Pois työpöydältä

Kiitos lukijoille

2012-02-24T00:01:00.000+02:00

Joillakin tapana kertoa bloginsa kävijämääristä ja -tilastoista säännöllisesti. Onhan se lehtien levikkitietoihin verrattavissa oleva uutinen, joka on lukijoille syytä kertoa. Tätä ennen en ole oman blogini kävijä- tai lukijamääristä kertonut kuin bloggerin tarjoaman, sivupalkin alalaitaan asettamani sivujen katselumääristä kertovan laskurin avulla.

Eilen laskuri ohitti kahdensadantuhannen katselun tasaluvun. Blogipohjan tarjoama palvelu on laskenut katseltuja sivuja heinäkuusta 2010. Vuoden ja kahdeksan kuukauden aikana sivuja on selattu keskimäärin kymmenentuhatta kertaa kuukaudessa, noin 350 kertaa päivässä.

Bloggerin laskuri ei tarjoa tietoa kävijämääristä tai siitä kuinka moneen sivuun lukija kerralla tutustuu. Nämä tiedot tarjoaa syksyllä 2007 sivuille asentamani Sitemeter. Sen mukaan neljässä ja puolessa vuodessa sivuilla on ollut tätä kirjoitettaessa 297 726 yksittäistä käyntiä. Sivujen katseluja sitemeterin mukaan on 451 923.

Kun toukokuussa 2007 aloitin blogin olin jostakin lukenut ohjeen, että ensimmäiseen puoleen vuoteen ei kannata seurata kävijöiden määrää tai kiinnostuksen kohteita. Noudatin ohjetta, ja havaitsin sen hyväksi. Blogista, ainakin niin toivon, syntyi omanlaisensa. Ainakin sain itselleni aikaa kehitellä itselleni sopivan, pakottoman tavan kirjoittaa.

Eilen ilokseni huomasin, että Pois työpöydältä on saanut myös Alexa.comin rankkauksen. Alexa on yksi paljon käytetty kansainvälistä nettiliikennettä seuraava sivusto. Se tarjoaa julkisia analyysejä eri sivustoista ja tilastoja suosituimmista sivuista. Nyt kolmen kärki kansainvälisesti näyttäisi olevan Google, Facebook ja Youtube. Suomalaisten käyttämistä sivuista suosituimmat ovat Google.fi, Facebook ja kansainvälinen Google.com. Yleisradion nettisivut ovat Suomessa sijalla yhdeksän, maailmanlaajuisesti 2357.

Alexa ei kerro miten blogini sijoittuu suomalaisessa vertailussa. Globaali sijoitus on 23 276 111.

Kiitos kaikille lukijoille.

* * *

Lopuksi vielä henkilökohtaista asiaa yhdelle erityiselle lukijalle. Rakas vaimokulta, meillä on tänään hääpäivä. Kiitos näistä vuosista.

Pendulum eli heilurin voima

2012-02-23T00:01:00.000+02:00

Tintistä tutun professori Tuhatkaunon vakiovaruste oli heiluri eli pendulum. Hergé oli tunnetusti taustatöissään tarkka, sattumalta ei heilurikaan Tuhatkaunon käteen piirtynyt. 1900-luvun paratieteilijöiden joukossa on esikuva tällekin havainnointimenetelmälle.

1930-luvulla englantilainen arkeologi Thomas Lethbridge (1901-1971) yritti etsiä Bristolin kanaalissa olevalta Lundyn saarelta viikinkihautoja. Saarta kartoittaessa päätettiin selvittää alueen muinaista vulkaanista toimintaa. Lethbridge oli mielestään tunnettu kaivonkatsoja, ja hän päätti selvitellä saviliuskeen alla olevat vulkaanisen kiven kerrostumat pähkinäpuisella taikavarvulla.

Maasäteily, tai magneettinen säteily, oli saksalaisen kemisti Karl von Reichenbachin 1800-luvun lopulla tekemä löytö, josta hän muotoili hypoteesin. (Maa)säteily muodostaisi auran esineiden ympärille, ja auroja etsimällä voisi etsiä kätkettyjä tavaroita.

Hypoteesi jäi tieteenhistoriaan, mutta se ei estänyt ajatuksen kehittelemistä eteenpäin. Varsinkin parapsykologit, jollaiseksi Lethbridge myöhemmin erikoistui, olivat innostuneita ajatuksesta.

Kulkiessaan varvun kanssa Lundyn saarella Lethbridge alkoi aistia tunteita. Eräässä metsikössä hän tunsi voimakasta masennusta. Myöhemmin hän kuuli, että samassa paikassa oli tehty itsemurha. Lethbridge alkoi työstää teoriaa.

Vulkaanisten kivien heikon magneettisen kentän täytyi toimia jonkinlaisena tunteiden tallentimena. Nämä energiat sitten saattoivat myöhemmin ilmaista itsensä muille ihmisille tuntemuksina ja näkyinä.

Taikavarpu oli liian kömpelö väline luonnon "nauhoitusten" kartoittamiseen. Lethbridge otti sen sijaan käyttöön heilurin. Vanhastaan heiluria oli käytetty muun muassa syntymättömän lapsen sukupuolen määrittelemiseen, tällainen vanhan kansan ultraäänilaite olisi siis oiva maaperänkin tutkimiseen.

Tutustuminen heiluriin ja sen toimintaperiaatteisiin johti Lethbridgen tutkimukset toisaalle. Heilurin toiminnassa oli ratkaisevaa langan pituus. Seitsemän tuumaisella narulla pystyi löytämään rikkiä, kaksitoista tuumaisella hiiltä. Viinan etsintään sopiva oli 25,5 ja juoksevan veden 26,5 tuuman pituinen lanka. Kullanetsijälle oikea pituus oli 29, hopean 22.

Itse heiluri oli vain väline. Ratkaisevaa etsimisessä oli ihmisen alitajunta, joka liikutteli ruumiin lihaksia niin, että heiluri näytti antavan vastauksia.

Lethbridgen tutkimukset jatkuivat paratieteilyn syövereihin. Niitä ennen Hergé oli kuitenkin napannut pendulumin Tuhatkaunolle. Tintin seikkailuissa heilurilla oli suurempi rooli ainoastaan Rakham Punaisen aarteessa. Saman vuosikymmenen lopulla Auringon temppelissä Hergé oli siirtänyt maagisen etsintävälineen Dupondin ja Dupontin käyttöön. Poliisikaksikko tulkitsi heilurin viestiä kovin yksioikoisesti.

Heiluri pysyi Tuhatkaunon varustuksena. Pari kertaa professori sitä käyttikin: Castafioren koruissa smaragdin etsinnöissä ja Lento 714:ssä maapallon ulkopuolisten metallien tunnistamisessa. Jälkimmäisessä tapauksessa tulos tarkistettiin Džakartan yliopiston laboratoriossa ennen julkisuuteen kertomista.

Kisaporot työssä ja tauolla

2012-02-22T00:01:00.000+02:00

Viikonloppuna Rantakatu oli varattu porokisoja varten. Kadulla oli virallinen, hieman yli kaksisataa metriä pitkä kisarata. Ennakkomainonnassa ihmisiä katsomaan syntyisikö maailmanennätystä, mutta parhaat ajat jäivät melkein sekunnin. Ajat olivat 15-16 sekunnin välillä, lähempänä kuuttatoista. Tasaväkisesti kilpailijaparit suhahtelivat ohi, moni nappaili kuvia. Eräs kanssakuvaaja kurkoitteli aidan yli kuviini.

Porot tuntuivat ottavan kisat leppoisasti. Rauhallisen oloisesti ne odottivat puistossa Rantakadun päässä omaa vuoroaan.

Pentti Otsamon Kahvitauko

2012-02-21T00:01:00.000+02:00

Pentti Otsamo
Kahvitauko
Like 2012

Äiti käy lapsensa kanssa leikkipuistossa ja palaa kotiin ruoalle. Aterian jälkeen vuorossa ovat päiväunet. Unitarinaksi luetaan Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään -kirja. Kun värssyt on luettu lapsi nukahtaa. Äitiäkin ramaisee, unen karkoittaakseen hän päättää keittää kupin kahvia.

Kahvi on loppu. Kahvihammasta kolottaa. Uskaltaisiko kipaista marketissa lapsen nukkuessa? Kahvia tekee kovasti mieli, joten on uskallettava. Kaupassa iskee hätä. Pärjätäänkö kotona, onko hella jäänyt päälle?

Kahvi jää pitkän jonon vuoksi ostamatta. On rynnättävä kotiin tarkistamaan tilanne. Toisellakin reissulla kahvi jää saamatta. Kukkarossa ei ole edes tarjouskahviin tarvittavaa kahta ja puolta euroa. Vartija hätistää rahanlainaajan reviiriltään.

Marketin edessä on kahvitarjoilu. Tilanne vaikuttaa saavan onnellisen lopun. Tarjoilunjärjestäjien maahanmuuttokriittiset mielipiteet antavat kahviinkin kitkerän maun.

Auttaisivatkohän naapurit? Kyllä he ovat avuliaita, mutta kullakin on omat tapansa ja kulutustottumuksensa. Tarina lähtee lentoon ja pian ollaankin kahvin alkuperäisillä kasvuseuduilla tämän vuotisen kahvipapusadon huonoutta surkuttelemassa.

Tarinan loppuratkaisu on odotettu. Äidille on käynyt niin kuin niin monelle muulle lapsen nukuttajalle. Yllätyksetön loppu ei ole. Otsamo on osannut rakentaa tarinalle koko elämän suuruiseksi laajenevan lopun.

Otsamon tarina etenee rauhallisesti, mutta tarpeen vaatiessa nopeastikin. Piirrosjälki on tuttua Otsamoa. Värimaailma tulee aiheesta. Koko tarina kuljetaan kahvinruskeissa sävyissä.

