Kuinka paljon krooninen D-vitamiinin puute vaikuttaa kinnermurtuma-alttiuteen?

Uusien tutkimusten mukaan D-vitamiinista onkin ihmisille enemmän hyötyä kuin ollaan tähän asti ajateltu. Sitä ollaan pidetty “ilmaiseksi” auringonvalosta saatavana antioksidanttina, joka kaupan päälle lujittaa luustoa. Ongelmana on ollut rasvaliukoisuus ja helposti saatava myrkytys. Ongelma on vain siinä, että niin ympäri maailmaa, myös Suomessa, annettiin ennen huomattavasti suurempia annoksia D-vitamiinia – ihan ilman ongelmia. Nykyaikaisen historian länsimaiden suurimmassa koe-eläinlaboratoriossa ilman labrahiiriä, eli Itä-Saksassa – käytettiin julmetun suuria annoksia. Ihan ilman ongelmia. Nykyään pidetäänkin entistä 50 mikrogramman enimmäismäärää päiväsaannin vähimmäismääränä.

D-vitamiinin suurin puute on siinä, että emme saa sitä mitenkään riittävästi ravinnosta. Joten voidaan esittää kysymys, että ovatko suuremmat D-vitamiinisuositukset sitten perusteltuja, luonnollisia? Ovat ne. Lajina ihminen on aika nuori, ja olemme kotoisin päiväntasaajan läheltä. Evoluutio muokkasi meitä auringon hyödyntäjiksi, ei asumaan pohjoisessa. Omat esi-isämme taasen söivät suuria määriä kalaa, me emme pääse kunnolla kuukaudessa samoihin määrin kuin mitä he imeksivät päivässä. Ja sekin on viljeltyä kirjolohta, jossa on vain neljännes siitä D-vitamiinista mitä saadaan sen villeiltä serkuilta. Lisäksi ihminen elää liian kauan, pitäisi elää niukinnaukin 40 vuotiaaksi, ei 80 tai 90.

Taas kerran. Hengissä säilyminen ei ole sama kuin optimi.

D-vitamiini suojaa flunssilta. Ei liene sattumaa, että kausi-influenssat piinaavat nimenomaan pohjoista pallonpuoliskoa. Voisiko tässä olla syy (mahdollisesti) vuosi vuodelta paheneviin kennelyskäepidemioihin? Koirat eivät yksinkertaisesti saa tarpeeksi D-vitamiinia kuivamuonista tai barffaajien kanansiivistä ja vihreistä vihanneksista? No, ei sitä saa tarpeeksi mistään ravinnosta.

Ihmisiltä löytyy autoimmuunipohjainen Crohnin tauti. Yksinkertaistettuna kyseessä on suolistobakteerien aiheuttama krooninen tulehdus. Tiedämme, että D-vitamiini osallistuu immuunijärjestelmän rakentamiseen ja tiedämme, että D-vitamiini estä AI-pohjaisen Crohnin taudin syntymisen; tiedämme, että koirilla on lisääntyvästi AI-ongelmia ja tiedämme, että koirilla on koko ajan enemmän autoimmuunisairauksia. Mikä merkitys tässä on koirien ehkä vajaalla D-vitamiinin saannilla? En minä tiedä.

On esitetty teoria, jonka mukaan kolesteroliongelmasta on poltettu rovioilla aivan viaton tyyppi. Syynä olisikin D-vitamiinin puute. On havaittu, että leveysasteilla on merkitystä sydän- ja verisuonitautien esiintymisessä. Tähän asti eron on uskottu johtuvan erilaisista ruokailutottumuksista, ei maantieteestä sinänsä. Kun ruuasta saadaan se 5-7 mikrogrammaa 100 mikrogramman tarpeesta, niin loput olisi saatava auringonvalosta, UV:stä.  Etelämpänä sen saa helpostikin. Ihossa on skvaleeni-nimistä rasvahappoa, joka auringon UV-säteilyn vaikutuksesta muuttuu D3-vitamiinin esiasteeksi eli kalsidioliksi. Vaan kun ollaankin pimeässä pohjolassa, niin siitä syntyykin kolesterolia. Näyttäisi siltä, että ravinnon kolesterolilla ja ravintorasvoilla ei ole mitään tekemistä kolesteroliongelman kanssa. Kananmuna palautettiin arvoonsa jo aikoja sitten, ja kovat rasvatkin alkavat saada synninpäästön, kun D-vitamiinin vaikutusten lisäksi huomataan, että (äärilaitoja lukuunottamatta) kohonneella kolesterolilla ei olekaan merkitystä, vaan hiukkasten koolla. Muutama iso rasvapallukka tukkii suonet, mutta kiljuuna pienenpientä ei.  Puolella sydänkohtauksen saaneista on ihan normaali kolesterolipitoisuus veressään. Osalla potilaista se on koholla, mutta yhteys lienee näennäinen. Ei tämä niin kaukaa haettua ole kuin luulisi. Ei niin kauan aikaa sitten mahahaavan uskottiin johtuvan stressistä – nyt tiedetään syylliseksi bakteeri. Myös lääketiede kehittyy koko ajan.

Itävallassa havaittiin juuri, että testosteroni kulkee miehillä käsi kädessä D-vitamiinin kanssa. Kun D-vitamiinin määrä seerumissa laskee, niin tipahtaa myös testosteroni. Ja päinvastoin. Urheilukoirille tässä on mielenkiintoiset mahdollisuudet. Testosteroni lisää paitsi lihasmassaa, niin myös nopeuttaa palautumista. Hyöty on kiistaton, ja mikä parasta: täysin laillista. Kyseessähän on elimistön oma tuotanto. En tiedä toimisiko sama nartuilla, koska en tiedä kumpaa D-vitamiini stimuloi, kiveksiä vai lisämunuaisten kuorikerrosta – vai sekä että. Jos viimeistä, niin silloin myös nartut hyötyisivät testosteronin noususta – eikä vähiten pidempänä kiimakiertona. Näyttäisi kuitenkin siltä, että E-vitamiinia ollaan virheellisesti pidetty “hedelmällisyysboosterina” – olisikin pitänyt antaa jekovit-tippoja.

Paljonko D-vitamiinia sitten uskaltaa koiralle antaa? Hyvä kysymys, eikä kenelläkään ole tietoa. A-vitamiinia pelättiinvuosia, ja nyt tiedetään, että koirat erittävät jopa 60 prosenttia saamastaan A-vitamiinista. Koira on erikoistunut rasvankäyttäjä, ja kun D-vitamiini saaliissa piilee nimenomaan rasvassa (ja maksassa) niin voitaisiin kuvitella, että rasvansyöjällä ei ongelmia olisi. Mutta kun riistassa ei sinällään ole korkeita D-pitoisuuksia, niin onko koira koskaan oppinut käsittelemään ylisuuria määriä? Se tiedetään, että ihmisillä pidetään nykyään (apteekkilaitosta lukuunottamatta…) jatkuvassa saannissa ylärajana 250 mikrogrammaa päivittäin. Mutta kun tuota suurempia määriä on annettu pitkiäkin aikoja, ilman haittavaikutuksia. Sekin tiedetään, että D-vitamiinilla ei ole akuuttia myrkytystä lainkaan. Itse muutan kohtuullisen suoraan ihmisten annoksista, ainakin niin kauan kun tarkempaa tietoa ei ole. Meillä käytetään greyhoundeilla ruuan lisänä nykyään 50 &muu;g, jo pelkästään kalsiumlisänkin vuoksi.

Näyttää siltä, että D-vitamiini olisi nousemassa greyhoundeille vakioravintolisäksi, tärkeämpään rooliin kuin mitä E-vitamiini on ollut.

Asiaankiin liittyvät

• D-vitamiini (0)
• Vitamiinit (0)
• Perusravintoaineet (0)
• Panimohiiva (0)
• Kilpailuruokinta (0)

Kilpaileva greyhound on jatkuvalla dieetillä. Kilon ylipaino hidastaa 0,2 – 0,3 sekuntia – metreissä aika paljon lajissa, jossa sadasosasekunnin eroihin maailkamerassa ei todellakaan tarvita suurennuslasia. Koirilla on koko ajan nälkä, oikeammin näläntunne. Niiden elimistö on vakaasti sitä mieltä, että eletään katovuosien aikaa, koska ruoka ei riitä läskin rakentamiseen. Elimistö haluaa yli kaiken varastorasvaa ja pyrkii lisäämään syömistä nostattamalla nälkää. Tämä toimii toisinpäinkin. Jos greyhoundin antaa syödä vapaasti, niin alun ahmimisen ja noin kolmen kilon lihomisen jälkeen greyhound lopettaa ja alkaa säännöstellä syömistään. Toki tämä on yleistys ja jotkut kykenevät paisuttamaan itsensä laiskan, leikatun labradorinnoutajan mittoihin – mutta pääsääntöisesti greyhound säätelee syömistään. Tämä sama toimii muillakin roduilla. Kun ruokaa on saatavilla koko ajan, niin pakottavaa nälkää ei tule. Elimistö on vakuuttunut hyvistä ajoista, eikä koe lihomista tärkeäksi.

Periaatteessahan koiran kuin koiran pitäisi lihota määrättyihin mittoihin, ennen kuin se alkaa säätelemään syömistään. Kaatuuko kaunis teoria siihen, että niin monet nirppanokat ovat kuitenkin einen hoikkia? Ei kaadu. Kyse on verensokerista, insuliinista, leptiinitasojen noususta – ylipäätään koko hormonituotannosta, joka säätelee nälän tunnetta. Kun syödään usein ja hiukan, niin insuliinipiikin – loivankin – myötä näläntunne katoaa. Elimistöä itseasiassa huijataan hivenen, koska kokonaisenergia ei kuitenkaan riitä lihottamiseen. Mutta saatavat kalorit pitävät painon riittävänä, koiran ja sen fysiologian kannalta. Se jaksaa, eikä väsy. Omat kauneusihanteemme taasen sanovat, että eläimellä pitäisi olla niin ja niin paljon lisää painoa. Sitä pidetään laihana.

