neiti Ihaa

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Fri, 10 Sep 2010 13:40:00 +0000

Laitan blogini muhimaan tänne hiljaisuuteen ja odottamaan, josko vielä jokin toinen aikakausi saa aikaan tekstivyöryn (todennäköisesti jokin elämänmuutos sellaisen vielä laukaisee).

Tällä hetkellä ei vain tunnu olevan tarvetta kirjoittaa, ei ole oikein mitään sanottavaa. Tärkeimmät asiat jaan sielunkumppanini kanssa kotisohvalla ja sen tuntuisi huomattavasti vähentävän tarvetta käydä läpi asioita kirjoittamalla.

Halauksin, onnelliselta ihmiseltä
Nanna

Sade

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Wed, 25 Aug 2010 05:38:00 +0000

Herään kuuntelemaan sadetta, syksy on saapunut kaupunkiin. Aamuyöllä jyrähteli ja pisarat hakkasivat ikkunoihin silloin kun nousin ensimmäisen kerran. Myrsky yritti tulla sisään avonaisista ikkunoista.

Iltakävelykään ei eilen onnistunut, vaan sade yltyi juuri kun olimme lähdössä tummaan säähän. Kiivaan riidan ja sitä seuraavan sovinnon jälkeen tuntui hyvältä ajatukselta käydä vielä ulkona, mutta kenkämme kastuivat jo alkumetreillä. Sanoin, että nyt alkavat kumisaapaskelit ja sitten muistin että ne ovat vielä siellä entisessä kodissa. Tavarani ovat kolmessa eri osoitteessa, toistaiseksi.

Mies nukkuu, vielä puoli tuntia ennen kuin herää ja lähtee töihin. Tasainen tuhina kuuluu makuuhuoneesta, lämmin selkä peiton alta.

Näin taas samaa vanhaa painajaista, heräsin kauhuissani, mutta pelastettuna. Ensimmäisen kerran (tai ainakin hyvin hyvin pitkään aikaan) minut pelastettiin ja minua suojeltiin. Se oli hän joka nukkuu tuolla valkoisen peiton alla.

Syksyn tuulet

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Wed, 18 Aug 2010 12:32:00 +0000

Avoinaisesta ikkunasta kuuluu autojen vaimea humina, puu suhisee tuulessa. Kahvinkeitin sanoo naps.

Keittiössä vallitsee kaaos jollainen syntyy ennen järjestystä, kaappien ovet kiiltävät kuin uusina. Olohuoneen lattialla on kasa tavaroitani, tämä on uusi kotini, meidän kotimme. Kun sanoin ystävälle, että muutan, hän hymyili ja sanoi arvanneensa.

Olen asunut tässä kaupunginosassa muutama vuosi aiemmin ja kaikki tuntuu niin levollisen tutulta. Se mieskin, jonka viereen käperryn öisin. Sama meri tervehtii, sama rakas kaupunki, uusi rakas ihminen joka tuntuu niin tutulta.

Intohimoinen rakkaus pyyhkii elämääni, pyyhkii sitä kauniiksi ja sellaiseksi kuin se kuuluu ollakin.

Lempeä päivä

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Tue, 10 Aug 2010 06:43:00 +0000

Sunnuntaina kaupunki nukkuu ja sileillä kallioilla meren äärellä lepäilee vanhempia ihmisiä. He ovat kuin hylkeitä, raukeita, välillä vedessä viilentyen. Kuumat tuulet työntävät maailman pehmeän näköiseksi tekevää savua hiljaisen kapungin täyteen. Maailma on pysähtynyt helteeseen, tähän kosteaan aamuun. Meri ja taivas ovat utuisia, eikä merellä etenevistä veneistä kuulu ääntä rannalle saakka.

Riisun kengät ja kastan jalkani mereen, kävelen pienten kivien päällä ja katson taakseni. Mies katsoo kuivalta maalta minua, hän näyttää onnelliselta. Minä olen onnellinen.

Puhumme tulevaisuudesta, lapsien nimistä ja heilutan jalkojani vedessä, seuraavat kalliolle iskeytyvät aallot kastelevat shortsini takamusta myöten. Selaamme Hesaria myöhemmin sängyn päällä yhdessä ja hän on tehnyt ruokaa, ehkä nukahdamme, en enää muista. Elämä soljuu ja hetket yhdistyvät toisiinsa, keskustelut ja läheisyys yhdeksi nauhaksi.

Alku

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Mon, 02 Aug 2010 09:09:00 +0000

Kun olen hetken yksin nousee päällimmäiseksi ajatus elämän ihmeellisyydestä, siitä miten se voi yllättää ja miten isoja muutoksia elämään voi tulla niin lyhyessä ajassa. Olen niin syvästi kiitollinen siitä, että juuri minä saan elää tällaista elämää. Vaikka kolhuja tulee, niin ne tuntuvat yllättävän pieniltä onnen ja rakkauden rymistellessä ovista sisään. Ei mitenkään hiljaa hiipien, vaan kovaa ääntä itsestään pitäen, varmasti ja kaiken valloittaen.

Kummastelen tätä rakkautta, joka on tullut elämääni, tätä ihmistä joka on ottanut paikkansa maailmassani niin nopeasti ja niin varmasti. Ja tämä on vasta meidän tarinamme alkua.

Käänne uuteen suuntaan

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Wed, 28 Jul 2010 11:27:00 +0000

Tulen yövuorosta kotiin ja herätän ystävän, se on hänen vuoronsa lähteä töihin. Emme ole nähneet viime päivinä kuin vilaukselta aamuisin tai iltaisin, koska elämäni on taas tehnyt yhtäkkisen liikkeen tuntemattomaan suuntaan. Tällä kertaa ihanalla tavalla.

