Tannhäuser Tampereen Oopperassa

Juhla planetaariossa

2012-02-29T03:09:00.000-08:00

Tannhäuserin kenraalinäytöksen jälkeinen aamu on valjennut kauniin aurinkoisena täällä Tampereella. Ensi-iltaan on aikaa reilu vuorokausi ja on tullut aika vielä kerran käydä tarkkaan läpi kaikki se, mitä harjoituskaudella on tullut tehtyä. Sairastumiset nakersivat ensemblemme iskukykyä eilisessä harjoituksessa ja välillä tuntui, että kyseessä oli enemmänkin ilta kuntoutuskeskuksessa kuin viimeisen päälle onnistunut oopperaharjoitus matkalla kohti uljasta ensi-iltaa. Tosiasia on kuitenkin se, että harjoitukset ovat vain harjoituksia ja vasta esityksessä veri punnitaan.

Harjoituskausi pyörähti käyntiin heti helmikuun alussa ja itse saavuin jetlagin uuvuttamana suoraan USA:sta harjoitusten pyörteeseen. Vastaanotto työryhmän puolesta oli erittäin lämmin ja sään puolesta hyytävän kylmä. Vilppu Kiljusen energinen ohjaustyyli ei antanut jetlagin painaa minua liikaa ja teoksen valmistaminen eteni ensimmäisinä päivinä hyvää vauhtia eteenpäin. Solisteista suurin osa on suomalaisia, mutta joukossamme on myös ulkomaalaisia kollegoita, joiden johdosta työkielemme on vaihdellut sujuvasti suomen, ruotsin ja englannin välillä. Sujuvin kielenkäyttäjä on ehdottomasti ollut ohjaajamme Vilppu, jonka lause "In this place you have to be PERKELE.. Sitko...mitä se on englanniksi?...Kato...you know what I mean" kuuluu varmasti harjoitusperiodimme viihdyttävimpiin lauseisiin.

Oopperaesityksen valmistuminen etenee aina asteittain. Tärkeitä hetkiä ovat varsinkin ensimmäisten näyttämäasemointien teko, musiikillisten tempojen sopiminen kapellimestarin kanssa ja erityisesti ensimmäinen näyttämöharjoitus varsinaisessa näyttämökuvassa. Kapellimestari Hannu Lintu tuli mukaan harjoituksiimme toisella viikolla, mitä ennen hän oli jo erikseen harjoituttanut Tampere Filharmoniaa orkesteriharjoituksin. Hannun kanssa en ole ennen tehnyt yhteistyötä, vaikka nimi on minulle enemmän kuin tuttu, koska olemme kotoisin samalta seudulta. "Kyllä se Hannu Lintu on ihan hyvä kapellimestari, sikses" on lause, jonka voi kuulla monen raumalaisen sanovan ja suomennettuna se tarkoittaa sitä, että hän on todella taitava ja menestynyt. Satakuntalainen ei satakuntalaista superlatiiveilla kehu.

Kimmo Viskarin visualisoinnin tuloksena syntynyt näyttämökuva on saanut meidän tekijöiden suussa lempinimen "Kimmon planetaario". Omasta mielestäni se on visuaalisesti erittäin kaunis ja myöskin työnteon kannalta erittäin toimiva. Tekijälle itselleen on erittäin tärkeää, että voi luottaa näyttämötekniikan turvalliseen toimivuuteen. Omalla kohdallani tämän teoksen suhteen on olemassa vain yksi jännitysmomentti, joka on retkituolin kestävyys. Roolihahmoni Landgraf istuutuu yhdessä kohtauksessa retkituolille, joka jo ensimmäisissä harjoituksissa rätisi uhkaavasti. Parin harjoituksen ajan asiasta hiljaa valitettuani kollegani Petri Bäckström huomasi tuolin kyljessä lapun, joka kertoi kyseisen retkituolin olevan tarkoitettu korkeintaan 75-kiloiselle henkilölle. Tämän johdosta reilusti yli satakiloinen bassolaulaja sai seuraavan harjoitukseen vahvemmasta kankaasta tehdyn retkituolin, joskin pieni riski on yhä olemassa tämän uudenkin tuolin kanssa.

Ihan lopuksi haluaisin vielä kiittää koko työryhmää. Olo on kuin Oscar-puhetta pitäessä ja en varmasti muistaisi kaikkia nimiä luetellessa, mutta haluan sanoa, että Tampereella on ollut todella hienoa tehdä töitä. On ilo seisoa tällaisen työryhmän takana, jonka tiedän seisovan samalla lailla minun takanani niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Huomenna saamme viimein esittää ylpeänä kaikelle kansalle sen, mitä olemme tiiviisti harjoitelleet. On ensi-illan aika - Suuren juhlan aika!

Mika Kares
Landgraf

Pimeydestä valoon

2012-02-24T22:30:00.000-08:00

Ensimmäinen valmistava harjoitus menossa. Eiköhän kaikki saada kuntoon omaisten näytökseen mennessä. Tämä on tosi rankka viikko meille kaikille. Tässä vaiheessa produktiota, jolloin harjoituksia on joka arki-ilta kymmeneen asti ja vielä lauantaipäivänäkin, mietin erityisesti kuorolaisten arkea ja päivittäistä aikataulua. Suurin osa kuoron laulajista tekee pitkän työ- tai opiskelupäivän tahollaan ja tulee sitten talolle klo 16:n jälkeen maskeeraukseen, peruukinlaittoon ym. ja sen jälkeen äänenavaukseen + ohjaajan, kapellimestarin ja kuorokapellimestarin palautteeseen ja korjauksiin. Ja klo 18 alkaa varsinainen harjoitus näyttämöllä kestäen klo 22:een asti. Joskus tällaisia työviikkoja on kaksikin peräkkäin, mutta tällä kertaa kolme edeltävää viikkoa on menty kuoron osalta keskimäärin 3-4 harj./viikko.

No, ensi viikolla päästään esityksiin, joiden aikana loppujen lopuksi arki rauhoittuu. Esityksiin täytyy jaksaa keskittyä joka kerta täysillä, jotta jokainen esitys onnistuisi kokonaisuutena mahdollisimman hienosti ja puhuttelevasti.

