Niille jotka eivät ole seuranneet uutisia: Kissin Gene Simmonsin poika Nick Simmons on sarjakuvapiirtäjä. Viime viikolla GameFAQsin foorumeilla huomattiin hänen sarjiksensa Incarnaten hahmojen muistuttavan kovasti Bleachin hahmoja, ja sieltä tieto levisi fandomin pariin. LiveJournal-yhteisö Bleachnessin jäsenet alkoivat skannailla vertailukuvia, ja niitä alettiin kerätä tähän postaukseen.

Mitä pidemmälle juttu kieri sitä enemmän samankaltaisuuksia huomattiin: Bleachin itsensä lisäksi Simmonsin huomattiin läpipiirtäneen deviantARTista niin fanitaidetta (alkuperäinen) kuin originaalitaidettakin (alkuperäinen) – jopa sellaisia töitä joita oli merkinnyt favouriteseikseen (alkuperäinen). Sarjan hahmojen huomattiin tuovan hämmästyttävän paljon mieleen paitsi Bleachin myös Hellsingin-mangan että sen animen – juonielementeistä puhumattakaan. Myös yhteyksiä mm. Deadman Wonderlandiin löytyi.

Tällainen paskamyrsky ei tietenkään pysynyt kannen alla kovin pitkään. Parissa päivässä Incarnaten kustantaja Radical Comics ilmoitti lopettavansa sarjan kustantamisen, ja Bleachin kustantaja Viz puolestaan kertoi olevansa niin ikään hoitamassa asiaa. Myös Tite Kubo tweettasi saaneensa paljon viestejä asiasta ulkomaisilta lukijoiltaan, mutta olevansa enemmän ihmeissään siitä että Gene Simmonsin poika on ylipäätään sarjakuvantekijä kuin siitä että tämä on plagioinut häntä…

Simmonsin hylättyyn deviantART-profiiliin on tulvinut toista tuhatta vihaista kommenttia. 4chanin anime- ja mangalauta /a/ muutti nimensä Simmonsia esittäneen Facebook-trollin legendaaristen kommenttien mukaan päivän ajaksi “Detergents & Magmaksi.” Parodiasarjiksiakin löytyy. Ja Simmonsin itse lopulta kommentoitua asiaa syntyi vain lisää ragea, koska kyseessä olivat luonnollisesti PR-heppujen huolellisesti muotoilemat sanankäänteet joissa ei myönnetty mitään ja pahoiteltiinkin vain sitä että “joku kenties saattoi pahoittaa mielensä”:

Like most artists I am inspired by work I admire. There are certain similarities between some of my work and the work of others. This was simply meant as an homage to artists I respect, and I definitely want to apologize to any Manga fans or fellow Manga artists who feel I went too far. My inspirations reflect the fact that certain fundamental imagery is common to all Manga. This is the nature of the medium.

I am a big fan of Bleach, as well as other Manga titles. And I am certainly sorry if anyone was offended or upset by what they perceive to be the similarity between my work and the work of artists that I admire and who inspire me.

Mutta se siitä. Simmons tyri (tai kuten Icarus Publishingin Simon Jones sanansa asetti: jos aikoo plagioida kannattaa plagioida jotain tuntematonta, ei jotain mitä on myyty 50 miljoonaa kappaletta) ja ihmiset raivosivat, mutta ensi viikolla kukaan tuskin kuitenkaan enää jaksaa jauhaa asiasta.

Tapauksen ristiaallokossa on kuitenkin noussut pintaan myös muita puheenaiheita – kiintoisimpana Deb Aokin esille nostama keskustelu siitä ovatko fanit tekopyhiä, kun raivoavat Simmonsille tekijänoikeusrikoksesta vaikka itse latailevat Bleachiä piuhat punaisina. (Tai nykyään tietty “lukevat netistä”, mutta kuitenkin.) Ja sitä paitsi, kyllähän tuhannet muutkin myyvät fanitaidettaan coneissa ja laskuttavat kympin per printti! Japanilaisten doojinkulttuurista puhumattakaan. Yhdellä laidalla tätä keskustelua Simmons leimataan nykyaikojen “kaikki mulle heti” -fanien perikuvaksi, toisaalla taas vihjaillaan että koko keskustelu on mangajulkaisijoiden ja -bloggaajien välinen salaliitto skanlaatioiden paheksunnan lisäämiseksi.

Ilmaiseksi lukeminen olisi kokonaan oma keskustelunsa (joskin lyhyesti sitäkin vastaan voisi argumentoida sanomalla, että niinhän se homma menee Japanissakin – valtava määrä ihmisiä lukee sarjaa lehdestä jota myydään tappiolla, mutta vain murto-osa ostaa pokkarin joista rahat sitten tulevat takaisin). Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kirjoittaa fanitaiteesta.

Tämä toimii esimerkkinä mielenkiintoisesta kulttuurierosta, tai kenties pitäisi sanoa sukupolvierosta. Minun, ja nykyään melko monen muunkin, mielestä hahmolla itsellään ei tulisi olla mitään erityistä tekijänoikeutta – ainoastaan teoksella itsellään. (Original character plz don’t steal, jne.) Suomen lainsäädäntö sanoo itse asiassa samaa, sillä hahmoja tekijänoikeus suojaa vain hyvin löyhästi. Tämän vuoksi kuka tahansa saa Suomessa piirrellä fanitaidetta mistä tahansa hahmosta ja myydä siitä printtejä, kirjanmerkkejä tai vaikka halityynyliinoja – tai sarjakuvia. Kunhan on vain itse tuottanut niissä käyttämänsä taiteen, sillä laki suojaa yksittäisiä taideteoksia paljon vahvemmin kuin hahmoja.

Jenkeissä tekijänoikeus suojaa myös hahmoja, mutta sitä sovelletaan yleensä liiketoimintaan – tavallisia kadunmiehiä haastetaan tavaramerkkirikoksista lähinnä pelotteluna tai julkisuusstunttina, koska Yhdysvaltojen lainsäädäntö velvoittaa pitämään huolta tavaramerkistään ettei se “laimene” ja muutu sellaiseksi yleiseksi asiaksi, josta ei voi enää sanoa kuka tuotteen on alun perin tehnyt. (Muistatteko kun “kännykkä” tarkoitti vain Nokian puhelimia?) Tämän vuoksi Suomessa olisi laillista myydä itse piirtämäänsä sarjakuvaa merimiesasuisesta ankasta jonka nimi on Aku, Jenkeissä taas ei. Sama koskee Kaj Stenvallin ankkatauluja.

Ruotsissa on täsmälleen samanlainen tekijänoikeuslainsäädäntö kuin Suomessa, mutta Disney onnistui silti pelottelemaan Aarne Ankan nokkaleikkaukseen.

Suorat kopiot olemassaolevista lisenssituotteista (eli piraattituotteet) ovat tietysti laittomia melkein kaikkialla, mutta vaikka kyseessä ei olisikaan mikään olemassaolevan tuotteen kopio ovat kuvat itse kuitenkin teoksia. Näin ollen tällaisia kuvia vaikkapa myymiinsä t-paitoihin tai pinsseihin lätkivä firma (tai vaikka yksityishenkilökin) syyllistyisi tietysti tekijänoikeusrikokseen. Hivenen ironisesti vaikka kuvat eivät olisikaan alkuperäiseen teokseen kuuluvia – vaan vaikkapa deviantARTista napattua fanitaidetta, jonka piirtäjältä ei ole kysytty lupaa – niiden myyjä syyllistyisi tietysti kuvan piirtäjän oikeuksien rikkomiseen.

Kokonaan toinen asia sitten on teoksen eli kuvan itsensä kopioiminen. Hahmo itse voi olla vain yhtä epämääräinen käsite kuin Platonin ideat, mutta sen manifestaatiot ovat jotain minkä tekemiseen joku on upottanut konkreettista työtä – luonnostelua, piirtämistä. Jonkun toisen työn läpipiirtäminen ja sen myyminen ei ole mitenkään verrattavissa siihen että piirtää jonkun toisen keksimästä hahmosta oman versionsa ja myy sitä, koska edellisessä tapauksessa kyseessä on hahmon “ideasta” ammentava derivatiivinen työ – jälkimmäisessä taas käytännössä sama työ, jota sen läpipiirtäjä yrittää väittää omakseen. Kyse ei siis ole vain taloudellisista vaan myös moraalisista oikeuksista, jotka ovat paljon vakavampi asia.

