Rinnemiehen kollega Rymylompolo kertoi myöhemmin syksyllä, että oli jopa riisunut paitansa poissa tihkusateen jälkeen keskellä tammukkapuron kosteaa ja tiheää rantapusikkoa, eikä yksikään hanakka verenimijä ollut syöksynyt kalastajan hikiselle iholle!

Kyläläiset olivat kovin ihmeissään ja kylän vanhimmat povasivat jo tietysti maailmanlopun olevan tuloillaan. Eihän kukaan nyt niin erityisesti niitä ympärillä iniseviä piikkinokkia toki rakastanut, mutta jotenkin ne vain silti kuuluivat normaaliin suomalaiseen maalaismiljööseen, ja nyt kun niitä ei enää ollut, niin niitä alettiin kaivata.

Mysteeri selvisi joskus heinäkuun alkupuolella pajalalaisen hyttystutkijan Johan Östmanin tekemään kiinnostavaan havaintoon. Hän nimittäin pystyi todistamaan, että oli tapahtunut valtavan laaja sääskivaellus Äkäslompolosta rajan yli Ruotsin Pajalaan. Geneettisten kokeiden tulokset osoittivat selkeästi, että äkäslompololaisperäinen maatiaishyttyspopulaatio oli tehnyt yllättävän ja täydellisen invaasion rajanaapurin puolelle. Hyttystutkija Östman selitti vähän omahyväisesti ilmiötä sillä, että evoluutio ohjaa kaikissa olosuhteissa elämää etsimään itselleen otollisinta elinympäristöä, ja vaikka itikoiden aivot eivät ole suuren suuret, niin kyllä nekin sentään sen verran tajusivat, että Äkäslompolosta kannatti lentää pörähtää Ruotsin puolelle, jossa oli tarjolla huomattavasti jalosukuisempaa verta imettäväksi.

Tämän kun Lompolon isännät kuulivat, niin heitä alkoi potuttaa ankarasti. Pitihän se arvata, että onnekkaat ja äveriäät ruotsalaiset omivat ihan kaiken itselleen. Ensin vietiin kylästä naiset ja nyt sitten vielä sääsketkin! Siksipä olikin iloinen yllätys, kun hillasuolta eräänä sateisena iltana palannut talonemäntä piteli kämmenselällään verta väsyneesti lutkuttavaa pikkuruista itikkaa. Sääskiparka oli ihan ruipelo ja se oli pahasti nälkiintynyt, sillä se oli muuttovaelluksen aikana eksynyt sukulaisistaan jääden ihan yksin ravintoa etsimään.

Äkäslompololaisissa heräsi valtava sääli sääskirukkaa kohtaan ja hiljaisella päätöksellä siitä alettiin pitää yhteistuumin huolta. Sääski sai kaikessa rauhassa lennellä iholta iholle ja sen annettiin imeä verta itseensä sen kuin vain jaksoi. Pian se alkoikin virota ja pulskistua ihan silmissä päivä päivältä, kunnes heinäkuun loppupuolella se oli kasvanut jo lähes kuukkelin kokoiseksi. Pikku itikasta oli kehkeytynyt koko kylän laiskanpulskea lemmikki ja sen verenhalu oli niin loppumaton, että se oli ristitty Rakulaksi.

Jossain vaiheessa Rakula sitten sattui pörähtämään Pirtukirkon kesäterassille ja sen hilpeitä asiakkaita muutaman iltapäivän kupattuaan se tuli niin sanotusti astuneeksi korkin päälle. Nyt sitä ei juuri muualla enää nähtykään. Terassille saapuvia ulkopaikkakuntalaisia lomailijoita varoiteltiin, että ei pidä säikähtää kun kuukkelin kokoinen sääski lehahtaa olkapäälle kymmensenttinen kärkipiikki väpättäen, sillä Rakulahan se siinä vain liittyy seuraan imaisemaan yhden tai pari.

Rymylompolo oli terassin vakioasiakkaita ja Rakula ymmärsi pian lyöttäytyä tämän seuraan aina illan päätteeksi. Se olikin viisas ratkaisu, sillä illat olivat alkaneet kylmetä ja ensimmäiset hallayöt olivat käsillä. Rakula otti tavakseen tarrautua keskiyöllä horjuvasti kotiinsa töpöttelevään Rymylompoloon ja viettää yönsä tämän luona. Sinne se pikkuhiljaa kotiutui ja päivittäin Rymylompoloa imutellen se sitten piuvasi pikkupienissään vuokraisäntänsä tavoin tämän poikamiesboksissa koko pitkän talven.

Kesällä 2014 tilanne hyttysten suhteen jälleen normalisoitui, sillä heti alkukesästä tapahtui Äkäslompolon sääskitilanteen kertaheitolla korjaava korvaava hyttysvaellus, jossa syynä oli se sama evoluutiojuttu, jonka hyttystutkija Östman oli jo edellisenä kesänä tuonut kaikkien tietoisuuteen. Nimittäin tällä kertaa kittiläläiset itikkasuvut olivat saaneet vihiä Äkäslompolossa sijaitsevasta tyhjiöstä ja muuttivat nyt puolestaan innosta pörräten paremmille apajille naapurikunnan puolelle.

