Tommin ajatuksia

Homot ja Naispapit, Luther ja Arkkipiispat

2017-10-30T14:14:00.000+02:00

Alexas_Fotos (creative commons)

Timo Eskola tuoreessa artikkelissaan kyseenalaistaa eettisen periaatteen jonka mukaan on pysyviä totuuksia ja muuttuvia totuuksia. Tarkemmin, Eskola myöntää että Lutherin teologiassa nämä “kaksi koria” esiintyvät. Hän osoittaa että viime-aikainen Luther -tutkimus on harhassa siinä, kun he väittävät näiden kahden olevan jännitteessä. Blogissa Eskola tarjoaa tiivistetyn version teologisesta artikkelistaan (Iustitia 33). Harmittavasti blogi tiivistää Lutherin oman perustelun. Tiivistys on sinänsä luonnollinen, koska eihän kirkko kokonaisuudessaan väitä seuraavansa Lutheria ja tämän opetuksia. Eskola artikkelissaan näin ollen lähinnä tyytyy torjumaan sen kaltaisen modernin perustelun, että “Myös Luther olisi hyväksynyt tämän ja tämän käytännön.” On selvää että artikkelin keihäänkärki kohdistuu kirkon vihkimiskysymykseen.

Eskola summaa:

“Koska kahta koria ei ole olemassa, ajankohtaisten keskustelujen kohteena olevia aiheita – kuten virkakäsitystä, ekumenian kysymyksiä tai samaa sukupuolta olevien avioliittoa – olisikin arvioitava tavallisen argumentaatioanalyysin avulla.”

Viittaus naispappeuteen esiintyy koosteblogissa hieman rivin välissä, mutta tästä jää silti hieman sellainen olo että Eskola yrittää ratsastaa kahdella aasilla yhtä aikaa. Kirjoitus ajoittuu hyvin Ville Auvisen ilmoituksen kanssa. Auvinen, virkavapaalla oleva STI:n pääsihteeri ja nykyinen SLEY:n johtajan viransijainen, ilmoitti juuri lähtevänsä arkkipiispa-ehdokkaaksi, jos ei muusta syystä niin edustaakseen kirkon konservatiivista puolta. Suhteessa vihkimiseen ehdokkaista myös Tapio Luoma edustaa konservatiivista avioliittokäsitystä, joten jääkin nähtäväksi jos Auvisen konservatiivinen kampanjointi ottaa myös naispappeuden tähtäimeensä erottuakseen Luoman ei kenties riittävän konservatiivisesta linjasta?

(Aion lukea Eskolan artikkelin kunhan saan sen käsiini, erityisesti siksi että Eskola tuntuu olevan lahjakas vihikoira vainuamaan ja paljastamaan missä Lutheria on käytetty keppihevosena. Tämän lisäksi kiinnostaa se mitä hän tarkoittaa “argumentaatioanalyysillä” ja miten hän navigoi Raamatun, Lutherin, ja nykypäivän välillä. Viittaukseni "kahteen aasiin" ei niinkään liity Eskolan argumentoitiin vaan artikkelissa valittuihin hermeneuttisiin sovellutuksiin.)

Minä Myös

2017-10-18T20:51:00.001+02:00

Frederick Douglass (synt. Bailey), amerikkalainen vapautettu orja, kirjoitti 150 vuotta sitten:

”There is not a man beneath the canopy of heaven that does not know that slavery is wrong for him.”[1]

Douglassin tarkoituksena oli auttaa valkoista väestöä katsomaan oikeudenmukaisuuden kysymystä mustan väestön näkökulmasta: Ajattele jos näin tehtäisiin sinulle. Orjuuden hyväksyminen on mahdollista jos ja kun se kohdistuu toiseen.

Douglassin vetoomus kyseenalaistaa valtaväestön kyvyn sympatiaan, mikäli he eivät ole valmiita tunnustamaan kaikkein ihmisten yhdenvertaisuutta. Hän ei suoranaisesti viittaa Kultaiseen Käskyyn, tehkää toisille mitä haluaisitte itsellenne tehtävän, mutta on oletettavaa että ns. kristityssä maassa kasvaneet olisivat tunnistaneet tämän. Kyse ei ole niinkään siitä onko käsky raamatullinen kuin siitä, kuka on minun lähimmäiseni.[2]

On ironista, että kyky sympatiaan on riippuvainen meidän omasta itsekeskeisyydestämme. Kykenemme myötätuntoon kun asetamme itsemme uhrin asemaan. Mutta valmiutemme auttaa niitä, joita kohtaan koemme empatiaa edellyttää kykyä pistää toinen ihminen itsemme edelle, koska hänen hätänsä on välittömämpi.

Douglassin kysymys kristillisen valtion oikeudesta alistaa ihmisiä orjuuteen kaikuu mielessäni lukiessani rohkeiden naisten #MeToo –päivityksiä sosiaalisessa mediassa. Suurin osa varmasti jo tietää tämän ilmiön, jonka avulla naiset ovat tuoneet esille kulttuurissamme rehottavan seksuaalisen hyväksikäytön ja ahdistelun. #MeToo peräänkuuluttaa oikeutta ja parempaa, turvallisempaa yhteiskuntaa. #MeToo kollektiivisesti kutsuu alistettuja naisia nostamaan äänensä kuuluviin ja puolustamaan itseään sortajia vastaan.

Myös #MeToo –kampanja vetoaa ajatukseen: ”Ajattele jos näin tehtäisiin sinulle.” Useiden miesten liittyminen kampanjaan omilla #MeToo –kirjoituksilla allekirjoittaa väitteen.[3] Mies, joka on kohdannut vastaavaa, kykenee samaistumaan heidän kertomuksiinsa. Miesten reaktiot eivät kuitenkaan välttämättä heijastele sympatiaa, vaan ehkäpä oman häpeän ja kivun julkituomista.[4]

Pidän keskeisenä sitä, että ajattelemme erityisesti naisia, koska heidän hyväksikäyttönsä mahdollistavat mekanismit ovat niin keskeisesti osa meidän kulttuuriamme.[5] En edes yritä alkaa miettiä niitä tapoja, joilla yhteiskuntamme on tehnyt naisista objekteja. Mutta luulemmeko todella, että naiset kaipaavat tulla näin hyväksikäytetyksi, että se olisi jotenkin heidän salainen toiveensa? Vai emmekö vain osaa ajatella heitä yhdenveroisina? Vai voimmeko vain ohittaa koko kysymyksen (miehinä), koska kysymys ei koske meitä?

Mitä siis ajattelemme, kun luemme #MeToo –päivityksiä? Osanottomme kertoo, että kykenemme empatiaan, mutta se ei riitä. Meidän on nähtävä itsemme sekä osana ongelmaa että ratkaisua. Minä myös olen osallistunut naisten sortamiseen — suorasti tai epäsuorasti. Kultainen sääntö ei ainoastaan estä minua toimimasta väärin, vaan se myös pakottaa minut toimimaan oikein. Näiden naisten kohtaama epäoikeudenmukaisuus hyvin syvällisellä tasolla kysyy, että olenko minä myös ihminen.

[1] Ei ole sellaista ihmistä taivaan alla, joka ajattelisi että orjuus on oikein hänelle.

[2] Douglass todistelee miksi myös mustat ovat ihmisiä, ja jos ihmisiä, silloin myös lähimmäisiä.

[3] 30% kirjoituksista on miesten, http://www.telegraph.co.uk/news/2017/10/18/300000-men-join-metoo-sexual-assault-hashtag/.

[4] En tarkoita vähätellä heidän kokemustaan. Haluan painottaa että empatia ja sympatia ovat eri asioita, ja että joissain tilanteessa empatia tarkoittaa sitä että hoidamme itse itseämme.

[5] Jätän tämän keskustelun yksityiskohtaisemmin kenties toiseen kertaan.

Suomen peruskoulutus — maailman parasta?

2016-11-29T15:36:00.001+02:00

”Suomen peruskoulutus on maailman paras” — ”Suomessa on maailman toiseksi vähiten korruptiota” — ”Suomi on maailman vakain valtio” — ”Suomessa on maailman vakain hallinto”.[1]

Nämä tilastotiedot kertovat kohta satavuotiaan Suomen saavutuksista, joiden suhteen tasavallan presidentti kiittää jokaista kansalaista:

Listan asiat eivät ole sattumaa. Voisimme puhua sisusta ja suomalaisesta rehellisyydestä näiden takana, mutta itse ajattelen että koulutus oli ensin, sitten vasta kana. Platonin teoksessa Tasavalta, Sokrates esittää:

Heille (kansan johtajille) pitää kertoa että heillä ei ole tarvetta maalliselle ja katoavaiselle kullalle ja hopealle, koska heillä on sydämissään taivaallinen kulta ja hopea, jonka jumalat ovat antaneet heille pysyväisesti, ja että olisi vääryyttä saastuttaa heidän hallussaan olevaa taivaallista kultaa sekoittamalla sitä maallisen (kullan) kanssa, koska heidän (kultansa) on vailla epäpuhtauksia, kun taas rahvaan valuutta on vääryyden yleinen lähde.[2]

Tuo korostettu ”kertoa” tarkoittaa koulutusta. Sokrateen näkökulmasta se on asia, jonka pysyvyys voi yksin turvata terveen yhteiskunnan pysyvyyden.

”Hyvä koulutus” estää johtajia toimimasta yhteiskuntaa vastaan. Se luo suitset heidän omalle mielihyvän kaipuulleen. Se näyttää heille, että kysymys on palvelemisesta, ei hyväksikäyttämisestä. Ihanteellisessa yhteiskunnassa etsitään yhteistä parasta, joka on kompromissi. Rikkoutuneessa yhteiskunnassa vahvat (johtajat) ovat raatelevia susia, jotka käyttävät toisia hyväkseen.

