Kreatiini on lihaksissa

Kreatiini on elimistön oma yhdiste, jota löytyy lihaksista. Sitä valmistetaan aminohapoista maksassa, haimassa ja munuaisissa. Normaalitilanteessa noin puolet tarvittavasta kreatiinista saadaan itse syntetisoimalla, puolet tulee ravinnosta. Kreatiinin synteesiin vaikuttavat ruokavalion lisäksi myös tyroksiini, kasvuhormoni, testosteroni ja ornitiini. Elimistön kreatiinista noin 60 % on kreatiinifosfaattina (KP) ja loput vapaassa muodossa. Ihmisillä on litrassa verta kreatiinia noin 0,4 grammaa ja kilossa lihasta kymmenkertainen määrä, noin neljä grammaa. Koska kreatiinia käytetään eniten lihaksissa, niin luonnollisesti sieltä löytyy myös päävarastot, noin 95 % koko kehon määristä. Greyhoundilla lienee huomattavan suuret kreatiinivarastot, koska sitä löytyy erityisen paljon nopeista lihas­soluista. Loppu majailee sydänlihak­sessa ja aivoissa, uroksilla myös kiveksissä. Tutkimusten mukaan ihmisten kehon kreatiinimäärä (100-150 g) ei käytännössä muutu iän myötä, mutta nuoremmilla suurempi osa on krea­tiinifosfaat­tina. Vaikka tämän uskotaan johtuvan suuremmasta liikunnasta, niin silti nimenomaan liikunnan ei uskota kasvattavan kreatiinivarastoja.

Kreatiini on erittäin tärkeässä roolissa lihasten energiatuotannossa. Kreatiinin synteesissä se yhtyy fosforiin ja saadaan kreatiinifosfaattia. Kun se yhtyy adenosiinidifosfaattiin (ADP) vetyionin kanssa, niin saadaan ATP:tä. Lihakset eivät kykene käyttämään muuta energiaa kuin ATP:tä, minkä takia kaikki väylät, jotka helpottavat tai nopeuttavat ATP:n syntyä tai varastoimista, kiinnostaa.

Varsinkin tyypin II nopeat lihas­solut osaavat hyödyntää ravinnosta tai lisäravinnepurkista saatavaa kreatiinia. Sen ei oleteta nostavan suo­ritusta edeltävää ATP:n määrää, vaan hyöty johtunee lisäänty­neestä kreatiinifosfaatin muo­dostumisesta lihaksessa ja sitä myötä nopeutu­neesta ATP:n uudelleen  muodostumisesta. Suu­remmasta kreatiinivarastosta elimistö tekee myös enemmän krea­tiinifosfaattia.

Lihaksissa on valmiit varastot ADP:tä, mutta koiran startatessa ne riittävät vain noin kahdeksi sekunniksi. Siinä vaiheessa mukaan tulee kreatiinifosfaatti KP, josta tehdään seuraavat noin seitsemän sekuntia ATP:tä. Kun nekin varastot on käytetty loppuun, siirrytään aerobisempaan tapaan tuottaa energiaa glykogeenista maitohapon avulla. Tuo on huomattavasti tehottomampi tapa tuottaa energiaa, joten kreatiinivarastot yritetään saada niin suuriksi kuin mahdollista. Jenkkileffoista kaikki muistavat miten autot räjähtävät vauhtiin kuskin pamauttaessa nitronappulan pohjaan ja lieskojen lentäessä pakoputkesta kuski tärähtää selkänojaan ja kulkuneuvo kuin lentää, mutta vain hetken ajan. Voitaisiin eräällä tavalla verrata kreatiinia nitroon ja bensaa glykogeenin käyttämiseen.

Purkistako potkua

Ravintolisänä nautitun kreatiinin suurin hyöty on, että se pidentää maksimivoiman kestoa (5-15 %). Pikajuoksussa olennaista on se miten nope­asti voi­daan ottaa uusi askel ja kreatiinin on todettu lyhentä­vän maksimissaan 20 % tätä ns. relaksaatioaikaa juoksuas­kelei­den välillä. Kreatiini näyttäisi pikajuoksijoilla tehosta­van kreatiinifosfaatin uudelleen muodostusta erityi­sesti nopeissa, tyypin II lihassäikeissä, ja se lisää myös lihaksen yleistä aineenvaihduntaa. Kreatiinista hyötyvät vahvasti varsinkin ne, joiden suoritus perustuu pyrähdyksiin ja sitä seuraavaan lepoon. Koiramaailmasta ei suuremmin löyty jääkiekkoilijoita tai jalkapalloilijoita, mutta voisin kuvitella vinttikoiraliiton kilpaileville ja agility-koirille kreatiinista olevan jotain hyötyä. Tai raakaa voimaa käyttävät – paljonko staffit ja muut käyttävät kreatiinia? Joka tapauksessa ihmistutkimuksissa on havaittu, että kahdeksan viikon kreatiinin reippaamman käytön ja voimaharjoittelun jälkeen lihassolujen IGF-I-pitoisuudet kasvoivat merkittävästi. IGF-I eli insuliinin kaltainen kasvutekijä I välittää valtaosin kasvuhormonin proteiinianaboliset vaikutukset. Kuulostaa mukavalta, mutta ongelmia tulee vastaan nimenomaan lihasmassan kasvussa, nesteen kertymisessä ja sellaisessa pikkujutussa kuin kustannustehokkuudessa. Greyhoundit eivät kulje nopeasti maksimaalisen suurilla lihaksilla, ja treenareilla on muutenkin rahat tiukassa.

Ihmisillä kreatiinin kulutus päivässä on noin kaksi grammaa ja rasittava lihastyö nostaa kulutusta jopa kaksinkertaiseksi. Maksassa, haimassa ja munuaisissa kyetään valmistamaan gramman verran, joten loput on saatava muualta – ruuasta tai lisäravinnepurkista. Kreatiinin parasta ennen päiväys on kuitenkin melkoisen lyhyt ja varastot hajoavat noin kahden gramman päivävauhtia. Joten kuukausi ennen suoritusta tehdyllä kreatiinitankkauksella ei ole mitään merkitystä millekään. Kreatiini poistetaan munuaisten kautta virtsaan, ja joissain tapauksissa se saattaa rasittaa munuaisia. Se ei ole kuitenkaan mikään ongelma perusterveellä koiralla.

Periaatteessa pienet määrät kreatiiniä yhdistettynä proteiiniin saattaisivat toimia greyhoundilla. Vanhemmilla ihmisillä kokeiltiin määrillä 0,1 g kreatiinia ja 0,3 g proteiini per painokilo, eli aivan minimaalisilla määrillä ja havittiin, että he saivat kasvatettua rasvatonta massaa ja lihasvoimaa enemmän kuin lume-vertailuryhmä. Annokset ovat kuitenkin niin pieniä, että minusta greyhoundeilla mentäisiin jo turhaan purkkirumbaan. Samaan päästään yksinkertaisesti käyttämällä hyvälaatuista punaista lihaa ja vaikkapa kananmunaa. On kuitenkin muistettava, että greyhoundeilla on jo luonnostaan ihmistä parempi kyky rakentaa tarvittava lihasmassa.

Kreatiini auttaa siis jonkinverran kasvattamaan lihasta. Tämä on yksi syy miksi ihmisissä nimenomaan voimanostajat ja kehittäjät käyttävät kreatiinia. Yksi syy on heidän lähes perverssinomainen tarpeensa syödä kaikkea, joka on pakattu purkkiin – mutta ei siitä aiheesta nyt sen enempää. Greyhoundille lihasmassa ei ole arvo sinänsä, vaan nopeus. Absoluuttinen nopeus. Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut huipulla koiraa, jolla olisi ylikehittyneet lihakset. Montako hyvää sprintteriä voimailu on maailmalle lahjoittanut?

Kreatiini sitoo vettä lihassoluihin ja tuo voisi olla houkutteleva tapa taistella greyhoundien kuivumista vastaan. Nestekertymä kuitenkin nostaa niin paljon painoa, että hyöty kääntyy haitaksi. Paitsi että koira hidastuu ylimääräisestä painosta, niin liikarasitus ja siitä aiheutuva kuivuminen vaanii nurkan takana.Lisäksi kun ylimäärä nestettä varastoidaan, niin tasapaino järkkyy. Ensimmäinen oire tästä on krampit.

