Törmäsin tällaiseen, joka on valitettavan hyvä esimerkki siitä disinformaatiosta, jota netti on pullollaan:

lisäravinteet sisältävät erilaisia ainesosia jotka antidoping-säännöt kieltävät ja joilla on varoaika. Esimerkiksi merilevällä on kahden viikon varoaika. Sama pätee vihreään teehen, silläkin on varoaika. Kannattaa tarkistaa mitä tuotteet sisältävät ja minkä ko. aineen varoaika on, ennenkuin näyttelyyn voi osallistua!

Antidoping-toiminta on edelleenkin uutta ja ihmeellistä kennelmaailmassa. Vinttikoirissa siihen on jo totuttu ja sen kanssa eletään ilman sen kummalisempia kiihkoiluja. Siksi siellä moinen puolitotuuksien viljeleminen aiheuttaisi joko naurunremakan tai kohteliaammilta ihmisiltä vaivihkaista päänpudistusta.

Pääsääntöisesti lisäravinteet eivät sisällä mitään erilaisia ainesosia, j0tka olisivat dopingsäännösten kieltämiä. Se riippuu ainoastaan raaka-aineista. On ymmärrettävä doping-sääntöjen perusta. Kaikki sellainen, jota koira saisi normaalista ravinnostaan, on sallittua ja koiran suorituskyvyn keinotekoinen nostaminen tai laskeminen on kiellettyä. Merilevä ei ole sellainen tuote. Se sisältää vain ja ainoastaan sellaisia hiven- ja kivennäisaineita, joita koira saisi normaalista ravinnostaan. Sama juttu aminohappovalmisteiden kanssa. Koira saisi samat aminohapot lihasta.

Ei se, että lisärauta nostaa määrätyissä tapauksissa hemoglobiinia, ole doping-säännösten vastaista. Silloin myös treenaaminen, kokonaisvaltainen ruokinta ja hyvä huolto olisivat kiellettyjä. On kyettävä erottamaan toisistaan koiran optimi hoito kemialla koiran kykyjen keinotekoisesta nostamisesta.

Koira saattaisi pureksia luonnostaan teepensasta, mutta koska kofeiinilla saadaan nostettua suorituskykyä yli elimistön normaalin, niin kofeiini piristeenä on kielletty. Oikeammin, sillä on varoaika, joka tarkoittaa että tuotetta saa käyttää, mutta koira ei saa kilpailla ennen kuin aine on poistunut elimistöstä. Näin ainakin GRL:n säännöissä, Kennelliiton säännöthän ovat “oman ajan” käytössä tiukemmat.

Käytännössä ravintolisät ja lisäravinteet ovat turvallisia. Suurin osa on aivan turhia, mutta mikään ei kiellä käyttämästä merilevää, rautalisää, elektrolyyttejä, vitamiineja jne. Itseasiassa niiden käyttö on jopa suositeltavaa. Purkkien kyljet on tietysti syytä tavata, ettei valmistuaineista tule yllätystä. Useimmiten ei tule. Rauta tehdään nokkosesta, ei edes verestä. D3-vitamiini on lampaan villasta, kun D2 on tehty sieniä säteilyttämällä.

Jos tuote lupaa pirteyttä ja lisääntynyttä jaksamista, tai rauhoittaa vaikka autoilun ajaksi, niin varoituskellojen on syytä soida. Pirteyttä lisätään yleensä kofeiinilla tai luonnollisilla efedriineillä (tee, kahvi, guarana, ging-sen) ja niiden käyttö aiheuttaa käryn, jos on käytetty liian lähellä suoritusta.

Kun tuotteen ostaa nimenomaan eläimille suunnattuna, niin on kohtuullisen turvallisilla vesillä. En ole törmännyt yhteenkään täällä myytävään koira- tai hevostuotteeseen, jossa olisi doping-positiivisen riski. Ainoat ovat ihmisten piristävät tuotteet, koska humaanipuolella on toisenlainen käytäntö – nollatoleranssia ei ole. Muutoin ihmisten urheilulisäravinteetkin ovat täysin turvallisia – kunhan kiertää kaukaa pienet ja turhan halvat jenkkikauppiaat.

Asiaankiin liittyvät

• Tieto luo tuskaa. Tiedon saaminen on tuskaa. (0)
• Doping (0)
• Zen ja greyhoundin treenauksen taito (0)
• Ruokinnan takana (0)
• Proteiini ruokinnassa (1)

Jos tahdot hallita karjaasi, anna sille suuri ja lavea niitty laidunmaaksi

Jostain syystä talvista kuntotreenikautta pidetään vaikeimpana asiana. Ainakin siitä kysellään eniten. Hassua, sillä talvi on nimenomaan helpointa kautta. Se on vielä helpompi kuin kauden jälkeinen lepokausi, jolloin koirat pitäisi kyetä pitämään aidosti levossa. Se on jopa kilpailukautta helpompi, koska aikataulutuksilla ei ole mitään väliä. Ainoa millä on merkitystä, on koirien liikkuminen. Koirien ehdoilla, vaihtelevasti ja mahdollisimman paljon – kuitenkin´liioittelematta. Jos tulee jääkelit, niin mennään hihnalla. Jos sataa vettä tai on liikaa pakkasta, niin levätään. Jos hanki kantaa tai metsätiet ovat sulat, niin koirat juoksevat. Vetoja ei oteta, vaan koirat liikkuvat. Niiden lihakset liikkuvat ja rasittuvat. Jos saadaan ylirasitustila ilman jänistä, niin treenarilla on vielä paljon oppimista aiheesta ‘koirien ehdolla‘.

Kun lihas tekee työtä, niin se tarvitsee happea, mineraaleja, valkuaista, rasvaa… kaikkea, mitä veri kuljettaa. Koska rasitus vahingoittaa aina lihasta ja lihassoluja, niin elimistö pyrkii suojautumaan. Yksi tapa on lisätä veren virtausta. Lihaksistoon rakennetaan lisää verisuonia samaan tahtiin kuin mitä lihasmassaa rakennetaan lisää. Lihas on kuin vaijerinippu. Kaikki tietävät, että monta ohutta lankaa kestää enemmän kuin yksi paksu. Näin on poikkijuovainen lihaksistokin rakennettu. Se, mitä kutsutaan luurankolihaksistoksi ja joka pitää koiran makuulla, pystyssä ja vauhdissa. Treenauksen yksi tärkeimmistä tarkoituksista onkin juuri lisätä verisuonien määrää “lihasvaijereiden” ympärillä ja välissä. Vaikka lihasmassaa olisikin, niin jos verenkierto on riittämätön, niin lihas ei saa tehtyä energista voimaa eikä poistettua kuona-aineita. Kehnolla verenkierrolla – sekä huonoilla veriarvoilla – lihas väsyy heti. Tässä on kuitenkin koira haudattuna. Pelkkä sprinttityyppinen harjoittelu ei lisää verisuonten määrää lihaksissa. Sen tekee kestävyystyypisempi liikunta. Siksi pelkillä vedoilla ei tehdä keskimatkan voittajia ja siksi ns. irlatilaistyyppiseen 150m kiihdytyksiin treeninsä perustavilla ei ole koskaan hyvää keskimatkan koiraa. Sillä ei tehdä edes hyvää 280 metrin juoksijaa.

Vaikka kuntoa voidaankin kehittää, niin lihassolujen tyyppi ratkaisee mihin se pystyy. Koirassa on käytännössä kolmea erilaista lihassolutyyppiä, joita jokaista käytetään omaan tehtäväänsä. Yhdet pitävät koiran pystyssä. Toiset jaksavat liikuttaa sitä tunti toisensa jälkeen. Kolmas tyyppi on nopeat lihassolut, ja ne ovat ne, joilla voitetaan greyhoundien derbyt ja muut suurkilpailut. Vaikka osa lihassoluista kykeneekin vaihtamaan tyypistä toiseen tarpeeksi pitkän treenin jälkeen, niin pääsääntöisesti ne vastaavat vain ja ainoastaan niille sopivaan liikuntaan ja rasitukseen. Me voimme vahvistaa pitkillä lenkeillä ja aerobisella liikunnalla hieman koiran pitkäkestoista kestävyyttä, mutta miksi ihmeessä – tyypillinen kilpailuaika on alle 30 sekuntia ja pisimmilläänkin alle 60 sekuntia. Sprintteriksi synnytään ja maratoonariksi treenataan. Pitää osaltaan paikkaansa, koska pitkä rasitus haluaa käyttää rasvahappojen hapetusta energianaan ja sitä voidaan treenaamisella vahvistaa. Ongelma on vain siinä, että rasvahapot tulevat käyttöenergian piiriin vasta puolentoista tunnin rasituksen jälkeen.

Kun rasitutaan, niin raajojen isoissa lihaksissa verenkierto vilkastuu huomattavasti. Greyhoundin kohdalla moinen ilmaisu on lähes vähättelyä. Mutta koska raajat “varastavat” verta, niin ruuansulatus pysähtyy ja maksakin jää lähes ilman. Rasitus ja sen vaatima huomattavasti lepoa suurempi energiankulutus katetaan yksinkertaistettuna lihasten energiavarannoilla. Ja koska kysyntä on suurempi, niin myös tuotannon täytyy nousta. Kun verenkierto lisääntyy, energiavarastot tyhjennetään, niin solujen omat voimalaitokset siirtyvät keskeytyvään kolmivuorotyöhön ja laiskojen aikojen rekrytointikielto puretaan: mitokondrioiden määrä nousee.

