Muistiinpanoja objektiivisesta todellisuudesta

Pakollinen vaaliaihe

2012-01-23T15:00:00.000+02:00

Ihmiset äänestävät voidakseen kertoa äänestäneensä - ja ennen kaikkea ketä äänestivät. Äänestämisen ominaisuudet uskonnollisena rituaalina ovat ilmeselvät: äänestäminen tapahtuu julksissa tiloissa, mutta suljetussa kopissa - aivan kuin rippi katolisessa kirkossa, äänestäminen on velvollisuus (tai oikeus, riippuen keneltä kysytään) - aivan kuin rippi kaikissa kristillisissä kirkoissa, vaalisalaisuus - rippisalaisuus. Mikä ero on tomaatilla ja tomaatilla? Jumala on elossa, voi hyvin ja on hysteerisen palvonnan kohde. Sen nimi näillä main on Suomen valtio.

Äänestämisen keskeinen sosiaalinen tehtävä on että äänestäneet voivat kertoa mitä hyveellisyyden ja jalouden kultaista vasikkaa kukin on palvonut. Äänestäminen on itsekeskeisyyttä ja hurskastelua. Tämän ollessa riittämättömän kuvottavaa, tulee äänestämistä vielä julkisesti suitsuttaa ja kiinnittää omatunto ja itsekunnioitus oman ehdokkaan maineeseen ja kunniaan. Esimerkiksi, jos Pekka Haavisto sattuisi olemaan heteroseksuaali, tai edes eri puolueen ehdokas, ei hän todennäköisesti olisi saanut puoliakaan äänistään. Tämä on aivan päivänselvää, koska heteroseksuaalisuus ja kokoomuslaisuus eivät sovellu moraalisen ylivertaisuuden ja vapaamielisen hyveellisyyden symboleiksi ja täten urbaanin lehtikultamaisen moralisoinnin viestittämiseen. Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston erot eivät ole kyseisissä ehdokkaissa, näiden ajatuksissa, tai arvoissa, vaan niissä pääasiallisesti esteettisissä asioissa joita äänestäjät pitävät arvossaan ja joiden ympärille kehittyneisiin sosiaalisiin verkostoihin kukin äänestäjä haluaa signaloida kuuluvansa.

"Koska haluan muiden tietävän, että kuulun keskiluokkaan ja kannatan yhteisvastuuta, ilmoitan kaikille äänestäneeni Sauli Niinistöä."

"Koska haluan muiden tietävän, että olen suvaitsevainen ja kannatan yhteisvastuuta, ilmoitan kaikille äänestäneeni Pekka Haavistoa."

Loppuun vielä henkilökohtainen tunnustus. Äänestin vuosia sitten Sauli Niinistöä presidentinvaaleissa protestiäänenä Tarja Halosta vastaan. Kadun tätä päätöstä vieläkin, mutta olen oppinut antamaan nuoruuden virheet itselleni anteeksi. Nykyään tiedän paremmin.

Sattumanvaraisesti omistajuudesta

2012-01-22T21:38:00.000+02:00

Ihmisellä on luotainen ymmärrys omistajuudesta. Omistajuuden tunne omaan fyysiseen olevaisuuteen, persoonaan ja identiteettiin. Mitä korkeamman asteen abstraktioihin omistajuus yletetään, sitä suuremmaksi muodostuvat siihen liittyvä epätietoisuus. On yleinen erhe sekottaa omistajuus omistusoikeuksiin.

Omistajuus on käsite joka elää ihmisen mielessä. Omistusoikeudet ovat sosiaalisen prosessin luoma fiktio, jossa omistajuuden ymmärryksestä, markkinaprosessin kautta, ollaan löydetty keino, joka mahdollistaa konfliktitilanteiden rauhanomaisen selvittelyn. Ero on kuitenkin kategorinen.

Omistajuus omalta osaltaan luo puitteet taiteellisille saavutuksille. Neuvostoliitossa omistusoikeudet olivat fundamentaalisesti hauraat ja unilateraaliset - ts. keskusjohtoinen valtio mielivaltaisesti määritteli tuotantotekijöiden käyttökohteet. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys ovat mahdottomia sopimusturvan puuttuessa, mutta koska omistajuus on valtiollisen väkivallan ulkopuolelle - eläessään käsitteenä jokaisen ihmissielun sisällä - ei edes murskaavin totalitaria pysty tukahduttamaan tahtoa ja tarvetta itseilmaisuun. Ihmisen synnynäinen tarve esittää itseomistajuutensa näyttäytyy väistämättä, joskin erilailla erilaisissa yhteisöissä.

Käsitteellisen omistajuuden ylettyessä välittömän persoonan ulkopuolelle luodaan potentiaalisia ongelmatilanteille. Koska ymmärryksemme todellisuudesta jossa toimimme on määritelmän mukaisesti, ja väistämättömästi, vähintäänkin puutteellinen, ovat sisäisen elämämme käsittelyyn tarkoitetut keinot erittäin huonosti soveltuvia sen käsittelyyn. Elämme maailmassa jossa sekoittuvat sosiaalinen (huonosti artikuloitavissa oleva ja subjektiivinen) todellisuus, ja fyysinen (selkeästi artikuloitavissa oleva ja objektiivinen) todellisuus. Mielemme on huonosti soveltuva käsittelemään kumpaakaan, saati sitten molempia yhtäaikaisesti, ja onkin ymmärrettävää, että sekoitamme näiden toisiaan täydentävien todellisuuksien käsittelyyn soveltuvia keinoja keskenään. Seurauksena on, että esim. romanttisten ihmissuhteiden kuvailemiseen käytetty kieli koostuu lähes kokonaisuudessaan omistajuutta kuvaavasta kielestä. Tämän retorisen keinon tarkoituksena on varmaankin tehdä sisäisistä kokemuksista yleisesti ymmärrettävämpiä ja täten helpommin viestitettäviä. Ongelmana on, että samalla luomme mahdollista haurautta elämäämme tällä rajauksella.

Omistajuuden ulottuvuus on fyysinen ja artikuloitava alue elämästämme. Sosiaalisissa ja huonosti artikuloitavissa olevissa elämänaluessa omistajuus tulisi hylätä - tai ainakin sen käyttöä tulisi rajoittaa - toimintamme pohjana olevana käsitteellisenä työkaluna. Sosiaalisissa tilanteissa käytettävissä olevista keinoista parhaita ovat todennäköisesti: keskustelu, sopiminen ja avoin pohdinta. Sopiminen tässä yhteydessä siis löyhärakenteisena diskurssina - ei sopimusoikeudellisena prosessina. Tämä on huomio on sisäänrakennettu mm. naistenlehtien ihmissuhdepalstojen latteuksiin kommunikaation tärkeydestä.

Tai ehkä ei.

Presidenttiehdokkaista ja vaaleista

2012-01-14T10:07:00.000+02:00

Hans-Hermann Hoppe ja nopea katsaus presidenttiehdokkaisiin.

First conservative socialism, like social-democratic socialism, does not outlaw private property. Quite to the contrary: everything — all factors of production and all of the nonproductively used wealth — can in principle be privately owned, sold, bought, rented out, with the exception again only of such areas as educa tion, traffic and communication, central banking, and security production. But then secondly, no owner owns all of his property and all of the income that can be derived from its utilization. Rather, part of this belongs to the society of present owners and income recipients, and society has the right to allocate present and future produced income and wealth to its individual members in such a way that the old, relative distribution of income and wealth is preserved. And it is also society’s right to determine how large or small the income and wealth-share that is so administered should be, and what exactly is needed to preserve a given income and wealth-distribution.

Ei-niin-populistinen Niinistö, joka haluaa ylläpitää 70-luvun jälkeisen tulonjaon.

Soini, joka haluaa palata 70-lukulaiseen tulonjakoon.

First, in positive contradistinction to the traditional Marxist-style socialism, social-democratic socialism does not outlaw private ownership in the means of production and it even accepts the idea of all means of production being privately owned—with the exception only of education, traffic and communication, central banking, and the police and courts. In principle, everyone has the right to privately appropriate and own means of production, to sell, buy, or newly produce them, to give them away as a present, or to rent them out to someone else under a contractual arrangement. But secondly, no owner of means of production rightfully owns all of the income that can be derived from the usage of his means of production and no owner is left to decide how much of the total income from production to allocate to consumption and investment. Instead, part of the income from production rightfully belongs to society, has to be handed over to it, and is then, according to ideas of egalitarianism or distributive justice, redistributed to its individual members. Furthermore, though the respective income-shares that go to the producer and to society might be fixed at any given point in time, the share that rightfully belongs to the producer is in principle flexible and the determination of its size, as well as that of society’s share, is not up to the producer, but rightfully belongs to society

Populistinen Niinistö, joka kosiskelee lipposlaisia demareita.

