Kesän monet juhlat ovat taatusti mukavampia, kun yllä on luonnonmateriaalia. Siispä 15. – 21.6. tervetuloa!

www.pukimoraivio.fi

~ Richard Sennett, The Fall of Public Man (1977)

Surua lisää International Wool Textile Organisation. Sen raportti IWTO market information vuodelta 2019 kuvaa petrokemikaalien aikakauttamme datan avulla. Viimeisen noin 20 vuoden aikana maailman villantuotanto on vähentynyt 50 %, ja samalla keinokuitujen tuotanto on liki tuplaantunut. Tilastoja vääristävät sekoitekankaat, joissa kelpo puuvillaan tai villaan sotketaan öljyä. Yleensä tavoitteena on halvempi kangas, jonka myötä valmistuskustannus painuu ja voitto kohoaa. Villakuidun tuottaminen on 4-7 kertaa kalliimpaa kuin tekokuidun, joten pelkkää hintaa katsova tuottaja tai asiakas on helppo höynäytettävä. Tärkeämpää olisi ajatella kuidun ominaisuuksia yllä, sen kestävyyttä ja materiaalin aiheuttamia vaikutuksia. Hajotessaan polyestervaate aiheuttaa samanlaista saastetta kuin kuluva muovipussi.

Niin sanotun slim fit -vaatteen aikakaudella öljyä on myös kaadettu soppaan, jotta kangas joustaisi tehokkaammin, ja vaate olisi tyköistuvampi eli sexympi. Tämä on jälkikäteen osoittautunut virheeksi, sillä sekoitekankaita on erittäin vaikea kierrättää. Niille helpoin käsittely on polttaminen, mutta kankaan tuottama lämpö on äkkiä haihtunut. Öljypohjaiset tekokuidut ovat surkea valinta, jos haluaa laatua ja tyyliä ylle. Tekokuitu on hiostavampi yllä, hiki pinttyy siihen väkevästi, materiaali ei päästä lämpöä tai hikeä haihtumaan, se kiiltää luonnottomasti, se ei luontaisesti maadu, eikä tekokuitua voi muokata höyryllä niin kuin villaa. Synninpäästön voi suoda viskoosille, joka on ensimmäinen keinotekoinen vaatekuitu 1890-luvulta. Se valmistetaan puukuidusta, joten viskoosivaate hengittää. Se ei kuitenkaan ole yhtä kestävä tai muokattavissa niin kuin villa sekä puuvilla.

Kannustan lukijaa siis valitsemaan täysiä luonnonkuituja aina, kun se on mahdollista. Jos kysyntä muuttuu äänekkäämmäksi, valmistajilla on kannustin vastata siihen. Mikä parempaa, kannustan lukijaa myös valittamaan myyjälle, jos vaatekaupan useimmissa tuotteissa on öljylitkua mukana. Ihmisen historia luonnonkuitujen kanssa on noin 30 000 vuoden pituinen kudos esivanhempiin. Tämä kangas repesi vasta vuonna 1939, kun DuPont esitteli nailonin New Yorkin maailmannäyttelyssä. Sen jälkeen mikään ei ole ollut samoin. Keinokuidut eivät kurjista ainoastaan vaatteiden kulttuuria, ne kurjistavat myös kangasvalikoimaa ja tekstiilituotantoa. Tekokuitu on aikamme kuva, eikä se jätä meistä kaunista tarinaa tuleville sukupolville.

F on siis kelpo vaatettaja, jonka avulla on helppo kokeilla siipiään miesten vaatteiden parissa, sillä ulkoistamalla välttää suurimmat stressit. Muutoinhan täytyisi perustaa verstas tai tehdas: etsiä sopiva sijainti, tontti, vertailla kustannuksia, hankkia kasa koneita, kouluttaa ompelijat, luottaa viranomaisiin, ja maksaa kimppu veroja. Kaikki hidasta ja kallista ja epävarmaa. Useimmiten miljoonien eurojen sijoitus. Ulkoistamalla yritys maksaa helpoimmillaan vain vaatteista, jotka teettää toisella.

Myös Suomessa on kimppu vaatefirmoja, jotka käyttävät F:n palveluksia. Seurauksena ne saavat tietyt leikkaukset, kankaat, laadun ja lopputuloksen. Tässä kohdin harmi alkaa – ainakin minulle, joka seuraan vaatekauppaa intohimoisena sivustakatselijana. Kun firmat käyttävät samaa valmistajaa, erot jäävät pieniksi. Jos kurjin tuuri kävisi, kahdessa kaupassa olisi sama tuote, jonka näkyvin ero on logo vuorikankaassa. Jos tämä esimerkin tilanne toteutuisi, suurin ero ei olisikaan vaatteessa vaan mielikuvassa.

Miesten vaatekauppa on nimittäin 2000-luvulla, jollei aiemmin, muuttunut mielikuvien kaupaksi. Kauppakorkean puolella puhuttaisiin “brändistä”, mutta inhoan tuota sanaa. Mielikuva on suomea, eikä tunnu suussa yhtä laskelmoidulta. Kymmenet tai sadat pienet, keskisuuret tai suuret yritykset ovat ulkoistaneet osan tai valtaosan tuotannostaan F:n harteille. Kun kankaat, leikkaukset, viimeistely ja lopputulos ovat kovin samanlaisia, asiakas ei saa merkittävästi muista eroavia vaatteita. Hän maksaa mielikuvista. Siis mainoksista, joita julkaistaan kiiltäväpaperisissa lehdissä. Liiketiloista, jotka usein sijoitetaan kalliiden kortteleiden keskelle. Asiakaspalvelijoista, joita suurissa liikkeissä riittää. Koreista pahvipakkauksista, joita jotkut säilyttävät vuosia.