Taas saivat kyläläiset läiskiä ja läimiä iholle tuppaavia verenimijöitä entiseen ja totuttuun malliin! Rymylompolon luona talvehtinutta Rakulaa pidettiin kuitenkin edelleen kuin kukkaa kämmenellä ja se sai rauhassa impata nuppinsa turvoksiin Pirtukirkon terassilla joka ikinen ilta. Haikeasti kuitenkin jo ennakoitiin, että ei sääski liene kovin montaa vuotta pysty elämään ja tuskinpa Rakulaakaan enää seuraavana kesänä nähtäisiin. Varsinkin kun loppukesällä paahtaneet helteet näyttivät harventavan hyttyskantaa kovalla kädellä.

Niinpä kun kyläläiset nyt kesän 2015 alussa näkivät, että Rakulahan se sieltä taas leuhahteli imupiikki vipattaen kevätterassille nauttimaan terassiasiakkaiden terästetystä verenkierrosta, he ilahtuivat kovin. Äkäslompolossa suunnitellaankin tiettävästi parhaillaan kesän markkinointikampanjaa Rakulan persoonaan ja vetovoimaisuuteen nojaten. Eikä ihme, sillä onhan se nykyään harvinaisuus, sukunsa viimeinen edustaja.

Jos ette nimittäin vielä sitä sattuneet tietämään, niin viime kesän helteiden aiheuttama ankara kuumuus ja kuivuushan tuhosivat lopulta hyttysten elinmahdollisuudet Ylläksellä kerralla ja armotta, ja kävi niinkin ikävästi, että Greenpeacen mittavista suojelutoimista huolimatta, ne pääsivät täältä kuolemaan sukupuuttoon!

Osallistu kilpailuun!

Rinnemies oli asunut ikänsä tuntureilla ja tunsi kaikki sen asukkaat - niin ihmiset kuin eläimetkin ja kaikki oliot siltä väliltä. Peikoista ja maahisista sekä eri paikkojen haltijoista nyt oli vaikea sanoa, että mihin lahkoon ne kuuluivat. Nämäkin Rinnemies kuitenkin tunsi varsin hyvin ja luonnonlapsena kaveerasi oikeastaan niiden kanssa enemmän kuin omien lajitovereidensa kanssa.

Yhdeltä tutulta peikolta Rinnemies itse asiassa aikoinaan saikin vihiä asiasta. Tämä istui Pirtukirkon baaritiskillä Rinnemiehen vierellä kertoen aamuyön pikkutunneilla epäilyistään. Peikoilla ja maahisilla oli näes tapana vaivihkaa pujahtaa Pirtukirkon hulinaan heti puolen yön jälkeen, jolloin ne sulautuivat muuhun asiakaskuntaan oikein mainiosti. Epäilevänä Rinnemies kuunteli Peikon uskomatonta väitettä, joka oli aivan liian mielikuvituksellinen jopa monenlaista kummaa nähneen ja kokeneen lappilaisen uskottavaksi.

Vuoden 2012 maaliskuussa tästä tapaamisesta oli kulunut jo 30 vuotta. Rinnemies oli monena iltana ihaillut tähtitaivasta pannen merkille, kuinka kaksi erityisen kirkasta tähteä läheni toisiaan ilta illan perään. Ne olivat Jupiter ja Venus - kaksi kirkkainta taivaankappaletta heti auringon ja kuun jälkeen. Ne loistivat niin kirkkaina ja kauniina, että Rinnemiehen oli pakko nousta tunturin huipulle ilta toisensa jälkeen niitä ihailemaan. Joskus sattuivat revontuletkin loimuamaan taivaankannella ja silloin Rinnemies oli melkeinpä pakahtua näkymän kauneuteen. Kyllä oli etuoikeus olla Ylläksen rinnemies tuollaisina hetkinä.

Heti kun hissit suljettiin ja rinnevalot sammutettiin, laittoi Rinnemies telemark sukset jalkaansa ja lähti kipuamaan kohti pimeää huippua. Jo matkalla Rinnemies näki, että nyt kirkkaasti loistavat planeetat olivat lähempänä toisiaan ja näkyivät maahan isompina kuin yhtenäkään aiempana iltana. Huippua lähestyessään Rinnemies alkoi höristellä korviaan. Pimeydestä kuului kummaa vingahtelua ja särinää. Ääni kuulosti jotenkin kaukaisen tutulta. Sehän oli aivan kuin se putkiradio, joka aikoinaan särisi ja vinkui Äkäslompolon vauraimman talon isännän väännellessä ja käännellessä tärkeän näköisenä sen nappuloita heikosti kuuluvaa kanavaa hakien.

Rinnemies kipusi viimeiset metrit huipulle ja sillä samalla silmänräpäyksellä hänen mieleensä palautui Peikon väite maapallolle ujuttautuneista Jupiterin ja Venuksen vakoojista, jotka olivat naamioituneet ennennäkemättömän ovelasti ja juonivat kenenkään ihmisen tajuamatta jotain kieroa näiden pään menoksi! No nyt niitä vakoojia oli sitten valtava tokka Ylläksen huipulla ja Rinnemiehelle valkeni hetkessä noiden tuttuakin tutumpien otuksien uskomaton petos, jolla ne olivat ihmisiä hämänneen jo vuosisatojen ajan!