Olen tavannut hänet.

Hengitän

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Sun, 18 Jul 2010 10:34:00 +0000

Liike pysähtyy. Pesen pyykkiä ja teen ruokaa, tavallisia asioita. Hengitän.

Läpiveto viilentää asuntoa ja istun töiden jälkeen alusvaatteisillani parvekkeella. Annan ajan kulua, juon oluen, poltan tupakan. Katossa oleva tuuletin pyörii.

Vuorokausi yhdessä

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Thu, 15 Jul 2010 20:14:00 +0000

Käyn nopeasti kotona ennen kuin lähden puolilta päivin töihin. On hiostavampi sää kuin voisi kuvitella täällä olevan ja sisimpäni on jotenkin hieman halvaantunut, vaikka toimin kuten normaalisti.

Ystävä on kotona, jonka nykyään jaamme. Hän nukkuu sohvalla ja minä sängyssä, ja hän on tyhjentänyt kolme viikkoa sitten vaatekaappinsa, jotta välttämättömimmät vaatteeni mahtuisivat. Hän on lähdössä purjehtimaan tytön kanssa ja hän halaa lujasti monta kertaa. Hänellä ei ole paitaa, hän tuntuu lämpimältä. Sanon sen, mitä olen ajatellut useasti viime viikkoina, sitä miten ihana ystävä hän on. Pyydän tupakkaa ja sanon savua kuuman hiostavalla parvekkeella puhaltaessani, etten voi puhua ilman että alan itkeä, mutta sanon jotain silti ja alan heti niellä esiin tulevia kyyneliä.

R odottaa autossa alhaalla. Olen jättänyt tänään toista kertaa yhteisen kotimme avaimen keittiön pöydälle. Otan hissin alas ja istun siihen autoon, hänen vierelleen viimeistä kertaa.

Hän tiputtaa minut lähelle työpaikkaani. Laitan auton oven kiinni, enkä sano mitään vaan kävelen pois. En koskaan tee niin, vaan sanon aina jotain enkä harrasta sellaisia poiskävelyjä. Nyt harrastan. Olen valuttanut kaikki sanani, enää niitä ei ole. Enää ei ole muuta kuin pettymystä ja surua. Jotain hyvin syvää pettymystä, jollaista olen kai tuntenut vain suhtessa äitiin. Ihmisen heikkouden, epäkypsyyden ja typeryyden edessä.

Ensimmäisenä työpaikan hisseillä tulee vastaan tuttu ihminen, joka kertoo huonosta tilanteestaan. Hän ei meinaa aluksi tuntea minua ilman valkoisia vaatteita. En tiedä mitä hän näkee, siis sen lisäksi, että olen päivettynyt nainen lyhyissä shortseissa ja sandaaleissa, tukka pitkästä aikaa ponihännälle vetäistynä, mutta hän kuitenkin toivottaa voimia minulle. Ehkä suru näkyy kasvoilta, en tiedä. Enää silmäni eivät ole turvoksissa, mutta jotenkin punaiset ja surullisen vakavat ne voivat ovat.

Työpäivä menee. Olen halvaantunut sisäisesti, mutta toimin normaalisti. Jotenkin tajuan vapautuneeni, pahimmat painajaiseni ovat toteutuneet ja olen joiltain osin niin helpottunut. Siitä, ettei minun tarvitsekaan enää pinnistellä ja yrittää, voin vain todeta jääneeni henkiin ja pahimpien painajaisteni kutistuneen paljon pienemmiksi.

Tiedän, että olen voimakas. Annan tämän hetken tulla kuten se on tullakseen. Sitten siirryn eteenpäin.

Kuuman päivän jälkeen

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Sun, 11 Jul 2010 20:34:00 +0000

Mesiangervot ja horsmat kukkivat Espoon rannoilla, vehreys on niin häkellyttävän runsasta. Oksat roikkuvat ja pursuvat, tuntuu kuin syksy ei voisi koskaan saapua. Juoksen auringonlaskun aikaan hyttysparvien lävitse ja rannat ovat melkein autiot. On kuuma, juoksen, mereltä tulee hetkellinen viilentävä tuulahdus.

Pussaan matkalle osuvaa beaglen pentua tai oikeastaan se tekee aloitteen. En osaa sanoa muuta kuin "ihana" ja jatkan lenkkiä pennnun pususta sekaisin. Sen omistajakin hymyilee. Espoon ainut miespuolinen henkilö, joka ei ole katsomassa jalkapalloa.

Ajattelin pitkään, että R on onneni lähde ja jos hän jättäisi minut, olisin tuomittu kokonaisvaltaiseen tuhoon. Viime viikkoina olen oppinut, ettei se ole näin, ei onnellisuuteni ole kiinni hänestä. Miten paljon minulla on muita hienoja ihmisiä elämässäni, jotka huomaan tarkasti vasta nyt. Olen huomannut heidät, mutten tällä tavoin, näin selvästi.

Ajattelen juostessani Espoon tyhjiä polkuja ja katuja, että olen onnellinen yksin tai yhdessä R:n kanssa. Onnellisuuteni ei riipu hänestä. Tiedän niin varmasti, että se on totta, vaikka mieli onkin välillä sinisävyinen surusta.

En tiedä vielä mitä tulevaisuus tuo, mutta tiedän olevani vahva ja löytäneeni elämästä jotain sellaista mitä ihmiset etsivät joskus koko ikänsä.

