Takkirauta

Viimeinen posti

2016-05-19T22:12:00.002+01:00

Ruukinmatruuna on päättänyt lopettaa bloginsa.

Takkirauta on tehnyt tehtävänsä: se on toiminut ruukinmatruunan varoventtiilinä, ja vuosien varrella on paljon tapahtunut ja ruukinmatruuna itsekin on kasvanut ihmisenä. Uudet haasteet odottavat, ja nyt on aika siirtyä eteenpäin.

Kiitokset kaikille lukijoille vuosien saatossa!

Päivän julma tosiasia

2016-05-19T08:19:00.002+01:00

Kun hyvä ja paha häivytetään käsitteinä, ts. niiden välille asetetaan moraalinen ekvivalenssi ja ne nähdään pelkkinä mielipidekysymyksinä tai harmaasävyinä, seuraus on väistämättä hyvyyden halveksunta ja pahuuden vähättely sekä sairas itseruoskinta ja itseinho.

Pääsääntöisesti tämä käsitteiden häivyttäminen on älykkäiden ihmisten synti, ja johtuu ylpeydestä ja älyllisestä ylemmyydentunnosta, "moraalisäteilystä", ja houkutuksesta nostaa itse itsensä moraalikäsitteiden tuolle puolen. Vaikka pahuuden teoista olisi selkeä historiallinen näyttö ja pahuuden ideologiasta selkeä kirjallinen selonteko, jossa pahuus itse kirjoittaa auki tavoitteensa ja päämääränsä, älykkäät mutta ylimieliset ihmiset haluavat usein asettua tosiasioiden yläpuolelle ja asettaa moraalisen ekvivalenssin (samanarvoisuuden) hyvän ja pahan välille ja kutsua vastakkainasettelua pelkäksi väärinymmärrykseksi sekä molemmat osapuolet yhtä syyllisiksi.

Edelleen tästä seurauksena on kyvyttömyys tehdä pahalle vastarintaa ja pahuuden riemuvoitto.

Sekä asevelvollisuus - nuorten miesten pakottaminen orjasotilaiksi pelkän sukupuolensa vuoksi - että puolustusnihilismi - välinpitämätön asenne sekä henkiseen että aseelliseen puolustuskykyyn - ovat yhtä suuria syntejä. Ensimmäinen johtaa hirvittävään massateurastukseen ja tragediaan ja jälkimmäinen puolestaan kansakunnan henkisen selkärangan murtumiseen. Ensimmäinen on seurausta kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ajatella out of the box ja jälkimmäinen kyvyttömyydestä sekä haluttomuudesta nähdä hyvän ja pahan dikotomiaa.

Hyvän ja pahan välisen dikotomian häivyttäminen on tyypillistä moraalirelativismille, josta on enää kukonaskel nihilismiin. Jos kaikki moraalikäsitykset ovat yhtä hyviä, niin yhtä hyvin tällöin voisi olla ettei olisi mitään moraalikäsityksiä. Tästä syystä intellektuellit aivan erityisesti fanittavat totalitarismia ja primitiivisiä barbaarikulttuureita, ja tähän jo Lenin kiinnitti aikoinaan huomiota.

Lenin ei arvostanut intellektuelleja tippaakaan. Hänen mukaansa intellektuellit olivat kaikkein helpoimmin nenästävedettäviä ja kaikkein helpoimmin petettäviä kaikista ihmisistä, juuri moraalirelativisminsa ja älyllisen ylemmyydentuntonsa vuoksi. Historian kokemus on osoittanut, että Lenin oli oikessa tässä asiassa.

Miksi konservatiivit rakastavat Tolkienia?

2016-05-18T09:54:00.001+01:00

Akallabêth-punnerruksensa jälkeen ruukinmatruunan oli pakko kysyä itseltään: miksi konservatiivit rakastavat J.R.R. Tolkienia? Mikä tuon eriskummallisen miehen eriskummallisissa kirjoissa on niin eriskummallista, että se vetoaa konservatiivisen ihmisen sieluun?

Ruukinmatruuna lähtee konservativismin arvomaailmasta. Konservativismin peruspilarit ovat välittäminen, reiluus, vapaus, lojaalisuus, kunnioitus ja pyhyys. Niitä vastaavat perusarvot ovat koti, uskonto, isänmaa, vapaus, markkinatalous ja traditio. Konservativismi samoin nojaa kolmeen perushyveeseen: totuus, hyvyys ja kauneus. Sekä liberalismi että sosialismi perustuvat virheelliselle ihmiskuvalle, ja siksi ne epäonnistuvat. Liberalismi olettaa ihmisen rationaaliseksi ja fiksuksi olennoksi, joka ei koe lojaaliutta, pyhyyttä eikä traditiota, kun taas sosialismi olettaa ihmisen pohjimmiltaan hyväksi olennoksi jolta samoin puuttuu halu reiluuteen, vapauteen ja pyhyyteen. Liberalismi kiistää ihmisen irrationaalisen tunnepuolen kun taas sosialismi kiistää ihmisen biologisen luonteen sekä geneettiset ja yksilökohtaiset erot.

Ruukinmatruuna kaikesta INTJ:ydestään (nykyään taitaa olla jo luiskahtanut ENTJ:n puolelle) huolimatta on tunneolento ja vasta vanhalla iällään myöntänyt asian itselleen ja oppinut hallitsemaan tunteitaan niiden tukahduttamisen sijasta. Ja kun järjen ja tunteet saa toimimaan sopusoinnussa, koko maailma on avoin.

Ruukinmatruuna on todennut, että Tolkien loi - ja tappoi - fantasiakirjallisuuden, varsinkin high fantasyn. Häntä ennen oli toki fantasiakirjailijoita, kuten Robert Howard Conan-tarinoineen, ja hänen jälkeensä on tullut paljon, mutta kukaan ei ole päässyt samaan kuin Tolkien. (Ursula le Guin pääsee lähelle.) Tolkienin tyyli oli high fantasy, jossa kaksi asiaa ovat olennaisia: a) yhteiskunnan yläkerrokset ja b) magia. Tyypillinen asetelma on joko pseudokeskiaikainen Eurooppa tai raamatunaikainen antiikki.

High fantasyn teemat ovat yleensä ihmisiä isompia, ts. ikuisia kertomuksia. Tolkienille tällainen oli Hyvän ja Pahan välinen kamppailu. Games Workshopin Warhammer-maailmassa kamppailevat Järjestys vs Kaaos. Muitakin mahdollisuuksia on. Yleensä tällaiseen asetelmaan vaaditaan Suuri Pääpahis, kuten Morgoth tai Sauron, mutta siellä voi olla myös Pahuuden Uskonto tai Pahuuden Ideologia tai Pahuuden Valtakunta (jos valittu pääteema on hyvyys vs pahuus). Sankareita vaaditaan, mutta sankarit eivät saa olla liian voimakkaita - muutoin asetelma on epäuskottava ja koko kamppailusta tulee läpihuutojuttu tai kyse on heroic fantasysta, joka on aivan oma kirjallisuudenlajinsa. High fantasyn ohella on olemassa myös low fantasy, sword and sorcery, pulp, dark fantasy ja heroic fantasy. Ne kaikki ovat eri genrejä ja käsittelevät eri asioita eri tavoin.

Jopa Tolkienin vannoutuneimmat bashaajatkin myöntävät hänen teostensa kauneuden. Niissä on valtava määrä sekä kirjallista että kuvauksellista kauneutta, joka nivoutuu ns. ikuisiin kertomuksiin. Olkoonkin, että Tolkienin maailma on erittäin synkkä ja siellä vallitsee Grey and Black Morality, hän silti onnistuu pusertamaan tuosta maailmasta ulos valtavan määrän kauneutta.

Tolkien käsittelee mestarillisesti ns. ikuisia kertomuksia. Ruukinmatruuna itse tuossa omassa novellissaan pyrki Tolkienin tyyliin ja siihen, kykenisikö hän samankaltaiseen - ja lopputulos yllätti: Atlantiksen sijaan hän sai ulos toisen ikuisen kertomuksen, Kukanian: sekä ristiriidan faustisen ja epikurolaisen ihmisen välillä, mutta Tolkienin tasolle hän ei päässyt. Julkaistun Silmarillionin Akallabêth on trooppi Gone Horribly Wrong; ruukinmatruunalla siitä tuli Gone Horribly Right. Molemmat ovat hyväksyttäviä trooppeja.

Kauneuden ohella Tolkien käsittelee erinomaisesti sekä korruptiota, turmelusta ja lankeemusta, ja miten eri hahmot niihin reagoivat ja mitä siitä seuraa. Hänen maailmansa on sekä konstruktio high fantasysta, sen dekonstruktio - että rekonstruktio.

Mistä Tolkienia sitten on kritisoitu? Feodalismin ihailusta, taantumuksellisesta yhteiskuntakuvasta, luonnon kritiikittömästä ihailusta, seksismistä ja teknologian vihaamisesta. Sekä J.R.R. Tolkienilla että George R.R. Martinilla on äärimmäisen inhonihilistinen ja antihumanistinen käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä. Tolkien esittää sen käsityksen kammoksuen ja varoittaen; Martin rypee siinä käsityksessä ja nostaa sen ideaaliksi eikä peittele asiaa.

Mutta samalla Tolkienin teoksissa ovat nuo kaikki kuusi peruspilaria läsnä. Kukaan ei voi kiistää välittämistä ja lojaliteettia suurena teemana hänen teoksissaan. Hahmot aivan oikeasti välittävät toisistaan eivätkä ole puukottamassa toisiaan selkään joka käänteessä. He samoin ovat lojaaleja toisilleen. Meille liberalismin kasvateille sekä "välittäminen" että "lojaalius" ovat äärimmäisen kyseenalaisia hyveitä: monet meistä ovat kasvaneet avioeroperheissä, emme välttämättä tunne edes serkkujamme, olemme vieraantuneet suvustamme, elämme pätkäihmissuhteissa tai pahimmillamme meidät on täysin syrjäytetty ihmissuhteiden markkinoilta. Ruukinmatruuna itse on riittävän vanha muistamaan ajan, jolloin oli toisin. Me elämme aikaa, jota heijastaa pettymys, nihilismi ja pelko. Niin tiede kuin teknologia ovat pettäneet lupauksensa. Ne eivät luoneet parempaa maailmaa, vain toisenlaisen. Meidän riesamme ovat stressi, jatkuva kiire, työelämän jatkuva huononeminen, massatyöttömyys, yhteiskunnan polarisoituminen upporikkaisiin ja rutiköyhiin ja koko ajan etenevä plutokratia ja toivottomuus. Emme usko, että lapsillamme olisi paremmin kuin meillä. Emme edes usko lapsiin. Tieteiskuvitelmat pettivät meitä. Emme saaneet galaksin halki lentäviä avaruuslaivoja. Saimme kyberpunkin.

Tolkien oli katolinen eikä hänen mytologiansa peittele asiaa. Hänen maailmassaan hengellinen on jatkuvasti läsnä, vaikka se ei mitenkään ilmene muodollisina kirkkokuntina, uskontoina, kultteina tai rituaaleina. Se otetaan itsestäänselvyytenä. Tämä on hänen kolmas peruspilarinsa. Isänmaa esiintyy hänellä lojaliteettina heimolle, suvulle, kansalle, ihmisyydelle. Ja ehkä kaikkein traagisin kertomus isänmaasta - ja sen menettämisestä - on juurikin Akallabêth, joka on samalla kertomus hybriksestä ja nemesiksestä. Vaikka tyylinä on high fantasy, kirjailijan teksteistä huokuu rivien välistä luettuna pienen ihmisen arvostus, joka varmaan 1MS:n juoksuhautahelvetistä tuli kirjoittajalle pysyvästi opituksi. Ensimmäisen maailmansodan on täytynyt olla Tolkienille hirvittävä, traumatisoiva kokemus.

Vapaus, markkinatalous ja traditio tulevat selkeimmin Tolkienilla esiin negaatioinaan. Vapauden negaatiot ovat Morgoth, Sauron ja Saruman. Morgoth edustaa täydellistä hulluutta, mielipuolista tuhoamista ja yleistä orjuuttamista; Sauron puolestaan täydellistä itsekkyyttä, täydellistä vallanhimoa ja täydellistä kollektivismia. Vaikka Tolkien inhosi allegoriaa, ei ole vaikeaa päätellä Sauronissa olevan sekä Hitleriä että Stalinia - tapahtumat vain kuin itsestään ujuivat tekstin uomiin. TSH ei ole allegoria eikä avainromaani. Saruman puolestaan on kertomus siitä, kun oma kunnianhimo menee överiksi eli hybriksestä ja siitä seuraavasta nemesiksestä. Saruman hylkää täysin tradition ja rikkoo oman koodeksinsa ja hän lähtee pystyttämään Rautapihaan omaa Barad-Dûriaan - hän on kuin hullu insinööri - ja huonostihan siinä käy. Saruman on dekonstruktionisti, ja hänen dekonstruktionsa vie tuhoon. Kollektivismi on markkinatalouden negaatio, kun taas plutokratia on markkinatalous vedettynä överiksi. Ei ole vaikeaa päätellä kaikkien kolmen pahiksen valtakunnan talouden olevan täysin kollektivismiksi ja orjanomistajataloudeksi.

Tolkienia on syytetty feodalismin ihailusta. On totta, että se oli aika, joka oli verta ja räkää. Mutta se oli paljon muutakin kuin se stereotyyppi, jonka valistusaika meille on maalannut. Tasavalloilla on paha taipumus ajan myötä korruptoitua ja muuttua oligarkioiksi. Joko niistä tulee ajan myötä plutokratioita tai sotilasdiktatuureja. Tai ne muuttuvat oklokratioiksi ja luhistuvat tyrannioiksi. Niinpä Keski-Maan tasavallasta tulisi hyvin nopeasti ensin teknokratia ja sitten sotilasdiktatuuri. Monarkiassa ei sinänsä ole mitään pahaa, kunhan monarkin rinnalla on vahva kansanedustuslaitos. Ruukinmatruuna on monasti todennut, miksi monarkia on hyvä hallintomuoto, ja ennenkaikkea se on hyvä hallintomuoto liittovaltiolle, kun taas kansallisvaltiolle tasavalta on parempi.

Mutta kaikesta murheellisuudestaan huolimatta Tolkienin teoksissa yksi kantava voima on toivo. Toivo siitä, että asiat joskus todella paranevat ja korjaantuvat. Tämä on yksi konservativismin kantavia voimia: toivo siitä, että asiat joskus paranevat. Joskus se voi vaatia kellon kääntämistä taaksepäin.

Miksi me emme saaneet galaksien halki lentäviä avaruuslaivoja, vaan kyberpunkin? Vastaus on ihmisyydessä itsessään. Ihmiskunta kurotti kuuseen ja kapsahti katajaan. Sekä liberalismin että sosialismin ihmiskuva osoittautui vääräksi, ja teknologia kuitenkin on renki, ei isäntä; ja teknologia mahdollisti sellaisen plutokratian, mistä kukaan ei ollut uneksinutkaan. Sekä liberalismi että sosialismi tavoittelevat parasta mahdollista yhteiskuntaa: konservativismi vähimmin huonoa.

Teknologia ei ole siunaus. Se on yhtä paljon uhka kuin siunaus. Globalisaatio, automaatio ja robotisaatio syövät ihmisten työpaikat ja luovat ennennäkemättömän massatyöttömyyden, köyhyyden ja kurjuuden. Tätä ei kukaan osannut aavistaa. Kuten ei työväenluokan tuhoa eikä keskiluokan kurjistumistakaan. Teknologia on yhtä paljon kirous kuin siunaus, ja se luo yhtä paljon uusia ongelmia kuin mitä se ratkaisee vanhoja. Konservatiivit ymmärtävät tämän.

Tolkieniin verrattuna Ayn Rand on hirvittävää luettavaa. On kuin demoninen mielipuolisuus olisi ohjannut tuon naisen sormia kirjoituskoneellaan. Rand on se tosiasiallinen dystopia, ei Tolkien. Liberaalien vapaus on koulukiusaajan vapautta, ketun vapaus kanakopissa. Tolkien tarkoitti vapaudella aivan jotain muuta.

Kauneus on Tolkienilla aina läsnä, jopa Silmarillionissa, jossa sankarit kuolevat kuin kärpäset ja jossa lopuksi ainoastaan Finarfin ja Galadriel jäävät henkiin noldorin kuningashuoneesta. Entäpä totuus ja hyvyys? Vaikka Tolkienin maailma on musta-harmaa, niin siellä on silti hahmoilla valtava määrä hyvyyttä jäljellä. Edes örkit eivät ole täysin pahoja. Jopa Klonkulla oli tehtävänsä lopuksi. Ja kaikkialla on pyrkimys kohti totuutta.

Konservatiiveilla on se ihmiskäsitys, että suurin osa ihmisistä haluaa elää elämäänsä rauhassa, ja haluavat mieluummin elää menneisyys-nykypäivä-tulevaisuusjatkumossa, jossa tulevaisuus on ennustettavissa menneisyydestä kuin jatkuvassa ennalta-arvaamattomuudessa, kaaoksessa ja stressissä. Tolkienilla tämä käsitys on lasnä. Häneltä puuttuu se kyynisyys, elähtäneisyys ja nihilismi, joka leimaa nykyistä kirjallisuutta - joka tuntuisi olevan vaatimus akateemisten liberaalien hyväksyntään. Elämän tosiasiat kuitenkin ovat konservatiivisia, vaikka sekä sosialistit että liberaalit haluavatkin ne kiistää.

Ehkä nämä ovat ne syyt, miksi konservatiivit rakastavat Tolkienia.

Armoton armomurha, osa V

2016-05-17T09:53:00.001+01:00

Ruukinmatruuna sai linkkivinkin eutanasian todellisuudesta Hollannissa ja Belgiassa, ja tuo teksti oli kuin sotavasarasta päähän. Ruukinmatruuna tyytyy toteamaan: Mitäs minä sanoin.

On kuin kaikki ruukinmatruunan kauhukuvitelmat ja dystopiat olisivat toteutuneet. Eikä siihen mennyt kymmentäkään vuotta. Siinä kaikessa kävi täsmälleen niinkuin ruukinmatruuna ounasteli siinä käyvän. Kassandra ennusti, kukaan ei uskonut, ja kaikki meni nappiin. Eutanasiasta on tullut kertakaikkisen villi itsemurha- ja murhaohjelma - sellainen, josta Adolf Hitler olisi ollut ylpeä.

Ruukinmatruuna totesi, että natsien eutanasiaohjelman opetukset olivat äärimmäisen katkeria oppia, äärimmäisen helppo unohtaa - ja äärimmäisen helppoja toistaa. Se kaikki todella oli tapahtunut jo yhden kerran, ja nyt se tapahtui toisen kerran. Kaltevan pinnan argumentti toteutui.

Kaikki alkoi juuri täsmälleen kuten ennustettiin. Kaikki alkoi juuri niin ylevästi ja jalosti kuin oletettiinkin. Syöpäpotilaat saivat kuolinapunsa ja saivat lähteä arvokkaasti. Toivoa ei ole ja potilas on hirveissä kivuissa. Kuolema tuli helpotuksena. Seuraavaksi alzheimer-potilaat, jotka ovat omaisille suuri surun aihe. Lääkäri pyrkii hyvän tekemiseen ja on helppo ajatella miten kaikki hoitotoimenpiteet vain lisäävät kärsimyksen kestoa. Eihän sitä antaisi koirankaan kitua. Parempi antaa piikki. Tässä vaiheessa voi miettiä millä kriteereillä koiria lopetetaan.

Ja sen jälkeen tie Helvettiin oli auki taivasta myöten. Pian eutanasiaa alettiin ulottamaan kroonisiin mutta ei-letaaleihin tauteihin, kuten vaikkapa multippeliskleroosiin tai onnettomuuspotilaisiin. Tämän jälkeen sitten mielenterveysongelmaiset, masentuneet ja vanhukset.

Ja näin todella kävi.

Voimme sanoa kaltevan pinnan argumentista mitä tahansa, mutta se ei ole argumentaatiovirhe silloin, kun tällainen jatkumo todella on olemassa ja jatkumon eri osien välillä on positiivinen takaisinkytkentä, ts. ne vahvistavat ja tukevat toisiaan. Jos on perusteltavissa, miksi pienet ja vähittäiset muutokset todella voivat vähittäin ketjureaktionomaisesti johtaa siihen lopputulokseen, mitä kukaan ei halua, kaltevan pinnan argumentti on aivan järkevä.

Ihmiselämän pyhyys on niitä asioita, joissa kaltevan pinnan argumentti on erityisen hyvin perusteltu. Jos eutanasia hyväksytään periaatteessa, on poliittisesti huomattavan paljon helpompi argumentoida pieniä muutoksia sen ehtoihin, valtiopäivät valtiopäivältä vähän enemmän. Tässä ei ole mitään epäloogista. Tämä on aivan normaalia poliittista psykologiaa. Se mikä kuulosti eilen hullulta, tuntuu tänään mahdolliselta ja huomenna itsestäänselvältä. Ja Hollannissa on käynyt noin. Siinä on käynyt juuri niinkuin me konservatiivit ennustimme siinä käyvänkin. Konservatiivit ovat pitkällä aikavälillä aina oikeassa.

Ruukinmatruunaa on syytetty natsikortilla pelaamisesta ja natsien eutanasiaohjelmaan vetoamisesta. Mutta on muistettava, että eutanasiaspekulointi oli kaikkialla ei-katolisessa Euroopassa ajattelun valtavirtaa 1900-luvun alkupuolella Natsit vain olivat ainoat, joilla oli pokkaa mennä sanoista tekoihin. Ja on muistettava, että Aktion T-4 eli ei-vapaaehtoinen eutanasia oli vain kolikon toinen puoli: natseilla oli myös vapaaehtoisen eutanasian ohjelma, josta hirveimpänä esimerkkinä elokuva Ich klage an, jossa professori surmaa multippeliskleroosista kärsivän naisen tämän pyynnöstä. Elokuva on juuri niin tunteisiin vetoava kuin mihin natsit vain kykenivät, ja sattuneesta syystä Liittoutuneet kielsivät elokuvan esittämisen sodan jälkeen.

Kaikkein surullisinta tässä asiassa on, että Hollannin lääkärit vastustivat Natsi-Saksan eutanasiaohjelmaa ja sen ulottamista miehitettyyn Hollantiin loppuun saakka, ja moni hollantilaislääkäri joutui keskitysleirille sen takia. Nyt Hollanti ja Belgia ovat itse antaneet Pirulle pikkusormen ja se on viemässä koko käden. Puuttui enää vain se, että lääkärit alkaisivat antamaan myrkkypiikkejä vaikeasti vammaisille lapsille jos vanhemmat sitä haluavat. Ja näin todellakin on käymässä: Hollannissa sitä jo tehdään. Vuonna 2014 Belgia sääti lain, joka salli eutanasian myös kuolemansairaille lapsille – ilman alaikärajaa. Hollannissa 12–16-vuotiaat saavat pyytää kuolla vanhempiensa luvalla. Hollannin entinen terveysministeri Els Borst on jopa ehdottanut itsemurhapillerien jakamista "elämäänsä kyllästyneille vanhuksille". Tässä vaiheessa Aktion T4:n luulisi päristävän sitä kirkonkellon kokoista pientä hälytyskelloa.

Enemmän kuin mitään muuta tämä koko eutanasiasoppa heijastaa länsimaiden täydellistä moraalista mädännäisyyttä, täydellistä moraalista konkurssia ja kristinuskon tuhon jälkeensä jättämää arvotyhjiötä. Millään ei ole arvoa mutta kaikelle on hinta.

Post-kristillinen Eurooppa on palannut takaisin pakanalliseen maailmankuvaan: siihen, jossa vammaisina syntyneet lapset hylättiin ja jätettiin yksin kuolemaan, ja jossa vanhukset ja vammaiset surmattiin koska he olivat ylimääräisiä hyödyttömiä nälkäisiä suita.

Vaikka eutanasiaa puolusteltiin sillä, että sille tulee olemaan tiukat kriteerit ja tiukka valvonta ja lautakunnat ja viranomaiset, toisin kävi. Eutanasian saaminen käy sitä harjoittavissa maissa koko ajan helpommaksi. Ja pelottavinta eutanasiassa on, paitsi sen lopullisuus, sen helppous: eutanasiaa käytetään yhä useammin masentuneisiin ihmisiin ja niihin, jotka eivät sairasta parantumatonta, kuolemaan johtavaa sairautta.

* Viime vuonna uutisoitiin, kuinka Belgiassa eutanasia myönnettiin fyysisesti terveelle 24-vuotiaalle Lauralle, joka oli pitkään kärsinyt masennuksesta.

* 45-vuotiaat kaksoset Marc ja Eddy Verbessem saivat eutanasian joulukuussa 2012, kun he kuulivat todennäköisesti sokeutuvansa.

* Hollantilainen 47-vuotias äiti Gaby Olthuis haki eutanasiaa soivien korviensa takia. Hän oli kärsinyt tinnituksesta 13 vuotta ja vertasi päänsä sisäistä ääntä junan kirskuntaan. Hän kuoli maaliskuussa 2014.

Yhdysvaltain terveysvirasto kävi läpi 66 psyykkisistä syistä myönnettyä eutanasiaa ja avustettua itsemurhaa Hollannissa vuosilta 2011–2014. Kävi ilmi, että eutanasiaa oli myönnetty depressiosta, skitsofreniasta, autismista ja jopa syömishäiriöistä kärsiville. Monet kärsivät useammasta kuin yhdestä oireesta. Jopa 70 prosenttia potilaista oli naisia. Yli puolet potilaista kärsi yksinäisyydestä.

Jopa neljänneksessä tapauksista lääkärit eivät olleet yksimielisiä siitä, pitäisikö potilaalle ylipäänsä myöntää eutanasia tai avustettu itsemurha.

Eräs terve seitsemänkymppinen nainen kertoi päättäneensä miehensä kanssa, että he eivät halua elää sen jälkeen, kun toinen on kuollut. Miehen kuoleman jälkeen hän kertoi elämänsä olevan “yhtä helvettiä”, mutta lääkäreiden mukaan hän ei kärsinyt masennuksesta vaan päinvastoin söi, joi ja nukkui hyvin. Hän seurasi uutisia ja kävi harrastuksissa – silti hänelle myönnettiin eutanasia. Yhä useammin eutanasiaa hakee pariskunta: toinen on kuolemansairas ja toinen ei halua elää ilman häntä.

Vaikka eutanasian laillistamista puolusteltiin aluksi tiukalla valvonnalla, tätä lakia ei tosiasiallisesti kontrolloida mitenkään. Belgiassa potilaita tapetaan Alzheimerin tai pahanlaatuisen syövän ensidiagnoosista. Ja parantumattomasti sairaita ihmisiä kannustetaan myrkkypiikille.