Kallein ei ole vältttämättä paras

Kreatiini on kallista. Vaikka koirille ei mitään yli 20 gramman annoksia käytetäkään, kymmenesosa riittää, niin hintaa kertyy hyvälaatuiselle purkkikreatiinille. Ainoa onni on, että mitään aloitusannoksia ei tarvita, vaan kreatiinilisällä voidaan lähteä liikkeelle normaalilla päiväannoksella. Jotta kreatiinilisästä saataisin täysi hyöty, niin se pitäisi antaa juuri ennen harjoitusta ja hiilihydraattien kanssa, että saataisin paras insuliininousu. Greyhoundeille tämä kuuluu vain sarjaan huonot ideat. Hiilihydraateista aiheutuu koirille enemmän haittaa kuin mitä kreatiinista saataisiin oletettua hyötyä.

Kreatiinin laadulla on suuri merkitys, jos sitä käyttää. Yleensä ainetta myydään kahdessa muodossa, kreatiinipyruvaattina ja  kreatiinimonohydraatti. Näistä ensin mainittu sisältää painoyksikköä kohden vähemmän kreatiinia ja sitä usein pidetäänkin enemmän vedätyksenä kuin aitona lisäravinteena. Vaikka pyruvaatin välillä väitetään keräävän vähemmän nestettä elimistöön, niin se ei pidä paikkaansa. Molemmat sisältävät hajoamisen jälkeen aivan samaa kreatiinia, joka vetäessään vettä solun sisälle ei pohdi kummasta muodosta se on tullut. Kreatiinipyruvaatin mainostetaan lisäksi polttavan rasvaa tehokkaammin, koska se nostaisi veren pyruvaattipitoisiitta. tutkimusten mukaan näin ei kuitenkaan käynyt edes korkeilla annoksilla. Koska greyhoundeille muutoinkin on harvemmin painon kanssa ongelmia – ainakaan kehon liiallisen rasvapitoisuuden muodossa, useimmiten juuri päinvastoin – niin tuostakaan olettamuksesta ei kannata maksaa.

Käyttääkö vai ei

Ei ole mikään sattuma, että kreatiinin suurin käyttäjäryhmä on nimenomaan voimailijat. Heille mahdollisimman suuri lihasmassa on arvo sinänsä, eikä nestekertymät haittaa. Greyhoundeille kilon painonnousu hidastaa puolen sekuntia, ja kun puhutaan 17 m/s nopeuksista, niin jokainen voi ihan itsekseen laskea paljonko se tekee metreissä 500 m kilpailussa. Asia muuttuisi, jos koiran ei tarvitsisi kannattaa painoaan, kuten vaikka luistelussa, uinnissa tai pyöräilyssä. Kreatiinitutkimuksissa on saatu selville myös yksi nimenomaan greyhoundeille harmittava seikka. Ne muutamat, jotka kreatiinia koirilleen edelleenkin käyttävät, niin aloittavat sen jo perruskuntokaudella, joka heille tarkoittaa samaa kuin voimatreenaus. Kreatiinilisä näyttäisi estävän voimaharjoittelun aiheuttamia muutoksi lihassoluissa niin, että lihassoluista ei tule nopeampia ja samalla nopeammin väsyviä. Kivaa, mutta kun me treenaamme nimenomaan sprinttereitä, jotka tekevät 30-40 sekunnin suorituksia ja joiden suurien lihasten soluista noin 97 % on nimenomaan nopeita lihassoluja, niin me pyrimme saamaan nopeutta, nopeuskestävyyttä ja lisää metrejä ilman lihassolujen tyypin muutoksia. Tuohonkin löytyy kreatiinia paremmin toimivia lisäravinteita.

Tutkimaton fakta, siis pelkkä faktoidi, mutta kreatiinia käyttäneillä greyhoundeilla on eniten lihasrevähtymiä ja loukkaantumisia suhteessa muuhun, selvästi rajattavaan ryhmään, joilla on joku yhteinen tekijä. Tämä ei välttämättä johdu kreatiinin lisäämästä nestemäärästä, vaan kreatiinin käyttö ylipäätään saattaa kuvata treenifilosofiaa, jossa koira ajetaan äärirajoille hinnalla millä hyvänsä, mutta varovainen kannattaa silti olla.

On kuitenkin yksi pieni ryhmä, joille kreatiinista saattaa olla aidosti apua. Tätä ryhmää ei koskaan nähdä kilpailuissa ja niille kreatiini saattaisikin olla nimenomaan terveyttä edistävä, ei suorituskykyä parantava tuote. Vuodepotilailla ja kortisolilääkityksellä olevilla koe-eläimillä on saatu viitteitä siitä, että kreatiinilla saatettaisiin kyetä estämään  lihasproteiinien hajoamista (antikatabolinen vaikutus). Tämä tarkoittaisi sitä, että kortisonikuurilla olevilla voitaisiin hidastaa tai jopa kokonaan estää lihaskato. Tulevaisuus näyttää onko näin, mutta tuo saattaisi olla kokeilemisen arvoista.

Kiitos sille, jolle kiitos kuuluu

Ei liene yllätys, että tämäkin lisäravimmemerkintä on pahasti velkaa Anssi Mannisen teksteille. Asiasta kiinnostuneille Se Ykköspaikka Suomessa. Eikä nettikauppakaan ole hinnoiltaan sieltä pahimmasta päästä.

Asiaankiin liittyvät

• Subjektiivinen lihaskipu (0)
• Maitohappo (0)
• Kreatiini (0)
• Kilpailuruokinta (0)
• Ylirasitus (0)

Rasituksesta johtuva lihaskipu johtuu aina yhdestä syystä. Ollaan ylitetty lihaksen voimavarat, käytetty energia loppuun. Kestäsyysurheilijat aerobisella suorituksellaan tuottavat vähemmän maitohappoa ja pystyvät jopa suorituksen aikana hieman rauhoittamalla menoa kasvattamaan uudestaan lihaksien ATP-määriä. Jos vain sydämen teho ja veren hapenkuljetuskyky riittävät, niin vauhtia voidaan pitää yllä todella pitkään. Greyhoundeilla ei tätä luksusta löydy. Kun energia loppuu, loppuu vauhtikin. Ja kun energia loppuu kunnolla, niin paikat ovat kipeinä.

Jos joku väittää, että hänen greyhoundillaan ei ole koskaan ollut rasituksen aiheuttamasta väsymisestä johtuvaa lihaskipua, niin koira ei ole koskaan juossut täysillä, treenari valehtee tai hän ei osaa lukea koiraansa. Takapään jäykkyys, varovainen askellus ja eräänlainen molemminpuolinen ontuminen ovat selviä merkkejä. Tuntuu hieman hölmöltä edes selittää näitä, koska ihan jokaisella on ainakin joskus ollut paikat hellinä. Siis urheilutyyppisen suorituksen jälkeen.

Ensiavuksi otetaan rauhallisemmin ja käydään kävelylenkillä. Se pumppaa maitohappoa pois lihaksista, muuttaa sitä paikoin jopa energiaksi ja estää lihasten jäykistymisen. Tuttua huttua palauttavana liikuntana – joka ei siis ole pelkästään kilpailupäivän erikoisuus.

Koiralta voidaan kuitenkin vähentää kipuilua. Se on helppoa ja kaupan päälle saadaan entistä nopeampi koira. Sitä kutsutaan treenaamiseksi. Nostetaan kuntoa ja nopeutta. Kun koiran fyysinen kunto kasvaa, lihakset kehittyvät ja elimistö mukautuu rasitukseen, niin kynnys kipuiluun nousee. Myös koiran kynnys reagoida kipuun nousee. Emme tiedä miksi, mutta koska mitä paremmassa kunnossa koira on, niin sitä enemmän ja kovemmalla temmolla se halustaan ja vapaaehtoisesti liikkuu, niin voitaisiin olettaa greyhoundin olevan ihmisurheilijoiden ja -kuntoilijoiden tapainen endorfiininarkkari. Liikunta lisää mielihyvää.

Kunnon kohottamisessa on toinenkin etu, nimenomaan maitohapon suhteen. Kukaan ei tiedä toimiiko tämä koirien suhteen, mutta en ymmärrä miksi niin ei olisi.

Kun tehdään hapetonta, anaerobista työtä – jota greyhoundin ratasuoritus, vedot jne. ovat – niin energian tuottamisen sivutuotteena saadaan maitohappoa, joka muuttuu lihaksissa laktaatiksi. Maitohappoa ja laktaattia kutsutaan yleisesti kuona-aineeksi (muutama maininta löytyy Katiskastakin), mutta sivutuote on parempi nimike. Näin siksi, että kun koira on fyysisesti hyvässä kunnossa ja nimenomaan sprintteriksi treenattu, niin laktaatti ei olekaan enää pelkästään haitaksi. Kun tehdään runsaasti lyhyitä, toistuvia ja rankkoja treenejä, niin elimistö oppii polttamaan laktaattia hapen avulla energiaksi. Intervallityyppinen harjoittelu – jota greyhound tekee tyypillisesti itse, jos sitä ei rajoiteta – tuottaa suunnattomasti laktaattia, jolloin lihakset oppivat myös hyödyntämään sitä. Oikeammin lihassolujen mitokondriot oppivat sen. Taas kerran esimerkki siitä, että kaikki kytkeytyvät kaikkeen. Aerobinen ja anaerobinen kulkevat käsi kädessä.

