Kokkola Karleby Finland

Valokeilasta hiljaisuuteen

2026-10-25T10:13:28.329+00:00

Aina sanotaan, ettei vuorokauteen saa loihdittua lisää tunteja. Että aika on vakio ja sen kanssa on vain pärjättävä. Mutta tänäänpä onnistui sekin! Kellojen siirtäminen talviaikaan antoi minulle lahjaksi sen yhden upean lisätunnin, jota olen viime viikkoina kaivannut enemmän kuin koskaan.

Tämä extratunti ei olisi voinut osua parempaan saumaan, sillä viimeiset viikot ovat olleet hurjan hektisiä. Koulun suuren juhlan organisoiminen ja toteuttaminen oli palapeli, jossa ei riittänyt pelkkä kylmä suorittaminen. Se oli henkisesti työtä, joka vaati aivoilta ja sydämeltä täyttä kapasiteettia joka sekunti.

Joskus parhaat viikonloput ovatkin niitä, jolloin kalenteri on vihdoin tyhjä ja ainoa tavoite on hengittää samaan tahtiin luonnon kanssa. Nyt olen saanut viettää sellaista, kaukana kaikesta kiireestä.

Pohdin tätä vapaapäivien rauhaa niin syvästi, että päätin selvittää, mitä ihmisen kapasiteetille oikein tapahtuu tällaisessa paineessa. Erityisluokanopettajan arki on nimittäin jo itsessään henkistä suoritusta. Sensorit on pidettävä auki koko ajan: luokkaa on luettava sekunneissa, kriisejä on ennakoitava ja ilmapiiriä säädeltävä. Tekoälyn mukaan mukaan se vie jo valmiiksi noin 75–85 % ihmisen henkisestä kapasiteetista. Ohhoh! Tavallinen arkeni on siis tekoälyn mukaan tila, johon moni muu yltää vain poikkeustilanteissa.:)))

Mutta kun tämän valmiiksi raskaan arjen päälle lyödään suuren juhlan vastuu, siirrytään biologisessa kuormituksessa aivan omalle planeetalleen Silloin ihminen elää puhtaasti ylivaihteella ja tulevaisuuden energianvarastoista.

Kyse ei ollut vain aikatauluista, vaan siitä, että tähän juhlaan vuodatettiin valtavasti luovaa, logistista ja inhimillistä energiaa. Sävelsin juhlaa varten laulun, astuin 70-päisen suurkuoron eteen ja kirjoitin viisi erillistä näytelmää erityisoppilaille. Hankin roolivaatteet ja harjoitutin ryhmää viikkokausia ja kuukausitolkulla, jotta jokainen oppi osansa ulkoa.

Valtava työ, vaivannäkö ja pitkä harjoittelu! Mutta pelkkä pakko ei kannattele sellaista puskemistilaa. Tämä puserrus oli minulle äärettömän merkityksellinen, ja se teki kaikesta vaivasta sen arvoista. Yksi juhlan tärkeimmistä sydämenasioista oli se, miten kohdata oppilaat. Erityisoppilaita ei piilotettu takahuoneeseen tai jätetty sivuun, heidän roolinsa ja loistonsa nostettiin esiin! Kun kuulin, että juhlan suunnittelu on pitkältä harteillani, päätin jo silloin, että haluan nostaa esille erilaisuuden merkityksen koulutyössä. Uhkarohkea idea, mutta tällainen olen. Kun mieleen tupsahtaa yltiöpäinen idea, on pakko kokeilla, kantavatko siivet loppuun asti.

H-hetkellä seisoin aivan siinä vieressä. Pitelin oppilasta hartiasta, että hän sai taustalta turvaa ja rohkeutta ja niin hän tohti juontaa oman osuutensa upeasti. Se oli herkkä hetki. Nähdä heidän onnistuvan, ylittävän itsensä ja loistavan lavalla. Se ojs mikä oli palkitsevaa.

Kun sali tyhjeni, sain kokea jotain, mikä vetää edelleen sanattomaksi. Työyhteisöni palkitsi minut hyväksynnällä, kiitoksella ja liikuttavan kauniilla sanoilla. Se tunne, kun oma työ ja siihen laitettu sydän nähdään ja sille annetaan arvo, kantaa uskomattoman pitkälle.

Ja sitten tuli viikonloppu. Se tunne, kun huomaa adrenaliinitason laskevan ja kehon vaativan takaisin kaiken sen energian, minkä se antoi lainaksi. Tänä viikonloppuna kalenterini oli tarkoituksellisesti tyhjä, ja suuntasin ulos kameran kanssa. Paikoilla ei ollut väliä, vain sillä, että sain olla täysin omassa rauhassani, ilman aikatauluja tai vastuuta kenestäkään muusta. Tarvitsen aina välillä tällaista nollausta.

Kävelin Perhonjoen vartta Rödsön kohdilla. Joki virtasi tummana, hiljaisena ja tasaisena. Täydellisenä vastakohtana viime viikkojen hulinalle. Joen rannalla seisoessa ja syysilmaa hengittäessä tunsin, miten oma sisäinen puskemistila alkoi vihdoin purkautua. Luonnolla on ihmeellinen kyky maadoittaa ihminen silloin, kun aivot käyvät vielä ylikierroksilla. Vesi vain virtaa, kysymättä tai vaatimatta mitään.

Joki virtaa tähän aikaan vuodesta tummana. Veden pinnasta heijastuu syystaivaan harmaus ja rantapuiden viimeiset lehdet. Joen rannalla seisoessa tuntuu, kuin ajantaju katoaisi hetkeksi kokonaan. Veden tasainen liike rauhoittaa ja muistuttaa siitä, että kaikella on oma luonnollinen syklinsä. Ei ole kiire mihinkään.

Kun palasin kotiin, pysähdyin pihatien varteen. Pelto oli täynnä joutsenia, kuten aina tähän aikaan vuodesta.

Keltaisella, puidulla viljapellolla lepäsi suuri joutsenparvi. Siinä ne olivat, valkoisina siluetteina sänkipellon keskellä, täysin omassa maailmassaan. Nuorimmat yksilöt tunnisti kivasti niiden harmahtavasta ulkoasusta. Äidit ja isät lapsineen valmistautumassa matkaan. Ne söivät rauhassa, keräsivät voimia ja tankkasivat energiaa tulevaa muuttomatkaansa varten. Lintujen hiljainen jutustelu ja siipien havina olivat ainoat äänet syksyisessä maisemassa. Oli etuoikeutettu olo saada seurata niiden tankkaushetkeä vähän matkan päästä, häiritsemättä.

Katsoessani lintuja tajusin, miten samanlaista sykliä me ihmisetkin elämme. Et voi olla jatkuvassa lennossa ja puskemistilassa. On pakko tulla välillä alas, laskeutua omalle "sänkipellolle" ja vain tankata varastoja tyhjyydessä. Tämän viikonlopun teemana onkin ollut nimenomaan syysrauha ja ne omat, hiljaiset hetket. Kotiin palattua kuppi kuumaa kahvia ja muistikortillinen hiljaisuutta. Se riittää juuri nyt.

Maria Sofia Keckmanin perinnönjako

2026-10-18T16:21:17.624+01:00

Mitä tapahtuu, kun 1800-luvun alun nuori nainen jää lähes tyhjän päälle, mutta päättää silti ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä?

Huhtikuussa 1903 sanomalehti uutisoi Lohtajalta kantautuneen suru-uutisen. Eräs paikkakunnan vanhimmista ja tunnetuimmista asukkaista, ruustinna Maria Sofia Keckman (o.s. Wiberg), oli nukkunut pois.

Hänen elämäntarinansa on kiehtova kuvaus sitkeydestä, sivistyshalusta ja ajasta, jolloin naisen tie itsenäisyyteen vaati poikkeuksellista rohkeutta.

Maria Sofia syntyi vuonna 1822 Kokkolan Kirkonmäellä, jossa hänen isällään, majuri Wibergillä, oli pieni sotilaspuustelli eli virkatalo. Lapsuus sai kuitenkin murheisen käänteen, kun isä kuoli äkillisesti. Äiti, tytär ja kaksi poikaa jäivät hyvin vähävaraisiksi. Niukkuudesta huolimatta Maria Sofia ei lannistunut. Hän hankki sivistys- ja soiton alkeensa täysin omatoimisesti, koska varoja ei ollut. Saksalaiselta äidiltään hän oppi lisäksi vieraat kielet.

Vain 16-vuotiaana Maria Sofia perusti Kokkolaan yksityisen tyttökoulun. Aluksi opetettiin aakkosia, mutta koulu laajeni nopeasti kattamaan vaativampiakin aineita, ja oppilaat viihtyivät siellä vuosia. Neiti Wibergistä tuli kaupungin säätyläistyttöjen sekä maaseudun virkamiesperheiden tytärten rakastama opettaja. Hän pyöritti koulua täysin yksin huikeat 20 vuotta, opettaen tavallisten kouluaineiden lisäksi soittoa ja käsitöitä.

Vuonna 1859 Maria Sofia solmi avioliiton Lohtajan leskimies, rovasti Keckmanin kanssa. Avioliitto toi mukanaan suuren muutoksen, sillä ruotsinkieliselle Marialle suomen kieli oli tähän asti ollut vieras kieli. Ruustinna opetteli suomen kielen sekä lukemalla että puhumalla, ja otti samalla lujan otteen suuren pappilan taloudenhoidosta. Pappilan arki vaati tarkkuutta ja huolellisuutta, ja Maria Sofia suoriutui tehtävästään kunnialla. Rovastilla oli ainakin kaksi lasta edellisestä liitostaan; Johan Alfred Keckman ja Carl Abraham Keckman. Johanin lapset olivat Adele, Carl ja Ines. Rovastin lapsista Carl Abraham oli ilmeisesti kuollut jo pienokaisena. En ainakaan löytänyt yhteisiä lapsia Maria Sofialle ja Karl Abrahamille.

Kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliitto päättyi rovastin kuolemaan. Maria Sofia jäi leskeksi. Hän muutti pappilan lähellä sijaitsevalle maatilalle, jossa hän asui pojanpoikansa perheen ympäröimänä aina viimeisiin päiviinsä saakka. Maria Sofia oli loppuun asti kiinnostunut maailman menosta ja henkisistä liikkeistä. Nuoruudessaan hän tempautui mukaan heränneiden eli pietistien liikkeeseen ja oli hyvä ystävä itse Fredrik Gabriel Hedbergin kanssa, joka vaikutti tuolloin paikkakunnalla ja perusti myöhemmin evankelisen herätysliikkeen.

Kun ruustinna Keckman keväällä 1903 saatettiin haudan lepoon, häntä jäivät kaipaamaan poikapuoli, suuri joukko lapsia, lastenlapsia ja jopa lastenlastenlapsia. Hänen perintönsä Kokkolan ja Lohtajan seudulla säilyi pitkään Tässä osoitus siitä, kuinka yksi nainen voi omalla tarmokkuudellaan sivistää kokonaisen sukupolven.

Kun Maria Sofia huhtikuussa 1903 oli nukkunut pois, alkoi kulissien takana historian valossa poikkeuksellisen tarkka ja jännittävä perinnönjako. Vuoden 1903 viralliset lehdet julkaisivat pitkiä kihlakunnanoikeuden kuulutuksia, jotka avaavat ikkunan säätyläisperheen arkeen, varallisuuteen ja jopa perhesalaisuuksiin. Mitä ruustinnan jälkeensä jättämät paperit paljastivat?

Käräjäoikeuden asiakirjat vievät meidät ensin ajassa taaksepäin vuoteen 1869, jolloin Maria Sofia ja hänen aviomiehensä, Lohtajan kirkkoherra Karl Abraham Keckman, olivat laatineet keskinäisen testamentin. Paperi oli aikakaudelleen tyypillinen, mutta siinä oli ehto. Eloonjäänyt puoliso sai pitää koko omaisuuden jakamattomassa pesässä, jotta tämän toimeentulo oli turvattu. Kirkkoherra kuitenkin varmisti selustansa. Vuonna 1872 hän oli käynyt erikseen lisäämässä oikeuden pöytäkirjaan ehdon: Maria Sofia sai hallita kaikkea, mutta hänellä ei ollut oikeutta lahjoittaa tai tuhlata omaisuutta suoraan suvuilta pois.

Lisäksi testamentissa huomioitiin Maria Sofian saksalaissyntyinen äiti, majurska Maria Elisabeth Wiberg. Jos äiti eläisi tyttärensä ja vävynsä yli, hänelle oli maksettava jakamattomasta pesästä 800 Suomen markkaa. Se oli iso summa rahaa tuohon aikaan!

Kirkkoherran kuoltua Maria Sofia jäi leskeksi, ja vuonna 1896 hän päätti laatia oman, salaisen jatkotestamenttinsa Lohtajan pappilassa. Kun ruustinna vuonna 1903 kuoli, hänen pojanpoikansa maanviljelijä Arthur Keckman marssi oikeuteen molemmat paperit kourassaan.

Maria Sofian oma testamentti oli kirjoitettu suomeksi. Se paljasti, mitä ruustinna todella omisti ja kuka oli suosiossa. Neidit Inez, Alice ja Sigrid Keckman saivat kukin 2 000 markkaa. Kaiken kiinteän omaisuuden, maat ja metsät, sekä kaikki eläimensä ruustinna testamenttasi yksinään Ernst Arthur Keckmanille. Arthur sai myös valita huonekaluja kolmeen eri huoneeseen täysin oman makunsa mukaan. Säätyläiskodin kallein ja rakkain esine, piano, määrättiin Arthurin lapsille, Alicelle ja Hiljalle, yhteiseksi omaksi.

Perinnönjako ei kuitenkaan ollut mutkaton. Osa perillisistä, ruustinnan lapsista tai lapsenlapsista, asui tuntemattomassa paikassa ulkomailla. Koska heitä ei tavoitettu perinteisin keinoin, oikeus määräsi, että haaste ja testamentit oli julkaistava Suomen virallisissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä. Ulkomailla asuville sukulaisille annettiin tasan vuosi ja päivä aikaa palata Suomeen moittimaan testamenttia, tai muuten Arthur ja kumppanit saisivat pitää pianon, maat ja eläimet.

Ilmoituksesta saapui maanviljelijä Arthur Keckman, Lohtajan kylästä ja pitäjästä, oikeuden eteen ja jätti sekä omasta että kanssaperillistensä puolesta valvottavaksi otteen tämän Kihlakunnanoikeuden vuoden 1882 syyskäräjillä lokakuun 27. päivänä pidetystä pöytäkirjasta, § 76, josta sitä luettaessa kävi ilmi, että leskiruustinna Maria Sofia Keckman, edellä mainitusta kylästä ja pitäjästä, oli silloin valvonut miehensä, rovasti Karl Abraham Keckmanin kanssa tehdyn keskinäisen testamentin.

"Allekirjoittaneet aviopuolisot ovat vapaasta tahdostaan ja täydessä ymmärryksessä laatineet välisensä sellaisen testamentin: että se meistä, joka elää toisen yli, saa istua jakamattomassa pesässä täydellä omistus- ja hallintaoikeudella omaisuuteen ilman poikkeuksia; täten kenenkään perillisistämme ei tule astua perintöön jälkeemme, ennen kuin olemme molemmat kuolleet. Mitä silloin on jäljellä pesän varoista, on kaupungin oikeuden mukaan lankeava minun, Carl Abraham Keckmanin lapsenlapsilleni, eli Tornion koulunopettajan, maisteri Johan Alfred Keckmanin lapsille. Muutoin olemme sopineet ja määränneet, että eloonjääneen puolison on, huolimatta siitä, että hän istuu jakamattomassa pesässä, yhteisestä omaisuudesta kykyjensä mukaan avustettava edellä mainittujen lastenlasten kasvatusta, sekä myös, että kummankin meidän poismenon jälkeen äitimmme ja anoppimme, majurska-leski Maria Elisabeth Wiberg, mikäli hän elää meitä kauemmin, saa pesän jakamattomasta osasta kahdeksansataa (800) Suomen markkaa. Jos kuitenkin kävisi niin, että eloonjäänyt puoliso menee uuteen avioliittoon, pesä jaetaan ja avioliittoon astuva ottakoon oman osansa lain mukaan.
Lohtaja, 17. päivänä maaliskuuta 1869.
C. A. Keckman.
M. S. Keckman.

Että rovasti C. A. Keckman ja hänen puolisonsa M. S. Keckman vapaaehtoisesti ja selkeässä mielentilassa ovat tehneet yllä olevan keskinäisen testamentin, todistamme me allekirjoittaneet, samanaikaisesti läsnä olleet todistajat. Paikka ja aika kuten edellä kirjoitettu.
samasta määräyksestä
Edv. Rehnbäck."

Tämä luettiin, ja toimitetusta pöytäkirjanotteesta kävi lisäksi ilmi, että yllä oleva keskinäinen testamentti oli 13. päivänä maaliskuuta 1872 otettu tämän Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan ja että rovasti Keckmanin pyynnöstä pöytäkirjaan oli lisäksi merkitty, että hän oli testamentilla tosin luovuttanut kaiken omaisuutensa vaimolleen, mikäli tämä eläisi miestään kauemmin, mutta kuitenkin sillä omistusoikeuden rajoituksella, ettei vaimo saisi lahjoittaa tai tuhlata omaisuutta. Hakija pyysi nyt, ilmoittaen olevansa testamentissa mainitun Johan Alfred Keckmanin poika ja että hänellä oli viisi sisarusta, saada sekä omasta että näiden sisarusten puolesta valvoa yllä olevan testamentin; ja ilmoitti hakija, että leskiruustinna Maria Sofia Keckman oli kuollut 15. päivänä huhtikuuta 1903 ja jättänyt jälkeensä myös toisen testamentin, jonka vastaaja niin ikään jätti oikeudelle valvottavaksi, ja tämä viimeksi mainittu testamentti kuului seuraavasti:
"Ajatellessani pois lähtöäni tästä elämästä olen tahtonut täten antaa viimeiset määräykseni siitä, kuinka jälkeeni jäänyt omaisuus on jaettava perillisten välillä ja siinä tarkoituksessa tehnyt seuraavat säädökset:
Rahoistani pitää neitien Inez, Alice ja Sigrid Keckman'in kunkin osakseen saada kaksituhatta (2,000) markkaa ensin päältä.
Kaiken kiinteän omaisuuteni sekä kaikki eläimeni saa Ernst Arthur Keckman yksinään ynnä samoin huonekaluja kolmeen huoneeseen oman valintansa mukaan.
Pianon saavat Ernst Arthur Keckman'in lapset Alice ja Hilja yhteiseksi omakseen.
Kaikki se omaisuus, joka ei kuulu edellä oleviin määräyksiin, jaetaan tasan kirkkoherra Johan Alfred Keckman'in lasten välillä, niinkuin siinä testamentissa, jonka minä Maaliskuun 17 päivänä 1869 miesvainajani, provasti C. A. Keckman'in kanssa tehtnyt olen.
Lohtajalla, Helmikuun 18 p:nä 1896.
Sofia Keckman.
Että toisella puolella olevan testamentin tekijä, pruustinna Sofia Keckman, on vapaasta tahdostaan, terveenä ja täydellä ymmärryksellä ollen tehnyt siinä olevat määräykset, sen vakuutamme ja todistamme me allinkirjoittaneet yht'aikaa läsnä olleet todistajat. Aika ja paikka kuin edellä.

Alex. Mellenius. Joh. Leppälä. G. Bergström.

Kirj. sama
Otteen oikeaksi ja yhtäpitäväksi alkuperäisen kanssa todistamme. Kannus 18 p. Toukokuuta 1903.
Juho Jukkola. Juho Kuru."
Tekstin lukemisen jälkeen hakija Keckman pyysi Oikeudelta ohjeita siitä, mitä hänen ja muiden testamentinsaajien oli noudatettava päästäkseen nauttimaan edellä mainituissa testamenteissa heille suoduista eduista, sekä myös, koska jotkut vainajan lapsista oleskelivat tuntemattomassa paikassa ulkomailla, että hakijoiden sallittaisiin Suomen virallisten lehtien kautta antaa testamentti tiedoksi näille perillisille, minkä jälkeen hakijaa käskettiin poistumaan siksi aikaa, kun oikeudessa neuvoteltiin seuraavasta päätöksestä:
"Perintökaaren 18 luvun 1 §:n mukaisesti hakijoilla on oikeus, mikäli he haluavat yllä olevia testamentteja hyväkseen käyttää, antaa testamentit tiedoksi vainajan Maria Sofia Keckmanin lähimmille perillisille, niille jotka tunnetaan, tämän pöytäkirjan oikeaksi todistetuilla jäljennöksillä, ja niille, jotka oleskelevat tuntemattomassa paikassa ulkomailla, julkaisemalla tämä pöytäkirja Suomen suomen- ja ruotsinkielisissä virallisissa lehdissä, ja on perillisillä sen jälkeen täysi oikeus yön ja vuoden kuluessa tiedoksisaannista moittia testamentteja, mikäli siihen on perustetta, sillä uhalla, että jos he sen laiminlyövät, testamentit saavat lainvoiman.

Julkaistiin.
Aika ja paikka ennen kirjoitetut.
Kihlakunnanoikeuden puolesta:
K. J. Svahn."

LÄHTEET:

Finlands almänna tidning. 24.5.1859 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/464697?term=Carl%20Abraham%20Keckman&page=3]Luettu 18.10.2026.

Finlands allmänna tidning24.7.1903. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/620243?term=Carl%20Abraham%20Keckmans&page=4] Luettu 18.10.2026.

Kokkola-lehti 16.4.1903. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/653761?term=Taas&term=laulettua&term=puhui&term=opettaja&term=Eero&term=Kolehmainen&term=puhuiwat&term=opettajat&page=2] Luettu 18.10.2026.

