Tavallaan tämä on itse asiassa varsin nostalgista. Blogin pitäminen on ollut äärimmäisen hauskaa näiden parin vuoden ajan – mutta myös lehden tekeminen oli sitä ennen aivan yhtä hauskaa.

Olen pureskellut asiaa tässä nyt muutaman kuukauden. (Siinä siis syy, jos olette ihmetelleet blogin viime kuukausien hiljaisuutta aktiivisemman alkusyksyn jälkeen.) Anime ei ole mitenkään iso lehti, joten en usko että sen tekeminen tulee sanottavasti poikkeamaan Otakun tekemisestä silloin aikoinaan. Tulen edelleen päättämään aiheita, metsästämään kuvia ja pyytelemään juttuja avustajilta – suurimmat erot ovat siinä, että minun ei tarvitse taittaa lehteä itse eikä hoitaa mainosmyyntiä ja asiakaspalvelua. Mikä aina olikin lähinnä hukattua aikaa, joka oli pois hyvän lehden tekemisestä.

Minulla on suhteellisen vapaat kädet tehdä lehdestä omannäköiseni; Otakun vanhoilla lukijoilla saattaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä se tarkoittaa. Olen varsin innoissani, suoraan sanoen.

Ja niille jotka ovat lukeneet tätä blogia ja harmittelevat sen kuolemaa – suosittelen suhtautumaan asiaan niin, että blogi tulee siirtymään paperiseen muotoon. Katsotaanpa mitä saan siitä aikaan sellaisena.

Läksiäislahjana saatte tämän listauksen, johon olen koonnut kaikki Anime-lehdessä sen historian aikana käsitellyt teokset ja esitetyt mielipiteet. Tein sen alun perin lähinnä itseäni varten, joten se ei ole aina selkein mahdollinen (esimerkiksi se onko kyseessä manga vai anime käy yleensä ilmi vain julkaisijan nimestä; jos julkaisijaa ei ole mainittu lainkaan, kyseessä on peli). Mutta kenties siitä on tällaisenakin vielä joskus jotain hyötyä jollekin.

Muita kirjoituksia:

1. Anime-lehden uudet tuulet
2. Cosplayta syyssateessa
3. Taistelu alkaa

Sanotaan tätä vaikka maistiaiseksi ensi kuun DesuTalks-setistä.

Termi “fanservice” syntyi aikoinaan tarkoittamaan kaikkea muuten tarpeetonta, jota tekijät lisäsivät teoksiinsa niiden katsojia tai lukijoita miellyttämään. Tästä sen nimikin tulee: olemassaolevien fanien miellyttämisestä. Laajimmillaan termiä voi soveltaa kaikkeen isoista räjähdyksistä isoihin pyssyihin, mutta tunnusomaisimmillaan se on tietysti paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyssä. Tissejä ja pantsuja, siis.

Määritelmällisesti kyse on siis turhista asioista, jotka on vain liimattu muun teoksen päälle – vaikkapa kylpyläjaksoista joilla ei ole mitään merkitystä sarjan juonen kannalta, tai esimerkiksi yllä olevan kaltaisista leikkauksista joissa zoomataan päähenkilön perseeseen kesken toimintakohtauksen.

Sittemmin paljaan pinnan esittely on kuitenkin muuttunut, ja fanservicen voi sanoa muuttuneen joksikin täysin muuksi kuin tisseiksi ja pantsuiksi.

Anime on polarisoitunut paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyn suhteen – on niitä sarjoja joissa tissejä tungetaan naamalle koko ajan, ja niitä joissa sitä ei ole lainkaan. Välimaasto on olemassa, mutta se on nykyään erittäin kapea. Toisin kuin kymmenen vuotta sitten pystyy nykyään sanomaan melko hyvällä varmuudella jo sarjan ensimmäisestä promokuvasta tuleeko se olemaan “kevyt” naiskauneuden esittelyyn keskittynyt sarja vai “vakava” sarja, jossa patsastelee korkeintaan alastomia miehiä (á la Eden of the East). Ajatus siitä että muuten vakavissa sarjoissa voisi olla ylläolevan GitS-esimerkin tapaan yllättäviä fanservicekohtauksia on nykyään jo aika vieras.

Otetaan esimerkki. Kakiflyn mangan K-ON! alkupuoliskolla on seuraava kohtaus, jossa Mio kaatuu lavalla konsertin päätteeksi takamus yleisöön päin:

Ei juuri mitään temaattisesti kyseenalaista: slapstick-huumoria ja alushousut. Kyoto Animationin TV-animesovituksessa kohtaus kuitenkin kuvattiin näin:

Ei pantsuja, vaan legendaarinen riisikulhoeufemismi. Mitä voimme päätellä tästä, kun katsomme sitä kontekstissaan – toisin sanoen muuta K-ON!-animea vasten?