Kesälauantai

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Sat, 10 Jul 2010 14:18:00 +0000

Kulunut viikko on ollut helpompi. Olen löytänyt sellaisen voiman sisältäni, joka kannattelee minua ja tekee useimmista hetkistäni kauniita. Näen nyt niin kirkkaasti kuka olen ja pidän näkemästäni. Ne asiat, joita olen eniten pelännyt, eivät olekaan tuhonneet minua, vaan lisänneet elämäniloani.

Ei ole valoa ilman varjoa ja jos varjot ovat tummia, voi valokin olla häikäisevän kaunista ja tyyntä.

Olen ollut niin paljon liikkeellä, rannoilla, terasseilla, ystävien kanssa ja kaikkialla, että nyt kotona on ihanaa hetki vain olla yksin. Töissä on ollut aivan mahtavaa ja parasta on ollut niiden ihmisten palaute, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Erilaisia persoonia, joiden kanssa olen jakanut hetkiä, tuskaa ja toivoa. Eilen huomasin hyräileväni kansliassa ja se on hyvä merkki! Hyräileminen käynnistyy silloin, kun viihdyn ja olen vapautunut.

Ihoni on aurinkorasvassa ja bikinit ovat vielä vaatteiden alla, kohta pojat tulevat ja menemme vielä illaksi biitsille, sitten myöhemmin baariin.

Kesän kuumin sunnuntai

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Mon, 05 Jul 2010 08:35:00 +0000

Levitän viltin Helsingin isoimmalle uimarannalle ja annan auringon lämmittää nahkaani. On lempeän kuuma aamupäivä, eilisen haamut ovat paenneet koloihinsa ja katselen ihmisiä mieli tyynenä. Heidän seuransa tuntuu hyvältä, ihan vain lauman keskellä oleminen.

Parin tunnin päästä ystävän rakas hahmo erottuu väkijoukosta, annan puhelimessa koordinaatteja. Olen siinä lähellä aitaa, puolessa välissä kioskiin ja mereen rajautuvaa rantaa. Hän puikkelehtii hiekalle levitettyjen pyyhkeiden välistä ja koko pääkaupunkiseutu tuntuu pakkautuneen rantakaistaleelle meidän kanssamme. Juoksen häntä vstaan ja halaan syvään. Vieressä olevat pojat tulevat pyytämään aurinkorasvaa, juomme kylmää siideriä jota ystävä tuo tullessaan ja päivä alkaa tuntua sellaiselta kuin joskus kuusi vuotta sitten, jolloin me molemmat olimme sinkkuja, etsien ja sitten kumpikin tahoillamme löytäen. Hänellä on nyt kuusi vuotta myöhemmin kaksi lasta ja vakaa parisuhde. Puhumme miehistä, rakkaudesta, lapsista, lasten hyvinvoinnista ja sijaisvanhemmuudesta. Olemme edelleen samoja ihmisiä kuin silloin nuorempana, yhtä lapsenmielisiä, mutta vastuuntuntoisempia ja realistisempia. Myöhemmin totean, etten usko löytäväni sellaista miestä joka täyttää kriteerini. Uskon edelleen kai rakkauteen, mutta uskoni parisuhteeseen on kärsinyt. Uskon itseeni, mutten usko oikein vastakkaiseen sukupuoleen. Monet miehet ovat niin uskomattoman lapsellisia, oikeita mammanpoikia ja tavoittelevat naisesta jotain sellaista, jota löytyy vain lyhyeksi jäävistä suhteista. Hemmetin keskenkasvuiset nulikat, elämyshakuiset pelkurit ja tarkoitan tietenkin sitä erästä tiettyä.

Myöhemmin toinen ystävä saapuu seuraamme ja lähdemme syömään. Ruoka ei maistu miltään, se ei tunnu oleelliselta. Se on muuttunut nautinnosta vain energiaksi. Toinen ystävä on myös jättänyt lapsensa kotiin, hänkin oli silloin kuusi vuotta sitten vielä yksin, nyt perheen äiti. Kummatkin he hieman ihmettelevät kuinka hyvin pärjään, näissä tilanteissa järkevyydestäni on hyötyä. Tunteet elävät kuitenkin omalla vuoristoradallaan ja annan niiden tulla, jotta voisin siirtyä joskus vielä eteenpäin, etten jäisi tähän vuosiksi kiinni.

Kotiin tullessani huomaan, että tällä kertaa en ole polttanut rannalla ihoani, olen suojautunut hyvin.

12

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Sat, 03 Jul 2010 22:10:00 +0000

Putoan hyvin tummaan paikkaan, hetken kaikki tuntuu niin toivottomalta. Koko elämä. Helsinki elää kaunista kesälauantaita ja pidättelen kyyneleitä, katson alas, ettei kukaan kadulla ohitseni kävelevä näe.

Tieto siitä, millainen tällainen prosessi on ei juuri nyt auta. Nämä tunteet vain tulevat ja menevät, hyökyaaltoina päälleni. Rakkaus ja ikävä sattuvat niin kipeästi, toinen on jossain missä hän ei välitä.

Ystävä sanoo, että hänellä meni erotessa vuosi. Haluaisin, että nyt olisi jo talvi, jo kevät, jo uusi kesä. Vuosi jo mennyt ja useampikin. Että hän olisi muuttunut minulle vähemmän merkittäväksi ihmiseksi. Vaikeat hetket ja ristiriitaiset tunteet ovat niin sietämättömiä.