Sukupolviero on siis siinä, pitääkö näistä asioista eettisesti vääränä molempia vaiko vain toista.

Lukuunottamatta yksityiskohtaa tavaramerkin laimenemisesta japanilaisten ja yhdysvaltalaisten firmojen asenne-ero tekijänoikeusjuttujen suhteen on pääasiassa kulttuurista eikä lainsäädännöstä johtuva, toisin kuin Shaenon K. Garrity täällä aihetta sivuten kirjoittaa. Itse asiassa japanilaiset ovat oikeusrikkomuksista jopa vielä tarkempia niistä kuin länsimaiset – kunhan kyse on tosiaan tekijänoikeuksista eikä derivatiivisista töistä, joita ymmärretään sietää koska firmat tajuavat että ruokkivaa kättä ei ole hyvä purra.

Tai kuten Simon Jones asian sanoo:

Parody doujinshi are derivative work, but there is no confusion over the originator of the characters and ideas, no attempt to hide the source. And there is still an expectation that the expression is original, that what one sees in a doujinshi – the artistry, the craft, the performance – is honest and real. Comic art is indeed a performance, the paper is its stage. Sometimes, one might borrow other characters for his play, but one cannot scratch the name off the director’s chair and replace it with his own.

Jones kertoo samassa postauksessa tapauksesta jossa japanilaiset hyökkäsivät amerikkalaisen piirtäjän töitä läpipiirtäneen toisen japanilaisen kimppuun kuin raivoisa susilauma, ja moni varmasti muistaa ne kohut joita on noussut aina kun paljastuu että joku mangaka on läpipiirtänyt jotain toista mangaa – tai vaikka vain valokuvaakin. Hyvin usein kyseessä on ollut mangakan uran loppu.

Viz ei välttämättä tule haastamaan Simmonsia oikeuteen, joten suurin häviäjä tapauksessa on loppujen lopuksi Radical Publishing. Simmons menetti lähinnä maineensa ja toiveen minkäännäköisestä urasta, Radical puolestaan ison ja konkreettisen kasan rahaa. Incarnaten kolme ensimmäistä numeroa sisältänyt kovakantinen painos oli tarkoitus julkaista 16. maaliskuuta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että Radicalilla on nyt lojumassa jossain iso kasa juuri painosta tulleita alppareita, joita se ei voi myydä. Eikä se ole mikään kovin iso kustantamo.

Kunnian varastaminen on vakava asia.

No related posts.

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa “ennen oli kaikki paremmin” -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)

Fandomissa tapaa säännöllisesti yksilöitä joilla on suuria ja mittavia (joskin yleensä helposti kumottavia) argumentteja siitä miksi ennen oli piirretytkin parempia kuin nykyään, ja miten nykyään animaattorit ovat laiskoja ja tuotantoa sanelee raha toisin kuin kultaisella 80-luvulla. (Tsih.) Valituksenaiheet ovat aina samat: milloin vanha anime oli parempaa tyyliltään, milloin tekniseltä laadultaan, milloin aiheiltaan. Yksi ei voi sietää nykyistä moe-estetiikkaa ja pehmeämuotoisia hahmodesignejä, toisen mielestä perseestä on 2000-luvun käsikirjoitusten hahmokeskeisyys tarinakeskeisyyden kustannuksella. Kuka kaipaa 90-luvun chibejä, hikipisaroita ja muita huumoritropeita, kuka miehisiä jättirobotteja.

Yhteistä näille kaikille valittajille tuntuu yleensä olevan se, että jokainen kausi on heidän mielestään edellistä huonompi, eikä mitään hyvää kuulemma enää löydy. “Moe on syöpä joka tappaa animen” oli vanha virsi jo kauan ennen itkuvirsiä K-ON!:in kakkoskaudesta – esimerkiksi silloin kaksi vuotta sitten kun kirjoitin aiheesta viimeksi. Itse en kyllä purematta niele väitettä siitä että jonkun teollisuudenalan tuotannon laatu muka voisi laskea tasaisesti vuosikymmenestä toiseen, mutta nörttilogiikkahan on tunnetusti todellisuutta uhmaavaa…

Ulkomaanmarkkinoista ja jenkkirahalla tehdyistä sarjoista povattiin pelastusta laskevan syntyvyyden aiheuttamalle parhaan katseluajan valtavirta-animen ja lastensarjojen menekin laskulle, ja sen kuplan puhjettua vuonna 2005 teollisuus kääntyi kotimaanmarkkinoille ja keskittyi myöhäisyön vähemmistöyleisöjen tavoitteluun – tämä on ihan totta.

Mutta jos haluaa katsoa kolikon kääntöpuolta voi suhtautua asiaan vaikkapa niin, että tämän ansiosta meillä on vähemmän Witch Hunter Robinin ja Ergo Proxyn kaltaisia “länsimaiseen makuun” tehtyjä pliisuja synkistelysarjoja ja enemmän Mononoken, Zetsubou-sensein, Bakemonogatarin ja Trapezen kaltaista mahtavaa trippailua – siis sarjoja jotka ovat riittävän japanilaisia kiinnostaakseen meitä, jotka olemme kiinnostuneet animesta juuri sen vierauden takia.

Ja kenties myös poikkeavien taiteellisten ratkaisujen vuoksi.

Tietty on sitten niitäkin, jotka tykkäävät nimenomaan ei-japanilaistyylisistä animesarjoista, kuten vaikkapa tuo anonyymi tuolla ylempänä. Mutta siinä vaiheessa ollaankin jo melkein siinä vaiheessa että voisi kyseenalaistaa onko yksilö animen fani vaiko vain tietynlaisen animen fani. Toki sitäkään ei kiellä kukaan – mutta eikö se ole vähän niin kuin sanoisi itseään “italialaisten leffojen faniksi”, mutta valittaisi vain vuodesta toiseen siitä miten italialaiset ei enää tee kunnon leffoja (eli spagettiwesternejä)?

< naulapaa> Aina sitä kahtoo jotain uutta sarjaa jakson, masentuu ja katsoo sadannen kerran Cowboy Bebopin

Vanhan kunnon Sturgeonin lain mukaan 90 % kaikesta on paskaa, mutta vähemmän tunnettu jatko kyseiselle sanonnalle on se, että kaikki ovat aina eri mieltä siitä mitkä teokset muodostavat sen jäljelle jäävän kymmenen prosenttia. Niidel argumentoi että tästä yhden henkilön makua miellyttävästä kymmenestä prosentistakin on 90 prosenttia paskaa, mutta loputtoman kierteen uhallakin voisin väittää että siitäkin jäljellejäävästä kymmenestä prosentista ollaan varsin usein eri mieltä… Kuka tykkää yaoistaan höttöisenä ja romanttisena, kuka itkuisena ja angstisena. Yksi pitää äidistä, toinen tyttärestä – ja juuri nämä vaihtelevat preferenssit ovat suurin kulttuuria rikastava tekijä. Ilman niitä tehtäisiin vain yhdenlaista taidetta ja yhdenlaista viihdettä, ja maailma olisi sanoinkuvaamattoman tylsä.

Tietty on olemassa myös objektiivisia laatumittareita, kuten tekninen toteutus, mutta se sitten ei koskekaan enää sisältöä – ja siitäkin voidaan vääntää peistä, jos mennään sen puolelle mikä on tyylillinen tehokeino ja mikä budjetinsäästökikka. (Tässähän lama-ajan anime kunnostautui urakalla – ja nykyään SHAFT aikataulukriisiensä vuoksi.)

Kyllä 90-luvulla hömppäkomediatkin oli parempia.

Mutta miksi sitten osa harrastajista kyynistyy (tai vanhenee jääriksi, jos sitä jaottelua haluaa käyttää) ja osa ei? Spekuloisin sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että eri harrastajat etsiytyvät animen pariin eri asioiden vuoksi.

2ch:n kollektiivinen mielipide luokittelee otakut niihin jotka pitävät animesta ensisijaisesti siksi että pitävät animesta taidemuotona ja niihin jotka ovat enemmänkin hahmojen faneja – mutta länsimaiseen animenkatsomisyleisöön tarvitaan lisää luokkia. Meilläkin on niitä jotka pitävät animesta koska se on animea, ja lisäksi hahmo-otakuja (joskin vähemmän kuin Japanissa) – mutta lisäksi on myös niitä jotka etsivät animesta itselleen ensisijaisesti viihdettä; kenties korvaamaan länsimaisen TV-viihteen, kenties toimimaan sille lisukkeena.