Rinnemies tajusi nyt, että karvapeitteisten olioidenpäässä törröttävät sarvet olivatkin todellisuudessa antenneja, jotka parhaillaan sojottivat suoraan kohti länsilounaisella taivaalla kirkkaana loistavia Venusta ja Jupiteria, joiden komentokeskuksissa planeettojen hallitsijat vastaanottivat agenttiensa salaisia viestejä ja laativat kieroja suunnitelmiaan. Särinä ja vinkuna oli korviahuumaavaa, mutta senkin läpi Rinnemies oli kuulevinaan hälystä erottuvan lakkaamatta toistuvan lakonisen lauseen; Petteri phone home, Petteri phone home.

Rinnemiehen sukset kiisivät alas lujempaa kuin koskaan ennen. Vastuu isänmaan kohtalosta oli niin raskas kantaa, että ensimmäistä kertaa elämässään Rinnemies ei huomannut nauttia kasvoille pärskivästä pakkaslumesta ja jyrkän rinteen tarjoamasta vauhdin hurmasta. Mielessä oli vain yksi ajatus.

Viranomaisten piti viipymättä saada tietää mikä kierous porojen lupsakan olemuksen ja hölmistyneen katseen taakse kätkeytyikään - tai tässähän kuuluttaisiin kohta, sus siunatkoon, Jupiterin paliskuntaan joka ikinen sorkka!

Rinnemies

Rinnemiehen talven blogikilpailu on päättynyt!

Voittajaksi selviytyi Sami Helsingistä. Samille lähetetään Ylläksen viikkohissilippu (6 pv), joka on voimassa kevätkauden 2015 loppuun asti.

  
Ensimmäistä kertaa elämässään Rinnemies tunsi ahdistusta rinnassaan. Omaatuntoa soimasi ja Laura Närhen laulamat katuvaiset säkeet soivat lakkaamatta mielessä: ”Katoamaan tätä petosta en saa, tätä mä en voi enää uneksi muuttaa, tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta!!!”

Rinnemies painoi päänsä häpeästä ja puri huuliaan miettiessään edellisen illan tapahtumia. Ei olisi pitänyt mennä Pirtukirkkoon, Rinnemies katui nyt katkerasti ja manasi mielessään sitä heikkoa hetkeään, kun oli antautunut tunturin houkutuksille.

Kevättalvi nyt vain oli sellaista aikaa, että silloin niin eläimet kuin ihmisetkin villiintyivät pitkän pimeän jälkeen jos minkämoisiin hullutuksiin. Rinnemiehen puolustukseksi oli kyllä sanottava, että Pirtukirkon pihalle ylväästi lipunut näky oli kertakaikkisen upea! Mitään niin kaunista ja vastustamatonta hän ei ollut nähnyt vuosikausiin. Ja entäpä se huumaavan viettelevä tuoksu, joka jäi leijailemaan ilmaan muodokkaan kaunottaren vanaveteen!

Henki salpaantuneena ja iho jännityksestä kihelmöiden Rinnemies ei voinut muuta kuin tarttua toimeen ja tehdä sen, minkä pohjolan miehen tuollaisessa tilanteessa pitää. Ei se kyllä ihan helpolla onnistunut. Rinnemiehen täytyi pistää likoon kaikki taitonsa ja luonnonlapsen viehätysvoimansa, että sai tahtonsa läpi. Hetken jo alkoi vaikuttaa, ettei siitä mitään tule, mutta kun sitkeästi vain jaksoi vongata, niin kyllähän se sitten lopulta palkittiin.

Näin seuraavana päivänä ei kyllä ollut enää mikään palkittu olo! Olihan se ollut uutta, jännää ja varsin nautittavaa - ja toisaalta olisi harmittanut, jos ei olisi tullut kokeiltua, mutta nyt sitten tuntui niin pahalta, että mielellään olisi jättänyt hetkenhuuman väliin jos vain olisi pystynyt. Jälkikäteen Rinnemies oli käynyt saunassa ja hangannut mäntysuovalla ihoaan minuuttitolkulla sekä pessyt vaatteensa 90 asteen ohjelmalla, mutta vieras tuoksu oli kuitenkin syöpynyt syvälle ihokudoksiin ja vaatteiden poimuihin. Se eilen niin mykistävältä tuntunut aromi tunkeutui nyt Rinnemiehen sieraimiin ja sitä kautta syvälle sisuksiin pistäen kipeästi kuin jääpiikillä olisi rintaan tökitty.

Pahintahan tässä oli se, että vuosikymmeniä vallinnut uskollisuus oli nyt rikottu. Rinnemiehellä ei ollut mitään pahaa sanottavaa pettämästään. Päinvastoin! Ikinä ei Rinnemies itse ollut joutunut petetyksi eikä hyljätyksi, vaikka joskus oli tosi kiperiinkin tilanteisiin ajauduttu. Ikäähän oli toki jo kertynyt ja parhaat päivät olivat kieltämättä takana, eikä muodotkaan enää vetänyt vertoa nuoremmille, mutta siitä huolimatta Rinnemies oli ollut tyytyväinen kumppaniinsa. Siksi hänestä tuntui nyt niin pahalta, kun hän raskain askelin asteli kohtaamaan tekonsa seuraukset.