Mitä se tarkoittaa, että hän on rakastanut minua, muttei ollut onnellinen? Yhtälö tuntuu mahdottomalta. Hän etsii onnellisuutta jostain ulkopäin tulevasta, toista uutta ihmisestä tekemään hänet onnelliseksi. Onnellisuus on sitä, mikä ihmisestä kumpuaa sisältäpäin, ei sitä stimulaatiota mitä joku uusi virike antaa. Minä olen vanha tiskirätti, valmis poisheitettäväksi. Itsestäänselvyys.

Se mitä rakastaminen ja toiseen sitoutuminen merkitsee minulle, on ollut vain jotain helposti poislaitettavaa hänelle.

11

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Fri, 02 Jul 2010 16:22:00 +0000

Tänään kävelin entisen kotitalon ohi. Katu päättyy edelleenkin aurinkoon, eikä mikään ollut muuttunut mutta siltikin jotain. Lempipaikkani ovat edelleen lempipaikkojani, se ei ollut muuttunut.

Olen tänään halannut kahta ihmistä, ensin lääkäriäni jälkitarkastuksessa ja sitten sitä toista. Ensimmäinen tuntui pieneltä ja ohuelta, jälkimmäisen lämpimältä ja ystävälliseltä. Tuntui hyvältä kuulla lääkärini vilpittömät kiitokset ja saada sellaista positiivista palautetta. Olen tänä kesänä tehnyt ehkä yhden parin ikionnelliseksi.

R näytti niin murheelliselta avatessaan oven, entinen koti hieman sekaiselta. Kuitenkin hymyilimme.

Kymmenes

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Thu, 01 Jul 2010 20:29:00 +0000

Töissä eräs kaverini kysyy miten minä pärjään. En osaa sanoa hänelle sitä, miten itken illalla enkä sitä, miten amputoituun raajaan särkee. Miltä tuntuu, kun läheisin ihmiseni halventaa arvoni ja hylkää. Miltä tuntuu hylätyksi tuleminen, miltä rakkauden poisvetäminen.

Samaistun asiakkaisiini, jotka kertovat kriisistään ja tiedän mitä he käyvät läpi. Ehkä he aistivat että tiedän, ehkä eivät. Aviomiehet tulevat katsomaan aiemmin päivällä leikattuja puolisojaan ja niille miehille hymyilen. Työnnän päivällä omat asiani pois, mutta illalla olen turta, vihainen ja surullinen, aamulla makaan sängyssä ajattelematta, yöllä en näe unia joita muistaisin, lenkillä juoksen vain osittain aistien.

Nyt huomaan kuinka monet silmät tavoitan, jokaisessa bussissa istuu joku sellainen, jonka kanssa flirttailen. Käsi kädessä kulkevat parit saavat minut surulliseksi, näe petoksen heissä.

Niin hänkin piti minua kädestä, eikä se tarkoittanut mitään.

Yhdeksäs

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Wed, 30 Jun 2010 20:46:00 +0000

Ostan niittivyön alennusmyynnistä. Guessin niittivyö. Minä. Laitan sen suoraan heti ostettuani farkkuihini ja tunnen olevani hieman vahvempi. Oikeastaan olenkin, se ei vain ole ollut niin ilmiselvää ennen sitä hetkeä.

Istun terassilla juoden yhden oluen töiden jälkeen ja avaan kirjan, silmäni alkavat tuntua niin painavilta. Istun kaikkien niiden ihmisten keskellä kaikista vahvimpana tuntien katseet ihollani. Oikeastaan se ei häiritse, ei tippaakaan. Ainoastaan se häiritsee, että univelka koettelee ja kotiin on pakko lähteä, koska väsymys meinaa tainnuttaa tuoliin. Yöt venyvät ajatellessa, yrittäessä ottaa kiinni todellisuudesta. Jos nukun, saatan unohtaa sen mikä on totta.

Nautin omasta ajasta uudessa kodissani, ystävä on lähtenyt matkoilla. Hän on pitänyt minua pystyssä ensimmäiset päivät, laskematta hetkeksikään, mutta nyt pitää yrittää yksin. Litistän nenän ikkunalasiin ja ajattelen. Aurinko laskee kauas länteen ja täältä voi nähdä esteettömästi horisonttiin, yli meren. Vaaleanpunaiset pilvet Espoon taivaalla. Savu nuolee raunioita, tiedäthän miltä se tuntuu.

Seitsemäs

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Mon, 28 Jun 2010 15:17:00 +0000

Herätys ennen kuutta, seitsemältä töissä. On ensimmäinen työpäivä ja ääni pidätellystä ahdistuksesta käheänä vahvistan samaan aamubussiin sattuneelle tutulle eron olevan pysyvä olotila. Heilautan kättäni, hän menee päivystykseen ja minä viereiseen taloon. Kokoan itseni kävellessäni lyhyen matkan aamuauringossa, kunnes sukellan toiseen maailmaan.

Ei ajatuksia liittyen eroon, vaan keskityn ympärillä oleviin ihmisiin. Hymyilen. Tästä tulee minun työporukkani.

Kirjaan. Juoksen kesken lounaan lämmityksen auttamaan apua huutavaa työkaveria, eräs rouva on kaatunut. Poistan tikkejä. Rauhoittelen. Lievitän jännitystä. Opiskelen. Hymyilen.

Astuessani takaisin aurinkoon on niin lämmin, etten tarvitse takkia. Suru hiipii jostain kiinni, haikeus tuntuu kuin viileältä tuulelta joka puhaltaa sisälläni.