Istun nyt täällä katsomossa toisen näytöksen aikana kuuntelemassa kuoron laulamista ja balanssia muistiinpanoja tehden huomisia korjauksia varten. Kohta taka-ja sivunäyttämö kutsuu: siellä on päivystyspaikkani toisen näytöksen lopussa sekä ensimmäisen ja kolmannen näytöksen aikana. Näyttämön takaa tulevat kuorokohdat johdan pimeässä punaisella lampulla kuva- ja äänimonitorista kapellimestaria ja orkesteria seuraten. Eli nyt siis kohti pimeyttä...

Pimeys on taas vaihtunut valoon ja Tampere-talo hiljenee vähitellen. Tosin ulkona on pimeää, mutta täällä talossa keinovaloa riittää. Rankka harjoitus on takana. Raamit alkavat olla hyvin kasassa, mutta muuten korjattavaa vielä riittää aika paljon ja erityisesti kaikinpuolista skarppaamista (ei karppaamista) tarvitaan kuoron laulajilta. Tosin turnausväsymys painaa koko koneistoa, joten taiteellinen johto, Hannu ja Vilppu, päätti viisaasti peruuttaa yhden harjoituksen suoden näin tuiki tarpeellisen lepopäivän kaikille. Lauantaina voidaan sitten uusin voimin jatkaa Tannhäuserin työstämistä ja viilaamista hienoon esityskuntoon.

Syytä on minunkin lähteä täältä Tampere-talolta kotia kohti. Ja huomenna perheen kanssa laatuaikaa: ulkoilua, arjen touhuja ja lepoa.

Kyä se ovvaan nii, että uupperat teko o meinaa aika rankkaa mut kuiteski myäs niim maap perusteellise mukavaa puuhaa, että meinaanniinnääs sitä kannattaa tehrä, vaikka henki meinais lähtee. Tai kais sitä kuiteski kannattas ennemmi henkensä pitää, mutta siis melkeinnääs sillai uhrautue taitee alttarille...

Moro siv vaa kaikille ja nährääj ja kuullaa!

Heikki Liimola
kuarokapellimestari

Stagelle

2012-02-21T03:58:00.001-08:00

Neljännen harjoitusviikon tiistai on valjennut ja aamupäivän harjoituksiin on reilu tunti aikaa. Hörpin aamukahvia kuin pumpaten itseeni lisää virkeystehoa. Tänään kahvi on enemmän nautinto ja aamuinen rutiini kuin pystyssä pitävä tuki. Nimittäin eilen koimme käänteentekevän päivän kun pääsimme harjoittelemaan ensimmäistä päivää suurelle näyttämölle viikonloppuna pystytetyn lavastuksen kanssa. Teoksen valmistumisen tunnelmaa lisäsi valotekniikan luomat alustavat hahmotelmat kohtauksiin. Tunnelma on aina yhtä hieno ja vapauttava, kuin joulu ja juhannus samassa paketissa. Aikaisemmat kolme viikkoa on puurrettu tilanteita ja kohtauksia Studion ja Sorsapuistosalin sieluttomammissa ja jylhissä puitteissa, jotka suovat tilan kohtauksien rakentamiselle mutta jättävät visuaalisen kauneuden tekijöiden mielikuvituksen varaan. Auttavan lavaste-elementtien ja vaiheittain valmistuvan tarpeiston avustuksella paiskittiin kolme viikkoa kovasti töitä ja eilen näimme, että harjoitusaika on käytetty tehokkaasti ja onnistuneesti. Saimme kahlattua aamun harjoituksessa lähes koko oopperan läpi ja illalla ehdimme käydä massiiviset kuorotilanteet lukuun ottamatta finaalia. Tämä on suuri saavutus, kun ottaa huomioon, että näyttämötekniikkakaan ei ole saanut päivitettyä täysin lavasteiden lopullisia paikkoja ja suurten elementtien siirtäminen vie aikaa.

Lavasteet pystyssä ja ihmisetkin vielä.

Ja mikä se minun roolini onkaan tässä koko ruljanssissa: minä toimin ohjaajan assistenttina. Jos työtäni tulisi kuvailla jotenkin konkretian kautta niin pääasiassa pyrin keskittämään toimintani harjoitustilanteissa näyttämötilanteiden tallentamiseen mahdollisimman tarkasti librettoon ja ohjaajan sanelemien korjausten kirjaamiseen kohtausten aikana. Työ säästää harjoitusaikaa suunnattomasti ja työ etenee tehokkaammin. Ohjaajan ei tarvitse kääntää katsettaan pois näyttämöllä tapahtuvasta tilanteesta, eikä hänen tarvitse jäädä harmittelemaan, että joku uusi ja hieno parannusidea jäisi unholaan. Haastavinta työssä on löytää toimiva ja tehokas työskentelytapa, joka vaatii oppia ymmärtämään ohjaajan ilmaisua ja tapaa työskennellä sekä tietenkin nopeaa ja ymmärrettävää tekstinkirjoitustaitoa, mikä ei aina ole aivan sama asia kuin luentomuistiinpanojen kopioiminen luennoitsijan puheesta tai powerpoint-viidakosta.

Harjoitukset ovat työni pääasiallinen sisältö, mutta tämän lisäksi toimin esimerkiksi tiedonvälittäjänä kysymystilanteissa mm. laulajien ja oopperan muiden eri osa-alueiden välillä (kuten puvustus, maski, tarpeisto) ja päivitän tuottajan kanssa muuttuneita harjoitusaikataulusisältöjä. Nyt kun tilanteiden sisällöt ovat kirjattuina librettoon, saan ottaa koko fysiikkani käyttöön auttaessani ohjaajaa kuoron toimintojen paikalleen saattamisessa ja muistuttamisessa.

Joudun nyt päättämään kirjoitukseni, työt kutsuvat. Viimeinen viikko kohti ensi-iltaa on käynnistynyt.

Katri Häti
ohjaajan assistentti

Rakas kuoropäiväkirja...

2012-02-18T02:46:00.001-08:00

Ajattelin kirjoitella kuorolaisen kokemuksista ja tunnelmista kahden viikon harjoitusjaksolta 4.-15.2. Olen Jaakko Toiviainen, kakkosbasso Helsingistä. Tampereelle tulin aikanaan laulamaan Savonlinnan Oopperajuhlakuorosta, josta haettiin vahvistuksia vuoden 2007 Tampereen Oopperan Aidaan. Meitä helsinkiläisiä laulajia on kuorossa muutama.