Energiaongelma voidan muotoilla näin:

Rasituksessa lihassolu käyttää ensin hyväkseen solun oman ATP-varaston. Valmista ATP:tä on kuitenkin käytettävissä hyvin vähän, joten ATP-molekyylejä joudutaan tuottamaan rasituksen aikana lisää. ATP-tuotannon lähtöaineena solut voivat käyttää glukoosia eli rypälesokeria, jota lihassolut saavat sekä lihassolujen omista glykogeenivarastoista että verenkierron kuljettamana muualta elimistöstä, lähinnä maksan varastoista. Jos lihassolut saavat verenkierrosta riittävästi happea käyttöönsä, ATP:tä voidaan tuottaa tehokkaasti mitokondrioiden soluhengityksessä. Jos happi ei riitä soluhengitykseen, lihassolujen on tuotettava ATP:tä glykolyysissä ja maitohappokäymisessä. Tämä tuottaa vain kaksi ATP-molekyyliä glukoosimolekyyliä kohden, mikä on hyvin vähän verrattuna soluhengityksessä syntyvään määrään, 38 ATP-molekyyliin.

Sanotaan, että lihas adaptoituu rasitukseen. Se mukautuu. Ja kaikki tämä saadaan aikaiseksi vain tekemällä muutaman kerran viikossa tunnin tai kahden maastolenkki ja antamalla koiran levätä rasituksen jälkeen. Jokainenhan muistaa, että lihakset ja kunto kasvaa rasituksen jälkeisessä levossa.

Saavutettuasi huipun jatka kiipeämistä

Jokaiselle treenarille lienee selvää, että kun tarvitaan räjähtävää voimaa ja nopeutta (anerobisuutta), niin töihin laitetaan nopeat lihassolut. Kyetäkseen tuottamaan sen voiman, jota vaikka early pace greyhound esittelee lähtönopeudessaan, niin solut tarvitsevat runsaasti supistuksesta vastaavaa proteiinia. Kun tehdään rajua voimaharjoittelua (bodausta, vaikka sana onkin sävyttynyt), niin lihasmassa kasvaa voimakkaasti. Lihasmassan kasvu taasen johtuu huomattavasti suurentuneista lihassoluista, joka taasen johtuu tuon proteiinin lisääntyneestä määrästä solussa. Itseasiassa “ylisuurten” nopeiden lihassolujen koosta suurin osa on sitä supistukseen tarvittavaa proteiinia. Koska nopeilla lihassoluilla on vahvin kyky kasvaa kokoa, niin kehonrakennus keskittyy nopeiden solujen treenaukseen ja aivan samasta syystä hieman ahne greyhoundtreenari saa koirastaan helpostikin melkoisen muskelikasan. Nopeilla lihassoluilla on kuitenkin suhteellisen pienet myoglobiinivarastot, mitokondioita vähemmän  sekä riittämättömästi ympäröiviä hiussuonia, minkä johdosta ne palautuvat hitaasti rasituksesta ja soveltuvat hyvin vain lyhytkestoisiin suorituksiin. Kun treenaus on keskittynyt pelkästään voimaan (kasvattamaan lihasmassaa), niin saamme lihaksiston, jossa sitten on voimaa. Todella paljon voimaa. Mutta koska treenaus ja liikunta ei ole “suosinut” pidempikestoista (sprintin mittapuulla) energiantarvetta, niin kestävyys kärsii. Koira lähtee nopeasti, ja katkeaa maagisen seitsemän sekunnin jälkeen – se ohitetaan hyvältä etumatkalta jo ykkös/kakkoskaarteessa. Sanotaan, että herkkyys on kadoksissa.

Sprintteriksi synnytään ja treeni tuo kyvyt kaikkien ihailtavaksi. Koska huippujen taidot ovat perimässä, niin pelkästään rataennätyksen juokseminen ei tee kenestäkään huipputreenaria. Sen sijaan koiran pitäminen tasaisesti sen maksimitasolla ehjänä – se vaatii taitoa. Ja valaistumista.Olen kuullut monta kertaa miten koira treenataan stayeriksi, pitkän matkan koiraksi. Ei se onnistu. Se on geneettinen lahja, harvinainen sellainen. Ei puututa arveluihin huippustayreuden ajovietistä, mutta niiden lihaksistosta saattaa löytyä selitys. Greyhoundien lihassolujakaumaa ei ole tutkittu tarpeeksi, joten arvailuna heitetään, että niiden kestävyys johtuu kahdesta syystä. Niillä on rodun sisällä poikkeuksellinen kyky sietää (ja hyödyntää) maitohappoa ja/tai niillä on normaalia enemmän keskinopeita lihassoluja. Ne kykenevät supistumaan nopeasti, ja niillä on nopeisiin soluihin nähden paremmat aerobiset kyvyt. Ne kestävät jonkinverran rasitusta, mutta eivät lähellekään niitä määriä kuin hitaat.

Yhdessä lihasryhmässä voi olla satoja tuhansia lihassoluja. Lihassoluja ohjaavat motoriset neuronit ja yksi neuroni saattaa ohjata parin sadan lihassolun supistumista. Puhutaan motorisesta yksiköstä. Tämä saattaa tuntua turhan tieteelliseltä, mutta auttaa ymmärtämään miksi ja miten treenataan. Käytännössä yhdessä motorisessa yksikössä on vain yhden tyyppisiä soluja. Tämä edelleenkin siksi, että komento supistumisnopeuteen tulee yhdeltä alikersantilta koko komppanialle, ja jos yksi hidastelee, niin koko pakka hajoaa. Greyhoundilla isoista lihaksista lähes kaikki ovat nopeiden lihassolujen motorisia yksiköitä. Nämä yksiköt aktivoituvat erityyppisessä rasituksessa. Yksinkertaistettuna siksi, että niillä on erilainen tapa tuottaa energiaa – aerobisesti tai anaerobisesti. Ensimmäisenä, siis vähäisimmällä rasituksen määrällä, aktivoituvat hitaat solut. Kun koira venyttelee ja lähtee hissukseen laahustamaan pissaamispaikkaa etsien. Seuraavaksi heräävät keskinopeat. Koira näkee tontin toisessa päässä jotain mielenkiintoista, ja nostaa itsensä raviin. Viimeisenä aktivoituvat nopeat lihassolut. Greyhound tajuaa, että se onkin naapurin kissa ja täräyttää itsensä siltä seisomalta laukkaan. Eri lihassolujen aktivoituminen riippuu siitä, millä nopeudella lihasten on supistuttava, kuinka paljon painoa niiden on voitettava ja kuinka paljon painoa ne joutuvat kannattelemaan. Tämä on tärkeää ymmärtää siksi, että 10 kilometrin tasaisella ravilla vahvistetaan varmasti sydäntä, mutta ensimmäinenkään nopea lihassolu ei tee työtä. Millä vauhdilla koirat kilpailevat ja mitä lihasryhmää ne käyttävät?

Älä oleta mitään. Ole valmis kaikkeen

Lihas “kehittyy” rasituksen jälkeisten vaurioiden korjaamisessa. Osan lihasvaurioista näkee koiran jäykissä liikkeissä, jotka saattavat johtua rasituskivusta. Kipu voi näkyä vasta päivän tai kahden kuluttua, jolloin käytetään termiä delayed-onset muscle soreness, DOMS. Lihaskipu on ylirasitusvamma, olkoonkin että pääsääntöisesti lievä. Siinä tuhoutuneesta lihassolusta vuotaa proteiineja ja entsyymejä.Nuo vammat korjaantuvat mikrorepeämien muutamasta päivästä vaikeampien tapausten viikkoihin.

Rasituksen aiheuttamien vaurioidenkin korjaaminen käynnistyy heti suorituksen päätyttyä. Vielä 12 tunnin kuluttua lihaksesta löytyy kuoliota ja turvotusta. Kahden vuorokauden kuluttua lihakseen on hyökännyt tulehdussolujen lisäksi satelliittisoluja. Satelliittisolut ovat yksitumaisia erikoistumattomia lihassoluja, joista rakennetaan uutta lihasta. Viiden vuorokauden kuluttua lihaksistosta löytyy jo pieniä satelliittisoluista rakennettuja lihassoluja. Kuluu 10 päivää siihen, että nuo satelliittisolukimput ovat yhdistyneet isoiksi lihassoluiksi ja lihas on sellainen, jota voidaan kutsua terveeksi. Toki mikroskooppiset repeämät ja tuhot korjaantuvat nopeammin, mutta sanoiko joku, että vinttikoira voi huoletta ja ilman riskejä startata useamman kerran päivässä? Greyhound ei voi, ja ilmeisesti muilla vinttiroduilla elimistö toimii täysin toisella tavalla kuin ihmisellä, hevosella tai greyhoundilla.

Osa jäykkyydestä taasen johtuu venyttelyn puutteesta. Koska lihas voi vain supistua, se ei koskaan työnnä, niin lihakset saattavat väsyessään jäädä supistuneeseen tilaan, eivätkä vastavaikuttajalihakset ja jänteet oikaisekaan lihasta enää täyteen pituuteen – odotustilaan, valmiina täysimittaiseen supistukseen. Normaalisti perustervekoira venyttelee itse itsensä, ja vaikka venyttelyä ja kevyttä hierontaa kannattaa tehdä, niin se ei ole täysin välttämätöntä. Yleensä moinen oireilu kertoo muutamasta mahdollisuudesta. Ollaan aloitettu liian ahneesti, koiralla on valmiiksi vamma tai sillä on rakenteellinen heikkous (vaikkapa liian suorat takakulmaukset). Nämä syyttävät sormet osoittavat taasen yhteen kohtaan: koiran ehdoilla ja koiranlukutaito.

Polku on tässä kaiken aikaa, aivan jalkojesi alla.