Rinnemies tunnusti syntinsä heti - kiertelemättä ja kaartelematta. Minkäs sille enää voi, tehty mikä tehty. Turhaa siinä tilanteessa oli yrittää leperrellä ja silotella tekemisiään. Syvä hiljaisuus kyllä kertoi, että kipeää teki ja kuluisi pitkä tovi, että tästä kriisistä selviydyttäisiin. Aika kuitenkin parantaa haavat ja elämän on joka tapauksessa jatkuttava hairahdusten jälkeenkin.

Sen Rinnemies kuitenkin vannoi mielessään, että tämä sai olla kyllä viimeinen kerta, kun hän kinuaa koeajolle vieraalla kelkalla - oli se sitten kuinka virtaviivainen ja upea tahansa!

Kyllä Lynx oli sentään kelkkojen kelkka, vaikka toisiltakin merkeiltä aina joskus joku upea yksilö ilmaantui markkinoille houkutuksille niin heikkoja pohjolan miehiä vikittelemään pauloihinsa.

Rinnemies nuuhkaisi vielä kerran vieraan kelkan katkua ihollaan, huokaisi sitten syvään ja suuntasi pahaa oloansa purkavan vanhan Lynxinsä kohti Varkaankurua. Matkaan kului pätkivällä ja nykivällä Lynxillä tuhottomasti aikaa, mutta nurkumatta Rinnemies otti sydämistyneen kiukuttelun vastaan. Niin makaat kuin petaat, Rinnemiehen mieleen pulpahti vanha sananlasku, jota hän ei oikeastaan koskaan ollut kunnolla ymmärtänyt. Ei ennen tätä päivää.

Perillä Rinnemies hakeutui paikallisen rinnepäällikön toimistolle, josta sai ajo-ohjeet Ounasjoen rantamaisemissa sijaitsevalle lumetuspumppaamolle. Pumppaamolle menevä tie kulki tunturin pohjoislaitaa seuraten kohti Ounasjokea ja hämmästyksekseen Rinnemies huomasi, kuinka siinä, jossa ennen oli ollut upottavan vetistä, ruskeana höllyävää suota, olikin nyt silmänkantamattomiin vihreänä auringon valossa loistavaa nurmikenttää. Nurmikko oli taiten ja huolellisesti hoidettua ja Rinnemiehelle iski mustanpuhuva kateus siitä, että kylläpä oli Sirkankyläläisillä varallisuus sitten viime näkemän noussut melkoisesti, kun kaikilla taloilla tuntui olevan hehtaarien kokoiset nurmikot takapihoillaan.

Pumppaamon pihalla alkoi Levin kollegan kanssa lumetusletkukerien lastaus pakettiautoon, mutta työ keskeytyi sillä silmänräpäyksellä, kun Rinnemies jäi ihmeissään ja vähän arkanakin tuijottamaan läheiselle viheraukiolle. Kollega huomasi Rinnemiehen jännittyneen ilmeen jääden hänkin seuraamaan ohi kävelevää neljän hengen värikästä miesryhmää. Hiljaisina ja vakavina seisten nämä pohjolan jäyhät rinnemiehet katselivat kuinka ruudullisiin housuihin, koreisiin kenkiin, naurettaviin hattuihin ja kirkuvan kirjaviin paitoihin sonnustautuneet korstot etenivät verkkaisesti nurmiaukiolla pieniä kärryjä edessään pukaten pahantuulisen näköisinä.

Rinnemies oli nähnyt monessakin rikoselokuvassa tuon tapaisia ilmestyksiä ja oli siksi varma, että miesten täytyi olla joko sutenöörejä tai huumediilereitä, sillä noin koreilevasti ja keikarimaisesti ei kukaan normaali ihminen kyllä itseään pukenut! Hän sai nikotellen kysyttyä kollegaltaan, että miten ihmeessä noiden annettiin kulkea ilman poliisivartiota, mutta tämä rauhoitteli, että eivät ne olleet ulkonäöstään ja arveluttavista puuhistaan huolimatta ollenkaan vaarallisia. Niitä oli täällä kesäisin paljon ja niihin oli jo Sirkankylässä totuttu. Tosin kollega heti perään myönsi, että nykyisin oli paikallisilla tapana lukita ulko-ovet myös päivisin - ihan vain varmuuden varalta.

Rinnemies empi hetken, mutta uteliaisuus voitti pelon, ja lähti seuraamaan epäilyttävää joukkoa turvallisen välimatkan päästä. Paksun männynrungon takaa Rinnemies sitten kurkki, kuinka miehet pysähtyivät pienen korotetun nurmitasanteen ääreen touhuamaan jotain pikkukärryjensä yllä. Köriläät olivat niin synkeän näköisiä, että kun Rinnemies näki heidän vetelevän nahkahanskoja käsiinsä ja kaivelevan kärryistä kouriinsa pitkiä kepakoita, hän säikähti ollen varma, että nyt alkoi tulla ruumiita! Keppien päässä kun näytti vielä killuvan vähintäänkin käristyspannun kokoiset mollukat, jotka varmasti tekisivät rumaa jälkeä sutenöörin takakaljuun osuessaan. Tämä siis oli kuin olikin selkeästi joku rikollisjoukkioiden välienselvittely, Rinnemies arveli sulkien silmänsä kauhistuksesta kun gangsterit alkoivat viuhtoa kepeillään.

