Traileri Peertubessa:

Ja Youtubessa:

Ja kirjathan teille tuo Otavan kustantamo: https://otava.fi/kirjat/kuunkeha/

Niitä on saatavilla niin painettuina kuin ääni- ja e-kirjoina.

Muistakaa myös Royaumen aikakirjat-muisteluvideo:

Osuuskumma International

Hienoja käännösuutisia: novellini Hänen kuvansa (julkaistu alun perin antologiassa Käärmeenliekit, Osuuskumma 2015) on mukana saksankielisessä antologiassa Grenzlande der Liebe, joka julkaistaan virallisesti heinäkuussa Metropolcon/Euroconissa Berliinissä! Antologia on kokoelma viime vuosina Suomessa ilmestyneitä spekulatiivisen fiktion tarinoita, joiden aiheena on tavalla tai toisella rakkaus. Sen on toimittanut J.S. Meresmaa ja kirjoittajina mukana on yhdeksän kovaa kotimaista: Frida Burns, Magdalena Hai, Jenny Kangasvuo, Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen, Hanna Morre, J.S. Meresmaa, Satu Piispa-Hakala ja Reetta Vuokko-Syrjänen. Kääntäjinä toimivat Tina Solda ja Silke Brandt.

Olen erityisen iloinen, että juuri Hänen kuvansa (Sein Abbild) on mukana tässä antologiassa. Tämä novelli edustaa oman tuotantoni scifistisintä laitaa, se on inspiroitunut paristakin nuorena aikuisena lukemastani tieteisnovellista, ja sen spekulatiivisessa elementissä on nähtävissä sellaista kirjailijan pohdintaa lohikäärmeiden olemuksesta, joka sittemmin synnytti Royaumen aikakirjojen kaaoslohikäärmeet.

Esittelyteksti WSOY:n sivulta:

Painajaispuoti: Karmea keppostelija

Uskallatko astua sisälle noitakouluun?

Supersuositun Painajaispuodin seikkailut jatkuvat noitamaisin kääntein. Isokokoinen kirja on täynnä toinen toistaan hullumpia taikoja ja kamalampia kepposia!

Kun Ninni saapuu Painajaispuotiin, kaikki on nurinkurin: Pertsasta on tullut tavallinen poika ja maamustekala Lölliksestä puodinpitäjä. Vaikuttaa aivan noituudelta! Ninni ja Pertsa menevät selvittämään asiaa Kammolan uuteen noitakouluun, mutta siellä vasta odottaakin kaaos. Kaiken huipuksi Ninnikin alkaa vähitellen muuttua… PUF!

Eikö olekin ihana kansi?

Jos läheisissänne on Pp-faneja tai merirosvointoilijoita, kannattaa tulla kuulolle!

(Kuunkehään onnistuu toki myös nimmari saada siellä kätevästi, huom huom!)

Royaumen aikakirjat-sarjan nyt tullessa kolmanteen osaansa tietyt, suuret tarinankaaret saavat päätöksensä. Työ näiden kolmen kirjan kanssa on ollut kaiken kaikkiaan valtava, ja helpotus Kuunkehän päästyä viimein kansiin on ollut suuri. Sen kunniaksi tein (sarjaan sopivasti) muhkean fiilistelyvideon, johon keräsin muistoja matkan varrelta (piirustuksia, valokuvia, fanitaidetta) ja jossa pohdin mm. eeppisen sarjan kirjoittamista, kirjailijana kasvamista ja rakkaita hahmoja.

Video löytyy suomenkieliseltä Peertube-kanavaltani:

Sekä YouTube-kanavaltani:

Aloin kuvata lyhytvideoita Youtube-kanavalleni pihani eläimistöstä. Samaan aikaan kuvasin myös vaakakuvaa, ajatuksella koostaa ötövideoista jonkinlainen minidokumentti. Työkiireiden vuoksi näiden editointi lykkääntyi keskitalveen. Mutta miten ihanaa nyt olikaan palata kuvamateriaalin mukana viime kesään! Millainen ötökkäkesä se olikaan!

Minidokumentti eli fiilistelyni villipihasta on nyt nähtävissä Youtubessa sekä Peertubessa, mikäli haluatte katsoa sen ilman mainoksia ja eettisemmältä alustalta. Peertubessa video on englanniksi. Luvassa on fiilistelyn lisäksi paljon mahtavia ötököitä, sammakoita sekä söpö koira. Näin ohjaajan ominaisuudessa voin sanoa, että hän oli erinomainen näyttelijä.

Molemmat versiot upotettuna alla!

YOUTUBE-versio:

PEERTUBE-versio:

OHJELMANI:

Lauantai 29.11.

Klo 16.00

Paikka: LaNu-lava, Sorsapuistosali 1. krs

Painajaispuoti, haastattelu

Sunnuntai 30.11.

Klo 11.00

Paikka: Sorsapuistolava, Sorsapuistosali 1.krs

Yksi kirjailija, monta yleisöä

JS Meresmaa, Magdalena Hai, Sini Helminen ja Laura Ertimo

TEEN JA LOITSUJEN VUOSI

Kirjan esittely WSOY:n sivuilla.

Noitia, luonnonvoimia ja maagista tunnelmaa!

Tunnelmallinen neljän kertomuksen kokoelma imaisee mukaansa Launealan maailmaan, jossa nuoret noidat auttavat läheisiään, valmistavat rohtoja ja käpertyvät takkatulen ääreen myrskyn pauhatessa mökin ulkopuolella.

Enna on nuori kylänoita, jonka lähikylää vaivaavat lukuisat vitsaukset. Vuorimökissä asuvan Moiran elämä mullistuu, kun hän pelastaa pakkasesta salaperäisen koiran. Sisarukset Anders ja Linda matkaavat vanhempiensa kanssa ilmalaivalla tutkimassa mammutteja. Syvälle töihin itsensä hukannut Aisha tähyilee merenrannalta horisontissa nousevaa lohikäärmemyrskyä.