K-ON! on moesarja; se kertoo valikoimasta söpöjä lukiolaistyttöjä, jotka syövät kakkuja kevyen musiikin kerhossa ja muistavat aina joskus treenata soittamistakin. Mutta koska moe perustuu tunteille eikä erektio ole tunne päätti Kyoto Animation jättää pantsut kokonaan näyttämättä. Sarjalla on toki lakisääteiset uimapukujaksonsa, mutta kymmenen vuoden takaisella mentaliteetilla tuntuisi lähes kummalliselta, että tarpeetonta fanserviceä nimenomaan vältellään.

En usko että kyse on kuitenkaan fanservicen välttelystä sinällään, vaan enemmänkin siitä että fanservice (alkuperäisessä merkityksessään “fanien palvelemisena”) perustuu nykyään jollekin ihan muulle kuin suoralle seksuaalisuudelle. Se perustuu tunteille; siihen että katsojat ensin tutustutetaan hahmoihin ja saadaan välittämään niistä, ja tämän jälkeen revitään HNNNNNG-reaktioita ihan muualta.

Ja kun naisia esineellistävän pornoilun jättää tietoisesti kokonaan pois ei sarja myöskään enää järjestään karkota äärestään naispuolisia katsojia. Kuten monesti sanottu on moeseinenin estetiikka hyvin lähellä shoujon vastaavaa, ja epäilemättä tämä on yksi syy niihin K-ON!:in kuuluisiin myyntilukuihin.

Myös esimerkiksi Clannadin fanservice on samanlaista.

Sanokaa te sitä kosiskelemiseksi – minä sanon sitä evoluutioksi. Kippis uudelle vuosikymmenelle!

Tietty voi kysyä onko kyseessä vain Kyoto Animationin oma tapa hoitaa asioita, mutta polarisoitumista itseään ei käy kuitenkaan kieltäminen. Varsinainen eroottinen fanservice on näiden teosten kohdalla piilotettu TV-animea syvemmälle tuoteperheeseen – OVA-jaksoihin, otakulehtien pinup-kuviin, jopa draama-CD:isiin (sikäli kun se on mahdollista). Sieltä sen löytävät ne, jotka sitä haluavat etsiä.

Kyoto Animationin arkkivihollinen Shaft sen sijaan hoitaa hommia hyvin erilaisella otteella – sen teokset ovat niitä harvoja, joissa fanserviceä käytetään vielä vanhassa merkityksessään, ja tissit ja pantsut ovat vielä entisessä arvossaan.

Toki Shaftin sarjat eivät niinkään ole “vakavia” siinä mielessä kuin vaikkapa GitS, mutta joka tapauksessa ne ovat sekä tyylillisesti että seksuaalisen sisältönsä suhteen selkeästi eri elukoita kuin Asobi ni Ikuyo, To-LOVE-Ru, Kanokon ja kumppanit. Näissä sarjoissahan seksuaalinen sisältö ja paljas pinta muodostavat sarjan nk. pihvin – siinä missä Shaftin sarjoissa fokus on yleensä jossain muualla, ja fanservicelläkin on usein myös jokin muu funktio kuin pelkkä kiihottaminen.

Tunnusomaisin esimerkki tästä lienee Bakemonogatarin toisen jakson pukeutumiskohtaus, joka kestää lähes kymmenen minuuttia.

Senjougahara tulee suihkusta vailla pyyhettä, mikä säikäyttää Araragin. Hän käskee tätä siirtymään lipastonsa edestä, ja kun tämä kertoo että hänen häveliäisyydenpuutteensa on häiritsevää hän haukkuu tätä pervoksi. Senjougahara pukeutuu, huomaa unohtaneensa kuivata hiuksensa, riisuutuu, kuivaa hiuksensa ja pukeutuu uudelleen. Koko ajan hän vitsailee ja piikittelee Araragille, joka yrittää kovasti olla vilkuilematta.

Nisioisinille tunnusomainen ylenpalttinen dialogi virtaa vuolaana kymenä; kamera poukkoilee Senjougaharan vartalon, Araragin hermostuneisuuden ja muun huoneen välillä. Hyvin shinbomaista, ja eittämättä täyttää perinteisen fanservicen määritelmät helposti.

Mutta vaikka kohtaus onkin pitkä ja paljaaseen pintaan keskittyvä on sillä funktionsa myös fanserviceaspektin ulkopuolella. Se alleviivaa sekä molempien hahmojen luonnetta että näiden välistä suhdetta: Senjougaharan piittaamattomuutta sosiaalisista normeista, Araragin poikuutta, Senjougaharan possessiivista asennetta Araragiin. Tämä on sitäkin huomionarvoisempaa, kun muistaa animen pohjautuvan kirjaan.