Biaudet

Lipponen

Haavisto

Essayah

Populistinen Arhinmäki, joka haluaa esiintyä pragmaattisena valtiomiehenä.

First, nobody owns the socialized means of production; they are “socially” owned, which is to say precisely: no person, or no group of persons, or all taken together is allowed to either acquire them or sell them and keep the receipts from their sale privately. Their use is determined by people not in the role of an owner but of a caretaker of things. And secondly, no person or group of persons or all taken together is allowed to engage newly in privateinvestment and create new private means of production. They can neither invest by transforming the existing, nonproductively used resources into productive ones, by original saving, by pooling resources with other people, nor by a mixture of these techniques. Investment can only be done by caretakers of things, never for private profit, always on behalf of the community of caretakers with whom the possible profits from investments would have to be shared.

Idealistinen Arhinmäki

Ja mistä on kaikissa vaaleissa on kyse?

No matter what the charges brought against socialism are, then, as long as they are based on empirical evidence the empiricist-socialist could argue that there is no way of knowing in advance what the results of a certain policy scheme will be without actually enacting it and letting experience speak for itself. And whatever the observable results are, the original socialist idea—the “hard-core” of one’s “research programme” as the neo-Popperian philosopher Lakatos would have called it — can always be rescued easily by pointing out some previously neglected, more or less plausible variable, whose noncontrol is hypothesized to be responsible for the negative result, with the newly revised hypothesis again needing to be tried out indefinitely, ad infinitum. Experience only tells us that a particular socialist policy scheme did not reach the goal of producing more wealth; but it can never tell us if a slightly different one will produce any different results, or if it is possible to reach the goal of improving the production of wealth by any socialist policy at all.

Ylen rahoituksesta

2011-12-16T16:51:00.002+02:00

TV-lupamaksu tulee muuttumaan veroksi. Julkista keskustelua onkin käyty, kuinka Ylen rahoitus tulisi hoitaa, ja mikä olisi oikeudenmukaisin keino se taata.

Vastaus on: ei mikään. Verotus on aina väärin. TV-lupamaksut olivat vielä selkeämmin mafian keräämiä suojelurahoja - fyysisine uhkailuineen ja yksityisyyden loukkaamisineen - ja täten helpommin ymmärrettävissä vääryydeksi. Nyt kun Yle kaikessa fasistisuudessaan saa kerättyä rahoituksensa piilotettuna kansalaisen moraalikäsitykseltä, ei mitään rajoja jungnerilaiselle sikailulle tule olemaan. Propagandalaitoksena Yle kulttuuriministeriön alaisena on ehkä marginaalisesti vähemmän oksettava kuin Reichsministerium für Volksaufklärung und Propagandan laatujulkaisut ja tuotokset, mutta se fakta, että kyseessä on valtiollinen propaganda ei miksikään muutu.

Yle pitäisi lakkauttaa.

Käytännön vallankumouksellisuus

2011-12-11T12:53:00.001+02:00

Liberaalien uudistusten poliittinen mahdottomuus on tässä vaiheessa lähinnä itsestäänselvyys. Mikään puolue ei tule koskaan omaksumaan johdonmukaista ja täsmällisen liberaalia puolueohjelmaa - ei ainakaan jos merkittäväksi haluaa. On toki selvää, että jotkut haluavat harrastuksenomaisesti politiikkaa seurata, tai siihen osallistua. Mikäs siinä. Harrastuksien tarkoituksena kun ei olekkaan olla mitattavasti tuottavia.

Mielenosoitukset ovat ajanhaaskausta. Edes valtavirran vasemmistolaiset meemit allekirjoittava, kohtuullisen suuren kansansuosion saavuttanut, occupy-liike ei saanut mitään aikaan. Se hävisikin käytännössä yön yli julkisesta keskustelusta. Samoin kävi ns. teaparty-liikkeelle Yhdysvalloissa. Joitakin poliittisia rippeitä toki jäi elämään, mutta täysin marginaalisina ja lähinnä oppotunististen poliitikkojen sanastoissa.

Vedonlyöjä jos olisin, niin pistäisin rahani voluntaristinen vallankumouksen puolesta. Sen toteuttaminen on kuitenkin käytännössä äärimmäisen yksinkertaista - joskaan ei helppoa, tai nopeaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan vallankumous tulee tapahtumaan yksilötasolla, muutamaa hassua ohjenuoraa noudattamalla.

Valtiovetoisen yhteiskunnan vastustaminen käytännössä tapahtuu: 1) olemalla rehellinen, 2) tekemällä tiettyjä muutoksia elintapoihin. Pidemmällä aikavälillä rehellisyys ja johdonmukaisuus tulee aina voittamaan epärehellisyyden ja opportunismin. Kaiken kauneus on epäpoliittisuudessa; konflikteja ei vältellä, mutta mitään määritelmänmukaista vastakkainasetteluakaan ei tavoitella. Tämä on täysi vastakohta puoluepolitiikalle ja nykyiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle. Kun elämme omaa elämäämme, emme muiden elämiä näiden puolesta, löydämme yhdessä parhaat keinot ja toimintamallit inhimilliseen elämään. Kaiken ihmisten välisten kanssakäymisen tulee olla vapaaehtoista. Poislukien valtion ja kansalaisten välisen suhteen, näin on jo nyt.

Länsimaisen hyvinvointivaltion kuihtuminen on jo alkanut, ja tällä hetkellä käydään hiljaista meemitason kamppailua mikä, jos mikään, valtiomuoto kansallisvaltion tulee korvaamaan. Kulttuuriset muutokset ovat hiljaisia, kankeita ja epämääräisiä. Konkretisoituva liberaali eetos on kuitenkin saavutettavissa. Se vaatii vain vähän rohkeutta ja selkärankaa liberaaliksi itsensä kokevilta.

Itsenäisyyspäivä juhlistaa orjuutta

2011-12-06T11:06:00.001+02:00

Itsenäisyyspäivä juhlistaa yhden tyrannian syntyä muita parempana. Itsenäistä olisi, jos Suomen valtio lakkauttausi itsensä tänään. Pieni askel oikeaan suuntaan olisi jo edesmenneen läänilaitoksen herättäminen henkiin, ja vielä parempaa olisi, jos kaikki sosiaalipalveluiden, lainsäädännön ja -ylläpitämisen ja muiden valtiollisten funktioiden toteuttaminen, suunnittelu ja kehittäminen siirtyisi niille julkisille instansseille jotka ne parhaiten voisi toteuttaa; kunnille.

Suomi, sen nykyisessä ja myöskin historiallisessa muodossa, on sivistyksen irvikuva, ollessaan itsetuhoutuva ja äärimmäisen labiili. Suomi muotoiltiin federalistiseksi, vallan hajauttamiseen mahdollisimman pitkälti perustuvaksi kansallisvaltioksi. Suomi on kuitenkin muuttunut alati fasistisemmaksi ja keskusjohtoisemmaksi junttilaksi. Fennomaaninen vimma joka synnytti kansallishengen, toimi samalla yksilöllisyyden ja oikean ja ymmärrettävän paikallisromantiikan tukahduttajana. Hysteerinen ja pakonomainen tarve suomalaisuuteen tulisi ehdottomasti unohtaa, jos tällä sattumanvaraisella maantieteellisellä alueella sattumalta asuvat ja syntyvät ihmiset tulevat millään tavoin kehittymään. Homogenisaatio ja pakkointegraatio kaikilla yhteiskunnan tasoilla tulee kuitenkin takaamaan, että mitään tälläistä ei tule koskaan tapahtumaan. Oikeastaan, on ironista, että ihmiset jotka palvovat suomalaisuuden kulttia, eivät avosylein vastaanota eurooppalaisuuden kulttia - näiden erohan on vain määrällinen, ei laadullinen. Olkaa ylpeitä itsestänne, omista teoistanne, ja tuntekaa yhtenäisyyttä läheisiinne - ei mihinkään venäjän karjalaisiin satuolentoihin ja saksalaistyyppisiin metsäläisihanteisiin joita sibeliuslainen fennomania edustaa.

