Sabinan knalli - keittiöanalyyttinen kirjallisuusblogi

Johanna Elomaa: Säästä ajatuksesi eläviä varten

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Thu, 03 Aug 2017 13:58:00 +0000

Johanna Elomaa: Säästä ajatuksesi eläviä varten (Kosmos 2016)

Sivumäärä: 300

Eräänä päivänä mediatalossa työskentelevä ja Helsingissä puolisonsa Johnnyn kanssa normaalia keskiluokkaista elämää viettävä Johanna Elomaa saa Vietnamista järkyttävän uutisen: hänen pikkuveljensä on tehnyt itsemurhan. Surun ja itsesyytösten kanssa kamppailevan Johannan elämä romahtaa täysin. Hän alkaa kärsiä unettomuudesta, pitkään kestänyt parisuhde päättyy ja kiivastahtinen työkään ei tunnu enää mielekkäältä. Hän päättää ottaa vuoden tauon työstään ja matkustaa Aasiaan etsimään uutta polkua itselleen. Säästä ajatuksesi eläviä varten on Johannan omakohtainen kertomus matkastaan.

Johannan surutyöstä kehkeytyy kolmiosainen. Ensimmäiset kuukaudet hän viettää Intiassa Himalajan vuoristossa joogaretriitillä. Sieltä hän suuntaa Borneoon orankien kuntoutuskeskukseen auttamaan orpoja orankivauvoja takaisin viidakkoon. Matkan päätepysäkkinä on Bali. Kaiken rinnalla kulkee Johannan suru, pikkuveljen Antin tarina sekä ex-mies Johnny. Johanna tekee tiliä menneisyytensä kanssa, reflektoi tunteitaan ja toimintaansa ja yrittää tulla sinuiksi itsensä kanssa niiden kokemusten avulla, joita hän matkallaan kohtaa. Huumeriippuvuuden, rahaongelmien ja unelmana olleen DJ-uran kanssa kamppailleen Antin tarina on musertava ja avaa Johannan mielen solmuja ja surun syvyyttä.

Koska Säästä ajatuksesi eläviä varten on hyvin henkilökohtainen teos vaikeasta ja traumaattisesta kokemuksesta ja siitä selviytymisestä, sitä on hyvin vaikeaa käsitellä kriittisesti. Elomaan suhtautuminen surun työstämiseen, mielenrauhan löytämiseen sekä omaan asemaansa länsimaalaisena etuoikeutettuna Aasiassa sisältää kuitenkin joitain arveluttavia piirteitä, joihin en voi olla tarttumatta. Herkästä aiheestaan huolimatta Säästä ajatuksesi eläviä varten on julkiseksi kirjoitettu teos, jota on vapaan kirjallisen keskustelun nimissä pystyttävä tarkastelemaan myös kriittisessä valossa.

Johannan teksti havainnollistaa osuvasti sosiaalisen median kouliman 2010-luvun ihmisen suhtumista omaan minuuteensa ulkopuolelta käsin työstettävänä projektina. Minä on tarina, jota muokataan tietoisesti haluttuun suuntaan. Johannan selviytymistarina ei ole jatkumo, jonka hän on ainoastaan retrospektiivisesti itsetutkiskelunsa lomassa oivaltanut, vaan hän on lähtenyt täysin tietoisesti tavoittelemaan sitä:

Matkani lopuksi aioin kantaa tavarani balilaisten riisipeltojen laidoille. Niiden peltojen laidoilta hämmästelisin iltaisin taivaan oranssiksi värjäävää auringonlaskua. Siellä kietoisin kaiken lopulta yhteen. Tahdoin irrottaa mieleni menneisyydestä. Tahdoin rauhan ja edes ohuen ajatuksen siitä, miten tulla onnelliseksi. Tahdoin oppia vihdoin taas rakastamaan. Sitten palaisin kotiin valmiina ja avoimena uuteen.

Johannan johdanto suorastaan kutsuu ennakoimaan, ettei matka mennytkään ihan niin kuin hän kuvitteli, mutta 2010-luvun ihminen rakentaa itse oman kohtalonsa siinä missä Facebook-profiilinsa. Keskiluokkaisen, arkeensa kyllästyneen länsimaalaisen henkistymismatka Aasiaan on kuitenkin varsin kliseiseksi muodostunut narratiivi, jota sentään luulisi kirjailijan itsensäkin kommentoivan jollain tavoin. Häiritsevintä teoksessa on kuitenkin juuri se, että niinkin taitava kuin Johanna on reflektoimaan tunteitaan ja ihmissuhteitaan, hän vaikuttaa olevan täysin sokea niille valtasuhteille ja ristiriidoille, joita hänen valkoinen länsimaalaisuutensa Aasiassa väistämättä synnyttää. Globaali epätasa-arvo tai kulttuurinen appropriaatio ovat teemoja, joita vuonna 2016 ei tällaisessa teoksessa vain voi yksinkertaisesti ohittaa. Johanna kyllä kuvailee muutamaan otteeseen kohtaamaansa köyhyyttä, mutta käsittelee sen yhteydessä korkeintaan vain sen aiheuttamia epämukavuuden tunteitaan jättäen huomiotta täysin oman roolinsa suhteessa siihen. Ainoastaan Borneon orankien kuntoutuskeskuksesta kertovassa osiossa Johanna pysähtyy miettimään länsimaalaisten vaikutusta orankien tilanteeseen:

Siinä me istuimme lootusasennossa kaksin maassa auringonpaahteessa, sukulaiset. Orang utan ja Homo sapiens. Jos meillä olisi yhteinen kieli, kiittäisin toveriani siitä, että se otti minut vieraaksi reviirilleen, näytti minulle kotiseutunsa, tutustutti tapoihinsa ja vakuutti viisaudellaan. Hämmästelin sitä, että se kohteli minua hyvin ja luotti minuun, vaikka lajini puolesta joutaisin ikuisesti sen mustille listoille. Anoisin meidän kaikkien puolesta anteeksiantoa ja toivoisin, ettei vielä olisi liian myöhäistä.

Kohta osoittaa, että Johannalta ehkä voisi löytyäkin laajempia pohdintoja globaaleista valtasuhteista, mutta tätä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ne loistavat poissaolollaan läpi kirjan. Sikälikin teokseen liittyy epätasapainoisuutta.

On todettava myös, että surun käsittelemiseen Johannan teos ei välttämättä tarjoa erityistä samaistumispintaa. Vaikka kirjan Intiaan sijoittuva osa sisältää joitain puhuttelevia viisauksia, kokonaisuutena Johannan selviytymistarinaa voisi luonnehtia poikkeukselliseksi ja selvästi hyvin etuoikeutetun henkilön kertomukseksi. Harvalla on oikeasti mahdollisuutta jättää vuodeksi työnsä ja unettoman yönsä ja rakentaa itseään uudelleen ulkomailla, ja olisi hyvin ahdistavaa olettaa, että surusta yli pääseminen vaatisi sellaista.

En epäile, etteikö Johanna olisi kokenut matkaansa tarpeelliseksi tai peräti välttämättömäksi selviytymiselleen, mutta en pysty myöskään näkemään hänen metodiaan ihanteellisena. Ilman pikkuveljen kuolemasta johtuvaa traumaakin Johannan levoton elämysten kalastelu ja identiteetin vaihdokset tuntuvat oireellisilta. Ehkä tahattomastikin aasialaiset elämänpiirit heijastavat kirjassa, kuinka ongelmallinen vaikutus länsimaalaisella, äärimmilleen viedyllä kulutuskulttuurilla on onnellisuuden ja mielenrauhan kokemiseen. Säästä ajatuksesi eläviä varten pistää jopa miettimään, voisivatko monet henkilökohtaiseksi kokemamme ongelmat oikeastaan olla pohjimmiltaan kulttuurisia.

Valkoisen länsimaalaisen Johannan matkasta kehkeytyy väistämättäkin kulutuskulttuurin sanelema minäprojekti, jossa oireellisinta on kaiken väliaikaisuus. Intialainen joogaretriitti on oivallinen esimerkki siitä, miten kapitalistinen järjestelmä sisällyttää kaiken itseensä, myös sen mikä lähtökohtaisesti on sitä vastaan. Joogaretriitillä askeesi, maallisesta ja turhasta luopumisen filosofia on menestyvä tuote, jota myydään hyvin maksaville länsimaalaisille. Kapitalistisen järjestelmän kannalta olisi kuitenkin katastrofi, jos ihmiset oikeasti ja aidosti omaksuisivat askeesin, sillä samalla he lakkaisivat kuluttamasta. Näin harvemmin kuitenkaan käy, sillä se ei kuulu ihmisten omaksuman kulutuskulttuurin luonteeseen.

Ostettu mielihyvä ja parannus kestää hetken ja valuu sitten tyhjiin tehden tilaa uusille haluille ja tarpeille. Kestävä tyydytys ei olisi kapitalistisen järjestelmän kannalta edullista, tärkeintä on, että ihminen palaa aina takaisin ostamaan lisää. Johanna loikkii kirjassaan elämyksestä toiseen kuin ne olisivat jalokiviä, joita keräillä. Vaikka elämys ei sinällään olisikaan ostettavissa, siihen suhtaudutaan kuin kulutustavaraan. Mistään filosofiasta tai kokemuksesta ei tule pysyvää elämäntapaa. Elomaa vaihtaa hämmästyttävän sujuvasti arvo- ja ajatusmaailmasta toiseen. Häntä ei näytä vaivaavan toimintansa ilmeiset ristiriitaisuudet: joogaretriitin askeesi vaihtuu Balilla maaniseen shoppailuun, viidakon työteliäästä, orankien oksennusta ja ulosteita siivoavasta teräsnaisesta kehkeytyy myöhemmin bikinivahauksia ja kampaajansa ammattitaitoisuutta stressaava diiva ja musertavan köyhän balilaisen perheen kohtaaminen leikkautuu suoraan seurapiirijuhliin. Sinällään kaikessä tässä ei ole mitään uutta eikä Johanna ole poikkeusyksilö. Tätä länsimaalainen arki yhä enenevissä määrin on. Kaikki tämä ei olisi kuitenkaan niin häiritsevää, jos Johanna osoittaisi edes tiedostavansa minäprojektiinsa sisältyvän ironian.

Vaikka Johannan elämäntapa on monella tapaa vieraannuttavaa, Säästä ajatuksesi eläviä varten on mielenkiintoinen ja ilmeisen ajatuksia herättävä teos. Teoksen ongelmista huolimatta erityisesti orankien kuntoutuskeskukseen sijoittuva osuus on hurjan mielenkiintoinen ja luo omasta näkökulmastaan ymmärrystä eläinten ja ihmisten väliseen, mutkikkaaseen suhteeseen.

Han Kang: Vegetaristi

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Sun, 16 Jul 2017 16:35:00 +0000

Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)
Alkuteos: 채식주의자 / Chaesikju-uija
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2007
Suomentaja: Sari Karhulahti (Deborah Smithin englanninnoksesta)
Sivumäärä: 215
Arvostelukappale
-

Miehensä mukaan Yeong-hye on tunnollinen ja mukutuvainen vaimo. Hän on ehkä pitkästyttävä ihminen, mutta ei odota mieheltään liikoja eikä aiheuta kiusallisia riitoja. Hän lukee paljon tylsistyttäviä kirjoja ja miehensä häpeäksi jättää toisinaan pukematta rintaliivit päällensä. Tällaisen kuvauksen lukija saa etelä-korealaisen Han Kangin romaanin Vegetaristi päähenkilöstä kirjan ensisivuilla. Yeong-hye on kuitenkin varmasti paljon muutakin kuin arkipäiväinen vaimo. Langolleen hän onkin kummallisten seksifantasioiden kohde ja sisarelleen In-Hyelle muistutus heidän vaikeasta lapsuudestaan ja velvollisuudentuntoisuudesta. Mutta mikään näistä ei kerro, minkälainen Yeong-hye todella on. Aviomies, lanko ja sisko ovat lukijan ainoat ikkunat Yeong-hyehen, ja mitä pidemmälle Vegetaristi etenee, sitä kauemmas Yeong-hye lipuu lukijan otteesta.

Rauhallinen ja vaatimaton Yeong-hye järkyttää perhettään ja aviomiestään ryhtymällä kasvissyöjäksi. Hän kertoo nähneensä unen, jonka jälkeen hän ei voi sietääkään lihaa. Aviomiehen näkökulman lomassa risteilevät Yeong-hyen unikuvat brutaalisti teurastetuista eläimistä, verestä ja lihan kaluamisesta. Yeong-hye kärsii hermoromahduksesta. Hän laihtuu ja heikkenee silmissä, mutta perhe ei ymmärrä hänen ratkaisuaan. He reagoivat vähättelevästi Yeong-hyen kokemukseen ja maanittelevat häntä maistamaan lihaa. Perheen näkökulmasta järkyttävintä tilanteessa ei vaikuta edes olevan se, että Yeong-hye on ryhtynyt kasvissyöjäksi vaan pikemminkin se, että hän osoittaa päättäväisyyttä ja omaa tahtoa.

Vegetaristin jännite perustuu siihen, että emme koskaan saa täysin selville, mikä Yeong-hyen sisällä todella tapahtuu. Miksi unikuvat vaikuttavat häneen niin voimakkaasti? Onko hän todella seonnut päästään vai onko kyseessä viimeinen epätoivoinen yritys päättää omasta elämästä ja kehosta? Romaani antaa hyvin niukalti aineksia ymmärtää, mistä Yeong-hyen romahduksessa on pohjimmiltaan kyse. Sisarelleen Yeong-hye kertoo samaistuvansa puihin:

Yeong-hye kysyi puolestaan: ”Tiesitkö sinä?”
”Mitä”
”Minä en näet tiennyt. Luulin, että puut seisovat pystyssä… Tajusin juuri, että niiden kädet ovatkin maan sisällä. Katso, katso tuonne – eikö olekin ällistyttävää?” Yeong-hye ponnahti pystyyn ja osoitti ikkunasta ulos. ”Ne kaikki ovat ylösalaisin.” Hän nauroi innoissaan. In-hye muisti, että hänen ilmeensä oli ollut toisinaan lapsena samanlainen. Hänen vinot silmänsä olivat siristyneet ja tummuneet aivan mustiksi, ja häneltä oli päässyt yhtä viaton nauru kuin nyt. ”Tiedätkö, miten sain sen selville? No, näin unta, että seisoin käsillä… Vartalostani kasvoi lehtiä ja kämmenistäni juuria… Niinpä työnsin sormet multaan. Työnsin ne yhä syvemmälle… Levitin jalat, levitin ne haralleen, koska halusin, että niiden välistä puhkeaisi kukkia…”

Yeong-hye riuduttaa itseään niukalla ravinnolla, mutta hän ei pyri kuolemaan, vain muuttumaan joksikin muuksi. Ironista onkin, että Yeong-hye on muuttumassa juuri siksi, jollaisena häntä on kohdeltu tähänkin asti: muiden vapaasti käytettävissä olevaksi organismiksi, jolla ei ole omaa tahtoa tai sisäistä elämäänsä. Aivan kuin Yeong-hye olisi oivaltanut, että elämässä, jossa ei ole mahdollisuutta olla oma itsensä, ainoa selviytymismahdollisuus on luopua itsestään kokonaan. Vasta kun Yeong-hye ryhtyy kasvissyöjäksi, hänen omaisensa oikeastaan havahtuvat siihen, että hänelläkin on sisäinen kokemusmaailmansa, salaisuutensa ja yksityiset tunteensa. Siinä vaiheessa on kuitenkin jo liiam myöhäistä.

Yeong-hyen passiivisuus ja välinpitämättömyys konkretisoituu eriskummallisessa suhteessa, joka kehkeytyy hänen ja hänen lankonsa välille. Videotaiteilija-lanko saa pakkomielteen Yeong-hyen pakaran mongoloiditäplästä ja haluaa kuvata kälynsä yhdelle viedoistaan. Myös lanko löytää fantasioissaan Yeong-hyestä jotain kasvimaista ja piirtää tämän alastoman vartalon täyteen kukkia. Videolla ja fantasioissaan hän kuitenkin kuvaa ja panee vain ruumista, ei ihmistä sen sisällä. Yeong-hyen langon pakkomielle tuo esiin, mitä tapahtuu, kun nainen oikeasti muuttuu miehisen halun puhtaaksi objektiksi.

Koska Yeong-hyen sisäinen maailma jää romaanissa koskemattomaksi, hän pelkistyy ihmisyydeksi, masentuneen ja hermoromahduksen saaneen henkilön kehoksi, joka heijastelee mahdollisimman paljaasti ja kaikista taustatekijöistä riippumattomana, minkälaisen kohtelun ihminen voi saada, kun hän menettää otteen itsestään. Mitä syvemmälle sisäiseen olemattomuuteensa Yeong-hye vajoaa, sitä enemmän hänen ruumiinsa kuuluu muille. Siitä tulee muiden raiskaama, hyväksikäyttämä ja pakkosyöttämä. Kun mielisairaalan hoitohenkilökunta taistelee pitääkseen itsetuhoisen potilaansa kehoa hengissä, ihminen sen sisällä on edelleen yhtä merkityksetön kuin ennenkin. Eikö silloin ole helmpompaa luovuttaa ja olla puu; nauttia auringosta ja olla vaan piittamatta ympärillä hyörivistä ihmisistä, jotka kuvittelevat, että elämäsi ja kehosi on heidän hallittavissaan.

Vegetaristi on kummallinen, tunnelmaltaan levottomuutta aiheuttava romaani, jonka allegorisuus on niin elävää ja voimallista, että se muuttuu ahdistavaksi, käsinkosketeltavaksi todellisuudeksi.

Black Poetry Night – afrikkalaisen diasporan ohittamattoman voimakas ääni

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Sat, 08 Jul 2017 15:30:00 +0000

Runon ja suven päivänä 6.7. Tampereen Tallipihalla järjestetään vuosittain Runopiha-tapahtuma, tänä vuonna teemalla ”maan uumenista”. Samana iltana Tampereen Klubilla Fest Afrika järjesti Black Poetry Night -tilaisuuden sattuvan samankaltaisella nimikkeellä ”breaking ground”. Molemmissa luodaan mielikuvaa piskuisesta ja voimaannuttavasta sukupolvensa underground-äänestä ponnistamassa esiin karusta ja epäsuosiollisesta maaperästä. Kotimainen lavarunoutemme osaa olla elävää ja yllättävääkin, mutta Briteistä saapuneiden spoken word -artistien voimalliset esitykset ja painava sanoma avasi tyystin toisenlaisella tasolla auki kielen ja ilmaisun mahdollisuuksia.

Black Poetry Nightin esiintyjät hämmästyttivät ainutlaatuisella lavapresenssillään ja vilpittömän rohkealla ilmaisullaan. He osoittivat, että kun itseilmaisun pakko kumpuaa globaalin epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden tai irrallisuuden ja juurettomuuden kokemuksista, ei ole enää varaa pelätä saarnaavuutta tai pateettiisuutta. Oma koettu todellisuus on esitettävä juuri sellaisena kuin se on ja sellaisella kielellä, joka onnistuu välittämään sen parhaiten – välittämättä mitoista, säännöistä tai tyylipisteistä.

Fest Afrikan Black Poetry Night oli osa Tampereen yliopistolla järjestettävää ”Afroeuropeans” -konferenssia, joka käsittelee afrikkalaista diasporaa. Tilaisuudessa esiintyivät brittiläiset spoken word- artistit ja runoilijat Zena Edwards, Vanessa Kisuule, Solomon OB, Yomi Soode ja Roger Robinson. Samalla tilaisuudessa julkaistiin painettu vihkonen otsikolla Breaking Ground: Black British Poets, joka sisältää illan esiintyjien tekstejä alkuperäisessä englanninkielisessä asussaan sekä suomeksi käännettynä.

Black Poetry Nightin esiintyjät asuvat kaikki Isossa-Britanniassa, mutta useimpien juuret ovat Afrikassa. Heidän tekstinsä käsittelevätkin paljon elämän ja identiteetin kokemista mustana valkoisten maailmassa ja toisaalta brittinä Afrikassa. Zena Edwardsin runo ”Raivoprojekti – Abbeyn laulu” on ylistys häpeämättömälle ja rehelliselle naiseudelle. Vanha kerjäläisnainen laulaa äänellään, joka ”meni säröille, murtui kun kuu / katsoi kerran muualle” (suom. Emily Hallfast) rohkeudesta hyväksyä itsensä ja luottaa vihaansa, joka voi oikein kanavoituna olla uskomatonta voimaa. ”I am a womb-man”, hän julistaa kutoen sanoihinsa ikiaikaista naiseutta.

Diasporassa elävä voi kokea, ettei hän kuulu täysin mihinkään. Länsimaissa hän on vieras ulkomaalainen ja lähtömaassaan jo liian länsimaalaistunut. Vaikka juuret ovat olemassa, ne ovat haperoiset ja katkeilleet, yhteys pätkii. ”Tässä kadonneen kielen maassa en ole vieras enkä paikallinen. / Ei käänny kieleltä toiselle hukkaan heitettyjen sanojeni paino” (suom. Katriina Mujunen), toteaa Vanessa Kisuule runossaan, joka on omistettu hänen afrikkalaiselle isoäidilleen. Vanessa ei ole ikinä käynyt yhtään keskustelua rakkaan ”jjajjansa” kanssa, sillä heillä ei ole yhteistä kieltä. Hän tuntee yhteyden, mutta ei saa siitä silti otetta:

voimme vain kömpelösti tervehtiä toisiamme

sillä minun maailmani ei mahdu maailmaasi

vaikka ryömin nelinkontin minuuteni riekaleiden perässä

surren loputtomasti jokaista käännösvirhettä

väärinymmärrystä

väärintulkintaa

jokaista seismistä liikettä ajassa.

(suom. Katriina Mujunen)

Zena Edwards @ Klubi / Tampere

Vaikka runoilijoiden tekstit ovat vaikuttavia, niitä lukiessa huomaa, että ne ovat ennen kaikkea kirjoitettu esitettäviksi. Kerjäläisnaisen laulu naisen maailmasta saa todellisen vaikutusvoimansa Zena Edwardsin aluksi käheästä ja sitten uskomattoman syväksi voimistuvassa puhtaassa lauluäänessä. Vanessa Kisuulen säkeet isoäidistään puolestaan saavat emotionaalisen painonsa hänen samanaikaisesti haavoittuvassa ja paljaassa mutta myös rohkeassa läsnäolossaan. Nämä runoilijat ovat tarinankertojia, ja heidän sanansa virtaavat todellisesta ilmaisun tarpeesta, ei pingottuneesta pyrkimyksestä taiteilijuuteen tai esteettisyyteen. Kauneus on yhtä kuin rehellisyys ja vilpittömyys. Solomon OB:n rapin ja runouden rajapintaa haukkovat säkeet ennakkoluuloista ja epäoikeudenmukaisuudesta ovat sanataituuruutta, mutta niiden sanoma tulee ohittamattomaksi ennen kaikkea runoilijan itsensä lausumana.

joo me asuttiin sijaisperheessä

sen kun sanoo, ihmisten naamat rypistyy kuin pois viskatut paperit, virheitä huokuvat sivut

mut me ei olla virheitä sivulla

me ollaan upeita romaaneita

joissa on epätavalliset alut.

(suom. Anne Ketola)

Zena Edwards: Healing Pool(Youtube)

Vanessa Kisuule: Jjajja (Youtube)

Solomon OB: Unortohodox Beginnings (Youtube)

Yomi Sode: Ok not to be ’OK ’(Youtube)

Roger Robinson: Sheets (Youtube)

Breaking Ground: Black British Poets (Speaking Volumes Live Literature Productions 2017)

Kirjoittajat: Zena Edwars, Vanessa Kisuule, Solomon OB, Roger Robinson ja Yomi Sode

Suomentajat: Emily Hallfast, Anne Ketola, Katriina Mujunen ja Tarja Soini

Sivumäärä: 44

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Mon, 03 Jul 2017 18:12:00 +0000

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus 2017)
Alkuteos: La septiéme fonction du langage
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2015
Suomentaja: Lotta Toivanen
Sivumäärä: 378
Arvostelukappale
-

Hän kulauttaa lasinsa tyhjäksi, katsoo Simoniin ja sanoo: ”Tämähän on yhtä hauskaa kuin romaaneissa.”
Simon kohtaa hänen katseensa.

Helmikuussa vuonna 1980 kirjallisuudentutkija Roland Barthes jäi auton alle ja kuoli vammoihinsa. Historiankirjoituksen mukaan kyseessä oli onnettomuus, mutta Laurent Binet’n Kuka murhasi Roland Barthesin? esittää toisenlaisen teorian. Takaa-ajokohtauksia, neuvostoliittolaisia agentteja ja vaihtuvia eurooppalaisia kaupunkeja – vakoiluromaaneista ammentava romaani esiittää skenaarion, jossa Barthes olisikin murhattu, sillä hän piti hallussaan asiakirjaa kielen seitsemännestä funktiosta, siitä, joka saa ihmisen toimimaan puhujan tahdon mukaisesti. Akateeminen maailma kuhisee Barthesin vihamiehiä, joten ranskalainen komisario Bayard sukeltaa sen pinnan alle oppaanaan nuori semiootikko Simon Herzog.

Semiotiikkaa ja merkitysten muodostumista tutkinut Roland Barthes asettaa herkullisen lähtökohdan salapoliisijuonelle, joka tulvii salaperäisiä henkilöhahmoja, johtolankoja ja vihjeitä. Lukija voi halutessaan tulla täysin vainoharhaiseksi erilaisista piilomerkityksistä, intertekstuaalisista viitteistä ja repliikkien funktioista. Voi miettiä, riittääkö oma intellekti vai? Vai viedäänkö tässä tyhmää kuin pässiä narussa? En ole vieläkään aivan varma, onko romaanin tarkoituskin johtaa lukijaa harhaan ja pyörälle päästään siitä, mitä oikeastaan tapahtuu, vai putosinko jossain vaiheessa kärryiltä ihan vain omaa epänokkeluuttani. Salapoliisijuonien ennakoiminen kun ei ole koskaan ollut suurimpia vahvuuksiani. Murhaaja on lähes poikkeuksetta yllätys, silloinkin kun kaikki muut tiesivät sen jo.