Voidaan sanoa, että ihmisellä on oikeus päättää itse elämästään ja itsemurhia kuitenkin tehdään aina. Vasta-argumentti siihen on että ihminen ei ole yksilöolento vaan sosiaalinen olento ja ihminen ei itse omista itseään, vaan ihminen kuuluu sidosryhmilleen. Tämä tulee nykypäivän individualismin, hedonismin ja liberalismin täyttämälle maailmalle hirveänä järkytyksenä, mutta se on silti totta. Ihminen ei itse omista itseään, vaan ihminen kuuluu sidosryhmilleen: omaisilleen, ystävilleen, rakkailleen, yhteiskunnalleen. Ihminen ei ole yksilöeläin vaan sosiaalinen eläin. Ja itsemurha on rikos ihmisen sidosryhmiä kohtaan. Se, että sitä kutsutaan eutanasiaksi, ei muuta tilannetta miksikään.

Tietenkin ihmiset tekevät itsemurhia. Ja juuri itsemurhan traagisuuden ja peruuttamattomuuden vuoksi itsemurhan tekemisen tuleekin olla vaikeaa! Juuri siksi, ettei kukaan tekisi sitä tyhmistä syistä tai hetken mielijohteesta. Ruukinmatruuna tietää itse täsmälleen tasan tarkkaan miten hän tekisi itsemurhan, nyt kun kammo tyhjyyteen hyppäämistä kohtaan on sattuneesta syystä häipynyt täysin, mutta juuri sen takia hän ei sitä tee. Se, että ihmisille annetaan helppo ja vaivaton myrkkypiikki pois maailmasta, on kuin kannustettaisiin ihmisiä offaamaan itsensä. Ja nyt natsit hykertelevät hiljaa siellä Helvetissä. Heidän unelmansa ovat toteutuneet. Eivät totalitarismissa, vaan liberalismissa.

Ja vielä pahempaa seuraa: Hollannissa eutanasia on muuttunut aivan puhtaaksi murhaohjelmaksi. Tahdonmukaisen ja tahdonvastaisen eutanasian välinen ero on veteen piirretty viiva, koska ihminen on mitä on ja tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Viime vuonna yli 5500 ihmistä, joista osa lapsia, kuoli eutanasiaan tai avustettuun itsemurhaan Hollannissa, yhteensä noin 3,5 prosenttia kaikista Hollannin kuolemista. Koska kroonisten sairauksien hoito on kallista, terveydenhuolto, ahneet omaiset tai oma syyllisyys ajavat ihmisen eutanasiaan vastoin tahtoaan. Moni vanhus ei halua olla taakaksi, eikä kuormittaa muita ihmisiä. Lopulta ihmisiä aletaan teloittamaan taloudellisista syistä: ei ole rahaa hoitoihin, hoitajiin eikä eläkkeisiin, joten piikkiä pyllyyn vaan. Älkää urputtako. Ruukinmatruuna on inhorealisti, koska hän tuntee ihmisluonteen.

Ja kun yhteiskuntamuoto on plutokratia, pahempaa seuraa. Vuonna 2008 Yhdysvaltojen Oregonissa, jossa eutanasia on laillistettu, Barbara Wagner ja Randy Stroup saivat hyytävän kirjeen: vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta hoidoista Barbaran keuhkosyöpään ja Randyn eturauhassyöpään - mutta tarjoutui maksamaan avustetun itsemurhan. Se oli kammottavaa. Kirjeessä käytännössä sanottiin, että jos haluat ottaa lääkkeet, autamme sinua ja katsomme, kun kuolet. Mutta emme anna sinulle lääkettä, jotta eläisit, Wagner totesi ABCNews.comille.

Ruukinmatruunaa on syytetty tyhmyydestä, eli että hänelle tahdonmukaisen ja tahdonvastaisen eutanasian välisen eron ymmärtäminen olisi muka liian vaikeaa. Ruukinmatruuna tyytyy toteamaan, että ne ovat saman kolikon eri puolet. Ruukinmatruuna tuntee ihmisluonnon - liiankin raadollisena - ja toteaa, että tahdonmukaisen ja tahdonvastaisen eutanasian välinen ero on veteen piirretty viiva. Tie Helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Ruukinmatruuna toistaa itseään: Liberalismi ja ateismi johtavat moraalityhjiöön. Tässä on käynyt juuri täsmälleen kuten Juri Bezhmenov puhui kansakunnan mädättämisestä ja sen moraalisen selkärangan tuhoamisesta, ja miksi uskonnonvastainen työ oli ykkössijalla KGB:n strategialistalla. Syystä että ateismi kiistää kokonaan metafysiikan sekä eettiset absoluutit ja etiikan objektiivisuuden, ja ilman metafysiikkaa on mahdotonta muodostaa kiinteää ja sitovaa moraalijärjestelmää. Koska KASVAIN. Ateismissa olemme ennemmin tai myöhemmin tuomittuja vajoamaan relativismin hyllyvään suohon. Vääjäämättä. Ateistinen etiikka haaksirikkoutuu täysin perimmäisten kysymysten äärellä, kuten juurikin eutanasian.

No. Ateismi lähtee filosofisesta materialismista, ts. se kiistää täysin sekä metafysiikan että absoluuttiset tai objektiiviset arvot ja lähtee siitä olettamuksesta, että tämä materiaalinen maailma on kaikki, mitä meillä on. Eli että ihmisellä ei ole mitään transmateriaalista sielua, henkeä tms transkendenttia metapersoonaa saati skandhoja vaan että kaikki olevainen on ainetta, energiaa ja niiden vuorovaikutuksia. So far so good: materialismi on erinomainen halki-poikki-pinoon -ratkaisu, joka vastaa tyyydyttävästi triviaaleihin filosofian kysymyksiin.

Mutta samalla ateismi joutuu nojaamaan myös relativismiin: arvot ovat pelkkiä sopimuskysymyksiä, ja ne viime kädessä ratkaistaan vahvimman oikeudella, ja arvot ovat sellaisia kuin ne ovat koska ne on sovittu sellaisiksi. Ateismin pohjalta on mahdotonta muodostaa sen enempää objektiivisia kuin absoluuttejakaan arvoja, ja yleensä ateistit kiistävät sellaisten olemassaolon. Ateismin pohjalle on mahdotonta perustaa mitään luonnonoikeutta: ainoa oikeus, mikä luonnossa vallitsee, on vahvimman oikeus. Luonnontilassa ihmisiä ohjaa oma hyöty ja jokainen on oma tuomarinsa. Luonnontila on siis kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Tällaisessa tilassa mikään korkeampi kulttuuri eikä tekninen tietämys ei olisi mahdollista. Ihmiset eläisivät jatkuvan kuolema pelon alaisina ja ihmiselämä olisi silloin yksinäistä, köyhää, likaista, eläimellistä ja lyhyttä. Luonnontilassa ei ole oikeata eikä väärää, vaikka ihmiset seuraisivatkin luonnollista oikeuttaan itsesäilytykseen (rajaton toisten tappaminenhan ei olisi luonnonoikeuden mukaista, mutta se ei myöskään olisi "väärin"). Judaismissa ateismia kammoksutaan juuri tämän vuoksi: judaismin mukaan ateismin perustavoite on palauttaa maailma kaaokseen (tohu wa bohu).

Mutta nyt joudutaan todella pahoihin vaikeuksiin. Ateismin pohjalta on nimittäin mahdotonta sanoa, että ihmiselämän pyhyys ja koskemattomuus olisi sekään absoluutti ja koskematon arvo; vaan ateistille sekin on relatiivinen. Parhaiten tämä näkyy keskustelussa abortista, eutanasiasta ja kuolemanrangaistuksesta sekä eugeniikan oikeutuksesta. Ateistit pääsääntöisesti kiistävät objektiivisen tai absoluutin ihmisarvon, ja ovat sitä mieltä, että ihmiselämän oikeutus riippuu siitä, millainen tämä ihminen on: se ei siis koske automaagisesti kaikkia Homo sapiens -yksilöitä, vaan se riippuu hänen iästään, syntymisstatuksestaan, terveydentilastaan jne attribuuteista, onko hänellä elämisen oikeutta vaiko ei.

Tämä ambivalentti suhtautuminen ihmiselämään leimaa ateistista ajattelua kautta linjan alkaen jo valistusfilosofeista ja jatkuen läpi Ranskan vallankumouksen sekä kansallisromantiikan ajan aina luonnontieteelliseen materialismiin saakka. Ateistit ovat kautta aikojen kiistäneet absoluutin ihmisarvon tai sen, että ihmiselämä olisi arvo an sich. Mutta ehkä kaikkein selvimmin tämä ilmenee suhteessa eutanasiaan. Ateistit voivat suhtautua monimielisesti aborttiin tai kuolemanrangaistukseen, mutta he poikkeuksetta kannattavat eutanasiaa.

Mutta eutanasia on reaalimaailman esimerkki, ettei etiikkaa voi perustaa relativismin hyllyvälle suolle. Se nimittäin johtaa väistämättä ennemmin tai myöhemmin kaikkien arvokäsitysten luhistumiseen - eli jos ihmiselämän pyhyyden loukkaaminen, vaikka eutanasian muodossa, sallitaan, se johtaa ennemmin tai myöhemmin siihen, ettei ihmiselämän pyhyydestä piitata tämän jälkeen enää lainkaan. Ateististen yhteiskuntien ja hallintojen historia tässä suhteessa Ranskan vallankumouksesta lähtien on oma surullinen tarinansa.

Etiikkaa ei nimittäin voi perustaa järjelle. Etiikkaa ei voi ajatella älyllisesti. Etiikka perustuu aina tunteille. Ruukinmatruunaa on syytetty siitä, ettei hän fanita älykkyyttä ja pidä sitä yksinomaan positiivisena asiana, vaan että hän pitää älykkäitä ihmisiä erityisen alttiina pahuudelle. Ja tämä johtuu siitä, että vain älykkyys mahdollistaa sellaisen pahuuden, josta tyhmät ihmiset voivat vain unelmoida. Missä lahjakkuus on suurinta, myös siellä turmelus ja lankeemus on kaikkein hirvittävin. Kun korkea älykkyys yhdistyy vähäiseen viisauteen ja vähäiseen ymmärrykseen ihmisestä ja ihmisluonteesta, tie Helvettiin on auki taivasta myöten.

On nimittäin paha harha kuvitella pahuus pelkäksi taitamattomuudeksi, tietämättömyydeksi tai tyhmyydeksi. Ihmiset tekevät pahuutta tietäen aivan hyvin mitä siitä seuraa. Ja tätä heijastavat juridiikan dolus-käsitteet (dolus determinatus, dolus directus ja dolus eventualis. Ihminen on pohjuimmiltaan paha, ja kun pahuus dekriminalisoidaan ja legalisoidaan, pahuutta myös yhteiskunnassa toteutetaan.

Ja juuri tähän moraalityhjiöön islam iskee. Islam on äärimmäisen mustavalkoajatteleva ja äärimmäisen suvaitsematon uskonto moraalikysymyksissä. Islam tarjoaa ihmisille sen, mitä he eniten tarvitsevat: tiukan ja kireän ohjenuoran oikean ja väärän kysymyksissä. Tätä iskua vastaan länsimainen yhteiskunta on eutanasioineen täysin puolustuskyvytön.

Ruukinmatruunaa on myös syytetty mustavalkoajattelusta ja siitä, että hänellä on kaksijakoinen maailmankuva. Ruukinmatruuna tyytyy toteamaan, että on asioita, joissa ei ole harmaasävyjä vaan joissa on pakko ajatella ehdottoman kaksijakoiseksi ja ihmiselämän pyhyys on tällainen. Ruukinmatruunaa on syytetty siitä, että hänellä on erittäin judaistiset moraalikäsitteet. Blogiemännästänne tulisi hyvä juutalainen. Eli että on olemassa asioita, joissa on tietty harmaa alue joissa tilanne ja asianhaarat ratkaisevat paljon ja joissa ei välttämättä ole oikeaa ja väärää, mutta on olemassa sitten ydinetiikka, jossa pätevät absoluutit vastaukset ja joissa asiat ovat joko mustia tai valkoisia ja sillä sipuli. Ja eutanasia on yksi tällainen. Ruukinmatruuna ei aio antaa Adolf Hitlerille lopullista voittoa.

Jos eutanasia laillistetaan Suomessa, ruukinmatruuna aikoo tehdä alijan. Edessä on muutto Israeliin. Judaismi kieltää eutanasian ehdottomasti, ja maassa, jossa eutanasia on laillinen, yksikään ihminen ei ikinä voi olla varma omasta turvallisuudestaan.

Akallabêth miten se olisi voinut tapahtua, osa VI

2016-05-16T10:38:00.001+01:00

Viimeinen osa:

Isildur kannusti ratsuaan. Takana oli usean tunnin ratsastus. Vielä eilispäivänä hän oli ollut yksi voittoisan Númenorin armeijan kenraaleista. Nyt hän oli henkipatto, kuninkaanmurhaaja, ryöstäjä ja hänen oma henkensä ei ollut minkään arvoinen. Hän tiesi, mikä oli oleva rangaistus kuninkaanmurhasta: Númenorin lain mukaan hänet joko mestattaisiin omalla miekallaan, tai jos hänellä ei ollut sellaista, kuninkaan itsensä miekalla.

Mutta samalla Elrondin sanat sormuksen kirouksesta ja siitä, että se piti tuhota, polttivat hänen korviaan. Hän itse oli löytänyt tuon sormuksen. Hän itse oli antanut sen kuninkaalle. Hän ymmärsi, että sormus täytyi hävittää. Ja Elrondin mukaan ainoa tapa hävittää se oli tuhota se samassa paikassa missä se oli taottukin: heittää se Orodruinin syvyyksissä sijaitsevaan Sammath Nauriin, Tuomiorotkoon.

Hän oli päättänyt tehdä epätoivoisen teon. Ar-Pharazôn, kuningas, oli nuori, kunnianhimoinen, vahvaluonteinen eikä hän tyytynyt vähempään kuin koko maailman herruuteen. Jos tällainen mies olisi saanut Sormuksen, koko maailman kohtalo olisi ollut vaarassa. Keski-Maan valloituksen jälkeen hän lähtisi Amaniin, sotaan itse valaria vastaan. Jos Kuningatar olisi saanut sen, hän olisi vetänyt mukanaan koko Númenorin tuhoon. Hän oli itse jo koskenut sormukseen. Siksi hänen oli itse tehtävä se.

Isildur oli varastanut haltioiden leiristä yhden viitan, ja vienyt eräältä merimieheltä hänen miekkansa. Hän oli yön pimeydessä haltiaviitta yllään hiipinyt kuninkaallisen teltan taa kenenkään näkemättä, leikannut aukon kuninkaallisen teltan seinään ja hiipinyt sisään. Hän oli nähnyt rasian, jossa Sormusta pidettiin. Hän oli takaapäin päässyt yllättämään vartijat ja lyömään heidät miekan ponnella tainnoksiin. Mutta kuningatar oli herännyt jolloin hän oli kolkannut hänetkin. Tämä oli kaatuessaan herättänyt kuninkaan, joka oli heti säpsähtänyt hereille ja yrittänyt tehdä vastarintaa ja riistää Isildurilta Sormuksen takaisin. Tällöin Isildur oli pistänyt kuninkaan kuoliaaksi. Varkaus oli muuttunut ryöstömurhaksi, ja hän tiesi sen. Ratsunsa satulassa hänellä roikkui hänen oma miekkansa sekä sotanuija. Hän rukoili valaria, ettei hänen tarvitsi sotkea käsiään enää yhdenkään elollisen olennon, olipa tämä ihminen, haltia tai edes örkki - vereen.

Ratsun kaviot veivät häntä kohti Mordoria ja korkeita solia. Morannonin Portti tuskin olisi auki, mutta vartiot olisivat peloissaan ja lamaantuneet Sauronin kuolemasta. Hän saattaisi päästä kiertämään ne. Samalla hän tiesi, että hänen olisi pakko lepuuttaa ratsuaan. Vaikka nùmenorilaiset hevoset olivat sitkeitä ja vaikka heillä oli lähes telepaattinen yhteys ratsastajiinsa, nekin olivat vain kuolevaista lihaa, ja saattoivat väsyä. Niinpä hän ratsasti pieneen metsikköön antaen ratsunsa levähtää ja hän nukkui hetken itsekin.

Númenorilaisten leiri kiehui kuin ampiaispesä. Kuninkaanmurha oli aivan uskomaton rikos, ja nyt murhaaja haluttiin saada kiinni. Etsintäpartiot lähetettiin kaikkiin kahdeksaan ilmansuuntaan, ja ne koostuivat sekä haltioista että ihmisistä. Vaikka rakkautta ei Gil-Galadin ja Ar-Pharazônin välillä ollut, ystävyyttä kuitenkin ja liittolaisuus, ja Gil-Galadiin koski suuresti parhaimman liittolaisensa murha. Sillä ihmisissä oli haltiain paras turva näinä päivinä. Elrond oli järkyttynyt sukulaisensa kuolemasta. Vaikka hänellä oli ollut oma näkemyksensä nuoresta kuninkaasta ja tämän tolkuttomuudesta, kyse oli silti murhasta. Kaikki halusivat nyt saada tekijän kiinni - ja jos mahdollista, tuomiolle.

Monta tuntia he etsivät, mutta murhaajalla oli jo etumatka. Pohjoiseen ja etelään lähteneet partiot palasivat pian tyhjin toimin takaisin. Itään suunnanneessa etsintäpartiossa mukana ollut Elrond ajatteli:

"Olen varma, että Isildur yrittää Mordoriin. Joko hän siellä julistaa Sormuksen omakseen - tai hän yrittää tuhota sen. Mutta kumpi? Hän oli jo yhden murhan tehnyt."

Isildur päätti jatkaa ratsastusta. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin haltiain ja ihmisten etsintäpartiot saisivat hänet kiinni. Hänen hevosensa oli levännyt huonosti, mutta hänellä oli silti monen tunnin etumatka, ja sinä aikana hän oli päässyt jo pitkälle. Etsijöidenkin pitäisi lepuuttaa ratsujaan, ja hänen jälkensä kylmenisivät. Hänellä oli vain yksi ajatus mielessään: piti päästä Orodruinille ja tuhota Sormus.

Matka vei hänet kohti Mordorin vuoria ja korkeita solia. Hänen oli päästävä yli. Ja sen jälkeen piti päästä vielä Gorgorothin tasangon yli. Vuorten ylityksessä menisi vähintään päivä. Mutta se merkitsis myös, että hänen ratsunsa saisi levätä, ja että takaa-ajajilla olisi yhtä vaikeaa. Yhä ylemmäs kulki tie ja yhä raskaammaksi reitti. Päästyään Ephel Duathin korkeaan solaan Isildur henkäisi: koillisessa näkyi monen lárin matkan päässä yksinäinen vuori. Sen oli oltava Orodruin.

Ihmissilmien näkymättömissä Sauron raivosi voimattomana. Häneltä oli viety hröa, eikä hänen fëansa kykenyt ottamaan uutta hahmoa. Se oli liian heikko, ja hänen sormuksensa oli viety. Hän pani kaiken toivonsa nyt Isilduriin: että viettelys ja kiusaus voittaisi hänet lopulta. Jos Isildur käyttäisi Sormusta, vapauttaisi se hänelle voimaa jälleen lihallistua - ja riistää Sormus Isildurilta. Nyt, kun dúnedainin kuningas oli kuollut, he olisivat heikkoja.

Aamun koittaessa Isildur heräsi. Hän kuuli koirien haukkuvan ja hevosten hirnuvan kaukaisuudessa. Hänen jäljilleen oli päästy! Hänellä olisi vielä päivän matka Orodruinille, ja siellä pitäisi löytää Sammath Naur. Hänellä oli muonaa enää vain päivän ratsastusta varten. Mutta matka olisi yksisuuntainen. Hän tiesi, että hän ei palaisi enää elävänä.

Samassa hän muisti. Örkit. Ne olisivat peloissaan ja piiloissaan, odottaen vain herransa käskyä. Hän ei voisi nyt epäonnistua. Hänen oli päästävä Orodruinin uumeniin ennenkuin örkit hänet havaitsisivat. Hänellä oli haltiaviitta päällään, mutta se ei peittänyt hänen ratsuaan. Niinpä hän kannusti ratsuaan nopeampaan vauhtiin, että hän ehtisi tuolle vuorelle. Lár toisensa jälkeen kului ja jäi taakse. Lyhyt lepotauko välillä, ruokailu, juominen ja taas matkaan.

Carangil, Elrondin seurueeseen kuulunut tarkkasilmäinen haltia näki kaukaisuudessa pölypilven. Ephel Duathin ylitys oli käynyt Elrondin, haltioiden ja ihmisten voimille. Nyt he erottivat jotain. Carangi huudahti:

"Katso! Tuolla on pölypilvi! Se on varmaankin Isildur! Ja hän on matkalla Orodruinille!"

Elrond nyökkäsi. Nyt he tietäisivät, mihin Isildur oli matkalla ja miksi. Sydämessään Elrond toivoi, että Isildur menisi hävittämään Sormuksen. Mutta samalla hän pelkäsi sydämessään, että tuo urho panisi sen omaan sormeensa ja julistautuisi uudeksi Mustaksi Ruhtinaaksi.

Kymmenien lárien matka taittui, ja Isildur saapui Vuorelle johtavalle polulle. Vuori näyttäytyi hänen edessään uhkaavana, kuin tulisena pätsinä, josta huokui pahuus. Hän oli ratsastanut uskollisen hevosensa aivan loppuun. Eläinparka oli kertakaikkiaan lopussa. Se horjui ja vaahtosi. Hän jätti ratsunsa ja jatkoi jalan. Yhä ylemmäs tuohon hirvittävään vuoreen. Yhä raskaammaksi kävi Sormus kantaa. Oli kuin sillä olisi ollut oma tahto, joka olisi vastustanut Isildurin jokaista askelta.

Isildur katsoi taakseen. Siellä saattoi jo erottaa kaukaisuudessa pölypilven ja takaa-ajajat. Askel askeleelta hänen matkansa vei kohti Vuoren sisintä ja Sauronin ahjoja.

Elrond huusi miehilleen: "Eteenpäin ja kiitolaukkaa! Koko Keski-Maan kohtalo on teidän käsissänne! Vauhtia! Älkää säästäkö enää ratsujanne! Sillä jos myöhästymme, olemme kaikki mennyttä. Kiitolaukkaa kohti Orodruinia!" Elrond oli laskenut, että Isildurilla oli neljän tunnin etumatka, josta he olivat saaneet kurottua jo monta tuntia umpeen. Mutta aika kului vääjäämättä, ja Carangil näki jo, miten Isildur kiipesi rasia sylissään kohti Sammath Nauriin johtavaa ovea.

Isildur huohotti. Hän avasi rasian. Sormus hehkui. Se näytti kultaiselta, kauniilta, uhkaavalta ja houkuttelevalta. Hän tiesi siihen liittyvän pahuuden, josta Elrond oli kertonut, ja hän tiesi, miten se houkutti häntä. Ja hän oli tahrinut jo kätensä Sormuksen vuoksi kuninkaalliseen vereen. Hän tiesi, että hänellä oli edessään enää voitto tai kuolema - tai pahimmassa tapauksessa voitto ja kuolema. Epätoivo antoi hänelle voimaa. Jokainen askel vei häntä lähemmäs Sauronin mahdin sydäntä. Mutta samalla hän itse tiesi, että hän oli Númenorin juurta, Elrosille itselleen sukua, Ilúvatarin Nuorempia Lapsia. Hän rukoili voimaa kestää tämän koettelemuksen.

Viimein takaa-ajajat saavuttivat Isildurin ratsun. "Katsokaa", eräs heistä huudahti. "Isildur on jättänyt miekkansa ja viittansa ja varusteensa tänne. Näyttäisi kuin hän ei edes haluaisi palata."

"Juoskaa, haltiat ja ihmiset, hänen peräänsä", huusi Elrond. "Joka hetki on nyt kallis! Meidä on saatava Isildur kiinni ennenkuin hän ehtii käyttää Sormusta!"

Polku jatkui yhä. Pian tuli uusi mutka vastaan ja viimeisen itään vievän pätkän jälkeen tie kulki rinteen suuntaiseen leikkaukseen ja päättyi mustaan oveen Vuoren kylkeen, Sammath Naurin oveen. Ovi oli lukossa, mutta Isildur löi kaikin voimin lukkoa sotanuijallaan, nuijalla joka oli rakennettu murtamaan örkkien vahvimmatkin panssarit. Viiden iskun jälkeen lukko antoi periksi ja Isildur astui sisään rasia kainalossaan. Kaukana kohosi aurinko etelää kohi, läpäisi savun ja udun ja rottui sumeantuhruisena punaisena kiekkona, mutta Mordor levittäytyi Vuoren ympärillä kuin kuollut maa, hiljaisena, varjojen peitossa, odottaen jotakin kauheaa iskua.

Samalla Isildur ajatteli örkkejä. Nuo iljettävät olennot, niin hänelle oli kerrottu, olivat olleet kerran haltioita. Haltioita, joista Morgoth oli ilkitöillään vääntänyt ja kieroonnuttanut yhdistämällä heihin eläinten ja hirmujen verta, itselleen orjia ja palvelijoita. Nuo olennot vihasivat sekä itseään että herraansa että koko elämää. Ja tämä Sormus hallitsisi örkkejä. Örkit vain odottivat hänen komentoaan. Samalla hän tiedosti, että vaikka tämän Sormuksen avulla hän saisi millaiset örkkiarmeijat komentoonsa, Númenorin sotilasmahti kävi kaiken sen yli.

Hän tuli ammottavalle aukolle ja kurkisti sisään. Siellä oli pimeää ja kuumaa, ja ilmaa järisytti syvä jylinä. Hän oli saapunut Sauronin valtakunnan sydämeen ja hänen muinaisen mahtinsa ahjoihin Kaikista Keski-Maan mahdeista se oli suurin, ja täällä lannistuivat kaikki muut voijmat. Hän otti pelokkaasti muutaman haparoivan askeleen pimeässä, ja yhtäkkiä leimahti ylös punainen lieska ja nuoli mustaa käytävää. Hän oli pitkässä luolassa tai käytävässä, joka porautui vuoren savuavaan huippuun. Mutta vain vähän matkan päässä katkaisi sen lattian ja seinät suuri kuilu, josta punainen hehku oli kotoisin; välillä se leimahti ylös, välillä sammui pimeyteen ja kaiken aikaa kuului syvältä alhaalta jylnä ja ryminä ikään kuin suuret koneet olisivat jyskyneet ja kolisseet siellä.

Isildur katsoi alas syvyyteen. Oli kuin tulinen joki olisi virrannut siellä; oranssin hehkuisena se hohkasi kuumuutta. Hän avasi rasian. Sormus hehkui kuin se olisi ollut elävästä tulesta tehty. Siinä näkyi kirjoitus valkohehkuisena. Se särki hänen silmiään. Hän laski rasian sivuun, potkaisi sen syrjään ja katsoi Sormuksen läpi.

Hän näki suuria sotalaumoja; valloitusretkiä, itsensä Keski-Maan kuninkaana ja ruhtinaana. Hän näki miten laivat toivat Númenoriin sotasaalista, orjia ja kalleuksia. Hän näki Númenorin kaikessa loistossaan. Ja lopulta itsensä varustamassa suurinta laivastoa, mitä milloinkaan oli nähty, ja tähystämässä kohti länttä.