Johan Rahmin muistopuhe vuonna 1783

2026-10-11T14:25:32.735+01:00

Tällä kertaa kurkistamme Johan Johansson Rahmin hautaustapahtumiin.

Johan Rahmin kerrotaan olleen suvun kantaisän, Erik Rahmin, pojanpoika. Vuoden 1915 Österbottningen-lehdessä häntä kuvattiin näin "Hän lienee ollut suurin kauppias ja varakkain mies Kokkolassa 1700-luvulla. " Näitä Rahmeja kun oli monessa polvessa, kesti tovin, ennen kuin pääsin "oikean" Johanin jäljille.

Johan Johansson Rahm oli syntynyt Lohtajalla 18.6.1721. Hän avioitui 3.4.1743 Christina Lithénin kanssa. Christina oli kokkolalaisen kauppiaan, Matts Lithénin, ja Brita Bringin tytär.

Rahm avioitui Oulussa toiseen liittonsa 6.4.1769 Johanna Lovisa Harnackin kanssa. Johanna oli oululaisen kauppiaan ja raatimiehen, Gabriel Siniuksen, leski sekä Liivinmaan kirkkoherran (Smiltenskan seurakunta), Niclas Fredric Harnackin, ja hänen vaimonsa, Rachel Sofia von Dietzin, tytär." Johan Rahm kuoli 10.1. 1783 Kokkolassa. Harnack-suku oli baltiansaksalainen, ja Liivinmaa käsitti tuolloin nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian alueita.

Johan(nes) Rahm omisti tilan N:o 7 toisessa ja N:o 81 9:nessä korttelissa.

Johan rakennutti vuonna 1775 sukuhaudan, hautakammion tiilestä, Katariinan hautausmaalle. Christina kuoli 1768 ja hänet on haudattu silloisen Kokkolan kaupungin kirkon kuorin alle.

Johan Rahm haudattiin 21.1.1783. Kuolinsyynä mainittiin "slag" eli jokin kohtaus. Hän oli kuollessaan 61 vuotta ja 27 päivää vanha.

Rahmin hautajaisissa piti muistopuheen kirkkoherra Johan Snellman. Ajan tavan mukaan tuo puhe julkaistiin myös painettuna!

Käänsin kansilehden tekstin, se menee kaiketi näin: Mietiskely kuoleman yli, lausuttu, kun raatimies ja kauppias, jalo ja korkeasti arvostettu, herran Johan Rahm, 61 vuoden ja 6 kuukauden (hieman eri ikä kuin haudattujen luettelossa mainittu) kunniallisen vaelluksen jälkeen luovutti sielunsa omalle Luojalleen 10. tammikuuta ja kaikella kunnialla haudattiin 21. samassa kuussa 1783.

Vaasa, painanut Georg Wilhelm Londicer.

Nyt hauta minut nielee, elämän syvään syliin,
tule, vaeltajani, nyt pois, älä enää viivy ja puhu,
Näin yksin usein olin, synnin tähden horjuen,
Mutta nyt turvani on, synkän kuoleman edessä.

Tästä kulkee synkkä käytävä, jota me kuolemaksi kutsumme,
hallitsijani, opeta minut murheessa ja kuolemassa vaeltamaan,
vereni uhriksi vuodatettiin ristillä,
ja siksi toivon, että saan lohdun siellä.

Hänen apunsa sinua seuraa, kun sydän tuntuu raskaalta,
pahat ajat, ahdistus ja tuska voivat sinua koetella,
älä epäröi, vaikka synti painaa sinua,
Jumala antaa sinulle anteeksi, jos turvaudut Hänen armoonsa.

Valmistaudu tuohon matkaan, joka on lopulta meille kaikille,
vanha käy sinne ensin, mutta nuori seuraa samaa tietä,
kukaan ei voi sitä välttää, Hän kutsuu pienet ja suuret,
hänen vakava lakinsa meitä kaikkia velvoittaa.

Niin otetaan sinut pian pois, Hän auttaa ja suojelee sinua,
Hän vie sinut sieltä, missä kaikki sinut näkevät,
Mutta muista tarkoin, kun sinun on kuoltava,
älä unohda Jumalaa, kun kuolema sinua kohtaa.

Nyt kun tämä aika päättyy, ja Elämän Herra kutsuu,
Hän vapauttaa vangit ja tuo heille ilon,
Kaikki saavat päästä sinne, missä Jeesus asuu,
Minun hautani, minun paratiisini, sinne minä kuljen.

Tällä perustalla olen elänyt, siihen minä myös kuolen,
Anna minun seurata Jeesusta haudan porteista sisään,
Kiitos Isäni, että kuulen lupauksesi,
Annan itseni Sinulle, pyydän nyt saada liittyä seuraasi.

Ei matkanteon pituus, ei haudan synkät suojat,
eivät tuskat tai ahdistus voi minua Jeesuksesta erottaa,
ei pelko tai hätä nyt eikä koskaan, ei elämä eikä kuolema,
kaiken lopussa lepään turvassa Hänen kädessään.

Vaikka tämä ruumis väsyy ja kohtaa kuoleman,
niin sielu näkee jälleen kirkkauden,
joka täällä oli kallista, saa siellä arvonsa,
ja raskas taakka lankeaa pois, kun pääsen sinne.

Mutta kukaan ei kulje tätä tietä yksin ja turhaan,
vaikka maailma katoaa ja kaikki muuttuu,
mitä täällä kerran oli, saa siellä uuden merkityksen,
ja jo nyt säteet ennustavat tulevaa iloa.

Pois siis, sinä maailma, joka tuhlaa aikaa laihaan hyötyyn,
pidät sielun harhassa ja johdat sen harhaan,
Ei, sielu ei enää saa iloita siinä, missä synti asuu,
sillä puute ja turhuus tuovat mukanaan paljon murheita.

Mitä hyödyttää kuoleman päin eläminen, mitä tuo iloksi maallinen siunaus?
Se katoaa pian, kuin tuuli, joka hiljaa häviää,
Autuas on se, joka kulkee kohti hautaa oikeassa uskossa,
ja pysyy lujana lohdutuksessa tässä pyhiinvaelluksessa.

Niin käy tämä matka, hautaan kuljetaan levollisena ja iloisena,
sillä kaiken lävitse vie johdatus, minä kuljen iloiten sieltä pois,
sillä pelastus on valmistunut, Hänen käsiinsä luotan yhä,
vaikka monien vuosien ajan Häntä ei enää nähdä.

Alle kirjoitettu nimi "Agnoetus," joka tarkoittaa tuntematonta.

1700-luvulla tällaiset hautajaiskirjoitukset olivat yleisiä. Niitä tehtiin pieniksi vihkosiksi hautajaisten, häiden ja virkanimitysten yhteydessä.

1600-1700-luvuilla hautauskulttuuri oli juhlava ja monimuotoinen. Siihen kuului kirjoitettu ja painettu muistopuhe tai runo, joita joko jaettiin hautajaisissa, annettiin omaisille tai levitettiin laajemminkin. Vaasan Londicerin kirjapaino valmisti näitä. Koko julkaisu oli omistettu Johan Rahmille.

Vanhoista lehtikirjoituksista selviää myös, että nimen omaan Rahmien suku oli suurin ja vaurain Kokkolassa. Myös hänen veljensä tunnettiin varakkaina miehinä, mutta Johan oli kaikista rikkain. Jo 1768 Johan Rahmin kerrottiin koonneen 45000 riikintaaleria hopearahaa. Nykyrahassa se vastaisi noin 7-10 miljoonaa euroa!

Johan Rahmin kuolinpesään kuului muun muassa:
2 tilaa
11/32 osuudet laivassa Stortia
1/16 osuudet Speculationissa
1/12 Continentessa
1/16 Gustaf III:ssa
1/2 Bostassa
1 yksityisesti rakennettu alus
9/16 kaupungissa sijaitsevasta varustetusta laivasta
4 tonttia Kalajoella
1/6 ja 4 tonttia tupakkatehtaassa
1/8 Lahnajoen sahasta
sekä lisäksi käteistä 23 259:4:4 hopeataalaria.

LÄHTEET:

Gamlakarleby stad och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen. 25.11.1913. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274449?term=%C3%A5ter%20uppmana&term=Fr%C3%A5gan%20om%20pension&page=2] Luettu 11.10.2026.

Gamlakarleby stad och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen.30.7.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274095?term=1783&term=Johannes%20Rahm&page=2] Luettu 11.10.2026.

Gamlakarleby stad och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen. 3.8.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274088?term=Tisdagen&term=%C3%96nskas%20k%C3%B6pa&term=Det%20%C3%B6vriga%20hemlandet&term=tisdags&term=%C3%96STERBOTTNINGEN&page=2] Luettu 11.10.2026.

Reflexion öfver döden, yttrad, då råd- och handelsman,...Herr Johan Rahm, efter 61 års och 6 månader s ärefulla vandring, öfverlämnade sin själ. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2205667?term=Agnooftos&page=4] Luettu 4.6.2026.

200-vuotismuistoja Andes Chydeniuksesta sammalten silmin

2026-10-04T11:06:35.448+01:00

Ajatukseni ovat jo pidempään pyörähtäneet Anders Chydeniuksen kolmen vuoden kuluttua olevassa syntymän 300-vuotispäivässä. Siksipä olikin ilo löytää 97 vuoden takaisesta Vaasa-lehdestä kertomusta Chydeniuksen syntymän 200-vuotisjuhlallisuuksista.

Lehtiartikkelissa kerrottiin monenmoista juttua, mutta erityisesti kiinnostuin artikkelin loppuosasta, jossa kerrottiin Chydeniuksen palkintokirjasista, kuten "Lehmänrokon eli vaksiinin käytöstä," "Syyt niittyjen sammaltumiseen ja miten sammal niistä parhaiten ja halvimmalla hävitetään, " "Miten työrattaat voisi saada parannetuiksi kuljettamaan 70 leiviskää 40:n sijasta," "Maastamuutto (siirtolaisuus)," Valtakunnan voimattomuuden lähde," "Kansallinen voitto," "Kansakuntien rikkaus," "Valtakunnan auttaminen luonnollisen finanssijärjestelmän kautta," "Onko maakauppa yleensä valtakunnalle haitaksi vai hyödyksi," "Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisesta oikeudesta," sekä "Mitkä ovat ne esteet , jotka kahlehtivat Suomen maamiehen vireyttä?" Tänää keskityn näistä yhteen aiheeseen.

Otetaanpa esimerkkinä "Syyt niittyjen sammaltumiseen ja miten sammal niistä parhaiten ja halvimmalla hävitetään (Svar på frågan om bästa sättet at upodla mosslupna ängar). "

Tämä kirjoitus julkaistiin vuonna 1761. Se on yksi Chydeniuksen varhaisimmista kirjoituksista. Kirjoituksessaan hän antoi vastauksen Kuninkaallisen tiedeakatemiana esittämälle kysymykselle, miten sammaloituneet niityt voidaan parhaiten saada viljelyskäyttöön.

Vihkonen on painettu vuonna 1762 Tukholmassa Lars Salviuksen kirjapajassa.

Chydenius kirjoitti, kuinka kasvin nousemiseen maasta tarvitaan kolme perustekijää. Ne ovat siemen, kelvollinen maaperä sekä otollinen ilmasto. Jos jokin näistä puuttuu, kasvi ei voi nousta esiin maan sylistä.

Chydenius kuvailee kirjoituksessaan, kuinka siemen on kasvun alkusyy, mutta myös juurista tai silmuista kasvattaminen onnistuu, koska kasvattaminen perustuu jo olemassa olevaan, kasvavaan elämään. Hän kuvailee kauniisti, kuinka kaikkivaltias on asettanut siemenen kaikkien kasvien perusaineeksi.

Maapallon pinta koostuu vedestä, hiekasta, mullasta ja kalliosta. Menestyäkseen kasvi tarvitsee juuri sille soveltuvan maapohjan. Chydenius toteaa, kuinka kaikkivaltiaan syvän viisauden vastaista oli jättää mitään näistä osista vaille hedelmällisyyttä, mutta ne ovat keskenään kuitenkin hyvin erilaisia, että jokin kasvi ei voi mitenkään kasvaa toisenlaisella maapohjalla. Hiekassa kasvava mänty kuihtuu viljavimmassakin liejussa tai vesikasvi ei voi elää kuivalla maalla.

Kasvit tarvitsevat kasvuunsa kukin tavallaan lämpöä, kylmyyttä, sadetta, päivänpaistetta, tuulta ja tyyntä. Melonit ja tupakka vaativat paljon lämpöä, kun taas mesimarja viihtyy varjossa ja kaali tuulisella paikalla. Tuuli taas turmelee tupakan kasvun.

Kun nämä kolme tekijää kohtaavat sopusointuisesti, kasvi voi kasvaa täyteen mittaansa. Kasvin hävittäminen maapallolta taas onnistuu murtamalla tämä suotuisa tasapaino - jättää jokin näistä kolmesta tarvittavasta asiasta pois!

Chydenius kirjoittaa tekstissään Ruotsin maaperästä, meidän nykyinen Suomemme kuului silloin Ruotsin alaisuuteen. Tekstissä keskitytään aluksi karhunsammaleen kasvuvaatimuksiin. Tehokas sammaleen hävittäminen niityiltä vaatii luonnon ja kasvuolosuhteiden tarkkaa havainnointia.

Karhunsammal viihtyy parhaiten alavilla, vesiperäisillä hiekkamailla, joista puuttuu laskuojat. Se kasvaa rehevimmillään syvässä varjossa rinteiden juurilla ja kuusimetsien notkelmissa, joissa se voi muodostaa jopa 12-18 tuuman paksuisia mattomaisia alueita.

Karhunsammal leviä kauaksikin kasvupaikoiltaan tuulen mukana keveänä pölynä siemenkodista. Näin itäneet kasvit tuottavat uusia siemeniä jo kolmantena kesänä. Sammal voi levitä myös katkenneiden osien kautta, joten kun niittomies katkoo ja haravoitsija levittää näitä katkenneita latvoja, juurtuu sammal nopeasti uusiin paikkoihin sateen ja maan kosteuden ansiosta. Myös laiduntava karja repii syödessään sammalta maasta, ehkä sylkee sen syödessään suusta huonomakuisena pois ja tallaa sorkillaan uuteen kasvuun.

Chydenius pohtii karhunsammalen torjumista. Se ei siedä kaikenlaisia olosuhteita. Joten jos maaperä pidetään kuivana, ilmavana ja muokataan usein, syrjäyttävät muut kasvit sen luonnostaan.

Chydenius kirjoittaa, että ihminen ei voi ohjailla ilmastoa. Hän toteaa myös, että koska siemeniä leviää kaikkialle, ratkaisu torjuntaan löytyy maaperän olosuhteiden muuttamisesta. Hiekka tai liejuinen maa ei itsessään saa sammalta villiintymään. Todellinen syyllinen on maaperän loukkuun jäävä neste, jota aurinko ja tuuli eivät pääse kuivattamaan. Kun kesällä on hellettä, alkavat kasvinosat seisovassa vedessä mädäntyä, mikä taas muuttaa maapohjan happameksi ja pahanhajuiseksi. Kun karhunsammal kerran pääsee juurtumaan tuollaiseen kosteaan alustaan, se muodostaa kasvustona tiiviin maton, joka estää entisestään haihtumista ja pitää maan märkänä. Kokemuksen mukaan Chydenius kertoo, että parhaiten karhunsammalesta pääsee eroon iskemällä sen elinehtoon, happamuuteen. Kaikki happamuutta poistavat menetelmät ja aineet tuhoavat karhunsammaleen tehokkaasti ja muuttavat maan samalla satoisaksi viljelymaaksi.

Toinen Chydeniuksen mainitsemista kasveista on rahkasammal. Se on osoittautunut vielä karhunsammaltakin sitkeämmäksi vastustajaksi kosteudenpidätyskykynsä vuoksi. Rahkasammal viihtyy runsaassa vedessä ja täyttää avosoita jopa kyynärän syvyydeltä. Rahkasammal haluaa aina pitää juurensa visusti vedessä.

Chydenius kirjoittaa, kuinka rahkasammal ujuttautuu lampiin ja järviin, joiden pintaa on laskettu. Koska viljelijät eivät ole tätä asiaa tiedostaneet aiemmin, on rahkasammalalueiden raivaaminen viljelyksiksi ollut epätoivosta työtä.

Rahkasammal ei tule ojituksella niin kuivaksi, että sitä voitaisiin polttaa. Sammal säilyttää kosteutensa pitkään, siitä puristettu neste haisee ja maistuu happamelta, mikä viittaa siihen sekoittuneeseen kivennäishappoon. Mainittakoon, että Chydeniuksen elinaikana ei vielä tunnistettu erilaisia sammalia kovin tarkasti. Rahkasammaleen useita alalajeja ei ollut vielä nimetty sen tarkemmin.

Chydenius siis toteaa että sekä rahka- että karhunsammal leviävät samoista syistä. Ainoastaan maan kosteustaso määrittää niille rajat. Kuivatetuilla järvenpohjilla luonto etenee samana toistuvan kaavan mukaan. Syvässä vedessä valloituksen aloittaa ensin kaisla. Veden madaltuessa sen perässä seuraavat sara ja korte. Pian niiden jälkeen saapuu rahkasammal, joka karkottaa nopeasti edelliset lajit. Lopulta rannan kohotessa ja kuivuessa karhunsammal tulee rahkasammalen jäljessä ottamaan maan hallintaansa.

Ilman ihmisen väliintuloa sammaleet valtaavat alaa niin nopeasti, että viljelijän työ menee hukkaan ja maisema muuttuu joutomaaksi. Nouseva metsä sitten taas tekee työtään ja muuttaa olosuhteita uudelleen. Tärkein kysymys maanhoidolliselta kannalta onkin, kuinka sammalten leviäminen voidaan estää edullisesti ja tehokkaasti.

Chydenius esittää kolme vaihtoehtoa. Siementen leviämisen ehkäiseminen, ilmaston muuttaminen tai maaperän muokkaaminen.

Siementen leviämisen ehkäisyn hän mainitsee varmimpana keinona, mutta käytännössä se olisi mahdotonta toteuttaa siementen keveyden vuoksi. Tuuli ja sade kuljettavat niitä väkisinkin, samoin karja ja ihmiset huomaamattaan jaloissaan. Pelkkä sammaleen poisto ei takaisi ruohokasvillisuuden nousua. Chydeniuksen mielestä ilmaston muuttamiseenkaan ei kannata luottaa. Sammal sopeutuu hyvin sääolojen muutoksiin. Lopulta sääolosuhteet pysyvät ihmiskädet ylittävän Kaikkivaltiaan hallinnassa.

Siispä katse on kohdistettava maaperän muuttamiseen. Koska maaperän happamuus tekee maasta otollisen sammaleelle, on tutkittava, kuinka tämä happamuus voidaan poistaa ja millaisin menettelytavoin huokeimmin.

Chydenius kertoo kolme tapaa maan happamuuden poistamiseksi. Ne ovat hajottaminen, haihduttaminen ja laimentaminen.

Hapon hajottaminen voi tapahtua emäksisillä suolaliuoksilla tai miedommilla emäksisillä aineilla.Kalkki ja tuhka ovat kustannustehokkaimmat emäksiset suolat. Ne tuhoavat sammaleen riittävän paksusti levitettyinä ja edistävät heinän kasvua. Seisova vesi kuitenkin jää ennalleen. Silloin uusi happamuus iskee nopeasti ruohon juuriin ja sammal palaa paikalleen. Kuivemmilla maa-alueilla menetelmä kuitenkin toimii, haasteena on vain menetelmän kalleus.

Voidaan myös käyttää miedompia emäksisiä aineita, kuten lehtiä, havuja, lantaa ja kuohkeaa ruokamultaa (Chydenius käyttää termiä lämmin multa). Niiden sisältämät rasva-aineet lannoittavat maata saippuamaiseksi. Erityisesti kuusen neulasia ja havua tulisi levittää oksien karsimisen jälkeen paksusti maaperään, ohuesti levittäminen ei auta. Havut kohentavat maata 3-4 vuoden jälkeen. Maahan kannattaa kuitenkin kylvää myös heinänsiementä. Maamies voi myös haihduttaa ilmaan maaperän happamuutta. Lämpö ja tuuli ovat avustavat elementit. Tämä vaatii maamieheltä maan raivaus- ja muokkaustoimia.

Metsä tulee ensin raivata sammaloituneelta alueelta ja vähän laajemminkin. Näin tuuli pääsee puhaltamaan kylmän ilman pois ja auringonsäteet pääsevät lämmittämään maata. Puiden kaato ei yksistään riitä. Tiivis sammalturve estää hapon haihtumista ja ympäröiviltä rinteiltä valuu uutta happamuutta.

On siis kaivettava vettä pois johtava valtaoja ja katkaistava alueelle tulevat vesisuonet. Niitty tulee jakaa maaperän happamuuden mukaan 10-12 sylen sarkoihin. Mitä useammin maa kynnetään, mitä hienommaksi se karhitaan, sitä varmemmin se muuttuu tuulen ja auringon vaikutuksesta lämpimäksi ruokamullaksi. Maan kääntö tehostaa myös emäksisten aineiden ja suolojen vaikutusta, jolloin ne syvällä mullassa lämmittävät maaperää. Vasta tällöin sammal väistyy ja tekee tilaa rehevälle apilalle ja muille heinäkasveille.

Kolmantena keinona Chydenius mainitsee vedellä laimentamisen. Koska happo on sammaleen juurissa, tarvitaan sen huuhtomiseen suuria vesimassoja. Mitä enemmän vettä virtaa sammalikon yli, sitä enemmän happo vähenee ja laimenee. Siksi puroissa ei kasva sammalta.