Suomalaiset tulevat viettämään tämän arvokkaan juhlapäivänsä krapulassa ja väkivaltafantasioita televisiosta katsoen. Sovelias kunnianosoitus Suomen ja kaikkien muidenkin kansallisvaltioiden historialle.

Miksi valloitusliike ei tule yleistymään Suomessa

2011-10-24T15:54:00.003+03:00

Maailmalla trendi-ilmiöksi nousseen, merkityksettömien eleiden ja nuorekkaan hurskastelun värittämän, Occupy-liikkeen perusajatuksena on saada kukin yhteiskunta fasistisemmaksi kuin se tällä hetkellä on. Kognitiivinen dissonanssi toki estää tämän tosiseikan lausumisen ääneen, ja suojaksi on manattava sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, reiluuden, demokratian, ja muiden merkityksettömien korulauseiden kilvet. Retoriikalla tuhotaan moraali ja järki.

Suomi on uuskorporatismin ihmemaa. Suomi ei voi tulla paljoakaan fasistisemmaksi. Occupy-liikkeellä ei siis ole mitään jalansijaa Suomessa.

Occupy Wall Street -liikkeen juuret ovat Yhdysvaltain demokraattisen puolueen lobbausjärjestöissä, ja kyseessä onkin klassinen keinojuuriliike. Ammattiyhdistysliikkeet ja muut etujärjestöt käyttävät paksusankaisiin slmälaseihin somistautuneita yliopisto-opiskelijoita niin häikäilemättömästi hyväkseen, että melkein tulee paha mieli. Toisaalta, nämä naiivit väkivaltarikolliset ja heidän järjestäytyneet ystävänsä, haluavat samoja asiota - tiukasti valvottua ja säädeltyä yhteiskuntaa, jossa vapaus on tukahdetuttu - jää empatia tällä kertaa aika pinnalliseksi.

Valloittajien turhautuminen on ymmärrettävää, ja tietämättömyys luonnollinen seuraus valtiollisesta koulutusjärjestelmästä, mutta umpimielinen luolamiesmäisyys joka kyseisestä liikkeestä kumpuaa ei ole kumpaakaan.

Polku fasismin suosta kohti liberalismin valoa kulkee aina individualismin kautta.

Sattumanvarainen Perjantai

2011-10-21T21:24:00.000+03:00

Prosessien ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen ovat häkellyttävän haastavaa, ja täysin kiittämätöntä. Artefakteista puhuminen on helppoa -- joskus jopa hauskaakin -- mutta lopulta vain vähän kattoon sylkemistä hienostuneempaa ajanhukkaa. On lähes mahdotonta keksiä mitään syytä, miksi kenenkään pitäisi käyttää aikaansa yhteiskuntakritiikkin parissa. Itse asiassa on hyvin vaikea keksiä miksi kenenkään kannattaisi moista harrastaa edes omaksi huvikseen. Toisaalta, koska ovathan kaikki tavoitteet subjektiivisia, ei itsetarkoituksellista yhteiskunnallista spekulaatiota voi sinänsä kritisoidakkaan. Yhteiskuntakritiikki esteettisenä harjoitteena on siis mielekästä toimintaa - älyllisenä, tavoitteellisena toimintana ei.

Jos jokin ohje on pätevä jossakin elämäntilanteessa, niin miksei se olisi sitä myös muissa? Pätevien ohjeiden on varmaankin kummuttava joistakin perustavanlaatuisista säännöistä. Toisaalta, eivätkö säännöt ole jossakin keinotekoisessa ulottuvuudessa poikkeama, kun taas ns. oikeassa elämässä, tulisi niiden olla sellaisia - eli riittävän löyhiä, mutta kuitenkin uskottavasti noudatettavissa olevia - että niiden pohjalta rakennettu elämä olisi antoisaa? Uskoisin, että oppineet, kokeneet ja arvostetussa yhteisöllisessä asemassa olevat henkilöt, ovat poikkeuksellisia juurikin siinä suhteessa, että he osaavat artikuloida kokemuksiensa kautta löytämänsä säännöt kontekstiriippuvaisina. Sääntöorientoituneisuus tuskin tyydyttää patavanhoillisista olkinukeista haaveilevan libertiinin toiveita, vaan hayekiläinen maltillisuus vaatinee älyllisempää kritiikkiä. Älykkäiden ihmisten parjaama luonnonoikeuspohja on varmaankin täysin tyydyttävä keino formalisoida ainakin osa keskeisimmistä, vähiten kontenkstiriippuvista säännöistä.

Johon liittyen... Eikö degrowth-liikkeen kritiikki ole kohdistettu feature creeppiin - ei niinkään kulutukseen? Jos näin on, rehabilitoituu degrowth-liike mielipuolisesta ihmisvihasta johonkin joka muistuttaa epämääräisen harhaista raivoamista. Ei sekään vaaratonta ole, mutta vähemmän. Eipä sillä, tämä myönnytys on liian suuri tehtäväksi.

Seuraako toiveiden ja todellisuuden välisestä dissonanssista, keinojen ja tavoitteiden vaikeasti ymmärrettävistä ja arvioitavista syy-yhteyksistä väistämättä ambivalenssiin kiedottu murskaava apatia? Entä jos introspektio on enimmäkseen haitallista?

Ja voiko idealisti elää onnellista elämää maailmassa, jossa sankareita vihataan?

With glory and passion no longer in fashion

The hero breaks his blade

Kansas -The Pinnacle

Velka on myös moraalikysymys

2011-10-18T14:40:00.000+03:00

Totuuteen ilmestyneessä kolumnissa kirjoittaja Elina Grundström ilmoittaa julkisella sektorilla toimivien elävän erilaisten moraalisääntöjen mukaan kuin yksityisellä toimivien. Tai paremminkin, Elinan mielestä näin pitäisikin olla.

Kansantalouden toimintaa ei voi arvioida samanlaisella moraalisella mittarilla kuin ihmisiä.

Tämä lause herättää tarpeen muutamalle huomiolle:

Kansantaloudet eivät toimi, vain yksilöt toimivat
Kansantalouksilla ei ole moraalia; eli niitä tuskin voidaan mitatakaan
Mitä ihmettä on moraalin mittaaminen?

Elinan kirjoitus on epämääräinen sekasotku talousdemokraattista kryptofasismia ja krugmanilaista puoluepoliittista radikalismia. Tekstin sekaan on eksynyt sanoja kuten "taloustiede" ja "moraali". Kumpaakaan itse sisällöstä ei kuitenkaan löydy. Kolumnin keskeinen pointti vaikuttaisi olevan kulttuurimarxistinen valta-analyysi, ei niinkään nykyisten valtio-, rahaliittojen tai näiden luoman dysfunktionaalisen pankkitoiminnan erittely - vaikka omituisesti näihin Elina viitattaakin.

Kuin jumalan vihaa kuljettava arkkienkeli konsanaan, langettaa Elina oikeamielisyyden puuskassa vihansa rahoituslaitoksen jalkoihin. Oikea suuttumisen kohde ei voi olla Kreikan valtio, joka vain demokratian jalouden nimissä toteuttaa kansalaistensa tahtoa, vaan se Saatanan ja aavikkokansojen luoma epäsikiö: rahoitus! Samoin kuin vihapuheeseen ei syyllisty sanojen sanoja, vaan ilma joka sanat kuljettaa mukanaan.

Rahoituslaitokset tuskin ovat vailla vikaa, mutta on täysin kuvottavaa väittää, että pääasialliset syylliset löytyisivät Wall Streetiltä Arkadianmäen sijaan.

Välistävetäjä vie kaikilta

2011-10-11T19:30:00.003+03:00

Hysteerinen ns. harmaata taloutta kohtaan hyökkäävä propaganda on tagannut niin aikakausilehtien takasivut kuin poliisiautojen ikkunat.

Mainoskampanjan vihjaus on selvä: jos et maksa veroja, olet ihmispaholainen joka tietentahtoisesti tuhoaa hyvinvointivaltion ja syöksee vähäosaiset susien kitaan. Voiko kammottavaa hirviötä ollakkaan?

Mutta kuten sosiaalidemokraattinen ikoni John Kenneth Galbraith meille opetti, on mainonta vain keino luoda keinotekoisia tarpeita kuluttajien mieleen. Mielenkiintoinen kysymys onkin, hylkääkö demari tämän kultaisen ohjenuoransa valtion harjoittaman mainonnan kohdalla, vai onko valtiollinen mainonta pyyteettömyydessään kaiken kriittisen tarkastelun ulkopuolella? Vai onko valtiollinen propaganda jotakin muuta kuin mainontaa?