Nirsous ei siis sinällään ole mikään ongelmatila, vaan normaalia käytöstä. Eläminen ihmisen kanssa vain ei ole aina normaalia, varsinkin kun me itse ajamme koirat epänormaaliin tilaan, jonka haluamme kuitenkin normalisoida. Skitsofreenistako? Aivan varmasti. Nirsouden suhteen on siis kaksi tietä. Joko se parannetaan, tai sen kanssa opitaan elämään. Kumpikin käy, ja sopivuus riippuu aivan siitä, mikä parhaiten kelpaa ihmisen ja koiran tasapainoiseen elämään.

Oletetaan kuitenkin, että nirsoilun halutaan loppuvan ja ruokakupin tyhjenevän vauhdilla. Se onnistuu, mutta kuten käytännössä aina koirien häiriökäyttäytymisen korjaamisessa, niin ihmisen käyttäytyminen korjataan – ei koiraa.

Mutta ennen kuin mitään muuta tehdään, niin varmistutaan siitä, että kyseessä ei ole terveydellinen ongelma. Huonot hampaat vaikeuttavat syömistä. Tulehtuneet kitarisat tekevät varmasti koirasta nirson – ei halua niellä enempää kuin on pakko, koska sattuu. Jos ruoka itsessään aiheuttaa koiralle huonon olon, niin se ei syö. Rasvaa on turha tarjota lisää, jos haima ei toimi. Merilevä on varmasti hyvä ravintolisä, mutta jos se käynnistää närästyskohtauksen, niin ravintolisän hyvyys on vähintäänkin kyseenalaista. Eläinlääkärikin saattaa kyetä auttamaan, mutta perusedellytys olisi, että jokainen osaa ja pystyy lukemaan koiraansa niin paljon, että näkee koska se ei voi hyvin.

Terveellä koiralla nirsous johtuu aina yhdestä syystä: nälän puutteesta. Poikkeuksetta. Hyvään poikkeuksettomaan sääntöön kuuluu kuitenkin aina se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Koira syö tuoretta ruohoa, koska se tiedostamattomasti kokee tarvitsevansa sitä. Me emme tiedä syytä, eikä koirakaan, mutta se tarvitsee sitä. Sama koskee (järkevissä määrin) myös sitä, mitä koira kieltäytyy syömästä. Säännönmukaisesti aina ja joka kerta. Tuota kieltäytymistä on syytä kunnioittaa, koska se saattaakin olla syömättömyyden perimmäinen syy – koira voi siitä huonosti. Mutta tulen kirjoittamaan Katiskaan piakkoin enemmän aiheesta ‘halu kertoo tarpeesta’.

Kun nälkä saadaan takaisin, niin nirsous loppuu. Koska kyseessä on myös jossain määrin opittu tapa, niin tehdään kaksi asiaa yhtä aikaa. Lisätään nälkää ja muutetaan ruokintarutiinit. Nälkä saadaan helposti aikaiseksi. Jätetään koira vähintään vuorokaudeksi ilman ruokaa. Joskus jopa parikin päivää tarvitaan. Ja siis tosiaankin ilman ruokaa. Ei koira siihen kuole. Sen on syntyjään ahmija, joka jaksoi taivaltaa päivätolkulla ilman riittävää ravintoa. Mitkään makupalat eivät ole sallittuja, ei edes palkintoina. Jos kuulut ryhmään en-kestä-koiran-syyttävää-katsetta-ja-annan-aina-periksi, niin lopeta lukeminen tähän ja opettele elämään nirson koiran kanssa. Toisin sanoen, anna sen popsia ja anna sen valikoida ruokaansa. Hyväksy se. Mutta jos kykenet kovettamaan sydämesi, niin paaston kylkeen lisätään liikuntaa. Reipas metsälenkki nostattaa nälkää kivasti.

Koiraansa kouluttavat joutuvat valitettavasti keksimään paremman keinon motivoida kuin nakit ja maksanpalat. Jokainen makupala, perustellustakin syystä annetut, nostavat verensokeria ja käynnistävät prosessin, jonka lopputulokseksi päätetään onko nälkä tyydytetty. Jos koiralle työnnetään kentällä paketillinen nakkeja suuhun, niin voi olla aivan varma, että nälkä ei ole vielä muutamankaan tunnin päästä.

Tarvitseeko erikseen mainita, että myös kimpassa sohvalla TV:n ääressä popsitut makupalat kuuluvat samaan kastiin? Tai ajanvietteeksi popsitut siankorvat? Tai hampaiden putsaamiseen järsityt rustot?

Kun koiraa ylisyötetään, niin määrässä kuin kerroissakin, tapahtuu muutama asia. Koiran aineenvaihdunta lisääntyy. Voitaisiin sanoa, että sen kierrosluku kasvaa, moottori käy kovemmalla. Ruuansulatus ja käsittely vaatii energiaa, sillä mitään ei saada ilmaiseksi. Osa hyödynnetään, osa poistetaan, ja kaikki tarvitsee energiaa. Syödystä kaloreista suurempi osa kuluu pelkkään elimistön rattaisen pyörittämiseen ja pienempi osa riittäisi varastoitavaksi. Jos saadun ruuan energiasisältö on kuitenkin tarpeeksi korkea, niin koira lihoaa. Jos saadun ruuan tai makupalan energiasisältö on alempi kuin sen käyttö on kuluttanut, niin laihdutaan. Lisäksi tapahtuu toinen mielenkiintoinen asia, jonka “aste” riippuu koirasta. Jos koiraa syötetään määrällisesti kerrallaan liikaa, ja parhaimmillaan jopa liian usein, niin suolen toiminta kiihtyy niin paljon, että päivä toisensa jälkeen enenevissä määrin hukataan ruokaa. Koiraa kuvaa parhaiten ilmaisu läpipasko. Tarkoittaa lihotuksessa sitä, että pitäisi pyrkiä antamaan mahdollisimman energistä ruokaa mahdollisimman vähän mahdollisimman usein. Tässäkään puhdas määrän lisääminen ei auta yhtään mitään, jos laatu unohdetaan. Tuo ei kuitenkaan toimi lihotettavan nirsoilijan kanssa.

Kun nirson koiran nälkä on herätetty, niin jollain aikavälillä syöminen kiihtyy. Kannattaa muistaa, että ahmimisnopeus on jossain määrin myös yksilökysymys, ja kaikki eivät tyhjennä kuppiaan sekunneissa, vaikka nälkään kuolisivat. Koska nirsous  on myös opittu tapa, niin “palautuminen” – poisoppiminen – vie aikaa. Siksi syömistä on seurattava koko ajan. Kun alkaa näyttää taas siltä, että vain määrätyn väriset tai muotoiset ruoka-aineet kelpaavat, niin kuppi pois ja aloitetaan uudestaan nälän hankkiminen. Nirsoa koiraa ei koskaan syötetä kaksi kertaa päivässä, varsinkaan jos se on hoikka. Kerran päivässä syöminen hidastaa aineenvaihduntaa, jolloin koiran energiantarve – se tyhjäkäyntinopeus – laskee ja jää enemmän energiaa säästöön – joka muutetaan varastoenergiaksi, läskiksi.

Nirsous on useimmiten kuivamuonalla elävien ongelma. On turha luulla, että tämä johtuisi maistuvuudesta tai kuvitellusta luonnonmukaisuudesta. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että kuivamuonalla on helpompi antaa enemmän energiaa ja enemmän kylläisyyden tunnetta kuin vesimäärältään suuremmilla ruokintatavoilla – lihalla tai barffilla.

Yksi tekijä kuitenkin yhdistää nirsoja koiria. Niiden liikunnan määrää ja jossain tapauksissa myös henkisempien aktiviteettien määrää on lisättävä. Ne eivät liiku ja kuluta tarpeeksi – vaikka omistaja niin luulisikin. Liikunta on paras tapa hankkia nälkä.

Asiaankiin liittyvät

• Rasva ruokinnassa (0)
• Perusravintoaineet (0)
• Nirppanokkia ei tueta (0)
• Kuitu (0)
• Kilpailuruokinta (0)

Sutta käytetään esimerkkinä myös toiseen suuntaan. Koska susi ei laidunna viljapellossa, niin koira ei tarvitse viljaa. Ei tarvitsekaan, mutta ei tuo perusteluna toimi. Susi – tai kettu – saa juuri sitä, mitä pienemmät saaliseläimet, vaikkapa jänis, on juuri syönyt. Joskus ruohoa, joskus sokerijuurikasta, joskus vehnää. Kerron uutisen. Paitsi, että koiramme syövät ruohoa, niin omat ovat lounastaneet viljapellossakin. Vetivät tuoretta orasta urakalla ja mielihalulla.

Pitkähkö alustus pohjaa yhtä asiaa. Suden vatsalaukun sisältö riippuu siitä mitä se on syönyt. Kuulostaa itsestään selvyydeltä, mutta ei ole. Teoria erilaisten sulamisaikojen ongelmista kaatuu siihen, että susi ei valikoi pienissä saaliseläimissä mitä se syö. Koko eläin menee. Poikkeus tulee siinä vaiheessa, kun hyvänä riista-aikana kaadetaan vaikkapa hirvi. Koska ruokaa on yllinkyllin, niin susi keskittyy ainoastaan lihaan. Siitä saadaan energia. Se on pääasiallista ravintoa. Mutta luita menee myös – eikä susi tiedä, että se saattaa ripuloida tai jopa kuolla – koska lihalla ja luulla on erilainen sulamisaika vatsalaukussa. Ollaan kuitenkin rehellisiä. Erilaiset sulamisajat ovat ongelma vain ja ainoastaan syötettäessä luuta ja kuivamuonaa yhtä aikaa, ainakin teorian mukaan. Äärilaidan barffaajien olisi syytä jollain tukevalla tavalla perustella miten kuivamuonan sulaminen luun kanssa aiheuttaa ongelmia samalla, kun he syöttävät iloisesti luiden kanssa lihaa ja kasviksia. Ihan ilman ongelmia. Prosessointi ei muuta sulamista, se saattaa vaikuttaa sulavuuteen, joka on eri asia – ja siinäkin kypsennys parantaa.