"Vauhtia! Meidän täytyy ehtiä!", huusi Elrond. Hän oli aavistanut, että Sormus tulisi sitä raskaammaksi ja sitä vastentahtoisemmaksi, mitä enemmän lähestyttäisiin Sammath Nauria. Ja näin olikin, Isildurin raskaana paarustava hahmo oli jo heidän näköpiirissään.

Isildur katsoi jälleen Sormuksen läpi. Hän näki valtavan pilven, kuin kotkamaisen hahmon, ja hirvittävän hyökyaallon, joka peitti koko Númenorin alleen. Ja sen jälkeen pimeys, ikuinen pimeys. Ajatus jyskytti hänen päässään: "Heitä se Sormus tuonne tuleen! Heitä! Estä tuo kohtalo!" Mutta samalla toinen ajatus nousi hänen mieleensä: "Pane sormus sormeesi! Muuta tuo kohtalo!" Pitkään taisteli Isildur itsensä kanssa.

Ensimmäisenä saliin ehätti Glorfindel. Hän näki, kuinka Isildur pani Sormuksen sormeensa.

Samassa Isildur hävisi näkymättömiin kuolevaisilta silmiltä. Glorfindel kuuli tuon ihmismiehen jyrisevät sanat, miten hän julisti Sormuksen omakseen ja itsensä Sormuksen herraksi. Ja samassa hän huomasi astuvansa varjojen maailmaan, toiseen, jossa hän näki Glorfindelin huikaisevan kirkkaana.

Isildur huusi kovaan ääneen: "Eru Ilúvatarin nimeen! Haluan antaa örkeille vapauden sekä vapaan tahdon! Örkit olivat kerran haltioita!" Huutaessaan hän samalla tunsi voiman virtaavan sormestaan läpi ja katoavan kaukaisuuteen, ja oli kuin tulinen valta olisi polttanut häntä. Hän näki Glorfindelin astuvan kohti itseään. Glorfindelin äänessä oli valtaa ja voimaa ja auktoriteettia ja se huusi:

"Isildur! Ota Sormus pois sormestasi!"

Sillä äkkiarvaamatta oli Isildurin edessä toinen hahmo, joka otti Mustan Ruhtinaan muodon. Pelkoa ja kauhua oli se täynnä, ja se kalmaisella, raivon vääristämällä äänellään julisti:

"Sormus on minun! Tulin ottamaan sen!"

Isildur oli täynnä pelkoa ja kauhua, mutta samalla hän tajusi myös jotain.

Tuo olento oli Zigûrun, jota haltiat kutsuivat Sauroniksi, ja hän oli astunut nyt toiseen maailmaan, jossa maiarin fëat asuivat. Ja hän joutuisi nyt kamppailemaan Zigûrunin itsensä kanssa tämän ominta olemustaan vastaan.

Mutta samalla hän tajusi Sormuksen voiman heikenneen. Hän ymmärsi itsensä Eru Ilúvatarin vastanneen hänen huutoonsa. Sillä se huuto oli ollut epäitsekäs eikä lähtenyt vallanhimosta eikä pahuudesta. Sauron oli vuodattanut Sormukseen valtavan määrän pahaa tahtoaan ja elinvoimaansa örkkejä ja orjiaan hallitakseen, ja nyt Isildur oli rukouksellaan päästänyt tuon voiman vapaaksi. Sormus oli menettänyt suuren osan voimaansa. Ja samalla Sauron oli heikentynyt.

Viimeisillä voimillaan Isildur hyökkäsi Sauronin kimppuun toisessa maailmassa. Epätoivo antoi hänelle voimaa. Hän tarttui Sauroniin kuin painiottelussa.

Samalla hän astui lihan ja aineen maailmassa askeleen liian pitkälle. Kuin toisiinsa tarttuneina Glorfindel näki, miten ihminen ja maia putosivat alhaalla ammottavaan hirvittävään tuliseen kuiluun. Kuului etereaalinen kauhunhuuto jossain kaukana, ja sen jälkeen kaikki oli poissa.

Isildur oli kuollut jo ennenkuin hänen ruumiinsa, jossa Sormus yhä oli, osui tuliseen virtaan. Kuumuus oli surmannut hänen hröansa, joten hän säästyi tajuamasta loppuaan. Mutta Sormus hehkui hetken, ja kuului räjähdys.

Kuului räjähdysten sarja, ja koko vuori vavahteli. Glorfindel käänty ovelle, ja alkoi huutaa: "Juoskaa! Sormus on tuhoutunut! Koko vuori lentää kappaleiksi!"

Haltiat ja ihmiset juoksivat henkensä edestä. Orodruin alkoi sylkeä tulta ja tulikiveä. Kaukana pohjoisessa he näkivät valtaisan tornin; se oli Barad-Dûr. Sitä ei oltu ihmiskäsin pystytetty vaan sitä piti koossa Sauronin mahti: ja nyt he näkivät rakennuksen tuhoutuvan, räjähtävän ja sortuvan soraläjäksi. He näkivät väläyksenä pyörteisen pilven ja sen keskellä torneja ja varustuksia mahtavalla kivijalustalla pohjattomien kuilujen päällä, he näkivät suuria pihojä, tyrmiä, ikkunattomia sileäseinäisiä vankiloita, ammottavia timanttiteräksisiä portteja, ja sitten kaikki katosi. Tornit kaatuivat ja maa järisi. Muurit murenivat ja vajosivat ryskyen maahan. Orodruin syöksi tulta. Syvältä vuoren sisältä kuului jyrisevä, ruumiiton huuto, joka paisui korvia huumaavaksi, mutta pian oheni ja kimeni ihmiskorvien kuulumattomiin. Ja oli kuin Orodruinin huipulle olisi noussut valtava hahmo, joka katsoi Keski-Maan yli; mutta idästä tuleva tuuli puhalsi sen Länttä kohti ja se häipyi.

"Juoskaa! Paetkaa henkenne edestä!" huusi Glorfindel. He kaikki nousivat nääntyneiden ratsujensa selkään ja viimeisillä voimillaan ratsastivat karkuuun. Vuoren huippu lensi ilmaan, ja tulivirrat virtasivat pitkin Orodruinin rinteitä. He pääsivät kuin päääsivätkin pakoon.

Glorfindel sanoi Elrondille: "Katso! Tässä rasiassa oli Sauronin Sormus. Isildur vei sen mukanaan tuhoon. Viime töikseen hän julisti örkit vapaiksi Sormuksen orjuudesta."

"Hulluudessaan ja epätoivossaan Isildur oli viisas", sanoi Elrond. "Hän tiesi, että matka oli yksisuuntainen. Hän otti vaarin sanoistani, että Sormus on vaarallinen ja se pitää tuhota. Mutta en ikimaailmassa kuvitellut sen tapahtuvan tuolla tavoin. Hän ymmärsi, että vapauttaessaan örkit Sormuksen orjuudesta hän samalla heikonsi Sauronia niin, että hän kykeni käydä hänen kimppuunsa hänen omassa maailmassaan. Hän vei itsensä ja samalla Sauronin tuhoon."

"Hätiköity saattoi Isildurin teko olla, mutta silti se kääntyi hyväksi. Kas nyt on Sormus tuhottu, ja Kolme on vapautunut sen vallasta ja menettänyt voimansa. Haltioiden aika on päättynyt", sanoi Glorfindel. "Meidän paluumme aika Lännen Haltiakotoon on koittanut".

Surua oli etsintäretken matka täynnä kohti haltioiden ja ihmisten leiriä Emyn Arnenilla, mutta ei murhetta. He tiesivät nyt, että paha oli tuhottu maailmasta ja Sauronin alaston henki joutuisi palaamaan Ammoiseen Länteen, mestarinsa Aulën eteen joka ei olisi huvittunut palvelijansa petoksesta.

Haltioiden Korkea Kuningas Gil-Galad ja Ihmisten Korkea Kuningatar Ar-Zimraphel, haltiain kielellä Tar-Miriel, olivat vetäytyneet yhdessä kuninkaalliseen telttaan. Vaikka Ar-Pharazôn olikin tyranni ja hirmuvaltias ja sotaherra ja noussut kyseenalaisin keinoin valtaan, hän silti jäisi taruihin ja muinaistietoon Sauronin kukistajana: viisaana hallitsijana joka näki Pahuuden valepuvun läpi. Ja äkkiarvaamatta syttyi heidän välilleen rakkaus: sillä Gil-Galad ei puolisoa itselleen ollut ottanut, ja Tar-Miriel oli vastikään jäänyt leskeksi.

Surullinen partio palasi lopulta kuninkaalliseen leiriin. Elrondilla oli sekä hyviä että murheellisia uutisia kerrottavanaan, sekä Isildurin hulluudesta, hänen viisaudestaan että viimeisestä ponnistuksestaan; ja siitä, miten hän syöksyi tuliseen kuiluun ja vei Sormuksen mukanaan tuhoon yhdessä Sauronin kanssa.

"Houkka saattoi Isildur olla, mutta pahuutta ei hänen sydämessään ollut", sanoi Ar-Zimraphel. "Hän oli kuninkaanmurhaaja, mutta samalla hän tuhosi viimeisen jäänteen Zigûrunista ja vapautti meidät pahuudesta. Olen varma, ettei hän surmannut puolisoani paha mielessä, vaan pikemminkin epätoivosta. Hän tiesi, miten vaarallinen Sormus olisi, ja hän oli itse sen antanut kuninkaalle. Númenorin laki julistaisi nyt hänelle kuolemantuomion. Mutta hän on itse omalla uhrautumisellaan ja kuolemallaan hyvittänyt rikoksensa."

Sotilaat alkoivat kaivaa Emyn Arnenin huipulle hautaa. Sinne haudattaisiin onneton Ar-Pharazôn, Kultainen ja Rautainen Kuningas, Mustan Ruhtinaan kukistaja, joka sai surmansa salamurhaajan kädestä. Mutta itse Sormus sai myös uuden nimen; se oli Isildurin Turma. Kukkula saisi uuden nimen, Haudh-en-Aran, se on Kuninkaan Hauta.

Iloisten sävelten sijaan päivä muuttui kuninkaallisiksi hautajaisiksi. Leskikuningatar Tar-Miriel julistautui Númenorin hallitsijaksi ja Ihmisten Korkeaksi Kuningattareksi, sillä perillistä kruunulle ei ollut, ja hän itse oli kruunun laillinen perillinen. Murhe täytti leirin, olivathan he menettäneet sekä kuninkaansa että suuren sotaurhonsa.

Äkkiarvaamatta illan hämärtyessä jokainen, sekä ihminen että haltia, kuulivat äänen sisällään. Ääni oli erittäin auktoritatiivinen ja majesteetillinen, ja se oli pikemminkin lempeä kuin käskevä. Se sanoi:

"Lapseni! Te kaikki olette minun lapsiani. Tänään te kaikki olette selviytyneet koetuksesta ja vapautuneet lopullisesti Mustasta Ruhtinaasta. Tänään alkaa Maailman Muuttuminen.

Maailmaan on jäänyt paljon pahuutta Melkorin ja Maironin jäljiltä. Sen puhdistaminen ja korjaaminen sellaiseksi kuin se Soitossa oli suunniteltu, kestää kauan ja monia vuosia.

Minun on muutettava maailma. Aman ja Númenor otetaan siitä pois. Ne ovat yhä olemassa, siinä maailmassa jollaiseksi se on alunalkaen luotu. Esikoisilleni minä annan luvan matkustaa pois tästä maailmasta kun he kokevat sen vanhaksi ja itsensä siihen uupuneiksi. Nuorempani minä asetan valinnan eteen. Saatte joko palata takaisin Númenoriin ja nauttia siellä viisaudesta, rikkaudesta, kauneudesta ja siunauksesta kunnes kutsun teidät yksi kerrallaan luokseni; tai saatte jäädä Keski-Maahan, jossa saatte vapauden, saatte rakentaa maailman uudelleen, saatte luoda siitä sellaisen kuin sydämenne sanoo ja jossa saatte toteuttaa tahtoani kunnes maailmat jälleen muuttuvat. Annan teille kuukauden aikaa valita.

Tänään, lapseni, olen ylpeä ja iloinen teistä. Tiedän, että ne teistä, jotka jäävät Keski-Maahan, tulevat käyttämään vapauttaan väärin ja paljon tulee epäonnistumaan ja haipumaan tyhjiin. Mutta samalla tiedän että korjaatte kaikki Melkorin ja Maironin vääryydet. Olen puhunut! Hyvästi, lapseni!"

Jokainen, niin ihminen kuin haltiakin, tunnistivat tuon äänen joka puhui. Se oli itsensä Eru Ilúvatarin ääni. He tiesivät, että Aika oli päättynyt. Esikoisten aika oli ohi ja Seuraajien aika alkaisi. Mutta samalla myös ihmisten suurin ja kaunein valtakunta otettaisiin pois maailmasta. Ne, jotka haluaisivat palata sinne, saisivat palata, kun taas muiden osaksi jäisi Keski-Maan valtius ja sen jälleenrakentaminen.

Suurin osa númenorilaisista halusi palata takaisin koteihinsa, takaisin rakkaittensa luo, kohti kotirantoja. Tar-Miriel jäisi heidän Korkeaksi Kuningattarekseen. Mutta noin kymmenes osa sotajoukosta halusi jäädä Keski-Maahan, mukanaan Elendil Pitkä sekä hänen poikansa ja pojanpoikansa. Joukossa oli paljon nuoria ja naimattomia miehiä, joita kiehtoivat Keski-Maan villit ja vapaat erämaat ja niiden asuttaminen ja viljeleminen ja varjeleminen. Elendil julistettiin heidän kuninkaakseen.

Ja niin kävi, että nùmenorilaisten laivasto purjehti takaisin kotiinsa. Suuri oli suru kuninkaan kuolemasta ja vielä suurempi eteen tulevasta erosta: koskaan he eivät enää pääsisi Keski-Maahan ja he joutuisivat jättämään sinne jäävät ystävänsä ja sukulaisensa iäisiksi ajoiksi. Mutta samalla oli ilo uudistuneesta liitosta haltioiden kanssa; ja he tulisivat osallisiksi haltioiden taidoista ja viisaudesta.

Kuningas Gil-Galad oli murheissaan. Hän rakasti ihmisten leskikuningatarta. Mutta samalla hän tiesi kuningattaren olevan kuolevainen, kun taas hänen oma kohtalonsa olisi olla kuolematon ja elää kunnes maailma jälleen muuttuisi. Hän olisi jäävä iäti yksin. Sillä ei ollut hyvä että vanhemmat naivat nuorempia; jokainen tällainen liitto olisi murheellinen, ja jokaisella olisi osansa maailman kohtaloissa. Vaikka hänen sydäntään särki ja vaikka myös leskikuningattaren tunteet vastasivat hänen omiinsa, hän hyväksyi kohtalonsa.

Mutta kerrotaan, että suuri joukko haltioita halusi nyt jättää iäisiksi ajoiksi Keski-Maan, ja he purjehtivat laivoillaan pois yhdessä númenorilaisten suuren laivaston kanssa Länteen, kunnes he hävisivät laskevaan iltaan kauas Meren taa. Minne he menivät, sitä yksikään taru ei kerro; ja heidän joukossaan oli Korkea Kuningas Gil-Galad.

Ja eräänä päivänä ihmiset olivat valintansa tehneet. Silloin maa peittyi jyrinään ja ryminään ja savuun, ja se muuttui. Suorat tiet muuttuivat käyriksi, ja sekä Númenor että Kuolemattomat Maat iäisiksi ajoiksi pois maanpiiristä. Ja samalla Keski-Maan dúnedain sekä murehtivat että iloitsivat mielessään; sillä heidän oli oleva koko Keski-Maa ja he olisivat siellä opettajia ja varjelijoita vähäisemmille kansoille. Mutta paljon olisi vielä tehtävää, ja paljon olisi vielä pahuutta ja hirmuisia olentoja jäljellä Morgothin ja Sauronin jäljiltä.

Eräänä päivänä kuingas Elendil näki oudon lähetystön edessään. Se koostui haarniskoiduista sotureista, joilla oli mustat ja punaiset ja kultaiset liput, joissa oli kuu ja käsi symbolinaan. Örkkejä he olivat, mutta paljon ruhtinaallisempina ja suoraselkäisempinä kuin örkit milloinkaan ennen. Päällikkö alkoi puhua:

"Herra ihmisten korkea kuningas tämänpuoleisilla mailla! Olen Morang, Cirith Ungolin päällikkö. Me kuulimme äänen sisällämme, joka käski meitä tulemaan luoksenne! Haluamme vannoa läänitysvalan valtakuntamme puolesta!"

"Me kuulimme äänen, joka sanoi, että olemme hänen lapsiaan, ja että meidät on turmeltu ja tärvelty ja kieroonnutettu sellaisiksi kuin mitä olemme, ja että kestäisi kauan ennenkuin korjautuisimme ennallemme. Ääni kertoi, kuka meidät oli turmellut. Se oli jumala, jota olimme pitäneet luojanamme. Onko se, mitä ääni kertoi, totta?"

Kuningas Elendil oli ihmeissään. Hän vastasi: "On totta."

"Me vihaamme luojaamme, häntä, joka teki meistä tällaisia. Mutta jos näin on, meillekin kenties koittaa uusi toivo."

"Päällikkö Morang, annan sinulle hallittavaksesi alueenne ja samalla haluan kaikkien mordorilaisten lähetystöt luokseni. Tämä on ehtoni: Länteen päin pysytte Mordorin vuorten sisäpuolella ettekä kanna maillamme asetta. Itään teille olkoon tie auki! Me tulemme luoksenne opettajina ja neuvonantajina. Te voitte tulla luoksemme kaupankäynti ja opinhalu mielessänne. Ehkä eräänä päivänä te saavutatte sen mitä te joskus olitte ja millaisia teistä alun alkaen olisi pitänyt tulla ja millaisiksi Eru Ilúvatar teidän halusi olevan. Ollos hyvästi, Morang!"

Uusi aika oli alkanut.

Akallabêth miten se olisi voinut tapahtua, osa V

2016-05-15T08:04:00.001+01:00

Vielä jatkuu:

Neuvottelujen täyttämä päivä oli laskemassa iltaan. Viini virtasi ja haltiat ja ihmiset iloitsivat suuresta voitosta. Olihan Musta Ruhtinas itse lyöty, olihan haltioiden ja ihmisten välinen liitto uusittu ja olivathan kolme Vapaiden Kansojen suurta ruhtinasta tavanneet. Viulujen, skalmeijoiden ja rumpujen soitto täytti illan.

Ar-Pharazôn oli käskenyt laittaa sormuksen lukittuun rasiaan ja vahtimaan sitä. Hän ehtisi käyttää sitä myöhemminkin. Nyt olisi aika nauttia illasta ennen lähtöä uudelle sotaretkelle. Hänellä olivat mielessään valloitukset, sodat, taistelu ja ryöstösaalis. Samalla hän ajatteli, että jos haltioiden selusta turvattaisiin, he lähtisivät ennemmin tai myöhemmin Amaniin. Koko Keski-Maa jäisi ihmisille - siis hänelle itselleen.

Ihmisten Korkea Hallitsijapari oli onnensa kukkuloilla. Tänä yönä he nauttisivat aviovuoteen suomista iloista ja kohtaisivat toisensa miehenä ja naisena. Ar-Pharazônin suuri purppurainen teltta nousi kaikkein ylinnä nurmipeitteisellä kummulla. Aurinko laski ja tähdet syttyivät, ja viini virtasi.

Musiikki ja soitanto peittivät alleen kaikki äänet. Raukeina ja voipuneina vaipuivat kuningas ja kuningatar vuoteelleen. Yö otti vallan, ja pian kaikki ihmiset vaipuivat lepoon.

Aamulla leirin herätti naisen kirkaisu. Se oli kukonlaulua kovempi, ja se herätti koko leirin. Ja sen päästi suustaan kuningatar Ar-Zimraphel, haltiain kielellä Tar-Miriel.

"Mitä on tapahtunut?", kysyi ensimmäisenä telttaan saapunut airut.

"Herrani ja puolisoni kuningas on murhattu! Ja itselläni on valtava kipeä kuhmu päässäni!"

"Sormus, herratar! Sormus on kadonnut! Rasia, jossa sormus on, on hävinnyt", huusi airut.

Nousevan auringon valo näytti hirveän tapahtuman kaikessa kauheudessaan. Ihmisten Korkea Kuningas, Ar-Pharazôn Kultainen ja Rautainen, oli joutunut salamurhan uhriksi.

Koskaan ennen ei Númenorissa ollut tapahtunut kuninkaanmurhaa. Milloinkaan ennen ei kuningas ollut kuollut tuolla tavoin väkivaltaisesti. Murhatapa oli selvä: kuninkaan rinnan läpi oli työnnetty lyhyt númenorilainen pistomiekka, eket, ja kuolema oli ollut silmänräpäyksellinen. Miekka oli yhä kiinni kuninkaan ruumiissa. Kuningas Ar-Pharazôn, Kultainen ja Rautainen Kuningas, itse makasi verihurmeissaan kuninkaallisella vuoteella, yhä nuoren ja kuninkaallisen näköisenä. Henkivartijat teltan ovella olivat vakuuttaneet, etteivät he olleet nähneet mitään. Miekka oli tavallinen sotilaan ase, sellainen ketä kuka tahansa rivimies saattoi kantaa.

Kuningatar itse sanoi: "Kuka ikinä murhan olikaan tehnyt, hän on tavoitellut Sormusta. Hän on ensin lyönyt minut tajuttomaksi ja sen jälkeen murhannut herrani ja puolisoni. Otan itse hallitsijanvallan siksi ajaksi kun murha on selvinnyt. Herättäkää koko leiri."

"Käskystä, herratar!"

Airuet puhalsivat torviinsa ja rummut paukkuivat. Kuningatar itse tuli puhumaan sotajoukoilleen. Kuningas oli murhattu ja Númenorin perintökalleus, Zigûrunin Sormus, viety.

Teltta tutkittiin. Sen eräästä reunasta löytyi siisti, teräaseella tehty viilto. Murhaaja oli tunkeutunut telttaan sisään kenenkään huomaamatta leikkaamalla aukon telttaan.

"Komentakaa kaikki miehet telttoihinsa!", huusi kuningatar. "Jos joku puuttuu, näin saamme tietää onko murhaaja omiamme. Jos taas murhaaja on tullut ulkopuolelta, niin tällöin hän ei kuulu mihinkään telttakuntaan ja jää yksin. Jos hän on ehtinyt paeta, olemme valmiita lähtemään heti takaa-ajoon."

Eräs haltiasoturi, Neldordil nimeltään, Gil-Galadin keihäskomppaniasta, ilmoittautui. Hän ilmoitti, että hänen viittansa oli viety. Merimies Bóron, sotalaiva Azruzagarin miehistöstä, ilmoitti miekkansa varastetuksi. Kuningatar tiesi nyt, että murhaaja oli varastanut haltiaviitan, jonka avulla hän oli kyennyt hiipimään ihmisten leirissä yön pimeydessä, ja hän oli varastanut joltakulta viattomalta sotilaalta hänen henkilökohtaisen aseensa, jolla hän oli murhan tehnyt.

Vastaus oli nopea. Amandil, kuninkaan neuvonantaja, marssi kuningattaren luo. Hän heittäytyi kuningattaren jalkoihin itkien, lausuen.

"Oi herratar! Pojanpoikani Isildur on kateissa! Pelkään, että murhaaja on oma pojanpoikani. Hänen ratsunsa puuttuu myös karsinasta. Pelkään, että juuri Isildur on murhannut herramme ja vienyt Zigûrunin Sormuksen."

"Aika on nyt kallista. En tiedä, miksi hän on sen tehnyt ja minne hän on matkalla. Mestari Elrond sanoi, että sormus on vaarallinen, että se on taikakalu, joka lopulta tuhoaa kantajansa. Ja jos Isildur on surmannut kuninkaan, hänen kätensä ovat tahriutuneet oman sukumme vereen, joka tekee hänen synnistään kahta raskaamman. Hän on tiennyt, että jo pelkästään kruununjalokiviin koskeminen ilman lupaa on kuolemalla rangaistava rikos. Nyt on suoritettu rikoksista raskain, kuninkaanmurha!"

"Amandil, kuninkaallinen neuvonantaja! Kutsukaa mestari Elrond tänne, jos henkenne on teille kallis! Ymmärrättehän, että epäilyksen varjo lankeaa nyt koko sukunne päälle. Vaikka olemmekin toisillemme sukua, tiedämme että Númenorin lait menevät sukusiteiden edelle. Meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Nopeasti nyt!

"Kyllä, herratar!"

Mestari Elrond ratsasti paikalle. Häntä seurasi hänen vaimonsa Celebrian. Hän näki järkyttyneen kuningattaren ja kysyi:

"Valarin nimeen, mitä on tapahtunut?"

"Mestari Elrond, kuningas on murhattu ja sormus viety."

Amandil totesi: "Epäilen omaa pojanpoikaani Isilduria. Hän ja hänen ratsunsa ovat kateissa. Kuninkaalliseen telttaan oli leikattu aukko ja yksi Gil-Galadin keihäsmiehistä on ilmoittanut viittansa varastetuksi."

Elrond ymmärsi välittömästi, mistä oli kyse. Murhaaja oli ensin varastanut haltioiden leiristä viitan voidakseen kävellä näkymättömästi ja varovasti ihmisten leiristä. Tämän on ollut täytynyt olla kuninkaalle läheinen, sillä muutoin hän olisi herättänyt vartijoiden epäilyksen. Ja kyseessä oli ryöstömurha, sillä hän oli ensin kolkannut kuningattaren, sitten pistänyt kuninkaan kuoliaaksi ja lopulta vienyt Sormuksen. Oliko kuningas herännyt kesken kaiken ja yrittänyt estää ryöstöä, jolloin ryöstö olikin muuttunut murhaksi?

Kuka murhaaja olikin, hän oli tiennyt mitä hän oli tehnyt ja hänen tavoitteensa oli ollut nimenomaan Sormus, ei kuninkaan henki. Motiivi sopisi Isilduriin, sillä kuningas oli kertonut juuri hänen löytäneen Sormuksen ja ottaneen sen pois Sauronin ruumiin kädestä.

Haltioiden Korkea Kuningas Gil-Galad saapui paikalle soturiensa saattamana. Hän näki Ihmisten Korkean Kuninkaan murhattuna ruumiina ja hänen järkyttyneen leskensä. Sormus oli viety. Hänen mielessään kävivät moninaiset asia. Vielä eilen hän oli ajatellut Sormusta joko Tar-Calion ar Angionin kädessä - tai sitten Tar-Mirielin, ja kauhukuvat olivat käyneet hänen mielessään. Nyt hänelle kerrottiin, että kuningas oli murhattu, Sormus viety ja Isildur kateissa.

Elrond mietti kuumeisesti. Oliko murhaaja Isildur? Mikä oli hänen motiivinsa? Miksi hän halusi juuri Sormuksen, eikä muita kalleuksia? Miksi hän murhasi kuninkaan? Mitä hän halusi sormuksella?

"Hyvät herrat, meillä ei ole aikaa hukattavanamme. Lähettäkää etsintäpartioita kaikkiin ilmansuuntiin. Emme tiedä, mihin murhaaja aikoo tai mitä hänellä on mielessään. Vauhtia!" huusi Ihmisten Korkea Kuningatar.