Tuo vaatii kuitenkin ensi alkuun kipua, koska heikolla fyysisellä kunnolla tuo ei toimi.

Asiaankiin liittyvät

• Kilpailuruokinta (0)
• Maitohappo (0)
• Kreatiini (0)
• Ylirasitus (0)
• Valkosipuli (0)

Lihan käyttö koirien ruokinnassa lisääntyy koko ajan. Osaksi tarpeesta, koska koirat eivät voi hyvin kuivamuonilla ja muilla täysrehuilla. Osaksi ideologiasta, koska ravintotietous ja eräänlainen superfood-ajattelu valtaa ala koko ajan vahvemmin. Liha on koiran luontaista ravintoa ja koira voi sillä hyvin. Kokonaisvaltaisesti, ei se siis mikään ihmelääke ole. Ei lihalla rikkinäisiä lonkkia korjata, jos jalostus on pielessä. Lihaa on kuitenkin vaikea saada. Joitain ylihintaisia pötköjä löytyy markettien eläinruokaosastolta, ja hieman kohtuullisemmalla hinnalla jauhettua tavaraa muutamalta kylmäkuljetusauton omistavalta yritykseltä. Markkinat kasvavat, mutta aitoja vaihtoehtoja ei suuremmin ole. Jos ei myydä herneellä jatkettua teurasjätettä, niin sitten myydään pelkkää teurasjätettä. Anteeksi, niitä “lihoja” ei saa kutsua teurasjätteeksi. Ne ovat teurastuksen sivutuotteita. Aitoa lihaa ei oikein saa mistään.

Aikaisemmin pienet teurastamot myivät koiranomistajillekin. Halpaa, kelvollista tavaraa. Pääsääntöisesti hevosta, eikä hintakaan ollut turhan paha. Nyt niitä teurastamoja ei enää ole. Suurten keskusliikkeiden ja -tukkureiden lobbauksen avulla EU päätti tappaa kaikki pienet teurastamot. Tämä on sitä tehostettua, tulostavoitteellista lähituotantoa. Toki hygieniasäänöt ovat tarpeellisia, mutta rajansa kaikella. Kun vaikkapa pieni tilateurastamo tekee töitä yhdelle linjastolla, eikä jokaiselle työvaiheelle ole omaa tilaa, huonetta, niin se on kuulemma uhka elintarvikehygienialle. Ovet kiinni ja keskitetään kaikki muutamaan isoon. Siinä sitä, edullista elintarviketurvallisuutta. Monopoli ja näennäiskilpailu ovat kiva asia, ja artisti maksaa.

En tiedä mihin syksyllä kaikki ylijäämähevoset tungetaan. Varsat ja tammat otetaan sisälle, tilaa ei ole liikoja ja ns. turhista eläimistä on päästävä eroon. Koiranrehupuolella olisi kysyntää, mutta ei ole tekijöitä. Ja jos on, niin lyödään varmuuden vuoksi niin järkyttävä hintalappu päälle, että takuuvarmasti ainoat jotka ostavat, ovat yhden kääpiörotuisen yksilön omistajat. Onko yrittäjälle kannattavampaa myydä kaksi kertaa vuodessa viisi kiloa viiden euron kilohintaan, kuin kuusi kertaa vuodessa neljäsataa kiloa euron kilohintaan?

Hevosen saaminen lkoi olla niin epäluotettavaa, että meidän oli pakko ottaa joku varasuunnitelma käyttöön. Vaihtoehdot ovat vain kovin vähissä. Punaista lihaa isona levynä ja kanamassaa toiselta toimittajalta. Ruoka ei nyt lopu, vaikka hevosen saamisessa tulisikin katkos. Kaupan päälle saadaan vaihtelua ruokintaan. Kaikki on siis hyvin.

Vaan kun ei ole. Kaikki he, jotka ovat ajaneet hyvin ajettua ravuria koirilleen, ovat syöttäneet käytännössä priimaa lihaa. Aitoa lihaa. Tiedättekö kuinka paljon kanamassassa on lihaa? Ei paljon mitään. Ensin linnusta otetaan reisipalat. Sitten napataan rintapalat. Jos käy tuuri, niin lähtee siivetkin. Jäljelle jää ranka, nahka ja hiukan rasvaa. Lihan määrä riippuu aivan siitä kuinka näppärä puukonheiluttaja linnun on siistinyt. Raato tempaistaan myllyyn ja vedetään pienellä reiällä massaksi. Tämä on sitä kananlihaa, jota niin monet syöttävät. Osa teuraaksi tulevista kanoista on liian huonossa kunnossa kelvatakseen ihmisruuaksi. Tappeluiden ja muiden syiden takia. Niitä ei saa laittaa kanamassan joukkoon, koska koirien rehuksi tehtävä tuote käsitellään samassa tilassa ja linjalla kuin ihmistenkin. Järkevä ja aidosti arvokas tuote heitetäänkin sisälmyksien joukossa minkinrehuksi.

Halutaanko oikeasti tietää mitä on ns. naudanliha? Vai pidetäänkö illuusiota yllä ja kehutaan syöttävämme lihaa? No, on nauta ja sika kuitenkin enemmän lihan tapaista kuin kanamassa.

Kohtuullisen skitsofreeninen tilanne. Heivataan kuivamuonat siksi, että raaka-aineet ovat kehnoja ja siirrytään lihapohjaiseen, koska tiedetään mitä syötetään. Tilalle saadaan kanannahkaa ja luuta massana, josta ei ota selvää se kuuluisa erkkikään. Luina syötetään rustoja. Kuivamuonissa kiukutellaan viljoista ja siirrytään käyttämään yrjölän puuroa. Hassua.

Onko tämä nyt sellainen loose/loose situation?

Yhden ja kahden koiran omistajilla on helpompaa. Jos he haluavat syöttää nimenomaan lihaa, niin aina voi kärkkyä ylipäiväisiä broilerin reisiä, kalkkunaleikkeitä ja jauhelihoja. Jonkun kaupan kehnommin lukitusta roskiksesta voi jopa päästä dyykkaamaan vielä hieman vanhempaa.

Suurtaloudet ovatkin sitten kovemmilla. Jääkö ainoaksi vaihtoehdoksi alkaa teurastamaan itse?

Asiaankiin liittyvät

• Voittajia pikaruualla (0)
• Vitamiinien hävikki kuumennuksessa (0)
• Vesidiabetes (0)
• Valkosolut (0)
• Valkosipuli (0)

Tehdessäni tilausta kysyin kuinka hienoa luumurske on. Sanottiin, että se on jauhettu aivan hienoksi. Olin tyytyväinen, koska korvaisin mielelläni ainakin osan ruokinkalkista aidolla luulla. Kalsiumin imeytyminen on aivan toista luokkaa luussa. Hinta on kylläkin hieman suolainen, mutta elämä on. Kun ostin hienoksi jauhettua luumurskaa, niin luulin saavani kuivaa tavaraa. Nostaessani pahvilaatikon kyytiin, alkoi hieman epäilyttää mitä olikaan tullut ostettua. Jep, punaista, jäätynyttä tavaraa annospusseissa. Laatikko syliin ja tavaamaan tuoteselostetta. Jauhettua naudan ja sian rustoa ja luuta. Kiitos Kennelrehu. Täysin tarpeetonta minulle. En suoraan sanottuna ymmärrä mihin moista kukaan tarvitsee. Tietysti voi harrastaa luovaa itsepetosta ja selittää käyttävänsä sitä glukosamiinin lähteenä. Mutta sen voi hoitaa rustonkappaleilla, jolloin tehdään hammashoito samalla.

Jos tarvitsee lisäkalkkia, niin a) tarvitsee kalsiumia ja b) tiedon määrästä. Rustossa ei kalsiumia käytännössä ole. Kun paketti ei kerro luun määrää, niin on täysin mahdoton arvioida edes suunnilleen paljonko kalsiumia saa. Toki me tuon syötämme, mutta hiukan huijattu olo on. Ruokintakalkkia lapioidaan kuppiin entiseen tahtiin.