Kerrataan miten asiat koiran sisuskaluissa tapahtuvat.

Ohutsuoli on vatsalaukusta seuraava. Se on se paikka, joka hoitaa pääosan siitä, mistä yleensä puhutaan ruuansulatuksena – eli otetaan talteen kaikki ravinteet. Se taasen edellyttää, että ruoka on  sulatettuna massana happo- ja entsyymikylvyn jälkeen. Jos joukossa on kokkareita, niin ne poistetaan. Ohutsuolesta ei voida oksentaa, koska alempi mahaportti on takaiskuventtiili – toimii vain yhteen suuntaan. ainoa tapa on siis ripuloida. Mutta koska ruoka-aineilla on erilainen haponsietokyky – sulaminen – niin vatsassa täytyy siis olla jonkinlainen jonotusnumerosysteemi sille, mitä ohutsuoleen päästetään. Sulamisajat kun ovat erilaiset  – pätee kaikilla lajeilla, jotka syövät erilaista ruokaa – myös ihmisillä ja koirilla.

Kun ihminen syö kyljyksen perunoilla ja tuorevihanneksilla, sekä erehtyy vielä nielaisemaan luunpalankin huolimattomasti paloitellusta lihasta, niin noilla kaikilla on erilainen sulamisaika. Me emme kuitenkaan kuole, emmekä ripuloi. Ei myöskään koira. Tästä vastaa vatsalaukku, joka siirtää alemmalle vatsaportille sulanutta massaa päästäen sitä ohutsuoleen, mutta antaa kehnommin sulaneen olla pidempään happokylvyssä. Systeemi ei siis toimi idealla ensiksi tullut ensimmäisenä lähtee. Tämän osaa meidänkin vatsalaukku, mutta koira on evoluution myötä kehittynyt tehokkaammaksi – tässäkin.

Koiran vatsalaukku on päällystetty ikään kuin verkolla. Sillä on vain yksi tehtävä. Se pyydystää kehnosti sulavat osat. Käytännössä luut. Se sitoo sulamattoman aineksen itseensä, jolloin niiden sulamisaika voi olla huomattavan pitkä. Meillä on ollut ennätys varmaan kahdeksan viikkoa, ennen kuin viimeinen maissintähkän palanen tuli pihalle – sulamattomana (maissintähkät ovat oikeasti vaarallisia, broikun luut eivät).Vatsalaukun kyky seuloa ruuasta sellaiset, jotka eivät sula normaalissa jonotuksessa (mahaportille voi etuilla vain sulaneena, muuten joutuu jonon hännille), pelastaa omistajan monelta. Se jopa mahdollistaa barffin.

Kaikki eivät sula koskaan. Sulamaton aines on vaarallinen suolistolle ja se täytyy saada poistettua ennen kuin se edes pääsee sinne. Kaikilla pedoilla on korkea riski syödä jotain, jota vatsalaukku ei kykene käsittelemään. Siksi niillä on herkkä oksennusrefleksi. Yrjötään pihalle sellainen, joka ei elimistön mielestä ole millään mittarilla käytettävää. Ihmisten oksennuskyky on samaa perua. Jos söisimme pelkkää kasvista, niin oksennuskykyä ei tarvita. Hevonen on hyvä esimerkki tästä. Se ei syö mitään sellaista, joka ei sula sen järjestelmässä. Se ei myöskään ruoki jälkeläisiään muutoin kuin imettämällä. Ruuan oksentamista ei tarvita, koska jälkeläiset siiirtyvät suoraan ruoholle. Koska hevosella ei ole koskaan ollut mitään tarvetta oksentaa, niin sille ei ole myöskään kehittynyt kykyä oksentaa. Hevonen ei osaa oksentaa, eikä sitä saa edes oksennettua, koska siltä puuttuu tarvittava refleksi.

Jos oksentaminen ei auta, ja jos pidennetty happokylpy vatsalaukussa ei auta, niin siinä vaiheessa sulamaton aines joutuu ohutsuoleen. Sieltä se poistetaan nopeimmalla mahdollisella tavalla, ripuloimalla. Se on siis elimistön viimeinen puolustusjärjestelmä. Se ei johdu siitä, että jokin aines sulaa hitaammin tai nopeammin kuin toinen, vaan että jokin ei ylipäätään sula. Ongelma ei ole kuivamuonan ja luun erilaisissa sulamisajoissa, vaan että luu ei ylipäätään sula. Ollaan annettu koiralle liikaa luuta. Sama tapahtuu niin kasvismössöjen kuin aidon lihankin kanssa. Jos joukossa on luuta, jota ei saada oksennettua tai pidemmällä aikavälillä sulatettua, niin koira ripuloi.

Joku kysyi kerran Lemmikkipalstalla, että miksi koira menee löysäksi jos antaa luuta ennen kuivamuonaa, mutta ei jos luu tarjotaan muun syömisen jälkeen. Minulta löytyi teoria tähänkin, ja on mielenkiintoista miten se on jäänyt elämään ja läpikäy meemievoluutiota muuttuen joksikin muuksi. Lainataan yhtä väitettä:

Syy siihen ettei nappulaa ja luita suositella syötäväksi yhtä aikaa on se, että nopeammin suolistossa etenevä nappulamassa työntää vielä sulamattomia luun paloja liian aikaisin eteenpäin. Näin ollen ne voivat tukkia tai rikkoa suoliston. Normaalisti, jos nappulamassaa ei suolistossa ole, luu saa sulaa rauhassa ja liian suuret palat tulevat suun kautta pois.

Vastasin aikoinaan, että yksi syy saattaisi olla, että luiden jälkeen syöty kuivamuona estää massallaan vatsalaukun harrastaman seulonnan, jolloin luut pääsevät ohutsuoleen ja siitä seuraa ripulointia. Jos luut syödään jälkeen, niin tätä ei tapahdu. Meemi on siis siltä osin alkuperäisessä muodossaan, mutta jotain ei ole oivallettu: tuolla ei ole mitään tekoa sulamisaikojen tai kuivamuonan kanssa. Vastaava onnistuu millä tahansa, jonka määrä on riittävä. Lihalla tai salaatillakin.

Oli tuossa lainauksessa toinenkin selvä päättelyvirhe. Jos ei puututa siihen, että suolistossa ei enää varsinaisesti sulateta yhtään mitään, vaan oletetaan että kyseessä on samanlaista arkikieltä kuin mahan löysyys, kun tarkoitetaan suoliston ongelmia, niin virheajattelu tulee rauhassa sulamisessa. Kun koira pureskelee – toinen paremmin, toivon mukaan suurin osa ahneemmin – ja pilkkoo ruokansa nielemistä varten, niin noin 4 -12 tunnin kuluttua omistaja ihmettelee pitäisikö kasa siivota muovipussiin ja pyrkii miettimään, että kertooko ulosteen koostumus jotain oleellista. Luiden sulamisajoissa puhutaan päivistä, välillä viikoista. Sulamisaikateorian mukaan koira pitäisi pitää paastolla luuateriaa seuraavan viikon, jotta luu saisi sulaa rauhassa; onko tässä yksi syy lisää siihen minkä takia niin monet luu/salaatti-barffia harrastavat koirat ovat liian laihoja?

Sulamisajoilla ei ole mitään merkitystä. Ruoka-aineilla on. Ja erotetaan vihdoin ja viimein yksi toinenkin asia. Raakaruokinta ei ole barffia, eikä barffin perusta saa olla luissa. Koira elää lihalla, ei luulla!

Asiaankiin liittyvät

• BARF – uskoa vai ruokintaa? (1)
• Kilpailuruokinta (0)
• Yliruokinnalla laihtuu (0)
• Treenausdialogia monologina (0)
• Treenauksen aloittaminen (0)

Vaikutus

Kofeiini vaikuttaa keskushermoston lihaksistoon, myös sydänlihakseen, sekä munuaisiin. Se aiheuttaa yleistä valppauden nousua sekä lisää henkistä aktiivisuutta. Kofeiini on myös diureetti, eli se lisää virtsan eritystä, mutta sen toimintaa munuaisissa ei täysin ymmärretä. Se saattaa myös lisätä hengityksen syvyyttä ja tahtia. Verenpainetta kofeiini ei nosta.

Kofeiinipitoisuudet

Kofeiinia löytyy luonnosta esim. kahvista, teestä, guaranasta ja kolakasvista. Keskimäärin 170 ml kupillinen suodatinkahvia sisältää kofeiinia 100 – 150 mg, pikakahvi 60 – 80 mg ja tee 40 – 100 mg.

Imeytyminen

Kofeiini imeytyy erittäin nopeasti, eikä se keräänny kudoksiin. Se vaikuttaa nopeasti keskushermostossa, sekä siirtyy sylkeen ja äidinmaitoon. Kofeiini metabolisoituu lähes täydellisesti ja erittyy virtsaan, vain noin prosentti jää metabolisoitumatta.

Käyttö

Kofeiinin käyttö kilpailuissa on kielletty, mutta sitä voidaan joskus harkita nuorilla ratakoulutuksessa oleville, jotka eivät ole tarpeeksi innokkaita. On kuitenkin muistettava, että Kennelliiton jäsenille kofeiinin käyttö on aina kiellettyä, johtuen heidän dopingsäännöistään.

Trinity Collegen farmasian osastolla tutkittiin kofeiinin käyttöä greyhoundeilla (Lambert et al. 1982). 600 mg annos suun kautta (25mg/kg) aiheutti virtsassa suurimman arvon, 80-90 μg, noin kolmen tunnin kohdalla annostelusta. Tokion yliopistossa (Kusenagi et al. 1974) tutkittiin kofeiinin vaikutusta beagleillä. Tulosten mukaan 2,5 mg/kg aiheutti suorituksen paranemista, ja paras vaikutus saatiin annistuksella 5,0 mg/kg. 7,5 mg/kg alkoi jo hidastaa palautumista.