Toisin sanoen asiakas päätyy maksamaan enemmän kaikesta muusta paitsi vaatteesta. Näin käy, vaikka hän haluaa ensisijaisesti vaatteen – vaikkapa puvun juhliin, talvikengät pakkaselle, pellavaa ylle helteitä vastaan. Miestenvaatefirmojen, jotka eivät omista tehdasta tai verstasta, tulee 2000-luvulla erottua mielikuvien avulla. Tämä on aikamme kuva. Olen myynyt vuosien varrella vaatteita kymmeniltä, sadoilta vaatefirmoilta. Erittäin harva niistä erottuu leikkauksen tai materiaalien tai vaatemalliensa avulla. Usea kuitenkin omistaa tehtaansa, jolloin lopputulos on yksilöllisempi. F on varmasti valmistanut koko kasan niistä takeista tai kauluspaidoista tai puvuista, joita käsieni läpi on kulkenut. Niiden työnjälki on hyvää ja materiaalit samaten. Ne kuitenkin yleensä tuntuvat F:n vaatteilta – eivät sen yrityksen, jonka logo vuoriin on sillä kerralla ommeltu.

Suurin esimerkki, jonka voin jakaa ulkoistamisen saralla, on Ralph Lauren. Konserni on sentään avoin asian suhteen: he myöntävät selkeästi, ettei RL omista yhtään vaatetehdasta. Vuonna 2024 RL myi maailman ympäri päälle 6.5 miljardin dollarin arvosta vaatteita, eikä omista yhtään valmistuspaikkaa, vaikka varaa hankintoihin olisi. Sen sijaan yritys on ulkoistanut tuotantonsa päälle 700 tehtaaseen, joista yksikään ei valmista enempää kuin 4 % valikoimasta. Lähes kaikki valmistetaan länsimaiden ulkopuolella, jotta RL säästää paljon rahaa valmistuksessa. Ralph Lauren siis myy ennen kaikkea mielikuvia statuksesta, laadusta, tasankojen maisemista, vauraudesta, amerikkalaisuudesta. Ne sitten teetetään jossakin kaukana, eikä paikalla niin väliä. Esimerkkinä vaatevalmistuksen tasapäistymisestä voin mainita Britannian. Sen mannuilla ja konnuilla, erityisesti Skotlannissa, muutama kymmenen neulefirmaa tekee valtaosan laadukkaampien miestenvaatefirmojen neuleista.

Kun neuleet on ulkoistettu, vaatefirmojen ei tarvitse uhrata aikaa tai rahaa oman neulomon pyörittämiseen. Silti, kun neuleet on ulkoistettu, meillä on samoja sinisiä V-aukkoneuleita sadoissa kaupoissa samoilla lopputuloksilla. Myös löytyy samoja ruskeita brogue-kenkiä, samoja sinisiä kauluspaitoja, samoja solmioita, samoja kopioita. Vain logo eroaa. Tätä olen mielessäni surrut viime kuukausina. Oma lusikkansa tasapäistämisen sopassa ovat Kering sekä LVMH. Tosin ne ovat säilyttäneet ostamansa vaatefirmat, mutta sijoitusyhtiöiden johto päättää, millaista jälkeä tuupataan ulos. Alkuperäisten suunnittelijoiden visio on poissa. Summa summarum: kun vaatteiden valmistajia on entistä vähemmän, myös uniikkeja vaatteita tai malleja on vähemmän. Tämän vuoksi yhä kiinnostavammilta tuntuvat ne miesten pukijat, jotka valmistavat itse. Ne ovat harvinaisia ja arvokkaita ja tuen arvoisia.

Jopa niin kaukana kuin Qatarissa, jonka valtion sijoitusyhtiö Mayhoola osti Pal Zilerin vuonna 2014. Yhtiön alkuperäinen tehdas on yhä Quinto Vicentinossa, toinen Sarcedossa, ja työntekijöitä on yli 800. Osa vaatteista teetetään Italian ulkopuolella. Firmalla on omia liikkeitä Italiassa sekä muutamissa kaupungeissa ympäri maailman, joten se ei ole yleinen osa katukuvaa. Suomessa Pal Zileria on aiemmin myyty Feressä. PZ:n haasteena on erottuminen lähimmistä kilpailijoista. Tehtaan tyyli ja laatu ovat mainiot – ja silti kovin samanlaiset kuin Cornelianilla, Zegnalla ja Canalilla.

Valmistajalla on viisi mallistoa:

• Lab/Concept: vapaa-ajan mallisto, joka on halvempi kuin muut, ja suunnattu nuoremmille. Useimmiten valmistettu Italian ulkopuolella.
• Pal Zileri: päämallisto, jossa on klassinen tyyli sekä takkien sisällä irtoliinarakenne.
• Cerimonia: juhlavaatteet, kuten smokit, frakit ja saketit.
• Abito privato: tavanomainen mittatilauspalvelu.