Akallabêth miten se olisi voinut tapahtua, osa IV

2016-05-14T08:40:00.001+01:00

Jatketaan edelleen:

Tyrmistys kävi läpi kuninkaallisen teltan. Niin Elrond, Celebrian, Gil-Galad, Elendil kuin Anarionkin olivat järkyttyneitä. Nyt kuningatarkin oli tuon esineen pauloissa. Ar-Pharazôn raivosi ja sätti, mutta samalla hän tiesi, ettei hän voisi kieltäytyä kuningattarensa vaateesta kasvojaan menettämättä. Lopulta hän huusi:

"Narakrûkh, viiniä!"

Airut toi suuren ammennusastian ja kaatoi Númenorin vahvaa, punaista viiniä kultaisiin pikareihin. Kuningas otti viinipikarin huulilleen ja siemaisi pikarin tyhjäksi yhdellä kulauksella, sanoen:

"Riittää jo tämä sormuskeskustelu. Asiaan! Aikomukseni on puhdistaa Mordor ja tehdä loppu siellä olevista örkeistä, jotka ovat jääneet sinne Zigûrunin jäljiltä. Haltiain Korkea Kuningas Gil-Galad, lähdettekö Te mukaani? Saatte sieltä mukaanne kaiken sen sotasaaliin, minkä Zigûrun on haltioilta aikojen saatossa ryövännyt, niin että palatessanne Amaniin voitte viedä rakastamanne asiat mukananne."

Ar-Pharazôn laskelmoi mielessään. Tämä olisi paras tapa hankkiutua eroon haltioista. He lähtisivät vapaaehtoisesti ja mielellään. He olisivat arvokas lisä Mordorin puhdistamisessa, ja Keski-Maa jäisi ihmisille. Hän oli vielä nuori, eihän hän ollut vielä satavuotiaskaan, ja Númenorin ihmisille oli suotu kolme kertaa pitempi elinikä kuin vähäisemmille Keski-Maan ihmisille. Mutta hän tiesi silti oman kuolevaisuutensa. Ja siitä hän oli iäti katkera. Jos hän ei saanut eldarin elämää, niin ainaki hän saisi tyydytystä siitä, että haltiat poistuisivat pois Keski-Maasta Amaniin muistuttamasta häntä asiasta.

Gil-Galad vastasi: "Mielellään lähden, oi Ihmisten Korkea Kuningas. Haltiat taistelevat aina mielellään örkkejä vastaan, ja nyt he ovat täysin lamaantuneita kun heidän johtajansa on tuhottu. Milloin lähtisimme? Minulla on vain viidensadan soturin vartiosto mukanani, ja joukkojen marssittaminen Lindonista kestäisi ainakin kuukauden. Noldorin voima ei ole enää se, mitä se Esiajoilla ennen Morgothin kukistumista oli, mutta haltioiden veri elää yhä Lindonissa vahvana ja sotaisana."

Ar-Pharazôn oli rauhoittunut. Koko sormus oli poissa hänen mielestään. "Lähtekäämme heti kun saatte haltioiden armeijan liikkeelle. Númenorin armeija on jo taisteluvalmiudessa, ja aion kutsua lisää sotavoimaa sekä pääsaarelta että siirtokunnistamme. Saamme näin hävitettyä pahan lopullisesti valtakunnassamme."

"Ihmisten Korkea Kuningas, liittolaiseni! Mitä aiomme sen jälkeen, kun Mordor on puhdistettu ja örkit surmattu?"

"Tarkoituksenani on yhdistää kaikki Keski-Maan ihmiskansat yhden valtikan, Númenorin alamaisuuteen. Ensin kukistamme mustainmaalaiset, sen jälkeen lähdemme Haradiin ja edelleen Rhûniin, vaunumiesten maille!"

Gil-Galad oli rauhoittunut, mutta samalla hyvin vaivautunut. Kuningas puhui valloituksista, sotaretkistä ja alistamisista. Eikö hän tajunnut, että kuninkaan tehtävä ei ole olla ainoastaan sotaherra, vaan myös tuomari, parantaja, opettaja ja johtaja? Olihan hän itse hallinnut Keski-Maan noldoria liki kolmetuhatta vuotta, ja sinä aikana oppinut jos jonkinlaista. Vaikka hän tiesi, että ihmiset oppivat, kypsyvät ja aikuistuvat paljon haltioita nopeammin, dúnedainin kuningas oli yhä nuori ja hänellä oli nuoruuden unelmat mielessään, ja hänellä oli aavistus, että tulevaisuudessa ihmisten keskuudesta nousisi vielä monta Kultaisen ja Rautaisen Kuninkaan kaltaista kunnianhimoista sotaherraa, joille ei riittäisi mikään vähempi kuin koko maailman valtius.

Nyt vain olisi olennaista estää kuningasta panemasta sormusta sormeensa - keinolla millä hyvänsä. Jos sormus kyettäisiin pitämään liian kuumana, se estäisi väärinkäyttöä. Mutta se yksin ei riittäisi. Entäpä, jos Korkea Kuningatar saisi sen? Entä, jos se vietäisiin Númenoriin - ja pahuus saavuttaisi tuon autuuden valtakunnan?

Oli kuninkaallisen juhla-aterian aika. Elrondin kokit olivat ahkeroineet koko päivän. Imladris tunnettiin koko läntisen Keski-Maan kulinaarisena keskuksena, ja he olivatkin valmistaneet kuninkaille sopivan aterian. Harvoin olivat Keski-Maan kolme mahtia kohdanneet tällä tavoin, ja Ihmisten ja Haltioiden liittosopimus oli jälleen uudistettu. Gil-Galad tiesi Ar-Pharazônin kunnianhimon, ja se huoletti häntä. Mutta ruoka oli mainio, ja sitä täydensi mainiosti númenorilainen viini.

Samalla Gil-Galad tiesi Númenorin voiman. Númenor oli murskannut Sauronin valtakunnan. Esiaikoina Númenorin sotilasmahti olisi tehnyt Morgothista selvää leikiten. Kuka voisi vastustaa tällaista mahtia? Ja suureen valtaan liittyy aina suuri velvollisuus ja suuri vastuu. Ar-Pharazôn osasi sotia ja komentaa, mutta osasiko hän hallita viisaasti? Vastaus hänen mielessään oli "ei". Oli kuin pikkulapselle olisi annettu kesy lohikäärme.

Mitkä olivat Korkean Kuningattaren mietteet? Mustan Ruhtinaan tilalle Gil-Galad kuvitteli mielessään Mustan Kuningattaren. Eikä hän olisi oleva musta ja hirveä, vaan kaunis ja kauhea kuin Aamu ja Yö! Ihana kuin meri ja aurinko ja vuoriston lumi! Hirveä kuin myrsky ja salama ja tulivuoren tuli! Kaikki rakastavat häntä ja joutuvat epätoivoon hänen takiaan. Ei! Se on estettävä!

Númenorin sotapäälliköt ja amiraalit alkoivat miettiä tulevaa sotaretkeä. Tietenkin se olisi oleva voittoisa. Tietenkin laivat kujettaisivat kotiin valtavan määrän sotasaalista. Lapset leikkisivät Rómennassa helmillä ja jalokivillä kuin pikkukivillä, ja käyttäisivät kultaisia otsapantoja. Mutta samalla myös omat tappiot tulisivat olemaan raskaat. Eivät ne örkit mitään, vaan ihmiset. Sauronilla oli ollut valtava määrä ihmiskansoja alamaisinaan. Heille Sauron oli ollut sekä kuningas että fyysinen jumala. He vihasivat númenorilaisia, eivätkä he itse olleet tuohon vihaan syyttömiä. Númenorilaisten omat sotarikokset olivat raskaat. Varsinkin mustainmaalaiset olivat heidän katkerimpia vihollisiaan, ja he mieluummin taistelisivat kuolemaan saakka kuin antautuisivat.

Isildur ja Anarion keskustelivat keskenään. He tuumivat huolestuneina kuningasparin ajatuksia. Isildur sanoi veljelleen:

"Ah ja voi! Miksi löysinkään tuon sormuksen! Miksi annoinkaan sen kuninkaalle! Se on sytyttänyt kuninkaassa hirvittävän vallanhimon. Minä aavistan, että tämä kaikki päättyy vielä todella tuhoisasti. Tiedän, miten hän kadehtii haltioita ja heidän kuolemattomuuttaan, ja miten hän on katkera esi-isällemme Elrosille, kun hän valitsi ihmisen osan."

Anarion vastasi: "Veljeni, minäkin pelkään. Pelkään, että nyt Númenorista tulee mahtavin sortaja ja sotaisin yhteiskunta sitten Morgothin aikojen. Miten voisimme estää sen? Entäpä kuningattaremme? Aikooko hän syrjäyttää kuninkaan tuon Sormuksen avulla ja nousta itse hallitsijaksi? Kaikki ne vaateet, joita hän esitti herrallemme, ovat laillisia ja päteviä. Hän on Elrosin valtikan laillinen perijä, kun Kultaisella ja Rautaisella Kuninkaalla on siihen oikeus vain avioliiton sekä tekojensa kautta. Vaikka hän kuuluu Haltiamieliin, hän kuitenkin on ihminen, ja nainen. Miehillä on miesten heikkoudet, mutta naisilla naisten. Tiedän, veljeni, että Sormuksen vallassa Ar-Pharazônista tulisi uusi Zigûrun, ehkä pahempaa! Miten kävisi, jos Ar-Zimraphel saisi sen? Ja tiedän, ettei kuninkaamme voi kieltäytyä tuosta vaateesta!"

Akallabêth miten se olisi voinut tapahtua, osa III

2016-05-13T09:13:00.004+01:00

Jatketaan tarinaa:
Elrond otti vakavan ilmeen kasvoilleen ja sanoi:

"Tuo sormus on niin vaarallinen, että se pitää tuhota. Jos tuhoamme sen, estämme samalla Sauronin nousun ikiajoiksi. Sauron vuodatti siihen valtavan määrän pahuuttaan ja voimaansaan, ja tuolla sormuksella itsellänkin on oma tahto. Se haluaa etsiytyä herransa luo. Niin kauan kuin tuo sormus on olemassa, Sauron voi ottaa jälleen uuden hröan.

Ar-Pharazôn ei ollut vakuuttunut. Hän totesi:

"Minä kykenin jo yhden kerran vastustamaan Sauronia, jota me kutsumme Zigûruniksi. Ja kykenen varmasti vielä toisenkin kerran. Ja olen varma, että tuohon sormukseen kätkeytyy sekä valta koko maailman herruuteen että ikuinen elämä kuten maiarilla. Miten Sauron ei kykene ottamaan uutta hröaa ilman sormustaan?"

Elrond oli sydänjuuriaan myöten järkyttynyt. Hän sanoi:

"Seis, Korkea Kuningas! On totta, että tuo sormus antaa kantajalleen ikuisen elämän. Mutta se ei ole samanlainen ikuinen elämä kuin eldarilla ja maiarilla! Se on samanlainen ikuinen elämä kuin aaveilla, haamuilla ja vampyyreilla! Ihmisen osaan kuuluu, että hänen on kerran väsyttävä maailmaan ja poistuttava sieltä. Ihmisen osa on poistua tästä maailmasta työnsä tehtyään ja palata kerran Ilúvatarin luo! Tämä sormus kuluttaa ihmisen, orjuuttaa hänet, muuttaa hänet haamuksi ja tuhoaa hänet! Tämä sormus ei tee sinusta kuolematonta, se tekee sinusta epäkuolleen! Ja koko ajan seuraa pahempaa: Jos kantaja on mieleltään heikko, hän vajoaa Sauronin orjuuteen. Ja jos hän on vahva, hänestä tulee uusi Musta Ruhtinas! Pelätty kuin Sauron, vihattu kuin Morgoth, hirvittävämpi kuin kukaan. Tuo sormus pitää tuhota! Näen mielessäni, miten mielesi jo hamuaa sormusta ja sen myötä maailman valtiutta! Mutta niin tehdessäsi viet itsesi ja sukusi tuhoon!

"Korkea Kuningas, sinulla ei ole perijää. Jos vedät itsesi tuhoon, vedät myös sukusi tuhoon! Sormus ei tee sinusta kuolematonta! Sinut voidaan yhä surmata ja voit kaatua taistelussa! Kuka tulee jälkeesi Elrosin valtaistuimelle, jos annat periksi itsellesi ja vallanhimollesi?"

"Korkea Kuningas, minä en valinnut eldarin osaa siksi että halusin elää ikuisesti. Minä valitsin sen saadakseni viisautta, oppia ja taruntietoa. Veljeni Elros valitsi ihmisen osan koska hän oli kunnianhimoisempi, urheampi ja levottomampi kuin minä! Näen, miten sinussa virtaa Elrosin veri vahvana. Sinun tehtäväsi on hallita ja johtaa. Mutta siihen kuuluu, että sinun on kerran astuttava myös pois valtaistuimeltasi ja jätettävä tämä maailma. Näen, että tuo sormus vie sekä sinut että kansasi tuhoon! Riittääkö sinulle Keski-Maan herruus? Sormuksen avulla saisit sen leikiten. Ei! Näen, että hamuat itse valarinkin asuinsijoja! Ja se merkitsee hirvittävää tuhoa!"

Gil-Galad katsoi Elrondin ja Ar-Pharazônin keskustelua. Hän pohti mielessään: "Tämä tulee estää. Jos sormus joutuu Ar-Pharazônille, se voi merkitä koko maailman tuhoutumista". Hän poistui taaemmaksi.

Mutta myös Elendilin poika Anarion oli nähnyt Elrondin ja Ar-Pharazônin keskustelun. Hän kääntyi Gil-Galadin puoleen ja sanoi quenyaksi:

"Oi haltiain korkea kuningas, ihmisten korkea kuningas on tullut hulluksi. Hän himoaa valtaa. Tuo sormus, jonka veljeni antoi hänelle, on kietonut hänet pauloihinsa. Jos hän saa sen, hänestä tulee uusi Musta Ruhtinas! Se pitää estää!"

"Olet oikeassa, dúnadan", sanoi Haltioiden Korkea Kuningas. "En kiistä, ettenkö minä itsekin hamuaisi tuota sormusta. Mutta se tuhoaisi minut aivan samalla tavalla kuin Tar-Calion ar Angioninkin. Asialle pitää tehdä jotakin."

"Mitä ehdotat?", kysyi Anarion.

"Tarvittaessa äärimmäisiä toimenpiteitä. Se pitää tuhota."

Myös Korkea Kuningatar Ar-Zimraphel, haltioiden kielellä Tar-Miriel, oli nähnyt keskustelun. Hän sanoi:

"Ar-Pharazôn, serkkuni, valtiaani, rakkaani. Sanoit mennessämme naimisiin, että olet valmis vuokseni mihin tahansa. Muistutan sinua, että minä olen Elrosin Kruunun laillinen perijä, ja sinulla on siihen oikeus vain avioliittomme kautta. Jos rakastat minua, olet valmis vuokseni mihin vain."

"Mitä haluat, oi puolisoni?"

"Tuon sormuksen. Se olkoon merkki siitä, että Ihmisten Korkea Kuningas, Ar-Pharazon Kultainen ja Rautainen, Mustan Ruhtinaan kukistaja, rakastaa elämää enemmän kuin itseään. Meillä ei vielä ole perillistä."

Ar-Pharazôn raivostui.

"Kuningatar! Houkka! Kiero nainen! Sinä riistäisit minulta Númenorin uuden perintökalleuden! Ulos, nainen! Ulos, sinä kaksijalkainen hyykäärme!"

"Rakkaani", sanoi Korkea Kuningatar. "Pysyyhän se yhä suvussa, sillä emmekö ole saman isoisän jälkeläisiä? Emmekö me molemmat ole Elrosin sukua? Etkö kihlaisi minua uudelleen tuolla sormuksella?"

Myllerrys kävi Ihmisten Korkean Kuninkaan sisällä. Ar-Zimraphel oli osunut häntä siihen ainoaan haavoittuvaan kohtaan. Heillä ei ollut perillistä, ja he molemmat halusivat pojan, joka olisi heidän veroisensa. Ja oli totta myös, että Elrosin kruunu olisi dúnedainin lain mukaan kuulunut Ar-Zimraphelille, sillä hän oli kuningas Tar-Palantirin ainoa lapsi ja tytär. Hänen oma isänsä, Ar-Gimilkhad, oli ollut kuninkaan nuorempi veli. Monet pitivät Ar-Pharazônin valtaannousua puhtaana vallankaappauksena, mutta Ar-Pharazôn oli osoittautunut suosituksi hallitsijaksi. Siksi tuo isku oli ollut kuin tikarinpisto suoraan rintaan. Eikä kenenkään ollut kiistäminen kuningattaren vaadetta.

"Ulos, nainen! Ulos!"

"Kulta", sanoi Ar-Zimraphel, "vai pitäisikö minun sanoa Kulta ja Rauta? Minulla on Korkeana Kuningattarena täysi oikeus tähän telttaan ja sinun seuraasi. Ethän epäile uskollisuuttani, uskollisuuttani sekä sinulle että Númenorille?"

Elrond ja Celebrian olivat tyrmistyneitä asioiden uudesta käänteestä. Ei riittänyt, että vallanhimoinen ja itseään täynnä oleva Ihmisten Korkea Kuningas himosi tuota sormusta. Nyt myös Ihmisten Korkea Kuningatar janosi sitä. Hän katsoi Gil-Galadiin, Isilduriin ja Anarioniin. Mitä he ajattelivat ja mitä he halusivat? Niin kauan kun Sormus olisi niin kuuma, ettei kukaan voisi panna sitä sormeensa, kaikki olisi hyvin.

Gil-Galad muisti, että hänen oma sormuksensa oli Narya, Tulen Sormus. Kykenisikö hän sen avulla pitämään Suursormuksen niin kuumana, ettei kuolevainen liha sitä kestäisi?

Akallabêth miten se olisi voinut tapahtua, osa II

2016-05-12T09:13:00.001+01:00

Eilinen fanifiktio saavutti suosiota, joten ruukinmatruuna päätti jatkaa.

Haltioiden lippueet lähenivät pitkin Anduinin kirkasta pintaa. Jo etäältä kuului kaunis soitto, ja ensinnä saapui Elrond lähetystöineen joutsenkeulaisissa, valkeissa, veneissään. Airot nousivat ja laskivat tahdikkaasti kauniin soiton tahdissa. Elrond itse saapui suurimmassa veneessään pukeutuneena Imladrisin Valtiaan asuun. Vierellään hänellä oli puolisonsa Celebrian, Lórienin Celebornin ja Galadrielin tytär.

Kauempana joella näkyi suurempi lippue, jossa välkkyi sininen, hopea ja teräs. Kiiltävin haarniskoin ja kypärein varustautuneiden haltiasoturien täyttämät alukset lipuivat Elrondin lippueen jäljessä keihäänkärjet ja kilvet säihkyen. Suurimmassa aluksessa liehui Gil-Galadin sininen lippu, jossa oli kirjailtuna kaksitoista hopeista tähteä.

Molemmat lähetystöt olivat kuninkaallisia ja kauniita ja upeita nähdä kunniassaan.

Elendil Pitkä sanoi Ar-Pharazônille:

"Herrani ja kuninkaani! Esikoisten lippueet ovat tulossa tervehtimään Perijöitä! Marssikaamme Emyn Arnenin kukkuloille ottamaan heidät vastaan! Järjestäkäämme heille vastaanotto, jossa Ihmisten Korkea Kuningas tapaa Haltiain Korkean Kuninkaan voiton kentällä yhdessä sukulaisemme Elrondin kanssa. Tämä on oleva ilon päivä kaikille Eärendilin jälkeläisille!"

"Tämä tehtäköön", sanoi Ar-Pharazôn Kultainen ja Rautainen. "Olemme kukistaneet Velhon. Ihmisten valtakausi on alkava Keski-Maassa, ja meidän ylevä tehtävämme on yhdistää koko ihmissuku yhteen valtakuntaan, yhteen sivistykseen ja yhteen viisauteen. Haltiain aikakausi on päättyvä, mutta aavistan, että heillä on vielä tehtävänsä. Vaikka he ovat..." Ar-Pharazon tuhahti, ja jatkoi: "koppavia, ylimielisiä, lapsellisia, tuittupäisiä ja nokkavia ja ennenkaikkea kuolemattomia, he ovat silti sukuamme ja silti Ilúvatarin lapsia. Olkaamme heille ystävällisiä tänään, sillä he ovat arvokkaita liittolaisia Keski-Maan yhdistämisessä."

Ar-Pharazon Kultainen ja Rautainen kääntyi airuensa puoleen sanoen: "Soittakaa torviin! Marssimme Emyn Arneniin ottamaan haltiat vastaan!"

Númenorin soittoniekat puhalsivat suuriin torviinsa ja rumpujen pauke peitti tuulen huminan alleen. Soittoa tervehtivät dúnedainin sotajoukon hurraa-huudot. Lähes hetkessä he olivat marssivalmiit. Teltat lakosivat kokoon kuin nyöristä vetäen, kuormarengit pakkasivat leirin kurinalaisesti, ja Ihmisten sotajoukko lähti marssiin kohti Emyn Arnenia läpi eteläisen Gondorin maan seuraten vanhaa tietä. Idässä näkyivät Ephel Duathin vuoret. Mordor oli nyt osa dúnedainin valtakuntaa.

Isildur ymmärsi, kuinka arvokas lisä Mordor oli valtakunnalle. Orodruinin lennättämä tuhka ja pöly laskeutui Nurnin tasangolle, joka teki sen hedelmälliseksi. Tuo tasanko oli hedelmällisempi kuin mikään muu Keski-Maassa, ja juuri se oli elättänyt Zigûrunin örkkiarmeijan, joka nyt vapisi peloissaan herransa kuoleman jälkeen. Nurnen-järvi laski Porosia pitkin Anduiniin ja edelleen Suurelle Merelle. Mordorin pellot yksinään kykenisivät elättämään koko Gondorin ja Eriadorin.

Rumpujen tahdikas pauke ja torvien ja huilujen soitto säesti Ihmisten marssia purppuraisten, mustien, kultaisten ja sinisten lippujen välkkyessä auringon kilossa. Lopulta Suuri Armeija oli saapunut Emyn Arnenille, jonka nurmipeitteiselle huipulle Ar-Pharazôn pystytti valtaistuimensa.

Elrondin lippue laski Anduinin rantaan, ja ensimmäisenä maihin astui Glorfindel. Hän sitoi Elrondin veneen läheiseen virranvarren mäntyyn, ja haltiat rantautuivat. Yksi toisensa jälkeen eldarin joutsenkeulaiset valkeat veneet rantautuivat, ja haltiat järjestäytyivät marssien aseetta Ihmisten Korkean Kuninkaan luo.

"Ollos tervehtitty, Ihmisten Korkea Kuningas ja sukulaiseni Tar-Calion ar Angion, ihmisten kielellä Ar-Pharazon!" sanoi Elrond. "Tämä on riemun päivä niin ihmisille kuin haltioille! Sauron on nujerrettu, eikä häntä nujertanut vain Númenorin sotilasmahti, vaan ihmisten viekkaus ja viisaus."

"Ollos tervehditty, sukulaiseni Elrond, ihmisten kielellä Gimilron! Ihmisten viisaus on suuri, mutta suuri on myös eldarin viisaus, ja siksi kutsuin sinut luokseni, oi esi-isäni Elrosin veli! Liian harvoin näinä päivinä Eärendilin Perilliset kohtaavat toisensa. Myös Haltiain Korkea Kuningas Gil-Galad on vastannut kutsuuni, ja tänään saamme kohdata myös heidät ja illlastaa heidän kanssaan."

Sillävälin Gil-Galadin laivue oli saapunut valkamaan, ja haltioiden armeija marssi sinihopeatähtisten lippujensa alla haarniskat, korkeat kypärät ja keihäät säihkyen Númenorin valtiaan eteen. Näky oli uljas ja upea, ja vähäisestä määrästään huolimatta Esikoisten armeija veti vertoja Perillisille. Ensimmäisenä ratsasti valkealla ratsullaan haltioiden kuningas Gil-Galad vierellään airueensa ja lipunkantajansa. Silkkinen hopeakirjailtu lippu lepatti kevyessä tuulenvireessä ja siitä huokui yhä Esiaikojen haltioiden uljaus.

"Ollos tervehditty, Ihmisten Korkea Kuningas Tar-Calion ar Angion!, ihmisten kielellä Ar-Pharazôn!", huusi Gil-Galad. "Ilúvatarin Lasten mahti on voittanut Sauronin!".

Kolme ruhtinasta, Ihmisten Korkea Kuningas, Haltiain Korkea Kuningas ja Imladrisin mestari Elrond, halasivat ja syleilivät toisiaan. He kohtasivat täällä Emyn Arnenilla, Anduinin alajuoksulla Gondorin ja Mordorin maiden välillä. Riemu oli suuri, sillä harvoin Esikoiset ja Nuoremmat kohtasivat muutoin kuin lähettiläiden merkeissä, ja kukaan ei ollut uskonut Sauronin kukistuvan tuolla tavoin. Voitto oli ollut helppo. Yksi ainoa aavistamaton Aranrúthin heilautus.

Sillävälin tuonpuoleisessa, johon kuolevaisen silmä ei yllä, Sauronin henki sadatteli ja vannoi kostoa dúnedainille. Hänen juonensa oli epäonnistunut. Hän ei ikimaailmassa ollut osannut laskelmoida tuollaista kataluutta. Hän ei ikimaailmassa ollut uskonut, että kuningas tuosta vain surmaisi hänen ruumiinsa. Olihan hän antautunut ja nöyryyttänyt itseään ja marssinut kuninkaan luo ystävänä. Kuningas ja hänen neuvonantajansa Amandil olivat nähneet hänen kauniin valepukunsa läpi. Ja nyt kuninkaan luona oli toinen kuningas, vähäisempi mahdissa mutta tasaveroinen kunniassa, ja viisauden sekä taruntiedon mestari Elrond. Ja samalla hän tajusi, miten hiuskarvan varassa hänen fêansa nyt oli.

Sillä Elrond oli tosiasiallisesti hänen vaarallisin vihollisensa. Elrond tiesi kaiken Sormuksesta. Jos Elrond saisi vakuutettua Ihmisten Kuninkaan siitä, miten tuhoisa tuo Sormus olisi hänelle, ja saisi vakuutettua hänet tuhoamaan sen, hän olisi mennyttä. Hän asetti nyt ainoan toivonsa Ihmisten Kuninkaan heikkouteen, jääräpäisyyteen ja vallanhimoon; siihen, ettei hän suostuisi sormuksen tuhoamiseen.

Ihmis- ja haltiaruhtinaat menivät neuvonpitoon Ar-Pharazonin telttaan, jossa Númenorin ylimyssukujen neidot vilvoittivat heitä suurilla viuhkoillaan. Airut toi kultaisen astiaston ja viinipikarit, ja kaatoi kaikille viiniä.

"Olkaa hyvä, ihmiset ja haltiat! Tässä viinissä on teille tervehdys Númenorista, Meneltarman rinteiltä Mittalmarin viinitarhoilta, mailta jota kastelevat Lännen lempeät sateet ja tuulet. Toivottavasti nautitte siitä!"