Jos 30 kg painavalle greyhoundille annetaan kupillinen, 170 ml, keskivahvaa teetä (75 mg / 2,5 mg/kg kofeiinia), niin korkein arvo veressä saavutetaan 1-3 tunnissa annostelusta ja virtsassa (4 μg) kahdessa tunnissa, ja se on poistunut elimistöstä kahdeksassa tunnissa. 150 mg kofeiinia saavuttaa veressä huipputason 45 min – 5 tunnissa ja virtsassa (10 μg), ja poistuminen vie 13 tuntia.

5,0 mg/kg annostuksella kofeiinin tehokkaaksi vaikuttavaksi ajaksi lasketaan 45 min – 5 tuntia.

Englannissa eräs koira juoksi tasaisen huonosti. Yhdessä startissa se yllättäen paransikin suoritustaan 0,55 sekuntia, voitti ja testattiin. Siitä löydettiin kofeiinia 2,8 μg/ml, ja treenari tuomittiin syystä syyllistyneen koiran dopingiin.

Riskit

Koira on herkkä kofeiinille, ja sille voidaan saada myrkytystila, vakavakin, aikaiseksi – mutta yo. arvoja suuremmilla annoksilla. Erään lähteen mukaan 75 mg/kg aiheuttaa myrkytyksen, mutta tuo raja vaihtelee lähteittäin.

Osa greyhoundeista on kohtuullisen herkkiä kofeiinille, ja alkavat voida pahoin erittäin pienistäkin annoksista. Liian suurilla annoksilla koiran tekniikka pettää – se ei enää hallitse juoksuaan. Se ei välttämättä kykene juoksemaan suoraan, vaan ajautuu radan toisesta laidasta toiseen, ja unohtaa kääntyä kaarteessa yrittäen lähinnä juosta suoraan.

Kofeiinin käyttöä on syytä harkita vakavasti, sillä yleensä samaan lopputulokseen päästään muillakin välineillä, ihan vaan koiran intoa, motivaatiota ja ajoviettiä parantamalla. Mutta joskus kofeiinin käyttö puoltaa paikkaansa. Se on kuitenkin rajoitettava pelkästään ratakoulutusvaiheeseen, ja unohdettava kokonaan kilpailevalla koiralla. Poistumisajat ovat ohjeellisia ja riippuvat koirasta, joten käryriskin ottaminen pelkän harjoitusstartin takia on pelkästään typerää.

Asiaankiin liittyvät

• Valeriaana (0)
• Kipu (0)

Energia-aineenvaihdunta

Supistuakseen lihas tarvitsee energiaa, jota se saa adenosiinitrifosfaattiin (ATP) sitoutuneen vapaan energian muodossa. Lihaksen ATP-varastot eivät ole suuria, joten ATP:a täytyy muodostaa jatkuvasti lisää. ATP:n tuottoon ja hyväksikäyttöön on erilaisia reittejä. Energiaa tuotetaan joko aerobisesti (hapen avulla) tai anaerobisesti (ilman happea).

Riippuen suorituksen kestosta ja intensiteetistä, käytetään urheilusuorituksen aikana eri energiantuottotapoja. Energiantuottotapoja on kolme, ja vaikka greyhoundin kokonaiskilpailusuoritus onkin aerobinen, niin kaikkia kolmea käytetään hyväksi. Nämä kolme energiantuottotapaa ovat

• ATP:n ja KP:n (kreatiinifosfaatti) välitön käyttö,
• maitohappojärjestelmä (anaerobinen glykolyysi)
• aerobinen järjestelmä.

Lähdössä, alle seitsemän sekunnin ajan, käytetään yleensä vain välittömiä, lihaksessa olevia energianlähteitä eli ATP:a ja KP:a. Suorituksen pidentyessä tapahtuu energiantuotto anaerobisesti ja keston edelleen kasvaessa aerobisen energiantuoton osuus kasvaa.

Ihmisillä ATP:n riittävyys on 1-2 sekuntia ja sen varastojen palautuminen kestää 1-3 minuuttia, kun KP riittää 8-30 sekunniksi varastojen palautuessa 3-5 minuutissa. Anaerobisen glykolyysin avulla tuotetun energian riittävyys on 30-60 sekuntia ja palautumisaika sille on 15-60 minuuttia. Aerobisen hajotuksen energian riittävyys on 1-2 tuntia ja palautumisaika 1-3 vuorokautta.

Anaerobinen glykolyysi

Anaerobinen glykolyysi on prosessi, jossa glukoosia hajotetaan erityisten entsyymien avulla. Glukoosia saadaan ravinnon hiilihydraateista sekä maksan glykogeenistä. Ennen kuin glukoosia tai glykogeeniä voidaan käyttää energiaksi, täytyy sen käydä läpi 10 eri vaihetta (kemiallista reaktiota). Ensin glukoosista ja/tai glykogeenistä muodostetaan glukoosi-6-fosfaattia, jotta glykolyysi voi alkaa. Glykolyysissä muodostetaan palorypälehappoa eikä siinä tarvita happea. Ilman happea tapahtuvassa glykolyysissä palorypälehappo muutetaan maitohapoksi. Tämä energiantuottotapa ei tuota paljoa ATP:a, mutta lyhyissä, maksimaalisissa suorituksissa elimistön on toimittava tällä epätaloudellisella tavalla suuren hetkittäisen energiantarpeen vuoksi.

Veren laktaatti

Anaerobisen glykolyysin lopputuotteena syntyy maitohappoa, jota kerääntyy työskenteleviin lihassoluihin, joista sitä nopeasti siirtyy myös ympäröiviinkin lihassoluihin. Maitohapon tuotto on suorassa suhteessa työskentelevien lihasten massaan ja suorituksen intensiteettiin lyhytkestoisesta suorituksesta puhuttaessa.

Maitohappoa muodostuu lihaksissa jo heti suorituksen alussa, mutta se näkyy veressä vasta myöhemmin. Muodostumisen jälkeen maitohappo hajoaa nopeasti vety- ja laktaatti-ioneiksi, jotka kuljetetaan tai diffusoituvat lihaksesta verenkiertoon ja muihin kehon nesteisiin. Näin maitohapon tuotto nostaa veren vety-ionikonsentraatiota, mikä taas laskee veren pH-arvoa.

Lihassolut osallistuvat maitohapon tuoton lisäksi myös laktaatin poistoon verenkierrosta. Nopeat lihassolut vastaavat suurelta osin laktaatin tuotosta, kun taas hitaat lihassolut kykenevät paremmin käyttämään laktaattia hyväksi palorypälehapon uudismuodostuksessa.

Maitohappo laskee veren pH-arvoa, mistä seuraa hengityksen stimuloiminen. Hengityksellä ja sen tehostamisella on tärkeä rooli veren pH:n tasapainottamisessa, koska hengityksen tehostamisella lisätään hiilidioksidin poistoa elimistöstä. Laktaattipitoisuuden ja veren pH-arvojen välillä on todettu olevan voimakas korrelaatio. Veren puskurointikyvyn ansiosta suurikaan laktaattipitoisuuden nousu ei kuitenkaan nosta vety-ionipitoisuutta samassa suhteessa ja täten veren pH pysyy turvallisella tasolla.

Asiaankiin liittyvät

• Ylirasitus (0)
• Kreatiini (0)
• Kilpailuruokinta (0)
• Energia-aineenvaihdunta (0)

Yhtä ja samaa kuonokoppaa voidaan käyttää niin koti- kuin kilpailuoloissakin. Mutta kuonokoppa on kulutustavaraa, siksi ratakoppa olisi syytä pitää omanaan ja kennelkoppa omanaan. Oikeanmallisella kuonokopalla koiralla ei ole mitään vaikeuksia juoda, mutta esimerkiksi ulosteiden syömistä se voi rajoittaa.

Ehdoton enemmistö kannattaa kuonokopan käyttöä ulkoiltaessa vapaana. Treenareista löytyy kuitenkin muutama, joiden mielestä kuonokoppaa ei saisi käyttää. Perusteluja kopan käyttämättä jättämiselle ei löydy, mutta puolesta kylläkin. Osa koirista rakastaa naapurin niskassa roikkumista. Tällä ei ole mitään tekemistä ajovietin tai kilpailuvarmuuden kanssa, kuten kuulee joskus virheellisesti väitettävän. Laumassa tai kaverin kanssa vapaana juostessa ei ole mitään viehettä mitä seurata, vaan käytös kuvastaa enemmänkin koiran luonteenpiirteitä. Kun vauhtia on riittävästi, turkkia ei ole suojaamassa ja nahka ei ylipäätään ole vahvimmasta päästä, niin kuonokopan käyttö säästää sinänsä aivan turhilta eläinlääkärikäynneiltä. Palkeenkielet toki paranevat nopeasti, mutta nahkaa on tarpeetonta puhkoa vain siksi, että omistajan mielestä koiran on mukavampi juosta ilman. Greyhound itsehän ei moisesta vekottimesta piittaa tuon taivaallista.

Jos oman lauman juoksuttaminen vapaana ilman kuonokoppaa on suunnatonta typeryyttä, niin eri talouksien koirien päästäminen pellolla tai metsään ilman kuonokoppaa on suurimman luokan idioottimaisuutta. Onneksi näitä tapauksia ei monasti tapaa. Jos joutuu ulkoiluttamaan koira-aitauksissa,  niin kuonokoppa on ehdoton. Itseasiassa haluaisin koira-aitauksissa kuonokopan pakolliseksi rodusta riippumatta.