Se outo ystävänpäiväilmoitus

2012-02-20T00:01:00.000+02:00

Helsingin Sanomat lähettää mainossähköpostia muutamia kertoja vuodessa. Viimeksi lähestyivät alkukuusta, tarjosivat edulliseen hintaan (25,- e, sis. alv 23 %) mahdollisuutta muistaa ystäviä ilmoituksella ystävänpäivänä 14. huhtikuuta. Saman tarjouksen lehti on tehnyt useampana vuotena, ja elonmerkin lähettämistä pääkaupunkiseudun tuttaville olen muutamina vuosina harkinnut. Kerran aikaisemmin jopa tein ilmoituksen, mutta lopulta hylkäsin ajatuksen.

Tänä vuonna laitoin ilmoituksen. Tekstiksi valikoitui Karri Kokon kanssa yhdessä tehdyn teoksen nimi. Ajatuksen taustalla oli omahyväisesti, että ystävät tunnistavat kirjan nimen ja siten ymmärtävät saaneensa terveisiä. Samalla ilmoitus olisi pienimuotoinen mainos. Hakukoneeseen kirjoittamalla selviäisi, että tämän niminen teos olisi olemassa.

Taide on rajoja ja sääntöjä rikkovaa. Tässä tapauksessa mainostamisajatus oli Helsingin Sanomien ilmoitukselle asettamien ehtojen rikkomista. Koska ilmoitus piti jättää ja maksaa asioimatta yhdenkään ihmisen kanssa, pienellä jännityksellä odotin julkaistaanko ilmoitus.

Ilmoitus julkaistiin mukinoitta.

Sama teksti on kulkenut eri merkityksissä eri paikoissa. Alkujaan lause julkaistiin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla 6. joulukuuta 2009. Sieltä Karri Kokko sen poimi sen osaksi runoaan, jonka hän julkaisi Lyhyttavaraliikkeessään. Blogissa julkaistut sanomalehtirunot koottiin kirjaksi, ja kirjan taittovedoksen (samalla lopullisen teoksen) sivulta 222 poimin tekstin koko opuksen nimeksi.

Ystävänpäivänä lause palautui takaisin Helsingin Sanomien sivuille.

Tällainen tekstin kierrätys herättää kysymyksiä tekijyydestä ja tekijänoikeuksista. Kuka oikeastaan on tekijä, kuka omistaa oikeudet tekstiin? Näitä kysymyksiä taiteen keinoin on pohdittukin.

Tämä ilmoituseksperimentti osoitti, että tekijä -- ainakin minä -- on kuin juorun välittäjä.

Aloittaessani kirjoittamaan tätä havaitsin, että Kokko poimi lauseen Hesarista muodossa Performanssin päätyttyä näyttelyvahdit kuivaavat lattialle tulvineen veden. Samassa muodossa se on julkaistu kirjan sivulla 222.

Ehdottaessani juuri tuota lausetta teoksemme nimeksi olin jo toiminut kuin rikkinäinen puhelin. Yksi sana oli muuttunut. Viesti pääpiirteissään pysyi samana, mutta uuden tekijän antama vivahdus tekstiin jäi.

* Performanssin jälkeen

Kati Leinosen ikkunaprinsessa

2012-02-19T00:01:00.000+02:00

Oulun kauppatorilla alkoivat eilen porofestivaalit. Torille on rakennettu suuri lumiteos, jonka kaksi osaa toimivat myös luikumäkinä.

Pohjoispuolisen seinämän alaosaan valokuvaaja Kati Leinonen on tehnyt jäätaideteoksen, joka perustuu jääkuutioiden ja esimerkiksi suihkuseinissä käytettävien lasitiilien samankaltaisuuteen.

Kati Leinosen suihkuseinän taakse asettama Jäänyt näyttäytyi meille Tuirasta tulijoille ensin suurena kuvana. Kaupungin keskustasta lumirakennelmaa ihastelemaan tulleille teos ilmeni ensin lumivallien välissä olleesta tirkistysaukosta (alin kuva). Yllättävämpi, tehokkaampi niin. Jotkut kurkistajat näyttivät jopa nolostuvan näystä, ihan ymmärrettävästi.

Saattaapa Leinosen valokuvainstallaatio julkisia vastalauseita herättää, koska osaksi (lasten) liukumäkiä se on rakennettu.

* Ilmestys - Kati Leinosen yrityksen sivut.

Mikan bingo

2012-02-18T00:01:00.000+02:00

Eilen puolen päivän jälkeen tarjosi Vuoden oululaiseksi 2011 valittu Paavo J. Heinonen reilun kaupan kahvia ja suklaakonvehteja Kulttuuribingolla.

Onnittelujen lomassa tuli katsottua bingolla oleva Mika Vähä-Lassilan (s. 1983) näyttely. Esillä oli valokuvia, grafiikkaa, ja piirustuksia. Vähä-Lassila on kuvannut paljon rautatierakennuksia, kuvat ovat tuttuja mm. wikipediasta ja vaunut.orgista. Näyttelyssä oli esillä Seinäjoki - Oulu -radan asemat.

Mielenkiintoisimpia olivat kuvamanipulaatiot voimalinjoista. Ne Vähä-Lassila oli saanut tanssimaan.

* mikanhuone.com

Esineet ajassa

2012-02-17T00:01:00.000+02:00

Esine ja aika - materiaalisen kulttuurin historiaa
Maija Mäkikalli ja Riitta Laitinen (toim.)
SKS 2010
349 s.

Historiantutkimuksessa on perinteisesti arvostettu ja käytetty lähteinä pääasiassa erilaisia asiakirjoja. Esineet ja tavarat on pitkään suosiolla jätetty kansatieteilijöiden, arkeologien ja antropologien tutkimusaineistoiksi. 1970-luvulla herännyt kiinnostus kulutustutkimuksiin sai historioitsijatkin näkemään erilaisissa historiallisissa esineissä mahdollisen oman tutkimusaiheen saloja avaavan aineiston.

Maija Mäkikallin ja Riitta Laitisen toimittama Esine ja aika -artikkelikokoelma nostaa esille suomalaisia historiantutkijoita, jotka ovat löytäneet avartuneen näkökulman menneeseen esineiden kautta. Suomeen laajemmin tapa on levittäytynyt vasta tällä vuosituhannella. Joitakin varhaisempiakin edelläkävijöitä oli, esimerkiksi Gunnar Suolahti, joka 1900-luvun alkuvuosina teki sosiaali- ja kulttuurihistoriallisia päätelmiä vaatteiden perusteella.

Kiinnostus ihmisten suhteisiin esineisiin ja materiaalisuuteen eri historian vaiheissa on saanut alkunsa kahdesta eri juuresta. Pohjois-Amerikassa tutkimus alkoi kiinnostuksesta kirjallisten kulttuurien ulkopuolella eläneisiin, laajeten arkielämän ja teknologian historiantutkimukseen. Atlantin tällä puolen esine- ja tavarasuhteiden tutkimuksen juuret ovat monitieteisessä lähestymistavassa. Kiinnostus kasvoi siitä, miten esineet on otettu eri aikoina mukaan sosiaalisen identiteetin rakentamiseen, ylläpitämiseen ja muuttamiseen.

Brittien luoma näkökulma oli virkistävä, ja innostusta herättävä. Taisipa Kotikadun Eeva Mäkimaa väitellä vallan symboleista, tohtorin miekasta, frakista ja mitä korkeimman oppiarvon saajan asustukseen kuuluukaan. Ala taisi olla kuitenkin taidehistoria.

Teoreettiset lähtökohdat aineellisen kulttuurin tutkimukselle ovat kuitenkin Ranskasta. Teoksen johdannossa mainitaan muutenkin teoreettista innostusta herättäneet annalistit Fernand Braudel ja Marc Bloch (tuttuja Jukka Kemppisen blogista, jos ei muualta). Sartre ja Foucault mainitaan teoksessa myös. Bloch muotoili lyhyesti sanottuna jotenkin niin, että kaikki mitä ihminen sanoo, kirjoittaa,valmistaa ja mihin hän koskettaa voi kertoa ja sen tulee kertoa hänestä. Ajatus jälkikäteen arvioituna on jopa triviaali, kuten suuret oivallukset yleensäkin. Totta kai kaikki säilynyt todistusaineisto pitäisi ottaa huomioon.

Johdannossa Mäkikalli kirjoittaa jopa tutkimuksen materiaalisesta käänteestä. Kokemus, ihmisten ja esineiden välinen suhde, esineiden merkitys ja kaikkien näiden ajallinen ja kultuurillinen sidonnaisuus ovat tarkastelemisen arvoisia, menneisyyttä avaavia miettimisen aiheita.

Merkityksellistä ihmisen toiminnan arviointiin aikahorisontin yli on se, että ihmisen suhde kieleen ei ole sama kuin suhde esineisiin. Parhaimmillaan materiaalisen kulttuurin tutkimus on siis kaksoisvalotusta menneisyyteen.

Teoksen artikkeleissa annetaan esimerkkejä eri ajoilta ja hyvinkin erilaisista esineistä. Anu Lahtinen aloittaa 1500-luvun Ruotsin ylimystön lahjaesineistä. Lahjaan liittyi oletus vastalahjasta, sellainen ei kuitenkaan ollut pakollinen. Heikon keskusvallan maassa suhdeverkoston ylläpito synnytti tarkat arvostussuhteet, lahjojen piti arvoltaan vastata toisiaan. Tarkka ero tehtiin lahjan ja lahjuksen välillä, ajan sosiaaliturvaa edusti huomenlahja. Aviomiehen kuului lahjoittaa vaimolleen hääyön jälkeisenä aamuna lakisääteinen huomenlahja, joko maata tai huomattava summa rahaa leskeyden varalle.

Anu Korhonen katsoo uuden ajan alun englantilaisen naisen silmin peiliin. Peili oli teknologian symboli, mutta samalla myös feminiininen esine, joka antoi katsojalle mahdollisuuden tarkkailla itseään toisena. Peiliin katselu saattoi olla ylpeyden syntiä, mutta toisaalta tarpeellisten hovi-ilmeiden opettelua varten tuiki tärkeä. Peilistä saattoi myös tarkistaa, että onko otsaan ilmaantunut suuren kirjan mainitsema synnintekijän merkki.