Tietty nämä jälkimmäisetkin tyypit voivat olla kiinnostuneita animen (tai mangan) tuotannosta, tekijöistä, taustoista ja tekniikoista, mutta prioriteettiero on varsin olennainen; jälkimmäinen harrastajatyyppi nimittäin on paljon kahta muuta tyyppiä kiinnostuneempi teosten sisällöllisestä laadusta. Ja koska heille on tärkeää se miten hyvin sarjat istuvat heidän omiin preferensseihinsä he ovat myös kärkkäitä kyynistymään vallitsevien trendien muuttuessa. (Tietty varmasti osansa on myös sillä, että netissä jokainen on kärkäs vetämään ylleen viisastelevan ja kyynisen kriitikon roolin…)

DKellis esitti kyrpiintymisensä “fan”domin yltiönegatiivisuuteen näin:

Something I’ve been puzzled about ever since I discovered online forums and chats and fandoms (ie for fifteen years now) is the prevalence of being critical as a default mode, which strikes me as a little contrary to being, you know, a fan.

—

Am I allowed to give a judgement on a show before it has ended? Eyebrows were raised when I named Kampfer as my favourite show last season before the last few episodes, but I do not see any objections mentioned to people slamming Omamori Himari after… what, two episodes? Is there some sort of definable, distinct, discernible threshold of “good” or “bad” that is accepted by the vast majority of people? And if I am not in this vast majority, should I have to join with that majority? Won’t that contradict the message of “don’t follow the crowd” that I keep hearing when I profess my love of cute girls in anime? Which crowd is the crowd?

Sometimes I get the feeling that I am only allowed to have opinions in sets, rather than individually-packaged a la carte. If I like this, I should dislike that. If I like both, I am deviant.

Näillä linjoilla ajatellen voisi tietty tehdä sen päätelmän että ne jotka eivät ole tulleet animen pariin pitämään siitä lähes ehdoitta eivät ole faneja, vaan että liiallinen kriittisyys ja faniasenteen puute laskisi heidät kasuaalin kuluttajat tasolle. Ovatko he sitten otakuja lainkaan? Vaikea sanoa. Tietty fanit ovat läpi historian kiistelleet faniutensa kohteista, siitä ei pääse mihinkään… joten kenties kysymykseen ei vain ole olemassa yhtä oikeaa vastausta.

Ei sillä että sitä onneksi tarvitsisi pohtiakaan – jokainenhan voi toki kuluttaa ihan mitä lystää. Luojalle kiitos noitaminAsta!

Related posts:

1. Ei-cossaajat, cosplaytapahtumien maanvaiva Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain,...

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

Tämä kirjoitus oli alun perin huomattavasti nykyistä pitempi, mutta päätin jakaa sen kahtia aiheen kahtiajakoisuuden vuoksi. Jälkimmäinen puolisko tulee käsittelemään enemmän fanikulttuuriin tyytymättömyyttä animeen ja etenkin sen kulloiseenkin laatuun. Tyytymättömyyden syyt ovat ne vanhat tutut: fanimassat ovat tyhmiä ja niillä on paska maku; tuotantoyhtiöt juoksevat nykyään vain trendien perässä jeninkuvat silmissä; animaattorit ja ovat laiskoja ja tekevät vain paskaa.

Yksi asia on kuitenkin varma: Japanin animaatioteollisuus on kohdannut vaikeuksia, ja muitakin kuin taloudellisia. Se mistä kuitenkin vähemmän lännessä puhutaan on työvoimapula, jonka konkreettista vaikutusta animen laatuun ei kovinkaan usein tiedosteta – onhan toki helpompaa vain syyttää animaattoreita laiskoiksi.

Animaattori on kuluttava ja pienipalkkainen ammatti, jossa monikaan ei jaksa paria vuotta pitempään – taidot eivät pääse kehittymään, ja lupaavat ja kunnianhimoisetkin nuoret kyvyt siirtyvät pian muille aloille. Yhä enemmän työtä on 2000-luvulla jouduttu ulkoistamaan Koreaan: ei vain budjettisyistä, vaan siksi että kotimaista työvoimaa ei vain ole. Miksi näin – ja ennen kaikkea miksi näin ei ollut sillä kuuluisalla lamaa edeltävällä 80-luvulla, kun sarjoja tuotettiin enemmän kuin TV:ssä ehdittiin esittää ja tämän vuoksi oli keksittävä OVA-formaatti kysyntään vastaamaan? Palkat kun kuitenkin olivat silloin samat. Production I.G:llä kymmenen vuotta sitten työharjoittelussa olleen Kristian Huitulan mukaan ne olivat vuonna 1999 jopa hieman nykyistä matalammat. (Tai sitten I.G maksaa paskaa palkkaa.)

Japanilaiset ovat kansana tottuneita seuraamaan vanhoja kaavoja, joten järjestelmän sisäistä kritiikkiä kuulee harvoin. Mielenkiintoisen näkemyksen tähän ongelmaan tarjoaa kuitenkin ohjaaja Osamu Yamasaki Japan Animation Creators Associationin nettisivuilta löytyvässä blogissaan, eritoten tässä kirjoituksessa. Referoin sen kiinnostavimmat pointit tähän.

(Huomioikaa ero ohjaajan, jakso-ohjaajan, animaatiopäällikön, pääanimaattorien ja välianimaattorien välillä. Jos ohjaajan (kantoku) ja animaatiopäällikön (sakuga kantoku; kirjaimellisesti “avainanimaatio-ohjaaja” ja englanniksi usein “animation director”) tittelit ovat erilliset vastaa ohjaaja storyboardeista ja käsikirjoituksesta, animaatiopäällikkö puolestaan toteutuksen teknisestä puolesta ja jäljen yhdenmukaisuudesta. Ohjaaja puolestaan jakaa yleensä vastuutaan jakso-ohjaajille, koska yhden jakson tuotanto on pitkä ja hidas prosessi, ja jonkun pitää kuitenkin säilyttää kokonaiskuva koko sarjasta. Kokeneet pää- eli avainanimaattorit, joita yhdellä projektilla voi olla kymmeniä, vastaavat avainfreimien (genga) piirtämisestä. Välianimaattorit puolestaan täyttävät avainfreimien väliin jäävät aukot välifreimeillä (dooga).)

Nykyaikaista animenväritystä Paranoia Agentissa. Bonuksena Halko.

Välianimaattorille maksetaan 200-250 jeniä per piirros, ja yksi välianimaattori piirtää nykyään keskimäärin 500 piirrosta kuussa. 10 prosentin veron jälkeen tästä seuraavat 90 000 – 100 000 jenin (680-750 euron) kuukausitulot. Ottaen huomioon että Tokiossa halvimman mahdollisen luukun kuukausivuokra on keskimäärin 50 000 – 70 000 jeniä (380-530 euroa) ja että pitäisi maksaa vielä ruoka ja eläkemaksutkin on selvää, että tällä palkalla ei elä.

Skaalan toisessa ääripäässä värittäjille maksetaan jonkin verran vähemmän, 180-200 jeniä kuussa. Yksi värittäjä pystyy kuitenkin saamaan valmiiksi jopa 2000 piirrosta kuussa, joten verojen jälkeen tästä seuraa 320 000 – 360 000 jenin (2400-2700 euron) kuukausipalkka. Miksi tämä ero on näin räikeä?

Kyse ei ole siitä että piirroskohtainen palkkataso olisi muuttunut, vaan vain siitä että työmenetelmät ovat muuttuneet ja työtehokkuus sen mukana. Kalvoanimaatiosta on siirrytty digianimaatioon.

Animaatiokalvojen aikana jokaisen värittäjän piti maalata kalvo siveltimin, odottaa maalin kuivumista ja maalata varjot kääntöpuolelle, mikä vaati yhtä suurta työmäärää ja taitavuutta kuin animaattoriltakin. Värittäjä sai tuohon aikaan tehtyä noin 700-1000 piirrosta kuussa. Animaattoreilla puolestaan oli helpompaa: piirrosten ei tarvinnut olla täysin viimeisteltyjä ja huoliteltuja, koska niiden päälle joka tapauksessa maalattiin. Viivojen väliin sai jäädä aukkoja, koska väritystä ei tehty Photarin color fill -työkalulla. Viivapiirros siirrettiin paperilta kalvolle jäljennöskoneella joka poltti sille vain grafiittikynänjäljen, joten luonnostelun saattoi tehdä värikynillä samalle paperille kuin valmiin piirroksenkin. Tämän ansiosta 80-luvun välianimaattorit saattoivat saada valmiiksi hyvinkin 1000 piirrosta kuussa – ja näin värittäjien ja animaattoreiden palkkataso oli suunnilleen sama, noin 1500-1800 euroa kuussa. Pienehkö, mutta elämiseen riittävä.

