Rinnemies höristeli korviaan istuessaan yhtenä huhtikuisena aamuna Y1 Service Centerin terassilla.  Hiihtokeskuksen työntekijät olivat joukolla siirtyneet taukohuoneestaan ulos nauttimaan aamukahviaan kevätauringon lämpöön.  Alalompolo ja Välilompolo kuuluivat puhuvan viereisessä pöydässä jotain kevätpyynnistä, mutta Rinnemies ei ollut aivan varma, oliko hän kuullut oikein mitä otusta aiottiin metsästää. Siksipä hän kallisti vaivihkaa päätänsä kollegoitaan kohti ja yritti kuunnella niin tarkkaan kuin vain kypärän suojaamilla korvillaan kykeni. Ihan kaikkea ei Rinnemies vieläkään saanut selvää, mutta sen verran kuitenkin, että hän pääsi suurin piirtein kärryille miesten puheista ja aikeista.

Alalompolo ja Välilompolo olivat jo samana iltana lähdössä kevätpyyntiin. Poikamiesten on helppo harrastaa kun ei ole vaimo kotitöitä jakamassa, ajatteli Rinnemies kuunnellessaan kuinka miehet värikkäin ja innostunein sanankääntein suunnittelivat kevätjahtiaan. Hän ei itse ollut käynyt metsällä vuosikausiin ja miesten poikamainen ilo illan suunnitelmista tarttui hetkessä häneenkin. Hiukan Rinnemiestä ihmetytti jahdin kohde, sillä hän ei tuntenut ollenkaan miesten useaan kertaan mainitsemaa outoa lintulajia.  Varsinkin Välilompolo puhui karvakuukkelista kuitenkin niin unelmoiden ja hekumoivan nautinnollisesti, että Rinnemiehelle herahti vesi kielelle ja hän vakuuttui sen olevan aivan erityisen mehukasta ja herkullista. Se oli nimestä päätellen todella arktisiin olosuhteisiin evoluution muokkaama tavallisen kuukkelin rehevämpitöyhtöinen sisarlaji, Rinnemies päätteli vaivaamatta asialla päätänsä sen enempää. Hänkin halusi nauttia tuota selvästi niin ihanaa karvakuukkelia illan päätteeksi ja kääntyi kysymään muitta mutkitta kollegoiltaan lupaa päästä mukaan kevätjahtiin.

Alalompolo ja Välilompolo yllättyivät ensin Rinnemiehen pyynnöstä, mutta sitten he innostuivat ajatuksesta. Olihan toki kolmistaan aina mukavampi lähteä jahtiin ja saalista kuulemma riitti näin Vapun tienoilla ihan hyvin kaikille kolmellekin miehelle. Ennen kuin he erkanivat kuka millekin taholle aamun töihinsä, ehtivät he sopia tapaavansa Pirtukirkon aulabaarissa klo 20.00. 

Kerrankin Rinnemies lähti töistä tasan silloin kun hissit suljettiin. Kotona hän juoksi heti kirjahyllylle ja kaiveli pölyttyneen lintukirjan esiin alimmalta hyllyltä. Kuukkeli löytyi lyhyen etsimisen jälkeen, mutta karvakuukkelista ei ihme kumma mainittu sanaakaan. Rinnemiestä tämä harmitti, koska hän ei ollut tullut kysyneeksi, että pitikö ottaa aseeksi haulikko vai pienoiskivääri? Pitkän harkinnan jälkeen hän lopulta päätyi pienoiskivääriin, sillä hän muisteli Alalompolon puhuneen karvakuukkelista siihen malliin, että sen jahtaaminen vaati taitoa, kärsivällisyyttä ja ehkä montakin yritystä. Selkeästi oli arka ja vaikeasti saatava otus tämä karvakuukkeli, joten parempi oli päästä sihtaamaan sitä kiväärillä jo kauempaa.

Tasan klo 20.00 Rinnemies asteli Pirtukirkon aulabaariin piukeaksi jääneet maastovaatteet päällä, Kontion kumisaappaat jalassa, vanha selkäreppu yhdellä ja pienoiskivääri toisella olalla roikkuen. Hän antoi katseensa kiertää baarissa, mutta yhtään toista metsästysasuista miestä ei vielä näkynyt. Baaritiskin vieressä seisoi selät Rinnemieheen päin vain kaksi suoriin housuihin ja kiiltäviin laakerikenkiin pukeutunutta miestä, jotka märät hiukset taakse kammattuina naurattivat ympärillä parveilevia neitokaisia.  Molemmat miehet kääntyivät hieman kohottaessaan tuoppinsa ylös kilistelläkseen niitä yhteen mellevin katsein toisiaan tirrottaen. Rinnemies hätkähti tunnistaessaan miehet ja häntä pisteli niin pahasti vihaksi, että hän kääntyi heti niiltä seisomiltaan ja marssi saappaat äänekkäästi louskuen takaisin Äkäshotellin pihalle. 