Taika Dahlbom käsittelee eläintieteellisten kokoelmien arvostusten muuttumista. 1600-luvun alkupuolen Tanskassa huikean jännä esine oli puuhun kasvanut hevosen leukaluu. Se päätyi kuninkaallisiin kokoelmiin, lahjoitettiin kansalle sivistykseksi 1800-luvulla ja lopulta 1963 siirrettiin museon varastoon. Muut 1600-luvun jännät, merisudet ja jättiläisen luut, paljastuivat tiedon lisääntyessä tavallisiksi mereneläviksi ja norsun jalkaluiksi, ja siten säilyttivät uudelleen määrittelyn kautta tieteellisen todistearvonsa. Mutta eläintieteilijöiden mielestä puuhun kasvanut hevosen leukaluu ei enää ole kuin historiallinen kuriositeetti.

1900-luvun mittaan esilleasettaminen ja esineeksi ymmärtäminen muuttui. Näyttelytoiminnalle suuri muutos oli fasismin kymmenvuotisnäyttely Roomassa 1932-34. Vaikka jo 1500-luvulla kirjaa oli pidetty selkeästi esineenä, niin Rooman näyttelyn myötä dokumentit, kirjeet, lehdet, valokuvat saivat kunnian tulla 'esineinä' esille. Eikä alkuperäisyyden vaateestakaan pidetty kiinni. Kopiokin kelpasi. Taina Syrjämaa huomio, että rekonstruktioden luominen näyttelyyn toi mukanaan huonetilan arvostamisen -- siis millaisissa olosuhteissa Il Duce oli aattettaan alulle kirjoittanut.

Leena Koivunen kirjoittaa Suomea vuosina 1911-12 kiertäneestä Kiinalais-Afrikkalaisesta näyttelystä. Lähetysseura Erland Sihvosen aloitteesta keräsi taloudellista tukea ja moraalista hyväksyntää kaukaisten kansojen käännyttämiseksi. Näyttelyihin kuuluivat pukunäytökset, Sihvonen ja "kiinattaret" esittäytyvät. Omalla omituisella tavallaan näyttelykiertue lähensi vieraita kulttuureja toisiinsa. Jos Ambomaan mustien lapsien katsottiin tarvitsevan kaikenlaista opetusta, kansainvälisestikin Kiinassa lähetystyötä tekeviltä edellytettiin paikalliseen kulttuuriin sopeutumista. Kiina oli vanha sivistyskulttuuri, ja olennaista oli kristillisten aatteiden ottaminen sydämeen, ei länsimaisten tapojen oppiminen. Vaatteiden avulla katsojille luotiin elämys kiinalaisuudesta.

Mikä on kenen omaa? Leena Rossi käsittelee Walter Ahlströmille Varkaudessa rakennettuja miljoonamoottoria (m/s Standard, 1922) ja miljoonavaunua (Walter Ahströmin salonkijunanvaunu, 1927) ammattiylpeyden näkökulmasta. Rossin 1980-luvulla haastattelema Frans Lind, joka maalasi ja lakkasi molemmat, piti kumpaakin aikansa ökyihmetystä selkeästi ominaan. Ja tottahan toki se oli ihan oikein. Omaksi kokeminen voi juontua valmistamisesta, ostamisesta tai lahjaksi saamisesta.

Saman aikakauden yleiseen tapakulttuuriin kuului käyntikorttikuvien ottaminen ja niiden kerääminen valokuva-albumeiksi. Tiina Männistö-Funk kirjoittaa albumien ja kuvien sosiaalisesta merkityksestä. Albumia säilytettiin vieraskamarissa, ja sinne hyväksytyille vieraille omaa tuttavapiiriä esiteltiin.

Myös Teija Försti on 1920-luvulla. Naisille sopivat autoiluvaatteet olivat yksi autoesineistön osa-alue. Vuosikymmenen alussa naisautoilijoille suositeltiin sähköautoja, niitä pitkien hameenhelmojenkin kanssa saattoi helposti käyttää. Mutta Fordin polttomoottorit käynnistyskampineen vaativat toisenlaisten markkinoiden luomista. Lehdistössä irvailtiin autoilevien naisten housuille ja nahkatakille, mutta mainosten maailma jazztyttöineen pyrki toisenlaisen maailman luomiseen. Autokauppiaalle kauppa oli kauppa.

Esine ja aika -teoksen päättää Petri Pajun reikäkortteja käsittelevä artikkeli. Reikäkortit kuuluivat pitkään vain tietojenkäsittelyn ammattilaisille, suuri yleisö pääsi hetkellisesti niihin tutustumaan 1980-luvun alussa uusien suurtietokoneiden tehdessä kortit tarpeettomiksi. Kirjoittajan perheessäkin kortteja oli piirustuspapereina. Esineinä kortit olivat tavallisilta ihmisiltä piilossa, mutta ne olivat kaikenlaisten päätösten välikappaleina. Jotakin pyhän kunnioitettavaa, harrasta reikäkortteihin liittyi.

Artikkelikokoelmasta voisi kirjoittaa erittelemättä yksityiskohtaisesti kunkin kirjoittajan esille nostamaa aihepiiriä. Kirja on kuitenkin kokoelma ja esittely miten meillä aineellista kulttuuriperintöä on viime vuosien aikana lähestytty, joten menköön nyt tällä kertaa arviokin esittelyn nimissä. Katseltakoon tätä kirjaa erään tutkimustavan laajentumisen kautta. On esinekulttuurillisesta näkökulmasta Suomessa oikeastikin väitelty. Minna Sarantola-Weissin väitös (2003, mainittu myös Kemppisen blogissa useampaan kertaan) oli nimeltään Sohvaryhmän läpimurto.

Mikä nimeksi Suomen rahalle?

2012-02-16T00:01:00.000+02:00

Presidentinvaalikampanjassaan Paavo Väyrynen piti esillä mahdollisuutta palata takaisin markka-aikaan. Epäilemättä ehdotuksesta vielä kuulemme puheenjohtajavaalikampanjan aikana. Suomi sai oman rahansa vuonna 1860, mutta tuolloin alkuvuodesta ei vielä ollut lainkaan selvää että sille nimeksi tulisi jälkikäteen tutulta ja luonnolliselta tuntuva markka.

Yrjö Koskinen (myöhempi Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) kirjoitti Mehiläiseen 3/1860 ehdottaen saikkoa. Keskustelua oli käyty sanomalehdistössä jo hyvän aikaa, jutussaan Koskinen kertasi muiden tekemiä ehdotuksia ja niiden etuja ja haittoja.

Luontevin kansan suuhun helposti tarttuva rahan nimi olisi ollut rupla tai riksi. Mutta koska Suomen rahan oli tarkoitus olla neljäsosarupla, niin emämaan rahan mukaan nimeäminen olisi tuonut sekaannusta. Riksi oli läntisen naapurin riikintaalerin (riksdaler) lempinimi, ja paljon Suomessa edelleen käytetty raha. Sekaannusta olisi senkin kanssa syntynyt.

Arvoltaan suomalaisille aiottu raha olisi ollut lähellä Ranskan frangia. Tätä nimeä Koskinen piti suomalaiseen suuhun sopimattomana.

Ruotsinkieliset lehdet olivat liputtaneet "rahan" puolesta. Koskisesta ja suomenmielisistä yleisnimen käyttöönottaminen erisnimenä oli huono vaihtoehto suomenkielisille. Yksi rupla olisi "neljä rahaa", sekaannusta siitäkin tulisi.

Suometar (n:o 7/1860) oli esittänyt omana vaihtoehtonaan sataikkoa. Nimi oli johdettu siitä, että aiottu raha jakaantuisi sataan neljänneskopeekkaan. Sata osaa, sataikko. Koskinen käänteli sanaa, ja ei saanut sitä oikein kieliopin mukaan mieluisasti taipumaan. Niinpä hän päätyi lyhentämään sen saikoksi. Saikko, siinäpä Suomelle raha.

Tähän ehdotukseensa Koskinen ei kuitenkaan juttuaan lopettanut. Hän palasi vielä Ranskan frangiin, havaiten sen muodostuvan maan nimestä. Voisiko Suomen raha samaan tapaan muodostua suomoksi? Tai sitten runollisemmin olla helisevän äänensä perusteella heljo tai helkka? Ehkä peräti valio, kauni tai julkio?

Suometar oli ehdottanut sataikon sadasosaksi äyriä. Se ei Koskiselle kelvannut. Hänestä parempia vaihtoehtoja olisivat olleet rahtu tai pii. Suomo ja pii, siinäpä mukava pari, arveli Koskinen.

Kynnyskysymystä nimestä Koskinen ei tehnyt. Mikä tahansa valittu nimi olisi hänestä sopiva, kunhan ruplasta päästäisiin eroon. Uskaltaapa hän kirjoituksen lopuksi asettaa sittemmin toteutuneen toiveen: että ruplat lakkaisivat kelpaamasta Suomessa.

Mikä on lempisarjakuvanne, Kaj Stenvall?

2012-02-15T00:01:00.000+02:00

Eilen kulttuuriuutiset kertoivat, että Turun ekumeenisessa Pyhän Henrikin taidekappelissa avataan tänään Kaj Stenvallin näyttely. Ylen Uutisissa Stenvall kertoi ankkataiteensa sopivan kappeliin oikein hyvin. Taiteen ja kirkon tehtävänä on pohtia osin samoja asioita, perimmäisiä kysymyksiä ja inspiroitumista.

Minusta tuntui, että Stenvallin taide muutti yleisön suhtautumista taidemuseolaitokseen 1990-luvun alussa. Stenvallin näyttelyt olivat suosittuja, kävijöitä oli paljon ja näyttelyjä valvovan henkilökunnan oli muutettava suhtautumistaan näytteillä olevaan tutustujiin. Ankkataide oli sellaista, josta spontaanimmin syntyi keskustelua valvojien ja valvottavien välillä.