Jos kuitenkin tarkastelemme asiaa hetken muustakin näkökulmasta, kuin etatistisesta mielettömyydyn usvasta, voimme helposti havaita, että asia on hyvin yksinkertainen; se on valtio joka vetää välistä. Taloudelliset toimijat tekevät parhaaksinäkemiään sopimuksia ja sellaisilla ehdoilla kun he itselleen edulliseksi näkevät. Kun valtio sekaantuu tähän toimintaan, on kyseessä täysin sietämätön tunkeutuminen yksilön itsemääräämisoikeuteen. Vielä sairaammaksi tämä muuttuu tälläisten sekaantumisten tullessa institutionaalisiksi, toimien sekä oikeutuksena, että rahoituksen lähteenä, jatkuville ja uusille, yhä törkemmille ja laaja-alaisimmille tunkeutumisille yksilöiden elämään. Ts. kun verovaroin ylläpidetään sääntelykoneistoa joka keskittyessään ja byrokratisoituessaan uhkaa kaikkien sivistyksen tukipilareiden peruskiveä; omistusoikeutta ja siitä johdettu sopimusoikeutta. Jo roomalaiset ymmärsivät aikanaan, että sopimusyhteiskunta on rauhaisa.

Orwellilaisen sanaleikin purkaantuessa löydämme itsemme lopullisen totuuden ääreltä. Valtion nimissä toimivat ovat roistoja ja huijareita. Harmaan talouden illegitimiteetti on valtiollisen roistotalouden artefakti. Valtio vastaavasti ei voi koskaan olla oikeudenmukainen, reilu, vaan on aina kammotus jonka toimintaa rahoitetaan viattomilta kerätyllä ryöstösaaliilla.

Omistajuudesta

2011-10-07T22:00:00.002+03:00

Abstraktioihin liitetty omistajuus indentiteetin tukena, tai luojana, on varma keino löytää itsensä ojasta.

Suomalaisuus ei tarkoita mitään. Jos ihminen ymmärtää "suomalaisuuden" tarkoittavan fennomaanista metsäläisyyttä ja karjalaista kansanrunoutta, on helppo ymmärtää miksi tähän termiin liitetään positiivinen mielikuva. Järvimaisemien ja kalevalaisten tarinoiden vilistäessä mielessä, on helppo turtua ajatukseen suomalaisesta erinomaisuudesta. Sama ilmiö näkyy mm. Yhdysvalloissa, ja miksei kaikkialla muuallakin. Urbanisaation myötä on kuitenkin muodostunut kansanosa, jolle suomalaisuus tarkoittaa betonilähiöitä ja päihdeongelmaa. Tässä kontekstista kansainvälinen transsendentalismi on eittämättä tyydyttävä fantasioinnin kohde. Urbaanin tribalistin mytologia on kerrottu yliopistojen kirjastoissa - ei hirsimökkien savuisessa pimeydessä. Urbaanit tribalistit loitsivat neonvaloissa - eivät kuunvalossa. Pinnallisista eroista huolimatta, kyseessä on saman taikauskoisuuden eri variaatiot.

Mielekkyys löytyy etsimällä omat arvonsa ja assosioimalla sellaisten ihmisten, organisaatioiden ja artefaktien kanssa jotka edustavat samoja, tai yhdensuuntaisia arvoja.

Kun arvot laimennetaan iskulauseiksi on helppo löytää allekirjoittajia. On helppoa kannattaa "tasa-arvoa", "oikeudenmukaisuutta", ja kaikkea muuta kivaa. On hyvin vaikea elää näiden sanojen mukaisesti. Vielä vaikeammaksi näiden sanojen mukainen elämä muodostuu, kun sanat itsessään muuttuvat epäselviksi ja vaikeasti ymmärrettäviksi; kun moraali muuttuu relativistiseksi; kun kaikki täytyy dekonstruktoida ja rikkoa; kun identiteetti muodostuu fantasioiden ja mytologioiden pohjalle, ei tekojen ja toimien.

Jos suomalaisuus ei oikeastaan tarkoita mitään muuta kuin lapsuudenmuistojen yhdistämistä johonkin sosiaaliseen kontekstiin ja epämääräiseen aivopesuun koululaitoksessa, on hyvin vaikea ymmärtää mitä eurooppalaisuus voisi tarkoittaa. Jos jotain, kun abstrahointi kulkee korkeammille tasoille, tuhoutuu meiltä ne viimesetkin keinot pitää kiinni edes jostakin ymmärrettävästä. Tästä syystä konservatismi varmaankin kokee jonkinlaista renessanssia - niin ironista kuin tämä onkin. Ojasta allikkoon ja sieltä takaisin ojaan.

Tiedä sitten.

Mikki Hiirestä

2011-09-02T20:17:00.003+03:00

Mikki on kekseliäs, omavarainen ja yrittäjämielinen. Mikki Hiiri on myös suosituin Disneyn hahmoista Yhdysvalloissa. Mikki on myös salapoliisi.

Aku Ankan elämää värittää riippuvuussuhde rikkaaseen hyväntekijään, Akun toimista riippumaton epäonni ja yleinen ajatus elämän epäreiluudesta. Aku on selvästi suositumpi Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.

Tiedä sitten. Joku voisi väittää että vallitseva kulttuuri selittää tämän eron, joku voisi väittää että kyseessä on sattuma. Jos esim. suomalaiselta kysytään asiasta, niin selitykseksi nousee: Aku on monisyisempi ja realistisempi hahmo kuin Mikki, joka on liian hyvä.

Todellisuudessa Aku Ankka on ihmisvihan popularisointia.

Tähtäilystä

2011-08-18T20:36:00.006+03:00

Vaihtoehtoiset institutionaaliset toimintaympäristöt ovat:

todellisista taloudellisista päätöksistä irroitetut byrokraatit ennustamassa ennalta-arvaamattoman suuntaisia ja suuruisia tuottavuusparannuksia, suunnitellen näitä vastaavia rahapoliittisten päätösten suuruuksia, ajoituksia ja injektoimispisteitä, toimien samalla poliittisen paineen alla.
miljardien ihmisten yhteistoiminta ja koordinaatio suhteellisten hintojen avulla markkinoilla
vaihtoehto 1. + tietentahtoisesti huono tilastotiede

Mikä näistä vaihtoehdoista on alttein katastrofaaliselle epäonnistumiselle? Uskoisen 1. ja 3.vaihtoehtojenn olevan hauraampia kuin 2.. Toiset ovat eri mieltä. Näillä toisilla on poliittista ja akateemista vaikutusvaltaa.

Retoriikasta ja ääriliikkeistä

2011-08-03T15:50:00.003+03:00

Terrorismi (ransk. terrorisme, latinankielisestä sanasta terrere, 'aiheuttaa kauhua, pelotella') on yksilön tai ryhmän harjoittamaa väkivaltaa, jonka tarkoitus on viranomaisten uhkaamisen ja yleisöön kohdistuvan pelon avulla vaikuttaa päätöksentekoon

- Wikipedia

Terrorismi on siis väkivaltaisten keinojen soveltamista poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Tähän määritelmään on tosin syytä tehdä tarkennus. Ts. terrorismi on laittomien väkivaltaisten keinojen soveltamista politiikkaan. Terrorismi on terrorismia ainoastaan kun väkivaltaa käyttää väärä poliittinen taho.

Valtio on maantieteellisesti rajattu väkivaltamonopoli. Terrorismi on siis toimintaa jonka tarkoituksena on käyttää valtiollisia keinoja, mutta valtiollisen kontekstin ulkopuolella. Sama epäjatkuvuus voidaan havaita kaikessa joka liittyy väkivaltaan; väkivalta hylätään keinona yksityisessä kontekstissa, mutta se hyväksytään julkisessa kontekstissa. Kun pakkokeinot abstrahoidaan muuttuvat ne haluttaviksi. Pahuus havaitaan vain ihmisten taholla. Instituutioiden kohdalla puhutaan vain "tehottomuudesta".

Politiikka on aina äärimmäistä. Poliitikoilla on aina äärimmäinen päätäntävalta ja suhteeton kyky tuottaa väkivaltaa, vrt. tavalliseen ihmiseen – tai jos käytetään vihapuhetta: "kansalaiseen". On siis täysin absurdi retorinen kikka puhua äärioikeistosta tai -vasemmistosta. Oikeisto, vasemmisto ja keskusta ovat kaikki ääriliikkeitä. Oikeiston, vasemmiston ja keskustan käyttämät keinot alistaa, sortaa ja muovata ihmisiä ovat kaikki väkivaltaisia.