Juonen tarkoituksellisesta tai tahattomasta sekavuudesta huolimatta Binet’n romaani on hulvaton irrottelu, mutta vaatii pientä näppituntumaa arvostetuimpiin kirjallisuuden-, kulttuurin- ja kielentutkijoihin, jotta sen akateeminen itseironia ei menisi sivu suun. Henkilöhahmoina vilahtelevat muun muassa Kristeva, Foucault, Searle, Umberto Eco, Derrida ja nuori Judith Butler. Midnight in Paris kohtaa koomisen James Bondin. Akateemikoilla on oma villi, salainen ja makaaberi maailmansa, kuin mafialla konsanaan. Valtataistelua ei kuitenkaan ratkaise aseet, nyrkit tai raha vaan äly ja puhetaito. Kuka murhasi Roland Barthesin? on eräänlainen akateemisen maailman farssi ja pyhäinhäväistys: arvostetut nimet vilahtelevat näyttämöllä osoittautuakseen juopottelijoiksi, tyhjänlaulajiksi ja irstailijoiksi.

Binet’n romaani on monella tapaa räävitön, liioitteleva ja korni. Se on kuitenkin ilkikurisella tavalla tästä kaikesta hyvin tietoinen ja osoittaa, että metafiktion varjolla voi kirjoittaa juuri niin hullusti kuin huvittaa: kun tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi kaiken epäuskottavuudesta, ei tarinan päättömyydellä ole juuri rajoja. Vaikka henkilöhahmot ja teemat edustavat painavaa tiedemaailmaa, romaani on sisällöltään hyvin kevyt. Viittauskohteena saattaa olla Antonin Artaud ja tapahtumapaikkana Bolognan historiallisen vanha yliopisto ja anatomian opetussali ylhäisine patsaineen, mutta seksikohtauksesta on tehty ilkukurisen tyylitön. Ylevä ja korni yhdistyvät, romaani ejakuloi alluusioista ja kirjallisista merkityksellistämisistä innostuvan lukijan naamalle:

Simon solahtaa sommitelmaansa. Hänen kone-kielensä liukuu tytön sisään kuin kolikko rakoon, ja Biancan suu, jolla myös on monia käyttötarkoituksia, henkii ilmaa kuin palkeet ja tuottaa osaltaan voimakasta ja rytmikästä hengitystä, jonka kaiku – Si! Si! – kajahtelee Simonin kullissa sykkivissä sydämenlyönneissä. Bianca voihkii, Simon on kovana, Simon nuolee Biancaa, Bianca hyväilee rintojaan, anatomiapatsaat ovat kovana, Galenos vetää käteen ja Hippokrates toogansa alla. ”Si! Si!” Bianca tarttuu Simonin kaluun, joka on lämmin ja kova, kuin suoraan masuunista tullut, ja kytkee sen kone-suuhunsa. Simon lainaa Artaudia ja lausuu kuin itsekseen: ”Ruumis on ihon alla ylikuumentunut tehdas.”

Carlos Fuentes: Aura (ja Edgar Allan Poe)

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Thu, 15 Jun 2017 15:48:00 +0000

Carlos Fuentes: Aura (Like 1997)

Alkuteos: Aura

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1994

Suomentaja: Sari Selander

Sivumäärä: 72

(Juonipaljastusvaroitus: Käsittelen seuraavassa tekstissä tavallista seikkaperäisemmin Fuentesin pienoisromaania Aura ja vertaan sitä Edgar Allan Poen kertomuksiin ”Morella” ja ”Ligeia” vailla minkäänlaista hienotunteisuutta lukijan mahdollisia tulevia lukuelämyksiä kohtaan ja häikäilemättömästi paljastaen näiden tarinoiden sisällöt ja vieläpä vailla minkäänlaista jännitystä täysin analyysilleni alistettuina.)

Meksikolaisen Carlos Fuentesin pienoisromaanin Aura saamat vaikutteet goottilaisesta kauhukertomusperinteestä ovat ohittamattomat. Tapahtumapaikkana on menneisyydessään loistelias mutta nyt rapistunut vanha talo, goottilaisten kauhukertomusten aavemaisten linnojen ja sulkeutuneiden kartanoiden toisinto. Sen ovet avautuvat itsestään ja pahaa aavistamattoman vieraan korviin saattaa kantautua epämääräistä kuisketta tai kissojen mouruntaa.

Goottilainen tyyli, kauhuelementtien vähittäinen paljastuminen päähenkilölle sekä selittämättömien tapahtumien arvoituksellisuus ja avonaisuus rakentaa sillan Aurasta suoraan 1800-luvulla eläneen amerikkalaisen Edgar Allan Poen kauhukertomuksiin. Temaattisesti Aura muistuttaa erityisesti Poen kertomuksia ”Morella” ja ”Ligeia” (Levine & Levine 1984, 37). Niiden tavoin sen keskiössä on kuoleman uhmaaminen ja ikuisen nuoruuden tavoittelu muodonmuutoksen kautta. Olisi kuitenkin anteeksiantamatonta huolimattomuutta luonnehtia Auraa vain romantiikan ajan kauhukertomusten toisinnoksi. Yhtä paljon kuin romaani ammentaa goottilaisesta estetiikasta, se on myös vahvasti maagis-realistinen teos ja tuo siten Poen viitoittamaan perinteeseen oman naturalistisen ja ideologisen sävynsä.

Verratessa Auraa Poen ”Morellaan” ja ”Ligeiaan” päällimmäisenä nousee esiin romantiikan ja maagisen realismin ero siinä, minkälainen merkitys yliluonnolliselle niissä annetaan. Romantiikassa yliluonnollinen on usein allegorista subjektiivisen kokemuksen korostamista (Smith 2012); se horjuttaa hetkeksi totunnaisen maailman järjestystä vahvistaakseen synnyttämiään tunnekokemuksia, pelkoa, kauhua ja epätoivoa. Maagisessa realismissa yliluonnollisen keskeinen tehtävä on murtaa konventionaalinen todellisuuskäsitys ja hajottaa vallitsevat valtarakenteet (Faris 1995, 173). Kun romantiikan synnyttämän kauhun ytimessä on jonkin vieraan ja selittämättömän tunkeutuminen väliaikaisesti osaksi todellisuuskäsitystämme, maagisen realismin kauhu murtuu absurdiksi ja kokonaisvaltaiseksi tunteeksi oman todellisuuskäsityksen täydellisestä menettämisestä.

Noitavaimot ja kauhea toiseus

Aura kertoo nuoresta Felipe Monterosta, joka saa ikivanhalta Consuelalta työtehtävän kirjoittaa tämän kenraalimiehen muistelmat loppuun. Palkkio on avokätinen, mutta tehtävän edellytyksenä on, että Felipe muuttaa Consuelan lahoavaan taloon Consuelan ja hänen sisarentyttärensä Auran seuraksi. Poen ”Morellassa” ja ”Ligeiassa” molemmissa tarinan nimikkohahmona on kertojan ylimaallisen kaunis ja älyllisesti lahjakas vaimo. Tätä kohtalokasta mysteerinaista edustaa Fuentesin tekstissä kenraalin muistelmien nuori Consuela, mutta myös Consuelan sisarentytär Aura, josta Felipe lumoutuu pahaenteisen pakkomielteisesti. Sekä Fuentesilla että Poella näihin femme fatale -hahmoihin liittyy noituuteen viittaavia piirteitä: kiinnostusta rajatieteisiin, ylimaallista vaikutusvaltaa, lumoava katse sekä eläinrääkkäystä.

Poen ja Fuentesin kertomuksille yhteistä on myös tarinan sijoittuminen eristäytyneisiin paikkoihin, isoon kartanoon tai taloon, jossa miespuolinen päähenkilö todistaa yksin pahaenteisen naisseuralaisensa kaameaa muodonmuutosta. Kauhu perustuu naisten edustamaan toiseuteen suhteessa miespuoliseen kokevaan subjektiin. Poen ja Fuentesin naishahmoissa asuu luontaisesti jotain nimeämätöntä vierasta ja pahaa, jonka miehen olisi pitänyt osata aavistaa tietyistä ennusmerkeistä ennen kuin on liian myöhäistä:

Lukemani pehmittämänä antauduin sokeasti vaimoni opastettavaksi ja sukelsin horjumattomin sydämin hänen mutkallisiin pohdintoihinsa. Ja silloin – silloin Morella painoi kylmän kätensä kädelleni ja kaiveli kuolleen filosofian tuhkista matalakirkollisia, erikoislaatuisia sanoja, jotka syöpyivät muistiini oudon merkityksellisinä. Ja silloin minä viivyin hänen vieressään tunnista tuntiin ja uppouduin hänen äänensä sointiin – kunnes pelko lopulta saastutti sen sävelen – ja sieluuni lankesi varjo – ja minä kalpenin, ja nuo ylen ylimaalliset sävyt puistattivat minua sisältä käsin.

(Edgar Allan Poe: Morella)

Niin Auran kuin ”Morellan” ja ”Ligeian” kaameana loppuhuipentumana on kuitenkin muodonmuutos, jolla naiset noituvat itselleen kuoleman lähestyessä ikuisen nuoruuden. Miehensä rakkautta vaille jäänyt Morella vannoo kuolinvuoteellaan elävänsä uudelleen ja saavuttavansa ansaitsemansa rakkauden. Hän synnyttää juuri ennen kuolemaansa tyttären, joka aikuiseksi kasvaessaan ei vain muistuta äitiään vaan on hän. Voimakastahtoisen, älykkään ja kauniin vaimonsa Ligeian menettänyt mies taas erakoituu syrjäiseen kartanoonsa, kunnes lopulta menee uusiin naimisiin nuoren Lady Rowenan kanssa. Tämä kuitenkin sairastuu ja kuolee. Nuoren vaimonsa kuolinvuoteella sureva mies ikävöi häpeäkseen vain Ligeiaa ja kenties ikävänsä voimasta saa todistaa kuolonkankean vaimonsa hidasta henkiin heräämistä, tosin ei enää Lady Rowenana vaan Ligeiana:

Naulitsin huomioini päättäväisesti ja itsepintaisesti ruumiiseen. Kului monta minuuttia ennen kuin ilmeni mitään, mikä olisi valaissut mysteeriä. Lopulta kävi selväksi, että hienoinen, hyvin himmeä ja tuskin havaittava värin vivahdus oli lehahtanut poskille ja silmäluomien syvälle painuneisiin ohuisiin suoniin. Minut valtasi sanomaton kauhu ja pelko, jolle kuolevaisten kieli ei löydä riittävän vahvaa sanaa, ja tunsin sydämeni lakkaavan lyömästä ja raajojeni kangistuvan siihen asentoon missä istuin.

(Edgar Allan Poe: Ligeia)

Aurassa muodonmuutos ei ole yhtä selkeäpiirteinen tapahtuma vaan eräänlainen jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Felipe alkaa huomata erikoisen kytköksen Consuelan ja tämän sisarentyttären välillä. Aivan kuin Consuela pitäisi nuorta neitoa näkymättömässä otteessaan ja lopulta jopa Consuelan ja Auran liikkeetkin ovat kuin toistensa peilikuvat. Felipe saa todistaa silmiensä edessä Auran ja Consuelan muodonmuutosta yhdeksi ihmiseksi, nuoreksi Consuelaksi. Karmivin käänne on kuitenkin se, että nuori Consuela kaipaa kenraalimiestään ja aikoo tuoda myös tämän takaisin kuolleista, Felipen kautta.

Maaginen realismi ja länsimaisen maailmankuvan murtuminen

Auran goottilainen kauhu kietoutuu jännittävällä tavalla realistiseen, tai lähes naturalistiseen, vanhuuden ja kuoleman kuvaukseen rakentaen pienoisromaaniin ainutlaatuisen maagis-realistisen estetiikan. Consuelan vanhuutta ei kuvailla arvokkaana kypsyytenä vaan käytännössä se on mätänemistä elävältä; kuoleman prosessi on jo käynnissä ja läsnä vanhan naisen kutistuvassa kehossa. Hajoamista ja lahoamista heijastaa myös hiljalleen mureneva talo hänen ympärillään. Ja kuitenkin talo on täynnä kauniita vanhoja esineitä, samettipintaisia huonekaluja, posliininukkeja ja kynttelikköjä sekä kaiken keskellä kaunis Aura. Ruma ja kaunis yhdistyvät hypnoottisen karmivaksi kuvaksi, kuin meksikolainen kukin koristeltu pääkallo. Elämän karu totuus ja maailman salattu maagisuus yhteen kietoutuneena.

Kirjallisuuden tyylilajina maaginen realismi versoaa Latinalaisen Amerikan postkolonialistisesta todellisuudesta. Siinä on sanottu kohtaavan kaksi maailmaa: länsimainen, empiirisesti todistettavissa oleva todellisuus sekä alkuperäiskansojen maaginen maailmankuva. Sijoittamalla niin kutsuttuun arkitodellisuuteen maagisia elementtejä maaginen realismi kyseenalaistaa konventionaaliset käsitykset ajasta, paikasta ja identiteetistä. Taustalla on kolonisoidun kansan pyrkimys murtaa vallalla olevaa länsimaista maailmankuvaa ja ajattelua. (Zamora & Faris 1995; Faris 1995.)

Myös Edgar Allan Poen gottilaisessa romantiikassa voidaan nähdä kahden maailman törmäys: miespuolisen kertojan looginen ja järjestäytynyt todellisuus ja kohtalokkaan noitanaisen yliluonnollinen ulottuvuus. Edgar Allan Poen ”Morellassa” ja ”Ligeiassa” länsimaiselle järjenjuoksulle mahdoton muodonmuutos ei kuitenkaan tuhoa ympäröivää todellisuutta. Se horjuttaa sitä mutta ei muuta sitä pysyvästi. Yliluonnollinen pysyy kertojalle vieraana toiseutena, se ei kosketa hänen identiteettiään eikä tuhoa todellisuuden ydinrakenteita hänen ympäriltään. Se on poikkema, ja sellaisenaan hyytävän kauhea, mutta siitä huolimatta ainutlaatuinen tapahtuma. Kertomuksissa tarjotaan jopa lukijalle mahdollisuutta mieltää yliluonnolliset tapahtumat kertojan omiksi houreiksi: ”Morellassa” erakoitunut, liikaa rajatieteitä lukenut mies hairahtuu näkemään kuolleen vaimonsa tytäressään. ”Ligeiassa” kaksi vaimoaan menettänyt mies kuvittelee oopiumipäissään ensimmäisen vaimon tulleen takaisin. Maailmojen törmäyksen ”kesyyden” huomaa kuitenkin parhaiten, kun sitä vertaa Fuentesin pienoisromaanin tapahtumiin.

Aurassa länsimaisen loogisen todellisuuden ja maagisen maailman välinen ristiriita ei jää yksittäiseksi tapahtumaksi vaan pysyväksi tilaksi. Maailmojen yhteentörmäys ei ratkea vaan molemmat ovat olemassa yhtä aikaa. Auran muodonmuutos nuoreksi Consuelaksi ei ole kokonainen niin kuin Poen kertomuksissa, vaan hän on yhtä aikaa sekä Aura että Consuela, sama henkilö ja silti eri. Yliluonnollinen tapahtuma ei myöskään pysyttele kokevan miespuolisen subjektin ulkopuolella vaan tulee osaksi häntä kyseenalaistaen myös hänen oman identiteettinsä ykseyden ja pysyvyyden. Päähenkilö Felipe on edelleen oma itsensä, mutta samalla hän tunnistaa Consuelan aviomiehestä kenraalista otetuissa vanhoissa valokuvissa itsensä ja iloitsee vaimonsa jälleennäkemistä. Fuentesin kertomuksessa yliluonnollinen ei ole vain kauhua kylvävä anomalia vaan se murtaa täysin todellisuuden rakenteet. Maailma ei pysy koherenttina ja vakaana vaan siitä tulee rajoiltaan häilyvä ja arvaamaton.

Maagisrealistinen teksti ei ole välttämättä helppoa luettavaa, sillä se uhmaa tottunaisia käsityksiämme siitä, miten maailman kuuluisi toimia. Aurankaan tapahtumat eivät ole täysin yksiselitteisiä vaan niihin jää epämääräistä hämäryyttä, jotain mistä ei aivan saa otetta. Voisi kai sanoa, että maagisen realismin pyrkimys murtaa länsimaisen ajattelun hegemonia on onnistunut, jos lukijalle jää epämukava olo. Fuentesin Aura onnistuu tässä tavoitteessa arvaamattoman hyvin. Yksi sen kummallisimmista piirteistä kaiken yliluonnollisen ja omituisen lisäksi on, että se on kirjoitettu sinä-muotoon. ”Sinä” on kiistatta tarinan toimiva subjekti, siis Felipe Montero, mutta samalla kerronnan kutsuva luonne vetää myös lukijan tarinan kokijaksi:

Suljet oven takanasi ja yrität tunkeutua katetun käytävän pimeyden läpi – se on sisäpiha, sillä pystyt haistamaan sammaleen, kasvien kosteuden, niiden mädäntyneet juuret, unettavan ja raskaan parfyymin. Etsit turhaan valoa, joka ohjaisi sinua, takkisi taskusta, mutta terävä ja heikko ääni varoittaa sinua jostain kaukaa: – –

(Carlos Fuentes: Aura)

Kun Auran, Consuelan, Felipen ja kenraalin identiteetit hajoavat kaikki häilyviksi varjoiksi, myös kerronnan ”sinän” viittauskohde muuttuu. Hän ei olekaan Felipe, hän ei ole myöskään kenraali tai lukija. ”Minä” tai ”sinä” on ylipäänsä valheellinen oletus pysyvästä identiteetistä. ”Sinä” on kaikkia yhtä aikaa: Felipe, kenraali, lukija.

Lähteet

Faris, Wendy B. 1995: Scheherazade’s Children: Magical Realism and Postmodern Fiction. Teoksessa Magical Realism: Theory, History Community (toim. Lois Parkinson Zamora & Wendy B. Faris). Durham & London: Duke University Press, 163–190.

Faris, Wendy B. & Parkinson Zamora, Lois 1995: Introduction: Daquiri Birds and Flaubertian Parrot(ie)s. Teoksessa Magcal Realism: Theory, History Commynity (toim. Lois Parkinson Zamora & Wendy B. Faris). Durham & London: Duke University Press, 1–14.

Levine, Susan F. & Levine, Stuart 1984: Poe and Fuentes: The Readers Prerogatives. – Comparative Literature. Vol. 36, nro 1, 34–53.

Smith, Allan Lloyd 2012: Nineteenth-Century American Gothic. Teoksessa A New Companion to Gothic (toim. David Punter). Malden & Oxford & Chichester: Wiley-Blackwell, 163–175.

Goliarda Sapienza: Elämän ilo

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Thu, 06 Apr 2017 08:10:00 +0000

Goliarda Sapienza: Elämän ilo (Gummerus 2014)
Alkuteos: L'arte della gioia
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1998
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Sivumäärä: 722
-

Goliarda Sapienza (1924–1996) oli italialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti Luchino Viscontin elokuvista. Elämän ilo, jonka kirjoittamiseen kirjailija kulutti kaksikymmentä vuotta, julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, koska sitä pidettiin valmistumisvuonnaan 1978 liian uskaliaana. Goliardan elämänkumppani Angelo Pellegrino julkaisi lopulta romaanin omalla kustannuksellaan vuonna 1998.

Romaanin saamat lukuisat hylkäykset eivät ole yllättäviä. Elämän ilo pursuaa ylevää anarkiaa, seksuaalista rohkeutta ja piittamattomuutta yhteiskunnan säännöistä. Se on tarina poikkeuksellisesta yksilöstä, jolla on kyky keskittyä estottomasti ja yhteisönsä ajatuksista piittaamatta niihin nautintoihin, joita elämällä on tarjota. Hän syntyy tasan vuosisadan alussa 1900 ja saa nimen Modesta, joka osoittautuu täysin sopimattomaksi kantajalleen. Modesta ei pohjimmiltaan koskaan opi hyväksymään kaikkia niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia sääntöjä, jotka tukahduttavat mahdollisuuden iloon ja nautintoon. ”Elämän ilosta” tulee hänen ainoa ohjenuoransa ja läpi romaanin suodattuva ideologia.

Modestan elämäntarina on vallaton läpileikkaus 1900-luvun alkupuoliskosta. Se kertoo elämästä, joka saa temmeltää vapaasti, seurata viettejään ja päähänpistojaan. Modesta on häpemättömästi oma itsensä, mutta osaa myös käyttää hyväkseen ihmisten häneen kohdistamia vaatimuksia saavuttaakseen aseman, jossa voi määrätä itse kohtalostaan. Hän vaihtaa saumattomasti hurskaasta nunnakokelaasta ankaraksi aristokraatiksi, rakastajattaresta äidiksi, rikkaasta rahattomaksi sosialistiksi ja vastarintaliikkeen taistelijasta kirjakauppiaaksi.

Modesta tuntuu henkilöhahmona olevan täysin irrallaan ajasta ja kulttuurista. Paitsi että häntä eivät sido yhteiskunnan säännöt, hän on vapaa myös vakaan identiteetin määrittelystä. Elämän ilo on vahvimmillaan hänen seksuaalisuudessaan, jolle hän ei tunne tarvetta antaa määrittelyjä tai nimiä. Jokainen suudelma, akti ja kosketus on yhtä luonnollinen kuin edeltävä sukupuolesta, iästä tai persoonasta riippumatta. Identiteetin häilyvyys ja kapina jämähtäneitä rakenteita vastaan heijastuu myös kerrontaan, joka vaikuttaa poukkoilevan täysin sattumanvaraisesti minä-muotoisesta muistelusta kolmanteen persoonaan. Modesta on henkilöhahmona samanaikaisesti luonnollinen ja luonnoton. Luonnollinen sikäli, että hänen periksiantamaton halunsa elää ja nauttia on kuin luonnonvoima, joka uhkaa kaikkia pysyväksi tehtyjä rakenteita. Luonnoton siksi, että hän on kuin tyhjiössä syntynyt ja kasvanut, tyystin vailla kulttuuriin tai yhteiskuntaan sidoksissa olevia tarpeita, arvoja tai käsityksiä.

Elämän ilo ei ole Modestalle kuitenkaan pelkää fyysistä nautintoa vaan myös kyltymätöntä tiedonjanoa ja totuuden etsintää. Modesta on kiistatta myös intellektuelli, filosofi ja opettaja. Romaanin henkilöt, jotka tiukimmin takertuvat tapakulttuurin ja uskonnon sääntöihin, sulkevat silmänsä myös sellaiselta, joka on aivan heidän edessään: omalta seksuaalisuudeltaan, vammaiselta tai rammalta lapseltaan tai petolliselta miniältä. Modesta puolestaan ei paheksu tai kavahda mitään sellaista mikä on totta. Se tekee hänestä yhtä lailla romaanin suvaitsevaisimman ja kylmimmän henkilön. Vaikka Modesta on salliva inhimilliselle nautinnolle ja vapaudelle, hän sallii myös yhtä lailla ihmisen itsekkyyden ja moraalittomuuden. Vaikka Modestan kartanossa eletään näennäisen sivistynyttä elämää, kaiken säännöttömyydessä on aina jotain uhkaavaa ja ahdistavaa.

Hänen oli työnnettävä ulos tuo vieras, jonka halu omaan elämään oli jo vahva. Hän tunsi, että se oli päättänyt elää, vaikka samalla tappaisi toisen. Viimeisellä työnnöllä, joka eteni alas hartioista ja tuntui leikkaavan alavatsan ja reidet yhdellä iskulla, hän tunsi sen putoavan kumeasti jysähtäen tyhjyyteen.
Ei. Joku oli saanut siitä otteen. Kädet nostivat sitä, kohottivat sen vasten ikkunan kirkasta, maidonhimmeää lasia. Oli varmaan aamu, linnut kirkuivat. Linnut kirkuivat aina siihen aikaan. Ja sisälläkin, kädet läpsivät, kunnes kirkaisu purkautui hänen ruumiistaan irronneesta osasta.
Miksi se huusi noin? Itkikö se saamaansa elämää vai senkö vuoksi, että tunsi tekonsa lihallisen salaisuuden ja tiesi melkein tappaneensa oman elämänsä vuoksi? Vain minun ruumiini ja hänen tiesivät tuon ilman vihamielisyyttä käydyn taistelun salaisen merkityksen: kukin oman elämänsä puolesta.

Pohjimmiltaan Modestan elämän ilolla ei ole muuta sääntöä kuin elämän jatkuminen hinnalla millä hyvänsä. Syntyminen ja synnyttäminen on läpi romaanin toistuva motiivi. Se on konkreettista ja fyysistä syntymistä, uusien ihmisten alkuja, mutta myös taiteellista ja tieteellistä synnyttämistä, maailmaa eteenpäin vieviä uusia ajatuksia ja teorioita. Ihminen voi synnyttää myös itsensä uudelleen ja uudelleen, kuten Modesta tekee vaihtaessaan identiteettiään, ammattiaan ja rakastettuaan. Elämän ilolla, pohjautui se seksuaaliseen nautintoon tai kyltymättömään lukemisen- ja tiedonjanoon, on kuitenkin kaikessa itsekkäässä hedonismissaan aina yksilöstä riippumaton seuraus: uuden elämän, idean, keksinnön tai aatteen syntyminen, maailman kulkeminen eteenpäin ja vanhan jättäminen taakse.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Wed, 22 Mar 2017 17:05:00 +0000

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava 2017)
Alkuteos: We Should All Be Feminists
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012, 2014
Suomentaja: Sari Karhulahti
Sivumäärä: 45
Arvostelukappale
-

Varoitus: Seuraava teksti sisältää kärkkäitä, tuohtuneen feministin ajatuksia ja voivat ideologisella propagandallaan vahingoittaa niitä, jotka eivät osaa ajatella kriittisesti lukemastaan.