Nykyään palkattavilta animaattoreilta kysytään heti ensimmäisenä, asuvatko he vielä vanhempiensa luona ja saavatko he vanhemmiltaan rahaa. Näin siksi, että nykyiset palkkatasot eivät vain yksinkertaisesti riitä elämiseen, ja tuottajat tietävät tämän. Tämän vuoksi paljon taitavia nuoria kykyjä jää kuitenkin palkkaamatta, ja jäljelle jäävät vain ne jotka ovat valmiita tekemään töitä 70 000 jenillä kuussa – ja heidän joukossaan on paljon harrastelijoita, otakuja ja vetelehtijöitä. Taitavia, kyvykkäitä ja kunnianhimoisia nuoria animaattoreita palkataan edelleen, mutta heidän määränsä on paljon vähäisempi kuin aikoinaan – ja heistäkin suurin osa lähtee ennen pitkää muualle heitä ympäröivien lorvehtijoiden turhauttamina, paremman palkan ja lyhympien tuntien perässä. He näkevät että videopelifirmoissa he voisivat ansaita 300 000 jenin kuukausipalkkaa, ja antavat järkensä puhua.

Tämä on johtanut huutavaan pulaan kyvykkäistä ja kunnianhimoisista animaattoreista. Keskimääräinen ohjaaja, animaatiopäällikkö tai pääanimaattori on nykyään 40-50-vuotias – mutta nämä samat miehet tekivät töitä ohjaajina, animaatiopäälliköinä ja pääanimaattoreina jo ennen kuin olivat täyttäneet kolmekymmentä. He pitävät Japanin animaatioteollisuutta kasassa, mutta heitä korvaamaan ei ole tulossa ketään.

Suurin osa nykyajan nuorista animaattoreista ei osaa sommitella layoutteja eikä ylipäätään piirtää kunnollista avainanimaatiota, joten jos ohjaaja tai animaatiopäällikkö ei korjaisi heidän työtään se näyttäisi hirveältä. Veteraanit joutuvat piirtämään kaikki avainfreimit, ja nuorille kehdataan antaa tehtäväksi vain kuvien puhtaaksipiirto. Tätä “sekundaariavainanimaatiota” tekevät nuoret animaattorit saattaa pitää itseään pääanimaattoreina, mutta 20 vuotta sitten sitä sanottiin “avainanimaation jäljentämiseksi.” Se oli välianimaattorien työtä, jota tehtiin välifreimien kanssa puurtamisen ohella.

Keitaro Arimalta saatu Tsukuyomi Moon Phasen välifreimi kalvolla (alihankitettu Kiinassa noin vuonna 2004).
Varjot merkataan värittäjiä varten sinisellä, valot ja hilightit punaisella.

Värittäjät, kuvauspäälliköt, äänituottajat ja muu tuotantotiimi valittavat nykyään usein ohjaajan tai animaatiopäällikön puuttuvan liiaksi animaattorien työntekoon ja viivyttävän aikatauluja – mistä seuraa myöhästymisiä ja puutteellisesti animoituja jaksoja. Mutta jos he eivät tekisi näin animaatio olisi kautta linjan nk. QUARITYa, ja hahmot näyttäisivät vääristyneiltä ja epämallisilta (作画崩壊, sakuga hookai). Ja kuka saisi syyt niskoilleen tuotantokomitealta? Ohjaaja ja animaatiopäällikkö. He eivät halua pilata mainettaan ja riskeerata tulevia työmahdollisuuksiaan, joten he uhraavat viikonloppunsa ja yöunensa nuorten animaattorien työnjäljen korjaamiseen.

Surkuhupaisinta kaikessa on, että animaatiopäällikölle maksetaan noin 300 000 jeniä per jakso. Ja koska jakson tuotanto kestää tyypillisesti kuusi viikkoa tästä seuraa vain 200 000 jenin (1500 euron) kuukausipalkka – jopa puolet vähemmän kuin värittäjille, vaikka animaatiopäällikkö olisi 20 vuoden työkokemuksen omaava veteraani!

Yamasaki julkaisi kirjoituksensa toukokuussa 2009, ja sen lopuksi pyytää JAniCAa asettamaan uusia säädöksiä palkoista ja jakamaan tuotantokustannukset uusiksi niin, että kunkin freimin 400 jenistä 300 maksettaisiin animaattorille ja 100 värittäjälle, mikä normalisoisi palkkatasot. Koko teollisuuden ongelmaa kun ei voi korjata pelkästään sillä, että yksi firma korjaisi korvauksiaan… Toivottavasti häntä on kuunneltu.

Myös Wall Street Journal kirjoitti tästä aiheesta viime syksynä. Kainaloon tehdyssä videojutussa vieraillaan Brain’s Basella ja Telecomilla jututtamassa nääntyviä animaattoreita:

No related posts.

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

25. tammikuuta alkava Katanagatari olisi tuskin kiinnostanut minua kauheasti ilman tämänviikkoisia tapahtumia – sen art direction on toki nättiä ja kivasti valtavirrasta poikkeavaa, mutta sisällöllisesti (kerätään 12 miekkaa kahdessatoista jaksossa) se on kuulostanut vähän putkijuoksulta. Vaikka alkuperäiskäsikirjoitus onkin NisiOisinin käsialaa ovat eräät sanoneet kyseistä ranobesarjaa miehen heikoimmaksi… melko lailla kiireessä kyhätyksi hätäpaskaksi. Kerrotaan, että hän lähti kirjoittamaan kahtatoista kirjaa vuodessa ilman selkeää kokonaiskuvaa sarjasta, mikä näkyy jäljessä. Hahmojen henkilökemioitakin on mainittu laimeiksi, joskin Bakemonogatarin jälkeen varmaan mikä tahansa tuntuu siltä…

Viime maanantaina animestudio White Foxin erään työntekijän FTP-kansion salasana “koresawa” postattiin 2chaniin, ja sen sisältämä kama levisi tietysti salamavauhtia peruuttamattomasti ympäri maailman – etenkään kun salasanaa ei vaihdettu ainakaan vuorokauteen. Studio postasi eilen pahoittelun asiasta, ja studion johtaja Gaku Iwasa kertoi serverin tulleen hakkeroiduksi. Tiedä sitten oliko kyseessä oikea tietomurto vai päättikö joku studion työntekijöistä vain huvikseen leikkiä tulella, mutta poliisi kuitenkin tutkii asiaa.

Tässä on yksi torrent kansion kamasta. Se sisälsi viimeistellyn OP-animaation, useita versioita sen OP-biisistä flac-tiedostoina, lopullisen ED-biisin mp3-tiedostona, hahmoluonnoksia (joista osa yllä), kaikkien jaksojen käsikirjoitukset (kymmenestä ensimmäisestä lopulliset, kahdesta viimeisestä alustavat) sekä – mikä mielenkiintoisinta – kahdeksan ensimmäisen jakson ja usean erilaisen OP-animaation version storyboardit.

Eihän tämä sinällään mitään maata mullistavaa ole – animaatiopätkiä nyt on nähty ennenkin, ja kun kyseessä on jo kirjoitettu kirjasarja ei juonikaan mikään salaisuus ole. Se on siitä huolimatta mielenkiintoinen tapaus animaatioharrastajalle, sillä storyboardeja harvemmin vuotaa ennen sarjan alkua, ja sen jälkeenkin sellaisiin käsiksipääseminen vaatii kaivelua. Japanilaisen animaation suunnittelu ei sinällään kauheasti eroa länsimaisesta vastaavasta eikä käytä mitään maagisia tuntemattomia työvaiheita, mutta onhan se kiehtovaa päästä seuraamaan vaihteeksi käsintuherrettuja suunnitelmia ja muistiinpanoja valmiiksi sliipatun lopputuotteen sijaan.