Kun väkivallasta tulee arkipäiväistä ja hyväksyttävää, on ihmisyys vaarassa. Politiikka on taistelua herruudesta inhimillisen epätoivon kukkuloilla. Ratkaisu poliittisiin ongelmiin on lopettaa politisointi ja elää niin kuin normaalit ihmiset – ei lisääntynyt pakkovalta, kyttäys ja valtiouskovaisuus.

Kyseenalaistamisen banaalisuus

2011-07-29T14:44:00.001+03:00

On kaunis ajatus, että skeptisyydellä olisi pääasiallisesti jotain muuta kuin sosiaalista arvoa. Oikeastaan kaikki skeptisismin ympärille rakentuneet järjestöt ovat lähes poikkeuksetta täysin vapaita skeptisyydestä.

Skeptikoiksi julistautuneiden skeptisyyden rajat tulevat vastaan, kun skeptisyydellä tulisi olemaan merkittäviä sosiaalisia kustannuksia. Tästä syystä mm. viimevuosina vauhtia kerännyt uusateistinen kansanliike on läpeensä uskonnollinen ja poliittinen. Ateistiksi julistautumisen kustannukset tänäpäivänä, ns. länsimaissa, on lähes mitättömät. Tapaukset joissa tälläisellä toimella tulisi olemaan merkittävät kustannukset ovat poikkeuksia. Samanlailla on täysin triviaalia olla skeptinen homepatiaa, akupunktiota tai mitä tahansa enimmäkseen hörhöilynomaista toimintaa tai liikettä kohtaan.

Populistinen skeptikko on se juntti joka nakkikiskalla alkaneen tappelun jälkeen, tulee ja potkaisee jo maassa makaavaa uhria. Pelkuri ja pelle. On kunnioitettavampaa pitää kiinni paskoista mielipiteistä, kuin tarttua meemivirran viimeisimpiin trendeihin. Vaikka ei kummassakaan hurraamista ole.

Akateeminen ateismi, homepatiahehkutus, ja muut PR-kikat mahdollistavat toki suurien kassavirtojen generoimisen vaikutusalttiista lukiolaisista, mutta älyllisesti on vaikea keksiä turhempaa ajankäyttöä.

Sosiaalisilta kustannuksiltaan korkeat, ja täten ainoat mielekkäät, kyseenalaistamisen kohteet löytyvät muualta kuin pilvien päältä, tai sokerikapseleista. Jos haluaa elää skeptisismin veitsenterällä, kantaen vastuunsa meemisodassa omalla selkänahallaan, niin tulee asettaa kyseenalaiseksi niin valtavirrassa käytetyt tieteelliset menetelmät (varsinkin yheiskuntatieteiden osalta), kuin koko poliittinen järjestelmä. Valtiouskovaisuus on länsimaissa tätänykyä samassa asemassa kuin kristillisen kirkon eri lahkot n. 300 vuotta sitten. Jos ei halua taivaallista tyrannia, niin miksi sitten haluaisi maallisiakaan sellaisia?

Älä ole pelkuri ja pelle - ole anarkokapitalisti.

Avioliitto on vakiomuotoinen sopimus

2011-07-06T14:59:00.000+03:00

Älämölö sukupuolineutraalista avioliittolaista ja sen kohtaamista ongelmista on huvittavaa. Huutoa ja hakkausta kuuluu paljon, mutta järkeä ei yhtään. Avioliittolaki loukkaa oikeutta muodostaa sopimuksia vapaasti.

Sopimukset ovat sopimuksia. Sopimuksilla ei ole mitään itseisarvoista olettamusta sukupuolineutraaliudesta, tai muustakaan. Sopimusten sisältö on täysin vapaasti määriteltävissä.

Eikö olekin outoa, että jonkun tietyn sopimuksen, tietystä osasta, pitäisi säätää laissa? Eikö olisi järkevää, että sopimusosapuolet määrittelevät sopimusehdot ja muut sopimustekniset seikat keskenään?

On sekä älyllisesti, että moraalisesti hyvin epäilyttävää, että kannattaa sopimusvapautta epäjohdonmukaisesti. Esteettisesti toki täysin sietämätöntä.

Samat tyypit jotka kovasti raivoavat sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta/vastaan, ovat samoja tyyppejä jotka raivoavat milloin minkäkin sopimusoikeutta rikkovan lainsäädännön puolesta – kunhan se vain heidän henkilökohtaisiin esteettisiin preferensseihinsä sopii.

Liberaalin elämä on helppoa. Kaikki legitiimit sopimukset tulisi sallia.

Korkeakoulutuksen kultismista

2011-06-25T11:19:00.000+03:00

Suomalaisessa psyykkeessä taistelee kaksi ristiriitaista elementtiä. Hillitön, valkohehkuinen herraviha ja statuspalvonta.

Suomalaiset liikeyritykset ovat byrokratisoitumisessaan maailman huippuluokkaa. Muodollinen pätevyys ylittää aina todellisen ja sovellettavat kyvykkyydet ja osaamiset. Platonisessa idealismissaan suomalaisen liikeyrityksen tulee vastata suurien mielien hämyisissä kokoushuonessa laatimaa organisaatiorakennetta - ajatus että organisaation tulisi kehittyä hyödyketuotannon alkulimasta ei nouse johtamisen tärkeydestä laskuttavan konsultin mieleen.

Suomessa koulutuspolitiikan epäonnistuminen on ollut nähtävissä jo vuosien ajan. Työttömien medianomien, tradenomien ja kulttuurihistorioitsijoiden legioonat vellovat sivilisaation rajamailla, tehden milloin mitäkin, koulutustaan ei millään tavalla vastaavaa työtä elättääkseen itsensä. Lupaukset seksikkään nuorekkaasta media-alan urasta ovat muuttuneet epätoivoksi ja itsesääliksi.

Japanin valtion tavoitteet kouluttaa ennätysmäärä tekniikan tohtoreita on vastaavasti tuottanut lauman työttömiä, äärimmäisen korkeasti koulutettuja, ja vastaavasti jo byrokraateiksi koulittuja, työelämään efektiivisesti kelpaamattomia ihmisiä. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut valtavaa ylitarjontaa collegesta valmistuneista.

Korkeakoulutuksen universalitoistuminen on nostanut lukukausimaksuja, tuhonnut luonnolliset organisatoriset kehittymispolut, orjuuttanut ihmiset vuosikymmeniksi byrokratisoitumaan apaattisten professorien ikeeseen ja toiminut valtavana - ja samalla sosiaalisesti ja taloudellisesti tuhoisana - tulonsiirtona alaluokilta keski- ja yläluokalle.

Onnittelut herrat ja rouvat opetusministeriöiden kautta maailman.

Valinnoista

2011-06-22T21:18:00.000+03:00

Ihmisen elämä on valintoja. Ihmisen elämää määrittää se, kuinka hyviä valintoja kukakin tekee. Päätös kovien huumeiden käyttämisestä on melko varmasti huono valinta. Päätös hakeutua yliopistoon opiskelemaan onkin vaikeampi määritettävä.

Valinnat toteutetaan rajahyötyjä vertaillen, paikallisen tiedon vallitessa. Kaikki muu on utopiaa ja haihattelua. Kaikki tunkeutumiset markkinapohjaiseen tiedonvälitykseen tulee heikentämään kykyämme ymmärtää maailmaa – edes siinä rajoitettussa mittakaavassa jossa siihen kykenemme ilman tälläisiä tunkeutumia.

Ihmiset oppivat huonosti ja vähän, mutta oppivat siitä huolimatta. Jos ihmisiltä viedään mahdollisuus oppimiseen, tuhotaan mahdollisuus yksilöltä vaikuttaa omaan elämäänsä positiivisesti. Riskinä on, että huonommin oppivat yksilöt eivät korjaa tapojaan, ja päätyvät epätoivottaviin tuloksiin omalta kantiltaan. Onko tämä riski soveliasta ottaa? Jos valtiollinen tunkeutuminen markkinaprosessiin johtaa kustannusten hajauttamiseen suuremmalle ihmisryhmälle, näin tehden joidenkin kaikkein pahiten epäonnistuneiden yksilöiden elämän helpommaksi, eikö tämä olisi sovelias hinta maksettavaksi? Vastaus on tietenkin: jos näin tapahtuisi ilman valtiollista väliintuloa, niin kyllä. Jos ei, niin ei. Johtopäätelmän tulisi olla ilmeinen: valtio on turha kustannus niiltä osin joilta sen tuottamat sosiaalipalvelut on kansalaisten toiveissa, ja pahimmassa tapauksessa naomikleinilainen "vääriä tarpeita luova markkinointi- ja mainontajättiläinen."

