Lukulaiffii. Kirja- ja lukulifestyleblogi.

Onko se lintu, onko se lentokone? Ei - se on Mikko-Pekka Heikkisen Sähkömies

2020-10-18T18:57:00.002+03:00

Ilmastonmuutos prosessina on vaikeasti kerronnallistettavissa, tietävät kaikki 2000-luvulla kertomusteoriaa tai ekokritiikin vääntöjä seuranneet. Kuvauksia ilmastokriisin vaikutuksista yksilöihin ja yhteisöihin onneksi sentään voidaan kirjoittaa. Näin tekee Mikko-Pekka Heikkinen romaanissaan Sähkömies (Johnny Kniga, 2020).

Romaanin maailmassa sään ääri-ilmiöt ovat tuoneet ilmastonmuutoksen käsinkosketeltavaksi osaksi henkilöhahmojen elämänpiiriä. Helsingin on jähmettänyt ennennäkemättömän raju jäämyrsky ja julkinen liikennekin raahustaa jäisiä katuja telaketjuin, että edes jotenkin pidettäisiin työntekijät töissä ja yhteiskunnan rattaat pyörimässä. Tai no sanotaan suoraan: kapitalismin rattaathan ne tässä romaanissa raksuttavat etiäpäin piittaamatta fossiilienergiaan pohjaavan kulutusjuhlan seurauksista.

Järjen ääni muuttuvan ilmaston keskellä on sähköasentaja Tarmo Koski, joka ryhtyy yhden miehen kapinaan järjestelmää vastaan. Sähköinsinöörin taidoillaan Tarmo sabotoi öisin bensa-asemat ja kivihiilivoimalat. Vakavasta pohjavireestään huolimatta romaanissa on Heikkiselle tyypillisesti iloa ja komiikkaa. Koko stoori on supersankariparodiaa. Päivisin sähköinsinööri, öisin ilmastokapinallinen naamioitunut sabotööri.

Kytkös sarjakuvasankarien maailmaan on koomisen osoitteleva. Heti romaanin ensimmäistä sabotaasi-iskua kuvaavan prologin jälkeen siirrytään tahallisen kliseiseen supersankaristoorikohtaukseen. Tarmon perhe on aamiaispöydässä. ”Kuka on mystinen SÄHKÖMIES?” kirkuvat otsikot tabletilta leviterasian ja juustokimpaleen välissä. Tavis-Tarmo on pakahtua tiedosta, että tuhatpäisen mediayleisön ahnaissa silmissä rullaavat videoklipit juuri hänen öisestä ilmastosankaruudestaan. Näsäviisas poikapuoli ei sen sijaan kunnioita bonusisäänsä yhtään sen enempää kuin tavallisestikaan ja avovaimokin on kiinnostuneempi kiinalaisista verkkokaupoista tilaamistaan koiratarvikkeista. Voi kun voisi paljastaa oikean sukkahoususankari-identiteettinsä.

Jonkin supersankariuniversumin hahmogalleriasta on peräisin myös myöhemmin mukaan tarinaan astuva Hiili-Marke. Voimayhtiön entinen toimitusjohtaja on irtisanoutunut yhteiskunnasta ja muuttanut kivihiilivuoren uumeniin. Ikävä elinympäristö toimii ikuisena muistutuksena naisen edellisessä elämässään aiheuttamasta ympäristötuhosta. Marken hahmo on ympäristöajattelussaan linkolalainen pessimisti. Hahmona hän on myös myyttinen hahmo: viisauden vaalija ja Tarmon auttaja. ”käytä saamasi tieto viisaasti ystäväni! (--) valmista seuraajiasi romahdukseen”. Myöhemmin Markesta kuoriutuu jotakin muutakin. Mutta ei siitä spoilausvaaran takia sen enempiä. Hahmo on epäuskottava ja pöhkö. Mutta mikäpä siinä – sähkömies ja hiilinainen! Mukavasti realismin rajoja venyttävää ilmastofiktiota.

Heikkisen romaani on paitsi clifiä (climate fiction), supersankarimukaelmaa ja jännitysromaania myös sähkötyön kuvausta (tässä toki mukaan lukien sähkölaitteiden sabotointityö). Sähkö on meikähumanistille täysin vieras elementti. En tiedä kuinka tuttu se on kirjailijalle, mutta uumoilla saattaa, että Tarmon mieleen uppoutuminen on vaatinut taustatyötä volteista ja varauksista. Vaikka kerronta tapahtuu enimmän aikaa kolmannessa persoonassa, sukeltelee kertoja useimmiten Tarmon sähköasentajan mieleen, jossa merkitykset kiertyvät luonnon ja yhteiskunnan sisäisiin sähkövirtoihin ja jännitteisiin.

Sähkömies on romaanina hyvä lisä suomalaiseen insinööriproosaan, jossa on faktat, kaavat ja yksityiskohdat jetsulleen kohdillaan. Itse olin välillä uupua yksityiskohtaisten sähkötöiden tai laitteiden kuvauksiin, vaikka ne olikin upotettu muuhun kerrontaan jouhevasti. My bad – luontokuvaukset, sähkötyöt ja uuninmuuraukset vaan tuppaavat haukotuttamaan. Mutta myöntää täytyy, että romaanissa sähkömotiivi tarjosi paljon myös osumatarkkuudeltaan kiitettäviä metaforia. Sähkö on lyyrinen elementti, joka johdattaa Tarmon ajattelemaan syntyjä syviä, vaikka kertoja Tarmon eroa ”humanisteihin ja kynäniekkoihin” korostaakin:

Kytkentäkaaviota Tarmo seurasi mielessään. Ei tarvinnut lyijykynää, paperia tai muistiinpanoja. Komponenttitason vaatimukset hän aisti soluissaan. Energian olemus valkeni, kun sulki silmät. Tarmo oli auringon lämpösäteilyn tulos kuten kaikki muukin elämä. Ja kuolema. Ne vetivät toisiaan puoleensa kuin erimerkkiset sähkövaraukset. Tarmo asensi osana niin plussaa kuin miinusta. Hän ei askarrellut varauksista arvoasetelmia niin kuin kynäniekat ja humanistit. Hänelle navat edustivat luonnonjärjestystä, jota ihminen voi vain noudattaa, ei koskaan muuttaa tai väännellä mielivaltaisiksi merkityksiksi. (s.67)

Romaanissa on paljon herkullista kulutussatiiria. Stockmannin Hullut päivät ovat jäämyrskyn kunniaksi muuttuneet JÄÄALEKSI. Heh! Ei olla oltu yhtä sensitiivisiä kun meillä täällä Tampereella, jossa Koskikeskuksen 90-luvulta saakka vuosittain järjestetty Miinus viirus -päivät muuttuivat koronan takia ”Kuohuviksi hinnoiksi”. Tarmo Koski on ekologisen elämäntavan puolestapuhuja ja niukan elämäntavan profeetta. Hänen vastapainonaan romaanissa puhetilaa käyttää poikapuoli Max, joka kuvaa elämäänsä ja myös tuomiopäivän profeettana toimivaa faijapuoltaan omaan vlogiinsa. Runsaassa dialogissa ottavat yhteen sukupolvet ja elämäntavat:

”On vastuutonta tehdä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta poikkeustilasta kuluttamisen karnevaali”.

”Miten niin? Mitä mieltä on katsojat kotisohvilla? Mä tiedän et kaikki teistä ei tykkää ostella, koska se lämmittää ilmastoa. Mut tänään kannattaa. Ei oo uuden tavaran voittanutta. Mä vannon: shoppailu on hauskaa!”

”Mitä hauskaa on puuhassa, joka edistää ympäristötuhoa? Muistellaan faktoja. Keskivertosuomalaisen tavarankulutus aiheuttaa vuodessa yli kahdeksansadan kilon hiilipäästöt. Siis enemmän kuin - - - ”

”Boooring!”

”Jos saan sanoa loppun: enemmän kuin lentomatkailusta. Mitä kiivaammin ostetaan, sitä varmemmin kotikulmat jäätyy tai tulvii.”

”Tajuutsä arvon keski-ikäinen miten epäreilua toi on? Sun sukupolves ei ole muuta tehnytkään ku ostanut, reissannut ja sikaillut. Ja nyt mun pitäis muuttaa maakuoppaan ja hikoilla yksissä Adidaksissa. Ei tuu tapahtumaan.” (s.48)

Dialogin viimeinen puheenvuoro on kaikessa koomisuudessaankin hätkähdyttävän osuva. Tarmon ja Maxin persooninen ja puhetapojen erilaisuus on silti mielestäni karikatyyrimäisen voimakasta ja vloggaavan nuoren kulutuskeskeisyys on silkkaa stereotypiaa. Hiljalleen romaanin myötä osat vaihtuvat. Isäukko menee Instagramiin, vaikka hänelle ”applikaatio” on aiemmin tarkoittanut lähinnä mummon koristeompeluja sohvatyynyn päällisissä. Poika joutuu puolestaan tarkistamaan ökyasenteitaan, kun someseuraajia alkaa ärsyttää nuorukaisen edustama kulutuskeskeinen elämäntapa. Siinä missä Maxin suosio laskee, alkaa somessa trendata #sähkömies. Muutokset henkilöhahmoissa tarjoilevat viihdyttäviä käänteitä ja karikatyyrisyydessään vähän osoittelevaa opettavaisuutta. Toisaalta keveässä tekstilajissa tällainen kärjistys lienee sallittua ja komiikan tempoa ajatellen jopa toivottavaa.

Ja on romaanissa tragiikkaakin. Esimerkiksi romaanin kulutuskritiikki kulminoituu rajusti kohtauksessa, jossa Tarmon läheinen menehtyy erään Titanic-henkisen kulutusinnovaation seurauksena. En viitsi spoilata – lukekaa itse. Myös perheen sisäisessä dynamiikassa on vakavaakin ainesta ja avovaimo Marjaanan feminismi tarjoaa lisäväriä romaanin yhteiskunnalliseen eetokseen.

Romaani tuskin opettaa kenellekään paljoakaan uutta ilmastonmuutoksesta, mutta pieniä oivalluksen hetkiä on tarjolla ja romaanin kanssa voi treenata omaa ilmastomoraaliaan pohtimalla etenkin Tarmon ajattelun tarjoamia pieniä piikkejä. Kun jäämyrsky katkaisee sähköt koko Helsingistä, vakuuttavat yhtiöt pyrkivänsä ”normalisoimaan” tilanteen. ”Mitä normaalia on siinä, että suomalaiset syövät energiaa kuin lampaat nurmea”, pohtii Tarmo alakuloisesti (s.68).

Romaanin hyödyntämään lajikirjoon saadaan vielä post-apokalypsiakin, kun sähköt katkeavat ja ihmiset saavat sinnitellä talvisessa Helsingissä miten taitavat. Sähkönjälkeinen maailma koettelee kaupungilaisten selviytymistaitoja. Saako juomavettä käyttää kuukautisveren pesuun? Miten hävitetään ulosteet? Kuinka pitkäksi aikaa riittää kynttilöitä? Infrastruktuurin luhistuessa myös Tarmon eko-ajattelu kyseenalaistuu. Yhteiskunta on lopultakin riippuvainen sähköstä. ”En voi pelastaa maailma kynttilänvalossa”. Kun yhteiskunta on ajautumassa kaaokseen, tarvitaan ihmeellistä Sähkömiestä.

Tragikoomista työelämäkuvausta Japanista – Sayaka Muratan Lähikaupan nainen

2020-05-25T21:28:00.000+03:00

Sayaka Murata Lähikaupan nainen (Konbini Ningen 2016/2019, Gummerus, suomennos Raisa Porrasmaa)

No nyt on kunnollista – nimittäin kaunokirjallisten työelämäkuvausten saralla! Kylläpä ilahduttaa, että kansainväliseen suosioon noussut japanilainen romaani on nyt luettavissa myös suomeksi. Eipä ainakaan meikämandoliini ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta. Jos teillä sama, tästä on hyvä aloittaa.

Lähikaupan naisen päähenkilö Keiko on 30+ naimaton nainen Tokiossa. Keikon luonnetta on lapsesta asti leimannut erilaisuus: osattomuus yhteisesti hyväksyttävistä tunteista. Keiko on anomalia, poikkeama hyvin pyörivässä sosiaalisessa järjestelmässä. Siinä missä muut sisäistävät yhteisön normit vaivatta, joutuu Keiko jatkuvasti kamppailemaan ymmärtääkseen ihmisolentoja ympärillään. Miksi naisen on sopimatonta jäädä naimattomaksi tai jättäytyä seksin ja seurustelusuhteiden ulkopuolelle? Miksi 36-vuotiaana ei enää saa olla osa-aikainen kaupan myyjä ja onnellinen työstään? Miksi muut ihmiset lähes hajoavat liitoksistaan, kun yksi ei tavoittelekaan sosiaalista nousua ja perhe/parisuhdeonnea?

Romaanin alussa kerrotaan joitakin sattumuksia Keikon lapsuudesta. Esimerkiksi tytön löytäessä äitinsä kanssa puistosta kuolleen pikkulinnun, ei Keiko ymmärrä lainkaan, miksi ympärillä muut lapset itkevät. Keikon käytännöllinen ratkaisu on, että linnustahan voi valmistaa illallista, pyytää lintuja vieläpä lisää. Äiti yrittää ohjailla tyttären sopimatonta tunnemaailmaa kohti surua. Lapsi ei kuitenkaan kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi häneltä odotetaan surua kuolleen pikkulinnun äärellä samaan aikaan kun kotona syödään muita lintuja ja eläimiä. Keikon persoonaa ohjaakin järkähtämätön johdonmukaisuus ja kykemättömyys osallistua niihin monimutkaisiin sosiaalisiin peleihin, joita koko muu maailma hänen ympärillään niin vaivattomasti pyörittää.

Keikon onneksi hän pääsee nuorena tyttönä osa-aikatöihin konbiniin, pieneen päivittäistavarakauppaan. Työssään Keiko kykenee kääntämään vahvuutensa heikkouksiksi. Pieni kauppa vaihtuvine myymäläpäälliköineen ja osa-aikaisine myyjineen on selkeästi toimiva järjestelmä, jota ohjaavat samana toistuvat mekanismit. Kuumalla ilmalla myydään paljon kuumia juomia, kylmällä taas suklaat kannattaa asetella paremmin esiin. Myymälän päivän tavoite saattaa olla myydä päivän tarjoustuotetta, vaikkapa kanankoipia, sata kappaletta, ja tämänkaltaisiin yksinkertaisiin ja suoraviivaisiin tehtäviin Keikon on helppoa orientoitua.

Keikolla ei ole persoonan ydintä, vahvaa kokemusta muista erillisestä minästä. Keiko on kiinnostava kameleontti. Hän rakentaa tietoisesti muita jäljitellen jonkinlaisen huteran rakennelman, joka ulospäin näyttää minuudelta. Keiko räätälöi ihmisistä ympärillään itselleen persoonallisuuden ulottuvuuksia: miten työkaverit pukeutuvat, miten meikkaavat, mitä puhuvat ja mitä ajattelevat. Keikoa itseään nämä minän ulottuvuudet eivät kiinnosta lainkaan. Hän tähtää vain välttämään paljastumista, sitä ettei todellisuudessa ymmärrä ihmisistä ympärillään mitään.

Kauppatyössä Keiko sen sijaan on ihmistuntija. Ihmisiä ihmisinä on hankalaa ymmärtää, mutta ihmiset kuluttajina toimivat tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti. Kun Keiko kykenee kohtaamaan ihmiset vain näiden elämän rajatulla alueella: ruokakaupassa, ymmärtää hän asiakkaiden tarpeet ja toiveet sanattomasti pienistä eleistä ja ilmeistä.

Romaania voisi lukea nykyisen työkulttuurin kritiikkinä – kenties jonkinlaisessa marxilaisessa kehyksessä. Keiko elää vain työlleen. Hän on sisäistänyt voimakkaan työetiikan, jossa hänellä on muun muassa velvollisuus pitää kehostaan huolta, jotta jaksaa tehdä työtä. Työntekijän keho ei ole tämän omaa omaisuutta: se on työväline, jonka omistaa työntekijä. Keiko myös syö oman kaupan tuotteita ja juo sen vettä. Hän kertoo itse koruttomasti olevansa kaupan tuote: sen aineksista luotu. Hirvittävä ihmiskohtalo pelkistyä kaikkein pienimmäksi rattaaksi markkinatalouden hirviökoneeseen: työruumiiksi.

Toisaalta tällainen luenta ei tee romaanille lainkaan oikeutta. Keiko on erityinen yksilö, jolle työpaikka on turvasatama ympäröivän maailman moninaisuudelta. Ei hänelle ole olemassa autenttista olemista marxilaisen työstävieraantumisen tuolla puolen. Romaanin sykähdyttävin hetki onkin, kun Keiko lakkaa pyristelemästä muiden odotuksien ristitulessa ja myöntää olevansa konbini-kaupan työntekijä. Hän kokee kauppaan lähes maagista yhteyttä, sulautuu kaupan järjestelmään, kuulee sen puhuvan itselleen. Tällaista työminän kuvausta en ole koskaan kaunokirjallisuudesta lukenut.

Keikon erilaisuudelle ei teoksessa tarjota selitystä tai diagnoosia. Erilaiset autismin kirjon piirteet sopisivat henkilöhahmon psyyken tarkasteluun varmasti hyvin. Romaani ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kiinnostunut diagnosoimaan: Keiko ei ole sairas, häntä ympäröivä kaavoihinsa kangistunut yhteiskunta on. Keikon sisko tosin pyrkii ymmärtämään Keikon erilaisuuden sairaudeksi. Koska sinä oikein paranet, itkee sisko ja ehdottaa terapiaa. Keiko itsekin hyväksyy tyynesti epäilyn omasta sairaudestaan samaan tapaan kuin hän hyväksyy tyynen rauhallisesti kaikki itseensä kohdistuvat solvaukset. Mitään sen suurempaa tragiikkaa hän ei kuitenkaan omassa mahdollisessa sairaudessaan näe.

Romaani on satiiri, ja toisinaan tapahtumat yltyvät uskottavuuden tuolle puolen. Kuten satiirille sopiikin. Kulissejaan pystyttävä Keiko muun muassa raahaan kotiinsa miehen, Shirahan. Shiraha on maailmanluokan ketku ja hulttio. Hän vaanii naisia puskassa, kavaltaa rahaa minkä ehtii, haukkuu ja manipuloi Keikoa ja onpa vielä työstäkieltäytyjäkin, joka romaanin kuvaamassa maailmassa on erityisen tuomittavaa. Yönsä mies nukkuu Keikon kylpyammeessa ja vaatii ruokansakin kannettavaksi sinne. Silti yhteisö Keikon ympärillä on ihastuksissaan. Mies, olkoon millainen ilkimys hyvänsä, on matkalippu normaaliuteen ja merkitsee Keikolle välitöntä sosiaalista nousua. Romaanista tuleekin mieleen satu keisarin uusista vaatteista. Sisäistettyjä normeja ymmärtämätön Keiko tarjoaa mahdollisuuden tarkastella, mikä nyky-Japania tai oikeastaan mitä tahansa yhteiskuntaa vaivaa.

Romaanin suomennoksessa ihastutti monikielisyys. Japaninkielisiä sanoja oli jätetty tekstiin sopivissa kohdin. Esimerkiksi Keikon työpaikka oli Konbini ja samoin myyjätärten asiakkailleen kajauttama tervehdys toistui alkukielisenä. Monikielisyyden vaarana on toki jättää alkuperäistä kieltä ymmärtämättömät lukijat pihalle osasta teoksen merkityksiä. Näin ei Lähikaupan naisessa käy, vaan kaikki termit selitetään vähintään ensi kertaa käytettäessä ja usein muistutuksena myöhemminkin. Syntyvä pieni toisto tai ikään kuin kaiku alkukielisen sanan kaikuessa suomeksi ei haitannut lukukokemusta lainkaan, vaan jollakin tapaa sopi kerronnan rytmiin. Ja japani toi teokseen paikallisuuden tuntua. Kieli on yksi tapa kiinnittää lukija tarjoiltuun miljööseen. Tätä ulottuvuutta ei alkuperäisessä teoksessa ole, mutta käännökseen se sopi erinomaisesti.

Vähäeleistä uusperhedraamaa – Philip Teir: Neitsytpolku

2020-03-20T21:39:00.001+02:00

Tartuin Philip Teirin uusimpaan romaaniin Neitsytpolku (Jungfrustigen, Otava, 2020) vailla sen kummempaa taustatietoa romaanin todellisuussuhteesta tai -suhteettomuudesta. Autofiktiohälytyskellot alkoivat kuitenkin kilkattaa heti ensi sivuilla, huolimatta kolmannen persoonan kertojasta. Romaani näet starttaa kustantamon bileistä ja Seitsentähdillä vierailleet tunnistavat kyllä miljöön Teirin ja kädessä olevan romaanin kustantamoksi. Romaanin päähenkilökin on kovasti kirjailijaa muistuttava 35 plus suomenruotsalainen kirjailija Richard.

No mikäpä siinä. Autofiktio on aikamme laji ja Teirin suhde lajiin on sopivasti itsensätiedostava. Tämähän on eräänlainen knausgårdilainen projekti, laittaa Teir romaanihenkilönsä kustannustoimittajan sanailemaan Richardin käsikirjoituksen äärellä. Romaanin nimi Neitsytpolkukin lienee kumarrus Henrik Tikkasen osoitesarjan suuntaan. Viimeistään Hesarin juttu kirjasta ja kirjailijasta paljasti, että omista kokemuksista ammennetaan.

Romaanissa seurataan Richardin ihmissuhteita ja samalla niiden työlästä tekeytymistä tekeillä olevaan romaanin sivuille. Kirjoittavista ihmisistä kirjoittaminen on vähän tylsää ja kiinnostanee lähinnä kirjoittavia ihmisiä, mutta koska autofiktiobuumi ei osoita laantumisen merkkejä, ja kirjoittavat ihmiset luonnollisesti autofiktioivat itsestään, lienee syytä vaan tyytyä osaansa ja lukea kiltisti luovan työn kuvauksista. Minusta Richard olisi ollut kiinnostavampi heppu vaikka roskakuskina, mutta näillä mennään. Onneksi romaanissa on sitten paljon muuta ainesta, joka kiinnostanee muitakin kun meitä kirjallisuuskuplassa vellovia.

Erityisen ansiokas Teirin romaani on uusperhekuvauksena sekä rakkauskertomuksena. Jälkimmäisellä luonnehdinnalla en viittaa lajiin – mistään romanssista ei ole kyse. Mutta erään rakkaustarinan romaani kertoo sen alkuhetkistä saakka. Kustantamon juhlissa onnellisesti naimisissa oleva ja kahden lapsen isä Richard nimittäin iskee silmänsä itseään 12 vuotta vanhempaan Paulaan ja suistuu hiljalleen kriisiin, joka räjäyttää onnellisen ydinperheen ja pärskyttää kunniallisia puitteita vaalivan suvun vesilasia oikein kunnolla.

Romaanin kerrontaa luonnehtii parhaimmin laatusana ”vähäeleinen”. Tunteita ei paisutella vaan tapahtumia observoidaan viileän etäisesti. Tunteettomasta romaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Teir johdattelee lukijan charmantin pienin vedoin särkyvään avioliittoon, uuteen ja aikuiseen romanssiin ja uusperheen kimurantteihin kuvioihin.

Richardin hahmon koin hiukan valjuksi ja persoonattomaksi, mutta tämä ei ole moite. Sellainen hän on. Perheenisän, aviopuolison, rakastajan ja kirjailijanroolien väleistä itseään etsivä kunnian mies, joka pelästyy pienintäkään intohimon leimahdusta harmaassa ja valmiiksi viitoitetussa elämässään.

Romaanin naiset sen sijaan ovat eläviä ja hurmaavia. Paula on tunteiltaan leiskuva nainen, joka kiroilee aamuisin Hesarinsa äärellä kulttuurijournalismin ukkovaltaa. Myös Richardin äiti Suvi teki vaikutuksen elävyydellään. Äiti ei osaa suhtautua pojan edesottamuksiin zeniläisellä tyyneydellä, vaan kiukuttelee ja kipuilee uutta tilannetta pahemmin kun Richardin teini-ikäinen tytär ja esiteini-ikäinen poika koskaan. Äiti vuoroin kutsuu tuoreen pariskunnan luokseen, vuoroin heittää heidät ulos, pummii pojaltaan hermosauhuja vaikka on lopettanut tupakoinnin ja on varma, että tästä säädyttömästä avioerosta puhutaan Ruotsia myöten.

Romaanin uusperhekuvaus on uskottavaa. Kun rakastavaiset saavat toisensa ei onni tule automaatista. Rahaa ei ole, romaani ei edisty. Eniten ongelmia aiheuttavat yhteen törmäävät perheenjäsenet. Poika kiukuttelee museoretkellä ja ylikiltti Richard yrittää puolustaa sekä uutta avovaimoaan että lapsiaan konflikteissa. Uudessa asunnossakin alkaa jännitteen symbolina kaikua inhottava ja jatkuva ääni, joka on tehdä pariskunnan hulluksi. Kaikesta kuitenkin selvitään arkisesti ja pienesti ja romaanin päättävä tuokio henkii jo varovaista uusperheidylliä.

Olen aikaisemmin lukenut Teiriltä romaanin Tällä tavalla maailma loppuu (2017). Neitsytpoluntavoin siinäkin kuvattiin työ- ja perhe-elämää – tosin pienin maailmanloppumaustein. Molemmista romaaneista jäi mieleen, että ne ovat häpeämättömästi keskiluokkaisia romaaneja hyvin toimeentulevista pääkaupunkilaisista kesänviettopaikkoineen kaikkineen. Taloudelliset reunaehdot kiristävät elämää ja ihmisten välisiä suhteita, mutta ei samalla tavalla kun leipäjonossa kitkuttavilla.

Itse luin romaanin äänikirjana. Kerronta on harvinaisen konstailematonta, voisi sanoa puhdasta ja kirkasta perusproosaa. Välillä ehkä jopa vähän liiankin selkeää ja väritöntä. Toimii kuitenkin hyvin kuunneltuna. Ja vielä kun lukijana oli yksi suosikkilukijoistani eli Antti Virmavirta <3 Suomennoksesta vastaa Jaana Nikula. En verrannut alkukieliseen, mutta suomennos vaikutti oivalliselta.

Leo Torvaldsin vimmainen esikoisromaani Olin tosiaan onnellinen

2020-02-07T17:31:00.001+02:00

Leo Torvalds: Olin tosiaan onnellinen (2019, Teos)

Oikeastaan menin juttelemaan hänelle vain koska hän ulkonäöltään muistutti niin kovasti edellistä tyttöystävääni Ankea. He muistuttivat toisiaan hämmästyttävän paljon. Oman ensiarvioni mukaan hänen älykkyysosamääränsä oli vähän entisen tyttöystäväni alapuolella, eikä luonnekaan ollut kummoinen. Ehkä juuri siitä syystä päädyimme samana iltana sänkyyn.

Näin railakkaan in medias res alkaa Leo Torvaldsin vimmainen esikoisromaani Olin tosiaan onnellinen. Vaikuttava lukukokemus, vaikka alkuun lukijana en tosiaan ollut onnellinen. Alkukappaletta seuraava seksikohtaus tuntui nimittäin romaanin tyyliin vielä tottumattomalle lukijalle naisvihamieliseltä.

Miespuolisen minäkertojan seksikumppani kuvataan vastenmielisenä, ällöttävänä ja typeränä, eikä lukija saata ymmärtää, miksi kertojamme tähän seksiaktiin antautuu. Rakastelukohtaus keskeytyy pitkään ekfrasikseen (kuvan kertominen sanoin), jossa kertoja kuvailee yksityiskohtaisesti Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarha -triptyykkiä paratiisin iloineen ja helvetin kauhuineen. Alkukohtauksen naisviha saa viimeisen silauksensa maalauksen Eevan kuvailussa:

Hänen päässään ei ole kovin paljon ajatuksia ei kovin montaa ainakaan, mutta hän on pohjimmiltaan iloinen ja kiltti ja häntä hyväilee mielellään. Eevan aivoilla ei lasketa lujuuslaskelmia tai polynomiyhtälöitä, kaikki sellainen on Eevalle liian vaikeaa ja monimutkaista. Niitä varten hänen pitäisi käydä kouluja, korkeakoulututkinto olisi eduksi, mutta todennäköisesti Eeva reputtaisi pääsykokeet. Hän työntäisi kulmikkaan palikan pyöreään reikään. Kyse ei ole keskittymiskyvystä tai sen puutteesta, sillä Eeva osaa valmistaa lehmänmaidosta kuohkean juuston. Aatamille Eeva on ensi sijassa vain nainen.

Toisaalta katkelmassa maalauksen tulkinta ei ole neutraali (voiko tulkinta koskaan ollakaan) vaan sitä ohjaavat minäkertojan ajatukset maailmasta ja sukupuolista. Kiinnostavaa kyllä, siteeratussa katkelmassa kertojan ajatukset liukuvat olettamaan myös Aatamin ajatuksia, kenties hakemaan tukea omalle näkemykselle Aatamista. Sanoin eteemme piirtyvässä maalauksessa meille maailmaa omakseen selittää siis miesten kuoro: Hieronymus Bosch, minäkertoja Leo ja itse miehen prototyyppi Aatami.

Boschin maalaus on triptyykki ja romaanin alkukuvana se ohjaa vertaamaan koko romaania maalaukseen. Torvaldsin romaanikin on nimittäin triptyykki. Ensimmäinen osio on Jang, toinen Jin, kolmas Vapaus. Siinä missä Boschin maalauksessa maailman dualistinen selitys tiivistyy paratiisiin ja helvettiin, asettuvat romaanin kokonaisuudessa vastakkain maskuliininen Jang ja feminiininen Jin. Yksi romaanin keskeisistä aihelmista onkin sukupuolisuus ja seksuaalisuus, joka kuitenkin ripauksella kiinalaista filosofiaa paisuu perus sukupuolipohdintoja muhevammaksi ajatustaikinaksi.

Bosch on oivallinen vertailukohta myös romaanin maailman tarkastelussa. Boschin maalausten railakas groteski ja nyrjähtänyt komiikka toistuvat Torvaldsin romaanin tyylissä. Myös Torvaldsin luomassa todellisuudessa ihmiskeho on maailman ja todellisuuden armoilla: osana liikkuvaa, elävää ja vääjäämättä muuttuvaa todellisuutta, jota säätelevät syntymän, kuoleman ja vimmaisen elämänhalun lait. Vai mitä tuumitte seuraavasta minäkertojan muistosta eräästä vesihuvipuistosta, jossa lihava mies juuttuu vesiliukumäkeen:

Eräs yhdeksän- tai kymmenenvuotias poika odotti omaa laskuvuoroaan malttamattomana. Hän tuijotti punaista liikennevaloa, odotti sen vaihtumista vihreäksi, mutta kun väri ei vaihtunut, hän katsoi minua, hymyili suloisesti ja kysyi: Voiko jo laskea. Minä pudistin päätäni ja sanoin: Ehkä olisi parempi, jos odottaisit vielä hetken. Muutaman pitkän minuutin päästä poika sai päähänsä loistavan idean: hän juoksi viiden metrin vauhdin, hyppäsi vesiputkeen ja syöksyi jalat edellä kohti tulppana toimivaa miestä. Osuma oli puhdas. Töytäisyn ansiosta tulppa irtosi ja lähti putoamaan mutkasta seuraavaan syöksyyn hallitsemattomasti kasvavalla voimalla. Ylhäältä katsottuna mies muistutti valtavaa jättiläissiittiötä, joka tunkeutui munanjohtimen läpi kohti munasolua. Mielikuvaa voimisti laiha poika, joka toimi pallossa jonkinlaisena sätkivänä pyrstönä. En varmasti ollut ainoa paikallaolija, jonka päähän tämä mielleyhtymä ilmestyi.