Esimerkiksi tämä toukokuun jaksossa oleva kohtaus jossa Shichika ja Togame lilluvat kylvyssä (1, 2, 3) toimii hyvänä esimerkkinä siitä miten storyboardia on käytetty. Silloin kun tilttauksen tai panoroinnin selventäminen sitä vaatii jäävät valmiit ruudutukset huomiotta, ja kuva leviää riviltä tai palstalta toiselle. Käsinkirjoitetut tekstit jatkuvat sinne minne sattuvat mahtumaan. Liikettä selvennetään rajauksilla ja nuolilla niin että pöljempikin avainanimaattori ymmärtää heti, millainen kuvakulman on tarkoitus olla. Ei tarvitse tuntea animelle ominaisia kerrontatekniikoita edes kovin hyvin, että voi kuvitella päässään täydellisesti millainen kohtaus tulee olemaan valmiina. Tähän kesäkuun jakson lumimyrskykohtaukseen pätee sama juttu.

Teknisen mielenkiintoisuuden lisäksi tuo ensimmäinen kohtaus melkein saa minut uskomaan, että itse sarjassakin saattaisi kenties olla jotain potentiaalia – tuollainen rento ja punastelematon kylpykohtaus kaikkien muiden sarjojen vastaavien jälkeen (oli kyse sitten mistä genrestä vain) tuntuu harvinaisen piristävältä, jopa realistiselta. Tietty voi toki olla että olen vain turhan optimistinen, ja että mainitut laimeat henkilökemiat tarkoittivat juuri tätä…

Katsokaa ensin torrentista löytyvä OP (Fuji TV on lähetellyt sitä koskien ahkerasti poistamispyyntöjä YouTubelle, joten en viitsi linkata tässä mihinkään) ja verratkaa sitä sitten noihin alhaalla olevaan neljään sivuun – ne käsittävät sen ensimmäiset 15 sekuntia. Mielenkiintoista kuinka paljon noinkin nopeasti ohi vilistäviin yksityiskohtiin menee aikaa, eikös? Minä ainakin missasin nuo maahan tökätyt miekat totaalisesti ensimmäisellä katsomiskerralla.

No related posts.

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

Toki se on erilainen kuin toivoin. Pariminuuttiset ONA-jaksot eivät anna mahdollisuutta kovin mittavaan tuotantoon, joten nurkkia on leikelty vähän joka puolelta. Dialogi- ja pelaamiskohtauksia on lyhennetty, jotta mukaan mahtuisi mahdollisimman monta eeppistä posetusta. Tarina ei aloita alustaan, joten hahmoja ei juuri esitellä, ja lopusta (sekä siitä että mikkihiirenkorvainen Kim Jong-Nam on haluttu mukaan jo tähän jaksoon) päätellen myös muiden juonikaarien yli tullaan hyppäämään. Selvää on, että sarja pyrkii ratsastamaan lollausarvoillaan ja on tarkoitettu lähinnä alkuteoksen faneille tai sen promoamiseksi uusille lukijoille.

Mutta mikäpä siinä. Forever love, forever dream!

(Vai onko jollain tietoa siitä olisiko tämä vain pätkitty teaserversio oikeasta jaksosta? Eikös Detroit Metal Citystä julkaistu myös sellainen…?)

Jakso varmaan poistetaan niin YouTubesta kuin Niconicostakin piakkoin, joten katsokaa kun vielä voitte.

No related posts.

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

Legend of Koizumin nettisivuja päivitettiin hiljan tekijä- ja seiyuulistalla:

Tuotannosta vastaava TYO Animations on uusi nimi jolle tämä tulee olemaan ensimmäinen itsenäinen produktio, mutta sen taustalla on paljonkin kokemusta – se syntyi viime kesänä Hal Film Makerin ja Yumetan fuusiossa; studioiden, joilta ovat peräisin niin Aria, Princess Tutu, Sketchbook ~full color’S~ kuin Animation Runner Kuromikin. Ohjaajanpallille istutetulla Tsutomu Mizushimalla taas on sulkina hatussaan mm. Oofuri, Genshiken-OVAt ja xxxHOLiC (olkoonkin, että viimeisin ei tunnetusti ole niitä kaikkein lupaavimpia esimerkkejä). Hahmoesittelyt lupaavat varsin hulppeaa graafista tyyliä.

Niille jotka tuntevat kiinnostuksenpoikasta alkuteostakin kohtaan mutta eivät viitsi lähteä metsästämään skanneja voisin heittää täkyksi nämä viisi ensimmäistä käännettyä lukua. Tämä on siitä metka sarja että saadakseen siitä irti hupia ei tarvitse edes osata mahjongia – riittää että ymmärtää miten järjettömän epätodennäköisiä käsiä, törkeää huijaamista ja luonnonlakeja rikkovaa peliä sen sivuilla vilistää. Ja muistakaa, että tässä vaiheessa juoni ei vielä ole edes päässyt vauhtiin…

No related posts.

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

Olin itse pitkään sitä mieltä, että ainoa hyvä asia mitä Koreasta tulee ovat räppärit, sillä länsimaisesta näkökulmasta katsoen korealaiset tuntuvat feilaavan melkein jokaisella muulla popkulttuurin osa-alueella – oli kyse sitten animaatiosta, sarjakuvista tai wuxialeffoista. BoA on yksittäistapaus, joka vastaa yksinään 75 prosentista koko maan musiikkiviennistä. Korean TV-kulttuuri on keskittynyt livetuotantoihin, joten sen koko animaatioteollisuus on kasvanut tekemään alihankintahommia japanilaisstudioille. Originaaliprojekteja – yleensä elokuvia – on harvassa, ja ne ovat komeita mutta onttoja. (Wonderful Days lähinnä haukotutti.)

Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan luovempiakin tapauksia.

Tavanomaiset energialähteet ovat loppuneet maailmasta, joka ei muilta osin juurikaan poikkea omastamme. Kansainvälinen talous on romahtanut ja rakennettu uudelleen uuden energianlähteen, ihmisten ulosteen, ympärille. Käyttäytymällä lainkuuliaisesti ja käymällä ahkerasti valtion julkisissa vessoissa kansalaisia palkitaan addiktoivilla, mehujääntapaisilla Juicy Bareilla – joihin koukkuunjääneistä tulee kuitenkin typeriä ja sini-ihoisia mutanttikääpiöitä, joiden suoli ei toimi.

Nämä impotentit narkkarismurffit ovat paenneet omaan maanalaiseen yhteiskuntaansa. Heidän johtajansa Vaippakuningas kuitenkin tapaa avantgardeporno-ohjaaja Jimmy the Freakin ja saa tältä idean istuttaa läjäpäin ulosteen määrää mittaavia anusrenkaita yhteen ihmiseen – ja siten avata ovet lähes rajattomaan määrään Juicy Bareja.

Sattumalta tätä siunattua peräreikää kantava pornotähti ja wannabe-näyttelijä Beautiful kuitenkin päätyy kahden arvottoman, Juicy Bareja diilailevan huligaanin, Aachin ja Ssipakin, pelastamaksi. Onnistuvatko he pakenemaan poliisia, mafiaa ja terroristeja ja pistämään elämänsä risaiseksi?

Aachi wa Ssipak (아치와 씨팍) on Studio 2.0:n tuottama ja Jo Beom-jinin ohjaama elokuva vuodelta 2006. Se on ehdottoman salonkikelvoton, ja sen huumori koostuu lähes kokonaan seksi- ja vessahuumorista sekä viittauksista toisiin elokuviin – mutta jos pitää South Parkista ja Dead Leavesistä, se kannattaa ehdottomasti katsoa. Animaatio on komeaa ja kamerakulmat pyyhkiviä, eikä käsikirjoituskaan ole matalaotsaisesta alkupremissistä huolimatta hullumpi. Tylsä elokuva ei ainakaan ole, eikä edes hidastempoinen niin kuin monet muut korealaiset animaatiot Mari Iyagin ja Oseamin tapaan.

Korealaiset onnistuvat kenties olemaan vielä häpeilemättömämpiä kuin japanilaiset. Pisteet siitä.

No related posts.

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

Singaporessa viime viikonloppuna pidetty Anime Festival Asia on 45-50 000 52 000 kävijällään maailman suurin englanninkielinen animetapahtuma. Kävijämäärästään huolimatta se järjestettiin vasta toista kertaa – Suomen verran asukkaita Helsingin kokoisessa maassa vaikuttaa vähemmän yllätyksellisesti kävijämääriin aika kivasti, olkoonkin että se (yhdistettynä nimelliseen kymmenen euron pääsymaksuun) johtaa luonnollisesti myös aika isoon määrään uteliaita sivullisia. Blogosfäärin puolella conin etenemistä ovat seurasivat mm. Darkmirage, The Banzai! Effect sekä tietysti vieraana ollut Danny Choo itse. Myös ANN:n Justin Sevakis palloili paikalla, ainakin perjantaina ennen conia järjestetyssä ammattilaistapahtumassa. Kotimaista näkökulmaa coniin saa tiettävästi vain Novalta.