Sokrateen ajatuksissa on paljon yhtymäkohtia nykypäivän keskusteluun johtajien palkitsemisesta. Hän näkee kaksi yhtäläistä vaaraa:

1) Johtajien palkkiot ovat niin pienet, että he alkavat riistää muilta tullakseen toimeen.

2) Johtajien palkkiot ovat niin suuret, että he alkavat luulla olevansa parempia kuin muut, omaksuvat sen mukaisen elämäntyylin, ja vaativat sen jatkuvaa (ja enenevää) rahoittamista.

Sokrates näkee, että molemmissa tapauksissa sekä johtaja itse että myös yhteiskunta on rikkoutunut. Yhteiskunta, joka tuottaa sellaisia johtajia ja sallii heidän käyttää valtaa väärin, on kadottanut perusajatuksensa yhteiskunnasta. Kyse ei ole johtajien onnellisuudesta vaan kaikkien onnellisuudesta. Kaikkien onnellisuus ei voi toteutua maksimissaan, mutta kaikki voivat olla suhteellisesti yhtä onnellisia.[3] Tämä edellyttää sitä, että koulutus pitää johtajat kurissa.

Miten tästä tilanteesta voi tervehtyä? En ole varma onko se mahdollista. Mutta tervettä yhteiskuntaa voidaan pitää yllä pitämällä kiinni koulutuksen/kasvatuksen periaatteista. Ehkä tässä mielessä uuden kiukaan ostaminen tulee halvemmaksi kuin uusien vastusten hankkiminen. Toisaalta Sokrateen näkemys koulutuksen merkityksestä pakottaa näkemään tehdyt ratkaisut pitkässä juoksussa. Ehkä meidän suuria palkkioita nauttivat johtajat ovat korruptoituneita ja läpeensä lahoja. Ehkä meidän toivomme on seuraavassa sukupolvessa,[4] mutta ne eivät kasva suoraan ellei niille kerrota missä aurinko on. Saamme olla Suomessa tyytyväisiä niin monista terveistä johtajista, mutta meidän on varmistetteva että koulu saa jatkossakin kasvattaa (puhumattakaan humanististen aineiden merkityksestä terveiden ihmisten ja yhteiskunnan kasvulle).

Ps. Tämä on tällainen harrastelijafilosofin lukuraportti.

[1] http://www.stat.fi/ajk/satavuotiassuomi/suomimaailmankarjessa.html

[2] 416 (oma suhtellisen vapaa suomennos H.D.P. Leen englanninkielisestä käännöksestä: Penguin, 1955).

[3] 421.

[4] Mietin Psalmi 8:2 lupausta seuraavasta sukupolvesta. Vauvojen syntyminen tarkoittaa edellisen sukupolven ikääntymistä ja ennustaa heidän väistymisensä.

Apokryfisten kirjojen lukemisesta

2015-07-14T16:00:00.000+02:00

On ollut mielenkiintoista aloittaa bloggaamaan Vanhan testamentin apokryfisistä kirjoista Hermeneuoo -blogissa (Linkki) jonka Markus Nikkanen ja minä jaamme. Markus yleensä kirjoittaa eksegetiikkaa ja käyttää hyväkseen alkukielten kielioppia. Erittäin hyvänä esimerkkinä mainitsen hänen kirjoituksensa tutusta "suun tunnustuksella... sydämen uskolla..." kohdasta (Linkki).

Alusta lähtien minä päätin ottaa lähestymistavakseni kirjallisuuden analysoinnin. Ensimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa kirjoista joita jo muutenkin luen, kuten Martin Hengelin Judaism and Hellenism, jonka juuri sain päätökseen, tai EP Sandersin Historical Figure of Jesus tai Judaism: Practice & Belief, tai Albert Schweitzerin The Quest of the Historical Jesus, jotka kaikki ovat suurinpiirtein puolivälin tienoilla. Näihin kirjoihin varmasti palaan—ne ovat valvojani antamalla lukulistalla joka on minun on kahlattava läpi ennen toivottuani valmistumista lähivuosina. Samalla lukulistalla on myös lähes 1000 -sivuinen VT:n Apokryfa. Se koostuu 25 erillisestä teoksesta, ja siitä se idea sitten lähti...

Ensimmäisessä varsinaisessa kirjoituksessani käsittelen teosta Aadamin ja Eevan Elämä (Linkki). Kaksi teemaa nousevat teoksessa yli muiden: se että enkeleitä ei saa palvoa, ja että naiset eivät pysty oppimaan ja siksi(kin) miesten tulisi alistaa heidät (tai ei ainakaan saisi kuunnella heidän juttujaan). Yllättäen tekstiä lukiessa löysin naisteemassa tiettyjä yhtymäkohtia 1. Timoteuskirjeeseen, jossa Paavali näyttää käyttävän samankaltaista retoriikkaa, mutta lopulta kuitenkin aivan erilaisesta näkökulmasta.

Tämänkaltaisten teosten lukemisessa suurin hyöty on siinä, että ne voivat auttaa meitä maalaamaan sen taustamaiseman jota vastaan UT on kirjoitettu. Tämän taustan tulee pysyä taustana, eli taiteilija käyttää sitä hyväkseen korostaakseen sitä mitä on etualalla. Osa tästä taustasta jää epäselväksi eikä koskaan tarkennu. Osa taustasta on sinänsä mielenkiintoista tietoa mutta kuitenkin merkityksettömiä itse maalauksen kannalta, kuten lokit taivaalla ne kertovat syvyydestä, täyttävät tyhjää tilaa, ja tuovat liikettä.

Osa taustasta kuitenkin on oleellista ja hiipii etualalle toimien kiinnityspisteenä joka yhdistää taustan ja etualan. Se on se maa jolla metsästäjät seisovat tai ne aallot joita vastaan laiva puskee. Tai se tausta voi olla katkaistu kuvasta kokonaan - tiedämme Mona Lisan hymyn mutta emme millaiset kengät hänellä on, tai millaisella tuolilla hän istuu. Taiteilija ei kuitenkaan ole valinnut tehdä maalausta Mona Lisan kengistä, vaan hänen hymystään. Samalla tavalla UT seisoo näiden teosten yläpuolella, ainakin suuren Taiteilijan silmissä.

Meidän ongelmamme on vieraantuneisuus siitä ajasta jossa Jeesus ja apostolit elivät ja vaikuttivat. Raamatun ulkopuolinen kirjallisuus voi auttaa meitä kaventamaan tuota kuilua, ymmärtämään paremmin sitä maailmaa mihin UT:n tapahtumat sijoittuvat, ja näin ymmärtämään itse UT:ta paremmin.

Myönnän että apokryfiset kirjat, nyt, kun olen muutaman niistä lukenut, todellakin kutitettelevat mielenkiintoa. Ne täyttävät Raamatun jättämiä aukkoja spekulatiivisilla seikkailuilla, ja tarjoavat salatietoa henkimaailman syvyyksistä. Tämä on vaarallista vain jos nostamme niiden tarjoaman mielikuvitustiedon Raamatun rinnalle. Muuten ne tekevät samaa kuin monet kristilliset fantasiaan perustuvat novellit. Lukija on itse vastuussa siitä, että hänen ankkurinsa on kanonisissa kirjoituksissa, ja muuten hän arvioi ja ottaa sen mikä on hyvää ja ottamisen arvoista.

Ps. Johdanto-artikkelissa (Linkki) ko. sarjaan kirjoitan omista varauksistani Raamatun ulkopuoliseen kirjallisuuteen.

Autuas mies ja mies vailla tulevaisuutta (Psalmi 1, osa 2)

2013-10-07T13:48:00.000+02:00

Jotkut lapset näyttävät olevan syntyessään onnellisempia kuin toiset. Toiset hymyilevät ja jokeltelevat, toiset kärsivät koliikista ja kiukuttelevat. Toiset ovat syntyneet kultalusikka suussa, kun taas toiset on huostaanotettu jo syntyessään. Onko elämän onnellisuus tai kurjuus kirjoitetteu tähtiin?

"Autuus" ei ole synnynnäinen ominaisuus, mikäli Psalmiin 1 on uskominen. Autuus on jotain sellaista johon ihminen itse vaikuttaa. Elämän lähtökohdista riippumatta kuka tahansa voi tulla autuaaksi - ikionnellisi, siunatuksi. Samaten lähtökohdista riippumatta kuka tahansa voi pilata elämänsä. Pahinta on, että elämä voi olla pilalla ilman että ihminen itse tietää sitä. Hän voi kokea aidosti olevansa onnellinen ilman, että hän olisi autuas - ihminen jolla on tulevaisuus johon kuuluu Jumalan siunaus.

Psalmin 1:2 kertoo että autuaan elämän perusedellytys on Jumalan tahdon etsiminen omaan elämään:

Herran laissa on autuaan miehen kaipaus, se on hänen huulillaan päivin, öin.

Kirjaimellisesti jälkimmäinen säe tarkoittaa mutisemista, sen jatkuvaa toistamista. Heprean lukemiseen liittyy aina ääneen lukeminen. Tietenkin psalmi on kirjoitettu ennen painokoneita, ja näin ollen tämä on ollut loistava mieleenpainamistekniikka. Monesti mietin kuinka paljon köyhempiä olemmekaan, kun meillä on raamatuiden runsaus kodeissamme, vaikka sen pitäisi olla juuri toisin päin!

Runon lukija ymmärtää luonnollisesti, että oikea lukeminen tarkoittaa varteen ottamista ja elämään soveltamista. Autuas mies on oppinut "lain" merkityksen siunaukselle elämässänsä, ja sen takia hän kaipaa sen äärelle viisautta ammentamaan.