Seuraavassa kaarteessa siittiö läimäytyi vasten liukumäen sinistä laitaa, halkaisi muoviset pidikkeet ja lävisti reunuksen. Muovinpalaset räjähtivät irti toisistaan villisti sinkoillen. Jättiläissiittiö lensi kaaressa varmasti 20 tai 25 metrin korkeudessa, kohti uima-altaan keskiötä. Allas siittiön alapuolella avautui märkänä kuin valtava kohtu. Se toi mieleeni sirkusnumeron, jossa klovni ammutaan kanuunalla kohti kattoa.

Esimerkki kuvastaa oivallisesti romaanin omalaatuista kerrontaa. Kertojan todistama sattumus on hirvittävä tragedia ja toisaalta kevyt ja hupaisa anekdootti. Kerronnassa se saa ympärilleen voimakkaan allegorisen kerroksen, kun lukijan silmien eteen piirtyvään kohtaukseen limitetään jonkinlaisella tekstuaalisella montaasitekniikalla kuvia siittiön matkasta munanjohtimesta ja valtavasta märästä kohdusta. Syntymisen ja lisääntymisen teemat ovatkin romaanissa kauttaaltaan läsnä ja ovat myös olennainen osa sen groteskia tenhoa. Bahtinin ajatuksissa groteskista ruumiistahan groteski ruumis on sellainen, jonka aukkojen kautta maailma työntyy kehoon ja keho maailmaan. Torvaldsin romaanin ihminen on juuri tällainen säälittävän ja maallisen kehonsa kautta maailmaan kiinnitetty.

Vaikka romaanin ensihetket saivat minut epäilemään naisvihaa, kohdistuu sama viha tai ennemminkin inho myös muihin kuin naisiin. Sukupuoliin, yksilöihin, yhteisöihin, eläimiin ja paikkoihin. Romaani ei ole mikään lempeä hyvänmielen romaani vaan vimmainen ja ahdistava. Samalla pidän erityisesti kerrontaa kiinnostavana. Romaania ei voi suositella heikkohermoisille, mutta sen omalakinen painajaismaailma on yhtäkaikki kiehtovaa luettavaa ja kaikille epäluotettavan kerronnan ystäville tämä esikoisromaani on aivan erityistä herkkua.

Nuortenkirja NYT! Seminaariraporttia Tampereelta

2019-11-08T21:56:00.001+02:00

Tänään päivä kului innostavasti Lastenkirjainstituutin järjestämässä Nuortenkirja nyt! -seminaarissa Tampereen pääkirjasto Metsossa. Päivän mittaan seminaariväki sai rautaisannoksen ajankohtaista nuortenkirjallisuusasiaa. Näkökulmat vaihtelivat kustannusalan suunnasta tutkijoiden vinkkeliin ja kirjailijoista itse tärkeimpään porukkaan eli nuoriin lukijoihin.

Fanikuvassa itse kaikkien nuorten lukusankarin Jyri Paretskoin kanssa! Oh jee!

Päivän avannut Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen aloitti päivän nostamalla reippaasti pöydälle nuortenkirjakissan, joka onkin ristiriitainen elikko. Turkki kiiltää kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta samaan aikaan häntä harottaa ja viikset ovat solmussa. Eli sama suomeksi: nuortenkirjallisuus Suomessa on laadukasta ja kiinnostavaa, mutta sille suotu mediahuomio mitätöntä.

Kaisa Laaksonen

Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikkö Kaisu-Maria Toiskallio viestitti samaa. Nuortenkirjallisuus on eräänlainen väliinputoaja. Aikuistenkirjallisuus ja lastenkirjallisuuskin kiinnostavat aikuisia, mutta nuortenkirjallisuus usein ei. Poikkeuksen muodostavat YA-hitit, jotka edustavat ikäryhmät ylittävää crossover-kirjallisuutta. Niitä lukevat myös aikuiset ja erityisesti äänikirjabuumissa on Toiskallion mukaan potentiaalia crossover-lukemisen kasvattamiseen.

Toiskallion puheenvuorossa vilisi nuortenkirjatrendejä ja Otavan menneitä, nykyisiä ja tulevia hittejä. Erityisen innoissaan Toiskallio oli monista kansainvälisistä staroista, joita Otava on tähtitaivaalleen ripustanut. Esimerikiksi Tomi Adeyemin Veren ja luun lapsia Toiskallio hehkutti tämän hetken kuumimpana YA-hittinä, joka toimii takuuvarmasti ainakin Game of thronesin ystäville.

Trendit juuri nyt!

Yksi kiinnostava genre Toiskallion esityksessä olivat niinkutsutut ilmiökirjat. Näihin Toiskallio luki esimerkiksi suositut Tyttö sinä olet/ Poika sinä olet -kirjat tai Delikourasin Nörtti-sarjan tai Jani Pösön ja Teemu Nikkin Sekaisin. Tämän sarjan uusin ”ilmiö” ovat influensserikirjat, kuten vaikkapa Tubettajan käsikirja tai Mansikan Itke minulle taivas ja Mmiisasin Inspiraatiokalenteri by Mmiisas. Kustantajan näkökulman mukaan näissä kirjoissa perinteinen fanikirjaformaatti ei toimi, vaan kirjan tulee olla tekijänsä näköinen.

Erityisesti Toiskallio keskittyi tubettaja Miklun (Mike Bäck) vaatimattomasti nimettyyn kirjaan Paras kirja ikinä. Luin sen itsekin läpi ihan vasta. Kirja on sisällöltään köykäinen lyhyt lehdykkä, mutta niinhän sen olla pitääkin, sillä teos suuntaa niille, jotka eivät ole lukemisessa harjaantuneita. Teoksessa kerrotaan tekijän omin sanoin ja piirroksin tämän elämästä ja tsempataan lukemiseen. Samalla lukijaa houkutellaan kohtaamiseen kirjoittajan kanssa. Teokseen on häpeämättä painettu paikka Miklun nimmarille ja teoksessa myös solmitaan salaliitto lukijan kanssa. Kirjan lukeneet tietävät salaisen kooditervehdyksen, jonka Miklulle tavatessa voi esittää. Täytyy kokeilla jos joskus tyypin jossain nään. Miklu-fanien iloksi Toiskallio kertoi keväällä ilmestyvän tubettajastaran seuraavan kirjan.

Monipuollisen seminaaripäivän ohjelmaan kuului myös kaksiosainen esitys kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta nuortenkirjallisuudessa. Ohjelman ensimmäisestä osiosta vastasi rakas kollegakirjallisuudentutkija lanun rautainen asiantuntija Mia Österlund Åbo akademista. Mia kytki monin kiehtovin esimerkein nykynuortenkirjallisuutta esimerkiksi kehopositiivisuuteen, metoo:hon ja luki jopa nuortenkirjallisuuden ja pamflettiperinteen välille yhtäläisyyksiä. Mian esimerkkien valossa vaikuttaa selvältä, että nuortenkirjallisuus on nykypäivässä ja yhteiskunnassa kiinni ja uskaltaa sanoa. Mia itse sijaitsi seminaarin aikaan kehollisesti toisaalla, joten esitys kuultiin nauhalta. Mutta sen parempi teille, sillä nauha on katsottavissa kokonaisuudessaan Youtubesta:

Keskustelu aiheen parissa jatkui Lastenkirjainstituutin oman väen paneelikeskustelulla, jossa puhetta johti Kaisa Laaksonen ja nuortenkirjallisuudesta keskustelivat Kirjakoplanakin tunnettu kaksikko Aino-Maria Kangas ja Lotta Luukila. Keskustelun mittaan puhuttiin esimerkiksi kehollisesta toimijuudesta, esitettyjen kehojen moninaisuudesta, kehopositiivisuudesta ja kehon itsemääräämisoikeudesta, jotka kaikki ovat nuortenkirjallisuudessa tärkeitä teemoja.

Kirjakopla ja Kaisa

Näin tutkijan vinkkelistä yksi päivän tärkeimmistä puheenvuoroista oli Lukuklaani-koordinaattorin Lotta-Sofia Aaltosen raportti tähän asti saaduista Lukuklaani-tutkimuksen tuloksista. Lukuklaanihankehan tunnetusti lahjoitti kouluille kirjoja, mutta hankkeeseen kuuluu myös kirjallisuuskasvatuksen alan tutkimushanke, jossa tutkimusryhmä tarkastelee teosten käyttöä kouluissa ja lukemisen merkitystä opettamisessa ylipäätään.

Opettajille tehdyn haastattelututkimuksen tulokset osoittavat, että lukemiselle ja erityisesti kehittäväksi ja oppimisen kannalta tärkeäksi todetulla kokonaisten teosten lukemiselle ei ole kouluissa riittävästi aikaa. Lukemisen tason lasku näkyy myös kaikessa oppimisessa eli puutteet lukutaidossa kertautuvat muuallakin kuin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa. Kuten anonyymi haastateltava opettaja tutkimuksessa toteaa: ”Lukeminen ei kiinnosta, pitkiin teksteihin keskittyminen on liian haastavaa, luettua ei enää ymmärretä kunnolla”. Tämä lukemisen haastavuus synnyttää Aaltosen mukaan negatiivisen kehän, jolloin lukeminen ja oppiminen käy aina vain hankalammaksi opetuksen vaikeus- ja abstraktiotason noustessa.

Mikä sitten neuvoksi? Eräs kiinnostava ulottuvuus Aaltosen esitelmässä oli lukeminen yksilölajina versus lukeminen yhteisöllisenä toimintana. Haastateltujen opettajien kokemuksen mukaan yhteistoiminnalliset työskentelytavat luokissa luetun kanssa voivat innostaa erityisesti lukemaan motivoitumattomia ja heikkoja lukijoita. Lukemisessa tärkeää onkin itsekseen oleilun lisäksi sosiaalinen ympäristö toimintatapoineen, joka on nuorelle erityisen isossa roolissa. Nuorten pitäisi tuntea olevansa osa lukevaa yhteisöä, jossa arvostetaan lukemista sen itsensä takia merkityksellisenä ajankuluna. Tässä meillä kaikilla aikuisilla on peiliinkatsomisen paikka, sillä lukevaa yhteisöllisyyttä synnytetään myös muualla kuin kouluissa – esim. kirjablogosfäärissä (kiillottaa maireasti omaa sädekehäänsä).

Tutkimusryhmän tuloksissa yllätti myös se, että tietokirjallisuutta luetetaan kouluissa häviävän vähän. Tietokirjallisuus kuitenkin tukee ihan samoja lukutaitoja, kuin kaunonkin lukeminen. Erityisesti muissa oppiaineissa kuin äidinkielessä ja kirjallisuudessa tietokirjojen lukemista tulisi tutkimusryhmän mukaan integroida enemmän opetukseen. Näin lukemista harjoitettaisiin muillakin tunneilla kuin äikässä.

Päivän ehdoton kohokohta varmaankin kaikkien seminaariosallistujien mielestä oli Juhannuskylän yläkoululaisten haastattelu. Haastateltavina toimivat ysi- ja kasiluokkalaiset Veera Aunola, Maija Mutkala, Pihla Pohjola ja Aukusti Valli. Kaikki nuoret olivat sanavalmiita ja uskalsivat kertoa lukutottumuksistaan ja mielipiteistään avoimen rehellisesti. Porukka oli myös keskenään sopivan kirjava mitä tulee lukumieltymyksiin. Ysiluokkalainen Aunola rakasti kutakuinkin kaikkia kirjoja sillä varauksella, että ne ovat hyviä, ysiluokkalainen Valli keskittyi kirjallisuuden klassikoihin ja tietokirjallisuuteen, kasiluokkalainen Mutkala rakastaa ahmia dekkareita ja on nopea lukemaan ja niin ikään kasia käyvä Pohjola piti dekkareiden lisäksi fantasiasta.

Kysymykseen siitä, mitä seuraavaksi haluaisit lukea, osasi äkkiseltään vastata vain Valli, jota houkutti Silmarillion ja Sota ja rauha. Olisittepa kuulleet sen aikuisyleisöstä kuuluneen awww-äänen, kun ihastelimme nuoren älykön lukutavoitteita. Yleisöäkin hellittiin lukuvinkeillä nuorten omista suosikeista. Mukaan mahtuivat esimerkiksi ”kaikki Riina Mattilan kirjat”, Minä Simon, Vuonna 1984, Sukelluslaivalla maapallon ympäri, Mihail Gorbatsov näin sen muistan, Da Vinci koodi, ”koko Nälkäpeli-sarja ihan parasta ikinä”, Harry Potterit, Salla Simukan Lumikki-trilogia ja Sisarla ja Neiti etsivät.

No kyllä Jyri Paretskoi tarkemmin arvioiden oli varmaan ihan yhtä kohokohdallinen kuin lukevat nuoretkin. Paretskoi on armoitettu humoristi esimerkiksi K15-sarjassaan ja tiedän, että näitä kirjoja todella luetaan ja rakastetaan nuorison parissa. Olen kuitenkin ihmetellyt, kun tutut äikänopet ovat niin kovasti hehkuttaneet Paretskoin kirjailijavierailuja kouluissa. En ihmettele enää. Paretskoin show oli vauhdikas ja lähestyi tyyliltään jo stand up:ia. Yleisö kikatti hervottomasti.

Minun seminaaripäiväni päättyi Paretskoihin, kun oli riennettävä toisaalle. Vielä olisi tarjolla ollut Manga-alustus Mae Korvensivulta ja nuortensarjakuvaan keskittyvä alustus kollegatutkija Leena Romulta.

Kaikkiaan kiitän hienosta seminaarista, joskin selkääntaputtelu osuu kiusallisesti vähän myös omalle olalle – olenhan Lastenkirjainstituutin hallituksen puheenjohtaja. Yhtään konkreettista tikkua en kuitenkaan seminaarin eteen ristinyt, kunhan nautin ja siksi kiitokset hyvin järjestetystä seminaarista ja antoisasta sisällöstä lienevät enemmän kuin paikallaan.

Hurmaavaa pohjois-maagista realismia Akseli Heikkilän esikoisromaanissa Veteen syntyneet

2019-10-25T21:07:00.001+03:00

Olen tänä syksynä lukenut paljon autofiktiota ja erityisesti nyt viime aikoina lukulautasella on ollut nuorten miesten kirjoittamia itsen ympärille kehäksi kiertyviä tunneromaaneja. Sitä iloisempi olin, kun Akseli Heikkilän romaani Veteen syntyneet (2019, WSOY) osoittautuikin tyystin toisenlaiseksi. Ensinnäkin Heikkilä ei fiktioautoile tai mistähän autofikioilusta tässä pitäisi puhua, vaan mielikuvittelee. Ja toiseksikin romaani ei edes ole realistinen vaan osin maaginen tai kauhuromanttinen. Ei silti myöskään selkeästi mitään genrefiktiota, vaan omaääninen sekasotku, jota tuntui juuri nyt virkistävältä lukea.

Romaanissa nuori Eeva saapuu monen vuoden jälkeen takaisin kotikyläänsä. Hän on tullut etsimään äitiään, mutta löytääkin vain puolikkaan isän ja puolikkaan veljen – kumpikaan ei ole kokonaan sukua niin kuin äiti, joka on paennut tyttärensä kohtaamista itsemurhan kautta. Äidin kanssa olisi vähän kalavelkoja selviteltävänä. Pun on tässä intended, sillä romaanissa kuvatun kyläyhteisön elämä pyörii pitkälti kalan ympärillä. Tai oikeastaan kalan puutteen ympärillä. Kylän joki on nimittäin salaperäisesti tyhjennyt kaloista. Tästä seikasta huolimatta Eevan isäpuoli ja velipuoli käyvät säännöllisesti kalassa, vaikka tietävät, ettei saalista ole luvassa. Kalastus on heille tyhjä rituaali, haalea muisto elämästä johon ei kuolevan kylän umpiossa enää ole paluuta. Eeva on menettänyt tyttärensä vauva-ikäisenä ja on nyt kylässä tekemässä tilejä selväksi menneisyytensä kanssa.

Edellä esitetty juonitiivistelmä tuntuu hölmöltä, eikä siihen oikeastaan tiivisty romaanista kuin pieni osa. Heikkilän kieli ja kerronta on kaunista ja lyyristä ja samalla ihastuttavan konstailematonta, ja kielestä riisuttuna juoniselostus vaikuttaa lähinnä haljulta. Lisäksi romaanissa henkilöiden väliset suhteet on kuvattu intensiivisesti, eikä tämä suhteiden verkko välity juonitiivistelmästä.

Hesarin arviossa romaanista äkeä kriitikko vähän moitiskeli romaania siitä, että tämä kaikki on jo tehty. Koskela vertasi kritiikissään Heikkilää itse mestari Mukkaan, eli ymmärtääkseni peilasi teosta suhteessa niin kutsuttuun pohjoiseen kirjallisuuteen. No jaa – voipa olla, mutta harvemmin sitä mikään teos täysin uusista aineksista kehkeytyy, liikuttiin sitten pohjoisessa tahi etelässä.

Heikkilän teoksen kiinnittäminen pohjoisen kirjallisuuteen tuntuu minusta hankalalta tai sanotaanko kaksijakoiselta. Toisaalta lienee totta, että on olemassa pohjoinen traditio, jossa korostuu luonto, pohjoinen kulttuuri, pohjoisen ja etelän vastakkainasettelu. Toisaalta kuten kollega Juha Ridanpää on aikanaan pohjoisen kirjallisuutta käsittelevässä väitöskirjassaan osoittanut, liittyy pohjoisen kirjallisuuden käsitteeseen usein jonkinlaista pohjoista kolonialismia. Pohjoinen tulee usein kirjallisissa määritelmissä mielletyksi marginalian ja periferian kaltaisten piirteiden kautta ja pohjoisen kirjallisuus nähdään usein eksoottisena toisena suhteessa etelän valtavirtaiseen kirjallisuuteen. Timo K. Mukkaakin on toistuvasti kohdeltu julkisuudessa pohjolan sexuksena. Pohjoisen kirjallisuuteen suuntaava kolonisoiva katse korostaakin usein seksuaalisuutta, eläimellisyyttä, tunteellisuutta, feminiinisyyttä ja myyttistä luonnonläheisyyttä, vaikka pohjoisen kirjailijoista esimerkiksi Rosa Liksom on tietoisesti purkanut tällaista käsitystä pohjoisesta.

Heikkilän teos kuitenkin itse kirjoittaa itsensä osaksi myyttistä pohjoista ja tekee sen taitavasti ja vangitsevasti. Romaanin henkilöiden maailma sijaitsee puoliksi maagisessa pohjolassa puoliksi modernissa maailmankuvassa. Asutuksen keskellä virtaava joki on lopulta yksi romaanin henkilöhahmoista ja kaiken toiminnan virtaava keskus. Kaloista ehtynyt joki näyttäytyy monen kyläläisen mielestä rangaistuksena muinaisen liiton rikkomisesta. Koska edes joskus yritän muistaa olla spoilaamatta kaikkea ihan pilalle, ei siitä rikkomuksesta sen enempää. Lukekaa itse. Joka tapauksessa eräänlainen luonnonusko sävyttää romaanin ihmisten maailmankuvaa siinä määrin, että nämä ovat valmiita jopa surmatöihin ja ihmisuhreihin joen lepyttääkseen.

Eevan hahmo tuo romaanin sulkeutuneeseen kyläyhteisöön kiinnostavaa modernia ristivetoa. Eeva on ollut useita vuosia poissa, eikä enää siksi ole samalla tavalla altis yhteisön uskomuksille. Kylään palattuaan hän kuitenkin jossain määrin itsekin taantuu ja samat ihmistä suuremmat voimat, jotka muita kyläläisiä liikuttelevat, ovat temmata hänetkin mukaansa. Eeva on vedenneitojen sukua ja jokeen kuolleen äitinsä ja samaan jokeen kuolleen tyttärensä kautta osa joen ympärille keskittyvää naisten ketjua. Pohjoisen kirjallisuudelle (ja niin – myös Mukalle) tyypillinen feminiinisyys ja naisen ja luonnon yhteyden korostaminen on tärkeää myös Heikkilälle. Romaanin naiset ovat elämää synnyttäviä voimahahmoja, jotka sukupuolensa kautta ovat myös voimakkaasti kytköksissä luontoon.

Jotain sukua Heikkilän romaani voisi olla Mukan iki-ihanalle Kyyhkylle ja unikolle. Kotikyläänsä palaava Eeva on naispuolinen vastine etelän vuosiltaan kotiin Pohjoiseen palaavalle Pieti Kohlströmille. Molemmissa romaaneissa kylä johon palataan on henkitoreissaan keskellä modernia maailmaa, joka nielee kauhistuttavaan kitaansa vanhat tavat elää ja olla. Molempia romaaneja yhdistää myös sama virta. Mukan Pietin sukunimi ei suotta ole Kohlström – hiilivirta – eräänlainen kuoleman virta. Ja yksi romaanin muistettavimpia kohtauksia on kohtaus, jossa Pieti laskee veteen raskaana olevan rakastettunsa Darjan kuolleen ruumiin. Siinä missä Mukan Kyyhkyn ja unikon surmatuksi tuleva Darja on kuitenkin vertauskuva ja miehen peili, on Heikkilän romaanin naispääosan esittäjä elävä, toimiva ja tahtova, ei mikään luonnonmaisemassa värjyvä haavekuva.

Palataksemme pohjoisen kirjallisuuden ominaispiirteisiin, on Heikkilän kuvaama kylä myös tieten marginaaliin kirjoitettu. Kylän leimallisin piirre on sen syrjäisyys, etäisyys kaikesta. Romaanin aikapaikallisuus on ihastuttavan hämärää ja todellisiin ajan ja paikan askelmerkkeihin kiinnittymätöntä. Lukija ei voi olla varma, missä ajassa eletään. Romaanin maailmassa ei ole esimerkiksi nykyaikaa signaloivaa elektroniikkaa eivätkä muutkaan yksityiskohdat paljasta missä ajassa liikutaan. Kehnomman kirjoittajan käsissä tällainen ajattomuus saattaisi tuntua ärsyttävältä, mutta Heikkinen kirjoittaa ”ajatonta” proosaa ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Lukijana ihailin sitä historiallisen ajan ulkopuolelle katoamisen tunnetta, jonka kirjailija onnistui jollakin käsittämättömällä kikkakolmosella loihtimaan. Ehkäpä efekti syntyi fantasia- ja kauhuelementtien yhdistämisestä realistiseen kerrontaa – kuka tietää.

Osittaista hankaluutta Heikkilän teoksen lukemisessa vasten pohjoisen traditiota tuottaa tietenkin se pohjoisen kirjallisuuden selkein tunnusmerkki: teoksen maantieteellinen sijoittuminen pohjoiseen Suomeen. Heikkilän romaanin tapahtumien näyttämö, kuolemaa kohti kituva kylä on eittämättä pohjoisessa ja sen asukkien puhuma Torniojokilaakson murre paikantanee kylän kartalle. Toisaalta kylä häälyy jossakin olevan ja ei-olevan, todellisen ja kuvitellun välillä. Samalla tavoin kuin tapahtumisen aika jää hämäräksi, myös paikka on mahdoton sijoittaa oikealle kartalle.

Ajan ja paikan hurmaava häilyvyys tuotti vaikutelman siitä, että tämän romaanin tenho tulee kantamaan yhden kirjasesongin hurmaa pidemmälle. Heikkilän romaanin teemat ovat ikuisia: äitiys, luonnon ja vanhemman suhde, yhteisön ja yksilön välit, kosto. Näistä teemoista on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan, eivätkä ne silti tyhjene. Hetkeksi tyydyttävän annoksen pohdittavaa näiden teemojen ympäriltä ainakin itse kuitenkin sain tämän romaanin maagisrealistisesta maailmasta ja sen ihmisyyttään kipuilevista henkilöhahmoista. Tällaista luen mieluusti lisääkin.

Kyydit kuningaskobralta – Taija Tuomisen romaani Kuningaskobra

2019-10-11T00:23:00.001+03:00

Autofiktio on nyt pop, in ja kuuminta hottia, mutta kuulkaas kirjailija-kirjoituksenopettaja Taija Tuominen teki sitä jo silloin kuin nykyiset nuoret autofiktikot vielä taputtelivat kasaan hiekkakakkuja lähipuistossa. Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi vuonna 2000, lähes kaksikymmentä vuotta sitten, ja sai kansan kohahtamaan. Räyhäkkäästi kuvattu juoppohulluuteen taipuvainen äiti ja kaikki romaanin groteskin ruumiilliset kuvaukset herättivät kauhistusta. Romaanin fiktiivinen aines katosi monelta todenkaltaisuuden alle, niin kirjoittajansa näköinen oli romaanin päähenkilö. Tätä taustaa varten ymmärrän hyvin Tuomisen uuden romaanin uskotun ja rakastetun Markuksen sanat romaanin sivuilla:

Voisit olla vähän fiktiivisempi, Markus toteaa, kun näytän hänelle kustantajan katalogiin tekemän Kuningaskobran esittelytekstin.

Kuningaskobra matelee kuitenkin reippaasti petokollega tiikerihain polkuja tunnustuksellisen ja fiktiivisen sekoittamisessaan. Tuominen ei halua kirjoittaa kaukaa ja häveliäästi häivyttäen. Hän kehtaa kirjoittaa läheltä ja sanoa niin kuin asiat ovat. Kuningaskobra kertoo Taija Tuomisesta, mielenterveysongelmiaan poteneen juoppohullun tyttärestä, kirjailijasta ja maailmanmatkaajasta, naisesta jolla on paljon ystäviä – itse valittu perhe sen alkuperäisen ihan paskan perheen sijaan.

Romaani starttaa häikäisevän ovelasti omaa fiktiivisyyttään ja oikeastaan koko maailman perinpohjaista fiktiivisyyttä korostaen:

Vilnan yliopiston vanhassa luentosalissa seinälle heijastuu värikuva etelähämäläisen maalaistalon palaneista raunioista. Seinät ovat kaatuneet, vain mustunut savupiippu kohoaa kohti syksyistä taivasta. Sen vieressä on keltaiseen sadetakkiin pukeutunut palomies.

Kaikki kuuntelevat hiljaa, kun käännän kuukauden vanhan Hämeen Sanomien tekstin englanniksi. ”Rintamamiestalo paloi maan tasalle pitkän ja yksinäisen tien päässä.” Sen jälkeen luen yli kymmenen vuoden takaisen otteen romaanistani Tiikerihai. Siinä äiti toteaa repliikissään:

- Mä vielä poltan tän perkeleen talon.

(--) Ajattelin etukäteen, että tämä on hyvä esimerkki faktan ja fiktion suhteesta pohjoismaisessa kirjallisuudessa.

Totisesti! Mikä mainio esimerkki faktan ja fiktion suhteesta: niistä kummallisista näkymättömistä langoista, jotka jokin syvästi ironinen näkymätön käsi jatkuvasti ja täysin sattumalta yhteen ompelee.

Ja sietää panna merkille, miten taitavasti ensilukemalta arkisen tuntuinen raportointi Tuomiselle tyypilliseltä luennointimatkalta onkaan rakennettu. Arkinen journalistinen kuvateksti ”pitkän ja yksinäisen tien päässä”, saa romaaniin sijoitettuna sen merkityksellisyyden hohteen, jonka vain tulkinta voi maailman tavallisille ja tympeille tosiasioille antaa. Tie on klassinen elämän metafora, ja kuten romaanista myöhemmin opitaan, on elämä nyt palaneessa talossa ollut yksinäistä. Kaikille siellä yksinäisyytensä jakaneille.

Tärkeää on myös huomata, että kuva palaneesta talosta on ekfrasis: sanoin kerrottu kuva, joka tässä on vieläpä moneen kertaan välittynyt. Ensin näkymä palaneesta talosta on tallennettu journalistin kameraan, sitten Tuominen on kopioinut sen luentonsa materiaaleihin ja lopulta se päätyy sanoin kuvailluksi romaanissa. Sellaistahan se on – todellisuuden tavoittaminen. Väliin tulee kaikenlaista, mutta lopulta väliä on sillä, miltä kuva palavasta kotitalosta tuntuu. ”En kerro opiskelijoille, että vituttaa kun äiti ei palanut mukana”.

Kaiken faktan ja fiktion sekoittumisen keskellä on hyvä pitää mielessä, että romaani on taiteellinen sommitelma. Kaikki kertominen on pelkistämisen ja liioittelun vuorovetten vaihtuvaa liikettä. Se mikä romaanissa on totta ja mikä sommiteltua jääköön kirjoittajansa tietoon, mitäpä sillä lukijalle on merkitystä. Kaunokirjallinen totuus on joka tapauksessa arjen totuutta todempaa. Kaunokirjallinen kuvaus karsii pois merkityksettömän – voileivänteon ja vessakäynnit. No yksi herkullinen housuunkusemiskohtaus romaanista kyllä löytyi, mutta se olikin kaunokirjallisen omalakisten totuussääntöjen mukainen. Ne asiat kerrotaan, joilla on väliä. Ja Tuomisen romaanilla on väliä.

Ehkä ihastuttavinta Tuomisen romaanissa on sen raa’an inhorehellisyyden yhdistyminen häpeilemättömään elämän perinpohjaisen ihanuuden fiilistelyyn. Yhdistelmä hämmentää. Eiväthän raakuus ja ihanuus mahdu samaan kirjaan! Ei niistä voi samassa opuksessa kirjoittaa! Kukin valitkoon tyylirekisterinsä ja siinä pysykööt! Ni! Mutta kaikeksi onneksi kirjailijana Tuominen ei tällaisista rajoitteista piittaa. Matkoilla, ystävien ja rakkaiden kanssa koetaan pakahduttavan onnellisia hetkiä, jotka tarjoavat romaanin tilkkutäkissä tervetulleita hempeitä sävyjä äidistä kertovien piinaavien ja kauhistuttavien muistojen lomassa. Ja juuri kauniista ja onnellisista asioista kirjoittaminen on kaikkein hankalinta – siitä huolimatta että juuri sitä joskus kirjoittavalta naiselta odotetaan:

Ehkä vaikeinta on kirjoittaa hyvistä asioista, levosta ja onnesta, kääntöpuolesta. Niistä juuri haluan kirjoittaa ja jättää siitä sormenjälkeni paperille. Ennen sitä piti kuitenkin kirjoittaa kaikki pahat ja rumat asiat ulos, eikä pitänyt uskoa sitä viikonloppukurssin opettajaa, joka sanoi nuorelle Taijalle, että opettele tyttö käyttämään kauniimpaa kieltä.

Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä. Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan.

Tuomisen sävypaletissa on kyllä muitakin kuin tummia ja kirkkaita värejä. Erityisen hienosti taipuu tragikoomisen vihreänruskea (tai no minkä väriseksi tragikoomisen nyt kukin tässä ontuvassa metaforassani kuvitella tahtoo). Erityisesti tragikomiikka ilmenee teoksen värikkäässä henkilögalleriassa. Yksi suosikkejani oli ”viimeinen vepsäläinen”. Karjalan tasavallasta löytyvä vepsäläinen on selvästi muinaisten runoilijoiden suurta sukua, mutta viinaan menevä. Kirjailijaliiton paksusankaiset ja paksulinssiset miehet olivat kiskoneet umpijuopon runoilijan kuiville ja kynän varteen, mutta luennointimatkalla Suomeen mies retkahtaa vuosien raittiuden jälkeen. Pentinkulman päivillä viimeinen vepsäläinen vielä kertoo koskettavasti kielen ja identeetin kohtalonyhteydestä, mutta muutaman tunnin kuluttua humalaansa horjuva Kalevanpoika jo lähestyy Tuomista lemmekkäin aikein.

Viimeisen vepsäläisen umpitollo käytös ei kuitenkaan romaanissa tyhjennä hänen ihmisarvoaan. Romaanin eetoksessa ihmisten hyväntahtoinen hölmöys ei kumoa sitä hyvää ja kaunista, mitä heissä (ja meissä) kaiken hölmöilyn takana on. Pahuudelle ja toisten satuttamiselle sen sijaan saa ja pitää sanoa: EI. Tiukka ei! Romaanin sanomassa lohdullista on, että myrkyllisistä ja vahingollisista ihmissuhteista saa kieltäytyä ja poistua, vaikka niihin ihmissuhteisiin yhteisön silmissä sitoisivat ties mitkä perhesiteet. Olkoot vaikka nippusiteet, mutta lopulta ihmissuhteet perustuvat valinnalle olla niiden kanssa, joiden kanssa on hyvä.