Riuvan residentti trolli tj_han kirjoitti alkuvuodesta pitkähkön rantin siitä, miksi katsoo tapahtuman olevan tuomittu. Hänen perusteluistaan voidaan olla montaa mieltä, mutta rivien välistä käy kuitenkin selväksi se että tapahtuma on erilainen kuin mikään länsimainen tapahtuma.

Loppujen lopuksi syy siihen on yksinkertainen.

Singapore voi olla englanninkielinen maa, ja se voi tuntua siltä kuin brittiläinen imperiumi olisi vain unohtanut palasen itsestään liian pitkäksi aikaa yksikseen sademetsään ja sen chinatown olisi päässyt kasvamaan vähän ennalta suunniteltua isommaksi. Se on kuitenkin siitä huolimatta osa Aasiaa, ja sen sosiaalinen kulttuuri on siinä määrin aasialaisen käytöskulttuurin kyllästämää, etteivät siellä järjestetyt tapahtumat vain voi olla täysin länsimaisten kaltaisia. (Saati asenteet. Kuinka moni länsimainen bloggaaja ehdottaisi animetapahtuman pelastukseksi cossaajien palkkaamista vähäpukeisiksi ständipimuiksi?)

Pienempi määrä ihmisiä kuin lännessä kehtaa lähteä kaupungille hassusti pukeutuneena, joten on luonnollista että näkyvistä cossaajista suuri osa suhtautuu siihen vakavasti – heidän joukkonsa on pienempi mutta laadukkaampi. Ihmiset ovat varautuneempia, joten spontaania sekoilua näkyy vähemmän. Mukana on enemmän vanhempia ihmisiä, joten nuorisofestivaalimaista tunnelmaa ei pääse syntymään. Länsimainen animetapahtuma on länsimainen ilmiö, aasialainen animetapahtuma puolestaan aasialainen.

Kolikon kääntöpuolella suomalaisen animetapahtuman kävijöitä (saati sitten ernuja) ei saa jonottamaan yhtä siististi, meluamattomasti ja tyynen kärsivästi kuin Comiketin kävijöitä…

Tai kuten tj_han kommenteissa itsekin toteaa:

Kip, there’s a big difference in the mindsets of the crowds. People in Singapore are not going there for multiple days if they aren’t going to see the concerts. We aren’t interested in meeting people because we already meet the same people all year round. Singaporeans just want the official (non doujin!) goods, star sightings and hot girls. They aren’t interested in panels and activities such as competitions, because of the Asian “lose face” mentality. Basically, they’re afraid of embarrassment.

- -

I’ve never been to an American con and always marvel at how tens of thousands of people line up to get in. I’m sure there are fundamental differences in what people expect though. What exactly do Americans do at cons? Because in Singapore, even in the older conventions, there are two main types of people – the participants aka cosplayers, and the gawkers which make up 90% of the crowd.

Viimeinen lause on helppo uskoa, kun katsoo vaikkapa nutcase23:n kuvia. Singaporelaiset ovat epäonnekkaita väliinputoajia – aasialaisia mutta eivät japanilaisia, limbossa vailla kunnollista maahantuontiteollisuutta Japanista mutta myös vailla länsimaistyylistä fanikulttuuria. Ei käy kateeksi.

No related posts.

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

Ei se nyt ihan näin mene. Onneksi.

Kun aletaan puhua mangan aitoudesta ja länsimaisesta mangasta keskustelu kulkee yleensä aina suunnilleen samaa rataa.

Elitistinyyppä A huutaa naama punaisena että vain japanilainen manga on mangaa; ekumeniaspede B heittelee takaisin määritelmäpyyntöjä siitä millaista sarjakuvaa piirtäisi vaikkapa japanilainen mutta lännessä kasvanut tekijä tai länsimainen mutta Japanissa kasvanut tekijä; pseudomanganpiirtäjä C sanoo väliin että ainakin hän itse käyttää mieluiten vain sanaa “sarjakuva”, ja että on hassua että niin moni elitistinyyppä kuitenkin piirtelee itsekin mangatyylisiä hahmoja; kustantaja D sanoo että eikös nyt kaikkea voisi sanoa mangaksi kun sehän kuitenkin tarkoittaa lähinnä tiettyä tapaa myydä ja kuluttaa sarjakuvaa; kustantaja E nokittaa että eivät he ainakaan ole mitään omaa tuotantoaan ikinä mangaksi sanoneet, ainoastaan mangavaikutteiseksi… ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joku ehkä linkittää keskusteluun tietoja länsimaisista piirtäjistä mangapiirtäjien avustajina, ja keskustelun toinen osapuoli alkaa hekottaa että näihin teoksiin pitäisi sitten varmaan lätkäistä varoitustarra “saattaa sisältää länsimaisen ihmisen kädenjälkeä”, heh heh.

Suurin ongelma tässä keskustelussa on se, että kaikki osapuolet puhuvat eri asioista. Elitistinyyppä puhuu niistä tarinoista ja hahmoista joita rakastaa ja joiden kaltaisia hänen ei ole onnistunut löytämään länsimaisista yritelmistä; ekumeniaspedelle on aivan sama miksi sarjakuvaa kutsutaan koska hän lukee sarjakuvaa siksi että se on sarjakuvaa; sarjakuvantekijä ei haluaisi leimautua “mangapiirtäjäksi”; kustantajilla on eri julkaisuohjelmat ja motiivit määritelmiensä takana. Mangan määritelmiä on yhtä monta kuin väittelijääkin.

Kodanshan julkistettua ensimmäisen kansainvälisen mangakilpailunsa tulokset palaute ei ollut erityisen imartelevaa: siitä kävi selväksi, että kustantamo oli odottanut ulkomaisilta tekijöiltä jotain uutta ja mielenkiintoista eikä pilkuntarkasti perinteisen mangan ulkonäköä, kliseitä ja tropeita mahdollisimman tarkkaan jäljittelevää kamaa. Miksi se sellaista olisikaan halunnut, kun sillä on jo eteinen täynnä japanilaisia tekemässä sitä? Tämän vuoksi kisan nimi muutettiin “Morning International Comic Contestiksi”, ja sen etusivulla on siellä nykyään näkyvä disclaimeri.

When I read all the submitted works, what surprised me was that the submissions we received are not as diverse as works for other Japanese manga competitions, even though this is an international competition. Manga includes everything such as superhero comics and European comics etc. Even if the style of the work looks different from manga, it is manga as long as the creator thinks it is manga. Even if the content is unusual for manga, it is manga as long as the readers think it is. In Japan, manga has developed that way.

Eijiro Shimada, päätuomari

Japanilaisten määritelmä mangasta onkin luonnollisesti löysempi kuin kenenkään länsimaisen – mikä on ihan luonnollista, sillä hehän katsovat asiaa sisäpuolelta ja käyvät omaa keskusteluaan vieläpä japaniksi. He ovat tottuneet siihen että manga ei ole määrittelevä termi – vaikkapa bande dessinéen tai Japanissa amerikkalaisesta sarjakuvasta käytetyn termin “amekomi” tapaan – vaan yleistermi, jolla ei ole mitään erityistä arvolatausta. Länsimaiseen käyttöön tällainen ajattelutapa ei sovi, koska me emme puhu japania ja meille manga nimenomaan on määrittelevä termi, puhuimme sitten suomea tai englantia.

Kooji Yasuen ja Hiroshi Higuchin Ekkusuman (1994), yksi Marvelin monista yrityksistä valloittaa Japani 90-luvulla. Franchisestaan huolimatta tämä nimenomainen teos on tehty japanilaiselle yleisölle, joten se on mangaa.

Selkein ja toistaiseksi yksiselitteisin määritelmä länsimaisten harrastajien käyttöön lieneekin mm. Vehin käyttämä “manga on sarjakuvaa, joka on tehty japanilaiselle kohdeyleisölle.” Mikäli globalisaatio jatkuu tätä vauhtia sekään ei toki välttämättä enää muutaman vuoden kuluttua päde, mutta toistaiseksi se toimii hyvin ainakin fandomin sisäisessä käytössä – lähinnä sen takia että keskimääräinen länsimainen otaku on kiinnostunut mangasta ja animesta hyvin suureksi osaksi sen vierauden takia.