Ongelmaksi ei siis muodostu se, että ihminen on erehtyväinen, vaan erehtyväisyyden epäsymmetriset ja epäsuhteiset kustannukset. Elämä on ehkä valintoja, mutta ei reilua. Reilummaksi elämän voi tehdä auttamalla läheisiään, ja muita ihmisä joiden kokee apua tarvitsevan. Reilummaksi maailma ei muutu institutionaalisen väkivallan keinoin. Ainoa mahdollisuus suurempaan auttamiseen aukenee pääomarakenteen laajenemisesta. Ainoa keino laajentaa pääomarakennetta on tuottaa ja säästää. Ainoa keino tuottaa ja säästää on toimia taloudellisesti. Ainoa keino toimia taloudellisesti on hylätä valtio.

Tietämättömyydestä

2011-05-21T08:32:00.006+03:00

Sanat ovat mielenkiintoisia. Englannin kielessä on sanoja joille on vaikea löytää mielekästä suomennosta. Tälläisiä on mm. entrepreneur ja unknowable.

Tulevaisuuden epävarmuus on ilmiö joka on jokaiselle ihmiselle intiimisti tuttu. Jokainen on jossain vaiheessa elämää kokenut ahdistusta saadessaan vilauksen siitä kaaoksesta joka tulevaisuus on. Sanat kuten "epävarma", tai "vaikeasti ymmärrettävä" eivät kuvaa tulevaisuutta mielekkäällä tavalla. On psykologisesti helppompaa olla huomioimatta sitä radikaalia epävarmuutta joka tulevaan todellisesti liittyy.

Ihmiset reagoivat epävarmuuteen kahdella tavalla: 1) pyrkivät minimoimaan sen, joko älyllisesti tai erinäisin turvakeinoin, 2) heittävät kaiken läskiksi karrikoiden epävarmuuden joksikin joka muistuttaa nihilismiä.

Ryhmään yksi kuuluvat ns. hyvät ihmiset, jotka laskeutuvat sosiaalisessa kontekstissa näennäisesti eri ryhmiin; vanhoillisiin, edistyksellisiin, kansallismielisiin, kansainvälisiin, sosialisteihin, interventionisteihin, hyvinvointivaltion kannattajiin, jne. Näihin ryhmiin kuuluvat ihmiset poikkeavat vain puoltamansa teknologian osalta, eivät niinkään tavoitteiden. Tämän ryhmän jäsenet vaativat, että "yhteiskunta" kantaa vastuuta jäsenistä, koska kokevat tulevan epävarmuuden liian raskaaksi kantaa henkilökohtaisesti.

Ryhmä kaksi muodostuu libertiineistä, vasemmistoanarkisteista ja nihilisteistä. Tätä ryhmää yhdistää halu, tai toive, asua yhteiskunnan ulkopuolella ja halu elää ilman vastuuta itsestään, tai muista.

Molempiin ryhmiin kuuluvat ovat tietenkin väärässä.

Huomioikaamme aivan ensiksi ero mekanististen muutosten ja ajassa tapahtuvan ihmisen toiminnan välillä. Mekanistiset tapahtumat, joilla on selkeästi määriteltävä syy-yhteys, eivät tapahdu samanlailla kuin ihmisen toiminta. Ideaalikone toteuttaa mitä se on suunniteltu tekemään, riippumatta siitä todellisuudesta jossa elämme.

Ihmisen toiminta viittaa siihen, että jokainen toteuma on luotu. Ihminen luo toteumien mahdollisuuden aloittaessaan ne toimet jotka tähtäävät tähän tiettyyn toteumaan. Ihmisen toiminta siis sekä muuttaa, että luo todellisuutta. Ihmisen mieli käsittelee todellisuutta aistien kautta, jolloin se todellisuus jonka tiedostamme, on jo ollut olemassa. Se jonka koemme nykyhetkeksi, on siis mielekkäällä tavalla jo tapahtunutta; elämme menneisyydessä. Tämä fundamentaalinen irtonaisuus todellisuuden, aistiemme ja kokemuksemme välillä pakottaa meidät tietämättömyyteen. Emme siis ainoastaan väistämättä elä tietämättömyydessä, vaan olemme täysin kykenemättömiä tietämään tulevaa.

Koska tämä tietämättömyyden väistämättömyys ei ole ongelma, emme mitään kaipaa mitään ratkaisuakaan. Hyvinvointimme ja onnellisuutemme eivät ole riippuvaisia siitä, tiedämmekö mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se ei ole riippuvaista edes siitä, tiedämmekö mitä nyt tapahtuu. Hyvinvointimme ja onnellisuutemme riippuu vain siitä, onko meillä tavoitteita ja voimmeko ne saavuttaa. Koska kaikki ryhmien 1 ja 2 edustajat haluavat rajoittaa joko kykyämme löytää tavoitteita (ryhmä 2, hylätessään tavoitteelisuuden ja vastuun kokonaisuudessaan), tai saavuttaa niitä (ryhmä 1, luodessaan sosiaalisia ja poliittisia rajoitteita yksilöiden toiminnalle), voimme todeta näiden olevan haitaksi sekä ihmisyydelle, että ihmiskunnalle.

Tulevaan liittyä tietämättömyys ei ole ongelma jonka ratkaisuksi tarvitsisimme teknologiaa (valtio, kulttuuri, instituutiot), vaan olevaisuutemme ominaisuus. Tulevaisuuteen liittyvä ahdistus, angsti, epätietoisuus, ovat kaikki yksilöllisiä, joten ainoa mielekäs suhtautuminen näihin on yksilöllistä; kukin valitkoon oman sitoutumisensa asteen.

Tulevaisuuden ollessa ihmisen tietokyvyn ulkopuolella, seuraa ilmeinen huomio, että on mahdotonta kokea mitään kollektiivista vastuuntuntoa jostakin, jota ei voi edes omalta kohdaltaan millään tasolla ymmärtää, tietää, tai odottaa. Hylkäämme siis kollektivistiset ratkaisut -- ei ainoastaan älyttöminä, vaan epä-älyllisinä.

Tietämättömyyden kohtaaminen johtaa individualismiin ja sen johdannaiseen: liberalismiin. Klassisen liberalismin moderni ja pisimmälle kehittynein muoto on anarkokapitalismi.

Salaisuuksista, mysteereistä ja dekkareista

2011-05-11T19:56:00.003+03:00

Salapoliisitarinoiden kaksi keskeistä käsitettä ovat salaisuus ja mysteeri. Salaisuudet ja mysteerit ovat kaks eri asiaa. Salaisuus on jotakin jota ei ole havaittu, ja se halutaan sellaisena pysyvän. Mysteeri on jotakin joka on havaittu, mutta jota ei ymmärretä.

Salaisuus voidaan määritellä havainnon puutteeksi. Salaisuuteen liittyy kuitenkin osaltaan tietentahtoisuus; jos tieto on salaista, sen halutaan niin olevan. Salaisuuksiin liittyy siis olennaisesti motiivit. Salaisuuksia pidetään jostakin syystä.

Tieto, joka ei ole salaista, mutta ei tiedossakaan (paremman sanan puutteessa), on vielä löytämättä tai kadotettua. Salaisuudet ovat kuitenkin löydettävissä, koska ne ovat jo olemassa - joskin jonkun tai joidenkin mielissä.

Salaisuuksien tuottaminen nähtäväksi ymmärretään tunnustamiseksi. Salaisuus joka on tullut ilmi siirtyy yleisempään kategoriaan "tieto". Salaisuuksien merkitys narratiivin kannalta on luoda ne psykologiset puitteet jotka selventävät toimijoiden käyttäytymistä tullessaan havaituiksi.

Mysteeri on jotakin josta on tehty havaintoja, mutta jota ei ymmärretä. Ymmärryksen puute on seurausta havaintojen epätäydellisyydestä, kaleidoskooppisesta luonteesta, ja tulkitsijan kykenemättömyydestä parsia puutteellisista havainnoista ymmärrettävää kokonaisuutta. Paljastetut salaisuudet ovat omalta osaltaan selventävä tekijä mysteerien ratkaisemisessa.