• Sartoriale: hienompi mittatilaus, jossa on laadukkaampi viimeistely, harvinaisemmat kankaat ja enemmän käsityötä kuin muissa mallistoissa.

http://www.palzileri.com/

En ole koskaan pitänyt kireistä vaatteista kenenkään yllä. Ne eivät ole tyylikkäitä, mukavia tai klassisia. Vaan en jätä asiaa moitteisiin vaan selitän, miksi ilmiö on ollut kurja. Ensiksi: kudotut puuvilla-, pellava tai villakankaat eivät jousta niin kuin T-paidan tai verkkareiden yleisin materiaali jersey. Irtotakissa, puvuntakissa, päällystakissa ja suorissa housuissa täytyy siis olla väljää. Kangas ei jousta, joten sopiva väljyys takaa keholle parhaan liikeradan asu yllä – tai ainakin silloin, kun leikkaus on jotain muuta kuin kireä. En suinkaan kaipaa 90-luvun yliväljiä, roikkuvia Armaneja takaisin vaan klassisen keskitien. Leikkauksen, jossa kättä voi kohottaa ylähyllylle helposti, eikä nivusia kiristä istuessa.

Toiseksi räätäleiden ammattikielessä, ainakin Britannian ja Yhdysvaltojen puolella, yksi tärkeimpiä termejä on balance. Se tarkoittaa tasapainoa vaatteen osien välillä ja suhteessa kantajaan. Esimerkiksi suuri rintakehä vaatii leveämpää takkia ja käänteitä, pitkä selkä tarvitsee pidemmän helman, hyvin hoikan vartalon yllä kovin väljä leikkaus vain roikkuisi. Kun vaatteen tasapaino on kunnossa, sen kantaja näyttää paremmalta, kuin kultaisen leikkauksen maalaukselta. “Slim fit” sotii tätä perinteen luomaa keskitietä vastaan. Yksi, kireä leikkaus kaikille, vaikka ihminen on yksilö. Toki moni asiakas ei asiasta tiedä ja räätäli joutuu sotimaan ajatustensa kanssa: toisaalta hän ei saa elantoa ilman ostajia, toisaalta hän ei haluaisi leikata himokireää asua, jonka tietää näyttävän väärältä.

Kolmanneksi hoikka aikakausi on pilannut vaatekankaita. Kun leikkaus on ollut kireä, vaatteet on silti haluttu mukaviksi. Tehtaat ratkaisivat asian lisäämällä öljykuituja luonnonkuitujen joukkoon. Seurauksena oli “stretch” eli joustokangas, jossa on vaikkapa 5 tai 10 prosenttia elastaania, loput puuvillaa tai villaa. Pikamuodin parissa tekokuidun määrä on tietty suurempi. Vaan öljymateriaalit reagoivat surkeasti kehonlämpöön ja hikeen. Ne haisevat pahalta, eikä lemu usein lähde pesussa. Lisäksi pesussa mikromuovit kantautuvat vesistöihin pilaamaan kaikkea. Huipentumana sekoitekangas ei sovi kierrätykseen, koska langoissa materiaalit ovat kiertyneet toisiinsa. Joustokankaat siis poltetaan, eikä niitä voi hyödyntää.

Kenties vuosikymmenen sisällä lukija katselee vanhoja valokuviaan ja hämmästelee, miksi tulikaan käytettyä niin kireitä asuja. Niissähän nivusia hiersi, hiki haisi, eikä takki yllä kättä voinut koukistaa täyteen mittaan. Tavoitteena ei siis jatkossa ole poikabändisolistin asu, joka muistuttaa kireydessä preservatiivia, eikä lähiöräppärin roikkuvat housut, joista kalsarit (tai enemmänkin) nolosti kurkkaavat. Tulevaisuudessa ratkaisu on kultainen, sopiva väljyys, joka riippuu oman kehon mittasuhteista. Se takaa sellaisen mukavuuden, tyylin ja kuvat, jotka kestävät aikaa.

www.pukimoraivio.fi

Pukimistamme ja pukeutumisesta

Iltalehdelle kirjoittanut vaatturimestari L. Niska

Iltalehti 5.6.1930

Ken tahtoo käydä sivistyneestä — ja kukapa sitä ei tahtoisi, jolla vähänkin siihen on edellytyksiä — hänen tulee käyttäytyä ja esiintyä kaikissa suhteissa ja kaikissa tilaisuuksissa tavalla, joka osoittaa hänen olevan sivistyskansan jäsen. Tämä edellyttää, paitsi sisäisen sivistyksen ilmennystä, myös ulkoasuunsa nähden sivistysvaatimusten varteenottoa. Pukeutuminenhan muun käyttäytymisen ohella muodostaa ennen kaikkea ihmisen ulkoasun, johon yleensä ennen muuta kiinnitetään huomiota. Ei siis ole yhdentekevää, miten on pukeuduttava todella näyttääkseen siltä, jota hän tahtoo olla, ja jollainen sivistyskansan jäsenen tulee olla ihmisenä ja kansalaisena.

Tämä ei eisällä sitä, että tulisi esim. pukeutua ylellisen komeasti. Eihän köyhän kansan kokonaisuudessaan yhtä vähän kuin sen yksilöidenkään kannata kovin ylellisesti pukeutua tai elää, vaan tarkoitus on ennen kaikkea, että itse kunkin tulee pukeutua siististi ja tilaisuuksien mukaisesti. Tämä on asian ydin. Tulee osata pukeutua siististi, aistikkaasti mutta kuitenkin vaatimattomasti.

Kaikilla niillä aloilla, joilla on tarkoitus tyydyttää ihmisiä hyödyn ja käytännön kannalta, on myös samalla tarkoitus somistaa, tyydyttää kauneusaistia ja lisätä kauneusarvoja. Valistuneen kansan keskuudessa pyritäänkin niin paljon kuin mahdollista taiteellisuuteen kaikissa suhteissa tai ainakin silä tavoitellaan. Samoin on laita pukeutumisessa. Siinäkin on kysymyksessä hyöty ja käytännöllisyys, mutta samalla kauneusaistin palveleminen, s.o. taiteellisuuteen pyrkiminen.