Kuudes päivä

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Sun, 27 Jun 2010 20:00:00 +0000

Juhannuksena meri on tumma ja alumiinivene etenee hämärässä kohti avoimempia väyliä. Yö pimenee ja rantaudumme hehtaarin kokoiselle pienelle saarelle, sytytämme nuotion ja raskaalta taivaalta tihkuu hienojakoisia pisaroita. Saaren sileät kalliot ovat liukkaat, jokainen askel täytyy ottaa varoen. Vedän goretexin tiukemmin päälle, on hieman vilu.

Myöhemmin navigoimme syksyisen pimeltä tuntuvassa yössä takaisin. Ystävä näyttää keulassa valoa ja tähystämme viittoja. Olen olosuhteisiin nähden yllättävän ok, jopa nautinkin. Merellä oleminen tuntuu niin puhdistavalta, eikä sisälläni oleva ruhje särje niin tuskallisesti kuin pahimpina hetkinä. Mieli annostelee todellisuutta pienissä paloissa. Nämä ihmiset ympärilläni kannattelevat minua, he joiden kanssa vietän juhannuksen. Ei tarvitse esittää mitään, heille kelpaan ja olen riittävästi.

Tänään on kuudes päivä, huomenna tulee täysi viikkoa erosta. Olen ystäväni luona tehohoidossa ja vasta tänään olen ensimmäistä kertaa eron jälkeen useampia tunteja yksin. Enkä voi ymmärtää tilannetta, en käsitä kaikkea. Tässä ajassa olen menettänyt elämänkumppanini, rakastettuni ja ystäväni sekä kotini. Yritän kuunnella itseäni kun kukaan ei ole läsnä, mutten kuule selvästi. Suru on niin syvällä, se läikehtii eri muodoissaan. Kysymykset ovat loputtomia eikä ajatuksiini ei mahdu kuin tämä asia. Näen toisesta naisesta unta, mutta sen yön jälkeen unet katoavat. Nukun kummallisesti, kuin kuollut. Olen kuoleman väsynyt. Yritän nähdä eteenpäin, tähyillä, mutta tulevaisuus tuntuu ilman sitä kaiken runnellutta ihmistä niin tyhjältä. Rakkaus ei lopu katketen, se venyy tehden kipeää.

Sammakko

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Tue, 22 Jun 2010 12:31:00 +0000

Juuri ketään ei ole tien päällä aikaisin auringon noustessa. Taivas on kirkkaan sininen, olen turta enkä ole nukkunut koko yönä. Aurinko paistaa ja baana on vapaa. Ystävä ajaa ja piristää, hän on ajanut Helsingistä Savoon ja nyt samantien takaisin keskellä valoisaa kesäyötä, en voi käsittää että hän on tuollainen. Noin hyvä. Hän tietää miltä tämä tuntuu ja osaa sanoa juuri oikeat sanat.

Pysähdymme tankkaamaan aamuun heräävällä ABC-asemalle ja ostan lohivoileivän sekä pillimehua. Tuijotan univajeisen mielellä lööppejä, joissa Victoria ja Daniel komeilevat vieläkin. Katson heitä, heidän onnellisia hymyjään ja silmäni kostuvat kyynelistä.

Kyyneliä edessä, parisuhde takana. Tuosta noin vain, hups, se meni rikki. Tällaisina voimakkaasti ravistelevina hetkinä sen tuntee omissa nahoissaan niin erehtymättömästi, sen että elämän syvin olemus on muutos.

Todellisuus on joskus jotain muuta mitä sen ajattelee olevan

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Mon, 21 Jun 2010 23:26:00 +0000

Puhun puhelimessa. Aurinko on laskemassa ja taivas on häkellyttävän punainen ja kaunis, on ilta eräänä keskikesän päivänä. Sireenit tuoksuvat huumaavasti ja pelloilla aikaisemmin taituroineet linnut ovat hiljentyneet, niiden tilalle on laskeutumassa pehmeä usva. Ruohikko on märkää ja varpaat kastuvat pihalla sandaalit jalassa kävellessä. On hieman viileää sillä päivällä on satanut, mutta nyt illalla kesä paljastaa lumoavimman puolensa.

Punainen pihasauna on lämmin ja veli kävelee sieltä pyyhe päällä pois. Minä en menekään.

Puhuessani puhelimessa katson ulos ikkunasta ja näen jonkun ruskean lähestyvän. Se on iso rusakko joka astelee verkkaisasti pihatietä pitkin, näen sen aivan läheltä koska hiekkatie kiertää ikkunan alta. Se kulkee tiellä kuin se käyttäisi sitä päivittäin, kuin se kuuluisi siihen. Näky on yhtä epätodellinen kuin se todellisuus, johon minut tiputetaan.

Miten tympäisevän tavallinen tarina. Miten epätodelliselta se tuntuu.

Piiraat ja pirtelöt

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Sat, 19 Jun 2010 09:16:00 +0000

Suihkusta kuuluu veden lorina. Maailmanmatkaaja on saapunut viikon reissultaan Ranskan Rivieralta, jossa kuulemma satoi melkein koko loman ajan. R näyttää ensimmäistä kertaa oikeasti rähjäiseltä, silmät väsyneiltä ja musta tukka meren sekä tuulen sotkemalta surffikiharapörröltä.

Tein eilen jääkaapin täyteen herkkuruokia, lasagnea pienen kylän tarpeisiin ja uutena kokeiluna sitruuna-marenkipiiraan. Teimme miespuolisen ystäväni kanssa yhdessä myöhään illalla ruokaa silloin kun hän oli hoitamassa minua tiistaina toimenpiteen jälkeen, ja tästä kokemuksesta ihastuneena aion hivuttaa R:nkin kyökin saloihin. Yhdessä tekeminen oli nimittäin niin kivaa!