Sittemmin Otaku USA -lehden päätoimittajaksi ryhtynyt Patrick Macias kirjoitti Japanissa vuonna 2005 julkaistun kirjansa Otaku in USA – Love & Misunderstanding! The History of adopted Anime in America! esipuheessa näin:

Every one of these foreign otaku has a different story to tell: what their first anime or manga or exposure to Japanese culture was. But it’s my feeling what motivates them is almost always the same. The global otaku is fundamentally dissatisfied with his, or her, own surroundings and, like Luke Skywalker in Star Wars, is looking off to the horizon in search of freedom and adventure. Japan is A New Hope.

I know just how they feel. American culture has become like Tatooine, repressive and conservative: a hostile environment to dreamers and people looking for alternatives. By contrast, Anime and manga shows Americans how to move beyond our social limitations: how to get past the old games of the jock and the cheerleader, how fluid sexuality and gender can be, and how there can be more to the range of human experience than just antiquated notions of “good versus evil.” And so, American otaku look to Japan for guidance and knowledge.

- -

Pop culture, no matter where it comes from, may look like disposable garbage most of the time. But when it ignites a burning fire within the human imagination, first in an individual and then spreading to a group, it has an immense power for change. Maybe it seems strange to you that Americans would be so willing to embrace a culture so unlike their own. But I guarantee, if you spent a few years bored out of your mind in Sacramento or an even more backwater US city, you might begin to see the light and maybe even find yourself taking a train over to Nakano Broadway or Akihabara.

Länsimainen ja japanilainen otaku ovat tässä kiehtovalla tavalla yhtä aikaa erilaisia ja samanlaisia – kuin esimerkki konvergentista evoluutiosta. Siinä missä länsimaiset otakut ovat perinteisesti olleet omaan kulttuuriinsa tuskastuneita taivaanrantaantuijottelijoita ovat japanilaiset otakut puolestaan yleensä olleet tuskastuneita omaan elämäänsä ja suunnanneet katseensa sisään- ja taaksepäin, vetäytyen 2D-maailman lohtuun tosimaailman realiteettien ahdistaessa. Molemmat kuluttavat samoja hyödykkeitä, mutta taustalla on perinpojainen motiiviero. Siksi harrastajakunnat näyttävät erilaisilta myös pärstäkertoimen suhteen.

Tämä kuva on vanha. Sen näkee jo siitäkin, että tytöillä on pyjamat päällä.

Kun Kodansha heinäkuussa 2007 julkisti aikeensa alkaa julkaista Fred Gallagherin Megatokyoa japaniksi alkoi jälleen yksi kädenvääntö siitä mikä on mangaa ja mikä ei. Tässä kohdeyleisömääritelmä osoittaa toimivuutensa: sen mukaan japaniksi julkaiseminen ei tee Megatokyosta sen enempää mangaa kuin Asterixistakaan (Futabasha, 1974). Kodansha sai lopulta toukokuussa 2009 Megatokyon ensimmäisen osan julkaistua, mutta se ei tee siitä sen enempää japanilaiselle yleisölle tehtyä kuin se oli ennen sitäkään. Tekijän kansallisuudella ei ole väliä, ainoastaan ensisijaisella kohdeyleisöllä: korealaisen Boichin Koreassa julkaistut työt ovat manwhaa, Japanissa julkaistut – kuten raavaan miehenkin itkemään saava, Kodanshan Morningissa julkaistu one-shot Hotel – taas mangaa.

Kourallinen länsimaalaisia on työskennellyt mangakoiden avustajina; Jeremy Mauneu avusti Tetsuo Haraa Fist of the Blue Skyssa, Jamie Lano puolestaan avustaa parhaillaan Takashi Konomia New Prince of Tennisissä. Muutama länsimainen tekijä on voittanut Japanissa järjestetyn kansainvälisen mangakilpailun, Madeleine Rosca etunenässä. Kodansha julkaisi Paul Popen töitä satunnaisesti vuosien 1995 ja 2000 välillä, kunnes korvasi hänet japanilaisella tekijällä jolla oli samantapainen piirrosjälki.

Tämän sukupolven aikana on ollut kuitenkin vain yksi länsimainen sarjakuvantekijä, jonka sarjaa on julkaistu japanilaisessa mangalehdessä japanilaisten mangasarjojen rinnalla luku kerrallaan, alun perinkin japanilaiselle yleisölle suunniteltuna ja tehtynä. Hän on amerikkalainen Felipe Smith, jonka manga Peepo Choo (ピポチュ) on ilmestynyt Morningin sisarlehti Morning 2:ssa kesäkuusta 2008.

“This cover will not happen in the States.”

Smithin debyytti oli Tokyopopin Rising Stars of Manga, Volume 3:ssa julkaistu one-shot Manga, joka ansaitsi hänelle Tokyopopin perinteisen kolmen kirjan sopimuksen. 2005-2007 julkaistu MBQ ei kuitenkaan saavuttanut kovin kummoista suosiota, ja sitä lienee lähes mahdoton löytää näiltä leveyksiltä. Se kuitenkin herätti kustannusagentti Yukari Shiinan huomion ja sai hänet uskomaan, että Smithin Tatsuya Egawa -vaikutteiselle ja kumartelemattomalle tyylille voisi olla markkinoita Japanissa.

Kaikeksi onneksi Smith päätti olla pitämättä Shiinan lähettämää sähköpostia pilailuna, joten kesällä 2007 he tapasivat San Diego Comic Conissa Kodanshan kustannustoimittajan kanssa. Vielä samana vuonna Smith oli Japanissa neuvottelemassa siitä millaista sarjaa hän voisi alkaa tekemään – ja hänen ensimmäinen työnsä oli tehdä suunnitelemansa 40-sivuinen kuvakäsikirjoitus uusiksi kahdessa päivässä. “Tulet vielä kusemaan verta tämän työn vuoksi”, kustannustoimittaja oli sanonut hänelle.

Smith painoi töitä läpi yön, ja sai viimeiset sivut valmiiksi vasta palattuaan toimittajan toimistoon. Tämä nyökkäsi, hymähti hyväksyvästi ja toivotti hänet tervetulleeksi remmiin. Smith muutti Japaniin, ja Peepo Choo aloitti ilmestymisensä seuraavana kesänä.

Sarjalla on useampia päähenkilöitä. Chicagolainen 16-vuotias Milton yrittää kovasti piilottaa sen että on valtava otaku ja Peepo Choo -nimisen sarjan (kevyesti verhoiltu parodia Pikachusta) suurin fani – hän jopa työskentelee ilmaiseksi figuureja vastaan. Hänen pomonsa sarjakuvakaupassa on wannabe-naistenmies Jody, jota kukaan ei kuitenkaan ole koskaan nähnyt yhdenkään naisen seurassa, ja jonka vakiotervehdys on “Yo! Miten menee, vitun nörtti?” Samaan aikaan Japanissa elää tokiolainen nuori yakuza Rockstar Morimoto, joka on ihastunut amerikkalaiseen gangstarappiin ja muuhun nykykulttuurin niin paljon että on jopa muuttanut nimensä, vaikka ei osaa tavata yksinkertaisimpiakaan sanoja englanniksi. Tämä joukko päätyy yhteen, kun Rockstarin vain “anikiksi” kutsuttu pomo palkkaa sarjakuvakaupan omistaja Gillin – joka on salaa bondagekamppeisiin pukeutuva palkkamurhaaja – Japaniin hoitelemaan erään hankalan tapauksen, ja tämä joutuu ottamaan Miltonin ja Jodyn mukaansa muka arvonnan voittajina ollakseen herättämättä poliisin epäilyksiä.

Jody, Milton, aniki ja Rockstar

Gillin lähtiessä leikkimään puukkohippaa yakuzojen kanssa Jody ja Milton tutustuvat paikallisiin, kuten Miltonin kanssa välittömästi bondaavaan otakutyttö Mikiin ja tämän ystävään, japanilaiseen seksismiin kyllästyneeseen Reikoon, joka kyynisyydestään ja väkivaltaisuudestaan huolimatta työskentelee uimapukumallina. Juoni on tiiviimpi kuin MBQ:ssa, mutta silti mielenkiintoisella tavalla hajanainen. Seksiä ja väkivaltaa on annosteltu rankalla kädellä.