Tahdottaneen väittää, ettei pukeutuminen ole taidetta, Eihän se sitä semmoisenaan lienekään, mutta pukeutua tilaisuuksien mukaisesti ja sopusuhtaisesti, muodon, värin ja yksilöllisyyden mukaan – tämä ainakin vivahtaa taiteellisuuteen ja siihen on sivistyskansan jäsenen pyrittävä.

Mutta ken on viime aikoina kaupungissamme vähänkin silmäillyt varsinkin miespuolisten kansalaistemme pukeutumista, on varmaankin saanut panna merkille, että edellä viitattuja arvoja ulkoasuun nähden ei näytä nykyään meillä paljonkaan noudatettavan. Tällä tarkoitamme — yksinomaan — päällysvaatteiden käyttöä, lähemmin sanottuna kevät- ja kesäpäällystakkien käyttöä. Asianlaita näyttää olevan nimittäin niin, että suurin osa, etenkin mieshenkilöistä, käyttää päällystakkeinaan kaikissa tilanteissa nykyään yksinomaan ulkolaisia sadetakkeja ja silloinkin, kun on mitä aurinkoisin ja helein poutasää. Ja lisäksi useilla on vielä puheena oleva päällysviitta urheilumallinen sadeviitta, jossa on mm. remmimäiset olkapoletit, jotka lienevät tarkoitetut etupäässä metsästysmatkoille, tai yleensä sellaisille retkille, jolloin kiinmitetään selkäreppu näiden olkaremmien lävitse.

Tälläiset urheilu-sade-viitat käytettynä kaikissa tilaisuuksissa ja mm, kuten mainittiin, aurinkoisina päivinä kävelyllä kaupungin keskustassa, tekevät kantajansa omituisen näköiseksi, ellemme sanoisi hullunkuriseksi. Tämä ei osoittane gentlemannia, vaan päinvastoin jotain muuta.

Mahtaneeko tämä merkitä tietämättömyyttä pukeutumisen tavoista, tai varattomuutta tänä kireänä aikana. Luulisimme molempien osaksi olevan syynä päättäen siitä, että tätä pukeutumistapaa näyttävät noudattavan varakkaammatkin henkilöt, ja sen vuoksi olemmekin ottaneet tämän asian puheeksi.

Tästä pukeutumistavasta johtuu, että kaduillamme kävelevistä henkilöistä päätellen näyttää kaupunkimme muodostuvan ikäänkuin urheilu- ja metsästäjämatkustajain keskipisteeksi, lukuunottamatta tavallisia turisteja, joita tähän vuoden aikaan kylläkin paljon liikkuu kaduillamme.

Ikävin puoli asiassa on se, että nämä tusina-sadeviitat ovat yksinomaan ulkolaista tehdastuotetta, niin että kansantaloudelliseltakin kannalta tämä »muoti» on varsin arveluttava. Näissä menee valuttaamme ulkomaille ei ainoastaan aineissa, vaan sen lisäksi myöskin työpalkkain muodossa. Ja siihen sijaan kotimaiset vaatturimme saavat kärsiä työnpuutetta.

Kun ruvetaan tusinatavaraa käyttämään, silloin aistikkuus ja taiteellisuus tulee kokonaan syrjäytetyksi, ne saavat kovan korvapuustin. Tällöin ei yksilöllisyys eikä mikään »oma-minä» tule huomioon otetuksi, puhumattakaan ihmisen vartalo-ominaisuuksista ja niiden vaatimuksista.

Ken siis tahtoo gentlemannista käydä ja vaatii käytökselleen ja pukeutumiselleen arvonantoa, älköön käyttäkö pukiminaan varasto- tai tehdastuotteita, joita tusinoittain >>lyödään kokoon kuin rukkasia<<, vaan valmistuttakaa pukimenne tilauksesta todella taitavasti tunnetulla tilaus-vaatturilla vartalon ja yksilöllisen maun mukaan. Silloin hänen pukimensa tuottavat hänelle tyydytystä. Silloin hän on niissä kuin kotomaan. Ja lopulta tämä on taloudellisestikin kannattavampaa, sillä todellinen tilaustyö puheena olevalla alalla tehdään aina parhaista priima-aineista napista alkaen, samalla kun valmistus suoritetaan aivan toisella tavalla kuin varasto- ja tehdastuotteet. Tilaustyö pitää ryhtinsä loppuun asti ja kestää myös kauemmin. Näin menetellen pukeutumis-probleemi tulee järkevimmin ratkaistuksi.

Myös ahneus valui suupielistä, eikä tehtailla ollut enää kannustinta valmistaa laatua. Ompeleet säädettiin löysemmiksi, kankaat halpuutettiin kurjemmiksi, ja nopeus oli tarkkuutta parempi arvo. Tämä oli selvä muutos edelliseen, sillä 1970- ja 1980-luvulla Suomen vaatteilla oli kelpo maine Euroopassa. Emme tehneet parasta, mutta hinta-laatusuhde oli kelvollinen. Tästä esimerkkinä vaikkapa säilyneet vaatteet, joita Suomi valmisti suositulle Marks&Spencer -ketjulle. Suomalaiset turkikset olivat suuresti arvostettuja.