Olisin paljon tyytyväisempi, jos punainen väri olisi isojen putkiluiden punaisesta luuytimestä. Se on koirille erinomaista ravintoa ja mahtava rasvan lähde. Mutta kun olen melkoisen vakuuttunut siitä, että väri tulee vain ja ainoastaan rustoissa roikkuneesta jäämälihasta. Meillä syötetään edelleenkin kalsium ja liha erikseen, ei epä(toivoisena)määräisenä mömmönä, jota edes piintynein barffaaja ei kehtaisi kutsua lihaiseksi luuksi.

Kirosin moista sontaa ja aukaisin rustoluupaketit. Siinä vaiheessa alkoi jo kyllästyttää Kennelrehun laadun vaihtelut. Ymmärrän syyt, mutta kun hinta on vakio niin haluan myös hinnalle vastinetta. Rustoluita olisi voinut ehkä hyvällä tahdolla kutsua luumurskaksi. En tiedä oliko meille tullut satsi mallia chihuahua, mutta ei moista voi greyhoundeille syöttää. Rustoluuksi kutsuttu aines oli luultavasti lakaistu jonkun sahan alta. Pientä terävää sälettä, ja isommat palatkin sen kokoista, että ahneempi koira hotkaisee sellaisen kerralla edes harkitsematta hampaiden käyttöä. Ja meidän koirat on opetettu ahneiksi. Minä en luuta pelkää, mutta en sentään ehdoin tahdoin ala valmista sälettä syöttämään. Joten se siitä hampaiden puhdistuksesta.

Sanoinko jo, että tunsin itseni petetyksi?

Lemmikkien lihabisnes on muutenkin aika villiä. Kaatopaikkatason jätteestä pyydetään rajuja kilohintoja – kuten vaikka rustoista. Hevonen on hyvä esimerkki siitä inflaatiosta, jota omistajat nopeuttavat. Yrittäjä on ahne, hän yrittää tehdä voittoa; eikä se ole tyhmä, joka pyytää, vaan joka maksaa. Hevosen liha on energiaköyhää, rasvaisena pullamössöratsunakin. Ravurissa on hieman nautaa korkeammat aminohappo- ja rautamäärät, mutta sen sulavuus on heikompaa. Mikä tärkeintä, niin hevoset ovat enemmänkin ongelmajätettä kuin teurasta. Teurastamot eivät siis maksa raaka-aineesta mitään, välillä jopa veloittavat. Kate on kiva matalammillakin kilophinnoilla. Koska aikoinaan jauhetun hevosen myyntihinta oli halpa, se oli edullista, niin isommat taloudet käyttivät sitä. Lisäsivät rasvaa ja kehuivat kuinka hyvää hevonen on. Yhden pikkumuffen omistajat halusivat päästä jaolle tästä mahtavasta tuotteesta ja olivatkin yhtä äkkiä valmiita maksamaan siitä kovaakin ylihintaa. Kolmesta viiteen euroon kilo ei hetkauta, kun 10 kg kestää puoli vuotta. Jos sama määrä riittää pitämään koirat tyytyväisenä päivästä kahteen, niin euron kilohintaan tuleva 300 – 500 % hinnankorotus on raju. Se tuntuu lompakossa. Hintaa ylös vetäneet pikkuomistajat valittavat liian isoista pakkauksista, kun 10 kg  ei mahdu pakastimeen. Isot kennelit ostivat sen 600 kg kertalaakista, änkivät kolmeen arkkupakastimeen ja olivat tyytyväisiä – kunhan hinta oli halpa.

Ihmiset eivät käytä aivojaan. Tämä on valitettava tosiasia. Mutta ehkä olisi syytä herätä koomasta ja alkaa ajattelemaan. Vaikka omassa 20 euron hankinnassa parin euron korotus ei viekään perikatoon, niin korkeampia hintoja ei ole mitään järkeä maksaa. Pienten määrien syöttäjien kannattaa kerätä kaikki kaverit yhteen ja ostaa kimpassa. Kilpailuttaa yrittäjiä ja vaatia hintaan sopivaa laatua ja palvelua. Ei ostaja kulje hattu kädessä, vaan myyjä. Tämä on unohdettu jossain vaiheessa. Hinnat laskevat, laatu on mitä luvataan ja kaikki ovat tyytyväisiä. Myynti pidemmällä tähtäimellä jopa lisääntyy, kun myytävä tuote – lihat, luut, rasvat – ovat sitä mitä pitääkin. Sontaa saa halvemmalla kuivamuonassa, ei minulla ainakaan ole tarvetta maksaa ekstraa vain siitä, että ne ovat prosessoimattomia.

No, nyt meillä on kotona niin paljon luupohjaista ainesta, että me varmaan aloitimme barffin.

Asiaankiin liittyvät

• Valkosipuli (0)
• Proteiini ruokinnassa (1)
• Kilpailuruokinta (0)
• BARF – uskoa vai ruokintaa? (1)
• Voittajia pikaruualla (0)

Joka tapauksessa Katiskaan alkaa virrata lyhyempiä blogimerkintöjä, asian joukossa ja toivottavasti niitä täydentäen. Eletään siinä ajatuksessa, että niistäkin on jotain hyötyä.

Asiaankiin liittyvät

• Katiskan kehikko valmistuu (0)
• Katiska (0)
• Uusi alku. Taas. Ja taas kerran. (0)
• Tervetuloa Katiskaan (0)
• Sohva vai monttu? (0)

Kuinka paljon krooninen D-vitamiinin puute vaikuttaa kinnermurtuma-alttiuteen?

Uusien tutkimusten mukaan D-vitamiinista onkin ihmisille enemmän hyötyä kuin ollaan tähän asti ajateltu. Sitä ollaan pidetty “ilmaiseksi” auringonvalosta saatavana antioksidanttina, joka kaupan päälle lujittaa luustoa. Ongelmana on ollut rasvaliukoisuus ja helposti saatava myrkytys. Ongelma on vain siinä, että niin ympäri maailmaa, myös Suomessa, annettiin ennen huomattavasti suurempia annoksia D-vitamiinia – ihan ilman ongelmia. Nykyaikaisen historian länsimaiden suurimmassa koe-eläinlaboratoriossa ilman labrahiiriä, eli Itä-Saksassa – käytettiin julmetun suuria annoksia. Ihan ilman ongelmia. Nykyään pidetäänkin entistä 50 mikrogramman enimmäismäärää päiväsaannin vähimmäismääränä.

D-vitamiinin suurin puute on siinä, että emme saa sitä mitenkään riittävästi ravinnosta. Joten voidaan esittää kysymys, että ovatko suuremmat D-vitamiinisuositukset sitten perusteltuja, luonnollisia? Ovat ne. Lajina ihminen on aika nuori, ja olemme kotoisin päiväntasaajan läheltä. Evoluutio muokkasi meitä auringon hyödyntäjiksi, ei asumaan pohjoisessa. Omat esi-isämme taasen söivät suuria määriä kalaa, me emme pääse kunnolla kuukaudessa samoihin määrin kuin mitä he imeksivät päivässä. Ja sekin on viljeltyä kirjolohta, jossa on vain neljännes siitä D-vitamiinista mitä saadaan sen villeiltä serkuilta. Lisäksi ihminen elää liian kauan, pitäisi elää niukinnaukin 40 vuotiaaksi, ei 80 tai 90.

Taas kerran. Hengissä säilyminen ei ole sama kuin optimi.

D-vitamiini suojaa flunssilta. Ei liene sattumaa, että kausi-influenssat piinaavat nimenomaan pohjoista pallonpuoliskoa. Voisiko tässä olla syy (mahdollisesti) vuosi vuodelta paheneviin kennelyskäepidemioihin? Koirat eivät yksinkertaisesti saa tarpeeksi D-vitamiinia kuivamuonista tai barffaajien kanansiivistä ja vihreistä vihanneksista? No, ei sitä saa tarpeeksi mistään ravinnosta.

Ihmisiltä löytyy autoimmuunipohjainen Crohnin tauti. Yksinkertaistettuna kyseessä on suolistobakteerien aiheuttama krooninen tulehdus. Tiedämme, että D-vitamiini osallistuu immuunijärjestelmän rakentamiseen ja tiedämme, että D-vitamiini estä AI-pohjaisen Crohnin taudin syntymisen; tiedämme, että koirilla on lisääntyvästi AI-ongelmia ja tiedämme, että koirilla on koko ajan enemmän autoimmuunisairauksia. Mikä merkitys tässä on koirien ehkä vajaalla D-vitamiinin saannilla? En minä tiedä.

