen toteemieläimeni eli Marin blogista.

1. Mitä teit vuonna 2017 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?

Lumikenkäilin Alpeilla ja muutin uusille kulmille. Vedin komeasti lipat pariisilaisessa putiikissa ja piipahdin Provinssissa. Hurahdin ruusukaaliin ja huomasin, että veljelläni on tyylikäs hiuskuontalo. Ehdotin työmaalla roolini muutosta ja jäin odottamaan byrokratian raskaiden rattaiden pyörimistä. Ostin ihan hillittömän värikkäät lenkkarit ja löysin sekä itsestäni että muista ihmisistä uusia piirteitä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?

En niinkään tee uudenvuodenlupauksia, sillä tavoitteita ja unelmia kohti voi tähdätä vuodenajasta riippumatta. Aloitinkin vuoden aikana ainakin viisitoista kertaa karkkilakon ja päätin fiksata unirytmini kuntoon, mutta epäonnistuin kummassakin suunnitelmassani varsin komeasti.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei. Eräälle suloiselle mäyräkoiramammalle syntyi muutama päivä sitten pieniä pulleroisia pentuja. Lasketaanko se tähän? Ai ei vai?

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Kyllä.

5. Missä maissa kävit?

Itävallassa, Ranskassa, Sveamamman maailmassa sekä muutaman kerran Kolarissa - kotikyläni on luonnollisesti laskettavissa omaksi valtakunnakseen.

6. Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2018, joka ei onnistunut vuonna 2017?

Vuonna 2017 elämäni meni oikeastaan joka ilmansuunnasta käsin katsottuna ihan uusiksi, joten alkavalta vuodelta toivon tasapainoa ja hengähdystauon muutoksille. Tai tietty muutoksia saa tulla ja joissain määrin niitä odotankin malttamattomasti, kunhan ne ovat kivoja ja ilmestyvät sopivaan tahtiin - eihän elämisessä muuten pysy perässä. Sen sijaan, että karma tai jokin muu juttu ohjaisi minun elämääni, haluan ottaa ohjakset elämänhallinnassani ihan itelleni.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2017?

Päivä, jolloin saatoin läheiseni viimeiselle matkalleen, ei helposti unohdu mielestä. Vuoden aikana tulleet ikävät uutiset ovat myös kaivautuneet muistilokeroihini.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?

Oi, olen tänä vuonna saavuttanut paljon merkittäviä asioita! Olen esimerkiksi varmastikin rikkonut henkilökohtaisen kaatumisennätykseni pyllähtämällä pehvalleni ainakin 349532 kertaa. Tietenkin julkisilla paikoilla, sillä pitäähän ilmalennot toteuttaa mahdollisimman monen ihmiskunnan jäsenen läsnäollessa.

9. …ja suurin epäonnistuminen?

Olisin voinut olla parempi tytär, sisko, serkku, ystävä ja kaikkea. Olisin myös ehkä voinut yrittää pitää parempaa huolta ruotsin osaamisestani.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Junalippu Kolariin joululomaa viettämään.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

Äitini on niin lempeä, kannustava ja rakastava, että hän ansaitsee kaikkein kauneimmat ylistyslaulut osakseen. Muutenkin läheiset ylipäätään ovat ihan käsittämättömän ihanaa porukkaa (kiitos, höpönassukat).

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta/ pahaa mieltä / jotain muuta negatiivista?

Itseriittoiset, turhantärkeät, oman napanöyhtänsä lumoissa elävät ja itsekeskeiset ihmiset ovat kerrassaan tolloja.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Vuokran lisäksi tuhlasin vähäiset roponi kotiseudun suuntaan reissaamiseen. Tässä kohtaa haluan lähettää erittäin hyiset terveiset VR:n suuntaan. Murr.

15. Mistä innostuit eniten?

Terrierin väpättävistä puoliluppakorvista tietenkin!

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2017?

Ehdottomasti Don Huonojen Päivä nousee taas. Kertosäkeen kohta joskus huomaa kompastuneensa ihan vaan omiin jalkoihinsa kuvastaa minua varsin hyvin. Miksi pysytellä pystyssä, jos voi kompastua koipiinsa, rikkoa ties kuinka monet juoksukalsarit ja teuloa polvensa ruville? Tasapainokyvyttömyyteni alkaa olla jo aika surkuhupaisa vitsi lähipiirissäni, mutta kun onhan se nyt ihan mahdotonta olla kompuroimatta.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko nyt

a) onnellisempi vai surullisempi?