4.2.
Pakkasta päälle 20 astetta. Ihme kyllä, juna oli aikataulussa, joten ehdin hyvin harjoituksiin. Ensimmäinen harjoitus ohjaajan kanssa. Jännittävää nähdä kuinka Vilppu Kiljunen ohjaa. Laulajakollegat, jotka ovat olleet hänen ohjaamissaan produktioissa, sanovat, että saattaa olla aika äksy sille päälle sattuessaan. Vilppu aloitti lämmittelemällä itseään ja kuorolaisia käymällä läpi Tannhauserin tarinan. Jo tuosta näki, kuinka syvällisesti hän oli tarinan sisäistänyt, tunteet nousivat pintaan. Tämä lupaa hyvää esitykselle. Vilppu saa paljon esiin tarinan merkityksistä.

Pitkä harjoituspäivä, käytiin läpi joukkojen liikkeitä lavalla, musiikki mukana. Kuten yleensäkin, ensimmäinen harjoitus näyttämöllä ilman nuotteja oli ainakin laulamisen osalta aika mielenkiintoista… Onneksi kokemus kertoo, että ensimmäinen näyttämöharjoitus on aina melkoinen katastrofi ja jatkossa homma saadaan varmasti kasaan myös musiikillisesti.

Aivan toisen näytöksen lopussa on mieskuoron laulullisesti vaikein osuus. Kaikki kahdeksan solistia ja kuoro laulavat yhtä aikaa ja jokainen omaa juttuaan. Ensi kuulemalta kuulostaa kaaokselta, mutta kun on kuunnellut kyseisen kohdan parikymmentä kertaa peräkkäin CD:ltä, alkaa kokonaisuus ja kuoronkin rooli kummasti hahmottua. Kuoroharjoituksissa äänien sisääntulot vielä onnistuivat kun Heikki Liimola oli johtamassa eikä solisteja ollut mukana, mutta esityksissä kapellimestari ei taida pystyä antamaan kuorolle samalla tavoin impulsseja kun on orkesterikin samaan aikaan johdettavana. Tämä täytyy vaan saada selkäytimeen.

Omalle kohdalle osui erityistehtävä – saan olla miekkamiesten kuumakalle, joka ensimmäisenä ryntää Tannhäuserin kimppuun ja lannistaa hänet maahan. Näinhän se oli aikanaan armeijassakin – joukkueen pisimmälle iski aina nakki.

Iltapäivällä harjoittelua solistien kanssa. Jotkut lauloivat tässä vaiheessa vielä markkeeraten, mutta huomasi että hienoja ääniä on miehityksessä. Yhteistyö Vilpun kanssa alkoi oikein hyvissä merkeissä, tykkään hänen tyylistään.

Lavastus voi olla ongelmallinen naisille, joiden pitää kävellä jyrkkää pintaa korkokengissä. Toivottavasti esityksessä ei tule liukastumisia.

7.2.
Jännittävä ensimmäinen tapaaminen ja ensimmäinen musiikkiharjoitus kapellimestari Hannu Linnun kanssa. Linnulla on tiukan kapun maine. Toivottavasti nyt osataan, muuten hävettää paitsi omasta myös Heikin puolesta. Edellinen harjoitus tökki aika pahasti. Huoli osoittautui turhaksi. Kuoro teki hyvää työtä ja Lintu oli selvästi tyytyväinen kuulemaansa. Saatiin tosin vielä laulaa nuoteista. Kyllä tästä hyvä tulee. Solisteista huomiota kiinnitti basso Mika Kareksen upeat ylä-äänet. Kunpa saisi omassa laulamisessaan kropan samalla tavalla mukaan!

Kotimatkalla miellyttävä yllätys. Samaan junanvaunuun asteli kuoronjohtaja Heikki, jolla on kuluvalla viikolla projekti Helsingissä. Matka sujui rattoisasti laulamisesta ja laulajista tarinoiden. Ihmeteltiin, kuinka Tannhäuserin roolin tenorit yleensä jaksavat kyseisen osan, niin raskas sen laulullisesti täytyy olla.

Heikki Liimola on kuorojohtajien parasta A-ryhmää. Yhtä aikaa leppoisa ja tiukka. En ole nähnyt hänen koskaan todella hermostuvan vaikka aihetta olisi matkan varrella varmasti ollut. Vastaansanomaton ammattitaito ja hieno psykologinen silmä, kuinka käsitellä kuoroa (nimim. toisenlaistakin kuoronjohtamista nähnyt). Vakuuttaa osaamisellaan ja omistautumisellaan asialle.

8.2.
Juna puoli tuntia myöhässä, jäi kahvit kanttiinissa juomatta. Käytiin läpi liikkumisia näyttämöllä, jotakin muistettiin, jotakin oli unohdettu. Kertaus on opintojen äiti. Aikamoista tunteiden vuoristorataa nämä ensimmäiset harjoitukset. Edellisen harjoituksen jälkeen oltiin tyytyväistä poikaa, tämänpäiväinen harjoitus taas osoitti, että paljon kotiläksyjä on vielä tehtävä ennen kuin kaikki tulee selkäytimestä. Onneksi aikaa on riittävästi.

Taisin hieman ylireagoida sysätessäni Tannhäuserin maahan teloitettavaksi. Arvon amerikkalaistenorimme Richard Decker ravisti siihen malliin käteni irti olkapäästänsä. Lupasin vähemmän kiihtynyttä toimintaa jatkossa.

Harjoituksissa tilannehuumori kukkii. Tällä kertaa Hannu Linnun kapellimestarin pallilta käsin.

11.2.
VR ei petä: nyt päästiin jo 45 minuutin myöhästymiseen aikataulusta. Kanttiinikahvit jäi tälläkin kertaa juomatta.

Tänään harjoiteltiin mieskuoron liikkumista lavalla pyhiinvaeltajakohtauksessa. Ohjaajan metodi on aika luova. On ajatus, miltä näyttämökuvan tulisi näyttää, mutta jos vaikutelma ei olekaan toivottu, improvisoidaan paikan päällä toinen vaihtoehto. Kysymys on paitsi siitä miltä näyttää, myös miltä kuulostaa. Nyt jouduttiin alkuperäistä ideaa muokkaamaan, paitsi visuaalisen vaikutelman takia myös koska pyhiinvaeltajakulkueessa laulu ei kuulunut niin kuin pitää.

Oli ilo katsella ohjaajan, kapellimestarin ja kuoronjohtajan yhteistyötä. Kaikki panostivat yhdessä hyvän tuloksen aikaansaamiseen.