Kuningaskobra on myös romaani kirjallisuuden ja kirjoittamisen voimasta. Yksi romaanin vaikuttavimpia hahmoja on kaltoinkohdellun tytön ja myöhemmin kirjoittavan voimanaisen ankkuri: Hilja Mörsäri, jolle kirjan kiitoksissa kauniisti kirjoitetaan: ”Ilman sinua en olisi minä”. Hilja on portti kirjoittamiseen ja myös sellaiseen vakaaseen ja pysyvään ihmissuhteeseen, jota oikeat vanhemmat eivät voineet romaanin päähenkilölle tarjota.

Romaanin maailmassa kirjallisuus myös määrää elämän tulevia askelkulkuja – jälleen yksi esimerkki faktan ja fiktion ihmeellisestä suhteesta. Romaanin Taija-tytön ankeaan lapsuuteen kurvaa aika-ajoin kirjastoauto ja 12-vuotiaalla Taijalla on yksi päämäärä: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Auton ovella syntyy tappelu samaa kirjaa halajavan serkkupojan kanssa. Kertoja-Tuominen ei edes muista kumpi lapsista kirjan lopulta sillä erää lainaan sai. Sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä. Sillä on, että kaunokirjallisuus jättää jäljen:

Vuodesta toiseen muistan Wounded Kneen ja lähestyvän kirjastoauton valot pimenevässä illassa. Kirjan sivuilla preerialla oli jäätävän kylmä, ja luotien läpäisemät intiaanit jäykistyivät kinoksiin outoihin asentoihin.

Lopulta aikuisen Tuominen päätyy intiaanien maille: tekemään vapaaehtoistyötä rapistuvassa reservaatissa. Se on yksi romaanin Tuomisen sielunmaisemista, joihin hän palaa yhä uudelleen. Teos onkin täynnä myös lukijassa kaukokaipuuta palkeiden lailla lietsovaa matkakuvausta. Romaanin Taija on vapaa ja liikkuva sielu, ja tässä suhteessa olisin valmis vetämään melko varmat yhtäläisyysmerkit romaani-Tuomisen ja sen ihka oikean välille. Tässäkin suhteessa termi autofiktio sopii mainiosti kuvaamaan juuri Taija Tuomisen romaania. Kaikki ladyn tuntevat, tuntevat nimittäin myös hänen rakkaan saabinsa tai saabionsa, kuten Taija autoaan lempeästi nimittää, joka uskollisen ratsun tavoin kuljettaa omistajansa opettamaan kirjallista itseilmaisua milloin mihinkin Suomen maan kirjoittavista kolkista. Ehkäpä Kuningaskobrakin on jonkinlainen saabio – ja minä kiitän lämpimästi tästä hurjasta kyydistä!

Eheyttävä kertomus myrskyisästä maailmasta. Elina Hirvosen Punainen Myrsky

2019-09-11T23:56:00.002+03:00

Elina Hirvosen romaani Punainen myrsky (WSOY, 2019) on kehystetytty osin tositarinaksi. Romaani ei jytyytä etiäpäin muodikkailla autofiktiovankkureilla, vaan romaanin taustamateriaalia ovat irakilaistaustaisen rauhanneuvottelija-poliitikko Hussein al-Taeen perheen kokemukset. Tämä kehys paljastuu lukijalle romaanin kynnysteksteistä – erityisesti kirjailijan jälkisanoista, jotka selittävät teoksen syntyprosessia. Toki jälkisanat saavuttavat ainakin kiltin lineaarisesti etenevän lukijan vasta teoksen lopussa, mutta teoksen tausta on kyllä ollut esillä mediassa isosti, joten oletan tiedon saavuttaneen monen lukijan jo ennen teokseen tarttumista. Ja todenvastaavuuden pohdinnalla käynnistyy myös romaani itse, sillä varsinaisen tarinan starttaava prologi alkaa sanoilla: ”Tämä on tositarina isästäni ja hänen edesmenneestä ystävästään Abbas Fakhr el-Deenistä”.

Kirjailija vieraili Tampereen akateemisen kirjapiirissämme 11.9.2019. Äärimmäisen fiksuja ja filmaattisia puhumassa vasemmalta oikealle Pasi Heikura, Marko Juntunen, kirjailijatar itse, Siskotuulikki Toijonen sekä Maria Laakso elikkäs meikämandoliini.

Lisäkiinnostusta tälle romaanin faktuaaliselle taustalle luo tietenkin keskeisimmän informantin Hussein al-Taeen värikäs julkisuuskuva. 2019 eduskuntaan valittu pakolaistaustainen al-Taeen päätyi mediamyrskyn silmään, kun julkisuuteen päätyi miehen juutalaisia, sunneja, somaleja ja homoseksuaaleja solvaavia somekirjoitteluja vuosilta 2010–2015. Vihapuheen harjoittajan leima tahrasi paitsi al-Taeen omaa julkisuuskuvaa, myös al-Taeen aiemmin työllistänyttä Martti Ahtisaaren perustamaa CMI-järjestöä. Kesällä poliisi aloitti tutkinnan al-Taeen kirjoitteluista. Mikään tästä ei kuitenkaan oikeastaan liity Hirvosen romaaniin, joka kaikesta faktapohjaisuudestaan huolimatta on fiktiivinen.

Kenties kuitenkin juuri faktan ja fiktion sekoittumien takia, teos on poikkeuksellisesti nielaissut kansiensa väliin paitsi kirjailijan jälkisanat, myös kustantaja Anna-Riikka Carlsonin esipuheen. Näin ainakin omassa kappaleessani, joka oli kylläkin niin kutsuttu ennakkolukukappale ja sinällään osa teoksen markkinointia. Sinänsä kiinnostava ilmiö nämä ennakkolukukappaleet. Kirja oli jopa valmiiksi hashtagitetty takakannessaan, että #elinahirvonen ja #punainenmyrsky vaan teillekin.

Mutta eipä siitä sen enempiä – tämä mikään kustannusmaailman kiemuroihin keskittyvä blogi ole. Tärkeintä on itse romaani kaunokirjallisena tuotoksena, joka lajinsa edustajana tottelee tietenkin toisenlaisia toden ja epätoden sääntöjä kuin vaikkapa journalismi. Viis romaanin todenvastaavuudesta, kun tärkeintä on sen todennäköisyys ja toden näköisyys. Ja näköinen tämä lukukokemus oli. Paitsi että romaani kuljettaa lukijansa pakolaisperheen matkassa Irakista Suomeen, käsittelee se myös universaaleja ja kaikkialla tunnistettavia teemoja tarpeista ja niiden täyttymisestä, ympäristön ja olosuhteiden vaikutuksesta meihin ihmisotuksiin sekä lapsen ja vanhemman erityislaatuisesta suhteesta.

Olen aikaisemmin lukenut Hirvoselta ilmastofiktioromaanin Kun aika loppuu (2015). Perheen sisäiset suhteet ja perhesuhteiden sekä historiallisen/yhteiskunnallisen ympäristön välinen kitka olivat temaattisessa keskiössä siinäkin. Maailmaltaan uutuus Punainen myrsky on kuitenkin varsin erilainen.

Romaani limittää lukuisia aikatasoja. Varsinaiseen tarinaan johdattavia prologejakin on ikään kuin kaksi. Ensin kursivoitu ”tositarina isästäni” kertoo minäkertojan isän ja tämän rinnalla Saddam Husseinin hallintoa vastustaneen miehen kauhistuttavia kokemuksia vankilasta, jonne miehet tuomitaan hallituksen vastustamisesta. Lyhyessä ”tositarinassa” rinnastuu isän toverin Abbasin peri-inhimillinen hammaslääkäripelko ja järjenvastainen rauhallisuus salaisen poliisin murhatessa miehen poraamalla tämän rintaa. Lyhyessä tarinassa kohtaavat hätkähdyttävästi historian suuruus ja yksilön arjen pienuus, niin kuin koko romaanissa myöhemmin.

Toinen prologia muistuttava teksti on toukokuinen tuokiokuva vappuun valmistautuvasta Suomesta vuonna 2015 – kuva, joka kuitenkin laajenee ajan hengen vangitsevaksi otokseksi koko maailmasta. ”Pariisilaisen kaupan ikkunassa lukee juutalainen, helsinkiläisen moskeijan seinässä kebabit ulos”.

Tämän luvun puhujapositio on ihastuttavan epäselvä. Kertoja voi olla romaanin päähenkilö, mutta yhtä hyvin se voi olla kuka tahansa maailman ajasta ja virrasta irrotettu tarkkailija. Aikakin osoitetaan kaksisuuntaiseksi vihjaamalla 2015 uutisoituun yhdysvaltalaisten kvanttifysiikan tutkijoiden tekemästä havainnosta siitä, että aika kulkee sekä eteen- että taaksepäin. Ajan, paikan ja puhujan tiukkojen koordinaattien sijaan teksti keskittyy pohtimaan muutosta: ”Tänä keväänä jatkut puhuvat 30-luvun paluusta, mutta maailma ei muutu samalla tavalla, vaan aina uudella. Aina me olemme yllättyneitä, maailman ja ihmiten äärellä”.

Kahden prologin jälkeen romaani sentään nappaa tiukan niskalenkin ajasta, puhujasta ja paikastakin, vaikka ensimmäisen osion paikka on hätkähdyttävästi luvun aloittavalla informaatiosivulla ”Suomi, maailma”. Totisesti – romaanin Suomi on kaukana eristyneestä lintukotolaisten maasta. Suomi on koti ja satama, mutta samalla osa globaaleja muuttovirtoja, risteyspiste yleisen ja yksityisen välissä – ihan niin kuin kaikki maailman paikat ovat.

Romaanin päähenkilö on tarinan käynnistyessä nuorehko parhaillaan perheellistyvä mies vuoden 2015 Suomessa. Irakilaissyntyinen nuorukainen hoivaa supistuksia potevaa viimeisillään raskaana olevaa Aura-vaimoa ja auttaa vakavasti sairastunutta äitiään. Minäkertojan työ rauhanneuvottelijana Irakissa on vaarallista, mutta siitä huolimatta hän on valmistautumassa matkaan.

Ensimmäisen prologin poramotiivi toistuu heti romaanin aluksi, kun Aura pyytää puolisoaan poraamaan vauvan hoitotason seinään ennen matkalle lähtöään. Pelkkä sana pora saa minäkertojan silmien takana vilistämään verenpunaisia pisteitä ja kuvia irtoraajoista. Traumatisoitunut mieli ei taivu ongelmitta vauvaa ja uutta alkua odottavaan koti-idylliin. Samankaltaista monikerroksista ja varmaotteista kaunokirjallisten motiivien käyttöä romaanissa piisaa. Tämänkaltaisten latautuneiden kuvien kautta käy selväksi, ettei teos ole kehnosti fiktioksi naamioitu tositarina, vaan kaunokirjallisin ehdoin toimiva kertomus ihmisistä, jotka repeävät juuriltaan ja etsivät sittemmin omaa tarinaansa muutosta sykkivässä maailmassa ja yhteiskunnassa.

Kirjan menneessä aikatasossa päähenkilö kertoo lapsuuttaan Irakissa, jossa isän toiminta vastarintaliikkeessä luo koko perheen ylle synkän varjon: salaisuuden. Kuten heti romaanin alku tiivistää: ”kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia”. Ja Hirvosen romaanin minäkertojan salaisuus on musertava. Isän salaisuuden paljastuminen on elämän ja kuoleman kysymys. Salaisuus ei katoa edes perheen ajauduttua pakolaisleirin kautta Suomeen. Vaikka päähenkilö ja perheen muut lapset oppivat nopeasti uuden kielen, häilyy salaisuus alati taustalla. Sankari-isän poika on tuomittu salaisuuden kannattelijaksi eikä oman identiteetin rakennus kahden kulttuurin ruuvipenkissä käy helposti.

Päähenkilön vanhempien kuvaukset ovat romaanissa taitavasti ja harkiten toteutettuja. Toiminnallinen ja osin poissaoleva isä on pojan maailmassa ja silmissä lähes myyttinen hahmo, johon kuitenkin lyödään romaanin mittaan myös säröjä. Isän koko ikään kuin vaihtelee. Toisinaan isä on ihailtava ja tärkeä, suuri ja mahtava, suuruudessaan musertava. Kuten poika pohtii: ”hänen varjonsa, hänen unelmansa, hänen tarinansa ovat niin suuret ja raskaat, ettei minun omalle tarinalleni ole tilaa. En edes tiedä mikä se tarina voisi olla”. Kuitenkin jo romaanin alussa pojan vieraillessa äitinsä mukana vankilassa mielipidevankeudessa viruvaa isää katsomassa, näyttäytyy isä (pojan silmin) kuitenkin tyystin erilaisena. Kuihtunut ja lähes alaston mies, näyttää luurangolta ja ”lintumieheltä” ja hänen selkäänsä pitkin juoksee torakka. Kauhistunut poika torjuu tällaisen heikkona ja alistettuna näyttäytyvän isän: ”Minä en ole tässä. Tätä huonetta ei ole olemassa. Hirviölinnun näköisiä miehiä ei ole olemassa. Minun isäni ei ole täällä.” Samalla tavoin myöhemmin Suomessa isä kutistuu pieneksi ja inhimilliseksi, kun lasten ja aikuisten valtasuhteet määritellään uudessa kulttuurissa uudelleen.

Helsingin Sanomien kritiikissä romaanin äitihahmoa moitittiin yksiulotteiseksi. Sellainen se kieltämättä onkin. Romaanin äiti on arkkityyppinen äiti, joka pakolaisleirilläkin loihtii ympärilleen kauneutta ja kodin tuntua, joka synnyttää uutta elämää ja hoivaa lapsiaan väsymättä, joka vieläpä vastaa kulttuurisesta kytköksestä taakse jätettyyn kotimaahan ostamalla vaivihkaa Irakista palan maata perheen lasten yhteiseen omistukseen. Kuitenkin on tärkeää huomata, että samalla tavoin kuin kerronta rajaa päähenkilön näkemyksiin isän kuvauksessa, on romaanin äiti yhtä lailla päähenkilön toiveiden ja tarpeiden läpäisemä haavekuva. Tässä kohden Hesarin kriitikon sinänsä tarkkanäköinen huomio sivuuttaa nähdäkseni ne teoksen sisäiset ehdot, joita äidin hahmo palvelee.

Kerronnan tiedollinen rajaus on myös kiinnostava ja jotakin, jota oletan kirjailijan joutuneen pohtimaan tarkkaan. Romaanin kerronta etenee kauttaaltaan vaivattomasti ja varmasti, ja lukijaa johdatellaan tarinassa osaavasti. Samaan aikaan maailmanhistorian liikahdusten kuvaaminen etenkään lapsen silmin ei ole helppoa, vaikka Hirvonen moisen petollisen helpolta saakin vaikuttamaan. Kerronta myös ulottuu aikaan, ennen pojan syntymää, hetkiin jolloin tämä on liian nuori havainnoimaan saati kertomaan, sekä tilanteisiin, jossa tämä ei ole ollut läsnä. Kertojan ajallinen positio jää myös avoimeksi: hän ei ole selkeä retrospektiivinen kertoja, mutta kerronta ei kuitenkaan kulje yhtä jalkaa tapahtumisen ajan kanssa. Kirjailijantaidolla ja jollakin ihmeellisellä kerrontamagiikalla/keijupölyllä romaanin tapa kertoa kuitenkin toimii täydellisesti ja saumattomasti ja lukija voi vain nojata lukutuolissaan taaksepäin ja keskittyä nautiskelemaan kerrotusta.

Monitasoisessa romaanissa riittäisi loputtomiin kohtia ja teemoja, joihin haluaisin tässä pureutua. En pureudu. Lukekaa itse. Päätän sen sijaan sitaattiin, jossa jo aikuinen minäkertojamme puhuu omasta motivaatiostaan:

Haluan muuta. Haluan olla sillä puolella, missä hyvän tekeminen on mahdollista. Haluan, että jonakin päivänä Irakin lapset saavat olla lapsia. Haluan, että jonakin päivänä irakilaiset matkustavat muihin maihin lomalle, eivät etsimään turvaa. Haluan, että jonakin päivänä muualta tullaan Irakiin kuuntelemaan runoilijoita ja katsomaan tuhansia vuosia vanhaa taidetta, ei aloittamaan tai lopettamaan sotaa.

Postauksen kuvat Juha Drufva.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – jopa yhteiskunta. Ajatuksia Sisko Savonlahden esikoisteoksesta

2019-08-07T12:28:00.001+03:00

Esikoisteoksia ja Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettävän esikoiskirjaseminaarin osallistujia esittelevä sarjani jatkuu Sisko Savonlahden ihqulla ja viiltävän yhteiskunnallisella romaanilla Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Toimittajataustaisen Savonlahden romaani kuvaa kolmikymppistä päähenkilöä, tämän kipuiluja ihmissuhteissa ja loputonta epätoivoista minäprojektia, jolle pirstaloitunut työelämä, nuorten hipsterien hedonistisahdistunut kaupunkikulttuuri ja someideaalien asettamat mahdottomat vaatimukset luovat lannistavat puitteet. Savonlahden kuvaamassa todellisuudessa pieni ihminen on kuin kolmion muotoinen palikka, jota yritetään vimmalla survoa ympyrän muotoiseen palikkaan. Tai no oikeastaan se palikka yrittää survoa itse itseään, mutta mitäpä se muuta voisikaan.

Hahah, täysin epäonnistuneesta palikkavertauksesta eespäin siirtyäksemme: juonta romaanissa ei erityisemmin ole ja hyvä niin. Löyhät juonelliset kehykset syntyvät siitä, että kerronnan alkaessa päähenkilön poikaystävä on jättänyt tämän kutakuinkin kahdeksan kuukautta sitten. Erosta ja omasta elämästään ahdistunut päähenkilö makaa parvekkeella, syö sipsejä ja tuntee yllään nykyajan ja elämän musertavan painon.

Luin teoksen aikalailla tuoreeltaan silloin kun se kirjamaailmaan putkahti ja olin iloinen, että se sai niin paljon huomiota – ansiosta. Eniten minua ilahdutti se, että tämä ja monet muut teokset kuten esim Henriikka Tavin Tellervo josta aiemmin tässä blogissa kynäilin, osoittavat, että chicklitistä on tullut tärkeä yhteiskuntakriittinen ja feministinen kirjallisuuden muoto. Hurraa! Tosin voidaan ajatella, että Savonlahti on aika monimutkaisesti kiinni chicklitin lajissa – samalla sitoutuu siihen ja purkaa sitä.

Olin niin chick, että laitoin kynsilakkoja kuvaan. Olisi kyllä voinut olla vähän kalliimpia merkkejä, mutta ei oo kuin halpiksia. Tai no tuo Essien lakka oli kyllä kieltämättä aika tyyris, mutta ei siitä sen enempää, kun eihän tämä mikään kosmetiikkablogi ole.

Kuluttajuus on yksi chicklitin lajille tyypillinen aihelma. Esimerkiksi lajikuningatar Sophie Kinsellan Himoshoppaja-kirjoissa on usein eräänlainen uuvuttavan luettelomainen suhde brändeihin. Glamour ja bling bling ovat lajille tärkeitä.

Erityisesti suhteessa tähän kulutusjuhlaan voidaan kysyä, että operoiko Savonlahden romaani parodisessa suhteessa chicklitin lajiin. Romaanin minäkertoja on muotitietoinen ja kuluttaa runsaasti rahaa kosmetiikkaan ja vaatteisiin ja näitä brändejä myös mainitaan tekstissä. Kuitenkin samalla intohimolla suhtaudutaan myös muihin asioihin. Päähenkilö esimerkiksi listaa intohimoisesti ruokia, joihin on ollut koukussa sekä asioita, jotka häntä suututtavat. Erityisesti tapauksissa, joissa brändikerronta kohdistuu ruokaan (erityisesti sipseihin ja dippiin) on glamour jo kaukana. Toisaalta tämäkin on oikeestaan osa chicklittiä lajina. Esimerkiksi Bridget Jones on hurmaava chicklit-karikatyyri joka aina ajautuu hyvin epäglamouristi kiipeliin tavoitellessaan luksuselämää tai mediasta ja populaarikulttuurista omaksumaansa naisihannetta. Savonlahti on kuitenkin kriittisempi kuvatessaan sitä kulutuskulttuuria, jonka syöttölässä me kaikki lihomme ja rimpuilemme irti pääsemättä.

Savonlahden romaani lukiessani mietin paljon teoksen ironiaa. Teosta kun on yhtäaikaisesti mahdollista lukea sekä läpikotaisin ironisena tai sitten ehkä vilpittömänä (tai uusvilpittömänä). Ja molemmilla tavoilla on luettukin.

Tuntuu, että jotkut lukivat teosta silleen, että ei ei että mun elämä ei oo yhtään tällaista ja hyi hyi pinnallista kallion hemmoteltujen kakaroiden elämää, että ei tää oo kyllä yhtään mun kirja. Eli lukijapolot etsivät vilpittömästi jonkinlaista samaistuttavaa subjektia, pettyivät kun sitä ei löytynytkään, ja päätyivät ajattelemaan, että no olipas pinnallinen kirja. Toisaalta taas monet lukivat ja itsekin luin romaania ennemmin siten, että päähenkilöön säilyi koko ajan jonkinlainen ironinen etäisyys. Tämä ironia ei silti niinkään suuntaudu päähenkilöön itsessään, vaan ennemminkin niihin parisuhde- työ- ja sukupuoli-ihanteisiin, joihin päähenkilöpalikkamme meidän kaikkien tavoin yrittää itseään jatkuvasti epätoivon vimmalla sovittaa.

Romaania voi lukea sukupolvi-teoksena – miellenium- tai Y-sukupolven räyhäkkäänä ruumiinavauksena. Sukupolviluenta on aina tosi hitsin ärsyttävää, mutta toisaalta myös valaisevaa. Ja moiseen teos itsessään kutsuu, koska romaanissa esiintyy vastapainona päähenkilölle ja tämän kaikille homokavereille ja cooleille hipsterikavereille myös päähenkilön vanhemmat. Ja erityisesti ihana isoäiti, jonka lausahdukset oli kerrassaan parhaita (minun ruokaa ei tarvi laittaa rusetille lausahtaa mummu sushista <3). Teos tekee siis itse sukupolvien rinnastamista ja sukupolvianalyysia.

Työelämän kuvaus on Savonlahden romaanissa todella kiinnostavaa ja tätä teemaa on nähdäkseni teoksesta käydyssä keskustelussa käsitelty yllättävän vähän. Romaanin päähenkilö edustaa luovan työn prekariaattia – hän on toimittaja ja yrittää työllistää itsensä friikkuna. Freelancer-elämä ja taloudellinen epävarmuus ovat merkittäviä tekijöitä päähenkilön potemassa jatkuvassa kriisissä. Tietotyöläisen tai luovaa työtä tekevän kolmekymppisen tulee jatkuvasti työelämässä brändätä itseään kyetäkseen roikkumaan työn syrjässä ja kaikki tekeminen on lopulta oman superitsen rakentamista, jotta voisi tulla taloudellisesti toimeen ja saada uusia toimeksiantoja. Ja kun sitten romaanin päähenkilöllä on muutenkin ongelmana se, että hän yrittää jatkuvasti muokata itseään erilaisten ulkoapäin tulevien mallien mukaiseksi, niin tällainen työkulttuuri on hänen psyykelleen silkkaa myrkkyä. Romaanin työnhakukohtaukset ovat kaikessa nöyryyttävyydessään osuvia ja samaistuttavia.

Savonlahden romaanissa ihailin motiivien tarkkaa ja jopa nerokasta käyttöä. Erityisesti ruoka, kuten sipsit kuvataan hienosti ja nostetaan vaivihkaa merkitsemään suuria. Esimerkiksi romaanissa jatkuvasti maiskutetut broadway-sipsit muuttuvat syvän symbolisiksi. On aivan huikean kamalan ironisen surullista, että päähenkilön toiviomatka New Yorkiin ja suureen maailmaan päättyy siihen, että hän ostaa lentokentän Alepasta broadway-sipsejään. Broadway kun kuitenkin liittyy nimenä loistoon, glamouriin ja suuriin unelmiin, on liikuttavaa ja surullista, että pienen ihmisen broadway ovat lopulta ne sipsit. Ruokailusta ja ruoan kaltaisista arkikulutuksen välttämättömistä osasista on tullut keskeinen osa sosiaalisen media identiteettipeliä. Olemme mitä julkisesti syömme. Näin päähenkilömmekin kipuilee maailmassa, jossa ihanneminä postaa itsestään ihanan instakuvan värikkäästä smoothiekulhosta samalla kun sohvan yksinäisyydessä käsi hamuaa epätrendikkäästi sipsipussia.

Lopuksi täytyy kehua romaanin tai sen kirjoittajan luontaista komiikan tajua. Tai mistäpä minä tiedän onko se luontaista vai pitkällisesti työstettyä, mutta joka tapauksessa jo tietty komiikan rytmi tässä teoksessa ja dialogissa ja kaikessa on aivan hillittömän hauska. Sisko Savonlahti on romaaninsa perusteella armoitettu satiirikko, joka osaa nähdä kaikissa ihmisissä ja tilanteissa niiden naurettavat puolet.

ps. Chicklitin potentiaalisia suomennoksia ovat muuten pimukirjallisuus ja mimmikirjallisuus! Miten söpöjä! <3

ps2. Harmittaa, etten ennättänyt napata kuvaa kirjailijattaresta Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissamme. Vilkasliikkeinen kirjailija oli tällä kertaa tähtäimelleni liian nopea.

Insinöörimme maailmalla. Ilkka Luukkosen Kongolainen kampa

2019-08-07T11:56:00.001+03:00

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Esikoisteoksiin ja Pentinkulamnpäivien esikoiskirjailijaseminaariin armon vuonna 2019 keskittyvä blogahdussarjani jatkuu Ilkka Luukkosen romaanilla Kongolainen kampa.

Kirjailija Nuutajärven lasikylän huudeilla

Luukkosen romaanissa liikutaan enimmäkseen Belgiassa joskin hengilögalleria on pitkälti suomalainen. Joidenkin muistojen sekä sukulaisyhteydenpidon kautta piipahdetaan myös Suomessa. Paikan tuntu on romaanissa vahva. Kirjailija on itse työskennellyt kaupungissa ja miljöö rakentuu uskottavaksi. Paikat kulkevat mukana lukujen nimissä. Myös suomalaisen kamppailu pienten kulttuurishokkien loputtomassa virrassa on kuvattu tarkasti. Yksinkertaiset ikkunat päästävät kaasulämmön harakoille lämpötilan laskiessa pakkaselle. Pitikö tämäkin teille tulla Suomesta asti opettamaan.

Romaanissa vuorottelevat kaksi minäkertojaa. Antti on entinen insinööri ja nykyinen journalisti, jota vaimo ja kaksi lasta ovat seuranneet Brysseliin työkomennukselle. Toinen minäkertoja on nuori Kaisla, Antin sisarentytär, joka on karannut Belgiaan pakoon ahdistavia perhesuhteita. Jälkimmäinen päätyy lopulta saamaan lapset kongolaistaustaisen Josephin kanssa.

Romaanin kahden kertojan äänet ovat keskenään tyystin erilaiset, edustavathan he keskenän täysin eri ikäpolvea ja ajattelutapaa. Näkyvimmillään ero rakentuu Kaislan puhekielisen kerronnan ja sitten puolestaan Antin kirjakielisen kerronnan kautta. Kaislan kerronta on inasen salingerilaista, joka vois tehdä asetelmasta kuluneen, mutta lopultakin ero on perusteltu kertojien iän ja aseman kautta.

Oma suosikkini kertojista oli Antti. Antti on henkeen ja vereen insinööri, joka turvautuu kaikessa rationaaliseen ajatteluun ja torjuu viimeiseen asti kaikki tunteet. Antin kerronta on tieten koomiseksi kohotetun insinöörimäistä, ulkokohtaista ja raportoivaa siinä, missä Kaisla antaa tunteiden viedä ja kielen virrata. Toisaalta Antti raportoi kaikista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan myös rehellisen avoimesti, joskin kerronnasta on häivytetty tunne.

Antin insinöörikerronnasta tuli toisinaan mieleeni Hannu Raittilan tuotannon erilaiset asiantuntijahahmot. Samoin kun Raittilakin hienovaraisesti satirisoi insinöörikertojiaan, samoin Luukkonen rakentaa Antin kertojaäänen taakse hienoisen naurun. Ja toisaalta myös surun hahmon kykenemättömyydestä tunteidensa kohtaamisessa.

Antin tarinan kohdalla tunteiden kaihtaminen on tärkeä teema. Antti on kaikkialta voimakkaiden naisten ympäröimä. Erityisesti suhde despoottiseen äitiin on kipeä ja miespolo joutuu koko ajan tasapainoilemaan vaimonsa ja äitinsä välillä. Tulinen ja tunteitaan näyttävä vaimokin on Antille kova pala ja riitoja leimahtelee. Kaiken huipuksi siskokin soittelee ja yrittää onkia tietoja maailmalle karanneesta tyttärestään ja Antin kauhuksi kaipailee myös emotionaalista tukea. Antin maailmassa naisten kanssa ei voi elää, mutta ilmankaan ei voi olla.

Nautin erityisesti kirjan loppupuolen riitakohtauksesta, joka oli intensiivisesti ja hauskasti ja surullisestikin kirjoitettu. Siinä Anna ja Antti käyvät isomman puoleisen välienselvittelyn. Antti ei osaa purkaa tunteitaan tai sanoittaa niitä ja niinpä hän reagoi lähtemällä kesken riidan korjaamaan puutarhaletkua. Mitäpä sitä suomalainen mies muutakaan voisi. Lukija joutuu pitäytymään Antin minäkerronnan sisällä, joten emme saa toista näkökulmaa tilanteeseen. Kohtaukseen on kuitenkin hienosti rakennettu alateksti (tai se kuuluisa rivien väli), joka osoittaa Antin reaktion mielettömyyden.

Niin ikään tärkeä teema Luukosen romaanissa on pakolaisuus (ja siirtolaisuus sekä maahanmuutto), joka kerrostuu henkilöhahmojen elämään monella tapaa. Kaisla ja Antti perheineen ovat Brysselissä vieraalla maalla, Antin vaimo Anna on alun perin paennut Suomeen Unkarista ja sitten on vielä Kaislan kongolainen poikaystävä, jonka kautta päästään tutustumaan kongolaistaustaisten yhteisöön laajemminkin.

Romaanissa journalisti Antti työstää laajaa artikkelia pakolaisuudesta. Siihen pitää saada myyvän henkilökohtainen tulokulma ja niin Antti etsii sitten haastateltavan: Kaislan poikaystävän kaverin Fresnelin. Fresnelin tarinasta tulee yksi romaanin tärkeitä sisäkertomuksia. Sitä rakennetaan ja kootaan kasaan pala palalta. Fresnel kertoo omasta tarinastaan fragmentaarisesti ja ristiriitaisesti ja Antti on hätää kärsimässä haaroittuvan elämäntarinan äärellä – etenkin kun hänen insinöörinsielunsa ei kestä tarinaa, jota ei voi ottaa rationaalisesti haltuun. Tarina onkin lopulta se, mikä erottaa pakolaisen siitä, jonka ei ole tarvinnut paeta.

Hän kysyi, voinko minä todistaa oman elämäntarinani niin kuin vaadin häntä todistamaan. Jouduin kokoamaan vastaustani. Selostin, että minun elämäni vaiheet on dokumentoitu viranomaisten toimesta moneen kertaan ja moniin asiakirjoihin saa kuka tahansa tutustu niin halutessaan. Ylipäänsä länsimaissa on hyvin vaikea valehdella omaan historiaansa. Sen vuoksi suhtaudumme epäilevästi rajat ylittäviin pakolaisiin, jotka oleskeluluvan toivossa tekaisevat itselleen menneisyyden.