Tämä maalaa kovin toisenlaisen kuvan "laista" (Toora) kuin meillä saattaa olla. Niin usein katsomme lakia asiana joka rajoittaa meidän oikeuksiamme ja kieltää meiltä asioita. Toora on kuitenkin paremmin käännettynä ohje, tai neuvo. Se saa arvovaltansa elämän suunnittelijalta ja Herralta. Laki on verrattavissa raja-aitaan, joka suojelee ihmistä ulkopuolisilta vaaroilta.

Koska emme itse tiedä mikä meille olisi parhaaksi, teemme viisaasti kun etsimme viisautta sieltä mistä sen voi löytää. Viisauden etsiminen oikeasta paikasta tuo siunauksen joka ei ole sidottu olosuhteisiin. Viisauden etsiminen muualta saattaa tuoda paljonkin onnellisuutta, mutta ilman siunausta - tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Autuas mies ja mies vailla tulevaisuutta (Psalmi 1, osa 1)

2013-09-25T01:38:00.000+02:00

Psalmi 1 on esipuhe koko Psalmien kirjaan. Psalmi alkaa lupaavasti: "Autuas se mies," mutta ottaa sen jälkeen toisen suunnan. Autuasta miestä aletaan määrittelemään sen mukaan mitä hän ei ole, tai mitä hän ei tee. Psalmi vertaa kahta erilaista tietä, ei niinkään kahta erilaista henkilöä. Millainen on tämä “autuas mies”?

"Autuaalla miehellä" on rajoituksia

Rajoitukset ja kiellot eivät tee elämästä kurjaa. Ihminen ei useinkaan tiedä mikä on hänelle parhaaksi. Tämä on ilmiselvää, kun tarkkailemme lapsia, mutta kuinka vaikeaa onkaan olla rehellinen omalla kohdallaan tämän asian suhteen? Autuas elämä alkaa omista oikeuksista luopumisella ja luottamuksen etsimisestä päivittäisissä valinnoissa ja asenteissa siihen, että Jumala tietää sittenkin parhaiten.

Autuaan elämän vastakohtana kuvataan liikkeen lakkaamista, ikään kuin kuolemaa: ensin tämä vaeltaa, sitten seisahtuu, ja lopulta istahtaa tai asettuu asumaan. Kaikkea tätä toimintaa määrittelee tietyn seuran ja erityisesti mielipiteiden kuuntelu. Psalmi luo kontrastin näin kahden täysin erilaisen miehen välille – sen, joka on valmis tottelemaan sitä mitä Jumala sanoo laissaan, ja sen, joka kuuntelee kaikkia muita mutta jättää Jumalan mielipiteen huomiotta. Liike lakkaa kuvaan vanhasta miehestä, jolla ei ole muuta tekemistä kuin istua ja valittaa, pilkata muita, vaikka hän itse on mies vailla tulevaisuutta.

"Autuas mies" on onnellinen

Heprean autuutta tarkoittava sana (osher) voitaisiin kääntää myös onnellisuudeksi. Autuus tai onnellisuus ei ole palkkio pitkän ja surkean elämän jälkeen, vaan olotila joka on jo nyt saavutettavissa. Psalmissa onnellisuus tulee oikeiden asioiden seuraamisesta ja väärien asioiden välttämisestä. Onnellisuus on kasvava olotila joka seuraa ihmistä joka "elää oikein." Onnellisuus ei nouse omistamisesta tai asemasta, vaan Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. Tämä ei rajaa pois kärsimistä, menetystä, kipua… Kuitenkin autuas mies voi kaiken tämän keskellä ymmärtää, että Jumalan edessä hänellä on asiat kunnossa – tämän rinnalla kaikki muu on toisarvoista.

Kuka tahansa voi tulla "autuaaksi mieheksi"

Tämä ajatus on liian usein ohitettu - ehkäpä se on otettu itsestäänselvyytenä. Vaikka Psalmien kirja kuuluu juutalaisten Raamattuun, se alkaa hyvin yleismaailmallisella tavalla: "autuas se mies." Näin ollen kuka tahansa joka haluaa tavoitella sitä onnellisuutta ja autuutta, josta psalmi puhuu, itse asiassa koko Psalmien kirja, on oikeutettu ja kykenevä siihen. Näin ensimmäisen Psalmin ensimmäiset jakeet kutsuvat lukijan etsimään Psalmien kirjasta sitä viisautta, jonka kautta voidaan tulla autuaaksi.

Lisää näiden kahden miehen eroavaisuuksista on luvassa seuraavassa kirjoituksessa.

Menestysteologiaa uusissa kääreissä

2013-04-16T20:16:00.003+02:00

Sunnuntaina teimme äkkiliikkeen käydä tutun seurakunnan jumalanpalveluksessa. Tunnemme joitakin ihmisiä sen seurakunnan johtoryhmästä, emmekä ole nähneet pitkään aikaan. Lisäksi luimme netistä että eräs tunnettu ylistyksenjohtaja oli tullut paikalle. Netissä sanottiin, että paikalla oli myös vieraileva puhuja, mutta hänen nimeään en tunnistanut.

Ylistyksen jälkeen paikallinen pastori alkoi hehkuttaa vierailevan (ulkomaalaisen) pastorin seurakunnan kokoa ja kasvuvauhtia, ja nimesipä tämän "Jumalan mieheksi" (jostain syystä alan skeptiseksi kun kuulen jostakin sanottavan näin, varsinkin jos kyseinen henkilö ei korjaa erehdystä). Juuri päättynyt sunnuntain ensimmäinen tilaisuus oli ollut menestys, ja samaa hän uskoi tälle kokoukselle ja vielä iltapäivän kokoukselle, jossa hänellä olisi saarna toisesta aiheesta.

Lavalle kiipesi pastori, joka vaikutti enemmän liike-elämän konsultilta, ja hetken esittelyn jälkeen hän kertoi tulevansa pankkimaailmasta. Hän kannusti ihmisiä osallistumaan kannustushuudoilla, ja saarna oli todella viihdyttävä. Saarnan edetessä aloin pohtia josko konsultit keksivät menestysteologian?

En tunne kovin monia konsultteja, mutta uskoisin että avain menestykseen kyseisessä ammatissa on joko vankkumaton usko omaan tuotteeseen tai häikäilemätön kyky petokseen ilman omantunnontuskia. Veikkaisin että useimmiten kyse on jonkinasteisesta yhdistelmästä edellä mainittuja. Päivän saarnaaja eittämättä uskoi omaan tuotteeseensa. Vaikka pyramidimalli ei ollut aivan yhtä selkeästi esillä kuin joissakin räikeimmissä menestysteologian muodoissa, se oli kuitenkin selkeästi tunnistettavissa sellaiseksi, joskin jonkinasteisena lievempänä hybridinä.

Siinä missä menestysteologia antaa luvan ja kannustaa etsimään menestystä, tämä pastori sanoi että menestys on kuin "häntä joka seuraa päätä." Hän sanoi monien seurakunnassaan erehtyneen etsimään menestystä. Keskittyminen vääriin asioihin on tehnyt heistä hännän joka ei koskaan voi saavuttaa päätä. Keskittyminen oikeisiin asioihin tekee heistä pään, jota häntä, menestys seuraa.

Ilmeisesti kyseinen pastori lainasi tämän "raamatullisen" konsulttiperiaatteen 5Ms 28:13, mutta unohti mainita että saman luvun 44. jakeessa kyseiseen lupaukseen liittyy ehto ja kirous: ehtä on Jumalan tahdon tekeminen, ja kirous on se, että rikkojasta tulee häntä, joka tarkoittaa tässä yhteydessä sosiaalisen aseman menettämistä.

Muita vastaavia lupauksia oli Sananlaskut 11:24, joka toimii aika sujuvasti Messagessa:

The world of the generous gets larger and larger;the world of the stingy gets smaller and smaller (anteliaan maailma laajenee laajenemistaan, kitsaan maailma kutistuu kutistumistaan).

Koko saarna alkoi puolestaan 1. Joh 5:3-5, jonka pohjalta hän opetti että uskovat menestyvät aina paremmin kuin maailma, ja hän odotti aikaa jolloin pankit ja bisnekset tulevat uskovien ja seurakuntien puoleen kysymään neuvoa. Ensinnäkään, en usko tuollaiseen haihatteluun että taloudellinen menestys tulisi pelkästään ja aina kun joku uskoo Jeesukseen, ja toisekseen, en usko että maailman pankit ovat kovinkaan kiinnostuneita kristillisestä talousetiikasta (poikkeuksia saattaa toki olla).

Mielestäni menestysteologian ongelma seuraa siitä, kun

Menestyksestä tehdään sääntö
Menestys määritellään ajallisesti
Menestys määritellään taloudellisesti

Vaikka Vanha Testamentti näyttää esittävän että Jumalan tahdon tekemisestä seuraa menestys, meillä on tarpeeksi esimerkkejä siitä, että näin ei aina ole. Ei tarvitse kuin kääntää Psalmeihin ja ihmetellä miksi jumalaton menestyy ja vanhurskas kärsii, tai istua tunkion äärellä ihmetellen Jobin kärsimystä, tai spekuloida mikä oli se pistin mikä korvensi Paavalia.