Viini oli erinomaista, ja haltiat kehuivat sen makua. Se toi Glorfindelille mieleen Lännen Haltiamaan, jossa hän oli syntynyt, josta hän oli Esiaikoina lähtenyt maanpakoon ja kuollut, jossa hänet oli uudelleenlihallistettu ja josta hän oli saapunut Suoraa Tietä Satamiin auttamaan Sauronin vihollisia. Olihan Númenor läheisin Tämänpuolisista Maista, ja sinne Lännen tuulet saapuivat ensinnä.

"Korkeat vieraat, olen kutsunut teidät tänne neuvonpitoon. Ensinnä haluan uudistaa Ihmisten ja Haltioiden liiton. Tarkoitukseni on yhdistää Keski-Maan ihmissuku ja sen maat, ja suoda Esikoisille rauhan elää omilla maillaan ja lähteä Ammoiseen Länteen kun he kokevat ajan itselleen saapuneeksi. Toiseksi, olen riistänyt Zigûrunilta, jota te kutsutte Sauroniksi, jotain hänelle kuulunutta. Taruntietäjämme eivät tiedä, mikä se on, mutta olen varma, että siihen sisältyy mahtavia voimia. Se on neuvonantajani Amandilin hallussa.

Elrond tunsi salaman lyövän sisällään. Hän saattoi jo arvata, mikä se oli. Hän tunsi sen kuumuuden jo kauan ennenkuin Amandil toi sen pienen purppuranpunaisen tyynyn päällä. Hänen sydäntään kylmäsi. Hän tiesi mainiosti, mikä se oli.

Ar-Pharazôn katsoi sukulaistaan kysyvästi. Elrond pyysi: "Saanko katsoa sitä?". Kuningas empi hetken, mutta vastasi myöntävästi.

Sormuksen hehku oli jo jäähtynyt. mutta Elrond pyysi: "Pihdit".

Elrond kysyi: "Oliko näin, että Sormus tuntui polttavalta, kun ensimmäisen kerran näitte sen, ja siinä oli tekstiä?"

"Pitää paikkansa", vastasi Isildur. "Se oli kieltä, joka oli kirjoitettu fëanorilaisin kirjaimin, mutta jota en ymmärtänyt. Minun teki pahaa, kun luin sitä. Oli kuin siinä pelkässä tekstissä olisi ollut syvä pahuus."

Äkkiarvaamatta Elrond tarttui pihdeillä sormukseen, ja asetti sen teltan keskellä olevaan nuotioon. Ihmiset ympärillä kohahtivat, ja kuningas itse tarttui miekkaansa. Elrond huusi:

"Rauhoitu, kuningas! Jos tämä on se, mitä luulen, siihen ei pysty edes lohikäärmeentuli! Tämä nuotio ei pystyisi sulattamaan edes tavallista kultaa!

Sormus oli kuumentunut hehkuvaksi, ja siihen kirjoitetut kirjaimet olivat kaikkien nähtävissä. Isildur tunnisti ne välittämästi. Kuningas itse katsoi niitä.

Elrond puisti päätään, ja sanoi: "Tämä on Suursormus. Tämä on enimmin pahuutta täynnä oleva esine, mitä koko Keski-Maa päällään kantaa." Hän mietti hetken, ja sanoi: "Kirjaimet ovat haltiakirjaimia, mutta kieli on Mordorin Mustaa Kieltä, jota en aio lausua. Käännän sen. Siinä lukee "Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee, se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee."

Nyt oli ihmisten vuoro ihmetellä. "Suursormus? Taruntietomme ei tiedä kertoa siitä mitään."

Elrond kertoi: "Kaksituhatta vuotta sitten ruhtinaamme miettivät, miten kykenisimme pysäyttämään Ajan ja sen vuorovedet. Tiedäthän, rakas sukulaiseni, että haltiat ovat kyllä kuolemattomia mutta eivät katoamattomia. Keski-Maa tuhoaa haltiat. Aika kuluttaa haltioiden hröan ja jäljelle jää pelkkä fëa. Eregionin Haltiasepot Celebrimborin johdolla tutkivat pitkään. Heidän luokseen saapui haltian ulkomuotoa käyttänyt olento, joka oli kaunis ja ylväs katsella, ja joka sanoi nimekseen Annatar, Lahjojen Herra. Hän opetti Haltiasepoille sormustietoa ja Haltiasepot takoivat kolme sormusta: Varyan, Nenyan ja Vilyan. Mutta kukaan ei tiennyt, että tämä Annatar oli todellisuudessa Sauron Kammottu, jonka tarkoituksena oli alistaa kaikki Keski-Maan Vapaat Kansat alamaisuuteensa. Salassa Annatar - siis Sauron - takoi yhdeksän sormusta, jotka hän antoi ihmisille: kuninkaille, velhoille, mahtaville sotaurhoille - joista tuli hänen orjiaan; ja seitsemän kääpiöille, joissa se sytytti ahneuden palon. Itselleen hän takoi Suursormuksen, johon hän vuodatti suuren osan fëaansa. Tämä sormus on täynnä pahuutta!"

Elrond jatkoi: "Haltiasormukset ovat haltioiden itsensä takomia ja siksi turmeltumattomia, mutta ne ovat Suursormuksen alaisia. Niiden voima on riippuvainen Suursormuksesta, ja vaikka ne ylläpitävät Esiaikojen muistoa haltiain valtakunnissa ja estävät haltioiden haipumisen, olisi silti parempi, ettei niitä olisi koskaan tehtykään. Sillä jos Suursormus tuhotaan, myös ne menettävät voimansa."

"Tar-Calion ar Angion, sukulaiseni ja Ihmisten Korkea Kuningas!" Näen, miten sydämesi himoaa tuota Sormusta. On totta, että se suo kantajalleen mahdin, suuremman mahdin kuin mikään muu Keski-Maassa. Mutta se tuhoaa sinut! Sen kantajasta tulee uusi Sauron! Jos panet sen sormeesi, vedät Sauronin kirouksen yllesi ja sinusta tulee suurin hirmuvaltias maan päällä sitten Mustan Vihollisen! Tiedän kunninanhimosi ja tiedän, ettet tyydy mihinkään vähempään kuin maailman valtiuteen. Mutta tuo Sormus tuhoaa sinut!"

Ar-Pharazôn raivostui: "Jos tämän sormuksen avulla saan yhdistettyä Keski-Maan, niin eikö se ole sen arvoista! Esi-isäni Elros valitsi väärin! Oliko niin, että sinä sait valita ensin ja valitsit haltian osan ja siksi kuolemattomuuden?"

"Ei!", huusi Elrond. "Minä valitsin haltian osan koska en halunnut valtaa vaan viisautta, taruntietoa ja ymmärrystä. Eldarin elämä tuli siinä sivussa. Veljeni Elros valitsi ihmisen osan, koska hän halusi kunniaa, valtaa ja urheutta. Siinä sivussa hän sai kuolevaisuuden."

"Tar-Calion ar Angion, sukulaiseni! Minussa on myös ihmisverta, ja siksi kykenen ajattelemaan ihmisen tavoin. Kolmetuhatta vuotta sitten esi-isämme olivat joutua Varjon alle, mutta he hylkäsivät sen! Älä nyt vedä ihmissukua uudelleen tuon Varjon alle! Näen, että niin tehdessäsi lopulta vedät sekä itsesi että koko Númenorin tuhoon!"

"Suon mielelläni sinulle, sukulaiseni, Keski-Maan valtiuden, mutta tuo sormus on täynnä pahuutta! Sen vallassa sinusta ei tule oikeamielistä kuningasta! Sen vallassa sinusta tulee Musta Ruhtinas, ja lopulta tuhoudut ilman perillisiä! Älä vedä veljeni Elrosin sukua ja sitä myötä Eärendilin Ihmisperijöitä tuhoon!"

"Mestari Elrond, olenko minä nyt tarussa vai todellisuudessa?", kysyi Ar-Pharazôn epäuskoisena.

Kenenkään huomaamatta Haltioiden Korkea Kuningas Gil-Galad oli vaivihkaa hiipinyt Elrondin ja Ar-Pharazonin luo. Hänen silmänsä hamusivat Suursormusta. Hän katsoi sitä himoiten. Hän oli sentään Esikoinen, Fingolfinin kuninkaallista huonetta, Fingonin poika ja Gondolinin Turgonin perillinen. Sormus kuului haltioille, sillä haltioiden kiroukseksi Sauron oli sen takonut. Se oli aivan liian vaarallinen ihmisten käsissä. Ihmisillä oli paljon heikompi hallinta omaan fëaansa kuin haltioilla. Haltiat kykenisivät vastustamaan Sauronia ja hänen pahuuttaan paremmin ja vahvemmin kuin ihmiset. Ja kenties sen avulla uudistamaan Esiaikojen haltiaruhtinaskuntien mahdin, uljauden ja kunnian...

Akallabêth miten se olisi voinut tapahtua

2016-05-11T08:36:00.001+01:00

Ruukinmatruunalta on kysytty fanifiktiota, joten tässäpä sellaista.

Kuningas Ar-Pharazôn Kultainen raivosi palatsissaan Armenelosissa. Nyt tuo Keski-Maan tyranni Zigûrun, jota nuo ylimieliset, koppavat ja kuolemattomat haltiat kutsuivat Sauroniksi, oli mennyt liian pitkälle. Pakolaiset Keski-Maan siirtokunnista olivat kertoneet örkkien hyökkäyksistä, palavista kylistä ja kaupungeista ja örkkien hirmutöistä. Tämän tuo maia-nousukas saisi maksaa. Ja että hän vielä kehtaa kutsua itseään Ihmisten Kuninkaaksi. Minä, Ar-Pharazôn Kultainen, olen Ihmisten Korkea Kuningas sillä oikeudella, minkä Eru Ilúvatar on antanut Eärendilin ihmissukuisille jälkeläisille. Tämä merkitsee sotaa.

"Azrahkor!" huusi kuningas.

"Niin, herrani!", sanoi Númenorin Laivaston suuramiraali polvistuen kuninkaan valtaistuimen eteen.

"Suuramiraali! Aion lähteä sotaan Zigurunia, tuota Keski-Maan nousukastyrannia vastaan. Toteuttakaa suunnitelma Adûnakhor! Aion itse komentaa henkilökohtaisesti Númenorin armeijaa. Te komennatte laivastoa. Kutsukaa sotaneuvosto kokoon!

"Käskystä, herrani!"

"Onko amiraalilaiva Alcarondas lähtövalmis?"

"Se on palaamassa kotiin sotaharjoituksesta. Ensimmäinen Laivasto on ollut kolme viikkoa merellä."

"Asia selvä".

"Herrani Korkea Kuningas? Eikö olisi aihetta kysyä valarin neuvoa tässä asiassa? Oletteko te miettinyt varmasti onko tämä nyt oikein?"

"Azrakhor, mistä lähtien valar ovat välittäneet ihmisistä? Ja eikö Númenor ole koko Ardan johtava sotilasmahti? Ainoa, mitä meillä ei ole, on eldarin elämä. Mutta minä aion tehdä Númenorista koko maailman valtiaan ja viedä númenorilaisen sivistyksen ja hallinnon koko Keski-Maahan ja nujertaa tuon maia-nousukkaan kerralla ja kunnolla!"

Seuraavat viikot olivat kaikkialla saarella kuumeista aikaa. Koko Númenorin saari kuhisi kuin mehiläispesä. Suuri kuningaskunta valmistautui sotaan. Metsää kaadettiin, laivoja rakennettiin ja merimiehiä kutsuttiin palvelukseen. Kenraalit kutsuivat joukkonsa palvelukseen. Númenorilaisten jousimiehet olivat yhtä tappavan tarkkoja ja kuolettavia kuin eldarin, ja heidän nuolensa saattoivat pimentää auringon, niin sanottiin. Kuninkaan Jousikaarti käytti kimmoisasta ontosta teräksestä taottuja jousia, joiden mustasulkaisten nuolten pituus oli puoli rangaa. Ne lensivät kuin Manwën kotkat ja purivat kuin käärmeet.

Númenorilaisten maa-armeija koostui keihäsmiehiesten kohorteista, jotka suojasivat jousimiehiä ja ratsumiehiä. Ar-Pharazôn tiesi, että örkkien armeija olisi hirveä ja moilukuinen, ja he joutuisivat taistelemaan ylivoimaa vastaan. Niinpä jokainen mies oli harjaantunut ja taitava, ja he harjoittelivat lapsesta asti.

Númenorilaisilla oli kahdenlaisia ratsumiehiä. Kevyitä, jotka ampuivat vastakaarijousilla ratsun selästä ja ahdistelivat vihollista kiihottaen tätä silmittömään raivoon, ja raskaita, joilla oli läpinivotuista teräsrenkaista ja suomuista kudotut haarniskat ja teräskypärät ja kahden rangan mittainen keihäs sekä jousi, ja jotka rynnäköisivät vihollista päin kun tämä olisi ensin ammuttu hajaannukseen. Heillä oli viirit ja korkeat kypärät ja säihkyvät kilvet. Toisinaan he taistelisivat jalan, aseinaan suuret miekat ja kirveet. Númenorilaiset rakastivat hevosiaan niin, että sanottiin ratsun jo ajatuksen voimasta kykenevän vaistoamaan ratsastajan tahdon.

Ar-Pharazôn tunsi joukkonsa. Númenorilaiset olivat puoliksi haltioita, sanottiin. Heille koko maailma oli heidän leikkikenttänsä ja elämä leikkiä heille suodun pitkän eliniän vuoksi. He olivat kaikkia kohtaan ensin leikkisiä, miellyttäviä ja mukavia, mutta suuttuessaan hirmuisia kuin Suuren Meren rajumyrsky. Ja nyt Zigurûn saisi tuta Ilúvatarin Nuorempien Lasten ja heidän Korkean Kuninkaansa vihan. Hän aikoisi nöyryyttää Zigúrunia. Hän tekisi Zigûrunista orjansa. Siinäpä saisivat nuo korskeat ja koppavat haltiat nähdä sekä Suuren Meren takaiset ainur, mihin ihmiset kykenevät.

Kuukaudet kuluivat, ja lopulta suuramiraali Azrakhor tuli sotaneuvoston kera kuninkaan eteen. Mukana oli Amandil, kuninkaan neuvonantaja, joka oli hänelle kaukaista sukua, sekä tämän poika Elendil Pitkä ja hänen poikansa Isildur ja Anarion. Vaikka Amandil kuninkaan mielestä nuoleskeli haltioita ja oli heille hänen mielestään liiaksi mieliksi, hän kuitenkin luotti Amandiliin ja tämän viisauteen ehdottomasti. Ja vaikka Amandil oli kehottanut kuningasta kysymään valarin mielipidettä, hän seisoi ehdottomasti kuninkaan päätöksen mukana.

"Sotaneuvosto!" huusi Ar-Phârazon Kultainen. "Te olette ilmoittaneet Númenorin Vihan olevan valmis! Me lähdemme Keski-Maahan kukistamaan Zigûrunin! Soittakaa lähtösoitto! Me marssimme Romennaan, josta purjehdimme Keski-Maahan! Zigûrun kehtasi julistautua Ihmisten Kuninkaaksi!" Ihmisten Korkean Kuninkaan arvonimi kuuluu yksinomaan Númenorin hallitsijalle - eli siis hänelle itselleen. "Me menemme tekemään siitä lopun, ja Ihmisten Lapsille Keski-Maasta paremman paikan hengittää vapaata ilmaa!"

Suuri oli númenorilaisten sotajoukko ja kaunis ja kauhea katsella, kun se marssi Armenelosista kohti Romennaa. Matkan varrella siihen liittyi kaikkialta sotilaita, kuormarenkejä ja ratsukkoja. Kuin maan läpi virtaava joki, johon sivujoet yhtyvät, se paisui paisumistaan niiden viidenkymmenen lárin matkalla, jota Kuninkaan Tie kuljetti sotajoukkoa Romennan satamaan.

Kauhea ja kaunis oli Kuninkaan Suuri Laivasto katsella, kuin tuuheana metsänä avautui númenorilaisten sotalaivojen mastojen meri. Yksi kerrallaan laivat täyttyivät miehistä, hevosista, aseista ja muonasta. Toista viikkoa kesti laivojen lastaus. Viimein suuramiraali ilmoitti kuninkaalle lähtövalmiudesta.

"Soittakaa sotatorvea", huusi kuningas.

Númenorilaisten soitto oli niin huumaava, että se vaimensi aaltojen kohinan alleen. Kuin yhdestä käskystä nousivat purppuraiset purjeet ja kultakirjoitetut viirit amiraalilaiva Alcarondasissa, ja yksi toisensa jälkeen nostivat muut númenorilaisten uljaat laivat purjeensa. Tuuli olisi kantava heidät Keski-Maahan. Mutta vain kuningas itse ja suuramiraali tietäisivät, mihin siellä.

Viikon purjehduksen jälkeen Keski-Maan rannikko tuli näkyviin. Täällä, Umbarissa, saisi Keski-Maa tuta Númenorin mahdin, sen, jota Westernesseksi ja Anadúniksi kutsutaan. Kerrotaan yhä näinä päivinä, että nähdessään Númenorin laivaston mahdin, Umbarin asukkaat pakenivat kuin pölypilvi sen edessä, ja Ar-Pharazôn Kultaisen joukko laski esteettä maihin. Kaikki maat olivat autiot ja tyhjät kun Meren Kuningas marssi Keski-Maan kamaralle. Seitsemän päivää marssi hän liput liehuen ja torvet soiden ja saapui eräälle kukkulalle ja marssi sen huipulle ja pystytti sinne telttansa ja valtaistuimensa; ja hän istui maan kekellä ja hänen sotajoukkonsa teltat kohosivat hänen ympärilleen, ja ne olivat sinisiä, kultaisia ja valkoisia kuin korkeat kukat niityllä. Ja hän lähetti matkaan airuita ja käski Sauronin tulla ja vannoa hälle uskollisuutta.

Ja Sauron tuli. Hän tuli mahtavata linnastaan Barad-Dûrista eikä ryhtynyt taisteluun. Sillä hän käsitti, että Meren Ihmisten mahti ja kunnia kävivät yli kaiken, mitä niistä kerrottiin, eikä hän voisi luottaa vahvimmankaan palvelijansa kestävän niiden edessä; ja hän näki, ettei vielä ollut dúnedainin aika tullut hänen suunnitelmassaan. Hän oli viekas, hän osasi ottaa salaa mitä ei väkivallalla saanut. Sen tähden hän nöyryytti itsensä Ar-Pharazônin edessä ja siivosi suunsa; ja ihmiset ihmettelivät suuresti, sillä kaikki, mitä hän sanoi, kuulosti hyvältä ja viisaalta.

Mutta Ar-Pharazônia ei petetty. Eikä myöskään Amandilia.

"Herrani kuningas!", huusi Amandil. Tämä väärä ruhtinas on se sama velho, joka petti haltiat tuhatviisisataa vuotta sitten ja aiheutti heidän valtakuntansa Eregionin tuhon. Silloin hän käytti nimeä Annatar, Lahjojen Herra. Ja millaisia vääriä lahjoja hän antoikaan! Aiotteko Te luottaa häneen ja hänen sanaansa?"

"Hän on antautunut, Amandil hyvä"

"Hän on antautunut, mutta ei alistunut. Käärme voi purra niin kauan, kun sillä on pää. Jos Te, herrani, viette hänet vankeuteen Armenelosiin, voitte olla varma, että hän myrkyttää Teidät ja mielenne. Ja hän tuhoaa koko Númenorin samalla tavoin kuin hän tuhosi haltiain valtakunnan".

Kuningas Ar-Pharazôn oli vallanhimoinen ja viekas ja viisas, ja hän käsitti neuvonantajansa sanat. Hän nousi seisomaan, ja tarttui kenenkään huomaamatta miekkansa Aranrúthin, esi-isänsä kuningas Elu Thingolin miekan, kahvaan.

"Neuvonantajani Amandil, te olette oikeassa. Viisautenne valuu vuolaana kuin Anduin!"

Äkkiarvaamatta Aranrúth, se on haltiakielellä Kuninkaan Viha, heilahti. Sen terä välkähti hetken murto-osan auringossa ja se osui Sauronin lihallisen hahmon pään ja hartian väliin irrottaen tarkasti Sauronin pään hartioista. Sauron ehti vain hetken aikaa tajuta, että tuo kuolevainen kirottu ihminen oli voittanut hänet viekkaudessa, viiltävä kipu ja tuska yllätti hänet, ja hänen fêansa irtosi hänen hröastaan. Sauronin eloton hröa kaatui kuninkaan jalkoihin. Musta veri pulppusi vuolaana tahrien maan hänen edessään. Kuningas pyyhki Aranrúthin terän Sauronin viittaan ja työnsi miekkansa tuppeensa.

"Minä, kuningas Ar-Pharazôn, haltiain kielellä Tar-Calion, Kultainen Kuningas, julistan itseni Lännen Valtiaaksi ja Tämänpuoleisten sekä Tuonpuoleisten Ihmisten Korkeaksi Kuninkaaksi. Tänään on rauta voittanut kullan. Olkoon nimeni tästedes Kultainen ja Rautainen Kuningas!"

Koko Númenorin sotajoukko huusi ja hurrasi. Ar-Pharazôn oli nyt Keski-Maan kiistaton valtias. Kestäisi monta ihmisikää, ennen kuin Sauron voisi ottaa jälleen lihallisen muodon.

Samassa Isildur huomasi jotain Sauronin elottomassa ruumiissa. Hän polvistui ja nosti Sauronin vasenta kättä. Siinä oli kultainen sormus.

"Herrani, katsokaa! Tämä sormus on ollut Zigûrunilla. Otan sen ja julistan sen Teidän omaisuudekseen nyt. Olkoon se tästedes Númenorin kuninkaallisen huoneen ja Eärendilin Ihmissuvun Perijäin perintökalleus ja yksi kruununne jalokivistä! Onhan se symboli Ihmisten mahdin voitosta ja Zigûrunin tuhosta tänä päivänä!"

Isildur veti sormuksen pois Sauronin elottomasta sormesta. Se tuntui kuumalta, kuin elävästä tulesta taotulta. Siinä oli haltiakielisiä kirjaimia kirjoitettuna Eregionin tapaan. Isildur alkoi lukea:

"Ash nazg durbatûluk, ash nazg gimbatul. Ash nazg thrakatuluk agh burzum-ishi krimpatul. Herrani ja kuninkaani, tiedättekö te, mitä tuo tarkoittaa?"

"Isildur, kenraalini, en. Sukulaiseni Elrond, joka valitsi haltian osan siinä missä esi-isäni Elros ihmisen, on tarujen tuntija, ja hän selittäköön sen minulle. Lähettäkää airueni Imladrisiin ja kutsukaa Elrond luokseni. Lähettäkää Kutsukaa myös Haltiain Korkean Kuninkaan Gil-Galadin lähetystö Lindonista luokseni!"

Ar-Pharazôn koski sormukseen. Se poltti kuin elävä tuli, eikä hän kyennyt asettamaan sitä sormeensa. Hän julisti sormuksen omaisuudekseen. Se oli varmasti loihdittu, hän ajatteli, ja siihen kätkeytyisi suuri mahti ja voima.

Päivät kuluivat, ja eräänä aamuna Elendil Pitkä näki lippueen joutsenkaulaisia veneitä saapuvan pitkin Anduinia, Suurta Virtaa. Elendil oli kaikkein tarkkanäköisin Ihmisistä, ja hän tiesi, että nuo veneet olivat haltioiden veneitä. Elrond olisi saapuva lähetystönsä kanssa. Laivuetta seurasi vielä suurempi laivue suurempia haltioiden aluksia, joissa kiilteli kulta, hopea ja galvorn. Se oli Haltiain Korkean Kuninkaan Gil-Galadin laivue.

"Herrani kuningas! Haltiain lähetystö on tulossa luoksenne!" huusi Elendil.

Kuningas Ar-Pharazôn Kultainen ja Rautainen katsoi pohjoiseen. Tästä päivästä alkaisi Ihmisten Kuninkuus Keski-Maassa ja hän yhdistäisi koko maailman Númenorin valtikan alamaisuuteen...

Riki Sorsa RIP

2016-05-10T10:30:00.001+01:00

Eivätkä ne suruviestit tähän lopu. Suomen Rod Stewartiksi tituleerattu Riki Sorsa on nukkunut tänä aamuna ikiuneen kotonaan Helsingissä. Ikää hänellä oli 63 vee ja kuolinsyyksi mainitaan "vaikean sairauden murtamana". Tämä eufemismi tarkoittaa yleensä syöpää. Riki Sorsan tapauksessa se tarkoitti ensin kurkkusyöpää ja lopulta keuhkosyöpää.

Riki Sorsa oli pitkän tien kulkija Rod Stewartin tapaan, ja molemmilla oli samanlainen, seksikkään karhea, ääni. Hän teki ensimmäisen omakustannelevynsä jo 1971, mutta hänen läpimurtonsa oli Suomen euroviisuedustus 1981 kappaleellaan Reggae OK. Tämä rytmikäs akuankkakiertoa seuraava biisi oli Mikko Alatalonn biisin Saara ohella ensimmäinen todellinen suomalainen reggae-biisi, ja toi jamaikalaismusiikin suuren yleisön tietoisuuteen. Riki sijoittui sillä sijalle 16 (ihan hyvä suomalaiseksi) ja löi itsensä läpi. Monet suomalaismuusikot ovat innostuneet reggae-beatista Rikin ansiosta, kuten Pave Maijanen.

1990-luvulle tultaessa Riki Sorsa olikin jo suomalaisen pop-taivaan kiintotähti, ja hänen suurin hittinsä lienee Haaveissain vainko oot mun. Ikävä kyllä Riki oli kova tupakkamies, ja se koitui hänen lopukseen.

Tupakka tappaa. Siis ihan aikuisen oikeasti.

Morgoth ja Sauron

2016-05-09T08:25:00.001+01:00

Jatketaan Tolkienilla. Tällä kertaa kahdella Mustalla Ruhtinaalla.

Silmarillionissa kerrotaan kahdesta Mustasta Ruhtinaasta, Morgothista ja Sauronista. He edustavat kahta pahuuden muotoa: äärimmäistä hulluutta ja äärimmäistä itsekkyyttä. Morgoth ja Sauron ovat ikäänkuin toistensa loogiset inverssit, mutta silti edustavat inkarnoitunutta pahuutta.

Morgoth edustaa Tolkienille katolisen mytologian Paholais-hahmoa. Kun Silmarillionin Ainulindalëssa Eru Ilúvatar luo valarin, arkkienkelit tai jumaluudet sekä maiar, enkelihenget, yhteisnimeltään ainur, suurin heistä on Melkor, "mahdissa nouseva". Ja hänessä toteutuu trooppi The Paragon Always Rebels. (Tämä trooppi toistuu kerta toisensa jälkeen: Fëanor, Ar-Pharazon, Saruman jne.) Melkor ryhtyy kapinaan ja pyrkii kaappaamaan Ainurin Soiton haltuunsa, ja kaappaa liki kolmasosan ainurista orkesteriinsa. Ainurin Soitto on samalla maailman luomiskertomus; ja tämä Melkorin kapina on samalla Ardan turmeltuminen.