Katkelma on Antin ajattelua, mutta teos itse ei usko tähän selitykseen. Antti ei itsekään osaisi rekonstruoida omaa tarinaansa aukottomasti, koska hän on koko elämänsä vältellyt konflikteja ja sulkenut tahallaan pois ne asiat, joita hän on kykenemätön käsittelemään. Luukkosen romani muistuttaa, ettei kenenkään elämä tai tarina ole täysin rationaalinen ja aukoton. Tähän nähden onkin merkittävä yhteiskunnallinen epäkohta, että jaamme turvapaikkoja koherentin kertomuksen perusteella, vaikka koherentti kertomus on elämän luonteelle vastainen

"Sinun osasi on lakata muistuttamasta" Jouni Teittisen runokokoelma Sydäntasku

2019-08-03T08:26:00.001+03:00

Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia, 2019)

Esikoiskirjoja ja Pentinkulmanpäivien esikoiskirjalijaseminaarin kirjailijoita esittelevä blogisarjani jatkuu turkulaisen kirjallisuudentutkijakollega Jouni Teittisen esikoiskokoelmalla Sydäntasku.

Kuvassa luonto on parhaillaan nielaisemassa esikoisrunoilijan keskellä urjalalaista kesäidylliä

Teittisen kokoelman keskeistä kuvastoa ja aiheita ovat lapsuus, lapsen kasvu, ikäkaudet ja muistot. Tunnelmaltaan kokoelma on suloisen haikea, melankolinen ja surumielinen, mutta ei lainkaan nyyhky tai lälly. Kokoelma on kuin näky hiekkalaatikkoon unohtuneista hiekkaleluista: leikkijä on jo poissa, paikan yllä vielä viipyvä muisto leikin iloisesta hurmasta sekoittuu kadonneen hetken jättämään haikeuteen.

Unohtaminen, asioiden jääminen taakse, nykyhetken muuttuminen kalpeiksi ja värjyviksi muistoiksi ja toisaalta uuden rakentuminen menneen päälle ovat kaikki kokoelmalle tärkeitä teemoja. Kuten runoilija tiivistää:

ja kun kohta aloitat seuraavan kakun,

niin kuin jokin siinä olisi jo muuttunut hiekaksi.

Säkeissä liikutaan hiekkalaatikolla ja tehdään kakkuja kuin lapsena ikään. Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku, kuten lapsuuden arkimagiikalle tyypillisesti manattiin. Teittisen kokoelmassa aikatasot kerrostuvat, jolloin lapsuuteen liittyvät motiivit tarjoutuvat luettavaksi myös ilmeisimmän merkityksensä ohitse ja ylitse. Kaikessa arkisuudessaan lapsikulttuurin ikiklassikot hiekkakakut ovat herkullisia (pun intended) kuvia: hiekkakakku on kakun jäljitelmä, valeruokaa, joka haukatessa murenee maaksi josta se on tullut. Syömisen, elämän ja kuoleman kuvat risteävät näissä lapsille ominaisen make-believe-leikin loihtimissa kakuissa. Hiekkakakku on materian hetkellistä sovittamista muottiin, sen pakottamista muodoksi, mutta muoto ei ole pysyvää ja hiekkakakun kohtalo on muuttua jostakin tärkeästä ja merkityksellisestä takaisin merkityksettömäksi materiaksi.

Kuvan jääkarhulla on on todellisuuden kanssa täysi tekeminen.
Runokokoelman kanssa hänellä ei ole juuri mitään tekemistä.

Teittisen esikoiskokoelman tyyli on usein vähäeleinen, niukka, hiljainen ja ladattu – siis merkityksiltään. Paljon jää pinnan alle kytemään ja hiillostelemaan lukijan tutkittavaksi ja tulkittavaksi.

Kokoelma kutsuu taiten lukijaa toisaalta erittelevään itsereflektioon: aikakerroksiin itsessä ja toisaalta taas affektintäyteiselle matkalle omiin tunnekokemuksiin lapsuudesta. Tämä tapahtuu kielen tasolla sinä-puhuttelun tai passiivin kautta.

Jonkinlainen keskeislyyrinen minäkin häivähtää mukana kokoelman lopulla. Näissä runoissa puhuvan minän ja puhuteltava sinän suhde on monimuotoinen kuten seuraavissa säkeissä:

Minun osani sinussa on muistuttaa sinua

yhteisestä vieraasta.

Sinun osasi on lakata muistuttamasta.

Jotta mitään sinussa ei tunnista.

Puhuja-asetelmat vihjaavat, että läsnä runon puhetilanteessa eivät hengaa perus sinä ja minä liikennevaloissa. Minän sanat ovat samanaikaisesti runoilijan puhetta lukijalle, aikuisen puhetta lapselle ja vielä minä puhetta menneelle itselleen. Jälkimmäinen on kokoelmalle keskeinen oivallus. Teittisen runot muistuttavat, että lapsuus on hyvin erityinen identiteetti: kerroksinen, sisäkkäinen. Me kaikki kannamme sitä mukanamme koko loppuelämämme: lapsi meissä on aina olemassa vaikkakin sitä ei voi enää suoraan tavoittaa.

Sydäntaskussa korostuu myös tekstin materiaalisuus. Teoksessa on useita runoja, jotka ovat tyylikkäällä visuaalisella manipulaatiolla haalistuneet tai kuluneet osin lukukelvottomiksi. Pidin näistä runoista erityisen paljon. Lähes lukukelvottomiksi haalistuneet säkeet olivat emotionaalisesti latautuneita ja näissä runon visuaalinen muoto toi tulkintaan lisää kerroksia ja kierroksia ja vapautti myös kiinnostavasti tulkinnan ikeestä. Häviävä ja haipuva runo mahdollistaa myös haipuvan ja osittaisen tulkinnan: näiden runojen kohdalla keskityin vielä muitakin runoja vahvemmin tuntemaan.

Haalistuneista runoista erottuu monenlaisia sanoja. Useimmiten runot ovat luettelomaisia, eräänlaisia esineluetteloita. Ainoastaan osa esineistä ja asioista on näkyvissä ja luettavissa:

4 teelusikkaa nimikirjaimilla, suutarin laatikko, pieneen sylinteriin säilötty äänilevy, erikokoisia saapaspareja, pieni Raamattu, penaali tekstillä NY, duploja ämpärissä, patterilla koppuraiset sormikkaat jne.

Esineitä on eri aikakausilta, osa museokamaa, osa tuttua lapsuusesineistöä ainakin näin 80-luvun lapselle. Osa esineistöstä liittyy matkantekoon, kenties merimatkaan. En osannut palauttaa havainnoimaani esineistöä täysin mihinkään yhteen tulkintaan. Haipuva ja haalistuva tekstuaalisuus sen sijaan viittasi omassa tulkinnassani vahvasti muistamiseen ja unohtamiseen. Ihmisen muistihan on haalistuvien runojen tavoin aukkoinen. Muistot virttyvät ja rispaantuvat reunoistaan ja aika kuluttaa suurimman osan asioista unohduksiin. Enimmäkseen jää vain epätäydellisiä muistoja, sumeita, epämääräisiä kuvien sarjoja tai hetkien fragmentteja. Niiden pohjalta nykyhetken kokemusta ei saa enää koskaan täysin kiinni sellaisena kirkkaana ja täydellisenä kuin se aisteihimme ja aivoihimme tulvii.

Teittisen runot jäljittelevät myös kiinnostavasti valokuvia. Vanhat valokuvatkin ovat usein haalistuneita, tahraisia, ehkä revenneitä ja lopulta ne katoavat kokonaan. Ehkä tekstikin eräässä mielessä tällä tavalla katoava muoto, vaikka se onkin valokuvaa helpommin loputtomiin uusinnettavissa. Tekstistä haipuu ja kätkeytyy väistämättä osa alkuperäisistä merkityksistä: osa siitä kommunikatiivisestä funktiosta, mikä sillä on syntykontekstissaan ollut. Tässäkin mielessä haalistuva teksti on muotona kiinnostava.

Teittisen runoissa vaikuttavaa on runoilijan tapa käyttää esinemotiiveja. Esineet kaunokirjallisuudessa tai ainakaan lyriikassa ovat harvoin pelkästään esineitä. Eivätkä ne ole sitä edes "oikeassa" elämässä. Esineisiin tiivistyy muistoja, tunteita, haluja ja ihmisten välisiä suhteita. Esineet ovat myös meidän arkemme fyysisiä merkitsijöitä. Teittisen runokokoelmassa on nähdäkseni erityisen vahvaa esinepoetiikkaa.

Muodoltaan haalistuneissa runoissa esineet liittyy menneeseen elämään ja muistiin. Esineiden ja muistin suhde aiheena onkin loputtoman kiehtova. Kaikkein arkisinkin esine saattaa saada aikojen kuluessa ympärilleen jonkinlaisen pyhyyden auran. Ajatelkaa rakkaat bloginlueskelijat vaikkapa omaa lapsuuttanne. Ihan varmasti jokin oman ajan tuotteen tai jonkin lapsuuden kodin esineen näkeminen pystyy hetkessä lennättämään menneeseen. Esineet ovatkin tässä mielessä oikeestaan portteja, aikakoneita.

Seuraavassa runossa Teittisen kokoelman esinepoetiikka ilmenee myös hienosti:

Joskus sitä löytää esineen eikä tiedä, kuuluiko se eläimelle,

kertooko se elämästä. Rantavedessä, kivikon suojassa,

niin kuin hiekasta ja syljestä koostettu pieni putki.

Ehkä kuori.

Ranta jota joku kulkee, pysähtelee kuin etsisi kivikosta,

kumartuu.

Tällainen muisto. Liikkumaton.

Ei tiedä, onko sitä joskus asuttu.

Niin kuin jokin kaartuisi yllesi kuin veden läpi

Lepattava varjo, ojentaisi kätensä.

Runossa rannalta löydetty esine on jotakin elollisen ja elottoman, luonnon ja ei-luonnon välistä: ei voida olla ihan varmoja sen olemuksesta ja sen alkuperästä. Runo leikkii passiivilla, joka ulottaa kokemuksen mystisen esineen löytämisestä ulottumaan lyyrisen minän henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolelle. Tällaisen esineen löytäminen ja löydön äärelle pysähtyminen on meille kaikille tuttu kokemus tai ainakin runon muoto onnistuu esittämään sen meille sellaisena: tunnistettavana.

Runossa löydetyn esineen olomuoto ei liity vain kysymykseen siitä, onko se elollista alkuperää vai ei. Toisessa säkeistössä esine vertautuu muistoon, liikkumattomaan: ”Ei tiedä, onko sitä joskus asuttu”. Tähän tiivistyy oivaltavasti muiston olemus, sillä runon voi ajatella puhuvan myös siitä, ovatko muistot sidoksissa vain yksilöön, vai voiko toinen tavoittaa niitä, voiko muistoja jäljittää kun muistelija on jo poissa. Toisaalta ne on henkilökohtaisia, toisaalta on niin kuin runon lopussa vihjataan: esineiden ja niihin sitoutuneiden muistojen kautta on kuin jokin "lepattava varjo ojentaisi kätensä". Teittisen kokoelman jälkeen en enää katso hiekkalaatikkoa siten kun katsoin ennen.

Kohuisukin varjossa: Rafael & Jörn Donnerin Ennen kuin olet poissa

2019-07-22T14:44:00.000+03:00

Rafael & Jörn Donner: Ennen kuin olet poissa (2018, Teos & Förlaget, suomennos Laura Jänisniemi)

Ennen kuin olet poissa on mammuttimaisen kuuluisan kulttuuri-isän ja vielä vähän tuntemattomamman kulttuuri-pojan kirjeenvaihto. Kirjeenvaihto on käyty syksystä 2017 seuraavaan kevääseen saakka. Mukana on pohdintaa isän ja pojan suhteesta, vanhempana olemisesta, sen vanhemman lapsena olemisesta, itseksi kasvamisesta isänmurhalla tai ilman ja julkisuuden iloista ja kiroista. Mukaan mahtuu myös kohupaljastuksia (tietenkin) iskä-Donnerin taholta.

#MIESKANSIPAREXCELLENCE vaiko sittenkin mieskannen ovelaa parodiaa?

Oletin isän ja pojan kirjeenvaihtoa lukiessani päätyväni jonkinlaisen kiusallisen ja tahmean tirkistelijäfiiliksen valtaan. Tätä fiilistä ei koskaan tullut. Ensinnäkin kirjeet ovat intiimejä vain näennäisesti. Puhuteltu isä ja puhuteltu poika ovat osin naamioita ja todellinen puhuteltu on koko oletettu lukijakunta. Molemmat kirjoittajat haluavat antautua luettavaksi, tirkisteltäväksi ja tarkkailtavaksi ja lukijan on tässä mielessä helppo asettua surutta hänelle varattuun rooliin.

Toiseksikin erityisesti isä-Donnerin julkinen rooli ja vuosikymmeniä jatkunut julkisen minän tietoinen rakennusprojekti, saa unohtamaan turhan kainostelun. Osin samoin tuntuu ajattelevan Rafael Donner, joka ensimmäisessä kirjeessään tekee paljastuksen: ”Joskus kun et itse ole toimistolla, lueskelen salaa päiväkirjamerkintöjäsi.” Syyllisyyttä kirjoittaja ei teostaan suostu kantamaan:

En ilahtuisi, jos joku ottaisi vapauden lueskella minun päiväkirjamerkintöjäni. En silti häpeä tekojani. En aio pyytää anteeksi. Kaksinaismoraalia? Kyllä vain, mutta minun merkintöjäni ei myydäkään kirjakaupoissa. (--) Sinun elämäsi ei ole enää yksityistä: et ole pelkästään julkisuuden henkilö vaan myös ihminen, joka on tehnyt itsensä paljastamisesta ammatin. (s.14)

Miksipä siis lukijakaan kantaisi syyllisyyttä intiimiin suhteeseen tunkeutuessaan. Eikä isän ja pojan suhde teoksen pohjalta edes ongelmitta mahdu luonnehdinnan ”intiimi” alle. Kirjeissä keskustellaan ja neuvotellaan näiden kahden välisestä suhteesta, mutta keskustelu tasapainoilee kahden muodon välillä. Toisaalta liikutaan kahden intellektuellin välisessä vuoropuhelussa, jolle on ominaista älyllinen etäännytys käsiteltäviin aiheisiin. Toisaalta taas teoksen emotionaalisen ytimen muodostaa isän ja pojan välinen kohtaaminen, jota värittää isän vääjäämättä lähestyvän poismenon synnyttämä surukynä.

Tunteita käydään läpi osin varsin avoimestikin, esimerkiksi poika Donnerin eritellessä tunteitaan aina etäiseksi jääneen Susanna-isosiskon kuoleman jälkeen. Jörn Donnerin ajatukset tyttären kuolemasta ja etenkin elämästä ovat puolestaan hätkähdyttävän kylmiä. Donner on vanhoilla päivilläänkin yhä radikaali, mikäli radikaalius ymmärretään vastarannankiiskeilynä satunnaisesti valittuja arvoja ja normeja kohtaan. Donner kieltäytyy suremasta päihteisiin sekaantunutta tytärtään. Hän ei sopeudu valmiiseen kulttuuriseen käsikirjoitukseen siitä, että kammottavinta mitä vanhempi voi kohdata on oman lapsen kuolema:

Sain muutamia surunvalitteluja tuttavilta ja valtuuston kokouksessa eräs henkilö halusi ilmaista osanottonsa, se oli minusta kiusallista. En kai minä voi sanoa kaikille, etten sure, mutta tuhoutunut ihmiselämä käy sääliksi. Mutta jos suhteutan tämän kohtalon siihen, mitä Sudanissa tai Syyriassa tapahtuu, se on kuin kärpäsenpaska avaruudessa. (s.59)

Donnerin radikalismi tässä asiassa ei tunnu herooiselta, ennemminkin kylmältä ja tunteettomalta. Toisaalta avoimessa ja miellyttämisen halusta riisutussa kirjoittamisen tavassa on jotakin kiehtovaa. Yksi koko teoksen kiinnostavimpia teemoja (kuten olettaa saattaa) on vanhemmuus. Rafael Donner kipuilee vääjäämätöntä rooliaan suuren isän poikana, joka nimensä kautta on aina kytköksissä kuuluisaan isäänsä – lentäjän poika -syndrooma. Jörn Donner puolestaan tuntuu hapuilevan omaa vanhemmuuttaan jotenkin kiusaantuneena. Isyys ei selvästikään ole keskeisin niistä rooleista, joilla hän itseään määrittelee.

Kirjeitä oli kiintoisaa lukea myös eri sukupolvien kirjallista ilmaisua tarkkaillen. Yksilöitä ei tulisi koskaan pelkistää sukupolviensa tuotteiksi – semmoinen on mycket ärsyttävää – mutta isän ja pojan kirjeenvaihdossa tällainen lukutapa on vääjäämätön. Ja eroa totisesti on. Rafael Donnerin teksti on avoimempaa, tunnustelevampaa, se täyttyy lukuisista kysymyksistä ja älyllistä nöyryyttä ilmaisevista varovaisuuksista. Yllättävää on se, että 90-luvulla syntyneeltä olisi olettanut laajempaa ironisen rekisterin käyttöä, mutta Rafael Donner on ensisijaisesti ilmaisussaan vilpitön ja avoin. Isä Donnerin tyyli on vanhahtavampaa, mutta toki ammattikirjoittajan taidolla sommiteltua. Jörkan sanat putoilevat voimallisesti ja jyrkkinä, niin kuin nyt kansakunnan kaapin päällä kekottavalta älykkö-exhibitionistilta vain odottaa voi ja panohommista tai niiden puutteesta kerrotaan sen kummempia herkistelemättä tai kainostelematta.

Teoksen luettuani minun täytyy kyllä tunnustaa, että minä en ymmärrä iskä Donneria ja hänen meininkiään, enkä varmaan tule kuunaan ymmärtämäänkään. Ehkä olemme niin perustavalla tavalla eri sukupolvea tai edustamme jotenkin niin perinpohjin erilaista kulttuuria, että Jörkan panomachotaiteilijamyytti vaikuttaa minusta ainoastaan käsittämättömän ummehtuneelta, kaikista herran hienoista kulttuurialan saavutuksista huolimatta. No, eipä minun tarvitse ymmärtääkään ja hauskahan näitä kirjeitä oli lueskella. Pöyristyä ei kyllä jaksanut, vaikka mahkuja moiseen lukijalle kyllä pedattiin.

Jotakin perinpohjin hämmentävää tämän kirjeenvaihtoteoksen performoimassa isän ja pojan suhteessa oli. Ymmärsin, että poika Donner kärvistelee mahti-isän varjossa, mutta koko teoksen ydin on tässä samaisessa säkenöivässä (not!) kulttihahmossa. Samalla tavoin Rafael Donnerin esikoisesseissä Ihminen on herkkä eläin isä Donner kulki mukana ja näkyi myös teoksen markkinoinnissa. Ehkäpä tämän teoksen jälkeen loputtomiin pitkitetty isänmurha on nyt tehty ja poika Donner voi kirjoittaa rauhassa ihan omassa hehkussaan ilman isän varjoa tai markkinointivipua. Lahjoja ja kulttuurista pääomaa moiseen varmasti löytyy.

Oispa avaruushomoluksuskommunismia! Pontus Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

2019-07-13T19:56:00.000+03:00

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, Kosmos, 2018

Esseisti on parhaimmillaan erilaisten ajan impulssien sykkivä hermokeskus, joka johtaa yhteen arkivilkaisulla erillisiltä vaikuttavia ilmiöitä. Pontus Purokurun esseekokoelma Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on juuri tällaisen esseistin käsialaa. Teoksen luettuaan voi tyytyväisenä huomata omienkin aivojen kasvattaneen kuin huomaamatta uudenlaisia merkityssiltoja aiemmin erillisten merkityslokeroiden välille. Totta kai nukkuminen, maailmanloppu, Edu Kettunen, Tähtien sota ja SSRI-lääkkeet liittyvät yhteen. Tietenkin. Miksen sitä ole aikaisemmin tajunnut.

Protip: muista varautua luku-urakkaan riittävällä määrällä pinkkiä luksus-skumppaa!

Purokurun esseet jahtaavat kautta linjan zeitgeistia, ajan henkeä. Vaikka ajan hengen ymmärtäminen aikalaisen rajoittuneesta perspektiivistä käsin on aina väistämättä tuhoon tuomittu yritys, tarjoilee Purokurun laaja lukeneisuus, analyyttinen mieli ja ajattelun lennokkuus lukijalle vähintäänkin uskottavaa aikalaisanalyysia.

Eikä Purokurun diagnoosisohvalla istu vain nykyhetki vaan koko kapitalistisen talousjärjestelmän moderni historia. Esimerkiksi terävässä ”Toinen maailmanloppu on mahdollinen” esseessä Purokuru osoittaa, että toivottomien lähivuosikymmenten kautta olemme saapuneet aikaan, jossa tulevaisuus on lopullisesti peruttu. Purokuru lähtee liikkeelle hykerryttävästi rinnastaen toisiinsa Edu Kettusen ”Lentäjän pojan” vuodelta 1986 ja Anssi Kelan ”1972” vuodelta 2003. Vaikka kappaleiden ilmestymisajankohtien välillä on kulunut vain 17 vuotta, oirehtivat ne tyystin erilaista uskoa tulevaisuuteen.

Lentäjän poika haaveilee vankkumattoman tulevaisuudenuskonsa siivittämänä vielä lentävänsä korkeammalle kuin isänsä, eletäänhän viimeisiä hetkiä, jolloin seuraavien sukupolvien elämä näyttäytyy vanhempiaan parempana ja vauraampana. 90-luvulla keskiluokan kurjistaneen laman jäljiltä Kela laulaa erilaista sanomaa. Vaikka laulu alkaa toiveikkaasta ylioppilaaksi valmistumisesta, osoittautuvat haaveet paremmasta tulevaisuudesta valheellisiksi: ”Mitä vanhemmiksi vartutaan/ sitä tyhmemmiksi muututaan/ enkä minä ainakaan/ mistään tiedä paskaakaan.” Kuten Purokuru tiivistää, on kappaleen modaaliontologia masentava. 60-luvulla nuoruutensa eläneen sukupolven toiveikkuus vaihtuu seuraavan sukupolven laman lannistamaan tulevaisuudettomuuteen.

Purokurun esseekokoelma ei ole mitään keveintä laituriluettavaa, sillä argumentaatioltaan lennokasta teosta raskauttaa runsas talousteoria ja kaikenkarvainen kulttuurifilosofia. Toisaalta vähänkään teoreettisemmin suuntautuneelle lukijalle juuri nämä kohdat ankkuroivat Purokurun zeitgeist-jahdin herkullisesti aiempiin teoretisointeihin.

Esimerkiksi edellä tarkastellussa esseessä Purokuru tiivistää kolmen iskulauseen tai käsitteen kautta kolmen eri vuosikymmenen tulevaisuudettomuuden. 1990-lukua määrittää amerikkalaisen politiikantutkija Francis Fukuyaman lennokas väite ”Historia on loppu”. 2000-lukua värittää filosofi Fredric Jamesonin loputtomiin siteerattu aforistinen slogan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”. 2010-lukumme iskulauseeksi Purokuru puolestaan nostaa kulttuuritutkija Mark Fisherin määrittelemän ”kapitalistisen realismin”. Kapitalistinen realismi tarkoittaa käytännössä poliittisen mielikuvituksen kuolemaa, toisinajattelun mahdollisuuden kieltämistä. Jatkuva leikkaaminen, kiristäminen ja kontrollin lisääminen ovat kapitalistisen realismin logiikassa ainoita mahdollisia politiikan toimintatapoja, vaikka todellisuudessa leikkauslinja olisikin vain yksi mahdollinen tapa edetä. Kuulostaa tutulta, vaikka esseekokoelmaa nyt näin post-sipiläläisestä ajasta käsin lukeekin.

Purokurun esseekokoelma on monin kohdin mielialoiltaan toivoton. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja ympäristökriisi kehystävät tulevaisuuteen suuntaavan ajattelun väistämättä tuhon odotukseksi. Toivoa ei löydy myöskään kulttuuriväestä. Kuten Purokuru kärjistää, samaan aikaan kun kirjailijat ja muu kulttuuriälymystö vaikeroi kommunikaation mahdottomuudesta, antaa nouseva äärioikeisto mennä. Laajasti ymmärretty vasemmisto on valmista kipattavaksi kompostiin, mikä vanhaa vassaria esseeteosta lukiessa kevyesti kirpaisee.

Konservatismin ja liberalismin eroja ja yhtäläisyyksiä ruotivassa railakkaassa ”Master Blaster” -esseessä Purokuru tarkentaa julkisuudessa meuhkaavaan poppooseen – vartiaisiin, haapaloihin, appelsineihin, apusiin, pietilöihin ja saarikoskiin. Erityisesti valokeilaan nousee median palstatilalla hellimä Jari Ehrnrooth, jonka sanoman Purokuru nimeää suorastaan protofasistiseksi. Purokuru kritisoi Ehrnroothin moralismia ja umpikonservatismia pätevästi ja sivaltaa lopulta vielä viimeisen iskun: ”Ehnrooth puhuu vapaudesta, mutta ennen kaikkea hän määrittelee, mihin toiset ihmiset pitää pakottaa. Kuvio on tuttu 1920-luvulla alkunsa saaneista oikeistoradikaaleista liikkeistä. Sen verran häveliäisyyttä – ja taktista silmää – Ehnroothilla on, että hän jättää poliittisista vaatimuksistaan pois ”heikomman aineksen” hengiltä kaasuttamisen”. Touché! Purokurun omasta sanomisen tavasta ei ainakaan rohkeutta puutu, vaikka toisinaan kirjoittajan oma mielipide hetkeksi katoaakin siteerattujen teoreetikoiden polyfoniseen kuoroon.

Esseekokoelman ihqun ylettömän överi nimi saanee monen kirjaan tarttumista harkitsevan joko kakistelemaan tai huokailemaan ihastuksesta. Nimen ylettömyys on toki täysin tietoista ja käsitteellinen purku tarjoillaan teoksen nimikkoesseessä. Nimen taustalla on kapitalismin ja kommunismin keskeinen ero: kommunismin lähtökohta ja päämäärä on yltäkylläisyys, kapitalismia puolustavien liikkeiden (joihin Purkokuru lukee mm. taloustieteen) niukkuus ja rajaaminen. Kapitalismille tyypillistä on se, että kaikki sen piiriin tuleva muuttuu niukaksi. Kapitalismi onkin Purokurulle järjestelmä, joka pakottaa ihmiset kilpailemaan kaikesta, kun taas kommunismi perustuu yhteisen runsauden kierrättämiseen.

Kuten Purokuru itsekin toteaa, on kommunismista puhuminen ”röyhkeä ele”. Esseessä tehdään kuitenkin tärkeää pesäeroa 1900-luvun reaalisosialismiin ja totalitarismiin ja korostetaan myös vasemmistolaisuuden ja kommunismin tyystin erilaista maailmankuvaa. Siinä missä vasemmistolaiset korostavat palkkatyön merkitystä, pyrkivät kommunistit vapautumaan palkkatyöstä. Muun muassa tätä on kommunismin luksus.

Jarlaa Hesarista – taitaa olla purokurut opiskeltu <3

Purokurun kirjan nimeensä lainaama luksuskommunismi on ”pinnanalainen liike, meemi ja salainen identiteetti”, jonka alkujuuret löytyvät nollariluvun puolestavälistä. Automatisaatio liittyi mukaan teknologian kehitykseen mahdollistaman lyhyen työajan ja sitä kautta mielekkäämmän elämän vaatimuksena. Luksuskommunismi sai ajan myötä sosiaalisessa mediassa lisämerkityksiä sanoista avaruus ja homo, joilla korostettiin teknologian utooppisia mahdollisuuksia ja yksilöitä rajoittavien sukupuolinormien hävittämistä. Esseessään Purokuru kirjoittaa täysin automatisoidulle avaruushomoluksuskommunismille viisi vaatimusta sisältävän manifestin.

Purokuru ei ole suistamassa maailmaa suin päin täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin, vaan myös kriittisiä reunaehtoja (tärkeimpänä ympäristötuho) tarkastellaan. Manifestin luettuaan on kuitenkin helppo yhtyä liikkeen kuplivaan pohjavirtaukseen: ”samppanjaa ja robotteja kaikille! On päästävä eroon antikapitalismiin liitetystä harmaudesta, ankeudesta ja niukkuudesta. Kapitalismin tilalle ei haluta asketismia eikä paluuta maaseudun kuviteltuun idylliin vaan koneiden tuottamaa luksusta.” Oh jeah ja kyllä kiitos!

Olen vetäjänä Pentinkulman päivien legendaarisessa esikoiskirjailijaseminaarissa E-80, jonne myös eskariesseisti Purokuru saapuu. Ja hei jippii – sinäkin rakas lukija pääset ihmettelemään ihmeen lahjakkaita esikoiskirjaililjoitamme lauantaina 3.8.2019 esikoiskirjailijoiden paneelissa Urjalan yhteiskoululla. Lue lisää täältä: https://pentinkulmanpaivat.fi. Tämän eskarin ajatuksiin pääsee tutustumaan myös mainiossa Mikä meitä vaivaa -podcastissa. https://soundcloud.com/user-897579020 Lämmin muttei kädenlämmin kuuntelusuositus.
Tämä teksti on muuten julkaistu myös Pentinkulman päivien blogissa. Sinne ilmestyy heinäkuun mittaan esittelyjä myös muista seminaarin esiintyjien teoksista (ei minun kirjoittamiani). Lue Penttareiden blogia täältä: http://pentinkulmanpaivat.fi/blogi/ Meikäläisen blogissa on luvassa kesän mittaan enemmänkin eskari-esittelyjä. Pysy virittyneenä!

Seurapiiriraportointia Finnconista – mukana spefikirjaililja Anni Nupposen haastattelu

2019-07-08T01:38:00.002+03:00

Kesä-heinäkuussa leppoisilta kesälaitumilta vinhaan laukkaan porhaltaa Finn-koni, spefiheppa joka viralliselta nimeltään on kylläkin Finncon. Tällä kertaa Finncon otti ja tapahtui Jyväskylässä. Ensi vuonna conitetaan kuulemma Tampereella. Koska tapahtuma on ilmainen ja kaikelle kansalle avoin, on spefi-innokkaiden syytä ruksia ensi kesän kalenteriinsa jo hyvissä ajoin 10–12.7.2020.

Kuvassa kirjailijat Tiina Raevaara sekä Marko Hautala. Ilmeistä ei uskoisi, että tässä oltiin kosmisen kauhun äärellä.

Tapahtuma on järjestetty ensi kertaa jo 80-luvulla, joten mistään kulttuuritapahtumien untuvikosta ei ole kyse. Finncon on Suomen suurin ja kaunein scifin ja fantasia ja muun spefin eli spekulatiivisen fiktion lavean ja suopean sateenvarjon alle kertyneen kulttuurin ja sen fandomin oma tapahtuma.

Itse läksin tapahtumaan dystopiatutkijan synkässä kaavussa. Tosin kaapu oli tällä kertaa kuvitteellinen. Cosplayta eli pukuharrastusta en ole vielä ottanut haltuun. Enkä ehkä uskalla ottaakaan, sen verran komeita pukuja tapahtumassa näkyi, että ei uskalla lähteä kilpasille oikeiden tekijöiden kanssa.

Katsokaa nyt esimerkiksi näitä tyttöjä:

Kuvassa Minda Kettu joka tässä cossaa (taas täti oppi uuden termin) Godokaa japanilaisesta Madoga Magica -animaatiosarjasta sekä Lotta Jousikoski joka puolestaan cossaa Madokaa samaisesta sarjasta.