Lopulta Neuvostoliitto ja kommunismi olivat epäonnistuneita ihmiskokeita, ja NL kaatui omaan mahdottomuuteensa. Sattuvasti ihminen on melkoisen ahne olento, joka nyt vaan haluaa omistaa asioita. Rahahana umpeutui, mutta tehtaiden suunnitelmat oli kohdistettu itäiseen kauppaan. Vaatteiden laatu oli unohtunut ja yhtäkkiä tuloja ei enää saapunut, joten lappuja ilmestyi luukuille. Toki osansa saivat myös muut Suomen tehtaat vaatettajien lisäksi. Sattuvasti NL:n romahdusta seurasi lama Suomessa.

Suomessa oli myös aikanaan kymmeniä kenkätehtaita, erityisesti Tampereen seudulla, ja säilyneitä pareja voi ihastella museoissa. Meillä osattiin kengittäminen. Kuitenkin vuosien vieriessä lähes kaikki kenkätehtaat suljettiin. Todennäköisesti viimeinen niitti (tai naula) oli Kiinan nousu: yhtäkkiä kaukomailta sai riittävän hyvää erittäin halvalla. Jos sanonnan mukaan vähemmän on enemmän, silloin enemmän on todella paljon enemmän. Ahneus tuhosi sen, mikä laman jälkeen oli jäljellä miesten vaate- ja kenkävalmistuksesta. Naisille on säilynyt enemmän.

Tähän aiheeseen on tarttunut vuonna 2020 ilmestynyt kiehtova dokumentti Takkeja rajan taa, joka löytyy Areenasta vielä päälle kuun ajan.

1950-luvulla Chester Barrie perusti Italiaan vaatefirman, joka seurasi samaa valmistusmallia. Sen nimeksi tuli d’Avenza ja verstaan laatu oli yhtä korkeaa kuin Englannissa. 1970-luvulla Chester Barrie myytiin englantilaiselle Austin Reed -vaatefirmalle. Kunnian päivinä tehdas työllisti lähes 500 henkeä ja laatu kesti vuosikymmenien kulun. Vaatteet valmistettiin osatyönä: räätälit erikoistuivat tekemään tiettyä työvaihetta, jonka jälkeen asu siirtyi liukuhihnan lailla eteenpäin.

Lopulta koossa oli tyyliä, joka oli enemmän kuin tekijöidensä summa. Tehtaalla oli satoja koko- ja tyyliyhdistelmiä, joiden tavoite oli mahdollisimman monille hyvin istuva valmisvaate. Yhä 80-luvulla CB oli erinomaisen suosittu miesten vaatettaja kaikille, jotka halusivat niin sanotusti parasta. Se valmisti esimerkiksi legendaarisen räätälifirma Huntsmanin, ja Ralph Laurenin Purple Label -malliston pukuja.

Chester Barrien tehdasräätälöityä valmistusmallia ovat myöhemmin kopioineet Brioni, Kiton, Isaia ja muut Italian arvostetuimmat vaatettajat. CB:n kunnia kuitenkin haihtui 2000-luvulla, jolloin yritys myytiin usean kerran, tuotantoa siirrettiin Kiinaan, firma velkaantui, ja lopulta kuopattiin vuonna 2022. Monia suurenmoisia vaatteita on kuitenkin säilynyt, ja Pukimo Raivio tarjoaa niitä uusille omistajille ylpeänä. Chester Barriella oli korkein valmisvaatteiden laatu, jota Iso-Britanniassa on valmistettu.

Poikkeuksia kuitenkin löytyy ja ne ovat päivän aiheena. Ohessa on pieni lista hyvämaineisista vaatettajista, joille amerikkalainen työ on arvo. En ole käyttänyt kaikkien yritysten vaatteita, mutta arvelen listan kiinnostavan lukijaani. Posti kulkee ja matkailu kiinnostaa yhä, joten amerikkalainen vaate voi päätyä myös Pohjolaan saakka. Täydennän listaa myöhemmin uusien vinkkien myötä.

Amerikkalaiset miesten vaatettajat:

• WeatherWool
• Ship John
• Bradley Mountain
• Heat Straps
• Tin Duck Denim
• Red Clouds Collective
• Vermont Flannel
• Duluth Pack
• Frost River
• Bill’s Khakis
• Buck Mason
• Gitman Bros.
• Mercer&Sons
• Hardwick
• Jack Donnelly
• The Andover Shop (suuri osa)
• J. Press (suuri osa)

Helsingin Sanomat on uutisoinut³, että suomalaiset käyttävät vaatteisiin tulotasoonsa nähden vähän rahaa. Syynä tähän ovat muun muassa korkeat vähittäishinnat. Olen varma, että useimmille kansalaisille asuntolainan lyhennys, ruoka ja lasten harrastukset tulevat ennen krumeluureja. Laatuvaatteet maksavat, sillä niiden kankaat kudotaan ja valmistus hoidetaan länsimaissa. Kuitenkin käytettyä ostamalla oikein laadukas pukeutuminen demokratisoituu, ja vähemmällä saakin enemmän. Tämä myös vähentää päästöjä. Huonoja puolia minun on vaikea keksiä.

Ylen 26.1. 2024 julkaistun uutisen⁴ mukaan käytettyjen vaatteiden myynti on kasvanut Suomessa 17 % vuodesta 2022 alkaen. Vaatekaupan kokonaissumma maassa oli tuolloin 3,2 miljardia euroa. Maailmanlaajuisesti kaikista vaatteista myydään käytettynä arvioiden mukaan noin 2 %, joka Suomessa tarkoittaisi 64 miljoonan euron markkinoita. Alan kasvu on siis jatkunut voimakkaana. Käytettyjen vaatteiden tarjontaa on kuitenkin selvästi enemmän naisille. Pukimo Raivion uusittu kauppa myy ainoastaan miesten vaatteita, ja sen valikoima on poimittu yli 20-vuotisen tyyliharrastuksen pohjalta.