Pian huiskinnan äänet lakkasivat ja Rinnemies kurkisti varovasti puun takaa pahinta peläten. Kaikki konnat olivat kuitenkin edelleen pystyssä ja nyt oli jo ihan rauhallista. Kolme rikollista seisoi nurmitasanteen takareunalla asennossa kuin rikospoliisin tunnistusrivissä ja seurasivat, kuinka yksi rosvo asetteli pientä valkoista palloa tikunnokkaan. Sitten tämä nousi, huitoi vielä pari kertaa kepillään ilmaan ja jäi sen jälkeen minuuttikaupaksi seisoa tönöttämään pallon eteen keppiinsä nojaten. Rivissä seisovat muut kelmitkin tuntuivat pidättävän henkeään. Tunnelma oli jotenkin niin harras, että se sai Rinnemiehen päättelemään, jotta ehkä kyseessä sittenkin oli jokin pakanallinen uskonlahko, joka harjoitti uskoaan siihen kuuluvin kummallisin menoin?

Rinnemies ehti jo luulla ukon - joka luultavasti oli lahkon ylipappi - vaipuneen transsiin seisaalleen, mutta viimein kepakko heilahti jälleen ja valkoinen pikkupallo lähti kauhean riuhtaisun saattelemana lentoon. Komeasti kaartaen se lensikin ilman halki kohti vihreänä kukoistavan nurmikentän vieressä kasvavaa synkeätä korpikuusikkoa. Ylipappi ja rivissä seisovat seurakuntalaiset tapittivat kaula pitkällä pallon kulkua ja sitten yhtäkkiä jokaisen kaulasuonet pullistuivat, neljä suuta aukesi apposelleen ja ilmaan kajahti korvia raastava kuorohuuto: FOOOOOOOOOOOOOOOR!!!

Silloin alkoi sellainen kuhina Levitunturin juurella, jonka moista Rinnemies ei ollut nähnyt sitten lapsuuden, kun oli tullut törkittyä kepillä kusiaispesään. Nyt hän huomasi noita koreileviin asuihin pukeutuneita joukkioita olevan näemmä siellä täällä jokaisen etsiessä parhaillaan suojapaikkaa mistä parhaiten ja nopeimmin taisi. Kyllä tässä varmaan sittenkin oli jonkinlainen jengisota käynnissä, sillä ilmeisesti tarkoituksena oli osua tuolla valkoisella pallolla vastustajajengiläisiin? Tämä teoria saikin heti vahvistusta, sillä kun ensimmäinen lyöjä ei näemmä osunut kehenkään, niin sitten yritti heti seuraava. Taaskaan ei tullut osumaa, vaan pallo lensi iloisesti pomppien lähimpään lammikkoon ja polskahdus kuului Rinnemiehen korviin saakka. Jokainen jengiläinen yritti vuorollaan ja jokainen lyönti päättyi hirveään sotahuutoon, mutta osumaa ei vain tullut. Välillä vastustajatkin tulittivat takaisin, mutta hyvin ehtivät Rinnemiehen seuraamat jengiläiset väistämään, sillä tappioilta vältyttiin.

Katusotureiden matka jatkui neljännen lyönnin jälkeen ja viereisellä aukealla tuli toinen jengi vastaan. No nyt alkaa verinen lähitaistelu, Rinnemies ehti parahtaa, mutta hänen ihmeekseen mailat eivät alkaneetkaan heilua, vaan kohtaavat joukkiot tervehtivätkin toisiaan kohteliaasti hattujaan kohottaen. Siinä meni se teoria jengisodasta, Rinnemies ajatteli helpottuneena, mutta pettyneenä, kun ei edelläänkään ymmärtänyt mistä oli kyse.

Rinnemies seurasi joukkiota koko pitkän iltapäivän pannen hämmästyksekseen merkille, että suurimmaksi osaksi aikaa kuljettiin pitkin metsiä, hiekkakuoppia ja vesialtaiden rantapusikkoja, vaikka helpointa olisi ollut tallustaa hyvin hoidettuja ja aukeita nurmikenttiä pitkin. Hän yritti katseellaan etsiä, että olikohan jossain ”älä tallaa nurmikoita” - kylttejä, mutta sellaisia ei näkynyt. Vaikka miehet olivat enimmäkseen synkeän ja kiukkuisen näköisiä jokaisen lyönnin jälkeen, niin joskus myös ilo loisti hetken jonkun kasvoilla ja niistä oli myös luettavissa jonkinlainen toivonpilkahdus kaiken sen kurjuuden keskellä. Rinnemiehestä alkoi tuntua, että jotenkin nuo äijärievut näyttivät kuitenkin - ihme ja kumma - nauttivan arveluttavista puuhistaan.