Lainataan:

Useimpien fysiologian oppikirjojen mukaan lihassolutyyppien suhde riippuu perintötekijöistä, eikä siihen voida harjoittelulla merkittävästi vaikuttaa (esim. Guyton ja Hall 2000). Liikuntafysiologit kuitenkin olettavat, että lihassolutyyppien suhteessa voi tapahtua pientä muutosta harjoittelun (ja mahdollisesti inaktiivisuudenkin) vaikutuksesta (esim. McArdle ym. 1996). Ei voida kuitenkaan väittää, että kestävyysjuoksijoilla on pääasiassa hitaita lihassoluja kestävyysharjoittelun ansiosta.

Eikö ole mukavaa. Löytyi syy siihen, että koira ei kulje. Valitan. Tuo tarkoittaa sitä, että koirasta ei saada sellaista, jota se ei syntyjään ole. Jos ostat väriä, niin väriä saat. Mutta jos laitat keskimatkan koiran juoksemaan pelkkää sadan metrin suoraa, niin treenausvirheen takia siitä ei koskaan tule derby-voittajaa.

Olen sanonut monastikin, että usein koira on voittaja treenarista huolimatta, ei hänen ansiostaan. Mutta toisinpäinkin on. Treenari on kaivanut koirastaan sen potentiaalin. Menestyvillä treenareille on kaikilla yksi yhteinen tekijä. Heidän koiransa liikkuvat. Ne saavat latua. Huipputreenarien huippukoirat liikkuvat luultavasti kuukaudessa (ilmoista riippumatta) enemmän kuin keskitason harrastelijan koira vuodessa.

Ei koiraa pidetä vuodesta toiseen huipulla terveenä osaamalla lihassolujen energiatuotannon nippelitiedot. Koira pidetään huipulla ymmärtämällä mitkä asiat liittyvät toisiinsa ja näkemällä koira – sen tarpeet, puutteet ja taidot. Usein refleksinomaisesti tunnetasolla, aivan kuten Jimi Hendrix soitti kitaraa.

Asiaankiin liittyvät

• Treenauksen aloittaminen (0)
• Sprintteri ja stayer (0)
• Kilpailuruokinta (0)
• Ruotsin Derby 2004 (0)
• Ruokinnan takana (0)

Meillä oli pentue, joka luovutuksen kynnyksellä lakkasi syömästä. Ihan jokainen. Niillä ei ollut ripulia, ei vatsatautia. Ne liikkuivat paljon. Niillä oli tilaa, valoa ja puhtautta. Ei siis mitään niistä isosta maailmasta tuttuja ongelmia, jotka saavat pennun eräällä tavalla lopettamaan kasvunsa. Ruokana oli lihaa, munaa lohiöljyä ja – poikkeuksellista kyllä – erästä kalliimpaa brändättyä penturuokaa. Pennut olivat siinä iässä, että pienikin laihtuminen näkyy heti. Nämä laihtuivat niin paljon, että eivät olleet esittelykunnossa. Olivat pirteitä ja jaksavia, mutta näyttivät biafralaisilta. Alkoi olla paniikkitunnelmat. Nämähän kuolevat nälkään.

Paasto ei ollut vaihtoehto. Ei siinä vaiheessa, kun keskenkasvuiset ovat jo valmiiksi pudottaneet painonsa. Paasto auttaa yli- ja ylensyönneille, mutta ei koirille, jotka ovat valmiiksi lopettaneet syömisensä. Kuivamuonaa pyöriteltiin sulatetussa lohiöljyssä. Ei uponnut. Siirryttiin pelkkään lihaan, johon lisättiin rajusti lohiöljyä. Tarvittiinhan rajusti energiaa lisää, sillä jos pentu laihtuu nopeasti, niin se myös lihoaa yhtä vauhdilla. Lihaan ei koskettu, vaan se levitettiin pihalle. Alkoi olla temput vähissä. Oli aivan sama yritettiinkö antaa vähän useamman kerran päivässä vai paljon pari kertaa. Hännät heiluivat, hypittiin päin, mutta ruokaan ei koskettu. Olin jo vakuuttunut, että pentueessa on joku paha vika ja ne tulevat kaikki kuolemaan käsin. Periksi antaneena vein pelkkää kuivamuonaa tarhaan – peli on hävitty, ja lopullista kohtaloa vain viivytetään. Kuppi räjähti käsiin ja ruoka hävisi valonnopeudella. Hännät vatkasivat ja pennut olivat onnellisia. Vihdoinkin ruokaa, on tätä jo odotettu. Ei muuta kuin kuivamuonaa lisää ja kakarat väänsivät kuin viimeistä päivää. En tajunnut. Liha ei kelvannut, ei sellaisenaan, eikä kuivamuonaan sekoitettuna. Au naturel meni. Ongelma oli ratkaisu, syy oli vain totaalisen auki.

Seuraavana päivänä tein kokeen. Vein pelkkää lihaa. Sitä kierrettiin hetken aikaa, ja sitten sama toistui. Kuppi räjähti aivan kuin siihen olisi tipautettu keskikokoinen vetypommi. Liha eräällä tavalla kaasuuntui, ja lensi sienipilvenä ilmaan, kun siihen hyökkäsi lauma pentuja. Kokeilu jatkui, koska olin jo ynnännyt syyn. Sekoitin lihaa ja kuivamuonaa. Ei ongelmia. Kuppi tyhjeni ennen kuin sen ehti maahan laskea.

Kun yrittää selvittää jotain, niin pitäisi pyrkiä jakamaan ongelma pieniin osiin. Minä tein sen näiden nirppanokkien kanssa viimeisenä. Puhdas töppi, myönnän sen. Jos ongelma poistuu, niin on pyrittävä löytämään se yhteinen tekijä, joka pissii nilkoille.

Meillä nirsouden syy oli lohiöljy. Kun se poistettiin, niin ongelmakin poistui. Esittelin sen uudestaan, kun pennut olivat taas normipainossaan. Ei kelvannut. Meni kuukausi, hieman toista, niin lohiöljy palasi ohjelmaan. Ei enää ongelmia.

Tällä hetkellä pennut syövät kaiken. Ne ovat nopeita tyhjentämään kuppinsa. Ja kun sanon nopea, niin tarkoitan sitä. Ennätysvauhtia.

En tiedä vieläkään mikä lohiöljyssä oli ongelmana. Ehkä se aiheutti närästystä. Ehkä se korvensi muuten vain vatsaa. Ehkä jossain vaiheessa oli kylmäketju päässyt katkeamaan, ja se oli hieman härskiintynyt. Sillä ei ole väliä loppujen lopuksi. Me luotamme koiraan kun se syö betoniporrasta. Kalkin puutetta, kyllä koira tietää. Me luotamme koiraan, kun se laiduntaa heinää. Kuidun puutetta, kyllä koira tietää. Me jopa luotamme – joskus – kun koira innostuu koprofagian jalosta taidosta. B12-vitamiinin puutetta, kyllä koira tietää. Mutta kun koira jättää säännönmukaisesti jonkun ruoka-aineen syömättä, niin koiraan ei luotetakaan. Koira ei tiedäkään.

Avainsana on nimenomaan säännönmukaisuus. Ei ole uusi oppi, että elimistöä on kuunneltava. Jos tekee mieli suolaa, niin luultavammin elimistön suolo- tai nestetasapaino on järkkynyt. Sama toimii koirillakin. Ero on vain siinä, että koira ei osaa kertoa. Meidän on osattava lukea sen käyttäytymistä ja eleitä. Uskottava siihen, että koirakin voi tietää.

Joskus koira voi oppia syömättömyyteen. Siitä tulee tapa. Kuten kaikki virhekäyttäytymiset, niin siitä poisoppiminen on vaikeaa ja vie aikaa. Yleensä auttaa eläinten kouluttamisen perusperiaate: jakaa ongelma (tai opetettava asia) mahdollisimman pieniin osiin, opettaa osa kerrallaan ja viimeiseksi yhdistää opitut asiat halutuksi kokonaisuudeksi. “Ruokatietoisilla” lapsilla käytetään välillä metodia, jossa heidän annetaan syödä nimenomaan sitä mitä haluavat. jos se on suklaakeksejä ja nakkeja, niin sitten se on sitä. Halutaan varmistaa energia, koska se on kasvavalla tärkeimmässä roolissa. Vitamiinit ja muut suojaravintoaineet tulevat kakkosena. Muita ruokia esitellään vasta sitten, kun lapsi aidosti kokee haluavansa kokeilla – ja silloinkin pienissä määrissä lapsen ehdoilla. Toki tuo halu tuodaan pintaan aivopesulla, jota kutsutaan kasvattamiseksi ja kouluttamiseksi, mutta perustana on pakon puuttuminen ja lapsen halun noudattaminen.

Jokainen, jolla on lapsia tai heikko tahdonvoima kaikkea makeaa, hyvää ja turhaa kohtaan, tietää, että tuo saattaa myös olla highway to hell. Mutta tässä tuleekin vastaan eräs elämän perusvaatimus. Jos ottaa vastatakseen toisen elämästä – lapsi tai lammas, ei väliä – niin se vastuu on myös kannettava. Vastuu vaatii työtä ja omistautumista. On otettava selvää, pohdittava, opittava ja sovellettava. Ei ole oikotietä onneen, ja kuka on väittänyt, että eläimen omistaminen on helppoa ja aina kivaa?

Mutta nirsouden syyksi ei saa liian helposti hyväksyä ongelmia tai anorektiaa. Edelleenkin useimmiten syynä on liikaruokkiminen ja nälän puute.