Siinä missä osittain omaelämäkerrallinen MBQ suomi armotta amerikkalaista sarjakuvakulttuuria tekee Peepo Choo kaksin verroin enemmän: se onnistuu irvailemaan vuoron perään sekä lännelle että idälle. Pseudohomoeroottisten supersankarien keski-ikäiset fanit saavat kuulla Jodylta epämiellyttäviä näkemyksiä harrastuksestaan – ja heti perään myös “Japan is superioria” hokevat nuoremmat nörtit.

Sarjan kantava teema ovatkin sekä idän että lännen asukkien vääristyneet käsitykset, idealisoinnit ja stereotypiat toisistaan: Rockstar on oppinut kaiken mitä tietää Yhdysvalloista Hollywood-leffoista ja MTV:ltä, ja Miltoninkin puhtoiset ennakko-odotukset karisevat varsin pian.

Peepo Choo on siis todellakin – niin piirrosjäljeltään kuin käsikirjoitukseltaankin – sitä vierautta, jota Kodansha aikoinaan kisansa perustaessaan kaipasi. Se sisältää myös länsimaiselle yleisölle tarkoitettuja vitsejä: on vaikea uskoa että kukaan yhdysvaltalaista mangakustannusalaa seuraamaton tajuaisi mitä hauskaa on “Japa-Tastic Entertainmentin” (tutunoloinen logo, eikös?) mukanuorekkaassa toimitusjohtajassa, joka esittää weeaboille rakastavansa Japania ja sen kulttuuria, mutta takahuoneeseen päästyään sytyttää tupakan palavalla Peepo Choo -oheistuotteella.

Englantia puhutaan vaakasuoraan ja vasemmalta oikealle, japania pystysuoraan ja oikealta vasemmalle. Loogista.

Japanilaisten vierauden kaipuu on kuitenkin tunnetusti vähäisempi kuin länsimaisten. Jokainen Iron Wok Jania lukenut muistaa miten säännöllinen teema sarjassa on se, miten hyvin Jan ja hänen kilpakumppaninsa ovat onnistuneet sovittamaan ulkomaisen ruokalajin “japanilaiseen makuun.” Jokainen “suomalaisessa saunassa” Japanissa käynyt tietää, ettei se muistuta lainkaan suomalaista saunaa. Jokainen ylipäätään japanilaista nykykulttuuria seurannut tietää miten japanilaisilla on tapana lainata asioita muista kulttuureista ja väännellä niistä oma, lähes tunnistamaton versionsa. Tässä mielessä Peepo Chookin on ensisijaisesti suunnattu japanilaiselle yleisölle, ja tekijän länsimaisuudesta huolimatta japanilaisen kustannustoimittajan kädenjälki näkyy siinä vahvana.

Japanilaisuus alkaa ensimmäisen luvun ensimmäiseltä sivulta – ja sittemmin myös ensimmäisen pokkarin kannesta – jossa sojottavat keskisormet välittävät lännessä täysin erilaista viestiä kuin Japanissa (jonka elekielikulttuurissa ne perinteisesti tarkoittavat enemmänkin haastetta kuin haistattelua). Ja kaikki me länsimaiset myös tiedämme, että teini-ikäisten amerikkalaisotakujen keskuudessa kuuminta hottia oleva sarja tuskin on Pokémonin kaltainen globaalisti menestynyt lastensarja – vaikka japanilaiset saattavatkin luulla muuta. Myöskään Miltonin matkimat Peepo Choo -poseeraukset eivät muistuta mitään länsimaisesta fandomista tuttua, vaan lähinnä oldschool-vitsimangojen poseerauksia (joita Aihara ja Takekuma aikoinaan parodioivat rakastavasti Even a Monkey Can Draw Mangassa, josta seuraava kuva on).

Loppujen lopuksi voisi siis spekuloida, että länsimaisen tekijän olisi aina ollut varsin helppoa tehdä sarja japanilaiseen makuun; heidän olisi vain tarvinnut lakata yrittämästä emuloida mangaa ihan niin kovasti. Ilman kunnollista ohjausta kenenkään sarjakuvantekijän on vaikeaa saada aikaan kiinnostavaa teosta kokonaan erilaiselle lukijakunnalle kuin mihin itse kuuluu: siksi suurin osa länsimaisten tekijöiden mangatyylisistä teoksista on kerronnaltaan niin heikkoja, ja siksi vaikkapa Yoshinori Natsumen Batman: Death Mask käy läpi joka ikisen 30 vuotta vanhan Batman-kliseen.

Vertical on ostanut Peepo Choon pohjoisamerikanjulkaisuoikeudet, ja se alkaa ilmestyä englanniksi kesällä 2010. Kenties länsimaisten tekijöiden länsimaiselle yleisölle tekemät japanilaistyyliset teokset ovat paradoksaalisesti olleet liian länsimaisia miellyttääkseen vierautta kaipaavia lännen otakuja, ja Peepo Choo tulee lopulta tarjoamaan aidosti japanilaisemman tulkinnan länsimaisen tekijän kädenjäljestä? Vai tuleeko Smithin hävyttömyyksiä viljelevä anteeksipyytelemättömyytensä vieraannuttamaan sensuroituun Narutoon tottuneet jenkit? Tiedä häntä.

No related posts.

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.

Sarjassamme “hulluja tiedemiehiä”…

Japanin kuuluisin keksijä on 80-vuotias tohtori Yoshiro NakaMats: mies jolla on sulkina hatussaan eniten patentteja koko maailmassa – kolme kertaa enemmän kuin niiden määrässä kakkossijaa pitävällä Edisonilla, minkä hän muistaa mainita jopa käyntikortissaan – ja 144 vuoden elinikätavoite.

Hän väittää keksineensä myös super-Viagran jolla kääntää Japanin syntyvyys nousuun, laitteen jolla kääntää Pohjois-Korean ohjukset takaisin sinne mistä ne ovat tulleetkin sekä ilmaston lämpenemistä vastustavan keinon tuottaa energiaa vedestä. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat kuntoilu, neljän tunnin yöunet, politiikkaan pyrkiminen (toistaiseksi tuloksetta), kameroiden haistelu ja jokaisen ateriansa dokumentoiminen (mitä hän on tehnyt viimeiset 38 vuotta). Hän saa parhaat ideansa veden alla vain sekunnin murto-osien päässä hukkumisesta, minkä vuoksi hän sukeltaa vedenkestävän lehtiön kanssa.

Hän ei ole kuitenkaan pelkkä naapureitaan radio-ohjattavilla autoilla ahdisteleva tusinaeksentrikko: hänen keksintöihinsä kuuluvat (ainakin hänen väitteidensä mukaan) mm. CD-levy, faksi, karaokekoppi, pachinkoautomaatti, taksin taksamittari, syntetisaattori ja digitaalikello. Useimmin hänestä kerrottava tarina kertoo kuinka hän keksi keksi disketin vuonna 1952 ja lisensoi sen IBM:lle 1979, joka toi sen markkinoille samana vuonna. IBM kertoo firmalla olevan hedelmällinen ja pitkäkestoinen suhde tohtorin kanssa, mutta ei kommentoi asiaa enempää.

NakaMats väittää ettei ole järin varakas mies koska käyttää kaikki rahansa saman tien uusiin kehitysprojekteihin – mutta hänen valtavassa, energiataloudellisesti omavaraisessa talossaan sijaitseva firmansa Dr. NakaMats Innovation Institute työllistää joka tapauksessa yli sata tutkijaa. (Yksi talon vessoista on päällystetty kullalla – ja sen portti on tietysti 200 tuuman levykkeen näköinen.) Hänen nimellään myydään Japanissa mm. lukuisia terveyselintarvikkeita; hän opettaa filosofiaa Tokion Yliopistossa, josta hän itsekin aikoinaan valmistui; kampanjoidessaan viimeksi Tokion pormestariksi hän sai yli 90 000 ääntä.

Tietty voi olla että hänen kriitikkonsa ovat oikeassa, ja että hän on vain egomaaninen versio Tri Tolosesta – mies, joka elää vuokraamalla vierashuoneitaan höperöille faneilleen jotka ostavat hänen terveystuotteitaan kiskurihintaan. Mutta mielenkiintoinen mies hän näyttäisi olevan siitä huolimatta…

Related posts:

1. Otamatone Keksijä-taiteilija Nobumichi Tosa on höpsö mies. Hänen uusimman soittimensa...

Related posts brought to you by Yet Another Related Posts Plugin.