Eikä Stenvallin tausta realististen, hieman romanttisten maalausten tekijänä, joiden pensselinjälki oli vanhojen (hollantilaisten) maalarimestarien tapaista, ollut hämmentämässä katsojien taideodotuksia. Stenvallia saattoi kunnioittaa myös käsityöläismestarina.

Ankkamaalauksissaan Stenvall on säilyttänyt saman tekotavan. Ankat ovat monissa töissä päässeet vanhojen tuttujen kuva-aiheiden hahmoiksi.

Stenvallin työt siis purkivat taidemuseoihin ja -gallerioihin syntynyttä turhan hartauden ja vakavuuden ilmapiiriä. Luulisinpa, että taidekappelissakin näyttelynvalvojilla on mukavat pari kuukautta tiedossa.

Kaj Stenvallin taidetta en ole postikortteja ja kuvituksena olevaa Tommi Aition kirjoittamaa Jonkinlainen yhteys - Matkoja Kaj Stenvallin taiteeseen (1997) teosta lukuunottamatta hankkinut.

Aition runsaasti kuvitettu teos alkaa vastaamalla otsikon kysymykseen:

Kun Kaj Stenvallilta keväällä 1996 sarjakuvan satavuotisjuhlien tiimoilta tiedusteltiin omaa suosikkisarjakuvaa, valitsi hän Harald Hirmuisen. Vastauksessa oli jotain outoa: miksi vähäpätöinen viikinki, miksei Aku Ankka?

Ankka on tauluissa ikonisuutensa, tuttuutensa vuoksi. Ei siksi, että se olisi niin mainio sarjakuva.

Häviävän pysyvää tää - Hyvää ystävänpäivää!

2012-02-14T00:01:00.000+02:00

päivätyn väsyä vähää

päivänä väsytä hyvää

päivän tää väsy hyvää

päivätyn syvää vähää

päivänä säväytä hyvä

päivän tää syvää hyvä

päivätyn sävyä vähää

päivänä tää väsy hyvä

päivän tää syvä hyvää

päivätyn väsää hyvää

päivänä tää syvä hyvä

päivän tää sävyä hyvä

pitävään väsyy vähää

päivänä tää sävy hyvä

päivän tää sävy hyvää

pitävään väsyä hyvää

päivän ystävää hyvää

päivään ystävää hyvä

pitävään syvää hyvää

päivän säväytä hyvää

päivään ystävä hyvää

pitävään sävyä hyvää

päivän hyytävä väsää

päivään väsytä hyvää

päivänä ystävää hyvä

päivän tää väsyy vähä

päivään säväytä hyvä

päivänä ystävä hyvää

päivän tää väsyä hyvä

päivään tää väsy hyvä

päivään tää syvä hyvä

pitävä näy sävyä vähä

päivät näy väsyä vähä

päivään tää sävy hyvä

pitävä näy sävy vähää

päivät näy väsy vähää

päivystävää näy vähä

pitävä näy väsää hyvä

päivät näy syvää vähä

päivystävää nää hyvä

pitävä nää väsyy vähä

päivät näy syvä vähää

päivystävä näy vähää

pitävä nää väsyä hyvä

päivät näy sävyä vähä

päivystävä nää hyvää

pitävä nää väsy hyvää

päivät näy sävy vähää

pitävä näy väsyä vähä

pitävä nää syvää hyvä

päivät näy väsää hyvä

pitävä näy väsy vähää

pitävä nää syvä hyvää

päivät nää väsyy vähä

pitävä näy syvää vähä

pitävä nää sävyä hyvä

päivät nää väsyä hyvä

pitävä näy syvä vähää

pitävä nää sävy hyvää

päivät nää väsy hyvää

päivät nää syvää hyvä

päivää syntyvää vähä

päivää nyt väsy vähää

päivät nää syvä hyvää

päivää syntyvä vähää

päivää nyt syvää vähä

päivät nää sävyä hyvä

päivää nähtävä väsyy

päivää nyt syvä vähää

päivät nää sävy hyvää

päivää näyt väsy vähä

päivää nyt sävyä vähä

pysyviä vääntää vähä

päivää näyt syvä vähä

päivää nyt sävy vähää

päiväys vääntyä vähä

päivää näyt sävy vähä

päivää nyt väsää hyvä

päiväys vääntää hyvä

päivää tänä väsy hyvä

päivää väsyn tää hyvä

päivää ystävänä hyvä

päivää tänä syvä hyvä

päivää syvän tää hyvä

päivää ystävän hyvää

päivää tänä sävy hyvä

päivää sävyn tää hyvä

päivää väsynyt vähää

päivää nyt väsyä vähä

päivää hyvänä ystävä

päivää hyvänä väsytä

päivää näy sävyt vähä

päivä ystävänä hyvää

päivää hyvän ystävää

päivää näy vähät väsy

päivä syntyvää vähää

päivää hyvän säväytä

päivää näy vähät syvä

päivä hyytävän väsää

päivää hyvän tää väsy

päivää näy vähät sävy

päivä nähtävää väsyy

päivää hyvän tää syvä

päivää nää vätys hyvä

päivä vääntää vähyys

päivää hyvän tää sävy

päivää nää syvät hyvä

päivä täynä väsy vähä

päivää hyvään ystävä

päivää nää sävyt hyvä

päivä täynä syvä vähä

päivää hyvään väsytä

päivää nää hyvät väsy

päivä täynä sävy vähä

päivää näy vätys vähä

päivää nää hyvät syvä

päivä näytä väsy vähä

päivää näy syvät vähä

päivää nää hyvät sävy

päivä näytä syvä vähä

päivä näytä sävy vähä

päivä tänä väsy hyvää

päivä nyt sävyä vähää

päivä näyt väsyä vähä

päivä tänä syvää hyvä

päivä nyt väsää hyvää

päivä näyt väsy vähää

päivä tänä syvä hyvää

päivä väsyn tää hyvää

päivä näyt syvää vähä

päivä tänä sävyä hyvä

päivä syvänä tää hyvä

päivä näyt syvä vähää

päivä tänä sävy hyvää

päivä syvän tää hyvää

päivä näyt sävyä vähä

päivä ääntä väsy hyvä

päivä syvään tää hyvä

päivä näyt sävy vähää

päivä ääntä syvä hyvä

päivä sävyyn tää vähä

päivä näyt väsää hyvä

päivä ääntä sävy hyvä

päivä sävyn tää hyvää

päivä tänä väsyy vähä

päivä nyt väsyä vähää

päivä hyvänä ystävää

päivä tänä väsyä hyvä

päivä nyt syvää vähää

päivä hyvänä säväytä

päivä hyvänä tää väsy

päivä hyvään tää sävy

päivä näy vähät väsyä

päivä hyvänä tää syvä

päivä vähän tää väsyy

päivä näy vähät syvää

päivä hyvänä tää sävy

päivä näy ystävä vähä

päivä näy vähät sävyä

päivä hyvän tää väsyä

päivä näy vätys vähää

päivä nää ystävä hyvä

päivä hyvän tää syvää

päivä näy väsyvät ääh

päivä nää vätys hyvää

päivä hyvän tää sävyä

päivä näy väsyvät hää

päivä nää väsyvät yhä

päivä hyvään ystävää

päivä näy väsytä vähä

päivä nää väsytä hyvä

päivä hyvään säväytä

päivä näy syvät vähää

päivä nää syvät hyvää

päivä hyvään tää väsy

päivä näy sävyt vähää

päivä nää sävyt hyvää

päivä hyvään tää syvä

päivä näy hyvät väsää

päivä nää hyvät väsyä

päivä nää hyvät syvää

väitän pää syvää hyvä

häviävän pääty syvää

päivä nää hyvät sävyä

väitän pää syvä hyvää

häviävän pääty sävyä

päivä nää vähät väsyy

väitän pää sävyä hyvä

häviävän päätä väsyy

vääntyi pää väsy vähä

väitän pää sävy hyvää

häviävän pysyvää tää

vääntyi pää syvä vähä

väänsi pyytävää vähä

iän pää väsyvät hyvää

vääntyi pää sävy vähä

vähin pyytävää väsää

ääni pää väsyvät hyvä

väitän pysyvää vähää

häviävän päätyä väsy

väistyvä päänä hyvää

väitän pää väsyy vähä

häviävän päätyä syvä

väistyvä pää näy vähä

väitän pää väsyä hyvä

häviävän päätyä sävy

väistyvä pää nää hyvä

väitän pää väsy hyvää

häviävän pääty väsyä

häviävät päänä väsyy

häviävät pysyvää nää

väitä pään väsyä hyvä

väitä pää syvän hyvää

häviävät pää näy väsy

väitä pään väsy hyvää

väitä pää syvään hyvä

häviävät pää näy syvä

väitä pään syvää hyvä

väitä pää sävyyn vähä

häviävät pää näy sävy

väitä pään syvä hyvää

väitä pää sävyn hyvää

väitä pysyvänä vähää

väitä pään sävyä hyvä

väitä pää hyvänä väsy

väitä pysyvään vähää

väitä pään sävy hyvää

väitä pää hyvänä syvä

väitä päänä väsy hyvä

väitä pysyvää vähään

väitä pää hyvänä sävy

väitä päänä syvä hyvä

väitä pysyvä nää vähä

väitä pää hyvän väsyä

väitä päänä sävy hyvä

väitä pää väsyn hyvää

väitä pää hyvän syvää

väitä pään väsyy vähä

väitä pää syvänä hyvä

väitä pää hyvän sävyä

väitä pää hyvään väsy

väitä pää hyvään syvä

väitä pää hyvään sävy

väitä pää vähän väsyy

hyviä pää nää väsyvät

häviä pysyvä vääntää

häviä pää näy väsyvät

arrak anagrammit

Sarjakuvan historiasta, asemasta ja kielestä

2012-02-13T00:01:00.000+02:00

Sarjakuva Suomessa - historiasta, asemasta, kielestä
(toim.) Heikki Jokinen
Avain 2011
192 s.