Asiaankiin liittyvät

• Nirppanokkia ei tueta (0)
• Yliruokinnalla laihtuu (0)
• Metabolinen asidoosi (0)
• Koprofagia (0)
• Kilpailuruokinta (0)

Kreatiini on lihaksissa

Kreatiini on elimistön oma yhdiste, jota löytyy lihaksista. Sitä valmistetaan aminohapoista maksassa, haimassa ja munuaisissa. Normaalitilanteessa noin puolet tarvittavasta kreatiinista saadaan itse syntetisoimalla, puolet tulee ravinnosta. Kreatiinin synteesiin vaikuttavat ruokavalion lisäksi myös tyroksiini, kasvuhormoni, testosteroni ja ornitiini. Elimistön kreatiinista noin 60 % on kreatiinifosfaattina (KP) ja loput vapaassa muodossa. Ihmisillä on litrassa verta kreatiinia noin 0,4 grammaa ja kilossa lihasta kymmenkertainen määrä, noin neljä grammaa. Koska kreatiinia käytetään eniten lihaksissa, niin luonnollisesti sieltä löytyy myös päävarastot, noin 95 % koko kehon määristä. Greyhoundilla lienee huomattavan suuret kreatiinivarastot, koska sitä löytyy erityisen paljon nopeista lihas­soluista. Loppu majailee sydänlihak­sessa ja aivoissa, uroksilla myös kiveksissä. Tutkimusten mukaan ihmisten kehon kreatiinimäärä (100-150 g) ei käytännössä muutu iän myötä, mutta nuoremmilla suurempi osa on krea­tiinifosfaat­tina. Vaikka tämän uskotaan johtuvan suuremmasta liikunnasta, niin silti nimenomaan liikunnan ei uskota kasvattavan kreatiinivarastoja.

Kreatiini on erittäin tärkeässä roolissa lihasten energiatuotannossa. Kreatiinin synteesissä se yhtyy fosforiin ja saadaan kreatiinifosfaattia. Kun se yhtyy adenosiinidifosfaattiin (ADP) vetyionin kanssa, niin saadaan ATP:tä. Lihakset eivät kykene käyttämään muuta energiaa kuin ATP:tä, minkä takia kaikki väylät, jotka helpottavat tai nopeuttavat ATP:n syntyä tai varastoimista, kiinnostaa.

Varsinkin tyypin II nopeat lihas­solut osaavat hyödyntää ravinnosta tai lisäravinnepurkista saatavaa kreatiinia. Sen ei oleteta nostavan suo­ritusta edeltävää ATP:n määrää, vaan hyöty johtunee lisäänty­neestä kreatiinifosfaatin muo­dostumisesta lihaksessa ja sitä myötä nopeutu­neesta ATP:n uudelleen  muodostumisesta. Suu­remmasta kreatiinivarastosta elimistö tekee myös enemmän krea­tiinifosfaattia.

Lihaksissa on valmiit varastot ADP:tä, mutta koiran startatessa ne riittävät vain noin kahdeksi sekunniksi. Siinä vaiheessa mukaan tulee kreatiinifosfaatti KP, josta tehdään seuraavat noin seitsemän sekuntia ATP:tä. Kun nekin varastot on käytetty loppuun, siirrytään aerobisempaan tapaan tuottaa energiaa glykogeenista maitohapon avulla. Tuo on huomattavasti tehottomampi tapa tuottaa energiaa, joten kreatiinivarastot yritetään saada niin suuriksi kuin mahdollista. Jenkkileffoista kaikki muistavat miten autot räjähtävät vauhtiin kuskin pamauttaessa nitronappulan pohjaan ja lieskojen lentäessä pakoputkesta kuski tärähtää selkänojaan ja kulkuneuvo kuin lentää, mutta vain hetken ajan. Voitaisiin eräällä tavalla verrata kreatiinia nitroon ja bensaa glykogeenin käyttämiseen.

Purkistako potkua

Ravintolisänä nautitun kreatiinin suurin hyöty on, että se pidentää maksimivoiman kestoa (5-15 %). Pikajuoksussa olennaista on se miten nope­asti voi­daan ottaa uusi askel ja kreatiinin on todettu lyhentä­vän maksimissaan 20 % tätä ns. relaksaatioaikaa juoksuas­kelei­den välillä. Kreatiini näyttäisi pikajuoksijoilla tehosta­van kreatiinifosfaatin uudelleen muodostusta erityi­sesti nopeissa, tyypin II lihassäikeissä, ja se lisää myös lihaksen yleistä aineenvaihduntaa. Kreatiinista hyötyvät vahvasti varsinkin ne, joiden suoritus perustuu pyrähdyksiin ja sitä seuraavaan lepoon. Koiramaailmasta ei suuremmin löyty jääkiekkoilijoita tai jalkapalloilijoita, mutta voisin kuvitella vinttikoiraliiton kilpaileville ja agility-koirille kreatiinista olevan jotain hyötyä. Tai raakaa voimaa käyttävät – paljonko staffit ja muut käyttävät kreatiinia? Joka tapauksessa ihmistutkimuksissa on havaittu, että kahdeksan viikon kreatiinin reippaamman käytön ja voimaharjoittelun jälkeen lihassolujen IGF-I-pitoisuudet kasvoivat merkittävästi. IGF-I eli insuliinin kaltainen kasvutekijä I välittää valtaosin kasvuhormonin proteiinianaboliset vaikutukset. Kuulostaa mukavalta, mutta ongelmia tulee vastaan nimenomaan lihasmassan kasvussa, nesteen kertymisessä ja sellaisessa pikkujutussa kuin kustannustehokkuudessa. Greyhoundit eivät kulje nopeasti maksimaalisen suurilla lihaksilla, ja treenareilla on muutenkin rahat tiukassa.

Ihmisillä kreatiinin kulutus päivässä on noin kaksi grammaa ja rasittava lihastyö nostaa kulutusta jopa kaksinkertaiseksi. Maksassa, haimassa ja munuaisissa kyetään valmistamaan gramman verran, joten loput on saatava muualta – ruuasta tai lisäravinnepurkista. Kreatiinin parasta ennen päiväys on kuitenkin melkoisen lyhyt ja varastot hajoavat noin kahden gramman päivävauhtia. Joten kuukausi ennen suoritusta tehdyllä kreatiinitankkauksella ei ole mitään merkitystä millekään. Kreatiini poistetaan munuaisten kautta virtsaan, ja joissain tapauksissa se saattaa rasittaa munuaisia. Se ei ole kuitenkaan mikään ongelma perusterveellä koiralla.

Periaatteessa pienet määrät kreatiiniä yhdistettynä proteiiniin saattaisivat toimia greyhoundilla. Vanhemmilla ihmisillä kokeiltiin määrillä 0,1 g kreatiinia ja 0,3 g proteiini per painokilo, eli aivan minimaalisilla määrillä ja havittiin, että he saivat kasvatettua rasvatonta massaa ja lihasvoimaa enemmän kuin lume-vertailuryhmä. Annokset ovat kuitenkin niin pieniä, että minusta greyhoundeilla mentäisiin jo turhaan purkkirumbaan. Samaan päästään yksinkertaisesti käyttämällä hyvälaatuista punaista lihaa ja vaikkapa kananmunaa. On kuitenkin muistettava, että greyhoundeilla on jo luonnostaan ihmistä parempi kyky rakentaa tarvittava lihasmassa.

Kreatiini auttaa siis jonkinverran kasvattamaan lihasta. Tämä on yksi syy miksi ihmisissä nimenomaan voimanostajat ja kehittäjät käyttävät kreatiinia. Yksi syy on heidän lähes perverssinomainen tarpeensa syödä kaikkea, joka on pakattu purkkiin – mutta ei siitä aiheesta nyt sen enempää. Greyhoundille lihasmassa ei ole arvo sinänsä, vaan nopeus. Absoluuttinen nopeus. Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut huipulla koiraa, jolla olisi ylikehittyneet lihakset. Montako hyvää sprintteriä voimailu on maailmalle lahjoittanut?

Kreatiini sitoo vettä lihassoluihin ja tuo voisi olla houkutteleva tapa taistella greyhoundien kuivumista vastaan. Nestekertymä kuitenkin nostaa niin paljon painoa, että hyöty kääntyy haitaksi. Paitsi että koira hidastuu ylimääräisestä painosta, niin liikarasitus ja siitä aiheutuva kuivuminen vaanii nurkan takana.Lisäksi kun ylimäärä nestettä varastoidaan, niin tasapaino järkkyy. Ensimmäinen oire tästä on krampit.

Kallein ei ole vältttämättä paras

Kreatiini on kallista. Vaikka koirille ei mitään yli 20 gramman annoksia käytetäkään, kymmenesosa riittää, niin hintaa kertyy hyvälaatuiselle purkkikreatiinille. Ainoa onni on, että mitään aloitusannoksia ei tarvita, vaan kreatiinilisällä voidaan lähteä liikkeelle normaalilla päiväannoksella. Jotta kreatiinilisästä saataisin täysi hyöty, niin se pitäisi antaa juuri ennen harjoitusta ja hiilihydraattien kanssa, että saataisin paras insuliininousu. Greyhoundeille tämä kuuluu vain sarjaan huonot ideat. Hiilihydraateista aiheutuu koirille enemmän haittaa kuin mitä kreatiinista saataisiin oletettua hyötyä.

Kreatiinin laadulla on suuri merkitys, jos sitä käyttää. Yleensä ainetta myydään kahdessa muodossa, kreatiinipyruvaattina ja  kreatiinimonohydraatti. Näistä ensin mainittu sisältää painoyksikköä kohden vähemmän kreatiinia ja sitä usein pidetäänkin enemmän vedätyksenä kuin aitona lisäravinteena. Vaikka pyruvaatin välillä väitetään keräävän vähemmän nestettä elimistöön, niin se ei pidä paikkaansa. Molemmat sisältävät hajoamisen jälkeen aivan samaa kreatiinia, joka vetäessään vettä solun sisälle ei pohdi kummasta muodosta se on tullut. Kreatiinipyruvaatin mainostetaan lisäksi polttavan rasvaa tehokkaammin, koska se nostaisi veren pyruvaattipitoisiitta. tutkimusten mukaan näin ei kuitenkaan käynyt edes korkeilla annoksilla. Koska greyhoundeille muutoinkin on harvemmin painon kanssa ongelmia – ainakaan kehon liiallisen rasvapitoisuuden muodossa, useimmiten juuri päinvastoin – niin tuostakaan olettamuksesta ei kannata maksaa.