Arkkityyppiset salapoliisit voidaan jakaa kahteen ryhmään käyttämiensä metodien perusteella: 1) havaitsijat, 2) ymmärtäjät.

Sherlock Holmes on tyypillinen havaitsija. "Holmesilaisen" metodin keskiössä on salaisuuksien paljastaminen ja informaatiosisältöisen datan löytäminen teknologisin ja loogisin keinoin. Hercule Poirot on vastaavasti ymmärtäjä jolle salapoliisityö on enemmässä määrin introspektiota ja keskustelua, kuin johtolankojen etsimistä tekoparrassa. Holmes ratkaisee rikoksen punomalla johtolangoista yhteensopivan kokonaisuuden, kun Poirot luo ymmärrettävän tarinan näennäisen satunnaisista tiedonpalasista.

Komisario Palmun menetelmää voisi kuvailla yhdistelmäksi näitä kahta. Palmun sanoin: "Poliisityöstä pitää kertakaikkiaan puuttua kaikki mielikuvitus. On vain kerättävä faktat, järjestettävä ne oikeaan järjestykseen --". Voidaan kuitenkin perustellusti väittää, että palmulainen metodi sisältää aimo annoksen myös psykologista, introspektiivista tutkiskelua. Esimerkiksi tapetun kissan rooli selittämässä Bruno Rygseckin murhan motiiveja.

Hercule Poirotin thymologinen menetelmä

2011-05-01T18:27:00.000+03:00

Poirot on hienoin henkilöhahmo kaikessa kirjallisuudessa. Poirot ja Sherlock Holmes muistuttavat pinnallisesti kovin paljon toisiaan. Holmesin robottimainen kylmäverisyys kuitenkin on ominaisuus joka Poirotista puuttuu. Jos Holmes on omasta halustaan yksineläjä ja taistelee demoniensa kanssa haluttomasti, on Poirot täysin toista maata.

Thymology is a branch of history or, as Collingwood formulated it, it belongs in "the sphere of history."[9] It deals with the mental activities of men that determine their actions. It deals with the mental processes that result in a definite kind of behavior, with the reactions of the mind to the conditions of the individual's environment. It deals with something invisible and intangible that cannot be perceived by the methods of the natural sciences. - Mises

Poirotin menetelmä on esimerkkitapaus metodista jota Ludwig von Mises nimesi thymologiaksi. Thymologinen menetelmä on osa historian tutkimusta. Instrospektion avulla tutkija asettuu tutkinnan kohteen kenkiin, ja pyrkii pohtimaan kuinka toimija oikeutti toimensa psykologisesti. Löytämällä uhrin ja epäiltyjen henkisen luonteen kykenee Poirot päättelemään mikä on kunkin todennäköisin toimintamalli kussakin tapauksessa - ottaen huomioon silminnäkijähavainnot ja muun todistusaineiston.

Understanding does not deal with the praxeological side of human action. It refers to value judgments and the choice of ends and of means on the part of our fellow men. It refers not to the field of praxeology and economics, but to the field of history. It is a thymological category. The concept of a human character is a thymological concept. Its concrete content in each instance is derived from historical experience. - Mises

Ymmärrys mahdollistaa todellisten tapahtumien rekonstruktionnin omassa mielessä. Poirotin poikkeuksellisen suuri kyky ymmärrykseen mahdollistaa monimutkaisten rikosten ratkaisemisen, mutta estää häntä löytämästä onnea omassa elämässään. Tämä katkera tosiseikka nousee ajoittain pintaan, mutta sankarimme ei alistu elämän kiittämättömyyden edessä - kuten kollegansa Holmes.

Ristiriita Poirotin ammattitaidon ja yksityiselämän tyhjyyden välillä näkyy lähes neuroottisena tarpeena hallita välitöntä elinympäristöä ja omaa ulkonäköä. Virheettömyyden vaatimus on jossakin määrin toteutettavissa oman elämän kohdalla, mutta on mahdotonta ylettää muihin.

Epic and dramatic fiction depict what is to be considered true from the point of view of thymological insight, no matter whether the story told really happened or not. It is not our task to deal with the effects the author wants to bring about by his work and with its metaphysical, aesthetic, and moral content. - Mises

Maltillisuuden manifesti

2011-04-16T12:27:00.000+03:00

Olen poliittiselta kannaltani maltillinen keskustalainen. Tämä tarkoittaa sitä, että minulla ei ole mielipiteitä reaalipoliittisiin kysymyksiin, enkä pidä radikaaleista ratkaisuista. Ainoat yhteiskunnalliset näkemykset jotka täyttävät nämä vaatimukset ovat: anarkokapitalismi ja voluntarismi.

Koen väkivallan vastenmielisenä - poislukien itsepuolustus. Kammottavampaa asiasta tekee jos väkivaltaa käytetään eturyhmien agendojen ajamiseksi. Kaikki tahot jotka kannattavat tunkeutumisia ihmisten yksityiselämään, millään sen osa-alueista, ovat radikaaleja ja luovat tahdittomuudellaan eripuraa ja yhteiskunnallista epävakautta. Kaikki ns. ratkaisut jotka kumpuavat pakottamisesta, ovat määritelmän mukaan vähintäänkin labiileja ja täten hyljättävä kestämättöminä. Robusti yhteiskunta on mahdollisuus ainoastaan vapaaehtoisuuden pohjalta, ja jos uskallamme hyväksyä epätäydellisyyden osana inhimillisyyttä ja inhimillistä elämää. Kaikkiin tilanteisiin ei ole täydellisen tyydyttäviä ratkaisuja.

Maltillisuuden ehdoton edellytys on siis kaikesta pakottamisen muodoista luopuminen - mukaanlukien valtion. Jos äänestää, on ehdolla, tai millään tavoin toimii poliittisen prosessin sisällä, ei voi kutsua itseään maltilliseksi, käytännönläheiseksi, pragmaattiseksi, tai tahdikkaaksi. Politiikkaan osallistuvat ovat radikaaleja öykkäreitä, jotka semanttisella kikkailulla pyrkivät selittämään perustavanlaatuisen moraalittomuutensa "yhteisen hyvän" ajamiseksi, tms.

Ole siis maltillinen. Hylkää valheet ja petos. Ole vapaa ja hyvä ihminen.

Politiikasta

2011-04-09T08:01:00.002+03:00

Politiikka ilmiönä on variaatio täydellisyyden vaatimuksesta, joka on niin kovin tuttu juttu jokaiselle liberaalille. Vastapuoli esittää väitteen johon on mahdotonta vastata tyydyttävästi. Esim. kuinka järjestetään sairaanhoito vapaassa markkinataloudessa. Liberaali esittää tyypilliset ratkaisumallit: riskinhajauttaminen vakuutusyhtiöiden kautta, hyväntekeväisyysjärjestöt, yksilön vastuu omasta elämästään, ja niin edelleen. Tästä seuraa jatkuva iteraatio jonka seurauksena löytyy jokin tapaus johon liberaali ei kykene tyydyttävästi vastaamaan. Tämä riittää koko perusajatuksen kumoamiseen. Sama vaatimus ei kuitenkaan päde tarkastellessa vallitsevaa tilannetta. Valtiollisten, palveluiden kaltaisten toimien kohdalla moinen kritiikki ei päde. Valtiouskovaisesta näkökulmasta keskustelun tulisi pyöriä "realistisissa parannusehdotuksissa", ts. keskustelu rajataan koskemaan mahdollisia organisaatiouudistuksia ja instituutioden sisäisen toiminnan järkeistämistä. Loputon, mieltävääristävän tylsistyttävä systeemianalyysi alkaa.

Keskustelun kulku on siis päinvastainen kuin markkinatalouden kritiikissä. Jos markkinapohjaisen ratkaisun kyseenalaistamiseen riittää pienet epäkohdat, niin valtiollista ratkaisua tutkittaessa pienien epäkohtien korjaaminen on pääasia. Systemaattiset virheet päättelyn pohjalla ovat merkityksettömiä, koska pragmaatikko on kiinnostunut ainoastaan siitä mikä on määritelty olevan tosimaailmallista.