Taas yksi kupla poksahti täällä sivistyneeseen ja tasa-arvoiseen Suomeen uskovan tamperelaisen päässä, kun hän aamupuuronsa äärellä luki Adichien esseeteoksen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä herättämiä reaktioita. Otava (tukijoinaan myös opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu) lahjoitti teoksen ilmaiseksi kaikille maamme yhdeksäsluokkalaisille. Eräs historian- ja yhteiskuntaopin lehtori ennätti kauhistelemaan tätä ”kiistanalaisen ideologian propagandaa” ja Sanna Ukkola niin ikään kirjoittaa ideologian ”pakkotuputtamisesta” lapsille. Ei ole kovin kummoinenkaan kyseisten lehtorin ja toimittajan usko 15-vuotiaiden itsenäiseen ajattelukykyyn, jos he kuvittelevat, että pelkästään kirjan lahjoittaminen merkitsee varteenotettavaa uhkaa siitä, että meillä on kohta maa täynnä feministeiksi kääntyneitä yhdeksäsluokkalaisia. Siis että ylipäänsä kenenkään olisi mahdollista tuputtaa yhdeksäsluokkalaiselle yhtään mitään ainoastaan laittamalla kirja hänen käteensä!

Jos ei oteta huomioon sitä järkyttävää tietämättömyyttä, jota nämä kommentit edustavat, ehkä kauhistuttavinta niissä on se, että tämä toimittaja ja tämä kasvatusalan ammattilainen pitävät ihan järkevänä kasvatusmetodina sitä, että lapsia suojellaan mahdollisimman paljon kaikenlaisilta ideologisilta vaikutteilta, kunnes he ovat täysi-ikäisiä eivätkä ole oppineet mitään itsenäisestä ja kriittisestä ajattelusta. (On kyllä totta, että sillä tavalla saadaan aikaan helposti ohjailtavissa olevia kansalaisia, jos se sattuu olemaan tavoite.) Ja ehkä vielä kauhistuttavinta on se, että tällä historian- ja yhteiskunnan lehtorilla ei käynyt mielessäkään käyttää tätä kaikille jaettua kirjaa oppitunnillaan esimerkkinä ja keskustelun avaajana kriittisestä suhtautumisesta tarjottuihin ideologioihin ja omien mielipiteiden muodostamisesta saatavilla olevan tiedon pohjalta.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on ilmeisesti kirjan nimenä provosoiva. Kirjoitan ”ilmeisesti”, sillä itselleni tuo väite on jo vuosia ollut täysi itsestäänselvyys, samassa sarjassa väitteiden ”meidän kaikkien pitäisi kannattaa tasa-arvoa” ja ”meidän kaikkien pitäisi suojella lapsia väkivallalta ja pakkotyöltä” kanssa. Kyllä, nämä ovat kaikki ideologisia ja arvolatautuneita väittämiä, mutta kuvittelin, että ainakin suurin osa tähän pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvista ovat sitoutuneet näihin arvoihin tai että ainakaan heille ei tule yllätyksenä, että valtiovalta on virallisesti niin tehnyt. Toisaalta varmasti kirjan tekijäkin on tiedostanut väitteensä kiistanalaisuuden, sillä hän on sen kirjansa otsikoksi valinnut. Tekeehän se kirjasta kiinnostavan ja houkuttelevan.

Monien Adichien esseeseen kriittisesti suhtautuvien kommenttien taustalla tuntui kuitenkin ennen kaikkea piilevän ymmärtämättömyys siitä, mitä feminismi oikeastaan pohjimmiltaan tarkoittaa. Ja ironisesti Adichien kirja käsittelee juuri sitä. Se perustuu nigerialaisen Adichien pitämään puheeseen Afrikka-teemaisessa konferenssissa, TEDxEustonissa vuonna 2012. Adichie käsittelee muun muassa feminismiin liittyviä mielikuvia ja ennakkoluuloja. Hän kertoo, ettei feminismi aja naisten ylivaltaa, rintaliivien polttamista tai ihokarvojen rehottamista eikä kaikki feministit ole äkäisiä naisia. Hän myös painottaa, että sukupuolten epätasa-arvoon perustuvat ongelmat juontuvat pohjimmiltaan kulttuurisista rakenteista, sellaisista tavoista ja ajattelumalleista, joihin on totuttu ja joihin ei osata edes kiinnittää huomiota. Palkkaeroja ja lasikattoja ei siis poisteta ennen kuin pääsemme käsiksi siihen, minkälaisesta ajattelusta ne pohjimmiltaan kumpuavat.

Lukijalle, jolle feminismi on aatesuuntana tuttu juttu, Adichien essee ei tarjoa uusia teoreettisia ideoita tai keskustelunavauksia. Pikemminkin se on johdatus siihen, mitä feminismi tarkoittaa ja mitä se voisi ihmisille heidän välittömässä arkitodellisuudessaan merkitä. Adichien näkökulma nigerialaisena yhdysvalloissa asuneena naiskirjailijana on kuitenkin mielenkiintoinen. Siinä missä Sanna Ukkola poimi Adichien luettelemista ongelmista vain ne, jotka eivät koske suomalaista yhteiskuntaamme ja suvereenilla länsimaisella ylemmyydentunnollaan julisti Adichien pointit turhiksi 2000-luvun Suomessa, itse nolostuneena hämmästelin, kuinka monet nigerialaisnaisen (ja -miehen!) ongelmat ovat aivan samat kuin täällä länsimaissakin. Tunsin liikutukseen asti sielunsisaruutta Adichien kanssa, kun hän kuvaili tilannetta, jossa nainen yrittää tuoda miesporukassa mielipiteensä esiin jäädäkseen täysin vaille huomiota ja kuinka sitten hetkeä myöhemmin miehen tuodessa esiin saman näkökulman se saakin innostuneen vastaanoton. Olen ollut tässä tilanteessa lukuisia kertoja. Samaistun myös siihen tilanteeseen, jossa naista pidetään äkäisenä ilonpilaajana ja turhana valittajana, jos hän huomauttaa epätasa-arvoisesta kohtelusta. Itseasiassa nämä päänsä pensaaseen työntävät henkilöt ovat juuri niitä sanna ukkoloita, jotka tuudittautuvat siihen, että meillä Suomessa naisilla on kaikki hyvin, vain koska he itse todennäköisesti ovat niin mutkattomasti solahtaneet patriarkaalisten odotusten mukaiseen naismalliin, etteivät edes huomaa tulleensa kaltoinkohdelluiksi.

Eniten kuitenkin ilahduin siitä, että Adichie tuo esseessään esiin liian harvoin mainitun miesnäkökulman. Siis että myös miehet kärsivät jämähtäneistä sukupuolikäsityksistä. Adichie summaa hyvin 2000-luvun feminismin ydinidean:

Sukupuolessa on se ongelma, että se määrää, millaisia meidän pitäisi olla, sen sijaan että antaisi meidän olla sellaisia kuin olemme. Kuvitelkaa, miten paljon nykyistä onnellisempi jokainen meistä olisi – miten paljon vapaampi olemaan itsensä – ellemme joutuisi kantamaan sukupuoleen liittyvien odotusten taakkaa. (Lihavointi lisätty.)

Myös naiset sortuvat jatkuvasti toistamaan vahingollisia sukupuolikäsityksiä. Sitä tapahtuu silloin, kun odotamme miehen tekevän aloitteen tai maksamaan ravintolalaskun, kun oletamme hänen ”hoitavan homman” sängyssä tai suojelevan meitä häiritsevältä kadunkulkijalta. Ahtaista sukupuolikäsityksistä kärsivät myös ne pojat, jotka leimataan ylivilkkaiksi ja joilta odotetaan koulussa siksi vähemmän, tai ne herkkyytensä tukahduttaneet nuoret miehet, joilla ei ole kunnon otetta sisäisestä minästään, koska ovat oppineet häpeämään tunteitaan.

Kun olin 12-vuotias ja Tarja Halosesta tuli Suomen ensimmäinen naispresidentti, äitini opetti äänestämään kaikissa vaaleissa aina naista. Se oli hyvä neuvo, sillä se kiinnitti huomioni naisten osuuteen päätöstentekijöinä ja valtainstituutioissa. Myöhemmin feminismi kuitenkin opetti minulle, että on parempi äänestää feministimiestä kuin naista, joka ei ole feministi. Kaikki omia etujaan ajavat naiset eivät välttämättä aja feminismin asiaa, koska feminismi ei ole sama asia kuin naisten etu. Feminismi ajaa kaikkien sukupuolten asiaa tasa-arvoisesti ja siten se kuuluu kaikille. Ei myöskään kannata takertua liikaa siihen naissukupuoleen viittaavaan etuliitteeseen. Itse näen sen olevan siinä ihan puhtaasti historiallisista syistä, kun taas varsinainen aate termin takana on kehittynyt vastaamaan paremmin nykypäivän tarpeita. Emme me puristeistakaan puhuessa viittaa enää ensisijaisesti uskonnollisesti puhdasoppisiin.

-------------------------
Edit: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirjan lahjoituskampanja on osa valtakunnallista yhdeksäsluokkalaisille kohdistettua Itsenä olemisen tärkeydestä (ISOT) -hanketta, jonka tavoitteena on edistää tasa-arvokeskustelua kouluissa ja opetuksessa. Hanketta koordinoi Kulttuurikeskus PiiPoo. Lisätietoja hankkeesta osoitteesta http://wowfinland.fi/fi/isot-hanke/.

Useammissa blogeissa on Adichien esseen tiimoilta pohdittu, onko opettajille saatavilla myös tukevaa oppimateriaalia kirjan käsittelyyn oppitunneilla. ISOT-hankkeen sivuilta juuri tällainen oppimateriaali on ladattavissa ja katseltavissa.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Sat, 25 Feb 2017 15:30:00 +0000

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (Teos 2014)
Sivumäärä: 486
-

Nyljetyt ajatukset on jotain muuta kuin romaani. Se on enemmän kuin romaani, ja toisaalta se ei ole romaani laisinkaan. Se ei nojaa syviin henkilöhahmoihin tai nokkelaan juonenkuljetukseen, se ei ole edes postmodernisti sirpaleinen epäromaani. Se nojaa ajatuksiin. Se on kirkkaasti ilmaistuja mietintöjä, luennointia, esitelmöintiä ja paasausta. Sillä ei ole allegorioihin tai abstraktimman tason teemoihin verhottua sanomaa vaan täysin selkeä viesti: Lue, tulkitse, opi, ajattele kriittisesti.

Juha Hurme tunnetaan erityisestä näytelmäohjaajana ja -käsikirjoittajana. Nyljetyt ajatukset on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo Aimosta ja Köpistä, jotka soutavat 200 kilometriä Kustavista Hailuotoon kahdessakymmenessä vuorokaudessa. Mutta vielä enemmän se kertoo taiteesta, kulttuurista, kielestä ja niiden suhteesta yhteiskuntaan. Siitä, mikä on kaikkein olennaisinta.

Soutuveneessään Aimo ja Köpi keskustelevat kirjallisuudesta ja musiikista, he määrittelevät taiteen ja teatterin, ihastelevat modernia taidetta ja pitävät puheen nuorelle naiselle. He kertaavat koko Volter Kilven tuotannon, pohtivat uskontoa, iskevät hauskoja kansantarinoita ja käyvät brechtiläisen dialogin. Ja kaikkea tätä ajatusten tulvaa rytmittää soutu, ohitse lipuva Suomen länsirannikko ja merta halkova veneen kokka. Vaikka Volter Kilven ja Bob Dylanin tuotantoa analysoitaisiin sivukaupalla, Aimon ja Köpin todellisuus, välitön nykyhetki, on aina läsnä vaihtelevine sääolosuhteineen ja uuppumuksesta muistuttaen. Se pelastaa lukijan aina oikealla hetkellä keskittymisen herpaantumiselta ja varmistaa sekä kerronnan että veneen jouhevan etenemisen.

Aimo ja Köpi ovat sympaattisia hahmoja, mutta ennen kaikkea he ovat näppäriä kavereita, kun halutaan välittää lukijalle, mitkä kirjat kannattaa lukea tai mikä elämässä on olennaisinta. Kun halutaan lainata jotain viisasta ajattelijaa, parhaat sitaatit Aimo ja Köpi tietenkin osaavat ulkoa. Ja kun keskustelu ajautuu sopivaan kohtaan, voi sukanvarresta tai lippalakin alta löytyä kuin taikaiskusta juuri tilanteeseen sopiva runonpätkä tai ote romaanista. Kun luentoa on jatkunut pitkään, ei aina muista edes, kumpi on äänessä: Aimo vai Köpi? Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä, sillä selvästi tärkeämpää on se mitä sanotaan kuin kuka sanoo. Aimo ja Köpi ovat niin räikeästi kerronnan välineitä, että sen täytyy olla tietoista ja tarkoituksellista. Toisin sanoen Nyljetyissä ajatuksissa ei edes yritetä häivyttää sitä tosiasiaa, etteivät filosofiset pohdinnat taiteen ja elämän tarkoituksesta ole vain keino tappaa aikaa pitkällä soudulla vaan Aimo ja Köpi on ihan tarkoituksellisesti lykätty vesille, jotta nämä asiat tulisivat sanotuiksi.

Mutta miksi näin räikeä läpinäkyvyys? Hurmeen teatteritausta näkyy Nyljetyissä ajatuksissa. Tilanteissa on lavastuksen makua, mutta juuri siihen romaani taitaa pyrkiäkin. Teatterikeskusteluissaan Aimo ja Köpi luonnehtivat näytelmää tilanteeksi, jossa näyttelijä on olevinaan joku toinen ja katsoja on uskovinaan sen todeksi. Painotus juuri verbien päätteillä. Näyttelijä ei oikeasti ole eikä katsoja oikeasti usko. Illuusio on jaettu, ja kumpikin antautuvat sille vapaaehtoisesti. Samalla tavalla käy myös Nyljetyissä ajatuksissa. Lukija hyväksyy Köpin ja Aimon keskusteluiden performatiivisuuden ja valitsee olla takertumatta tilanteiden keinotekoisuuteen. Ajoittain ja varsin veikeällä tavalla tuntuu, että jopa Köpi ja Aimo hyväksyvät tietoisesti oman välineellisyytensä. Heidän puheensa ei ole yksityistä, se on tarkoitettu yleisölle.

Nyljettyjen ajatusten kehystarina Aimosta ja Köpistä on kuin teatteria, mutta se on hyvin tarpeellista teatteria. Se ei vie huomiota oleelliselta, siis paasaamiselta, mutta se asettaa sen tärkeään kontekstiin. Kaiken sen sateen ja tuulen keskellä kaksi hikistä, viinapullosta naukkailevaa miestä ovat osa samaa todellisuutta, jossa maailman parhaat taideteokset ja ideat syntyvät. Se tekee taiteesta lähestyttävämpää ja inhimillisempää. Tässä kontekstissa taidetta kuuluukin käsitellä, osana epäjärjestyksellistä, arvaamatonta ja ryvettynyttä todellisuutta.

Huikeinta Nyljetyissä ajatuksissa on kuitenkin ennen kaikkea se, että se avaa kulttuurista auki maailman, jonka olemassaoloa et aikaisemmin edes tiennyt. Aimo ja Köpi nostavat taiteen paljouden merestä aarteita, jotka ovat unohtuneet tai joita ei arvostettu aikanaan sen enempää kuin nytkään. Jopa suomalainen kirjallisuus, teatteri, elokuva ja musiikki ovat täynnä mitä uskomattomampia tapauksia. Suomalaisena saisikin olla ylpeä omasta kulttuuri-ilmapiiristään. Aimo ja Köpi nostavat kotimaiset tekijät maailman kovimpien viereen. Rinnakkain asettuvat taiteellisessa suuruudessaan Otto Donner ja Bob Dylan sekä Aleksis Kivi ja Bertolt Brecht, ja Woody Guthrien ja J.J. Calen musiikkia luonnehditaan ”pentti haanpääläiseksi rockiksi”. Nyljetyt ajatukset on siis harvinaista herkkua: kyltymätöntä kulttuuri-intoa, subjektiivisten taidekokemusten reflektointia, tulkintaa ja hauskoja letkautuksia, kuten tämä:

Jos Aimolta erehtyisi kysymään maailman turhimman ja tungettelevimman kysymyksen ”mitä mietit”, niin vastaus paukahtaisi välittömästi: ”Seksuaalisia kuvitelmia ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaista horjuttamista.” Paras siis jättää Aimo rauhaan.

Nyljetyt ajatukset ei voittanut vuonna 2014 Finlandia-palkintoa, se ei ollut edes ehdolla. Mikä tämän maan kulttuurieliittiä oikein vaivaa?

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Thu, 09 Feb 2017 15:35:00 +0000

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti (Koko kansan kirjakerho 1987)
Alkuteos: L’enfant de sable
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Suomentaja: Annikki Suni
Sivumäärä: 186
-

Tahar Ben Jelloun on marokkolainen kirjailija, joka asuu nykyisin Ranskassa. Vaikka hänen äidinkielensä on arabia, hän on kirjoittanut koko tuotantonsa ranskan kielellä. Kirjoituskielellä on Ben Jellounille erityistä, henkilökohtaista merkitystä. Hän on sanonut tuntevansa itsensä vapaammaksi kirjoittaessaan ranskaksi ja että ”arabia on hänen vaimonsa ja ranska hänen rakastajattarensa, joita kumpaakin hän on pettänyt” (Owen, Amy 2012).

Seitsemättä porttia pidetään Tahan Ben Jellounin läpimurtoromaanina. Se ei ole kuitenkaan helppo romaani vaan monella tavalla hämmentävä, vaikeaselkoinen ja vieraannuttava. Sen yhtenä yleisesti tunnustettuna teemana on marokkolaisen yhteiskunnan ja islamilaisten tapojen, eritoten naisten aseman, kritisointi. Romaanissa on kuitenkin runsaasti muitakin teemoja ja ulottuvuuksia, joiden tavoittaminen tuottaa länsimaalaiselle lukijalle haasteen.

Romaani kertoo Ahmedista, perheensä kahdeksannesta tyttärestä, joka kasvatetaan pojaksi. Salaisuudesta tietävät ainoastaan hänen vanhempansa ja lahjottu kätilö. Näin seitsemän tyttöä siittänyt isä säästyy julkiseta häpeältä ja perheen omaisuus on viimeinkin turvattu. Ahmed itse kuitenkin maksaa kalliin hinnan perheensä kunniasta ja perinnöstä. Hänelle syntyy kahtiajakutunut ja ratkaisematon identiteetti, minuus, jolla ei ole mitään tunnustettua paikkaa tai tilaa yhteiskunnassa. Ulkoisesti Ahmedista kasvaa vaikutusvaltainen ja kylmä mies, joka oikean patriarkan tavoin oppii halveksimaan äitiään ja sisariaan sekä heidän naisellista heikkouttaan. Sisältä Ahmed on kuitenkin piinattu eikä löydä yhteyttä mielensä ja ruumiinsa väliltä.

Seitsemäs portti voisi olla ainoastaan kertomus sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välisestä erosta. Sosiaaliselta asemaltaan, ajatuksiltaan ja tavoiltaan Ahmed on mies niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, mutta hänen kehonsa, seksuaalisuutensa ja fyysinen nautintonsa kuuluu naiselle. Tämä kahtijakautuneisuus aiheuttaa hänessä ristiriidan, jolla on mieltä murtavia, surrealistisia vaikutuksia. Seitsemäs portti ei ole kuitenkaan kiteytettävissä tarinaksi Ahmedin identiteetistä ja sisäisestä kamppailusta vaan on samaan aikaan myös jotain tyystin muuta. Ohittamaton mutta samalla hämmentävä tekijä romaanissa on myös sen kerronnan rakenne. Ahmedin tarinalla on myös eräänlainen kehystarina, jossa kaislamatolla istuva tarinankertoja kertoo ympärillään olevalle väkijoukolle tarinaa Ahmedista siten, kun hän on sen itse oppinut käsiinsä päätyneestä kirjasta. Aluksi tilanne etenee normaalin kehystarinan tavoin. Se alkaa saada kuitenkin absurdeja piirteitä, kun uusi kertoja toisensa jälkeen syrjäyttää edellisen kertojan väittäen tuntevansa Ahmedin elämänvaiheet paremmin. Lopulta itse yleisölläkin on omat tulkintansa Ahmedin tarinasta ja se hajoaa useiksi eri versioiksi.

Loppua kohden Ahmedin tarinan eri versiot alkavat yhä enemmän heijastamaan ennen kaikkea kertojansa toiveita, haluja ja pelkoja. Koherentti kuva Ahmedista, hänen ykseytensä ja asemansa elävänä henkilönä hiipuu ja pelkistyy jonkinlaiseksi tarinalliseksi funktioksi. Ahmedista tulee enigmaattinen säiliö, johon ihmiset heijastavat kukin omat merkityksensä. Kertojien tiedot varsinkin Ahmedin myöhemmistä elämänvaiheista osoittautuvat epätarkoiksi ja epämääräisiksi, salatuiksi. Koko Ahmedin olemassaolo on yhteisössään eräänlainen tabu, josta ei ole mitään virallista tietoa, vain suusta suuhun kiertäviä huhupuheita ja todistuksia. Kulttuurisia tapoja ja instituutioita uhmaava Ahmed kuitenkin kiehtoo ihmisiä, hän on mysteeri, vaiettu salaisuus, vaarallinen ja houkutteleva. Jokainen haluaa hänestä osansa, jokainen haluaa tietää hänestä jotain.

Tajusin silloin, että minulla oli hallussani harvinainen kirja, salaisuuksien kirja: se kattoi lyhyen ja kiihkeän elämän, oli kirjoittettu pitkän koettelemuksen yössä, säilytetty suurten kivien alla, ja suojelijana sillä oli ollut pahan onnen enkeli. Ystävät hyvät, tätä kirjaa ei voi panna kiertämään eikä antaa muille. Tätä eivät viattomat ihmiset voi lukea. Tästä loistava valo häikäisee ja sokaisee silmät, jotka tähän vahingossa valmistautumattomana katsovat.

Haastavinta Seitsemännessä portissa on kulttuurisen kontekstin vieraus. Romaani rakentuu marokkolaisen ja islamilaisen kulttuurin perustalle, kommentoi sitä, esittää siitä kritiikkiä ja luo merkityksiä viittaamalla siinä yleisesti tunnettuihin asioihin. Suullinen kertomusperinne, perheinstituutio ja uskonto, eritoten Koraani, ovat keskeisiä käsittelyn kohteita. Koska marokkolaisen ja islamilaisen kulttuurin tuntemus on itselläni täysin alkeellisella tasolla, Seitsemännen portin lukeminen tuntuu ajoittain kuin hapuilulta pimeässä. Välillä pystyn erottamaan teeman tai merkityksen siellä, toisen täällä, mutta kokonaisuus ei kuroudu. Seitsemäs portti on siitä huolimatta mielenkiintoinen ja tarpeellinen lukukokemus, sillä tie kohti tämänkin maankolkan ja sen kulttuurin tuntemusta alkanee ensin haparoiden.

Ian McEwan: Rannalla

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Thu, 26 Jan 2017 17:55:00 +0000

Ian McEwan: Rannalla (Otava 2011)
Alkuteos: On Chesil Beach
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2007
Suomentaja: Juhani Lindholm
Sivumäärä: 183
-

Ian McEwanin Rannalla on kirjailijan tyylille uskollisesti jälleen äärimmilleen hallittua, kirurgisen tarkkaa kerrontaa. Pienintä yksityiskohtaansa myöten hiottu pienoisromaani toimii kuin novelli: kaikki kerronnan palaset, jokainen tiedonmurunen, miljöön tai henkilöhahmon ominaisuus tuntuu palvelevan tarkoin harkittua kokonaisuutta.

Rannalla havainnoillistaa voimallisesti nuoren parisuhteen ehkä tavallisinta kompastuskiveä: kumpikin osapuoli luo päässään yhteisestä elämästä ja suhteesta omanlaisensa kuvan ja harhautuu ajattelemaan, että toinen osapuoli tietenkin näkee asiat täsmälleen samalla tavalla. Yhdessä jaettu rakkauden tunne houkuttelee kuvittelemaan, että tunteiden samuus merkitsee myös ajatusten, unelmien ja käsitysten samuutta. Useimmiten illuusiot ehtivät murentua, kun kumppaniin tutustutaan paremmin, mutta Rannalla -romaanin päähenkilöt ehtivät epäonnekseen naimisiin ennen kuin heidän suurin väärinkäsityksensä ennättää paljastua.

Florence ja Edward ovat viettämässä hääyötään hotellissa Dorsetin rannikolla. Tilanne on sosiaalisen epämukavuuden huipentuma. Kumpikin ovat seksuaalisesti täysin kokemattomia ja käyttäytymisessään ja puheissaan juuri niin tuskallisen sovinnaisia ja jäykkiä kuin mitä brittiläiseltä yliopistokoulutetulta yläluokalta voi odottaa. Ja kummallakin on tyystin erilaiset odotukset illan kulusta. Edward odottaa malttamattomasti pääsyä sänkyyn Florencen kanssa. Hänen näkökulmastaan koko heidän suhteensa on kulkenut juuri tätä täyttymystä kohti. Florence puolestaan on silkassa paniikissa. Hän oivaltaa nyt, hääyönsä kynnyksellä, että olisi ollut ehkä aiheellista mainita jo aikaisemmin Edwardille, että henkilökohtaisesti hän pitää pelkkää ajatustakin seksistä kuvottavana.