Käyttääkö vai ei

Ei ole mikään sattuma, että kreatiinin suurin käyttäjäryhmä on nimenomaan voimailijat. Heille mahdollisimman suuri lihasmassa on arvo sinänsä, eikä nestekertymät haittaa. Greyhoundeille kilon painonnousu hidastaa puolen sekuntia, ja kun puhutaan 17 m/s nopeuksista, niin jokainen voi ihan itsekseen laskea paljonko se tekee metreissä 500 m kilpailussa. Asia muuttuisi, jos koiran ei tarvitsisi kannattaa painoaan, kuten vaikka luistelussa, uinnissa tai pyöräilyssä. Kreatiinitutkimuksissa on saatu selville myös yksi nimenomaan greyhoundeille harmittava seikka. Ne muutamat, jotka kreatiinia koirilleen edelleenkin käyttävät, niin aloittavat sen jo perruskuntokaudella, joka heille tarkoittaa samaa kuin voimatreenaus. Kreatiinilisä näyttäisi estävän voimaharjoittelun aiheuttamia muutoksi lihassoluissa niin, että lihassoluista ei tule nopeampia ja samalla nopeammin väsyviä. Kivaa, mutta kun me treenaamme nimenomaan sprinttereitä, jotka tekevät 30-40 sekunnin suorituksia ja joiden suurien lihasten soluista noin 97 % on nimenomaan nopeita lihassoluja, niin me pyrimme saamaan nopeutta, nopeuskestävyyttä ja lisää metrejä ilman lihassolujen tyypin muutoksia. Tuohonkin löytyy kreatiinia paremmin toimivia lisäravinteita.

Tutkimaton fakta, siis pelkkä faktoidi, mutta kreatiinia käyttäneillä greyhoundeilla on eniten lihasrevähtymiä ja loukkaantumisia suhteessa muuhun, selvästi rajattavaan ryhmään, joilla on joku yhteinen tekijä. Tämä ei välttämättä johdu kreatiinin lisäämästä nestemäärästä, vaan kreatiinin käyttö ylipäätään saattaa kuvata treenifilosofiaa, jossa koira ajetaan äärirajoille hinnalla millä hyvänsä, mutta varovainen kannattaa silti olla.

On kuitenkin yksi pieni ryhmä, joille kreatiinista saattaa olla aidosti apua. Tätä ryhmää ei koskaan nähdä kilpailuissa ja niille kreatiini saattaisikin olla nimenomaan terveyttä edistävä, ei suorituskykyä parantava tuote. Vuodepotilailla ja kortisolilääkityksellä olevilla koe-eläimillä on saatu viitteitä siitä, että kreatiinilla saatettaisiin kyetä estämään  lihasproteiinien hajoamista (antikatabolinen vaikutus). Tämä tarkoittaisi sitä, että kortisonikuurilla olevilla voitaisiin hidastaa tai jopa kokonaan estää lihaskato. Tulevaisuus näyttää onko näin, mutta tuo saattaisi olla kokeilemisen arvoista.

Kiitos sille, jolle kiitos kuuluu

Ei liene yllätys, että tämäkin lisäravimmemerkintä on pahasti velkaa Anssi Mannisen teksteille. Asiasta kiinnostuneille Se Ykköspaikka Suomessa. Eikä nettikauppakaan ole hinnoiltaan sieltä pahimmasta päästä.

Asiaankiin liittyvät

• Subjektiivinen lihaskipu (0)
• Maitohappo (0)
• Kreatiini (0)
• Kilpailuruokinta (0)
• Zen ja greyhoundin treenauksen taito (0)

Rasituksesta johtuva lihaskipu johtuu aina yhdestä syystä. Ollaan ylitetty lihaksen voimavarat, käytetty energia loppuun. Kestäsyysurheilijat aerobisella suorituksellaan tuottavat vähemmän maitohappoa ja pystyvät jopa suorituksen aikana hieman rauhoittamalla menoa kasvattamaan uudestaan lihaksien ATP-määriä. Jos vain sydämen teho ja veren hapenkuljetuskyky riittävät, niin vauhtia voidaan pitää yllä todella pitkään. Greyhoundeilla ei tätä luksusta löydy. Kun energia loppuu, loppuu vauhtikin. Ja kun energia loppuu kunnolla, niin paikat ovat kipeinä.

Jos joku väittää, että hänen greyhoundillaan ei ole koskaan ollut rasituksen aiheuttamasta väsymisestä johtuvaa lihaskipua, niin koira ei ole koskaan juossut täysillä, treenari valehtee tai hän ei osaa lukea koiraansa. Takapään jäykkyys, varovainen askellus ja eräänlainen molemminpuolinen ontuminen ovat selviä merkkejä. Tuntuu hieman hölmöltä edes selittää näitä, koska ihan jokaisella on ainakin joskus ollut paikat hellinä. Siis urheilutyyppisen suorituksen jälkeen.

Ensiavuksi otetaan rauhallisemmin ja käydään kävelylenkillä. Se pumppaa maitohappoa pois lihaksista, muuttaa sitä paikoin jopa energiaksi ja estää lihasten jäykistymisen. Tuttua huttua palauttavana liikuntana – joka ei siis ole pelkästään kilpailupäivän erikoisuus.

Koiralta voidaan kuitenkin vähentää kipuilua. Se on helppoa ja kaupan päälle saadaan entistä nopeampi koira. Sitä kutsutaan treenaamiseksi. Nostetaan kuntoa ja nopeutta. Kun koiran fyysinen kunto kasvaa, lihakset kehittyvät ja elimistö mukautuu rasitukseen, niin kynnys kipuiluun nousee. Myös koiran kynnys reagoida kipuun nousee. Emme tiedä miksi, mutta koska mitä paremmassa kunnossa koira on, niin sitä enemmän ja kovemmalla temmolla se halustaan ja vapaaehtoisesti liikkuu, niin voitaisiin olettaa greyhoundin olevan ihmisurheilijoiden ja -kuntoilijoiden tapainen endorfiininarkkari. Liikunta lisää mielihyvää.

Kunnon kohottamisessa on toinenkin etu, nimenomaan maitohapon suhteen. Kukaan ei tiedä toimiiko tämä koirien suhteen, mutta en ymmärrä miksi niin ei olisi.

Kun tehdään hapetonta, anaerobista työtä – jota greyhoundin ratasuoritus, vedot jne. ovat – niin energian tuottamisen sivutuotteena saadaan maitohappoa, joka muuttuu lihaksissa laktaatiksi. Maitohappoa ja laktaattia kutsutaan yleisesti kuona-aineeksi (muutama maininta löytyy Katiskastakin), mutta sivutuote on parempi nimike. Näin siksi, että kun koira on fyysisesti hyvässä kunnossa ja nimenomaan sprintteriksi treenattu, niin laktaatti ei olekaan enää pelkästään haitaksi. Kun tehdään runsaasti lyhyitä, toistuvia ja rankkoja treenejä, niin elimistö oppii polttamaan laktaattia hapen avulla energiaksi. Intervallityyppinen harjoittelu – jota greyhound tekee tyypillisesti itse, jos sitä ei rajoiteta – tuottaa suunnattomasti laktaattia, jolloin lihakset oppivat myös hyödyntämään sitä. Oikeammin lihassolujen mitokondriot oppivat sen. Taas kerran esimerkki siitä, että kaikki kytkeytyvät kaikkeen. Aerobinen ja anaerobinen kulkevat käsi kädessä.

Tuo vaatii kuitenkin ensi alkuun kipua, koska heikolla fyysisellä kunnolla tuo ei toimi.

Asiaankiin liittyvät

• Zen ja greyhoundin treenauksen taito (0)
• Kilpailuruokinta (0)
• Maitohappo (0)
• Kreatiini (0)
• Ylirasitus (0)

Lihan käyttö koirien ruokinnassa lisääntyy koko ajan. Osaksi tarpeesta, koska koirat eivät voi hyvin kuivamuonilla ja muilla täysrehuilla. Osaksi ideologiasta, koska ravintotietous ja eräänlainen superfood-ajattelu valtaa ala koko ajan vahvemmin. Liha on koiran luontaista ravintoa ja koira voi sillä hyvin. Kokonaisvaltaisesti, ei se siis mikään ihmelääke ole. Ei lihalla rikkinäisiä lonkkia korjata, jos jalostus on pielessä. Lihaa on kuitenkin vaikea saada. Joitain ylihintaisia pötköjä löytyy markettien eläinruokaosastolta, ja hieman kohtuullisemmalla hinnalla jauhettua tavaraa muutamalta kylmäkuljetusauton omistavalta yritykseltä. Markkinat kasvavat, mutta aitoja vaihtoehtoja ei suuremmin ole. Jos ei myydä herneellä jatkettua teurasjätettä, niin sitten myydään pelkkää teurasjätettä. Anteeksi, niitä “lihoja” ei saa kutsua teurasjätteeksi. Ne ovat teurastuksen sivutuotteita. Aitoa lihaa ei oikein saa mistään.

Aikaisemmin pienet teurastamot myivät koiranomistajillekin. Halpaa, kelvollista tavaraa. Pääsääntöisesti hevosta, eikä hintakaan ollut turhan paha. Nyt niitä teurastamoja ei enää ole. Suurten keskusliikkeiden ja -tukkureiden lobbauksen avulla EU päätti tappaa kaikki pienet teurastamot. Tämä on sitä tehostettua, tulostavoitteellista lähituotantoa. Toki hygieniasäänöt ovat tarpeellisia, mutta rajansa kaikella. Kun vaikkapa pieni tilateurastamo tekee töitä yhdelle linjastolla, eikä jokaiselle työvaiheelle ole omaa tilaa, huonetta, niin se on kuulemma uhka elintarvikehygienialle. Ovet kiinni ja keskitetään kaikki muutamaan isoon. Siinä sitä, edullista elintarviketurvallisuutta. Monopoli ja näennäiskilpailu ovat kiva asia, ja artisti maksaa.