On esitetty teoria, jonka mukaan kolesteroliongelmasta on poltettu rovioilla aivan viaton tyyppi. Syynä olisikin D-vitamiinin puute. On havaittu, että leveysasteilla on merkitystä sydän- ja verisuonitautien esiintymisessä. Tähän asti eron on uskottu johtuvan erilaisista ruokailutottumuksista, ei maantieteestä sinänsä. Kun ruuasta saadaan se 5-7 mikrogrammaa 100 mikrogramman tarpeesta, niin loput olisi saatava auringonvalosta, UV:stä.  Etelämpänä sen saa helpostikin. Ihossa on skvaleeni-nimistä rasvahappoa, joka auringon UV-säteilyn vaikutuksesta muuttuu D3-vitamiinin esiasteeksi eli kalsidioliksi. Vaan kun ollaankin pimeässä pohjolassa, niin siitä syntyykin kolesterolia. Näyttäisi siltä, että ravinnon kolesterolilla ja ravintorasvoilla ei ole mitään tekemistä kolesteroliongelman kanssa. Kananmuna palautettiin arvoonsa jo aikoja sitten, ja kovat rasvatkin alkavat saada synninpäästön, kun D-vitamiinin vaikutusten lisäksi huomataan, että (äärilaitoja lukuunottamatta) kohonneella kolesterolilla ei olekaan merkitystä, vaan hiukkasten koolla. Muutama iso rasvapallukka tukkii suonet, mutta kiljuuna pienenpientä ei.  Puolella sydänkohtauksen saaneista on ihan normaali kolesterolipitoisuus veressään. Osalla potilaista se on koholla, mutta yhteys lienee näennäinen. Ei tämä niin kaukaa haettua ole kuin luulisi. Ei niin kauan aikaa sitten mahahaavan uskottiin johtuvan stressistä – nyt tiedetään syylliseksi bakteeri. Myös lääketiede kehittyy koko ajan.

Itävallassa havaittiin juuri, että testosteroni kulkee miehillä käsi kädessä D-vitamiinin kanssa. Kun D-vitamiinin määrä seerumissa laskee, niin tipahtaa myös testosteroni. Ja päinvastoin. Urheilukoirille tässä on mielenkiintoiset mahdollisuudet. Testosteroni lisää paitsi lihasmassaa, niin myös nopeuttaa palautumista. Hyöty on kiistaton, ja mikä parasta: täysin laillista. Kyseessähän on elimistön oma tuotanto. En tiedä toimisiko sama nartuilla, koska en tiedä kumpaa D-vitamiini stimuloi, kiveksiä vai lisämunuaisten kuorikerrosta – vai sekä että. Jos viimeistä, niin silloin myös nartut hyötyisivät testosteronin noususta – eikä vähiten pidempänä kiimakiertona. Näyttäisi kuitenkin siltä, että E-vitamiinia ollaan virheellisesti pidetty “hedelmällisyysboosterina” – olisikin pitänyt antaa jekovit-tippoja.

Paljonko D-vitamiinia sitten uskaltaa koiralle antaa? Hyvä kysymys, eikä kenelläkään ole tietoa. A-vitamiinia pelättiinvuosia, ja nyt tiedetään, että koirat erittävät jopa 60 prosenttia saamastaan A-vitamiinista. Koira on erikoistunut rasvankäyttäjä, ja kun D-vitamiini saaliissa piilee nimenomaan rasvassa (ja maksassa) niin voitaisiin kuvitella, että rasvansyöjällä ei ongelmia olisi. Mutta kun riistassa ei sinällään ole korkeita D-pitoisuuksia, niin onko koira koskaan oppinut käsittelemään ylisuuria määriä? Se tiedetään, että ihmisillä pidetään nykyään (apteekkilaitosta lukuunottamatta…) jatkuvassa saannissa ylärajana 250 mikrogrammaa päivittäin. Mutta kun tuota suurempia määriä on annettu pitkiäkin aikoja, ilman haittavaikutuksia. Sekin tiedetään, että D-vitamiinilla ei ole akuuttia myrkytystä lainkaan. Itse muutan kohtuullisen suoraan ihmisten annoksista, ainakin niin kauan kun tarkempaa tietoa ei ole. Meillä käytetään greyhoundeilla ruuan lisänä nykyään 50 &muu;g, jo pelkästään kalsiumlisänkin vuoksi.

Näyttää siltä, että D-vitamiini olisi nousemassa greyhoundeille vakioravintolisäksi, tärkeämpään rooliin kuin mitä E-vitamiini on ollut.

Asiaankiin liittyvät

• D-vitamiini (0)
• Vitamiinit (0)
• Perusravintoaineet (0)
• Panimohiiva (0)
• Kilpailuruokinta (0)

Kilpaileva greyhound on jatkuvalla dieetillä. Kilon ylipaino hidastaa 0,2 – 0,3 sekuntia – metreissä aika paljon lajissa, jossa sadasosasekunnin eroihin maailkamerassa ei todellakaan tarvita suurennuslasia. Koirilla on koko ajan nälkä, oikeammin näläntunne. Niiden elimistö on vakaasti sitä mieltä, että eletään katovuosien aikaa, koska ruoka ei riitä läskin rakentamiseen. Elimistö haluaa yli kaiken varastorasvaa ja pyrkii lisäämään syömistä nostattamalla nälkää. Tämä toimii toisinpäinkin. Jos greyhoundin antaa syödä vapaasti, niin alun ahmimisen ja noin kolmen kilon lihomisen jälkeen greyhound lopettaa ja alkaa säännöstellä syömistään. Toki tämä on yleistys ja jotkut kykenevät paisuttamaan itsensä laiskan, leikatun labradorinnoutajan mittoihin – mutta pääsääntöisesti greyhound säätelee syömistään. Tämä sama toimii muillakin roduilla. Kun ruokaa on saatavilla koko ajan, niin pakottavaa nälkää ei tule. Elimistö on vakuuttunut hyvistä ajoista, eikä koe lihomista tärkeäksi.

Periaatteessahan koiran kuin koiran pitäisi lihota määrättyihin mittoihin, ennen kuin se alkaa säätelemään syömistään. Kaatuuko kaunis teoria siihen, että niin monet nirppanokat ovat kuitenkin einen hoikkia? Ei kaadu. Kyse on verensokerista, insuliinista, leptiinitasojen noususta – ylipäätään koko hormonituotannosta, joka säätelee nälän tunnetta. Kun syödään usein ja hiukan, niin insuliinipiikin – loivankin – myötä näläntunne katoaa. Elimistöä itseasiassa huijataan hivenen, koska kokonaisenergia ei kuitenkaan riitä lihottamiseen. Mutta saatavat kalorit pitävät painon riittävänä, koiran ja sen fysiologian kannalta. Se jaksaa, eikä väsy. Omat kauneusihanteemme taasen sanovat, että eläimellä pitäisi olla niin ja niin paljon lisää painoa. Sitä pidetään laihana.

Nirsous ei siis sinällään ole mikään ongelmatila, vaan normaalia käytöstä. Eläminen ihmisen kanssa vain ei ole aina normaalia, varsinkin kun me itse ajamme koirat epänormaaliin tilaan, jonka haluamme kuitenkin normalisoida. Skitsofreenistako? Aivan varmasti. Nirsouden suhteen on siis kaksi tietä. Joko se parannetaan, tai sen kanssa opitaan elämään. Kumpikin käy, ja sopivuus riippuu aivan siitä, mikä parhaiten kelpaa ihmisen ja koiran tasapainoiseen elämään.

Oletetaan kuitenkin, että nirsoilun halutaan loppuvan ja ruokakupin tyhjenevän vauhdilla. Se onnistuu, mutta kuten käytännössä aina koirien häiriökäyttäytymisen korjaamisessa, niin ihmisen käyttäytyminen korjataan – ei koiraa.

Mutta ennen kuin mitään muuta tehdään, niin varmistutaan siitä, että kyseessä ei ole terveydellinen ongelma. Huonot hampaat vaikeuttavat syömistä. Tulehtuneet kitarisat tekevät varmasti koirasta nirson – ei halua niellä enempää kuin on pakko, koska sattuu. Jos ruoka itsessään aiheuttaa koiralle huonon olon, niin se ei syö. Rasvaa on turha tarjota lisää, jos haima ei toimi. Merilevä on varmasti hyvä ravintolisä, mutta jos se käynnistää närästyskohtauksen, niin ravintolisän hyvyys on vähintäänkin kyseenalaista. Eläinlääkärikin saattaa kyetä auttamaan, mutta perusedellytys olisi, että jokainen osaa ja pystyy lukemaan koiraansa niin paljon, että näkee koska se ei voi hyvin.