Pitihän se arvata! Karvakuukkelin metsästys oli Alalompololta ja Välilompololta unohtunut Pirtukirkon houkutuksissa sen siliän tein ja molemmat vain elvistelivät rippipuvut yllään ja suavea hiuksissaan etelän tyttöjen edessä kuin metsot soitimellaan. Rinnemies ei kerta kaikkiaan voinut käsittää, että joku voi livetä siitä mitä oli sovittu. Kyllä pohjolan miehen sanaan oli aina ennen pystynyt luottamaan. Kiukusta pihisten hän paineli yksikseen kohti Äkäslompolojärven takana siintäviä loputtomia jänkiä ja metsämaita.

Koko illan ja valoisan Vappuyön Rinnemies hiippaili ase tanassa metsissä, näreiköissä, jängillä ja jopa tuntureilla, mutta yhtä ainoaa karvakuukkelia hän ei onnistunut näkemään. Ei edes vilaukselta.

Monesti tapahtumien kulkuun voisi kyllä vaikuttaa etukäteen, mikäli oppisi tulkitsemaan omia sanojaan ja mielenliikkeitään paremmin. Korskea isottelu ei koskaan pääty hyvin. Rinnemiehelle tuli heti mieleen kaksi aiempaa tapahtumaa, jossa myös olisi pitänyt tunnistaa vaaran merkit jo hyvissä ajoin, eikä vasta sitten kun se oli ollut jo myöhäistä ja lillui kaulaansa myöten nesteessä - kuten sananmukaisesti nytkin.

Ensimmäisellä kerralla Rinnemies oli ollut viettämässä meksikolaista iltaa ystäviensä kanssa. Tortillat oli jo hyvällä ruokahalulla syöty ja sen jälkeen nautittiin pienistä laseista meksikolaista kaktusjuomaa perinteiseen tapaan eli suolaa peukalokuppiin, nuolaisu, kulaus ja sitruunan viipale kitusiin. Ilta sujui rattoisasti ja rituaali toistettiin aina aika ajoin. Kaikki olisi varmasti mennyt mieluisasti loppuun asti ja seuraavakin päivä olisi ollut auvoisa, jos Rinnemies olisi tunnistanut illan myöhäisinä tunteita lausumassaan tokaisussa piilevän vaaran: Ääh, kyllä Tex Willerkin juo pullonsuusta, hän loihi lausumaan tuona pahaa enteilevänä hetkenä työntäessään huolettomasti pienen lasinsa kämmensyrjällään kauemmaksi ja tarttuessaan rehvakkaasti yli puolillaan olevaan pulloon.

Rinnemies ei toki ole mikään lorppasuu, mutta toinenkin tapaus liittyy samaiseen aiheeseen. Tällä kertaa vietettiin porukalla erään erittäin hyvän ystävän ja kollegan syntymäpäiviä. Ensin saunottiin savusaunassa, syötiin hyvin, juteltiin mukavia ja siinä samalla nautittiin amerikkalaista suosittua kolajuomaa sekoitettuna vielä suositumpaan suomalaiseen perinnejuomaan. Leppoisissa tunnelmissa seurue siirtyi myöhemmin Pirtukirkon lämpimään ja sama juomasekoitus pysyi edelleen tarjoilulistalla. Uskokaa pois, jos joskus omalle kohdallenne sattuu sama, ymmärtäkää lopettaa juomien nauttiminen välittömästi, kun kuulette itsenne sanovan lasia jälleen kerran kallistaessanne, että kylläpäs tämä maistuukin pehmeältä ja makealta - aivan kuin linnunmaidolta!

Rinnemiestä puistatti näiden tapahtumien muistelu vieläkin ja kyllä myös kylmä vesi alkoi tuntua hipiässä melko epämieluisalta. Onneksi se oli noussut ohjaamossa jo niin korkealle, että oli aika vetää syvään henkeä ja odottaa vielä hetki, kunnes pystyi pukkaamaan tampparin oven auki ja sukeltamaan pinnalle. Ensimmäiseksi Rinnemies näki kollegansa Ylälompolon auttavan käden ja voitonriemuisen katseen. Tästä se ketale antaisi kuulua vielä pitkään, Rinnemies ajatteli sapekkaasti tyytyväisenä hekottelevan Ylälompolon vetäessä häntä kuiville.