Teen ja loitsujen vuosi tarjoaa neljä lempeän lumoavaa noitatarinaa, metsämökkien tunnelmaa, maagisia hetkiä, puhuvia eläimiä, sydämen läpätystä – ja juuri oikean verran teehetkiä ja leivonnaisia. Magdalena Hain mukaansatempaavat kertomukset syttyvät väreihin Heikalan ihastuttavissa kuvituksissa.

Kirja ilmestyy virallisesti 19.3.2026, mutta pankaahan tämä jo muistiin, mikäli suloiset ja tunnelmalliset hyvän mielen tarinat kaukaisen Launealan noidista alkoivat kiinnostaa!

KUUNKEHÄ – Royaumen aikakirjat 3

Tiedän, että moni Royaumen aikakirjojen lukija on joutunut odottamaan sarjan kolmatta osaa pitkään. Ja ne, jotka mieluummin lukevat koko sarjan kerralla, eivät ole päässeet edes aloittamaan. Haluankin kiittää teitä kärsivällisyydestänne. Nämä kirjat ovat jukuripäisiä mammutteja ideoida ja kirjoittaa, ja on ollut hetkiä, joina ajatus siitä, että joku odottaa kirjan valmistumista, on kantanut kirjoitusjumien yli.

Ihanaa, että odotitte. Ihanaa, että olette.

Kirja on jo löydettävissä Otavan verkkokaupassa! Esittely:

Palkitun kirjailijan upean fantasiatrilogian huipennus.

Maahan päätyneet noitasisaret Lune ja Ciel yrittävät palata arkeen vietettyään tahoillaan 100 vuotta ajassa, jota muut heidän ympärillään eivät ole kokeneet. Se ei ole helppoa, sillä molemmat ovat muuttuneet: Cielistä on tullut suurnoita eikä hän voi enää piilottaa mahtiaan. Lune tajuaa kauhukseen, että hänessä virtaa vieras voima. Molemmat ovat myös menettäneet suuren rakkauden.

Samaan aikaan Maata ravistelevat tihenevät vulkaaniset purkaukset ja Royaumen romahtanut valtakunta on alkanut uudelleen kasvaa. Noitien, haltioiden ja ihmisten yhteenkietoutunut tarina ajautuu kohti hirvittävää loppunäytöstään.

Päräyttävän kannen viimeiseen Royaumen aikakirjaan on tehnyt Elina Äijälä kunnioittaen hienosti vuonna 2022 edesmenneen Nina von Rüdigerin visiota sarjan kansille.

TORSTAI 23.10. klo 12-12.30

Painajaispuoti: Kristallikallon tapaus

Sijainti: Toukola

Supersuositun Painajaispuodin seikkailut jatkuvat kalloakihelmöivin kääntein. Entistä isokokoisempi kirja on täynnä jännitystä, ektoplasmaa ja hulvatonta merirosvohuumoria!

Hoidamme ohjelman lapsillekin sopivana haastatteluna, jonka jälkeen SIGNEERAAN kirjoja WSOY:n osastolla! Oivallinen hetki hankkia nimikirjoitus ja vaikka pääkallopiirustus joulun lahjakirjaan.

LAUANTAI 25.10. klo 12.30-13.00

Kulttuurivientiä kansien välissä – käännösten merkitys kirjailijan uralla

Sijainti: Töölö-lava

Millainen kirja on juuri sopivan suomalainen kansainvälisille markkinoille? Kirjailijat keskustelevat kansainvälistymisestä, käännössopimuksista ja vientipotentiaalista.

Haastattelen Jyrki Vainosta ja Tuutikki Tolosta kirjaviennin kiemuroista.

Royaumen aikakirjojen ystävä! Kysy minulta uutisia sarjasta ja Royaumen aikakirjat-zinestä!

Pe 3.10. klo 12.30-13.00

Lava: ASEMA

J.S. Meresmaa, Magdalena Hai, Hanna Morre ja Mia Myllymäki keskustelevat kirjasarjojen aloittamisesta ja lopettamisesta.

(Jos haluat tietää, mitä kuuluu ROYAUMEN AIKAKIRJOILLE, tämä on se ohjelma, joka kannattaa katsoa!)

Metsäestetiikkaa ja lankataikoja

La 4.10. klo 16.30-17.00

Lava: Lasten- ja nuortenkirjailijoiden osasto LO29

Haastattelu: J.S. Meresmaa Noidanlanka (haastattelijana Magdalena Hai)

Kirjailijayhteisössä kohautti kuitenkin seuraava väite:

Novelleja en ole kirjoittanut, en yhtä ainoaa.

Eikä ole kovin moni muukaan. Kokoelmia ilmestyy muutamia vuodessa, mutta Marko Järvikallas tuntuu olevan tällä hetkellä ainoa oikeasti aktiivinen kotimainen novellisti.

Eikä ihme. Novelleja ei lue juuri kukaan ja ostaa vielä harvempi. Joissakin yhteyksissä novelleja kutsutaan mieluummin tarinoiksi, jotta ne eivät pelottaisi lukijaa.

Kekkosen essee herätti minussa syvää nostalgiaa. Kun suomalaisen novellistiikan oletettua puutetta viimeksi voivoteltiin enemmän, Novelli palaa!-hankkeessa vuonna 2013, kirjoitin hankkeen sivuille vastineen Spekulatiivinen novellistiikka – Mahdollisuuksien pelikenttä, jossa esittelin spekulatiivisen novellin kenttää Suomessa. Valitettavasti hankkeen materiaalit ovat jo kadonneet netistä, ja ehkäpä osittain sen vuoksi nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, olemme jälleen samojen oletusten äärellä. Onneksi tuolloinen blogikirjoitukseni löytyi yhä omista arkistoistani. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan teidän iloksenne.