Talvella kuonokopasta on jopa hyötyä. Se toimii eräällä tavalla hengitysilman esilämmittimenä. Hengästyessään greyhound vetää keuhkoisinsa litra toisensa jälkeen kylmää ilmaa ja rodun keuhkokapasiteetilla se jäähdyttää koko elimistön turhankin tehokkaasti. Kuonokoppa hidastaa hivenen ilmanvaihtoa, jolloin sisäänhengityksessä uloshengitetty ilma lämmittää hivenen. Tuota saa tehostettua teippaamalla vaikkapa palan sukkahousua kuonokopan eteen. Kesällä on syytä muistaa, että läähättäessä ja jopa vain oltaessa autossa, jossa ei ole täysin riittävää ilmanvaihtoa, kuonokoppa saattaa olla se olki, joka aiheuttaa lämpöhalvauksen pakottaessa koiran hengittämään lämmintä ilmaa.

Treeanrit eivät juoksuta tarkoituksella elävän riistan perässä. Se on yleensä oletettuun hyötyyn nähden turhan riskialtista. Rusakon ei tarvitse tehdä muuta kuin siirtyä hetkeksi asvaltille juoksemaan, niin greyhoundin anturat ja kynnet ovat siinä kunnossa, että vähään aikaan ei tarvitse treenata eikä kilpailla. Mutta vahinkoja sattuu aina silloin tällöin, eikä niitä varten tarvitse edes ulkoiluttaa maastossa. Kuonokoppa säästää hengen niin pellon pientareella asuvalta jänikseltä kuin myös naapurin kissalta.

Kuonokoppia on useita eri laatuja, mutta greyhoundeilla käytetään muutamaa perusmallia:

Kennelkoppa

Kennelkoppa on yleensä muovia, ja niitä myydään lähes aina vain yhtä kokoa. Säätö tapahtuu niskahihnalla. Jos koiralla on pieni pää tai lyhyt kuono, tai sillä on taipumusta ottaa koppa pois, niin niskalenkin pujottaminen kaulapannan takaa auttaa. Metsässä ulkoillessa tuota kannattaa kuitenkin harkita, sillä on olemassa riski että koira jää kiinni kopastaan johonkin risuun tai oksaan. Kun niskalenkki ei mene kaulapannan alta, niin koira saa revittyä kopan pois päästään. On siis vain tehtävä koira- ja tapauskohtaisesti omaa riskianalysointia kiinnittääkö kuonokopan kaulapannan alta vai ei.

Kilpakopat

Australialainen

Australialaismallinen on yleisin ja suosituin kilpakuonokoppana. Se on kevyt päässä ja helppo laittaa paikalleen. Väitetään, että se olisi noin kymmenyksen nopeampi kuin muut mallit. Tämä saattaa jopa pitää paikkaansakin, koska greyhoundin on helpompi hengittää sillä. Sitä kritisoidaan joskus turvattomammaksi kuin muita malleja, mutta se pysyy aivan yhtä hyvin päässä kuin muutkin mallit – kunhan se ei ole liian iso.

Muovitettu lankakoppa

Muovitettu lankakoppa oli aikoinaan suosituin, ja sitä näkee edelleen. Sen ainoa etu australialaiseen on sen kestävyys, se kestää paremmin kulutusta. Se on myös hinnaltaan halvempi. Se pysyy hieman tukevammin päässä kiinnityksensä ansiosta, mutta olen nähnyt sellaisen lähtevän päästä yhtä nopeasti kuin muidenkin mallien. Tätä mallia kutsutaan joskus irlantilaiseksi. Nimitys on sinänsä virheelliinen, koska muovitettua ei Irlannissa näe.

Lankakoppa

Englantilaistyylinen päällystämätön lankakoppa alkaa olla jo harvinaisuus greyhound-radoilla, mutta niitäkin tapaa. Se on huomattavasti heikompi kuin päällystetty, ja sitä pidetään yleisesti kömpelönä. Mutta sillekin löytyy omat puolestapuhujansa.

Amerikkalainen

Amerikkalainen eli jenkkikoppa on todellinen harvinaisuus. En tiedä tällä hetkellä ensimmäistäkään treenaria, joka käyttäisi sellaista. Suurin syy lienee se, että niitä ei ole myynnissä täällä päin. Itse pidän sitä yhtä hyvänä kilpailukoppana kuin kennelkoppaa, eli aivan turha kapistus. Mutta sitä käyttävät tuhannet kilpakoirat USA:ssa, joten oma suhtautumiseni saattaa olla pelkkää ennakkoluuloa.

Hoitokopat ja kuonopannat

Kuonopantoja ja muita suun tiukasti sulkevia kuonokoppia saa käyttää ainoastaan lyhytaikaisesti, esimerkiksi hoidon aikana tai liikuteltaessa koiraa tapaturman jälkeen. Niitä ei saa koskaan käyttää kennelkoppana. Samaten rauhoituksesta tai nukutuksesta herättäessä, tai jos ylipäätään on vaara oksentamisesta, koko kuonon sulkevia ei saa milloinkaan käyttää.

Asiaankiin liittyvät

• Tappelut (0)

Olen sanonut tämän ennenkin, ja toistan samaa: selvyyden vuoksi oli helpompaa, että näyttelylinjaisia kutsuttaisiin englanninvinttikoiriksi ja juoksijoita greyhoundeiksi. Tosi asiassa ne ovat jo eriytyneet omiksi roduikseen; yhteistä jalostusta ei ole, yhteistä kantakirjaa ei ole, yhteistä käyttöä ei ole ja maailmanajassa on omiksi roduikseen nimetty muunnoksia pienemmilläkin muutoksilla – välillä on riittänyt valtakunnanraja.

Ei greyhoundkaan muuttumattomana pysynyt. Nopeus lisääntyi. Coursing jakautui kahteen eri tyylisuuntaan ja muutti samalla koiria. Kun open field coursing suosi kevyempiä ja ketterämpiä, niin park coursing tarvitsi massaa, voimaa ja raakaa nopeutta. 1920/30-lukujen vaihteessa tuli uusi villitys, ratakilpailut. Varsinaisen ratajalostuksen voidaan sanoa alkaneen 30-luvun lopulla, sillä siihen saakka radalla kilpailevat koirat olivat puhtaasti coursing-verisiä, eikä keinovieheen ajaminenkaan aina ollut sen kummallisempaa kuin vinttiliitonkisoissa nykyään ratapuolella paljon parjatuilla turkkiroduilla. Koirat tappelivat, lopettivat ajamisen ja lähtivät jopa karkuun stadionilta kesken kisan. Elävän ajaminen ei vaadi kovinkaan suurta ajoviettiä, mutta sinänsä ärsykkeettömän keinovieheen ajaminen kylläkin. Uudet vaatimukset muuttivat taas jalostusta ja koiratyyppi muuntui vaihteeksi. Greyhoundista tuli vauhtikestävämpi. Entiset coursingkoirat ajoivat parhaimmillaan tuntikausia, ja vaikka osa kuoli (ja poistui siitoksesta), niin suurin osa jaksoi. Mutta ne eivät koskaan juosseet samalla vauhdilla kuin nykyiset tai edes 1900-luvun puolenvälin ratakoirat. Coursingkoiria tituleerataan nopeiksi, mutta eivät ne ratakoiralle pärjää – eivät kentällä, eivätkä radalla. Ero tulee siinä, että ratakoira ei jaksa juosta 3 x 40s – 2min kilpailuja kolmena peräkkäisenä päivänä – coursingkoirat jaksavat. Jos joku ei jaksa, niin se poistuu taas siitoksesta – vaikka olisi kuinka kaunis kiilto turkissa tai nätit silmät. Rata vaati koirilta entistä kovempaa maksiminopeutta ja huomattavasti parempaa kykyä ylläpitää tuota maksimia. Sekä puhtaasti liikkeen herättämää ajoviettiä, joka kohdistui 100 prosenttisesti keinovieheeseen, ei koskaan rinnalla juoksevaan koiraan. Vaikka nuo tulivat jalostuksen uusiksi vaatimuksiksi, niin pohja oli kuitenkin luotu aikaisemmin – taas kerran. 1900-luvun alun coursing-koirat täyttivät pääsääntöisesti nuo vaatimukset, se oli pohja josta lähdettiin uuteen suuntaan.

Greyhound on koko historiansa ajan pohjannut menestyksensä puhtaaseen nopeuteen. Mallilla ei ollut merkitystä, vaikkakin nopeusvaatimus suosi määrättyä tyyppiä. Hännän ripustuksella, raajojen kulmauksilla, silmän värillä ei ollut pienintäkään roolia, eikä niitä koskaan ole jalostuksessa arvotettu. Tämä on tuonut mukanaan sen, että greyhoundeja on useita erilaisia ulkomuodollisia tyyppejä. Ratakoira ei ole kovinkaan homogeeninen ulkomuotonsa suhteen. Tämä on yksi syy, miksi ratakoiralla harvemmin kannattaa mennä näyttelykehään. Toinen on vahvempi itsestäänselvyys. Ratakoiran tyyppi millä mittarilla tahansa on huomattavasti erilaisempi kuin näyttelygreyhoundin.

Greyhound on koko historiansa ajan toiminut yksin, ilman ihmisen ohjausta. Siltä ei ole vaadittu, eikä siten ole ollut jalostuskriteeri, halua toimia ohjauksen alla. Puhutaan vaikkapa miellyttämisenhalusta. Greyhound on koulutettavissa, mutta sen motivointi on hankalaa, eikä koirasta tule koskaan luotettavaa. Se taistelee mielellään, mutta ei kytke sitä palkinnoksi. Pahin virhe, jonka greyhoundkasvattaja voi tehdä, on myydä pentu tottelevaisuutta tai agilityä harrastavaan perheeseen. Greyhound on myytävä joko sohvakoirana tai ratakireänä – mutta ei koskaan muuna harrastuskoirana. Toki omistaja saa ja voi tehdä greyhoundin kanssa mitä lystää, mutta kasvattajan tehtävä on muistuttaa, että minkäänlaista menestystä on pääsääntöisesti turha odottaa. Jos pelkkä tekeminen on arvo sinänsä, ilman tulostavoitteita, niin silloin ratagreyhound on luonnollisesti PK- tai agi-harrastajan ykkösvaihtoehto.