Varkaankurun pohjalla kulkee rinne, jonka kanssa pitää aina huhtikuun viimeisinä rinnepäivinä olla tarkkana. Kurun pohjalla virtaava puro alkaa nimittäin kevätauringon lämmössä kerätä sulamisvettä lumen alla salakavalasti piilossa. Joskus kun ilmanlämpötila saattaa päivisin nousta melkein pariinkymmeneen lämpöasteeseen, voi äkisti sulava vesi levitä vaivihkaa lähes koko kurun leveydellä rinteen alle, tehden siitä petollisen ansan kaikille tonneja painaville - kuten esimerkiksi lumikissoille. Kyllä Rinnemieskin tämän tiesi paremmin kuin hyvin, mutta kun kerran virkavuosiltaan nuorempi Ylälompolo oli ehtinyt radiopuhelimessa tietäväisenä neuvomaan Rinnemiestä ajamaan toista kautta Kuruhissille, oli tämä tietysti suuressa omanarvontunnossaan kääntänyt tampparin keulan suoraan kohti kurunpohjaa ja vastannut korskeasti, että älä tule kokeneempaa neuvomaan, kyllä se vielä kestää ja tämä kissa ei sitä paitsi vettä pelkää!

Olisi pitänyt kyllä tuon lausahduksen sanottuaan tajuta valita toinen reitti, katui läpimärissä vaatteissa värjöttävä Rinnemies katsellessaan nyt lumisohjoisessa vedessä pinnalla vielä pilkottavaa punaista lumikissan kattoa. Matkalla huoltohalliin kuivattelemaan moottorikelkan päällä hytkyi kaksi hyvin erilaisessa mielentilassa olevaa miestä lähes samaan tahtiin - toinen kylmästä hytisten ja toinen nauruaan pidätellen.

Kun lähdön aika koitti ja kuljetusliike Kovalaisen rahtiauto käänsi nokkansa kohti Kittilän lentokenttää, sattui Rinnemies näkemään töihin juuri saapuvan pomonsa hiihtokeskuksen pihalla. Pomo vaikutti hämmästyneeltä nähdessään Rinnemiehen rekan hytissä. Eipä se tainnut muistaa enää koko tätä matkaa, kiireinen mies kun on, Rinnemies tuumi heiluttaessaan sivuikkunasta iloisesti kättään suu auki pihalle seisomaan jääneelle pomolleen.

Lentokentällä meni melkoisesti aikaa ennen kuin kaikki matkatavara saatiin selvitettyä Barcelonaan asti. Kenttävirkailija huomautti lippuja ja rahtikirjoja ojentaessaan hivenen kummastellen, että harvoinpa sitä kukaan on tätä ennen Espanjan matkalleen omaa Lynxiä ottanut. Rinnemies totesi tähän vain, että pakko on ottaa kun pomo niin määräsi.

Perillä Barcelonassa Rinnemies katseli, kuinka hänen kuljetuskonttiaan siirrettiin espanjalaisen rahtiauton uumeniin. Viiksekäs, tummahipiäinen ja kuivankälpäkkä mies hyppäsi ohjaamoon ja pian auto lipui pikkubussissa istuvan Rinnemiehen ohi. Transports Tortuga luki rahtiauton kyljessä isoilla kirjaimilla. Rinnemies katseli kuinka se häipyi ruuhkaisen moottoritien hälinään.

Seuraavana päivänä matkanjohtaja patisteli opintomatkalaisia rinnekierrokselle ensimmäisessä tutustumiskohteessa. Rinnemies yritti selittää, että hänen Lynxinsä ei ollut vielä saapunut kohteeseen, mutta matkanjohtaja pisti vain nauruksi kehottaen tätä olemaan vitsailematta ja hakemaan vuokraamosta sukset jalkaansa, jos ei kerran ollut omia välineitä mukana.  Ei siinä auttanut kiireessä enempää selitellä ja mukavastihan se rinnekierros kieltämättä sujui myös telemarkeilla.  Niitä pitikin käyttää sitten koko viikon ajan, sillä Transports Tortugan rahtiautoa ei vain näkynyt eikä kuulunut. Rinnemiehen huoli Lynxinsä kohtalosta kasvoi päivä päivältä.