Wagner on säveltäessään todellakin ymmärtänyt laulajaa. Useimmille kakkosbassolle f1-nuotti on äänialan ylärajoilla. Saako sävelen tulemaan kunnolla ”täytehen äänehen” vai tuleeko kukko vai vaan lämmintä ilmaa. Kovin monessa teoksessa kakkosbassoa ei vedätetä noin korkealle, mutta silloin kun se tapahtuu on laulajan kannalta tärkeää, kuinka säveltäjä on osannut kirjoittaa tuota f1:ä edeltävän osan ja mitä vokaaleja käytetään. Joissakin teoksissa uhkaa rimakauhu, mutta Wagnerpa on osannut säveltää pyhiinvaeltajakuorolle korkeata nuottia edeltävän ”…schieden er geht…” niin, että f1 tuntuu melkeinpä helpolta.

Useamman vaihtoehdon jälkeen ohjaaja ja kapu löysivät kuin löysivätkin oikean balanssin näyttämökuvan ja musiikin välille. Tästä on hyvä jatkaa.

13.2.
Juna yllättäen aikataulussa, kahvitkin ehdittiin juoda. Harjoiteltiin loppukohtausta. Vilppu osaa todella ottaa väen mukaansa, on yhdessä tekemisen meininki. Naisten kuoron osuudesta loppukohtauksessa tulee vavahduttava, sekä laulamisen että näyttämökuvan kannalta.

Kuorokoordinaattori ehdotti yhtä ylimääräistä lauluharjoitusta mieskuorolle. En pane vastaan. Vielä on hiomista, jotta mieskuoron osuus saadaan maksimitasolle, mukaan lukien omani.

Kapellimestari Lintu vaati kuorolta mieskuoron ääniin lisää kirkkautta. Pelaa hyvin Jaakko Ryhäsen joskus aiemmin mieskuorolle antamaan ohjeeseen: ”Basson tulee laulaa kuin baritoni ja baritonin kuin tenori.” Lisäsipä Lintu toisenlaistakin vaikeusastetta suoritukseen. Kun tuossa aiemmin kirjoittelin siitä kuinka (suhteellisen) helpoksi Wagner on tehnyt f1:n laulamisen bassoille, pitääkin tuo nyt kiekaista liikkeestä. Ei enää ihan helppoa. Ilmeisesti vaikeutus myös kuului, koska Lintu antoi luvan bassoille olla laulamatta f1:tä jos ei siihen kunnolla pääse. ”Tenorit hoitaa korkeat sävelet ja bassot matalat!”

Lavastus harjoituksissa edelleen viitteellinen, joitakin isompia elementtejä jo näyttämön takaosassa odottamassa paikoilleen siirtämistä. Jännä nähdä millainen asetelma tästä kehittyy.

14.2.
VR-rintamalta ei mitään uutta.

Harjoitus alkoi, kuten kaikki arkipäivän harjoitukset, äänenavauksella puoli kuudelta. Satunnaiselle ohikulkijalle kuoron äänenavaus saattaisi kuulostaa varsin erikoiselta touhulta: ”mmmm - nei ne nei nei nei – juo juo juo joo joo joo – troo joo joo – mmnn mmnn” ja muita onomatopoeettisia äännähdyksiä nousevissa ja laskevissa skaaloissa. Tarkoitus on tietenkin lämmitellä äänihuulet laulukuntoon, mutta meikäläiselle, ja varmaan monelle muullekin kuorolaiselle, äänenavaus on muutakin. Se on eräänlainen jopa meditatiivinen riitti, jonka aikana päivän kiireet ja huolet jäävät taakse ja mieli siirtyy oopperan ja laulamisen maailmaan.

Tänään harjoiteltiin taas koko toinen näytös, jossa kuoron liikkuminen näyttelee tärkeää osaa. Paljon on muistettavaa, missä kohdassa ja kohtauksessa milloinkin pitää olla milläkin puolella lavaa ja miten sinne siirrytään. Onneksi musiikki iskuineen on oiva muistamisen apuväline.

Kapu oli taas vitsikkäänä: ”Näkö-, ei kuulohavaintojeni perusteella lauloitte tässä kohdassa…” Ja solisteille: ”Katsokaapa musiikin tietosanakirjasta mitä pianissimo tarkoittaa!” Aivan täydellistä kuoron laulaminen ei vieläkään ollut, päätellen siitä, että kapun huulilta saattoi ajoittain lukea myös television jääkiekko-otteluiden rangaistusaitioiden tienoilta tuttua sananmuodostusta.

Omalle laulamiselle oli voimaannuttavaa nähdä, että solistitkin ovat ihmisiä. A capella -kohtaa harjoitettiin uusiksi, kun joku sävel jäi joltakin matalaksi. Mutta kyllä kahdeksan solistin ensemble sitten osasikin soida todella upeasti.

Jostakin syystä korvamato-orkesterikin soittaa nykyään pelkkää Tannhäuseria.

15.2.
Kanttiinikahvit ja herkullinen runebergintorttu, kuoron vakioeväs näinä päivinä. Perillä siis ajoissa, ei VR:n ansiosta (vartin myöhässä), vaan koska matkustin aiemmalla vuorolla.

Aloitettiin mieskuoron laulupätkän nauhoituksella. Tarkkaa puuhaa, aika monta kertaa piti ottaa uusiksi ennen kuin kelpasi. Saatiin myös viimeiset viilaukset saksan ääntämisessä.

Viimeinen näyttämöharjoitus ennen ensi viikon pukuharkkoja, vuorossa ensimmäinen näytös ja kolmannen näytöksen loppu. Nyt selvisi, mihin tarpeistonhoitaja tuolla aiemmin blogissa ilmoitti lammasta metsästävänsä. Hyvin oli metsästys onnistunut. Mukana myös paimenpojat, joiden laulun sävelpuhtaus antoi kuorolle hyvän benchmarkin.

Ohjaajalta alkoi selvästi päreen reunat ruskistua kun mieskuoro velttoili, ja nyt nähtiin sitä toisenlaistakin Vilppua. Vaikutus oli toki toivottu, ohjaajan energiapurkaus siirtyi kuoron käyttövoimaksi ja lopputulos oli sellainen kuin pitää.