Terveellä koiralla nirsous johtuu aina yhdestä syystä: nälän puutteesta. Poikkeuksetta. Hyvään poikkeuksettomaan sääntöön kuuluu kuitenkin aina se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Koira syö tuoretta ruohoa, koska se tiedostamattomasti kokee tarvitsevansa sitä. Me emme tiedä syytä, eikä koirakaan, mutta se tarvitsee sitä. Sama koskee (järkevissä määrin) myös sitä, mitä koira kieltäytyy syömästä. Säännönmukaisesti aina ja joka kerta. Tuota kieltäytymistä on syytä kunnioittaa, koska se saattaakin olla syömättömyyden perimmäinen syy – koira voi siitä huonosti. Mutta tulen kirjoittamaan Katiskaan piakkoin enemmän aiheesta ‘halu kertoo tarpeesta’.

Kun nälkä saadaan takaisin, niin nirsous loppuu. Koska kyseessä on myös jossain määrin opittu tapa, niin tehdään kaksi asiaa yhtä aikaa. Lisätään nälkää ja muutetaan ruokintarutiinit. Nälkä saadaan helposti aikaiseksi. Jätetään koira vähintään vuorokaudeksi ilman ruokaa. Joskus jopa parikin päivää tarvitaan. Ja siis tosiaankin ilman ruokaa. Ei koira siihen kuole. Sen on syntyjään ahmija, joka jaksoi taivaltaa päivätolkulla ilman riittävää ravintoa. Mitkään makupalat eivät ole sallittuja, ei edes palkintoina. Jos kuulut ryhmään en-kestä-koiran-syyttävää-katsetta-ja-annan-aina-periksi, niin lopeta lukeminen tähän ja opettele elämään nirson koiran kanssa. Toisin sanoen, anna sen popsia ja anna sen valikoida ruokaansa. Hyväksy se. Mutta jos kykenet kovettamaan sydämesi, niin paaston kylkeen lisätään liikuntaa. Reipas metsälenkki nostattaa nälkää kivasti.

Koiraansa kouluttavat joutuvat valitettavasti keksimään paremman keinon motivoida kuin nakit ja maksanpalat. Jokainen makupala, perustellustakin syystä annetut, nostavat verensokeria ja käynnistävät prosessin, jonka lopputulokseksi päätetään onko nälkä tyydytetty. Jos koiralle työnnetään kentällä paketillinen nakkeja suuhun, niin voi olla aivan varma, että nälkä ei ole vielä muutamankaan tunnin päästä.

Tarvitseeko erikseen mainita, että myös kimpassa sohvalla TV:n ääressä popsitut makupalat kuuluvat samaan kastiin? Tai ajanvietteeksi popsitut siankorvat? Tai hampaiden putsaamiseen järsityt rustot?

Kun koiraa ylisyötetään, niin määrässä kuin kerroissakin, tapahtuu muutama asia. Koiran aineenvaihdunta lisääntyy. Voitaisiin sanoa, että sen kierrosluku kasvaa, moottori käy kovemmalla. Ruuansulatus ja käsittely vaatii energiaa, sillä mitään ei saada ilmaiseksi. Osa hyödynnetään, osa poistetaan, ja kaikki tarvitsee energiaa. Syödystä kaloreista suurempi osa kuluu pelkkään elimistön rattaisen pyörittämiseen ja pienempi osa riittäisi varastoitavaksi. Jos saadun ruuan energiasisältö on kuitenkin tarpeeksi korkea, niin koira lihoaa. Jos saadun ruuan tai makupalan energiasisältö on alempi kuin sen käyttö on kuluttanut, niin laihdutaan. Lisäksi tapahtuu toinen mielenkiintoinen asia, jonka “aste” riippuu koirasta. Jos koiraa syötetään määrällisesti kerrallaan liikaa, ja parhaimmillaan jopa liian usein, niin suolen toiminta kiihtyy niin paljon, että päivä toisensa jälkeen enenevissä määrin hukataan ruokaa. Koiraa kuvaa parhaiten ilmaisu läpipasko. Tarkoittaa lihotuksessa sitä, että pitäisi pyrkiä antamaan mahdollisimman energistä ruokaa mahdollisimman vähän mahdollisimman usein. Tässäkään puhdas määrän lisääminen ei auta yhtään mitään, jos laatu unohdetaan. Tuo ei kuitenkaan toimi lihotettavan nirsoilijan kanssa.

Kun nirson koiran nälkä on herätetty, niin jollain aikavälillä syöminen kiihtyy. Kannattaa muistaa, että ahmimisnopeus on jossain määrin myös yksilökysymys, ja kaikki eivät tyhjennä kuppiaan sekunneissa, vaikka nälkään kuolisivat. Koska nirsous  on myös opittu tapa, niin “palautuminen” – poisoppiminen – vie aikaa. Siksi syömistä on seurattava koko ajan. Kun alkaa näyttää taas siltä, että vain määrätyn väriset tai muotoiset ruoka-aineet kelpaavat, niin kuppi pois ja aloitetaan uudestaan nälän hankkiminen. Nirsoa koiraa ei koskaan syötetä kaksi kertaa päivässä, varsinkaan jos se on hoikka. Kerran päivässä syöminen hidastaa aineenvaihduntaa, jolloin koiran energiantarve – se tyhjäkäyntinopeus – laskee ja jää enemmän energiaa säästöön – joka muutetaan varastoenergiaksi, läskiksi.

Nirsous on useimmiten kuivamuonalla elävien ongelma. On turha luulla, että tämä johtuisi maistuvuudesta tai kuvitellusta luonnonmukaisuudesta. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että kuivamuonalla on helpompi antaa enemmän energiaa ja enemmän kylläisyyden tunnetta kuin vesimäärältään suuremmilla ruokintatavoilla – lihalla tai barffilla.

Yksi tekijä kuitenkin yhdistää nirsoja koiria. Niiden liikunnan määrää ja jossain tapauksissa myös henkisempien aktiviteettien määrää on lisättävä. Ne eivät liiku ja kuluta tarpeeksi – vaikka omistaja niin luulisikin. Liikunta on paras tapa hankkia nälkä.

Asiaankiin liittyvät

• Rasva ruokinnassa (0)
• Perusravintoaineet (0)
• Nirppanokkia ei tueta (0)
• Kuitu (0)
• Kilpailuruokinta (0)

Sutta käytetään esimerkkinä myös toiseen suuntaan. Koska susi ei laidunna viljapellossa, niin koira ei tarvitse viljaa. Ei tarvitsekaan, mutta ei tuo perusteluna toimi. Susi – tai kettu – saa juuri sitä, mitä pienemmät saaliseläimet, vaikkapa jänis, on juuri syönyt. Joskus ruohoa, joskus sokerijuurikasta, joskus vehnää. Kerron uutisen. Paitsi, että koiramme syövät ruohoa, niin omat ovat lounastaneet viljapellossakin. Vetivät tuoretta orasta urakalla ja mielihalulla.

Pitkähkö alustus pohjaa yhtä asiaa. Suden vatsalaukun sisältö riippuu siitä mitä se on syönyt. Kuulostaa itsestään selvyydeltä, mutta ei ole. Teoria erilaisten sulamisaikojen ongelmista kaatuu siihen, että susi ei valikoi pienissä saaliseläimissä mitä se syö. Koko eläin menee. Poikkeus tulee siinä vaiheessa, kun hyvänä riista-aikana kaadetaan vaikkapa hirvi. Koska ruokaa on yllinkyllin, niin susi keskittyy ainoastaan lihaan. Siitä saadaan energia. Se on pääasiallista ravintoa. Mutta luita menee myös – eikä susi tiedä, että se saattaa ripuloida tai jopa kuolla – koska lihalla ja luulla on erilainen sulamisaika vatsalaukussa. Ollaan kuitenkin rehellisiä. Erilaiset sulamisajat ovat ongelma vain ja ainoastaan syötettäessä luuta ja kuivamuonaa yhtä aikaa, ainakin teorian mukaan. Äärilaidan barffaajien olisi syytä jollain tukevalla tavalla perustella miten kuivamuonan sulaminen luun kanssa aiheuttaa ongelmia samalla, kun he syöttävät iloisesti luiden kanssa lihaa ja kasviksia. Ihan ilman ongelmia. Prosessointi ei muuta sulamista, se saattaa vaikuttaa sulavuuteen, joka on eri asia – ja siinäkin kypsennys parantaa.

Kerrataan miten asiat koiran sisuskaluissa tapahtuvat.