Kuvalaudoilla ja foorumeilla voidaan riidellä siitä onko kyseessä vain fanservice vaiko Merkityksellinen ja Syvällinen setti, mutta miksi se ei voisi olla molempia? Seksi tuntuu monesti sokaisevan ihmiset niin, etteivät he näe enää metsää puilta – tai käsikirjoitusta tisseiltä. Kaikesta huolimatta ne voivat olla olemassa yhtä aikaa, eikä niitä ole pakko eristää omiin kohtauksiinsa. (Tai sarjoihinsa, herra varjele.)

Itse asiassa koko kohtaus muistuttaa minua erään toisen sarjan vastaavasta kohtauksesta – kohtauksesta, joka aikoinaan oli puhdasta vittuilua muille aikansa “teinit ohjaavat robotteja” -sarjojen humoristisille vastaaville:

NGE:n viidennen jakson vastaavassa kohtauksessa on kaikki perinteisen fanservicekohtauksen ainekset: suihkusta tuleva tyttö, nolostuva poika, humoristinen päällekkäinkaatuminen, leviävä alusvaatelaatikko, vahingossa tapahtuva rinnanpuristaminen – mutta kohtaus on silti täysin huumoriton, taustamusiikiton ja vailla eroottista latausta. Lisäksi se on ahdistava ja painostava.

Koko kohtaus tuntuu keskisormennäytöltä genrelleen – ja lisäksi se alleviivaa meille murhaavan yksiselitteisesti Rei Ayanamin olevan pelkkä tunteeton kuori.

Kaiken kaikkiaan molemmat kohtaukset ovat varsin erilaista paljaan pinnan esittelyä kuin vaikkapa Highschool of the Deadin tai Strike Witchesin vastaavat. Ne ovat erilaisia myös keskenään – etenkin siksi että Bakemonogatarin kohtauksessa fanserviceaspekti on joka tapauksessa selkeästi olemassa – mutta silti tyylillisesti samantapaisia esimerkiksi huumorinpuutteensa vuoksi. Ei hassuja ääniefektejä, ei hengityksen voimasta pomppivia rintoja, ei koomista liioittelua, ei slapstickiä, ei kummallisia kuvakulmia.

Ja kuten edellä mainittu – olisin tosiaan taipuvainen väittämään, että näiden monesti “fanservicesarjoiksi” kutsuttujen sarjojen ruumiinosa- ja alusvaateparaati ei ole enää fanserviceä lainkaan, vaan sarjojen koko idea. Eron huomannee viimeistään siitä, tuntuuko oudolta nähdä niiden hahmoja vaatteet päällä.

Muita kirjoituksia:

1. Sovittamisen vaikeus
2. Moe 2.0
3. Huonoa animea

Yleistäen voisi sanoa, että puhekuplia ei yleensä huomaa ennen kuin niissä on jotain vialla.

Suoraan sanoen en ole tätä ennen nähnyt yhtään sarjakuvaa, joka näin selkeästi olisi piirretty ENNEN kuin joku muu on vain lätkinyt puhekuplat kuvien päälle. Hyi helkkari.

Toki kuvien päälle asetellut läpikuultavat puhekuplat ovat yksi shoujon perinteisimmistä tehokeinoista. Mutta ne ovat kuitenkin juuri sitä – tehokeino. Jos niitä käyttää liikaa dramaattisten kohtausten ulkopuolella, ne menettävät helposti merkityksensä.

Mutta puhekuplilla voi olla muitakin funktioita kuin kertoa häntänsä suunnalla kuka puhuu. (Itse asiassa nimenomaan mangassa hännät ovat usein lähes olemattomia.)

Kuplien muoto voi ilmaista äänensävyä: kun huolettoman pyöreäreunaiset kuplat asetetaan kontrastiin kulmikkaamman tai epämääräisemmän muotoisen kuplan kanssa, saadaan helposti aikaan hermostuneempi äänensävy. Kiemurtelevat ääriviivat kielivät kiertelevästä äänensävystä, ja teräväkulmaisella kuplalla saadaankin sitten aikaan jo huutoa. Tämä on yleismaailmallinen sarjakuvatekniikka, joka on tuttu länsimaistenkin sarjakuvien lukijoille.

Mangalle ominaisempaa onkin sitten jo se, että jos hahmot näkyvät ruuduissa liian kaukaa jotta hienovaraisemmat ilmeet näkyisivät (tai eivät näy ruuduissa lainkaan) voidaan puhekupliin lisätä lisäinfoa. Esimerkiksi Girl Friends -esimerkissä näkyy hermostuksesta kertovia punastusta ja hikipisaroita. Aoi Hana -esimerkin pikkuruudussa puhekuplat täyttävät koko ruudun, joten niihin lisätyt pikkupäät kertovat mikä repliikki on kenenkin. Toisissa sarjoissa olen nähnyt yksinkertaisempiakin visuaalisia vinkkejä: esimerkiksi puhekuplaan lisätyt pienet silmälasit ajavat monesti saman asian.