Oopperakuorossa – samoin kuin kai missä kuorossa tahansa – laulamisen yksi motivaattori on yhteisöllisyys. Mieskuorossa tämä ilmenee hyväntahtoisena naljailuna ja kokkapuheina luppohetkinä. Se on mukavaa vastapainoa sille varsinaiselle tekemiselle eli laulamiselle, johon suhtaudutaan kaikella asian vaatimalla vakavuudella. Kovaa, mutta kivaa.

Lauantaina on sitten se kuoron omasta aloitteesta syntynyt ylimääräinen musiikkiharjoitus. Hyvä, että rimaa pidetään korkealla myös oma-aloitteisesti. Tulevalla viikolla aukeaa harjoitusten loppusuora, siirrytään siis puku- ja orkesteriharjoituksiin. Ensi-ilta maaliskuun ensimmäisenä jo siintelee mielessä (ja sen jälkeinen karonkka), mutta vielä on paljon hiomista edessä, harjoituksia on tiedossa jokaisena iltana ensi viikolla. Timantit syntyvät paineessa.

Jaakko Toiviainen
kuoron 2-basso

Utarevoidetta

2012-02-16T02:23:00.000-08:00

Iso oopperaproduktio on tuottajalle siedätyshoitoa riittämättömyyteen, epätäydellisyyteen, unohtelevaisuuteen ja ajattelemattomuuteen. Jos on yhtään taipumusta pakkomielteiseen täydellisyyden tavoitteluun ja asioiden päällä istumiseen, ei kannata ryhtyä tuottajaksi – ellei sitten ole edellisten lisäksi masokistityyppiä. Mitä lähempänä ensi-ilta häämöttää, sitä enemmän tämä työ muuttuu sarjaksi korjausliikkeitä.

Jatkuvien tunti- ja päiväkohtaisten muutosten ja arvaamattomien tilanteiden kuusiviikkoinen intensiivikurssi on nyt edennyt maskeihin. Viime päivät olemme naamiointiryhmän kanssa harrastaneet kokeilevaa kemiaa tavoitteenamme löytää ihanteellinen ihomaalisekoitus. ”Ihanteellinen” tarkoittaa visuaalisesti eli väriltään ja struktuuriltaan oikean näköistä, helposti levittyvää ja poispestävää sekä tietenkin järkevän hintaista. Tannhäuserin ensimmäisessä näytöksessä 60-päisen mieskuoron yläkropat maalataan kauttaaltaan valkoiseksi, ja tämän topless-kohtauksen jälkeen miehillä on noin tunti aikaa pestä maali pois, pukeutua seuraavaan asukokonaisuuteen ja meikata naama näyttämökuntoon. Koska Tampere-talossa on suihkuja hyvin rajallinen määrä eikä maski- ja puvustustiimeissä ole ihmisiä joka kuorolaiselle, maalaus-peseytymis-pukeutumisrituaali vaatii huomattavaa etukäteissuunnittelua.

Naamioitsijoiden kokeileva keittiö on sekoitellut kipposissa jos jonkinmoisia sörsseleitä. Niitä varten on käyty ostamassa maatalousmyymälästä 40 kg ruokintakalkkia, muutama pönikkä utarevoidetta eli vanhaa kunnon Tummelia, ja lähimarketista on kannettu peruna- ja vehnäjauhoja. Toki voisimme tehdä asian helpomman kautta ja hankkia purkkikaupalla ihomaalaukseen tarkoitettuja vesivärejä ja puutereita, mutta koska maalipintaa on valtavasti, testaamme myös edullisemmat vaihtoehdot. Vielä on kokeilematta savi. Lasten sormivärit päätimme unohtaa.

Mihin sekoitukseen sitten päädytään? Tummelin ja ruokintakalkin sekoitus näyttää iholla hyvältä, mutta kun 60 raavasta miestä pesee kalkkia sisältävän mönjän kropastaan, miten käy viemäreille? Koska talon kiinteistöpäällikkö kielsi meitä tukkimasta viemäreitä ja koska tuo sekoitus on poispestävyydessään sperman luokkaa, siitä päätettiin luopua. Varmasti miesten joukossa lienee myös joku herkkähipiäinen, joka kirjaimellisesti saa näppylöitä moisista aineista. Savi sen sijaan on ikivanha kauneudenhoitotuote, ja viisi savikylpyä kahden viikon aikana tekisi miehille vain hyvää. Tämänhetkinen tuntuma onkin, että sovellamme maalauksessa saven ja vesivärin yhdistävää sekatekniikkaa.

Nyt tuottajalla on käsissään 39,5 kg ruokintakalkkia (eikä tietenkään hevosta, jolle sen syöttäisi) sekä muutama litra utarevoidetta. Sille onneksi taitaa löytyä käyttöä.

Riitta Virkkunen

vastaava tuottaja

Kulissielämää

2012-02-10T01:31:00.000-08:00

Tannhäuser-produktiossa minä olen vastannut lavasteiden rakentamisesta. Aikaisemmin ne rakennettiin Tampereen teatterin lavastamossa, ja nykyisin ne valmistetaan yhteistyökumppanilla Virossa. Tämä on nyt toinen kerta, kun näin iso lavastus rakennetaan meillä; edellinen produktio oli Madama Butterfly 1990-luvun alussa.

Rakentamisprosessin alussa meillä oli se ongelma, että lavasteiden tekniset piirrokset puuttuivat. Jotta saatoin aloittaa työn ja tilata tarveaineet, piirsin työkuvat valmiiksi kaikkine mittoineen. Mallina toimivat pienoismallit sekä lavastajalta saadut viitteelliset kuvat. Rakentamisen aikana konsultoin lavastajaa ja ohjaajaa esimerkiksi siitä, miten paljon lavasteiden päälle tulee ihmisiä eli miten vahvoja niistä pitää tulla. Neuvonpitoa oli luonnollisesti myös Tampere-talon teknisen päällikön ja esityksissä vaihdoista vastaavien näyttämömiesten kanssa. Tässä produktiossa on yksi näkyvä vaihto ja kolmesta neljään väliajalla tapahtuvaa vaihtoa, ja niiden on sujuttava mahdollisimman nopeasti ja sujuvasti.