Maamiehen kannattaa hyödyntää myös kevättulvia. Hän voi johtaa vettä sammaloituneelle alueelle patojen ja maavallien avulla. Jos niitty pystytään pitämään koko kesän veden alla, sammaleet kuolevat ja maa muuttuu satoisaksi. Jos niittyä tarvitaan heinäntuotantoon, vesi lasketaan touko-kesäkuussa pois patoaukkojen kautta.

Patoaminen kannattaa tehdä keväällä. Silloin vettä on yleensä runsaasti ja sammalikko roudan sulettua läpäisevimmillään. Kevätvesi tuo myös mukanaan ravitsevia ja emäksisiä aineksia. Nämä aineet vajoavat lämpöisessä ilmassa pohjaan lannoittaen maata jättäen siihen lämmittävän liejukerroksen.

Chydenius tarkastelee kaikkia edellä mainittuja keinoja ja toteaa, ettei mikään tapa yksinään johda tulokseen. Yhden menetelmän julistaminen parhaaksi olisi yhtä järjetöntä kuin lääkärin tapa määrätä samaa lääkettä jokaiselle potilaalle tämän yksilöllisestä luonteenlaadusta ja voimista riippumatta. Tällä hän varmaan viittaa myös kokemuksiinsa lääkärin toimen harjoittamiseen.

Sammaloitunut niitty voidaan hoitaa halvimmin kuusenhavuilla siellä, missä niitä on valmiiksi runsaasti saatavilla ja maaperän happamuusmatala. Metsättömällä alueella tämä keino puolestaan olisi sietämättömän kallis ja hyödytön.

Maastonmuotojen ollessa otolliset, iso niitty voidaan muuttaa runsastuottoiseksi pienellä padolla ja muutaman taalarin kustannuksilla. jossain toisaalla taas veden patoaminen vaatisi lähes tynnyreittäin kultaa.

Järkevintä on jaotella sammaloituneet niityt kahteen osaan; yläviin, tasaisiin ja kuiviin maastoihin sekä soisiin, märkiin maihin. Jos niitty on viettävällä maalla, poistetaan metsä ja ajetaan maalle useita kerroksia karsittua kuusen- katajan tai männynhavuja ensimmäisillä talvikeleillä. Lumi painaa havut maata vasten ja ne jätetään maatumaan muutamaksi vuodeksi. Lopulta kun karkeimmat jäännökset on poltettu pois, sammal on mädäntynyt ja muuttunut lannoitteeksi.

Havujen poiston jälkeen niitylle kylvetään heinänsiementä, jota on kerätty rehuladoista ja talleista. Vesiurat on katkaistava huolellisesti ojittamalla jo ennen havutusta.

Kalkki ja tuhka ovat oivallisia, mutta hintavia. Sammalia ei myöskään saa polttaa heti, koska silloin vain niiden latvat kärventyvät ja työ menee hukkaan. Ainoa poikkeus on seinäsammal, joka palaa herkästi kokonaan. Tuhka tuottaa muutamia vuosia hyvää ruis- ja heinäsatoa, jos maaperä on savimultaa.

Järeämpi menetelmä on vanhan niityn muuttaminen pelloksi ja sen palauttaminen myöhemmin nurmeksi. Aluksi hakataan ja kiskotaan kaikki puut, kannot ja pensaat. Myös mättäät leikataan irti ja maa kynnetään keväällä. On hyvä lannoittaa maata pitämällä karjaa alueella. Maa saa levätä kesän yli pelkän kevyen karhitsemisen varassa.

Seuraavana vuonna maahan kylvetään kauraa tai sekaviljaa. Maa karhitaan moneen kertaan vaon suuntaisesti. Kolmantena vuonna maa jätetään kesannolle. Se ojitetaan sarkoihin. Nyt ensimmäisenä vuonna kootut mättäät levitetään takaisin alueelle ja hakataan hienoksi.

Neljäntenä vuonna maahan kylvetään ohraa ilman lannoitusta. Siitä saadaan hyvä sato. Viidentenä vuonna maa kesannoituu uudelleen ja kylvetään syksyllä rukiille. Maa-alueella voi myös pitää eläimiä ja kylvää seuraavana kesänä ohran- ja heinänsiemeniä. Jos eläimet eivät ole laiduntamassa alueella, lannoitetaan maa talvella tai keväällä ajamalla sinne palamatonta lantaa. Näin erillistä heinänsiemenen kylvöä ei tarvita.

Chydeniuksen kirjoitelman lopputulemana on, että näin toimien maa vapautuu kokonaan happamuudestaan ja sammal häviää. Tällainen menetelmä voi Chydeniuksen mukaan nostaa maatilan arvon hyvinkin yli kaksinkertaiseksi lyhyessä ajassa!

Chydenius nostaa kirjoituksessaan esiin myös englantilaisten käyttämän kiertoviljelymenetelmän. Menettely vaatii raskasta työtä ja kustannuksia, mutta aivan kuin kauppias sijoittaa mieluummin satasen sijaan tuhannen, kun tietää saavansa siitä kaupoillaan takaisin kolmetuhatta!

Chydenius kertoo kirjoitelmassaan vuodesta 1756, jolloin hän ojitti äärimmäisen märän suomaan, johon kahden sylen mittainen seiväs upposi helposti kovaa maata tavoittamatta. Jo seuraavana kesänä maa oli kovettunut niin, että se voitiin kyntää hevosella. Maa tuotti ensin runsaan sadon rukiista, sen jälkeen se on kantanut viljaa joka toinen vuosi. Ilman erillistä lannoitusta maassa kasvoivat jopa vaativat puutarhakasvit, kuten keräkaali, lanttu, juuripersilja ja punasipuli sammalen kadotessa kokonaan!

Kirjoituksensa lopussa Chydenius kokoaa tekstin perusajatuksen. Hän ei ole pyrkinyt tarjoamaan uusia, epävarmoja kokeilua, vaan esittää, kuinka luonnolliset parannuskeinot toimivat. Hän myös avaa, kuinka nämä toimivat erilaisissa olosuhteissa.

Chydenius jättää työnsä arvioinnin Kuninkaalliselle akatemialle. Hän kuitenkin uskoo tulevan jälkimaailman saavan nauttia vapaudesta ja rauhasta osoittaen kiitollisuutta niille, jotka raivasivat työllään tien yhteiselle rikkaudelle ja hyvinvoinnille.

Kirjoitus päättyy ponnekkaasti latinankieliseen ajatukseen "Haec Patriae ad opes via," eli "Tämä on isänmaan tie rikkauteen."

Kyllä Chydenius vaan oli melkoinen tietoniekka ja visioija!

LÄHTEET: Vastaus Kuninkaallisen tiedeakatemian 1761 esittämään kysymykseen, miten sammaloituneet niityt voidaan parhaiten saada viljelyskäyttöön. Chydenius, Anders 1762. Anders Chydeniuksen kootut teokset.[https://kootutteokset.chydenius.fi/kirjoitukset/vastaus-kuninkaallisen-tiedeakatemian-1761-esittamaan-kysymykseen-miten-sammaloituneet-niityt-voidaan-parhaiten-saada-viljelyskayttoon-otsikkosivu/] Luettu 4.10.2026.

Sammaloituneet niityt. Anders ChydeniusVaasa-lehti. 26.02.1929. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1710552?term=musiikkia&term=Kokkolan&term=Anders%20Chydenius&term=Kokkola&page=6 Luettu 3.10.2026.

Omenat kypsyvät Keski-Pohjanmaallakin!

2026-09-27T12:30:36.279+01:00

Selatessani taas aivan muuta asiaan, sattui silmiini aluksi vuoden 1920 Keskipohjanmaa-lehdestä suloinen uutinen. Se kertoi omenapuista. Taas asia, jota ei pieneen mieleeni ole aiemmin pilkahtanut. Omenapuiden kasvattaminen on melko uusi asia täällä keski-Pohjanmaalla! Tämä uutinen oli 106 vuoden takaa...

"Omenat kypsywät Kälwiälläkin. Rouwa Ida Torpan puutarhassa Kälwiällä on m. m. joitakin omenapuita. Tänä kesänä on kahteen puuhun tullut oikein komeita hedelmiä. Niitä oli alussa runsaasti, mutta sitten myrskytuuli karisti niitä pois niin, että jälelle jäi wain 4 omenaa toiseen puuhun ja toiseen 8. Mutta nämä omenat owat hywin kookkaita ja kauniita. Nyt owat ne jo melkein kypsiä. — Koettakaapa muutkin emännät hankkia omenapuun taimia kaswitarhoihinne, kun ne kerran näyttäwät menestywän täällä Keski-Pohjanmaallakin!"

Lähdin etsiskelemään muutakin uutisointia 1900-luvun alkukymmeniltä omenapuiden kasvattamiseen liittyen.

Sain selville, että aikoinaan ei ollut suomalaisia taimistoja, tilattiin valmiiksi jalostettua omenapuita suoraan ulkomaalaisilta taimistoliikkeiltä. Koska asuinseuduillamme ei ollut aiempaa kokemusta eri lajikkeiden menestymismahdollisuuksista, tilattiin yleensä sellaisia lajikkeita, joita ulkolaisissa hinnastoissa ja lehtimainoksissa kaupattiin. Ja vielä, vaikka Suomeen sitten oli jo tullut taimistoliikkeitä, markkinoitiin tiedon puutteessa juuri niitä samoja, ulkomailla menestyneitä lajikkeita. Nuo omenapuulajikkeet eivät millään muotoa voineet kestää meidän ilmastossamme.

Artikkeleista selvisi, että taimistot toki alkoivat jalostaa omiakin lajikkeita, mutta liiaksi kaupallisista näkökulmista. Suomalaisperäisten omenansiemenien saatavuus oli heikkoa ja hintakin kalliimpi. Jossain vaiheessa sitten ehdotettiin puutarhaväen kokouksessa jopa tuontikieltoa ulkomaisille omenapuuntaimille ja -siemenille.

Lehtiartikkeleista selvisi myös, että esimerkiksi Hankkijan taimistokeskus Turengissa ryhtyi keräämään suomalaisia siemeniä ja kasvatti niistä perusrunkoja.

Lehdessä pohdittiin, että kotikasvatus onnistuisi melko vaivattomasti, jos olisi 260 neliömetriä maata. Sellaiselle alalle voisi istuttaa kymmenen omenapuuta ja niiden väleissä vieläpä viljellä marjapensaita. Artikkeleissa mainittiin, ettei Pohjanmaalla juurikaan ole omenapuita menestyksekkäästi kasvatettu.

Lukijoita kehotettiin syksyisin keräämään kaikki omenansiemenet talteen - myös mädäntyneistä omenista, sillä itse siemenet eivät mätäne. Loppusyksystä maa tulee muokata syvästi ja lannoittaa. Tehdään metrin mittainen penkki, johon piirretään neljä noin 7-8-cm syvyistä vakoa. Omenat sotketaan rikki astiassa ja tämä "puuro ripotellaan siemenineen vakoon ja peitetään 4-5 cm paksuisella multakerroksella.

Seuraavana keväänä, kun taimet nousevat tiheinä ylös, annetaan niiden kasvaa koko kesän ajan vapaasti. Täytyy vain muistaa kitkeä rikkaruohot taimien ympäriltä. Välillä täytyy maata myös hieman pehmittää. Seuraavan vuoden kuluttua etsitään taimista parhaiten ja rehevimmin kasvaneet. Huonoimmat taimet karsitaan pois. Tästä vuoden päästä taimet juuritaan ylös ja istutetaan uudelleen puolen metrin päähän toisistaan kahteen riviin.

Vuoden 1909 Kokkola-lehdessä omenaa jopa mainostettiin juoppouden ja tupakanpolton vastustuskeinona. Kyllä, luitte aivan oikein! Kerrottiin nimittäin, että englantilainen professori, Stinson, on todistanut runsaasti ja säännöllisesti omenia syövien miesten tulleen laadultaan iloisemmiksi ja päässeen kaikista wastenmielisistä tunteista. Hän väitti omenain syönnin myös olevan mainio keino juoppoutta ja liiallista tupakanpolttoa vastaan. Stinson totesi, että jos vain saa niiden, jotka usein kallistelevat tai alin omaan tupakkaa tupruttelevat, ja jotka eivät yleensä hedelmiä käytä, syömään aamiaiseksi, ennen ja jälkeen puolipäivän ja illalla syömään yhden omenan, ollaan jo voitolla. Sellaiset ihmiset tuntevat nimittäin itsensä pian erittäin reippaiksi, vähentävät tupakoimisensa ja ryypiskelynsä, etteivät pilaisi omenan makua ja sen "psyykillistä waikutusta!"

LÄHTEET: Omenapuiden taimien tarwitsijoille. Kokkola-lehti 4.9.1924. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1177088?page=3&ocr=true] Luettu 27.9.2026.

Omenat uoppouden ja tupakanpolton wastustuskeinona. Kokkola-lehti 12.6.1909. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/654418?term=omenan&term=Omenat&term=Kokkola&term=Kokkolan&term=omenia&term=omenain&term=Kokkolaa&term=Kokkolassa&term=Kaswatusko&page=3&ocr=true} Luettu 27.9.2026.

Omenat kypsyvät Kälwiälläkin. Keskipohjanmaa-lehti. 14.9.1920. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1177088?page=3&ocr=true] Luettu 27.9.2026.
Varsin helppo on. Kokkola-lehti. 12.5.1903. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/653773?
term=Kokkolaan&term=Kokkolasta&term=Kokkolassa&term=omenapuun&term=omenapuuta&term=omenapuita&term=omenapuut&page=4&ocr=true] Luettu 27.9.2026.

Syyssamoilua rannoilla, metsissä ja kallioilla

2026-09-20T10:38:32.009+01:00

Syksy on saapunut varkain. Lauantai-iltana lähdin kuvailemaan syksyn merkkejä. Paikka, jonne alkujaan aioin, osoittautui mahdottomaksi, koska tuulenpuuska oli paiskonut hakekasasta puunkarahkoja pitkin pituuttaan metsäautotielle. Peruutin puolen kilometrin verran autoani kapoisella tienpätkällä, ennen kuin pääsin ruhtinaallisesti kääntämään autoni nokan kohti uusia suuntia. Tarinastani olisi ehkä tullut toisenlainen ilman estettä. Nyt siitä tuli tällainen.

Arkisen työhulinan vastapainoksi pääsin yksinäni kulkemaan metsän siimekseen, järven ja meren rannoille, kallioille. Yksin kulkemisessa on oma taikansa. Aistit terästyvät, kuulet pienimmänkin rasahduksen ja maailman tahti hidastuu. On vain tämä hetki, kauneus.

Kameran linssin läpi syksy näyttää itsensä pienten yksityiskohtien kautta. Pysähdyn kuvaamaan maahan jo pudonneita, ruskeiksi kouristelleita lehtiä. Toisessa hetkessä katseeni vangitsee syksyn viileässä tuulessa väristelevä haapa tai koivu, jonka jokainen vielä puussa pysyttelevä lehti hehkuu vihreän ja keltaisen sävyjä.

Veden varassa lilluu muutamia lehtiä, kuin pieniä, värikkäitä veneitä. Tuuli puhaltaa yhä niiden purjeisiin. Ne näyttävät kukin rantautuneen satamiin. Lähelle rannan suojaa.

Sää on kaunis. Aurinko luo rauhallista, ylvästä kajoaan ja maalaa maiseman valon kanssa. Toivon, että aurinko ei aivan vielä olisi valmis laskemaan taivaan rannan taakse. Luonnon värit näyttävät silloin toisenlaisilta.

Ei ole kylmä. Oikeastaan ihmettelen sitä. Kiertelen rantaviivaa vain pitkähihainen paita ylläni. Takin jätin autoon. Vaikka on syyskuu ja meri vieressä.

Luonnon väripaletista löytyy syksyisin vihreää, keltaista, oranssia, mustanharmaata ja hehkuvan punaista. Ruskan värit maalaavat maiseman tavalla, johon mikään ihmiskäsi ei pystyisi.

Ihmettelen äänettömänä kaikkea kaunista ympärilläni. Metsänpohjan pehmeää, syvänvihreää sammalta ja sen rinnalla kasvavaa, herkkää, vaaleanvihreää jäkälää.

Kypsät, tulipunaiset puolukat ja niiden viereen unohtuneet, sitkeästi viipyilevät, valkeat puolukan kukat. Kuin kiulut, ajattelen.

Painavat pihlajanmarjatertut. Pihlaja on suosikkipuuni juuri sen monimuotoisuuden ansioista. Jos olisin syntynyt puuksi, haluaisin olla juurikin pihlaja. Ihailen pihlajan tapaa nousta ylvääseen punamarjakuosiin, kun syksy jo painaa päälle ja muut lehtipuut vain pudottavat lehtensä. Vaan pihlaja jatkaa kauneuttaan pitkälle syksyyn sulostuttaen kauneudellaan meitä ihmisiä ja tarjoten ruokaa pikkulinnuille.

Karun kauniit, veden vuosisatojen aikana sileäksi kesyttämät kalliot, jotka ikiaikaisina ja muuttumattomina pitävät yllä rantojen ryhtiä.

Sienet, jotka nousevat esiin kosteasta maasta lakki kallellaan kuin metsän salaisuudet. Kun kuvaan tätä alapuolella olevaa hattukaksikkoa, nousee mieleen eräs lempilauluistani

...Milloin huomasin?

Sä tartuit käteen, jota tuskin ojensin
Ja pian toinen siinä vierellä makaa
Etsii sitä samaa pientä neliapilaa
Sen antaa lyhyt kesä

Sinuun minä jään
Me pilvien patsaita vain jäljennetään
Mutta ne muuttuu, katoaa niin nopeaa
Ja piirustukset jäävät kesken
Niin kuin mekin ilmaan piirrytään

Sinuun minä jään
Kun kevätlauluja ei lauleta enää
Sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet
Pöydät on siivottu ja vieraat menneet...

Siinä kaikessa sitä on ihmeteltävää koko ihmiselämän ajaksi! Järvenselällä kaukana kaikesta melusta lipuu yksinäinen joutsen. Kuin rauhan symbolina se halkoo vettä. Rauhallisena, kiirerettömänä, vaikka se jo aavistaa, että pian on lähdettävä kylmyyttä pakoon.

Nämä yksin kuljetut, pienet hetket luonnon keskellä lataavat akkuja pitkää ja eriväristä talvea varten. Kun katson kuvasaalistani kotiin päästyäni, voin melkein tuntea syystuulen kasvoillani ja metsän tuoksun nenässäni. Luonto ei vaadi minulta mitään, se vain antaa. Toivon, että näiden kuvien myötä myös sinä, lukijani, saat palan tuota syksyistä voimaa päivääsi!

Rakastaa, ei rakasta-näyttelyssä

2026-09-13T12:22:35.827+01:00

Tällä kertaa tervehdys K.H.Renlundin museon elämyksellisestä näyttelystä "Rakastaa, ei rakasta!"

Se ei ole lainkaan perinteinen esinenäyttely, vaan kokonaisuus, jonka keskiössä on valitut Kokkolan porvariston tarinat ja ihmiset 1800-luvulla.

Kävelen portaat yläkertaan. Jo portaikossa on upeaakin upeampi silhuetti kolmesta tyttärestä, jotka heittelevät ilmaan ruusunlehtiä. Sama ruusunlehtiteema ohjaa näyttelyssä kulkijaa lattioilla ja seinissä huoneesta toiseen johdattaen kulkemaan tarinan juuri siinä järjestyksessä, kuin itse haluaa.

Näyttelyn oheen on sulautettu liikemies Karl Herman Renlundin museolle lahjoittaman taidekokoelman helmiä. Ohitan ne tällä kertaa tästä kirjoituksestani, mutta ne peilaavat kivaa ajankuvaa muulle näyttelylle.

Museorakennus, Roosin talo on täydellinen miljöö tälle näyttelylle, koska tämä 1813 valmistunut keltainen rakennus, ja etenkin rakennuksen toinen kerros, oli aikanaan Kokkolan seurapiirielämän keskus. Näyttelyyn astuva astuu samalla autenttisesti niihin huoneisiin, joissa liikesuhteita ja ihmissuhdekuvioita aikoinaan solmittiin.

Näyttely on minulle erittäin merkityksellinen siitä syystä, että kuvataiteilija Terhi Ekebom on luonut näyttelyn visuaalisen ilmeen ja tarinallisen kuvituksen.

Terhi on tuttavani muutaman vuoden takaa. Sain silloin kunnian olla yhtenä jäsenenä taidehankintaprosessissa, kun uuteen, rakennettavaan kouluumme etsittiin taideteoksia. Kokkolan kaupunki on panostanut rakennushankkeissa vuodesta 2012 lähtien ja varaa aina osuuden taiteeseen rakennettaviin julkisiin kohteisiin niin kutsutulla prosenttiperiaatteella, millä tuodaan kulttuuria osaksi kaupunkilaisten arkiympäristöä. Upeaa!

Koulussani päädyimme taidehankintatyöryhmässä tilaamaan Ykspihlajan kouluun tulevat taideteokset juurikin Terhi Ekebomilta. Olen edelleen ylpeä, että saimme juuri hänen työnsä uuteen kouluumme – töistä tuli erinomaiset!

Terhin kanssa sain ilon kiertää rakennushankkeen aikana kahdestaan yhden kokonaisen päivän Ykspihlajaa. Esittelin hänelle kaiken, jota suinkin osasin ja löysin. Terhi muuten aivan rakastui Ykspihlajaan! Toimin silloin vielä luokanopettajana ja juuri minun oppilaani osallistettiin sitten noiden taideteosten ideointiin. Olihan huikea projekti, yksi elämäni kohokohdista! Terhi on toteuttanut myös kaupungissamme muraalin vesitorniin keskustassa. Olen todella iloinen, että juuri Terhi oli valittu nyt myös toteuttamaan tätä upeaa näyttelyä Roosin talolla.