1) markkinapohjainen ratkaisu: lähtökohta on toimiva --> löydetty epäkohta --> lähtökohtaa huonompi tila

2) valtiopohjainen ratkaisu: lähtökohta on toimimaton --> korjattu epäkohta --> lähtökohtaa parempi tila

Koska järjestelmä on perustaltaan toimimaton kaikki poliittiset keplottelut tekevät elämästä siedettävämpää ja ovat ilmiselvästi hyvästä - tietenkin. Yhdistettynä staattiseksi määriteltyyn maailmaan, ei ole mikään yllätys, että valtiouskovainen konservatismi elää niin vahvana. Koska ihmisillä on omat arvotuksensa, ja koska suurin osa ihmisistä hyväksyy tiettyjen peruspalveluiden tarpeen, on helppo ymmärtää miksi valtiouskovaisuudella on niin monet kasvot.

Puoluekenttä voidaan jakaa äärettömällä määrällä eri tapoja. Mielekkäin jaottelu onnitustaa varmaankin sen mukaan mitä kovia arvoja kukin puolue näennäisesti edustaa - kovia sosiaalisia arvoja, kovia taloudellisia arvoja, vai sekä että. Tyypillisesti ns. konservatiiviset puolueet ajavat kovia sosiaalisia arvoja, kun taas ns. edistykselliset puolueet ajavat kovia taloudellisia arvoja. Tämä on tietenkin virheellinen dikatomia, koska kaikki puolueet ajavat tosiasiallisesti vain kovia arvoja kaikilla osa-alueilla, mutta leikitään tämän fantasian puitteissa. Retorisena kikkana jotkin poliittiset tahot ovat äkänneet käyttää aggregaatiota "kovat arvot" kuvaamaan vastapuolen ajatuksia, täten rajaten itsensä näiden "kovien arvojen" ulkopuolelle. Sama toki nähdään kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esim. rasismi tarkoittaa nykyään valkoisten harjoittamaa syrjintää, eli vain valkonaama voi olla rasisti.

Holistinen näkemys valtiosta johtaa hagiografiaan. Kollektivistinen maailmankatsomus on lähes määritelmän mukaan holistista, ja täten johtaa yhteiskunnallisten asioiden yliarvottamiseen suhteessa yksilön toimintaan. Nurinkurisuus jatkuu. Kollektivistin on pakko uskoa, että yhteiskunta toimii metafyysisenä entiteettinä, ja yksilöiden toiminta sen sisällä on tämän seurausta. Yhteiskunta siis elää riippumatta ihmisistä jotka sen muodostavat. Tämän takia kollektivisti puhuu yhteiskunnallisesta pahoinvoinnista ja syrjäytymisestä (eli yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisestä), ei inhimillisestä pahoinvoinnista.

Yhteiskunta muodostuu yksilöistä. Jos yhteiskunnalle halutaan delegoida jotain arvoa, tulee sen olla jokin jäännöserä näiden toimivien yksilöiden saavuttamasta hyödystä. Yhteiskunnalla ei voi siis olla itseisarvoa, koska se itsessään on vain yksilöllisen toiminnan artefakti.

Maailmasta

2011-04-08T15:28:00.001+03:00

Maailma on epälineaarinen paikka. Ihmisellä on käytössään vain lineaarisia työkaluja. Epävarmuus tulevasta korostuu epälineaarisessa systeemissa, koska kiinnitämme huomiota työkaluihimme, emme maailmaan jossa elämme. Kaikki instituutiot - oli kyseessä poliittiset, kulttuuriset tai sosiaaliset - on kehittynyt tulevaisuuden epävarmuudesta aiheutuvan ahdistuksen lievittämiseksi. Instituutioiden luontainen jäykkyys tekee niistä myös hauraita. Mitä suurempi on luottamuksemme luomiimme instituutioihin, sitä suurempi tulee se kärsimys ja pettymys olemaan, jonka koemme niiden pettäessä.

Kaikki sellaiset liikkeet joiden keskeinen viesti on epävarmuuden lievittäminen, laajamittaisilla ja kauaskantoisilla institutionaalisilla ratkaisuilla, ovat täysin väärillä jäljillä. Ainoa mielekäs keino varautua uhkiin ja muutoksiin jotka ovat tietämyksemme ulkopuolella, eli ns. unknown unknown, on elää maailmassa jossa institutionaalinen jäykkyys on minimissään, ylikapasiteetti on riittävä ja toimijat kohtaavat kannustimet sosiaaliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen joustavuuteen.

Lineaaristen ratkaisujen haitat minimoidaan soveltamalla niitä lyhyellä aikavälillä, ja niiden hylkäämisen ollessa mahdollisimman kivutonta. Mitä pitkäaikaisempia ratkaisuja luomme, ja mitä suurempi riippuvuutemme niistä on, sitä kivuliaampaa niistä luopuminen on. Valtiollistetut hyvinvointipalvelut ovat tästä malliesimerkki. On selvää, että nykyinen eläke- ja työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmä tulee tiensä päähän seuraavien muutaman vuosikymmenen aikana.

Yksityiselämässä jokapäiväiset rutiinit kuvaavat institutionaalista toimintaympäristöämme. Rutiineilla on paikkansa, mutta niiden hyödyllisyys on todennäköisesti pienempi kuin aikaisemmin ajattelin. Mielekkäitä elämän osa-aluita joilla rutinisoituminen on eittämättä hyödyksi on tylsämieliset työt ja toimet. Tämä seuraa itse työn tylsyydestä ja tästä aiheutuvasta turhautumisesta. Rutiinit vapauttavat näissä tapauksissa mielen parempaan käyttöön. Rutiinien estyminen, tilanne josta tuntemattomasta syystä joudumme käyttäytymään normista poikkeavalla tavalla, on stressaavaa. Rutinisoituminen luo siis tilan stressin kehittymiselle. Jos luovumme rutiineista, vaihdamme lyhyen aikavälin mielenrauhaa pitkän aikavälin sitkeyteen.

Mahdollisimman yleisesti kaikesta mahdollisesta

2011-03-01T20:52:00.000+02:00

Postmoderni tekotaide puhuttaa! Oikean kulttuurin nimissä älymystö iskee populistista Soinia suoraan kasvoihin - ivailu ja pilkkalaulut kaikukoot. Älymystön mukaan vain taide jonka yleisö on rajoittunut, jonka kohdalla on luotu toisuuden narratiivi, on oikeaa. Jos "Persujen kohdeyleisö" ei ymmärrä jotakin taiteeksi, on sen sitä oltava. Tästä syystä kaikkea mahdollisimmankin nihilististä ja esteettisesti arveluttavaa pitää puolustaa henkeen ja vereen. Kulturkampf!

Postmodernismi ideologiana on luonnollisesti huomattavasti nykyistä poliittista diskurssia ja sen naurettavuuksia mielenkiintoisempi ilmiö. Tämä älyllisen elämän tuhoamiseen pyrkivä kammottava vihadoktriini on pesiytynyt niin syvälle länsimaiseen kulttuuriin, että rehabilitointi tuskin onnistuu. Väkivaltainen, vallankumouksellinen agitaatio on sosialismin luonnollisin toimintamuoto, mutta normaalin moraalikäsityksen omaavalle ihmiselle kanssaihmisten terrorisointi on niin sietämätön ajatus, että ilman jatkuvaa ja tehokasta dehumanisointia sosialistin juonet raukeavat. Mahdollisuudet dehumanisointiin ovat tätä nykyä melko kapeat; juutalaiset, kapitalistit ja muut tyypilliset sosialististen vainojen uhrit ovat päässeet takaisin ihmisten kirjoihin. Koska väkivallan mauttomuus ja taloudelliset realiteetit veivät maton sosialismin jalkojen alta, oli ainoa mahdollisuus tervehtiä tulevaa sosialistista voittoa tuhota sen suurin vastus: järki.

Älymystö ei pinnallisuudessaan kykene käsittelemään kuin esteettisiä seikkoja. Persujen vaaliteesit ovat täysin samassa linjassa kaikkien valtapuolueiden, ja ennen kaikkea vasemmistolaisempien puolueiden kanssa. NSDAP oli marxilainen työväenpuolue, kuten Saksassa toimineet muutkin sosialistipuolueet olivat. NSDAP erosi muista sosialistipuolueista vetoamalla germaaniseen estetiikaan ja mytologiaan, kun muut marxistit vetosivat kansainvälisyyden estetiikkaan ja mytologiaan. Persut vetoavat suomalaisuuteen ja sen fennomaaniseen mystisismiin. Vihreät suomalaisuuteen toiseuden fetisisminä. Vasemmistoliitto suomalaisuuden työväenluokkaisuuteen. Ja niin edelleen se pata kattilaa soimaa.