Jos kuplan poikkeuksellisen muodon asettaa kohtauksen valokeilaan, saa tunnelmaakin väännettyä helposti haluamaansa suuntaan:

…Ja tekemällä kuplasta selkeästi sen sisältämälle repliikille liian ison voi saada tilanteen mukaan useita erilaisia efektejä. Tässä kyseessä on huuto avoimessa tilassa, mutta toisenlaisessa tilanteessa ja toisenlaiseen repliikkiin yhdistettynä kyseessä voisi olla vaikkapa hiljainen soperrus.

Nämä ovat tietysti tyyliseikkoja, ja riippuvat siten täysin siitä sopivatko ne teoksen tyyliin. Mangakerronta ei ole tyyli, vaan lajitelma tyylejä.

Hieman yllättäen eromangoista löytää usein varsin tehokasta ruumiinkieltä. Kenties kyse on siitä, että kun sivumäärä on hyvin rajallinen ja siitäkin suurin osa on yleensä omistettava panemiselle on hahmojen luonteet ja niiden väliset suhteet pakko välittää lukijalle hyvin lyhyessä ajassa?

Poika kantaa omansa lisäksi myös tytön koululaukkua: lukijalle on dialogia lukemattakin hetkessä selvää, että nämä kaksi ovat tunteneet toisensa pitkään. Se että laukut on heitetty reteästi olkapäälle korostaa tilanteen (tai kenties vain kantajan?) rentoutuneisuutta. Myös alta kulmain annettu katse on paljonpuhuva – sen merkitys tulisi selväksi ilman tekstilaatikossa killuvaa sisäistä dialogiakin.

Myös Satoru Akahorin ja Yukimaru Katsuran Kashimashi on höttöydestään huolimatta loistava helmi tällä saralla. Katsotaanpa ihan vain yhtä aukeamaa:

Ensimmäisessä kuvassa Hazumu on ajatuksissaan, päättämätön ja kykenemätön vastaamaan Tomarin puheluun – tämä näkyy hänen tyhjistä pupilleistaan ja käsiensä avoimesta asennosta. Sitten hän sulkee puhelimen ja on huojentunut, mutta hänen tuskaisa ja sisäänpäinkääntynyt asentonsa (sekaisista hiuksista puhumattakaan) välittävät hänen häpeilyään ja itse-epäilyään.

Seuraa lievää nolostumista Hazumun ajatellessa tulevaa sosiaalisesti hankalaa tilannetta; silmät pyörähtävät ylhäällä. Tämän jälkeen koomista liioittelua sekä graafisesti että elekielen suhteen tämän säikähtäessä omaa muistikuvaansa ja ajatusta, että kertoisi asiasta Tomarille.

Hazumu rauhoittuu, tämän poskille palaa kevyt puna ja silmät harhailevat alaviistoon. Ilme palaa semineutraaliksi.

Lukijan katse käännetään kohti Hazumun mielikuvaa Yasunasta. Aluksi tämä on kaukaa ihailtu staattinen objekti – kasvoillaan muovinen hymy, vartalo muovisessa kiltin tytön istuma-asennossa, yllään täysi koulupuku (toisin kuin Tomarilla, joka Hazumun ajatuksissa on tuttavallisesti liikuntavaatteissaan). Hazumun puhuessa Yasunalle tämä kuitenkin vapautuu ja avautuu; ilmeestä tulee hieman henkilökohtaisempi, asu on takiton ja siten rennompi. Lopulta jäljellä ovat vain kaikenlävistävät silmät – sensuellisti karvan verran siristettyinä, mustina ja syvinä.

Parin ruudun ajaksi palaamme vielä takaisin Hazumuun, jonka kasvoille on noussut taas puna – mutta tällä kertaa halusta eikä häpeästä. Punastuminen ja puristetut kädet kielivät kaipauksen ja hämmennyksen yhdistelmästä. Silmät tuijottavat kaukaisuuteen ja kertovat ajatusten kääntyneen täysin sisäänpäin.

Kuinka moni oma lempimangasi menettäisi jotain tunnelman kannalta olennaista, jos hahmojen asennot poistettaisiin?

Muita kirjoituksia:

1. Tee mangaa: aukeamasommittelu
2. Tee mangaa: katseenkuljetus

Toki on huomattava että kyseessä on doojinshi, joten ruutujaon väljyys selittyy työmäärän keventämisellä. Näin katsottuna “turhan” pienen ruudun merkitys on kuitenkin selvä – kohtaus vaihtuu. Viimeisellä sivulla oleva läpinäkyvä ruutu ei myöskään ole turha; se ennakoi jälleen uutta kohtauksenvaihtoa. (Ja, jälleen kerran, ennen kohtauksen tilanteen esittelemistä esitellään miljöö hahmoista tyhjällä ruudulla.)