Viime vuonna suomalaisen sarjakuvan juhlavuoden kunniaksi ilmestyi Heikki Jokisen toimittama artikkelikokoelma Sarjakuva Suomessa - historiasta, asemasta, kielestä (Avain 2011). Teos on suunnattu lähinnä kirjastoammattilaisille, kolmeen osaan jakautuvan teoksen viimeinen osa Hyllyjen välissä, jossa käsitellään sarjakuvien ja kirjastojen suhdetta. Toki teokseen voivat muutkin sarjakuvasta kiinnostuneet tarttua, kirjan artikkelit ovat helppotajuisia ja -lukuisia.

Pieneen artikkelikokoelmaan ei "sarjakuva Suomessa" tyhjentävästi mahdu. Artikkelikokoelman ratkaisu on sama kuin monissa muissakin tutkimuksensa alkuvaiheessa olevissa aiheissa. Kirjoittajiksi on pyydetty joukko, tässä tapauksessa toimittajan lisäksi viisi, kirjoittajia, jotka ovat jo aikaisemmin lähestyneet laajan yläkäsitteen alle asettuvaa aihetta laajemmassa työssä. Varsinaisesti uutta ei siis tarkkaan sarjakuvatutkimusta seuranneille lukijoille ole tarjolla, vaan aikaisempaa tiivistetyssä, yleisesityksen omaisessa asussa.

Tähän Heikki Jokinen viittaa heti esipuheensa aluksi: "Tämän kirjan artikkeleita yhdistävä löyhä teema on sarjakuva suomalaisessa yhteiskunnassa." Kirjoittajista kaksi on väitellyt sarjakuvista, P. A. Manninen 1990-luvulla kasvatustieteisiin tekemällään tutkielmalla sarjakuvista (nuorten) vastarinnan välineenä ja Ralf Kauranen muutamia vuosia sitten sosiaalitieteistä 1950-luvun sarjakuvakeskustelua käsittelemällä. Kolmaskin kirjoittajista on tohtori, Merja Heikkinen väitteli 2007 valtiotieteistä aiheenaan valtion taiteilijatuet. Toimittaja Jokinen ja Ville Hänninen ovat ansioituneet kirjoittamalla paljon sarjakuvista, teoksen lopussa olevan sarjakuvan asiasanaston on koonnut erikoiskirjastohoitaja Kari Juhola, joka luetteloi Nordicomics-tietokantaa Suomen sarjakuvaseurassa.

Sarjakuvan nykyinen asema ei ole itsestään selvyys. 1950-luvulla tahdottiin kieltää kuten tietokonepelit myöhemmin. Perusteet olivat pitkälti samat. Sarjakuvan tutkimus kaikissa suhteissa on kärsinyt näistä asenteista. Kun Merja Heikkinen reilut pari vuosikymmentä sitten alkoi selvitellä Taiteen keskustoimikunnassa sarjakuvan asemaa Suomessa, niin työ osoittautui erinomaisen hankalaksi. Vaikka sarjakuva oli 1970-luvulla jo ehdollisesti hyväksytty osaksi taidekenttää, mistään ei kootusti saanut tietoja esimerkiksi julkaistuista sarjakuvista. Omaa kirjastoluokkaakaan sarjakuvilla ei ollut.

Monesti sarjakuvan historian parissa työskentely on edelleenkin yksittäisten julkaisupaikkojen ja bibliografisten tietojen etsimistä. Tällaisten perustutkimuksen ongelmien ratkaisemattomuus on edelleen suomalaisen sarjakuvan yleisesitysten ja historiankirjoituksen esteenä. Heikki Jokinen ratkaisee artikkelikokoelmassa ongelman niin sanotulla huipulta huipulle -menetelmällä. Jokinen esittelee eri vuosikymmenien suosikkipiirtäjiä sitomatta heidän tekemisiään koti- tai ulkomaiseen taustaan.

1980- ja 1990-lukujen taitteessa sarjakuva sai jalansijaa taidetoimikuntalaitoksessa ja sitä myöden tekijöille alettiin myöntää työskentelyapurahoja. Ilmeisesti sen seurauksena sarjakuvista alettiin kirjoittamaan kritiikkejä, siis muutakin kuin viihdeuutisia. Asiallinen sarjakuvasta kirjoittaminen avasi merkitysten maailmoita lukijoillekin, ja sarjakuvan arvostus alkoi nousta osana kirjallisuustiedettä ja kulttuurintutkimusta. Tästä esimerkiksi Hänninen nostaa Juha Herkmanin julkaistun lisensiaatintyön Sarjakuvan mieli ja kieli (Vastapaino 1998).

Teoksen parasta sarjakuvatutkimuksellista antia on P.A. Mannisen sarjakuvakäsikirjoittamista käsittelevä artikkeli Sarjakuvajatsia. Tosin suomalaisia tekijöitä ei kirjoituksessa käsitellä. Yhdysvalloissa jazz-musiikko Jelly Roll Mortonin (k. 1941) ja sarjakuvantekijä George Herrimanin (1880-1944) lähtökohdat olivat samantyyppiset. Molemmat loivat itselleen "eurooppalaiset juuret" päästäkseen paremmin esille. Molemmat loivat spontaanisti tuotettua, hetkessä keksittyä ja hatusta vedettyä taidetta. Herrimanin luoma, suuresti arvostettu Krazy Kat oli sarjakuvajatsia!

Kertaus on opintojen äiti, voisi tästä kokoelmasta todeta. Ei vielä tästäkään teoksesta ole Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat (1972, toinen painos 1982) -teoksen korvaajaksi. Joitakin hauskoja uusia yksityiskohtia suomalaisen sarjakuvan vaiheista opus paljastaa. Ari Kutila (1961-2010) sai vuonna 2006 puolivuotisen apurahan muotoilutoimikunnalta sarjakuvamuotoon tehdyllä hakemuksella!

Perjantainen Musteklubi

2012-02-12T00:01:00.000+02:00

Oululaisen runyhdistys Huutomerkin vuoden ensimmäinen runoiltama, Musteklubi oli perjantai-iltana Nuclear Nightclubilla. Ilta koostui perinteisesti runo- ja musiikkiesityksistä ja kirjanjulkaisuista. Mukana oli myös leikkimielinen runokisa, jonka voitti Heidi Maria Huotari (yllä).

Illan aloittivat Oulun sarjakuvaseuran puheenjohtaja Harri Filppa ja Huutomerkin tuottaja Miettunen keskustelemalla marraskuussa tulevista Oulun sarjakuvapäivistä. Niille on tulossa useampi näyttely ja muutakin ohjelmaa. Filppa toivoikin yhteydenottoja sarjakuvaan liittyvää (poikki)taiteellista ohjelmaa tekeviltä.

Illan runollisen ohjelman aloitti Sari Maanhalla lausumalla lapsuudesta ja nostalgiasta voimaa hakevia runojaan. Maanhalla pyynnöstä kirjoitti runomuotokuvia halukkaille koko illan ajan pientä maksua vastaan.

Lavarunouden konkari Jouko Saksio jatkoi tutuksi tulleeseen tapaansa. Terävät omasta elämästä tehdyt havainnot laajenivat koko yhteiskuntaa käsitteleviksi absurditeeteiksi. Yleisökin alkoi lämmetä Saksion käyttäessä koko äänirekisteriään.

Illan kirjanjulkaisu oli Leena Välikankaan Profiloimaton (Nordbooks 2012). Kirja on entisen nuorisotyöntekijän koulusurmien ja nuorison syrjäytymisen herättämänä kirjoittama. Nettisivuillaan Välikangas esittelee teostaan seuraavasti:

Koulusurmat ravistelivat lintukotoamme ja me kaikki jäimme pohtimaan syitä ja mielessämme vilisi kysymyksiä. Aluksi lasten ja nuorten pahoinvoinnista keskusteltiin mediassa ja eri asiantuntijatahoja haastateltiin, mutta nyt tuntuu "hohto" kadonneen ja asia on ikään kuin lakaistu maton alle. Koemmeko, että minä en voi vaikuttaa asiaan? Mitä on ennaltaehkäisevän työn edistamiseksi tehty? Stakesin tutkimuksen mukaan EU-alueella 20% lapsista ja nuorista kärsii kehityksellisistä, tunne-elämän tai käyttäytymisen ongelmista, joihin liittyy huomattava syrjäytymisriski. Mielenterveyshäiriö on runsaalla kymmenellä prosentilla lapsista ja nuorista. Ei riitä, että tarjotaan ongelmiin mielenterveyspalveluja, tarvitaan riittävää ennaltaehkäisevää, laaja-alaista työtä monella sektorilla.

Samaan tapaan hän aloitti kirjansa esittelyn Musteklubilla. Välikankaan huolipuhe sai osan yleisöstä ärsyyntymään. Tämä on niin nähty ja kuultu. Teos on esittelystään huolimatta fiktiivinen ja lähestyy ongelmia tarinan kautta.

Välikankaalla oli mukanaan Johanna Suihkonen, joka on kirjoittanut Profiloimattoman lukujen alussa olevat runot. Suihkosen esitystapa ja -lähtökohta olivat enemmän yleisön mieleen.

Iltaa jatkoi Lonkku-Ilen ja Rypä-Räpän (feat. Rekku) vaihtoehtoräpesitys. Se veikin varsin perjantaisiin tunnelmiin.

Runotalent-kilpailu oli jäädä muun ravintola toiminnan jalkoihin. Kolmen ennakolta valikoidun kilpailujan piti improvisoiden esittää lavalla ensimmäisen kerran käteensä saama teksti. Esitykset arvioi tuomaristo, joka koostui Teija Anneli Jokipiistä ja Jussi Moilasesta.

Teija Anneli arvioi

Tuomarit arvioivat esityksiä sanallisesti ja yleisö sai huutoäänestää voittajan, joksi siis tuli Heidi Maria Huotari. "Formaatti on joko valmis tai sitten se kaipaa tuotekehittelyä", pohdiskeli tuottaja Miettunen esityksen päätteeksi.