Lavasteiden strategiset mitat ovat tänä vuonna seuraavat: Lavalla nähdään 9 kpl noin 5 m korkeita ja noin 3 metriä leveitä kaarevia torneja sekä 5 kpl noin 6 m pitkiä ja 2,5 m leveitä laitureita. Tornien ja laitureiden rungot ovat metallia, niin sanottua huonekaluputkea, ja ne on levytetty vanerilla, jonka paksuus vaihtelee 6 millistä 22 millimetriin. Lavasteet viimeistellään vinyylille painetuilla printtikuvilla, jotka liimataan ja niitataan vanerilevyihin runsaan viikon päästä, niin sanottuna pystytysviikonloppuna. Kun lavasteet on pystytetty Ison salin näyttämölle, niitä ei pureta ennen viimeisen esityksen päättymistä.

Lavasteiden rakentamiseen kului osapuilleen kolme kuukautta. Talon ainoana metallimiehenä valmistin metalliosat yksin talon metallipajalla, levytyksistä sen sijaan vastasi useampi mies. Tämä on ollut mielekäs rupeama, koska se on tuonut työhön vaihtelua: 90 prosenttia työstäni on perustekemistä, näyttämöjärjestäjän työtä. Lavasteita rakentaessa pääsee tekemään jotakin muuta.

Suhteeni oopperaan ulottuu työmaan ulkopuolelle, sillä kuuntelen oopperaa myös kotona. Siellä soi aina musiikki, ja genre riippuu paljolti siitä, mitä kulloinkin luen. Oopperalevyn pistän lautaselle erityisesti sydäntalvena ja pakkasella, jolloin kaipaan vahvoja teemoja ja rauhallista sävelmaailmaa. Lempisäveltäjäni on Verdi, teoksista yli muiden kohoaa Don Carlos, joka tehtiin Tampere-talossa vuonna 2009.

Juha-Pekka ”Tani” Tamminen
näyttämöjärjestäjä

Pehmolampaita ja tarkkailupaikkoja

2012-02-07T00:55:00.000-08:00

Hei,

olen Tannhäuser-oopperan tarpeistonhoitaja ja -valmistaja. Lähes poikkeuksetta kaikki ystäväni, teatterin ulkopuolelta, joille olen työkeikastani kertonut, ovat kysyneet saman kysymyksen: ”Niin mitä sä siis oikeestaan teet?” Yhtä lailla poikkeuksetta olen antanut saman vastauksen, kulloinkin eri tavalla varioituna: hankin, eli ostan, lainaan, teen tai vuokraan oopperassa nähtävän rekvisiitan. Minun vastuulleni kuuluu erilaiset esineet, joita esiintyjät lavalla käyttävät. Esityksissä huolehdin siitä, että tavarat ovat oikeilla paikoillaan ja käyttökunnossa. Jos jokin hajoaa, korjaan tai hankin korvaavan tavaran. Seiniä ja ns. kiinteitä lavasteita taas valmistavat ja siirtelevät eri henkilöt.

Tällä hetkellä, kun oopperaharjoituksia on takana viikon verran, eletään minun työni kannalta kenties hektisintä vaihetta. Vasta nyt alan hahmottaa millaista visuaalista ilmettä ohjaaja ja lavastaja oopperalle hakevat. Yritän löytää esineitä, jotka sopisivat tähän ilmeeseen. Tällä hetkellä mielen päällä on pehmolammas, joka pitäisi taikoa jostakin alkuviikosta. Haussa ei ole mikä tahansa pehmolammas, vaan juuri tähän oopperaan ja tähän versioon sopiva päkäpää. Kukapa ei haluaisi hommiaan hoitaa hyvin, joten lampaan löytyminen AJOISSA on vallannut mielenliikkeistäni jo ehkä kohtuuttomankin suuren osan. Lampaan metsästys jatkuu, kunnes oikea eläin kohdalle osuu.

Nähdäänkö näitä tavaroita oopperassa
- selvinnee ensi-iltaan mennessä

Sikälikin tilanne on itselleni jännittävä, kun sattuu olemaan niin, että olen vielä 25-vuotias opiskelijanheitukka. Tannhäuser-ooppera on aivan satavarmasti vastuullisin ja vaativin työ, johon koskaan olen sattunut laskeutumaan. Vähän niin kuin olisi aikuisten maailmaan astunut. Siksi ei kai olekaan ihme, että pääni sisällä pehmolampaan merkitys saa välillä todellisuutta suuremmat mittasuhteet ja koko lammas uhkaa ratketa saumoistaan. Sitten voikin hengähtää ja miettiä, että asioilla on tapana järjestyä, poikkeuksetta.

Parin vuoden takainen Lohengrin, jossa myös olin mukana, ei minun osaltani ollut yhtä vaativa kuin Tannhäuser, sillä lähes kaikki tarpeisto saapui valmiina Moskovasta. Hankintapuolta en siis kaksi vuotta sitten joutunut paljoa harjoittamaan. Mutta miksipäs en tästä uudestakin oopperasta selviäisi, kun on hyviä ihmisiä ympärillä. Usein löydän itseni tilanteesta, jossa kysyn vallan vääriä asioita vääriltä ihmisiltä. Tätä tapahtuu jo ihan siitäkin syystä, että talo on valtava ja ihmisiä paljon, ja minä ns. vierailevana tähtenä en kaikkea ja kaikkia talossa tunne. Onneksi kaltaiseni vierailijat on ollut tapana ohjastaa oikeille poluille, usein empaattisen hymyn saattelemana.

Kuten mainittua, olen opiskelija, pääaineenani teatterin ja draaman tutkimus. Opiskelumaailmassa elävänä huomaan, että on onnekasta löytää opiskeluaikana omaa alaa edes läheltä liippaavaa työtä. Mukanaolo oopperassa antaa minulle hyvän näköalapaikan, noin niin kuin tutkimuksellisessakin mielessä. Kiinnostava on tämä blogikin. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa yleisötyötä? Vaikka toistaiseksi ei kai kommenttiboksi ole vielä suoranaisesti tulvinut (potentiaalisen) yleisön kommenteista, interaktiivisuuden tiellä ollaan.

Luonnollisesti tulee myös seurattua itse oopperan harjoituksia. Tämä on tärkeää muun muassa siksi, että minulla olisi jonkinlainen kuva siitä, kuka, missä ja miten käyttää esineitä, joita minun pitäisi asetella paikalleen. Menneenä lauantaina kuoro ja solistit harjoittelivat isossa salissa, ja istuin muutaman muun henkilön kanssa katsomossa seuraamassa. Komiaa on, jo harjoitusvaiheessa. Miekkojen laskeskelun ohessa saatoin välillä sulkea silmät ja kuvitella olevani ihan minua varten järjestetyssä yksityiskonsertissa. Spessu fiilis, saattaisi joku sanoa. Tuskin maltan odottaa, että näen harjoituksia, joissa kaikki on jo lähes valmiina – mielessäni pystyn jo kuvittelemaan miten hienolta kaikki tulee näyttämään ja kuulostamaan. Itse esityksissä pyörinkin sitten kulissien takana.