Tässä Roosin talon näyttelyssä Ekebomin omintakeiset kuvitukset niputtavat draaman kaaren, esineet ja historialliset faktat suloiseksi ja esteettiseksi tarinaksi.

1800-luvun alkupuolella kauppias ja laivanvarustaja Andreas Roos nuorempi ja hänen vaimonsa Maria Sophia Lindskogin perheessä oli runsaasti lapsia, joista suurin osa oli tyttäriä. Lapset kasvoivat hienostuneessa ilmapiirissä ja heidät tunnettiin seurapiirikaunottarina. Heidän kotinsa oli kolmas kaupunkiin kohonneista kivitaloista.

Näyttelyn kukat viittaavat vuoteen 1819, jolloin Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili Roosin talossa. Siellä järjestettiin keisarille virallinen vastaanotto. Kun keisari saapui Roosin talolle, oli ulkoportailla häntä vastassa Roosin tyttäriä. Vanhin tytär, tuolloin vasta 10-vuotias Catharina Sophia, sai kunnian sirotella kukkia keisarin jalkoihin astuessaan sisään rakennukseen. Tytär sai muuten keisarilta lahjaksi briljanttikoristeisen fermoirin, rintasoljen, joka on esillä myös vuoden 1828 tehdyssä muotokuvassa.

Roosin perheen tyttäret oppivat nuoresta saakka tanssimaan, soittamaan ja seurustelemaan edustuskelpoisesti. Upean klaveerin alla on upeaakin upeampi pyörivä alusta ja se pyörii ja pyörittää myös sen päällä olevaa soitinta. Paikalla ollut opas kertoi, kuinka perheen nuorinta tytärtä, Sophia Emelietä, kutsuttiin Ruusunnupuksi. Ihanaa! "Ruusunnuppu " oli perheen iltatähti.

Yksi koskettavista seurapiiridraamoista kietoutuu Margaretha Elisabeth Roosin ja runoilija Frans Michael Franzénin rakkaustarinaan. Nuorena runoilijana Franzén saapui Kokkolaan ja rakastui intohimoisesti Margaretha Elisabethiin, joka oli Anders Roos vanhemman ja Margaretha Elisabeth Rahmin tytär. Siis Anders Roos nuoremman sisar.

Aika harvoin sitä kai vanhempien mielestä rakastuu oikeaan tyyppiin. Niin kävi Margaretha Elisabethinkin tapauksessa. Alkujaan Pietarsaaresta kotoisin ollut kauppias, leskimies, Pär Malm, oli saapunut Kokkolaan kosimaan Roosin kaunista tytärtä. He itse asiassa olivat jo kihlautuneet. Mutta Lillin sydämen valloitti Franzén. Niinpä päädyttiinkin sopuratkaisuun, jossa Malm avioitui kaksoishäissä Lillin nuoremman sisaren, Brita Marian, kanssa. Nuoret muuten vihki 24.9.1799 kirkkoherra Anders Chydenius!

Franzénin ja Margaretha Elisabethin rakkaustarina kasvoi kirjeiden ja Margaretha Elisabethille omistettujen herkkien runojen kautta. Rakastunut pari avioitui 1799. Perheeseen syntyi neljä lasta, mutta onni jäi lyhyeksi, kun Margaretha Elisabeth menehtyi jo 1806.

Yllä olevassa runossa Franzén käytti kahta esimerkkihahmoa, Semira ja Chlorinda, jotka olivat tuttuja klassisesta eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja teatterista.

Hän esitti, että vaikka Semira tunnettiin nokkelana viihdyttäjä ja Chlorinda ylhäisenä pyhimyksenä, he ovat molemmat teatraalisia ja etäisiä arjen onneen. Lilly edusti parempaa: aitoa, yksinkertaista ja puhdasta rakkautta, joka toi ilon ja onnen elämään.

Tässä vapaa suomennos runon lopusta:

"Mutta Lilly, sinä! Sinun sileytesi, yksinkertainen, puhdas,

ei kenenkään kanssa kilpaile, ja kaikkien puolelleen voittaa.

Sinun iloinen järkesi, sinun hyveesi, jonka loisteessa

ei pienintäkään ylpeyden tai kateuden tahraa löydy,

tekee onneksi jokaisen hetken, jonka luonasi on.

Silmistäsi luetaan mitä ajattelet;

Se on sielu, joka ei hyveitä opettele,

vaan hyvettä ja iloa ympärilleen elämässään jakaa."

Näyttelyssä on myös aivan ihana, koko seinän täyttävä sukupuu, joka on tietystikin Terhi Ekebomin kädenjälkeä. Sukupuusta ei museolla haluttu perinteistä. Voisiko tämän ihanampaa sukupuuta ollakaan?!

Kipin kapin kaikki näyttelyyn, se on avoinna Kokkolassa Roosin talossa kaupunkikeskustassa!

Kansallispukukierroksella ja äkki-ihastus Lohtajan kotiseutumarkkinoilla

2026-09-06T13:27:45.786+01:00

Viikonlopun visiittelihin kuului pistäytyminen Lohtajan kotiseutumuseon pihapiirissä. Siellä oli muun toiminnan yhteydessä kiva kansallispukujen tuuletus-tapahtuma. Sateinen keli yritti latistaa tunnelmaa ja niinpä kuvasatonikin on hävettävän kehno, kun lähes sokerisena tyyppinä peräännyin selkä seinää vasten katoksen alle vähän kauemmas pukukierroksesta.

Mutta aina kannattaa kulkea avoimin mielin. Minulle nimittäin iski äkki-ihastuminen tällä reissulla. Tämä yllä oleva puku oli minulle tuntematon. Hämmästelin, kun kuulin sen olevan juurikin Kokkolan seudun - Gamla Karlebynejdens kvinnodräkt.

Olen ollut siinä käsityksessä, että tällä seudulla on ainoastaan Kokkolan ja Kaarlelan naisten puvut. En ole pitänyt niistä niin paljon, että olisin sellaiset hankkinut. Lähinnä olen haikaillut Järviseudun kansallispukua, joka on kerrassaan kaunis, mutta järisyttävän kallis, koska kankaan kutominen on tavallista työläämpää. .

Mikä iloinen yllätys siis tämän puvun näkeminen, sillä pidin puvusta paljon! Näitä on kuulemma tehty työväenopiston kursseilla useita viime vuosina.

Tässä puvussa on yksivärinen, tummansininen florettihame. Sen väljyys on koottu takapainotteisesti vyötäisille. Takana on tiivis vetopoimutus, sivuilla sen sijaan myötälaskostus. Etupuolelta hame on sileä. Alushame on materiaaliltaan vuoripellavaa. Hameen edessä runsaskuvioinen, punavoittoinen kukkakuosinen esiliina. Puvussa on omaleimainen puna-valkoruudullinen liivi, jossa on piilohakaset. Kangas on villaparkkuumia.

Liivin kangas on ihanan pirteä, ruudullinen, kamlotin tyyppinen, villapalttinakangas. Siinä on luonnonvärinen pohja ja erisävyisillä punaisilla, kudottuja ristiraitoja. Liivin malli on melko pitkä ja se on piilonyöritetty. Takana niin kutsutussa körtissä on laskoksia ja pyöreämuotoisia läppiä.

Liivin alla on lyhyt ylispaita, jonka alle on puettu pitkä, hihaton hankkipaita. Ja röijyn alla on vielä alasellinen, puolipitkillä hihoilla varustettu kansanomainen T-paita. Paidat ovat yksivärisiä, eikä niissä ole koristeita. Materiaalina on pellava- tai puolipellavapalttina.

Puvun röijy eli "takki" on vadelmanpunainen, kimonohihainen ja pitkä. Takana siinä on laskoskörtti ja sivuissa kiilat. Röijy suljetaan neuloilla.

Huivista en löytänyt tietoa samasta yhteydestä, kuin muusta puvusta, mutta jotain sentään! Asuun kuuluu kaunis, kuviollisesta silkkikankaasta valmistettu, neliönmuotoinen huivi. Huivin väreinä on ruskeaa, sammaleenvihreää ja vaaleanruskeaa, leveää raitaa sekä valkoista ja ruskeaa, kapeampaa raitaa. Huivissa on myös runsaita tummanpunaisia ja sammaleenvihreitä kukka- ja lehtikuvioita. Huivin reunoja kiertää pitkät, värienmukaiset hapsut., jotka on niiden tyviosasta ihanasti solmittu verkkomaisesti yhteen.

Ja mikä upeinta, niin tässä pukukokonaisuudessa on peräti viisi eriväristä esiliinaa. Kuvissani näkyy punainen, painokankainen esiliina. Asussa voi olla myös vastaava sinisellä painokuvioitu esiliina. Vaihtoehtoina on myös musta, kuosiinkudottu , silkkinen esiliina, valkoinen paitakankainen esiliina sekä ruudullinen, silkistä tehty esiliina. Aivan huikeaa, jos omistaisi nuo kaikki, puvusta tulisi eri tilaisuuksiin kuin uusi! kaikki puvun esiliinat ovat kookkaita ja vyötäisiltä laskostettuja.

Tässä kuvasadossani ei näy päähinettä, mutta sellainenkin siinä on. Aikuisen naisen päähine on valmistettu pellavapalttinasta. Se on valkoinen liinalakki ja sen etureunassa on nyplätty pitsi. Päähinettä kiertää valkea silkkinauha. Silkkinauhasta on tehty taakse ruusuke. Tyttöjen asuun kuuluu punainen silkkinauha.

Pukuun kuuluu joko punaiset tai mustat sileäneuleiset puuvilla- tai villasukat. Kenkinä voi käyttää nauhakenkiä, mustia avokkaita tai kansallispuvun perinteisiä solkikenkiä.

Tämä Kokkolanseudun puku on uudehko, sillä se on julkaistu vasta 1997. Puku on perunkirjan mukaan tutkittu kokonaisuus. Tutkijana on ollut Seija Johnson. Se perustuu Kokkolan seudun naisten vaateomaisuutta käsitteleviin perunkirjoihin 1700-luvun lopusta. Wau, taidan haluta tämän!

Puku edustaa sekä suomalaista että suomenruotsalaista kansanpukuperinnettä ja olisi siksikin minulle se täydellisin! Täältä tullaan, kansallispukukauppiaat!

Tämä puku edustaa vauraan rannikkokaupungin ja Keski-Pohjanmaan ruotsinkielisen alueen pukuperinnettä.

LÄHTEET:

Kokkolan seudun naisen kansallispuku - mallipuku. Suomen käsityön museo. Suomen kansallispukukeskus. Suomen [https://www.kansallispuvut.fi/kansallispuvut/kansallispuvut/kokkolan-seudun-naisen-tarkistettu-kansallispuku] Luettu 6.9.2026.

Jäähyväiset kesälle

2026-08-30T10:09:30.596+01:00

Venetsialaisiltana päätin kiertää kaukaa rätinän ja räiskeen, ilotulitukset ja konsertit. En kaivannut väkijoukkoja, en kovia ääniä, en seuranpitoa. Halusin olla hetken hiljaa ja antaa kesän laskeutua rauhassa mailleen.

Lähdin yksin kulkemaan tihkusateeseen. Kiersin veden äärellä, katselin pimeään hiljalleen syttyviä valoja ja niiden heijastuksia veden pinnassa. Pieni sade ei minua haitannut, se pikemminkin tuntui sopivan iltaan. Teki maisemasta omanlaisensa, hieman hämyisen ja unenomaisen, tirautti kuin pienen kyyneleen silmäkulmaan menneen kesän muistoille.

Kesä väkisinkin väistyy syksyn tieltä. Nyt kirjoittaessani katson ikkunasta ulos ja näen punakeltaisiksi värjäytyneet maitohorsman lehdet. En huomannut niitä koko kesänä silloin, kun ne uljaasti olivat vihreälehtisiä. En, vaikka olen istunut tuntikausia tässä samassa paikassa ulos tuijottaen. Syyskuosissaan kukkavarret erottuvat ihanasti! Hymyilen – nuo ovat minun syksyn ilotulitteita! Ne eivät haihdu savuna ilmaan , vaan viipyilevät, kuten minäkin eilen...

Niin se vain on, että kesä alkaa kääntyä syksyksi. Viljapellot soittavat keltaista sävelmää - vielä tovin saan ihailla niitä aamu-udun kera. Aamuihin hiipii jo erilainen valo, töihin lähtiessä pihan nurmi on märkää. Tunnen sen hyvin, sillä pidän sandaaleita paljain jaloin niin myöhään syksyllä kuin vain tarkenen.

Tämä kesäni ei ollut mökkikesä, joten minun ei tarvitse sulkea mökin ovea ja jättää laituria odottamaan ensi kesää. Oma kesäni on ollut enemmän kotikesä . Ehkä juuri siksi siinä on ollut aikaa huomata paljon sellaista, mikä kiireisemmässä kesässä olisi voinut mennä ohi.

Olen kirjoittanut. Istunut ajatusteni kanssa ja antanut sanojen tulla silloin, kun ovat tullakseen. Olen myös opiskellut ja opetellut uutta. Kesään on mahtunut vähän matkailua ja uusia paikkoja, mutta yhtä lailla paljon tuttuja maisemia ja oman kodin rauhaa.

Erityisen lämpimänä muistona mieleen jää aika lapsenlapseni kanssa. Lapsen seurassa kesä näyttää aina erilaiselta. Rakastan kesäaamuja, kun herään pikkuinen vieressäni ja meillä ei ole kiire minnekään. Paljon poika on uinut piha-altaassamme. Hän on todellinen vesipeto, minua jo parempi. Vaikka kesä onkin ollut uintiveden kannalta viileä.

Tavallisistakin hetkistä voi tulla seikkailuja, ja aikuinenkin joutuu välillä katsomaan maailmaa toisin silmin. Kuten viimeksi, kun istuin pojan kanssa autossa kahdestaan. Takapenkiltä poika heitteli ilmaan fammua toden teolla haastavia kysymyksiä, kuten:

"Fammu, miten ne vauvat siellä äidin vatsassa oikein kasvavat ihmisiksi? "

Opettaja minussa äityi selityksiin aikuisen silmin. Luulin jopa osanneeni vastata ymmärrettävästi. Kerroin, kuinka ihminen tarvitsee monta kuukautta kehittyäkseen ihmiseksi ja alun solumöykystä vähitellen muotoutuu jalat, kädet, sormet, varpaat, nenä... mutta niin vain sain nenilleni.

Pojan katseessa välähti innostus, hän uskoi tajuavansa jotain:

"Ahaa, siis käytetäänkö tuosta ihmiseksi kehittymisestä sanaa KEHONRAKENNUS?"

Mykistyin. Kuka opettaa ja ketä? Lapsen mielessä asiat voivat näyttäytyä vaikka minkälaisina. Hyvä tuuli tarttuu väkisinkin tällaisten keskustelujen kautta. Kunpa ne eivät unohtuisi. Päätän kirjoittaa tämänkin muistikirjaani, ehkä poika saa lukea sen sieltä aikuiseksi kasvettuaan ja hymyillä silloin lennokkaille ajatuksilleen!

Kesä toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia. On ollut hienoa tavata ihmisiä, jotka kuuluvat omaan tarinaan, vaikka emme olekaan aiemmin toisiamme tunteneet. Ehkä suku on vähän kuin vanha kirja, jonka sivuja löytyy vielä myöhemminkin käännettäväksi.

Ja sitten oli kotiseutumuseo. Siellä olen saanut kulkea menneiden aikojen jäljillä, kohdata esineitä, tarinoita ja ihmisiä, joiden elämästä oma kotiseutumme on rakentunut.

Museossa minulle tapahtuu jotain erityistä. Rauhoitun. Aika tuntuu pysähtyvän, ja samalla se kulkee taaksepäin. Vanhat esineet, rakennukset ja niiden ympärille kerrotut tarinat vievät ajatukset jonnekin toiseen aikaan. Siellä ei ole kiire. On vain tämä hetki ja kaikki ne hetket, jotka ovat olleet täällä ennen meitä.

On myös ollut upeaa opiskella museologiaa juuri tämän kaiken keskellä. Mitä enemmän opin, sitä enemmän alan nähdä museotyössä sellaisia asioita, joita en aikaisemmin osannut huomata. Askel askeleelta avautuu, miksi esineitä säilytetään, miten tarinoita kerrotaan, mitä kaikkea museotyöhön liittyy ja kuinka paljon ajatusta ja vastuuta näennäisen yksinkertaisten asioiden taakse kätkeytyy. Tajuan jälleen yhden palasen tästä työstä ja katson museota sen jälkeen hieman uusin silmin. Mitä enemmän opin, sitä enemmän löydän sieltä katsottavaa, ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Säästä ei tänä kesänä ehkä kannata kirjoittaa liian ylistäviä lukuja. Aurinkoa olisi voinut olla enemmänkin, ja uimavesi on ollut harmillisen kylmää. Toisaalta olen pakertanut paljon läppärini ääressä ja silloin säällä ei niin ole merkitystä. Ja toisaalta –käyn edelleen joka ilta uimassa, vaikka vesi on jo viileää. Viimeksi 17,8 astetta. Vedestä noustessa iholla on muisti. Se kantaa mukanaan veden viileyden. Viileä raikkaus tuntuu iholla hyvältä.

Kun nyt katselen taaksepäin, huomaan, että kesästä ei jää mieleen lämpömittarin lukema eikä se, kuinka monta aurinkoista päivää kalenteriin mahtui. Mieleen jäävät ihmiset, kohtaamiset, kirjoitetut sanat, opitut asiat, museon tunnelma, lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket ja pienet matkat pois tutuista ympyröistä.

Ehkä kesän tärkein tehtävä ei olekaan tarjota täydellistä säätä tai suuria elämyksiä. Ehkä riittää, että se antaa meille jotain muistettavaa. Palauttaa, virkistää ja voimauttaa. Antaa luvan levätä.

Nyt on aika sanoa kesälle jäähyväiset. Pakata muistot reppuun, nostaa se selkään ja suunnata kohti syksyä. Syksyn tuulet saavat tulla. Niihin on hyvä varustautua kesän muistoilla.

Valtakunnallisena museopäivänä

2026-08-23T13:39:11.814+01:00

Tänään on valtakunnallinen museopäivä. Missä vietän sitä? No tietystipä museossa!

Museopäivänä juhlistetaan museoiden työtä kulttuuriperinnön tallentajina, tutkijoina ja tiedon välittäjinä. Päivä muistuttaa myös siitä, kuinka tärkeää on säilyttää oman seudun tarinoita, esineitä ja muistoja tulevillekin sukupolville. Ja myös tätä hetkeä, jota herkästi emme tule ajatelleeksi. Meidän nykyisyys on tuleville sukupolville historiaa! Jokainen museo, olipa se suuri ammatillinen tai pieni paikallinen kotiseutumuseo, rakentaa yhteistä muistiamme.

Valtakunnallinen Museopäivä tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä kulttuuriperintömme äärelle ja pohtia museoiden merkitystä yhteiskunnassamme. Museot eivät ole vain esineiden säilytyspaikkoja. Ne ovat myös kohtaamisen, oppimisen ja elämyksien ympäristöjä, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaa.

Opiskelen tällä hetkellä museologiaa. Tämä on monen sattuman summa. Viimeisten parin vuoden aikana elämässäni on tapahtunut aikamoinen myllerrys, kun oikeastaan ajauduin oman asuinkuntani kotiseutumuseoon, Kaarlelan koriseutumuseoon. Se oli minulle tärkeä paikka jo pitkältä ajalta, mutta lähinnä seisoskelin ihmettelemässä joskus sen upeaa pihapiiriä. Olin käynyt siellä myös monta vuotta aiemmin kertomassa museon päärakennuksen historiasta, joka liittyy siippani sukuun.

Sitten, vuosia myöhemmin sain soiton ja pyynnön, voisinko tulla juuri tuon museon hallitukseen työskentelemään. Minä! Voisiko minulla olla jotain annettavaa? Museo edustaa ruotsinkielisten kulttuuriperimää ja toimii ruotsiksi, minä olen suomenkielinen. Mutta uskokaa tai älkää, se ei ole ollut este. Minut on otettu hienosti vastaan!

Ja se museologia...erään museokäynnin jälkeen viime kesänä löysin sen! Ilmoittauduin Jyväskylän yliopiston alaisiin opintoihin samana iltana. Olen opiskellut koko kesän. Vielä riittää opiskeltavaa, mutta olen niin onnellinen ja kiitollinen tästä uudesta aluevaltauksesta. Ilman hallitustyötä kotiseutumuseossa tätä ei olisi tullut vastaani.

Tässä palanen viimeisimmästä esseestäni museologian saralta: "Museovieras näkee oppaan asiantuntijana ja jotta museon maine säilyy, tulee oppaan tehdä parhaansa omaksuakseen opastettavan kohteen materiaali. Oppaat ovat museon käyntikortteja, väsymys ja uupumus oppaan työssä näkyy myös asiakkaille. On huomioitava, että perehtyminen on jatkuvaa työtä. Parhaimmillaan oppaat pääsevät jakamaan kulttuuriperintöä museovieraiden kanssa ja tekemään arkisistakin asioista merkityksellisiä..."

Tätä tahdon opetella!

Toivon kovasti, että osaan vastaanottaa ihan jokaisen museovieraan tänään niin, että käynnistä jää jälki - jokin muukin, kuin nimi vieraskirjassa. Tulkaapas haastamaan!