En väitä etteikö Jumalan tahdon tekemisestä seuraisi menestystä, vaan että sen ymmärtäminen ajallisesti on virhe. Erehdys väittää että valtakunta on tässä ja nyt. Vaikka Jeesus käskee rukoilemaan "tulkoon sinun valtakuntasi ja tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niin kuin taivaassa," rukous ei tule toteutumaan täydesti ennen kuin valtakunta tulee täydesti Jeesuksen paluun myötä. Jeesus sanoi että hänen opetuslapsensa tulee olla valmis luopumaan kaikesta hänen seuraamisensa tähden, jonka johdosta Pietari ja muut halusivat kertoa mistä kaikesta he olivat luopuneet - ilmiselvästi siksi, että he olivat kiinnostuneita palkkiostaan. Jeesus otti lapsen ja teki hänestä esimerkin - konstailematon ihminen joka ei laskelmoi vaan on kiinnostunut toisesta ihmisenä aidosti.

Kolmas kohta ei oikeastaan yllätä lainkaan - se on looginen seuraus kahdesta edellisestä virheestä ja paljastaa missä ihmisen sydän oikeasti on kiinni. Turhaan ei Uusi Testamentti nimeä Mammonaa ainoana epäjumalana nimeltä. Miettiessäni jälkikäteen sunnuntain opetusta ei voi olla ihmettelemättä kuinka salakavalasti hän hankkii itselleen palvojia!

Uudenlaista tämän pastorin opetuksessa oli se, että menestys saavutetaan toisia palvelemalla ja antamalla toisille anteliaasti. Tosin hänen mukaansa rahalla on vain välinearvoa, ja koska me uskomme, meidän pitäisi luottaa siihen, että meillä on aina riittävästi tuota välinettä. Sen lisäksi hän toi oman aasialaisen lisänsä, joka korosti ihmissuhteiden merkitystä, ja periaatteessa hän väitti että ihmisen menestys riippuu hänen ystävistään - ehkäpä selkeämpi esimerkki pyramiditeemasta, jossa pieni karismaattinen marginaali rikastuu ja loput köyhtyvät (tämän liitän klassiseen menestysteologiaan, jossa menestys luvataan siunauksen kautta joka tulee sen kautta, kun lahjoitetaan pastorille/eliitille. Vaikka muillekin lahjoittamiseen ja yleiseen anteliaisuuteen kannustetaan, pyramidi toimii lopulta hyvin tehokkaasti).

Oli surkuhupaisaa katsella ja kuunnella nuoria aikuisia elämänsä kynnyksellä kuuntelemassa ja reagoimassa saarnaan. Ehkäpä minua vähän huojensi se, että eniten äänessä oli etupenkin apinarivi, ja että varovaisesti katseltuna joukko ei tuntunut reagoivan kovinkaan anteliaasti pastorin kiitoslahjaan saarnan päätyttyä. Tämä tietenkin paljastaa jotakin minun vahingoniloisesta luonteestani, mutta on silti mahdollisuus että jotkut opiskelijat pistivät viimeisiä ropojaan kiertäneisiin ämpäreihin...

Toisekseen tutustuttuani tarkemmin siihen mitä menestysteologia on tehnyt ja tekee Afrikassa, en usko että se voisi saada vastaavia mittasuhteita Euroopassa (vastaavaa toimintaa on, ja joidenkin yksilöiden elämässä menetykset ovat vastaavalla tasolla, mutta kyseiset yhteisöt tuntuvat jäävän kuitenkin merkittävästi pienemmiksi, eikä kyseisestä teologiassa ole tullut täällä vastaavaa valtavirtausta). Tämän ei tietenkään pitäisi olla mikään huojennus, vaan meidän olisi aika julkisesti katua ja irtisanoutua kaikesta sellaisesta opetuksesta, jonka nojalla kirkko mahdollistaa ihmisten kärsimyksen lisäämisen kolmannessa maailmassa. Lisää aiheesta voi lukea (englanniksi) esim. Lausannen julistuksesta liittyen menestystelogiaan tämän linkin takaa.

Raamatunkäännösdebatti jatkuu...

2013-03-27T02:10:00.000+02:00

Kirjoittelin pääsiäisteemaisen blogikirjoituksen toisaan Pulmajae -nimiseen blogiin, jossa pureudutaan Raamatun vaikeisiin teksteihin. Kirjoitus käsitteli näennäistä ristiriittaa Mk. 10:45 ja 1 Tim. 2:6 välillä, jossa puhutaan Jeesuksesta lunnaina joko monien tai kaikkien puolesta. Tekstin voi käydä lukemassa tästä linkistä.

Teksti ottaa kantaa kevyesti Raamatunkäännös -keskusteluun, sillä lähtökohtana on KR92 tekemä "siloitus" Mk. 10:45 tekstissä. Onko taustalla teologinen esiymmärrys vai halu harmonisoida teksti jää arvoitukseksi.

Kriittisestä luonteesta huolimatta olen vastahakoinen lähtemään näihin vanha käännös / uusi väännös -keskusteluihin (olen aiheesta varmasti vuodattanut aikaisemminkin). Olen kuitenkin huomannut, että tämä väittely on saanut minussa aikaan sen, että on vaikea sanoa yhtään mitään käännöksistä ilman että joku sanoo: Aha! Ehkä tämä on minun päässäni, mutta toisaalta olen harrastanut kyseistä nuorallatanssia opiskelijoideni edessä joitakin vuosia. Itselleni parempi/huonompi keskustelu on melko toisarvoinen useastakin syystä:

Molemmat käännökset ovat Jumalan sanaa johon hän on sitoutunut.
Osaan muitakin kieliä kuin Suomea, joten ymmärrän että yhtä kieltä ei voida täysin kääntää toiselle kielelle.
Ymmärrän alkukieliä sen verran, että tiedän tekstien tarjoavan tulkintavaihtoehtoja.
Tiedostan että Raamattu on kulkenut pitkän matkan ja ottanut monia reittejä kulkiessaan kohti 2000 -lukua. Esim. Qumranin löydökset 1947- ovat tuoneet uutta valoa alkuteksteihin. Tämä edellyttää uusien käännöksien tekemistä.
Samaten suomi on muuttunut siinä määrin, että jo kielellisestikin teksti vaatii päivittämistä.
Havaitsen molemmissa käännöksissä sekä heikkouksia että vahvuuksia.
Olen pystynyt julistamaan evankeliumia molemmista käännöksistä niin, että se on herättänyt ihmisissä uskoa.
Olen voinut pastorin ja opettajan toimessani käyttää molempia käännöksiä "opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään."
Tiedän että "sanan kaksiteräinen miekka lävistää" oman sydämeni, kumpaa tahansa käännöstä satunkaan lukemaan.

Tällä hetkellä käytän pääsääntöisesti englanninkielistä ESV -käännöstä, ja sen lisäksi ja rinnalla kreikankielistä Uutta testamenttia (NA27) sekä hepreankielistä Vanhaa testamenttia (BHS) - en halua johtaa ketään harhaan millään pröystäilyllä, olen auttamattoman riippuvainen sanakirjoista ja kieliopeista, ja monessa kohtaa erityisen tyytyväinen hankkimaani Raamattu-ohjelmistoon. Suomalaiset käännökset kulkevat mukana edellisten vuosien talletuksina, mutta esim. artikkeleita kirjoittaessani selaan sekä KR92 että KR33/38:aa. Omaan paperiversiona ainoastaan KR92:sen, mutta pääsen käsiksi myös vanhaan kirkkoraamattuun verkkopalvelun kautta.

Tulin uskoon vuonna 1994, huhtikuun 27. päivä. Huhtikuun 28. päivä marssin paikalliseen kirjakauppaan ja ostin Raamatun. Ilman mitään esiymmärrystä se oli tietenkin KR92, jota ahmin yökaudet. Jotkut uskovat valistivat minua oikeammasta käännöksestä, ja aloin lukea KR33/38:aa. Tästä olisi varmastikin tullut ajan kuluessa suosikkikäännökseni, ellei olisi ollut sitä evankelioimiskertaa...

En tiedä kuka sen kaverin tapasi ja missä, mutta päädyimme muutamien kavereiden kanssa keski-ikäisen hieman alkoholisoituneen miehen kotiin puhumaan hänelle Jumalasta. Hänen vaimonsa/naisystävänsäkin siinä pyöri, mutta keskustelu tapahtui lähinnä kaverieni ja sen miehen välillä. Minä taisin olla hiljaa; olin vasta tullut uskoon ja osasin vasta kuunnella ja lukea, en vielä puhua :) Jumala kosketti miestä ja rukoilimme hänen puolestaan. Sitten joku kavereista kysyi onko miehellä Raamattua. Eipä ollut... Seuraava kysymys oli, että onko kellään mukana Raamattua jotta voisimme antaa sen miehelle luettavaksi. Sinne jäi minun hieno mustakantinen KR33/38 jota ilman olen tullut oikein hyvin toimeen. Taisipa joku lupailla sen minulle takaisin kunhan mies tulisi kirkolle jumalanpalvelukseen tai nuorteniltaan. (Muutama vuosi tämän jälkeen hukkasin punakantisen KR92:seni monine alleviivauksineen ja välissä säilytettyine profetioineen ja lappuineen Tampereen Vapaakirkolle, enkä ole vieläkään sitä löytänyt.)

Liityin jossain vaiheessa Raamattu Kansalle ry:n jäseneksi ja sain heidän Uuden testamenttinsa. Odotukseni sen suhteen olivat valtaisat, ja minun täytyy kyllä myöntää, että olin hieman pettynyt: se oli niin pitkälti samanlainen kuin KR33/38, että se tuntui "ylimääräiseltä." Varsinkin kun kukaan muu ei käyttänyt sitä käännöstä! Tästä syystä, toimiessani erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten parissa joista monille KR92 on se ainoa Raamattu jonka he tuntevat, olen kokenut sen luonnolliseksi työkaluksi. Uskon että aika ajaa sen ohi, ja sitten meidän "kalkkisten" täytyy totutella taas uuteen käännökseen, joka parhaimmillaan rikastuttaa meidän ymmärrystämme, kunhan olemme avoimia kuulemaan mitä Jumala sanoo sanassaan.