Pienoisromaanin kertoja pitää lukijan auliisti tilanteen tasalla. Lukija on tietoinen Florencen ja Edwardin odotusten kammottavista ristiriidoista ennen kuin he ovat niistä tietoisia itse, ja joutuu seuraamaan sivusta latautuneen tilanteen etenemistä kohti vääjäämätöntä konfliktiaan. Jokainen ääni ja ele tuntuvat alleviivaavan tapahtumien jännitettä ja ennakoivan tulevaa: illallisastiat kalisevat toisiaan vasten, tarjoilijapojat säheltävät kömpelösti kuin kiusaantuen pelkästä huoneen tunnelmasta ja ikkunan takana meren pauhu ja laineiden vyöry kiihtyy malttamattomasti.

Lukija saa myös kuulla vuoron perään Edwardin ja Florencen näkemyksiä suhteen kehittymisestä. Siitä, miten Edward koki tietyt Florencen eleet flirttailevina, vaikka todellisuudessa Florence saattoi suorastaan jäykistyä pelosta, kun heidän läheisyytensä kävi liian seksuaaliseksi. Väärin tulkitut sanat ja eleet kerrostuvat toistensa päälle ja muodostavat uusia odotuksia ja käsityksiä, kunnes ollaan tässä, ratkaisun hetkessä, hääyössä.

Kertoja ei kuitenkaan tyydy vain käsillä olevaan hetkeen vaan menee vielä astetta pidemmälle ja asettuu tarkastelemaan Edwardin ja Florencen tilannetta vieläkin laajemmasta kontekstista. Tarinaan tulee aivan oma traaginen sävynsä, kun kertoja nostaa esiin, kuinka toisenlainen nuoren avioparin tilanne voisi olla vain muutamaa vuotta myöhemmin. Florence ja Edward elävät 1960-luvun alkua, siis henkisen, kulttuurisen ja seksuaalisen vapautumisen kynnyksellä. Lähellä, ja kuitenkin saavuttamattomissa, olisi ollut huomattavasti huolettomampi ja vapautuneempi elämä:

Teoriassa he olisivat aivan hyvin voineet jättää lautasensa siihen, napata viinipullon käteensä, juosta rantaan, potkaista kengät jalasta ja riemuita vapaudestaan. Kukaan hotellissa ei olisi halunnut ruveta heitä estelemään. He olivat lopultakin aikuisia, lomalla ja vapaita tekemään juuri niin kuin itse halusivat. Muutaman vuoden kuluttua sellainen olisi ollut aivan normaalia. Nyt ajan kahleet kuitenkin rajoittivat heitä. Vaikka Edward ja Florence olivat kahden, heitä sitoivat tuhannet kirjoittamattomat säännöt. Juuri siksi, että he olivat aikuisia, he eivät voineet tehdä mitään niin lapsellista kuin jättää syömättä ateriaa, jonka toiset olivat suurella vaivalla valmistaneet. Ja olihan nyt ruoka-aikakin. Lapsellisuus ei ollut vielä kunniallista. Se ei ollut muodissa.

Kertoja antaa ymmärtää, että Florence ja Edward ovat ennen kaikkea aikansa hengen vankeja. Seksuaalinen pidättyneisyys, tiukat tapakulttuurisäännöt ja kunniantunto ovat johtaneet tilanteeseen, josta he eivät voi irrottautua, mutta josta he eivät myöskään kykene keskustelemaan avoimesti. Kummallakaan ei ole juurikaan valmiuksia ymmärtää edes omaa, saati sitten toisen ihmisen, halua tai haluttomuutta Mutta vain muutaman vuoden päästä tämäkin tarina olisi ollut aivan toisenlainen, kertoja tuntuu huomauttavan lukijalle. Ja kuitenkin Florencen estyneisyys vaikuttaisi olevan paljon vakavampaa laatua kuin vain nuoren ja viattoman naisen tietämättömyyttä ja pelkoa. Olisiko Florence sittenkään voinut sopeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka he olisivat voineet puhua siitä avoimesti? Tai olisiko Edward koskaan oikeasti kyennyt ymmärtämään Florencen estyneisyyttä?

Sijoittamalla tarinansa historialliselle jatkumolle, uuden ajan ”rannalle”, McEwan luo myös etäisyyttä lukijan ja henkilöhahmojensa välille. Lukija voi hahmottaa tapahtumien laajemman perspektiivin, Florence ja Edward eivät. Monelta osin romaani houkutteleekin lukijaa nousemaan kertojan lintuperspektiiviin ja lukemaan Florencen ja Edwardin tarinan surullisena tragediana aikaansa ja sen tapakulttuuriin vangituista rakastavaisista. Ja kuitenkin Florencen ja Edwardin tunteet välittyvät kirjan sivuilta niin hyvin ja samaistuttavasti, että ne vetävät lukijaa samanaikaisesti myös kohti tarinan nykyhetkeä, Edwardin ja Florencen järkyttävää konfliktia, josta heillä ei ole poispääsyä tai parempaa ymmärrystä toi tulevaisuus sitten mitä tahansa. Edwardin suuttumuksen ja epätoivon välittömyys ja Florencen traumasta kielivä hätä viestittävät myös, ettei mikään ole niin yksinkertaista, että se palautuisi vain ihmisiin aikansa ja kulttuurinsa tuotteina. Siten ehkä hämmästyttävintä onkin, että McEwanin romaani tuntuu tarjoavan tarinaansa samanaikaisesti kaksi hyvin erilaista perspektiiviä ja jättää suorastaan häikäilemättömällä tavalla lukijan viivyttelemään niiden rajapinnalle, lopullisen tulkinnan rannalle.

--
Psst! Rannalla -romaanista on muuten ilmeisesti jo tänä vuonna tulossa elokuva-adaptaatio, jossa Florencena nähdään ihana Saoirse Ronan.

Oman bloggaamisen lähtökohdat ja vinkkejä aloittelevalle kirjabloggaajalle

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Mon, 09 Jan 2017 17:12:00 +0000

Sain Kirja vieköön! –blogin Riitalta haasteen kertoa bloggaamiseni lähtökohdista ja antaa vinkkejä aloittelevalle kirjabloggaajalle. Riitan haaste tuli otolliseen aikaan. Näin vuoden vaihteessa on aina hyvä tehdä pientä itsereflektiota ja mietiskellä, miksi asioita tehdään ja mitä pitää omassa tekemisessään tärkeänä. Elän elämässäni muutenkin jonkinlaista taitekohtaa, sillä valmistuin opinnoistani syksyllä. Alkava vuosi lupaa siis ainakin työnhakua ja muutenkin tulevaisuuden puntarointia.

Innostukseni kirjabloggaamiseen alkoi ensin aktiivisena kirjablogien lukemisena. Halusin pysyä kärryillä vuosittain ilmestyvästä kotimaisesta ja käännetystä kaunokirjallisuudesta, joten alun perin seurailin aktiivisesti Helsingin Sanomien kirjallisuuskritiikkejä. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin kirjallisuuskritiikkien tympeyteen. Varsinkin Helsingin Sanomien kritiikeistä paistoi, kuinka kirjoittajan on täytynyt ilmaista asiansa mahdollisimman tiiviisti. Itse kirjaa, sen sisältöä ja muotoa käsitellään vain pintapuolisesti ja lukijan lukukokemus tiivistetään tylyyn ja näennäisen objektiiviseen toteamukseen. Tiedän tekeväni karkean yleistyksen, mutta teenpä silti: suomalaiset kirjallisuuskriitikot ovat harmillisen harvoin haltioissaan mistään. Aivan kuin heidän uskottavuutensa kärsisi siitä, että he pitävät kirjallisuudesta.

Kun kritiikit alkoivat tylsistyttää havahduin siihen, kuinka oivallinen kanava bloggaus on kirjallisuudesta kirjoittamiseen. Kirjablogien teksteissä korostui tulkinnat, lukukokemuksen omakohtaisuus, sen jakaminen ja siitä keskusteleminen. Kirjabloggaajan mielipide ei ole tyly toteamus vaan vivahteikas ja monipuolinen. Parhaimmillaan sitä tarkastellaan monelta kantilta ja eri konteksteista käsin. Bloggaajan lukeminen on myös tunteikasta: kirjabloggaaja uskaltaa olla haltioissaan ja hullaantunut tai tuntea karvasta pettymystä, jopa inhoa. Lukukokemus ja mielipiteet eivät ole jähmeitä vaan jatkavat elämäänsä kommenttiosioiden keskustelussa. Erimielisyyttä ei vain sallita, sitä vaalitaan linkittämällä omaan tekstiin tyystiin toinen mielipide.

Innostuin koluamaan kirjablogeja, metsästin itselleni ”luottobloggaajia”, jotka kirjoittivat kirjoista innostavasti ja vakuuttavasti ja joiden makuun aloin luottaa. Vähitellen liu’uin itsekin mukaan. Loin bloggeriin tunnuksen. Aloin kommentoida ja lopulta kirjoittaa itsekin. Ajattelin, että minullakin saattaisi olla tähän paljouden mereen jotain annettavaa. Voisin hyödyntää teksteissäni kirjallisuudenopinnoistani saamiani oppeja, korostaa teksteissäni kirjallisuuden analyysia ja tulkintaa ja ujuttaa niiden lomaan henkilökohtaisia kokemuksiani ja näkemyksiäni luetusta.

Henkilökohtaisella tasolla kirjabloggaaminen on myös lukuprosessin syventämistä. Kirjat muistaa paremmin ja niitä on pohdittava huolellisemmin, koska niistä on oltava myös jotain sanottavaa. Bloggaaminen tekee lukukokemuksesta rikkaampaa. Samalla bloggaaminen on myös tehnyt minusta hitaistakin hitaamman lukijan. Perfektionistisena luonteena suunnittelen, pohdin ja hion tekstejäni pitkään ja bloggausjono vain kasvaa. Jossain vaiheessa tilanne äityi siihen, että kirjoitushetkellä kirjan lukemisesta saattoi olla jo useita kuukausia. Muistikuvat luetusta alkoivat siinä vaiheessa olla melko hatarat, joten aloin kirjoittaa pientä lukupäiväkirjaa, johon kirjasin välillä lukemisen aikana mieleen heränneitä ajatuksia ja vaikutelmia. Lukemani kirjat ovat täynnä myös post-it lapun riekaleita, jotka merkkaavat hienoja tai merkityksellisiä kohtia, loistavaa kieltä ja siiteerattavia kappaleita. Nykyään en voisi kuvitellakaan lukemista ilman muistiinpanokirjastani ja käden ulottuvilla olevaa post-it-lappupinoa.

Bloggausjono

Aloittelevalle kirjabloggaajalle voisin antaa vinkkejä kahdestakin näkökulmasta: kanssabloggaajan vinkkelistä sekä aktiivisen kirjablogilukijan kannalta. Kollegana ja kanssakulkijana voisin neuvoa seuraavaa:

Opi sietämään omaa keskeneräisyyttäsi. Bloggaaminen kehittää kirjoitustaitoasi. Vuosien varrella joudut kuitenkin kohtaamaan sen, että joskus olet todellakin kirjoittanut kehnommin kuin nykyään, mitä taas saattaa seurata vainoharhaisuus siitä, että nytkin saatat kirjoittaa tekstejä, jotka nolostuttavat sinua parin vuoden päästä. Se sattaa olla totta, mutta huoli pois! Kehittyminen on kaunista.
Jos janoat kommentteja, kommentoi muita. Kirjablogimaailma on ennen kaikkea yhteisö ja se toimii tavallisten sosiaalisten sääntöjen mukaan: kun annat jotain, sinulle annetaan takaisin. Suurin osa kommentoijista ovat bloggaajia itsekin. Kommentoimalla teet itsesi tiedettäväksi ja luot vuorovaikutussuhteita.
Teknisissä pulmissa blogikonsultti auttaa. Miten liität kuvan sivupalkkiin ilman otsikkoa? Miten saat blogikuvistasi kehykset pois? Miten tehdään Facebook-tykkäysnappi? Tässä ainakin kaksi apuria (googlella löytyy varmasti lisää!): Blogikonsultti, Kivempi blogi.

Kirjablogien lukijana puolestaan voisin antaa neuvoja, joita noudattamalla voi saada ainakin minusta aktiivisen ja uskollisen seuraajan. Näihin ohjeisiin ei tarvitse suhtautua turhan ryppyotsaisesti, mutta ne voi olla hyvä pitää kirjoittaessa mielessä. Näitä ohjenuoria pyrin parhaani mukaan noudattamaan myös omassa kirjoittamisessani. Olennaisin ohjeeni on itsestäänselvyys, mutta tärkeä sellainen: jos haluat blogillesi lukijoita, ajattele heitä, kun kirjoitat. Vaikka kirjoittaisitkin blogiasi lähtökohtaisesti ja ennen kaikkea itsellesi, totuus on se, että blogisi on julkinen ja joku viaton sielu voi käydä sitä lukemassa. Ajattele siis myös heitä.

Mieti, mitä annettavaa sinulla on blogosfääriin. Kirjablogeja on valtavasti, joten jos et halua hukkua joukkoon, mieti mitä sellaista sinun blogisi voisi tarjota, mitä joka toinen blogi ei jo tarjoa. Sen ei tarvitse välttämättä olla edes mitään erityisen suurta ja merkittävää. Anna vaikkapa persoonallisuutesi näkyä ja loistaa kirjoittaessasi (kuten Omppu tai Leena Lumi tekevät), erikoistu suosikkigenreesi (niin kuin blogissa Sivullinen tai Luetaanko tämä?) tai rakenna blogiisi ulkoasulla ja pienillä toistuvilla konsepteilla persoonallinen teema ja tunnelma (hyvänä esimerkkinä Kirjavarkaan tunnustuksia).
Perustele mielipiteesi. Jos toteat, että kirja on varmasti laadukas, mutta ei kuitenkaan oikein sinun juttusi, lukija ei saa tekstistäsi mitään tolkullista sanomaa irti. Kerro mieluummin, mikä on juuri sinun juttusi kirjallisuudessa ja perustele, miksi kyseinen kirja ei ole makusi mukainen. Uskalla olla myös kriittinen. Se ei tarkoita, että sinun pitäisi lytätä kirja tai tuhota kirjailijan elämä ja unelmat. Jos kirjassa on jotain, mistä et pidä, sinulla on oikeus (ja lukijan kannalta lähes velvollisuus!) se ilmaista. Joku voi loukkaantua, mutta jos olit vilpitön etkä liioitellut, hän pääsee tunteidensa yli ja saattaa jopa arvostaa rehellisyyttäsi. Vaikka koko blogosfääri ylistää kirjaa, josta itse et pitänyt, se ei tarkoita, että olisit hölmö tai et ymmärrä kirjallisuudesta mitään. Itse koen teilaukset virkistävinä (mallia näyttää esimerkillisesti Noora).
Älä kirjoita väkisin, jos sinulla ei ole kirjasta mitään sanottavaa. Kirjablogien lukijalle mikään ei ole turhauttavampaa kuin lukea bloggaajan pohtivaa, aavistuksen jahkaavaa tekstiä, jonka lopputulema onkin, että lukuhetki oli huono, elämä kiireistä ja nyt bloggaaja onkin täysin jäävi sanomaan kirjasta yhtään mitään. Kiitos tästä ajanhukasta!

En tällä kertaa siirrä haastetta suoraan eteenpäin, mutta jos takataskustasi löytyy hyviä vinkkejä, ota tästä haasteesta koppi!

Opettelin muuten itsekin vasta ihan taannoin sen Facebook-tykkäysnapin tekemisen ja perustin blogilleni Facebook-sivut. Jos haluatte Sabinan knallia myös somefeediinne, niin käykäähän tykkäämässä. Linkitän Facebook-sivuilleni omien postausten lisäksi myös muita mielenkiintoisia kirjamaailman uutisia ja tekstejä.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (ja hieman novelleista yleensä)

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Wed, 07 Dec 2016 14:30:00 +0000

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi 2016)
Alkuteos: Onna no inai otokachi
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Juha Mylläri
Sivumäärä: 276
Arvostelukappale
-

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Murakamilla tuntuu toistuvan samat teemat läpi hänen tuotantonsa. Hänen kirjansa tuntuvat usein käsittelevän tietynlaista yksinäisyyden kokemusta, toteutumatonta tosirakkautta, kaipuuta ja ihmisten kykenemättömyyttä aidosti ja oikeasti kohdata toisiaan. Murakamin teemojen toisteisuus ei ole kuitenkaan millään tavalla häiritsevää. Päinvastoin, teos teokselta Murakami tuntuu vain syventävän näkökulmaa rakkauteen ja yksinäisyyteen, siihen, kuinka ne ovat kuin saman kolikon kääntöpuolia. Murakamin novellikokoelma Miehiä ilman naisia on kuin opaskirja murakamilaisiin teemoihin. Niin voimakkaasti teos pyörii Murakamin ydinkysymysten ympärillä.

Miehiä ilman naisia kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita miehisestä näkökulmasta. Kuten Murakamin muissakin teoksissa, naisten ja miesten välillä on aina selittämätön etäisyys, jota on mahdotonta kuroa kiinni. Tämä etäisyys näyttäytyy konkreettisesti naisten oikullisuutena, petollisuutena tai arvoituksellisuutena. Murakamin miehille naiset ovat kuin vieras eliölaji: upeita ja kiehtovia eläviä yksilöitä, joiden perimmäisistä ajatuksista ja motiiveista on kuitenkin mahdotonta saada selvyyttä. Miesten suhdetta naisiin leimaa ymmärtämättömyys, toisinaan jopa hämmennys. ”Drive my Car” -novellin iäkäs näyttelijä suhtautuu ennakkoluuloisesti naispuolisiin autonkuljettajiin. Kyse ei ole kuitenkaan puhtaasti sukupuolisyrjinnästä vaan pikemminkin luottamuksen rakentamisesta ihmiseen, jota ei täysin ymmärrä. Beatlesin kevyen rallatuksen kirvoittava novelli kiteytyy kysymykseen, kenen annat ajaa omaa autoasi. Kenen huomaan luotat sen, minne olet menossa ja pääsetkö turvallisesti perille? Päivittäisillä autokyydeillään novellin mies pohtii avioliittoaan, edesmenneen vaimonsa pettämistä ja sitä, kuinka vähän lopulta voimme tuntea niitä ihmisiä, joille luotamme koko elämämme.

Murakamin kokoelman kaikissa novelleissa vallitsee hyvin samankaltainen tunnelma: musertava, pohjattoman epätoivoinen ja alakuloinen yksinäisyys, joka on ajan kanssa tasaantunut elämän vallitsevaksi väriksi, pysyväksi melankoliaksi. Murakamilainen, kiehtova outous syntyy, kun henkilöhahmojen mielenmaisemat karkaavat mentaalisesta säiliöstään ja rakentuvat heidän ympärilleen. Niistä tulee novellien ydinainesta, ja ne alkavat kannatella tarinan rakenteita. Novellissa ”Kino” miespäähenkilön yksinäisyydestä ja mentaalisesta pakopaikasta rakentuu konkreettinen syrjäkadun kapakka ja sen vieraista hänen emootioidensa ilmentymiä.

Murakamin novellien todellisuudessa on olemassa erilaisia parisuhteitasuhteita ja monenlaista rakkautta, mutta on myös erityistä rakkautta, tosirakkautta, joka voi koitua syystä tai toisesta kohtalokkaaksi. Tämän rakkauden kohdanneista henkilöistä on tullut miehiä, jotka ovat ikuisesti vailla jotain, vaikka saisivat kaiken, mitä ovat ikinä tavoitelleet. Heistä on tullut selittämättömällä tavalla vajaita, rampoja tai muotopuolia, joiden on rämmittävä elämänsä läpi kantaen aina musertavaa tyhjyyttä mukanaan:

Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. (novellista ”Miehiä ilman naisia”)

Murakamin miehet eivät ole taipuvaisia yltiömäiseen sentimentaalisuuteen, mutta siitä huolimatta heidän käsityksessään rakkaudesta on eleettömällä tavalla jotain hyvin naiivia ja idealistista. Kun novellissa ”Itsenäinen elin” järjestelmälliselle ja järkevälle elämälle omistautunut rikas plastiikkakirurgi rakastuu ensimmäisen kerran 50-vuotiaana, rakkaus kiteytyy siihen, mitä hänestä jää jäljelle, jos hänet laitettaisiin keskitysleirille. Tosirakkauden vuoksi uhraudutaan ja riudutaan kuoliaaksi eikä siitä ole mahdollista ikinä toipua. Ja mitä suurempi tyhjyys asuu miesten sydämessä, sitä karmeampi on naisen petos. Murakamin kuva miesten rakkaudesta olisi koominen, jos se ei olisi niin pohjattoman alakuloista ja herättäisi niin suurta myötätuntoa.

Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti Murakamin luomiin naiskuviin. Hänen mieshahmojensa suhtautuminen naisiin on toisinaan räikeän esineellistävä tai jopa demonisoiva. Miehiä ilman naisia auttoi kuitenkin ymmärtämään sitä paremmin. Koen, että lukijan huomion ei pitäisi niinkään kiinnittyä siihen, minkälaista kuvaa novelleissa välitetään naisista kuin siihen, minkälainen kuva syntyy miehistä, jotka ajattelevat naisista näin. Murakamin mieshenkilöt ovat enemmän ideaaliensa vankeja kuin sovinisteja. Heidän ymmärtämättömyydessään ja hämmennyksessään on jotain vilpitöntä, lapsenomaista ja hitunen säälittävyyttäkin. Ehkä he eivät edes halua tuntea rakkauden kohdettaan täysin, vaan pikemminkin pitää hänet etäisellä jalustallaan säilyttääkseen tosirakkauden puhtauden, kuten novellin ”Yesterday” Kitaru, joka ei kykene harrastamaan seksiä elämänsä rakkauden ja lapsuudenystävänsä kanssa vaan sen sijaan tarjoaa tätä ystävälleen kuin omistamaansa kallista autoa. Rakkaus on puhtainta ja suurinta, kun se on tavoittamatonta ja tuskallista, ja ikuista vasta kun se jättää pysyvät arvet.

Novellit ovat nousseet kirjablogeissa viime aikoina keskustelunaiheeksi Ompun hienon novellihaasteen myötä. Haaste perustelee hyvin paikaansa, sillä kirjablogiteksteissä ja niiden kommenteissa tupsahtelee aika ajoin ”novellikammoisuutta”, joka saattaa hyvinkin heijastella myös suuremman lukevan yleisön lukutottumuksia. Useimmiten perustelua novellistiikan välttelylle haetaan novellien lyhyydestä. Novelliin ei pysty syventymään samalla tavalla kuin romaaniin, tarinalle ja henkilöhahmojen kuvauksille kaivataan enemmän pituutta. Olen tulkinnut, että tällaiset lukijat hakevat kertomukseltaan jatkuvuutta. Novelli ehtii loppua ennen kuin se kunnolla alkaakaan.

Toki romaani on lukukokemuksena jotain tyystin erilaista kuin novelli. Vaikka olen hidas lukija, rakastan mammuttimaisia romaaneja, joissa henkilöhahmot ehtivät kasvaa ja muuttua, osoittaa kaikki moniulotteisuutensa vivahteet ja joissa tarina polveilee läpi vuosien tai vuosikymmenten. Pystyn hyväksymään, että novelli ei lukukokemuksena kaikkia miellytä. En pysty kuitenkaan hyväksymään sitä, että novelleja moitittaisiin jatkuvuuden puutteesta. Itsekin haen lukemaltani jatkuvuutta, siksi luen novellikokoelmia, en yksittäisiä novelleja. Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia on ehkä ehjin novellikokoelma, jonka olen koskaan lukenut, se on täynnä ja läpeensä kyllästetty jatkuvuudella. Novellien jatkuvuutta harvoin kuitenkaan löytää tarinan ja henkilöhahmojen tasolta vaan lukijan on osattava kaivaa hitusen syvemmälle, tematiikan tasolle. Kun tuon kirjallisuuden abstraktimman tason löytää, voin vakuuttaa, että oivallusten hurma vetää vertoja pitkälle ja polveilevalle romaanille. Eikä se novellien kohdalla ole edes kovin vaikeaa: riittää kun kysyy itseltään, mikä novelleja yhdistää. (Hyvänä vinkkinä toimii yleensä myös novellikokoelman nimi.) Ja parhaimmillaan, kuten Murakamin novellikokoelman kohdalla, novellit toimivat oppaina myös romaaneille. Miehiä ilman naisia suorastaan havainnollistaa, mistä Murakamin romaaneissa ja niiden teemoissa on kyse. ”Yesterday” on kuin suora toisinto ja temaattinen kiteytymä Norwegian Woodista! Näin ollen ja hieman kärjistetysti todeten, jos et ole oppinut lukemaan novelleja, saatat joskus menettää jotain olennaista myös romaaneista.

Simone de Beauvoir: Mandariinit

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Fri, 04 Nov 2016 18:26:00 +0000

Simone de Beauvoir: Mandariinit 1 & 2 (Kirjayhtymä 1982/1983)
Alkuteos: Les Mandarins
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1954
Suomentaja: Mirja Bolgar
Sivumäärä: 445 & 413
-

Simone de Beauvoirin Mandariinit on kuin lasi punaviiniä ja suklaata hyvässä juttuseurassa – siis älykästä, yhteiskunnallista ja nautinnollisen viihdyttävää yhdellä kertaa. Mandariinit on yhtenäinen romaani, jonka Kirjayhtymä on julkaissut suomeksi kahdessa osassa. Olen lukenut Mandariinien ensimmäisen osan aikaisemminkin ja blogannutkin siitä. Toinenkin osa oli tarkoitus lukea heti perään, mutta taisi jäädä silloin opiskelukiireiden jalkoihin. Silloin en ollut aivan varauksettoman innostunut Mandariineista, mutta nyt oli ilmeisesti otollinen aika antautua ja ihastua.