Tänään siis mahdollisuus tutustua museoiden toimintaan, tapahtumiin ja näyttelyihin ympäri Suomen. Meidän Kaarlelan kotiseutumuseo on museoipäivän kunniaksi avoinna 12-16. Minäkin olen siellä yhtenä museo-oppaana. Museopäivä kutsuu kaikenikäiset kävijät löytämään uusia näkökulmia historiaan sekä kokemaan, miten menneisyys voi puhutella myös tämän päivän ihmistä. Yhdessä vaalimme kulttuuriperintöä ja pidämme tarinat elävinä.

Hyvää museopäivää sinulle!

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 5: Inspiraatio ja arvot

2026-08-16T14:09:11.488+01:00

Jatketaanpas taas välillä tätä tekoälyn suoltamaa kysymyslistaa. Tällä kertaa näköjään inspiraatiot ja arvot - niin, tekoäly on luonut myös nämä väliotsikot, joten nöyrryn sen alle:)

1. Mikä on elämäsi tärkein arvo ja mistä se juontaa juurensa?

Tämä on mulle oikeastaan aika selvä juttu, vaikken tiedä, osaanko muotoilla sitä tekstinä. Joudun selittämään vähän kaukaa hakien, sitä ei voi sanoa yhdellä sanalla. Asuin 8-vuotiaaksi asti perheeni kanssa pienellä maatilalla, jossa asui lisäkseni mummoni ja hänen vanhapoikaveljensä, "Kalle", joka omisti tilan. Mummo oli muuttanut lapsuustilalleen takaisin sodan aikana kahden pienen lapsensa kanssa, kun jäi sotaleskeksi 26-vuotiaana ja jäänyt sinne pysyvästi. Kalle oli sairastunut sodassa mieleltään, mutta sen sain kuulla vasta aikuisena. Vanhempani halusivat, että me lapset suhtaudumme Kalleen "normaalisti", ei hajonneena. Nyt ajatellen myös sillä oli osansa arvoissani.

Vanhempani työskentelivät muualla; äiti pankissa ja isä asui kanssamme vain viikonloput, koska hän oli paljon reissutöissä Kokkolassa noihin aikoihin. Vanhempani olivat muuttaneet tilalle, kun olin 2 kuukauden ikäinen, koska äitiysloma loppui silloin. Äidin piti palata palkkatyöhön ja minulle piti saada hoitopaikka.

Päädyttiin ratkaisuun, että mummo hoiti. Se ei olisi onnistunut muutoin, kuin asumalla siellä maatilalla. Mummo kävi nimittäin navettatöissä aamuin, illoin veljensä kanssa. Päiväni rakentuivat niin, että heräilin silloin, kun mummo tuli aamunavetasta, mummo keitti puuron, äiti valmistautui samaan aikaan lähtemään töihin. Päivän vietin mummon ja hänen veljensä kanssa maatilan arjessa. Myöhemmin mukaan tuli pikkusiskonikin. Lisäksi tilallamme asui yhden vuoden minua yhdeksän vuotta vanhempi serkkuni, jonka äiti oli sairastunut vakavasti. Mummo ja Kalle ottivat vastaan meidät kaikki.:) Äidin työt loppuivat vasta klo 17, joten hän oli kotona tosi myöhään. Ainut mahdollisuus oli ottaa meidät lapset myös mukaan navettaan.

Näen nyt tilanteen niin, että me lapset toimme myös iloa ja väriä mummon ja Kallen elämään. Heidän elämänsä olisi varmaan ollut aika yksinäistä ilman meidän kommervenkkejä:) Heh, tuskin kovin moni maatilan isäntä on ennättänyt leikkiä navettatöiden lomassa piilosta heinäsuojassa. Ajattelin joskus, että se oli vain Kallen hauskuutta, nyt tajuan, että mummon piti sillä aikaa lypsää ja Kalle sai meidät näin pois navettatöiden jaloista...

Niin, summa summarum. Tästä oikeastaan kumpuaa arvoni. Voisi sanoa, että olen oppinut arvostamaan pieniä asioita. Sitä, että joku välittää ja on aikaa. Olen iän myötä huomannut, että olen imenyt jo lähestulkoon äidinmaidossa sen, että lapsuus on merkityksellistä ja että kaikkea ei saa rahalla. Moni ihmettelee, miksi vietän niin paljon aikaani lapsenlapseni kanssa. Tämä varmaan selittää sen. Olen saanut siihen kotoa mallin. Lapsi voi kulkea mukana, se ei rajoita omaa elämääni, vaan tuo siihen pikemminkin rikkauden, jota ei voi rahalla hankkia. Mä sanoisin, että lisäksi yks pääarvoni on tietynlainen vaatimattomuus. Olen oppinut siihen, että täytyy olla nöyrä ja kiitollinen kaikkia kohtaan.

2. Kuka on ollut suurin inspiraatiosi ja miksi

Varmaan mun isä. Mä oon kuulemma kuin ilmetty isäni, joka kuoli liki seitsemän vuotta sitten. Niin ulkonäöllisesti, luonteeltani kuin harrastuksiltanikin. Mun isä on opettanut mulle kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkityksen ja harrastuksena sukututkimuksen kädestä pitäen, alusta alkaen. Lisäksi isäni oli tosi musikaalinen, mutta hänellä ei ollut koskaan mahdollisuutta opiskella musiikkia. Siksi hän ohjasi minut musiikin pariin, vaikka alkuaan pistinkin kovasti vastaan.

3. Millainen neuvo on auttanut sinua vaikeina hetkinä

Mä ajattelen nykyään, että elämässä tulee yllätyksiä ja vastoinkäymisiä vähän joka tuutista ja ärsyttävän säännöllisesti. Varmaan jokaisella. Tää ei oikeastaan oo neuvo, vaan asia, jonka oon tajunnut kaikkien vastoinkäymisten ja kompurointien jälkeen. Kun jotain yllättävää ja ei-mieluista tapahtuu, pyrin ajattelemaan, että vuoden päästä en enää tätäkään jaksa murehtia, elämässä pitää päästä eteenpäin. Asioilla on taipumus järjestyä, murehtiminen ei juurikaan auta. Suohon ei kannata jäädä makaamaan.

4. Mistä tiedät, että olet oikealla tiellä elämässäsi?

Voisin sanoa, että olen löytänyt minun oman tieni vasta 50 täytettyäni. Elin pitkään niin, että vähän niin kuin tuuliajolla ajauduin vain asioihin. Elämä on tuonut eteeni paljon hyvää. Olen jo nuorena tehnyt asioita, jotka kiinnosti, mutta rohkeus edetä kiinnostusten mukaan kasvoi kyllä vasta paljon myöhemmin. Voisin sanoa, että tavallaan usein ajauduin asioihin, joissa olinkin hyvä, mutta en uskonut itseeni. Mun laulunope sanoi mulle, kun olin nuori, että minusta voisi tulla jotain suurta, jos vain uskoisin itseeni. No enpä uskonut. ja sitä suurta ei koskaan noussut kyllä esiin. Uskon, että tämä liittyy siihen vaatimattomuus-kasvatukseen myös, jonka sain lapsena. Ajattelin kauan, että moni muu on minua lahjakkaampi ja taitavampi ja ehkä vähän pidin jopa kynttilääni vakan alla. Näin minulle eräs esimieheni sanoi kerran. Silloin vasta jäin miettimään sitä.

Mutta tällä hetkellä teen kyllä asioita, jotka on minua itseäni! Minulle riittää, että teen niitä omassa, pienessä kuplassani. Saavuttaa tasapaino elämässä itsensä kanssa, se on jotain!

5. Mikä pieni asia tekee sinut joka kerta iloiseksi?

Mä sanoisin tähän, että pienet kohtaamiset ihmisten kanssa, ei välttämättä kasvokkain. Työssäni roolini on olla paljon äänessä ja ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Siksi kotona nautin hiljaisuudesta ja siitä, että saan tehdä omia juttuani kenenkään keskeyttämättä. Noooo, niitä hetkiä on aika harvoin. Eli jälleen se oma, pieni kupla...

Paula Pääkkösen "Karkkipäivä"

2026-08-09T05:53:09.553+01:00

Kun herää sadepäivän aamuun ja 7-vuotias on viimeistä päivää kesäkissana, fammu esittää kysymyksen, että mitäs tänään tehtäisiin. Joskus vastaus voi yllättää ihanasti "Mentäiskö museoon?"

No tämä fammuhan on heti valmis ja pyysin, että jos voitaisiin käydä katsomassa sitten Paula Pääkkösen "Karkkipäivä"-näyttely KH Renlundin näyttelyhallissa. Ja niin sitä mentiin!

Paula Pääkkönen on ammatiltaan lasinpuhaltaja ja lasitaiteilija, joka työskentelee Nuutajärven lasikylässä. Tällä kertaa töinä on karamellejä, purkkaa ja jäätelöjä. Mikä sopisikaan kesänäyttelyyn paremmin!

Sisälle rakennukseen astuessamme löydämme eteistilasta lapsille kohdennetun tehtävämonisteen. Kivakiva, nappaamme sellaisen mukaamme. Lisäksi olemme jo autossa pojan kanssa sopineet, että fammu keksii museossa tehtäviä, joita pitää suorittaa. Tällainen tuntuu uppoavan poikaan.

Värimaailma lasikarkkien lisäksi on ihastuttava. Jokainen huone on saanut mahtavan makeat ja eriväriset seinämaalit karkkien innoittamana. Upeaa! Kuvissa näyttää synkeämmältä kuin livenä, valaistus imi valon kuvista...

Annan pojalle haasteeksi etsiä ekasta huoneesta kauneimman karkin, toiseksi parhaan makuisen ja kolmanneksi sellaisen, jonka tarjoaisi kaverille. Kaksi ekaa me molemmat karkkihamsterit valitsemme yllätykseksemme samat karkit, kolmas menee sitten erilaisiin valintoihin.

On kiva, kun karkit ovat sellaisten karkkien näköisiä, joita oikeastikin on olemassa. Mikä ilo, kun tunnistaa sienikarkin, aakkoskarkin, ranskanpastillin, liitulakun. Jään miettimään, kuinka samanlainen maailma samaan aikaan elävillä on. Samat karkit ovat kaikkien huulilla niin sanotusti.

Fammun lemppari on sienikarkki, 7-vuotias valitsee aakkoskarkin. Mutta on niin monia, jotka näyttävät kauniilta. Kuten kukkanen.

Saamme tehtävämonisteen valmiiksi. Siirrymme värityspöytään, jossa saa värittää yhden jäätelökuvan. Poika haluaa tehdä todentuntuisen, joten ravaa ainakin neljästi toiseen huoneeseen tarkistelemaan, mikä olikaan taiteilijan värimaailma.

Katselen ja kuuntelen pojan väritellessä Pääkkösestä kertovaa videota näyttelysalissa. Pääkkönen kertoo, kuinka karkkeja löytyy välillä mitä ihmeellisemmistä paikoista, kuten sohvatyynyjen takaa tai auton penkiltä. Naurattaa. Nämä tällaiset ovat varmaan aika monen kokemuksia. Teoksilla on myös hauskoja nimiä, kuten "Tasajako," josta Pääkkönen kertoo, kuinka tarkkaan lapsena karkkipussin karkit sisaruksen kanssa jaettiin. Joskus ylimääräisen sai jakaja, joskus äiti napsaisi sen itselleen. :)

Viivymme näyttelyssä selkeästi kauemmin kuin muut kävijät. Ihanaa, ettei poikakaan hätäile. Olemme jo melkein lähdössä, kun poika muistaa, että yksi fammun haastetehtävistä on vielä tekemättä. Olen itse sen jo unohtanut, mutta poika valistaa "Sähän sanoit, että mun pitää etsiä kolme sellaista asiaa tai kohtaa lasitöistä, joita muut kävijät eivät välttämättä huomaa!"

Selvä pyy. Lähdemme ravaamaan koko näyttelyä uudelleen alusta asti. Poika valitsee ekaksi kohteeksi "Pinkit purkkapisarat, " joka onkin aika kiva ja erilainen, katosta alaspäin riippuva teos. "Varmaan moni ei huomaa, että jokainen noista valuvista purkkanoroista on oikeesti vähän erivärinen. " Totta! Eka havainto on pinkki...

Samassa tilassa oleva lila purkka on pojan mielestä kakkonen, koska" purkkapallossa voi tarkalla katsomisella nähdä silmät ja suun. "Eihän moni huomaisi sellaista, fammu, eihän?" Eipä niin.

Kolmas kohde onkin sitten isolta seinäpinnalta löydetty liitulaku. Poika bongaa lakun taustasta mustaa väriä "Tuota ei ainakaan moni huomaisi!"

Olen tyytyväinen näyttelyn antiin, se oli kiva ja hieno, erilainen! Oli myös kiinnostavaa, että lähes kaikilla nyttelyssä samaan aikaan olleilla oli mukana lapsia! Tosi mahtavaa.

Syötkö sinä muuten karkkipussista ensiksi parhaat vai pahimmat karkit? Pääkkönen kertoo syöneensä pahimmat ensin. Pääkkönen kertoi, että hänen töissään on mukana huumoria ja lasitöiden tekeminen täytyy olla hauskaa, koska itse prosessi on rankka. Toden totta!

Me olimme niin hyvällä tuulella näyttelystä lähtiessämme, että jatkoimme intoa puhkuen vielä Kieppiin, eläinmuseoon, joka on meidän vakipaikka. Siellä meillä olikin sitten ihan omat, erilaiset tehtävät, mutta ne jääköön tällä erää kertomatta!

Vielä ennättää katsastamaan Pääkkösen näyttelyn . Sinne ei ole edes pääsymaksua! Terve menoa!

Vanhankaupungin tytöt ja muutakin elokuvaa menneiltä ajoilta

2026-08-02T11:52:08.480+01:00

Selailin taasen vanhoja sanomalehtiä. Silmiin osui tällainen hupaisa ilmoitus Kokkolassa näytetyistä elokuvista. Siispä sitä tutkimaan! Kyseessä on ruotsalainen komediafilmi.

Ilmoitus oli vuoden 1935 lehdessä, eli siitä on jo 91 vuotta.

Kyseessä on vanha suomalainen elokuva Vanhankaupungin tytöt. Ruotsiksi Flickorna i Gamla stan. Elokuva on valmistunut vuonna 1935. Tosin ruotsinkieliseltä sivustolta löydän maininnan vuodesta 1934.

Ensi-ilta elokuvalla on ollut 8. joulukuuta 1935. Elokuvan oli ohjannut Jorma Nortimo. Nortimo toimi 1930-luvulla Ylioppilasteatterin johtajana, myöhemmin Turun kaupunginteatterin johtajana sekä SF:n ja Suomi-Filmissä näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana.

Elokuvan päähenkilöinä ruotsalaisessa alkuperäisversiossa oli Edward Person, Gideon Wahlberg ja Ruth Holm.

Kuva yllä: Erikoistietotoimiston valokuvanäyttelystä 2020.

Elokuvan näytöspaikka Kokkolassa oli Maximin elokuvateatteri, joka sijaitsi osoitteessa Isokatu 8, Maximin liikekeskuksessa, joka oli rakennettu 1918. Rakennushan on Alvar Åkermanin suunnittelema ja somistaa edelleen keskustan katukuvaa. maxim rakennettiin kahden suuren, rapatun talon väliin. Rakennuksessa oli yksi Kokkolan ensimmäisiä valomainoksia, eli Pauligin kahvipannu vuodelta 1937. maximin elokuvateatteria uudistettiin muutoinkin juuri vuonna 1937.

Maximissa oli alkujaan puiset, pystyyn nostettavat tuolit. Teatterin aitiossa oli kuitenkin alkujaankin pehmeät tuolit. Rakennus näyttää vanhoissa mustavalkokuvissa melko vaalealta, nykyisellään väri on vaaleanpunainen.

Tässä jugendtyylisessä Åkermanin rakennuksessa julkisivulla on leveähköt pilasterimaiset koristeet. Tiilirakennuksessa on sileäksi rapattu julkisivu, joka on koristeltu reliefein. Koristelu on pelkistetyn geometristä.

Isokadun puolella fasaadissa on kaksi kolmiopäätyä, joiden keskellä on porttikäytävä. Katolla on kolme kattolyhtyä, jotka alkujaan olivat lunettimallisia. Rakennus on saneerattu 1983, jolloin myös elokuvateatteri poistettiin.

Löydän toisaalta maininnan, että äänielokuvia on voinut katsella ja kuunnella Maximissa vuodesta 1929 alkaen. Silloin on Kokkola-lehden uutisartikkelissa kerrottu: "Elokuvateatteri Maxim on aikaansa seuraten ryhtynyt puuhaamaan äänielokuvaa varten tarvittavia laitteita, ja onkin nyt päässyt niin pitkälle, että huomenna sunnuntaina on kokkolalaisilla tilaisuus omassa kaupungissaan nähdä kuulla äänielokuvaa. "

Ensimmäisenä äänielokuvana kaupungissamme mainitaan "Sydämen laulu." Muina elokuvina on noihin aikoihin nähty mm. "Pohjolan satakieli" "Länsirintamalta ei mitään uutta," "Merihirviö" "Charlie Chase asettuu aviosäätyyn, ""Lauantai-iltoja," "Kaunis Sadie," "Tapahtuipa eräänä yönä," "Unkarilaista verta," "Kuolemaantuomittu" ja "Ford-tehtailta Amerikassa. " Suurin osa näytöksistä on lapsilta kielletty, siitä on ilmoituksissa erillinen maininta. Vuonna 1935 on Pohjanmaan suunta-lehdessä kuitenkin mainittu "Maxim järjestää lapsi- ja perhenäytännön tulevana sunnuntaina päiwällä. "

LÄHTEET:

Elokuvat Kokkolassa. Pohjanmaan suunta. 6.12.1935. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1892385?term=Isonvihan&term=k%C3%A4lvi%C3%A4l%C3%A4isen&page=4] Luettu 28.6.2026

Kokkola. 7.12.1929, no 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1554582?term=Kokkolassa&term=Elokuvateatteri&term=Maxim&term=Kokkolan&page=3] Luettu 2.8.2026.

Pohjanmaan suunta. 21.2.1935, no 22. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1892355?term=Elokuvateatteri&term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=Maxim&term=Kokkolaan&page=2] Luettu 2.8.2026.

Puikko,Anna Katariina. Alvar Åkermanin kädenjälki Kokkolassa. Tutkimus rakennusmestarin vaikutuksesta kaupungin kulttuuriympäristöön 1906-1940. Jyväskylän yliopisto. 2021. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/76056/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-202105303301.pdf] Luettu 28.6.2026.

Rakentajat: Kaupungin rakennusmestari Alvar Åkerman. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/376d44e4-2_rakentajat_akerman_fin.pdf] Luettu 2.8.2026.

Äiti Airolan parempi maailma-kirjasta

2026-07-26T11:44:09.338+01:00

Sain tämän kirjan jo joulupukilta, siis heti pian sen ilmestyttyä. Sen lukeminen oli suuri nautinto. Toki sen vuoksi, että Kokkolan Ykspihlajan asukkina Outi on minulle tuttu, mutta myös erityisesti kirjan sisällön vuoksi. Outi Airolahan on MTV3 uutistoimittaja, mutta myös Ykspihlajan asukasyhdistyksen päähahmo ja muutoinkin viiden julkisuudessa menestyneen lapsen THE ÄITI ja koko kylän keulahahmo.

Kirjassaan Outi kertoo aluksi, kuinka Ykspihlajan suuri satama-alue suljettiin ja sen sisälle jäi vanhoja rakennuksia, jotka nyt olivat purku-uhan tai siirron alla. Outi otti härkää sarvista ja lopulta pääsi sopimukseen vanhojen hirsirakennusten ostosta ja pois siirtämisestä. Kaikkiaan kahdeksan rakennusta.

Vei aikaa vuosia, mutta nyt nuo uhanalaiset talot ovat tulleet todeksi. Vanha Rodenin satamakonttori on uljas ilmestys nykyisellään, nyt nimellä Ykspihlajan Matkustajakoti. Vierailin paikalla ensimmäistä kertaa silloin, kun rakennukseen ei ollut vielä kuin kiipeiltävä kulkureitti ja kaikki oli vaiheessa.

Outi kertoo palanneensa 1980-luvulla opintojensa jälkeen kotikaupunginosaansa, Pihlajaan, menneisyyden haamujen kera, kun puolison opinnot johtivat Kokkolaan. Outi kertoo pakottaneensa puolisonsa lupaamaan, että palaisivat Turkuun heti opintojen valmistuttua. Nii sen vain ei sitten käynytkään. Outi kertoo, kuinka oli unelmansa äärellä huomaamatta sitä. Hän kuvailee, kuinka havainnoi työläiskaupunginosan muuttuneen. Työväestön elintaso oli kohonnut ja sen myötä nyrkit oli laitettu taskuun ja elämä näyttäytyi erilaiselta kuin ennen. Ykspihlajan satamakulttuuri oli muuttanut muotoaan. Mutta ihmissuvun rouheus, raakuus ja alkukantaisuus jollain tapaa edelleen loistivat.

Outi on ollut asukasyhdistykse n puheenjohtajan kengissä nelisenkymmentä vuotta. Huikea saavutus rakennusten lisäksi on työttömien toiminta. Outi on haalinut työelämästä syrjäytyneitä, raiteiltaan suistuneita, ulosottoon joutuneita.

Outi kertoo myös, kuinka on huomannut, että ruoan ympärille kannattaa kehittää toimintaa. Kaikki eivät pilki, kuuntele musiikkia tai käy lenkillä, mutta kaikki syövät. Ruoka maistuu hyvältä, kun se nautitaan yhdessä. Siksi on myös asukasyhdistyksen Saima-ruokala, jossa myydään ruokaa muutamalla eurolla ja on myös ruokajakelua..