Muitakin kokeiluja on keittiössä tehty. Harmittelin pikkupakkasessamme lojuvien itse hartaudella kerättyjen puolukoiden kohtaloa, kunnes keksin tehdä niistä jugupirtelöä laittamalla yhteen reilusti puolukoita sauvasekoittimella miksaten luonnonjogurtin ja banaanin kanssa. Raikasta eikä ollenkaan puolukkaista. Eräs löytö on kaupan hyllyltä nappaamani Brunneby Musterin valmistamana seljankukkamehu, suosittelen kokeilemaan. Se saattaisi toimia hyvin vodkapaukussakin, näin ajatukset jo hieman juhannuksessa viipyillen.

Häivähdys lapsuutta

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Fri, 18 Jun 2010 13:45:00 +0000

On vaikeaa olla hyvä lähimmäinen päihdeongelmaiselle ihmiselle. Jyrkkä alamäki tarkoittaa pelkoa, joka saa äänen lempeäksi ja halun tasoittaa tilanteita, joihin pienikin kipinä löisi tulimyrskyn. Pelko siitä joko sinä menet.

Kesän korkeuksista nousee ärtymys. Ääni langan toisessa päässä on hämmentävän normaali, melkein kartalla, vaikka viikko sitten hän on joutunut pariksi yöksi tiputukseen. Toimintakyky on nyt kuitenkin parempi kuin keväällä, äärettömän huonosta on päästy erittäin huonoon. Yritän saada toisen hoitamaan asiansa niin, että tärkeät laskut olisivat suoraveloituksessa, äidillä on kuitenkin hyvä eläke. Puhun, koska maksamatta jäävät laskut aiheuttavat ongelmia, mutta oikeasti en voi vaikuttaa kuin vasta puoliväkisin vääntämällä. Normaalit sanat eivät tehoa ja ne vievät minulta voimia, puoliväkisin vääntäminen on silkkaa tuskaa.

Inhoan tätä roolia. Inhoan sitä vastuuta, jonka joudun hänestä ottamaa, vaikka vaikutusmahdollisuuteni ovat heikot. En osaa olla välittämättä, kunpa osaisin. Inhoan myös sitä, kun isä soittaa ja pyytää minulta apua jossain hänen ja äidin välisessä triviaalissa asiassa. Sanon hänelle, ettei pöytä ole ulkopöytä, hän on oikeassa, mutta että tämä on hänen ja äidin välinen asia, enkä halua siihen sotkeutua. Äiti siis sanoo, että jokin pöytä sopii ulkokäyttöön, eikä usko isää, jolloin minun pitäisi toimia tuomarina. Käsittämättömiä, kuin pieniä lapsia. Niin uskomatonta, olen ärtymyksestä jäykkänä. Lopetan puhelun lyhyeen. En kestä vanhempiani, niihin ei mikään järkipuhe tehoa, he kiertävät omalla kiertoradallaan jossain omissa maailmoissaan. Pian menen heidän lähelleen muutamaksi päiväksi, puen haarniskan päälleni ja kestän. Huolehdin ja tulen vedetyksi mukaan, ja yritän kestää. Kestän säröillen.

Tätini käy ensimmäistä kertaa meillä kylässä ja koska hän on minulle aivan erityisessä asemassa oleva ihminen, vierailu tuntuu hyvin tärkeältä. Hän on äidin kaksoissisar, mutta keskenään he ovat täysin erilaisia. Hän on erittäin elossa, ikäistään paljon nuorempi ilman mitään kiristyksiä ja feikkiä, sellainen persoonallisen elegantti, ryhdikäs ja hoikka nainen. Särmikäs ja karismaattinen, todella kaunis ihminen. Hän ottaa luonani koko tilan, vaikkei todennäköisesti sitä tarkoitakaan. Hän on minun linkkini äidin nuoruuteen ja päihteettömään aikaan. Se, että hän muistaa saman vakuuttaa minut siitä, etteivät ne vuodet ole olleet unta. Etten muista väärin. Äiti oli silloin erityinen nainen myös, jonka askeleet kuulostivat erilaisilta kuin muiden äitien, näin sanoi eräs ystäväni.

Kävelen tädin ja hänen miehensä kanssa muutaman askeleen kadulla keskellä Helsinkiä ja tunnen sen kiitävän hetken olevani pieni lapsi, koska asetelma on sellainen. Hetken ajan olen kymmenvuotias ja he ovat vanhempiani, molemmat turvallisia ja aikuisia. Joskus huvitun, kun huomaan miten paljon R:ssa ja tädin miehessä on samaa, vaikka toisaalta paljon eroakin. He jatkavat autolle, minä palaan kotiin suuri haikeus ja pohjaton, lievänä ympärilläni leijaileva suru mukanani. Muisto lapsuudesta nousee mieleeni, jossa olemme äiti, isä ja minä vanhassa viininpunaisessa Volvossamme joka meillä oli ennen kouluikääni. Istun takapenkillä, isä kuskin paikalla ja äiti hänen vieressään. Leikimme äidin kanssa usein toistuvaa kysymysleikkiä siitä, kumpi vanhempi on minulle tärkeämpi, äiti vai isä. Hän kysyy, minä vastaan. Vastaan diplomaattisesti sen oikean vastauksen, että he molemmat ovat yhtä rakkaita jolloin äiti nauraa kuten aina tässä kohdassa. Jostain tiedän, että juuri pyrkimykseni tasapuoliseen rakkaudenilmaisuun huvittaa häntä ja mielessäni tiedän, ettei rakkaus ole aivan niin tasapuolista. Joskus muistan kysymyksen hetkellä rakastaneeni isää enemmän, joskus äitiä, mutta en halua pahoittaa kummankaan mieltä. Hetki on onnellinen, sillä silloin siinä he ovat minulle molemmat aikuisia ja turvallisia. Muistan senkin, että usein niinä aikoina sanoin haluavani olla pieni lapsi ikuisesti.