Sonja Belinskij
tarpeistonhoitaja ja -valmistaja

Die holde Kunst, sie werde jetzt zur Tat!

2012-02-02T23:52:00.001-08:00

Tannhäuser-produktion iso pyörä lähti pyörimään tämän viikon maanantaina, kun näyttämöharjoitukset alkoivat. Solistit saapuivat kaupunkiin ripotellen, ja keskiviikkoon mennessä porukka oli koossa. Tämänkertainen ensemble on joka mielessä ihailtavan tasapainoinen. Laulajat tulevat hyvin juttuun keskenään, yhteishenki on toverillinen eikä joukossa ole pi**ipäitä. Vastaavalle tuottajalle, joka joutuu kuuntelemaan työryhmän jäsenten nurinaa ja kitinää, taiteilijan luonne on aivan yhtä tärkeä tekijä kuin hänen ammatillinen taitotasonsa.

Tannhäuserin ohjaaja Vilppu Kiljunen on ihana mies. Hän osaa olla raivostuttava, mutta kaikessa raivostuttavuudessaan hän on kerrassaan suloinen. Jos minulla olisi aikaa, istuisin seuraamassa näyttämöharjoituksia, sillä Vilpun poreileva energia, kielellinen ilotulitus ja leikkaavan nopea äly tuottavat tulokseksi kiehtovaa mind foodia. Oopperassa minua kiinnostavat eniten prosessit ja ryhmädynamiikka, ja Vilpun ohjaamat produktiot ovat hedelmällisiä näiden ilmiöiden tarkastelemiselle ja analysoimiselle. Vilppu koettelee vastapuolen rajoja, älyä ja sietokykyä, ja tämä kohtaamisten haastavuus, säröytyminenkin, paitsi häiritsee myös synnyttää jotakin odottamatonta, joka ensi hämmennyksen hälvettyä nousee pintaan ja yllättää monisäikeisyydellään.

Ennen tuottajan pestiä olen toiminut oopperaproduktioissa kääntäjä-tekstittäjänä, kuiskaajana ja ohjaajan assistenttina. Varsinkin kahdessa jälkimmäisessä tehtävässä ollaan aivan prosessin ytimessä, visioiden ja ihmisten kohtaamispisteissä. Harjoitukset ovat joskus kuin kaurapuurokattiloita, joissa ideamössöä sekoitetaan ja se kiehu, kuplii ja porisee, välillä kuohuu yli ja sitten taas rauhoittuu kypsymään miedolla lämmöllä. Ihmisten käyttäytymisestä, joukkojen johtamisesta ja vuorovaikutuksesta kiinnostuneelle oopperaproduktiot ovat ehtymättömiä havainnointikohteita.

Vastaavana tuottajana minä pyrin varmistamaan se, että tämä ideapuuro saa kypsyä maukkaaksi herkuksi. Sovittelemalla aikatauluja, yhyttämällä ihmisiä, ennakoimalla uhkia ja keksimällä nopeasti ratkaisuja yllättäviin ongelmiin takaan sen, että taiteilijat saavat tehdä työtänsä ilman turhia häiriöitä ja kukin oopperaproduktioon osallistuva taho – kuten valo-, ääni- ja näyttämötekniikka, orkesteri, solistit, kuorolaiset, puvustajat, maskeeraajat, kampaajat, markkinointi ja lipunmyynti – tietää, missä ainakin osapuilleen mennään. Pyrin haalimaan ja jakamaan informaatiota niin, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja prosessi etenee mahdollisimman saumattomasti. Kun yhden päivän aikana on sata pientä asiaa muistettavana ja hoidettavana, osa niistä väistämättä unohtuu muistikomeron nurkkaan; onneksi tiedonvälityksessä vastuu informaation saamisesta on – tai pitäisi olla – molemminpuolinen, ja joku avaa suunsa juuri oikeaan aikaan. Koska aloitin Tampere-talon tuottajana vasta vuoden 2011 lokakuussa, niin sanotusti liikkuvaan junaan, en vielä tunne kaikkia talon tapoja ja sitä, kuinka ”asiat on perinteisesti tehty”. Onneksi ympärilläni on ihania ja ammattitaitoisia kollegoita, jotka opastavat ja osaavat kysyä oikeat kysymykset juuri oikealla hetkellä.

Tästä Tannhäuserista tulee tyylikkään rouhea, ihmisyyden ytimeen luotaava analyysi kärsimyksestä, armosta, vapaudesta ja rakkaudesta. Onko mitään tärkeämpää?

Riitta Virkkunen
vastaava tuottaja

Vapaus on omien rajojen hyväksymistä

2012-02-01T00:43:00.000-08:00

Richard Wagnerin Tannhäuser-ooppera on ohjaajalleen helposti varsinainen ansa. Se näyttäytyy aluksi lähes naiivilta asettaessaan kysymykset yksilön vapaudesta, uskosta sekä kyvystä tai kyvyttömyydestä rakastaa. Musiikki avautuu eräänlaisena kevyt-Wagnerina , teoksen melodiat viettelevät kuulijansa niin ,että me haluamme vain antautua pateettisen romanttiselle vyörytykselle.

Oopperaa työstäessä alkavat kuitenkin vaatimukset omaa työtä kohtaan kasvaa samalla kun teoksen syvempi olemus alkaa hahmottua. Enää mikään ei tunnu riittävän. Omat visiot alkavat vaikuttaa naiiveilta, sisällöllinen pohdiskelu helpolta kevyttulkinnalta. Sisältö laajenee, kunnes huomaa olevansa aivan ihmisyyden peruskysymysten äärellä. Toden totta, se mikä näyttäytyi alussa kepeältä, onkin koko ihmisyyden läpiluotaavaa pohdintaa.