Quenta Silmarillionissa kerrotaan, miten ainur laskeutuivat Ardaan, ja miten kaikki muut valar ryhtyvät yhteistuumin rakentamaan Ardaa paratiisiksi, mutta Melkor ja hänen sakkinsa ryhtyvät tärvelemään sitä. Ja huonostihan siinä käy. Melkor saa turpaansa, mutta katkeroituu, ja hän alkaa myrkyttämään Ardaa: hän alkaa levittämään omaa fëaansa Ardan aineeseen, sen materiaan, sen joka atomiin ja olemukseen. Muut ainur huomaavat tämän, ja erottavat turmeltumattoman aineksen omaksi mantereekseen, Amaniksi, kauas länteen erottavan meren taakse (pahiksilla on jostain syystä kova talassofobia).

Melkor nimittäin tietää, että Ilúvatarin Lapset, siis haltiat ja ihmiset, tulisivat pian maailmaan, ja hän haluaa järjestää heille mahdollisimman tukalat oltavat. For The Evulz. Ja tämä on yksi hänen teoistaan ilkeimmistä: se saa aikaan haltioiden haipumisen sekä ihmisten kuolemanpelon. Erun suunnitelma oli, että haltiat ja ihmiset asuttaisivat yhdessä maailmaa, mutta Ardan Turmeleminen tekee siitä nyt mahdotonta.

Quenta Silmarillion on, paitsi tragedia, myös kertomus Melkorin matkasta hulluuteen ja tuhoon. Hänestä tulee lopulta Morgoth, Musta Vihollinen, eikä hänen alkuperäistä nimeään enää mainita. Tärvellessään Ardan Morgoth itse heikkeni niin, että hän menetti niin paljon fêaansa että hän lukkiutui pysyvästi Mustan Ruhtinaan hahmoon - hän oli enää kyvytön ottamaan miellyttävää hahmoa - ja samalla hänestä tuli Ilúvatarin Lasten tapaan surmattavissa oleva. Hän oli ainoa valarista joka oppi tuntemaan pelon.

Morgoth tiesi, ettei hän voinut hallita maailmaa - hän oli heikentynyt niin valtavasti. Niinpä hän halusi tuhota ja turmella sen ja saada vain kaaosta ja hävitystä aikaan. Hänen tarkoituksensa oli tohu wa bohu, palauttaa maailma kaoottiseen alkutilaansa. Julkaistussa Silmarillionissa Morgoth kaappaa vastikään heränneitä haltioita vanktyrmiinsä, ja hitaasti ja kiduttaen luo heistä örkkejä risteyttämällä heitä eläinten ja kapinallisten maiojen kanssa. Mutta Tolkien jättää örkkien alkuperän avoimeksi. Yhtä kaikki, he ovat Morgothin luomus. Morgothin örkit elävät sotimiselle: he osaavat vain tuhota ja hävittää, eivät rakentaa, ja heidän tahtonsa on heidän herrastaan riippuvainen, he ovat orjasotilaita.

Kaupan päälle Morgoth on ainoa vala joka piittaa ihmisistä. Hän yrittää korruptoida heidät, mutta epäonnistuu: ja niinpä haltiat ja ihmiset käyvät yhdessä toivottomaan taisteluun Morgothia vastaan. Kun sitten Eärendil onnistuu vakuuttamaan valarin siitä, että nyt on tosi kyseessä, alkaa Vihan Sota, jossa Morgoth lopulta kukistetaan.

Muut valar ihmettelevät, kuinka heikko Morgoth nyt onkaan. Hän ei kykene tekemään enää vastarintaa joutuessaan lähikontaktiin, vaan anelee armoa. Hän on haaskannut niin paljon fëaansa maailman tärvelemiseen, että roolipelitermein "hänen levelinsä ovat laskeneet pohjalukemiin". Hänestä on tullut kuolemattoman sijaan surmattavissa oleva - ja jos hänet surmataan, hänen fëansa on enää kyvytön ottamaan uutta lihallista hahmoa ilman visiittiä Mandosin Saleissa, ja Mandos tuskin haluaa hänelle sitä suoda. Niinpä hänet paiskataan ulkoavaruuteen kahleissa, josta hän ei pääse ennen maailmanloppua. Mutta kuten julkaistussa Silmarillionissa todetaan, "ne siemenet, jotka Morgoth on kylvänyt maailmaan, eivät häviä". Arda on peruuttamattomasti turmeltu.

Sauron puolestaan edustaa pahuuden toista tyyppiä: äärimmäistä itsekkyyttä. Sauron haluaa hallita ja olla itsevaltias. Sauron haluaa alistaa koko maailman alamaisekseen ja tehdä aikaan järjestyksen. Sauron, "Kammottu", oli alunperin vala Aulën suurin palvelija, alkuperäiseltä nimeltään Tar-Mairon, "ihailtu". Mutta hän vaihtoi puolta ja hänestä tuli Morgothin ykkösmies.

Vihan Sodan jälkeen Sauron pakeni, ja Ensimmäinen Aika päättyi ja Eönwë, Manwën airut, antoi Sauronille mahdollisuuden palata Amaniin ja hyvittää tekonsa. Sauron katui tekojaan, mutta ylpeys sai vallan hänessä ja hän pakeni. Hän alkoi suunnitella koko Keski-Maan alistamista valtaansa: hän arveli, että valar eivät enää piittaa Keski-Maan asioista. Eniten hän vihasi ja pelkäsi númenorilaisia, Númenorin saarella asuvia Morgothia vastaan taistelleiden ja haltioille uskollisten Ensiajan ihmisten jälkeläisiä, sillä ihmiset olivat nyt nouseva mahti..

Vuonna 500 Toista Aikaa Sauron alkoi taas liikehtiä Keski-Maassa. Hän käännytti etelän ja idän ihmiset, jotka pelkäsivät númenorilaisia, palvelemaan häntä ja valitsi vuonna 1000 Mordorin maan valtakunnakseen. Hän aloitti linnoituksensa Barad-dûrin, Mordorin Mustan Tornin, rakentamisen.

Sauron ei uskaltanut hyökätä númenorilaisten kimppuun, mutta hän halusi tuhota Keski-Maahan jääneet haltiat. Vuonna 1200 Hän otti kauniin ulkomuodon ja meni Annatar-nimisenä, "Lahjojen Herrana" Lindoniin. Haltiakuningas Gil-galad ei tunnistanut häntä, mutta ei luottanut Annatariin ja kielsi häntä pääsemästä Lindoniin. Sauron meni seuraavaksi Eregioniin, Haltiaseppojen maahan, jota Celebrimbor hallitsi. Haltiat toivottivat hänet tervetulleeksi, sillä Annatar halusi opettaa haltioille takomista. Hän opetti haltioille kuinka taotaan mahtisormuksia, joilla pysäytetään aika ja estetään heidän haipumisensa.

Ja hän petti haltiasepot: hän laati Suursormuksen, jonka kautta hän kykeni hallitsemaan muita sormuksia ja niiden kantajia. Haltiasormukset olivat muuttuneet mahdin välineistä orjan kahleiksi. Siinä, missä Morgoth levitti fêansa ympäri maailman, Sauron keskitti omansa. Hän laati Sormuksesta hirnyrkkinsä. Hän vuodatti Sormukseen vallanhimonsa, julmuutensa ja pahansuopuutensa. Hän myös vuodatti Sormukseen suurimman osan elinvoimastaan ja mahdistaan. Sormuksen voimalla Sauron sai Barad-dûrin valmiiksi. Mutta samalla Sauron menetti kykynsä enää vaihtaa muotoa: hän jäi lukkoon Annatarin avatariin.

Sauron laittoi Sormuksen sormeensa, mutta silloin haltiat saivat selville Annatarin todellisen henkilöllisyyden ja luonteen. He ottivat omat mahtisormuksensa pois sormistaan eivätkä käyttäneet niitä. Sauron raivostui ja hyökkäsi Eregioniin. Haltiaseppojen johtaja, Celebrimbor, surmattiin ja Eregion hävitettiin. Elrond tuli haltia-armeijan kanssa Lindonista, mutta Sauronin örkkiarmeija oli paljon suurempi ja vahvempi. Sauronin joukot valloittivat kaikki läntiset maat. Lindon oli Sauronin joukkojen hyökkäyksen alaisena, mutta Ihmisten Korkea Kuningas Tar-Minastir puuttui asiaan. Ihmisten Korkean Kuninkaan johdolla númenorilaiset toivat paikalle suuren laivaston ja armeijan. Yhdessä Haltioiden Korkean Kuninkaan Gil-Galadin armeijan kanssa Sauronin armeija tuhottiin ja Sauron pakeni Mordoriin.

Sauron oli kautta koko Toisen Ajan voimakkaampi kuin Morgoth. Morgoth oli jakanut fëansa ympäri Ardaa, kun taas Sauron oli koonnut sen. Mutta Númenorin ihmiset olivat vielä Sauroniakin voimakkaampi mahti. Ihmisten lahjat aiheuttivat sen, että ajan myötä ihmiskunta olisi ylittävä ainurin. Mutta samalla haltiasormusten takominen oli onnettomuus: ne pysäyttivät ajan kulun, ja näin veivät Númenorin itsensä tuhoon. Ihmisten kehityskulku juuttui staasiin: vaikka númenorilaiset alkoivat perustaa siirtokuntiaan Arnoriin ja Gondoriin, heidän kehittymisensä pysähtyi. Haltiasormusten takominen oli noldorin toinen kapina jos Silmarilien ryöstö ja Fëanorin vala oli heidän ensimmäinen kapinansa. Ja se päättyi ikävästi. Tietämättään haltiat ajoivat heidän uskollisimmat liittolaisensa, númenorilaiset, tuhoon.

Sauron nimittäin oli paljon ovelampi, paljon petollisempi ja paljon viekkaampi kuin Morgoth. Vaikka Númenor oli sotilaallisesti koko ajan Sauronia suurempi mahti, númenorilaiset olivat kuitenkin ihmisiä, ja númenorilaisia alkoi vaivata heidän kuolevaisuutensa. He kadehtivat haltioiden kuolemattomuutta (kukapa ihminen ei sitä kadehtisi) ja alkoivat napinoida omaa kohtaloaan vastaan. Seurauksena oli hirvittävä kunnianhimo, materialismi - ja tahto maailmanvaltiuteen. Númenorin mahti kasvoi koko ajan, mutta samalla sen väestö korruptoitui koko ajan, ja lopulta Númenorista tuli kuin Keisarikunta - se oli muuttunut hyviksistä pahiksiksi, sillä Númenorin kuninkaat halusivat nyt yhdistää Keski-Maan omaan valtakuntaansa.

Syttyi sota, jossa Sauron jäi alakynteen. Mutta ovelana jannuna hän antoi vangita itsensä koska hän tiesi kykenevänsä korruptoimaan Ar-Pharazonin, Ihmisten Korkean Kuninkaan. Hän arveli, että kunnianhimossaan Ar-Pharazon hyökkäisi Amaniin - ja hänelle kävisi köpelösti.

Niin kävikin. Akallabeth on surullista luettavaa. Númenorin mahti oli niin hirveä, että itse Eru Ilúvatarin oli pakko puuttua asiaan: Númenor tuhoutui, litteä Arda muuttui palloksi ja Aman otettiin pois toiseen ulottuvuuteen. Vain Uskolliset pääsivät pakenemaan Keski-Maahan.

Sauronin lihallinen hröa tuhoutui. Mutta hänen fëansa pakeni Mordoriin, jossa hän sai Sormuksen avulla uuden inkarnaation. Mutta se oli jälleen heikompi - hän lukkiutui Mustaksi Ruhtinaaksi. Haltiat ja ihmiset päättivät nyt iskeä, ja muodostivat Viimeisen Liiton Korkeiden Kuninkaiden Elendilin sekä Gil-Galadin johdolla ja hyökkäsivät Mordoriin. Siellä Sauronin armeija tuhottiin.

Mutta Sauron ei ollut Morgoth. Sauron tiesi olevansa vahva ja kuolematon niin kauan kun hänellä olisi Suursormus, ja hän tuli itse omassa inkarnaatiossaan mukaan taisteluun, ja aiheutti yksinään hirveämpää tuhoa kuin hänen örkkinsä. Hän surmasi sekä Gil-Galadin että Elendilin, ja Elendilin kaatuessa hänen miekkansa, Narsil, murtui hänen alleen. Sauron olisi saanut surmattua myös Elendilin perillisen Isildurin, mutta onnekas sattuma puuttui peliin; maahan painettu Isildur sai otteen Narsilin tyngästä ja löi poikki Sauronin sormuskäden. Sauron menetti voimansa, ja hänen hröansa tuhoutui. Isildur ei suostunut haltiakuninkaiden Elrondin ja Círdanin pyynnöistä huolimatta tuhoamaan sormusta vaan vihassaan Sauronia kohtaan piti sormuksen suvunsa perintökalleutena. Hän ei ymmärtänyt Sormuksen olevan Sauronin hirnyrkki, ja se sinetöi Sauronin paluun myöhemmin Kolmannella Ajalla, joka alkoi sodan päättymisen jälkeen. Loppu löytyy TSH:sta.

Sekä Morgothin että Sauronin tarinat ovat tutkielmia pahuudesta. Pahuus on joko äärimmäistä hulluutta tai äärimmäistä itsekkyyttä. Morgoth romahti Luciferin tapaan äärimmäisestä kirkkaudesta hulluuden mielipuoliseen alennukseen: Sauron taas halusi Beelzebubin tavoin hallita koko maailmaa, ja hänet lyötiin. Pahuudella on paljon orjia mutta vähän liittolaisia. Pahis on yksinään vahvempi kuin jokainen hyvis, mutta hyviksiä on enemmän ja he liitossa ovat vahvempia kuin pahis. Morgoth ei milloinkaan, lukuunottamatta kaksintaisteluaan Fingolfinia vastaan, tullut ulos linnoituksestaan, ja siinäkin taistelussa hän vammautui pahasti, kun taas Sauron itse otti aktiivisesti osaa sotatoimiin. Morgothin örkit olivat pelkkiä orjasotilaita; Sauronin örkeillä on oma persoonallisuutensa ja oma tahtonsa.

Morgoth on aluksi paljon suurempi kuin Sauron, mutta heikkeni rajusti tärvellessään Ardan. Sauron oli koko Toisen Ajan vahvempi kuin Morgoth, muttei siltikään mahtanut mitään suorassa konfliktissa Númenorille. Númenorin armeija olisi todennäköisesti voittanut Morgothin leikiten. Sauron voitti Númenorin petoksella ja kierolla pelillä, mutta Sauron ei myöskään koskaan langennut samanlaiseen nihilistiseen hulluuteen kuin herransa Morgoth. Morgoth oli kaaoksen jumaluus, mutta Sauron ei nähtävästi halunnut kaaosta, vaan järjestystä. "Hänen hyveensä – ja myös syy hänen alkuperäiseen ja myöhempään lankeamiseensa – oli se, että hän rakasti järjestystä ja inhosi sekasortoa ja tuhlausta", toteaa Tolkien.

Sauron on Aulën maia, ja Aulë on varmasti kaikista valarista omalaatuisin. Aulën kapina oli luoda kääpiöt, jotka eivät kuuluneet Erun alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta Aulë oli vilpitön. Sensijaan Sauron ei ollut. Hän yritti hallita eläviä olentoja samalla tavalla kuin seppä pakottaa terästä haluamaansa muotoon. Häneltä puuttuu kyky vastavuoroisuuteen, ja hänellä onkin paljon orjia muttei lainkaan liittolaisia, kumppaneita saatikka ystäviä. Hän vihaa kaaosta, ja samalla hän menettää kykynsä hyötyä orgaanisista järjestelmistä ja intuitiosta yrittäessään tehdä laskelmia ja poistaa niistä ennustamattomia tekijöitä. Lopputulos on Mordor. Kolmannella Ajalla Sauronin lankeemus tulee selvänä esiin. Hänestä on tullut kuin Stalinista. Sauron vaikuttaa pakkomielteiseltä halussaan pitää kaikkia lankoja käsissään varsinkin, kun hänellä on samalla tapana pysytellä itse etäällä olennaisista tapahtumapaikoista. Sormuksen sodassa hän lymyilee koko ajan Mustassa Tornissaan, ja vaikka hän onkin ilmaisesti delegoinut taistelukentän hallinnan alamaisilleen, hän on kahlinnut kenraalinsa käskyillään. Ihmisten ja haltioiden strategia on paljon joustavampi, paljon juoheampi - eikä Sauronille ikinä tullut mieleen, että heidän tavoitteensa oli tuhota Sormus, eikä käyttää sitä häntä vastaan.

Kolmannen Ajan lopulla kriittisesti heikentynyt Sauron ei enää tullut esille edes viime hetkellä, sillä hänen hirnyrkkinsä oli viety ja hänestä oli tullut heikko ja surmattavissa oleva. Hänelle oli Sormuksen käsiin saaminen koko taistelun primus motor, ja sekä ihmiset että haltiat tiesivät sen, sillä Sormuksen avulla hän olisi voinut ottaa jälleen uuden, paremman, inkarnaation. Siksi Sormus piti tuhota. Sauron oli ottanut viimeisen inkarnaationsa, joka oli niin rujo ja rampa, ettei hän rohjennut näyttäytyä kuin lähimmille alaisilleen. Klonkku kuitenkin saattoi todistaa, että hänen mustassa kädessään oli Isildurin jäljiltä vain neljä sormea. Lopullisen vahvistuksen Sauronin inkarnaatiosta Tolkien antoi vasta vuonna 1963 päivätyssä kirjeessä. Kun Sormus viimein tuhoutui, samalla tuhoutui Barad-Dûr, jota Sormuksen magia ja siihen vuodatettu Sauronin fêa piti yllä - ja Barad-Dürin luhistuessa samalla kuoli myös Sauronin lihallinen inkarnaatio ja hän oli kyvytön enää ottamaan uutta hahmoa.

Suursormuksen tuhoutuessa myös muut Sormukset menettivät mahtinsa. Nazgulit vapautuivat vuosituhantisesta orjuudestaan ja heidän fêansa lähtivät ihmisten kohtalon mukaisesti pois Ardasta, kun taas haltiasormukset menettivät voimansa ja niistä tuli pelkkiä kauniita koruja. Aika pääsi jälleen virtaamaan, ja haltioille tuli kiire pois Keski-Maasta, pois haipumisen tieltä. Mutta se on eri tarina.

Media, vastamedia ja relativismi

2016-05-08T21:54:00.000+01:00

Vastamedia on relativismin lapsi.

Tähän johtopäätökseen ruukinmatruuna on tullut pohtiessaan perinteisten medioiden ja niiden rinnalle nousseiden vastamedioiden suhdetta. Vastamedioita ei milloinkaan olisi voinut syntyä ilman relativismin nousemista paradigman asteelle.

Pähkinänkuoressa termi relativismi tarkoittaa kaiken suhteellisuutta, ts. että asioiden tilat eivät ole objektiivisia eivätkä absoluuttisia, vaan riippuvat aina kertomuksesta (narratiivista) tai havainnoitsijasta. Esimerkiksi jotkut relativistit katsovat, että ihmiset voivat ymmärtää ja arvioida käyttäytymistä tai uskomuksia ainoastaan omassa historiallisessa tai kulttuurisessa kontekstissaan.

Usein relativismilla tarkoitetaan totuusrelativismia, jonka mukaan ei ole olemassa mitään universaaleja, absoluuttisia totuuksia, vaan totuus on aina suhteessa johonkin viitekehykseen, kuten kieleen tai kulttuuriin. Eli että asioiden totuusarvo riippuu aina joko niiden esittäjästä tai vastaanottajasta. Äärimmillään totuusrelativismia edustaa subjektiivinen konstruktivismi, jonka mukaan tosiasiat ovat pelkkiä mielipidekysymyksiä, "your guess is as good as mine" eikä mitään objektiivista totuutta ole olemassakaan vaan kyse on pelkästä kielipelistä. Tämä on ristiriidassa luonnontieteissä paradigmana olevan objektiivisen materialismin mukaan, jonka mukaan on olemassa havaitsijasta riippumaton ulkopuolinen todellisuus, josta voidaan saada luotettavia, objektiivisia, havaintoja.

Relativismin paradigman valta näkyy voimakkaimmin perinteisissä medioissa, kuten sanomalehdissä, radiossa, televisioissa ja muissa viestimissä. Ne esittävät totuutena asioita, joita niiden toimittajat ovat päättäneet esittää totuuksiksi, riippumatta siitä, mikä niiden tosiasiallinen objektiivinen totuusarvo on.

Ja tämän relativismin lapsia ovat vastamediat.

Harry Frankfurt esittää esseessään On bullshit kolme käsitettä: "totuus", "valhe" ja "hevonkukku" (bullshit). Hän lähtee siitä alkuolettamuksesta, että on olemassa objektiivinen todellisuus josta voidaan aistien ja filosofian sekä järjen avulla saada luotettavaa tietoa. Frankfurtin mukaan totuuden voi kertoa kuka tahansa, mutta valehtelijan on tiedettävä totuus voidakseen valehdella. Sensijaan hevonkukku voi olla totta tai valhetta aivan kertojasta riippuen. Hevonkukun kertoja voi uskoa kertovansa totuuden tai "puhuvansa niin totta kuin kykenee", mutta se ei tee hevonkukusta objektiivisesti sen enempää totta kuin valhetta.

Valtamedioiden edustajat ovat olleet huolestuneita vastamedioista, joita myös on "valhemedioiksi" kutsuttu. Mutta se ikävä totuus on aina, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, ja Helsingin Sanomilla on ilkeä lempinimi "Brysselin Pravda" sillä sen journalismi on ollut kauniisti sanottuna viritteissävytteistä. Juuri tähän ovat vastamediat iskeneet.

Kumpi sitten on hevonkukkua, valtamediat vaiko vastamediat? Relativismi on vallitseva paradigma, ja relativismi ei anna tähän vastausta. Sen ainoa vastaus on your guess is as good as mine. Jää vastaanottajan ratkaistavaksi, kumpi on se Lügenpresse, valtamediat vaiko vastamediat.

Vaikka vastamedioita on vaadittu kovaan ääneen tukahdutettaviksi, meillä ikävä kyllä on sananvapaus ja siitä annetut pykälät. Valehtelu ei Suomessa ole rikos, kunnianloukkaus ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan ovat. Vastamediat ovat iskeneet markkinarakoon siinä, että ne kertovat uutisia, joita kansa haluaa kuulla. Ikävä kyllä ne ovat samalla äärimmäisen raflaavia ja provokatiivisia. Jos vastamedioiden journalistinen laatu ei olisi niin luokattoman huono, ne haastaisivat valtamediat.

Ruukinmatruuna seuraa tilannetta eikä kehota uskomaan vastamedioita kaikessa.

Vanhemmat ja nuoremmat

2016-05-07T13:36:00.001+01:00

Ruukinmatruuna ei ole moneen aikaan kirjoittanut Tolkienista, ja nyt lienee aika pohtia Ilúvatarin lasten keskinäisiä suhteita. Eli siis miten haltiat näkivät ihmiset - ja miten ihmiset näkivät haltiat.

Ruukinmatruuna on todennut pitävänsä itseään enemmän haltiana kuin ihmisenä. Mutta ihminen hän on silti, ja hän on saanut jälleen kokea kuolevaisuutemme läheltä. Tolkienin asetelma oli kerrassaan nerokas: haltiat olivat kuolemattomia ja heille oli siunattu sekä ikuinen terveys että älykkyyttä ja herkkyyttä - ja kuoleman jälkeen reinkarnoituminen takaisin maailmaan. Mutta ihmisille Eru antoi oudot lahjat: vapaan tahdon, tyytymättömyyden siihen, mitä on tai on saavuttanut sekä kyvyn elää erillään maailman mahdeista ja kohtaloista. Sen vastapainona on sitten sairaalloisuus ja kuolevaisuus: vaikka ihmisen elinikä on paljon pitempi kuin eläinten, he ovat haltioiden silmissä kuin päiväperhosia.

On huomattava, että Tolkienin haltiat eivät ole satujen ja kansantarujen ilkeitä haltioita ja keijuja. He ovat ihmisiä - ihmisiä sellaisina, jos syntiinlankeemusta ei koskaan olisi tapahtunut - kuolemattomia ja kauniita, mutta kyvykkäitä sellaiseen törttöilyyn, jota ihmisistä saa etsiä. Haltiat eivät ole enkeleitä eivätkä hyviksiä. Ei tarvitse kuin miettiä Fëanoria ja hänen seitsemää poikaansa. Tai Thranduilia ja hänen suhdettaaan kääpiöihin. Tai Elu Thingolia ja hänen ylimielisyyttään ja typeryyttään. Yksikään ihminen ei ikinä palvellut Morgothia vapaaehtoisesti. Maeglin palveli.

Mutta miten haltiat ja ihmiset näkivät toisensa? Esseessä Athrabeth Finrod ah Andreth Tolkien käsittelee tätä asiaa. Miten vanhemmat ja nuoremmat näkivät toisensa? Haltioiden suhdetta ihmisiin on käsitelty Silmarillionissa, ja se on kauniisti sanoen rasistis-patronistinen. Mutta se ei ole koko totuus. Essee on keskustelu haltiakuningas Finrodin, Galadrielin veljen, kanssa ja ihmisprinsessa Anderthin, Bëorin huoneesta. Finrodin ja Galadrielin nuorempi veli Aegnor oli palavasti rakastunut Andrethiin (joskus siis näinkin päin!) mutta eldarin lain mukaan avioliittoja ei sopinut solmia kesken sotakampanjoiden, kuten Angbandin piirityksen. Kaupan päälle Andreth suri Aegnorin puolesta, joka olisi tuomittu jäämään leskeksi sinne maailman tappiin asti...

Esseessä Andreth kertoo kansansa taruja 400 vuoden takaa kun ihmiset heräsivät, ja miten ainoa vala, joka ylipäänsä välitti ihmisistä, oli Morgoth. Hän kertoi, miten Morgoth - siis paholaishahmo - ilmestyi heille ensin kauniissa hahmossa ja sen jälkeen Pimeytenä, maailman valtiaana ja yritti voittaa heidät puolelleen, kun taas Ääni - jolla ei ollut hahmoa mutta joka kertoi ihmisten olevan hänen lapsiaan - varoittu heitä Morgothista. Lopulta heille selvisi että Pimeys tosiasiallisesti yritti tuhota heidät, ja heidän tarujensa mukaan Ääni teki heidät kuolevaisiksi rangaistuksena siitä, että he olivat kuunnelleet Pimeyttä ja totelleet tätä. Andreth totesi, että riippumatta siitä, kuinka fiksuja, urheita tai rohkeita ihmiset olivat, kuolema vei heidät joka tapauksessa eikä heillä ollut mitään takeita että mitä sen jälkeen. Haltiat sentään reinkarnoituvat...