Matkan viimeisenä päivänä espanjan poliisista sitten soitettiin ja kerrottiin, että Rinnemiehen nimellä oleva moottorikelkka oli löytynyt Las Palmasin aurinkorannalta. Espanjalainen kuljetusalan pienyrittäjä José Manuel Inseguro oli rahtikirjoja tutkiessaan ymmärtänyt lastin sisällöstä vain sanan Lynx. Tämä roistoksi osoittautunut hyväkäs oli siltä seisomalta eurot silmissään vilkkuen soittanut hämäräperäiselle tuttavalleen Etelä-Afrikkaan ja kertonut, että nyt hänellä olisi myydä suomalainen ilves Johannesburgin eläintarhaan eksoottiseksi vetonaulaksi. Kaupat syntyivätkin nopeasti ja Rinnemiehen Lynxin matka kohti Afrikan eteläisintä kärkeä alkoi. Las Palmasissa tullimiehet kuitenkin iskivät satamaan piipahtaneeseen laivaan ja salakuljettaja jäi kiinni.

Rinnemies soitti puhelinkioskista välittömästi pomolleen aloittaen puhelun kertomalla, että nyt matkalla menisikin viikko kauemmin, kun pitäisi vielä pistäytyä Las Palmasin aurinkorannalla. Pitemmälle hän ei asian selvittämisessä ehtinytkään, kun pomo jo keskeytti hänet, ja hyvin kuivakkaalta kuulostaen totesi lakoniseen sävyyn, että eiköhän se ole parempi sinunkin vain tulla sieltä opintomatkalta suoraan päätä takaisin Ylläkselle. Oli kuulemma aika paljon puhuttavaa.

Levin rinnevaloja tuijotellessa Rinnemiehen niskaa alkoi kuitenkin kivistää, kun oli katsellut alaviistoon niin pitkään. Niinpä hän kohotti leukaansa ja venytteli niskaansa. Siinä kypärän suojaamaa pääkoppaa ylhäällä vatkatessaan hän yhtäkkiä jäykistyi liikkumattomaksi. Kuruhissin ylävalvomokopin päällä istuva Kuukkeli tiiraili jäykkänä jöpöttävää Rinnemiestä tovin ja rohkaistui sitten pyrähtämään ilmaan ja laskeutumaan tämän kypärän päälle. Se kumartui ihmetellen katsomaan kypärän pleksin läpi ja näki kauhistuksesta paikalleen jämähtäneet Rinnemiehen silmät. Kuukkeli nosti päätänsä ja tähyili levottomana pohjoiseen Rinnemiehen katseen suuntaan. Tuollaisia silmiä se oli tottunut näkemään vain jäniksillä, jotka olivat jääneet tukkirekan alle ja makasivat raatoina tienpenkassa.

Älykkäänä lintuna kuukkeli katsoi viisaammaksi poistua vaaravyöhykkeeltä kaiken varalta ja siivet päristen se kohosi kypärän katolta lentoon. Silloin Rinnemies heräsi transsistaan, täräytti kädet täristen Lynxin moottorin päälle ja huristeli kohti Ylläs-Ski:n hissien pääala-asemaa housunlahkeet ajoviimassa lepattaen. Huoltohallissa hän ryntäsi toimistoonsa ja kaiveli kiihtymyksestä ankarasti puuskuttaen kartan esiin. Etusormi liukui karttalehdellä hetken kohdettansa etsien, kunnes sitten pysähtyi vavisten paikalleen. Rinnemies ei ollut kauhistunut suotta. Kyllä yksi huippu - pahus soikoon - kohosi kuin kohosikin Ylläksen huippua korkeammalle! Ylläs ei siis ollutkaan kulma-kunnan kunkku, herra ja hidalgo, niin kuin hän oli aina kuvitellut. Rinnemiehen hartiat lysähtivät voimattomina kasaan ja kypärän etuosa kopsahti pöydänkanteen. Kypärän silmäaukosta vierähti kyynel karttalehdelle peittäen alleen tekstin: Pallas 807 metriä.

Rinnemies ei ollut kuitenkaan niitä miehiä, jotka jäävät ikuisiksi ajoiksi surkeuteensa rypemään. Pian kypärä nousi pöydän päältä ja hänen kasvoiltaan kuvastui tiukka ja päättäväinen ilme. Suunnitelma näet alkoi muhia Rinnemiehen aivoissa. Hän piirteli lehtiöön kuvioita ja teki lasku-koneellaan lukemattomia laskutoimituksia. Lopulta hän nojasi työnsä tehneen näköisenä työtuolin selkänojaan ja katsoi silmät sirrissä unelmoiden tulevaisuuteen. Tämä ei jää tähän ja peliä ei ole vielä pelattu, Rinnemies uhosi tyytyväisyyttään hykerrellen.