Yhtä aikaa onnellisempi ja myös surullisempi. Sekä ilon että surun aiheita mahtuu elon kinttupolulle.

b) lihavampi vai laihempi?

En ole lihavampi. Minulla on vain massankeräyskausi menossa.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Köyhempi. KIITOS , VR.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

Olisin voinut kuunnella itseäni vähän paremmin.

19. …entä vähemmän?

valvoa ja vatvoa.

20. Kuinka vietit joulua?

Hangessa. Reilun viikon mittaisen loman aikana ehdin viettää perheeni kanssa laatuaikaa, tehdä lumitöitä kisuratokan kanssa (meinasin kolata koko poropopulaation, mutta mitäpä änkesivät tielleni), syödä rohki hyvin riisipuuroa, lumikenkäillä kuutamon kajossa, ihastella lyhtyjä, möyriä hangessa ja tietenkin hiihtää. Lunta oli enemmän kuin miesmuistiin - vai pitäisikö kirjoittaa, että henkilömuistiin - ja ilmanalat olivat suosiolliset. Oli todella rentouttava ja mukava joulu.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

On montakin tilannetta, joita olen jälkikäteen jossitellut ja miettinyt, että olisin voinut tehdä toisin. Kuten jossakin toisessa kyselyssä olen tainnut sata vuotta sitten todeta, eipä jossittelusta mitään hyödy. Jos asioita on tapahtunut, ne pitää käsitellä ja niiden kanssa täytyy opetella elämään. Loppujen lopuksi vatvomisesta ja jumittamisesta ei jää jäljelle kuin itsesäälissä vellominen ja katkeruus, mikä on pitemmän päälle todella ankeaa touhua sekä oman pääkopan että läheisten hyvinvoinnin kannalta. On täysin sallittua olla joskus surullinen ja syyttää maailmankaikkeutta epäoikeudenmukaisuudesta, mutta jostain pitää osata kaivaa terve asenne ja mennä eteenpäin.

(Noudatan itse filosofiaani aina silloin tällöin.)

22. Rakastuitko vuonna 2017?

Rakastuin musiikkiin, kukkakaalimuussiin sekä villasukkiin.

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

Aika monta, joskin useimmiten öisin pohtimani jutut pyörivät samojen teemojen ympärillä. Ehe ehe.

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

Brittidekkareiden lisäksi saatoin ihan pikkuriikkisen koukuttua Masterchef Australiaan, joka on kaunein asia maailmassa, ja laatusarjaan nimeltä Remppa vai muutto.

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

Vihaaminen on turhaa. En jaksaisi kuluttaa energiaa niin vahvan negatiivisen tunteen vaalimiseen, mutta peijakas sentään, kuinka joissakin tilanteissa vihaan on helppo syyllistyä. Vaikka viha on turhaa, typeristä ihmisistä ei tarvitse eikä pidä tykätä, enkä jatkossakaan aio niin tehdä. Elämä on liian lyhyt typeryyden sietämiseen.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Alkuvuodesta ennätin lukea pottereita ja ties mitä, mutta loppuvuotta kohti aika hupeni aivan ihmeellisesti, enkä saanut luettua oikeastaan muuta kuin työhön liittyvää materiaalia, joka sisällöltään ei välttämättä kovinkaan kiehtovaa ole. Toisaalta antoisista Whatsapp-keskusteluista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan, joka tursuisi mehukkaita juonenkäänteitä ja vauhdikkaita tilanteita.

27. ...entä musiikillinen löytö?

Goldfrappin Utopia! Upea kappale. Ei tosin sekään ole yhtä upea kuin terrieripapparaisen tyytyväiset murahdukset lenkille lähdettäessä.

28. Mitä halusit ja sait?

Rohkeutta tehdä päätöksiä.

29. Mitä halusit, muttet saanut?

Tasapainoa ja rauhallista rytmiä. Jännä kyllä en voittanut lotossa, mihin ehkä vaikuttaa se, etten ole täyttänyt ehkä ikinä yhtäkään lottokuponkia.