Vinttikoiraliiton aktiviteetit saattavat houkutella, sillä ovathan ne periaatteessa rotutyypillistä toimintaa. Tosin en ole koskaan ymmärtänyt, että miksi ihmeessä ratalinjaisen greyhoundin kanssa olisi mentävä nimenomaan kenneliiton alaisiin kilpailuihin, kun on olemassa oma, nimenomaan greyhoundeille (ja whippeteille, tervetuloa) kilpailuja järjestävä liitto. Suurin osa Kennelliittoon rekisteröidyistä greyhoundeista on (oli?) ratalinjaisia, jotka eivät kilpaile vinttikoiraliiton puolella. Loput ovat näyttelylinjaisia, jotka eivät ylipäätään kilpaile. Ratajalostetulla saattaa olla hieman helpompi saada jonkinasteista menestystä vinttikoiraliiton kilpailuissa, mutta harvemmin onnistuu saamaan edes starttia aikaiseksi. Koiria ei yksinkertaisesti ole. Toinen ongelmansa on, että voi joutua starttaamaan useamman kerran päivässä, ja se on selvä riski koirille.

Maastokilpailut parikilpailuina saattaisi olla yksi ratkaisu, jos rata-aktiviteetti ei kiinnosta. Jo pelkästään yksi kanssakilpailija riittää startin saamiseen. Tuota on kuitenkin syytä miettiä tarkkaan ja hartaasti. Jos unohdetaan sellaiset subjektiiviset nyanssit, jotka häiritsevät minua, kuten että maastojuoksu on arvostelulaji, ei nopeuskilpailu, niin maastot ovat vaarallisia greyhoundeille.

Rataihmiset saavat säännönmukaisesti kuulla muutamilta liehuturkkien omistajilta, että ratagreyhound on jalostettu pilalle; se ei kykene juoksemaan rikkoutumatta kuin 30 sekuntia hiekkapohjaisella laajalla ovaalilla. Totta toinen puoli. Tuohon käyttöön greyhound on nimenomaan jalostettu, ja siinä sen on toimittavakin. Mutta tuo kritiikki olisi helpommin vastaanotettavissa, jos arvostelijoiden omat koirat hölkkäisivät edes jotain vauhtia rätin perässä, mielellään jopa tappelematta. On turha kiukutella muiden vauhdista, jos vanhustenosaston kroonikkomummo menee rullaattorilla suorilla ohi – ja ihan puhtaalla käsipelillä.

Enemmistö ratagreyhoundeista on kaatanut sen verran montaa rusakkoa pelloilla, hiekkamontuilla, metsissä ja jopa hakkuuaukeailla, että moinen arvostelu on paitsi epäreilua, myös kategorisesti väärää.

Maastojen riski on kaksijakoinen. Osaltaan se johtuu greyhoundin nopeudesta, osaltaan maastovieheen(kin) käyttäytymisestä. Vaikka maastoratojen suunnitellusta huomautellaankin, niin käännösten jyrkkyydellä ei ole sinällään merkitystä. Jokainen kaupunkialueen ulkopuolella elävä greyhound kohtaa vapaana ollessaan rusakon, eikä pitkäkorva kysele kuinka jyrkkiä mutkia tänään tällä pellolla tehdään. Ja greyhound tulee useimmiten takaisin ehjänä. Tai jää tulematta, jos rusakko on liikaa luottanut suuriin jalkapohjiinsa ja kavereiden kehumaan vauhtiin suorilla.

Jänis, tai muu riista, on greyhoundia hitaampi. Aina ja poikkeuksetta. Jos koira on hitaampi, niin saattaisi olla syytä ostaa seuraava pentu joltain muulta kasvattajalta, treenata hiukan edes joskus ja antaa hivenen vähemmän ruokaa. Se, että greyhound on nopeampi, ei tarkoita, että se saisi jäniksen aina kiinni. Useimmiten ei saa, se riippuu puhtaasti etumatkasta (ja talvella hangen syvyydestä). Mutta greyhound saavuttaa saalista, vääjäämättä. Jos etumatka on ollut riittävä, ja greyhound pääsee iskuetäisyydelle, niin koira hidastaa aina. Ei se tulee satasta takaa, kaappaa rusakkoa mukaan ja pysähdy puolessa välissä naapurikuntaa. Koira alkaa hidastaa aina jo jokunen metri ennen, koska se ennakoi saaliin kääntymistä ja jos käy sauma, niin iskemään alaspäin juoksusuunnassa – ei koira itseään halua tappaa tappaessaan. Greyhoundin vauhti on lähellä suunnilleen sama kuin rusakon, ja juuri parahultaisesti ennen hengenlähtöä rusakko kääntyy pennin päällä ja vaihtaa suuntansa vasemmalla tai oikealle. Greyhound tekee hieman pidemmän käännöksen ja jahti jatkuu. Avainsanoina tässä ovat vauhdin hiljentyminen ja ennakointi.

Viehe kulkee aina nopeammin tai yhtä nopeasti kuin koira. Jos viehe hidastaa, niin koiratkin hidastavat. Nähdään joka kerta radalla pysäytyksessä tai vieherikossa. Vaikka maastokilpailuissa viehettä hieman hidastetaankin mutkiin, niin hidastuminen ei noudata riistan käyttäytymistä. Koirat ajavat jotain, jota niiden geenimuisti ei kykene käsittämään. Ratalinjainen greyhound tulee siis mutkaan liian kovaa, kovempaa mitä se juoksisi elävän perässä, jonka jälkeen viehe ampaisee koiraa lujemmin karkuun ja greyhound kiihdyttää taas “ratavauhtiin”.

Pitkä selitys lyhyesti: maastoviehe pakottaa greyhoundin juoksemaan lujempaa kuin mitä se juoksisi normaalisti elävän perässä tuntemattomalla alustalla ja käännöksissä on epänormaalin kova vauhti. Ja koska ratagreyhound on urbaanin maailman nopein eläin, niin epänormaalin kovaa tarkoittaa melkoista haipakkaa.

Tiedämme, että greyhound kuluttaa suurimman osan energiastaan kiihdytyksessä. Mitä useampi kiihdytys, sitä enemmän kuluu energiaa. Maastokisoissa vasta kiihdytyksiä piisaakiin, joka käännöksessä. Täydellä vauhdilla kulkevalle eläimelle moinen on melkoinen fyysinen rasitus, ja jos maastokisoihin lähtee, niin se vaatii tavallista huolellisemman valmistautumisen.

Maastokilpailujen – anteeksi yleistys – suurin painolasti löytyykin asennepuolelta. Maastokisoja harrastetaan. Sinne mennään, koska se on kivaa. Koiratkin tykkäävät, heiluuhan niillä häntä. Toisaalta, heiluu kolmijalkaisella greyhoundillakin häntä, mutta se tuskin pitää tilaansa kivana – jos se kykenisi moisia asioita edes analysoimaan. Sen tulkinnan tekee ihminen oman itsensä perusteella ainoastaan naamioiden jutun koiran haluamaksi. Järjestäminen ja harrastaminen on amatöörimäistä, ei itseasiassa olla hajullakaan mitä tehdään ja miksi. Pääasia, että kaikilla on kivaa. Ja jos koira sattuu muutaman maastostartin jälkeen ontumaan, niin ainahan on olemassa fysioterapeutteja – nykypäivän koiranomistajan herodeksen käsienpesu. Kaikki on kunnossa, kunhan fysio-aika on varattu. Se on sitä vastuunkantoa. Hoito, ei ennakointi ja riskien minimointi.

Myönnetään, tuo oli ilkeää. Maastokisojen järjestäjissä ja kilpailuttajissa on asiasta ja koirista aidosti kiinnostuneita ihmisiä. Mutta se on vain kiveen hakattu totuus, että maastokisat ovat kaikille riski, ne ovat greyhoundeille muita rotuja suurempi riski ja radan suunnittelu sekä juoksualusta on välillä jopa vaarallinen.

Greyhound on vain ja ainoastaan puhdas ratakoira. Helvetillisen hyvä sellainen!

Asiaankiin liittyvät

• Waterloo Cup (0)
• Sohva vai monttu? (0)
• Irlantilainen coursing (0)
• Greyhoundin historia (0)
• Coursingin historia (0)

Yleisin merkki ylirasituksesta on totaalinen väsyminen. Koira ei jaksa ja kävely on vaikeaa. Tuttu tilanne meille jokaiselle, joiden urheilullisuus on vähän niin ja näin, mutta joskus on pakko laittaa vähän ripeämmin jalkaa jalan eteet. Hetken kuluttua särkee reisilihasten alapäät, jalat eivät tahdo liikkua, paikat kangistuvat. Ollaan ylitetty voimavarat. Peruskunnosta ja parista muusta asiasta riippuu missä tuo raja on. Koira ei kykene kertomaan koska tuntuu pahalta, vielä vähemmän suorituksen aikana. Greyhoundeilla, ajokoirilla ja rekikoirilla rasituksen asteen arviointia vaikeuttaa myös koiran korvien väli. Noilla kaikilla vietti, vuosituhansinen jalostus vain yhteen käyttötarkoitukseen, saattaa ajaa koiran reunan yli. Elimistön omat varoitusmerkit – lihasten kipu – eivät toimi hidasteena, vaan koira menee puhtaalla tahdolla pidemmälle, korkeammalle ja kovempaa kuin mitä lihasten energiavarannot antaisivat myöten. Pahin ylirasitusoire onkin jos koira juoksee itsensä hengiltä.