Siivouspuuska

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Fri, 18 Jun 2010 11:22:00 +0000

Voisin olla siitä ärsyttävästä mainoksesta, jossa hoetaan maha, maha, maha. Alamaha. Siihen pitäisi lisätä myös väsy.

Neuletakki on saanut energioita sohvalla kerätessäni toisen hihan ja voi olla, että ensimmäinen neuletakkini ikinä saattaa valmistua piankin.

On hävyttömän ihanaa, että kirjasto on lähellä. Lainasin sieltä Ingmar Bergmanin elokuvan Kesä Monikan kanssa, koska kannen perusteella siinä vaikutti olevan intohimoa, pettymyksiä ja nostalgisia kuvia menneestä ajasta. Haluan kadota hetkeksi jonnekin.

Sain aamulla jonkin oudon puuskan - näitä tulee aika ajoin, vaikka olisi maha ja väsy - ja raivasin vaatekaappini sekä olohuoneen lipaston oman puoleni. Lipasto on jaettu kahtia, minun ja sinun. Kun toisen sekalaiset pikkutavarat alkavat vallata liikaa tilaa huushollista, on ihanaa voida työntää ne välillä hyvinkin pursuilevaan sälälaatikkoon. Sieltä R löytää ne asiat, joiden katoamista hän ihmettelee. Oman puoleni sain kuriin tänään ja nyt voin rauhassa taas keräillä lipaston täyteen lehtiä ja sitä ihmeen sälää.

Vaatteita vien vintille, vaikka yleensä olen laittanut ne Uffin laatikkoon. Ne ovat ehkä vaatteita, joihin saattaa tehdä mieli palata vielä.

Luovutuspäivä

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Tue, 15 Jun 2010 21:55:00 +0000

Tänään oli se suuri päivä, jonka lopputuloksena 32 munarakkulasta paljastui 13 kappaletta munasoluja, rakennusainetta pienelle elämälle! Rauhallinen hyvänolontunne valtasi jo ennen punktiota ja on jatkunut aamusta iltaan saakka.

Tällä kertaa itse toimenpide ja sen jälkeinen tila tuntui edellistä helpommalta. Viimeksikään itse punktion aikana ei ollut kipuja, kuten ei nytkään. Lääkkeet suoneen saatuani en huomannut mitään toimenpidettä olevankaan, mutta silti se kontrollin menettäminen ei tuntunut epämiellyttävältä. Koko henkilökunta oli mahtavaa ja kevyt jutustelu kätilön kanssa ennen punktiota lääkäriä odotellessa rentoutti, vaikka joku toinen ehkä olisi kokenut odottamisen siinä tilanteessa raskaana. Siinä olin jalat telineille nostettuna ja steriileillä liinoilla peiteltynä, paikat paljaana odotellen.

Toisaalta olen usein ollut samankaltaisessa tilanteessa, roolit vain toisinpäin. Tietenkään se ei ole sama asia, koska roolit todellakin ovat toisinpäin, mutta sairaalassa tällaiset tilanteet vain ovat osa niiden seinien sisälle kuuluvaa todellisuutta, niihin tottuu ja jos tulen kohdatuksi sellaisissa potentiaalisen haavoittavissa tilanteissa yksilöllisenä ihmisenä, tilanne tuntuu luonnolliselta. Typistyminen pelkäksi toimenpiteiden kohteeksi tai välähdys sellaisesta kokemuksesta on enemmän satuttavaa kuin intiimien paikkojen paljastaminen. Toisen ihmisen välittämä turvan ja yhteyden kokemus, hymyt ja välissä virtaavat myönteiset tunteet lievittävät uskomattoman paljon jännitystä ja pelkoja. Nykyisin osaan tällaisissa hankalissa tilanteissa kurottautua kohti toista ihmistä, mutta joskus nuorempana sellainen olisi ollut vaikeaa ja kaikki olisi pitänyt kärsiä hiljaa itseen käpertyen.

Nämä ovat hyviä oppimistilanteita siitä miltä tuntuu olla potilas ja miten turvalliselta rauhoittava kosketus käsivarteen tuntuu. Miten tärkeää on oikeanlainen kohtaaminen ja läsnäolo. Olen ehkä hieman aliarvioinut oman persoonani merkitystä tulevassa työssä, tai lähinnä pitänyt ammattiin sopivia luonteenpiirteitäni ja tapaani käyttäytyä helppoina itsestäänselvyyksinä. Kun niitä ei tarvitse opetella. Ehkä niin ei pitäisi ajatella. Vaikka ystävällisyys ja läsnäoleminen tulevat minulta yleensä helposti, en saa jatkossa mitätöidä mielessäni niiden voimaa vain helppouden tähden. Sama ongelma on kokemusteni mukaan osalla ihmisillä omien lahjojensa suhteen, oli kyseessä taiteellisuus tai matemaattisuus. Sitä ei osaa arvostaa mikä on itselle helppoa ja luontevaa. Luontaiset taipumukset eivät tosin sulje pois jatkuvan itsensäkehittämisen tarvetta, sillä mikään taipumus ei aivan itsestään kehity. Tässä vaadin itseltäni hirvittävän paljon, ehkä joskus liikaa.