Minulle Tannhäuser-ooppera on eräänlainen modernin ihmisen kärsimysnäytelmä. Sen näkökulma on yksilössä, siinä joka syntyi 1800-luvun teollistumisen myrskyissä, silloin kun suuret arkaaiset myytit alkoivat olla eilispäivää. Tannhäuser hahmona on läheistä sukua Wagnerin Parsifalille ja sitä kautta kristillisen mytologiamme Kristukselle. Tannhäuser on tulkittava juuri tätä kautta: kapinallisena, ehdottoman kykenevänä rakastamaan, mutta epäsovinnaisena, kaksinaismoralismin hengettömyyttä vihaavana.

Tannhäuser tapahtuu meidän maailmassamme, se tapahtuu meidän taivaankattomme alla. Se jokin ylhäällä, niin monissa mytologioissa jumalten asuinsijoiksi varattu, piirtyy Tannhäuserissamme rajapintana, joku sanoisi taivaan kantena. Tämän taivaan kannen alla, maan pinnalla, ovat vaeltaneet keskiaikaiset minnelaulajat, 1800-luvun nerosäveltäjät, oman aikamme tulkitsijat levottomina, tietoisina omasta riittämättömyydestään, tietoisina henkisen kilvoittelun tarpeesta, ahdistuneina siitä, minkä kokevat valheeksi.

Niin, Tannhäuser on ajateltavissa kuvauksena luomisen pakosta, hurmioitumisesta, epäilystä, rakkaudesta. Kun tätä oopperaa kuuntelee, ei voi olla vakuuttumatta säveltäjän visionäärisestä haltioitumisesta aiheensa ääressä. Yhtä lailla voi nähdä Wagnerin kirjoittaneen ja säveltäneen teokseen itsensä.

Tannhäuser-oopperan sisällöistä nousee kaksi suurta teemaa: yksilön suhde rakkauteen sekä yksilön suhde henkilökohtaiseen vapauteen. Molempia tarkastellaan ahtaan kanonisoituneessa uskonnollisessa ilmapiirissä. Teos heijastaa voimakkaasti ei Saksan keski-ajan vaan biedermeier-Saksan, Wagnerin ajan, henkistä ilmapiiriä. Tässä toimii subjekti, kenties taiteilija, jolla on poikkeuksellinen vimma ja kaipuu totuuteen, oletettuun sellaiseen. Tannhäuserille totuus avautuu oman kokemuksen, oman etiikan kautta. Hän kaipaa, haluaa enemmän rakkautta, enemmän vapautta. Tätä totuuden ja vapauden kaipuun täyttämää intuitiota päähenkilömme kuuntelee, se johdattaa hänet aluksi pois (jo ennen oopperan alun tapahtumia) omasta yhteisöstä, Wartburgista, kohti ei-normatiivista, kohti puhtaasti kokemuksellista ja aistinautinnollista – Venusbergiä. Mutta kun halu on tyydytetty, ei jäljellä ole kuin kaipuun kaipuuta. Tästä kyllääntyneisyyden hetkestä alkaa oopperamme. Tannhäuser on oivaltanut Venusbergissä, nauttiessaan emäntänsä ylenpalttisen loppumattomasta nautinnon anteliaisuudesta, oman kuolevaisuutensa, sen väistämättömyyden. Sillä Venus on jumala, kuolematon, ideamaailmaan kuuluva. Tannhäuser kaipaa pois ja hänen on palattava ihmisen luo. Hän ei halua Wartburgiin, jonka tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia hän oli paennut. Mutta kuullessaan Elisabethin häneen kohdistuvasta kaipuusta Tannhäuser päättää palata hoviin uskoen taas tähän Elisabethin rakkauteen.

Aina on tuo selittämätön kaipuu! Määrittelemätön kaipuu tai uteliaisuus taikka vain tarve, joka on niin tunnusomaista myös aikamme ihmisessä! Väitänkin, että Tannhäuser on tulkittavissa eräänlaisena aikamme ihmisen esiasteena, varhais-ikonina.

Hänen Elisabethinsa ei ole jumala, mutta melkein pyhimys. Itsensä uhraava, mutta ei kanonisoidun uskonnon vaan rakkauden uskon alttarilla. Oopperan lopussa Elisabeth riutuu, kuihtuu pois odottaessaan Tannhäuseria palaavaksi katumusmatkaltaan Roomasta. Elisabeth on oopperamme ainoa henkilö, joka pystyy täysin pyyteettömään, antavaan rakkauteen. Elisabeth rakastaa Tannhäuseria, mutta hän on kulttuurinsa, kaksinaismoralismin ja sievistelyn vanki. Tästä vankilasta Elisabethkin kaipaa pois, mutta menetettyään Tannhäuserin hänellä ei ole muuta vapautumisen ja täyttymyksen tietä kuin kuolema. Oleellista on kuitenkin se, että rakkaudessaan Elisabeth on henkilö, joka pystyy luomaan Tannhäuserille rajat. Ensimmäisen kerran laulukilpailussa, jolloin hän pyytää armoa tälle miehelle, joka oli juuri hänet tuhonnut. Siinä hetkessä Tannhäuser oivaltaa, että hänen tähän asti kulkemansa tie ei voi jatkua. Hän oivaltaa vapauden idean, joka on omien rajojen hyväksyminen. On aloitettava viimeinen vaellus Roomaan, mutta tällä kertaa maailmassa, jossa kaikki ei olekaan mahdollista. Toisen kerran Elisabeth luo rajan kuolemallaan. Se raja on lopullinen. Palatessaan Roomasta ja kohdatessaan Elisabethin hengettömänä on Tannhäuserkin vihdoin vapaa – lähtemään.

Teoksemme olisi jotenkin lohduton loppupäätelmässään, että ainoastaan kuolema tuo vapautuksen, ellemme palaisi vielä armon teemaan. Kuin kontemplaationa tuo säveltäjämme pyhiinvaeltajat, tuon yli valtakuntien rajojen liikkuvan, parempaa maailmaa ja elämää tavoittelevan joukon, saapumaan todistamaan ihmettä. Ihmettä, joka kertoo, että jossain on korkeampi voima, joka tuomitsee maallisen vallan oikeudettomat päätökset vääriksi. Voima, joka viimeisenä artikulaationa sanoo samaa kuin Elisabeth 2. näytöksessä: Kukaan teistä ei ole hänen tuomarinsa!

Viime kädessä meille jää armon mahdollisuus. Se on lohdullinen väite. Sillä jokainen toteuttanee täällä vain omaa välttämättömyyttään.

Vilppu Kiljunen
ohjaaja