Olkaa hyvät, aikamatka vuoteen 2013, jolloin kukaan ei kirjoittanut tai lukenut novelleja Suomessa:

Spekulatiivinen novellistiikka – Mahdollisuuksien pelikenttä

Viime vuosi oli spekulatiivisen novellistiikan huippuvuosi. Suomessa julkaistiin lähes 200 spekulatiivista fiktiota edustavaa, aiemmin julkaisematonta novellia. Erillisiä julkaisukanavia oli neljäkymmentä, näiden joukossa niin asemansa vakiinnuttaneita julkaisuja – Tähtivaeltaja, Portti, Usva ja Spin – kuin täysin uusiakin tekijöitä. Nousuun lähtivät mm. perinteistä, juonivetoista fantasiaa ja scifiä esiin nostava Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio (URS) sekä aikuisille suunnattuun spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä osuuskuntamuotoinen kustantamo Osuuskumma. Vähintään yhden spekulatiivisen novellin kirjoitti vuonna 2012 yli sata yksittäistä kirjoittajaa. Monilta kirjoittajilta julkaistiin useita tarinoita.*

Lähes kaksisataa julkaistua novellia, neljässäkymmenessä eri julkaisussa, yli sadalta eri kirjoittajalta. Suomalainen novelli elää ja voi hyvin spekulatiivisen fiktion parissa. Lienee syytä kysyä, miksi näin on? Miksi novelli taidemuotona rehottaa yhtäällä kotimaisessa kirjallisuuskentässä ja kuihtuu toisaalla? Mitä valtavirta voisi oppia marginaalilta?

Spekulatiivisen kirjallisuuden kentän vahvuus syntyy sen avoimuudesta. Erilaiset julkaisut, kilpailut ja antologiahankkeet ovat luoneet kirjallisen leikkikentän, jolle aloittelevan kirjoittajan on äärimmäisen helppo tulla. Samoista julkaisuista löytää rinta rinnan palkittujen kirjailijoiden ja aloittelevien harrastajien tarinoita. Uusia kykyjä löytyy jatkuvasti, eikä kokeneempia suljeta kirjailijuuden ghettoon ensimmäisen julkaistun teoksen jälkeen. Tämä kannustaa tuoreita kykyjä kilvoittelemaan taitavampien kirjoittajien kanssa ja ylittämään itsensä. Kirjailijoille julkaisut puolestaan tarjoavat kanavan irrotella tavalla, jota kaupallisille kustantamoille tehdyt kirjoitusprojektit eivät salli.

Spekulatiivisen fiktion parissa järjestetään säännöllisesti kirjoituskilpailuja, joista osa on suunnattu erityisesti aloitteleville kirjoittajille, kuten Turun Science Fiction -seuran järjestämä palautteellinen Nova. Merkittävä osa kilpailuista on kuitenkin kaikille avoimia, tärkeimpänä Tampereen Science Fiction -seuran järjestämä Portti. Maamme vanhin tieteiskirjallisuuspalkinto Atorox jaetaan edellisen vuoden parhaalle, aiemmin julkaisemattomalle science fiction- tai fantasianovellille. Vuosittain järjestettävien kilpailujen lisäksi järjestetään myös teemakilpailuja ja kaikille avoimia hakuja novelliantologioihin. Vuonna 2012 tällaisia olivat mm. URS-novellikisa sekä Usva äänikirjahanke.

Spefi-kenttä on notkea. Koska julkaisemista eivät määrittele suurten kaupallisten kustantamojen preferenssit, kirjoittajat uskaltavat kokeilla ennakkoluulottomasti erilaisia tarinankerronnan ja julkaisun tapoja. E-zinet – nettilehdet – elävät perinteisten paperilehtien rinnalla. Tajunta Median ylläpitämä Aavetaajuus julkaisee scifi-, kauhu- ja fantasianovelleja podcast-muodossa. Tuore Usva-julkaisu Kun kansilaudoille laskeutui lohikäärme – Merkillisiä tarinoita meriltä sisältää tukun meriaiheisia novelleja, jotka on kirjoitettu varta vasten äänikirjaformaattiin. Osuuskumma-kustannus puolestaan on tehnyt periaatepäätöksen myydä e-kirjoja painettuja selvästi matalampaan hintaan ja ilman drm-rajoitteita, tavoitteenaan tuoda e-kirjat tavalliselle kuluttajalle helpommin saavutettaviksi.

Spefi-kenttä on monimuotoinen kirjallisen ilmaisun areena. Käsite ”tieteis- ja fantasiakirjallisuus” kätkee tosiasiassa sisäänsä valtavan määrän erilaisia spekulatiivisen fiktion alalajeja, joista osalla ei ole juuri muuta yhteistä kuin marginaalikirjallisuuden leima. Monimuotoisuus luo tasa-arvoisuutta, tasa-arvoisuus luo yllättäviä yhteyksiä. Onkin turhauttavaa törmätä edelleen siihen, että valtavirtakirjallisuuden parissa ei tiedetä, saati olla kiinnostuneita tietämään, mitä spekulatiivisen fiktion kentällä tapahtuu. Kiinnostuksen vähyyttä perustellaan monin tavoin, joko genrekirjallisuuden perinteisellä asemalla suomalaisessa kirjallisuuskentässä tai jopa sillä, että genrekirjallisuutta itsessään, sen arvoa tai sen ideaa, ei ymmärretä. Spekulatiivisen fiktion harrastajien yhteisön, nk. fandomin, näkökulmasta perustelut näyttäytyvät selittelynä. Näyttää siltä, että kirjallisuuden kehoon on kasvanut ylimääräisiä käsivarsia, joita realismin rintakehä yrittää olla huomaamatta.

Mitä valtavirran sitten tulisi oppia marginaalilta? Että ylimääräisestä käsiparista voi olla hyötyä. Sen ymmärtämistä, että matala julkaisukynnys ei väistämättä tarkoita huonolaatuista, luokatonta proosaa. Jokainen aiemmin mainitsemastani lähes kahdestasadasta spekulatiivisesta novellista on käynyt läpi julkaisujen määrittämän laatuseulan ja toimittamisprosessin. Variaatiota novellien välillä tietenkin on. Sitä kuuluukin olla. Sillä kun novellia lakataan pitämästä ylihienostuneena kuningaslajina, johon vain parhaat pystyvät, siitä tulee jotain, jonka myös aloitteleva kirjoittaja ja tavallinen lukija voi tehdä ja kokea. Näin on käynyt spekulatiivisen fiktion piirissä. Aktiivinen fandom on synnyttänyt itseään ruokkivan lukija–kirjoittaja -kehän, jonka seurauksena novellista on tullut saavutettava, ymmärrettävä ja nautittava. Jokaisen oma.