Kellon lähetessä kymmentä perjantai-iltana monella oli muut mielessä kuin runot tai esiintyjät.

Tie/Te

2012-02-11T00:01:00.000+02:00

Kajaanin rautatieaseman eräässä katoksessa oli mielenkiintoinen katutaiteen taidonnäyte. Teos on jäänyt mieleen pidemmäksi aikaa muhimnaan.

Musta spraymaali betonilla on tyypillinen katutaiteen teosmuoto, samoin tyylitellyt kirjaimet. Luettavissa on joko tie tai te. Molemmissa tapauksissa viesti on suunnattu junankäyttäjille ja rautatieaseman asiakkaille.

Siinä on vieressä tie etelään tai Ouluun. Molemmat varteenotettavia vaihtoehtoja kainuulaisille nuorille, jopa vanhempien suosittelemia. Kerran Helsingin Sanomissa kommentoitiin syrjäytymisuhan alla olevia kainuulaisnuoria käsitellyttä tv-dokumenttia. Etelän kolumnoijasta oli suorastaan pöyristyttävää, että vanhemmatkin työnsivät lapsiaan pois kotiseudultaan. Toki vanhemmat haluaisivat pitää aikuistuvat lapsensa mahdollisimman lähellä, mutta tulevaisuuden näkymät eivät mahdollisuuksia juurikaan tarjoa.

Kajaanilaisia on viimeksi hiertänyt paikallisen opettajankoulutuslaitoksen lakkauttaminen. Te oululaiset yliopisto-opetuksen kaupungissa lakkautitte!

Yritin googlen kuvahaun perusteella etsiä vastaavan kaltaisia teoksia. Lähimmäksi sattui katutaideteos Wienistä. Englannin määreinen artikkeli goottilaisella fraktuuralla kirjoitettuna, luultavasti sapluunalla tehtynä.

Kajaanin työ on käsivaralla tehty. Tekijä on jälkeään hieman korjannutkin. Jotain määrättyä pitäisi yhteiskunnassa tapahtua.

Tenokylä ja pientä monumentaalirakentamista

2012-02-10T00:02:00.002+02:00

Samuli Aikio ja Veli-Pekka Lehtola.

Eilen Oulun yliopistolla oli saamelaisten kansallispäivän seminaari. Kansallispäivä oli jo maanantaina, tapahtumia on ilmeisesti haluttu pitää pidemmällä periodilla helmikuun aikana. Porokarnevaalit ovat tulossa 18.-19. päivä tätä kuuta.

Seminaarissa ehdin kuunnella kaksi esitelmää. Samuli Aikio puhui Tenokylästä (Deunasiida), Tenojokilaakson ympärillä vuoteen 1751 olleesta siidasta. Strömsdalin rauhassa Tenojoki (Inarijoki, aik. Ylätenojoki) sovittiin rajajoeksi, jolloin alue jakaantui kahden valtakunnan kesken. Hallinnollisena yksikkönä Tenokylä tunnettiin jo 1500-luvulta saakka, laajasta maantieteellisestä alueesta huolimatta veronkantoluetteloihin alueelta tavallisesti merkittiin vain kolme, neljä veronmaksajaa. Tunturilaisilla ei ollut juurikaan tuloja verotettavaksi.

Ruotsi otti saamelaisten siidat omiksi hallintoyksiköikseen, olivathan ne jo valmiiksi organisoituja paikallisyhteisöjä. Tanska (Norja) puolestaan loi oman aluehallintonsa, rannikolla valtion oli helpompi harrastaa voimapolitiikkaa kuin tiettömässä sisämaassa.

Kirjallisten lähteiden vähyyden vuoksi tiedot Tenokylästä ovat osin arvailujen varassa. Pohjoisen käräjäjutut -- kuten etelämpänäkin lannan seuduilla -- valaisevat jotakin. Lohi oli tärkeä kyläläisille, poikkipadot vaativat useinkin selvittelemistä.

Strömstadin rauhan rajat eivät tulleet alueelle äkillisenä yllätyksenä. Rajaan varauduttiin Ruotsin puolella erottamalla alue Koutokeinon kappeliseurakunnasta, Tornion Lapista ja Härnösandin hiippakunnasta liittämällä se Kemin Lappiin ja Turun hiippakuntaan 1747.

Kivuton ja vastarinnaton muutos ei silti ollut. Monien tenokyläläisten kesä- ja talvipaikat olivat rajan eri puolilla. Utsjoen Helanderien kantavaari, Ruotsin kruununnimismies A. A. Hellander aiheutti diplomaattisen selkkauksen, koska hän ei suostunut hylkäämään rajan länsipuolelle jäänyttä talvipaikkaansa. Asia oli käräjillä molemmissa maissa, ja säilyi ratkaisemattomana aina Hellanderin kuolemaan saakka.

Aikio kiinnitti huomiota siihen, että Inarijoen länsiranta säilyi pitkään asumattomana. Pysyvää asutusta sinne syntyi vasta 1800-luvun lopulla. Valtion rajasta huolimatta vanhan Tenokylän omistussuhteet pysyivät saamelaissukujen mielissä pitkään.

Saamelaismuseo Siidan arkeologi Eija Ojanlatva puhui uskonnosta maiseman muuttajana. Unionikuningatar Margareeta kehotti 1300-luvun lopulla lähetystyöhön pohjoisessa, mutta innostusta siihen syntyi vasta pari sataa vuotta myöhemmin. Sittenkin uskonnot elivät sopusoinnussa keskenään.

Niin hassulta kuin se lannasta katsoen tuntuukin, niin 1600-luvun vaatimattomat hirsikirkot (kokoluokkaa 7x3, tai suurimmillaan 7x6 metriä) olivat ensimmäisiä monumentaalirakennuksia Saamenmaalla. Markkinassa käsivarressa vanha seita ja kirkko olivat sulassa sovussa samalla mäellä. Saamelaiset uhrasivat myös kirkoille, eivätkä papit panneet pahakseen niiden tuntumaan ilmestyneitä ruokalahjoja.

Ennen kirkkoja saamelaisessa kulttuurissa ei juurikaan tunnettu paikkasidonnaisuutta. Luonto ja ihminen olivat horisontaalisessa suhteessa toisiinsa, ihmisen ei pitänyt jättää jälkeä maisemaan.

Aikio mainitsi omassa esitelmässään erään Norjan puolella kaadetun männyn. Venelaudoiksi oletettavasti aiottu puu oli jäänyt hyödyntämättömänä tunturin kupeeseen reilut sata vuotta sitten. Puusta kerrotaan tarinoita edelleenkin.

Kirkot toivat maisemaan pysyviä kiintopisteitä. Osin saamelaiset saivat itsekin vaikuttaa kirkkojen paikkoihin, vaikkakin yleensä päätökset tehtiin etelässä. Ojanlatvalla oli suunnitelmia tulevista kaivauksista markkina- ja kirkkopaikoilta. Niistä saanemme joskus tulevaisuudessa kuulla.

Kallis Terra Nova

2012-02-09T00:01:00.000+02:00

MTV3:n lauantai-illan parhaimpaan katseluaikaan esittämä Stephen Spielbergin tuottama Terra Nova on ollut pienoinen pettymys. Suuria odotuksia (lähes) koko perheen katseluaikaan esitettävälle science fictionille ei uskalla asettaakaan, juonen ja tarinan käänteiden kun pitää mahdollisimman monen makuun sopia.

Vuonna 2149 maapallo on saastunut ja loppuun käytetty. Kuin taivaan lahjana ihmiskunnalle ilmestyy repeämä toiseen todellisuuteen, joka muistuttaa kovin 85 miljoonan vuoden takaista maapalloa.

Repeämästä ei ole kulkua kuin toiseen suuntaan. Harvat ja valitut lainkuuliaiset pääsevät tarkkaan määritellyssä järjestyksessä neitseelliseen viidakkoon. Järjestelmässä on aukkonsa, ja niitä hyödyntäen Shannonien perhe kokonaisuudessaan pääsee uuteen alkuun, uuteen maahan. Ja perillä paljastuu, että pahatkin ovat aukkoja osanneet hyödyntää.

Spielberg on luonut science fictionia ja dinosaurustarinoita valkokankaalle aikaisemminkin. Yhtäläisyyksiä aikasempiin töihin on tietoisesti vältelty. Ydinperhe, perhekeskeisyys on Terra Novankin keskeinen elementti. Toisaalta vanhempien ammatit (lääkäri, poliisi) ja eri ikäryhmiin kuuluvat lapset mahdollistavat kerronnan notkeasti käsittelemään mitä tahansa elämän aihepiiriä. Kapinoiva nuori aikuinen ja turvallisuutta valvova isä on jo nähty, samoin huolehtiva äiti ja ihastuva teini. Ja tultaneen vielä useampaan kertaan näkemäänkin.

Terra Nova etenee sopivan verkkaisesti, jännitysmomentteja unohtamatta. Yhdessä ohjelmaa katsova perhe ehtii hyvin tapahtumien lomassa kommentoimaan ja omat näkökohtansa esittämään. Juonesta ei helpolla putoa.

Hirvittävän kallista kuulema Terra Novan tekeminen on ollut. Ensimmäinen jakso yksin parikymmentä miljoonaa dollaria. "Tietokoneanimointi maksaa", totesi nuoriso kotisohvalta.

Marsin pölypyörteiden jälkiä

2012-02-08T00:01:00.000+02:00

Lueskelin uutta avaruutta esittelevää tietokirjaa Avaruuden ääriin (Docendo 2011), tai oikeastaan lähinnä katselin teoksen kuvia. Monet avaruutta ja maailmankaikkeutta käsittelevät tietoteokset ovat runsaasti kuvitetut, kiitos Nasan ja Yhdysvaltain lainsäädännön. Viranomaisten toiminnassa syntynyt aineisto on annettava vapaasti kaikkien halukkaiden käyttöön -- ilmaiseksi. Useimmat Nasan kuvat saa painokelpoisina käyttöönsä suoraan netistä.