Finrod ei usko tätä. Finrodin mukaan kuolevaisuus on ollut alusta saakka ihmisen osa, ja se on heidän toivonsa: he pääsevät pois turmeltuneesta Ardasta. Haltioiden osa on haipuminen; aika syö heidän ruumiinsa, hröansa, ja heistä jää vain heidän henkensä, fëa, häljelle. Aika tuhoaa haltiat ilman ihmisiä. Finrod on vakuuttunut siitä, että ihmisten lahjat - tahdonvapaus, pyrkimys kohti täydellisyyttä ja riippumattomuus maailman Mahdeista - oli tarkoitettu Ardan korjaamiseksi (vertaa tikkun olam). Kun maailmanloppu ja Dagor Dagorath koittaisi, ihmiset olisivat työllään korjanneet maailman sellaiseksi, että myös haltiat kykenisivät elämään siinä - muutoin heidän kohtalonsa olisi haipuminen tai pako Amaniin, jossa aika kertakaikkiaan on pysähdyksissä.

Finrod kysyy vielä Andrethilta, että mikä olisi ollut niin valtava rikos Luojaa - siis Ääntä - kohtaan, että Luoja olisi rankaissut tällä tavoin lapsiaan. Tähän Andrethilla ei ole vastausta. Andreth kysyy Finrodilta, onko hänellä vastausta aiheeseen, ja tämä toteaa, että kenties valar tietävät. Andreth vastaa katkerasti, että valar eivät piittaa tippaakaan ihmisten kohtalosta, ja ainoa vala joka on heitä kutsunut, oli Morgoth - siis vihollinen. Finrod toteaa tämän liittyvän tahdonvapauteen: ihmisten on itse löydettävä tiensä ja opittava kaikki itse. Ihmiset eivät ole valarin tahdon alla toisin kuin haltiat.

Finrod toteaa myös, että jos ja kun ihmisten ja haltioiden fëat ovat niin epäsynkronissa hröaan nähden kuin ne ovat, niin sillä on tarkoitus. Finrod kysyy Andrethilla että miten ihmiset näkevät asiat. Andrethin mukaan ihmiset näkevät asiat eri tavoin kuin haltiat. Ihmisille jonkin asian opettelu on jotain toista asiaa varten (hyötyaspekti vs rakkaus asiaa itseään kohtaan) ja kun ihmiset rakastavat jotain, se muistuttaa heitä vielä jostan rakkaammasta. Ihmiset menettävät rakkautensa asioita kohtaan nopeasti, ja heidän sydämensä ovat kyvyttömiä kiintymään asioihin samalla tavoin kuin haltioiden. Samoin hän kertoo, että ihmisillä on ennakkoaavistus asioista ennenkuin he alkavat tutustua niihin. Ihmiset kasvavat nopeasti mittaansa, vanhenevat ja kuolema ottaa heistä otteen. Siinä missä Finrodin mukaan haltiat näkevät ihmiset "vierailijoina" tässä maailmassa, Andrethin mukaan ihmiset näkevät haltiat kuin isoina, aikuisina lapsina. Haltiat ovat ihmisten silmissä lapsellisia, tuittupäisiä, kyvyttömiä tekemään mielekkäitä päätöksiä itsenäisesti ja he näkevät maailman ei-väsynein silmin. Andreth kysyy Finrodilta, että onko tämä kyvyttömyys kiintyä maailmaan ja löytää siitä mitään kiintymisen arvoista osa ihmisten kohtaloa. Finrod sanoo että kyllä, ja Morgothin rikos ei ollut se, että ihmiset ovat kuolevaisia vaan se, että ihmiset toisaalta vieraantuvat nopeammin maailmasta ja toisaalta se, että he pelkäävät kohtaloaan. Morgothin rikos haltioita kohtaan oli heidän haipumisensa ja ihmisiä kohtaan kuolemanpelon istuttaminen heihin.

Andreth sitten kysyy, että miksi ihmisten fëa ja hröa ovat niin rajusti disharmoniassa kun taas haltioilla ne ovat synkronissa. Finrodin mukaan ihmisten todellinen koti ei ole tässä maailmassa, vaan sen ulkopuolella. Kuolema on ihmisille pikemminkin kohtiinlähtö kuin tuho. Andreth ei hyväksy tätä. Andrethin mukaan tämä on hröan halveksuntaa. Hän toteaa, että jos ihmisen kohtalo on kuolla ja jättää ruumiinsa, niin tällöin ruumis on sielun vankila. Andrethin mukaan tällöin ihmiset on asetettu maailmaan vangeiksi, ei sen perillisiksi, ja tällöin elämä olisi ihmisille lähinnä rangaistus. Finrod selittää, että sielun ja ruumiin suhde on pikemminkin kuin avioliitto: jos haltioilla fea ja hroa ovat synkronissa Ardan kanssa, tällöin heidän osansa on olla maailmanloppuun saakka tässä liitossa, kun taas ihmisillä tuo liitto on maailman ulkopuolelle. Finrod esittää vielä, että ihmisten loputon uteliaisuus ja halu ottaa asioista selvää ja oppia on heijastuma tästä ja että Ääni - siis Eru Ilúvatar itse - on asettanut sen heihin.

Andreth toteaa, ettei heillä ole mitään keinoa saada tästä varmuutta. Ääni ei enää puhu heille. Finrod toteaa, että se on osa tätä kasvuprosessia. Ihmiset eivät ole maailman vankeja vaan sen perillisiä. He eivät ole haltioille "jälkeentulevia" vaan heidän perijöitään. Hänen mukaansa ihmisten tehtävä on valmistaa maailma Toista Ainurin Soittoa varten ja korjata se vahinko, minkä Morgoth on saanut aikaan. He tekisivät paljon virheitä siinä eikä tämä prosessi olisi mukava ja ihmisillä olisi paha taipumus käydä sotia keskenään, mutta lopputuloksena olisi maailma, jossa niin sekä haltiat että ihmiset voisivat elää.

Andreth kysyy sitten, että miksi Pimeys ahdistaa heitä jatkuvasti ja miksi Ääni ei puhu heille enää, mihin Finrod vastaa, että Eru on jättänyt heille käsitteet amdir (uteliaisuus) ja estel (toivo). Andreth ei hyävksy tätä. Hän kysyy, onko Pimeys tämän maailman herra ja ovatko nuo uteliaisuus ja toivo pelkkiä haavekuvia. Finrod vastaa kieltävästi. Andreth puhuu tämän jälkeen ihmisten tarujen Vanhasta Toivosta: siitä, että Eru itse astuisi kerran maailmaan ja auttaisi ihmisiä korjaamaan sen. Mutta vain harvat ihmiset uskoivat tähän: heille maailman todellisuus on kahden tasavahvan vihollisen kamppailua: Pimeyden ja Äänen.

Finrod toteaa, että näin ei ole: Manwë ja Morgoth ovat tasavahvoja, mutta Ääni - siis Eru Ilúvatar - on paljon molemia voimakkaampi. Hän myös toteaa, että Eru ei aio jättää luomustaan Morgothin käsiin. Vaikka tuo ihmisten Vanha Toivo onkin haltioille outo ja uusi, hän toteaa että tuossa on varmasti perää, ja Eru itse kyllä keksisi keinon tulla maailmaan.

Entäpä sitten vanhempien ja nuorempien suhteet? Voivatko he koskaan ymmärtää toisiaan paitsi sanojen tasolla? Andreth mainitsee Aegnorin ja kuinka tämä rakastaa häntä. Ja he tapasivat kun Andreth oli nuori neito, nyt hän oli aikuinen nainen, ja pian hän olisi vanhus. Haltioiden, hän sanoi, muisti oli heidän elämänsä; ja miten heidän kävisi kun kuolema heidät erottaisi? Säälivätkö kynttilät (haltiat) koiperhosia (ihmisiä) kun he lentävät niihin? Finrod toteaa, että olisiko sitten ollut parempi, jos haltiat ja ihmiset eivät koskaan olisi tavanneet? Tähän Andrethilla ei ollut vastausta.

Aegnor oli kuitenkin mieleltään soturi; ja Andreth käskee häntä olemaan varovainen sodassa. Aegnorin viimeiset sanat Andrethille ovat, että ihmiset ja haltiat ovat samaa sukua, että heillä on yhteinen vihollinen, ja ettei lopulta kuolema voi erottaa ikuisiksi ajoiksi häntä, veljeään ja Andrethia.

Tolkienin maailmassa ei ole onnellisia loppuja. On vain katkeria ja katkeransuloisia. Ja Aegnorin ja Andrethin tarina on sellainen. Aegnor kaatuu Angbandin piirityksessä ja se on Andrethin kohtalo lopulta jäädä yksin.

Julkaistussa Silmarillionissa kerrotaan asioita, jotka ovat olennaisia kertomuksen ymmärtämiseksi. Eru Ilúvatar - Yksi - on maailman, Eä, luoja, mutta ei maailma itse. Maassa, Ardassa, on inkarnoituneita olentoja, joilla on fëa and hröa (ruumis ja henki). Niiden tarkoitus on toimia harmoniassa keskenään. Hröa on kuolevainen, mutta fëa on tuhoutumaton. Mutta tämä harmonia särkyi Ardan Turmelemisessa, jonka sai aikaan Morgoth. Haltioiden kuolemattomuus on samalla vankeus turmeltuneeseen Ardaan - haltiat reinkarnoituvat jälleen vietettyään jonkin aikaa Mandosin Saleissa, ja Finrod reinkarnoitui varsin nopeasti kuolemansa jälkeen. Mutta samalla on heidän kohtalonsa pysyä maailmassa kunnes päivät päättyvät. Mutta koska ihmiset kuolevat joka tapauksessa, joko luonnollisesti tai onnettomasti, heidän fëansa oli erilainen kuin haltioilla, ja kun ihmiset kuolivat, heidän fëansa jätti maailman. Haltioiden havainto oli, että ihmisille kuolevaisuus oli luonnollista, ei rangaistus, ja että heidän fëansa ei oltu edes suunniteltu jäämään tähän maailmaan. Tähän sisältyi paradoksi: haltiat halusivat pois maailmasta, mutta eivät päässeet: ihmiset halusivat jäädä maailmaan, mutta eivät voineet. Ja tämä oli myös Morgothin aikaansaannoksia.

Finrodin mukaan Morgoth olisi ollut Erun itsensä veroinen, jos hän olisi kyennyt muuttamaan ihmisten kohtaloa kuolemattomista kuolevaisiksi. Ja koska näin ei ollut - Morgoth oli todellisuudessa paljon heikompi kuin mitä hän esitti olevansa. Tämä oli Andrethille vaikeaa ymmärtää, sillä hänellä ei ollut kokemusta yhdestäkään toisesta valasta kuin Morgothista, ja hänelle maailma oli kahden tasaveroisen mahdin kamppailua. Hän toteaa myös, että haltioiden ja ihmisten avioliittoja syntyisi vain poikkeustapauksissa, ja niillä kaikilla olisi oma osuutensa maailman kertomuksessa. Finrodin ja Andrethin kertomushan käydään ennen Bereniä ja Lúthienia sekä Tuoria ja Idriliä, joten tämä aika ei vielä ollut tuleva.

Kertomusta ei ole suomennettu. Se on osa History of the Middle Earthia, jota ei otettu mukaan julkaistuun Silmarillioniin. Mutta Christopher Tolkien on todennut, että hänen isänsä jäämistö on niin valtava, että siitä on julkaistu tähän mennessä vasta noin kymmenesosa. Ruukinmatruuna itse pitää Silmarillionia Tolkienin pääteoksena, ei Tarua sormusten herrasta. Ja Silmarillion on kaunein kirja, minkä ruukinmatruuna milloinkaan on lukenut.

Pelinsä kullakin

2016-05-06T19:12:00.002+01:00

Jääkiekossa ongelmana on kaukaloväkivalta mutta katsojat käyttäytyvät suunnilleen siististi. Jalkapallossa ongelmana on katsojaväkivalta mutta pelaajat käyttäytyvät suunnilleen siististi. Rugby on hyvin väkivaltainen peli, mutta sen katsojat eivät käy toistensa kurkkuihin. Jääkiekko on perinteinen keskiluokan peli, jalkapallo työväenluokan. Onko niin, että keskiluokan kakarat päästävät kaukalossa höyryjään pois, kun taas jalkapallossa työväenluokan muksut pyrkivät kentällä osoittamaan osaavansa käyttäytyä fiksusti?

Rikkaan majan poika siinä missä köyhänkin

2016-05-05T06:23:00.001+01:00

Ruukinmatruunan kotoa löytyy isoisän jäämistönä Ylipäällikön päiväkäsky, päivätty 13.3. 1940. Mannerheim antoi sen Talvisodan päätteeksi, jossa hän kiitti suomalaista sotilasta ja heidän antamaansa uhria isänmaansa puolesta. Ja hän totesi siinä, ettei hän ole nähnyt missään heidän veroisiaan sotilaita ja että kaikki ovat nurkumatta panneet oman nahkansa alttiiksi sosiaaliluokasta riippumatta.

Virallisen totuuden mukaan USA:n ammattiarmeija kootaan slummien ja traileripuistojen asukkaista, jotka eivät kelpaa mihinkään oikeaan työhön. Tällaisia argumentteja täällä Takkiraudassakin näkee vähän väliä. Mutta totuus on toisenlainen: yhteiskunnan alakerrokset välttelevät visusti armeijaan menemistä, kun sensijaan alempi keskiluokka on rajusti yliedustettuna. Mutta myös rikkaan majan poika kantaa uhrinsa amerikkalaisen plutokratian alttarille.

Yhdysvaltalainen sotilas on saanut surmansa Irakissa taistelussa terroristijärjestö ISISiä vastaan. Kyseessä on vasta kolmas yhdysvaltalainen kuolonuhri elokuussa 2014 alkaneen sotilasoperaation aikana. Mutta sankarivainaja ei olekaan ihan kuka tahansa. Mediatietojen mukaan kuollut on nimeltään Charlie Keating IV, joka kuului Navy Seals -erikoisjoukkoon.

Pieni yhdysvaltalaissotilaiden ryhmä ei ollut taistelutehtävissä, vaan yli kolmen kilometrin päässä kurdien Peshmerga-joukkojen etulinjasta Pohjois-Irakissa, kun ISIS aloitti koordinoidun suurhyökkäyksen. Kyseessä oli suurin ISISin operaatio alueella kuukausiin. ISIS iski jalkaväen, puskutraktorien ja itsemurhapommittajien voimin. Terroristit käyttivät jälleen autopommittajien aaltoja ja saivat tiistaina aamulla haltuunsa 28 kilometrin päässä Mosulista sijaitsevan Tel Asqufin kylän. Yhdysvaltalaiset osallistuivat taisteluun, ja Keating sai Reutersin irakilaisen lähteen mukaan surmansa "suorassa tulituksessa".

Kurdijoukot valtasivat kylän takaisin myöhemmin tiistaina. USA:n johtama koalitio teki seudulla yli 20 ilmaiskua. ISIS menetti lopulta pieleen menneessä hyökkäyksessä lähteestä riippuen 80-121 taistelijaa ja 25 ajoneuvoa. Keatingin ohella ainakin 10 kurditaistelijaa kuoli, kurdiviranomaiset kertoivat. Yhdysvallat ei virallisesti vahvistanut kuolleen sotilaan henkilöllisyyttä, asemaa tai kuoleman olosuhteita. Aiemmat menetykset Yhdysvallat kärsi viime maaliskuussa, kun merijalkavän sotilas kuoli rakettitulituksessa sekä viime lokakuussa, kun erikoisjoukkojen sotilas kuoli panttivankien vapautusoperaatiossa.

Yhdysvaltojen kokonaisvahvuus on Irakissa 4 000-5 500 henkeä laskentatavasta riippuen. Syyriassa erikois- ja tukijoukkoja on noin 300. Yhdysvaltalaisjoukot eivät suoraan osallistu maataisteluihin, vaan tarjoavat koulutus- ja konsultaatiotukea kurdijoukoille, määräävät kohteita ilmaiskuille sekä suorittavat erikoistehtäviä, kuten täsmäiskuja ISISjohtajien surmaamiseksi. Sekä Valkoinen talo että useat asiantuntijat ovat tyrmänneet ajatuksen siitä, että Yhdysvallat lähettäisi laajemman sotajoukon taistelemaan Isisiä vastaan. Myös kansan mielipide on tiettävästi sotilasvoiman kasvattamista vastaan. Presidentti Barack Obaman kausi päättyy vuodenvaihteessa, mutta linjaan tuskin tulee O'Hanlonin mukaan muutosta.

Charles Keating IV, lempinimeltään "C-4", 31, oli yhdysvaltaismiljonäärin ja 1980-luvun säästöpankkikriisin päätekijän Charles Keating Jr:n pojanpoika. Hän oli perheemme sankari sanan joka merkityksessä, luonnehti sotilaan serkku Elizabeth Ann Keating CNN:lle. Pursimies Keating toimi kurdien Peshmerga-joukkojen neuvonantajana Erbilissä Pohjois-Irakin kurdialueella, jossa on myös viitisenkymmentä suomalaissotilasta kurdien kouluttajina. Hän kaatui yrittäessään pelastaa kurdien kouluttajia joutumasta ISISin hyökkäyksen alle. Irakissa kaatunut Navy SEAL Charles Keating tuli sotilasperheestä. Hänen isoisänsä oli palvellut I maailmansodassa ja isoisänsä lentäjänä toisessa maailmansodassa.

Charles Keating Jr. nousi sodan jälkeen merkittäväksi pankkiiriksi, jonka maine kuitenkin meni 1980-luvun lopun pankkiskandaalissa. Hän istui vankilassa 4,5 vuotta. Keating Jr kuoli 90-vuotiaana 2014. Perheen ystäviin kuuluva senaattori ja entinen presidenttiehdokas John McCain lähetti tiistaina osanottonsa Keatingin perheelle. Keatingin kotiosavaltiossa Arizonassa määräsi kuvernööri Doug Ducey liput laskettaviksi keskiviikkona puolitankoon.

Charles Keating oli opiskeluaikoina koulunsa paras mailerijuoksija. Hänen isänsä Charles H. Keating III sijoittui uinnissa viidenneksi Montrealin olympialaisissa 1976. Hänen poikansa ystävät kertovat Charles Keating IV:n olleen urheilullinen ja kunnianhimoinen nuori mies, joka halusi olla paras kaikessa mihin ryhtyi, eikä kenellekään hänet tunteneelle ollut yllätys että hän oli liittynyt juuri Navy SEALseihin.

ISIS on ahtaalla. Se on menettänyt valtavan määrän miehiä, kalustoa ja alueita, ja sen loppu häämöttää. Hyvä niin.

Sananvastuu, mitä olet?

2016-05-04T05:49:00.001+01:00

Journalistiliitto penää sananvastuuta sananvapauden vastapainoksi.

Ruukinmatruuna itse käy mietteliääksi. Ruukinmatruuna muistaa itse Kekkoslovakian ja ajan, jolloin tuota sananvastuuta penättiin. Silloin sitä kutsuttiin itsesensuuriksi.

Vapauteen liittyy toki aina vastuu, mutta sananvapauden rajat määritetään vain ja ainoastaan Suomen laissa. Jos journalisti ei niitä tunne, hän on joko typerys tai kelvoton toimittajaksi. Ruukinmatruuna itse rajoittaa sananvapautta Takkiraudassa täsmälleen kolmella säännöllä: 1) henkilökohtaisuuksiin ei mennä 2) kommentoinnissa noudatetaan Suomen lain sananvapauspykäliä ja 3) trollaaminen tai sellaiseksi tulkittavissaoleva kirjoittaminen on ehdottomasti kielletty. Tämä siksi, että keskustelu pysyy korkeatasoisena. Mitä vähemmän pykäliä, mitä selkeämpiä ne ovat ja mitä välittömämmin niiden rikkomisesta sanktioidaan, sen parempi.

Jos median täytyy todella sensuroida itseään välttyäkseen tulemasta sekoitetuksi valhemediaan, ollaan vaarallisilla jäljillä.

Radiaanit ja muut piiperit, osa II

2016-05-03T05:26:00.001+01:00

Ruukinmatruuna taannoin kirjoitti siitä, miten SI-järjestelmän mukainen "virallinen" kulman mittayksikkö, radiaani, on tosiasiallisesti arkielämälle täysin vieras eikä sillä ole nörttitiedon ohella mitään reaalimaailman sovelluksia, vaan about kaikki mahdollinen kulmien käsittelu tehdään asteina, minuutteina ja desimaaleina.

Nyt ruukinmatruuna kuitenkin joutuu ottamaan hiukan sanojaan takaisin. Ostimme veneelle suuntimakiikarin, jossa on myös etäisyysmittari. Se toimii niin, että kahden väkäsen väli on yksi metri silloin, kun etäisyyttä on 100 m.

Ruukinmatruunalle tuli heti välähdys. Hei, tuohan on senttiradiaaniasteikko!

Radiaani tuntuu olevan vähän turhan outo ja iso yksikkö arkielämän käyttöön. Mutta se vaikuttaisi olevan erinomainen käsiteltäessä laihoja kolmioita. Yksi radiaani on se kulma, jossa metrin mittainen kaari näkyy metrin etäisyydeltä. Se on noin 57°49,1' astetta. Mutta koska reaalielämän objektit harvoin ovat kurvalla, vaan yleensä suoria, yksi radiaani on hyvin lähellä tasasivuisen kolmion 60 asteen kulmaa - kun kolmion kulmat ovat 60 astetta, tällöin jokainen sivu on metrin mittainen.

Kun kolmio suippenee niin, että sen kaksi sivua ovat hyvin pitkiä ja kolmas hyvin lyhyt, puhutaan laihoista kolmoioista (skinny triangles). Laihan kolmion huippukulmalle pätee kaava sin φ~φ. Laihat kolmiot ovat erityisen tärkeitä navigoinnissa, astronomiassa ja ammunnassa. Myös ilmatorjunnassa.

Kun metrin mittainen kaari näkyy kilometrin päähän, tällöin kulma, jossa se näkyy, on määritelmän mukaisesti yksi milliradiaani. Koska tuo kolmio, jossa se näkyy, on äärimmäisen laiha, tällöin sillä, onko kyseessä kaari vaiko suora keppi, ei enää ole merkitystä, ja käytännössä tällöin myös metrin mittainen suora keppi näkyy kilometrin päähän yhden milliradiaanin kulmassa.

Merellä nuo laihat kolmiot ovat erinomaisen olennaisia määriteltäessä etäisyyksiä ja matkoja merellä. Myös ammunnassa ja metsästyksessä milliradiaanit syrjäyttävät pikkuhiljaa kulmaminuuttiasteikot kiikaritähtäimissä, sillä näin sekä maalin koko että etäisyys on paljon helpompi mieltää kuin kulmaminuuttiasteikolla.

Radiaani on aivan liian iso yksikkö normaalikäyttöön. Sitä on vaikea tai mahdoton mieltää. Mutta sensijaan milli- ja senttiradiaanit ovat täysin miellettävissä olevia ja niille on arkikäyttöäkin.

Jotain hyvää sentään lukiomatematiikastakin on ollut.

Päivän tyly toteamus

2016-05-02T09:31:00.000+01:00

Totalitarismi mahdollistuu ainoastaan liberalismissa.

Liberalismissa valtio ja yhteiskunta on vähäinen ja heikko, ja toisaalta liberalismi luo väistämättä yhteiskunnan, joka on äärimmäisen polarisoitunut niihin, joilla on kaikkea ja niihin, joilla ei ole mitään. Totalitarismi - sen enempää fascismi, kansallissosialismi kuin kommunismikaan - ei ole hyvinvoivien, onnellisten ja elämäänsä itse hallitsemaan kykenevien ihmisten ideologia. Se on osattomien ideologia - niiden, jotka liberalismin oloissa syrjäytetään.

Toisin kuin Friedrich Hayek uumoili, vahva valtio ja voimakas kansalaisyhteiskunta ei ole tie orjuuteen. Liberalismi on. Totalitarismi ei ole milloinkaan noussut vahvan valtion ja kansalaisyhteiskunnan oloissa. Adolf Hitleriä ei ikinä olisi voitu äänestää valtaan Suomessa, Kanadassa tai Britanniassa.

Kun valtio on heikko ja talous perustuu laissez-faire -periaatteelle, yhteiskunta polarisoituu väistämättä upporikkaisiin ja rutiköyhiin. Ja nämä rutiköyhät joko äänestävät diktaattorin valtaan - tai nostavat hänet väkivaltaisesti valtaan. Näin oli Weimarin Saksassa, joka perustui liberalismin periaatteille; ja kun kakka osui tuulettimeen 1930-luvun lamassa, lopputulos oli että demokratiaa kannattavilla voimilla oli 1931 vaaleissa enää 40% vähemmistö. Natseilla ja kommunisteilla oli yhtä suuri äänimäärä. Saksa oli tuomittu luhistumaan totalitaristiseen diktatuuriin: vain sattuma ratkaisi, että natsit pääsivät valtaan Saksassa. Yhtä hyvin kommunistit olisivat voineet nousta valtaan.

Ei Morgoth noussut Venäjällä valtaan vahvassa valtiossa ja kansalaisyhteiskunnassa. Morgoth nousi valtaan, koska Neuvostoliitto oli luhistunut ja kapitalismista innostuneet demokraatit halusivat kokeilla pientä yövartijavaltiota, 500 päivän ohjelmaa kapitalismiin siirtymisessä ja liberalismia. Lopputulos oli ensin plutokratia ja sitten Morgothin valtaannousu. Nyt Venäjä on muuttumassa koko ajan takaisin Neuvostoliitoksi. Kuin Ilmestyskirjan Peto, joka sai kuolinhaavan ja toipui.

Donald Trumpin, Benito Mussolinin ja Silvio Berlusconin kaltaiset demagogit, jotka vetoavat ihmisten tunteisiin ja sivuuttavat tosiasiat ja fakta-argumentit irrelevantteina, voivat nousta valtaan vain liberalismissa. Kun ihmisillä ei ole reaalista mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä, he reagoivat signaaleihin, symboleihin ja tunneargumentteihin.

Liberalismin vapaus on koulukiusaajien vapautta.

Pyssyt ja vauvat eivät sovi yhteen

2016-05-02T06:32:00.000+01:00

USA:sta, tuolta liberaalin asepolitiikan ihmemaasta, kuuluu jälleen tyrmistyttäviä uutisia. Siellä taaperot ovat ampuneet tänä vuonna jo yli 20 ihmistä.

Kun 1-3 -vuotiaat skäivärit saavat käsiinsä tuliaseen - yleensä pienoispistoolin tai muun herkkäliipaisimisen aseen - jälki on tuhoisaa. Yleensä alkusyynä on leväperäinen aseen säilytys ja yleensä uhrina on joko taapero itse - tai joku lähiomainen, kuten äiti, sisko tai veli.

Taaperoiden laukaiseman aseen luoti on osunut tänä vuonna ainakin 23 ihmiseen, uutisoi Washington Post. Valtaosassa tapauksista lapsi on ampunut vahingossa itseään. Tällaisia tapauksia on ollut jo 18, ja yhdeksässä niistä lapsi kuoli.

Viidessä ampumisessa lapsi on ampunut vahingossa toista ihmistä. Näistä ampumisista kaksi on johtanut kuolemaan. 2-vuotiaan taaperon äiti sai surmansa ampumisessa Milwaukeessa. Alabamassa 3-vuotias puolestaan ampui kuoliaaksi 9-vuotiaan veljensä.

Washington Post kerää tietoja 1-3-vuotiaiden aiheuttamista ampumisista Yhdysvalloissa. Niiden määrä on noussut viime vuodesta. Viime vuonna tammi-toukokuussa sattui lehden tietojen mukaan 18 taaperoiden aiheuttamaa ampumista.