Koska en cosplaysta oikein mitään tiedä, kyselin lauantaina naamiaisten alkua jännittyneinä odottavilta pukuharrastajilta, että miksi cosplay on näille tärkeää. Minda kertoili rakastavansa cosplayta, animea sekä pelejä ja välillä on siksi kivaa sujahtaa hahmoihin sisään. ”Siitä tulee vaan iloinen mieli”. ”Tässä myös tapaa paljon erilaisia ihmisiä ja saa uusia kavereita. Ja täällä on vaan tosi hyvä tunnelma. Cosplayssa on yleensä hyvä ryhmähenki”, lisäsi Madoka eikun Lotta vaaleanpunaisen tukkansa alta. Tulevia cosplay-mahkujani kartoittaakseni tiedustelin vielä Mindalta ja Lotalta, että onko kaikki cossarit tosi nuoria. ”Ei oo” vakuuttivat tytöt yhdestä suusta. ”Ollaan nähty jopa selkeästi yli kahdeksankymppinen cosplayaaja”. Huh! Sittenhän tässä on itselläkin hyvin aikaa.

KIRJOITTAJAPERJANTAI MENI OHI ETTÄ VIUHAHTI

Käykäämme sitten puimaan ohjelmaa Marian silmin päivä päivältä.

Perjantain ohjelma koostui kirjoittajille suunnatuista esityksistä ja tapaamisista. Finncon on tärkeä kohtaamispaikka niin lukijoille kuin kirjoittajillekin ja spefiporukassa kirjoittamista harrastetaan ja harjoitetaan innokkaasti. Itse marssin paikalle tomerasti ja hyvin aikein kuulemaan kirjoittajaohjelmaa, mutta jo ovella törmäsin tuttuihin ja vähemmän tuttuihin Finfarilaisiin, jotka akateemisen tekstityöpajan uuvuttamina olivat hakeutumassa virvokkeiden äärelle läheiseen Local-nimiseen ravintolaan. Eksyin sitten heidän matkaansa ja kaikki kirjoittajaohjelma jäi iloisesti näkemättä.

No, onneksi Finnconin idea onkin paitsi sivistyä virallisen ohjelman parissa, myös nauttia seurasta ja tutustua ihmisiin. Ja siiderillä Finfarilaisten kanssa pääsi tietenkin tutustumaan samalla Finfariin, joka ei siis liity fanfaareihin tahi fariseuksiin vaan spefitutkimukseen. Finfar kun on Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura ry.

Yhdistys on toiminut vuodesta 2013 saakka. Näkyvin järjestörakkauden hedelmä on Fafnir (Nordic Journal of Science and Fantasy Research), vertaisarvioitu journaali, jota pääset lukemaan ilmaiseksi netissä osoitteessa journal.finfar.org. Finfarin lisäksi seura järjestää Finnconin yhteyteen aina akateemista ohjelmaa, academic trackin (jossa itsekin luennoin). Tämän lisäksi toimintaan kuuluu edellä mainittu tekstityöpajailu, aihepiirin parhaan gradun palkitseminen sekä kaikenlainen henkinen ja psykososiaalinen tuki spefin tutkijoille yli tieteiden välisten rajojen.

Sitten täytyy vielä kehua, että nämä Finfariseukset on mitä kivoimpia kollegoita ja mitä parhainta illanistujaisseuraa. <3 Niin kivaa oli, etten edes ennättänyt ottaa yhtään kuvaa. Voi voi!

LAUANTAI – ESIINTYMISIÄ VÄHÄN LIIKAA

Oman con-lauantaini käynnisti esitelmäni. Esitelmöimme yhdessä minun ihanan jyväskyläläis-kollega Jani Ylösen kanssa. Yhteisotsikko sessiollemme oli "Tulevaisuuden lapset scifi-kirjallisuudessa". Minä höpöttelin lapsista ja luonnosta yhteispohjoismaisen tekijätiimin (Parvela, Sortland & Pitkänen) Kepler62 lasten scifisarjassa ja Jani puolestaan keskusteli Ian McDonaldin luomista yliälykkäistä hirviöhahmoista. Lapset ovat ylipäätään kulttuurissa aina kiinnostavia ja merkityksillä ladattuja hahmoja. McDonaldin hirviölapsissa esiin nousevat lapsiin eräänlaisina luonnonolentoina liitetyt pelot ja kauhu, kun taas Kepler62-sarjassa lapsihahmot edustavat romanttista autenttista luontosuhdetta ja sitä kautta parempaa tulevaisuutta dystooppisen nykyisyyden keskellä.

Jani Ylönen ja asiantunteva selitysele

Siitä singahdinkin hyyyyyvin hermostuneena Ylen haastateltavaksi. Toimittaja teki monimediaista juttua (tv, radio ja netti) paikan päältä ja minua haastateltiin dystopiasta. Jännitti aika lailla, mutta onneksi meikäläisestä jännitys harvemmin päälle päin näkyy ja haastattelu sujui kait mallikkaasti. En sitä kyllä itse kehtaa jälkikäteen katsoa. Pelkkä ajatuskin hirvittää. Mutta linkkaan tänne kunhan se ilmestyy.

Lemppari ohjelmanumeroni, jossa itse sain olla osallisena, oli "Monenlaisia maailmanloppuja" -paneeli. Maailmanloput ovat suosikkiaiheitani, älkää kysykö miksi. Tai kysykää toki, mutta jutellaan siitä toisaalla, tässä ei tila riitä henkilökohtaisten lopunaikojen mieltymysteni juurisyiden selvittämiseen. Ja paikalla olisi ehkä hyvä olla joku ammattiauttaja :D

Toni, Anu, Maria ja Aino-Kaisa – maailmanlopun profeetat

Paneelia ohjasti tutkija väikkäriprojektiaan Helsingissä käynnistelevä Toni Saarinen. Keskustelijoina minun lisäkseni olivat kirjailija Anu Holopainen sekä rakas tutkijakollega Aino-Kaisa Koistinen. Olimme fiksuja ja filmaattisia. Tietty. Puhuimme esimerkiksi lempparimaailmanlopuistamme (Walking dead tietenkin – kiitos kysymästä), maailmanloppuun fiktiossa johtavista syistä, maailmanloppufiktion realistisuudesta sekä ennen kaikkea siitä, miksi juuri meidän aikamme on niin viehtynyt kuvittelemaan oman tuhonsa.

Paneelin jälkeen oli takki (tai siis se henkinen dystopiaviitta) koko lailla tyhjä. Kävin sentään vielä kuuntelemassa filosoohvi Jarno Hietalahden luennon "Huumoria tekoälystä". Jarnon luennon lähtökohtana toimi ajatus siitä, että huumoria on ajateltu eräänlaiseksi viimeiseksi koetinkiveksi tekoälylle – vasta huumoriin kykenevä kone on ihmisen kaltainen. Tämän ajatuksen mukaisesti huumori on siis ihmisyyden mitta ja vain ihminen kykenee huumoriin. Luennolla tämä olettamus sekä vahvistui että kyseenalaistui luennoitsijan lähestyessä aihetta sekä oikeiden vitsejä tuottavien algoritmien että fiktiossa esiintyvien vitsailevien robottien kautta.

Jarno Hietalahti ja lauma mahdollisesti huumoriin kykeneviä robotteja

Tämän luennon jälkeen kävin vielä hurraamassa urheille cosplayaajille naamiaisissa, mutta sitten ruumis muistutteli, ettei ihminen elä pelkästä scifileivästä, ja pakotti hakeutumaan ravintolaan. Iltabileisiin en enää jaksanut. Harmittaa ja nolottaa, mutta näin kävi. Anteeksi kaikki bailauksen jumalat, tämä oli väärin toimittu.

CONISUNNUNTAI: VIHDOINKIN MAHDOLLISUUS KESKITTYÄ

Sunnuntaina omat suoritteet olivat kasassa, bilejalkaa ei enää kutittanut ja olin valmis oppimaan uutta keskittymällä ohjelmaan ihan kybällä. Aloitin ufostellen paneelilla, jonka otsikko kuului: "Scifin ja ufologian kohtalonyhteys". Keskustelijoina toimimvat Noora Kaikkonen, Lucilla Lin sekä Tuomas Saloranta.

Aihe oli minulle ennestään varsin vieras ja täältä tarttuikin mukaan paljon tietämystä scifin ja ufojen monimutkaisesta suhteesta. Panelistit kävivät auliisti ja kuulijaystävällisesti lävitse ufojen historiaa aina varhaisista 1940-luvun ufolehdistä, Alienin ja Salattujen kansioiden kautta nykypäivään. Panelistit pohtivat ufoviihdettä- ja kulttuuria suhteessa esimerkiksi maailmansotiin sekä kylmänsodan tunnelmiin ja löysivät ufo-fiktiosta runsaasti allegorisia yhteiskunnallisia tasoja. Oli myös jännittävää oppia, että scifistit haluavat uskottavuuden nimissä tehdä tiukan eron ufo-harrastajiin, jotta eivät leimautuisi huru-harrastelijoiksi. Ymmärrettävä tarve tietenkin. Ufoharrastus lienee yksi noloimmista ja stigmatisoiduimmista harrastuksista. Ikävää! Täytynee ryhtyä puolustamaan ufo-uskovia.

Kyllä – haluamme uskoa!

Ufojen jälkeen suuntasin kauhun äärelle lupaavasti nimettyyn paneeliin "Kosmisen kauhun tuolla puolen". Puheenjohtajana toimi Sami Hakkarainen ja keskustelijoina kirjailijat Markus Harju, Marko Hautala sekä Tiina Raevaara. Tämä paneeli olikin ihan huikean kiinnostava. Seuraan usein Tiina Raevaaran fiksuja puheenvuoroja mediassa ja osasin odottaa paljon, mutta muutkin keskustelijat onnistuivat hienosti ja keskustelussa vallitsi hyvä henki eikä lainkaan kosminen kauhu.

Paneelin lähtökohta oli jonkinlaisessa post-lovecraftilaisessa kauhukulttuurissa ja nimensä mukaisesti joukko kohdensi kosmiseen kauhuun. Määritelmiä tälle kauhun ala(vai ehkä ylä)lajille saatiin monia, mutta tiivistetysti kosmisessa kauhussa on kyse eräänlaisesta eksistentiaalisesta kauhusta, kuten Raevaara tiivisti. Kosmiseen kauhuun liittyy Raevaaran määritelmässä ajatus tai oivallus todellisuudesta julmana ja tunteettomana: paikkana, jossa ihmisyydellä ei ole arvoa. Hautala puhui kosmisesta kauhusta eräänlaisena pienuuden tunteena. Kuvio, jota Hautala nimitti lovecraftiliaseksi kaavaksi, käsittää tilanteen, jossa yksilö kohtaa jotakin niin suurta ja kompleksista, että sekoaa.

Keskustelu versoi näistä määritelmistä moniin kiinnostaviin suuntiin. Hautala pohti esimerkiksi kuvion kuluneisuutta tai sen mahdottomuutta ainakaan pitkäaikaisena maailmassa olemisen tapana. Ajatus siitä, että me ihmiset olemme vain mimtätön tomuhiukkanen suuressa kosmisessa mittakaavassa on ihmisluonnon vastainen. Vain patologisen masentunut ihminen voi ajatella noin.

Esiin nousi myös kiintoisaa pohdintaa yksilöllisyyden merkityksestä kosmisessa kauhussa: onko kosminen kauhu edellä esitetyssä merkityksessään mahdollinen buddhalaisessa maailmankäsityksessä? Myös pohdinnat romantiikan buliimin ja modernin kosmisen kauhun yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista sekä kosmisesta kauhun tunteesta ilmastonmuutoksen äärellä kiinnostivat minua suuresti ihan tutkijanakin.

Lopuksi suuntasin vielä armaiden tutkija-kollegoiden viisaita mietteitä kuulemaan. Akateemisessa ohjelmaslotissa ”Hirviöitä tutkimassa” tänä keväänä väitelleet Essi Varis sekä Mika Loponen pitivät uudelleen väitöslektionsa.

Essi Variksen väitöskirjan otsikko on "Graphic Human Experiments: Frankensteinian Cognitive Logics of Characters in Vertigo Comics and Beyond" ja se käsittelee nimensä mukaisesti henkilöhahmoja. Essin lektio oli hauska ja oivaltava ja uskon, että se liimasi penkkiin myös vähemmän akateemisesti orientoituneen kuulijan. Essi esitteli kuulijoille Frankensteinin hirviön eräänlaisena henkilöhahmon metaforana, jonka kautta meidän on mahdollista hahmottaa paremmin henkilöhahmojen erityislaatuista luonnetta toisaalta keinotekoisina toisaalta tunnistettavan inhimillisinä. Tässä mielessä kaikki henkilöhahmot ovatkin hirviömäisiä. Erityisen kiinnostavaa Essin henkilöhahmojen tutkimuksessa on tutkittujen hahmojen monimediaisuus. Populaarikulttuurille tyypillisesti kun hahmot vaeltavat yhdestä kulttuurituotteesta toiseen ja sieltä kolmanteen ja kaikuvat ja rakentuvat sen lisäksi vielä yleisön tulkintojen mukaan.

Essi Varis ja hirviöhenkilöhahmo

Loposen lektio sisälsi kiinnostavia käsitteitä, mutta toki myös esiteltyä käsitteistöä avaavia esimerkkejä. Parhaiten mieleeni jäi irrealian käsite. Käsitteellä Loponen muuntelee käännöstieteellistä käsitettä realia. Sillä viitataan sellaiseen piirteeseen tekstissä, joka sijoittaa tekstin tiettyyn maantieteelliseen tai historialliseen viitekehykseen. Vaikkapa Napoleonin esiintyminen tekstissä ankkuroi tekstin ajallisesti ja ehkä myös paikallisesti. Irrealia vastaavasti on merkki, joka sijoittaa ja ankkuroi tekstejä tiettyyn genreen, aligenreen tai kerronnan tapaan (esim. death star, orc, klingon).

Mika Loponen ja monimerkityksiset goblin-hahmot

Toinen Loposen esittelemä käsite oli semiosfääri. Loposen mukaan tekstit muodostavat merkityssfäärejä ja alakulttuureilla on puolestaan jälleen omat semiosfäärinsä. On siis olemassa yleinen kulttuurinen semisfääri joka sitten jakautuu alasfääreihin. Semiosfäärit eivät tietenkään pysy paikallaan ja muuttumattomina, vaan kasaantuvat ja ovat jatkuvassa liikkeessä. Kirjoittajat ja tekijät luonnollisesti varioivat niitä, mutta myös käännökset ja sitä myöten siirtymät eri kulttuurien semiosfääreihin muuttavat näitä merkitysten kenttiä vielä monimutkaisemmiksi.

Loposen omana tapaustutkimuksena toimivat lektiossa örkit ja niiden muuntuminen Tolkienin luomuksesta etiäpäin. Loposen luenta örkkien merkityskasaumista aikojen kuluessa olikin kiintoisaa kuultavaa. Örkkeihin on esimerkiksi ladattu kulttuurisesti halventavat piirteet erityisesti afrikkalaisesta kulttuurista (barbaarisuus, tumma iho) vaikka tällaisia merkkejä ei Tolkienin alkuperäisistä hahmoista löydykään.

ANNI NUPPONEN, SPEFIKIRJAILIJA JA CONIKONKARI

Sokerina pohjalla bloggauksessani vielä tamperelaisen spefikirjailija Anni Kuu Nupposen (toistaiseksi julkaissut nimellä Anni Nupponen) mietteitä Finnconista. Koska itselleni tämänkesäinen con oli vasta toinen laatuaan, katsoin parhaaksi kääntyä asiantuntijan ja Finnconissa pitkään (roolissa jos toisessa) huseeranneen conikonkarin puoleen.

Anni on julkaissut sekä romaaneja että lyhytproosaa ja lajikirjo yltää fantasiasta steampunkiin ja tulevaisuusscifiin. Uusin teos Annin tuotannossa on dystopiaromaani Valkoinen kaupunki (Osuuskumma 2019). Lisäksi Anni on kustantamo Osuuskumman aktiiveja. Mainittakoon myös, että olimme opiskelukavereita. Siellä sitä kuulkaa nollari-luvulla proseminaarissa tutkittiin muumeja. Tai no Anni ansiokkaasti tutki. Minä tutkin niitä sitten vasta myöhemmin.

Kirjailija kumman romaaninsa kera <3

– Anni Nupponen, kuinka kauan olet käynyt Finnconissa? Oletko käynyt siellä useissa rooleissa vai aina esiintymässä?

– Ensimmäinen Finnconini oli Jyväskylä 2004. Olen käynyt Finnconissa niin conikävijänä kuin akateemisessa ohjelmassa (koska tein graduni spefikirjoista) mutta viime aikoina olen esiintynyt monta vuotta putkeen.

– Minkälainen yhteisö Finnconin ympärille on kehittynyt? Mennäänkö sinne tapaamaan tuttuja? Tutustuuko siellä ihmisiin jos menee ensi kertaa?

– Finncon on tärkein spefikirjallisuuden tapahtuma, joten jos genre ja sen ympärysilmiöt kiinnostavat, niin coniin kannattaa ehdottomasti tulla. Coniin mennään tapaamaan tuttuja, kuuntelemaan ohjelmaa, tekemään ostoksia ja hengailemaan. Kannattaa rohkeasti esimerkiksi osallistua keskusteluun paneeleissa. Monet kirjailijat myös päivystävät myyntipöytien takana, jolloin kannattaa tulla juttelemaan.

– Mitä tapahtuma merkitsee kirjailijalle?

– Spefikirjailijalle Finncon on Se Tapahtuma, koska se keskittyy nimenomaan scifiin ja fantasiaan. Conipaneeleissa ja iltabileissä syntyneet novelliantologiaideat ovat jo suorastaan legenda. Ainakin yksi tällainen on myös oikeasti kirjoitettu, Siipisulka-niminen enkeliantologia, jossa olen itsekin kirjoittajana mukana. Tärkeää on myös yhteisöllisyys ja mahdollisuus tavata oman alan ihmisiä.

– Entä mitä tapahtuma merkitsee Osuuskumman näkökulmasta?

– Meillä on aina myyntipöytä, koska Finncon on eräs vuoden tärkeimpiä
myyntitapahtumia. Kirjailijamme ovat myös aina mukana ohjelmassa.

– Varuilta etten pääse kuulemaan esitystäsi: mitä ihmettä on kirjoituskissojen käyttö? 😻

– :D Kirjoituskissa on kissaeläin, joka jollain tavalla osallistuu kirjoitusprosessiin. Usein tämä tapahtuu makaamalla näppiksen tai tulostettujen liuskojen päällä. Juju on siinä, että kirjoitusaika on ansaittava kirjoituskissalta. Vastoin vallitsevaa käsitystä kirjoituskissa ei ole koskaan tiellä vaan sen tehtävä on nimenomaan motivoida ihmistä ylittämään itsensä ja kissaeste.

Seurapiiritoimittajanne Vanhan kirjallisuuden päivillä: Annikin runofestivaalin tarina, kustantamo Helmivyön kuulumisia ja tapahtuma antikvariaatin omistajan silmin

2019-06-29T18:03:00.001+03:00

Pääskysistä ja Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivistä ei päivääkään. Kesä ei nimittäin tunnu kesältä ilman jokavuotista pyhiinvaellusta Sastamalaan, entiseen Vammalaan, jossa kirjan-, kulttuurin- ja leppoisan kesätapahtumisen ystävät kokoontuvat hypistelemään vanhoja kirjoja ja kuulemaan sanaa. Siis kirjallisuuspuhetta, ei mitä tahansa sanan helinää ja sanan säilien kalinaa.

Vanhan kirjallisuuden päivät järjestettiin ensi kertaa jo 1985, – kirjallisuustapahtumiemme kunniakkaita dinosauruksia siis. Tuhannen kävijän pikkutapahtumana startannut kaksipäiväinen festivaali vetää nykyään vuosittain noin 15000 henkeä. Kyllä siinä kahvia, kalasoppaa ja kirjaa kuluu, kun tämä väki valtaa Sylvaan koulun ja koulun pihaan pykätyn ison ohjelmateltan.

Tapahtuman sydän on vanha kirjallisuus: antikvariaatit, joiden houkuttelevasti kellastunut anti täyttää koulun käytävät. Tapahtuman nimestä huolimatta saatavilla on myös uutta kirjallisuutta. Sylvaan koulun yläkerta on perinteisesti kustantamoiden sekä kulttuuriyhdistysten hallussa. Harvapa tästä tapahtumasta poistuu tyhjin lukevin käsin.

Tapahtumaa järjestää yhdistys Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry., jota johtaa itse Leena Majander-Reenpää. Ohjelmasta vastaa erityinen ohjelmavaliokunta, jonka johdossa häärii tänä vuonna kustantaja Touko Siltala. Tapahtumaa järkätään siis asiantuntevin aivoin.

ANNIKILTA KAJAHTAA

Itselleni ohjelman kohokohta tällä lauantaisella visiitillä oli kirjallisuusaiheinen elokuva: Aimo Hyvärisen ohjaama dokumenttielokuva Kotipihan kulttuurifestivaali – Annikin runofestivaalin tarina.

Jos Vanhan kirjallisuuden päivät on rakas tapahtuma niin onpa vaan kyllä Annikin runofestivaalikin. Annikki on runokansa Woodstock, kuten festivaalin taiteellinen johtaja ja kaikkien tamperelaisten tuntema runoilija J. K. "Jysky" Ihalainen festivaalia dokkarissa luonnehtii. Nykyään joka toinen vuosi järkättävillä festareilla koetaan aivot nyrjäyttäviä ja tajuntaa avartavia runoesityksiä, runoperformansseja, musiikkinumeroita ja kaikenlaista muuta poikkitaiteellista ihanuutta.

Ennen elokuvan esitystä Hyvärinen kertoili leffan taustoista. Ohjaajalla oli leffantekoon ryhtyessään käytössään satatuntinen materiaalimassa vuosien ajan karttunutta videoaineistoa, jota dokumenttiin sai käyttää mielinmäärin. Aiheen pariin Hyväristä inspiroi halu tavoittaa pala siitä umpihangesta, jota kulttuurityöksikin kutsutaan.

Vasemmalla ohjaaja Aimo Hyvärinen, takana elokuvatähti Jysky Ihalainen, edessä oikealla leffastara Simo Ollila

Dokkari tavoittaakin osuvasti suomalaisen kulttuurityön ruohonjuuritason, joka usein tavalliselta festarikävijältä jää piiloon. Annikin miljöö on ainutlaatuinen puutalokortteli Tampereen Tammelassa ja kuten dokkarista nähdään, festivaali edellyttää asukkailta ja talkoolaisilta valtavaa työponnistusta. Dokkarilla nähdään, kuinka runofestari rakentuu hiljalleen pala palalta. Yhden päivän juhlaa varten tarvitaan kuukausien ohjelmasuunnittelua, esiintyjien järjestämistä paikalle, rahananontaa, visuaalista suunnittelua, lavan pystytystä ja leipomistalkoita. Ilman tuottaja Simo Ollilan ja muiden asianosaisten valtavaa työpanosta, ei meillä olisi ihanaa runontäyteistä kesäpäivää. Kiitos teille!

Seuraavan kerran elokuva on nähtävissä Runokuu-tapahtumassa Helsingissä leffateatteri Orionissa 25.8. ja Simo lupaili sitä nähtäväksi myös ensi kesän Annikilla. Näitä odotellessa katsokaapa leffan traileri täältä: https://www.youtube.com/watch?v=joRsIlJ0LwM

Kävin myös kuuntelemassa Kirjateekin, jossa kirjailijat Antti Nylen ja Aulikki Oksanen olivat etukäteen valinneet luettavaksi katkelmia kirjoista, joita sitten esittivät näyttelijät Anna Valpuri Kankila ja Jussi Lehtonen. Kiva konsepti tämäkin. Myös presidentti Tarja Halosen haastattelua yritin käväistä kuuntelemassa, mutta turha toivo, koulun juhlasali täyttyi ja varhaisessa vaiheessa Tarja-faneista ja muut saivat jäädä ulkopuolelle lohduttautumaan miten parhaiten taisivat.

Onneksi tapahtuma ei ole kiinni ohjelmasta, vaan myös tuttujen tapaamisesta ja hyvästä seurasta. Itselleni pitkäaikaisin Vanhan kirjallisuuden päivien kävijäkaveri on äiti:

Uskottavat bloggaajat menevät kirjallisuustapahtumiin aina äitinsä kanssa

MITÄ KUULUU HELMIVYÖ-KUSTANTAMOLLE?

Koska Vanhan kirjallisuuden päivissä on kyse myös kirjojen myynnistä, katsoin asialliseksi pyytää haastatteluja parilta tämän puolen asiantuntijalta. Ensinnä nappasin haastatteluun tutun kirjailija-toimittaja-kustantaja Juri Nummelinin. Tämän miehen osaamista kirja-alalla on vaikeaa tiivistää yhteen titteliin, itse hän käytti määritelmää "kirjallinen säheltäjä". Hieno ja kuvaava titteli kyllä, joskin Jurin tekemisistä on tuloksena kyllä aika paljon muutakin kuin sähellystä.

Juri on Vanhan kirjallisuuden päivien pitkäaikainen kävijä ja löytyykin ilokseni joka kesä teltasta myymästä vanhaa kirjallisuutta yhdessä isänsä Matti Nummelinin kanssa. Mukana myynnissä oli messuhinnoin myös Jurin oman kustantamon Helmivyön kirjoja. Helmivyö-kustantamo on Jurin omien sanojen mukaan "marginaalinen yleiskustantamo", jonka valikoimiin lukeutuu erityisesti suomalaisen osin unohtuneen viihde-, kioski- tai marginaalikirjallisuuden uudelleenjulkaisut:

– Rakastan ideaa siitä, että joku toimittaa tällaisesta materiaalista laadukkaan uudelleenjulkaisun ja se on sellaista mitä Suomessa ei juurikaan tehdä. Olen seurannut amerikkalaista ja englantilaista pienkustantamotoimintaa pitkään, ja siellä tällaista julkaisutoimintaa on paljon. Jotakin tällaista halusin kustantamoa perustaessa tuoda Suomeenkin.

Tulevaisuudessa kustantamo tulee laajentamaan elokuva-aiheisen kirjallisuuden julkaisemiseen, joka niin ikään on alue, jota ei tällä hetkellä juurikaan kustanneta.

Nyt tarjolla Nummelinien pöydässä oli esimerkiksi Jurin omaa artikkelikokoelmaa Lisää sotaa sutinaa ja seikkailua, joka jatkaa vuonna 2014 ilmestyneen artikkelikokoelman linjoja. Molemmat valottavat Suomen kirjallisuuden historiaa kaanonin laitamille jääneen viihdekirjallisuuden kautta: mukana on kauhua, seksiä, jännityksiä ja länkkäreitä. Saatavilla oli myös Minna Canthin novelleja sisältävä Ompelija ja muita kertomuksia. Teos sisältää Canthin lehdissä ja albumeissa julkaistuja kertomuksia, joita ei pitkään aikaan ole ollut saatavilla. Valikoimaan kuului myös toimittaja Pekka Hakalan kaksi Finnwest-tarinaa 1980-luvun alusta. Alla kuvassa näemme Jurin käsissä keräilyharvinaisuuden: Härmäläistä dynamiittia -kirjan nimi oli ensimmäisissä painoksissa päättynyt ä-kirjaimeen oikeaoppisen a:n sijaan. Kukahan onnekas ostaa tämän kappaleen:

Helmivyön kirjat tehdään matalalla profiililla ja tarvepainatuksella. Vanhan kirjallisuuden päivät on ainoa paikka, jossa kustantamon kirjat ovat näin laajalti fyysisesti esillä. Juri valitteli, että esimerkiksi Helsingin kirjamessujen standit liikkuvat pienkustantajan vinkkelistä tähtitieteellisissä summissa. Kustantamon kirjoja saa kuitenkin esim Adlibrikselta tai Bookysta. Tarjontaan voi tutustua täällä: http://kustantamohelmivyo.blogspot.com

VANHAN KIRJALLISUUDEN PÄIVÄT ANTIKVARIAATIN VINKKELISTÄ

Sain houkuteltua haastateltavakseni vielä Helsingin antikvariaatin Tapani Pitkäsen, joka kauppasi rouvansa kanssa kirjallisuutta Sylvaan koulun alakerrassa. Helsingin antikvariaatti nimi on tällä yrityksellä ollut käytössään vasta kuukauden. Aikaisemmin kauppaa käytiin nimen Living Doll -alla ja joka puolestaan oli aikaisemmin Pitkäsen vaimon antiikkiliikkeen nimi.

Toimintaa antikvariaatilla on takana reilu kymmenen vuotta:

– Kaikki lähti alkuun samoin kuin useilla antikvariaatin pitäjillä, että on ihminen joka rakastaa kirjoja tai jolle kertyy niitä liikaa kirjahyllyyn ja on pakko miettiä, miten niitä saisi vähennettyä että mahtuu uusia tilalle. Tilaisuus tähän tarjoutui, kun vaimo perusti antikvariaatin ja tajusin, että täällähän voin alkaa myydä kirjojani pois.

Profiililtaan Helsingin antikvariaatti on keskittynyt lähes kokonaan tietokirjallisuuteen. Valikoimiin kuuluu erityisesti Pitkäsen omiin harrastuksiin liittyvää kirjallisuutta: sukututkimusta, paikallishistoriaa, taidekirjoja, ortodoksista uskontoa käsittelevää kirjallisuutta. Kaunokirjallisuutta mukana on vain valikoidusti. Yhdeksi antikvariaattiyrittäjän työn hienoksi puoleksi Pitkänen mainitseekin mahdollisuuden keskittyä aihepiireihin, jotka kiinnostavat itseä.

– Haluan aina tietää jotakin niistä kirjoista, joita itse myyn, ettei vain tule asiakas kysymään kirjoista ja sitten en osaisi kertoa. Tunnen myymäni kirjat hyvin, sillä usein ne ovat peräisin omasta hyllystäni. Tiedän teoksen taustat ja osaan usein kertoa lisää alastakin. Mielestäni tämä on alan rikkaus.

Pitkäsen mukaan antikvariaattien myyjien ja ostajien välillä vallitsee erityinen suhde ja usein asiakkaan ja myyjän välillä keskustellaan kirjasta eri tavoin kun uusien kirjojen myymälöissä. Pitkäselle itselleenkin aikanaan divareiden ahkerana kiertelijänä hyvä suhde henkilökuntaan sai palaamaan yhä uudelleen ostoksille kyseiseen liikkeeseen.

– Vanhan kirjallisuuden ystävät eivät halua tulla vain ostamaan, vaan haluavat tulla myös juttelemaan kirjallisuudesta. Siksi on tärkeää olla itse innostunut ja tuntea aihepiiri.

Pitkäsen mukaan vanhan kirjan kauppa on vaikea bisnes ja monia kivijalkakauppoja on Suomesta kuollut. Helsingin antikvariaattikin toimii lähinnä netissä ja silloin tällöin livenä Vanhan kirjallisuuden päivien kaltaisissa tapahtumissa.

PENTTARITKIN LÄHESTYVÄT!

Suomi on tuhansien järvien ja kirjallisuustapahtumien maa. Usein tapahtumat ovat hiukan hassusti jakautuneet eri ikäryhmien suosimiksi. Annikin ja Runokuun kaltaiset häppeningit vetoavat nuoreen taideväkeen, kun taas Vanhan kirjallisuuden päivät on vanhemman väen suosiossa. Ja mikäpä siinä, mutta ainakin minusta on mukavaa sukkuloida kaikissa ja nautiskella välillä vähän rauhallisemmastakin menosta. Suomen nuoriso – menkää rohkeasti Vanhan kirjallisuuden päiville – maailma avartuu! Suomen keski-ikäistyvät kolmikymppiset (esim. minä) menkää rohkeasti Vanhan kirjallisuuden päiville – siellä tuntee olonsa hitsin nuoreksi :D

Vanhemman kirjaväen ja minun suosikkeihin kuuluvat myös heinä-elokuun taitteessa Urjalassa järkättävät Pentinkulman päivät. Sylvaan koulun yläkerrasta bongasinkin Pentinkulman päivien standin, jossa Väinö Linna seuran toimelias puuhanainen Anneli Niinimäki jakoi tulevien päivien ohjelmaa ohikulkijoille. Tähän kuvaan tähän tunnelmaan lopetan raporttini täältä tänään. Mene hyvä ihminen kirjallisuustapahtumaan!