En tiedä mihin syksyllä kaikki ylijäämähevoset tungetaan. Varsat ja tammat otetaan sisälle, tilaa ei ole liikoja ja ns. turhista eläimistä on päästävä eroon. Koiranrehupuolella olisi kysyntää, mutta ei ole tekijöitä. Ja jos on, niin lyödään varmuuden vuoksi niin järkyttävä hintalappu päälle, että takuuvarmasti ainoat jotka ostavat, ovat yhden kääpiörotuisen yksilön omistajat. Onko yrittäjälle kannattavampaa myydä kaksi kertaa vuodessa viisi kiloa viiden euron kilohintaan, kuin kuusi kertaa vuodessa neljäsataa kiloa euron kilohintaan?

Hevosen saaminen lkoi olla niin epäluotettavaa, että meidän oli pakko ottaa joku varasuunnitelma käyttöön. Vaihtoehdot ovat vain kovin vähissä. Punaista lihaa isona levynä ja kanamassaa toiselta toimittajalta. Ruoka ei nyt lopu, vaikka hevosen saamisessa tulisikin katkos. Kaupan päälle saadaan vaihtelua ruokintaan. Kaikki on siis hyvin.

Vaan kun ei ole. Kaikki he, jotka ovat ajaneet hyvin ajettua ravuria koirilleen, ovat syöttäneet käytännössä priimaa lihaa. Aitoa lihaa. Tiedättekö kuinka paljon kanamassassa on lihaa? Ei paljon mitään. Ensin linnusta otetaan reisipalat. Sitten napataan rintapalat. Jos käy tuuri, niin lähtee siivetkin. Jäljelle jää ranka, nahka ja hiukan rasvaa. Lihan määrä riippuu aivan siitä kuinka näppärä puukonheiluttaja linnun on siistinyt. Raato tempaistaan myllyyn ja vedetään pienellä reiällä massaksi. Tämä on sitä kananlihaa, jota niin monet syöttävät. Osa teuraaksi tulevista kanoista on liian huonossa kunnossa kelvatakseen ihmisruuaksi. Tappeluiden ja muiden syiden takia. Niitä ei saa laittaa kanamassan joukkoon, koska koirien rehuksi tehtävä tuote käsitellään samassa tilassa ja linjalla kuin ihmistenkin. Järkevä ja aidosti arvokas tuote heitetäänkin sisälmyksien joukossa minkinrehuksi.

Halutaanko oikeasti tietää mitä on ns. naudanliha? Vai pidetäänkö illuusiota yllä ja kehutaan syöttävämme lihaa? No, on nauta ja sika kuitenkin enemmän lihan tapaista kuin kanamassa.

Kohtuullisen skitsofreeninen tilanne. Heivataan kuivamuonat siksi, että raaka-aineet ovat kehnoja ja siirrytään lihapohjaiseen, koska tiedetään mitä syötetään. Tilalle saadaan kanannahkaa ja luuta massana, josta ei ota selvää se kuuluisa erkkikään. Luina syötetään rustoja. Kuivamuonissa kiukutellaan viljoista ja siirrytään käyttämään yrjölän puuroa. Hassua.

Onko tämä nyt sellainen loose/loose situation?

Yhden ja kahden koiran omistajilla on helpompaa. Jos he haluavat syöttää nimenomaan lihaa, niin aina voi kärkkyä ylipäiväisiä broilerin reisiä, kalkkunaleikkeitä ja jauhelihoja. Jonkun kaupan kehnommin lukitusta roskiksesta voi jopa päästä dyykkaamaan vielä hieman vanhempaa.

Suurtaloudet ovatkin sitten kovemmilla. Jääkö ainoaksi vaihtoehdoksi alkaa teurastamaan itse?

Asiaankiin liittyvät

• Voittajia pikaruualla (0)
• Vitamiinien hävikki kuumennuksessa (0)
• Vesidiabetes (0)
• Valkosolut (0)
• Valkosipuli (0)

Tehdessäni tilausta kysyin kuinka hienoa luumurske on. Sanottiin, että se on jauhettu aivan hienoksi. Olin tyytyväinen, koska korvaisin mielelläni ainakin osan ruokinkalkista aidolla luulla. Kalsiumin imeytyminen on aivan toista luokkaa luussa. Hinta on kylläkin hieman suolainen, mutta elämä on. Kun ostin hienoksi jauhettua luumurskaa, niin luulin saavani kuivaa tavaraa. Nostaessani pahvilaatikon kyytiin, alkoi hieman epäilyttää mitä olikaan tullut ostettua. Jep, punaista, jäätynyttä tavaraa annospusseissa. Laatikko syliin ja tavaamaan tuoteselostetta. Jauhettua naudan ja sian rustoa ja luuta. Kiitos Kennelrehu. Täysin tarpeetonta minulle. En suoraan sanottuna ymmärrä mihin moista kukaan tarvitsee. Tietysti voi harrastaa luovaa itsepetosta ja selittää käyttävänsä sitä glukosamiinin lähteenä. Mutta sen voi hoitaa rustonkappaleilla, jolloin tehdään hammashoito samalla.

Jos tarvitsee lisäkalkkia, niin a) tarvitsee kalsiumia ja b) tiedon määrästä. Rustossa ei kalsiumia käytännössä ole. Kun paketti ei kerro luun määrää, niin on täysin mahdoton arvioida edes suunnilleen paljonko kalsiumia saa. Toki me tuon syötämme, mutta hiukan huijattu olo on. Ruokintakalkkia lapioidaan kuppiin entiseen tahtiin.

Olisin paljon tyytyväisempi, jos punainen väri olisi isojen putkiluiden punaisesta luuytimestä. Se on koirille erinomaista ravintoa ja mahtava rasvan lähde. Mutta kun olen melkoisen vakuuttunut siitä, että väri tulee vain ja ainoastaan rustoissa roikkuneesta jäämälihasta. Meillä syötetään edelleenkin kalsium ja liha erikseen, ei epä(toivoisena)määräisenä mömmönä, jota edes piintynein barffaaja ei kehtaisi kutsua lihaiseksi luuksi.

Kirosin moista sontaa ja aukaisin rustoluupaketit. Siinä vaiheessa alkoi jo kyllästyttää Kennelrehun laadun vaihtelut. Ymmärrän syyt, mutta kun hinta on vakio niin haluan myös hinnalle vastinetta. Rustoluita olisi voinut ehkä hyvällä tahdolla kutsua luumurskaksi. En tiedä oliko meille tullut satsi mallia chihuahua, mutta ei moista voi greyhoundeille syöttää. Rustoluuksi kutsuttu aines oli luultavasti lakaistu jonkun sahan alta. Pientä terävää sälettä, ja isommat palatkin sen kokoista, että ahneempi koira hotkaisee sellaisen kerralla edes harkitsematta hampaiden käyttöä. Ja meidän koirat on opetettu ahneiksi. Minä en luuta pelkää, mutta en sentään ehdoin tahdoin ala valmista sälettä syöttämään. Joten se siitä hampaiden puhdistuksesta.

Sanoinko jo, että tunsin itseni petetyksi?

Lemmikkien lihabisnes on muutenkin aika villiä. Kaatopaikkatason jätteestä pyydetään rajuja kilohintoja – kuten vaikka rustoista. Hevonen on hyvä esimerkki siitä inflaatiosta, jota omistajat nopeuttavat. Yrittäjä on ahne, hän yrittää tehdä voittoa; eikä se ole tyhmä, joka pyytää, vaan joka maksaa. Hevosen liha on energiaköyhää, rasvaisena pullamössöratsunakin. Ravurissa on hieman nautaa korkeammat aminohappo- ja rautamäärät, mutta sen sulavuus on heikompaa. Mikä tärkeintä, niin hevoset ovat enemmänkin ongelmajätettä kuin teurasta. Teurastamot eivät siis maksa raaka-aineesta mitään, välillä jopa veloittavat. Kate on kiva matalammillakin kilophinnoilla. Koska aikoinaan jauhetun hevosen myyntihinta oli halpa, se oli edullista, niin isommat taloudet käyttivät sitä. Lisäsivät rasvaa ja kehuivat kuinka hyvää hevonen on. Yhden pikkumuffen omistajat halusivat päästä jaolle tästä mahtavasta tuotteesta ja olivatkin yhtä äkkiä valmiita maksamaan siitä kovaakin ylihintaa. Kolmesta viiteen euroon kilo ei hetkauta, kun 10 kg kestää puoli vuotta. Jos sama määrä riittää pitämään koirat tyytyväisenä päivästä kahteen, niin euron kilohintaan tuleva 300 – 500 % hinnankorotus on raju. Se tuntuu lompakossa. Hintaa ylös vetäneet pikkuomistajat valittavat liian isoista pakkauksista, kun 10 kg  ei mahdu pakastimeen. Isot kennelit ostivat sen 600 kg kertalaakista, änkivät kolmeen arkkupakastimeen ja olivat tyytyväisiä – kunhan hinta oli halpa.