Tällainen yhden ruudun häivytys on yleinen tapa ilmaista kohtauksen vaihtamista. Saman voi tehdä toki myös useammalla pikkuruudulla, jolloin vaikutelma on vielä selkeämpi:

Mikäli ruutuihin lisää vähän väriä, on helppo ilmaista päivän vaihtumista yöksi (tai päinvastoin) – tai pimeästä miljööstä siirtymistä valoisaan miljööseen (tai päinvastoin).

Tällä aukeamalla ovat käytössä molemmat, vaikka päivä onkin koko ajan sama. Ensin valoisasta sisämiljööstä pimeään ulkomiljööseen, sitten taas pimeästä ulkomiljööstä valoisaan sisämiljööseen:

Tämä tekniikka on myös helppo tapa ilmaista, että kohtauksen päättymistä ryydittää kohtauksen kertojahahmon tajunnanmenetys. (Kertojahahmon erotamme tässä tapauksessa tekstilaatikoissa olevasta sisäisestä monologista.)

Kaikkein tyypillisin tapa suorittaa siirtymä on kuitenkin myös kaikkein yksinkertaisin: normaalia paksumpi tyhjä tila lukusuuntaan. Lukija ymmärtää kyseessä olevan aikasiirtymän, koska se on tyhjä niin ääniefekteistä kuin puhekuplistakin. Asiaa auttaa se, että se alkaa – taas kerran – hahmoista vapaalla miljöönesittelyruudulla.

Muita kirjoituksia:

1. Tee mangaa: puhekuplat
2. Tee mangaa: taustat, hahmot ja tila-avaruus
3. Tee mangaa: liikkeenkuvaus

Tämä ei ole Takekuman aikataulu, vaan Nurarihyon no Magon tekijä Hiroshi Shiibashin. Se lienee kuitenkin aika yleispätevä, mitä viikkolehtiin piirtäviin mangakoihin tulee… Huomatkaa hehkeä vapaa-ajan määrä.

Siinä vaiheessa kun rahaa alkaa virrata kukaan ei tietenkään enää ylläpidä tuollaista työtahtia.

Vähänkään veteraanimmat tekijät pitävät yleensä viikon loman kuukauden välein, kuten Ken Akamatsu kertoo tässä lyhyessä haastattelussa:

Muita kirjoituksia:

1. Tee mangaa: taustat, hahmot ja tila-avaruus

Jos jättää puuskutukset, epäilyttävän siloposkiset nelikymppiset ja muut tekijän vaikuttimina olleista teoksista kielivät piirteet huomiotta… miten tämä eroaa suurimmasta osasta mangaa kaikkein selvimmin?

Itse sanoisin, että kyse on hahmojen ja taustojen suhteesta. Koko tätä sarjakuvaa ryydittävät äärimmäisen huolelliset taustat, pari viimeisen sivun ruutua poislukien.

Mangassahan hahmot eivät tunnetusti ole samalla tavalla sidottuja konkreettiseen visuaaliseen todellisuuteen kuin monessa muussa sarjakuvakerrontaperinteessä. Ruudut eivät ole todellisuutta esittäviä staattisia valokuvia, jotka on otettu tietystä kulmasta, vaan hahmot voivat tarpeen tullen seistä ruutujen ulkopuolella ja taustat olla olemattomia. Monin paikoin “ruudun ulkopuolella” seisovan hahmon voi sanoa muodostavan itsessään ruudun – etenkin sellaisissa tapauksissa, jossa hahmon alaosan takana on taustaa, mutta yläosa ulottuu ylempänä olevan ruudun päälle. Sarjakuvan tila-avaruus on vapaampi.

Yleisesti voi sanoa, että koko “ruudun” käsite on mangassa huomattavan vapaa. Pari esimerkkiä:

Vasemmalla Kurosawa-sensei seisoo ruudun ulkopuolella ja dominoi koko sivua. Miljöö ja hahmo on erotettu toisistaan: ensimmäinen ruutu esittelee tapahtumapaikan mutta ei näytä hahmoja, sivua dominoiva hahmo puolestaan kertoo tilanteen. Tällainen on hyvin perinteinen tapa aloittaa sellainen luku, joka aloittaa kohtauksen: yhtään yrittämättä täysin samanlainen alkusivu tuli vastaan pöydänreunalla lojuneesta Rinnen kakkospokkarista vähän selaamalla. Allasmiljöötä myöten.

Oikealla puolestaan käytetään hyvin erilaista tekniikkaa. Miyashita-sanin takauma välähtää taustattomana, tummaksi rasteroituna ja ääriviivattomana ruutuna normaalien dialogiruutujen välissä. Tekniikka on hienovarainen ja suunnilleen niin kaukana edellisestä esimerkistä kuin olla ja voi.