Olen syvästi akuuttunut siitä, että käännös saa olla aika pahasti metsässä, ennen kuin sen kokonaissanoma on vesitetty. Olen nuorempana lukenut jonkin verran Jehovan todistajien "raamattua" ja ollut sen kautta Jumalan puhuttelussa. Myöhemmin palatessani joihinkin sen Jeesuksen jumaluutta käsitteleviin kohtiin olen huomannut, että suurista yrityksistä huolimatta tätä suurta salaisuutta ei ole täysin onnistuttu pyyhkimään pois - eikä pystytäkään. Tämä ei tarkoita sitä, että käännösten tasolla ei olisi väliä lainkaan, mutta ehkä meidän on syytä muistaa että Jumala puhui Bileamin aasin kautta ja hän voisi laittaa vaikka kivet puhumaan jos haluaisi.

Ei ole itsestäänselvää että saamme harjoittaa vapaasti uskontoamme ja että salainen poliisi ei kulje talosta taloon hävittäen Raamattuja. Nämä meidän kiistamme ovat aika vähäisiä sen rinnalla mitä uskovat joutuvat kokemaan muualla maailmassa. Älkäämme siis me uskovat alkako toisiamme vainoamaan sen takia, että joku käyttää toista käännöstä!

Missionaaliset kotiseurakunnat

2013-03-23T13:40:00.003+02:00

Otin haasteekseni perehtyä kotiseurakuntiin ja niiden takana olevaan teologiaan. "Satunnaisgeneraattori" arpoi Paynen Missional House Churches -kirjan hyväksi lähtökohdaksi. Payne on seurakunnanistutuksen proffa ja lähetystyöntekijä Jenkeissä (Billy Graham School of Missions).

Kirjan taustalla on kyselytutkimus kotiseurakunnille jotka täyttävät seuraavat ehdot: 1) vähintään yksi kastettu vuoden sisällä, ja/tai vähintään yksi seurakunta istutettu 3 vuoden sisällä. Tutkimus loi kiinnostavan pohjan teoriakehykselle, joka ei kuitenkaan ole yhtä kiinnostava kuin tutkimuksesta saatu data. Tutkimus myös selittää erotuksen missionaalisten ja "perinteisten" kotiseurakuntien välillä: missionaaliset kotiseurakunnat ovat tavoitteellisesti ulospäinsuuntautuneita. Huomattavaa on mm. se, että ylivoimaisesti suurin osa uskoontuloista tapahtui seurakunnan kokoontumisten ulkopuolella luonnollisten ihmissuhteiden kautta.
Raikasta Paynen lähestymistavassa on rehellinen avoimuus seurakuntamallin haasteille. Hän ei myöskään hyökkää perinteisiä institutioonalisia seurakuntia vastaan, vaan näkee tarvetta molemminpuoliselle oppimiselle.

Suurimpina missionaalisten kotiseurakuntien haasteina hän määrittelee:

Taipumus kääntyä sisäänpäin
Johtajien valmennus
"Taistelu" perinteistä seurakuntamallia vaativien kanssa (sisältä päin tuleva paine)

Paynelta riittää kritiikkiä omia kohtaan monien kompromissien suhteen, erityisesti luopuminen raamatullisista johtajuusrakenteista. On ilmeistä että kotiseurakunnat ovat vähintään yhtä kirjavia kuin ns. perinteiset seurakunnat. Hän ei yritä peitellä sitä, että loppujen lopulta myös missionaalisten kotiseurakuntien suurin kasvu tule jäsenten siirtymisestä toisiin seurakuntiin (transfer growth). Monilla syynä siirtyä perinteisistä seurakunnista kotiseurakuntiin ovat "terapeuttiset syyt," kuten esim. loukatuksi tuleminen toisten uskovien taholta, kyllästyminen perinteiseen tai kristityt jotka aina metsästävät uusia kokemuksia.
Nämä haasteet eivät kuitenkaan horjuta Paynen uskoa siitä, että tämä on se alkuperäinen malli. Tällä hän ei tarkoita kuitenkaan sitä, että perinteiset seurakunnat pitäisi lopettaa. Tärkeimpiä asioita mitä perinteiset seurakunnat voisivat oppia missionaalisilta kotiseurakunnilta Paynen mukaan ovat:

Suhdepohjainen evankeliointi
Terve rahan käyttö (ei suuria henkilöstö- tai rakennuskuluja, suuri osa tuloista lähetykseen tai hyväntekeväisyyteen. Tosin tämänkin Payne huomaa haasteeksi, sillä kaikissa missionaalisissa kotiseurakunnissa ei kerätä säännöllisesti kolehtia).
Yksinkertaisuus
Pienryhmät
Seurakunnanistutus strategiat
Terveelliset ihmissuhteet, tilivelvollisuus ja läpinäkyvyys
Moninkertaistumisstrategiat

Kaiken kaikkiaan rehellisen virkistävä, tasapuolinen ja -painoinen kirja joka kannustaa keskusteluun. Monilta osin hyvin amerikkalainen kirja, mutta periaatetasolla pitkälti sovellettavissa Suomen kulttuuriin.

Hengen Hedelmä: Pakotettu, sallittu, automaattinen?

2012-12-14T19:29:00.001+02:00

5.2. kirjoitin johdannon "Hengen Hedelmiin" Gal 5:22-25:sessa. Keskeisenä ajatuksena jutussa oli että Paavalin kuvaamat "hedelmät" ovat osoitus Pyhän Hengen työstä kristityn elämässä. Entä kun nämä merkit ovat poissa? Pitäisikö niitä pakottaa esiin? Tai onko se vain osoitus siitä, että Jumala ei halua että mun elämässä ei ole sellaisia asioita? Tässä kohtaa keskustelu jakaantuu kahtaalle (vähintääkin). Muistan nuorena uskovana kuinka tämä aihe aiheutti kovaa vääntöä keskuudessamme. On siis kaksi tulkintaa tästä:

1) Hedelmä syntyy suvereenisti Jumalan työn tuloksena. Kuten nimikin jo viittaa, hedelmää ei voida pinnistää. Sitä joko syntyy tai ei synny. Kristityn ei tarvitse yrittää pyhittäytyä, ts. tulla paremmaksi. Tälläinen toiminta ei ole ainoastaan turhaa, vaan haitallista, koska se paisuttaa ihmisen egoa ja saa hänet kuvittelemaan, että hän on parempi ihminen. Koska hedelmä on syntynyt ihmisen oman ponnistelun pohjalta, se ei ole Hengen hedelmä vaan osoitus ihmisen "lihallisesta," uskonnollisesta minästä joka yrittää paremmaksi tulemisella ostaa Jumalan hyväksynnän.

2) Hedelmä ei synny itsestään, vaan vaatii jonkinasteita yhteistyötä Jumalan kanssa. Paavali jatkaa jakeessa 25: "Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta." Tässä kohtaa '92 on ottanut vapauden tehdä verbistä "seurata" astetta vahvemman kuin mikä alkutekstin ajatus on; 33/38 on oikeassa kääntäessään sävyn kannustavaksi: "vaeltakaamme." Toisaalta alkuperäisen verbin ajatus "seuraamisesta" on menetetty.

Sama sana esiintyy myös Gal. 6:16: "Tulkoon rauha ja laupeus niiden osaksi, jotka vaetavat tämän ohjeen mukaan..." Mielenkiintoista huomata, että nyt '92 seuraa 33/38:n sanavalintaa. Tärkeämpää on kuitenkin huomata että suomi ei taivu alkuperäisen ajatuksen toistamiseen, mikä antaa paljon enemmän painoarvoa sille mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Kyseessä on selkeästi Paavalin viesti tietyn suunnan valitsemisesta elämässä.

Sama ajatus toistuu kuuluisassa, useastikin pahasti väärinkäytetyssä tekstissä: "Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää..." (Gal. 6:7). Toisin sanoen: ihmisen valinnoilla on merkitystä. Hän voi valita elämänsä suunnan ja päättää seurata Pyhän Hengen johdatusta. Hän ei tuota "hedelmiä" itse, mutta hänen valitsemallaan suunnalla on ratkaiseva merkitys.

Oleellinen kysymys kuuluu: Missä määrin voimme päättää alkaa tekemään hyvää ja luottaa siihen, että tekemällä niin kuin on oikein, myös meidän sydämemme muuttuu? Kokeile vaikka hymyilemistä toisille ihmisille, ja tarkkaile kuinka se vaikuttaa asenteisiisi ja päiväsi kulkuun. On aika nurinkurista että hengellistämme sen, että jätämme tekemättä hyvää. Jos motiivimme ovat jossain kohtaa väärässä, pyydetään Jumalaa oikaisemaan ne laivan ollessa liikkeellä, jolloin sitä on helpompi ohjata.

Ps. Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jo siihen rakkauteen...

Evankeliointia ilman Raamattua

2012-12-11T20:39:00.001+02:00

Scott Kelby ei ehkä ole maailman paras valokuvaaja, mutta hän on osannut tuotteistaa osaamisensa ehkä paremmin kuin kukaan muu. Olen pitkään seurannut Scott Kelbyn työtä ja hyllystä löytyy useampi kirja. Pidän todella paljon hänen huumoristaan. Vaikka Scott ei ole tainnut sitä missään aivan älyttömän suorasti sanoakaan, olen uumoillut että hän on kristitty.