Mandariinien erityisyys on sen henkilöhahmojen kuvauksessa: siinä, miten kunkin henkilöhahmon persoona, odotukset, pyrkimykset ja pelot rakentuvat ja avautuvat vähitellen kirjan sivuilla ja millä tavalla ne kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäristöön ja ajan henkeen. Beauvoir on henkilöhahmojensa käsittelyssä taitava. Hän ei selittele tai maalaile perusteellisia luonnekuvauksia vaan antaa hahmojensa esiintyä itse ja piirtyä rauhassa rivien väliseen tilaan. Beauvoir on ennen kaikkea osoittamisen mestari: henkilöhahmot rakentuvat vaivihkaa sen kautta, mitä he ajattelevat, tekevät ja puhuvat.

Mandariinien keskiössä on ranskalaisten vasemmistointellektuellien piiri. Romaanin alussa toinen maailmansota on juuri päättynyt ja jokaisella henkilöllä on omat odotuksensa ja toiveensa uudelleen alkavasta elämästä. Kerronta seuraa usean vuoden ajan, miten näihin odotuksiin vastataan. Lienee sanomattakin selvää, ettei elämä kuitenkaan mene aina odotetulla tavalla. Useammin kuin sattuma, syypäänä on kuitenkin pikemminkin inhimilliset heikkoudet: itsepetos, pelko, ylpeys ja sokeus omille haluille ja tarpeille.

Tapahtumat välittyvät kahden eri henkilöhahmon, Henrin ja Annen, näkökulmasta. Vaikka heidän kauttaan päästään tutustumaan myös lukuisiin muihin henkilöihin, he itse kasvavat romaanin psykologisesti mielenkiintoisimmiksi ja läheisimmiksi hahmoiksi. Henri Perron on kirjailija, joka on perustanut sodan aikana menestyneen päivälehden L’Espoirin. Anne Dubreuilh puolestaan on psykoanalyytikko ja naimisissa Henrin hyvän ystävän, kirjailijan ja tunnetun vasemmistoajattelijan Robert Dubreuilh’in kanssa. Mandariinien vasemmistointellektuellien yhteiskunalliset ja poliittiset pyrkimykset sekoittuvat kiehtovalla tavalla heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Rakkaudesta ja politiikasta tulee toistensa lähikäsitteitä.

Kukin henkilöhahmo reagoi sodan päättymiseen omalla tavallaan. Henrille ja Robertille se merkitsee paluuta normaaliin elämään ja poliittiseen toimintaan. Robert johtaa SRL-nimistä uutta vasemmistolaista puoluetta ja yrittää saada romaanin alussa Henrin sitouttamaan päivälehtensä puolueen käyttöön, mikä aiheuttaa jännitettä ystävysten välillä. Henri kuvittelee saavansa rauhan mukana myös nuoruutensa takaisin ja alkaa kyseenalaistaa työnsä ja avioliittonsa mielekkyyttä. Kaivattua jännitystä elämään tuo Robertin ja Annen omapäinen tytär Nadine, joka on menettänyt kihlattunsa sodassa. Suhde Henrin kanssa edustaa uhmakasta ja itsetuhoista käytöstä, jolla tyttö pyrkii hukuttamaan liian varhain koetun menetyksensä. Anne puolestaan jää tahtomattaan kiinni menneisyyteen. Hän ei kykene jättämään kuolleita ja kadonneita taakseen vaan kärsii selviytyneen syyllisyydestä.

Vain tapahtumilla oli merkitystä. Niitä olivat maanpako, paluu kotiin, ilmahälytykset, pommit, jonot, meidän kokouksemme, ensimmäiset L’Espoirin numerot. Paulan kotona ruskea soihtu lennätti ilmaan hiilenhiutaleita; me teimme tulen kahteen vanhaan säilykepurkkiin ja poltimme paperia, savu kirveli silmiä. Ulkona oli verilätäköitä, luodit räiskähtelivät, hyökkäysvaunut ja tykit jylisivät; meissä kaikissa oli sama hiljaisuus, sama nälkä, sama toivo. Joka aamu me heräsimme samaan kysymykseen: vieläkö hakaristilippu liehuu Senaatin katolla? Ja sama juhla oli sydämissä kun me tanssimme Montparnassen risteyksessä ilotulien ympärillä. Ja sitten syksy meni ohi ja äsken, kun me saimme loppuun unohdetuksi omat vainajamme kuusenkynttilöiden valossa, minä tajusin että me aloimme jälleen olla olemassa, jokainen itselleen.

Ensimmäisellä lukukerrallani koin Mandariinien henkilöhahmojen ongelmien heijastavan yksilön ja ympäristön välisiä ristiriitoja. Nyt kuitenkin oivalsin yksilön olevan erottamaton osa ympäristöään. Henkilöhahmojen tunteet, ongelmat ja kokemukset ovat erottamattomasti kytkeytyneitä ympäröivän yhteiskunnan luomiin uhkiin, odotuksiin ja vaatimuksiin. Vallitseva tunne romaanissa on pettymys. Henrin ja Annen sukupolvi toivoo asioiden palavan ennalleen ja ryhtyvät innolla rakentamaan uutta maailmaa. Pian he kuitenkin tajuavat, että sota on lyönyt jotain pysyvästi rikki. Ajan kuva nousee kouriintuntuvasti esiin juuri sen kautta, miten romaanin henkilöhahmot sitä käsittelevät tunteidensa tasolla. Mandariinit kuvaa myös traagisella tavalla sodan aikana kasvanutta nuorta sukupolvea, joilla ei ole mitään, mihin palata sodan jälkeen. Heidän todellisuutensa ja elämänsä on sodan todellisuutta, kuolemaa, väkivaltaa ja menetystä. Heidän koko nuoruutensa on ollut yhtä pettymystä, jolle he nyt alkavat etsiä moraalista sovitusta kukin omalla tavallaan.

Beauvoir tunnetaan erityisesti feministisenä ajattelijana, mutta Mandariineja ei voi luonnehtia ilmeisen feministisenä teoksena. Romaani nostaa kyllä esiin feministisiäkin teemoja, mutta ne ovat pikemminkin kertomuksen syvää pohjavirtaa kuin ensisijaisia aiheita. Naisnäkökulma korostuu kuitenkin mielenkiintoisella tavalla Mandariinien kerrontaratkaisussa. Siinä missä Henrin näkökulma välittyy kolmannen persoonan kerronnan kautta, Annen todellisuus tulee esiin omakohtaisemmassa minä-kerronnassa, mikä tuo Annea huomattavasti lähemmäksi lukijaa verrattuna Henriin. Psykoanalyytikkona Anne on älykäs ja taitava itsereflektoija. Hän on samaistuttava hahmo ja myös tarkkanäköinen ja luotettava ikkuna romaanin muihin henkilöhahmoihin. Kolmannen persoonan kerronta puolestaan tarjoaa lukijalle objektiivista etäisyyttä Henristä, vaikka kerronta murtuukin usein helposti Henrin sisäiseen monologiin. Anneen verrattuna lukijan on kuitenkin helpompi tunnistaa Henrin heikkoudet; ajattelun ja tekojen ristiriitaisuudet, itsepetoksen ja heikon itsetunnon. Tahallisesti tai tahattomasti Beauvoir tulee rakentaneeksi kerrontaratkaisullaan romaanin asetelman, jossa sen naispäähenkilö välittyy persoonaltaan vahvempana ja moniulotteisempana kuin miespäähenkilö. Toisaalta ehkä juuri Henrin läsnäolon ansiosta lukija pääsee ajoittain eroon myös Annen sisäisestä maailmasta ja tunnistamaan tässä ne persoonallisuuden piirteet, joita tämä ei itse pysty eksplisiittisesti kielellistämään.

Beauvoirin kyky rakentaa moniulotteisen aitoja ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja on ainutlaatuista ja saa aikaan koukuttavan lukukokemuksen. Mandariinien lukuisissa henkilöhahmoissa voi olla hieman sisäistettävää, mutta vaivannäkö palkitaan moninkertaisesti. Pitkän romaanin aikana henkilöhahmot kasvavat tutuiksi, vetävät mukaansa intohimon ja poliittisen kähminnän täyteiseen todellisuuteensa ja muuntuvat lopulta universaalin ihmisyyden peileiksi.

Sinikka Vuola: Replika

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Tue, 25 Oct 2016 15:38:00 +0000

Sinikka Vuola: Replika (Tammi 2016)
Sivumäärä: 197

Arvostelukappale
-

Huh, en muista milloin olisi viimeksi ollut näin polttava tarve päästä välittömästi keskustelemaan juuri luetusta kirjasta ja sen tulkinnoista. Sinikka Vuolan Replika kietoutuu sadunomaisuuden ja symboliikan arvoitukselliseen verhoon ja jää kihelmöimään jännittävällä tavalla mieleen. Romaanin tapahtumat eivät ole vaikeaselkoisia, mutta niiden taakse tuntuu kätkeytyvän lukemattomasti merkityksiä, symboliikkaa ja tekstien välisiä viitteitä. Sen luettuaan kihisee halusta udella kanssalukijalta, miten Sinä tämän koit, minkälaisia maisemia näit, minkälaisia ihmisiä kohtasit.

Replika on kasvutarina. Tai oikeastaan rikkinäinen kasvutarina, sillä sana tuo mieleen eheyttävän kertomuksen, jolla on selkeä alku ja loppu. Replikassa nimeämättömän minä-kertojan kasvutarina murtuu ja hajoaa traumaattisten kokemusten myötä. Alkuja on monia ja loppukin jää tulkinnanvaraiseksi. Kasvuprosessin epäonnistuminen rikkoo todellisuuden ja identiteetin herkän kudelman.

Romaanin kerronta on vahvasti kiinni minä-kertojan henkilökohtaisessa kokemuksessa, mutta samalla tuo lapsen silmin kuvattu kokemusmaailma kasvaa omaksi myyttiseksi todellisuudekseen. Kertoja asuu paikassa nimeltä laakso, maassa, jota halkoo elämän rata. Kaukana radan päässä sijaitsee pääkaupunki sähkövaloineen, sairaaloineen ja kasinoineen. Elämän radan toisella puolella laaksosta asuvat rikkaat ja kaukana taivaanrannassa siintävät paholaisvuoret. Elämä laaksossa on ankaraa, ja naapurusto pitää huolta omistaan sen minkä pystyy. Kyläyhteisöön kuuluu omia karikatyyrejään: Leipuri, Leipurin vaimo sekä heidän poikansa Kaniininaama, Opettajar, Kerjäläistyttö, suruun pukeutunut nainen ja tappelukukkojen kasvattajan nuori leski. Oma identiteetti ja asema on juurtunut siihen paikkaan ja olotilaan, johon on syntynyt. Köyhien ja rikkaiden välinen raja, elämän rata, on kaikessa konkreettisuudessaankin ehdoton.

Aluksi on vain kertoja ja hänen äitinsä, jotka elävät symbioosissa niin kuin äidin ja vauvan kuuluukin. Omaa itseä ei ole ilman toisen läsnäoloa, he ovat yksi ja sama ihminen, toistensa peilikuvat:

Hiuksesi hohtivat niin hämärässä kuin kirkkaassa, tämän maan ainoa vaalea, maailman ainoa keltainen. Rakastin sitä keltaista ainokaista, tuntikausia, vuosikausia, aika katosi kun rakastin, aika muuttui koska rakastin, rakastin pienenä kun lepäsin rintakehäsi päällä, miekkalisäke miekkalisäkettä vasten ikuisessa ja muuttumattomassa hetkessä. Jos siirsin vasenta kättäni, sinä siirsit oikeaasi, jos liikutin oikeaani, sinä liikutit vasentasi, minun itäni sinun länttäsi vasten. Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe, kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.

Kun kertojan minuudesta alkaa tulla erillinen, alkavat myös asiat mennä yhä huonommin. Ilmenee vaiettuja tahroja kynnyksellä, kylän kaivos puhuu kertojalle pelottavia asioita ja toisinaan äidistä tulee Äitimuukalainen, jonka kasvot repeävät mustaksi öljyksi. Naapurit käyvät vierailulla pudistelemassa päätään ja pörröttämässä päälakea. Lopulta todellisuus murtuu ja muuttuu entisen rujoksi toisinnoksi, vääristyy ja muuttaa muotoaan hallitsemattomasti.

Replika on Sinikka Vuolan esikoisromaani. Vuola on aikaisemmin julkaissut kolme runoteosta ja kuuluu proosailmaisun keinoja tutkivaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan, kuten viime vuonna Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedt. Replikassa on kokeellisuutta, mutta se ei ole vieraannuttavaa vaan solahtaa saumattomasti kerrontaan, kasvaa tarinan omista tarpeista luontevalla tavalla. Romaanin maalaamat miljööt ovat lumoavia ja sadunomaisia. Viittauksia satuihin löytyykin useita, mutta nyt nämä tutut ja lapsenomaiset kuvastot voivatkin silmänräpäyksessä muuttaa muotoaan, saada varjoja ja muuttua uhkaaviksi. Miltä tuntuisi muuttua itse Pinokkioksi, jähmettyä hitaasti puu-ukoksi, tai matkustaa sydämettömän peltisen miehen kanssa turkoosina hohtavaan ihmemaahan, jossa kaikki kuvat heijastavat vain sinut itsesi.

Vuolan runoilijatausta heijastuu voimakkaasti Replikan kieleen. Sanat ovat merkityksistä rikkaita ja painavia, mutta soljuvat samalla eteenpäin nautittavan vaivattomalla rytmillä. Tekstiä on kuiskittava hiljaa, kuunneltava sen voimakasta poljentoa. Sanojen vuolaan (!) virran mukana olisi helppo lipua, mutta minä vain huopaan taaksepäin ja maistelen sanat uudestaan, jotta en jäisi paitsi yhdestäkään vivahteesta. Replikassa on paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa. Sanat kertautuvat, muuntuvat hieman ja ilmaantuvat uudestaan, kunnes niistä muodostuu voimakkaita mantroja. Ne tuntuvat vaikuttavan suoraan keskushermostoon, pesiytyvät jonnekin tajunnan syövereihin ja ryhtyvät siellä ties mihin tihutöihinsä. Replikassa on arvoituksellisuutta, mutta kuitenkaan se ei edellytä purkamista, symboliensa ja vertauskuvallisten maailmojensa pähkimistä auki. Romaani on myös mielen intuitiivisiin kerroksiin vetoavaa kirjallisuutta. Siitä voi nauttia täysin siemauksin ymmärtämättä mitään ja kuitenkin tuntea tietävänsä täysin mistä on kyse.

Aluksi näkökulman voimakas subjektiivisuus pistää etsimään jotain objektiivisempaa tai todellisempaa todellisuutta lapsen näkökulman takaa. Tuttua ja järjellistä maailmaa etsivälle lukijalle Replika on kuitenkin periksiantamaton. Vaikuttavinta romaanissa on lopulta, että se mikä aluksi tuntuu arkitodellisuudelta verhottuna lapsen vaillinaiseen ja taianomaiseen näkökulmaan, kasvaa omaksi itsenäiseksi ja satumaiseksi maailmakseen. Replikan maailman riippumattomuus pakottaa lukijankin hyväksymään, että mitään toista tai tutumpaa todellisuutta ei ole. Samalla se kiinnittää huomion siihen, kuinka harhainen käsitys objektiivinen todellisuus on alun perinkin. Sukeltaessaan traumatisoituneen mielen sisään se osoittaa, kuinka todellisuus ihan oikeasti ja konkreettisestikin menee rikki mielen ja identiteetin mukana.

Minussa oli talvi joka ei koskaan purkautuisi kukiksi ja lehdiksi: pysyvä talvi. Maailma oli katkonainen ja minä näin sen pieninä palasina, maailma oli katkonainen ja äkillinen ja pelottava, kuka tahansa saattoi tulla odottamatta esiin Ei mistään ja kävellä suoraan Ei mihinkään. Esineet ja ihmiset katosivat ilmaan ja ilmestyivät jälleen tyhjästä, kuin piiloleikissä.

Replikasta on kirjoittanut myös Kaisa Reetta, joka koki romaanin ”ihanan kunnianhimoiseksi”.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Mon, 10 Oct 2016 15:46:00 +0000

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)
Alkuteos: All the Light We Cannot See
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Hanna Tarkka
Sivumäärä: 543
-

Kaikki se valo jota emme näe alkaa Ranskan Saint-Malon saaren tuhoisista pommituksista vuonna 1944. Koko kaupunki on evakuoitu siviileistä lukuun ottamatta Marie-Laurea, ranskalaista sokeaa tyttöä, joka on piiloutunut setänsä talon kuudenteen kerrokseen. Samaan aikaan samassa kaupungissa saksalainen sotilas Werner hakee toveriensa kanssa suojaa ranskalaisen hotellin kellarista. Sitten kerronta loikkaa vuosia takaperin 1930-luvun puoliväliin. Marie-Lauren isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppänä, ja sokeutuvan Marie-Lauren lempipaikka on museon nilviäislaboratorio, jossa hän pääsee tutkimaan sormillaan lukuisia erilaisia kotiloita. Samaan aikaan Saksassa Essenin laitamilla sijaitsevan kaivoskaupungin orpokodissa elää Werner sisarensa Jutan kanssa. Jo nuorena poikana Werner kiinnostuu fysiikan ja tekniikan ilmiöistä ja kuuntelee öisin sisarensa kanssa radiosta ranskankielistä lapsille suunnattua tiedeohjelmaa. Werneristä kehkeytyy taitava radioiden korjaaja ja siten hän oppii tuntemaan lähes kaikki kotikaupungissaan sijaitsevat radiovastaanottimet. Vuoden 1944 pommituksissa Marie-Lauren ja Wernerin on aika kohdata.

Amerikkalaisen Anthony Doerrin Pulizer-palkitussa läpimurtoromaanissa toisen maailmansodan realismi yhdistyy lähes sadunomaiseen tarinaan kahdesta sodan vastakkaisilla puolilla kasvavasta nuoresta ja heidän vääjäämättömästä kohtaamisestaan. Romaanin alusta saakka Marie-Lauren ja Wernerin tarinat ovat tiiviisti rinnastettuja toisiinsa, vaikka näennäisesti heidän elämillään ei tunnu olevan juuri mitään yhteistä. Lyhyin luvuin kerrotut episodit heidän kasvuvuosistaan vuorottelevat tiuhaan tahtiin rakentaen odotusta heidän kohtaamiselleen tulevaisuudessa. Kohtalonomaisuutta tarinaan lisää Liekkien meri -niminen jalokivi, joka katoaa Pariisin luonnontieteellisestä museosta sodan syttyessä. Legendan mukaan jalokivi varjelee kantajaansa kuolemalta, mutta tuhoaa tämän ympäriltä kaikki ne, joita hän rakastaa.

Doerrin romaani on tyylikkään hienovaraisesti rakennettua maagista realismia. Yliluonnolliset ja satumaiset ainekset ovat läsnä, mutta niiden olemassaoloa ei pyritä todistamaan. Lukija voi uskoa tai olla uskomatta. Satu ja kohtalo punovat kuitenkin kuin oman maailmansa Marie-Lauren ja Wernerin ympärille. Sodan keskelläkin heidän elämänsä kulkevat omia määrättyjä polkujaan. Ihmisluonnon raakuus, kuolema ja menetys ei milloinkaan murra sadun tuntua. Maaginen aines on kuin suodatin, joka saa värit hehkumaan voimakkaammin mutta toisaalta saattaa riistää myös romaanilta sen moraalisen sanoman terävimmän kärjen.

Kaikki se valo jota emme näe, romaanin nimen suora suomennos – olkoonkin puistattavan räikeä anglismi! – johdattaa pohtimaan näkemisen ja sokeuden merkityksiä. Romaanin sokea päähenkilö Marie-Laure ei ehkä näe sanan arkisimmassa merkityksessä, mutta omalla tavallaan hän on myös tarinan tarkkanäköisin henkilö. Usein sanotaan, että yhden aistin puuttuessa muut aistit tarkentuvat. Marie-Lauren kohdalla kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kuulosta tai tuntoaistista vaan jostain laajemmasta ja abstraktimmasta kyvystä havaita, ymmärtää ja lukea sekä ympäristöä että ihmisiä:

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajoavat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon; hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle […]

Koska Marie-Laure ei näe sitä, mikä on välittömästi hänen silmiensä ulottuvissa, hän näkeekin pidemmälle, kaiken näennäisen taakse ja sisälle. Hän lukee pelkästä ihmisten läsnäolosta heidän tunteensa ja aikomuksensa.

Siinä missä Marie-Laure osoittautuu erityisellä tavalla näkeväksi, normaalisti näkevä Werner taas osoittautuu joidenkin asioiden suhteen sokeaksi. Wernerin kiinnostuksen kohteena olevat fysikaaliset ilmiöt ovatkin pohjimmiltaan näkymättömiä ja sellaisenaan auttamattomasti Wernerin tavoittamattomissa:

Kentät, virtapiirit, johdinvirta ja induktio. Tila, aika, massa. Ilmassa parveilee niin paljon kaikkea näkymätöntä. Voi kun hänellä olisi silmät, joilla näkisi ultavioletin, infrapunan ja pimenevällä taivaalla tungeksivat ja talojen seinien läpi syöksähtelevät radioaallot.

Tekisi mieli jopa tulkita, että sokeuden myötä Marie-Laurelle olisikin avautunut juuri tuo fysikaalisten näkymättömien ilmiöiden maailma, johon Wernerillä ei ole sisäänpääsyä. Marie-Laure ei kuitenkaan osaa mielessään nimetä niitä radioaalloiksi tai infrapunasäteiksi vaan hän kokee ne vaihtuvina väreinä, valoina ja abstrakteina aistimuksina. Vaikka Werner ei suoraan pysty aistimaan kaikkia fysikaalisia ilmiöitä, teknologia on hänen välineensä päästä tulkitsemaan ja lukemaan niitä. Wernerin ja Marie-Lauren kokemusmaailmat kääntyvät kiehtovalla tavalla toistensa peilikuviksi. Wernerin tyyli etsiä ja korjata radiovastaanottimien vikoja rinnastuu sokean tapaan lukea pistekirjoitusta sormillaan:

Uusimpienkin radioiden vikoihin Werner keksii yleensä ratkaisun. Hän purkaa laitteen, tuijottaa virtapiirien kytkentöjä ja antaa sormiensa seurata elektronien reittejä.

Kaikki se valo jota emme näe käsittelee myös toisenlaista sokeutta. Sodan keskellä ihmisten toiminta kulminoituu kyvyttömyyteen havaita ja tunnistaa ihmisyys, myötätunto ja viattomuus. Werneriä ympäröivä Saksa on tullut sokeaksi omalle julmuudelleen ja epäoikeudenmukaisuudelleen. Vaihtoehtoisen todellisuuden aistiminen ja ymmärtäminen kasvaa metaforaksi kyvylle erottaa hyvä ja paha toisistaan silloinkin, kun koko kansakunta tuntuu olevan väärässä. Varsinkin Wernerille kyvystä havaita julmuus ja pahuus ympärillään kehkeytyy moraalinen kamppailu, jonka viimeinen testi on Marie-Lauren kohtaaminen.

Avatkaa silmänne, sanoi ranskalaismies radiossa, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.

Herkullisista teemoistaan ja metaforisista viittauksistaan huolimatta koin Doerrin romaanin moraalisilta asetelmiltaan mustavalkoiseksi ja naiiviksi tarinaksi. Sadunomaisuus tuo kertomukseen jännittävän maagisen vireen, mutta tekee sen henkilöhahmoista karikatyyrimaisen yksinkertaistettuja. Kuten saduissa Marie-Laure ja Werner ovat kyseenalaistamattoman oikeamielisiä ja viattomia, pahuus on aina jossain heidän ulkopuolellaan. Romaanin aikana he eivät myöskään tunnu oikeasti kasvavan aikuisiksi vaan säilyvät lapsenomaisina jopa Saint-Malon pommituksia koskevissa osioissa, joissa he ovat jo 16- ja 18-vuotiaita. Siten Wernerin moraalinen kamppailukaan ei avaudu tarpeeksi voimakkaana, sillä viattomuudessaan Werner välittyy pikemminkin olosuhteidensa uhrina kuin moraalisten valintojen tekijänä. Myös lukujen lyhyys tuntuu pitävän henkilöhahmot etäällä ja leikkaa kerta toisensa perään lukijan kehittymäisillään olevan syvällisemmän yhteyden ja ymmärryksen Marie-Lauren ja Wernerin kokemusmaailmaan.

Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Sun, 18 Sep 2016 16:44:00 +0000

Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika. (Tammi 2015)
Sivumäärä: 553
-

Otavan aika on Hannu Mäkelän omaelämäkerrallisen Muistan -sarjan neljäs osa ja kertoo nimensä mukaisesti Mäkelän työurasta Kustannusosakeyhtiö Otavan palveluksessa. En ole aikaisemmin tutustunut Mäkelän kirjoihin, vaikka hän hurjan tuottelias kirjailija onkin. Otavan ajassa kiinnostukseni kohdentuikin pikemminkin kustannusmaailmaan kuin Mäkelään henkilönä. Myöskään Muistan -sarjan aiempiin osiin en ole siis tutustunut. Näihin lähtökohtiin Otavan aika sopii kuitenkin mainiosti. Mäkelä on kirjassaan ennen kaikkea tarkkailijan roolissa, ja ennemmin kuin itsestään hän kertoo työnsä parissa kohtaamistaan kirjailijoista ja muista kustannusalan ammattilaisista.

Mäkelä saapuu töihin Otavaan, kun kustantamo on vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa ja runoilija Paavo Haavikko on juuri palkattu kustannuspäälliköksi tilannetta korjaamaan. Mäkelästä tulee tunnollinen työntekijä, joka paiskii parhaimmillaan yksin neljän ihmisen työt. Koska eletään 70-lukua, asiasta huomauttaa hänelle taistolaisten perustama työhuonekuntakin. Aluksi Mäkelän pääasiallinen tehtävä on toimia kustantamoon lähetettyjen käsikirjoitusten ensilukijana ja hylkäyskirjeiden kirjoittajana. Siitä hän etenee vuosien varrella haastavampiin tehtäviin aina kaunokirjallisuuden ostastopäälliköksi, kunnes irtisanoutuu Otavasta vuonna 1987 joutuessaan erimielisyyksiin kustantamon uuden johdon kanssa.