Näistä, ja monista muista syistä, lukijalleni oikea osoite on www.pukimoraivio.fi

Lähteet:

1.  https://ec.europa.eu/eurostat/statistics-explained/index.php?title=File:Price_level_index_for_food,_beverages,_clothing_and_footwear,_2020,_EU%3D100_v1.png
2.  https://www.stjm.fi/uutiset/suomalaisen-rahankaytto-vaatteisiin-ja-jalkineisiin-879-euroa-vuodessa/
3.  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005124508.html
4. https://yle.fi/a/74-20014390

Eniten käsityötä on seuraavissa:

• Oxxford
• Cesare Attolini
• Brioni
• Orazio Luciano
• Tom Ford
• Luigi Borrelli
• Kiton
• Chester Barrie (Englannissa tehty mallisto)
• d’Avenza
• Isaia
• Luciano Barbera: Collezioni Sartoriale
• Ermenegildo Zegna: Couture

Erinomaisia valmistajia(täysi liinakangasrakenne, usein käsin ommellut napinreiät, hartiat luonnonmateriaaleista, käsin liitetyt kaulukset ja hihat):

• Battistoni
• Ravazzolo
• Regent Handtailored
• Canali
• Scuderi
• Zegna
• Corneliani
• Caruso
• Belvest
• Sartoria Castangia (vain osa)
• Ralph Lauren: Purple Label (Italiassa tai Englannissa valmistettu)
• Brooks Brothers 1818
• Paul Stuart: Phineas Cole
• Sartoria Rossi

Hyvin tasokkaita valmistajia, joissa käsityön määrä on pienempi:

•  Ralph Lauren: Black Label
•  Brooks Brothers: Golden Fleece
•  Nervesa
•  Drake’s
•  Pal Zileri
•  Stefano Ricci

Seuraavissa on puolikas liinakangasrakenne, ei juuri käsityötä, mutta kelpo kankaat ja viimeistely:

• Canali: Proposta
• Eduard Dressler
• Corneliani: Trend sekä CC
• Pal Zileri: Lab
• Suitsupply
• L.B.M.
• Lubiam
• Ralph Lauren: Polo
• Lardini
• Paul Smith
• Paul & Shark
• Patrick Hellmann
• Oscar Jacobson
• Hackett
• Gant
• Boggi

Skuuppi on pitkää luettavaa, joten lyhyestä virsi kaunis. Kyseessä on Reutersin sekä Italian poliisin mukaan paperittomien siirtotyöläisten hyväksikäyttö Italian maaperällä. Hienojen vaatevalmistajien toimia oli toki auditoitu 3. osapuolen kautta, eikä moitittavaa tietenkään löytynyt – ennen kuin poliisi saapui kyselemään. Hikipajoissa epämääräiset alihankkijat valmistavat vaatteita, joihin lopuksi ommellaan hienon hieno logo. Sen jälkeen lappuun raapustetaan suuri hinta. Kiiltävissä muotiliikkeissä asiakas ei näe kuin logon sekä maagisen Made in Italy -lauseen, joka käynnistää kuolaamisen.

Kurjaa kyllä, auditoinnista ilmoitetaan valmistajille etukäteen. Näin ne ehtivät opastaa paperittomia valehtelemaan kaikille kysyjille, siistivät paikkoja valmiiksi, ja kätkevät todelliset työolot. Yhä kurjempaa on Italian lainsäädäntö, joka ei vaadi auditointeja “luksusvalmistajille,” joilla kyllä olisi niihin varaa. Lisäksi auditointeja ei yleensä suoriteta alihankkijoiden tiloissa. Seurauksena paperittomat valmistavat vaatteita 14 tuntia päivässä ja kuusi päivää viikossa. Tietenkin kurjalla palkalla sekä kurjissa oloissa.

Luonnollisesti kannustan lukijaa hankkimaan vaatteensa yrityksiltä, jotka päästävät kamerat tiloihinsa, joilla on oma tehdas, omat työntekijät, ja jotka eivät ketjuta valmistustaan. Vaate jää asiakkaan harteille ja samalla kaikki, minkä sen valmistus on aiheuttanut.

Koko kaupungin Jorma on kesäisin tuttu näky Turun jokirannassa

VR: Ikä ja koulutus?

BK: Olen Berk Kirman, 27, lähihoitaja sekä vastavalmistunut sosionomi.

VR: Miten alun perin innostuit vaatteista?

BK: Olen ehkä löytänyt oman tyylin ja vaatteet vasta tässä aikuisiällä. Olen kyllä aiemmin tykännyt miesten klassisesta tyylistä, mutta en itse pukeutunut niin, vaikka se on piristänyt silmää. Elämäntapamuutosten myötä tuli myös vaatekaappi uusittua usean kerran. Pukeudun töissä ja vapaa-ajalla hyvin eri tavoin.

Ennen…

…ja jälkeen

VR: Milloin kenkämopo lähti ensi kerran keulimaan?