Ohutsuoli on vatsalaukusta seuraava. Se on se paikka, joka hoitaa pääosan siitä, mistä yleensä puhutaan ruuansulatuksena – eli otetaan talteen kaikki ravinteet. Se taasen edellyttää, että ruoka on  sulatettuna massana happo- ja entsyymikylvyn jälkeen. Jos joukossa on kokkareita, niin ne poistetaan. Ohutsuolesta ei voida oksentaa, koska alempi mahaportti on takaiskuventtiili – toimii vain yhteen suuntaan. ainoa tapa on siis ripuloida. Mutta koska ruoka-aineilla on erilainen haponsietokyky – sulaminen – niin vatsassa täytyy siis olla jonkinlainen jonotusnumerosysteemi sille, mitä ohutsuoleen päästetään. Sulamisajat kun ovat erilaiset  – pätee kaikilla lajeilla, jotka syövät erilaista ruokaa – myös ihmisillä ja koirilla.

Kun ihminen syö kyljyksen perunoilla ja tuorevihanneksilla, sekä erehtyy vielä nielaisemaan luunpalankin huolimattomasti paloitellusta lihasta, niin noilla kaikilla on erilainen sulamisaika. Me emme kuitenkaan kuole, emmekä ripuloi. Ei myöskään koira. Tästä vastaa vatsalaukku, joka siirtää alemmalle vatsaportille sulanutta massaa päästäen sitä ohutsuoleen, mutta antaa kehnommin sulaneen olla pidempään happokylvyssä. Systeemi ei siis toimi idealla ensiksi tullut ensimmäisenä lähtee. Tämän osaa meidänkin vatsalaukku, mutta koira on evoluution myötä kehittynyt tehokkaammaksi – tässäkin.

Koiran vatsalaukku on päällystetty ikään kuin verkolla. Sillä on vain yksi tehtävä. Se pyydystää kehnosti sulavat osat. Käytännössä luut. Se sitoo sulamattoman aineksen itseensä, jolloin niiden sulamisaika voi olla huomattavan pitkä. Meillä on ollut ennätys varmaan kahdeksan viikkoa, ennen kuin viimeinen maissintähkän palanen tuli pihalle – sulamattomana (maissintähkät ovat oikeasti vaarallisia, broikun luut eivät).Vatsalaukun kyky seuloa ruuasta sellaiset, jotka eivät sula normaalissa jonotuksessa (mahaportille voi etuilla vain sulaneena, muuten joutuu jonon hännille), pelastaa omistajan monelta. Se jopa mahdollistaa barffin.

Kaikki eivät sula koskaan. Sulamaton aines on vaarallinen suolistolle ja se täytyy saada poistettua ennen kuin se edes pääsee sinne. Kaikilla pedoilla on korkea riski syödä jotain, jota vatsalaukku ei kykene käsittelemään. Siksi niillä on herkkä oksennusrefleksi. Yrjötään pihalle sellainen, joka ei elimistön mielestä ole millään mittarilla käytettävää. Ihmisten oksennuskyky on samaa perua. Jos söisimme pelkkää kasvista, niin oksennuskykyä ei tarvita. Hevonen on hyvä esimerkki tästä. Se ei syö mitään sellaista, joka ei sula sen järjestelmässä. Se ei myöskään ruoki jälkeläisiään muutoin kuin imettämällä. Ruuan oksentamista ei tarvita, koska jälkeläiset siiirtyvät suoraan ruoholle. Koska hevosella ei ole koskaan ollut mitään tarvetta oksentaa, niin sille ei ole myöskään kehittynyt kykyä oksentaa. Hevonen ei osaa oksentaa, eikä sitä saa edes oksennettua, koska siltä puuttuu tarvittava refleksi.

Jos oksentaminen ei auta, ja jos pidennetty happokylpy vatsalaukussa ei auta, niin siinä vaiheessa sulamaton aines joutuu ohutsuoleen. Sieltä se poistetaan nopeimmalla mahdollisella tavalla, ripuloimalla. Se on siis elimistön viimeinen puolustusjärjestelmä. Se ei johdu siitä, että jokin aines sulaa hitaammin tai nopeammin kuin toinen, vaan että jokin ei ylipäätään sula. Ongelma ei ole kuivamuonan ja luun erilaisissa sulamisajoissa, vaan että luu ei ylipäätään sula. Ollaan annettu koiralle liikaa luuta. Sama tapahtuu niin kasvismössöjen kuin aidon lihankin kanssa. Jos joukossa on luuta, jota ei saada oksennettua tai pidemmällä aikavälillä sulatettua, niin koira ripuloi.

Joku kysyi kerran Lemmikkipalstalla, että miksi koira menee löysäksi jos antaa luuta ennen kuivamuonaa, mutta ei jos luu tarjotaan muun syömisen jälkeen. Minulta löytyi teoria tähänkin, ja on mielenkiintoista miten se on jäänyt elämään ja läpikäy meemievoluutiota muuttuen joksikin muuksi. Lainataan yhtä väitettä:

Syy siihen ettei nappulaa ja luita suositella syötäväksi yhtä aikaa on se, että nopeammin suolistossa etenevä nappulamassa työntää vielä sulamattomia luun paloja liian aikaisin eteenpäin. Näin ollen ne voivat tukkia tai rikkoa suoliston. Normaalisti, jos nappulamassaa ei suolistossa ole, luu saa sulaa rauhassa ja liian suuret palat tulevat suun kautta pois.

Vastasin aikoinaan, että yksi syy saattaisi olla, että luiden jälkeen syöty kuivamuona estää massallaan vatsalaukun harrastaman seulonnan, jolloin luut pääsevät ohutsuoleen ja siitä seuraa ripulointia. Jos luut syödään jälkeen, niin tätä ei tapahdu. Meemi on siis siltä osin alkuperäisessä muodossaan, mutta jotain ei ole oivallettu: tuolla ei ole mitään tekoa sulamisaikojen tai kuivamuonan kanssa. Vastaava onnistuu millä tahansa, jonka määrä on riittävä. Lihalla tai salaatillakin.

Oli tuossa lainauksessa toinenkin selvä päättelyvirhe. Jos ei puututa siihen, että suolistossa ei enää varsinaisesti sulateta yhtään mitään, vaan oletetaan että kyseessä on samanlaista arkikieltä kuin mahan löysyys, kun tarkoitetaan suoliston ongelmia, niin virheajattelu tulee rauhassa sulamisessa. Kun koira pureskelee – toinen paremmin, toivon mukaan suurin osa ahneemmin – ja pilkkoo ruokansa nielemistä varten, niin noin 4 -12 tunnin kuluttua omistaja ihmettelee pitäisikö kasa siivota muovipussiin ja pyrkii miettimään, että kertooko ulosteen koostumus jotain oleellista. Luiden sulamisajoissa puhutaan päivistä, välillä viikoista. Sulamisaikateorian mukaan koira pitäisi pitää paastolla luuateriaa seuraavan viikon, jotta luu saisi sulaa rauhassa; onko tässä yksi syy lisää siihen minkä takia niin monet luu/salaatti-barffia harrastavat koirat ovat liian laihoja?

Sulamisajoilla ei ole mitään merkitystä. Ruoka-aineilla on. Ja erotetaan vihdoin ja viimein yksi toinenkin asia. Raakaruokinta ei ole barffia, eikä barffin perusta saa olla luissa. Koira elää lihalla, ei luulla!

Asiaankiin liittyvät

• BARF – uskoa vai ruokintaa? (1)
• Kilpailuruokinta (0)
• Yliruokinnalla laihtuu (0)
• Treenausdialogia monologina (0)
• Treenauksen aloittaminen (0)

Vaikutus

Kofeiini vaikuttaa keskushermoston lihaksistoon, myös sydänlihakseen, sekä munuaisiin. Se aiheuttaa yleistä valppauden nousua sekä lisää henkistä aktiivisuutta. Kofeiini on myös diureetti, eli se lisää virtsan eritystä, mutta sen toimintaa munuaisissa ei täysin ymmärretä. Se saattaa myös lisätä hengityksen syvyyttä ja tahtia. Verenpainetta kofeiini ei nosta.

Kofeiinipitoisuudet

Kofeiinia löytyy luonnosta esim. kahvista, teestä, guaranasta ja kolakasvista. Keskimäärin 170 ml kupillinen suodatinkahvia sisältää kofeiinia 100 – 150 mg, pikakahvi 60 – 80 mg ja tee 40 – 100 mg.

Imeytyminen

Kofeiini imeytyy erittäin nopeasti, eikä se keräänny kudoksiin. Se vaikuttaa nopeasti keskushermostossa, sekä siirtyy sylkeen ja äidinmaitoon. Kofeiini metabolisoituu lähes täydellisesti ja erittyy virtsaan, vain noin prosentti jää metabolisoitumatta.

Käyttö

Kofeiinin käyttö kilpailuissa on kielletty, mutta sitä voidaan joskus harkita nuorilla ratakoulutuksessa oleville, jotka eivät ole tarpeeksi innokkaita. On kuitenkin muistettava, että Kennelliiton jäsenille kofeiinin käyttö on aina kiellettyä, johtuen heidän dopingsäännöistään.