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

En juurikaan katsellut elokuvia, mutta telkkarisarjoja niidenkin edestä.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?

Paiskin töitä ja tarjosin illalla skyr-kakkua.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?

Ettei olisi tarvinnut sanoa hyvästejä, eikä olisi tarvinnut valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoa.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2017?
Tyylitaituruuteni on niin mielettömällä tasolla, että välillä ihmettelen itsekin, miksei minusta ole valjastettu globaalia it-neitosta. Tyyliäni voisi kuvata grungeksi modernilla otteella ja ripauksella ajatonta romantiikkaa. Olen yksinkertaisesti très chic.

Toisin sanoen pukeudun mieluiten kalsareihin, villasukkiin ja lörttöpaitaan.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Tietenkin corgiherra Topista! Corgit ovat suloisia otuksia, ja Topi on poikkeuksellisen kivalta vaikuttava kaveri.

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?

Säväyttämisestä en niinkään tiedä, mutta kansaamme edustavat puolueet ovat kunnostautuneet neroudessa. Maamme sisäpoliittinen tilanne on aika mielenkiintoinen tällä hetkellä, joskin sisäpolitiikka on tietenkin aina varsin mielenkiintoinen temmellyskenttä.

37. Ketä kaipasit?

Kesänkitunturia. Ja äitiä.

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?

Hmm, voidaanko vastaukseksi hyväksyä piparilta maistuvat Domino-keksit?

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2017.

Elämä kantaa.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2017 jää henkilökohtaiseen historiaani vuotena, jolloin oikeastaan koko elämisen paletti meni uusiksi. Valonpilkahduksista ja hienoista hetkistä huolimatta kokonaisuutena vuosi oli sen verran ikävien uutisten verhoama, etten jää sitä kaipaamaan.

Mutta pöljän ajanjakson jälkeen suunta on väkisinkin nousujohteinen - tahmaisen vuoden päätyttyä tammikuu on jo tuonut mukanaan todella mielenkiintoisia keskusteluja, suuria oivalluksia, litratolkulla teetä ja uusia ajatuksia. Uskon vakaasti, että negatiivisten juttujen määrä ei ole ehtymätön, vaan jossain vaiheessa koittaa väkisinkin parempi aika.

Millainen vuosi teillä on ollut?

Kalpean kauniina sunnuntaiaamuna

2017-10-15T09:57:00.000+03:00

Viime aikoina olen nähnyt, kokenut ja tehnyt paljon mukavia juttuja.

Olen hengaillut pitkän ja pätkän kanssa vain todetakseni, että yhdessä muodostamme erittäin fiksun ja filmaattisen kolmikon.

Olen kärtynnyt kattolamppujen takia ja ihmetellyt, miksen oivaltanut lamppukauppoja tehdessäni, etteivät sokeripalat mene pistorasioihin ihan tuosta noin vaan.

Olen rakastunut kukkakaalimuusiin. Jotkut käyttäisivät termiä pyree, mutta mitä sitä turhia hienostelemaan - muusi mikä muusi.

Olen todennut, että syksyisin maailma on kauneimmillaan. Tosin maailma on kauneimmillaan jokaisena vuodenaikana (paitsi Turku on kyllä aika karu paikka tuskaloskan aikakaudella).

Olen todennut, että anturoista leijaileva popcornmainen haju on todella suloinen. Suloiset ovat myös väpättävät puoliluppakorvat. Ja kikkurakarva. Ja tuhiseva kirsu. Ja ruskeat nappisilmät, jotka katsovat varsin anovasti, jos lähettyvillä on ruokaa.

Olen tapittanut intohimoisesti MasterChef Australiaa. Yleensä ruokaohjelmat tuppaavat olemaan ressaavia vouhotuspläjäyksiä, mutta australialaiset osaavat tehdä rentouttavaa ja hyväntahtoista telkkariviihdettä (Neiti Fisherin etsivätoimisto on malliesimerkki australialaisesta rakkausohjelmasta).

Olen tullut siihen lopputulokseen, että kulunut vuosi on ollut aivan mahtava keikkavuosi. Eikä se ole vielä edes päättynyt, vaan muutama hienous on vielä kokematta. Tähän mennessä olen nähnyt muun muassa Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen, In Flamesin, Royal Republicin sekä Donkkarit (joka vetaisi sanoinkuvaamattoman loistavan keikan Turussa syyskuussa - Kärpäset surraavat vieläkin korvissani). Sydämeni on pakahtumaisillaan musiikkirakkaudesta!