Eilen huomasin että Scottilta oli tullut Youtube video:

Ensimmäisen puolisko kuulosti aivan älyttömän mahtavalta. Mutta. Yritin nieleskellä lopun mutta en pääse yli siitä ajatuksesta, että tässä on jotain mätää. Kirjoittaa kirja Jeesuksesta jossa ei ole yhtään lainausta Raamatusta?

Uskoakseni kirja on oikeasti tehty Raamatun pohjalta, mutta kaikki viittaukset on poistettu. Entä jos joku "ostaa" Scottilta tämän Jeesus-homman, mitä sitten? Ehkä nämä ihmiset löytävät seurakuntaan, ehkä on joitakin ihmisiä jotka neuvovat että tästä Jeesuksesta kerrotaan lisää Raamatussa..

Kuulin tänään kun eräs reilu 50 -v. nainen kertoi varttuneensa koko ikänsä seurakunnassa. Vasta muutama vuosi hän törmäsi ajatukseen, että hänenkin pitäisi lukea Raamattua. Se muutti hänen elämänsä. Väitän, että meidän pitää tutustuttaa ihmiset sekä Jeesukselle että Raamatulle - muuten emme ole tekemässä opetuslapsia vaan käännynnäisiä, joista jokaisella on oma käsityksensä siitä millainen Jeesus on. Historia on osoittanut että tämänkaltainen vapaus ei johda mihinkään hyvään (saksalainen liberaali teologia on pitkälti syypää lännen kirkkojen romahtamiseen).

Aion ehdottomasti hankkia tuon kirjan, vaikka Scott sanoikin ettei se ole uskoville. Uskoisin että se on myyntikikka - miten ihmeessä voisin antaa kirjan jollekulle, jos en ole itse lukenut sitä ensin?

Tämänkaltaisia asioita

2012-12-05T19:43:00.000+02:00

Galatalaiskirjeen 5:22-23 Paavali esittää 9 -kohtaisen listan Hengen hedelmiä:

Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.

Jakeita edeltää 15-kohtainen lista asioita jotka ovat lihan aikaansaannosta. Lihalla tässä Paavali tarkoittaa ihmisen syntistä luontoa. Paavali ei toki väitä että näihin asioihin syyllistyminen johtaisi taivaspaikan menettämiseen, kuten äkkiä ajatellen saattaisi vaikuttaa. Hänelle nämä listat kertovat siitä ketkä ovat todellisten uskovien joukossa. Todellisissa uskovissa vaikuttaa Henki, joka saa aikaan yllä mainittuja asioita. Vastaavasti niissä, jotka eivät ole todellisessti uskossa, vaikuttaa toisenlainen henki jonka aikaansaama hedelmä on vastaavasti toisenlaista.

Molemmat listat päättyvät samantapaiseen ilmaukseen: (j. 23) sekä (j. 21). Myös jakeen 23 loppu "Näitä vastaan ei ole laki" tulisi kääntää jakeen 21 "ja muu sellainen" -hengessä: "Laki ei ole tämänkaltaisia asioita vastaan." Tämä vastaisi paljon lähemmin alkutekstiä, jossa Paavali ilmiselvästi antaa esimerkinomaisen listan, jota vastaan kukin voi tulkita omaa toimintaansa. Lain ja erityisesti lainvastaisuuden mainitseminen on oleellista tulkita galatalaisten vapaudesta käsin, jotka eivät tunteneet moisia rajoituksia. Paavali ei vie heiltä pois armoa, mutta väittää että todellinen usko näyttää tietynlaiselta.

Vaikka joskus esitetäänkin että hedelmä syntyy itsestään, näyttää Paavali kuitenkin olevan hieman eri mieltä. Hyvän hedelmän tuottaminen edellyttää "vanhan luonnon ristiinnaulitsemista himoineen ja haluineen" (j. 24), sekä Hengen johdatuksen seuraamista (j. 16, 25). Tämä oli valinta joka galatalaisten oli tehtävä. Galatalaiset olivat harhaluulossa että voisivat valita kummatkin. Tämän Paavali torjuu ja paljastaa mihin se tie johtaa jonka mukaan he ovat tähän asti eläneet.

Paavali häpeilemättä kertoo myös omasta kamppailustaan saman kysymyksen kanssa. Saman kysymyksen kanssa mekin kaiketi kamppailemme - haluammeko tehdä mitä tahdomme ja totella "oman, itsekkään luontomme haluja," vai haluammeko seurata Herraa? Meille ei tarjota ainostaan vaikeaa valintaa, vaan myös apua valintamme toteuttamiseen Pyhän Hengen muodossa.

Seuraavalla kerralla kommentoin joitakin mainituista hedelmistä.

Kristillistä joogaa?

2012-11-13T19:37:00.002+02:00

"Voiko kristitty harrastaa joogaa?" Hyvin samantapainen kysymys kuin "voiko kristitty harrastaa itämaisia itsepuolustuslajeja?"Yleensä vastaukseni on sisältänyt kysymyksen, että tietääkö ko. henkilö harrastustensa uskonnollisista puolista, ja että mitä ne hänelle merkitsevät. Yleensä olen onnistunut välttämään suorat "kyllä" tai "ei" -vastaukset, joita en katso pystyväni antamaan näihin kysymyksiin.

Aivan toisenlainen kysymys on kuitenkin "voiko olla kristillistä joogaa?" Monille suomalaisille jooga ei ole mitään muuta kuin voimistelua jota emme muutenkaan tee, eli mistä häly? Toisille jooga kuitenkin on ennen kaikkea hengellinen harjoitus.

Itse kallistun sille linjalle, että joogasta on vaikeaa tehdä kristillistä. Vaikka liikkeet toki venyttävät, ne on suunniteltu hartauselämän tarkoituksiin uskonnollisessa järjestelmässä, joka on kaukana kristinuskosta. Tämä ei mielestäni tarkoita sitä, että kristitty ihminen ei voisi harrastaa joogaa, mutta kehottaisin kyseisiä henkilöitä lukemaan 1. Kor 8 luvun useampaan kertaan erityisesti jakeet:

"Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne [syödä epäjumalille uhrattua lihaa tai harrastaa joogaa] koidu heikoille loukkaukseksi... Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut."

Tässä kohtaa RK33/38:n sana "turmeltuu" ei ainakaan nykyihmiselle viesti syytä miksi Paavali oli huolissaan aiheesta. Kyseinen sana on apollumi, joka tarkoittaa "tuhoutua, kadota." Kyseinen sana j kummittelee myös kaikkien herätyskristittyjen lempijakeessa:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." - Joh. 3:16

Tässä kohtaa oli pakko ottaa lainaus KR92:sesta, joka kantaa paljon paremmin sanan apollymi merkityksen: "joutua kadotukseen" kuin KR33/38:n hukkua.

Vaikka tiedämme että epäjumalia ei ole, vaikka ajattelisimme että jooga on harmitonta voimistelua ja venyttelyä, meidän tulee kuitenkin ymmärtää että Raamatun opetuksen mukaan demoniset henkivallat ovat todellisia ja vaikuttavat erityisesti väärissä uskonnoissa ja niiden kautta. Entä jos minun "vapauteni" tähden joku joka horjuu vakaumuksessaan kiinnostuu muista itämaisista uskonnoista kristillisen joogan kautta, niin mitä se minulle kuuluu? Näemmä Paavalin mukaan se kuuluu aika paljonkin...

Korkeamman tason olettamuksia

2012-11-01T20:03:00.001+02:00

Sain juuri päätökseen yhteen kouluprojektiin liittyen C. Peter Wagnerin Confronting The Powers (Regal 1996). Näin alkuun täytyy tunnustaa, että olin kirjaa kohtaan skeptisempi ennen sen lukemista kuin lukemisen jälkeen. Osin pehmeä lukukokemus johtui kenties siitä, että kirja on Wagnerin vastaus- tai puolustuspuheenvuoro. Toistuvasti Wagner huomauttaa, että korkeamman tason hengellistä sodankäyntiä ei ole tarkoitettu kaikille. Hän myös nöyrästi myöntää, että edustamalleen toiminnalle ei löydy suoranaisia (eksplisiittisiä) raamatullisia perusteita.

Tästä huolimatta Wagner on vakuuttunut toimintansa raamatullisuudesta (implisiittinen tuki). Hänen mukaansa toiminta tuo Jumalalle kunniaa ja ihmiset saavat avun sen myötä. Hän myös lukee paljon sisään UT:n teksteihin (eisegeesi), mutta toisaalta myöntää että jotkin hänen ehdottamansa asiat ovat olettamuksia. Wagner myöskin lainaa surutta toisten ajatuksia, ja laittaa ne tukemaan omia ajatuksiaan vaikka selkeää linkkiä ei ehkä olisikaan. Ehkä surkeinta kirjassa oli nimenomaan argumentointi, karkeimpana esimerkkinä se että samalla tavalla kuin nyt vastustetaan hengellistä sodankäyntiä, aikoinaan vastustettiin pyhäkoulua...

Yllätyksekseni Wagner ei kuitenkaan ollutkaan niin radikaali kuin olin olettanut; hän esimerkiksi ei kannata henkien sitomista ja manaamista (tarkoittaen toimintaa jossa huudetaan ilmaan ilman että ajatteisiin henkiä joistain ihmisistä). Hän määrittää taistelun henkivaltoja vastaan kolmeen kategoriaan; ground-level (perus eksorkismi), occult-level (henki on vahvempi koska henkilö on ollut tekemisissä muiden uskontojen kanssa), ja higher-level - mielenkiintoista oli huomata, että Wagnerille nämä kolme kategoriaa olivat joissain tapauksessa hyvinkin päällekkäisiä, ja esim. Simon maagin kohtaaminen hänelle edustaa korkeamman tason toimintaa, koska sen ansiosta monet tulivat uskoon. Henkivaltojen karkottaminen ei myöskään ole Wagnerilla keskiössä; se on toimintaa, joka mahdollistaa evankeliumin julistamisen ja ihmisten uskoon tulemisen.