Tästä huolimatta touhu oli niin epätoivoisen näköistä, että Rinnemiehelle iski sääli miehiä kohtaan, kun hän ajatteli näkemäänsä paluumatkalla Ylläkselle. Vaikka hän ei edelleenkään ymmärtänyt täysin, mistä oli ollut kyse, niin se oli ainakin varmaa, että hänen näkemänsä onnettomat olivat aivan selkeästi elämässään vähempiosaisten joukkoon jääneitä. Heillähän ei näyttänyt olevan varaa asiallisiin vaatteisiin - nahkahanskatkin oli pystytty hankkimaan vain toiseen käteen - ja lisäksi niitä halvan näköisiä pikkupalloja etsittiin metsistä minuuttitolkulla tai ongittiin lammikoista koko porukan voimin, kun ei pystytty ostamaan tilalle uusia. Tämä ei tietenkään ollut ihme, sillä yhdelläkään ei nähtävästi ollut töitä, kun kerran ehtivät keskellä arkipäivää moisiin höpöhommiin. Häpeissään he sitten välttelivät aukioita ja kulkivat piilossa pitkin synkkiä metsiä, ettei vaan normaalit ihmiset nähneet heitä.

Yksi asia Rinnemiestä säälitti kaikkein eniten ja se vaivasi häntä vielä nukkumaan mennessäkin. Kaikkien vastoinkäymisten huipuksi jokainen kärsi vaikeasta näkövammasta, sillä vaikka se hohtavan valkoinen pallo oli ollut siinä tikun nokassa niin selkeästi näkyvillä, niin joka ukko oli poikkeuksetta lyönyt vähintäänkin pari hutia aivan pallon vierestä, ennen kuin oli vihdoin ja viimein osunut. Voi niitä miesparkoja!

Rinnemies

Osallistu kilpailuun blogin etusivulla »

Oli täydenkuun ilta ja pakkasta oli yli 30 astetta. Joenvarsi huokui salaperäisyyttä, sillä tykkypuiset puut ja risukot loivat jään pinnalle varjoja, jotka näyttivät milloin metsäneläimiltä, milloin haltijoilta ja peikoilta. Siksipä Rinnemies ei osannut suuremmin edes ihmetellä kun yhtäkkiä hänen edessään lappilaisen jänkäjoen penkalla seisoi ilmiselvä punanahka! Tämä ei tosin ollut koolla pilattu, mutta punanahka kuitenkin. Pikku intiaanitytön päässä sojottava yksinäinen sulka vapisi kuin haavanlehti ja hänen huulensa sinersivät kylmästä. Rinnemies kaivoi Lynxin tavarakontista turkishaalarin ja sujautti kylmissään tärisevän intiaanilapsen sen lämpöön. Sitten hän nosti varovasti koko paketin eteensä Lynxin mustalle nahkapenkille ja alkoi seurata tytön mokkasiinien jälkiä, jotka näkyivät heikosti pakkasen kovettamalla hangella.

Reilun kolmen kilometrin hitaan taivalluksen jälkeen näkyviin ilmestyi intiaanien leiri, jossa oli kymmenkunta tiipiitä. Hetken aikaa Rinnemies oli huolissaan päänahkansa puolesta, sillä ulos kerääntyneen intiaanisoturit näyttivät levottomilta ja hermostuneilta. Pian he kuitenkin huomasivat kuka kätkeytyi Rinnemiehen edessä olevaan vaatemyttyyn ja helpotus sekä ilo virtasi koko joukkion kasvoille. Voi sitä riemua ja ilonkiljahduksia kun kadonnut pikkutyttö kaivettiin esiin Rinnemiehen turkishaalarin kätköstä! Kaikki kyläläiset kerääntyivät Rinnemiehen Lynxin ympärille ja ihastelivat ja silittivät kunnioittavasti kelkan kyljessä olevaa ilveksen kuvaa. Rinnemiestä taputeltiin olalle ja hänet ohjattiin sisälle kaikkein isoimpaan tiipiihin, jossa hänet otti vastaan muita kyläläisiä selkeästi vanhempi mies, jolla oli päässään niin kauhea pehko sulkia, että Rinnemies arveli tämän olevan heimon päällikkö.

Koko inkkariheimo ahtautui sisälle, sillä kaikki halusivat nähdä muukalaisen, joka oli pelastanut kadonneen pikkutytön varmalta kuolemalta ankaran pakkasen keskeltä. Tuuheasulkainen äijänkäppyrä kaiveli kätköistään rauhanpiipun esiin ja alkoi touhuta sitä palamaan. Jostain ilmestyi kirkas puteli ilolientä, jota tyrkytettiin Rinnemiehelle päntiönään. Kaikki nauroivat ja olivat iloisia. Rinnemiestäkin alkoi naurattaa ja hän hörppi pitkiä siemauksia aina kun pullo osui kierroksellaan hänen kohdalleen. Päällikkö sai viimein tuohustettua rauhanpiipun savuamaan ja sitäkin sitten alettiin porukalla pössäytellä ja tiipiin tunnelma kohosi entisestään.

Yhteistä kieltä ei ollut - mitä nyt muutama kömpelö englanninkielen sana puolin ja toisin - mutta siitä huolimatta keskustelu oli vilkasta ja kun sanat loppuivat, niin kädet ja pantomiimitaidot otettiin käyttöön. Kunnon työmiehen tapaan Rinnemies alkoi ensin kertoa työstään. Hän selitti alkuun, että enimmän aikaa hän ajelee Prinoth Bison -merkkistä rinnekonetta. Intiaanit ymmärsivät selvästi ainakin Bison sanan, sillä moni nyökytteli päätään ja laittoi sormet haralleen päänsä yläpuolelle sarvia kuvaamaan ja hoki ”Bison, Bison.” Rinnemies imaisi kunnon savut rauhanpiipusta ja mietti naama punottaen, että tämäpä onkin sitten jytyä tavaraa! Sitten hän tapojensa mukaisesti halusi vielä isotella ja korostaa sitä, kuinka valtavan iso ja voimakas hänen tampparinsa oli. Se vehje on kuulkaa valtava, Rinnemies vakuutteli ja hänen käsimerkkinsä ja elekielensä oli niin vakuuttavaa, ettei kellekään jäänyt epäselväksi kuinka isosta tapauksesta nyt olikaan kyse. ”Giant Bison, giant bison.” Joku sanoi ja kaikki muut inkkarit hokivat sitä sitten innoissaan perässä ja osoittelivat Rinnemiestä sormillaan.