*Luvut ovat peräisin Atorox 2013 -listauksesta.

Magdalena Hai on kirjailija ja novellisti. Häneltä on aiemmin julkaistu alle kouluikäisille lapsille suunnattu kuvakirja Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto). Gigi ja Henry -trilogian aloittava nuortenkirja Kerjäläisprinsessa (Karisto) on ehdolla LukuVarkaus 2013 -palkinnon saajaksi. Steampunk! Koneita ja korsetteja -novelliantologiassa ilmestynyt Vaskimorsian on vuoden Atorox-ehdokkaana ja Hai on tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana aloitteleville kirjoittajille suunnatun Nova-novellikilpailun tuomaristossa.

Oi joi, mikä trippi. Olin tuolloin aloittava kirjailija, kirjallinen taapero vielä. Edellisenä vuonna minulta oli ilmestynyt ensimmäinen kuvakirja, ensimmäinen romaani ja ensimmäinen novelli (jos tämän verkkosivuston tarinoita ei lasketa). Näin jälkikäteen ajatellen aloitin varsin vahvasti! Nuorten kauhunovellikokoelmani Haiseva käsi (Karisto 2016) ja Kuolleiden kirja (Karisto 2020) eivät olleet vielä edes pilke kirjailijan silmäkulmassa. Muistelen, että noihin aikoihin perinteiset kustantajat olivat jopa hiukan sitä mieltä, että nuorille suunnatut novellikokoelmat eivät myy. Onneksi Karistolla ajateltiin toisin, sillä Haiseva käsi on myynyt sittemmin viisi painosta loppuun.

Olen oman 13-vuotisen urani aikana kirjoittanut yli kaksikymmentä novellia aikuisille, kaksi novellikokoelmaa nuorille ja ollut toimittamassa kolmea novelliantologiaa, Rocknomiconin ja Sydänten salongin Osuuskummalle sekä Viimeinen versio: Pienin askelin-antologian Turun Kirjan talon Kirjoittaja-akatemialle. Novellimittaisia tarinoitani on käännetty tähän mennessä kuudelle kielelle. Kun Hertta-kustantamon Tinarinnat-antologia julkaistiin Finnconin 2023 alla, lukijat etsivät meitä antologian kirjoittajia pitkin tapahtumaa pyytääkseen jokaiselta nimikirjoituksen. Siitä tuli eräänlainen peli: Löydä Tinarinnat-kirjailija, kerää koko sarja!

Olen kirjoittanut novelleja koko ajan romaanien ja kuvakirjojen ohessa, ja syyt ovat hyvin pitkälti samat, joita Kekkonen listaa esseessään: novelli on hyvä sormiharjoitus. Novellissa voi kokeilla omia rajojaan kirjoittajana tai testata ideoita. Novelli tarjoaa nopean onnistumiskokemuksen – mikä toisinaan voi olla tarpeen, kun painii pitkän romaaniprojektin kanssa. Itselleni kokemus novellien kirjoittajana on tarjonnut myös lisäansaintamahdollisuuksia: minulta on useaan otteeseen tilattu novelleja erilaisiin hankkeisiin sekä oppikirjoihin. Kuten Kekkonen, kannustan kokeilemaan novellia!

Kirjoitin tästä artikkelinkin Kummaan kirjoitusoppaaseen.

Miksi Kekkosen väite siitä, ettei Suomessa ole kenties kuin yksi aktiivinen novellisti, herättää niin suuria tunteita meissä spefisteissä? Koska valitettavasti se jatkaa vuosikausien perinnettä pyyhkiä spekulatiivisen fiktion ja myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekijät näkymättömiin. Kun Suomessa puhutaan ”kirjallisuudesta”, puhutaan vain tietyn tyyppisestä kirjallisuudesta: aikuisille kirjoitetusta, realistisesta kaunokirjallisuudesta. Kun Helsingin Sanomien sivuilla kirjoitetaan, ettei Suomessa ole kuin yksi aktiivinen novellisti, ohitetaan huolettomasti, puolivahingossa, kokonaisia genrejä.

Voidaan myös katsoa, että kyse on laajemmasta, etuoikeutetun ryhmän enemmän tai vähemmän tiedostamattomasta vallankäytöstä ja portinvartijuudesta. Kirjallisuuspiireissä ihmetellään aina toisinaan sitä, missä ovat kaikki työläis- ja maalaistaustaiset kirjailijat, missä on moderni kotimainen työläiskirjallisuus? Mutta kun spefistit nostavat kätensä pystyyn ja sanovat ”täällähän me, tällaista me olemme valinneet kirjoittaa tässä ajassa”, eteen nousee hiljaisuuden seinä. Suomen työläis- ja maalaiskirjailijat kirjoittavat kirjallisuutta, joka ei kelpaa. Siksipä siitä vaietaan.

Entä lukijat? Pitäisikö ajatella hetki myös heitä, joille me kirjailijat kirjoitamme? Kun sanotaan, ettei ”kukaan” lue novelleja, pyyhkäistään olemattomiin myös suomenkielisen genrekirjallisuuden lukijat. Ne, jotka äänestävät vuosittain Atorox-palkinnon parhaalle kotimaiselle spefinovellille. Ne, jotka tekevät Osuuskumman kaltaisten erikoistuneiden pienkustantamoiden toiminnasta kannattavaa. Ne, joiden takia minun esikoisnovellikokoelmani myi viisi painosta loppuun. Tässä maassa, jossa ollaan alituisesti huolissaan lukemisen vähenemisestä, on ilmeisesti yhä varaa tehdä näin.

En usko, että kukaan tätä pahuuttaan tekee. Kuten sanottu, meillä on tähän pitkät perinteet. Tietynlainen kirjallisuus ja tietynlaiset tekijät nyt on vain tavattu jättää kirjallisuuskeskustelun ulkopuolelle. On totuttu siihen, että puhutaan kirjallisuudesta (=yleinen kauno, aikuisten realistinen kirjallisuus), genrekirjallisuudesta, lasten- ja nuortenkirjallisuudesta jne. Vähän niin kuin vielä 2010-luvun taitteessa muistan vakavaa keskustelua käydyn siitä, pitäisikö vähitellen luopua sanasta ”naiskirjailija” ja alkaa puhua ihan vaan ”kirjailijoista”. Oli pitkään totuttu puhumaan niin, että oli kirjailijoita… ja naiskirjailijoita.