Jäin kirjassa kaipaamaan käytännöllistä selontekoa siitä, miten seurakunta tänään hänen mukaansa voisi harjoittaa tuota korkeamman tason sodankäyntiä, mutta ehkä sitä varten pitää lukea joku toinen kirja? Lyhyesti hän esittää esimerkeiksi kuitenkin Jeesus-marssit, rukouskävelyt, henkivaltakartoituksen (spiritual mapping), sekä samaistuvan syntien tunnustamisen (identificational prayer).

Aivokirurgin auktoriteetilla

2012-10-11T13:20:00.000+02:00

Törmäsin tänään aamulla englanninkieliseen artikkeliin aivokirurgista, jolla on omakohtainen kokemus kuolemanjälkeisestä elämästä. Findancen toimitus bongasi ilmeisesti saman jutun ja teki siitä lyhennelmän.

Near Death Experience (NDE) on paljon tutkittu ilmiö ja tutkimuksen ala. Leikkauspöydällä tai elvytyksessä heränneet ihmiset ovat kertoneet valosta tunnelin päässä, valo-olennoista, äärettömyydestä, onnesta ja iloisuudesta - jotkut tosin ovat kertoneet myös pimeydestä, ahdistuksesta ja suunnattomasta pelosta.

Ilmiö on mielenkiintoinen, mutta todistaako se yhtään mitään? Emme voi kieltää kenenkään kokemusta - voimme kyllä sanoa, että "et sinä missään taivaassa käynyt", mutta siltikin joudumme myöntämään: "Olipa mielenkiintoinen kokemus," vaikkakin ehkä epäillen.

Itseäni juttu sinänsä ei yllättänyt, vaan sen uutisointi: Miksi uskoisimme ennemmin aivokirurgin kokemusta kuin jonkun vähemmän koulutetun? Vaikka NDE onkin hänen tutkimuskentässään, kertomus perustuu kuitenkin hänen omaan, subjektiiviseen kokemukseensa (jota emme voi kieltää).

Joku nyt saattaa väittää, että sahaan oksaa jolla istun, mutta pois se! Tämän kaverin kohdalla meidän on huomattava, että hänellä oli kristillinen kasvatus, hänellä oli tietoa Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Hänen kokemuksellaan oli uskoa tukeva, ja hänen tapauksessaan myös uskoa vahvistava kokemus.

Meidän on myönnettävä, ettemme voi tieteellisesti todistaa Jumalan läsnäoloa, samoin kuin emme voi tieteellisesti todistaa, ettei häntä ole olemassa. Jos uskomme (tai evankeliointimme) perustuu tieteellisiin stooreihin, niin se jää ohueksi. On aina parempi palata siihen, mitä Jumala on sanonut, ja tarkastaa sopiiko kokemus yhteen sen kanssa. Jos uskomme ja todistuksemme ei perustu Raamatulle, se on alttiina seuraavan aivokirurgin todistukselle, joka sanoo olleensa kuukauden kuollut eikä kokenut yhtään mitään.

Meidän ei tulisi ratsastaa aivokirurgin auktoriteetilla, vaikkakin tarina on kiinnostava. Kertomus on mielenkiintoinen, mutta ei ainutlaatuinen. Samaan hengenvetoon totean, että se on hyvä keskustelun herättävä, joka laittaa monet miettimään, että mitä tapahtuu kun valot sammuu.

R.I.P. WT

2012-10-06T01:17:00.001+02:00

Tänään tulee kuluneeksi 476 vuotta erään merkkimiehen kuolemasta. Ehkä ei pitäisi sanoa merkkimies, koska hän ei ole kovin hyvin tunnettu. Ehkä ei pitäisi myöskään käyttää sanaa 'kuolema', koska hänet tapettiin, ja varsin erityisellä tavalla. Hän joutui poliittisen (valtiollisen ja kirkollisen) kamppailun pelinappulaksi. Hän löydettiin belgialaisesta linnasta ystävän kavalluksen ansiosta. Hän vietti n. 500 päivää vankeudessa epäinhimillisissä oloissa ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet sidottiin roviolle, jossa hänet ensin kuristettiin kuoliaaksi ja sitten poltettiin. Aika rankkaa?

Hänen rikoksensa? Raamatun kääntäminen Englanniksi.
Hänen nimensä? William Tyndale.

Nykyaikaisesta ihmisestä moinen raakuus kuulostaa äärimmäiseltä. Helposti näemme Tyndalen joutuneen keskelle poliittista ajojahtia, jossa hän oli uhka sekä katoliselle kirkolle että Englannin kruunulle. Kuollessaan Tyndalen kerrotaan rukoilleen, että Englannin kuninkaan silmät aukeaisivat. Ironista, että vain kaksi vuotta tämän jälkeen sama kuningas vahvisti "The Great Bible" -raamatunkäännöksen, joka perustui pitkälti Tyndalen työlle. Tyndalen merkitys elää yhä, mm. KJV -version ja Shakespearen näytelmien muodossa.

Kirjoittaessani näitä ajatuksia muistelen, kuinka lukiossa pilkkasin luokkakavereideni uskoa. Olin mukana etsimässä Raamatusta jakeita joilla voisimme pilkata heitä. Olin mukana repimässä luokkakavereideni Raamattuja. En ollut kuningas Henri saati katolisten paavi. Ehkä tyhmyys tiivistyi porukassa, mutta en täysin pysty selittämään mikä sai aikaan sen mihin syyllistyin. Siinä kirjassa on jotain erityistä, salattua, mystistä, haastavaa.

Tyndalen kuoleman muistopäivänä muistutan itseäni, että moni muukin on antanut henkensä sen edestä, että vanhat kirjoitukset ovat säilyneet meille. Kunpa muistaisin sen joka kerta, kun otan Pyhän Kirjan käteeni. He eivät kuolleet turhaan.

Miten suhtautua Vanhaan Testamenttiin

2012-10-01T01:40:00.000+02:00

Olen viimeisen vuoden aikana innostunut uudestaan Vanhasta testamentista. Osasyy tähän on uudelleen virinnyt halu opiskella hepreaa, mutta ehkäpä vielä suurempana innoittajana on ollut VT:n proffani Jordan Scheetz, jonka rakkaus Raamattua ja erityisesti VT:tä kohtaan on sytytellyt myös omaa liekkiä. Opetustoimeni ohessa olen törmännyt muutamiin tapoihin suhtautua Vanhaan testamenttiin uskovien piirissä - oikeastaan voisi puhua asenteista. Yritän tässä jaotella asiaa "ääneen pohtien":

Täysi välinpitämättömyys
Henkilökohtainen siunaus
Moraaliset opetuskertomukset
Vanha testamentti katsoo Kristukseen

Kommentoin lyhyesti kaikkia - ensimmäinen luullakseni kertoo siitä, että moni on yrittänyt lukea Vanhaa testamenttia, mutta "ei saa sieltä mitään", tai ei ymmärrä miten ne asiat liittyvät mihinkään. Moni on aloittanut lukemisen alkaen Mooseksesta, ja jossain vaiheessa kompastunut loputtomiin sukuluetteloihin ja yksityiskohtaisiin lakeihin. Joidenkin kohdalla VT edustaa "eri" Jumalaa, ja he haluavat olla mieluummin UT:n "armon Jumalan kanssa tekemisissä, kuin VT:n sotaisan ja ankaran Jumalan kanssa (tästä kirjoittelen myöhemmin).

Toinen, ehkäpä vapaiden suuntien keskuudessa useimmin törmäämä asenne painottaa henkilökohtaista hyötyä. Monet Psalmit on alleviivattu tarkkaan, Jesajassa on ihania lupauksia, samoin kuin muissa profeetoissa. Jos joskus olen erehtynyt muistuttamaan, että ko. profetia toteutui jo Israelin historiassa, niin olen tukahduttamassa Henkeä. Erityisen suosittuja ovat kohdat, joissa Jumala lupaa Israelin kansalle ennalleen asettamista ja muistuttaa erityisestä suhteesta. Tärkeintä ei ole se, mitä Raamattu sanoo, vaan se, mitä se puhuu minulle (tästäkin täytynee kirjoitella myöhemmin).

Kolmas asenne löytyy yleensä niiden parista, jotka ovat kasvaneet seurakunnan pyhäkoulussa, ja joiden verkkokalvoille on palanut muistijälki Daavidista ja Goljatista flanellolla. Monet opetukset keskittyvät siihen, että joku toimi oikein ja toinen väärin, ja sitten on kannustettu elämään oikein. Vanha testamentti on siis lakikirja, ja toisaalta hyödytön koska voimme todeta että Jeesus on "täyttänyt lain", ja siksi nämä jutut voidaan jättää omaan arvoon (kyllä, tästäkin myöhemmin).

Neljänteen asenteeseen olen törmännyt eniten luterilaisissa piireissä, ainakin sen radikaaleimpaan muotoon, jossa Vanhan testamentin arvo nähdä ainoastaan siinä, missä voidaan löytää Jeesus. On totta, että VT:ssä on satoja tekstejä jotka profetoivat messiaan tuloa. On totta, että VT kuljettaa lukijaa odottamaan messiasta, ja että UT vastaa tähän odotukseen. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi se Jeesus pitää työntää jokaikiseen jakeeseen? Eikö VT ollut juutalaisten pyhä kirja? Emmekö voi saarnata VT:stä ilman, että salaisuus toisensa jälkeen paljastamme, kuinka ihmeellisesti olemme löytäneet Jeesuksen siitä ja siitä jakeesta?