Outi heittää ilmoille hyviä kysymyksiä: onko niin, että käden vamma suistaa ihmisen vuosikausiksi työtttömyysloukkuun tai masennus siirtää nuoren putkeen, jonka ainut himmeä kajo on eläke. Nuoret mielenterveyskuntoutujat ovat sairauslomalla tai eläkkeellä, eivätkä siten voi osallistua kuntouttavaan työtoimintaan, työkokeiluun, eikä oikein mihinkään. Ja kuinka mielenterveyspotilaat ahdetaan betonikolosseihin ilman piha-alueita. Kuinka sellaisessa voi hengittää?

Tällainen on Outin malli yhteisöllisyyteen ja työttömien toimintaan. Ei laitosta, jonne vajaakuntoiset ja työttömät saapuvat rakentamaan linnunpönttöjä, ei eristäytymistä omaksi työttömien ryhmäksi, vaan osana muita, jatkuvan avun ja toiminnan kohteina: ruuan valmistajia, hävikkiruuan lajittelijoita, tasaveroisia toimijoita muiden asukkaiden kanssa. Osa yhteisöä, jonka työtä kaikki arvostavat. Tarvitaan vain muutama ihminen, jotka näkevät, mikä on tärkeää ja ryhtyvät toimiin sen tiimoilta.

Outi puhuu myös taiteen voimasta. Siitä, kuinka hän on pitänyt laulua, soittoa, tanssia ja kaikenlaista kulttuuria aina elämän eliksiirinä. Ihanasti Outi kuvailee, ettei kaiken tarvitse olla kallista salikulttuuria, jossa katsotaan toisten tekemiä esityksiä. Sama virtaus tapahtuu aivoissa, kun tekee itse. Mieli lähtee uudenlaiseen moodiin. Mä niin allekirjoitan tän! Ihminen tarvitsee kauneutta, kuittaa Outi. Kulttuuri ei voi hyvin eikä kehity, ellei se ole osa tavallista elämää.

Outin kotipiha on elämys jo sinänsä. En ehkä itse pystyisi samaan, mutta Outin pihapiirissä on kesäteatteri, tapahtumateltta, musiikkikahvila ja sauna. Outi kuvailee, kuinka ihmisten asettautuessa jonkinlaiselle leirinuotiolle, syntyy liikettä, joka saa veren virtaamaan ja sielut avautumaan. Oikeastaan ei mikään ihme, että juuri Outin lapset ovat kaikki luovia lahjakkuuksia. Outi kertoo kirjassaan, pitäneensä tärkeänä, että lapset saavat elää vapaata elämää, jossa on leikkejä, lemmikkejä, ystäviä ja kylänmiehiä sekä ruokaa.

Outi kertoo myös lapsuuden traumastaan, häpeästä, joka astui häneen ensimmäisellä luokalla kansakoulussa vanhan miehen hahmossa. Satamakatu on ollut hänen elämänsä päänäyttämö. Outi kertoo lapsuudessaan kokemasta hyväksikäytöstä. Tekstiä on siltä kohdin lähes puistattavaa lukea. Siitä, kuinka Outin lopulta ilmottaessa poliisille aikuisena tapahtuneesta, asia kuitattiin sillä, että rikos oli jo vanhentunut. Ihailen Outin rehellisyyttä ja kuvailua tapahtuneesta. Jos ihminen ei saa oikeutta, paha jää pyörimään sisuksiin ja jäytää.

"Tämän päivän outous on, että ihmisen pitäisi näyttää siistiltä, silitetyltä ja laskostetulta. Oikeasti olemme henkisiä resupekkoja, jotka pyörimme omissa ristiriidoissamme ja murheissamme päivittäin. Satamakaupunginosassa on se mahtava puoli, ettei kenenkään tarvitse esittää fiinimpää kuin on. Asiaan kuuluu tietty rouheus ja elämän kuluttama pinta niin pöydissä kuin naamoissa. "

Tuossa yllä olevassa typistyy se, minkä vuoksi myös minä pidän työpaikastani, joka sijaitsee tässä samaisessa kaupunginosassa!

Mitä kirjasta jäi käteen? Ihailen Airolan rohkeutta olla juuri oma itsensä, kyseenalaistaa asioita ja saada aikaan! Kun ihminen on hyödyksi tai iloksi toisille, hän on hyödyllinen myös itselleen.

"Kun puhutaan hyvinvoinnin lisäämisestä ja vaikkapa työttömyydestä tai yhdyskuntapalvelusta, pitää siirtyä makrotasolta mikrotasolle. "

Outi toivoo kirjassaan, että valtakunnan päättäjät ja kuntapoliitikot katsovat, missä hyvinvointia luodaan järkevästi ja edullisesti ja keräävät talteen toimivat mallit. Kirja on tehnyt vaikutuksen moneen muuhunkin kuin minuun. Kokkolalainen yrittäjä, Erik Hagström, vaikuttui kirjasta niin paljon, että halusi omakustanteisesti ostaa ja lahjoittaa sen kaikille 200 kansanedustajalle. Pitäisi melkein syksyn korvilla tehdä eduskunnassa kysely, moniko heistä kirjan on lukenut ja moniko vaikuttui kirjan ajatuksista.

Löysin pikaisella googlauksella ainakin kansanedustajat Janne Jukkolan ja Jessi Jokelaisen ylistykset kirjasta ja kirjalahjoituksesta kesän kuumottaessa. "

"Teoksen ytimessä on pohdinta siitä, mikä kaikki on yhteiskunnassamme rikki ja kuinka voisimme korjata asioita, jotta kaikille, myös yhteiskunnan osattomimmille, olisi tarjolla työtä, toimeentuloa ja yhteisöllisyyttä. Upea kirja! Tämän lukemisen jälkeen tekee mieli lähteä kesäretkelle Ykspihlajaan."

-Jessi Jokelainen-

Niin hienoa, Outi!

KokkolaCupissa jännittämässä uudella KokkolaAreenalla

2026-07-19T08:40:10.351+01:00

Terveiset Kokkola Cupista! Onpa ollut huikeat päivät jalkkista seuraamassa. Ja samalla ensi kurkistus uudelle Kokkola Areenalle! Suurin osa lapsenlapseni otteluista käytiin uudella hybridiareenalla, Kokkola Areenalla. Se oli tosi iso ja massiivinen rakennelma. Oli kiva päästä katsomaan, miltä siellä näytti, vaikka aivan valmista ei vielä ollutkaan. Perjantain ottelussa oli vähän ikävä viba, kun työkoneet jumputtivat lähellä ottelupaikkaa ja ikävä pöly kantautui osan pelistä areenalle...

Mutta kokonaisuutena todella hienolta näytti!

Lapsenlapseni kunnostautui tänä vuonna melkoisena maalitykkinä. Joukkue pelasi 6 peliä ja sai kaikkiaan 14 maalia, joista lapsenlapseni tehtaili peräti 10! Hip, hei ja hurraa!! Silti ei ihan kirkkaimpia sijoituksia tainnut kokonaisuudessa tulla. Onneksi viimeinen peli päättyi selkeään voittoon, niin jäi pojille hyvä fiilis päällimmäiseksi.

Lapsenlapseni ei selvinnyt aivan ilman kolhuja. Yksi polvi auki ja sormi vääntyi vähän ikävänlaisesti. Mutta isommilta haavereilta silti vältyttiin ja ensi viikko onkin sitten lomailua jalkkiksesta.

Mutta minusta taitaa näin vanhemmiten kuoriutua oikea jalkkismummo. Oli niin huikeaa jännittää kentän laidalla, että!

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 4: historia

2026-07-12T12:34:16.303+01:00

Jatketaanpas tätä sarjaa, jossa tekoäly on heittänyt eteeni kysymyksiä, joita se on tehnyt blogini perusteella.

Tällä kertaa teemana on historia.

Mihin historian aikakauteen haluaisit matkustaa ja miksi?

Tää on vaikee, sillä aika moni aika kiinnostaa. Mutta omaan kirjoittamaani kirjan kirjoittamiseen liittyen Suomen sodan aika nyt, siis vuodet 1808-1809. Pääsisin uppoutumaan oikeasti, millaista elo on silloin ollut. Olisi helpompi kirjoittaa sitten aiheesta...tai ehkä vielä myös muutama vuosi tuon sodan jälkeistä aikaa - vuoteen 1816 saakka.

Olen sukeltanut arkistojen syvyyksiin etsiessäni kirjaan tietoja. Sodista voi lukea paljon eri lähteistä. mutta se on pääosin faktatietoa, missä sotilaat milloinkin taistelivat, kuka voitti ja mitä sitten tapahtui. Henkilöhistoria tavallisen ihmisen osalta jää väistämättä syrjään. Ja se kuitenkin antaa sodalle aivan toisenlaiset kasvot.

Nyt juuri mieleen nousee esiäitini ensimmäinen puoliso, jonka kohtalo oli kuolla ruotusotilaana muutamaa viikkoa ennen Suomen sodan päättymistä riehuneeseen "kenttätautiin." Se oli monen sairauden sekoitus, jossa oli niin paleltuimia kuin keripukkia, keuhko- ja hengityselintulehduksia, puna- ja lavantautia sekä hermo- ja pilkkukuumeesta aiheutuneita sairauksia, jotka ahtaissa oloissa levisivät nopeasti. Sodan loppu ei ollut vain taistelukenttien tapahtumia, vaan taistelua oman kehon kanssa. En tiedä, osaanko tätä ajatusta selittää. Joka tapauksessa noin 2000 sotilasta menehtyi kulkutauteihin 1808 loppuvuodesta Pohjois-Pohjanmaalla. Kenttäsairaalat toimivat tavallisissa maalaistaloissa, sairastuneet makasivat vieri vieressä, löyhkä mahtoi olla hirvittävä. Näin päättyi monen sotilaan matka.. Ei taistelutantereelle, vaan pimeisiin, ahtaisiin huoneisiin ja sieltä talvipakkaseen kasaan heitettynä odottamaan viimeistä matkaa vankkureilla joukkohautaan. Vailla nimeä, vailla muistopuheita.

Niin, ja tällaista kurjuuttako haaveilen katsomaan? Ehkä, etäältä. En usko, että muuten sodan kokonaisvaltaisuus aukenee. Sotaan liittyy niin paljon muutakin, kuin vain taistelut. Ilman noita tapahtumia minuakaan ei olisi. Se että esiäitini ensimmäinen puoliso menehtyi noissa oloissa avasi oven uuteen tarinaan esiäitini elämässä. Siksi olen.

Onko jokin historiallinen henkilö, jonka haluaisit tavata?

Taas vaikea. Tarkemmin mietittynä en haikaile kenenkään arvohenkilön tapaamista. Olisi upeaa viettää päivä vaikka 1600-luvun naisen vaatteissa. Siis seurata jonkun aikalaisen elämää. Tai joku niistä kirjani hahmoista. Ne ovat kaikki todenperäisiä ja lähes kaikilla on ollut dramaattinen elämä, sitä en voi lakata ihmettelemästä. Ehkä olisi upeaa saada istuttaa rivi suvun esipolvia yhteiseen keskustelutuokioon ja kysellä, mikä ajoi heidät tekemään valintoja, joihin elämässään päätyivät –nauran täällä itsekseni jo ajatukselle.

Ehkä kirjani henkilöt olisivat oikeasti tarvinneet jonkinlaisen yhteisen istunnon, sen verran eriskummallisiin tapahtumiin kunkin valinnat elämässä johdattivat! Jään miettimään, miten suvun tarina olisi jatkunut, vai olisiko se edes jatkunut, ellei näitä hurjia ja eriskummallisia koukeroita olisi tapahtunut suvussani. Entä, jos nuo ihmiset olisivatkin tehneet toisenlaisia päätöksiä elämässään? Onko olemassa vain yksi mahdollinen reitti kulkea? Päättyivätkö asiat sittenkin parhaalla mahdollisella tavalla, koska suvun tarina jatkui... ähh, en osaa pukea ajatuksiani edes sanoiksi.

Mikä on kiehtovin historiallinen yksityiskohta, jonka olet oppinut tutkimuksissasi?

Hmmm..se, kun esivanhempani olivat rakastuneet, ja he menivät hakemaan vihkilupaa Korsnäsin kirkkoherralta. Kävikin niin, että kirkkoherra kieltäytyi vihkimästä heitä. Esiäitini ensimmäinen puoliso, se ruotusotilas, oli jo menehtynyt sodassa. Mutta kun ei ollut esittää kentälle jääneestä virallista kuolintodistusta, niin avioituminen ei onnistunut. Ei edes vuoden suruajan jälkeen. Muutoin olisi voinut nousta syyte kaksinnaimisesta. Aivan karmivaa, kun ajattelee asiaa inhimillisesti esiäitini kannalta. Esi-isäni oli venäläinen, muttei sotilas. Velvoitettu kuitenkin kulkemaan sotilaiden vanavedessä muissa tehtävissä. Hän oli periaatteessa sodan vuoksi vihollinen, mutta inhimillinen elämä näyttikin toisenlaiset kasvot ja niin hänestä tuli esi-isäni. Jotenkin tosi koskettavaa.

Tarina on pitkä (ja sen voi myöhemmin lukea kirjasta, ehkä...), mutta ähäkutti, esivanhempani pääsivät lopulta toisella paikkakunnalla avioitumaan viisi vuotta myöhemmin. Miettikää, miten pitkä aika odottaa ja salata suhteensa 1800-luvun alkuvuosina, kun kirkkokuri oli vahvaa. Aikana, jolloin ei saanut olla susipareja... Silti heidän rakkautensa kesti. Mietin, mikä sai ihmisen, esiäitini, jatkamaan suhdetta, vaikka hän joutui moniin kirkollisiin rangaistuksiin ja maksuihin sen vuoksi. Ilman tätä sinnikkyyttä minuakaan ei olisi olemassa.

Niin, opetus on kai se, että kai kaikella on tarkoituksensa.

Miten historia ja nykyhetki kietoutuvat elämässäsi yhteen?

Sanoisinko, että täydellisesti. Olen sukufriikki. Minulla on pieni suku, mutta perin kai isäni kuoltua jonkinlaisen suvun patriarkan maineen ja oikeastaan kaikki sukuhaarat molempien vanhempieni puolelta ottavat minuun yhteyttä, vaikka kaikki asuvat kaukana. Kaikki he haluavat kuulla tarinoita suvustaan.

Minulla on kotonani aika paljon vanhoja huonekaluja ja esineitä, joihin jokaiseen liittyy tarina. Osa niistä on siippani suvun tavaroita. Minulle silti tosi rakkaita.

Blogissani kirjoitan paljon historia-aiheisia tekstejä. Niiden kirjoittaminen on työlästä ja vie aikaa, mutta historia-aiheet ovat siksi hyviä, ettei niiden lukuaika vanhene.

Uusin historiajuttu itselleni on Kaarlelan kotiseutumuseo. Olen siellä jonkinlaisissa hommissa oikeastaan yllätykseksi itsellenikin. Mutta joskus näinkin. Uskon, että kohtalo kuljettaa paikkoihin, joita jotenkin tarvitsee...

Ja yksi asia johtaa taas toiseen. Jos en olisi mennyt hullunrohkeasti mukaan ruotsinkielisen museon hallitukseen sen ensimmäisenä suomenkielisenä jäsenenä, en istuisi nyt tietokoneeni ääressä naputtelemassa tulenpalavalla kiihkolla. Innostuin nimittäin kesälomani alkajaisiksi ilmoittautumaan museologian perusopintoihin. Se on ollut NIIN koukuttavaa, etten voi todeksi uskoa. Minä, vanha kääkkä, opiskelen taas silkasta intohimosta tutkia historiaa! Niin, kaikella on kai tarkoituksensa!

Carolina Montgomery, Snellmanin serkkutyttö Kokkolassa

2026-07-05T12:34:14.649+01:00

Tänään tutustumme Carolina Gustava Montgomery-nimisen neidin tarinaan.

J.V Snellmanin isä, Christian Henrik Snellmanin, sisko oli Elisabeth Magdalena Snellman. Elisabeth oli naimisissa lipunkantaja Carl Georg Montgomeryn kanssa. Carolina Montgomery oli heidän tyttärensä eli J.V. Snellmanin serkku.

Kerrotaan, että Carolinan vanhempien, "Lisa Magdalenan" ja "Kaarlen" avioliitto oli hyvin onnellinen. Kaarlen isä tapasi jopa kutsua heitä tunturikyyhkysiksi. Heidän onnensa täydentyi tyttären, Carolinan synnyttyä. Myös suku iloitsi syntyneestä tyttärestä. Carolinan isänäidin mielestä Carolina oli oikea ihmelapsi.

Piti tehdä kyllä ylen määrin töitä, että löysin Carolinan kastemerkinnän. Koska Carolinan syntymä ajoittui aikaan vähän Suomen sodan jälkeen, on isän elämä ilmeisesti ollut melko liikkuvaista. Löysin kastemerkinnän lopulta Rantsilan seurakunnasta! Carolina on syntynyt Frantsilan kylän Partalassa 21.1.1810!

Carolinan isä oli palvellut Pohjanmaan rykmentissä vuodesta 1801 alkaen. Hän oli ollut furiirina, eli aliupseerina, joka huolehti majoituksesta, varusteista ja järjestyksestä. Vuonna 1809 hänestä oli tullut vääpeli samassa rykmentissä. Samana vuonna hän oli saanut "fanjunkarin" töistä eron. Siis varmaan Suomen sodan loppumisen yhteydessä ehkä. Fanjunkari oli korkea aliupseeri. Carolinan isä sai Suomen sodan muistomitalin ja hänet kirjjattiin myös Suomen Ritarihuoneeseen aatelissuvun jäsenenä numerolla 13.

Carolina muutti Ouluun äitinsä siskon, Anna Jacobina Snellmanin luokse. Anna-täti oli naimisissa värjärimestari Elias Piponiuksen kanssa, joka kuuluu olleen melko värikäs tyyppi.; kiivas luonteeltaan, suuttui nopeasti, mutta osasi myös anteeksi pyytämisen taidon. Sisukas ja ahkera työmies.

On muuten kerrottava tässä yhteydessä, että myös J.V. Snellman muutti samaisen Anna-tätinsä luokse noin 10-vuotiaana Ouluun vuonna 1816! Hän kävi siellä triviaalikoulua aina vuoteen 1822 saakka. Snellman oli Carilina-serkkuaan nelisen vuotta vanhempi, eli hän lienee jo asunut Oulussa tätinsä luona useamman vuoden, ennen kuin Carolina-serkku muutti myös sinne. Johan Vilhelmin mainitaan muuten myös jossain vaiheessa asuneen tädillään Rantsilassa, siis Carolinan äidin kotona.

Mainittakoon tässä yhteydessä muutoin myös se, että Elias Piponiuksen ja Anna Jacobina Snellmanin tytär, Maria Piponius, avioitui myöhemmin Elias Lönnrotin kanssa vuonna 1849. Maria oli syntynyt vasta vuonna 1823 ja oli Lönnrotia 21 vuotta nuorempi.

Carolinan muutto Ouluun liittyi siihen, että hän kävi soittokoulua Oulussa. Noihin aikoihin musiikkia pidettiin erityisesti säätyläisneitien taitona, pianonsoittotaito etenkin oli iso etu ja valttikortti myös avioliittomarkkinoilla. Carolinaa pidettiin hyvin musikaalisena.

Vaan kuinka ollakaan. Piponiuksen perheen luona kävi ruokailemassa myös Bodin- niminen nuorukainen. Hän oli lääninkonttorissa piirrustajana. Bodinin kerrotaan olleen etevä ja kaunis, mutta köyhä. Mutta niin kuin aina käy, niin kävi nytkin! Carolina ja Bodin ihastuivat toisiinsa. Anna-tädin kerrottua tästä sisarelleen, Elisabeth Magdalena-äiti säikähti tilannetta. Hän tiesi, ettei Carolinan isä koskaan tulisi suostumaan tähän naimakauppaan.

Elisabeth Magdalena kertoi sisarelleen Carl-isän aikeista lähettää Carolina seuraavana syksynä Tukholmaan. Siellä häntä tulisi esitellä ylhäisille sukulaisille.

Vanhemmat eivät virkkoneet asiasta tyttärelleen, mutta pian hänet lähetettiinkin Kokkolaan sukulaisten luo. Yritin etsiä, minne hänet oli täällä sijoitettu, mutta äkkiseltään en löytänyt. se saattoi hyvin olla myös jonkun sukulaisen tuttavan talo. Kokkolaan muuton perusteena oli Kokkolasta löytynyt hyvä soitonopettaja.

Vaan kylläpä kävi onnettomasti! Carolina oli ennättänyt olla ainoastaan muutaman viikon Kokkolassa, kun hän sairastui. Carolina kuoli vain 22-vuotiaana. Hautausmerkinnässä kuolinsyynä lukee nerfeber eli hermokuume. Carolinalle rakas mummoisänäiti ja majurinrouva, oli kuollut juuri joulun pyhien aikaan, vajaat kaksi kuukautta aiemmin.

Carolinan äiti ennätettiin hälyyttää paikalle, ja hän ennättikin Kokkolaan tyttärensä luoksen vain muutamia tunteja ennen tämän kuolemaa. Äidin kerrotaan olleen suunniltaan surusta. Repi paperit seiniltä ja rikkoi kaiken, mitä käsiinsä sai.

Carolinan poismeno aiheutti vanhemmille niin ylitsepääsemättömän surun, että heidän kerrotaan suunnanneen voimavaransa tyttären kuoleman jälkeen hyväntekemiseen. Äiti perusti rohtolan ja vieraili köyhien ja sairaiden luona. Isä-Carl auttoi häntä näissä asioissa. Isän kerrotaan myös edistäneen eläinsuojelua, etenkin hevosten hoidossa, saaden siinä paljon aikaan.