Kyse on ollut kummassakin tapauksessa siitä, kuka katsoo oikeudekseen ottaa sanan ”kirjailija” tai ”kirjallisuus” oman sukupuolensa tai kirjoittamansa genren ensisijaiseksi määreeksi. Me muut joudumme lähtökohtaisesti määrittelemään itsemme marginaaliin: siinä missä aikuisille realistista proosaa kirjoittava kollegani voi olla kirjailija, minun täytyy pohtia, olenko enemmän SPEFI-kirjailija vai LANU-kirjailija. Tiedättehän, sellainen kirjailija, jonka nimeä ei tarvitse mainita kirjallisuuskeskustelussa, koska kaikkihan tietävät, että silloin puhutaan AIRE-kirjallisuudesta tai YLKA-kirjallisuudesta (etuliitteet hiljaisia).

Kyllähän tämä väsyttää ja turhauttaa. Vielä tällaisenakin aikana, kun meidän taiteentekijöiden, kirjailijoiden, pitäisi vetää yhtä köyttä, minun ja monen kirjoittajan työ ja taide voidaan pyyhkiä noin vain kirjallisuuden räsymaton reunan alle? Olin toivonut, että tästä oltaisiin tultu eteenpäin sitten vuoden 2013. Mutta ei. Me käymme yhä tätä samaa keskustelua, joka pohjaa siihen raakaan tosiasiaan, että genrekirjallisuutta ei nähdä. Myöskään sen lukijoita ei nähdä eikä arvosteta, eikä genrekirjailijoita pidetä kirjallisuuden historiaan kirjaamisen arvoisina.

Kävin toissapäivänä Amos Rexissä katsomassa Anna Estarriolan upean, häiritsevän ja kummallisen näyttelyn Staged Circumstances and Piles of Things. Nyt mietin, miksi tässä maassa osataan arvostaa fantastista ja kummaa kyllä muissa taiteenlajeissa, mutta kotimaisessa kirjallisuudessa se on jotakin, jonka jopa meidän kollegamme unohtavat olevan olemassa?

En suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa, joka on asiaan tarttunut. Tässä muutamia lukemisen ja katsomisen arvoisia kommentteja:

HS Lukijan mielipide: Suomalainen novellistiikka kukoistaa marginaalissa

Saara Henriksson: Suomalainen novellistiikka kukoistaa marginaaleissa

Hanna Morre Matilainen: Suomalaisen realismin taakka altistaa genresokeudelle

Toni Saarinen: Ainoa oikeasti aktiivinen novelliskene

Kirjaruutu: Julkaistaanko Suomessa novelleja?

Kolme vuotta sitten lakkasin ajamasta nurmikkoa. Ihan vaan lopetin kerta kaikkiaan. Myönnettäköön, en ollut sitä ennenkään ollut mikään ahkera puutarhuri. Nurmikkoa oli noin 1500 neliön pihalta leikattu siihen asti jo vuosia korkeintaan kaksi kertaa kesässä, usein vain kerran. Piha on paahteista hiekkamaata, joten keskellä pihaa, missä kulutus on suurinta, nurmikko ei kasva juurikaan nilkkaa korkeammaksi. Jos sen leikkaa lyhyeksi, kun on yhtään aurinkoisempi tai helteisempi kesä, se kulottuu nopeasti kuivan rapsakaksi ja ruman keltaiseksi.

Ennen päätöstä lopettaa nurmikonleikkuu olin jo aloittanut hyönteisten makrokuvaamisen, aluksi pääosin pihan ulkopuolella, mutta yhä enemmän pihassa. Hyönteisten kuvaamisen myötä havahduin siihen, miten paljon elämää omani kaltaisessa lähiöpihassa on – ja miten paljon enemmän sitä voisi olla. Maan tasoon laskeutuminen kameran kanssa avasi minulle aivan uudenlaisen näkökulman pihaan ekosysteeminä. Aloin nähdä pihan erilaisina elinympäristöinä: metsästysmaastoina, ravintoloina, piilopaikkoina, soidinmaina ja talvehtimiseen sopivina alueina.

Aloin pohtia, miten voisin muokata tästä omistamastani maapläntistä monimuotoisemman ja elämälle otollisen. Miten paljon elämää saisin mahtumaan yhteen pihaan?

Tutustuin näillä main myös rewildingiin, villiinnyttämiseen*, jonka ydinajatuksena ei ole niinkään suojella jotain tiettyä eläinlajia (esim. kimalaisia), vaan monimuotoistaa alueita luonnon ehdoilla ja tahdissa. Tämä vetosi – että voisi tehdä hyvää ihan vain tekemättä liikoja? Antaa luonnon tehdä juttunsa? Seurata sivusta? Vau, trendi minun makuuni! Villiinnytys, täältä tullaan!

*Itse kutsun sitä, mitä teen villiinnyttämiseksi ja pihaani villipihaksi, mutta hakusanalla ”luontopiha” löytyy myös tietoa.

MIKSI?

Koska olen vihainen. Ja ahdistunut. Koska minun pitää tehdä jotakin.

Ilmastokriisi ja siihen olennaisesti liittyvä luonnonmonimuotoisuuskriisi ovat aikamme suurimmat haasteet. Siitä ei ole kysymystäkään. Kaikki muut kriisit (sodat, pakolaisuus, ruokakriisit, pandemiat) kiertyvät näihin kahteen megakriisiin. Ja silti meidänkin päättäjämme katsovat aiheelliseksi vain lässyttää ja sössöttää toiminnan sijaan. Luonto- ja ilmastotoimia aktiivisesti jarrutetaan sen sijaan, että toimittaisiin oikein nykyisiä ja tulevia sukupolvia kohtaan. Luontoaktivisten toimintaa yritetään rajoittaa sen sijaan, että mietittäisiin, miksi ihmiset lähtevät kaduille.