Olen vahingossa täyttänyt huushollini pöytätasot tunnelmavaloilla tai kynttilöillä.

Olen alkanut odotella joulua, hups.

Olen innostunut sisustushommista ja etenkin kalusteiden järjestyksen vaihtamisesta. Eräänä iltana päätin ruveta järjestyshommiin kello kymmenen tienoilla, mikä on tietenkin täysin normaalia toimintaa.

Olen mussuttanut piparisuklaata. Kesä meni puffetinpehmoisissa huuruissa, sillä maailman paras jätski on yksiselitteisesti minttupuffet, vaan aika on tullut joulusuklaan.

Olen hankkinut lentoliput. Lyhkäinen mutta todennäköisesti varsin tehokas viikonloppureissu on luvassa joulukuun ensimmäisellä viikolla, hui.

Olen varovaisesti ruvennut suunnittelemaan joulun viettoa kotiseuduilla pohjois-Kolarissa ja laskenut, että saan ehkä kursittua kasaan mukavasti muutaman vapaapäivän.

Olen saanut harvinaisen vieraan kestitettäväkseni: äitini on saapunut Turkuun. Hänen majesteettinsa aikoo viihtyä Turun suunnalla kuulemma parisen viikkoa, joten ehdimme todennäköisesti pitkästä aikaa jutella vähän kaikesta, hörpiskellä glögiä ja herkutella.

Uusia polkuja

2017-09-17T10:13:00.000+03:00

Pellot alkavat saada kultaista sävyä, aamuisin pehmeä usva peittää maan ja viileä puhuri puskee vasten poskipäitä. Rakastan syksyä, mutta toisaalta kesän päättyminen tuntuu tänä vuonna tavanomaista haikeammalta. Yleensä haluaisin loikata kesän yli pikakelauksella ja rientää tunnelmoimaan pimeneviä syysiltoja, mutta tänä vuonna olisin voinut nauttia kesän suomista iloista pikkuriikkisen kauemmin ja välttyä syksyn haikeudelta. Syksyn vuoro on kuitenkin vähitellen ottaa Turku haltuunsa ja värjätä maisema oranssin, punaisen ja keltaisen vivahteilla.

Kesä on ollut yhtä aikaa ihan mahtava ja toisaalta vähemmän miellyttävä paketti. Ehdottomasti parasta antia on ollut se, että kesän aikana olen viettänyt mukavasti aikaa kotiseuduillani tunturituulen tuiverruksesta, hellistä pohjoisen helteistä ja ennen kaikkea läheisteni seurasta nauttien. Olen unohtanut tietokoneen olemassaolon ja keskittynyt niihin asioihin, joita osaan tehdä erityisen hyvin - olen siis syönyt, höpöttänyt ja patikoinut.

Olen ollut hellemagneetti - minne tahansa olen siirtynyt, on lämpöaalto seurannut kintereilläni. Kesän kuumuus on ahdistanut yllättävän vähän, vaikka yleensä välttelen paahdetta yhtä tarmokkaasti kuin Matin ja Tepon kuuntelemista. Olen melkein kääntänyt kelkan suuntaa ja oivaltanut, että lämpö ja auringon valo voivat toisinaan olla ihan kivoja ilmiöitä, kunhan ne eivät ihan joka päivä tule hönkimään niskaan. Matin ja Tepon musiikilliseen antiin en suhtaudu yhtä jalomielisesti.

Toisaalta kulunut kesä - tai oikeastaan koko vuosi - on ollut melkoista vuoristorataa. Olen vollottanut niin ilosta kuin surusta ja odottanut sekä kauhulla että innolla tulevaa. Olen yrittänyt pysyä muutoksissa mukana ja toisaalta tykännyt elämästä enemmän kuin pitkään aikaan.

On tullut aika sanoa hyvästit yhdelle elämänvaiheelle ja ottaa askel kohti omaa tietäni, omaa elämääni. Itsekseni. On tullut aika kehitellä uusia, omia unelmia ja toivottavasti ruveta niitä jopa toteuttamaankin.