Tässä vaiheessa alkoi varsinkin naispuolisten intiaanien katse terävöityä ja vaikka Rinnemiehellä vaistomaisesti heräsi kalpea epäilys siitä, että mahdettiinko häntä tulkita oikein, oli hän niin mielissään saamastaan huomiosta, että päätti lisätä vain pökköä pesään. Hän siemaisi aimo kulauksen tulilientä ja ilmoitti sitten ylpeästi, että sillä valtavalla biisonilla hän tamppasi Ylläksen 63 rinnettä joka ikinen yö! Tamppaamista selventäviä käsimerkkejä oli vaikea keksiä, mutta Rinnemies yritti parhaansa ja tolkutti samalla harvoilla osaamillaan englannin kielen sanoilla ”Sixtythree times tamping, every night!”

Sillä samalla hetkellä osa naisista pyörtyä kupsahti ja lopuistakin Rinnemies ihmetteli, että ollakseen punanahkoja, nämä näyttivät silloin kyllä erikoisen kalpeilta kasvoiltaan. Miehet sen sijaan katselivat Rinnemiestä hetken pitkin nenänvarttaan ja olivat ilmiselvästi vähän epäilevän näköisiä. Silloin Rinnemies ajatteli, että heihin ei ehkä niinkään vedonnut tampattavien rinteiden määrä, vaan se, että mitä työstä maksettiin. Niinpä hän suurieleisesti lopetti kertomuksensa toteamalla, että kaikkein parasta tässä oli se, että siitä hommasta vielä maksetaan - ja tosi hyvin. ”Lot of money! Lot of money!” Hän toisteli kerta toisensa jälkeen ja nauroi remakasti päälle. Intiaanisoturit katselivat hetken Rinnemiestä silmät kunnioituksesta suurina ja vilkuilivat sitten päällikkönsä reaktiota. Tämä haukkoi henkeään ja tyhjää nieleskellen ojensi sitten kiireesti rauhanpiippua Rinnemiehelle, jolloin koko tiipii repesi vapautuneeseen ja innokkaaseen nauruun ja hihkuntaan. Kyllä oli kylään saatu melkoinen urho vieraaksi, jolle kylänvanhinkin jäi kakkoseksi! Iloliemi virtasi, rummut soivat ja villi juhlinta alkoi. Yön aikana Rinnemies sitten otettiin pitkien seremonioiden saattelemana heimon veriveljeksi ja hänelle iskettiin siitä todistava sulka hattuun ja annettiin vielä intiaaninimi.

Intiaaniheimo poistui Lainion metsistä pari vuotta myöhemmin Rinnemiehen pettymykseksi, mutta vielä nykyäänkin Pohjois-Amerikan suurilla tasangoilla vaeltavien intiaanikansojen vanhimmat kertovat leirinuotioilla kunnioittavaan sävyyn kaukaisen ja kylmän pohjolan maan suuresta soturista ja hänen öisistä urotöistään, joille ei edelleenkään löydy vertaista. Näin on sana pikkuhiljaa levinnyt kaikkien intiaanikansojen keskuudessa ja eipä taida löytyä tältä maapallolta sellaista punanahkaa, joka ei olisi kuullut tarinaa uljaalla ja villillä ilveksellä lumen päällä Ylläksellä kiitävästä soturista - nimeltä Valtaisa Sonni.

Rinnemies

Julkaistu: 27.3.2013

Pitkään pöydässä sitten istua jurotettiin sanaakaan sanomatta. Maansa myyneen näköinen mies vältteli Rinnemiehen katsetta ja siemaisi kulauksen tuopistaan aina aika ajoin. Rinnemies taas tutkaili häpeilemättä nukkavierua pöytäkaveriaan, joka alkoi näyttää jotenkin tutulta. Tämähän oli se etelästä Äkäslompoloon pari vuotta sitten junan tuoma nuori mies, joka työskenteli eräässä kylän safarifirmoista! Moottorikelkoista Rinnemies saikin aihetta kepeään jutusteluun ja varautuneen alun jälkeen oluttaan siemailevan miehen suupielestään ynähtelemät vastaukset alkoivat pikku hiljaa muuttua pitemmiksi ja ystävällisemmiksi. Tunnelma kepeni ja lopulta Rinnemies uskaltautui kysymään, että oliko miehellä jotain murheita, kun hän oli aiemmin näyttänyt niin masentuneelta. Juttukaverin ilme synkkeni heti uudestaan. Pitkään hän vain tuijotti tuoppiinsa, huokaili ja nieleskeli, kunnes nosti uupuneen katseensa Rinnemiehen kasvoihin - arvioi näkemäänsä - ja päätöksensä tehneenä alkoi sitten alistuneella äänellä kertoa tarinaansa.