Yksi teoksen tärkeimmistä hahmoista on Haavikko, jonka Mäkelä kuvaa eräänlaisena suurmiehenä, jämäkkänä johtajana, ylivertaisena runoilijana ja vaistoiltaan taitavana kustantajana. Mäkelä havainnoi ympärillään olevia ihmisiä tarkkasilmäisesti mutta myös kaunistelematta. Hänen tarkoissa luonnehdinnoissaan nousee esiin monen suomalaisen kirjailijan persoona niin hyvässä kuin pahassa. Haavikon lisäksi kirjassa vilahtelevat muun muassa Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Laila Hirvisaari, Tuomas Anhava, Antti Hyry, Antti Tuuri, Arto Melleri ja Erno Paasilinna. Ajoittain nimekkäiden kirjailijoiden läsnäolo osoittautuu pelkäksi name droppailuksi, mutta useimmiten Mäkelä tarjoaa kuitenkin perusteellisia ja kiertelemättömän subjektiivisia vaikutelmia kirjailijoiden luonteesta ja elämästä. Myös useiden hahmojen henkilökohtaiset ongelmat ja perhetragediat tulevat lukijalle Mäkelän kautta tutuiksi.

Kustannusmaailma tuntuu Mäkelän aikana inhimillisemmältä kuin nykyään. Kustantaja ei vain pitänyt huolta kirjoista vaan myös kirjailijoista itsestään. Mäkelä kertoo, kuinka Paavo Haavikko takaa Antti Tuurin asuntolainan ja keksii Pentti Saarikoskelle käännöstöitä pitääkseen suuren runoilijan leivässä (ja juomissa). Mäkelälle syntyy monen kirjailijan kanssa lämmin ystävyys, jota pidetään yllä vierailuilla ja kirjeillä aina kuolemaan asti. Monen ystävän kohtalo on myös traaginen heidän kamppaillessaan luomisen tuskan, toimeentulon ja yksinäisyyden kanssa. Kirjailijuus on kutsumusammatti, joka vaatii ankaran veronsa.

Mäkelällä on kustannustoimittajana monta roolia. Toisinaan hän on kriitikko, toisinaan kannustaja, joskus on vain oltava läsnä. Kangasniemeläisen Hannu Salakan tarina on tulvillaan samaa köyhyyttä, surua ja yksinäisyyttä, joka tuntuu toistuvan läpi suomalaisen kirjallisuushistorian aina Kivestä alkaen. Hän on Mäkelän mukaan ”aito suuri runoilija”, mutta yleisön mieltymyksiä on hankala ohjata ja kirjojen vastaanotto jää vaisuksi. 2000-luvulle tultaessa julkaisut ja apurahat alkavat hiipua. Otavasta lähtenyt ja vapaaksi kirjailijaksi ryhtynyt Mäkelä pitää kuitenkin perheensä menettäneeseen erakoituvaan kirjailijaan yhteyttä kirjeitse ja käy ajoittain tapaamassakin tätä:

Me puhumme kuitenkin myös runoudesta, toki, hän sanoo kirjoittavansa, mutta hieman turhaan, takaisin tulee se, minkä hän lähettää. Eletään jo vuosituhannen vaihdetta. Yksi kokoelma ilmestyy pitkän väännön jälkeen: Tauko ennen laulua (2000), se jää hänen viimeisekseen. Hän lupaa lähettää kirjan ja lähettääkin. Yritän innostaa häntä, mutta kaima hymyilee vain vähän vinoa ja väsynyttä hymyä. Mitäpä se auttaa, hän voisi taas sanoa, jos enää jaksaisi. Rahaa on ja ei ole, ja minä lainaan hänelle aina kun voin. Myös kaima maksaa Seilosen tavoin aina kaiken takaisin, vaikka juuri silloin minulla menee paremmin ja pyydän häntä unohtamaan asian. Ei, velkaa Hannukaan ei halua jäädä. Kaksi köyhintä runoilijaa – ja juuri he hoitavat aina lainansa. Rikkaammat unohtavat helpommin, mitäpä pienistä. Se on kuin koko Suomenmaamme ikuinen ja surullinen tarina.

Mäkelän kustannusmaailmasta puuttuu myös se glamour, jonka voisi aluksi kuvitella siihen kuuluvan. Otavan kirjailijat ja kustannustoimittajat eivät tapaile toisiaan seurapiiri-illoissa vaan kutsuvat toisiaan kotiinsa ihan tavalliselle päivälliselle, joskus talkoohommiin ja käyvät korkeintaan miesten kesken Lapissa vaeltamassa. Vaikka kustannustoimittajan toimeentulo on vakaampi kuin kirjailijan, Mäkelän tulot eivät ainakaan alussa juuri päätä huimaa, ja työmäärään nähden korvaus tuntuu olevan vaatimaton. Kustannustoimittaminenkin vaatii kutsumusta. Mäkelä edustaa vanhan koulukunnan kustantajaa, työn motiivina on oltava ennen kaikkea rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Vaikka Mäkelänkin aikana taloudelliset ajat ovat kovat, Otavassa tehtiin kuitenkin kirjoja tinkimättömästi kulttuurisista näkökulmista. Nykyajan kustantajia – tai oikeammin myyntimiehiä! – hän kritisoi kovin sanoin:

Tuntuu, että hänelle on samantekevää, mitä hän virkansa velvoittamana yrittää myydä. Kirja on pakettiin käärittyä saippuaa ja sen sisällöllä pitäisi olla viihteellinen merkitys. Tämä ihmislaji tuntuu suurissa kustantamoissa olevan vain kasvamaan päin, jos kasvu sillä alalla voi enää edes olla mahdollista. Kirjan menestyksen ja arvon ainoana mittana on nykyään myynti, raadollinen raha.

Otavan ajassa esiintyy harmillisen paljon kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka pistävät vielä erityisellä tavalla silmään teoksen sivutessa myös huolellisen kustannustoimittamisen merkitystä. Omalla ironisella tavallaan sekin tulee alleviivanneeksi Mäkelän toteamaa kustannusmaailman kehittymistä kaupallisempaan ja piittaamattomampaan suuntaan. Kulttuuristen ja laadullisten arvojen on väistyttävä taloudellisten ehtojen tieltä.

Otavan aikanaan Mäkelä kirjoittaa ja julkaisee myös itse runoja sekä lasten kirjoja mutta ei tunnu pitävän itseään ympäröivien kirjailijoiden veroisena. Kirjailijana saamiinsa huomionosoituksiin hän tuntuu suhtautuvan hämmästellen. Otavan ajasta välittyvä Mäkelä onkin kuin sielunsa pohjia myöten kustannustoimittaja: arvokas mutta nimetön taustatoimija, uskollinen tuki, sivussa seisova tarkkailija. Loppujen lopuksi Mäkelä kertoo muistelmissaan hyvin niukasti itsestään ja varsinkaan yksityiselämästään lukuunottamatta muutamia itseironisia heittoja lukuisista avioeroista ja tiuhaan vaihtuvista vaimoista.

Rehellisyydessään Mäkelä ei jätä myöskään kertomatta suurten kirjailijoiden vääjäämättömästä vajoamisesta. Kirjan alkupuoliskolla esiintyneet henkilöt voivat esiintyä tyystin toisin sen loppupuolella. Haavikkoakaan Mäkelä ei jätä nostalgiseen suurmiehen hehkuunsa, vaan kertoo viimeisissä luvuissa tämän iän myötä lisääntyvästä egoismista ja lopulta kutistumisesta eksyneen oloiseksi vanhukseksi. Vahva kontrasti sen välillä, miten Mäkelä muistaa samat henkilöt eri aikoina, nostattaa teokseen lopulta alakuloisen tunnelman. Toisinaan jään pohtimaan, onko Mäkelä muistelijan tunnollisuudessaan turhankin armoton. Monien salasuhteet, ryyppyillat ja hairahdukset tulevat paljastettua, mutta esimerkiksi Mäkelän omille avioeroille ei selviä syytä. Vaikka Mäkelä jää monilta osin muistelmissaan vain tarkkailijan rooliin, tekee hän suorasanaisuudessaan ja tarkkanäköisyydessään itsestään myös näkyvän ja ohittamattoman hahmon.

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki & Unohdettu vartti

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Sun, 21 Aug 2016 15:54:00 +0000

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Unohdettu vartti)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Sivumäärä: 141

Rosa Liksom: Unohdettu vartti (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Yhden yön pysäkki)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1986
Sivumäärä: 144
-

WSOY:n julkaisemassa pokkaripainoksessani on samoissa kansissa Rosa Liksomin kaksi ensimmäistä, 80-luvulla julkaisemaa novellikokoelmaa Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti. Niistä on helposti tunnistettavissa Liksomin omintakeinen tyyli. Hän kirjoittaa elämän ja yhteiskunnan syrjältä. Sieltä missä elämä on loputonta yksinäisyyttä, häpeää ja sukupolvelta toiselle kiertäviä traumoja. Ihminen esitetään sellaisenaan kaikissa synneissään, totuudenmukaisesti mutta tuomitsematta. Vaikka Liksomin novelleja yhdistävät samankaltaiset henkilöhahmot ja teemat, ne eivät kuitenkaan toista itseään. Tarinat muodostavat ympärilleen yhtenäisen maailman, ne versovat samasta todellisuudesta, mutta jokainen on tunnelmaltaan yksilöllinen. Kantavana voimana novelleissa ovat henkilöhahmot, jotka nousevat kirjan sivuilta esiin yhtä sattumanvaraisesti kuin ohikulkevat ihmiset kadulla.

Liksomin novelleissa vaihtelevat tiuhaan niin miljööt kuin ihmisetkin. Yhden yön pysäkki alkaa Helsinki-novelleilla, joissa teini-ikäiset tytöt raportoivat katuslangillaan ryyppyreissuista, putkakeikoista ja satunnaisista seksikumppaneista. Helsingistä novellien miljöö siirtyy jonnekin Euroopan nimeämättömiin kaupunkeihin. Henkilöhahmot ja heidän ongelmansa säilyvät samana, mutta miljöö on vieraampi. Ilmassa on jatkuva lähdön tunne ja elämä on arvaamattomampaa. Ulkomailta sukelletaan suoraan jumalan selän taakse pohjoiseen. Sinne missä elämä on yhtä karua kuin ympäröivä luonto. Maaseudulla yksinäisyys on pohjatonta ja kylmää kuin pihakaivon kivinen kuilu. Unohdetussa vartissa pysyttäydytään pääasiassa maaseudulla. Kun Helsinki-tarinoita hallitsivat nuoret teinitytöt, maaseudulla äänessä ovat miehet, elämän kovuuteen juurtuneet perheenisät, kyynistyneet työmiehet ja kaipuuseensa hukkuneet peräkammarinpojat. Ajoittain Liksom siirtää näkökulmansa myös tuvan perukoilla lymyävään lapseen, joka toiveikkuudestaan huolimatta ymmärtää tuskallisen paljon ja tyytyy hirvittävän vähään.

Liksomin novellit pureutuvat syvälle kuvaamiensa henkilöhahmojen todellisuuteen, joka jättää jälkensä myös kieleen murteellisuuksina ja puhekielisyyksinä. Paradoksaalisella tavalla Liksomin novelleissa puhuvat usein ne, joilla ei ole ääntä; ne jotka harvoin käyttävät sanoja vaan mieluummin vaikenevat. Siten novellien tilanteet ovat lähes hypoteettisia. Ne näyttävät sen, mitä nämä ihmiset kertoisivat, jos heillä olisi ääni ja joku kuuntelisi. Väkevimmillään puhunnan hypoteettista luonnetta alleviivaa Yhden yön pysäkissä nuoren itsemurhan tehneen pojan kertomus viimeisistä hetkistään. Puhumisen mahdottomuus tekee henkilöhahmojen ilmaisemasta yksinäisyydestä ja elämän ankaruudesta entistä raastavampaa. Tuntuu kuin heidän äänensä tulisi jostain hyvin kaukaa ja syvältä, minne kukaan ei oikeasti kuule.

Liksomin henkilöhahmojen vallitsevin tunne on usein yksinäisyys, joka on läsnä silloinkin, kun he ovat muiden ihmisten seurassa. Oma taakka on aina kannettava yksin. Kykenemättömyys elämän ja vaikeuksien jakamiseen vääristää todellisuutta ja ihmissuhteita. Se muuttaa kauniin rumaksi, vilpittömyyden häpeäksi ja rakkauden väkivallaksi. Miesten suhtautuminen naisiin on usein kömpelöä, alistavaa tai väkivaltaista. Rakastamisen malli on sitoutunut sovinistiseen ja patriarkaaliseen kulttuuriin. Läheisyys merkitsee kömpelöä ja hätäistä seksiä, jonka jälkeen yksinäisyys palaa entistä raskaampana. Halu on syntistä ja likaista, joten miehet purkavat sen synnyttämän häpeänsä sen aiheuttajaan, naiseen. Mieshahmojen tuska ja hämmennys tuo usein mieleen rap-muusikko Paperi T:n oivaltavan säeparin: ”Miks kaikki kaunis on niin naiivia / itseinhoon naisia vai itse inhoon naisia?”.

Poikamiesten kaipuuta kuvaa koskettavimmin Yhden yön pysäkin novelli ”Mie tulin mettätöistä puoli neljältä”, jossa ronskissa ja maskuliinisessa ympäristössä kasvanut nuori mieskertoja hautaa häpeissään oman herkkyytensä sisälleen. Aito rakkaus tuntuu karussa maassa mahdottomalta:

Elämä mulle on täälä opettanu sen asian, ettei unelmille ole tillaa. Ei sitä jaksa unelmoija aina ko mithään sinne päinkhään ei tapahdu.
Mie tunsin itteni vanhaksi mieheksi ko mie tanssin sen tyttären kanss, kuluhneeksi ukoksi. Minua puistatutti.
Yölä mie sammuin Askon kamahriin. Ilman semmosta humalaa mie en olis saanu unta. Ko se tyär lähti pois sieltä tanssipaikalta se sano mulle, että pysyttele maisemissa, että kesälä nähhään. Se halasi minua. Minua itketti ja hävetti. Mie en päästäny kyynehleitä silhmiin. Se lähti etehlään ja minusta tuntu siinä lattialla, että se jätti minut tänne kuolehmaan.

Novelli novellilta Liksomin henkilöhahmot alkaa näkemään helposti sosiaalipoliittisen keskustelun herättelijöinä, syrjäytyneinä yksilöinä, jotka tuottavat vetoavan ja kouriintuntuvan esimerkin siitä, mikä yhteiskunnassa ja suomalaisessa kulttuurissa on epäonnistunutta. Pohjimmiltaan tällainen pelkistäminen tuntuu kuitenkin väärältä. Liksom ei moralisoi tai puhu henkilöhahmojensa puolesta, hän antaa heidän puhua itse eikä aseta heidän sanojaan itsetarkoitukselliseen kontekstiin. Juuri sitä tarkoittaa kaikkein väkevimmillään hänen kykynsä kirjoittaa henkilöhahmojensa omasta todellisuudesta käsin. He eivät ole ratkaistavissa olevia ongelmia, sivistyneen yhteiskunnan kääntöpuolia tai ymmärrystä kaipaavia laitapuolen kulkijoita. Rumasta ei tehdä kaunista eikä vääryydellä oteta kantaa.

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Tue, 09 Aug 2016 17:42:00 +0000

Jani Saxell: Sotilasrajan unet (WSOY 2014)
Sivumäärä: 589
-

Sotilasrajan unet jatkaa Unenpäästäjä Florianin aloittamaa trilogiaa, jonka keskiössä on unista tyhjentynyt Eurooppa. Unenpäästäjä Florianissa elettiin vaihtoehtotodellisuutta vuonna 2010. Siunauskirouksensa ansiosta Romanian romani Florian kykenee sukeltamaan ihmisten alitajuntaan ja avaamaan lukot, joiden taakse unet ovat kätkeytyneet. Sotilasrajan unissa vaihtoehtotodellisuus on loikannut vuoteen 2016. Florian on perustanut Räksylän vanhaan ja eristäytyneeseen koulurakennukseen puolisonsa Ann-Stinen kanssa siunauskirottujen turvapaikan, johon vaeltaa nyt nuoria ja vanhoja kummajaisia ympäri maailmaa. Jokaisella on jokin yliluonnollinen kyky, joka tekee heistä uhan yhteiskunnalle mutta houkuttelee myös tieteellisille kokeiluille.

Unenpäästäjä Florianissa koin teemojen, ideoiden ja henkilöhahmojen moninaisuuden vievän tarinalta kaivattua napakkuutta. Samankaltaiset ongelmat vaivaavat myös Sotilasrajan unia. Edeltäjäänsä verrattuna Sotilasrajan unet on huomattavasti laajempi ja eeppisempi teos. Tarinan konteksti laajenee sekä ajallisesti että maantieteellisesti nykyajan Suomesta ja lähimenneisyyden Romaniasta koko Itä-Eurooppaan ja sen historialliseen kehitykseen aina 1500-luvulta asti. Vaikka teemat pysyvät trilogian toisessa osassa huomattavasti paremmin kurissa, varsinainen tarina punaisine lankoineen hukkuu historialliseen perspektiiviin. Vaikka kyseessä on trilogian toinen osa, Sotilasrajan unet toimii kuitenkin mainiosti myös itsenäisenä teoksena, ja ensimmäisen osan tapahtumat referoidaan tekstissä siltä osin kuin on tarpeellista.

Unenpäästäjä Florianissa fokuksessa oli Romania, mutta nyt tarkastelun kohteena on koko Balkan ja erityisesti sotilasrajaksi kutsuttu alue. Sillä viitataan Habsburgien Itävallan ja Ottomaani-imperiumin historialliseen ja jatkuvasti muutoksen kohteena olleeseen rajalinjaan. Romaaniin liitetyn kartan perusteella voi hahmottaa, että sotilasraja kulki suunnilleen nykyisten Sarajevon ja Belgradin kaupunkien välistä. Sotilasrajan unissa käydään läpi sekä Sarajevon että sotilasrajan sotaisa historia 1500-luvulta 2000-luvulle saakka. Alueella on läpi historiansa eläneet rinnan eri kulttuurit ja uskonnot, jotka ovat saaneet kärsiä erilaisista yhteenotoista, miehityksistä, diktatuureista ja puhdistuksista. Eri kieltä puhuvat ja eri uskontoa noudattavat naapurit opettelevat elämään keskenään tullakseen kerta toisensa jälkeen revityiksi vastakkaisille puolille. Saxellin perehtyneisyys aiheeseensa on vaikuttavaa, mutta romaanin edetessä historian vyörytys alkaa uuvuttamaan.

Saxell luo romaaniinsa toinen toistaan mielenkiintoisempia henkilöhahmoja, jotka kaikki kytkeytyvät jollain tavoin Balkanin sotaisaan ja traumaattiseen menneisyyteen. Romaanin edetessä ja henkilöhahmojen lisääntyessä juoni ei kuitenkaan tiivisty vaan yhä useamman henkilöhahmon tarina jää yksinäiseksi saarekkeekseen saman aihepiirin ympärillä. Varsinaisena keskusjuonilinjana on kuitenkin Florianin ja hänen henkivartijansa Ruben Holkin matka Sarajevoon. Euroopan tasapainoa on horjuttanut mystinen terroristi Flavius, joka kykenee vaikuttamaan ihmisten mieliin. Hän on Bosnian sodan kasvatti ja kerää ympärilleen Osattomien armeijaa, jonka tavoitteena on kostaa ja jakaa oikeutta siellä, missä sotatuomioistuimet ovat osoittautuneet tehottomiksi. Florian lähtee Sarajevoon selvittämään Flaviuksen henkilöllisyyttä ja motiiveja. Mutta mihin jäivät Räksylä, Ann-Stine ja siunauskirotut? Saxell pyörittelee käsissään liian monta hyvää henkilöhahmoa ja ideaa kyetäkseen käyttämään luontevalla tavalla niitä kaikkia. Räksylä unohdetaan pian tyystin ja lukijalle syötetään sen sijaan historian oppituntien välissä kahden renttumiehen sekavaa ja houreista Sarajevon matkaa.

Siinä missä historian kertaus alkaa puuduttamaan, Saxellin henkilökuvauksissa romaani herää aina hetkellisesti eloon. Esimerkiksi päähenkilönsä esikoisen syntymää Saxell kerii esiin kielen ja mielikuvien kauniin lumoavana virtana:

Yhden kipulääkkeen Ann-Stine salli: miehensä kosketuksen kämmenselässä ja sormienvälisissä kanjoneissa, lempeän kieppuvat valveunet lentämisestä. Piperin potkurikoneesta vilistävien järvi- ja metsäkaistaleiden yllä, sukkulan tiestä ilmakehän kerrosten läpi. Sinne, missä ei ole painoa ja suuntia, missä Maa loistaa hauraan kirkkaana jumalansilmänä loputtomuuden keskellä.
Ja vielä hetkeä aiemmin miehelleen ja synnytyssaliin poikenneelle päivystävälle lääkärille sähissyt Ann-Stine rentoutui ilman epiduraalipuudutusta. Niin, että heidän tyttärensä mahtui tulemaan maailmaan, kiipeämään kipeään valoon.

Toisaalta Saxelilla on myös taito irrottautua yksilöiden tasolta kohtalon ääneksi, maalailla lopun ajan kuvia ja julistaa satiirista todellisuuskuvaa:

Siellä missä maailmoja kudottiin, missä tämä- ja huomispäivät olivat toisilleen huomentuttuja, oli useita vaihtoehtoisia todellisuuksia. Yhdessä niistä illyrianismi ja jugoslavismi vielä kerran kukkisi. Toisessa mikään ei kukkisi, poltetussa maassa.
Ja vastuu oli – jälleen kerran – ihmisellä. Vihoviimeisellä tyypillä, jolle sellaista kannatti luvata.

Sotilasrajan unet tiputtelee lukijalle elämänkohtaloita, historiaa, menneisyyden takaumia, traumoja ja vaihtoehtotodellisuutta, mutta kudelma ei lähde muodostumaan. Historian laaja perspektiivi ei kohtaa yksittäisiä ihmiskohtaloita, joten sen ainoaksi funktioksi tuntuu jäävän tarinan hyvin höllä kontekstualisointi. Saxell kyllä hallitsee vahvasti sekä laajat maailman ja yhteiskunnan kuvitukset että sukellukset yksittäisten henkilöiden kipeimpiin tai suloisimpiin kokemuksiin, mutta kaikki ne ovat vain hajalleen ripoteltuja helmiä paljouden meressä. Kokonaisuus jää auttamattomasti levälleen. Romaanin teemat kurkottelevat isoja kysymyksiä: kapitalistisen kulttuurin ja individualismin aiheuttama pohjaton välinpitämättömyys, kulttuurisen moninaisuuden tuho nationalismin ja vallanhimon jaloissa, toiseuden ja muukalaisuuden pelko, ihmisen julmuus, epäoikeudenmukaisuus ja kosto… Teemat eivät kuitenkaan herää kunnolla henkiin henkilöhahmoissa, laajempi historiallinen perspektiivi on liian hallitseva. Sotilasrajan unien potentiaali on siinä, millä tavalla nyky-yhteiskunta hahmottuisi historiallisen menneisyyden ja vaihtoehtotodellisuuden ristivalotuksessa. Nyt teoksen ytimekkäämpi sanoma hukkuu kuitenkin kaikkeen siihen vapaasti vellovaan ainekseen, josta romaani on kerätty kokoon.

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Fri, 08 Jul 2016 17:53:00 +0000

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)

Sivumäärä: 209

Unenpäästäjä Florianissa eletään vaihtoehtotodellisuutta vuonna 2010. Kun tulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat maalaavat kauhukuvia siitä, minkälaiseksi yhteiskuntamme voi nykyisellä kehityskululla muuttua, vaihtoehtotodellisuus näyttää, mitä me elämme juuri nyt. Saxellin vaihtoehtotodellisuus on reaalitodellisuutemme peili. Sen poikkeavuus on vain näennäistä, ja sekin mikä on vierasta tai yliluonnollista, on vain väline, jonka avulla pääsemme tarpeeksi kauas nähdäksemme sen, mikä on tässä, silmiemme edessä.

Romaani alkaa näin:

Eurooppa valui hiljalleen tyhjäksi unista. Toisin kuin muita selittämättömyyksiä, mehiläiskatoa, sammakoiden ja perhosten lajikuolemia, sitä oli hankala edes myöntää todeksi. Kuka nyt unia laski ja tilastoi? Kuka ryhyisi poikkitieteelliseen, mantereenlaajuiseen projektiin, jonka peruslähtökohta oli silkkaa X-filesia ja Kolmannen asteen yhteyttä?

Eurooppaa vaivaa unikato. Ihmiset eivät saa enää yhteyttä alitajuntaansa vaan nukkuvat tyhjää, houretilan kaltaista unta. Florianilla, menneisyyden traumojaan Suomeen paenneella Romanian romanilla, on siunauskirous. Hän kykenee avaamaan ihmisten alitajunnan lukot ja päästämään heidän jälleen yhteyteen sisimpänsä kanssa. Florianin laittomalla praktiikalla kohtaa koko yhteiskunnan kirjo menestyneestä yritysvalmentajasta – oman elämänsä Jari Sarasvuosta – talonmiehen rouvaan ja orpokodin kautta elämänsä alhoon syöstyyn romanimieheen. On hyväosaisten perhetraumoja ja muukalaisvihaksi kääntyvää katkeruutta sekä huono-osaisten menetettyä lapsuutta, rakkauden puutetta ja rakenteellista syrjimistä. Kaiken keskellä on vielä Florian, jolla on oma menneisyytensä. Sen kautta aukenee vielä yksi juonne, johon liittyy Romanian lähihistoria, kommunismi ja totalitaristinen hallinto, romanien vaino ja diaspora. Florian saa osansa ulkomaalaisiin ja näiden kykyihin kohdistuvasta epäluulosta, kun rikosylikonstaapeli Nuortama kiinnostuu hänen ammattinharjoittamisestaan ja aikoo Florianin kautta paljastaa Suomeen saapuneiden romanikerjäläisten järjestäytyneen salaliikkeen.