Carolina kuoli siis 14.2.1832 Kokkolassa. Hänet kuitenkin haudattiin Rantsilaan, missä hän oli syntynytkin. Kuolinsyynä lukee nerfeber eli hermokuume. Carolina oli siis kuollessaan 22-vuotias.

LÄHTEET:

Carolina Montgomery. Geni.fi. ]https://www.geni.com/people/Carolina-Montgomery/6000000061755361860?through=6000000021603802362]Luettu 26.5.2026.

Holm, Liina. Suurmiesten sukulaisia - vanhoja sukumuistoja Pohjanmaalta.1931. Jyväskylä, Gummerus.

Oulun Wiikko-sanomia. 3.3.1832, No:9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/411501?term=jolla-kulla&term=myyd%C3%A4&term=palasia&term=rikotuista&page=4] Luettu 26.5.2026.

Hupaisa kaupunkikierros vuodelta 1933 Kokkolasta

2026-06-28T13:45:31.376+01:00

Tänään lainaan osan tekstiä vuoden 1933 sanomalehdestä. Sieltä löytyi hupaisa kuvaus keskustamme kiinteistöistä ja kaduista. En puutu kirjoitusasuun, se kertoo meille tuon ajan kirjoitustyylistä. Erot kirjoitustavoissa voi huomata tosi monissa sanoissa. Valitettavasti en päässyt selvyyteen nimimerkki "Globetrotter" oikeasta nimestä.

Vanhat kuvat tulevat tällä kertaa vuoden 2020 ETT:n valokuvanäyttelystä.

Olkoonpahan miten hyvänsä, mutta minun piti sanoman, jotta jos sattuu, että vierasin jää jostakin junasta tähän asemalle, niin voihan siinä ottaa tämän aviisin käteensä ja lähteä aikansa kulkijaksi toijailemaan tämän mukaan tätä Kokkolaa.

Siinä on silloin ensin semmoinen suuri kivitalo, jolla on Kokkolinnan nimi, mutta ei tarvitse vielä sen perusteella omaa kyläänsä vähetä, ei ne kaikki talot oo täällä sentään vielä sen kokosia, vaikka onkin siihen pistetty semmonen niinkuin vähän harmiksi.

Kun siitä sitten pistellään kulmaväli Isoakatua, joka on Kokkolan Broadway ja avioliiton vaalikatu, niin on oikealla puolella Keski-Pohjanmaan Osuuskauppa ja vasemmalla ruotsalainen yhteiskoulu. Siitä jo näkyy sitten ainoa puhuva ja laulava vakituinen elokuvateatteri Maxim oikealla talonmitan etäämpänä ja pian olet Kantolan Jussin kultapuotissa, jos niinkuin niin olis sattunut. .. sekin on siinä ihan seuraavassa talossa. Mennään nyt sitten, jollei kilkoille poiketa, Pitkänsillankadun poikki ja katellaan vähän Chydeniuksen Anttia, joka kuparisena seisoo nyt oikealla puolen katua olevassa omassa trekoolissaan. Antti se on on homman täällä pappina ollesaan tapulikylän oikeudet ja ja kirjoitellut maalisia taloustiedekirjoja.

Tuossa se onkin sitten Torikadun laidassa ja tämän Isonkadun kahen puolen se tämän kylän torikin, ovatkin osanneet sen laittaa samannimisen kadun viereen, että sen Kälviältäkin tullen löytää. Siinä se seisoo sitten torilla semmoinne alaston "kivikaudenmies", joka sympoliseeraa tämän kylän veljesvihaa. Patsasta vastapäätä on Engelin piirtämä vanha talo, ossa kaupungin raati istuu maanantaisin, ojtta jos sattuisit niinkuin kärääasioilla olemaan.

Ja tuossa sitten vasemmalla on Libeckin sairaala, johon et enää kyllä taida joutua, jollet vallan kiirettä sairastamisella pidä, se kun nyt muuttaa tuonne Torikadun itäpäähän Alkulaan.

Niin tuolla se on se Hakalahti, joka nyt kuuluu kans tähän kylään, mutta joka ennen oli sitä esikartanoa, jolla oli monta lempinimeä, kuten Sörkkä, Broklyn, ja niin poispäin. Siinä on uuden torin laidassa myöskin semmoinnen komia Linna, vaikka onkin vain Niukkalinna, ja Meijerikin näkyy siitä takaa. Vartiolinnan ovat pykänneet tuonne tämän Torikadun länsipäähän, jojtta täytyy mennä ihan siitä Vesitornin juurelta, ois Ykspihlajaan lähtee.

No, mennään tästä nyt Isoakatua kolme kulman väliä, niin siinä se on Englanninpuisto oikialla, jossa on semmoinen historiallinen paatti, jonka Kankkosen äijävainaa otti sakkinsa kanssa Ålannin soan aikana pois engelsmanneilta, kun tulivat tänne Bikiruukille härnäämään. Niin, tuo vesi tuossa puiston laidassa on sitten sitä Suntin vettä, jojta on pari kilometriä kaupungin keskellä ja ossa kokkolalaisten paatit kesällä sitä sekottelevat sorsien perässä uiskennellessa.

Tästä sitten vain pohjoiseenpäin tätä Isoakatua alkaa Puurokarista eteenpäin Hollihaka, oka on puolenkilometrin mittainen puisto, sopiva kahden hengen ilmoilla. Siellä on sitten Viinarännin siltakin, joka kantaa vielä entisen naapurinsa nimeä. Siitä sillalta näkyykin jo oikein se Pohjanlahti huvilaesikartanoineen ja uimahuoneineen.

Mutta lähdetään me nyt tästä Uuttakatua pitkin kolmen kulman välin päässä olevalle Bulevardikadulle, ja katellaan onko koivuissa hiiret korvalla. Niin tässä se on sitten a tuohon oikialle tämän tämän uudenkadun laitaan sen pitäsi tulla tämän kylän stadioonin, mutta kyllä se vielä saa kantaa Kustaa Adolfin torin nimeä, sillä hitaita näkyvät olevan herrojen kiireet.

Tsjaa, tätähän meidän piti mennä Bulevaardia eteenpäin. Kolmen kulman päässä on taas komeahko länsipuisto, jossa pistäydytään ulkoilmaravintolassa virvoittelemassa ja kattomassa, kuinka ruiskuttaa suihkukaivo vettä ilmaan.

Mennään takaisin nyt sitten, kun kurkistetaan tämän puiston kaakonpuoleisesta nurkasta. Rautatientorille, jossa saattaa Jymyn pojat olla pesäpallon lyönnissä. Niinpä näkyvät pojat olevan harjoituksissa. mutta mennään me takaisin päin tästä kolmikulmalle, joka on tuossa sellainen puuton aukeama. Sen länsipäässä on Katariinan ruumishuoneet ja juhlallinen mäntypuistikko ympärillä.

Niin, jos sinua olisi museot kiinnostanut, niin on se sellainenkin täällä oikein myös Engelin piirtämässä vanhassa talossa Pitkänsillan ja Länsikirkkokatujen kulmassa. Sieltähän ne roistot veivät ne kullat ja hopeat hiljakkoin.

Siinä samassa on kaupungin kirjastokin, mutta kovin on kaksikielinen. Kun me nyt ollaan tässä Kolmikulmalla, niin pistäydytään tätä Puistokatua kulmanväli pohjoiseen päin, niin vasemmalla puolella on Työväentalo, jonka kyllä löytää kilvestäkin seinällä. Mennään sisään kahville ja turistaan vähän muustakin, jos sattuisi olemaan muitakin tuttua.

Asemallehan sinä kyllä tästä takaisin osaat, kun menet Pormestarinkatua neljä kulman väliä itään päin ja käännyt Isoakatua oikealle päin, niin sitten et enää eksy kun kävelet suoraan, kunnes tulet asemataloon joka on siinä oottanut entisellä paikalla. Näkemiin.

-Globetrotter-

Ps. Kiitos kaikille lukijoilleni - teitä on tässä kuussa ollut sivuillani piipahtamassa kaikkien aikojen ennätysmäärä: tähän asti kesäkuussa 2026 jo 55610 lukijaa, eikä kuukausi ole vielä edes lopussa! Olen vähän ihmeissäni!:))

LÄHTEET: Sattuuhan sitä...Pohjanmaan kansa. 11.5.1933 NO 53. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1891974?term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=elokuvateatteri&term=Maxim&term=Kokkolassakin&term=Kokkolaa&term=Kokkola&page=3] Luettu 28.6.2026.

Kukkien tuoksua, viipyilyä ja lempeitä tuulia. KESÄ!

2026-06-21T13:40:27.638+01:00

Vait on metsä. Niityt, pellot

vartoo yötä valkeaa,

kilkattavat karjankellot

suven aikaa suloisaa,

saunan savu rannan alta

kertoo raatajista työn,

hattara vain taivahalta

haavehista pohjan yön.

-Eino Leino-

Hyvää juhannusta Eino Leinon aatoksin! Minä vietän täydellistä kotijuhannusta liikkumatta oikeastaan missään, mitä nyt vähän luonnossa. Mutta tietoisesti pysytellen pois kaupungin vilinästä, autoteiltä tai muista "mieltä kuluttavista" paikoista.

Meillä lämpenee aattona puusauna, sellainen, jota lämmitetään useampi tunti ja löylyihin pääsee vasta, kun hiillos on hiipunut jo mustanpuhuvaksi. Ei mitään kiireisen hommaa. Mutta se hormista noussut savun tuoksu, joka leijailee illassa, on ihana.

Yksi traditioistani on kuunnella radio Suomen juhannusohjelmaa. Radio on päällä koko päivän terassilla. Puhetta, musiikkia, kesän juhlan sävyjä, jotka kuuluvat tähän yhteen viikonloppuun joka vuosi. Välillä pysähdyn kuuntelemaan keskittyneemmin, välillä annan musiikin ja sanojen vain lipua mukana tekemisen lomassa.

Juhannusaatto ja -päivä kulkevat eteenpäin ihanan kiireettöminä. Vähän tekemistä, paljon olemista. Kerään koivunoksia pihan laidalta ja valkeita, nuppuisia juhannusruusuja. Lehdet ovat täydellisen vihreitä, tuoksu on sykähdyttävä, niin suomalainen. Se kilpailee yhdessä savun kanssa suomalaisuuden ytimestä. Käsissä tuoksuu kesä. Pieni, vihreä mato pompsahtaa pois lehtien joukosta ja tepastelee hetken tuolini nojalla. Sitten se katoaa jonnekin jälkiä jättämättä. Kranssi ei ole täydellinen, mutta juuri sellaisenaan kaunis, vähän vino, vähän elävä. Sommittelen sitä hiuksiini ja esittelen nuoremmalle sukupolvelle aikaansaannostani. Poika kysyy, mistä sä noita ruusuja. Naureskellen vastaan, että etkö tiedä, mitä pihassamme kasvaa.

Ennen saunaan ja altaaseen menoa lilluttelen jalkojani jalkakylvyssä. Veteen laitan ruusunnuppuja, sitruunavettä ja merisuolaa. Tämä on myös juhannustraditioni. Tavallisesti olen lillutellut jalkoja perus vesiastiassa, mutta nyt otin äidiltäni vanhan, sähköllä pärisyttävän jalkakylpylaitteen. Tulipa sekin monen kymmenen vuoden päästä uusiokäyttöön. Aurinko on lämmittänyt pihan ja suloinen tuulenvire hyväilee ihoa. Lakkaan myös varpaankynnet. Jokainen siveltimen veto on hidas ja kiireetön. Ihana, ihana levollisuus!

Kymmenmetrinen altaani tasoittaa saunan jälkeisen kuumuuden. Vesi on viileää, 21-asteista. Alkukesä on ollut niin kylmä, ettei allas ole kunnolla lämmennyt. Mutta viileässä, lempeässä vedessä kiireetön uinti...Siippa tulee jo katsomaan, olenko hukkunut, kun kuulemma olen ollut vedessä niin kauan. Mutta juuri se tunne, ettei ole mihinkään kiire. Äkkiä keho tottuu siihen viileyteen, ja sitten se jo tuntuukin taivaalliselta, eikä millään malttaisi nousta sieltä pois.

Juhannusaattoiltana kaikki ympärillä on täydellisen hiljaista. Tuntuu, kuin olisimme kylän ainoat asukkaat. Naapurusto on varmaankin muualla kesäriennoissaan. Ainoita ohitse suhahtelevia ovat pääskyset ja altaan tuntumassa tepasteleva västäräkkiemo, joka haalii hyönteisiä nokkaansa viedäkseen niitä poikasilleen. Jotenkin ihailen lintuemon omistautuvuutta.

Niin, juhannuksena ei tarvitse lähteä kauas. Riittää, että saan kotoilun lisäksi juhannuspäivän iltana samoilla metsäpoluilla ja liikuskella pitkin peltojen reunamia kamera kaulalla. Se, että on aikaa enemmän, kuin tavallisesti, vaikka tunteja onkin sama määrä. Yötön yö. Pidän siitä!

Rannalla on vielä hiljaisempaa. Vesi on melkein liikkumaton, vain pienet väreet kertoivat tuulesta. Siellä oli helppo hengittää syvemmin.

Pysähdyn monia kertoja. Nuuhkin ilmaa, katselen. Kaikkea ei saa edes tallennettua kuviin. Suopursujen pienet tähdet, viisi terälehteä, ja raskas tuoksu. Kuin suon reunan oma hengitys. Suon laidalla kukat seisovat äänettöminä, eivät huutele itsestään, mutta silti ne huomataan. Vähän harmittelen samalla, että tupasvillojen kausi on jo auttamattomasti ohi. Ne yhdistettynä suohon ovat alkukesän lemppariyhdistelmäni.

Muutama hentoinen lakan kukka nousee sitkeän yksinäisenä sammaleen keskeltä. Siellä, missä maa on pehmeämpää ja askel painuu arvaamattomasti. Jokainen pieni ja hentoinen kukka on kuin oma kertomuksensa.

Suon laitamilla olisi muutoin täydellisen hiljaista, mutta pitäisihän se muistaa. Suolla et ole koskaan täysin yksin. Hyttysiä on ensin vain muutama. Ne kiertelevät pään juuressa, ensin kuin varoen, etsivät paikkaa laskeutua. Onneksi minulla on hyttystakki puolustuksenani. Olen turjustanut vihreään haarniskaan itseni niin tiukasti, että on aivan liian kuuma. Vetoketju harsoineen on vedetty pään ympäri. Tunnen läkähtyväni, mutten aio antaa hyttysille periksi. Tämän turnauksen olen päättänyt voittaa 5-0. Hyttyspuskaradio on kuitenkin sitkeä, miten niitä äkisti tuntuu olevankin koko ilma täynnä? On pakko liikkua, heilauttaa kättä hetki toisensa perään. Silti ne seuraavat mukana. Mutta metsällä on lakinsa. Olen ryöstäytynyt niiden valtakuntaan ja heillä on pääsymaksunsa. Nöyrryn tähän. Hyttysetkin ovat osa kesäsuomen maisemaa.

Vahvan vihreänä kasvava pelto levittäytyy metsän reunaan kuin omaan rauhaansa. Voimakas, kesäinen etelätuuli puhaltaa pellon henkiin. Tuuli kulkee pellon yli, heinät aaltoilevat hiljaa ja tekevät tuulen voimalle kunniaa. Pelto näyttää mielessäni tasapainoiselta. Vihreä peitto, joka kantaa koko näkymää.

Pellon laidassa kukkii jotain pientä ja vaatimatonta. Sellaista, jota ei edes osaa heti nimetä, mutta joka tekee kesästä kesän. Siellä missä vesi virtaa ja on kesäisen kosteaa, kasvaa käenkukkaa. Vaaleanpunaisena ja kevyenä. Pienet lehdet liikkuvat kesän tuulessa. Aivan kuin joku olisi sen tarkoituksella juuri tuohon istuttanut. Mutta ei. Siinä se huojuu, villinä ja vapaana. Itse päättäen, että juuri tähän minä jään.

Pellon reunassa, jos missä, kesä näyttää itsensä. Niittyleinikit ovat kuin aavistus auringosta. Kirkkaan keltaisina ja ohuine varsineen. Kuinka ne pysyvät pystyssä noin hennolla varrella? Koiranputket taas ovat kuin toista maata. Ne kohottavat valkeita kukintojaan korkeammalle. Yksi kukka ei ole juuri mitään, mutta yhden varren tuhannet, pienet kukat muodostavat kuin mummon virkkaaman pitsin. Koiranputkia katsellessa ei katso yksittäistä kukkaa, vaan kokonaisuutta. Koiranputkien yhteisö. Naurattaa!

Tienpientareella vahva lilanvärinen lupiini suurine, vahvoine kukkineen, on kuin luvaton kesävieras. Se näyttää kauniilta, kuin olisi siihen istutettu, mutta siinä on ristiriita. Lupiini on kaunis katsella. Se tekee tienposkesta näyttävän, melkein romanttisen. Se kerää katseet puolelleen, mutta samaan aikaan se vie tilaa muilta. Yksi täyttää tilan, eikä ole valmis jakamaan sitä muiden kanssa. Maailmaan mahtuu niin monenlaista - niin kukkiin, kuin meihin ihmisiinkin!

Pellon vieressä olevat vanhat rakennukset eivät ole oikeastaan vain rakennuksia. Ne ovat osa perinnemaisemaa. Rakennettua miljöötä ja kovin suomalaista. Vanha aitta seisoo uskollisesti paikoillaan. Se on ehkä jo tarpeeton, mutta silti niin lumoavan kaunis. Sen ajattelee kuuluvan maisemaan. Se ei liiku, ei vaihda paikkaa. Se vain on. Se on ollut siinä lukuisten kesien ajan ja ehkä sen paikka on siinä vielä pitkään. Ikään kuin aitta pitäisi maiseman ja maalaisidyllin lopullisesti kasassa.

Ojanpientareella heinät eivät kasva suorina. Ne taipuvat tuulessa. Koko kasvusto elää kuin yhdessä, samanmielisinä. Tuulen aalto jatkuu varresta toiseen.

Kotiin palatessa maailma tuntuu toisenlaiselta. Päivä on vielä iholla. Veden viileys, suon tuoksu, niittyjen lempeys ja auringon valo. Askel hidastuu pihassa. Ei haluaisi päästää kesästä irti. Tästä valosta ja kaikesta.

Salossa lippu hulmuaa vielä hetken. Sitten se viikataan ja pistetään pois. Kääritään tämäkin juhannus muistojen komeroon. Juhannus hiipuu vähitellen, kuin valo, joka ei malta kadota kerralla.

Sielun sisään jäävä kesän tuoksu jaksaa kannatella kauan!

Missä sinun juhannuksesi tuntuu eniten?

Kukkia ja keskusteluja!

2026-06-14T13:14:15.456+01:00

Tällä kertaa astetta keveämpi kesäpäivitys. Tarvitsen aina välillä aikaa ihan yksikseni rauhoittuakseni ja pysyäkseni tasapainoisena ihmisenä. Tämä aamu oli sellainen.

Kuvasatoni tulee tarinoinnin keskellä siis tällä kertaa Kokkolan keskustan puistoista sieltä täältä.

Viikonloppuni on ollut oikein ihana. Eilen retkeilimme kotiseutumuseon hallituksen kanssa Stundarsin museokylässä virikkeitä saamassa. Tosi paljon tarttui mieleen ja aisteihin. Kerrassaan voimauttavaa!

Tämä aamu valkeni sangen sateisena, mutta siitä huolimatta vääntäydyin sängystä luvattoman aikaisin ollakseen kesäloma ja viikonloppu. Minulla oli tapaaminen kirjailijatuttavani kanssa hotelli Kaarlen aamupalapöydässä.

Kuinka tavattoman nopeasti aika voikaan juosta, kun on mieluisaa keskusteltavaa! Ystäväni, jota en ollut koskaan aiemmin kasvokkain tavannut, on juuriltaan yhtä lailla etelä-pohjalainen, kuten minäkin. Juuremme ovat itse asiassa naapuripaikkakunnilta, mutta omat juureni menevät myös hänen lapsuuskyliensä juurille.

Keskustelimme niitä näitä. Omasta elämästä, harrastuksista, työstä...mutta ennen kaikkea historiasta. Se, jos mikä koukuttaa meitä molempia. Keskustelimme Isostavihasta, keskustelimme Suomen sodasta. Isoviha etenkin oli paljon raakuuksia sisältänyttä aikaa. Ystäväni totesi, että oletettavasti Etelä-Pohjanmaan seuduille ajautui kaikista ronskeinta väkeä vihollisilta. Sen mukaista oli sitten jälkikin. Etenkin Kortesjärven Purmojärvellä, josta eniten keskustelimme. Myös esiäitini surmattiin tuolloin juoksuttamalla kaivon ympäri. Jälkeen jäi kaipaamaan puoliso ja joukko lapsia. Meitä pohditutti, miten esimerkiksi sellaisten perheiden lapset, joilta molemmat vanhemmat tapettiin, saattoivat selviytyä.

Kerroin ystävälleni myös kirjasta, jota kirjoitan. Totesin, etten tiedä, tuleeko siitä koskaan valmista - ainakaan työelämän ohessa- mutta että itse tutkimusmatka on sekin ollut enemmän kuin antoisa.

Kerroin ystävälleni Pietarin haaran esi-isästä, joka matkasi Suomen sodan aikana Suomeen, ja rakastui täällä esiäitiini, joka oli naimisissa. ja kuinka elämä heitä kuljetti askel askeleelta todella hämmästyttävien tapahtumien kautta avioliittoon kuusi vuotta myöhemmin.