Vasemmalla on hieman harvinaisempi tekniikka: Kaede dominoi sivua kahdentuneena. Fanserviceaspekti on tietysti ilmeinen, mutta sen lisäksi kahdentuminen palvelee kahta tarkoitusta: hahmon esittelemistä lukijoille sekä kertojana toimivan hahmon näkökulman näyttämistä. Tällainen tekniikka on täysin riippuvainen siitä, että kohtaus kerrotaan tietyn hahmon näkökulmasta.

(Tässäkin tapauksessa ensimmäinen ruutu kertoo miljöön (katsomo), mutta muissa taustat jätetään turhina pois. Niiden tilalla on tunteita kuvaava kukka-sydän-efekti ja reaktiota kuvaava juonne-efekti.)

Oikealla on toinen esimerkki, jossa hahmon käyttäminen kertojana on olennaista: Sayo dominoi sivua selostaakseen takaumaketjua. Periaatteessa reunan kolme ruutua ovat vain suuren reunattoman ruudun lisäkkeitä. Olennaista on se että mangaka ei ole halunnut kertoa menneitä perinteisenä takaumana, vaan yksittäisinä irrallisina kohtauksina: tämän takia hän on ankkuroinut tarinan nykyaikaan asettamalla Sayon kertovan monologin puhekupliin tekstilaatikoiden sijaan (toisin kuin viereisen esimerkin mangaka on tehnyt). Erottaakseen takaumarepliikit Sayon kerronnasta hän on käyttänyt niissä kuplanulkoista dialogia, mikä etäännyttää takaumakohtaukset nykyajasta.

Taustattomuus on tehokeino, ja monesti ylimääräisellä negatiivisella tilalla pyritään alleviivaamaan kohtauksen dramaattisuutta: lukijan huomio kiinnitetään etualaan leikkaamalla tausta kokonaan pois, kuten Suki Dokidoki Kiss -esimerkissä. Toisaalta, monesti arkisissakin kohtauksissa halutaan vain keskittyä hahmoihin taustojen sijaan, kuten Octave-esimerkissä.

Taustoilla on kuitenkin myös oma olennainen merkityksensä. Niiden puute esimerkiksi silloin, kun kohtausten välillä on selvästi vaihtunut paikka, voi olla äärettömän häiritsevää – lukijaa ei ehkä tarvitse pommittaa yksityiskohtaisilla taustoilla silloin kun paino on dialogissa tai ilmeissä, mutta miten tämän on tarkoitus tietää miltä miljöö näyttää jos sitä ei näytetä? Tämä on puhdasta amatöörimäisyyttä.

Aina ei tietenkään tarvitse mennä äärimmäisyyksiin asti: vaihtelua voi saada aikaan pienemmälläkin skaalalla. Esimerkiksi käyvät vaikkapa sivut Hayao Miyazakin Tuulten laakson Nausicaän ensimmäisestä (vasemmalla) ja toiseksi viimeisestä (oikealla) kirjasta.

Ero ruutujen määrässä ja koossa sekä taustojen täyteentunkemisessa on selvä, vaikka Miyazaki ei missään vaiheessa käytäkään perinteisen taustattomia ruutuja. Hän vain oppii sommittelemaan ruutunsa niin, että hahmojen takana ei yleensä ole järkyttävää määrää yksityiskohtia.

Tai sitten kyse oli aluksi pelkästä härkäpäisyydestä. Kannattaa muistaa että Miyazaki piirsi mangaansa Animageen, joka ei ole mangalehti; on siis hieman epäselvää oliko hänellä missään vaiheessa varsinaista kustannustoimittajaa, joka olisi ohjannut hänen työtään. Hänen omien sanojensa mukaan:

En halunnut tehdä Nausicaästa mangaa, jota luetaan nopeasti. Välillä harmistuin siitä, että sivu oli liian yksinkertainen, joten lisäsin ruutuja lisäämästä päästyäni. Sen jälkeen lisäsin vielä sivuja. Halusin että se on tarina, johon täytyy keskittyä.

Ei ihme että etenkin länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat aina pitäneet Nausicaästa.

Muiden on kuitenkin aina hyvä muistaa että hahmojen on erotuttava taustoista, muuten luettavuus kärsii. Täyteen tungettu patsastelu, jossa jokainen ruutu on kuin maalaus, on länsimaisten sarjakuvien ominaisuus – ei mangan.

Sekä vapaa tila-avaruus (vapaa ruutujako) että hahmoihin keskittyminen taustojen kustannuksella ovat molemmat osa sitä ns. dekompressoitua tarinankerrontaa, joka mangan erikoisuudeksi usein mainitaan. Lukijan päätettäväksi jää, missä vaiheessa kukin tekijä menee tässä liiallisuuksiin…

Muita kirjoituksia:

1. Tee mangaa: kohtauksenvaihto
2. Tee mangaa: puhekuplat
3. Tee mangaa: katseenkuljetus

Samaa vikaa on tietysti myös poikien sarjojen tyttöhahmoissa, mistä onkin viime kuukausina keskusteltu paljon ja ansiokkaasti. Mutta johtuuko koko ilmiö sitten tekijöiden kykenemättömyydestä käsikirjoittaa luontevasti vastakkaisen sukupuolen edustajia, vai onko kyseessä tietoinen tehokeino?