Olen äärimmäisen turhautunut. Enkä ole yksin. Suurin osa suomalaisista haluaa lisää luonnonsuojelualueita, suojella luonnonmetsät ja rohkeampia ilmastotekoja.

Euroopassa tilanne on tämä:

Europeans continue to take climate change seriously

• 85% of respondents consider climate change a serious problem for the world.
• Climate change is seen as the most pressing issue in several Member States and among the top three concerns in most others.
• 59% of Europeans say they have taken an action in the past six months that combats climate change.

Strong and sustained support for EU climate targets and policies

• 81% support the EU’s goal of reaching climate neutrality by 2050.
• 88% say it is important for the EU to take action to increase renewable energy and energy efficiency.
• 84% support the aim of boosting Europe’s competitiveness in clean technologies.
• 75% believe reducing fossil fuel imports will enhance energy security and benefit the EU economically.

Lähde: Eurobarometri

Ja silti. Luontokatoa ei vain tapahdu, sitä tehdään.

Esimerkki lähiluonnosta. Oma asuinkuntani niittää tienpientareet joka vuosi kaksi kertaa kesässä, ensimmäisen kerran juhannuksen alla ja toisen kerran ennen koulujen alkua. Jälkimmäinen näistä niitoista on perusteltu, sillä niityt suositellaan niitettäväksi kerran loppukesästä.

Niitto juhannuksen alla sen sijaan katkaisee monen niittykasveista riippuvaisen hyönteisen elämän ja lisääntymisen kierron. Esimerkiksi nokkosperhoset munivat tienpientareiden nokkosiin, ja joinain vuosina ne ovat ehtineet juuri ja juuri toukkavaiheeseen, kun niitto on tehty. Valtava osa nokkosperhosten uudesta sukupolvesta päädytään noin vain tappamaan.

Tänä vuonna pientareilla viihtynyt ja minua henkilökohtaisesti ilahduttanut lähes parinkymmenen tiklin parvi joutui juhannusniiton jälkeen etsimään uusia ruokamaita. Kaikki pölyttäjien rakastamat upeanvioletit ohdakkeet olivat juuri kasvaneet kukkimiskorkeuteensa, kun ne rujosti katkaistiin.

Ajattelen tätä myös kulttuurisena menetyksenä: juhannusaattoon on perinteisesti kuulunut luontoa kohti pyrkiminen. Juhannusyönä toiveikas nuoriso on kerännyt tyynynsä alle seitsemän niittykukkaa tai kierinyt alasti pellossa nähdäkseen tulevan puolisonsa. Harva lähtee kierimään nakuna piennarniityille varsinaissuomalaisessa lähiössä, mutta eipä kerää seitsemää kukkaakaan, kun ne on kaikki alas niitetty. Ja haluatko kutreillesi kauniin niittykukkaseppeleen? Kehno tuuri. Koita tehdä sellainen lupiineista, niiden puskat saavat rehottaa rauhassa!

Niityt ovat uhanlaisia perinneympäristöjä.

Suomen perinneympäristöjen tilanne on hälyttävä. Vuonna 2018 julkaistussa Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa kaikki perinneympäristöt arvioitiin uhanalaisiksi, ja valtaosa niistä jopa äärimmäisen uhanalaisiksi. Perinneympäristöjä uhkaa umpeenkasvu.

Huolestuttavinta perinneympäristöjen ja niiden lajiston kannalta on se, että vain noin puolet jäljellä olevista perinneympäristöistä on asianmukaisessa hoidossa. Noin neljäsosa Suomen uhanalaisista lajeista elää näillä yhä vähäisemmäksi käyvillä alueilla. (Lähde: WWF)

Tienpientareita sen sijaan Suomessa piisaa, ja kotoperäiset piennarniityt olisivatkin monille lajeille ensiarvoisen tärkeitä elinympäristöjä.

Miksi tämä ensimmäinen niitto sitten tehdään? Kysyin tätä jokunen vuosi sitten kunnasta: koska osa kuntalaisista alkaa valittaa ”epäsiisteistä” pientareista! Kurinalaisuuden estetiikka asetetaan ennen elämää. ”Siisteys” ennen parempaa tulevaisuutta. Joka vuosi tämä jaksaa harmittaa, ja tänä vuonna sitäkin enemmän, koska samaan aikaan naapurikunnassa ollaan hyvin huolissaan pölyttäjäkadosta.

Kun pölyttäjät katoavat, ne vievät meidät mukanaan.

On toimittava nyt. Pihojen, kuntien ja valtioiden tasolla.

HIRVEÄN NÄKÖISTÄ

Monen mieleen on iskostunut ihmeen vahvasti ajatus siitä, että kurinalainen on kaunista. Kurinalaisuus on kunnollista, rehottaminen on epäilyttävää. Mutta hei haloo. Tämähän on vain yksi estetiikka ja ajatus muiden joukossa, ei mikään kiveen hakattu totuus. Emme me suomalaiset aina olleet tällaisia siisteysfriikkejä. Niittyjä ei aina ole niitetty juhannuksen alla eikä nurmikkoa ajettu viikottain sängelle. Metsän ei ole aina vaadittu seisovan suorissa riveissä tai uskottu, että luonto menee tärviölle ilman ihmisen ankaraa kättä. Vielä silloin, kun itse olin lapsi, tienvierukset ja pihanlaidat pörisivät ja surisivat elämää. Oli metsiä eikä pelkkää hakkuuaukeaa ja puupeltoa. Oli puuvanhuksia ja pajupuskia.

Olen aina rakastanut tietynlaista villiyttä, jopa rähjäisyyttä. Tämä ei päde pelkästään estetiikkaan. Pidän enemmän pienistä perhesirkuksista, joissa akrobaatin jalka toisinaan horjahtaa ja koulutettu kissa kieltäytyy tekemästä temppuja, kuin täydellisyyteen asti viilatuista jättituotannoista. Minua viehättävät ihmiset, joiden kasvoissa on kiinnostavaa epäsymmetriaa. Luen marginaalikirjallisuutta, pidän purkuhallinäyttelyistä, kuuntelen punkia.

Pidän virheistä ja epätäydellisyydestä. Pidän monimuotoisuudesta.