Maitohappo satuttaa

Lihasten energia-aineenvaihdunnassa syntyy maitohappoa ja muiden asioiden lisäksi maitohapon katsotaan olevan syyllinen rasituksen synnyttämään lihaskipuun. Tämäkään asia ei välttämättä ole näin yksinkertainen, paitsi yleistyksissä. Eräässä tanskalaistutkimuksessa tutkittiin rotan lihaksen toimintaa. Yksi havainto oli, että lihaksen ympäristön tekeminen happameksi maitohapolla paransi lihaksen supistumisvoimaa. Käsitys maitohapon väsyttävästä vaikutuksesta on huomattavasti vanhempaa perua, sillä 1929 tehtiin kokeita, joissa havaittiin maitohappoa kertyvän lihakseen rasituksen aikana ja samalla lihaksen supistumisvoiman heikkenevän. Lihakset saatiin supistumaan uudelleen tehokkaammin poistamalla maitohappo kemiallisesti lihaksista. Tästä tehtiin virheellinen johtopäätös, että maitohappo johti väsymiseen. Kuten tieteellisessä maailmassa yleensä, niin vain yhteen tutkimukseen ei sinällään luoteta, vaan kaikki täytyy olla toistettavissa. Urheilulääketiede ja urheilijoiden fysiologian tutkiminen on melkoisen suurta bisnestä ja lihasvoiman, väsymisen sekä maitohapon yhteyksiä on tutkittu enemmänkin. Aina saatiin sama tulos, maitohappo väsyttää ja heikentää lihaksen supistumisvoimaa. Alkuperäisestä tutkimuksesta sai kulua vuosikymmeniä, ennen kuin teoriaa alettiin kyseenalaistaa. Syy/seuraus-suhde ei olekaan niin yksinkertainen. Maitohappo syntyy lihaksessa olevasta glykogeenista, joka hajoaa anaerobisessa eli hapettomassa rasituksessa maitohapoksi. 80-luvun lopulla havaittiin, että lihakset väsyivät ja jopa nopeammin ihmisillä, joilta puuttuu glykogeenia hajottavaentsyymi. Heillä ei lihaksiin muodostu maitohappoa lainkaan.

Tekniikka ja mittalaitteet kehittyivät ja nykyään päästään tutkimaan yksittäisiä lihassäikeitä. On havaittu, että ympäristön muuttumisella happamaksi maitohapon takia ei ole mitään merkitystä lihasten väsymiselle. 2000-luvun alussa toisessa tanskalaistutkimuksessa löydettiin tietoa, että maitohaposta onkin hyötyä lihaksen väsyessä. Lihassolujen aktiivinen toiminta tuottaa solujen ulkopuolelle runsaasti kaliumioneja. Kun kaliumioneja lisättiin tarkoituksellisesti, koeputkessa olevan lihaksen supistumisvoima heikkeni. Tekemällä ympäristöstä hapan supistumisvoima parani ja voima kasvoi. Uusimmassa tutkimuksessa lihassäikeitä ärsytettiin sähköisesti ja tutkittiin taas happaman ympäristön vaikutusta lihasten supistumisvoiman muutoksiin. Maitohapon lisääminen paransi jo rasitetun lihassäikeen supistumista.

Tätä systeemiä ei vieläkään täysin ymmärretä, mutta se kertoo meille sen minkä itseasiassa jo tiesimme: elimistö on suunnattoman monimutkainen, kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mitään tehdä turhaan. Väsymisen täydellinen mekaniikka on arvoitus. Tasapaino on kuitenkin tärkeintä. Lihaskipu johtuu luultavammin siitä, kun maitohappo alkaa poistumaan ja happamuus lihassolun ulkopuolella alkaa. Liika kalium solun ulkopuolella on työn aikana pahasta ja sitä tilaa maitohappo saattaa korjata. Mutta solun ulkopuolella maitohappo myöskin nostaa elimistön happamuutta ja hajoittaa lihassoluja – ollaan katabolisessa tilassa – ja siihen neutralisointiin taasen kaliumia ja muita elektrolyyttejä muun muuassa tarvitaan. Lihasten aineenvaihduntaan kuuluu monta osatekijää kuten maitohappo, glykogeeni, fosfokreatiini, epäorgaaninen fosfaatti, ATP sekä kalsium-, natrium- ja kalium-ionit. Niiden pitoisuudet muuttuvat lihasta käytettäessä ja kaikkiin liittyy erilaisten solun tuottamien proteiinien toiminta.

Kun puhutaan ylirasitusoireena lihaskipeydestä ja -jäykkyydestä, niin parannuskeino on helppo. Lähtee sillä millä on tullutkin. Tämä ei tietenkään tarkoita nääntyneen koiran laittamista täysivauhtiselle maratoonille – se parantaa loppulisesti kaikista vaivoista – vaan maltillista liikuntaa. Vapaana ulkoilua ja remmilenkkejä keveällä vauhdilla ja rasituksella. Se lisää verenkiertoa lihaksissa ja elimistön yleistä aineenvaihduntaa nopeuttaen ja helpottaen maitohapon ja muiden kuona-aineiden poistumista. Vaihteleva liikunta myös vetreyttää ja venyttää lihaksia. Fysioterapeutit ja hierojat ovat ylityöllistettyjä muutoinkin ja heille on turha viedä normaaleja liikunnata jäykistyneitä koiria. Treenarin on tehtävä perusasiat itse. Jos ei halua, niin ehkä kultahamsterit olisivat otollisempi harrastuskohde. Perushieronta ja -venyttely ja liikunta ovat jäykkyyksien poistamisen A ja O, ja jokaisen on ne opeteltava.

Lihasjäykkyytä ei saa pelätä. Aika ajoin treenikaudella koira on juoksutettava ns. hapoille, mutta ei joka kerta. Jatkuva äärirajoille liikuttaminen vaatii niin pitkän palautumisajan, että se ei ole enää tarkoituksenmukaista. Myös pitkäkestoinen aerobinen liikunta (polkupyörät, juoksumatot, uiminen) aiheuttavat greyhoundeille jäykistymistä ja herkkyyden menettämistä. Erittäin harva greyhound kestää hidastumatta tai jopa hajoamatta rasittavaa pitkäkestoista liikuntaa. Koiran töpöttävän askelluksen ja kehnon kääntymisen kävelyssäkin pitäisi herättää treenarin miettimään. Samaan kastiin kuuluvat myös rajut voimaharjoitukset, kuten vauhti uppohangessa, ylämäki tai veto.

Läpivirtsaaminen

Ehdottomasti yleisin vakavista ylirasitusoireista on ns. läpivirtsaaminen tai jopa asidoosikseen meneminen. Sen huomaa siitä, että koira harjoituksen tai kilpailun jälkeen virtsaa huomattavan paljon, joskus jopa alleen. Silloin koiran suolotasapaino on mennyt sekaisin. Se juo enemmän ja enemmän virtsaten yhä tiheämmin, jolloin se “huuhtelee” elimistöstään koko ajan enemmän suoloja pois. Munuaiset eräällä tavalla menevät sekaisin ja saavat lihaksista vapautuvista elektrolyyteistä vääriä signaaleja, jolloin koko eloimistö joutuu Pahan Oravanpyörään. Lääkkeenä käytetään lepoa, ruuan rasvaprosentin nostamista ja valkuaisen määrän vähentämistä sekä palautumisaineita (elektrolyyttejä). Elektrolyytit kuuluvat kovassa treenissä olevan koiran ja kilpailijan perusaineisiin. Elektrolyyttejä annetaan aina ennen suoritusta ja sen jälkeen.

Lievemmät tapaukset ovat hoidettavissa itse, mikäli kykenee arvioimaan virtsan väristä koiran tilaa sekä seuraamaan kuivumista. Niin kauan kun virtsa on kellertävää, niin ollaan aika turvallisessa tilanteessa, mutta veden virtsaaminen vaatii jo toimenpiteitä. Verimäisyys, tumma punainen väri, on syy soittaa välittömästi lääkärille. Asidoosi vaatii aina ja poikkeuksetta eläinlääkärin hoitoa – yleensä nesteyttäminen ja elektrolyytit riittävät – sillä tila tappaa hoitamattomana nopeasti. Greyhoundilla on veren hematokriitti harrastuksen ja rodun erikoistyypin takia luontaisestikin niin lähellä kriittistä, että se ei kestä rajua kuivumista. Muilla roduilla asidoosiin joutuminen on vielä huolestuttavampaa, koska niillä silminnähden tulleet oireet juoruavat jo huomattavan vakavasta tilasta. Jos koira joutuu juomisen ja lisääntymisen virtsaamisen kierteeseen, niin ensimmäiseksi kannattaa ottaa yhteyttä osaavaan harrastajaan. Se ei nykyään enää välttämättä tarkoita kasvattajaa, koska Suomesta löytyy jo turhan paljon kasvattajia, jotka eivät edes hallitse elektrolyyttien annostamisen alkeita.

Kilpailun jälkeen kriittisin hetki on juottaminen. Koiralle on tarjottava riittävästi nestettä, mutta se ei saisi päästä ahnehtimaan. Vatsa täynnä vettä on veren kaivamista koiran nenästä.

Krampit

Kramppi ei sinällään ole ylirasitusoire, olkoonkin että koira voi myös krampata liiallisen rasituksen jälkeen. Ensiapuna koiraa kävelytetään hitaasti ja kramppaavaa lihasta hierotaan lievästi. Kramppaavaa kohtaa voidaan myös jäähdyttää vedellä, mutta kylmää vettä ei saisi kuitenkaan suoraan ruiskuttaa isoille lihaksille, jänteille kylläkin. Ruokaan lisätään magnesiumia ja kalkkia, sekä alkuverryttely tehdään huolellisemmin. Ruuan muuta koostumusta on ehkä myös tarkistettava. Yksi erittäin yleinen syy kramppeihin on koiran kuivuminen.