BK: Se alkoi pikkuhiljaa. Kengät eivät koskaan ole olleet sellainen erityinen mielenkiinnon kohde. Kaikki lähti vähän vahingossa liikkeelle: kun aloin pukeutua paremmin, tietenkin mukaan tuli nahkakengät. Kun niitä käyttää, niitä tulee myös hoitaa – muuten ne näyttävät ihan karmeilta. Samalla tuli pieni hoitorutiini. Kenkien hoidosta tulikin sellainen rentouttava fiilis ja tuloksia aikaankin. Sitten ryhdyin katsomaan netistä peilikiillotusohjeita ja vastaavia. Silloin alkoi oikein iso innostus hommaan. Noin kolme vuotta sitten mursin olkapääni, mutta silti kiillotin kotona kantositeessä kenkiä. Silloin ajattelin, että ei hitto: kyllä tässä täytyy olla jotakin, kun kivuissa hoidan kenkiäni! En tiedä, kehtaako tätä mainita ääneen, mutta en omista vieläkään edes yhtä paria mustia oxfordeja.

Taustalla Jormavärjätty nahkalaukku

VR: Mistä tuli idea Kenkäjormaan?

BK: En ole koskaan ollut oikein yrittäjähenkinen, mutta silloin, kun olin vuoden ajan kokeillut kaikenlaista hoitoa omille pareille, tuli mieleen – voisiko tätä tehdä myös muille? Kun sitten vahdin töissä loskasateessa lapsia ulkona, mietin, pystyisikö tekemään myös jotain muuta työtä. Jos vaikka kuukaudessa yhden tai kaksi päivää. Tarjontaa vastaavista kengänhoitopalveluista ei Suomessa juuri ole. Useimmilla suutareilla ei ole aikaa huolelliseen kengänhoitoon tai sitten se maksaa sen verran, ettei asiakkaita kiinnosta. Oma nimeni on sen verran vaikea, että firman nimeksi tuli KenkäJorma. Siinä on jotain kaunista ja yksinkertaista.

Vanha Loaken pari, jossa on jo 3. värjäys

VR: Millainen on ollut firman vastaanotto?

BK: Tosi hyvä, olen oikein yllättynyt palautteesta ja asiakkaiden arvostuksesta. On kuulemma kiva, kun joku jaksaa nähdä vaivaa ja käyttää aikaansa tähän. Kun minulla ei ole suutarin töitä, voin keskittyä pelkästään värjäyksiin ja hoitoihin. En halua tehdä puoliksi hyvää vaan huolellisesti.

Kuluneen pinnan tasoitus ja kiillotus

VR: Mistä tunnistaa hyvälaatuisen nahkan?

BK: Katsoisin läpi, onko pinta tasainen, ja onko siinä jotakin kuluman jälkiä. Onko naarmuja, epätasaista väriä? Ennen ostoa ottaisin valmistajan sivuilta selvää, mitä nahkoja he käyttävät. Osa firmoista käyttää hienoja markkinointitermejä, jotka hämäävät asiakasta. Kannattaa ottaa asioista selvää.

BK: Hyvä kysymys. En usko, että tähän on yhtä ainoata vastausta. Katsoisin koko kengän kokonaisuutta: muotoa, lestia, nahkan leikkausta, ompelua, nahkaa, jopa valmistajan menetelmiä. Eri asiakkaat haluavat eri asioita.

VR: Mikä olisi hyvä perushoitorutiini nahkakengille, ja kuinka usein sen tekisi?

BK: Tämä riippuu paljon elämäntavasta, missä ja milloin ja kuinka paljon kenkiä käytetään. Perustoimistotyössä ja autoillessa tai paljon ulkona kävellessä on suuri ero kenkien kulumiseen. Hoidan omat parit kuun tai kahden tai kolmen välein, kun on kuiva ja hyvä sää. Ylläpito on tärkeämpää ja siihen kuuluu myös rotaatio. Pyyhkii pölyt ja kurat pois joka käytön jälkeen, välillä vähän lankkia tai voidetta. Sitten harvemmin aineet pinnalta pois ja kaikki alusta. Talvikeleillä joudun joskus jopa viikon tai kahden välein hoitamaan, kun kävelee ulkona loskan keskellä.

Peilikiillotus

VR: Mistä pidät, ja et pidä, kenkätyössäsi eniten?

BK: Pidän eniten asiakkaiden reaktioista, kun he saavat takaisin omat vanhat kulahtaneet kenkänsä. Pidän siitä, kun näen selvän lopputuloksen. Sama ei tapahdu joka ammatissa. Pidän myös teknisestä osuudesta: kengänhoito on hyvin suoraviivaista hommaa, mutta jos haluaa täydellisen puhtaan peilikiillon, siihen tarvitaan tekniikkaa. Samoin liukuvärjäyksen kanssa, ettei tule liian suurta kontrastia kengän eri osien välillä. Kaikki vaatii harjoittelua ja kokeiluja. Eniten en pidä huonolaatuisista kengistä. Otan silti vastaan suurimman osan pareista. Joskus kieltäydyn, kun en usko saavani hyvää lopputulosta nahkaan. Joskus myös ennakoimattomuus tuottaa haasteita, sillä aina nahka ei reagoi haluamallani tavalla. Onneksi asiakkaat ymmärtävät usein, mitä se tarkoittaa, kun asioita tehdään käsin.

VR: Mitä suomalaisten jalkineet kertovat meistä?

BK: Ne kertovat, että pukeudumme tylsästi ja laiskasti. Ollaan aika mukavuudenhaluisia. Olen jokirannassa useana kesänä kiillottanut pareja ja samalla seurannut, mitä muilla on jalassa. Sanoisin, että 8/10 käyttää tennareita tai jotain muita muovisia härpäkkeitä. Useimmiten kangas- tai juoksukenkiä. Tavallaan sen ymmärtää, kun Turussakaan ei ole juuri kunnon kenkäkauppoja, joista saisi kestäviä malleja. Silti Turku on se mun paikka.