Ja onhan naispuolisiakin poikien ja miesten sarjojen tekijöitä sitä paitsi läjäpäin.

Mikäli ette sattuneet katsomaan animesovitusta silloin keväällä kun se esitettiin on perusasetelma tämä:

Sarja kertoo tunnollisesta, kunnollisesta ja raivofeministisestä oppilaskunnan puheenjohtajasta, joka yrittää pitää koulunsa kurittomat ja siivottomat jätkät ojennuksessa, jottei sen suosio tyttöhakijoiden parissa laskisi entisestään. Hänellä on kuitenkin synkeä salaisuus: hän on pakon edessä töissä meidokahvilassa. Kun koulun pahin raggaripoika saa tietää asiasta hän luulee maineensa menneen pysyvästi, mutta mystisesti tämä kuitenkin päättää pitää hänen salaisuutensa. Ja tästä yhteisestä salaisuudesta syntyy sarjan jännite ja sen status quo.

Mutta… mikä on pojan motiivi? Onko hän pohjimmiltaan mukava heppu? Tykkääkö hän päähenkilöstä? Molempiin vastaus on tietysti ilmiselvä kyllä, mutta vain koska pojalla ei juuri ole persoonallisuutta. Hän on pelkkä statisti, reaktioautomaatti. Epäröin syvästi kutsua häntä sarjan “miespäähenkilöksi” lainkaan, koska yleensä näin litteä hahmo määriteltäisiin sivuhenkilöksi. Tarinaa kuljetetaan täysin päähenkilön silmien ja ajatusten kautta, eikä pojan motiiveja selvitetä.

Tässähän ei olisi mitään pahaa, jos se vain olisi yksittäistapaus eikä vakiintunut käytäntö.

Tuntuu siltä että näin tekee lähes jokainen romanttinen tilannekomedia, oli se suunnattu kummalle sukupuolelle tahansa: vastakkaisen sukupuolen ajatuksia ja motiiveja ei avata millään lailla. Tämähän on toki sinällään looginen valinta jotta tekijä saisi tarinan jännitteen säilytettyä helpommin – mutta tuntuu myös siltä, että se että päähenkilö (oli tämä sitten kumpaa sukupuolta tahansa) ei tajua tunteittensa kohteen tunteista hittojakaan tekee tästä myös entistä paremman samaistumiskohteen.

Pojille suunnatun lukemiston puolelta mieleen tulee vaikkapa Boys Be, jossa tytöt olivat samaan tapaan poikapäähenkilöille käsittämättömiä otuksia.

Huomautin niidelin aiemman kirjoituksen kommenteissa, että “toinen” sukupuoli suhteessa sarjan kohdeyleisöön tuntuu aina olevan se joka operoi sarjan aihepiirin suhteen kakkossijalla.

Jos kyseessä on poikien toimintasarja eivät naiset osaa mitään vaan vikisevät vain miespäähenkilöiden selän takana; jos kyseessä on poikien romantiikkasarja ei tyttöjen ajatuksenjuoksusta saa selvää mitenkään. Jos kyseessä on tyttöjen toimintasarja saattavat pojat kyllä olla menestyviä ja osaavia kaikessa muussa, mutta tyttöjen se on silti tehtävä henshin ja pelastettava maailma pahuudelta. Ja jos kyseessä on tyttöjen romantiikkasarja… no, niin.

En voi kuitenkaan väittää että shoujosivistykseni olisi mitenkään valtavan mittava, joten vedin pakasta sokkona teoksen testatakseni teoriaani. Käteeni sattui Love Celeb- ja Sensual Phrase -sarjoista tunnetun Mayu Shinjon lyhytmanga Love Strip, joka ilmestyi aikoinaan Sho-Comissa.

Jessus.

Johtopäätös: shoujomangan pojat ovat tunteettomia möllejä, koska naiset rakastavat renttuja. Mikäli näillä mölleillä on jonkinlaisia tunteita, ne sisältävät lähinnä mustasukkaisuutta ja himoa.

Itse asiassa jotenkuten realistisia ja räikeän sukupuolittumattomia ihmiskuvauksia tuntuisi säännönmukaisesti löytyvän vain sellaisista sarjoista, joissa lähestulkoon kaikki hahmot ovat samaa sukupuolta. Tuntuu, että vain silloin kirjoittaja pystyy olemaan yrittämättä luoda (joko tietoisesti tai alitajuisesti) kontrastia eri sukupuolia edustavien hahmojen välille, koska sarjassa on olemassa käytännössä vain yksi sukupuoli. Näin hahmojen luonteenpiirteet pystyvät perustumaan muihinkin kuin sukupuolittuneisiin stereotypioihin.