Kokovartalojärkytys HBO:n Chernobyl-sarjan äärellä

2019-06-26T08:14:00.000+03:00

Kesäloman kunniaksi katselin viisiosaisen Chernobyl-minisarjan. Koska mitäpä sitä ihminen muuta kesällä tahtoisi tehdä, kuin täyttyä syvällä ja lamaannuttavalla kokovartalojärkytyksellä kauhistuttavien inhimillisten ynnä eläimellisten kärsimysten äärellä. Järkytyssäteilyn laskettua jälleen turvallisiin lukemiin, uskaltaudun makustelemaan kokemusta hetkeksi kirjoittaenkin. Tuntuu, että tämä sarja täytyy kirjoittaa ulos systeemistä tuoreeltaan, jotta voin palata huolettomaan kesälomamoodiin.

Sarjalla ei ole yhtä päähenkilöä – yhtä emotionaalista ydintä. Ydinonnettomuutta seurataan useiden yksilöiden ja toimijaryhmien kautta. Ratkaisu on onnistunut ja oikeastaan sarjaa tässä muodossaan olisi mahdotonta ajatella yhden päähenkilön näkökulman kautta kerrottuna. Nyt mukana on lukuisia toisiaan leikkaavia todistajankatseita tuhoisaan onnettomuuteen. Näemme Mihail Gorbatšovin ja ylimmän hallintokoneiston tulokulman tapahtumaan. Näemme miltä onnettomuus näyttäytyy ydinvoimalan työntekijöiden silmin. Näemme miten tapahtumia tulkitsee valtiovallan ohjailema tiedeyhteisö. Näemme historian nieluun marssitettavan sankariaineksen: sotilaat, sukeltajat, kaivosmiehet. Ja koemme piinallisen tarkasti sen, miten kärsimys sataa ydinjätteenä voimalaa ympäröivän asutuksen niskaan. Jopa ei-inhimillisen luonnon kärsimys vilahtaa aika ajoin esiin teloitettavien koti- ja lemmikkieläinten katseissa. Vaikka sarjan edetessä tietyt henkilöhahmot nousevat enemmän esiin, on Chernobyl dramaturgisesti onnistunut kollektiivikuvaus.

Sarjaa on kansainvälisessä mediassa luettu kuin Tuntematonta sotilasta Suomessa – toden kuvauksena. On mietitty mikä kaikki on historiallisesti katsoen totta ja mikä sepitettä. Ymmärrän historiallisen näkökulman hyvin ja onhan sarja tässä mielessä kiinnostava myös Suomelle entisen Neuvostojätin rajanaapurina. Kuten sarjassa oivaltavasti tuodaan ilmi, on onnettomuus Neuvostoliitolle paitsi inhimillinen tragedia myös kipeä valtapoliittinen imagokolhu. Toisen jakson alussa Kremlissä kokoontuvassa hätäkokouksessa Gorbatšovin ensimmäinen kysymys on, tietääkö ulkomainen media. Ja siitä alkaen kautta sarjan juonen salailu ja asioiden kaunistelu – suoranainen valehtelu – on jatkuvasti käsikirjoituksen ytimessä. Siksikin on ymmärrettävää, että sarjaa halutaan lukea totuuden paljastajana, tietyn historiallisen katastrofin raivorehellisenä ruumiinavauksena. Valehtelu on myös sarjan itse esiin nostama temaattinen kehys, jota vasten tulkinta väistämättä rakentuu.

Näkisin kuitenkin, ettei sarjan tärkein anti juuri nyt 2010-luvun lähestyessä loppuaan ole kysyä, mitä tapahtui todella 26.4.1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa. Sen sijaan Chernobyl on antroposeeni-ajan sarja, joka käsittelee historialliseen tapahtumaan nojaten ihmisen ja luonnon usein tuhoisaa suhdetta. Chernobyl on hybris-kertomus, jossa tapahtumien ja prosessien rationaaliseen hallintaan perustuva yhteiskunta ei kykene myöntämään, että tapahtumat voivat riistäytyä hallinnasta. Se on kertomus, jossa suuronnettomuuden estäminen ja sen ratkaiseminen mahdollisimman nopeasti ei ole prioriteetti. Valta (suurvaltain keskinäinen uhittelu ja rauhaa ylläpitävä kauhun tasapaino) ja raha (Neuvostoliiton tuotantotavoitteet vaativat tehtaisiin ydinvoimaloiden puskemaa sähköä ja kustannuksissa on säästetty turvallisuuden kustannuksella) ovat. Chernobyl ei ole russofobinen kuvaus venäläisistä, jotka pilaavat kaiken. Se on yhtälailla nykyihmisen peili: kuva ihmiskunnasta, joka ei ota ilmastonmuutosta tosissaan, vaan antaa poliittisen päätöksenteon edelleen kulkea vallan ja rahan määräämiä reittejä.

Tšernobylinydinvoimalaonnettomuus muistuttaa ilmastonmuutosta myös tiedollisena haasteena. Se, mitä oikeastaan tapahtuu, on monisyinen tapahtumaketju, johon on mahdotonta nimetä yhtä syyllistä. Siinä missä ilmastonmuutos on mammuttimainen prosessien kimppu, on sarjan esittämä ydinkatastrofi kuitenkin lopulta tiedollisesti haltuun otettavissa. Tietoa ei kuitenkaan tarjoilla katsojalle hopeatarjottimella heti alkuunsa, vaikka sarja starttaakin onnettomuudesta. Onnettomuus on alkuun katsojalle yhtä hahmoton ja vaikeaselkoinen, kuin sen kokijoillekin. Sarjan hyytävä jännite perustuukin paitsi katsojaa kiduttavalle kärsimykselle ja hirvittävän katastrofin torjuntapyrkimyksille, myös salapoliisijuonteelle, jossa erityisesti ydinenergiainstituutin fyysikko Ulana Khomyuk (Emily Watson) pyrkii valtaapitävien salailupyrkimyksiä uhmaten selvittämään, mitä todella tapahtui ja voisiko se tapahtua uudelleen. Sarjan päättävässä oikeudenkäynnissä tapahtumat rekonstruoidaan paitsi tuomareille, valamiehille ja oikeussalin yleisölle myös katsojalle – jälkimmäiselle kerronnallisten takaumien kautta. Myös tämän tiedollisen kompleksisuuden takia edellä erittelemäni moninäkökulmaisuus on nähdäkseni paras mahdollisuus lähestyä tapahtumia. Sama ilmiö merkitsee täysin eri asioita eri kokijoille ja toimijoille.

Fysiikan ja kemian tunnit aikanaan lukiossa lintsanneena ja/tai läpinukkuneena höpsönä en voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea, mitä sarjassa kuvatussa ydinonnettomuudessa oikeastaan tapahtui. Siitä huolimatta, että tapahtumat auliisti katsojalle selitetäänkin. Ihailla täytyy kuitenkin sitä luontevuutta, jolla tämä informaatiodumppaus sarjassa toteutetaan. Tiedon siirtäminen lukijalle/katsojalle kun on aina fiktiossa potentiaalinen epäonnistumisen paikka. Epäluonteva paasaus ja luennointi on arkiselle kommunikaatiolle vierasta ja siksi erilaiset tiedemieshahmot ovat usein pitkästyttäviä. Chernobylissa näitä tieteen edustajia riittää kaksin kappalein. Ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) sekä edellä mainittu fyysikko Ulana Khomyuk ovat kautta linjan sarjan ydinhenkilöitä (pun intended). Informaatio kuitenkin siirtyy luontevasti, kun poliittinen johto ei ymmärrä ydinvoimasta hölkäsen pöläystä ja on pakotettu kuuntelemaan asiantuntijoita.

Sarjan ensimmäinen jakso ei vielä varsinaisesti kohdenna päähenkilöihin eikä tässä mielessä tarjoa samaistumista. Vaikka hiljakseen henkilögalleria käy tutuksi, on mukana jatkuvasti henkilöitä, jotka vain poikkeavat suuressa juonilinjassa elämässä ja kokemassa ja joihin ei sen koommin palata. Paradoksista kyllä, minulle juuri emotionaalisesti vaikuttavimpina näyttäytyivät nämä tuntemattomiksi jäävät todistajat, joihin kerronta hetkeksi pysähtyy sitten taas jatkaen matkaansa.

Ensimmäinen tämänkaltainen kokemus on kohtaus, jossa ydinvoimalan kattokerroksia raivataan radioaktiivisesta jätteestä. Tehtävä on liian haastava koneille, jotka sulavat säteilyssä käyttökelvottomaksi. Siksi lopulta turvaudutaan ”biorobotteihin”, onnettomiin varusmiehiin, joita lähetetään raivaamaan kattoa kasvottomana massana. Jokaisella yksilöllä on aikaa tismalleen 90 sekuntia, jonka aikana säteilysaastuneita murikoita tulee lapioida alas katolta niin paljon kuin ennättää. Jo 90 sekunnin altistus on terveydelle vaarallinen, eikä sitä missään nimessä saa pitkittää.

Kohtauksessa pääsemme seuraamaan yhden ryhmän yhdeksänkymmensekuntista katolla. Kamera seuraa erityisesti yhden nuoren ja kömpelön varusmiehen tehtävänsuoritusta. Nuorukaisen hätä on suojamaskista huolimatta tunnistettava. Urakka vaikuttaa mahdottomalta, ja kallista aikaa tuhrautuu kompurointiin ja haparointiin. Mies ei osaa paniikiltaan seurata ohjeita ja lopulta poistumismerkin kaikuessa hän kompastuu ja rikkoo saappaansa ja tästä syystä myöhästyy. Kun mies lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen palaa oviaukolle, tehtävää johtava ylempi sotilas lausuu: ”Camrade soldier, you’re done!”. Monimerkityksinen lause jää kaikumaan mieleen vielä pitkään jakson jälkeenkin, vaikka kyseisen varusmiehen kasvoja ei maskin takaa nähdä eikä häneen enää palata kohtauksen jälkeen.

Toinen itselleni vaikuttava hetki liittyi ympäröivän asutuksen laajamittaiseen evakuointiin. Miehet, naiset ja lapset kiskaistaan väkivaltaisen äkisti juuriltaan, pakataan autoihin vailla tietoa ”loppusijoituspaikasta”. Vaikka katsoja tietää kaiken tapahtuvan asukkaiden omaksi parhaaksi, tuntuu ajatus tuttujen kotiseutujen muuttumisesta asuinkelvottomaksi joutomaaksi riipaisevalta. Erityinen hetki on kohtaus, jossa evakuointia suorittava sotilas käy lyhyen mutta latautuneen vuoropuhelun tuntemattomaksi jäävän sotilaan sekä lehmää lypsävän vanhan maalaisnaisen välillä. Nuori mies toteaa lyhytsanaisesti ja kirein kasvoin, että aika on lopussa ja nyt on lähdettävä. Lypsävä babushka ei kuitenkaan ymmärrä lähdön syytä ja kieltäytyy lähtemästä. Katsoja ymmärtää naisen asenteen hyvin. Taivaalta laskeutuva näkymätön uhka on vanhukselle käsittämätön ja oman kokemusmaailman ulkopuolella, toisin kuin lehmän nänneistä peltisankoon suihkuava maito. On musertavaa katsoa lypsävää naista ja tietää maidon saastuneen, koko suuren ja lempeän eläimen sairastuneen säteilystä ja naisen tulevan kohtsillään riuhtaistuksi iäksi siitä elämästä, joka on ainut jonka hän tuntee. Kohtauksessa järkyttää myös nuoren sotilaan hätä, joka purkautuu vihaisuutena ja kyvyttömyytenä selittää. Lopulta sotilas ampuu lehmän ja tuo laukaus tuntuu merkitsevän erään aikakauden loppua, vaikka näihinkään henkilöhahmoihin ei enää sarjassa palatakaan.

Voisin toki luetella ja kuvailla näitä vaikuttavia kohtauksia läjäpäin lisääkin, mutta en uskalla spoilata eikä sanoin kuitenkaan tavoita sarjan vaikuttavuutta. Katsokaa ja nähkää itse. Trailerilla sopii aloittaa:

Lukukoiratestausta: miten käy lukukoirailu Ninniltä, Unnalta ja Vasililta

2019-06-23T19:41:00.001+03:00

Tiedättekös lukukoirat, nuo lukuilon ja -innon kuonokkaat sanansaattajat. Lukukoirat ovat lukuhommiin koulutettuja koiria, joiden tehtävä on kuunnella ääneenlukua. Lukukoiran tehtävä on olla lukutilanteessa läsnä ja kuunnella rauhaisan hyväksyvästi. Lukukoira ei motkota virheistä, vaan kannustaa lukijaa kuuntelemalla kiltisti. Mikä ihana lukuinnovaatio!

Yleensä lukukoirat paahtavat duunia kirjastoissa, mutta minun lukukoirani valjastettiin hommiin mökillä. Kuvauksissa ei vahingoitettu koiria, kirjoja tai lukijoita.

Ensimmäisen lukukoirakokeilun suoritti Ninni. Yleensä Ninnin kanssa on tunnelma kuin Antti Tuiskun videolla, peto on irti, mutta lukijan käteen piilotetut herkkupalat edesauttoivat lukukoiran keskittymistä. Lopulta Ninni näytti jopa kohteliaasti nauttivan Stephen Kingin kauhuklassikosta Uinu uinu lemmikkini. Lukukoiran omat intressit ja harrastukset huomioiden olin valinnut lukuun ruokaa käsittelevän katkelman. Ninni oli ehdottomasti lukukoiraporukkani yllättäjä.

Toisen lukukoirakokeilun lukukuonona toimi Unna, luonteeltaan rauhaisa herkuttelija. Unnaakin kiehtoivat kirjallisuutta enemmän herkut, huolimatta siitä, että luettavaksi valikoitui Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -romaanin paras kohtaus: naakan ja posteljoonin dialogi.

Kolmantena siipiään eikun kuonoaan lukukoirana kokeili Vasili. Vasili on vielä hyvin pieni ja näytti lähinnä pelkäävän kirjoja. Ei olisi luullut Anneli Kannon eläinriimien voivan pelästyttää ketään noin pahanpäiväisesti. Raasu! Vasili on tosin kotoisin Romaniasta, joten asiaan saattoi vaikuttaa kielimuuri. Ja kielimuuria korotti vielä se, että typerä lukija lausui yhden sanan väärin. Typerä minä! Lukukoira ei soimannut virheestä, mutta itse täten itseäni kyllä soimaan.

Kokeilun tuloksena sanoisin, että Ninnillä, Unnalla ja Vasililla on vielä pitkä matka kuljettavanaan, ennen kuin heistä tulee oikeita lukukoiria. Kivaa oli silti niin lukukoirilla kuin lukijallakin. Jos jollain on kultakala tai kilpikonna, voisin seuraavaksi tulla testaamaan jollain rauhallisemmalla otuksella.

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

2019-05-28T19:11:00.001+03:00

Huumorista filosofiaa – onko tämä vitsi? Ei suinkaan! Jarno Hietalahden tietokirja Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus 2018) osoittaa, että huumori on kaikkea inhimillistä toimintaa, tekemistä, kokemista ja kommunikaatiota läpäisevä ilmiö: erottamaton osa ihmisyyttä. Jo ammoinen superfilosofi Aristoteles totesi ihmisen olevan ainoa naurava eläin. Ja koska mikään inhimillinen ei ole filosofialle vierasta, on enemmän kuin paikallaan tarttua huumoriin juuri filosofian tarjoamin välinein: ihmetellen, määritellen, ymmärtäen, yleisen ja yksityisen rajaa käyden ja aikaisempia käsityksiä kyseenalaistaen. Ja sellaista herkkua juuri on luvassa tässä kirjassa.

Heti kiinnitettäköön huomiota edellä itse käyttämääni varsin tavalliseen tapaan puhua huumorista negatiivisen kautta. Kun sanomme, että jokin on vain vitsi tai että joku vain vitsailee, tulemme rivien väleissä esittäneeksi, että nauru tai huumori on jotakin vähempiarvoista, vakavalle vastakkaista, ei-tärkeää. Huumorin ja naurun filosofia -teos sen sijaan osoittaa lukuisin oivaltavain ja hupaisin esimerkein, että huumorilla ja naurulla on väliä.

Kirjan kirjoittaja Dr. Hietalahti on meitsin kiva ja ihana kollega Jyväskylän yliopistosta. Tai no kollega ja kollega – itse olen kirjallisuudentutkija ja hän on filosofi, mutta näinä monitieteisyyden aikoinahan se on vaan niinku brother from another mother. No tuttu kirjoittaja ei kuitenkaan ollut minulle suinkaan suurin innoke tarttua kirjaan. Huumori ilmiönä vaan kiinnostelee: kiinnostelee tutkijana, kiinnostelee lukijana, kiinnostelee ihmisenä ja kiinnostelee oman elämänsä suurena humoristina ja tietty paatuneena kikattelijana.

Tutkin aikanaan omassa väitöskirjassani lastenkirjallisuuden huumoria ja olen sittemminkin puuhaillut huumorin teorian kanssa jotain pientä ja artikkelimittaista. Aikanaan huumoriteoretisointien hetteiköissä tarpoessa harmitti, ettei kunnollista yleisesitystä huumorista löydy suomeksi. No nyt löytyy! Nyt on kunnollista! Kyllä on tulevilla huumorintutkijoilla helppoa elämää luvassa. Minun nuoruudessani huumoria tutkittiin siten, että joka päivä hiihdettiin 20 kilometriä työhuoneelle ja potkittiin matkalla nälkäisiä susia. Nykyään voi aloittaa tutustumisen huumoriin historiallisena, yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä mukavasti omalla kotisohvalla – sen kuin hankkii käsiinsä tämän kirjan.

Eikä tätä kirjaa lukeakseen suinkaan tarvitse olla täysinoppinut filosofi tai tutkija. Teoksen olettama ideaalilukija on kyllä sivistynyt, mutta vaikeatkin teoreettiset tulokulmat aiheeseen selitetään auliisti auki ja värikkäät ja monenkirjavat ajankohtaiset ja historialliset esimerkit naurun ja huumorin merkityksestä ihmislajillemme takaavat sen, että teosta lukee nautintolukien, ei hampaat irvessä. Teoksen tyylissä ihastuttaa myös leppoisan lennokas tyyli. Ynnäilkääpä huviksenne lukiessanne, montako toinen toistaan hauskempaa synonyymia naurulle, nauramiselle ja huvittumiselle teoksesta löytyy. Itse menin laskuissa sekaisin, mutta paljon niitä on. Voiko joku vielä väittää, että suomalaiset ovat vakavaa kansaa? Ainakin kielemme tarjoaa näemmä hämmästyttävän nyanssoidun sanaston huumorista keskusteluun.

Huumorin tutkiminen tai älyllistäminen minkään tieteenalan valossa ei ole helppoa, sillä kuten sanottua, ilmiö läpäisee kaikkea olemistamme. Ilmeisin ja itselleni kirjallisuudentutkijana tutuin tapa lähestyä koomista ovat koomiset esitykset maailmasta: hauskat kirjat, teatterilavojen komediat, töllöstä tulvivat sitcomit, komediat valkokankaalla, hilpeät laulut ja niin edelleen. Nämä ovat konkreettisia jälkiä maailmassa huumorin laveasta ilmiöstä – ne ovat materiaalisia siinä mielessä, että niitä voi ottaa ja tarkastella, analysoida, purkaa osiinsa, tökkiä pedagogisella sormella, että siinä, kato nyt, siinä se huumori nyt on.

Tämänkaltaisia esimerkkejä Huumorin ja naurun filosofiakin vilisee ja hyvä ja oikein niin, sillä näiden avulla konkretisoituu se abstrakti aihe, jota tavoitellaan kiskoa ymmärryksen piiriin. Kirjoihin rajoittuneena henkilönä kuitenkin ihailin sitä suvereniteettia, jolla Hietalahti kirjassaan tarttuu myös muunlaisiin esimerkkeihin. Neljännessä luvussa ”Huumori vallan ikeessä” hän tarkastelee huumorin ja vallan monimutkaisia yhteenkuroutumia esimerkiksi antiikin Ciceron retoristen oppien valossa, tukeutuen psykoanalyytikko ja humanistifilosofi Erich Frommin ajatuksiin inhimillisestä agressiivisuudesta ja soveltamalla yhteiskuntafilosofi Henry Bergsonin ajatuksia huumorista yhteisöllisenä rankaisumekanismimna. Huumorin ja vallan tarkastelussa Hietalahti nostaa esiin tulenarasti Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisten diktaattorien huumoria, huumorin merkitystä karmivien olosuhteiden vallitessa (kuten keskitysleirillä) ja pohtii kysymystä siitä, onko Donald Trumpilla kampanjointinsa ja esiintymistensä valossa huumorintajua. Teoksessa esiinnostetut monialaiset esimerkit takaavat, että opitut teoreettisimmatkin ajatukset kytketään aina konkreettiseen. Näin Huumorin ja naurun filosofia ei jää missään kohden filosofiseksi yläpilveksi, vaan lukijalle tarjotaan jatkuvasti mielekkäitä tapoja soveltaa esitettyjä ajatuksia.

Huumori on monella tapaa vallan väline. Teoksen alussa esitellyistä huumorin ymmärtämisen perusteorioista ainakin ylemmyysteoria ohjaa ajattelemaan naurua ilmauksena ylemmyydentunnosta, kuten brittifilosofi Thomas Hobbes ajattelee. Vaikka huumoria ei näin yksioikoisesti ajateltaisikaan, palataan kirjassa useaan otteeseen ajatukseen siitä, että huumoria tehdessä liikutaan toisinaan hierarkioiden maailmassa: huumorin voi suuntautua ylhäältä alaspäin tai alhaalta ylöspäin tai tätä kömpelöä tasohyppelymetaforaani piinallisesti pitkittäen samalla tasolla.

Myös ajatus yksilöllisestä tai kulttuurisesta huumorintajusta tai -tajuttomuudesta voi synnyttää valta-asetelmia. Hietalahti esimerkiksi purkaa kriittisesti huumorinfilosofi John Morrealin 2000-luvulla esittämiä väitteitä siitä, että terrorismin kannattajilla ei ole huumorintajua. Morrealin ajatusten mukaan he ovat fanaattisia ja vakavia, kun taas huumorissa on kyse leikkisyydestä, joustavuudesta ja tasapainosta. Samankaltainen ajatuskehikko löytyy väitteestä, jonka mukaan muslimeilla ei ole huumorintajua, koska he loukkaantuvat profeetta Muhammadiin kohdistuvasta pilkasta. Hietalahti kuitenkin osoittaa, että tällaisissa ajatuksissa on vaarana sortua esittämään, että huumori kuuluisi vain länsimaisille. Ihmisryhmien esittäminen huumorintajuttomina on näköalatonta, eikä kunnioita huumorin perusteorioiden oivalluksia.

Eipä yhtään hävettänyt ottaa itsestään kuvia puistossa pellennenässä!
No ei kyllä edes oikeasti hävettänyt. Huumoriahan se on eli mahtijuttu!

Hietalahti todistaa teoksessaan, että nauru tulee nostaa esiin sanan suppeasta arkikäytöstä poiketen myös yllättävissä yhteyksissä. Poimitaan esimerkiksi teoksen kuudes luku, joka tarkastelee huumorin ja uskonnon/pyhän välistä iloisen huteraa rajaa. Naurua voidaan löytää jopa Raamatusta, kuten Hietalahti Stan Saanilan hilpeiden analyysien pohjalta kirjoittaa:

Jeesus oli aikalaistensa silmissä suoranainen koominen heeros, juonikas veijari. Jeesuksesta liikkui monenlaisia tarinoita, ja voi vain kuvitella, miten kuulijat ovat hihkuneet riemuissaan, kun he ovat kuulleet Jeesuksen mekastaneen temppelissä ja kaataneen rahanlainaajien pöytiä. ”Ei hitto, menikö se oikeasti temppeliin? Ja mitä, kaatoiko se todella niiden pöydät siellä? Huh, huh mikä jätkä!” (s. 162)

Hietalahti osoittaa huumorin ja kristinuskon välisiä suhteita pohditun kulttuurissamme jo useammallakin vuosituhannella. Kirkkoisukki Augustinuksen Tunnustuksissa hahmotellaan eräänlaista ”jumalallista naurua”, joka ei kuitenkaan muistuta ihmisten lähimmäisen häpäisyyn pyrkivää ilottelua. Jumallaisesta naurusta vaikuttaa puuttuvan tällainen hierarkkinen ulottuvuus. Filosofoivan runoilijan Charles Baudelairen ajattelussa nauru puolestaan yhdistyy ihmisyyden paholaismaisiin puoliin.

Vaikka muinaisten viisaiden horinat naurun ja huumorin paikantamisesta jonnekin pyhän ja profaanin yksioikoisille jakolinjoille saattaa kuulostaa pölyiseltä ja aikansa eläneeltä, johdatetaan teoksessa lukija huomaamaan samojen jakolinjojen leimaavan ajatteluamme myös modernissa länsimaisessa kulttuurissa, niin sekulaariksi kuin länsimaisen maailmankatsomuksen ajattelemmekin.

Surullisin esimerkki on Muhammad-pilakuvien takia ranskalaiseen satiirilehti Charlie Hebdoon tehty terrori-isku. Loukkaantumista tapahtuu kuitenkin myös uskontojen yhteentörmäyksien ulkopuolella. Hietalahti esimerkiksi analysoi pitkällisesti ja kiinnostavasti Monty Python -koomikkoryhmän aikanaan valtaisaa kohua nostattanutta elokuvaa Life of Brian(1979), jonka Jeesusta muistuttavan päähenkilön elämän kuvaaminen nostatti syytöksiä jumalanpilkasta. Hietalahden kiihkoton analyysi kuitenkin osoittaa, ettei Brianin elämänkaltaisen taideteoksen komiikan pilkan kärkeä ole helppo yksioikoisesti paikantaa törröttämään vaikkapa juuri Jeesukseen. Elokuvassa pikemminkin satirisoidaan peri-inhimillistä taipumusta tulkita oppeja itselle parhain päin ja sännätä niiden turvin ajamaan omaa etuaan. Komiikan astuessa kömpelöillä norsun jaloillaan pyhän alueelle onkin helposti vaarana sortua loukkaamiseen ja loukkaantumiseen. Hietalahden analyysi kuitenkin osoittaa, että toisinaan loukkaantuminen komiikan äärellä on seurausta yksinkertaistavasta, tarkoitushakuisesta ja kehnosta luennasta itse koomisesta esityksestä.

Huumorista kirjoittaessa tutkijan (vaikkakin tässä ansiokkaasti popularisoivan tutkijan) silmin on alati vaarana eksyä näkemään hauskaksi vain se, mikä omaan huumorintajuun tai pikemminkin huumorimakuun sopii. Teoksessa kuitenkin pyritään välttämään tämä sudenkuoppa. En tiedä onko se koskaan täysin mahdollista, mutta Hietalahden teoksensa alussa aukikirjoittama pyrkimys ymmärtää huumoria myös oman huumorimaun ulkopuolelta on kunnioitettava ja tämän periaatteen noudattaminen myös näkyy teoksen monipuolisuudessa. Ylipäätään teos aukaisin minulle myös uudella tavalla koko filosofian olemusta ja tapaa tuottaa tietoa maailmasta. Kuten Hietalahti valloittavasti kuvailee:

Filosofia on runollisesti muotoillen ideoiden tanssia. Välillä astutaan partnerin varpaille, mutta kun askelkuviot alkavat hahmottua, on mahdollista upota toisen katseeseen ja antautua pyörteiden vietäväksi. (21)

Samaan pyörteilevään tanssiin pääsi mukaan myös lukijana.

Teos on mukavasti polyfoninen, sillä teoksen kirjoittajan filosofista pohdintaa rytmittävät Hietalahden vuosina 2014–2017 toteuttamat haastattelut, jotka on erotettu muusta tekstistä myös typografisesti omiksi laatikoikseen. Haastateltaviin lukeutuu useita tunnettuja koomikkoja kuten Stan Saanila tai Jope Ruonansuu mutta myös yllättävämpiä nimiä kuten muusikko Jarkko Martikainen, tai tähtitieteilijästara Esko Valtaoja. Vaikka en evolutiivisista selitysmalleista yleensä diggaakaan, päätettäköön tällä kertaa viimeksi mainitun herran ajatuksiin:

On sanottu, että ihminen on lapsen asteelle jäänyt simpanssi, joka leikkii, on utelias ja luova ja oppiva vielä aikuisenakin. Onko se syy vai seuraus siitä, että meistä tuli ihmisiä, sitä sietää pohtia. Mitä ilmeisimmin huumori, kuten kaikki jutun iskeminen, leikit ja pelit ja niin edelleen, on tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistämme ja sillä tavalla osa meidän yhteistä inhimillisyyttämme, sen kasvua ja lujittumista. (186)

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

2019-05-14T23:12:00.000+03:00

Toukokuun vieraaksemme Tampereen Akateemisen kirjakaupan kirjapiiriimme saimme ihanan kohukirjailija Miki Liukkosen, jonka Hiljaisuuden mestari (2019) ilmestyi reilu kuukausi sitten. Megalomaaninen O on allekirjoittaneelta vielä kokematta, mutta Liukkosen Lapset auringon alla -romskun absurdista väritykityksestä pidin kovin: jos romaanissa on keltaista väriä palvova lahko, niin eihän se voi olla muuta kuin hyvä. Ja tämä uudempi Liukkoslukuelämys oli vielä pökerryttävämpi! Vauhtia, kielikieputusta, hillitöntä naurua ja vielä kaiken kukkuraksi ajatusruokaa kuin olisi tilannut sielulle kymmenen täyspitkää Subwayn patonkia kaikilla täytteillä!

Kah, enpä olekaan ennen tehnyt patonkikollaaseja. Näin se luovuus kukkii kun ruokkii mieltään hyvällä kirjallisuudella

Nimi Hiljaisuuden mestarion siinä mielessä harhaanjohtava, ettei Liukkosta itseään voi ainakaan tämän romaanin perusteella tituleerata miksikään hiljaisuudn mestariksi eikä romaanin staili ole mitään hiljaisen ylevää fiilistelyä. Romaanin polyfonisessa kudelmassa kaikuvat lukuisat äänet, kertojat ja näkökulmat ja kaikki kerrottu on ylenpalttista ja pursuavaa – kuten nyt aikana, joka on post-kaikkea, kuuluukin.

Yksi kertoja ihastutti eritoten, joskaan en voi spoilata kuka ja mikä hän on miesoletettujaan. Mutta sen voin paljastaa, että hän tiiraa erään murhatutkinnan etenemistä sängyn alta päiväpeiton helman takaa. Erikoinen näkökulma ja sama koskee koko romaania. Vaikka turha kai se on syyttää kertojia, jos todellisuus on vinksahtanut.

Romaani alkaa prologilla, joka on kädenojennus lukijalle. Tai ehkä sen sortin kädenojennus, jossa juuri ennen käsien tuttavallista kohtaamista ojentuva koura vedetäänkin takaisin:

”Ymmärrätkö sinä mitä minä puhun? No et tietenkään ymmärrä. Typerä kysymys! Eikä sillä ole mitään väliä; et sinä ’ymmärrä’, voit vain käsittää jotenkuten, mikäli me siis satumme puhumaan samaa kieltä ja noin, mutta loppujen lopuksi sinä suodatat tämän kaiken sanomani oman psyykkisen rakenteesi läpi tajuntaasi. (--) välissä on aina suodatin, siis toinen ihminen. Tässä tapauksessa Sinä anteeksi nyt vaan.”

Romaanin prologin wittgensteinilainen probleema on kaiken kommunikaation ikuisuusongelma. Miten voisimme koskaan ymmärtää toisiamme, kun kaikkea olemistamme leimaa oma rajoittunut yksilöllisyytemme, joka siivilöi myös itsen ulkopuolisen erottamattomaksi osaksi itseä. Mistä alkaa toinen ja mihin loppuu itse? Erityisen ongelmallinen kommunikaation muoto on kirjallisuus. Tekstari sentään lähtee kummille, kaverille tai exälle – kaunokirjallinen teos singahtaa kasvottomalle lukijalle siellä jossain.