Ihmisillä kofeiinia on tutkittu huomattavan paljon, myös urheilijoilla. Kofeiini vähentää lihaskipua kovatehoisen urheilusuorituksen aikana sekä vähentää fyysisen kuormituksen aiheuttamaa lihasarkuutta. Kofeiini näyttäisi nostavan myös testosteronitasoja. Kofeiini ei järkevinä määrinä vaikuta haitallisesti urheilijoiden nestetasapainoon.

Trinity Collegen farmasian osastolla tutkittiin kofeiinin käyttöä greyhoundeilla (Lambert et al. 1982). 600 mg annos suun kautta (25mg/kg) aiheutti virtsassa suurimman arvon, 80-90 μg, noin kolmen tunnin kohdalla annostelusta. Tokion yliopistossa (Kusenagi et al. 1974) tutkittiin kofeiinin vaikutusta beagleillä. Tulosten mukaan 2,5 mg/kg aiheutti suorituksen paranemista, ja paras vaikutus saatiin annistuksella 5,0 mg/kg. 7,5 mg/kg alkoi jo hidastaa palautumista.

Jos 30 kg painavalle greyhoundille annetaan kupillinen, 170 ml, keskivahvaa teetä (75 mg / 2,5 mg/kg kofeiinia), niin korkein arvo veressä saavutetaan 1-3 tunnissa annostelusta ja virtsassa (4 μg) kahdessa tunnissa, ja se on poistunut elimistöstä kahdeksassa tunnissa. 150 mg kofeiinia saavuttaa veressä huipputason 45 min – 5 tunnissa ja virtsassa (10 μg), ja poistuminen vie 13 tuntia.

5,0 mg/kg annostuksella kofeiinin tehokkaaksi vaikuttavaksi ajaksi lasketaan 45 min – 5 tuntia.

Englannissa eräs koira juoksi tasaisen huonosti. Yhdessä startissa se yllättäen paransikin suoritustaan 0,55 sekuntia, voitti ja testattiin. Siitä löydettiin kofeiinia 2,8 μg/ml, ja treenari tuomittiin syystä syyllistyneen koiran dopingiin.

Riskit

Koira on herkkä kofeiinille, ja sille voidaan saada myrkytystila, vakavakin, aikaiseksi – mutta yo. arvoja suuremmilla annoksilla. Erään lähteen mukaan 75 mg/kg aiheuttaa myrkytyksen, mutta tuo raja vaihtelee lähteittäin.

Osa greyhoundeista on kohtuullisen herkkiä kofeiinille, ja alkavat voida pahoin erittäin pienistäkin annoksista. Liian suurilla annoksilla koiran tekniikka pettää – se ei enää hallitse juoksuaan. Se ei välttämättä kykene juoksemaan suoraan, vaan ajautuu radan toisesta laidasta toiseen, ja unohtaa kääntyä kaarteessa yrittäen lähinnä juosta suoraan.

Kofeiinin käyttöä on syytä harkita vakavasti, sillä yleensä samaan lopputulokseen päästään muillakin välineillä, ihan vaan koiran intoa, motivaatiota ja ajoviettiä parantamalla. Mutta joskus kofeiinin käyttö puoltaa paikkaansa. Se on kuitenkin rajoitettava pelkästään ratakoulutusvaiheeseen, ja unohdettava kokonaan kilpailevalla koiralla. Poistumisajat ovat ohjeellisia ja riippuvat koirasta, joten käryriskin ottaminen pelkän harjoitusstartin takia on pelkästään typerää.

Asiaankiin liittyvät

• Valeriaana (0)
• Triviaalia (0)
• Treenausdialogia monologina (0)
• Treenauksen aloittaminen (0)
• Rutiinitarkastukset (0)

Energia-aineenvaihdunta

Supistuakseen lihas tarvitsee energiaa, jota se saa adenosiinitrifosfaattiin (ATP) sitoutuneen vapaan energian muodossa. Lihaksen ATP-varastot eivät ole suuria, joten ATP:a täytyy muodostaa jatkuvasti lisää. ATP:n tuottoon ja hyväksikäyttöön on erilaisia reittejä. Energiaa tuotetaan joko aerobisesti (hapen avulla) tai anaerobisesti (ilman happea).

Riippuen suorituksen kestosta ja intensiteetistä, käytetään urheilusuorituksen aikana eri energiantuottotapoja. Energiantuottotapoja on kolme, ja vaikka greyhoundin kokonaiskilpailusuoritus onkin aerobinen, niin kaikkia kolmea käytetään hyväksi. Nämä kolme energiantuottotapaa ovat

• ATP:n ja KP:n (kreatiinifosfaatti) välitön käyttö,
• maitohappojärjestelmä (anaerobinen glykolyysi)
• aerobinen järjestelmä.

Lähdössä, alle seitsemän sekunnin ajan, käytetään yleensä vain välittömiä, lihaksessa olevia energianlähteitä eli ATP:a ja KP:a. Suorituksen pidentyessä tapahtuu energiantuotto anaerobisesti ja keston edelleen kasvaessa aerobisen energiantuoton osuus kasvaa.

Ihmisillä ATP:n riittävyys on 1-2 sekuntia ja sen varastojen palautuminen kestää 1-3 minuuttia, kun KP riittää 8-30 sekunniksi varastojen palautuessa 3-5 minuutissa. Anaerobisen glykolyysin avulla tuotetun energian riittävyys on 30-60 sekuntia ja palautumisaika sille on 15-60 minuuttia. Aerobisen hajotuksen energian riittävyys on 1-2 tuntia ja palautumisaika 1-3 vuorokautta.

Anaerobinen glykolyysi

Anaerobinen glykolyysi on prosessi, jossa glukoosia hajotetaan erityisten entsyymien avulla. Glukoosia saadaan ravinnon hiilihydraateista sekä maksan glykogeenistä. Ennen kuin glukoosia tai glykogeeniä voidaan käyttää energiaksi, täytyy sen käydä läpi 10 eri vaihetta (kemiallista reaktiota). Ensin glukoosista ja/tai glykogeenistä muodostetaan glukoosi-6-fosfaattia, jotta glykolyysi voi alkaa. Glykolyysissä muodostetaan palorypälehappoa eikä siinä tarvita happea. Ilman happea tapahtuvassa glykolyysissä palorypälehappo muutetaan maitohapoksi. Tämä energiantuottotapa ei tuota paljoa ATP:a, mutta lyhyissä, maksimaalisissa suorituksissa elimistön on toimittava tällä epätaloudellisella tavalla suuren hetkittäisen energiantarpeen vuoksi.

Veren laktaatti

Anaerobisen glykolyysin lopputuotteena syntyy maitohappoa, jota kerääntyy työskenteleviin lihassoluihin, joista sitä nopeasti siirtyy myös ympäröiviinkin lihassoluihin. Maitohapon tuotto on suorassa suhteessa työskentelevien lihasten massaan ja suorituksen intensiteettiin lyhytkestoisesta suorituksesta puhuttaessa.

Maitohappoa muodostuu lihaksissa jo heti suorituksen alussa, mutta se näkyy veressä vasta myöhemmin. Muodostumisen jälkeen maitohappo hajoaa nopeasti vety- ja laktaatti-ioneiksi, jotka kuljetetaan tai diffusoituvat lihaksesta verenkiertoon ja muihin kehon nesteisiin. Näin maitohapon tuotto nostaa veren vety-ionikonsentraatiota, mikä taas laskee veren pH-arvoa.

Lihassolut osallistuvat maitohapon tuoton lisäksi myös laktaatin poistoon verenkierrosta. Nopeat lihassolut vastaavat suurelta osin laktaatin tuotosta, kun taas hitaat lihassolut kykenevät paremmin käyttämään laktaattia hyväksi palorypälehapon uudismuodostuksessa.

Maitohappo laskee veren pH-arvoa, mistä seuraa hengityksen stimuloiminen. Hengityksellä ja sen tehostamisella on tärkeä rooli veren pH:n tasapainottamisessa, koska hengityksen tehostamisella lisätään hiilidioksidin poistoa elimistöstä. Laktaattipitoisuuden ja veren pH-arvojen välillä on todettu olevan voimakas korrelaatio. Veren puskurointikyvyn ansiosta suurikaan laktaattipitoisuuden nousu ei kuitenkaan nosta vety-ionipitoisuutta samassa suhteessa ja täten veren pH pysyy turvallisella tasolla.

Asiaankiin liittyvät

• Subjektiivinen lihaskipu (0)
• Kreatiini (0)
• Ylirasitus (0)
• Kreatiini (0)
• Kilpailuruokinta (0)