Saxellin romaanissa riittää historiantuntemusta ja kiehtovia ideoita, mutta siihen mahtuu myös aivan liian monta temaattista uomaa, joiden keskinäiset yhteydet jäävät paikoin turhan hennoiksi. Jäin kaipaamaan polttopistettä, jonka kautta voisin suhteuttaa eri ihmiskohtaloita sekä laajempia historiallisia ja yhteiskunnallisia juonia keskenään. Fokuksen puute heijastuu myös siihen, että Unenpäästäjä Florianin esittelemät visiot lupaavat enemmän kuin lukijalle lopulta tarjotaan. Florianin unenpäästäjäkyky vaikuttaa paikoin temaattisesti ohuelta, kerronnalliselta ratkaisulta, jonka avulla romaanissa voidaan referoida eri henkilöhahmojen elämäntarinoita. Ne ilmeisesti heijastelevat henkilöhahmojen muistoja ja torjuttuja traumoja mutta ovat samalla muodoltaan epäuskottavan koherentteja ja tarinallisia. Ihmisen mielen sisään ei siis varsinaisesti päästä kuin kerran, kun Florian sukeltaa psykoottisen teinitytön tajuntaan. Tuloksena on harmillisen irrallinen mutta vaikuttava kohtaus, jonka luomissa maisemissa mangadystopia kohtaa Nolanin Inceptionin.

Kokonaisuuden hajanaisuudesta huolimatta Saxellin romaanissa on kuitenkin mielenkiintoisia hetkiä ja ideoita, joiden kautta kommentoidaan nyky-yhteiskuntaa hyvinkin terävästi ja oivaltavasti. Kritiikin kohteena on erityisesti Suomen nouseva muukalaisviha, joka aiheuttaa sokeutta todellisille ongelmille ja huolenaiheille. Saxellin tarkkasilmäisyydessä on kirjan ilmestymisvuonna ollut lähes profetaalisia mittasuhteita, sillä kuusi vuotta sitten hän kirjoitti:

Hotelli Vallin aulabaarin ainoalla asiakkaalla oli edessään iltapäivälehdet ja puolipäiväkalja. Yleisönosastot olivat sitä itseään: keskiolutoikeiston tuhertamia lopullisia ratkaisuja. Pistettäisiin suomalaisaktivistien romanikerjäläisiä varten valtaaman talon ovi säppiin ja polttopullo ikkunasta. Ei kuluja valtiolle, paitsi mitä karrelle palaneen varastorakennuksen jyräämisestä tuli.

Unenpäästäjä Florianin lähtökohta, Euroopan unikato, on voimakas metafora länsimaiden henkiselle ja kulttuuriselle tyhjyydelle. Kuluttamiselle ja henkilökohtaiselle menestymiselle omistautunut ihminen ei vaella maailmassa tietoisuuden puutteessa, kuin unessa, vaan päinvastoin, hän on menettänyt kykynsä uneksia, luoda mielikuvituksellaan uusia maailmoja, olla joku toinen, asettua toisen asemaan, tuntea empatiaa. Toisin sanoen hän alkaa menettää otteen ihmisyydestään. Lieneekö siis kohtalon ivaa, että pelastus löytyy juuri sieltä, minkä tuo napaansa tuijottava länsimainen on koittanut epätoivoisesti sysätä pois? Että pelastus on sitä, kun avaa mielensä sille marginaaliin työnnetylle unenpäästäjälle, hyljeksitylle ja vieraalle muukalaiselle.

Unenpäästäjä Florianista ovat kirjoittaneet myös muun muassa Suketus ja Marjis.

Mark Z. Danielewski: House of Leaves

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Fri, 01 Apr 2016 19:33:00 +0000

Mark Z. Danielewski: House Of Leaves: A Novel (Pantheon Books 2000)

Sivumäärä: 709

Amerikkalaisen Mark Z. Danielewskin House of Leaves on erikoinen romaani, jonka ympärille rakentuu kiehtova mystiikan aura niin kirjallisessa kuin ulkokirjallisessa mielessä. Romaani on Danielewskin esikoisteos ja ilmestyi alun perin käsikirjoitusnippuna, joka kiersi kädestä käteen, ennen kuin se julkaistiin varsinaiseksi kirjaksi. Teos nauttii laajaa kulttimainetta ja sen arvoituksia ja eriskummallisuuksia spekuloidaan laajalti esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla. Tyyliltään romaani on kokeellinen ja hyödyntää muun muassa monikerroksellisia kertomusrakenteita sekä epäkonventionaalisia typografioita ja paratekstejä.

Perustaltaan House of Leavesissa on kyse kauhuromaanista, joka genrelleen tyypillisesti pyrkii rikkomaan todellisuuden ja fiktion rajoja. Romaanin paratekstit, eli tarinaan kuulumattomat osiot kuten nimiösivu, johdanto, hakemisto, liitteet, osittain jopa kustantajatiedot, ovat osa teoksen fiktiivistä todellisuutta. ”House of Leaves” viittaa siis fiktion sisäiseen teokseen, jonka on kirjoittanut Zampanoksi kutsuttu sokea mies. Hänen käsikirjoituksensa on kaivanut esiin ja koostanut teokseksi huumeille altis Johnny Truant, joka on kirjoittanut myös teoksen esipuheen ja lukuisia sen alaviitteitä. Näiden kertojaäänien lisäksi romaanissa esiintyy muutamia alaviitteissä tehtyjä kommentteja teoksen ulkopuolisilta toimittajilta. Romaanin varsinaisen tarinan kertojana on siis Zampano, mutta yhtä merkittäväksi nousee myös epävakaan Truantin polveilevat vuodatukset omasta elämästään ja ”House of Leavesin” vaikutuksesta hänen psyykeeseensä ja todellisuudentajuunsa. Truantin kielellinen tyyli tuo maanisuudessaan ja ryöpsähtelevässä rikkaudessaan mieleen Jack Kerouacin yhtä pakonomaisen verbaalisen ilotulittelun romaanissa On the Road (1957) ja muodostaa vastakohdan Zampanon rauhallisen analysoivalle kerronnalle.

Zampanon käsikirjoitus ”House of Leaves” on tieteellisen tekstin konventioita imitoiva analyysi fiktiivisen pulitzer-palkitun kuvajournalistin Will Navidsonin dokumenttielokuvasta Navidson Record. Elokuvan alkuperäinen tarkoitus on dokumentoida Navidsonin perheen asettumista uuteen taloonsa Ash Tree Lanella, mutta lopulta siitä kehkeytyykin dokumentaatio talon painajaismaisesta, fysiikan lakeja uhmaavasta rakentumisesta mittasuhteiltaan äärettömäksi tilaksi. Todellinen seikkailu alkaa siitä, kun olohuoneen ulkoseinään ilmestyy ovi, joka järjenvastaisesti johtaa uuteen tilaan, alati muutoksen alla olevaan labyrintiin. Toisin sanoen talo paljastuu sisältä laajemmaksi tilaksi kuin mitä se on ulkoa käsin tarkasteltuna.

House of Leaves on ajattelun totuttuja ratoja auki kampeavaa kirjallisuutta, joka tekee lukukokemuksesta niin hämmentävää ja epämukavaa, että lukijana on irrottauduttava omasta ulkopuolisesta ja näkymättömästä tarkkailijan roolistaan ja määriteltävä oma suhtautuminen käsillä olevaan tekstiin. Romaanin eriskumallisuudet ja epäkonventionaalisuudet pakottavat ja haastavat kohtaamaan sen, mistä fiktiivinen ja faktuaalinen, romaani, lukijuus tai tieteellinen teksti rakentuvat. Navidsonin talon käsityskyvyn rajoja koetteleva olemus on osoitus ajattelusta, joka on lumoavalla tavalla vapaampaa kuin omani ja jonka rajattomuus ikuistettuna fyysiseksi kirjaksi tuntuu epäilyttävältä, suorastaan pelottavalta. Missä vaiheessa kirja ylittää fyysiset rajansa niin kuin sen kuvaama talo? Esipuheessaan Johnny Truant varoittaa lukijaa Zampanon tekstin vaikutuksista todellisuudentajuun, ja on hetkiä, jolloin otan nuo viettelevän kauniiseen kielen rytmiikkaan puetut sanat tosissani:

You might try then, as I did, to find a sky so full of stars it will blind you again. Only no sky can blind you now. Even with all that iridescent magic up there, your eye will no longer linger on the light, it will no longer trace constellations. You’ll care only about darkness, and you’ll watch it for hours, for days, maybe even for years, trying in vain to believe you’re some kind of indispensable, universe-appointed sentinel, as if just by looking you could actually keep it all bay. It will get so bad you’ll be afraid to look away, you’ll be afraid to sleep.

House of Leaves pyrkii useilla eri tavoilla luomaan voimakkaamman siteen todellisuuteen kuin tavanominen fiktio. Teoksen rakentuminen niin kuin kyse olisi todella kuolleen sokean miehen jäämistöstä löydetystä käsikirjoituksesta kutsuu lukijan mukaan leikkiin, jossa fiktio voi muuttua todelliseksi ja tapahtumien synnyttämä pelko aiheelliseksi. Elokuvien kohdalla puhutaan found footage -genrestä, jota hyödynnetään erityisesti juuri kauhussa ja jonka tunnetuimpia edustajia lienee 1999 ilmestynyt The Blairwitch Project. House of Leavesissa tämä efekti jatkuu vielä toisen tason kertomuksessa, sillä Zampano käsittelee myös Navidson Recordia todellisena dokumentaarisena teoksena viitaten olemassaoleviin lähdeteoksiin ja todellisten julkisuudenhenkilöiden kommentteihin elokuvasta.

Kauhugenressä found footage -efektin tarkoituksena on vahvistaa jännitystä ja kauhun tunnetta, mutta House of Leavesissa kerrotun suhde todellisuuteen muodostuu lopulta ambivalentiksi. Todellisuusilluusion rinnalle romaani tuottaa myös toista diskurssia, jossa illuusio hajotetaan tahallisesti todistamalla kerrottu fiktioksi. Johnny Truant muun muassa paljastaa jo esipuheessaan Navidson Recordin fiktiivisyyden, vaikka alkaa romaanin edetessä selvästi uskomaan dokumentin olemassaoloon. Kauhun rakentaminen lukuisissa viihde-elokuvissa kulutetulla efektillä olisi kaiketi synnyttänytkin kokonaisuudeltaan hengettömän teoksen. House of Leavesin kauhu perustuukin pikemminkin romaanin kaikki ulottuuvuudet läpäisevälle vieraudelle ja epäloogisuudelle, tunteelle siitä, että faktan ja fiktion rajojen sijaan nyt ollaan rikkomassa rajoja, joiden olemassaolosta ei ole aikaisemmin ollut tietoakaan. Siis tunteelle siitä, että romaanin lukeminen on yhtä suuri askel kohti tuntematonta kuin Navidsonin astuminen talonsa painjaismaiseen labyrinttiin.

Kun puhun kauhua synnyttävästä vieraudesta, en halua missään nimessä tarkoittaa vieraannuttamista. Kokeelliselle kirjallisuudelle epäluonteenomaisesti House of Leavesin typografiset kokeilut ja epätavallinen muoto ei vieraannuta lukijaa kerrotusta ja tee tietoiseksi kaiken tekstuaalisesta luonteesta. Lopussa pohdin kyllä kielen ja merkitysten rajattomuutta, mutta sitä ennen House of Leaves on vienyt minut konkreettisesti tuohon pimeään kuiluun, jossa ihminen ei ole turvassa miltään, kaikkein vähiten itseltään. Romaanin kokeellinen muoto heijastaa sisältöä ja vahvistaa sen vaikutusta. Teoksen muodon ja sisällön välillä vallitsee siis rakenteellinen vastavuussuhde. Kuten Navidsonin talo, myös teksti ja kerronta muuntuvat ja pysyvät jatkuvassa liikkeessä. Navidsonin talon eläminen heijastuu tekstin typografiaan. Sanat kulkevat omiin suuntiinsa, asettuva vinoihin ja vertikaalisiin jonoihin tai muodostavat omia ikkunoitaan toisten sanojen lomaan. Kaikki taloon viittaavat sanat on painettu sinisellä. Navidsonin talo on hallitsematon tila samalla tavalla kuin House of Leavesin lukeminen on hallitsematon prosessi. Teksti on täynnä viittauksia, arvoituksia ja salaisia polkuja, jotka tuottavat kertomukseen erityisiä merkityksiä. Lukija ajelehtii sattumanvaraisesti kerronnan käytäviltä toiselle, sillä kaikkiin tarjottuihin oviin on mahdotonta tarttua.

Pohjimmiltaan Zampanon teksti ja sen sisältö nojautuvat ainoastaan romaanin ulkopuolella oleviin toisiin teksteihin. Navidson Record tai lukuisat siiheen viittaavat tutkimukset ja artikkelit eivät ole House of Leavesissa sellaisenaan läsnä. House of Leaves sisältää vain niiden kuvauksia, tiivistelmiä tai siteerauksia. Ja kuitenkin koska kyse on fiktiivisistä mielikuvituksen tuotteista, House of Leaves sisältää ainoan materiaalin mitä noista teksteistä on ylipäänsä olemassa. Romaani luo siis vain hyvin onnistuneen illuusion siitä, että yksittäisten lainausten tai referoitujen kohtien taustalla olisi toinen kokonainen teos. Siten, omalla tavallaan, kuten Navidsonin talo myös House of Leaves avautuu omia fyysisiä rajojaan laajemmaksi ja suuremmaksi teokseksi.

Danielewskin House of Leaves ja erityisesti tuo hyytävä talo kaikessa käsittämättömyydessään ovat huikeita ja unohtumattomia lukukokemuksia. Lopussa en jää kuitenkaan pohtimaan fiktion ja faktuaalisen rajoja tai ihmispsyykeen syövereitä vaan kielen ja sen kautta rakennettujen merkitysten rajattomuutta. Weird FictionReview -sivuston arviossa Deborah Biancotti mainitsee Danielewskin verranneen joskus house-sanan sinistä kirjoitusasua elokuvissa käytettyyn ”blue screeniin”.* Nykyelokuvissa käytössä on yleisimmin ”green screen”, mutta toimintaperiaate on sama. Kyseessä on siis kohtausten kuvausvaiheessa käytetty tausta, johon voidaan jälkikäteen heijastaa mikä tahansa haluttu miljöö. Biancottin tulkinnan mukaan talon vertaus blue screeniin merkitsee siis Navidsonin talon muodostavan ”taustakankaan omille sisäisille psykologisille projektioillemme” (käännös omani). Se heijastaa epäonnistumisemme ja pelkomme, ottaa sisäisten kauhujemme muodon ja pakottaa meidät vastakkain niiden kanssa.

Biancottin tulkinta on kiehtova juuri siksi, että se tuntuu viittaa pohjimmiltaan mielen sisäisen maailman ja mielikuvituksen rajattomiin mahdollisuuksiin. Samalla en voi kuitenkaan olla kytkemättä tähän tulkintaan myös toista blue screen -rinnastusta. Siinä house -sanan sininen painoasu viittaa kieleen ja kielijärjestelmään taustakankaana, jolle voi projisoida rajattoman määrän merkityksiä. Muutaman kirjaimen jono sinisellä painettuna voi kätkeä taakseen loputtoman pimeyden, joka voi saada millä hetkellä tahansa minkä tahansa merkityksen. Kuten Navidsonin talo, kieli on tietyin säännöin rajattu järjestelmä, joka voi kuitenkin luoda äärettömän määrän merkityksiä, todellisuuksia ja kokonaisia maailmoita, joiden lait eivät vastaa mitään aikaisemmin tuntemaamme. Joten kun palaan Johnny Truantin esipuheeseen, jossa hän varoittaa, ettei House of Leavesin jälkeen katseeni piittaa enää valosta eikä silmäni etsii enää taivaan tähtikuvioita, ajattelen, mitä järkeä olisikaan tuijottaa enää tähtiin, kun mieleni ja kieleni voi avata pimeyden, joka sisältää aivan kaiken.

Tämä hämmentävän hieno lukukokemus ja sen ehkä yhtä hämmentävä tulkinta on hyvä päättää intertekstuaalisella kytkennällä Riston mainioon kappaleeseen, joka heijastaa hyvin House of Leavesin aikaansaamia mielenmaisemiani.

House of Leavesista on kirjoittanut myös Lukuisan Laura. Hänen postauksestaan löytyy myös havainnollistavia kuvia House of Leavesin erikoisista typografisista asetteluista.

*Valitettavasti en onnistunut varmistamaan Biancottin tiedon lähdettä, mutta romaanin tulkinnan kannalta ei ole oikeastaan merkitystä, onko Danielewski todella sanonut näin.

Christa Wolf: Erään naisen elämä

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Tue, 23 Feb 2016 18:55:00 +0000

Christa Wolf: Erään naisen elämä (Kirjayhtymä 1970)

Alkuteos: Nachdenken über Christa T.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1968

Suomentaja: Keijo Kylävaara

Sivumäärä: 211

Christa Wolf oli Itä-Saksan tunnetuimpia kirjailijoita. Hän oli Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen jäsen vuoteen 1989 asti. Kylmän sodan aikana hän kritisoi avoimesti Itä-Saksan valtionjohtoa ja Stasi seurasi hänen toimiaan 30 vuoden ajan. Läpi elämänsä Wolf pysyi kuitenkin uskollisena sosialistisille arvoille ja vastusti Saksojen yhdistymistä. Erään naisen elämä heijastelee Wolfin omia kokemuksia ja ajatuksia elämästä ja yhteiskunnasta. Wolf kuoli vuonna 2011. Erään naisen elämän ohella häneltä on suomennettu muun muassa romaanit Jaettu taivas (1966) ja Kassandra (1985).

Erään naisen elämässä kertoja yrittää rekonstruoida 35-vuotiaana kuolleen ystävänsä Christa T:n elämää. Rakennuspalikkoina hänellä on muistin palasia, päiväkirjakatkelmia ja tuttavien kertomuksia, joita hän täydentää tulkinnoillaan, aavistuksillaan ja lopulta jopa mielikuvituksellaan. Yhtä lailla kuin Erään naisen elämä on romaani Christa T:stä, se on myös romaani siitä, kuinka toisen ihmisen sisintä ja olemusta on mahdotonta vangita sanoin. Christa T. pakenee ja välttelee jatkuvasti elämäkertakirjoittajan otetta. Todellinen hahmo on aina jotain muuta kuin se, miten häntä kuvaillaan ja kuolema pitää hänen tavoittamattomissa.

Romaani alkaa toisen maailmansodan loppuvuosista, kun kertoja ja Christa T. kohtaavat lapsina koulussa. Sodan viimeiset vaiheet vievät heidät eri teille vuosiksi, kunnes he kohtaavat jälleen uudelleen. Christa T:stä tulee opettaja, hän rakastuu ja menee naimisiin eläinlääkärin kanssa, saa lapsen ja rakennuttaa miehensä kanssa talon. Christa T:llä on hyvin tavallinen elämä, jota kuitenkin koettelee hankala ja ristiriitainen suhde yhteiskuntaan. Wolfin tavoin Christa T. kyseenalaistaa uskonsa sosialismiin ja hyvään elämään sosialistisessa yhteiskunnassa. Teemojen tasolla elämäkertakirjoittamisen mahdottomuus laajenee kysymyksiin ihmisen perimmäisestä olemuksesta, identiteetin muodostumisesta ja suhteesta yhteiskuntaan. Christa T:lle elämä on aina eksistentiaalista harhailua, jatkuvaa ”yritystä olla oma itsensä”.

Erään naisen elämä on haastava teos. Muodoltaan se on fragmentaarinen ja vastustaa kokonaiskuvia, teemojen ja ajatusten ykseyttä. New Yorkerin muistokirjoituksessa Wolfista kerrotaan, että hän tavoitti kirjallisuudellaan jotain olennaista juuri oman sukupolvensa kokemuksesta ja elämästä DDR:ssä. Myös Erään naisen elämä kutoutuu kuvaamaansa aikaan ja yhteiskuntaan kiinni niin kokonaisvaltaisesti, että lukija, joka ei ollut siellä, menettää auttamattomasti tunteen ajasta ja paikasta. En tunne romaanin kuvaamaa kontekstia, kylmän sodan Itä-Saksaa, kovin hyvin, joten Christa T:tä ympäröivä tila jää sumuiseksi ja epämääräiseksi.

Huolimatta kontekstin vieraudesta Erään naisen elämä ei suinkaan jää lukukokemuksena tyhjäksi tai merkityksettömäksi. Sen sisältämät ajatukset – silloinkin, kun ne vaikuttavat lähes irrallisilta – ovat muodoltaan ja sisällöltään vangitsevia. Lukukokemus on suorastaan hypnoottinen. Tiettyyn aikaan ja yhteiskuntaan sijoittuva maailma kääntyy universaaliksi kokemukseksi elämästä, ajasta ja minuudesta. Kertojan sanat ryömivät jonnekin tajunnan perukoille ja jättävät sinne arvoituksen:

Mikään ei ollut kauempana meistä kuin ajatus, että jonakin päivänä saavuttaisiin perille. Oltaisiin jotakin. Olimme matkalla, ja aina kävi hieman tuuli, toisinaan takaa, toisinaan vastaan. Me emme sitä ole, mutta me tulemme olemaan, meillä ei sitä ole, mutta meillä on oleva, se oli mallimme. Tulevaisuusko? Se on aivan totta. Kaikki aikanaan. Tulevaisuus, palkkioksi väsymättömästä ahkeruudesta. Silloin me olemme kauneus ja täydellisyys, ne me säästämme johonkin päivään palkkioksi väsymättömästä ahkeruudesta. Silloin me olemme jotain, silloin meillä on jotain.

Mutta koska tulevaisuus aina työntyi eteenpäin, koska näimme, että se on mukanamme katoavan ajan jatkumista eikä sitä voi tavoittaa – silloin heräsi jonakin päivänä kysymys: millaisia meistä tulee? Mitä meillä on oleva?

Vaikka aika ei annakaan ottaa itsestään vaarin, niin kerran ei enää ole aikaa, jos ei nyt pysähdy. Elätkö nyt todella? Tänä hetkenä, aivan kokonaan?

Milloinka siis, jos ei nyt?

Erään naisen elämä on teos, joka tekee mieli lukea saman tien uudestaan. Se on mysteeri, joka epäilemättä avautuu ja sulkeutuu joka lukukerralla uudestaan ja uusilla tavoilla.

Suosittelen lukemaan lisää aiheesta Ullan ja Ompun blogeista.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Mon, 18 Jan 2016 18:29:00 +0000

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (Otava 2012)

Alkuteos: The Marriage Plot

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2011

Suomentaja: Arto Schroderus

Sivumäärä: 599

Amerikkalainen kirjailija Jeffrey Eugenides on profiloitunut vuosien varrella kirjoittamaan epätavallisia kasvutarinoita, joissa nuoruuden tavanomaiset ongelmat kietoutuvat epätavanomaiseen tai traumaattiseen identiteettikehitykseen. Eugenides paljastaa amerikkalaisten idyllisten esikaupunkialueiden julkisivun takana muottiin väkisin kasvatetut ahdistuneet nuoret. Eugenidesin esikoinen Virgin Suicides on upea kuvaus seksuaalisuuden ja naiseuden piilottamisesta ydinperheen muodostamaan ahtaaseen vankilaan. Intersukupuolisuutta käsittelevä Middlesex on puolestaan vahva ja viihdyttävä sukupolvitarina, joka toi Eugenidesille myös Pulitzer-palkinnon.

Naimapuuhia on Eugenidesin kolmas romaani ja sijoitettu 80-luvun Yhdysvaltoihin. Sen tulkinnassa keskeisenä lähtökohtana on ajatus avioliittojuonen (englanninkielisen alkuteokseni nimi The Marriage Plot) ja romaanimuodon kuolemasta. Modernissa yhteiskunnassa avioliitolla ei ole enää naiselle toimeentuloon liittyvää merkitystä eikä romaanin juoni rakennu enää luontevasti rahan ja rakkauden välisen jännitteen varaan. Naimapuuhien kirjallisuutta opiskelevan Madeleinen, opettaja julistaa romaanimuodon ahdinkoa:

Saunders oli sitä mieltä, että romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta. Siihen aikaan, kun elämässä menestyminen oli riippunut avioliitosta ja avioliitto rahasta, romaanikirjailijoilla oli ollut aihe josta kirjoittaa. Eepoksissa laulettiin sodasta, romaanissa avioliitosta. Sukupuolten välinen tasa-arvo, naisten kannalta hieno juttu, oli ollut paha juttu romaanille. Ja avioero oli mitätöinyt sen tyystin. Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin, jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa? Miten avioehdon olemassaolo olisi vaikuttanut Isabel Archerin ja Gilbert Osmondin avioliittoon? Saunders oli sitä mieltä, ettei avioliitolla ollut enää juuri mitään merkitystä, eikä ollut romaanillakaan. Missä avioliittojuoni oli nykyään? Ei missään.

Saundersin näkemys avioliittojuonen katoamisesta toimii Naimapuuhissa romaanin sisään kirjoitettuna haasteena, johon romaani on itsessään eräänlainen vastaus. Naimapuuhia on moderni avioliittojuoni, jonka keskiössä on kolme collegesta valmistuvaa nuorta aikuista. 1800-luvun perinteisen avioliittojuonen tapaan romaani rakentuu sen ympärille, kenet kilpakosijoistaan nuori kirjallisuudenopiskelija Madeleine valitsee: hyvän ystävänsä Mitchellin vai älykkään ja mielipiteiltään terävän Leonardin.