Vaikka luovuttaminen on ihan pyllystä ja tuntuu ihan hemmetin turhalta, joskus se on yksinkertaisesti paras vaihtoehto. Vaikka jatkossa kuljen tielläni yksin, en ole yksinäinen. Vaikka suhde muuttaa muotoaan, kahden ihmisen välinen side voi säilyä hyvänä ystävyytenä.

Tyytyväisyys elämään on kaiketi asenteesta kiinni, joten yritän kovasti ajatella, että kysymysmerkkien sijaan tulevaisuuteni on täynnä mahdollisuuksia ja että sumuverhon takaa pilkistää takuuvarmasti aurinko ynnä muuta kliseistä. Välillä uskoa tulevaan joutuu kaivamaan kangella, mutta yritän muistutttaa itseäni, että maailmassa tapahtuu rutkasti hyviäkin juttuja. Ja jos ei aurinko aina jaksa purjehtia esiin, perhe ja ystävät, pienet mukavat hetket ja hyvä sapuska varmasti piristävät mieltä.

Eräs viisas tietäjä (äiti) on todennut, että elämä kantaa. Koska yleensä äiti ruukaa olla oikeassa tai ainakin sinne päin, uskon pärjääväni jatkossakin aivan hyvin, vaikka maailmankaikkeus toisi mitä tahansa kakkaa tai vastavuoroisesti marenkihattaroita vasten pärstääni.

Tuntureilla, festareilla ja Turun toreilla

2017-07-19T09:37:00.001+03:00

Hitsit että kesä 2017 on toistaiseksi ollut suhteellisen siedettävä koitos.

Edellisestä blogiraapustuksestani on kulunut taas niin pitkä aika, että hätnäppiä muistin salasanani koko blogiin. Mutta kun minulla on ollut kiire elää ja nauttia mukavista hetkistä ja mahdollisuuksista, jotka kesä on pärstävärkkini eteen suvainnut tuoda. Luvassa onkin pitkällinen päivitystarina erään ihmisen kesästä.

Viime blogikierroksella höpisin juhannuksen vietosta kotikonnuillani ja niinhän siinä kävi, että vietimme todellisen reippailuloman; valloitimme Kellostapulin, möyrimme Kesänkijärven liepeillä ja huiputimme Kukaksen. Kävimme mykistymässä Pakasaivon äärellä ja naureskelimme piskille, joka oli koko juhannuksen töissä haistellen kisuroiden jälkiä lapsuudenkotini lähistöllä. Jos emme tuntureilla töpötelleet, olimme alati vaarassa - kas kun meillä päin on mukavasti kukkuloita ja mäennyppylöitä valloitettaviksi. Luonnollisesti söin aivan liikaa äitini loihtimia herkkuja, länttäsin hetkeksi ahterini nuotion äärelle ja vietin laatuaikaa läheisten seurassa. Luntakin oli vielä Keskisen lain tuntumassa.

Piski tykkäsi erittäin paljon reissustamme. Vaikka ukkeli melkoinen kaupunkiurho on, paineli se metsissä kuin vanha tekijä konsanaan. Se hörähteli varsin tyytyväisenä päästessään valloittamaan tuntureita ja ihmetteli pöllämystyneenä pihalla jolkottelevia kisuroita. Ainut varjopuoli terrierin varpupitoisessa onnessa oli se, ettei se sangen hienovaraisista kerjäämisyrityksistään huolimatta saanut maistaa herkullisia juustosarvia, joita ruokapöydällä notkui, saati päässyt hieromaan kirsullaan tuttavuutta grillipöperön kanssa. Piski nautti suunnattomasti loputtomasta rapsutuspataljoonasta ja vapaudesta, jota se ei kaupungissa pääse kokemaan. Paluumatkalla koirapappa oli aivan uuvahtanut - ensimmäisenä kotipäivänä raukkanen nukkui kuin uppotukki. Se oli antanut kaikkensa.