Tietystä ymmärryksen mahdollisuuden kieltävästä nihilismistään huolimatta Hiljaisuuden mestari kuitenkin jaksaa yrittää. Viesti lähtee ja on lukijan vastuulla, millaiseksi se matkalla vääntyy. Kaikki kommunikaatio on tuomittu epäonnistumaan, mutta yrittää vaan pitää. Oikein!

Viisaita kirjapiiriläisiä ja viisas kirjailija. Yleisöäkin oli runsain määrin, mutta se ei näy kuvassa. Kuva Sari Harsu

Romaanin ”juoni” on jo sanana laitettava ironista etäisyyttä osoittavaan lainausmerkkeihin. Juonta kun teoksessa ei varsinaisesti ole, vaikka romaani tapaileekin parodian tai nyrjähtäneen pastissin keinoin dekkarin muotoa. Ihmisiä kuolee, murhataankin, tehdään itsemurhia, tullaan hulluiksi (tai jo ollaan) mutta näihin dramaattisiin seikkoihin nähden hämmentävän vähän romaanissa silti tapahtuu. Haluaisin väittää, että kerronnan hetki on lyhyt ja staattinen, mutta ei tällainenkaan luonnehdinta tunnu tekevän teokselle oikeutta. Yhtä pysyvää kerronnallista pistettä tai havaintokulmaa kun ei ole ja kaikki kerronta notkahtelee tapahtumien nyt hetkestä muistoihin tai sitten eräänlaisiin esseihdintöihin mitä moninaisimmista aiheista.

Kerronta valuu useissa kohdin alaviitteiksi ja jopa alaviitteiden alaviitteiksi. Ja mitä alaviitteitä ne ovatkaan! Tietoähkyään röyhtäileviä pieniä ja vähän isompiakin timantteja. Viitteissä lukijalle annostellaan kummallista triviaa (miksipä ei romaanissa voisi opettaa lukijalle kotitekoisen napalmin valmistusohjeita) ja toisaalta valotetaan paremmin henkilöhahmojen taustoja ja motiiveja.

Alaviitteet korostivat teoksen materiaalisuutta, kuten alaviitteet aina tekevät. Alaviitteiden ansiosta kiinnitin lukiessa jatkuvasti huomiota taittoon (mitä surullisen harvoin tajuan edes ajatella), mutta erityisesti alaviitteistys korostaa sitä lukemisen prosessia, johon teos pakottaa tai jonka se sallii. Alaviitteet keskeyttivät lukemisen usein kesken lauseen ja samalla samaistumista ja kirjaan eläytymistä hapuileva lukijaparka pakotettiin aina pysähtymään ja hakeutumaan sivupolulle. Melkoista polkujuoksua Hiljaisuuden mestari on kauttaaltaan, sillä sivupolkuja ja minnekään päättymättömiä umpikujia vilisee myös leipätekstissä. Romaanin etenemisen logiikka ei ole tiukan lineaarista laatua.

Romaanin estetiikkaa voisi kutsua överiksi. Kirjapiirimme keskustelussa Vesa Rantama nosti esiin Liukkoseen aiemminkin liitetyn postmodernin lajileiman hysteerinen realismi, joka nimitys on alkujaan peräisin englantilaiselta kirjallisuuskriitikolta James Woodilta. Käsite viittaa maanisen runsaaseen proosaan, joka keskustelee yhteiskunnan ja maailman tilasta: eritoten maailmamme ja aikamme hulluudesta, joka kertautuu hysteerisen realismin estetiikassa. Perinteisemmästä romaanitaiteesta poiketen hysteerinen realismi sen sijaan hylkää yksilön kokemuksen ja tunteen. Traditioon on luettu esimerkiksi David Foster Wallace (johon Liukkostakin on verrattu), Thomas Pynchon ja Zadie Smith.

Käsite sopinee hyvin Liukkosen uuden romaanin kuvailuun, joskin hysteeristä realismia on käsittääkseni käytetty myös negatiivisesti silloin, kun halutaan kohdentaa postmodernin proosan pinnallisuuteen tai oikeammin pinnan korostumiseen. Pinta ja syvyys eivät omassa lukufiilistelyissäni kuitenkaan tuntuneet lainkaan mielekkäiltä metaforilta tämän teoksen kanssa, ennemminkin Hiljaisuuden mestari veti meikäläisen suuntavaiston siinä määrin sekaisin, että pinta ja pohja vaihtoivat paikkaa useampaankin otteeseen.

Romaanissa eletään nykykapitalismia ja siispä kerrontakin on tuotemerkkien kirjomaa. Tavaraistumisen tai brändikulttuurin kritiikkiä en silti teokseen osannut lukea, ennemminkin tuotemerkit ovat osa teoksen tärkeysjärjestyshierarkioita uhmaavaa postmodernia leikkiä. Ihka ensimmäinen nimeltä mainittu henkilöhahmo romaanissa on oikeastaan Subwayn kokopitkä Italian B.M.T., josta myöhemmin saadaankin tietoa enemmän kuin tarpeeksi. Samoin koko Subway-ketjun historiasta, jonka yritystarina tihkuu varsinaisten henkilöhahmojen elämän jähmettyneen murhamysteerin väleihin.

Romaanin alkukuva heti lukijaa puhuttelevan prologin jälkeen on kokoon lysähtänyt ruumis, joka puristaa käsissään edellä mainittua patonkia. Kerronta starttaa elokuvamaisesti ja tekstin ”kamera” kiertelee huolellisesti havainnoiden elotonta kättä, joka on sattumalta jäänyt puristamaan patonkia ja nyt ainoa tapahtuma tässä sanoin esille loihditussa kuvassa on ”Uruguayn muotoiseksi lampareeksi” lattialle valuva majoneesi.

Alun elokuvallinen kohtaus paljastaa romaanin parodisen suhteen murhamysteerin lajiin. Kyllähän kaikkien itseään kunnioittavien dekkarien alussa löydetään ruumis. Mielellään tuon ruumiin toki tulisi kuulua kauniille alastomalle naiselle, eikä ruumiin käsiin ole tapana sijoittaa majoneesiaan valuttavaa patonkia. Romaanin ruumis kuitenkin kuuluu 26-vuotiaalle nuorukaiselle T Oneilille, toisen polven bulimikolle ja eksentrisen cowboy-isän pojalle, jonka kohtaloksi koituu myrkytetty Subi (seikka, joka selittänee, miksi Subway ei ole vielä ilmoittautunut kirjailijan henkilökohtaiseksi sponsoriksi, vaikkakin tämän romaanin yritykselle tarjoaman vahvan näkyvyyden ansiosta ehkä syytä olisi).

Vaikka lähes jokainen romaanin henkilöhahmo rimpuilee omien kriisiensä, neuroosiensa ja pakkomielteidensä riivaamina, ei henkilöhahmoja käsitellä traagisen tunnerekisterin kautta. Henkilöhahmot ovat jonkinlaisen lapsenomaisen ja villin anarkian sävyttämiä – eivät yrityksiä eheiksi ja syviksi todellisen ihmisen kaltaisiksi. Itseäni teoksen henkilöhahmogalleria ihastutti ja kikatutti suuresti – kuten nyt aikuis-iällä syvästi koetun cowboyidentiteetin omaksunut isä Oneil.

Yksi lemppari-hahmojani teoksen värikkäässä hahmogalleriassa oli vlogisti Herman Leorne, jonka blogi ”Asioiden kiinnostavuus” kuulosti vlogilta, jota haluaisin seurata myös täällä reaalimaailmassa kiitos ja äkkiä. Asioiden kiinnostavuus-vlogi pureutuu tavalliseksi kiinnostavaksi mielletyn laitamille, kiinnostavuuden hämärille sivukaduille. Vlogin suosituimpien postausten lista on kieli poskessa kirjoitettua ilottelua. Vai miltä kuulostaisivat vlogaukset otsikoilla ”Ihmiset, jotka eivät harrasta joogaa, ”Ihmisiä, jotka ovat lukeneet 42 kirjaa”, ”Jälleen: syntymä! Millaista on olla kätilön isä”.

Humoristisuudestaan huolimatta vlogia koskevat merkinnät kannattaa lukea tarkkaan. Vlogi nimittäin on teoksen sisäinen peilirakenne, joka auttaa ymmärtämään romaanin kokonaisuutta. Kuten Herman itse kirjoittaa yön päihtyneinä pikkutunteina sähköpostissaan: ”Pitäisi ohittaa koko tärkeysjärjestelmä ja puhua jostain muusta, puhua yleisesti, jos ymmärrät… – toisin sanottuna pitäisi sivuuttaa! Asioiden kiinnostavuus on niiden vieressä”. Vaikka vaahtoava Herman muiden hahmojen tavoin asetetaan naurettavaan valoon, on asioiden ”tärkeysjärjestelmän” rikkominen kiinnostava ajatus ja koko romaanin retoriselle rakenteelle keskeinen. Romaanin sinne tänne versova trivia uhkaa totuttuja koherenssivaatimuksia, mutta tieten, sillä asioiden totutut tärkeysjärjestelmät ovat erilaisten keskenään kilpailevien intressien (markkinatalous, nettiajan erityislaatuinen huomiotalous) tuottamia ja kovaäänisin voittaa. Totuus ja edes mahdollisuus toisen ymmärryksestä vaikuttaa piilevän siellä, mistä sitä ei heti osaa etsiä: ”Keskitä huomiosi asioiden viereen. Pilkahdus olennaista on siellä.”

Leffa-arvio: Tim Burtonin Dumbo ja norsunsilta H. C. Anderseniin

2019-04-03T16:52:00.000+03:00

Sijaitsen parhaillaan Tanskassa, jossa tutkijavierailen Syddanskin yliopistossa kaksi kuukautta. Kirjallisuutta mahtui matkalaukkuihin mitättömän vähän, koska priorisoin vaatteisiin, kenkiin, kosmetiikkaan, tutkimuskirjallisuuteen ja muuhun ei-blogattavaan tauhkaan. Mutta hei täällähän sitä ihminen on ainakin satukirjallisuuden merkkimaassa: onhan itse satusetä Hans Christian Andersen tanskalainen kirjailija. <3 Viime viikonloppuna vierailin Köpiksessä ja siellä Andersenin läsnäolon todella huomasi. Pääsinpä jopa poseeraamaan samaan kuvaan kirjailijan kanssa. Tai no ainakin patsaan kera. Kirjailija itse siirtyi jo viime vuosisadan puolella autuaammille sadunkerrontamaille.

En aio tällä kertaa kirjoittaa itse Andersenin tuotannosta vaan Tim Burtonin tuoreesta elokuvasta Dumbo, joka versioi uusiksi samannimisen Disney-klassikon vuodelta 1941. No mikä aasin- tahi elefantinsilta sitten kytkee Burtonin uusimman taidonnäytteen Anderseniin? No tietenkin se, että Dumbon tarinahan on uudelleenkirjoitus Andersenin rakastetusta Ruma ankanpoikanen -sadusta, jonka Disney elokuvitti lyhytelokuvaksi 1939 – kaksi vuotta ennen Dumboa. Siinä missä Andersenin ankanpoikanen tulee kiusatuksi ruman ja erikoisen ulkonäkönsä takia kiusataan Dumbo-vauvaa erikoisen suurten korviensa takia. Ankanpoikasesta sukeutuu ihana joutsen ja Dumbosta korvillaan lentävä norsusankari ja tarinan opetus on molemmissa erilaisuuden hyväksyminen ja se, että toisten heikkoutena pitämä erilaisuus voi osoittautua voimavaraksi.

HooCee ja meitsi

Eihän tarinaa sinänsä voida kirjata Andersenin tai kenenkään muunkaan nimiin. En ole perehtynyt sadun juuriin kansansatuna, mutta on ilmeistä, että se on toistuva teema lastenkulttuurissa. Samoihin aikoihin Dumbon kanssa vuonna 1939 ilmestyi ensi kertaa kirjasena Robert L. Mayn tarina Petteri Punakuono -nimisestä porosta, jota kiusataan erikoisesta loistenenästä, kunnes keksitään että nenän loisteessahan joulupukki voi suunnistaa aattona kilttien lasten luo. Jälleen yksi saman stoorin muunnelma. Eikä ruma ankanpoikanen ole suinkaan vain lasten tarina. Etenkin Hollywood rakastaa ankanpoikasia – kiusattuja, rumia ja sorrettuja jotka eräänä päivänä kampaavat tukkansa tai saavat perinnön ja näyttävät kaikille. Samaa stooria kaiuttavat erilaiset tositv-kulttuurin extreme makeover -ohjelmat, joissa ankanpoikasista kuoritaan esiin joutsenia.

No mutta takaisin Dumboon nyt ja silloin 1941. Alkuperäinen Dumbo on hämmentävä lastenelokuva. Olen huono muistamaan elokuvia, mutta Dumbon monia kohtauksia en unohda koskaan. Muistatteko sen ihanan kohdan, jossa äidistään erotettu Dumbo pääsee näkemään äitinsä – tai ennemminkin tämän vankiristikon takaa ojentuvan kärsän. Awww! Ja en myöskään ikinä unohda vaaleanpunaisia elefantteja marssimassa yötaivaan halki muotoaan muuttaen ja torvia soittaen. Nuo elefantithan ovat elokuvassa sisäistä fokalisaatiota: Dumbon ja tämän hiiri-mentorin humalainen hallusinaatio. Timotei ja Dumbo kyllä riipaisevat leffassa kännit vahingossa ja tietämättään, mutta kohtaus on silti uskalias. Raina ei toimi ainakaan päihdevalistuksena. Kuka ei haluaisi tripille, jossa näkee vaaleanpunaisia elefantteja???

Myös elokuvan sanoma on Disneyn tuon ajan muihin piirroselokuviin nähden vapaampi. Disney yhtiön brändiin kuului viimeistään 30-luvulta alkaen korostaa elokuvia kulttuurina, joka on lapsille hyvästä ja osa näiden kasvatusta. Osana tätä brändityötä filmatisoinnit kääntyivät usein ammentamaan vanhoista (kansan)satuklassikoista kehystäen näin elokuvat osaksi lastenkirjallisuuden traditiota eikä ainoastaan osaksi populaarikulttuuria. Dumboa edeltänyt Pinocchio (1940) on henkeen ja vereen pedagoginen elokuva, sillä puunuken pyrkimys oikeaksi ihmiseksi hyvän käytöksen avulla on melko suorasukainen allegoria lapsen kasvulle aikuiseksi. Dumbon jälkeen tullut Bambi (1942) puolestaan osoitti porvarillisen ydinperheen löytyvän jo luonnosta. Näihin nähden Dumbo korostaa individualismia: lapsen mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tällaiselle yksilöllisyydelle tarinaa kehystävä rappioromanttinen sirkusmiljöö tarjoaa oivat puitteet.

Burtonin Dumbon miljöö ja henkilögalleria on ehtaa Burtonia. 1900-luvun alkuun sijoittuva stoori tarjoaa ohjaajalle mahdollisuuden tuotannolle tyypilliseen esteettiseen herkutteluun. Sirkuksen show-tarpeisto, puvustus ja dekadentit sirkustaiteilijat tarjoavat värikylläisen kokonaisuuden, joka piti ainakin tämän katsojan otteessaan. Burtonin sirkusmaailma oli lapsiyleisölle soveliaasti iloinen ja lämmin, mutta sisälsi myös synkkiä sävyjä.

Uudessa Dumbossa eläinhahmojen antropomorfausta on hiukan himmattu, sillä tässä leffassa eläimet eivät puhu ja näiden mielet jäävät siinä mielessä tavoittamattomiksi. Tässä versiossa keskiöön nousevatkin sirkuksen ihmiset: erityisesti sirkuksessa kasvanut sisaruspari. Lapset ovat menettäneet hiljattain äitinsä ja elokuvan alussa isä palaa sirkukseen sodasta toisen kätensä menettäneenä. Lasten kuollut äiti kulkee mukana kautta tarinan ja äidin ja lapsen suhdetta peilataan kauniisti Dumbon ja tämän äidin suhteen kautta. Dumbo erotetaan julmasti äidistään ja pienen elefantin ilmeinen kaipuu äidin luokse tarjoaa lapsille mahdollisuuden käsitellä myös omaa menetystään ja tietenkin lapsikatsojalle mahdollisuuden reflektoida äidin ja lapsen suhteen erityisyyttä.

En ole nähnyt vanhaa Dumboa vuosikausiin, mutta muistikuvieni mukaan uudessa Dumbossa eläinsuojelullinen eetos on vahvempi. Elokuvan sanoma onkin, että villieläinten käyttö ihmisten viihteenä on julmaa ja että eläimiä tulee kohdella kunnioittavasti. Kyllähän tätä löytyy jo alkuperäisestä ja samankaltaiset tunteikkaat tarinat inhimillistetyistä eläinyksilöistä ihmisen kaltoinkohtelun kurimuksessa ovat tuttuja jo 1800-luvulta. Onhan se aika surullista, että tällainen aihe on ajankohtainen vielä 2010-luvullakin.

Uudessa Dumbossa oli myös mehevää rahavallan ja kaikki muut arvot alleen nielaisevan ahneuden kritiikkiä. Dumbon kotisirkus päätyy tässä leffassa suuremman luokan viihdebisnesmogulin kynsiin ja lopputulos on, että vanhat sirkuslaiset irtisanotaan ja vain kassamagneetti Dumbo saa jäädä. Leffan pahis onnistuu melkein pistämään Dumbon mutsinkin lihoiksi, kun äidinkaipuu uhkaa norsustaran harjoituksia. Viihdeteollisuuden kritiikki on elokuvassa ilmeistä ja olisikin mielenkiintoista tietää, missä määrin historialliseen sirkusmaailmaan etäännytetty kritiikki on allegoria Ameriikanmaan elokuvabisneksestä.

Elokuvassa aikatasoilla hiukan leikiteltiinkin. Perheen keksijänurasta haaveileva tytär ihaili jossain kohdassa tulevaisuutta kuvittelevia kömpelöitä robotteja kihartamassa robottihiuksiaan ja helpottamassa elämäänsä robottikodinkoneillaan. Siinähän olimme me nykyihmiset hassuina toteen käyneinen ennustuksina. Elokuvan lopussa leikitellään metatasoilla, kun Dumbon lentoa ihaillaan alkeellisen elokuvalaitteiston avulla.

Elokuva sisälsi paljon alluusioita alkuperäiseen Dumboon. Alkuperäisen leffan Timotei-hiiri ei saa tässä kummoistakaan roolia, mutta vilahtaa parti kertaa häkissä punaiseen paraatipukuun pukeutuneena. Elokuvahistorian unohtumattomin hallusinaatiokohtaus on puolestaan toteutettu kekseliäästi siten, ettei alkoholia käytetä eikä animaatioelefantteja vahingoiteta. Jo sen kohtauksen takia kannattaa käydä tsekkaamaassa Dumbo vuosimallia 2019.

Kolme muskettisoturia joita onkin oikeasti neljä. Lukulaifiii goes sarjakuva

2019-03-27T15:34:00.001+02:00

Myöhempien matematiikanopintojensa aikana kolme muskettisoturia ymmärsivät, että itseasiassa heitä olikin neljä! Minä, yks, kaks, kolme, laski Porthos hämmentyneenä. Jos yksi on kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niin kuinka moni on neljän puolesta, ynnäili puolestaan d’Artagnan.

Alexander Dumas'n Kolme muskettisoturia (1844) oli tyttöikäisenä mielikirjojani. Oikeastaan kaikki meidän perheen naiset fanittivat muskettisotureita. Kaikilla oli joku fiction crush johonkin soturiin. Isosisko oli ihan selvästi rakastunut surumielisyyteen taipuvaiseen Athokseen kun taas äiti diggasi eniten hengellistä ja henkevää Aramista. Itse tykkäsin nuorimmasta eli d'Artagnaanista. Sarjassamme omituiset sukurasitteet...

Itseäni kuitenkin aina harmitti, että miten sen kirjan nimi voi olla Kolme muskettisoturia, kun niitä nyt jumankauta on neljä. Tästä ärsytyksestä syntyi tämä sarjakuva. Joskus klassikot on hyvä laittaa uusiksi sarjakuvittelemalla.

Surulliset jäähyväiset Teos & Tulenkantajat kirjakaupalle

2019-03-21T16:50:00.000+02:00

Maaliskuun viimeinen päivä on surullinen päivä. Silloin sulkee ovensa yksi Tampereen omaleimaisimmista kirjakaupoista Tulenkantajien kirjakauppa – tunnettu myös nimellä Teos & Tulenkantajat. Meidän vakkarien suissa nimitys kuuluu ”kauppa”. ”Mennäänkö tänään kaupalle”, ”tänhän vois järjestää kaupalla”, ”pipa päässä nääs kaupan edessä sijaitsevan rotvallin reunalla” – tuttuja lauseita meidän tamperelaisten kirjallisuudenystävien puheenparressa.

Tuore otos alkuperäisen Tulenkantajat nro1:n nuorehkommasta ja vanhahkommasta isännästä eli Ville ja Erkki ja taustalla nykyisen kaupan surullisesti tyhjenevät hyllyt. Kuva Juho Hakkarainen.

Tulenkantajien kirjakaupalla on monivaiheinen ja kunniakas historia, joka piirtyy tulikirjaimin tamperelaiseen kulttuurihistoriaan. Kauppa sai alkunsa vuonna 2009 runokauppa Kattilana, semmoisena kiehuvan kihisevänä kuin Kirsi Kunnaksen ”Kattila ja perunat” runon kattila, joka sanainmahdista sähisee, rähisee ja nostaa hattua: pshiih! Tämän keitoksen pääkokkina hääräsi tamperelainen kirjailija, kustantaja ja kirjallinen renesanssimies Erkki Kiviniemi, joka on sittemmin toiminut myös kaupan myöhempien vaiheiden aktiivina.

Runokauppa on bisnesideana nykymaailmassa (ja jo silloin) ihan kamikazea, mutta niinpä vain semmoinen Tampereelle saatiin. Mistä ihmeestä lähti idea moiseen? Tätä piti kysyä Erkki Kiviniemeltä itseltään. Tällaisen vastauksen sain:

Erkki: Runokauppa Kattilan perustaminen tuli ihan intuitiivisesti. Sanasato-Koppelon vierestä lähti tuolloin pesula ja pohdittuani sen vuokraamista ja väliseinien purkua näin yöllä unessa Sanan Runokauppa. Kerroin sitten unen Kirsi Kunnaalle, joka oli sitä mieltä, että minun on perustettava Runokauppa. Uni velvoittaa. No, siitä se lähti, ja kolme vuotta pyrittiin pysymään pystyssä pelkällä runomyynnillä. Juuri ja juuri se onnistuikin.

Eli mitä ilmeisimmin korkeammat voimat olivat asialla! Tätä olenkin aina epäillyt.

Meikäläinen ynnä Erkki. Kuva Hannu Peltonen.

Kattila uudistui vuonna 2012 Tulenkantajien kirjakaupaksi, kun mukaan tuli Savukeidas-kustantamon jäntevä ruumiillistuma Ville Hytönen. Tulenkantajien kirjakauppa Hämeenpuistossa muodostui jo tässä vaiheessa siksi paikaksi, jossa kaikkein kiinnostavin runouden ja vähälevikkisen kirjallisuuden ympärillä tapahtuva ilmiintyi. Siellä käytiin näkemässä, näyttäytymässä ja bondaamassa ja sieltä sai varmimmin ostaa kaikkea sitä, mistä Suomalaisessa kirjakaupassa ei oltu kuultukaan.

2016 Teos-kustantamo osti Tulenkantajat ja kaupasta tuli Teoksen kauppa. Alkuun muutos hirvitti – nytkö saamme kaupan, jossa myydään vaan Teoksen kirjoja ja mennään muutenkin raha edellä. Huolet osoittautuivat turhiksi. Kaupalta on saanut kaikkea kirjallisuutta mitä mielikuvitella saattaa ja etenkin runohyllyt ovat aina pursunneet runsaina ja houkuttelevina siinä missä kilpailevissa yrityksissä runo-osasto tarkoittaa paria Tommy Tabermannia ja jotain höyhenen kevyttä mietelausevihkosta. Tulenkantajien tarjonta on aina ollut taiten valittua.

Upeaa Tulenkantajien kirjakaupassa on aina ollut sen rikas tapahtumatarjonta. Kauppaa ei ole syyttä nimitetty tamperelaisten yhteiseksi olohuoneeksi. Sinne tullaan viihtymään, nauttimaan, oppimaan ja sosialiseeraamaan. Tosin ei ainakaan meikäläisen olohuoneessa ole ikinä tuollaista meininkiä – olisikin. Näiden vuosien ajan olen saanut nauttia lukemattomista runotilaisuuksista, paneeleista, haastatteluista, keskusteluista ja julkkareista kaupalla. Ja paikalla olen ollut vain murto-osassa tapahtumissa, sillä kaupalla on vuosien mittaan tapahtunut PALJON.

Itse olen saanut olla mukana kaupan ohjelmassa myös esiintyjäpuolella. Muutaman kerran olen toiminut haastattelijana ja erityisesti mieleen jää ihana ja aktiivinen Tulenkantajien kirjapiirimme, joka on viime aikoina kokoontunut uskollisesti kuukausittain Teoksen kirjauutuuksien äärellä. Mukana piirissä ovat olleet osaava vetäjämme Sisko-Tuulikki, säkenöivä Kikka, tarinaa pursuava Mikko, mielipiteillään hätkähdyttävä Sakari ja viimeisimpänä sujuvasanainen Pasi. Ja tämä sekalainen sakki on saanut vieraakseen vaikka ketä ihania kirjailijoita. On ollut hienoa keskustella rauhassa ja ajan kanssa aina yhdestä teoksesta kerrallaan ja konsepti on ollut kirjailijoillekin mieleinen. Verrattuna vaikkapa kirjamessujen hälyyn on reilu tunti perehtynyttä keskustelua teoksen maailmoista, kielestä, teemasta ja henkilöhahmoista rentouttava syväsukellus tavanomaisten pintaraapaisujen sijaan.

Tässä kuvassa piiriläiset Kikka, Maria ja Sisko-Tuulikki kuulevat härkäpapujen rapisevan

Hauskimpina hetkinä kirjapiiristä ovat jääneet mieleen ne kerrat, kun on oltu kunnolla eri mieltä ja keskustelijoiden välillä on kipinöinyt. Esimerkiksi silloin, kun meillä oli vieraana Aleksanteri Kovalainen hurjan Kansallinen herätys -romaaninsa kanssa. Huippukivaa on ollut myös silloin, kun teoksesta on yhdessä ruotien löytynyt asioita, jotka omassa luennassa olivat jääneet piiloon. Näin minulle kävi esimerkiksi kuunnellessani Mari Möröä tämän kertoessa Hajavalo -romaanista tai kun saimme vieraaksemme viisaan Sara Ehnholm Hielmin tai kun sain kuulla Ossi Nymanin ajatuksia. Joskus tunnelma vaan on ollut niin kiva ja rento, että kerta jäi mieleen yksinkertaisesti siitä. Tällaisia kertoja ovat olleet esimerkiksi Mika Rättön ja J. P. Pulkkisen vierailut. Mieleenpainuva oli myös maanmainio keskustelumme Anu Kaajan romaanista Leda. Silloin kirjailija itse ei päässyt paikalle, mutta istunnon päätteeksi paljastui, että yleisössä oli koko ajan istunut salaisena agenttina kirjailijattaren äiti.

Tärkeintä kaupalla olleet ihmiset. Kaupalta on tarttunut mukaan monia ystäviä ja tuttavia. Olen esimerkiksi tutustunut Peltos-Hannuun, jonka valokuvaajan taidot rikastuttavat tamperelaista kirjallisuuselämää (ja osin myös tätä blogausta). Olen tutustunut Tiais-Ullaan, jonka kirjallinen sivistys ja lukutahti suorastaan hämmästyttää. Kaupan kivoihin vakkareihin kuuluvat myös Harsus-Sari ja Poutas-Tiina ja vaikka ketkä muut ja tieteinkin liuta reilun kaupan lähikirjailijoita. Kirjakaupalta löytyi myös yllättäen jo eläköitynyt lukion äikänopeni, joka on istunut monissa kirjapiirin tapaamisissa. On ollut ilo tutustua Erkkiin, joka on edelleen Teoksen omistusaikana hoitanut ansiokkaasti kaupan ohjelmapuolta. Myös kaupalla silloin tällöin piipahdellut Teoksen porukka on huisin kivaa ja kulttuuritahtoista jengiä.

Hytönen sekä lähirunoilija Vesa Etelämäki. Huomatkaa kuinka kuvassa runoilija kantaa olallaan oranssina leimuavaa soihtua. Toivoa antava kuva!

Kaupan todellinen sielu ovat tietenkin sen myyjät. Elina Lätti ja Juho Hakkarainen ovat molemmat asiantuntevia ja osaavia kirjakauppiaita ja vieläpä taitavia runoilijoita molemmat. Tulenkantajien kaupassa kun kaikenmoinen lahjakkuus kasaantuu.

Elina ja Juho. <3 Kuva Hannu Peltonen

Juho Hakkarainen on ollut mukana kaupan toiminnassa vuodesta 2012 ja erittäin vähäisellä kiristyksellä, lahjonnalla ja uhkailulla sain häneltä tiristettyä vastauksia muutamiin haastattelukysymyksiini.

Maria: Hyvä herra Hakkarainen: miten päädyitte kaupalle töihin ja millainen työpaikka se on ollut?

Libristi Hakkarainen: Pestautuessani kaupalle töihin olin vastavalmistunut ja kohtamasentunut filosofian maisteri ja jotain tartti tehdä. Työhaastattelu tehtiin jossakin tamperelaisessa ravintolassa pikkutunneilla ja ymmärsin sen olleen työhaastattelu vasta jälkikäteen. Töissä kapteeni Hytönen keksi minulle mielikuvituksellisia tehtäviä, kuten sarjakuvahahmona toimiminen, mutta sain siinä sivussa myös myydä kirjoja. Kauppa seilaili omia vaihtoehtoisia reittejään ja minä tein eri pituisia pätkiä milloin mitäkin ja ihmettelin eriskummallista meininkiä, kunnes jossakin vaiheessa lakkasin ihmettelemästä. Hankin jollakin konstilla libristin paperit ja Teoksen ostettua kirjakaupan ylenin myymäläpäälliköksi. Kauppa merkitsi minulle paljon. Työpaikkana se oli varsin hulppea ja fantastinen, usein myös kaoottinen ja hektinen, etenkin aiempina vuosina, jolloin oli runsaasti vauhdikkaita jatkoja ja monenlaisia yllätyksiä jatkuvasti. Siltä osin tilanne rauhoittui viimeisinä vuosina täysin, kun en tietenkään ankarana myymäläpäällikkönä minkäänlaista juhlimista voinut suvaita alkuunkaan.”

Maria: Mikä teidän vinkkelistänne on erottanut kaupan kaikista muista kirjakaupoista? Mikä tässä on ollut erityistä?

Libristi Hakkarainen: Kodikkuus, mielenkiintoinen kirjavalikoima, hyvä ja venkoilematon palvelu, erityislaaja runovalikoima. Se ettei kaupata Kafkan Oikeusjutun kylkeen muistitikkua vaan Robert Walserin Konttoristia. Monet asiakkaat kokivat kirjakaupan omakseen, ja se oli tietysti kiva kuulla ja se kannusti kehittämään toimintaa. Ydinhommaa oli runsas tapahtumatarjonta, joka alkoi jo Kattilan aikoina ja laajeni entisestään vuosien varrella. Kiviniemen Erkki jatkoi Teoksen aikanakin mainiona ja pidettynä tapahtumaisäntänä ja kirjallisia iltoja oli runsaasti. Keskustelu niissä oli vireää ja tapahtumissa viihtyivät niin yleisö kuin esiintyjätkin. Kyllä sitä jää kaipaamaan, mutta hienoa, että sai olla tuonkin aikaa mukana. Kiitollisna eteenpäin siis.