Avaruus ei enää ehkä ole samoin tavoin tuottoisa kirjabusiness kuin 1960- ja 1970-luvuilla avaruuteen "harppaamisen" aikoina. Silti 2000-luvulla on suomeksikin tasaiseen tahtiin julkaistu uusia, näyttäviä kirjoja. Useimmat niistä kansainvälisinä yhteispainatuksina, niin kuin tämä uusinkin.

Selkeästi informatiivisen kuvituksen joukossa on joitakin viime vuosien löytöjä. Maaliskuussa 2006 Marsia kiertävälle radalle asettautunut Mars Reconnaissance Orbiter on kuvannut naapuriplaneetan pintaa aikaisempaa tarkemmin ja -- väreissä. Yllä oleva kuva on sen ottama, ja Nasa esitteli otoksen päivän kuvana lokakuussa 2009.

Tatuoitu Mars? arvuuteltiiin leikillisesti kuvan julkaisemisen aikoihin.

Selitys kuvan suurilla hiekkadyyneillä oleviin tummiin jälkiin tunnettiin jo entuudestaan. Valokuvista oli jo vajaat kymmenen vuotta aikaisemmin sama ilmiö: suuret pölypyörteet kulkevat pitkin Marsin aavikoita ja jättävät reitilleen tummia vanoja.

Pölypyörteitä esiteltiin päivän kuvana jo maaliskuussa 2000. Mustavalkoisessa kuvassa on oma vaikuttavuutensa. Värillisyys luo maisemaan toisenlaista syvyyssäväystä.

Mars Reconnaissance Orbiterin HiRISE-kamera paljasti myöskin sen, ettei Marsin Cydoniassa ole ihmiskasvoja. Ihan tavallinen kukkula se tarkemman kuvan perusteella on.

Oulun taiteilijaseuran introajia

2012-02-07T00:01:00.000+02:00

Harri Naumanen

Valvegalleriassa on parhaillaan Oulun taiteilijaseura -63:n uusien jäsenten näyttely Intro.

Näyttely on esillä 26. helmikuuta saakka.

Heidi Stålnacken muoviveistos

Kati Leinosen valokuvia

Christelle Mas

Toisen kierroksen tulokset Oulujokisuistosta

2012-02-06T00:01:00.000+02:00

"Tolkun yhteiskunta tuli takaisin", julistaa Nucky.

Kaksivaiheisen presidentinvaalin lopputulos on tiedossa. Kun kaksi viikkoa sitten raportoin Oulun kaupungin äänestysalueen 22 tuloksista, hyvän journalistisen tavan mukaan on syytä seurata asian kehitys loppuun saakka.

Toisella kierroksella Koskikeskuksen äänestysalueella Pekka Haavisto sai 811 ja Niinistö 668 ääntä. Kaikkiaan äänioikeuttaan käytti 1491 (68,2 %), äänestyslipuista hylättiin kaksitoista. Äänestäjiä oli 28 vähemmän kuin ensimmäisellä kierroksella, hylättyjä ääniä viisi enemmän.

Oulun kaupungissa, Oulun vaalipiirissä ja koko maassa siis tulos oli toisinpäin.

Ylen tulosillan päätteeksi Niinistö puhui perinteisen tasoittavasti. Hänen täytyy yrittää olla koko kansan presidentti. Aikaisemmin illalla Niinistön taustajoukoista -- toivottavasti entisistä -- Jyrki "Nucky" Katainen julisti Helsingin Sanomissa "tolkun yhteiskunnan" paluuta.

"Suomessa on jälleen palattu tolkkuyhteiskuntaan, jossa ei pelätä mitään", totesi Katainen. Tuollainen lausunto pääministeriltä ei erityisen luottamusta herättävä ole. Pikemminkin pelkoja nostattava.

Toivottavasti Niinistö irtisanoutuu puheista ja nopeasti.

* Presidentinvaalien toisen kierroksen tulokset.
* Broadwalk Empire sunnuntaisin klo 21.00.

Valitut palat

2012-02-05T00:01:00.000+02:00

Tänään 1922, eli 90 vuotta sitten ilmestyi Yhdysvalloissa ensimmäinen numero Valitut palat-lehteä (Reader's Digest). Lehti ilmestyy nykyisin 49 versiona kahdellakymmenellä eri kielellä. Suomessa Valitut palat ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1945.

Historiansa aikana Valitut palat on saanut yhden todellisen skuupin. Lehti paljasti ensimmäisenä maailmalle mitä Pol Potin Kamputseassa oli tapahtunut. Punakhmerien tekemisistä ja omasta jutustaan lehti onkin merkkipäivinään mielellään muistuttanut.

Lehti on journalismia paremmin tunnettu lukijatarinoista, anekdooteistaan, sanavisoistaan ja lyhennetyistä kaunokirjoistaan. Näitä vaalitaan lehdessä edelleenkin. Suomen Valitut palat maksaa 200 euron palkkion Tahdon kertoa -palstalla julkaistuista tarinoista. Juttuja voi tarjota myös netin kautta. Valituille paloille voi lähettää myös vitsejä.

Suomalaisissa lehdistöhistorioissa Valittuja paloja ja Aku Ankkaa on pidetty toisen maailmansodan jälkeisen ajan amerikkalaisuuden ilmaisuina. Aku Ankka alkoi elää suomalaisten toimituksessa ja mielissä hyvinkin omanlaistaan elämää. Valittuihin paloihin amerikkalaisuuden yhdistää edelleenkin, lähinnä markkinoinnin kautta. Puhelinmyyjien mukaan lehden saa nykyisin ilmaiseksi, tilaajan tarvitsee maksaa ainoastaan posti- ja lähetyskulut.

Kolmekymmentä vuotta sitten Valitut palat antoivat muistutuksen taustastaan. Vuonna 1982 lehti närkästyi ja kielsi myymästä juuri kauppoihin tullutta Tuomari Nurmion kokoelma-LP:tä Valitut palat. Tuolloin tekoa pidettiin tavattomana. Levy-yhtiö ei kuitenkaan ryhtynyt vastatoimiin, vaan peitätti levyn nimen toisen osan tarralla, ja toinen painos julkaistiin nimellä Valitut.

* Valittujen palojen sanavarasto on myös netissä.

Kulta- ja eräkirjailija Arvo Ruonaniemi 100 vuotta

2012-02-04T00:01:00.000+02:00

Eilen Ylen Pohjois-Suomen Uutiset kertoivat rovaniemeläisen toimittaja-kirjailija Arvo Ruonaniemen täyttäneen sata vuotta. Tierana paremmin tunnetun Ruonaniemen varsinainen syntymäpäivä on ollut jo pari viikkoa sitten, 22. tammikuuta. Hipputeos on julkaissut päivänsankarin tuoreimman, syntymäpäivänä julkistetun teoksen Vuosi sata - Tulilappia tutkimassa, Petsamoa peräämässä (Hipputeos 2012).

Ruonaniemi on Lapin Kansan erikoistoimittajan tehtävästä eläkkeelle jäätyään kirjoittanut lähes kirjan per vuosi. Viime vuonna ilmestyi Tieran eräkaskuja (Hipputeos 2011), johon oli koottu Ruonaniemen 1960-luvulla Lapin Kansaan kirjoittamia erätarinoita. Erikoistoimittajan alana olivat nimenomaan erä- ja kala-asiat.

Ylen toimittajalle Tiera kertoi, että kaksi kirjaa on vielä työn alla. Toinen olisi erätarinoita, ja toinen kullankaivajista. Nämä kaksi, osin toisiaan sivuavaa aihepiiriä ovat Ruonaniemen aikaisemmankin tuotannon ydin.

Ruonaniemi ei ole itse koskaan kaivanut kultaa, mutta erämaissa liikkuessaan jututti purojen varsilla vaskaavia miehiä. Näistä tarinoista kertyi Tiera "povipullo", onpa yksi kirjakin sen mukaan nimetty: Povipullon kultaa - kultaa - lohta (2001).

Omaan kirjahyllyyni on päätynyt yksi Ruonaniemen teos, Kultaa ja kohtaloita - Lapin kullankaivajien värikkäitä vaiheita (Karisto 1996). Teos jakautuu kahteen osastoon. Toinen Vaskaajan huomaan sisältää yksinomaan kullankaivajien nekrologeja. Ensimmäisen osaston tarinoistakin moni päättyy tarinan päähenkilön kuolinpäivään.

Muutamat jutut kirjasta ovat jääneet mieleen. Karhu-Yrjön Helsingin reissu oli päätyä nolosti. Hän oli pudottanut kultapullonsa kadulle ja tietysti se meni rikki. Yrjön ainoat tutut kaupungissa olivat Geologiselta tutkimuslaitokselta, sieltä hän hälytti apua. Professori Eetu Savolainen saapuikin taksilla harjan ja rikkalapion kanssa pelastamaan Karhu-Yrjön kultaa. Kymmenen grammaa jäi helsinkiläisten kenkien pohjiin.

Toinen tarina on muistotietoa vuodelta 1934. Voisi se olla Ruonaniemen alkuperäisestikin raportoima, hänhän aloitti toimittajan työt kesäkuussa 1933. Sauva-Aslakka, Aslak Peltovuoma Purnumukasta oli nähnyt unta kultalöydöstä. Aamulla herätessään hän oli kertonut näkemästään tovereilleen, jotka olivat nauraneet unelle. Sisuuntuneena sauvojen avulla liikkuva mies lähti tarkastamaan unensa pätevyyttä. Sieltä unen puron penkasta, Hopeaojan varrelta uni-ukon osoittamasta paikasta löytyi jäkälän ja sammaleiden alta satakunta grammaa helposti kerättävissä olevaa kultaa.

Monet juttujen kertojat ovat Suuren Vaskaajan huomassa. Ruonaniemi vielä povipulloaan ropistelee, ja hyvä niin.