Pohdimme myös sitä, kuinka paljon perimätieto yleensä ottaen pitää paikkansa. Mielenkiintoinen pohdinta sekin.

Jäin hetkiseksi yksin pöytääni. Ravintolan aamupalapöydät olivat kutakuinkin täynnä. Takanamme olleesta pöydästä rouva kurottui kohti minua ja sanoi jotain . Nostin katseeni häneen päin ja hän alkoikin kiitellä. Sanoi, että kerroit juuri aivan hämmästyttävän tarinan. Että kiitos todella paljon siitä. Olivat kuunnelleet puolisonsa kanssa tarinankerrontaani.

Ystävälleni totesin, että no niin, taas saatiin kokea opettajan kovan äänen vaikutus.Naurelimme molemmat. Naapuripöydän pariskunta tuli vielä juttelemaan kanssani pöytääni. Oli tosi nastaa. Tällaiset satunnaiset kohtaamiset ovat kyllä hauskoja.

Kokkolan kaupungin puutarhurit ovat jälleen kerran pistäneet parastaan! Kiva kierrellä ympäri, ämpäri.

Mutta kaikista eniten minua kyllä sykähdytti se, että joku nosti tarinankerrontataidon esiin. Rakastan kertoa tarinoita. Uskoakseni taito on siirtynyt sukupolvelta toiselle isäni sukuhaarassa. Muistan, että jo alakouluaikoina minulla oli itsellänikin aikoinaan tapana kertoa luokkakavereille tarinoita. En kyllä millään muista, mistä aihepiireistä - oletettavasti ei historiasta, mutta uskoakseni vauhdikkaita, humoristisia tarinoita, koska minulla on hatara muistikuva, että seurueeni nauroi usein näille jutuille

Varmaan pitäisi enemmänkin ylläpitää tuota taitoa. Sillä tavoin asiat siirtyisivät kiinnostavasti myös seuraaville sukupolville. Jotenkin sen vain tahtoo omassa elämässään unohtaa.

Kaksituntisen tarinoinnin jälkeen halasimme kirjailijaystäväni kanssa. Olipa tosi antoisaa keskustella!

Ystäväni jatkoi matkaa eteläiseen Suomeen. Minä lähdin sandaaleissani kiertelemään yksikseni keveässä kesäsateessa kaupungin keskustan puistoja. Oli jotenkin ihanan kesäistä kulkea märällä nurmella ja haistaa ympärillä kesän tuoksuja. Märän koivun lehtien tuoksu! Voi että! Ihan super!

Useampi puisto tuli kierreltyä ja ihan satunnaisia kuvia napsittua sieltä täältä.

Onneksi kesä jatkuu vielä - toivottavasti pitkään!

Eva Blomin koulu herää henkiin!

2026-06-07T09:28:25.676+01:00

Totta se on! Eva Blomin vanha koulurakennus Kokkolan Neristanissa, vanhassa kaupungissa, on kokemassa uudelleensyntymisen ihmeen!

Tuo vuosia monen kokkolalaisen harmituksena rähjäisessä kunnossa ollut pieni talo Härnösandinkadulla on saanut vanhuudenpäivillään osakseen uudet omistajat. Ja nyt tapahtuu!

Koko pihapiiri on kokenut jo melkoisen muodonmuutoksen. Katsokaas, laitan tähän kuvan ensin vuodelta 2011 ja sitten perään nykynäkymän!

Ja mikä kiinnostavinta; kun tarkoituksellisesti lähdin silmäilemään rakennusta, löytyikin talon ikkunasta qr-koodi, jossa kehotettiin kurkistamaan Instagramiin:pirtua.ja.pellavaa_evablom

Joten...Eva Blomin koulu oli siis Kokkolan ensimmäinen yksityinen koulutalo 1800-luvulla. Koulun perusti aikoinaan merimiehen tytär, Eva Blom. Myös hänen sisarensa oli mukana opettamassa. Eva oli saanut oppia Ruotsista työskennellessään siellä kamarineitona.

Rakennus on nykyisin suojeltu ja se on ollut pitkään todella rähjäinen, joten tämä henkiinjäämistaistelu on taidettu aloittaa viimeisellä mahdollisella hetkellä.

Toki paljon on vielä keskeneräistä, mutta yleisilme etenkin pihapiiristä on jo siisti. Piha on tasoitettu ja sinne on jo kylvetty ruoho. Pihan portaiden edustalla ollut kookas kuusipuu on luvalla saatu otettua pois, mutta pihan reunassa ollut tammi on säästetty ja se istuukin tosi hyvin uuteen miljööseen.

Instagramista luen, että pihapiiri on ollut aikoinaan Kokkolan kauneimpia kukkaistutuksineen. Kenties taas pian!

Taloon on jo uusittu kattoa, laitettu homeenestoa ja raivattu sisustaa, missä lienee ollut melkoinen työ.

Myös ikkunat on uusittu. Ne olivatkin kamalassa kunnossa, koska niitä oli rikottu. Ihanasti ikkunanpielukset ovat saaneet jo kukkaistutuksia.

Mitäs pidätte muutoksesta? Pian, kun ruoho pääsee kunnolla kasvamaan, miljöö muuttuu paljon edukseen.

Työtä talossa tullee riittämään vielä pitkäksi aikaa, mutta iloitaanpa nyt siitä, että koulu saadaan pysymään pystyssä, oli sen käyttötarkoitus tulevaisuudessa mikä hyvänsä. Uskoakseni siitä tulee jonkun koti!

Jään innolla seuraamaan kunnostustöiden etenemistä!

Kesäloma alkoi!

2026-05-31T13:38:33.814+01:00

Totta se on, kesäloma alkoi! Kevät on ollut enemmän kuin kiireinen, sekä kotona että koulussa. Loma on enemmän kuin ansaittu!

Oppilaat, jotka nyt pääsivät kutoselta, olivat se vuosikurssi, jotka minulla oli vielä luokanopettajan ammatissa ekalla luokalla. Kiva luokka, jonka kanssa vietimme yli puolet lukuvuodesta evakkotiloissa ja loppulukuvuoden huipennukseksi pääsimme sitten muuttamaan meidän upouuteen kouluun. Haikeaako, kyllä!

Eilinen juhla koulussa oli kaunis. Ja kyllähän se niin on, että viimeinen kouluviikko kokonaisuudessaan johdattaa aina hienosti kohti kesälomaa. Sitä ei niin tiedostakaan, kun työt jatkuvat vuodesta toiseen. Mietin tätä tänään sen kautta, miltä tuntuu tulevaisuudessa muutaman vuoden päästä eläkkeelle jääminen, kun kaikki tällaiset "rutiinit" jää pois. Juttelin siitä eilen kollegani kanssa, hänellä kun alkoi nyt se pitkääkin pidempi loma.

Myös omasta erityisluokastani jokunen sai päättötodistuksen alakoulusta.

Varmaan kylän väki ihmetteli koulusta palatessani, mitä teen. Pysäytin autoni kylätien varrelle aina 50 metrin välein ja kuvasin kesämekossa ja korkkareissani voikukkapeltoja. Tästä alkoi kesäni!

Sitten vielä pojanpojan kanssa yhdessä juhlistamaan kesän alkua jätskikiskalle. Hän on nyt käynyt ensimmäisen kouluvuotensa. Poika mietti minulle eilen, että jos joku nyt kysyy, millä luokalla olet, niin mitä pitää vastata. Ekaluokkalainen? Ei enää. Tokaluokkalainen? Ei vielä. Poika päätyi siihen, että ilmoittaa mahdollisille kysyjille, että on ihan pian menossa tokalle!

Jos haluat hetken fiilistellä kevätjuhlaani, voit klikata alla olevaa videolinkkiä. Siellä on laulu Abba-musikaalista, jota kuuntelin jo tammikuussa niin monta kertaa, että osasin sen sitten lopulta korvakuulolta soittaa. Haastava biisi, mutta päätin jo silloin, että tämän opetan oppilaille. Ja niin opetinkin sen kevään aikana alkuopetuksen, erityisluokkani ja valmistavan opetuksen ryhmille. Kun tajusi aloittaa harjoittelun ajoissa, se onnistui! Solistina on pieni ekaluokkalainen, eikö olekin upea ääni hänellä!

Ihanaa kesää kaikille lukijoille tän laulun myötä!

Surullinen tapaus vuodelta 1777

2026-05-24T09:27:06.518+01:00

Marraskuussa 1777 tapahtui kaupungissamme järkyttävä tapaus. Vietettiin kauppias Anders Lindebäckin ja Brita Kreanderin häitä 13.11.1777.

Itse kauppias Lindebäckistä en äkkiseltään löytänyt juurikaan tietoja, mutta hänen vaimostaan sentään jotain. Maria Brita Kreander oli syntynyt 1749 Alavudella. Hänen isänsä oli kappalainen Johannes Andersson Kreander, joka oli kuollut jo 1767. Marian isäpuoli, Elias Eliasson Nibling, oli vihitty papiksi Turun hiippakunnan pappeinkokouksen aikana Kokkolassa 24.2.1760 ja hän oli Kälviän kappalaisen apulaisena vuonna 1760.

Kokkolassa pidetyissä hääjuhlissa ilmeni häiriöitä, kun muun muassa Peter Palander ja opiskelija Anders Riska saapuivat hääjuhlaan paikalle ja metelöiden. Sanomalehtiartikkeleissa uhri mainittiin nimellä Peter Palander, mutta alkuperäisestä hautauskirjauksesta selviää nimen olleen Petrus Pelander.

Tilanne kärjistyi riidaksi ja lopulta siihen, että juuri vihitty Lindebäck haki samassa pihapiirissä asuneen lukkarin pyssyn ja ampui Palanderia. Palander kuoli.

Lindebäck kertoi luulleensa, että ase olisi ollut lataamaton. Sulhasen kertomus siitä, että hän luuli aseen olevan lataamaton, viittaa siihen, että tapausta saatettiin pitää ainakin osittain onnettomuutena, vaikka seuraukset olivat kohtalokkaat. Häät olivat 1700-luvulla yksi tärkeimmistä julkisista tapahtumista kyläyhteisöissä, ja niihin liittyi usein suuria tunteita, alkoholia ja jännitteitä.

Tapaus on tyypillinen tarina siitä, kuinka 1700-luvulla yhteisöissä juhlat saattoivat kärjistyä nopeasti riidoiksi. Yhteisö oli tiivis ja konfliktit henkilökohtaisia. Väkivallan ja leikin raja ei aina ollut selvä.

Anders Lindebäck tuomittiin 26.1.1778 kuolemaan. Rangaistusta lopulta lievennettiin ylemmässä oikeusasteessa.

Tapaus ei päättynyt ampumiseen, vaan jatkui oikeudessa. Tämä kertoo siitä, kuinka vakavana henkirikos nähtiin myös tilanteissa, joissa tekijä vetosi erehdykseen.

Kuolemantuomio ja sen myöhempi lievennys kertovat 1700-luvun oikeuskäytännöistä, jossa henkirikos johti ankaraan alkuperäiseen tuomioon, mutta ylemmissä oikeusasteissa harkittiin teon luonnetta ja tekijän vastuuta.

Anders Lindebäck eli lopulta pitkän elämän.

Yllä: vihityt Anders Lindbäck ja Maria Brita Kreander 13.11.1777

Yllä: 17.11.1777 Petrus Pelanderin hautauskirjaus

LÄHTEET Österbottningen. 3.4.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274088?term=Chydenius&term=kr%C3%B6ningstal&page=2] Luettu 11.4.2026.

österbottningen 3.8.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274088?term=Anders%20Lindeb%C3%A4ck&page=2] Luettu 19.4.2026.

Neljä nuoruutta, jotka jäivät kesken 1918

2026-05-17T15:56:04.898+01:00

Tämänpäiväisen Kaatuneiden muistopäivän kunniaksi kirjoittelen vuoden 1918 Vapaussodan tiimoilta. Taas aivan hakuammuntana lähdin liikkeelle. Sanomalehtiarkiston näpyttelin vain hakusanaksi vuosirajauksella kaatunut ja ensimmäisenä eteeni pompsahtanut seutumme uutinen kirvoittikin jo kynän varteen.

Tuossa 9.4.1918 julkaistussa Kokkola-lehdessä oli näiden alla olevien lisäksi ainakin puolen tusinaa muutakin Vapaussodassa menehtynyttä. Koskettavista koskettavimpia nuorukaisten kuolinilmoituksia. Valitsin tekstiini kuitenkin ainoastaan neljän kälviäläisen kohtalon.

"Kaatuneita keskipohjalaisia sankareita.

Jälleen on saapunut suruviesti paikkakunnallemme, että neljä uljasta nuorukaistamme on kaatunut. Raskas on se koettelemus, joka on meitä kohdannut, mutta me kestämmeme sen lujalla mielellä tietäessämme, että he siten ovat täyttäneet velvollisuutensa kansaansa ja isänmaatansa kohtaan.

Kokkolasta on kaatunut Georg Räbb lauantain tienoissa ja niinikään sähköttäjä Armas Suominen, jonka kuolemasta on jo muutamia päiviä huhuiltu. Hän oli kotoisin Turusta, jossa hän kävi sikäläistä suom. klassillista lyseota 5 luokkaa antautuen sitten lennätinlaitoksen palvelukseen. Vainaja oli tunnettu kaikin puolin kunnon nuorukaiseksi.

Samoin suruviesti tietää kertoa, että kaksi Kälviän parasta poikaa Fritiof Kippo ja Jooseppi Tikkanen ovat Tampereen verisissä, mutta samalla myöskin kunniakkaissa taisteluissa kaatuneet. Kunnia kaatuneille, siunattu olkoon heidän muistonsa."

Tampereen taistelujen aikana keväällä 1918 hiljenivät nuorten miesten äänet. He olivat vasta elämänsä alussa, mutta joutuivat keskelle tapahtumia, jotka muuttivat kaiken. Heidän muistonsa kulkee yhä kaupungin kaduilla, osana sen historiaa, vaikka meistä harva sitä ehkä on osannut ajatellakaan...

He olivat nuoria, unelmia täynnä, tulevaisuus avoinna. Tuo tulevaisuus katkesi monelta. Heidän tarinansa muistuttaa siitä, ettei historia ole pelkkiä tapahtumia, vaan ihmisiä ja elämiä. Henkilötasolla kaiken mullistavia tapahtumia.

Nuo kaksi kuolinilmoitusta löytyivät samaisen lehden numerosta. Tuntui, että nelisivuisesta lehdestä valtaosa käsitteli Tampereen taisteluita. Tuossa lehdessä oli myös muistokirjoitus Fritiof Kippolle. Googlailemalla sain selville, että hän oli ollut hyvin aktiivi nuorukainen esimerkiksi nuorisoseuratoiminnassa.

"Fritiof Kipon muistoksi.

Suruwiesti toisensa perään saapuu meille. Nuoret, uhrautuvat sydämet ovat lakanneet sykkimästä. Suuria uhria on nuori wapautemme waatinut meiltä lunnaikseen.

Sywästi surren otamme me wastaan tiedon, että Sinä, Fritiof Kippo, olet poistunut keskuudestamme. Kipeästi sinua kaipaamaan jäi kotisi. Suuren aukon jätti Sinun kesken taittunut elämäsi kotikyläsi Ruotsalon edistysrientoihin, joihin sinä nuoruutesi innolla otit osaa. Paljon menetimme me Sinun toverisi Sinusta, johon me aina woimme luottaa.

Olkoon sinun hyvän welvollisuudentunteen elähyitämä työsi meille esimerkkinä siitä, että suuren ja jalon asian wuoksi on meidän jokaisen uhrattava kaikki mitä meillä on kalleinta.

Siunaten me muistelemme Sinun jaloa elämäntyötäsi. Liput kunniaa! Paljastukoon päät sankarin paarien äärestä!

Kälwiä 8/4 1918. "

"Kunniakentällä kaatuneet vapaussankarimme Ilmari Porri, Kalle Fritiof Kippo, Jalmari Korhonen ja Jooseppi Eemil Tikkanen kätketään synnyinmaansa poveen Kälviän Vanhalla hautausmaalla ensi perjantaina t.k. 12 p:nä klo 2 i.p.

Pitäjäläisemme katsovat tietysti sydämenasiakseen ja kalliiksi velvollisuudeksi saapua saattamaan nämä kaatuneet sankarit viimeiseen leposijaansa. Jokainen meistä on nimittäin syvässä kiitollisuuden velassa näitä miehiä kohtaan jotka omantuntonsa ääntä kuullen tarttuivat waaran hetkellä kalpaan synnyinmaansa onnen ja vapauen puolesta."

"Vapaussankarien Ilmari Porrin, Jooseppi Tikkasen, Fritiof Kipon ja Jalmari Korhosen hautaus eilen muodostui suuremmoiseksi juhlahetkeksi, jollaista tuskin koskaan on pitäjämme historiassa ennen ollut. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa suurin juhlallisuuksin. Tunnelmaa kohottivat sotilassoittokunnan ja kahden laulukuoron esitykset. Sankarit haudattiin n.s. Wanhaan hautausmaahan.

Lähemmin ensi numerossa.

Näin päättyi neljän nuorukaiseen elämä. Tässä lainaus heidän kuolinkirjauksistaan Kälviän seurakunnan haudattujen luettelosta:

-Talollisen poika, vapaustaistelun sankari , Antti Ilmari Porri (23 vuotta) kaatui Tampereen taisteluissa 28.3.1918

-Vapaustaistelun sankari, Jooseppi Eemeli Tikkanen (26v) Kälviän Jokikylästä kaatui Tampereen taisteluissa 28.3.1918.

-Itsellinen, vapaustaistelun sankari, Jalmari Korhonen Kälviän Välikylästä (27v) haavoittui Tampereen taistelussa 28.3.1918 ja kuoli haavoihin Jyväskylässä 1.4.1918.

-Talollisenpoika, vapaustaistelun sankari, Kalle Fritiof Kippo (25v) Kälviän Ruotsalosta haavoittui ehkä punaroistojen rääkkäämänä Hauholla ehkä 28.3.1918 tai myöhemmin.

He kaikki olivat vielä naimattomia.

Taistelut olivat ohi, mutta jäljet jäivät; muistoina, niminä, tyhjinä paikkoina, kipeinä ajatuksina... Vähitellen alettiin jakaa kunniamerkkejä. Niitä annettiin niille, jotka palasivat, mutta myös niille, jotka eivät enää palanneet koteihinsa. Poikia ja nuorukaisia, joiden elämä oli jäänyt kesken ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

LÄHTEET: Kokkola. No 37. 9.4.1918. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256053?term=kaatuneet&term=kaatuneille&term=kaatuneen&term=Kaatuneita&term=kaatunut&page=2] Luettu 17.5.2026.

Kokkola No 39. 13.4.1918. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256049?term=Punaisten%20uusimpia%20murhia&page=2] Luettu 17.5.2026.

Kokkola No 137. 4.12.1919. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256179?term=Eino%20Kleemola&page=3] Luettu 17.5.2026.

Hyvää äitienpäivää!

2026-05-10T17:55:00.006+01:00

Se aika vuodesta, kun oikein virallisesti muistetaan äitejä. Meilläkin on kotona lippu liehunut salossa sen merkiksi.

Perinteiseen tapaan käytiin myös isolla porukalla ruokailemassa. Meitä oli tällä kertaa kaikkiaan 14 saman pöydän ääressä. Ikähaitari 7-91. Olisi melkein pitänyt laskea keski-ikä. :)

Hauskaa, että vaikka käytiin oman paikkakunnan ulkopuolella ruokailemassa, tuli heti oviaukossa tuttu vuosien takaa vastaan. Hän oli kollegani - vuoden verran esimiehenikin päiväkodissa. En olisi varmaan tunnistanut, mutta hänpä tunnisti ja huuteli nimeäni jo kaukaa. Olimmekohan työkavereita vuonna 1996? En kyllä enää varmaksi muista. Vanhimmat lapsemme soittivat kuitenkin samaa instrumenttia konservatoriolla muutama vuosi tuosta eteenpäin. Nauratti, kun tuttava kyseli ensi sanoikseen "Mitä hommaat nykyään - varmaan soittelet jossain? " Reps ja kops, en ehkä enää kovin isolla volyymillä musisoi, ihan pikkasen vaan enää. Näin se elämä meitä kuljettaa...

Tänä vuonna kuvasin äitienpäivän kunniaksi jostain syystä käsiä. Ylemmässä kuvassa on minun ja pojanpoikani käsi. Alimmassa äitini. Sen kuvan otin vasta autossa, kun olimme jo pois päin palailemassa. Poikieni käsiä en kuvannut. Olisi kai olleet toisella työmiehen ja toisella siistin sisätyön tekijän. :) Olisihan sekin tietynlainen tarina ollut, mutta ehkä poikieni mielestä tällainen äidin loistoidea (taas kerran) ei olisi ihan kolahtanut heihin.

Jostain mielen syvyyksistä nousi kuitenkin mieleen tämä tuntemattoman runoilijan värssy:

"Käsi kädessä kävellään,

tämä on hyvä hetki.

Pilvet lähtevät lentämään,

onpa tuulinen retki!

Kaikki puettu vihreään,

puut, pensaat ja puiston multa.

Käsi kädessä kävellään,

mummo ja mummon kulta."

Minä olen tänään taas jatkanut kirjani kirjoittamista yli kuukauden mittaisen tauon jälkeen. 1800-luvun alun naiskuva on ollut tänään sen pohjalta erityisesti mielessäni. Kyllä niin vaan saa olla kiitollinen niistä kaikista edellisistäkin äideistä, sen tajusin taas tänään kerran!