Punktion jälkeen siis: ei pahoinvointia kuten viimeksi (hyvin ajoitetulla ruokailulla oli varmasti osuutensa, tukeva illallinen ja eväät syötäväksi heti toimenpiteen jälkeen), aavistus vuotoa, ibuprofeenilla hallittavissa olevat kivut. Kaikki sujui juuri niin kuin kuuluikin ja nyt voin palautua pikku hiljaa takaisin omaan elämääni, itseeni ilman hormonien myllerrystä. Olen oman osuuteni tehnyt.

Loppukiri

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Sun, 13 Jun 2010 11:13:00 +0000

En pidä yhtään siitä, että tunnen tasapainoni horjuvan. Kivut, väsymys ja mielialan lasku vetävät koko ihmisen alas sellaiseen maailmaan, jossa kivut, väsymys ja mielialan lasku ovat todellisuutta. Luovutukseen liittyvät positiiviset puolet tuntuvat kaukaisilta, eikä mikään tunnu hyvältä tai keveältä. Vielä viitisen päivää sitten nämä tuntemukset olivat vasta nupullaan, piilossa pinnan alla. Se on tämä loppukiri joka ottaa koville.

Olen pistänyt ihon alle vatsan kohdalle hormonitoimintaani stimuloivaa lääkettä päivittäin nyt 11 päivän ajan ja tänään otan vielä illemmalla irrotusinjektion, jonka tarkoituksena on saada aikaan ovulaatio, jolloin tiistain toimenpide onnistuu.

Ostin eilen naudan sisäfilettä jääkaappiin, koska se on niitä harvoja proteiinin lähteitä jotka eivät nyt aiheuta kuvotuksen tunnetta. Muuten kuvotus on läsnä melkolailla jatkuvasti, mutta yritän tietysti syödä normaalisti. Viimeksi silloin puolitoistavuotta sitten tällaista ei mielestäni ollut, ei näin paljon kaikkia oireita. Tai sitten olin silloin vain liian kiireinen huomaamaan mitään, lueskellessani vanhoja blogimerkintöjä tajusin olleeni luovutuksen yhteydessä keskellä pahinta tenttiruuhkaa. Olin käynyt tekemässä yhden tentinkin aamulla ennen toimenpidettä. Kuulostaa aika hullulta, kuten muutenkin koko tuo elämänvaihe jolloin tenttejä oli joka viikko, usein parikin yhden viikon aikana. Toimenpiteestä olen silloin jälkeenpäin kirjoittanut näin.

Perjantaina ultrassa näkyi 18 munarakkulaa (olen muuten tainnut välillä sekoittaa munarakkulat- ja solut keskenään), jotka olivat silloin perjantaina halkaisijaltaan 12-17 mm välillä. Nyt munarakkuloita on siis vähemmän kuin viimeksi, mikä on ihan hyvä juttu - tämä määrä on aivan riittävä ja tästä määrästä saadaan varmasti kypsiä munasoluja. Kuten vaikkapa tästä keskusteluketjusta käy ilmi, munarakkuloiden- ja solujen suuri määrä ei välttämättä johda suureen määrään hyvin jakautuneita alkioita. Viimeksi lääkärini sanoi solujeni laadun olevan hyvä, joten lahjani vastaanottavilla osapuolilla pitäisi olla näiltä osin hyvää rakennusainetta luvassa. Sitten vain peukut ja varpaat pystyyn, että nämä minulle tuntemattomiksi jäävät ihmiset onnistuvat yrityksessään!

Down

nannallaan@gmail.com (Nanna) — Sat, 12 Jun 2010 11:20:00 +0000

Kummallisia asioita tapahtuu. Harvat ruokalajit maistuvat, useimmat saavat aikaan nenän nirpistyksen minulta, joka olen maailman moniruokaisin. Ylipäätänsä ruokahalu on heikentynyt. Ajatukset matelevat mudassa, keskittymiskyky on kadonnut johonkin. Väsyttää, lihakset tuntuvat voimattomilta ja alavatsa elää omaa, paisunutta elämäänsä. Rinnat pingottavat ja nännit töröttävät, suurin osa musiikista on jotenkin vääränlaista jota ei jaksa kuunnella. Masentaa ja ärsyttää. tunnen olevani tyhmä ja kaikki ahdistaa.

Tiistaita odotellessa.

Toimenpide pelottaa jonkin verran ja siinä eniten se hetki, kun saan lääkkeet (rauhoittavaa sekä tiukkaa opioidisettiä) jolloin menetän kontrollin kehooni. Viimeksi lääkkeet tehosivat niin hyvin, että olin totaalisen pihalla, täysin kykenemätön tekemään tietoisia havaintoja ympäristöstä tai kontrolloimaan kehoani. Siinä tilassa ei toisaalta tunnu kivutkaan. Sitä puolta arvostaa kun neula lävistää vaginan seinän. Voisiko joku taas muistuttaa, miksi olen tähän taas ryhtynyt? Vaikka valintani perusta on hyvin rakennettu ja pohja pitää, niin tähän kaikkeen liittyy myös ristiriitaisia tunteita. Olisi helppoa vältellä näitä ristiriitaisia ajatuksia, tyytyä ilmaisemaan vain asian hyvältä tuntuvaa puolta, mutta etenkin kun mieli on jo valmiiksi matalalla tämän haluaisi olevan jo ohi.

Tiistaina sitten.