Vasemmalla värjäämätön nahka, oikealla sama värjättynä, patinoituna ja kiillotettuna

https://kenkajorma.fi/

Not only do clothes speak, but they also lie less than words do. We know that most communication is nonverbal, and much of that is based solely on visual clues we gather from each other.

In today’s world, when our quick meetings, fast meals, and ubiquitous technology have wedged a larger and larger space between us, we are forced to make decisions in nano-seconds and get our evidence wherever we can. Much of our evidence comes from visual perceptions, from what we see. And what both individuals and society as a whole see is fashion. And because clothes speak, it follows that they constitute a sort of grammar – a set of rules that channel the vast possibilities of the language into meaningful, intelligible messages. Yet somehow, despite the obviousness of clothing as a tool of communication, we tend to take its grammar for granted – or even deny its very existence.”

~ G. Bruce Boyer, True Style -teoksessa

Kaksi kysymystä toisen kappaleen alkuun. Milloin viimeksi lukija näki eurooppalaisen muotihuoneen mainoksessa keski-ikäisen? Entä milloin hän viimeksi näki kadulla keski-ikäisen, jonka yllä oli muotihuoneen vaatteita? Suuret muotihuoneet käyttävät malleinaan kovin nuoria, useimmiten alle 30-vuotiaita. Paradoksi on suuri, sillä nuorilla ei yleensä ole varaa ostaa muotihuoneiden luomuksia. Heillä on opinnot kesken, työharjoittelu kesken, elämä kesken. Muotihyödykkeisiin on sen sijaan varaa noin 30-vuotiailla ja heitä vanhemmilla, mutta keskimäärin vaurain ryhmä, keski-ikäiset, ei näy muodin kuvastossa. Ikä eli kokemus ei tunnu olevan arvossaan. Lavoilla ja mainoksissa nuoret, kokemattomat ja rahattomat poseeraavat. Muotialan viesti tuntuu olevan, että nuorille on tärkeintä tulla nähdyksi. Vaan objekti ei ole tekijä.

Muodin ytimessä on muutos. Muotipukarit väittävät sen syntyvän kulttuurin muuttumisesta, jolloin vaatteet vain heijastavat aikaansa. Muutos on kuitenkin rakennettu markkinointiin, sillä alan tavoitteena on lopulta myydä enemmän, ja lisää. Esimerkiksi 1990-luvulla “muodikkain” miesten puku oli Armanin malliin väljä ja topattu. 2000-luvulla taas miesten “muodikas” puku on ollut lyhyt ja kireä ja rakenteeton, Thom Brownen mallia, sillä se on ollut bisnekselle hyvä kohde. Kun suunnaton markkinoinnin koneisto ryhtyi jakamaan viestiä, se teki aiemmista asuista vanhahtavan näköisiä. Samalla muotihuoneet saivat myytyä enemmän. Nyt tuttavani miesten vaatealalla kuiskivat, että puvut ovat väljenemässä, ja harteista on tulossa taas vahvempia. Tuhahtelen. Ikään kuin väljempi ja vahvempi puku olisi muka ollut viimeiset kaksi vuosikymmentä juuttisäkki, johon kelpaa ahtaa vain kahvipapusia.

Jotta päivän vuodatus olisi hiukkasen kitkerämpi, on vielä paikallaan muistuttaa muotiteollisuuden hukasta. Vaatteet ovat merkittävä päästöjen ja jätteen syypää. Yksinkertainen laskelma paljastaa mittasuhteet. Kalifornian puuvillakasvattajien järjestö kertoo yhden T-paidan vievän noin 226 grammaa puuvillaa. Määrä tuntuu pieneltä. Parempi siis ottaa mukaan Suomen 5,5 miljoonaa kansalaista, joista jokainen omistakoon kaavan nimissä vaikka 15 T-paitaa. Tästä saamme 82,5 miljoonaa paitaa, joihin on kulunut 18 645 000 kiloa puuvillaa. Yksi kilo valmista puuvillaa vaatii noin 2400 litraa makeaa vettä, jonka lisäksi vaativa kasvi tarvitsee lannoitteita, hyönteismyrkkyjä sun muuta mukavaa. Tässä ei ole kuitenkaan kaikki, sillä länsimaana Suomi omistaa valtaisan läjän sukkia, kalsonkeja, farkkuja, kaulaliinoja, pipoja, näin edelleen.

Ainoa joten kuten passeli ratkaisu on hankkia mahdollisimman kestäviä vaatteita, joita huoltaa ja käyttää vuosia. Jos omansa löytää käytettynä, sen tehokkaampi. Mukavaa tyydytystä tuo myös kääntää selkänsä muotihuoneille ja pikavaatteille, jotka eivät ole osa ratkaisua. Päin vastoin: niiden vinoutunut markkinointi ylläpitää kurjaa järjestelmää, ja asiakas maksaa mainosten kulut. Lisäksi muotikuvasto ylläpitää kehonkuvan ongelmia siinä määrin, että Ranska sääti sitä vastaan lain vuonna 2017. Nykyisin mainoksissa tulee mainita, jos kuvankäsittelyllä on keinotekoisesti kaunistettu malleja. Vaatteiden vähättelyn sijaan tulisi kiintyä vaatteisiin. Silloin niistä myös pitää huolen, korjauttaa, muokkaa ja käyttää. Lainaus Thomas Carlylen teoksesta Sartor Resartus: “Trust not the heart of that man for whom old clothes are not venerable.”