Kun olin lapsi, menin toisinaan kauniina kesäpäivinä makaamaan kukkaniitylle. Tämä on rakkaimpia lapsuusmuistojani. Katselin heinien heilumista tuulessa, kuuntelin kimalaisten surinaa kukissa. Elin luonnossa ja luonnon kanssa. Seurasin lantakuoriaisten puuhailua paikoissa, joissa lehmät olivat kulkeneet. Nimesin kolme pellon vieressä rinnakkain kasvavaa haapaa Kolmeksi sisareksi*, sillä ne vaikuttivat juttelevan kaiken aikaa joko keskenään tai minulle. Lapsena toivoin, että jonain päivänä ymmärtäisin, mitä ne minulle sanoivat.

*Hassua miten tietyt asiat kulkevatkin mukana

Jo silloin tiesin tarkkaan, missä meidän maatilallamme kasvoi vesiheinää (pihatähtimö), josta kanat pitivät, missä lammessa oli sammakonpoikia ja missä sammakot talvehtivat. Tiesin, mitkä puut kannattivat pienen kiipeilijän painon ja mitkä eivät, ja miten samettiselta sormiin tuntui suuri kääpä, joka kasvoi puutarhan vanhassa omenapuussa (erinomainen kiipeilypuu). Tunsin minua ympäröivän luonnon moninaisuuden kuin oman ihoni.

Kurinalaisuudella ei ollut mitään tekemistä kotoisuuden kanssa. Haluan yhä olla elämän ympäröimä. Eikä minulla onneksi ole pienintäkään tarvetta olla Kunnollinen.

YKSI PIENI PIHA LUONNON MONIMUOTOISUUSKRIISISSÄ

Olen siitä onnekas ihminen, että omistan maata. Omistamani maapläntti ei ole suuren suuri, vain suht tiiviisti rakennetun lähiön piha. Sillä ei pelasteta maapalloa. Mutta se on minun, saan tehdä sillä mitä haluan. Puutarhat voivat olla monimuotoisuuden tehopesäkkeitä. Niihin on mahdollista varsin vähällä vaivalla rakentaa elämälle suotuisia olosuhteita. Luontoonhan mahtuu valtavat määrät elämää – jopa pihan kokoiselle alueelle. Lajikatosokeuden takia emme vain ymmärrä, kuinka paljon olemme menettäneet. Kuinka paljon enemmän voisi olla.

Suomalaisten pihojen pinta-ala (1500 km²) vastaa muuten 33 kansanpuiston pinta-alaa. Pihat eivät ole mikään pikkujuttu. Pihoilla on merkitystä.

Puutarhaa voi ajatella pienenä ekosysteeminä itsessään. Ihmisen on mahdollista tukea monimuotoisuutta sen alueella monin pienin tavoin. Jokainen otus, joka pihassa elää, kaipaa ravintoa sekä sopivia paikkoja suojautumiseen pedoilta, talvehtimiseen ja lisääntymiseen. Useimmat pihoissa elävät eläimet ovat jonkin toisen eläimen ruokaa. Kun monimuotoistamisen aloittaa kaikkein pienimmistä, ravintoketjun ensimmäisistä lenkeistä, takaa samalla kutsuvat elinolosuhteet koko ketjulle.

Hyönteishotelli pihan nurkassa ei riitä, jos sen yhteydessä ei ole myös ravintola.

Omalla pihallani olen paitsi antanut nurmikon niityttyä, myös:

• Lisännyt lahopuuta ja ryteikköä tontin reunoilla. Nämä ovat tärkeitä piilo- ja talvehtimispaikkoja mm. kovakuoriaisille ja kimalaisille, ja toisaalta ravinnonlähteitä monille linnuille. Kun olen joutunut kaatamaan puun, olen jättänyt kunnollisen, korkean kannon. Käpytikka rakastaa etsiä hyönteisiä ruuakseen lahoavista kannoista. Ennen lahoamistaan isot kannot toimivat myös kivasti jalustana kesäkukkaruukuille!
• Antanut puiden kasvaa. Ne muutamat hirmuhelteet, joita meillä on männäkesinä ollut, havahduttivat minut puiden tärkeyteen. Suuret puut muodostavat pihaan hapekkaan, raikkaan mikroilmaston, jossa pärjäävät paremmin sekä eläimet että ihmiset. Omalla pihallani eron viereiseen, avoimeen tieympäristöön huomaa hellepäivänä selvästi: kun pihan ulkopuolella kärventää, villipihalla on yhä mukava olla – vaikka aurinko pääsee paistamaan sinne suuren osan päivästä. Suuret puut ovat myös itsessään tärkeitä elinympäristöjä niin hyönteisille, linnuille kuin oraville. Todella vanhoista puista alkaa olla tehotalous-Suomessa pulaa.
• Asentanut linnunpönttöjä enemmän kuin ajattelen lintuja tulevan. Tänä kesänä pihalla on pesinyt ainakin kaksi kirjosieppopariskuntaa, punarinta, sinitiainen ja mahdollisesti myös varpunen upouudessa varpuspöntössä. Pöntöille on tarvetta. Lintujen määrä lisääntyy sitä mukaa, mitä villimmäksi piha tulee – ja mitä suurempia hyönteispopulaatioita se pystyy pitämään yllä.
• Rakentanut pienen piha-altaan. Allas on toiminut todellisena monimuotoisuuden buustaajana pihalla. Sen äärellä viihtyvät niin sammakot kuin linnut, ja kukkakärpästen määrä on suorastaan räjähtänyt sen rakentamisen jälkeen (jotkut kukkakärpäslajit viettävät toukkavaiheensa vedessä). Jännä kyllä, hyttysten määrä ei ole sanottavasti kasvanut. Tätä hiukan pelkäsin etukäteen, mutta ilmeisesti hyttysten syöjiä on sen verran, että kannat pysyvät kurissa.
• Pohtinut ekokäytäviä, joita pitkin eläimet pääsevät liikkumaan, ja alueita, joilla eläimet saavat olla etusijalla. Esimerkiksi omalla pihallani on pitkän heinän alueita siellä, mistä sammakot saapuvat pihaan ja missä ne tapaavat liikkua enemmän. Nämä ovat varjoisia paikkoja, joilla sammakot saavat puolestani olla rauhassa ja heinä kasvaa. Sammakot puolestaan eivät tule pihan paahteisille paikoille, joissa ihminen ja koira tapaavat enemmän liikuskella. Olemme kaikki tyytyväisiä. Kukaan ei päädy tallomaan ketään.
• Pohtinut jatkumoita. Pyrin kasvien osalta siihen, että pihalla kukkisi koko kasvukauden. Tänä kesänä olen ilokseni huomannut, että näin tosiaan alkaa olla. Ensimmäisenä kukkivat kasvit (krookukset, leskenlehti ja voikukka) aloittivat mm. kimalaiskuningattarille tärkeän kukintansa jo varhain, ja viimeiset kukkijat (ainakin valkoapila ja pensashanhikki) ruokkivat mattimyöhäisiä kukkakärpäsiä vielä syyskuussakin. Suosin pihalla kotoperäisiä ja pölyttäjäystävällisiä kasveja.
• Hankkiutunut eroon haitallisista vieraslajeista. Eli ihan täysin puutarhatöistä ei villipihallakaan eroon pääse. Muinoin kukkapenkissä kasvanut ja kauan sitten juurineen ylös revitty lupiini pukkasi vielä viime kesänäkin lehteä. Lupiini ja sen loppumaton siemenpankki ovat pirullinen maanvaiva.
• Opetellut ajattelemaan uudella tavalla. Suomalaiseen luontosuhteeseen kuuluu valitettavan usein aivan tavallisten luonnon ilmiöiden ja eläinten näkeminen uhkien ja kontrollin kautta. Eläimiä ja kasveja jaotellaan touhukkaasti hyviksiin ja pahiksiin, joista jälkimmäiset on poistettava myrkyin ja voimakeinoin. Voikukkaa pidetään pahiksena, vaikka se on alkukesän tärkeimpiä pölyttäjäkasveja. Kirjosieppoa haukutaan pesärosvoksi, vaikka juuri mustawalkia kärwäistempaaja on se tyyppi, joka pitää minunkin pihani hyttyskannat matalina. Pihallani oli viime kesänä vähintään kuusi eri muurahaispesää ja ainakin neljää eri lajia muurahaisia. Jouduin tietoisesti ohittamaan lapsuudessa opitun kauhistuksen siitä, miten muurahaiset kaivavat talon kumoon ja marssivat keittiöön varastamaan ruuat, minkä jälkeen olenkin saanut todeta, että tavalliseen lähiöpuutarhaan mahtuu hyvin ainakin se kuusi muurahaispesää. Yhdestäkään ei ole tultu marssien taloon eikä yksikään pesistä ole talon kivijalassa.
• Asentanut riistakameran. Tällä ei ole mitään muuta roolia villipihassa kuin auttaa minua vakoilemaan isompia pihassa liikkuvia elukoita.

Kaikki kuvissa esiintyvät eläimet on kuvattu villipihassa.

VINKKEJÄ

Kirjallisuutta:

• Juha Kauppinen: Monimuotoisuus
• Isabella Tree: Wilding
• Isabella Tree & Charlie Burrell: The Book of Wilding
• Philipp Weiss & Annevi Sjöberg: Satoisa Metsäpuutarha

Youtube:

• Suomen permakulttuuriyhdistys ry
• Tammenkoti
• Wild Your Garden With Joel Ashton
• Rewilding Europe
• Kneppflix
• Once Upon a Forest: A Twig Poet’s Rewilding Journey
• Leave Curious
• The Wildlife Homestead
• Maggishai: Villipiha-soittolista

Netissä:

• WWF: Ala villiksi
• Suomen niittysiemen
• Luontoa pihoille! (Täsmäopas tamperelaisille, mutta hyvää tietoa muillekin)

PERJANTAI 27.06.2025 16:00 – 18:00 Ryssö 

Speculative Fiction in Translation

There are a lot of interesting projects going on in the European translated speculative fiction scene. Why do we want contemporary classics such as City of Saints & Madmen in translation and not just read them in English? How does the AI factor in the work of the translators and publishers?

Saara Henriksson, Magdalena Hai, Johanna Vainikainen, Matti Järvinen

LAUANTAI 28.06.2025 14:00 – 16:00 Fiskö

Werewolves, Selkies and Other Changelings – Metamorphosis in Speculative Fiction

Metamorphosis is one of the classical themes used in fantasy. What kind of fresh interpretations of the trope have emerged from recent Finnish speculative fiction? Why do transformations of the body continue to inspire writers, centuries after centuries?

Jenny Kangasvuo, Magdalena Hai, Frida Burns, Toni P.J. Saarinen, Fiona Barnett

Mahtavaa, kiitos lainaajat ja lukijat!

Linkki Sanaston artikkeliin tässä.

Ylen uutisessa tänään 17.6.2025 kerrotaan myös, että kirjastolainaaminen ylipäätään on korkeimmillaan lähes kahteenkymmeneen vuoteen. ”Lastenkirjallisuudessa on tehty jo kolmas peräkkäinen lainausennätys, ja painettujen kirjojen lainaus nousi kaikkiaan neljä prosenttia.” Hieno juttu!

Onkin huomionarvoista, että tuhannen lainatuimman nimikkeen joukossa lanu-kirjallisuus jyrää. Kun puhumme kirjastoista, kirjastojen resursseista ja hankintamäärärahoista, puhumme nimenomaan palvelusta, joka on huipputärkeä lapsille ja nuorille. Siinä missä aikuiset usein ostavat kirjat, jotka haluavat lukea, tai kuuntelevat ne suoratoistopalveluista, harvalla lapsella ja nuorella on siihen mahdollisuus. Siksi kirjastojen toiminta on turvattava.

Valitettavasti vain kirjastoilta leikataan jatkuvasti. Tämä Suomen kuvalehden juttu kannattaa lukea: Lukutaidon linnake rapistuu.

Kun puhumme lasten ja nuorten lukutaidosta, on pakko puhua myös kirjastoista. Kirjastot tekevät teidänkin lapsistanne lukijoita.