Juhannuksen jälkeen ehdin juuri ja juuri käydä kotona kääntymässä ja pakkaamassa reppuni uudelleen ennen seuraavaa reissua. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Provinssissa. Onneksi seuralaisasiat olivat täydellisesti kunnossa ja sääalat suosivat meitä - aurinko porotti niin kuumasti, että musiikin tahdissa pomppiessa ja kurkku suorana hoilottaessa meinasi tulla tukalat oltavat. Provinssi oli ihan mukava kokonaisuus, vaikka enemmän tykkään klubikeikoista ja pitäydyn kernaasti loitolla ihmismassoista - kolme päivää ihmishälinän keskellä vei täydellisesti mehut. Loistava seura ja mahtava musiikki ovat kuitenkin aina plussaa (livemusiikki on aina parasta ja Hannan kanssa elely vielä parempaa).

Sitä paitsi pääsin elämäni ensimmäistä kertaa näkemään Rautiaisen kera Niskalaukauksen. Luulin jo, etten koskaan tulisi näkemään yhtäkään Niskalaukauksen keikkaa elämäni aikana, mikä harmitti vietävästi - Niskalaukauksen tahdissa olen kasvanut aikuiseksi ja se on ollut yksi tärkeimmistä bändeistä minulle kautta aikojen. Sydämeni meinasikin keikan aikana pakahtua noin satatuhatta kertaa. Kun Rajaton rakkaus rupesi raikaamaan, taisi sydämeni heittää viisi volttia ja kaksikymmentä kuperkeikkaa silkasta riemusta. Myös In Flamesin keikka oli kertakaikkisen mahtava kokemus, vaikkakin ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin ajan ihmettelin, alkaako varsinainen keikka koskaan. Mutta kyllä parasta kannatti odottaa. Vaikkei Dialogue with the Stars tai Jotuni kajahtanut Törnävänsaaressa, muistin taas, miksi In Flames on niin hyvä ja miksi haluan Andersin kanssa naimisiin. Kosketinpimputtelua ei tosin bändi tarvitsisi, koska yhtyeen omintakeinen ja vahva tyyli ei turhaa tiluliluttelua kaipaa. Joka tapauksessa kunnollista ja hyvää musiikkia oli Seinäjoella tarjolla, vaikka rokki on festareiden nimestä poistunut (toista on melusaasteen valtaamassa Ruisrockissa).

Parhaimman keikan veti odotetusti Disco Ensemble, joka on yksinkertaisesti ehkä Suomen upein keikkayhtye. The Killers oli jees, ja Ultra Bran tahdissa oli kiva ulista. JVG:n keikalla järkytin kompikseni maailmaa osaamalla liian hyvin sanat. Jossain toisessa ulottuvuudessa olen todella katu-uskottava räppäri.

Olen reissailun lisäksi tehnyt paluun nuoruuteeni hankittuani itselleni ihan täydellisen farkkutakin, kestinnyt vieraita ja haaveillut pavlovan leipomisesta. Olen hommannut itselleni liput Don Huonojen keikalle - uskomatonta, että Niskalaukauksen ja In Flamesin lisäksi näen tämän vuoden puolella donkkarit! Käteni tärisevät silkasta innosta. Vuosi 2017 on ehdottomasti musiikkihörhön näkökulmasta tarkasteltuna fantastinen.

Olen myös hengaillut Turun toreilla kamujen, kuten Hannan ja yhden toisen höntin, kanssa ja todennut, että olen onnistunut haalimaan elämääni hyviä tyyppejä. Olen aina ollut sitä mieltä, että järkyttävän isoa ihmislössiä ei ympärilleen kaipaa, kunhan on muutama erityinen tapaus elämässä.

Kaiken säpinän vastapainoksi olen saanut elämääni hitusen järjestystä jynssäämällä pirtin kesäkuntoon. Mikään ei ole parempi tapa saada pääkopassa surisevat mietteet edes vähän parempaan järjestykseen kuin siivousrätin kanssa heiluminen. On erittäin palkitsevaa katsella ikkunoista ulos niin että niiden läpi todella näkee ja ihastella loogisesti asetettuja linssilasagnelevyjä kuiva-ainekaapissa.

Tänä kesänä olen pistänyt hetkeksi aivot lomalle ja antanut elämän ihan vähän viedä mukanaan. Yleensä haluan suunnitella ja miettiä mahdollisimman pitkälle toimintaani etukäteen, mutta välillä tekee kuulkaas hyvää astua mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kyllä aikuisuudesta ehtii nauttia arkenakin.