Kun tuliaseisiin suhtaudutaan kuin leikkikaluihin, jälki on juuri tuollaista. Kun aseiden säilytys on leväperäistä ja niitä jätetään lasten ulottuville, ei pitäisi hämmästyä jos ruumiita tulee. Enemmä kuin mistään muusta tuollainen kertoo amerikkalaisten asennevammasta aseisiin. Jos ase ylipäänsä joutuu lasten ulottuville, vanhempien asenteessa on jotain vikaa.

Vaadittavat toissijaiset ominaisuudet

2016-05-01T18:53:00.000+01:00

Ruukinmatruuna sai linkin melko hyvään pohdiskeluun aiheesta Miksi mahdollisuuksien tasa-arvo ei riitä, Ruukinmatruuna sai siitä välittömän ahaa-elämyksen: tämähän on trooppi Required Secondary Powers, "vaadittavat toissijaiset ominaisuudet". Eli miksi pelkät vapaudet ja ominaisuudet eivät riitä. Kärjistäen: teleportaatio on ihan kiva supervoima, mutta jos sinulla ei ole vaadittavaa toissijaista ominaisuutta (kykyä määrittää oikein teleportatoitumispaikka), siinä on noin 99% todennäköisyys että kuolet - joko teleportatoidut tyhjään ilmaan ja putoat maahan tuhoisin seurauksin - tai teleportatoidut maan tai rakenteiden sisään ja puserrut hengiltä. Tai laskuvarjohyppy: se on ihan kivaa, mutta jos sinulla ei ole vaadittavaa toissijaista ominaisuutta eli et osaa laskeutua pehmeästi joko jaloillesi tai kierähtäen, vammaudut.

Helsingissä kirjoittajan mukaan nuorten tilanne näyttää varsin hyvältä. Liikunnan määrä on lisääntynyt, nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt, huostaanottojen määrä on saatu laskuun, kiusaaminen on vähentynyt. Lähes kaikki pääsevät peruskoulun jälkeen joko lukioon tai ammatilliseen koulutukseen. Mahdollisuuksien tasa-arvo on siis toteutunut hyvin.

Mutta miksi sitten pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo ei riitä?

Vastaus on, että mahdollisuudet ovat pelkkää lässynläätä, mikäli niihin ei liity potentiaali myös käyttää kyseisiä mahdollisuuksia. Filosofi Martha Nussbaum on konkretisoinut ajatteluaan listaamalla kymmenen toimintapotentiaalia, jotka jokaisella vapaaseen ja vastuulliseen elämään kykenevällä ihmisellä tulisi olla. Nussbaum muistuttaa, että osa toimintapotentiaaleista tuotetaan vahvistamalla yksilön taitoja, osa yhteiskunnallisilla toimenpiteillä.

1) Elämä. Loukkaamaton oikeus elämään ja sen vaarantamattomuuteen ilman riskiä siitä, että joku tai jokin voi riistää sen kesken kaiken.

2) Terveys. Loukkaamaton oikeus riittävään ravintoon, riittävään terveydenhoitoon ja suojaan luonnonvoimilta ja säältä, mukaanlukien asunto.

3) Fyysinen koskemattomuus. Loukkaamaton oikeus liikkua paikasta toiseen, missä sitä ei erityisesti laein tai asetuksin rajoiteta, suoja fyysisen hyökkäyksen, päällekarkauksen tai ryöstöjen uhalta, oikeus seksuaaliseen koskemattomuuteen ja oikeus omaan seksuaaliseen potentiaaliinsa ja ruumiiseensa.

4) Ajatuksenvapaus. Loukkaamaton oikeus käyttää kaikkia aistejaan, oikeus mielikuvitukseen, oikeus ajatteluun, myötäelämiseen, protestointiin sekä järjen käyttöön. Oikeus lukutaitoon, matematiikan ymmärtämiseen ja itsensä sivistämiseen. Oikeus uskontoon tai vapauteen siitä. Oikeus lukea, katsoa tai kuunnella mitä tahansa ei-sukupuolisäädytöntä tai ei-brutalisoivaa informaatiota, poislukien valtiosalaisuudet.

5) Tunteet. Oikeus tunteisiin, kiintymykseen, rakkauteen ja huolenpitoon. Oikeus suruun, murheeseen ja kaipuuseen. Oikeus kiitollisuuteen ja protestimielialaan sekä kiukkuun. Oikeus kasvaa ilman että kasvavan lapsen tai nuoren tunteet tukahdutetaan väkisin tai väkivaltaisesti.

6) Itsemääräämisoikeus. Oikeus elää kuten haluaa tuottamatta kenellekään vahinkoa ja suunnitella oma elämänsä joutumatta mielivaltaisesti pakkotyöhön, orjuuteen tai muuhun pakkolaitokseen ilman tuomioistuimen päätöstä. Oikeus toimeentuloon ja omistamiseen.

7) Yhdistymisenvapaus

a) Affiliaatio: vapaus elää toisten ihmisten kanssa ja heidän vuokseen, osoittaa huolta toisia ihmistä kohtaan, oikeus sosiaaliseen kanssakäymiseen, oikeus rakkauteen ja empatiaan. oikeus muodostaa yhdistyksiä, seuroja ja yhteisöjä. Oikeus perheeseen, sukuun ja avioliittoon. Oikeus seurusteluun ja sukupuoliseen kanssakäymiseen.

b) Sosialisaatio: oikeus itsekunnoitukseen ja arvokkuuteen. Vapaus vihapuheesta, provokaatioista, kiusaamisesta, terrorista ja vainoamisesta. Oikeus tulla kohdelluksi arvokkaasti ja ihmisarvoisesti. Tähän kuuluu vapaus syrjinnästä, joka kohdistuu rotuun, sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin, kansallisuuteen, kansanryhmään, kieleen tai ihonväriin.

8) Luonto: Oikeus puhtaaseen luontoon, ilmaan, juomaveteen ja miljööseen. Oikeus osoittaa huolta eläinten, kasvien ja luonnon tilan osalta.

9) Vapaa-aika. Oikeus vapaa-aikaan. Oikeus iloita, leikkiä ja nauttia vapaa-ajasta ja vapaa-ajan aktiviteeteista.

10) Oikeus hallita elinolosuhteitaan

a) Poliittinen. Oikeus ottaa osaa niihin poliittisiin päätöksiin, joko suoraan tai epäsuorasti, jotka liittyvät yksilön elämään: oikeus poliittiseen kannanottoon, sananvapaus sekä yhdistymisenvapaus.

b) Materiaalinen. Oikeus omistaa (sekä maata, kiinteistöjä että irtaimistoja) ja lain takaama omaisuuden suoja; oikeus työhön, työllistymiseen ja työnhakuun. Vapaus orjatyöstä, pakkotyöstä tai palkattomasta työstä. Vapaus perusteettomista pidätyksistä, tutkinnoista tai etsinnöistä. Oikeus ansiotuloihin, sosiaaliturvaan ja varallisuuteen. Oikeus koulutukseen ja ammatilliseen järjestäytymiseen.

Nämä ovat juurikin niitä vaadittavia toissijaisia ominaisuuksia mitä tarvitaan, jotta kykenisimme hyödyntämään vapauksiamme, oikeuksiamme ja mahdollisuuksiamme. Liikkumisenvapaus on pelkkää lässynläätä ilman toissijaisia ominaisuuksia (oikeutta omistaa tai käyttää kulkuvälineitä tai jos ei ole rahaa maksaa liikkumisesta). Sananvapaus on pelkkää lässynläätä ilman toissijaisia ominaisuuksia (oikeutta vastaanottaa lähetyksiä tai kuunnella puheita tai rahaa ostaa vastaanotin). Pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo on tasa-arvon irvikuva silloin, jos heikko-osaisilla ei ole potentiaalia kyseisten mahdollisuuksien hyödyntämiseen.

Liberalismin pahin ongelma on siinä, että se painottaa vapauksia mutta sivuuttaa sekä mahdollisuuksien tasa-arvon että vaadittavat toissijaiset ominaisuudet. Mitä ihmettä niillä vapauksilla tekee, jos ne jäävät pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi jos jäädään osattomaksi potentiaalista hyödyntää niitä? Ilman tätä tasa-arvoa ja vaadittavien toissijaisten ominaisuuksien mahdollistamista liberalismi johtaa pelkkään hirvittävän epätasa-arvoiseen plutokratiaan jossa on pieni määrä hyperrikkaita, ei lainkaan keskiluokkaa ja valtava osattomien armeija. Ja jossa kellään ei ole kivaa.

Eivät ihmiset Saksassa kannattaneet sotienvälisenä aikana natseja siksi, että saksalaiset olivat pahoja ihmisiä. He kannattivat natseja siksi, että natsit takasivat sekä mahdollisuuksien tasa-arvon että myös ne toissijaiset vaadittavat ominaisuudet jotka tarvittiin. Tähän ei liberalismi kyennyt. Natsijärjestelmä oli lopultakin äärimmäisen meritokraattinen systeemi, paljon enemmässä määrin kuin Neukkula tai muut komukkamaat ikinä, ja sosialismi toteutui Natsi-Saksassa paljon paremmin ja ennenkaikkea paljon toimivammin kuin reaalisosialismissa ikinä. Se vain oli Gone Horribly Wrong, eikä kokemus houkuttele yrittämään sitä enää uudelleen.

Uusliberalismin isät kuten Friedrich Hayek, Ludwig Mises ja Milton Friedman vain toitottivat vapauksien perään ja sivuuttivat kokonaan sekä mahdollisuudet että vaadittavat toissijaiset ominaisuudet. Hayke, kirjassaan Tie orjuuteen esitti, että voimakas valtio ja yhteiskunnan väliintulo johtaisi väistämättä uusfeodalismiin ja orjuuteen; reaalimaailma on osoittanut, ettei näin käy - skandinaavinen malli on ikuinen piikki uusliberalistien ja liberaalien lihassa. Sensijaan kaikkialla, missä uusliberalistien talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa on sovellettu, tulos on ollut hirveä katastrofi ja kaikki 1700- ja 1800-luvun kauhut ovat uusiutuneet. Itse asiassa uusliberalismi itse on johtanut plutokratiaan - ja uusfeodalismiin, juuri siihen, mistä Hayek loi dystopiansa ja mitä hän pelkäsi.

Miksi näin? Koska on sivuutettu vaadittavat toissijaiset ominaisuudet. Uusliberalismi on saanut meistä esiin sen pahimman, mitä ihmisluonnolla on tarjottavanaan: narsismin, psykopatian, hyväksikäytön, riiston, piittaamattomuuden, lyhytnäköisyyden ja ahneuden. The Guardianin artikkeli on hyytävää luettavaa. Uusliberalismin vapaus on koulukiusaajien vapautta, rikollisten vapautta, rosvojen vapautta - vahvojen vapautta riistää heikkoja rankaisematta. The freedom of hawks and not of sparrows. Vapaus on pelkkää lässynläätä ellei siihen liity valvontaa - valvontaa sen osalta, ettei vapautta väärinkäytetä. Vapaus yksilölliseen ja työpaikkakohtaiseen työehtosopimiseen on johtanut palkkojen polkemiseen ja työehtojen rajuun huonontamiseen. Vapaus sääntelystä on johtanut ympäristön tahalliseen turmelemiseen, luonnonvarojen haaskaamiseen, bakteerien antibioottiresistenssiin, työttömyyden rajuun nousuun ja rahan häviämiseen veroparatiiseihin sekä talouskriiseihin, joihin on johtanut eksoottisten finanssi-instrumenttien joltiton käyttö. Vapaus veroista on johtanut vapauteen tulonsiirroista ja köyhien köytymiseen. Nuo vapaudet ovat olleet osattomille pelkkää lässynläätä. Edelliskerralla liberalismin kausi päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Se vastasi säätöteoreettisessa mallissa systeemin särkymistä positiivisen takaisinkytkennän vuoksi.

Ja juuri tähän Martha Nussbaum kiinnitti huomionsa. 1980-luvulla Nussbaum alkoi tehdä yhteistyötä taloustieteilijä Amartya Senin kanssa kehitysyhteistyön ja etiikan saralla. Nussbaum kehitti Senin kanssa kehitysyhteistyön ”toimintavalmiudet”, jonka mukaan toimintavalmiudet (”tosiasialliset oikeudet”, kuten mahdollisuus elää vanhaksi, toimia taloudellisesti tai osallistua poliittiseen toimintaan) ovat perimmäinen osa kehitystä ja köyhyys toimintavalmiuksien puutetta. Näkemys on vastoin yleistä näkemystä kehitysyhteistyöstä, jossa kehitys nähdään yksinkertaisena bruttokansantuotteen kasvuna ja köyhyyden tulojen pienuutena. Mutta samalla Nussbaum myös tyrmää uusliberalismin ohella moraalirelativismin. Näkemys kehitykseen edustaa moraalista universalismia vastakohtana moraaliselle relativismille. Suuri osa työstä esitetään aristoteelisesta näkökulmasta.

Nussbaum on soveltanut toimintavalmius-käsitettä myös John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian uudelleentulkintaan. Hänen mielestään Rawlsin vapauden periaate on merkityksellinen vain, kun se nähdään tosiasiallisina mahdollisuuksina jotka perustuvat henkilökohtaisiin ja yhteisöllisiin olosuhteisiin. Täten myös epätasa-arvo rawlsilaisuudessa (eroperiaate) selvennetään perimältään kykypohjaiseksi periaatteeksi.

Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari kutsuu kirjassaan Huono-osaiset eroa mahdollisuuksien ja toteumien välillä transformaatio-ongelmaksi. Juuri kyvyttömyys kääntää kaikille tarjotut mahdollisuudet toiminnaksi selittää Saaren mukaan merkittävän osan huono-osaisuudesta vauraissa maissa. Saari nostaa kirjassaan esille esimerkiksi sen, kuinka jatkuva niukkuudessa eläminen on niin kuormittavaa, että kyky tehdä itsensä ja perheensä kannalta rationaalisia päätöksiä heikkenee.

Silloin, kun ihminen etsii syitä heikolle tilanteelleen vain itsestään, hän ei järjestäydy, hän ei lähde politiikkaan. Sen sijaan, että ihminen etsisi muita samassa tilanteessa olevia ja lähtisi kaduille vaatimaan ratkaisua, hän pyrkii kaikin keinoin erottautumaan samassa tilanteessa olevista. Solidaarisuuden korvaa kilpailu ja erottautuminen.

Mutta ehkä kaikkein vaarallisin seuraus uusliberalismista ei ole ollut se talouden epästabiilius jonka se on saanut aikaan, vaan länsimaisten yhteiskuntien poliittinen epästabiilius. Sitä mukaa kun valtion otetta on pienennetty, ihmisten ainoa kyky vaikuttaa ympäröivään yhteyskuntaansa on ollut kulutustottumukset. Mutta uusliberalismi on merkinnyt talouden globalisoitumista ja pääomien sekä tuotannon keskittymistä että valinnanmahdollisuuksien supistumista, ja osakkeenomistajademokratiassa äänet eivät jakaudu tasaisesti vaan omistusosuuden mukaan. Lopputuloksena on ollut keskiluokan ja köyhien hirveä voimattomuudettuminen. Keskiluokka ja köyhät ovat menettäneet kokonaan mahdollisuutensa vaikuttaa elämäänsä valinnoillaan. Kun sekä perinteiset oikeisto- että vasemmistopuolueet ovat omaksuneet uusliberalismin ideologiakseen, lopputulos on ollut äänestäjien siirtyminen populistipuolueiden kannattajiksi - tai kokonaan äänestämättä jättäminen.

Totalitaristiset ideologiat, kuten fascismi ja kommunismi, eivät rakenna kannattajakuntaansa aktiivisten ja osallisten ihmisten keskuudesta, vaan osattomien: niiden, jotka kokevat itsensä tässä kilpailussa häviäjiksi, niiden, jotka kokevat vapauksien olevan pelkkää yhdentekevää lässynläätä koska heillä ei ole vaadittavia toissijaisia ominaisuuksia. Totalitarismi on häviäjien ideologia; heidän, jotka tuntevat - usein täysin oikeutetusti - että heillä ei ole mitään ääntä tai roolia vallitsevassa poliittisessa tai taloudellisessa järjestelmässä. Kun poliitikot eivät enää välitä hallintoalamaisistaan, ihmiset reagoivat voimakkaimmin iskulauseisiin, symboleihin ja tunneargumentteihin. Donald Trumpin kaltainen ehdokas voi nousta esiin vain liberalismissa: hänen kannattajilleen tosiasiat ja argumentit näyttäytyvät irrelevantteina - hän vetoaa tunteisiin. Samoin Adolf Hitler vetosi tunteisiin, ei rationaalisiin argumentteihin.

Kun kansalaisyhteiskunta romutetaan kulutusyhteiskunnaksi, kun demokratia muuttuu pelkäksi teatteriksi, kun yhteiskunta ei enää anna mitään vaan vaatii pelkkää tottelevaisuutta, kun hallintoalamaiset kokevat verotuksen enää laillistetuksi ryöstöksi, ainoa side kansan ja hallinnon välillä on enää vain valtion väkivaltakoneiston herättämä pelko. Se totalitarismi, jota Hayek pelkäsi, ei synny vahvasta valtiosta ja kansalaisyhteiskunnasta, vaan heikosta valtiosta, joka on menettänyt moraalisen oikeutuksensa joka syntyy julkispalveluiden tuottamisesta, ja jonka täytyy kosiskella itselleen olemassaolo oikeutusta uhkailulla, pelottelulla ja maanittelulla. Tie kohti diktatuuria, jonka kansa itse äänestää valtaan tai jonka valtionpäämies nimittää valtaan, on valmis. Ei Hitleriä olisi ikinä äänestetty valtaan Suomessa tai Britanniassa. Oli lähinnä irvokasta sattumaa, että kansallissosialismi syntyi juuri Saksassa eikä Yhdysvalloissa - jälkimmäisessä Franklin Delano Roosevelt sai tilanteen hallintaan New Dealilla, kun taas Saksassa uusliberalistinen politiikka johti tilanteeseen, jossa valtaan nousisivat joko natsit tai kommunistit.

Sekä uusliberalismi että kommunismi ovat painottaneet vapauksia. Uusliberalismi negatiivisia, kommunismi positiivisia. Mutta sen enempää uusliberalismi kuin kommunismikaan ei ole kyennyt takaamaan hallintoalamaisilleen vaadittavia toissijaisia ominaisuuksia. Siksi molemmat ovat johtaneet tilanteeseen, jossa molemmissa vapauksista on tullut pelkkiä kuolleita kirjaimia, lässynläätä. Sekä uusliberalismi että kommunismi ovat epäonnistuneita Messiaita, jotka eivät ylosnousseet kuolemansa jälkeen. Mutta kommunismista on jäänyt jäljelle kummitus ja uusliberalismista zombi, joka vainoaa meitä.

Ja kaikki tämä siksi, että kukaan ideologi ei ole ymmärtänyt vaadittavien toissijaisten ominaisuuksien olennaisuutta.

Vyön alle

2016-05-01T08:22:00.001+01:00

Käytiinpä tässä muutamana päivänä lasten kanssa jutustelua, ja poikia kun ovat, niin heille iskee näillä näkymin ennemmin tai myöhemmin asevelvollisuus. Ruukinmatruuna on tehnyt mielipiteensä asiasta selväksi kaikille eikä käy toistamaan sitä, ja kannattavansa ammattiarmeijaa.

Toinen pojista sanoi haluavansa laskuvarjojääkäriksi.

Olo oli kuin olisi saanut juuri piikkinuijalla päähän. Tätä se teettää. Isän suvun reikäpäisyys on periytynyt äidin kautta lapsille. Sukurasite sekin. Eikö se riitä, että äiti on saanut pojan käymään dódzólla muutaman kerran viikossa kamppailulajia harrastamassa?

"Mutsi, älä rupee moralisoimaan. Kun sinne inttiin kerran on pakko mennä, niin tehdään se sitten kunnolla. Ja sä hyppäät itekkin. Mä oon miettiny et mä alkaisin isona upseeriks niinku [pane tähän ruukinmatruunan serkun nimi]. Ja siel oppis kaikkee survival-taitoja, nehän on sissejä."

Olo oli kuin olisi vyön alle lyöty. Vai että rättisorsaksi! Ruukinmatruunan oli pakko tuumia: Hei, se hyppääminen oli minun nuoruudenunelmani, ei sinun! Ei sinun tarvitse tehdä kaikkia niitä pöhköyksiä mitä äitisi on tehnyt!

"Ootsä kattonu liikaa Taistelutovereita?"

"En. Tää on mun oma päätös. Lentäjäks mä en pääse kun näkö ei anna periks ja laivasto mulla oli mieles mut sinne mennään kutsuntojen kautta. Mä haluun sellaseen paikkaan minne jengi menee vapaaehtosina koska ne on sillon motivoituneita. Ja jos mä haluun upseeriks niin mä haluun käydä intin mahdollisimman hyvin."

Mitä tuohon voisi enää sanoa? Äiti on vannottanut pojilleen että yrittäkää lintsata intistä koska se on laillistettua orjuuttamista. Sitten oma poika haluaa mennä vapaaehtoisena. Mutta samalla tuohon on pakko todeta, että se on hänen valintansa ja että hän on suunnitellut sotilasuraa. Tuollaista päätöstä on pakko kunnioittaa.

Toinen pojista sai sen verran pahasti taudin takia siipeensä, että hänet on vapautettu kokonaan. Ja sitten hän sanoi:

"Mä tiedän et mun ei tarvii mennä ollenkaan. Mut mä aion sivariks. Sairaalaan. Mä oon mun hengen velkaa lekureile ja hoitsuille. Mä haluun maksaa sitä eteenpäin."

"Mä haluisin lekuriks mut mul ei ehkä rahkeet riitä, lääkikseen on hirveen vaikee päästä. Mä olen miettiny erikoissairaanhoitajaks. Miehii ei sillä alalla oo paljoo. Mut jos mä pääsisin tekee sivarii sairaalaan, niin siitä sais työkokemusta ja pääsis solmii suhteita."

Tällaiset pojat. Toinen haluaa vapaaehtoisena kaikkein pähkähulluimpaan paikkaan mitä tämän maan raskaalla on tarjottavanaan, koska hän haluaa tehdä sen kunnolla. Toinen haluaa puolestaan palvella vaikka hänen ei edes tarvitsisi sitä tehdä. Isää hymyilytti.

Hyviä poikia kumpikin.

Sukurasite

2016-04-30T15:04:00.001+01:00

Ruukinmatruuna on useasti todennut, että elämässä eivät nallekarkit mene tasan, ja toisaalta myös että niille suvuille, joille on paljon annettu, niin on annettu myös omat riesansa. Isukin suku on aivan legendaarisen paksupäistä, niin hyvässä kuin pahassakin, eikä ruukinmatruuna ole tästä poikkeus. Mutta siinä umpiluupäässä on myös se kolmen tuuman reikä, jollainen ruukinmatruunallakin on. Fyysinen rohkeus kulkee vahvana isämme suvussa.

Isukin suvussa on valtava määrä matemaattista lahjakkuutta - iso määrä kapiaisia, insinöörejä, ekonomeja, professoreja jne, ja sekä ilmailu että purjehdus ovat isukin suvussa tavanomaisia harrastuksia. Meille on siis paljon annettu. Mutta sen vastapainona on sitten alttius skitsofreniaan. Samoin isukin suvussa on alttius ykköstyypin diabetekselle. Äipän suku puolestaan on valtavan hengellistä ja musikaalista. Mutta heilläkin on omat rasitteensa, eikä vähäisimpänä alttius syövälle - joka on omassa perheessämme realisoitunut. Sekä sitten eräs erittäin harvinainen lihashermodystrofiatauti, jota tavataan lähinnä vain Lähi-Idässä.

Ruukinmatruuna pohti jokin aika sitten asiaa. Sattuneesta syystä tämänkaltaisilla taudeilla tai alttiudella tauteihin on vankka geneettinen pohja. Joko ne aiheutuvat yhdestä - yleensä resessiivisestä - alleelista tai sitten taustalla on useamman geenin yhteisvaikutus geeniarpajaisissa. Yksi geenihän koodaa yhtä tiettyä proteiinia.

Mutta samalla vaikuttaisi siltä, että joka suvulla on omat rasitteensa. Toinen veli jokin aika sitten kertoi omasta tyttärestään, jolta diagnosoitiin vaikea autosomaattinen krooninen sairaus. Se samoin kulkee kälyn suvussa, ja samaa tautia on heidän serkuillaan (siis omien lastemme ulkoserkuilla). Sairaus ei onneksi vaikuta älylliseen eikä sosiaaliseen suorituskykyyn, mutta se sulkee pois koko joukon ammatteja. Todettakoon, että se oli Natsi-Saksassa yksi Aktion T4:n alaisia tauteja, ja oma veljentytär olisi roudattu Natsi-Saksassa kaasukammioon. Auts.

Ruukinmatruuna käy mietteliääksi. On selvää, että eugeniikka ja rodunjalostus ihmisellä päättyvät todella huonosti. Aktion T4 oli oppitunti, joka oli kivulias oppia, tuskallinen sisäistää - ja aivan liian helppo unohtaa. Mutta silti tämänkaltaiset krooniset sairaudet eivät nekään ole kivoja juttuja.

Kun kyseessä ovat autosomaaliset sairaudet, joissa toinen puoliso on terve kantaja ja toinen on terve, se, kenelle osuu voitto on puhdasta arpapeliä. Ja mitä enemmän lapsia perheessä on, sitä todennäköisempää on, että joku lapsista sen taudin saa. Tässä tapauksessa jackpot osui viisilapsisen perheen tyttärelle. Kyseessä ei ole suomalaiseen tautiperintöön kuuluva sairaus, vaan se on tavallinen kaikkialla Euroopassa.

Meillä kaikilla on omat sukurasitteemme. Ikävintä asiassa on, että ne tulevat ilmi usein vasta keski-iässä. Siksi ruukinmatruuna pitää sukututkimusta hyvänä ideana - juuri myös tuon sukurasitteen ja sen periytyvyyden kannalta.

Päivän julma totuus

2016-04-29T14:21:00.002+01:00

Jokainen on oman onnensa seppä, mutta kaikilla ei ole samanlaista pajaa.

Toisilla on pallogrilli ahjona ja pätkä ratakiskoa alasimena ja toisilla on täydellinen metalliverstas.

Päivän mietelmä

2016-04-29T06:50:00.001+01:00

Yksikään menestyjä ei ikinä myönnä silkan onnen merkitystä menestyksensä taustatekijänä. Koska se olisi lommo heidän oman erinomaisuutensa haarniskassa.

Maailmassa, jossa vauraus on hyve sellaisenaan, huono-onnisuus nähdään vahingollisena luonteenpiirteenä. Tämä on syy, miksi ideologiat kuten kalvinismi ja liberalismi rankaisevat köyhiä, pitkäaikaissairaita ja heikko-osaisia. Tosiasiallisesti kuitenkaan sen enempää sairaus kuin köyhyyskään ei ole sen enempää rikos kuin vahingollinen luonteenpiirrekään. Tekopyhyys on suurempi rikos kuin huono-onnisuus.