Ihmiset eivät käytä aivojaan. Tämä on valitettava tosiasia. Mutta ehkä olisi syytä herätä koomasta ja alkaa ajattelemaan. Vaikka omassa 20 euron hankinnassa parin euron korotus ei viekään perikatoon, niin korkeampia hintoja ei ole mitään järkeä maksaa. Pienten määrien syöttäjien kannattaa kerätä kaikki kaverit yhteen ja ostaa kimpassa. Kilpailuttaa yrittäjiä ja vaatia hintaan sopivaa laatua ja palvelua. Ei ostaja kulje hattu kädessä, vaan myyjä. Tämä on unohdettu jossain vaiheessa. Hinnat laskevat, laatu on mitä luvataan ja kaikki ovat tyytyväisiä. Myynti pidemmällä tähtäimellä jopa lisääntyy, kun myytävä tuote – lihat, luut, rasvat – ovat sitä mitä pitääkin. Sontaa saa halvemmalla kuivamuonassa, ei minulla ainakaan ole tarvetta maksaa ekstraa vain siitä, että ne ovat prosessoimattomia.

No, nyt meillä on kotona niin paljon luupohjaista ainesta, että me varmaan aloitimme barffin.

Asiaankiin liittyvät

• Valkosipuli (0)
• Proteiini ruokinnassa (1)
• Kilpailuruokinta (0)
• BARF – uskoa vai ruokintaa? (1)
• Voittajia pikaruualla (0)

Joka tapauksessa Katiskaan alkaa virrata lyhyempiä blogimerkintöjä, asian joukossa ja toivottavasti niitä täydentäen. Eletään siinä ajatuksessa, että niistäkin on jotain hyötyä.

Asiaankiin liittyvät

• Katiskan kehikko valmistuu (0)
• Katiska (0)
• Uusi alku. Taas. Ja taas kerran. (0)
• Tervetuloa Katiskaan (0)
• Sohva vai monttu? (0)

Kuinka paljon krooninen D-vitamiinin puute vaikuttaa kinnermurtuma-alttiuteen?

Uusien tutkimusten mukaan D-vitamiinista onkin ihmisille enemmän hyötyä kuin ollaan tähän asti ajateltu. Sitä ollaan pidetty “ilmaiseksi” auringonvalosta saatavana antioksidanttina, joka kaupan päälle lujittaa luustoa. Ongelmana on ollut rasvaliukoisuus ja helposti saatava myrkytys. Ongelma on vain siinä, että niin ympäri maailmaa, myös Suomessa, annettiin ennen huomattavasti suurempia annoksia D-vitamiinia – ihan ilman ongelmia. Nykyaikaisen historian länsimaiden suurimmassa koe-eläinlaboratoriossa ilman labrahiiriä, eli Itä-Saksassa – käytettiin julmetun suuria annoksia. Ihan ilman ongelmia. Nykyään pidetäänkin entistä 50 mikrogramman enimmäismäärää päiväsaannin vähimmäismääränä.

D-vitamiinin suurin puute on siinä, että emme saa sitä mitenkään riittävästi ravinnosta. Joten voidaan esittää kysymys, että ovatko suuremmat D-vitamiinisuositukset sitten perusteltuja, luonnollisia? Ovat ne. Lajina ihminen on aika nuori, ja olemme kotoisin päiväntasaajan läheltä. Evoluutio muokkasi meitä auringon hyödyntäjiksi, ei asumaan pohjoisessa. Omat esi-isämme taasen söivät suuria määriä kalaa, me emme pääse kunnolla kuukaudessa samoihin määrin kuin mitä he imeksivät päivässä. Ja sekin on viljeltyä kirjolohta, jossa on vain neljännes siitä D-vitamiinista mitä saadaan sen villeiltä serkuilta. Lisäksi ihminen elää liian kauan, pitäisi elää niukinnaukin 40 vuotiaaksi, ei 80 tai 90.

Taas kerran. Hengissä säilyminen ei ole sama kuin optimi.

D-vitamiini suojaa flunssilta. Ei liene sattumaa, että kausi-influenssat piinaavat nimenomaan pohjoista pallonpuoliskoa. Voisiko tässä olla syy (mahdollisesti) vuosi vuodelta paheneviin kennelyskäepidemioihin? Koirat eivät yksinkertaisesti saa tarpeeksi D-vitamiinia kuivamuonista tai barffaajien kanansiivistä ja vihreistä vihanneksista? No, ei sitä saa tarpeeksi mistään ravinnosta.

Ihmisiltä löytyy autoimmuunipohjainen Crohnin tauti. Yksinkertaistettuna kyseessä on suolistobakteerien aiheuttama krooninen tulehdus. Tiedämme, että D-vitamiini osallistuu immuunijärjestelmän rakentamiseen ja tiedämme, että D-vitamiini estä AI-pohjaisen Crohnin taudin syntymisen; tiedämme, että koirilla on lisääntyvästi AI-ongelmia ja tiedämme, että koirilla on koko ajan enemmän autoimmuunisairauksia. Mikä merkitys tässä on koirien ehkä vajaalla D-vitamiinin saannilla? En minä tiedä.

On esitetty teoria, jonka mukaan kolesteroliongelmasta on poltettu rovioilla aivan viaton tyyppi. Syynä olisikin D-vitamiinin puute. On havaittu, että leveysasteilla on merkitystä sydän- ja verisuonitautien esiintymisessä. Tähän asti eron on uskottu johtuvan erilaisista ruokailutottumuksista, ei maantieteestä sinänsä. Kun ruuasta saadaan se 5-7 mikrogrammaa 100 mikrogramman tarpeesta, niin loput olisi saatava auringonvalosta, UV:stä.  Etelämpänä sen saa helpostikin. Ihossa on skvaleeni-nimistä rasvahappoa, joka auringon UV-säteilyn vaikutuksesta muuttuu D3-vitamiinin esiasteeksi eli kalsidioliksi. Vaan kun ollaankin pimeässä pohjolassa, niin siitä syntyykin kolesterolia. Näyttäisi siltä, että ravinnon kolesterolilla ja ravintorasvoilla ei ole mitään tekemistä kolesteroliongelman kanssa. Kananmuna palautettiin arvoonsa jo aikoja sitten, ja kovat rasvatkin alkavat saada synninpäästön, kun D-vitamiinin vaikutusten lisäksi huomataan, että (äärilaitoja lukuunottamatta) kohonneella kolesterolilla ei olekaan merkitystä, vaan hiukkasten koolla. Muutama iso rasvapallukka tukkii suonet, mutta kiljuuna pienenpientä ei.  Puolella sydänkohtauksen saaneista on ihan normaali kolesterolipitoisuus veressään. Osalla potilaista se on koholla, mutta yhteys lienee näennäinen. Ei tämä niin kaukaa haettua ole kuin luulisi. Ei niin kauan aikaa sitten mahahaavan uskottiin johtuvan stressistä – nyt tiedetään syylliseksi bakteeri. Myös lääketiede kehittyy koko ajan.

Itävallassa havaittiin juuri, että testosteroni kulkee miehillä käsi kädessä D-vitamiinin kanssa. Kun D-vitamiinin määrä seerumissa laskee, niin tipahtaa myös testosteroni. Ja päinvastoin. Urheilukoirille tässä on mielenkiintoiset mahdollisuudet. Testosteroni lisää paitsi lihasmassaa, niin myös nopeuttaa palautumista. Hyöty on kiistaton, ja mikä parasta: täysin laillista. Kyseessähän on elimistön oma tuotanto. En tiedä toimisiko sama nartuilla, koska en tiedä kumpaa D-vitamiini stimuloi, kiveksiä vai lisämunuaisten kuorikerrosta – vai sekä että. Jos viimeistä, niin silloin myös nartut hyötyisivät testosteronin noususta – eikä vähiten pidempänä kiimakiertona. Näyttäisi kuitenkin siltä, että E-vitamiinia ollaan virheellisesti pidetty “hedelmällisyysboosterina” – olisikin pitänyt antaa jekovit-tippoja.

Paljonko D-vitamiinia sitten uskaltaa koiralle antaa? Hyvä kysymys, eikä kenelläkään ole tietoa. A-vitamiinia pelättiinvuosia, ja nyt tiedetään, että koirat erittävät jopa 60 prosenttia saamastaan A-vitamiinista. Koira on erikoistunut rasvankäyttäjä, ja kun D-vitamiini saaliissa piilee nimenomaan rasvassa (ja maksassa) niin voitaisiin kuvitella, että rasvansyöjällä ei ongelmia olisi. Mutta kun riistassa ei sinällään ole korkeita D-pitoisuuksia, niin onko koira koskaan oppinut käsittelemään ylisuuria määriä? Se tiedetään, että ihmisillä pidetään nykyään (apteekkilaitosta lukuunottamatta…) jatkuvassa saannissa ylärajana 250 mikrogrammaa päivittäin. Mutta kun tuota suurempia määriä on annettu pitkiäkin aikoja, ilman haittavaikutuksia. Sekin tiedetään, että D-vitamiinilla ei ole akuuttia myrkytystä lainkaan. Itse muutan kohtuullisen suoraan ihmisten annoksista, ainakin niin kauan kun tarkempaa tietoa ei ole. Meillä käytetään greyhoundeilla ruuan lisänä nykyään 50 &muu;g, jo pelkästään kalsiumlisänkin vuoksi.

Näyttää siltä, että D-vitamiini olisi nousemassa greyhoundeille vakioravintolisäksi, tärkeämpään rooliin kuin mitä E-vitamiini on ollut.