Mies oli muuttanut töiden perässä Äkäslompoloon, mutta hänen nuori ja kaunis vaimonsa oli jäänyt etelään omiin töihinsä. He elivät siis kaukosuhteessa ja tapasivat toisiaan vain kun mies ehti töiltään matkustamaan varsinaiseen kotiinsa. Miehen työkaverit huomasivat kuinka tärkeä tuore vaimo oli hänelle ja he varoittelivat, että tämän olisi syytä olla varovainen liikkeissään. Nimittäin kaikenlaiset jutut lähtivät tunturissa helposti liikkeelle, miehet opastivat avuliaana. Parempi olisi pidättäytyä näyttäytymästä toisten naisten seurassa, mikäli halusi, ettei nuorikon korviin kantautuisi ikäviä vihjailuja, joita sitten saisi selitellä parhaansa mukaan aina kotona käydessään.

Niinpä mies oli ottanut neuvosta vaarin ja teki kaikkensa, että ei saisi harteilleen naissankarin viittaa. Hän vältteli julkisilla paikoilla naisseuraa niin antaumuksella, että jos esimerkiksi naispuolinen työkaveri halusi ihan vain viattomasti kävellä töistä yhtä matkaa Jounin kaupalle ostoksille, niin mies keksi jonkin tekosyyn, jonka varjolla hän jättäytyi matkasta ja luikki sitten myöhemmin yksin perässä. Raskastahan sellainen jatkuva varoillaan olo ja naisten pakoilu oli, mutta mitäpä parantumattomasti rakastunut nuori mies ei tekisi onnensa säilyttämiseksi, hän tarinansa lopuksi enemmänkin totesi kuin kysyi.

Rinnemies oli kuunnellut tarinaa tarkkaavasti ja hän ymmärsi hyvin mistä mies puhui. Tunturihuhu oli totta totisesti jopa totuutta vahvempi! Kun jokin huhu lähti liikkeelle, niin sitä ei enää mikään todistelu toiseksi muuttanut. Siksipä Rinnemies onnittelikin miestä, että tämä oli kyllä toiminut viisaasti ja kaukonäköisesti. Samalla hän kuitenkin ihmetteli, että vaikka kaikkien ihanien naisten vältteleminen oli varmasti vaikeata, niin eikö kuitenkin miehen pitäisi olla iloinen siitä, että varotoimet olivat toimineet ja huhu ei ollut saanut mahdollisuutta temmeltää pahojaan tehden?

Mies istui hiljaa ja näytti puntaroivan mitä vastaisi. Sitten hän kulautti tuoppinsa tyhjäksi, nousi ylös ja laittoi ryppyisen takkinsa kiinni. Ennen lähtöään hän mulkaisi vielä Rinnemiestä silmiin ja totesi tälle katkeruutta äänessään, että vieraiden naisten välttely toimi kyllä aikansa, mutta sitten vaikutus kääntyi ikään kuin päälaelleen - mies nielaisi - ja loppujen lopuksi jouduttiin ojasta allikkoon.

Rinnemies jäi ihmeissään miettimään miehen sanoja samaan aikaan kun Anna Abreu asteli säihkyvä mekko yllään esiintymislavalle. Pubin hilpeä ja miesvoittoinen yleisö alkoi mylviä sekä taputtaa käsiään ja tuo heleä kaunotar varasti kaikkien huomion. Mutta ei kuitenkaan aivan kaikkien - ja siinä tilanteessa Rinnemiehen oli helppo nurkkapöydästään havaita väkijoukosta ainakin kolme tutun näköistä nuorta miestä, jotka tuijottivat aivan eri suuntaan kuin muut. Miesten katseessa oli sellainen outo palo, jota Rinnemies ei ensin osannut tulkita, mutta kun hän tajusi, että he kaikki seurasivat silmä tarkkana surullisen, mutta salskean komean safarimiehen askellusta kohti ulko-ovea, hänen viattomassa luonnonlapsen mielessään alkoi vähitellen seljetä, kuinka naissankarin mainetta vastaan taistelleelle miesparalle oli lopulta käynyt. Ja vaikka vaimoansa palvovalle etelänmiehelle asioiden saama yllättävä käänne oli varmasti vähintäänkin yhtä kiusallinen kuin alkuperäinen vaara, niin Rinnemies ei voinut olla ihailematta tunturihuhun käsittämätöntä oveluutta ja sitkautta. Hymyillen hän kuvitteli mielessään, kuinka huhu oli ensin hyökännyt edestä, mutta huomatessaan puolustuksen vahvaksi se oli muuttanut suunnitelmaa ja alkanut kiertää vastustajaa etsien heikkoa kohtaa suojamuurista, löytäen sen lopulta ja sitten hyökännyt takaapäin kahta kauheimmin seurauksin!

Rinnemiehen hymy kuitenkin hyytyi tuolla samalla hetkellä kun pubin ulko-ovi painui safarimiehen jäljessä kiinni, sillä kolme kiinnostunutta silmäparia oli nyt kääntynyt suoraan hänen nurkkapöytäänsä kohti. Tunturihuhulla oli jo uusi uhri kiikarissaan.