Maria: Minkälaisista ihmisistä Tulenkantajien asiakaskunta koostuu? Haluaisitteko raottaa salaisuuksien verhoa ja kertoa joitakin tarinoita asiakkaista?

Libristi Hakkarainen: Tulenkantajien asiakaskunta koostui maailman parhaista ihmisistä. Tapasin työssäni niin monenlaisia hahmoja, ettei minun tarvitse loppuelämäni aikana tavata enää ketään. Saan noista hahmoista monta novellikokoelmaa kirjoitettua. Säästetään siis tarinat niihin.

Maria: Millä mielin kaupan lopettamispäätös on otettu vastaan?

Libristi Hakkarainen: Minulle on voivoteltu tasaisesti tammikuusta lähtien. Itkettykin on.

Itketty on täälläkin, mutta ei auta. Kaupan lopettamiseen on syynä liikevaihdon tappiollisuus, kuten Teoksen toimitusjohtaja Niina Paavolainen kertoo Aamulehden lopettamisesta kertovassa uutisoinnissa 11.1.2019. Vaikka kaupassa hyörii väkeä erityisesti tapahtumissa, kirjat eivät käy kaupaksi. Tässä ainakin allekirjoittanut tuntee piston syyllisyyslihaksessaan. Mitä jos olisin shoppaillut enemmän kirjoja? Olisiko meillä silloin vielä koko Tampereen rakas olohuone? Pistelevä ajatus kertakaikkiaan.

Kuka sitten kantaa Tamperelaisen kirjallisuuselämän Tulisoihtua tulevaisuudessa? Näillä näkymin ei kukaan tarkoittaen, ettei kauppa sellaisenaan jatka. Se on kamalaa! Mutta emme vaivu epätoivoon. Soihdut tanassa kohti uusia kirjaseikkailuja. Kyllä tamperelaiset kirjallisuudenystävät löytävät muita foorumeita, joilla tavata viivähtämään kirjallisuuden ihmeen äärelle. Mitä kaikkea kivaa odottaa tulevaisuudessa, sitä ei tiedä (Kiviniemen) Erkkikään.

Kiitos Tulenkantajien kirjakaupalle, sen puuhamiehille ja -naisille ja Teokselle kaikista näistä vuosista. Tulenkantajien kirjakauppa 2012-1019 never forget! <3

Ps. Juuri korvanappiin saamani tiedon mukaan kannattaa perehtyä teokseen Nykyaikaa etsimässä - Tarinoita kirjakauppa Tulenkantajista (2015), jos tämän harvinaisuuden onnistuu käsiinsä saamaan. Sieltä löytää monia mainoita tarinoita kaupan historiasta. Tarvetta olisi myös päivitetylle versiolle. Kuka ryhtyisi puuhaan?

Lähikirjailijoita jutulla

Näin hauskaa voi olla vain kirjakaupassa.

Montakohan kertaa on tuo uskollinen ratsuni ollutkaan parkkeerattuna kaupan eteen.

Tulenkantajien vierailijoiden nimmarit. Tämä ovi pitäisi museoida. Vapriikki hoi!

Kuva vanhalta kaupalta: Olli-Pekka Tennilä esiintyy ja Ulla Tiainen kuuntelee. Kuvaaja Petri Tonteri. Kuva löytyi Ulla Tiaisen koneen uumenista.

Kuva vanhalta kaupalta. Tennilä ja Hytönen. Kuvaaja Ulla Tiainen.

Sanat suissamme, päissämme ja välillämme. Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon kuvakirja ”Kerro minulle kaunis sana”

2019-03-13T16:24:00.006+02:00

Kuulutko sinäkin SHSN:iin – sanaherkkiin sananautiskelijoihin? Minä kuulun ja tiedän monien muidenkin kuuluvan. Me SHSN-syndroomaiset rakastamme sanoja. Me makustelemme, natustelemme, nautiskelemme sanapuuroa, sanajätskiä ja sanamansikkahilloa, pyörittelemme sanoja korviemme välissä ja kun löydämme uuden sanan saattaa se jäädä soimaan pään syviin onkaloihin samaan tapaan kuin tarttuva sävelmä. Sitten taas jotkut sanat särähtävät meidän SHSN:läisten päässä ikävästi, raapivat korvakäytävät naarmuille ja pistelevät aivopoimuihin ikäviä sanareikiä.

Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon tuoreen kuvakirjan ”Kerro minulle kaunis sana” päähenkilö Jaakko kutsutaan ehdottomasti mukaan, kunhan tässä joskus aloitan anonyymien sanaherkkien sananautiskelijoiden tukiryhmätapaamiset.

Kuvakirja käynnistyy tuskantäyteiseltä aukeamalta, jonka oikeanpuoleisella sivulla teoksen minäkertoja pitelee kaksin käsin päätään ja pelkää sen pian poksahtavan kodissaan lentelevien rumien sanojen takia. Ja toden totta jo Pertamon ruskeasävyinen kuvitus kuvituksen etualalla kärvistelevän pojan takana näyttää, että ilma on täynnä sakeaa sanasumua: puolikkaita ja murtuneita kirjaimia, jotka lentelevät ilmassa kuin kärpäset.

Rumien sanojen lähteeksi paljastuvat isä ja äiti, joilta rumia sanoja pääsee tämän tästä: ”idiootti, älä, vika, lopeta, jääkausi, surkea, kriisi, kurkku”. Oikeita sanakammotuksia sanoisin eikä ole vaikea eläytyä päähenkilön kärsimyksiin. Kuvan tasollakin kodin ilmapiiri on kaukana harmonisen onnellisesta. Tekstikerronnan rumat sanat roikkuvat kuvituksen piikikkäistä kaktuksista, joita rumien sanojen täyttämä koti pursuaa. Taustalla isä ja äiti erottuvat vain toisistaan poiskääntyneinä vihaisina varjoina.

Jaakko ei kuitenkaan jää rumien sanojen piikikkääseen kaktuspuistoon suremaan kurjaa kohtaloaan, vaan nappaa kainaloonsa mummulta saadun sinisen lippaan ja lähtee ulos keräämään lippaaseen kauniita sanoja. Kauniin sanan määritelmä osoittautuu olevan kuulijan korvassa. Kuuraviiksinen pallonpotkija tokaisee hetken mietittyään ”arsenal” kun taas kaupantädiltä kysyttynä kaunein sana on ”kevytviili”. Ja toden totta, näin makustellen hienoja sanoja molemmat!

Kirsti Kurosen oivaltava teksti johdattaa lukijan miettimään sanojen kauneutta ja rumuutta puhtain korvakäytävin. Onko sanan kauneus tai rumuus kytköksissä sen äänteelliseen asuun vaiko sen merkitykseen? Voiko sanoja oikeastaan tarkastella puhtaasti esteettisinä entiteetteinä irrallaan siitä, mitä ne tarkoittavat ja missä yhteydessä niitä käytetään?

Äänteellisen tason voimaa ei pidä vähätellä. Väitetään, että suomen lause ”aja hiljaa sillalla” olisi menestynyt Pariisin maailmannäyttelyn 1900 kaunein lause -kilpailussa. Tässä kyse lie ollut puhtaasti lauseen äänteellisestä viehätyksestä. Äänteellisesti ”kevytviili” on lähellä tätä iki-ihanaa lausetta arkisesta merkityksestään huolimatta.

Entä muistatteko, kun Ismo Alanko lauloi ”Rakkaus on ruma sana/ kaipaus soi kauniimpana”. Onhan se niinkin. Äänteellisesti ”rakkaus” tai ”arsenal” ovat karmivia tärykalvonkäristäjähirviöitä. Tämän tietää Jaakkokin, mutta hänellä riittää suvaitsevaisuutta kelpuuttaa kauniiden sanojan sanalippaaseensa myös omiin sananystyröihin sopimattomia sanoja: ”Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan”.

Kurosen ja Pertamon kuvakirjan todellisuudessa abstraktit sanat sekoittuvat materiaaliseen maailmaan kiehtovasti. Sanat muuttuvat näkyviksi sinkoillessaan kuvituksissa puhujiensa suista. Kuvan ja sanan usein erillään pysyvät tasot kietoutuvat tässä kuvakirjassa ihanasti yhteen toinen toistaan tukien. Sanat purkautuva kuvissa kirjaimiksi ja kirjaimet kertyvät jälleen verbaalisessa kerronnassa sanoiksi ja lauseiksi. Kerro minulle kaunis sana onkin kiehtova johdatus kielen monimuotoiseen luonteeseen. Kieli on kirjoitettuja kirjaimia, lausuttuja äänteitä, kirjainnippuja, äännerykelmiä, sanasotkuja. Kieli on ihmisen kognition keskeisiä alueita ja kytköksissä myös havaintoon: onko puhdas havainto edes mahdollinen ilman kieltä? Ainakaan yhdenkään havainnon välittäminen kielen ulkopuolella ei ole mahdollista ja siksi onkin kielifilosofisesti ajatellen osuvaa kuvata kieli tämän kuvakirjan tapaan todellisuuteemme vääjäämättä limittyväksi.

Tässä kielifilosofisessa kuvakirjassa riittää pohdittavaa ja ihmeteltävää monen ikäisille lukijoille. Parasta kirjassa on kuitenkin lopulta tunne. Jaakon lönnrotmainen keräysmatka päättyy onnellisesti kotiin mojovan sanasaaliin kera. Huolestuneet vanhemmat toivottavat pienen karkulaisen huojentuneina kotiin eikä kotona näy enää kaktuksia ja rumia sanasaasteita päästeleviä aikuisia. Lippaan sisältö levittäytyy kotia koristamaan: ”Lumihiutale hakeutuu äidin hiuksiin ja Arsenal isän taskuun. Kiitos löytää tiensä eteisen lamppuun. Kevytviili noruu olohuoneeseen ja valuu maljakkoon”. Lippaan pohjalle jää kaikista sanoista kaunein nautittavaksi huomenna ja ylihuomenna. Lue kirja niin tiedät mikä. Entä minkä sanan sinä tarjoaisit Jaakon lippaaseen? Itse harkitsen mullisaukkoa. Olen oppinut sen Seitsemästä veljeksestä ja se on minusta ihan mahtava sana. <3

Muumilaakso – analyysia ja vähän hemulointia uuden animaatiosarjan äärellä

2019-02-26T00:30:00.000+02:00

En ole itse 80-luvun lapsena Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan kasvatti. Seitsemän vuotta nuoremman pikkusiskon kautta sekin sarja tuli kyllä tuskastuttavan tutuksi. Jonkinlaiseen suomalaiskansalliseen kultasuoneen tuo lempeän pastellinen animaatiosarja aikanaan iski, sillä keskuudessamme elää kokonainen sukupolvi animaatiomuumien kasvattamia kansalaisia. Jossakin vaiheessa opettajanuraani nuo 90-luvun muumilapset pelmahtivat opiskelemaan kirjallisuuttakin ja muumitutkimustakin tehneenä pyörittelin järkyttyneenä silmiäni, kun ne mokomat luulivat Aliisan ja noidan olevan Tove Janssonin luomia hahmoja.

Sittemmin vähän viisastuneena en enää pyörittele silmiäni sukupolvimuumeille. Ilmiö on alkanut ainutlaatuisuudessaan kiehtoa. Ehkäpä perustan vielä jonkin tutkimusryhmän yhteiskunta- ja kirjallisuustieteilijöitä koettelemaan sukupolviteorioita muumiaineistoihin.

Joka tapauksessa edellisen animaatiosarjan (joka ei muuten ollut ensimmäinen laatuaan) voimakasta sukupolvitaustaa vasten ei ole ihme, että myös uusi kansainvälinen suurtuotanto ”Muumilaakso” on kohahduttanut ja keskusteluttanut mediassa jo pitkään ennen ensimmäisen jakson juhlallista ensi-iltaa. Jos et elele tynnyrissä et ole voinut välttyä tiedolta siitä, että muumit tulevat – oletko valmis. Ja sitä paitsi muumit maailmalla, muumit mainittu, torilla tavataan!

Noh, anteeksi ironiani. Ironia ja sarkasmi ei ole terveellistä – katsotaan vaikka Näkymätön lapsi -novellikokoelman nimikkohenkilön Ninnin kohtaloa. Hänhän muuttui näkymättömäksi nimenomaan tätinsä myrkylliselle ironialle altistuttuaan. Kamala kohtalo. Aikuisten oikeasti olen iloinen ja onnellinen, että muumit elävät niin voimakkaana nykykulttuurissa ja että suomalainen lastenkirjallisuus onnistuu tuottamaan näin vahvan kansainvälisen brändin. Ja että lastenkulttuuri Suomessa kiinnostaa ja puhuttaa. Ja hei että maanantai-iltana prime-timena ruudun täyttävät Tove Janssonin rakkaat ja ihanat muumihahmot. Wau!

Kuva on uuden sarjan tunnarikuva ja se löytyy Ylen sivuilta osoitteesta https://yle.fi/aihe/muumilaakso.

Pakkohan uudesta sarjasta oli blogatakin näin tuoreeltaan. Muumitutkijan hatun alta tekisi tietenkin mieli lukea sarjan ensimmäistä jaksoa suhteessa Janssonin muumiversumiin: romaaneihin, kuvakirjoihin ja sarjakuviin eli niihin Oikeisiin, Alkuperäisiin, Autenttisiin muumeihin. Voitte varmaan kuvitella tuikean hemulimaisen muumitutkijan, joka täällä heristelee uhkaavasti sormeaan tohtorinhattunsa alta ja lausuu kuivan narisevalla äänellä, että: ”kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kyllä ei ollut juonta, dialogia, hahmoja ja miljöötä kopioitu uskollisesti Janssonin tuotannosta”. Eikä kyllä oltukaan. Vaan plääh – tänään en jaksa hemuloida. Ei Janssonin maailman täsmällinen toisintaminen ole ollut sarjan tekijöiden tavoite ja miksi sen pitäisikään olla. Alkuperäiset upeat muumit meillä jo on ja jälkeentulevat tehkööt uudellenkirjoituksia sen kun taitavat – niinhän kaikille koville klassikoille käy.

Aloitetaan uuden sarjan ensimmäisen jakson hahmoista. Valistunut arvioni on: ihan jees vaikka muumien silmien katoaminen kaikkeen valkoisuuteensa silmien sulkeutuessa ärsytti. Muumien animointi ei kaikkiaan ole helpointa hommaa. Koko muumien fysiikka on nimittäin oikeastaan liikettä ja kolmiulotteista olemista uhmaavaa.

Muumit ovat hahmoina käyneet läpi oman muumievoluutionsa jo Janssonin tussikynän alla. Alkumuumit olivat pitkäkuonoisia, hoikempia ja peikkomaisempia kuin myöhemmin pyöristyneet virtahepomaiset olennot. Myöhemmissä representaatioissa muumeja on usein vielä pyöristetty entisestään – söpöiksi ja lapsenomaiseksi. Kaikessa pyöreydessään ja isokuonoisuudessaan muumien liike on hankalaa. Kokeilkaa itse elää ihmismäistä pystyelämää jättimäisen kuonoulokkeen kanssa. Muumeilla täytyy olla rautaiset keskivartalokorsetit, etteivät ne raukat tuiskahda kuononsa painon vetäminä nokalleen. Muumien raajatkin ovat todellisuutta uhmaavan lyhyet. Niiden on hankala koskettaa omaa kuononpäätään – varmasti hankalaa räkätaudin yllättäessä, kun pitäisi niistää. Koita nyt sitten animoida tuollaisia olentoja.

Muumien mahdottomassa fysiikassa animaattorin kannalta hankalinta on varmaankin muumien suun puute tai sen sijaitseminen näkymättömissä kuonon alla. Tämä pelkistää hahmojen tunnekieltä, sillä muumien ilmerepertoaari on rajattu. Jansson ratkaisee romaaniensa kuvituksissa tämän ongelman usein satsaamalla kuvan ja sanan yhteispeliin, sekä miljööseen ja henkilöiden välisiin suhteisiin, viivaan ja valon ja varjon vaihteluihin liittyviin kuvallisiin signaaleihin. Näiden hienovaraisten merkkien kautta tunteita voi välittää myös rajallisella ilmerepertoaarilla.

Janssonkin kyllä tiedostaa hahmojensa koomisen mahdottomuuden – erityisesti tämä käy ilmi sarjakuvissa, joissa muumien kehoilla leikitellään (esim. kumartunutta peikkoa luullaan valtavaksi sieneksi). Jossakin sarjakuvassa muistelen muumien suun hankalalle sijainnille naureskeltavan, kun Niiskuneiti saa kasvoilleen trendikkään meikin, jossa huulet maalataan kuonon päähän. Mutta ei minun suuni ole siellä, valitteli Niiskuneiti. Muistaako joku missä sarjiksessa tämä oli?

Uudessa animaatiossa muumihahmojen ulkonäkö on ihan kiva ja elekielikin saatu ilmeikkääksi. Suutkin vilahtavat näkyviin aina välillä. Omaan makuuni muumit olivat hiukan liian sööttejä ja pyöreämuotoisia, mutta on muumiruumiisiin haettu reipasta uutta komiikkaakin. Olin pudota sohvalta, kun heti jakson alussa perheen herätessä kesken talviunten Pappa raaputtaa unisena takalistoaan. ”Ei muumit raavi pyllyä”, huusin tuohtuneena puolisolleni, joka taas totesi lakonisesti: ”Muumitutkijan ensimmäinen kommentti”. Pyh. Minusta se oli ihan tärkeä ja aiheellinen huomio.

*HUOM: JUONIPALJASTUKSIA*

Sarjan ensimmäisessä jaksossa vielä nukkuvan muumiperheen luokse vierailulle saapuu Mymmeli monipäisen lapsikatraansa kera. Monilapsinen Mymmeli on jo Janssonin romaanihenkilönä ihastuttava. Siinä missä vaikka joku Väinö Linna kuvaisi isättömiä lapsia maailmaan putkauttelevan Mymmelin löyhämoraalisuudessaan ja köyhyydessään traagiseksi naishahmoksi, on Janssonin Mymmeli iloinen ja omanarvontuntoinen hahmo. Niin uuden sarjan ekassa jaksossakin, jossa Mymmeli tosin tuntuu kaikkien äitien tavoin tarvitsevan hiukan omaa aikaa meluisan jälkikasvunsa kanssa. Nykyajan paheksutun lattemamman tavoin Mymmeli ottaa mielellään drinksun ja rennosti – harmillista kyllä muumiperheen rauhan kustannuksella.

Muumiperhe on kuuluisa vieraanvaraisuudestaan eikä muumitaloa lukita yöksi. Niinhän laulaa hoilotettiin jo sen edellisen animaatiosarjan tunnarissa. Tässä sarjan ensijaksossa muumien vieraanvaraisuus ja ystävällisyys on yllättävää kyllä muuttunut pakkopaidaksi ja periaatteeksi, josta muumit yrittävät viekkaudella ja vääryydellä pyristellä irti. Koska Mymmeli on sanonut lähtevänsä juhannuksena, yrittää perhe lavastaa juhannuksen hyytävän talven keskelle. Juoni melkein onnistuu, mutta neuvokas ja rempseä Pikku Myy paljastaa muumien ketkuilut hälyttämällä valejuhannuskokkoa sammuttamaan sammutushemulin.

Muutoinkin hahmot ovat jakson mittaan yllättävän konfliktihakuisia. Erityisesti Pikku Myyn ja Muumipeikon egot ovat rajusti törmäyskurssilla. Kasvukipujensa kanssa sinnittelevä teini-muumi ei arvosta kotinsa vallannutta lapsijoukkoa ja etenkään kaikkialla kuuluvaa ja näkyvää Myytä. Muumipeikko jopa lähtee näyttävästi ovet paukkuen kotoa ja rakentaa itselleen talon, mutta eikös uusi ärsyttävä sisarus löydä tiensä sinnekin. Lopulta toki sopu löytyy ja vihamiehet ystävystyvät. Myy jää muumitaloon asumaan Mymmelin muun perheen jo poistuttua kuvioista.

Eniten suhteessa Janssonin muumeihin ja Muumilaakson tarinoita -sarjan muumeihin verrattuna itseäni hätkähdytti uuden sarjan tempo ja huumorin fyysisyys. Jaksossa hallitsevin huumorin muoto oli pieniin lapsiin vetoava koominen slapstick, jossa huumori on fyysisesti merkittyä ja aina jotakuta sattuu. Hahmot kierivät, kaatuvat, poukkoilevat, heitä hinataan kattoon ja suljetaan väkivalloin maalipurkkiin ja mukana on jopa nopeatempoinen takaa-ajokohtaus Muumipeikon ja Myyn välillä. Slapstick-komiikka on vanhojen mykkäkomedioiden leipälaji ja lastenkulttuurissa tuttu lukuisista animaatioista. Klassisia lasten slapstick-esimerkkejä ovat hahmoparit kuten Tom ja Jerry tai Kelju K. Kojootti ja maantiekiitäjä, joiden välillä väkivaltainen kouhkaaminen ja loputon takaa-ajo jatkuvat ikuisesti ja näiden hahmojen kehot ovat ainaisen elastisia toipuen vaikka alasimen putoamisesta päähän. Tällaista kohellusta oli etenkin Muumipeikon ja Pikkumyyn ja muiden Mymmelin lasten välillä paljon. Hauskaa, mutta jos nyt oikein hemuloimaan ryhtyisin, sanoisin, että ei ihan Janssonin hengen mukaista. Mutta en ryhdy.

Yllä olevat kaksi kuvaa meikäläisen muumienkatselusta. Sori tahaton MacBook Air -mainos. :D Näistä kohtauksista näkee hyvin slapstick-komiikan, josta yllä kirjoitin. Ensimmäisessä kuvassa matsaavat Peikko ja Myy, alemmassa Pappa on hätää kärsimässä villin lapsilauman uhrina. Kuvat jaksosta, joka on nähtävissä Yle-Areenassa osoitteessa: https://areena.yle.fi/1-4265502

Pikku Myy on Janssonilla arkkityyppinen ja muuttumaton lapsi. Myy ja Nuuskamuikkunen ovat ehkä kaikista muumihahmoista tunnistettavimpia siinä määrin, että on tavallista verrata ihmisiä näihin hahmoihin. Nuuskamuikkunen on hahmo, joka on itsenäinen ja yksinäinen sitoutumiskammoinen mulkero ja Pikku Myy taas reipas, räväkkä, lapsenomainen ja pippurinen tyyppi. Muikkusta ei ekassa jaksossa vielä tavattu, joskin jakson lopussa hänet mainitaan. Myy oli sen sijaan tämän ekan jakson keskushahmo.

Olin jakson nähtyäni hiukan häkeltynyt Myyn hahmosta. Myyn hahmo on hetkittäin suorastaan demoninen. Kerran hänen kovan pintansa alta kuitenkin paljastettiin häivähdys tunnetta. On ilmeisesti tarkoitus, että Myyn hahmoa lähdetään sarjassa kehittelemään eespäin ja esiin tulee myös toisenlaisia sävyjä. Odotan suurella mielenkiinnolla ja vähän kauhullakin. Toivottavasti Myytä ei psykologisoida puhki tyyliin: hänellä on ollut vaikea lapsuus ja siksi hän on niin itsepäinen. Mutta katsotaan, miten hahmo tästä lähtee kehittymään. Ans kattoo nyt.

Tapahtumien miljöö – Muumilaakso – oli sarjassa lumoava ja värikäs ja ihastuttavan kolmiulotteinen. Näitä maisemia odotan näkeväni lisää sarjan edetessä. Jakso päättyy Muumipeikon rakentaessa tornimaisen hökötyksen (muumit rakentavat aina kaakeliuuneissa asuvien esi-isiensä kunniaksi kaakeliuunin muotoisia taloja) tietämättään jättiläiskilpikonnan kuoren päälle. Mymmeli perheinen muuttaa taloon ja ihastuu ikihyviksi talon könytessä liikkeelle. Hiekasta nouseva jättiläiskilpikonna oli upea näky ja (anteeksi hemulointini) todellakin Janssonin hengen mukainen. Pidin jakson onnellisesta lopputunnelmasta ja lopuksi hiukan rauhoittuvasta tahdista. Jakson loppu enteili toiveikkaasti kevättä. Miten osuvaa, että saimme katsoa sen helmikuussa. Kevättä, Nuuskamuikkusta ja uusia jaksoja odotellessa. <3

Miesränttäystä pakkasessa – Thomas Bernhardin huikea esikoisromaani Pakkanen

2019-02-19T15:34:00.001+02:00

Lukusavotan jälkeen tekee mieli hihkua ilosta: jälleen yksi aukko sivistyksen alati reikäisessä muurissa tukittu. Ou jee! Tai eipä sentään liioitella. Ennemminkin tuo aukko on nyt hitusen entistä pienempi. Thomas Bernhard on nimittäin sen sortin klassikko, että isoa B:tä ennen lukemattoman muurissa komeili aikaisemmin ainakin norsun kokoinen reikä, josta sivistymättömyyden tuuli senkun viuhui. Nyt se on enää semmoinen hyvässä kaurassa olevan suomenhevosen kokoinen reikä. Hyvä näinkin.

Luettavakseni valikoitui tuore suomennos Bernhardin esikoisromaanista Pakkanen (Teos 2019, alunperin 1963) jo siksikin, että teos oli Tulenkantajien kirjapiirimme ruodittavana. Pimeyttä ja sieluun saakka hyytävää kylmää henkivä teos sopi myös mitä parhaimmin tähän jääntäyteiseen helmikuuhun. Kadulla hitaasti eteenpäin liukastellessa on ollut hyvin aikaa sulatella Bernhardin esikoista.

Sulattelemalla teos ei kuitenkaan ole lämmennyt vaan kaihertaa yhä mieltä kylmänä, hankalana ja inspiroivana. Romaanin ajatteleminen on kuin joku tökkisi jääpuikolla vauhtia oikeaan aivopuoliskoon. Näinkin voi kirjoittaa maailman kansien väliin. Näinkin voi nähdä. Näinkin voi pakottaa lukijan hapuilemaan pimeään vailla toivoa lämmöstä, valosta ja lohduttavista vastauksista.

Romaanin alkuasetelma on eriskummallinen. Nuori sairaala-apulainen ja lääkäriopiskelija saa lääketieteen opettajaltaan tehtävän. Nuorukaisen tulee matkata kaukaiseen vuoristokylään tarkkailemaan opettajan veljeä, eksentristä ja sairaalloista taidemaalari Strauchia. Opiskelijasta tulee eräänlainen salainen agentti, jonka tehtävänä on kohteen mitään huomaamatta tarkailla tämän näkemyksiä, puheita, mielipiteitä, eleitä ja jopa kävelytyyliä. Muuta juonta ei romaanissa oikeastaan olekaan. Juoniromaanin ystävät älköön vaivautuko.

Romaanin asetelma on kirjallisuudellinen (heh mikä sanamonsteri) ja keinotekoinen. Lääkäriopiskelijan salainen tehtävä tarjoaa löyhät juonikehykset, joiden sisällä lukija päästetään opiskelijan siivellä tarkkailemaan maalarin kivulloista elämää ja kuulemaan maalarin loputtomia saarnoja elämän synkeydestä ja kaiken turhuudesta. Romaani venyttääkin taitavasti romaanilajin rajoja filosofian suuntaan. Vaikka taiteilijan elämänkielteinen kokemusmaailma tuntui itselleni vieraalta, oli lähes jokainen romaanin lause niin merkityksin ladattu, että olisi tehnyt mieli muistiinmerkitä ihan kaikki tarkempaa tutkiskelua varten. Vierasta ja kaukaista mutta äärimmäisen kiehtovaa.

Juhani Karilan luonnehdinta Bernhardin tuotannosta Hesarin kritiikissään nauratti: ”Tyypillinen Bernhardin teos koostuu maailmaan suuttuneen äijän katkerasta ja itseään toistavasta ränttäyksestä, joka etenee tiiviinä, kappalejaottomana monoliittina”. (HS, 26.1.2019) Näin juuri ainakin tässä romaanissa, sillä ränttäävää puhetta taiteilija Strauchilla totisesti riittää.

Romaanin kertova rakenne on äärimmäisen raskas mutta samalla kiehtova. Pakkanen mukailee päiväkirjan muotoa ja lainaa toisinaan myös raportin lajista. Lääkäriopiskelijan kerronta jaksottuu vuoristokylän majatalossa vietettyjen päivien mukaisesti, mutta muuten kerronta on usein yhtä ajatuksen vuolasta virtaa taiteilijan räntätessä epäkelvosta koululaitoksesta tai maalaisihmisten eläimellisyydestä. En ole koskaan lukenut romaania, jossa olisi yhtä paljon lainausmerkkejä, sillä lainausmerkkien siivittämänä taiteilijan puhe valuu opiskelijan kerrontaan. Huolellisesta lainausmerkityksestä huolimatta näiden kahden puhujan äänet sekoittuvat lukijan lukukokemuksessa, sillä tekstin tyyli on ylettömän runsas ja vyöryvä. Tämä on tarkoituksellista ja osa teoksen charmia.

Meikäläinen paasaa Pakkasesta

Taiteilija Strauch ei ole mikään rakastettavalla tavalla höpsähtänyt ukkeli vaan kuolemankaipuinen ja samalla pelkojensa ja halujensa riivaama synkeä nero – sisäisen pakkasensa ja juuri ohitetun sodan kauhujen iäksi merkitsemä mielensäpahoittaja potenssiin kymmenen. Teoksen mittaan kaksikko käy kävelyretkillään vuoristokylässä ja istuu iltaa asuinpaikkanaan toimivan majatalon olutpöydissä ja opiskelija kuuntelee vanhan Strauchin kaikkeen pettynyttä narinaa.

Lämpöäkin teoksesta kyllä löytyy etenkin ironian kautta. Kaikessa synkeydessään taiteilija jo ironisoituu tekstin eettisessä kokonaiskudelmassa. Vaikka teos on vakava ja vaikuttava, on siinä tilaa myös vapauttavalle naurulle. Kaikessa elämänkielteisyydessäänkin ukko Strauchkin on elämälle perso. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä suuressa kiinnostuksessa, jolla hän tarkkailee hehkeän ehtoisan majatalonemännän railakasta lemmenelämää. Taiteilija paheksuu syvästi naisen löyhämoraalisuutta ja seksuaalista halua, mutta on samalla salaa äärimmäisen kiinnostunut seuraamaan ympärillään tapahtuvaa elämän vilskettä vietteineen kaikkineen.

Teoksen filosofointien taustalla onkin koko ajan käynnissä saippuaoopperamainen draama, jossa seurataan emännän, tämän rakastajien ja tämän vankilaan huijatun aviomiehen edesottamuksia. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu liuta ammattinimikkein esiintyviä henkilöitä: majatalon emäntä, nylkyri, insinööri ja niin edelleen. Paikkakunnalle rakentuu kovaa kyytiä voimalaitos ja modernisoituvan kylän asukit yhteisöllisine rooleineen ovat elämässä kiinni vastakohtana kipuihinsa käpertyneelle vanhukselle.

Tämän kerran kirjapiirissä oli ihanan asiantunteva ja keskusteleva yleisö <3

Teoksen suomennos on kääntäjä Tarja Roinilan käsialaa ja millaista käsialla se onkaan! Teoksen käännöstyös on ollut huikea urakka, sillä Bernhardin kieli uudissanoineen ja hengästyttävine rytmeineen ei helposti alistu käännettäväksi. Lopputulos on erinomainen. Luovutettaakoon tässä juhlallisesti virtuaalinen käännösmitali: o. Hyvää työtä! <3

Teokseen on myös sisällytetty Roinilan työpäiväkirja, mikä oli kiinnostavaa luettavaa ja auttoi arvioimaan teoksen kieltä siihen syvästi perehtyneen katseen kautta. Tällainen käytäntö olisi ihana ihan kaikessa käännöskirjallisuudessa ja auttaisi myös tuomaan esiin kääntäjän työtä, joka meiltä lukijoilta tuppaa usein unohtumaan.