Asiaankiin liittyvät

• D-vitamiini (0)
• Vitamiinit (0)
• Perusravintoaineet (0)
• Panimohiiva (0)
• Kilpailuruokinta (0)

Kilpaileva greyhound on jatkuvalla dieetillä. Kilon ylipaino hidastaa 0,2 – 0,3 sekuntia – metreissä aika paljon lajissa, jossa sadasosasekunnin eroihin maailkamerassa ei todellakaan tarvita suurennuslasia. Koirilla on koko ajan nälkä, oikeammin näläntunne. Niiden elimistö on vakaasti sitä mieltä, että eletään katovuosien aikaa, koska ruoka ei riitä läskin rakentamiseen. Elimistö haluaa yli kaiken varastorasvaa ja pyrkii lisäämään syömistä nostattamalla nälkää. Tämä toimii toisinpäinkin. Jos greyhoundin antaa syödä vapaasti, niin alun ahmimisen ja noin kolmen kilon lihomisen jälkeen greyhound lopettaa ja alkaa säännöstellä syömistään. Toki tämä on yleistys ja jotkut kykenevät paisuttamaan itsensä laiskan, leikatun labradorinnoutajan mittoihin – mutta pääsääntöisesti greyhound säätelee syömistään. Tämä sama toimii muillakin roduilla. Kun ruokaa on saatavilla koko ajan, niin pakottavaa nälkää ei tule. Elimistö on vakuuttunut hyvistä ajoista, eikä koe lihomista tärkeäksi.

Periaatteessahan koiran kuin koiran pitäisi lihota määrättyihin mittoihin, ennen kuin se alkaa säätelemään syömistään. Kaatuuko kaunis teoria siihen, että niin monet nirppanokat ovat kuitenkin einen hoikkia? Ei kaadu. Kyse on verensokerista, insuliinista, leptiinitasojen noususta – ylipäätään koko hormonituotannosta, joka säätelee nälän tunnetta. Kun syödään usein ja hiukan, niin insuliinipiikin – loivankin – myötä näläntunne katoaa. Elimistöä itseasiassa huijataan hivenen, koska kokonaisenergia ei kuitenkaan riitä lihottamiseen. Mutta saatavat kalorit pitävät painon riittävänä, koiran ja sen fysiologian kannalta. Se jaksaa, eikä väsy. Omat kauneusihanteemme taasen sanovat, että eläimellä pitäisi olla niin ja niin paljon lisää painoa. Sitä pidetään laihana.

Nirsous ei siis sinällään ole mikään ongelmatila, vaan normaalia käytöstä. Eläminen ihmisen kanssa vain ei ole aina normaalia, varsinkin kun me itse ajamme koirat epänormaaliin tilaan, jonka haluamme kuitenkin normalisoida. Skitsofreenistako? Aivan varmasti. Nirsouden suhteen on siis kaksi tietä. Joko se parannetaan, tai sen kanssa opitaan elämään. Kumpikin käy, ja sopivuus riippuu aivan siitä, mikä parhaiten kelpaa ihmisen ja koiran tasapainoiseen elämään.

Oletetaan kuitenkin, että nirsoilun halutaan loppuvan ja ruokakupin tyhjenevän vauhdilla. Se onnistuu, mutta kuten käytännössä aina koirien häiriökäyttäytymisen korjaamisessa, niin ihmisen käyttäytyminen korjataan – ei koiraa.

Mutta ennen kuin mitään muuta tehdään, niin varmistutaan siitä, että kyseessä ei ole terveydellinen ongelma. Huonot hampaat vaikeuttavat syömistä. Tulehtuneet kitarisat tekevät varmasti koirasta nirson – ei halua niellä enempää kuin on pakko, koska sattuu. Jos ruoka itsessään aiheuttaa koiralle huonon olon, niin se ei syö. Rasvaa on turha tarjota lisää, jos haima ei toimi. Merilevä on varmasti hyvä ravintolisä, mutta jos se käynnistää närästyskohtauksen, niin ravintolisän hyvyys on vähintäänkin kyseenalaista. Eläinlääkärikin saattaa kyetä auttamaan, mutta perusedellytys olisi, että jokainen osaa ja pystyy lukemaan koiraansa niin paljon, että näkee koska se ei voi hyvin.

Terveellä koiralla nirsous johtuu aina yhdestä syystä: nälän puutteesta. Poikkeuksetta. Hyvään poikkeuksettomaan sääntöön kuuluu kuitenkin aina se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Koira syö tuoretta ruohoa, koska se tiedostamattomasti kokee tarvitsevansa sitä. Me emme tiedä syytä, eikä koirakaan, mutta se tarvitsee sitä. Sama koskee (järkevissä määrin) myös sitä, mitä koira kieltäytyy syömästä. Säännönmukaisesti aina ja joka kerta. Tuota kieltäytymistä on syytä kunnioittaa, koska se saattaakin olla syömättömyyden perimmäinen syy – koira voi siitä huonosti. Mutta tulen kirjoittamaan Katiskaan piakkoin enemmän aiheesta ‘halu kertoo tarpeesta’.

Kun nälkä saadaan takaisin, niin nirsous loppuu. Koska kyseessä on myös jossain määrin opittu tapa, niin tehdään kaksi asiaa yhtä aikaa. Lisätään nälkää ja muutetaan ruokintarutiinit. Nälkä saadaan helposti aikaiseksi. Jätetään koira vähintään vuorokaudeksi ilman ruokaa. Joskus jopa parikin päivää tarvitaan. Ja siis tosiaankin ilman ruokaa. Ei koira siihen kuole. Sen on syntyjään ahmija, joka jaksoi taivaltaa päivätolkulla ilman riittävää ravintoa. Mitkään makupalat eivät ole sallittuja, ei edes palkintoina. Jos kuulut ryhmään en-kestä-koiran-syyttävää-katsetta-ja-annan-aina-periksi, niin lopeta lukeminen tähän ja opettele elämään nirson koiran kanssa. Toisin sanoen, anna sen popsia ja anna sen valikoida ruokaansa. Hyväksy se. Mutta jos kykenet kovettamaan sydämesi, niin paaston kylkeen lisätään liikuntaa. Reipas metsälenkki nostattaa nälkää kivasti.

Koiraansa kouluttavat joutuvat valitettavasti keksimään paremman keinon motivoida kuin nakit ja maksanpalat. Jokainen makupala, perustellustakin syystä annetut, nostavat verensokeria ja käynnistävät prosessin, jonka lopputulokseksi päätetään onko nälkä tyydytetty. Jos koiralle työnnetään kentällä paketillinen nakkeja suuhun, niin voi olla aivan varma, että nälkä ei ole vielä muutamankaan tunnin päästä.

Tarvitseeko erikseen mainita, että myös kimpassa sohvalla TV:n ääressä popsitut makupalat kuuluvat samaan kastiin? Tai ajanvietteeksi popsitut siankorvat? Tai hampaiden putsaamiseen järsityt rustot?

Kun koiraa ylisyötetään, niin määrässä kuin kerroissakin, tapahtuu muutama asia. Koiran aineenvaihdunta lisääntyy. Voitaisiin sanoa, että sen kierrosluku kasvaa, moottori käy kovemmalla. Ruuansulatus ja käsittely vaatii energiaa, sillä mitään ei saada ilmaiseksi. Osa hyödynnetään, osa poistetaan, ja kaikki tarvitsee energiaa. Syödystä kaloreista suurempi osa kuluu pelkkään elimistön rattaisen pyörittämiseen ja pienempi osa riittäisi varastoitavaksi. Jos saadun ruuan energiasisältö on kuitenkin tarpeeksi korkea, niin koira lihoaa. Jos saadun ruuan tai makupalan energiasisältö on alempi kuin sen käyttö on kuluttanut, niin laihdutaan. Lisäksi tapahtuu toinen mielenkiintoinen asia, jonka “aste” riippuu koirasta. Jos koiraa syötetään määrällisesti kerrallaan liikaa, ja parhaimmillaan jopa liian usein, niin suolen toiminta kiihtyy niin paljon, että päivä toisensa jälkeen enenevissä määrin hukataan ruokaa. Koiraa kuvaa parhaiten ilmaisu läpipasko. Tarkoittaa lihotuksessa sitä, että pitäisi pyrkiä antamaan mahdollisimman energistä ruokaa mahdollisimman vähän mahdollisimman usein. Tässäkään puhdas määrän lisääminen ei auta yhtään mitään, jos laatu unohdetaan. Tuo ei kuitenkaan toimi lihotettavan nirsoilijan kanssa.

Kun nirson koiran nälkä on herätetty, niin jollain aikavälillä syöminen kiihtyy. Kannattaa muistaa, että ahmimisnopeus on jossain määrin myös yksilökysymys, ja kaikki eivät tyhjennä kuppiaan sekunneissa, vaikka nälkään kuolisivat. Koska nirsous  on myös opittu tapa, niin “palautuminen” – poisoppiminen – vie aikaa. Siksi syömistä on seurattava koko ajan. Kun alkaa näyttää taas siltä, että vain määrätyn väriset tai muotoiset ruoka-aineet kelpaavat, niin kuppi pois ja aloitetaan uudestaan nälän hankkiminen. Nirsoa koiraa ei koskaan syötetä kaksi kertaa päivässä, varsinkaan jos se on hoikka. Kerran päivässä syöminen hidastaa aineenvaihduntaa, jolloin koiran energiantarve – se tyhjäkäyntinopeus – laskee ja jää enemmän energiaa säästöön – joka muutetaan varastoenergiaksi, läskiksi.

Nirsous on useimmiten kuivamuonalla elävien ongelma. On turha luulla, että tämä johtuisi maistuvuudesta tai kuvitellusta luonnonmukaisuudesta. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että kuivamuonalla on helpompi antaa enemmän energiaa ja enemmän kylläisyyden tunnetta kuin vesimäärältään suuremmilla ruokintatavoilla – lihalla tai barffilla.

Yksi tekijä kuitenkin yhdistää nirsoja koiria. Niiden liikunnan määrää ja jossain tapauksissa myös henkisempien aktiviteettien määrää on lisättävä. Ne eivät liiku ja kuluta tarpeeksi – vaikka omistaja niin luulisikin. Liikunta on paras tapa hankkia nälkä.

Asiaankiin liittyvät

• Rasva ruokinnassa (0)
• Perusravintoaineet (0)
• Nirppanokkia ei tueta (0)
• Kuitu (0)
• Koira ei kuole ruokapatojen ääreen (0)