Ontumiset, nilkuttelut ja revähdykset

Kaikkiin ontumisiin ja nilkutteluihin auttaa lepo. On kuitenkin syytä varmistua, että aiheuttajana ei ole vakavampi loukkaantuminen tai vamma. Pahasti jumiutuneisiin lihaksiin auttaa eläinfysioterapeutti, ja treeniohjelmaa on ehkä muutettava. On muistettava, että päivää ennen starttia ontunut koira ei luultavammin ole valmis kilpailemaan. Mikään vamma harvemmin korjaantuu vuorokaudessa tai edes kahdessa.

Osa ontumisista johtuu kehnosta radanpinnasta. Mutta nekin ovat luokiteltavissa ylirasitusoireiksi, koska suorituksen voima ja rajuus yhdistettynä asiattomasti hoidettuun radan pintaan rasittavat koiran niveliä ja lihaksia kipuiluun saakka. Käytännössä kaikki revöhdykset ovat ylirasitusvammoja. Työtä on ollut liikaa ja lepoa liian vähän, eikä lihas ole missään vaiheessa päässyt toipumaan juoksemisen aiheuttamista mikrorepeämisistä. Valitettavan usein myös kinnermurtumat ovat ylirasitusvammoja, olkoonkin, että radan hoito altistaa rajusti ja usein syyttävä sormi osoittaa nimenomaan radan hoidosta päättävää – ei treenaria. Nuorilla koirilla metakarpaalien arkuudet ovat tyypillisiä ylirasitusvammoja.

Hoidoksi riittävät usein kylmä, tulehduskipulääkkeet ja lepo. Sekä treenarin asennemuutos. Vakavammat tapaukset on aina hoidatettava eläinlääkärillä.

Ylikunto

Ylikunto on hermoston, verenkierron ja aineenvaihdunnan kroonista väsymystä. Lihassolujen ja koko elimistön palautumiskyky on normaalia heikompi. Se ei ole sairaus, vaan elimistön oma suojelumekanismi liian suurta energiankäyttöä vastaan.

Tilanne korjaantuu yleensä viikosta kolmeen viikkoon kevyemmällä treenaamisella ja kilpailun tai kahden väliin jättämisellä. Nimenomaan aerobista harjoittelua on vältettävä. Ruuan rasvapitoisuuden nostaminen nopeuttaa ylikunnosta toipumista.

Greyhoundilla ylikunnon diagnosointi on vaikeampaa kuin ihmisillä, koska ei voida käyttää sykettä, verenpainetta ja lyöntitilavuutta mittarina. On siis luotettava ulkoisiin merkkeihin. Sykkeen mittaamisesta ei ole hyötyä, koska ensinnäkin se on suorituksessa liian korkea – ei ole mittalaitteita – ja toiseksi se reagoi liikaa koiran mielentilaan.

Ylikunnosta kärsivä greyhound on yleensä haluton, masentunut, jatkuvasti väsynyt, paino laskee, palautuu hitaasti ja sen suoritustaso laskee. Useimmiten silloin treeniä vain lisätään, ja joudutaankiin ojasta allikkoon. Mikäli ylikunto pahenee ja muuttuu kroonisemmaksi, niin huonojen aikojen ja menetettyjen voittojen lisäksi uhkaavat vähäisempänä diskaus ja huomattavasti vakavampina jännetulehdukset sekä lihasrevähdykset. Suomen tauoton kilpailukalenteri altistaa ylikunnolle. Vaikka ennen kilpailtiin kaksipäiväisiä kilpailuja useammilla kilpailupäivillä, niin varsinainen treenaus oli tehottomampaa tai sitä ei tehty ollenkaan. Koirat eivät päässeet koskaan niin hyvään kuntoon, että niillä olisi ollut riskiä ylikunnosta. Nykyään ollaan päästy yli sinänsä väärästä hokemasta, että kilpailkaudella ei treenata, mutta tasapainon vuoksi ollaan saatu tilalle ylikunto-ongelmat. Kun lisäksi kuvitellaan, että koira voi olla huippukunnossaan toukokuusta lokakuuhun, niin menestyvillä, mutta koiranlukutaidottomilla, treenareilla on melkoinen riski ampua yli treenauksessaan, kun koiran ajat lähtevät laskuun. 0,2 – 0,5 sekunnin hidastumisen jälkeen koiraa ei laitetakaan lepoon, vaan kiihdytetään tahtia. Toinen riskiryhmä ovat treenarit, jotka ovat koko talven puhuneet ja tekeminen aloitetaan vasta kesän kynnyksellä. Koirasta voidaan ns. piestä paskat pihalle – eli juoksuttaa nopeasti kuntoon – mutta tuo ei kestä, ja koira romahtaa. Kolmas koiralle hankala treenariryhmä ovat ne, joiden mielestä kuntokausi alkaa viimeistään vuoden vaihteesta ja he myös teettävät koirillaan työtä. Näillä puhutaankin käytännössä 10-12 kk kaudesta, eivätkä ne pääse koskaan palautumaan kunnolla. Jos omistaja kattaa kaksi näistä kriteereistä, niin hän joko rikkoo koiransa tai on niin onnekas, että on saanut todella poikkeuksellisen vahvan koiran.

Läheskään aina joku noista oireista yksinään ei tarkoita ylikuntoa, vaan syy saattaa piillä jossain muualla. Haluttomuudessa saattaa syy olla yksinkertaisesti kyllästymisessä, jolloin rutiineja on muutettava, tai vaikkapa laumasuhteissa. Suorituskykyä voivat pudottaa alkavat tulehdukset, flunssa tai ruokintavirheet. Ihmisillä nyrkkisääntönä on, että tunnin ajan suorituksesta valkosolujen määrä on normaalia alempi, jolloin elimistön oma vastustuskyky on tilapäisesti heikentynyt. Greyhoundilla ei tiedetä kuinka pitkästä ajanjaksosta on kysymys, mutta voidaan olettaa, että se on vähintään tuo tunti – luultavasti pidempi.

Ylikunnon suhteen pätee sääntö, että mikä on tullut nopeasti, lähtee nopeasti; mikä tulee hiipien, lähtee hiipien. Nopeasti syntynyt akuutti ylikunto korjaantuu siis myös nopeasti, mutta pitkään kestänyt, kroonisempi tapaus vaatii toipuakseen pidemmän ajan.

Asiaankiin liittyvät

• Kalium (0)
• Nestetasapaino (0)
• Virtsa (0)
• Pieni verenkuva (0)
• Olet mitä syöt, niin koirakin (0)

Kiitos lääkäreille heidän ammattitaidostaan. Kiitos eläinlääkäreille heidän myötätunnostaan ja empatiastaan. Kiitos kaikesta avusta, jota saavat niin hätääntynyt omistaja kuin hoitoa tarvitseva lemmikki. Kiitos halusta oppia ja kuunnella.

Eläinlääkärit ovat läpileikkaus ihmiskunnasta. Minulla, tai kenellä muullakaan, ei ole oikeutta syyllistää koko ammattikuntaa muutaman kädettömän takia. Lääkärien joukossa on armottomia puurtajia, ammattilaisia ja eläimistä aivan aidosti kiinnostuneita. Heitä on enemmistö, ja ilman heitä olisimme täysin ne. löysät housuissa.

Eläinlääkäreitä tarvitaan ja he ovat arvonsa ansainneet!

Asiaankiin liittyvät

• Vastuu ei ole vain sana (0)
• Valelääkärit eläinlääketieteellisestä (0)

Synty

Makuuhaavan aiheuttaa riittämätön verenkierto ja siitä kehittyy onkalomainen tulehtunut haava. Kun koira makaa koko ajan samassa asennossa, niin alustaa vastaan painuneessa ruuminosassa yleensä pintaverenkierto häiriintyy. Silloin pintakudoksiin syntyy eräällä tavalla kuolio. Iho vaurioituu, kun se ei saa happea ja siihen tulee usein myös sekundäärisenä oireena bakteeritulehdus. Useimmiten makuuhaavoja löydetään uloimmista varpaista, ranteista, kintereestä, kyynerpäästä ja lavan alueelta, mutta ehdottomasti yleisin paikka on reisi.

Makuuhaavan aiheuttaja on aina huono hoito. Koira makaa liian kovalla alustalla. Koska makuuhaavoja tavataan imettäviltä nartuilta, niin on aivan perusteltua kyseenalaistaa kasvattajan toimintatavat. Ongelmia syntyy, kun pentulaatikon pehmusteita, yleensä sanomalehteä, ei vaihdeta riittävän usein – se on märkänä kova – eikä mitään muuta alusta käytetä kuten lämpökarvaa. Lisäksi voidaan väittää, ettei narttua ole liikutettu tarpeeksi usein. Normaalilla koiralla, johon myös imettävät nartut kuuluvat, makuuhaavat ovat siis aina kehnosta hoidosta johtuva ongelma.

Pahasti loukkaantuneilla koirilla, jotka joutuvat makaamaan paljon, makuuhaavat voivat syntyä varkain, varsinkin jos koira joutuu syystä tai toisesta makaamaan samalla kyljellä.

Hoito

Makuuhaavat paranevat useimmiten itsestään ajan myötä, edellyttäen että elinolosuhteita on parannettu ja koira pääsee liikkumaan. Useimmiten on kuitenkin syytä aloittaa lääkekuuri. Johtuen ihotulehdusten luonteesta ja luonnostaankin muita kudoksia pienemmästä verenkierrosta, niin pelkkä antibiootti ei riitä. Yleensä suositellaan amoksilliinia (200mg joka 8. tunti) sekä sulfaa kuten Tribissen 80:ä (tabletti kahdesti päivässä viiden päivä ajan) yhdessä. Lisäksi haava on pidettävä puhtaana vesihoidolla ja kuivattava huolellisesti. Kortisonisalvoja ei saa käyttää, sillä ne alentavat suojaa tulehdusta vastaan ja hidastavat ihon paranemista.

Tärkein hoito on kuitenkin kasvattajan ryhdistäytyminen sekä makuualustasta huolehtiminen.

Asiaankiin liittyvät

• Tähän merkintään liittyviä postauksia ei löytynyt.