Myöhemmin illalla Jounin kaupalla vähän ihmeteltiin kun joku halusi ostaa kottikärryt ja pisto-lapion keskellä joulukuuta. Varastosta sellaiset kuitenkin löytyivät ja Rinnemies pääsi seuraavana aamuna aloittamaan laskutoimituksiensa mukaan vuosikymmeniä kestävän urakkansa.

Nyt kuusi vuotta myöhemmin ihmetellään, että miten Ylläksen huippu kohoaakin nykyisin 719 metrin korkeudelle? Metri on tullut siis jostain lisää. Vain Rinnemies on tiennyt totuuden. Maalla lastatun kottikärryjen pukkaaminen Digitan huoltotietä pitkin Ylläksen huipulle on kovaa hommaa ja siinä hiki virtaa. Huipulla työ kuitenkin aina palkitaan. Vapise Pallas, täältä tullaan kuorma kerrallaan, hän jupisee joka kerta kipatessaan kottikärryjen lastia ja katsoo vihaisesti pohjoiseen.

Eipä aikaakaan kun Ylälompolon viipymisestä huolestuneet kollegat jyristivät paikalle. Ison ensiapukelkan kyydissä istui lumetusvuoron toinen mieskaksikko ja Rinnemies maata rönötti levottomana kelkan perään kiinnitetyn reen kyydissä. Seuruetta odotti lohduton näky. Rinnemiehen Lynx makasi lumessa selällään, etupleksi palasina ja jalakset kohti kirkasta tähtitaivasta. Ylälompolo nojasi pöllämystyneen näköisenä lumiaitaan ja piteli tuskaisena jalkaansa. Lumessa oli sekä mustia että punaisia läikkiä siellä täällä.

Rinnemies hyppäsi reen kyydistä, tarkasteli tapahtumapaikan jälkiä ja teki nopean tilannearvion: Nyt vauhtia tai se vuotaa kuiviin! Ammattinsa osaavan miehen varmuudella ja täsmällisyydellä Rinnemies johti nosto-operaatiota reen kyytiin. Siinä piti olla varovainen, ettei pääsisi tapahtumaan lisävaurioita. Pian ensiapukelkka kiisi kohti varikkoa kallisarvoinen lasti kyydissään. Rinnemies mahtui rekeen juuri ja juuri.

Perillä alkoi heti kiivas paikkaaminen kun vuotoa alettiin tukkia ja tarkistettiin muita mahdollisia vaurioita. Päävastuu oli Näkkälälompololla, joka osasi tällaiset hommat parhaiten. Rinnemies oli koko ajan auttamassa. Pehmeästi, mutta varmasti hän piteli parsittavaa kiinni, että se pysyi paikallaan Näkkälälompolon toimenpiteiden aikana. Muut saattoivat nähdä ahdistuksen Rinnemiehen kasvoilla tämän kypärän silmäaukon läpi. Syvä huoli hoidettavasta suorastaan huokui kypärän alta.

Sitä suurempi olikin sitten helpotuksen huokaus kun Näkkälälompolo viimein laski tarvikkeensa käsistään ja katsoi Rinnemiestä voitonriemuisena. Tapaturmasta oli selvitty. Paha vuoto oli tukittu ja kun vain saataisiin uudet nesteet sisään, niin pysyviä vaurioita tuskin jäisi. Rinnemies tarttui Näkkälälompolon käteen molemmilla kourillaan ja vispasi kiitostaan tovin aikaa. Sitten hän sanoi koko pelastusjoukolle, että nyt juotaisiin ensin kahvit ja sitten hoidettaisiin homma loppuun.

Jokeririnteellä Ylälompolo nojasi edelleen lumiaitaan ja katseli Kellostapulin laella hiippailevaa kettua. Sen tumma silhuetti näkyi selvästi kuutamonvalossa. Verenvuoto oli pakkasessa jo ehtynyt, eikä haavakaan jalassa ollut kai kummoinen - särki vain julmetusti eikä jalka kantanut. Hän kohensi peittonaan olevaa vilttiä, jonka Rinnemies oli hänelle viskannut ensiapukelkan pyörähtäessä vihaisesti kohti huoltohallia. Vieressä pauhaava lumitykki alkoi rupruttaa katkonaisesti. Voi ketale, suuttimet jäätää, Ylälompolo mietti harmistuneena, koska tiesi odotuksesta tulevan nyt pidemmän. Hän oli kuitenkin täysin alistunut kohtaloonsa ja tiesi, että kyllä hänenkin vuoronsa aikanaan tulisi. Olihan Ylälompolokin rinnemies ja ymmärsi, että hätätilanteessa piti aina laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.