* Hipputeos

Tavaravaunu 56658925

2012-02-03T00:01:00.000+02:00

Kontiomäen ratapihalla on usein mielenkiintoisia junanvaunuja. Viime kerta ei tehnyt poikkeusta.

Tieteellisen julkaisemisen tulevaisuus

2012-02-02T00:01:00.000+02:00

Eilen iso joukko tieteellisiä seuroja julkisti kannanoton Monipuolisen ja -muotoisen tieteellisen julkaisutoiminnan puolesta. Seurat ovat huolissaan valmistumaisillaan olevasta tieteellisen julkaisemisen arvionti- ja rahoitus-selvityksestä. Valmisteilla on pisteytyssysteemi, jossa tieteelliset lehdet rankataan ja tutkijat ja yliopistot saavat arvostusta ja rahoitusta sen mukaan missä lehdissä heidän tutkimustuloksiaan julkaistaan.

Alustavissa aikakauskirjaluetteloissa ei juurikaan suomenkielisiä julkaisuja ole. Kansainvälisetkin lehdet on jaettu kolmeen eri kategoriaan, joista alimmalla tasolla olevista ei rahapisteitä heru.

Suomessa tieteellisten aikakauskirjojen julkaiseminen on keskittynyt tieteellisille seuroille. Suomen kielen puolesta huutaminen on myös seurojen oman julkaisutoiminnan puolesta huutamista. Jos kotimaisissa lehdissä julkaisemisesta ei saa minkäänlaista arvostusta tai rahoitusta, niin juttujen tarjonta lehtiin tyrehtyy alta aikayksikön. Tieteellisten seurojen julkaisuista ei yksikään ole maksanut julkaisupalkkioita, eikä sellaiseen jatkossakaan liene varoja.

Suomessa ei ole koskaan kehittynyt kaupallista tieteellistä julkaisemista. Kielialue on pieni, ja lehtiä tilaavien kirjastojen määrä kovin rajallinen. Muutamat arvostetun aseman saaneet firmat julkaisevat suurinta osaa kansainvälisistä tieteellisistä lehdistä. Toiminnan panos-tuotos luku on käsittämättömän suuri. Juttujen kirjoittajille tai arvioijille, eikä myöskään lehtien toimituskunnille makseta minkäänlaisia palkkioita. Lehtien tilaushinnat ovat käsittämättömän suuret, harvaa tieteellistä julkaisua enää painetaan edes paperille. Yliopistot (niiden kirjastot) ovat pakotettuja tilaamaan lehtiä, että yliopisto voisi tutkia ja toimia.

Eikä tieteellinen julkaiseminen aina ole "tieteellistä". On arvostettuja, satoja vuosia ilmestyneitä lehtiä joihin kirjoittajat valikoituvat virka-aseman perusteella, ja lehtien sisältö keskittyy vuosi toisensa jälkeen mitä pirullisemman ja hienostuneemman henkilökohtaisen pilkan luomiseen. Tällaiset kerholehdet ovat varmaankin antaneet idean lehtien arvottamiseen.

Suomalaisten tieteellisten seurojen lehdet ovat syntyneet tarpeesta. Ongelmat ovat olleet erityisen suuret niin sanotuissa kansallisissa tieteissä, jotka käytännössä kaikki ovat humanistisia. Kukaan muualla ei ole ollut kiinnostunut julkaisemaan artikkeleja Suomen historian, kirjallisuuden tai taidehistorian jne erityiskysymyksistä ellei niihin ole liittynyt laajempaa, mullistavaa teoreettista näkökulmaa. Sellaisia kehittelevien tieteilijöiden määrä kansainvälisestikin on melko suppea.

En ole seurannut valmistelutyötä. En tiedä mihin lehtiin minun pitäisi jatkossa kirjoittaa tieteellisiä intohimojani tyydyttääkseni. Suomeksi se ei varmaankaan onnistu, arvelen.

Viime vuoden marraskuussa Pekka Henttonen kirjoitti arkistoalan tutkimuksen julkaisufoorumeista. Valmistelun perusteella arkistoteoriaa ja suomalaisten arkistojen teoreettisia ongelmia voisi rahapisteitä tuottavasti julkaista yhdessä ainoassa lehdessä. Brittiläinen Journal of the Society of Archivists (Routledge) olisi ainoa mahdollinen foorumi. "[J]os tämän mukaan mennään, niin brittiyleisö saa jatkossa < sarkasmi >kovasti kaipaamaansa< /sarkasmi > tietoa suomalaisesta asiakirjahallinnasta", summaa Henttonen oman alansa julkaisemisen tulevaisuutta.

* filosofia.fin juttu aiheesta
* Akateemikot kapinassa Elsivieriä vastaan. Agricola 2.2.2012.

Miinoan kivi

2012-02-01T00:01:00.000+02:00

Suomen ja Venäjän välisen rajan rajapyykki numero 681 on Miinoan kivi Kuhmossa. Rajapyykin tehtävää se toimittanut vuodesta 1596. Kuuluisaksi kivi tuli 1800-luvulla kareliaanien myötä, Vienan valtatien varrella ollut kivi pääsi I.K. Inhan valokuvaan veneen vetäjien kanssa. Kivi ja tie sijaitsevat kapealla vedenjakajalla, jonka yli Äänisen vesistöstä tulevat vetivät veneensä jatkaakseen matkaa joko Vienanmereen tai Pohjanlahteen laskevissa vesistöissä.

Rajapyykiksi Miinoan kivi merkittiin Rajasuon sopimuksen perusteella. Kainuun ja Venäjän rajalla on vanhempikin rajakivi, vuotta aikaisemmin 1595 merkitty Rajakankaan kivi Saunajärvellä on myös edelleen rajakivenä.

Inhan ottama kuva nosti Miinoan kiven symboliarvoa. Itse kivi ei ole kummoinen, 1596 hakattujen kolmen kruunun ja venäläisen ristin lisäksi rajamerkkiin on 1827 hakattu U (Uleåborg) ja A Oulun ja Arkangelin kuvernementtien välisen rajan merkiksi. Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajantarkistuksen yhteydessä kiveen merkittiin vuosiluku 1934 ja "Suomi" ja "CCCP".

Sakari Pälsi pettyi kovasti kiven ulkoasuun. Heimoretkeläisten mukana Pälsi päätyi kivelle 1920-luvun alussa, ja kokemuksiaan hän jakoi teoksessaan Karjalan talviteillä (Otava 1922). Miinoan kivestä Pälsi kirjoitti kokonaisen luvun. Kiven koko vaati huomattavaa kirjallista kohotusta.

Koska kivi on edelleen rajapyykki, siihen voi tutustua ainoastaan Rajalaitoksen kirjallisella luvalla. Rajavartiosto edellyttää vähintään kymmenen tutustujan ryhmää ja yli viikkoa aikaisemmin tehtyä lupahakemusta.

Yllä oleva kuva on Karjalaisten pakinoita -lehden näytenumerosta vuodelta 1906. Se lienee yksityikohta Inhan valokuvasta. Lehti julkaisi kuvan kivestä sen suuremmitta selittelyittä, kuva ei ollut minkään jutun kuvitukseksi.

* Museoviraston tietokortti Miinoan kivestä.

150 vuotta junailua

2012-01-31T00:01:00.000+02:00

Tänään 1862 avattiin liikenteelle Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie. Tänä vuonna VR juhlii 150-vuotista toimintaansa, merkkivuoteen sisältyy kaikenlaista toimintaa. Juhlintaa varten VR on avannut erityisen juhlavuoden verkkosivuston. Sieltä selviää esimerkiksi, että muutama päivä sitten on julkistettu Seppo Zetterbergin kirjoittama Yhteisellä matkalla - VR 150 vuotta (WSOY 2012). Teos on melkoinen järkäle, 543 sivua.

"Rautateillä on takana hieno menneisyys, mutta myös edessä komea tulevaisuus", toteaa Seppo Zetterberg lehdistötiedotteen mukaan. Historian lisäksi juhlavuoden verkkosivuilla katsotaan tulevaisuuteen, kerrotaan jopa Zeitgeist-liikkeestä:

Olisiko juna sitten todennäköinen kulkuväline hypoteettisessa Zeitgeist-tulevaisuudessa? Miksipä ei: eräs liikkeen kantavista teemoista on kestävä kehitys, ja junia puolestaan on kehitetty viime vuosina varsin ekologiseen suuntaan. Lisäksi olisi helppoa kuvitella joukkoliikenteen olevan enemmän Z kuin vaikkapa autot: liikkeen filosofia puhuu paljon siitä, kuinka ihmisten tulisi oppia pois pakkomielteestä yksityisomaisuuteen ja alkaa jakaa materiaalista hyvinvointia mieluummin kuin hamstrata sitä.

Mitä ajatuksia Zeitgeistin visio herättää? Osaisitko kuvitella astuvasi ilmaiseen, automatisoituun junaan, joka kuljettaa sinua maan halki huimaa vauhtia, käveleväsi pitkin futuristista käytävää, valitsevasi vapaan hytin ja istahtavasi mukavaan, säädettävään istuimeen; alkaisit selata eteesi avautuvalla älypinnalla tulevaisuuden edistyneitä tietomuotoja, kuten hologrammeista muodostuvia 3D-videoita ja kaikkia viittä aistiamme käyttäviä simulaatioita? Kuulostaa melkoiselta tieteistarulta, jos ajattelemme tämän päivän junamatkailua. Mutta vuonna 2162, kukapa tietää...

Eilen matkustin pikajunalla 706 Oulusta Lapinlahdelle. Matka sujui pakkasista huolimatta aikataulun mukaisesti. Tämän toivoisi olevan tärkeimpänä ohjenuorana myös vuonna 2162.

Rautateiden rakentaminen Suomeen aloitettiin muuhun Eurooppaan verraten varsin myöhään. Mutta kun alkuun päästiin, niin muutamissa vuosikymmenissä raiteiden määrä oli jo merkittävä. Pietariin pääsi junalla 1870, Ouluun 1884. Rovaniemelle pääsi 1909.