Kuten 1800-luvun kirjallisuuden sankarittaret, myös Madeleine sukkuloi valinnoissaan sen välillä, mitä häneltä odotetaan ja mitä hän itse haluaa olla. Hyväsydäminen Mitchell edustaa avioliittojuonien oikeaa valintaa. Hän on Madeleinen vanhempien suosikki ja rationaalinen vaihtoehto, jonka mahdollisuudet näyttävät romaanin alussa heikoilta mutta jonka todellisen hurmaavuuden sankaritar oivaltaa vasta lopussa. Leonard edustaa vaarallista intohimoa, hänen välittömän charminsa takana olevan petollisuuden sankarittaren tulisi oivaltaa romaanin kuluessa. Modernissa tarinassa henkilöhahmojen perinteiset roolit kuitenkin murenevat ja vaihtavat paikkaa. Madeleine ei ole ihanteellinen sankaritar, joka osaisi tehdä itsensä kannalta parhaat ratkaisut vaan poukkoilee keskenään ristiriitaisten ratkaisujen välillä arvoliberaalissa todellisuudessaan vailla selkeitä toimintaa ohjaavia normeja ja rakenteita.

Modernissa avioliittojuonessa raha on poistunut avioliittopäätöksen tieltä ja valinnan keskeiseksi määrittäjäksi on tullut ainoastaan rakkaus, joka on kuitenkin marinoitunut tuhansissa romanttisissa kertomuksissa ja muuttunut pikemminkin käsitteelliseksi kuin luontaiseksi. Naimapuuhien henkilöhahmoille heidän oma elämänsä on yksi narratiivi muiden joukossa. He tarkastelevat kokemuksiaan ja minuuttaan kuin ne olisivat tekstuaalisia rakenteita, jotka voidaan eritellä ja joista voidaan tehdä romanttisia ja kiehtovia analyyseja. Madeleine ja Leonard käyvät semiotiikan kurssia, jossa heidän on tarkoitus purkaa kielen ja ilmaisun merkitykset, kunnes ne viittaavat vain itseensä. Rakastuessaan Leonardiin Madeleine löytää tunteilleen selityksen Roland Barthesin esseistisestä teoksesta Rakastuneen kielellä. Barthes pelkistää rakkauden diskursiivisiksi rakenteiksi, jotka syntyvät rakastuneen päässä todellisuuden kuvina riippumatta siitä, ovatko ne totta vai ei. Rakkauden kokemukset tapahtuvat jokaisen ihmisen omassa subjektiivisessa todellisuudessa, mitä havainnollistaa romaanin näkökulmavaihtelut eri henkilöhahmojen välillä sekä niiden ilmentävät poikkeavat kokemukset samoista tilanteista.

Henkilöhahmojen tietoisuus omien tunteidensa ja kokemustensa vaikuttimista muuntuu lukijan tietoisuudeksi romaanin teemojen tekstuaalisesta luonteesta. Rakkaus ja avioliitto ovat kielen kautta tuotettuja ilmiöitä, joiden merkitykset eivät ole luonnollisia vaan kulttuurisesti ja diskursiivisesti synnytettyjä. Naimapuuhien henkilöhahmot etsivät rakkaudesta elämäänsä suurempaa totuutta, mutta siitä kehkeytyykin heidän narsistisen identiteettityönsä väline. Heidän rakkautensa kohde heijastaa heidän omaa persoonaansa heidän toivomallaan tavalla. Madeleine, Mitchell ja Leonard eivät ole niinkään kiinnostuneita rakkauden kohteestaan kuin siitä, millaisen identiteetin rakastuminen tiettyyn ihmiseen heille tuo.

Naimapuuhien henkilöhahmojen naiivi itsekeskeisyys ja pikkumaisuus koettelee lukijan hermoja, mutta samalla heidän narsistisessa identiteettityössään on jotain epämiellyttävän samaistuttavaa. Heidän tapansa peilata omaa elämäänsä kirjallisuuteen tai matkustaa maailmalle oppiakseen elämän tärkeysjärjestykset ja irtaantuakseen teollisuusmaiden tuottamista, keskiluokkaisista harhakäsityksistä koskettaa nolostuttavalla tavalla omaatuntoa. Naimapuuhia banalisoi romanttiset kokemukset, purkaa yhteiskunnalliset jännitteet ja tulee näin synnyttäneeksi samanaikaisesti sekä ahdistavan että kepeän farssin. Vaikka en löydä romaanista lopulta suurempaa sanomaa kuin vahvistuksen avioliittojuonen ja romaanimuodon kuolemalle, en voi olla ihailematta sen ilkikurisuutta ja rohkeutta tuottaa rakkaustarina, joka ei oikeastaan käsittele lainkaan rakkautta.

Suosittelen lukemaan myös Tea with Anna Karenina -blogista Nooran terävän analyysin Naimapuuhista.

Audrey Magee: Sopimus

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Sat, 21 Nov 2015 14:45:00 +0000

Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

Alkuteos: The Undertaking

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2013

Suomentaja: Heli Naski

Sivumäärä: 332

Romaanin alkuasetelma on kutkuttavan romanttinen, kuin suoraan Hollywoodista. Toisessa maailmansodassa taisteleva Peter ja kotirintamalla elävä Katharina menevät naimisiin tapaamatta toisiaan kertaakaan sitä ennen. Vihkiseremoniankin he suorittavat kumpikin tahoillaan, Peter rintamalla ja Katharina kotikaupungissaan. Avioliittosopimus tuo Peterille kaivatun vihkiloman ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos Peter sattuisi kaatumaan sodassa. Kuherruskuukausi alkaa kiusaantuneissa tunnelmissa, likainen täitä sikiävä nälkiintynyt sotilas on kaikkea muuta kuin mitä Katharina kuvitteli aviomiehessä saavansa. Vähitellen he kuitenkin huomaavat kiintyneensä toisiinsa. Klassinen rakkaustarina, jossa henkilöhahmot rakastuvat toisiinsa ennakkoluuloistaan ja paremmista aikomuksistaan huolimatta. Paitsi että tämä ei ole se tarina.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus asettaa lukijan vieraannuttavaan tilanteeseen. Romaanin alkuasetelmassa on kaikki edellytykset kertomukselle sodan erottamista rakastavaisista, eikä kertoja anna tekstissä itsessään mitään viitteitä siitä, että se olisi jotain muuta. Lukijalle tarina ei ole kuitenkaan kuin mikä tahansa romanttinen kertomus. En voi samalla tavalla samaistua sen henkilöhahmoihin tai odottaa maltamattomasti saavatko he lopulta toisensa vai asettuuko kohtalo heidän tielleen. Tavallaan minä jo tiedän heidän kohtalonsa. Se on luettavissa jo alussa siitä, mitä he ovat ja mitä he tekevät: Peter taistelee natsien joukossa itärintamalla, kun taas keskiluokkainen Katharina pääsee nauttimaan paremmasta elämästä muuttaessaan vanhempineen kotoaan häädetyn juutalaisperheen taloon. Katharina ja Peter elävät todellisuudessa, jossa yhden onni on aina toiselta pois, jossa on varastettava toiselta, jotta saisi jotain itselleen, tapettava, jotta itse säilyisi hengissä ja käännettävä katse pois toisen ahdingosta, jotta itse voisi olla onnellinen. Heidän rakkautensa on irvokasta, toisten ihmisten kärsimyksessä tahraantunutta. Mietin, miten sellainen voisi mitenkään päättyä hyvin? Onko edes oikein, jos se päättyy hyvin?

Sopimus nostaa mieleen kysymyksen siitä, milloin ihmisen teot ovat olosuhteiden pakottamia ja milloin kyse on vain siitä, ettei näe vaihtoehtoja, koska ei halua nähdä niitä. Vaikka Katharina ja Peter eivät ole itse rikollisia, he ovat rikostovereita, maansa hirmutekojen hiljaisia hyväksyjiä ja auttajia. He ovat kuitenkin myös romaanin päähenkilöitä, joten yritän ymmärtää heidän syitään ja motiivejaan. Sopimus on ilmaisultaan tiivistä ja niukkasanaista eikä juurikaan pureudu henkilöhahmojensa tajuntaan. Yhtäältä se tuntuu jättävän moralisoinnin lukijalle ja toisaalta juuri kerronnan koruttomuus vaikuttaa sisältävän kaikkein ankarimman tuomion. Aivan kuin näiden ihmisten sanat ja teot eivät kaipaisi edes selittelyjä, sillä ne puhuvat jo sellaisinaan puolestaan:

”Minulla on muitakin uutisia”, herra Spinell sanoi.

Hän meni takaisin eteisen ovelle, avasi sen ja toi sisään nuoren naisen vetäen tätä käsivarresta.

”Siivoaminen ei ole enää saksalaisnaisen työtä. Hän tekee sen puolestanne, jotta te rouvat voitte mennä pitämään hauskaa rouva Weinartin kanssa.”

Katharina halasi isäänsä.

”Ihana uutinen. Voiko hän hoitaa joskus Johannesta?”

”Tietysti. Mitä vain tahdot. Hän ei puhu saksaa, joten teidän täytyy opettaa hänelle kaikki kädestä pitäen.”

”Onko hän venäläinen?” kysyi rouva Spinell.

”Kutsukaa häntä Natashaksi”, sanoi herra Spinell. ”Niitä kaikkia kutsutaan Natashaksi.”

Rouva Spinell nousi istumaan.

”Minä en suvaitse venäläistä talossani.”

”Hän on täällä auttamassa. Ja hän nukkuu kellarissa.”

Häiritsevintä Sopimuksessa on, että se vaikuttaa jättävän lukijan täysin yksin moraalisen hämmennyksensä keskelle. On hankala uskoa, että romaanin ainoa tarkoitus ja idea olisi päähenkilöidensä, toisen maailmansodan aikaisten saksalaisten, raukkamaisuuden tuomitseminen, opetus karman laista ja siitä, kuinka sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Romaani ei kuitenkaan tarjoa mitään muutakaan ankkuria, johon tukeutua. Etsin tekstistä viitteitä henkilöhahmojen sisäisestä kamppailusta, epäröinnistä tai hiljaa kalvavasta omatunnosta, mutta Katharina ja Peter näyttävät suhtautuvan täysin välinpitämättömästi muiden kärsimykseen tai takertuvat hanakasti uskoon siitä, että he ovat viimeinkin ansainneet sen mikä muilta otetaan pois. He tuudittautuvat ajatukseen, ettei heidän toiminnalleen ole vaihtoehtoja. Peterin sotatoveri Faustmann kuitenkin sanoo ääneen sen mitä kukaan muu ei uskalla myöntää:

”Pääsi kestää hiukan paremmin, eikö niin, kun sanot että tapat miehen suojellaksesi vaimoasi, häädät lapsen taivasalle, jotta sinun lapsesi saa pitää kotinsa?”

Etsinnöistäni huolimatta en löydä romaanista oikeutusta Peterille tai Katharinalle, ja siksi Sopimuksen sanoma alkaa vaikuttaa kuluneelta ja nihilistiseltä. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja elämä on ankaraa, se viestittää. Aikaa on kuitenkin kulunut tarpeeksi, jotta myös tämän tarinan voisi kertoa toisella tavalla. Se voisi yrittää ymmärtää, mistä kateus ja myötätunnon heikkous syntyy, miksi yksin on vaikea astua vastustamaan muita, ja lopulta se voisi tarjota hiljaiselle hyväksyjälle pakotien syyllisyydestä ja karman laista, osoittaa, kuinka kärsimys ei ole koskaan ansaittua.

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Wed, 21 Oct 2015 18:17:00 +0000

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (Karisto 2013)
Alkuteos: Преступление и наказание
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1866
Suomentaja: M. Vuori (Tarkistanut 1985-1986 Lea Pyykkö)
Sivumäärä: 515
-

Olen vasta Dostojevskia lukiessani alkanut ymmärtää, mitä klassikkoteosten ajattomuus voi väkevimmillään tarkoittaa. Toki olen aikaisemminkin tuntenut nöyrää kunnioitusta luettuani satoja vuosia sitten kirjoitetun romaanin, joka onnistuu edelleen koskettamaan, tempaisemaan mukaansa ja aiheuttamaan elämyksiä. Dostojevskin ajattomuus on kuitenkin jotain aivan omaa luokkaansa. Hänen kykynsä tiivistää niitä ongelmia ja kipupisteitä, joista yhteiskuntamme kärsii juuri nyt, saa suorastaan profetiaalisia mittasuhteita. Jo viime syksynä lukemani Idiootti teki ajattomuudessaan vaikutuksen, mutta Rikos ja rangaistus on saanut minut vilpittömästi hämmästymään. Sen kuvaus köyhyyden aiheuttamasta epätoivosta sekä itsensä ja ihmisarvonsa menettämisestä eriarvoistuneessa yhteiskunnassa kietoutui odottamattomalla tavalla viimeaikaisiin keskusteluihin oman maamme arvoista ja poliittisista ratkaisuista.

Rikos ja rangaistus alkaa kuvauksella päähenkilöstään Raskolnikovista, josta on tullut jatkuvan köyhyytensä ja kurjuutensa nujertama. Välinpitämättömään apatiaan vajonneen nuoren miehen kuva tiivistää jo romaanin ensisivuilla, mihin yhteiskunnasta syrjäytyminen ja haluttomuus työn tekoon perustuu. Huolimatta koulutuksestaan tai päivätyöstään opettajana Raskolnikov on hukkunut korviaan myöten velkoihin. Elämä on loputonta taistelua niukkuutta, kärsimystä ja sairautta vastaan, eikä siihen kerran syntyneellä ole mahdollisuutta muuttaa kohtaloaan kunniallisin keinoin.

[...]mutta hän oli ollut joitakin aikoja hyvin ärtynyt ja jännittynyt, lähes synkkämielinen. Hän oli niin uppoutunut itseensä ja eristäytynyt muista ihmisistä, että varoi kohtaamasta kaikkia ihmisiä, ei vain emäntäänsä. Köyhyys oli masentanut hänet kokonaan, mutta tukalat olot olivat viime aikoina herenneet rasittamasta häntä. Hän oli lopettanut ansiotyön kokonaan; se ei huvittanut häntä.

Raskolnikov on tullut tulokseen, että on samantekevää, tekeekö hän töitä vai ei, sillä se ei muuta hänen eriarvoista asemaansa yhteiskunnassa. Rikoksen ja rangaistuksen kuvaukset köyhyydestä eivät ole dickensiläisesti romantisoituja vaan ne tavoittavat suorastaan ahdistavalla tavalla elämän vaihtoehdottomuuden, kuoleman läheisyyden ja jokapäiväisen epätoivon, josta on tullut kapakkakohtaamisten arkinen puheenaihe. Rikoksen ja rangaistuksen antoisinta ainesta ovat sen moninaiset henkilöhahmot, jotka taustoittavat Raskolnikovin tilannetta ja sitä yhteiskuntaa, jossa hän ajautuu peruuttamattomaan rikokseensa. Äärimmäistä köyhyyden armottomuutta romaanissa edustaa mitä purevimmalla tavalla Marmeladovin perhe, jonka virkamies-isä juopottelee kapakassa viimeisetkin roponsa samaan aikaan kun hänen vaimonsa tekee kuolemaa keuhkotaudin kielissä ja vanhin tytär yrittää pitää pienemmät sisaruksensa hengissä prostituutiolla.

Marmeladovin perheen yksinäisyys epätoivonsa keskellä osoittaa, kuinka köyhyys on romaanin kuvaamassa ilmapiirissä yksityisasia, se ei kuulu yhteiskunnalle. Yksi romaanin rikkaista kelmeistä, viekkaudella ja epärehellisyydellä vaurastunut Pjotr Petrovitš Luzin tiivistää puheessaan romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan hiipivän utilitaristisen moraalikäsityksen, joka oikeuttaa itsekkäät pyrkimykset yhteisen hyvän nimissä ja yksilöstä välittämättä. Köyhyys on siinä vain toissijaista, valitettava sivuoire kokonaisvaltaiseen ja yleiseen hyvään pyrkivässä suuremmassa projektissa.

Esimerkiksi kun minulle sanotaan: ”rakasta lähimmäistäsi”, ja minä teen työtä käskettyä, niin mikä on seuraus? Pjotr Petrovitš jatkoi ehkä liiankin innokkaasti. – Seurauksena on, että olen repinyt kauhtanani kahtia ja antanut puolet lähimmäiselleni, joten molemmat olemme jääneet puolialastomiksi, niin kuin sanalasku sanoo: ”Ken kahta jänistä samalla kertaa ajaa, ei se yhtäkään saa.” Tiede sitä vastoin sanoo: rakasta ennenkaikkea itseäsi, sillä kaikki maailmassa perustuu omaan etuun. Kun rakastat vain itseäsi, työsi tulee tehdyksi kunnolla ja kauhtanasi jää ehyeksi. Taloudellinen totuus lisää, että mitä enemmän yhteiskunnassa on hyvin järjestettyjä yksityisiä asioita, niin sanoakseni ehyitä kauhtanoita, sitä lujemmilla perustuksilla se lepää ja sitä paremmin siitä hyötyy myös yleinen menestys.

Luzinin järkeily tuntuu muistuttavan hämmästyttävän osuvasti tällä hetkellä vallalla olevaa ideologista ilmapiiriä. Vastaavilla periaatteilla perustellaan nykyäänkin talouspoliittisia ratkaisuja, joiden välittömät seuraukset kohdistuvat niihin, joilla on jo muutenkin niukasti. Tärkeintä on nimittäin taata jo ennestään ehyet kauhtanat, jotta taloudelle luotaisiin lujempi perusta ja yhteiskuntaan rakentuisi kuva ”yleisestä menestymisestä”. Samaan aikaan ollaan valmiita hyväksymään, että tämän yhteisen hyvän nimissä osa yhteisöstä jää täysin vaille kauhtanaansa.

Rikoksen ja rangaistuksen kuvaamassa yhteiskunnassa kauhtanaa vailla olevalla köyhällä on vain yksi keino selvitä: hänen on luovuttava itsestään ja ihmisarvostaan, hyväksyttävä kohtalonsa ja antauduttava siihen rooliin, johon hän on syntynyt. Romaanissa selviytyvät ne nöyrämieliset ja uhrautuvaiset naiset, jotka kykenevät alistumaan toisten vallankäytölle ja unohtamaan itsensä. On teoksen ilmestymisajankohdalle varsin tyypillistä myös nähdä kyky tällaiseen antautumiseen juuri naisellisena ominaisuutena. Marmeladovin tytär Sonja, joka on välttämättömyyden edessä langennut prostituutioon, nousee uskonnollisessa nöyryydessään syntiensä yläpuolelle kuin pyhimys. Vaikka Sonjan elämä ei ole häävi, sitäkin kurjempi ja kamalampi on romaanin köyhien ja ylpeydestä kärsivien henkilöhahmojen kohtalo. He eivät kykene elämään omanarvontuntonsa ja yhteiskunnallisen asemansa välisessä ristiriitatilassa. Marmeladovin isäntä sairastuu riivaavaan alkoholismiin ja hänen rikkauksista köyhyyteen vajonneesta vaimostaan tulee keuhkotautinen mielipuoli. Tarinan keskiössä on kuitenkin Raskolnikov, joka menettää tyystin uskonsa yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen ja hylkää sen lait. Utilitaristisen moraalikäsityksen hengessä hän järkeilee, että ahneen koronkiskurieukon ryöstömurha hyödyttää sekä häntä itseään että yhteiskuntaa samanaikaisesti.

Traagisinta Raskolnikovin kohtalossa on ennen kaikkea se, että hän huomaa olevansa moraalinen ja välittävä ihminen. Hän saa kantapään kautta oppia, ettei mikään ideaali yleisestä hyvästä pysty ylittämään yksilön ihmisarvoa ja oikeutta elämään eikä se liioin riipu tämän hyvyydestä tai pahuudesta. Tämän ajatuksen välittämiseksi Dostojevskin henkilöhahmojen kehittely ja kuvaus on uskomattoman moniulotteista ja taitavaa. Hänen köyhyyestä ja kurjuudesta kärsivät hahmonsa ovat luonteeltaan heikkoja ja pelkurimaisia, ja he aiheuttavat itsekkyydessään kohtuutonta kärsimystä läheisilleen. Ja kuitenkin tässä kaikessa kurjuudessaankin heissä on aina myös jotain liikuttavan inhimillistä, kuten surkuhupaisaa hölmöyttä, lapsellista kiukkua tai kyynelsilmin tunnustettua katumusta. Dostojevski onnistuu kuvaamaan yhteiskunnan järkyttäviä epäkohtia ja kokonaisia ihmisolentoja tuhoavaa epäoikeudenmukaisuutta hylkäämättä kuitenkaan uskoa siihen, että jossain palaa inhimillisyyden heikko ja kitulias liekki, jonka ansiosta emme ole täysin hukkaan heitettyjä.

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

noreply@blogger.com (essielina / Sabinan knalli) — Sun, 06 Sep 2015 12:02:00 +0000

Helene Hanff: Rakas vanha kirja (Karisto 1982)
Alkuteos: 84, Charing Cross Road
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1970
Suomentaja: Anneli Tarkila
Sivumäärä: 101
-

Yksi kirjablogien parhaita piirteitä on se, että niiden kautta voi löytää vanhoja aarteita. Kirjablogeja seuraamalla vastaan voi tulla upeita kirjoja, joista et ole koskaan kuullut aikaisemmin, vaikka olisi ehdottomasti pitänyt. Yksi tällainen teos on Helene Hanffin Rakas vanha kirja, johon törmäsin ensimmäisen kerran P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran ansiosta. Teos on mitä hurmaavin välipala kelle tahansa kirjanystävälle tai bibliofiilille.

Teos koostuu amerikkalaisen Helene Hanffin kirjeenvaihdosta englantilaisen, vanhoihin kirjoihin erikoistuneen kirjakaupan Marks & Co:n työntekijöiden kanssa. Toimittajana, kirjailijana ja oikolukijana toimiva Hanff ottaa yhteyttä kirjakauppaan ensimmäisen kerran vuonna 1949 tiedustellaakseen vanhoja kirjoja, joita ei ole saatavilla Yhdysvalloissa. Kaupan työntekijä Frank Doel vastaa hänelle, mistä alkaa 20 vuotta kestävä kirjeenvaihto. Kirjatilausten lomassa Hanff kertoo kuulumisiaan sekä ajatuksiaan kirjoista ja kirjallisuudesta. Doelin lisäksi hänen kirjeihinsä alkavat vastailla myös muut Marks & Co:n työntekijät ja lopulta myös Doelin vaimo ja naapurin rouva.

Näin kevään tullen tarvitsen rakkausrunokirjan. Ei mitään Keatsia eikä Shellyä, lähettäkää minulle runoilijoita, jotka pystyvät rakastamaan joutavia lörpöttelemättä – Wyattia tai Johnsonia tai jotakin muuta, käyttäkää omaa harkintakykyänne. Pääasia että se olisi mukava kirja ja niin pieni, että sen voi työntää pitkien housujen taskuun ja viedä mukanaan Central Parkiin.

Rakkaassa vanhassa kirjassa hurmaavinta on toisilleen lähes tuntemattomien ihmisten osoittama välitön solidaarisuus ja lämpö. Mannerten yli kulkevien kirjeiden kohtelias sananvaihto muuttuu vuosien varrella lämpimäksi ystävyydeksi. Isossa-Britanniassa eletään sodanjälkeistä pula-aikaa ja ruokatarvikkeet ovat säännösteltyjä. Hyvin pian Hanff alkaa lähettämään kirjatilausten lisäksi ruokapaketteja Marks & Co:n työntekijöille tanskalaisen lähetyspalvelun kautta.

Lähetin sen paketin matkaan. Suurin lahja siinä oli kolmen kilon kinkku. Ajattelin, että te voisitte viedä sen lihakauppiaalle viipaloitavaksi niin, että kaikki voisivat viedä pienen palan kotiin. Mutta huomasin juuri, että viimeisessä laskussanne lukee ”B. Marks. M. Cohen”.

Noudattavatko he kosher-ruokavaliota? Voisin panna teille pikalähetyksenä kieltä.

Rakas ystävä sitä lihaa! Sinun ei minun mielestäni todellakaan pitäisi tuhlata rahojasi tuolla tavalla. Sen on täytynyt maksaa hillittömästi. Sinä sitten olet siunatun hyväsydäminen.

Rakkaan vanhan kirjan ehdottomin suola on kuitenkin Hanffin verraton ja ilkikurinen huumorintaju (”Kiitos vielä kauniista kirjasta, yritän kovasti olla tiputtamatta giniä ja tuhkaa sen päälle”), älykkyys ja tinkimätön rakkaus kirjoihin. Hänen erikoinen, mutta lämmin persoonallisuutensa välittyy kirjeiden sivuilta mitä hauskimmalla tavalla. Hanffin purevasta, pilke silmäkulmassa annetusta kritiikistä saavat osakseen muun muassa anglikaaninen latinankielinen raamattu ja jonkun ”touhupekka-toimittajan” koostama Pepysin päiväkirjojen otteet. Sen sijaan hänen valloittavan innostuneisuutensa kohteeksi pääsevät niin Pepysin päiväkirjojen lyhentämätön laitos ohuine kiinalaisine papereineen kuin ”Elizabethan Poets” -kokoelman sivujen kultareunat. Hanff iloitsee vanhoissa kirjoissaan lukemisen merkeistä, entisen omistajan huomutuksista ja alleviivauksista. Mikä nainen!

Rakastan vanhoja kirjoja, jotka aukevat jonkin aikaisemman omistajan useimmin lukemalta sivulta. Sinä päivänä kun Hazlitt tuli hän aukesi kohdalta, jossa luki ”vihaan lukea uusia kirjoja” ja minä hihkaisin ”Toveri!” sille tuntemattomalle, joka on omistanut sen ennen minua.