Ensimmäiseksi mieleen nousevia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa To Terra ja K-ON!, jotka molemmat loistavat sillä että niiden hahmokaartista löytyy persoonallisuuksia laidasta laitaan – kuitenkaan ilman räikeän sukupuolittuneita ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.

Yksipuolistuisiko skaala sitten, jos tällaisiin sarjoihin lisäisi liikaa myös toisen sukupuolen edustajia? Ei välttämättä. Onhan kyse loppupeleissä kuitenkin aina käsikirjoittajan omista valinnoista.

Joten kenties, kuten Amph jossain välissä huomautti, olisi parempi kirjoittaa hahmo ensin ja heittää sitten noppaa sen sukupuolesta. Ehdotus oli ehkä tehty puolileikillään, mutta hyvin se on näemmä toiminut.

Muita kirjoituksia:

1. Kohdeyleisöjen raja-aidat
2. Neko on yuria ja tarkoittaa ukea

Lähteenä Livedoorin BBS, todennäköisesti alun perin copypastaa 2chanista. Lisäsin animaatiostudiot ja esitysvuodet.

Luvut ovat kaikkien sarjan julkaisujen myyntilukujen keskiarvoja, DVD-boksien yksittäiset levyt laskettuna omiksi julkaisuikseen. Eri tuotantokaudet lasketaan omiksi sarjoikseen, kuten näkyy. Asteriski tarkoittaa että sarjan julkaisu oli vielä kesken kun tämä lista tehtiin toukokuussa 2010.

Muita kirjoituksia:

1. Viimeiset dinosaurukset
2. Harjoituksia luetun ymmärtämisessä
3. Animesovitukset ja kustantamojen tilinpäätökset

Arkkitehtuurin perusasioihin kuuluu eronteko keveiden ja raskaiden rakenteiden välillä. Keveyden vaikutelma saavutetaan usein kehysmäisillä rakenteilla, jotka muodostuvat pylväistä ja palkeista; raskauden vaikutelma taas umpinaisilla, usein betonista ja kivestä tehdyillä rakennelmilla.

Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin kuin arkkitehtuuriin – vaikkapa lavastukseen. Josta on enää pieni hyppäys animen visuaalisen designin luomiseen.

Kevyitä rakenteita käytetään silloin kun halutaan luoda avoimen tuntuisia tiloja. Siksi onkin huomionarvoista, että vaikka Bakemonogatarissa käytetäänkin valtavia määriä kevyitä rakenteita ne toimivat kuitenkin täysin päinvastoin – ne vangitsevat sisäänsä, ympäröivät hahmot, jopa luovat klaustrofobista tunnelmaa.

Vaikka sarjan kevyiden muotojen ympäröimiin tilanteisiin sijoittuvista kohtauksista muutama onkin tunnelmaltaan kevyehkö (kuten kohtaus, jossa Senjougahara kiusoittelee Araragia leikkikentällä) on niistä suurin osa kuitenkin epämukavia, jännittyneitä ja painostavia tilanteita. Shinbon tunnusomaiseen ohjaustyyliin kuuluvat epäsäännölliset leikkaukset ja hermostuttava taustamusiikki vain korostavat tätä.

Tällaista kevyiden rakenteiden käyttöä löytyy toisinaan arkkitehtuuristakin. Sijoittamalla kapeita muotoja “liian lähekkäin” arkkitehti voi luoda rakennukselle dominoivan, intiimin ja tilatietoisen presenssin. Juuri samanlaista tunnelmaa välittyy myös Bakemonogatarin lavasteista – ne kuvastavat hahmojen sisäistä mielentilaa ja korostavat kunkin kohtauksen tunnelmaa.

Ja kun hahmot joutuvat liikkumaan tällaisessa ympäristössä välittyy katsojalle kaoottinen kuva rakenteiden vilistäessä ruudulla yhdellä sekamelskana. Tämäkin on varmasti tarkoituksellista.

Kiinnittäkää huomiota siihen, miten moni Bakemonogatarin kevyistä rakenteista ei omaa ääriviivoja lainkaan – aivan kuin ne olisivat pelkkiä vektoreita. Monessa tapauksessa taustat on värjätty gradientein, realistista varjostusta jäljitellen, mutta osa keviystä rakenteista on jätetty täysin varjostamatta – kuin korostaen niiden ylimaallisuutta. Juuri tällaiseen omalaatuiseen lähestymistapoihin animaatio parhaimmillaan pystyy, ja juuri ne tekevät siitä mielenkiintoisen median.

Vähemmän on joskus enemmän.

Muita kirjoituksia:

1. Mitä yhteistä on Bakemonogatarilla ja Duke Nukem Foreverilla