Väitän, että luemme Vanhaa testamenttia liian "Kristus-tietoisin" silmälasein. Valitessani elokuvaa filmivuokraamossa en halua tietää mitä takakannessa kerrotaan elokuvasta - haluan, että tarina puhuu puolestaan. Samaa toivon VT:ltä, ja myöskin UT:n kertomuksilta. Jos emme tiedä miten elokuva päättyy tai mikä sen punainen lanka on, seuraamme paljon tarkkaavaisemmin. Kertomuksen lukeminen "sinä itsenään" tarjoaa myöskin aivan erityisen samaistumispinnan henkilöihin ja tilanteisiin.

Ehdotan, että kun seuraavan kerran otat VT:n käteesi, mietit ja kyselet tekstiltä itseltään

mitä henkilöitä kertomuksessa esiintyy
millaiseen tilanteeseen kertomus liittyy
millaisia käänteitä ja haasteita kertomuksessa on
mitä Jumala sanoo tekstistä (esim. "se oli suuri synti Jumalan edessä...")
miten tilanne sopii laajempaan tarinaan (miten Jumala pelastaa Israelin, tuo heidät luvattuun maahan, kuljettaa pakkosiirtolaisuuteen...)
millainen opetus kertomuksella on

Kirjoitan tämän ymmärtäen, että jotkut haluavat ymmärtää tämän väärin, mutta rohkaisen laittamaan sen Kristuksen syrjään hetkeksi, samoin kuin ne oman elämän kysymykset ja tarpeen kuulla Jumalan ääni, tai saada tekstistä jotain henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Kun luemme tekstiä ilman henkilökohtaisia pyrkimyksiä ja ilman tarvetta löytää tekstille arvo sen ulkopuolelta, suhtaudumme kunnioittavasti Jumalan sanaa kohtaan ja opimme paljon paremmin ymmärtämään, mitä Jumala on sanonut ja miksi hän on niin sanonut.

Täällä taas!

2012-09-12T16:39:00.004+02:00

Palailen taas kirjoittamaan tätä blogia pitkähkön tauon jälkeen uudella innolla. Sen sijaan että jatkaisin täysin samalla tyylillä, olen päättänyt jakaa kirjoituksiani vähän suurempien otsakkeiden alle, kuten

Seurakuntaan liittyvää pohdintaa
Yleistä kulttuurista pohdintaa
Politiikka (se kauhea sana)
Hartauskirjoituksia
Teologisia pohdintoja (jakautuu edelleen muutamiin alakategorioihin, kuten Uusi testamentti, Systemaattinen teologia...)
Raamattuun liittyviä kirjoituksia (UT & VT)
...

Tämä tarkoittaa sitä, että tulen vähän kerrassaan vaihtamaan myös edellisten kirjoitusteni "Tunnisteet" vastaamaan näitä isompia luokituksia. Isommat luokitukset myös omasta mielestäni tuovat itselleni mielenkiintoa kirjoittaa isommista teemoista, kuin vain roiskia ympäriinsä katkaistulla haulikolla.
Pidän tämän blogin suurimpana haasteena asioiden sanomista yksinkertaisesti. Pyrin välttämään sivistyssanoja, ja milloin siihen sorrun, yritän perustella käytön ja tehdä sanan ymmärrettäväksi. Toinen, tähän liittyvä haaste on, että haluan välttää kirkkokieltä joka on kapean joukon ymmärrettävissä. Joten kun kirjoitan, haluan että kuka tahansa voisi sen ymmärtää. Vaikka Raamattu on kristittyjen pyhä kirja, se ei ole ainostaan heidän kirjansa, sillä se on ainoa kirja(kokoelma) joka pitää sisällään Jumalan ilmoituksen itsestään ja tavasta päästä hänen yhteyteensä. Näissä haasteissa tarvitsen jatkuvaa tsemppiä ja myös palautetta, joka on aina tervetullutta.
Seuraava juttuni tulee (todennäköisesti) käsittelemään kristittyjen parissa tavattavaa kummallista tyhmyyden ihannoimista.

Postmodernit vaalit

2012-01-27T18:23:00.002+02:00

Kimmokkeen tämän blogin kirjoittamiseen sain lukuisista vivahteikkaista kirjoituksita Facebookin "seinällä". Tiedän, että moni muukin on kirjoittanut näistä vaaleista, mutta vielä en ole törmännyt kehenkään, joka olisi käyttänyt taikasanaa postmoderni. Mitä enemmän olen tätä keskustelua seurannut mediassa (mukaanlukien somessa, eli sosiaalisessa mediassa, mikä on aivan järkyttävä lyhenne), sitä vakuuttuneemmaksi ole tullut näiden vaalien postmodernisuudesta. Tässä muutamia perusteluita (ei, en kerro jutussa ketä äänestin enkä hehkuta ketään ehdokasta):

Hmm. Piilomainontaa?

1. Väyrynen -mukit. Tarvitseeko enempää sanoakaan? Tunnustan äänestäneeni Väyrystä 1994 ensimmäisellä kierroksella, mutta olisinko ostanut mukin? Tuskin. Uskaltaisin väittää, että moni on tilannut mukin kieli keskellä suuta, ja että niille on naurettu moneen otteeseen. Uskaltaisin väittää myöskin, että moni mukin ostanut ei äänestänyt Väyrystä, ja että jotkut eivät äänestäneet lainkaan.

Mikä tekee tästä asiasta postmodernin? Postmoderni ihminen ei ajattele toimintansa liittyvän kokonaisuuteen. Toisin sanoen, että vaikka kolikko kirstuun kilahtaa, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Ei, vaikka samoilla rahoilla mahdollistettiin Väyrysen kampanja. No kuinka paljon Väyrynen hyötyi yhdestä mukista, saattaa joku kysyä? Kuvaankin ilmiötä - myös massassa kyse on yksilöistä. Ja pienistä puroista kertyy suuri virta. (Väyrysen kampanjaväki on ollut hieman yllättynyt, koska mukien kysyntä on jatkunut vaalien jälkeenkin.) Samaan syssyyn voitaisiin vielä heittää Ultra Bra:n paluukeikka - onko sisäänpääsyvaatimuksena, että äänestää Haavistoa? Toivon todella, että viihde ei ratkaise vaaleja.

2. Puoluerajojen hämärtyminen. Kuinka monta kertaa kuulit jonkun mainitsevan, että nämä olivat henkilövaalit? Perussuomalaisten menestys eduskuntavaaleissa niin ikään oli paljon kiinni Soinin persoonassa. Hänen puolueellansa oli isot puheet - entä jos soinilaisten mukaantulo eduskuntaan olisi tuonut järjen kaikkeen; rikkaiden verotus, kehno maahanmuuttopolitiikka sekä kansanedustajien ja ministerien ylisuuret palkat olisi pistetty järjestykseen? Olisiko Soini toisella kierroksella. Aivan varmasti! Mutta sitä en ymmärrä, että perussuomalaisten kannattajat äänestäisivät Vihreiden ehdokasta!

Jos unohdetaan Haavisto henkilönä hetkeksi, niin todettakoon, että Vihreillä, Vasemmistoliitolla, RKP:llä tai kristillisillä ei ole ollut aikoihin ehdokasta, jolla olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia presidentiksi. Johtuuko se henkilöitä? Ei, vaan siitä, että jokainen mainituista ryhmistä edustaa liian pientä osaa äänestäjistä. Ketä kiinnostaa, kenen ansiosta maksamme juomatölkeistä panttimaksun? Tietääkö kristillisten koulujen puolustaminen varmaa pääsyä vallan kahvoihin? Ei todellakaan, ellei kyseessä ole oikea henkilö, joka osaa esiintyä edukseen ja laajentaa äänestäjäkuntaansa astumalla ulos puolueensa kaapista. Viimeiseksi haluan vielä kirjoittaa hieman kiistanalaisemmasta asiasta - teksti katkon jälkeen!

3. Sukupuolinen suuntautuminen. Mitä tekemistä on kenenkään sukupuolisella suuntautumisella presidentin tehtävien hoitamisen kanssa? Monien mielestä ei yhtään mitään. Moni kristitty on äänestänyt Haavistoa, omassa tuttavapiirissä jotkut ovat kampanjoineetkin hänen puolestaan. Nämä ovat arvovaalit, sanotaan. Taannoin Maria! -ohjelmassa kysyttiin, miten sukupuolinen suuntautuneisuus voi muka olla arvo? Rakkaus on arvo, suvaitsevaisuus on arvo, ne ovat paljon tärkeämpiä.

Ehkä jo arvaat, mitä sanon seuraavaksi: Tämä on postmodernia ajattelua. Postmodernin ajattelun mukaan jokaisen totuus on yhtä tärkeä - se mikä on sinun mielestäsi totta, on yhtä suuri totuus kuin minun totuuteni, vaikka ne olisivat päinvastaisia. Moniarvoisessa yhteiskunnassa tärkeimmäksi arvoksi nousee kyky sopeutua ja elää risteävien arvojen viidakossa (itse asun vapaamielisessä amsterdamissa muslimialueella - siinä arvoristiriitoja). Sitä, joka uskaltaa olla rohkeasti erilainen, ihaillaan, vaikka ei ehkä ymmärrettäisikään muutoin hänen toimintaansa, sillä hän on nykyajan sankari, ja media on hänen valkoinen ratsunsa.

Presidentin valinnassa tehtävien hoitaminen on tärkeä kriteeri, toinen, yhtä tärkeä on edustavuus. Kristityt kiihkoilijat joutuivat pahaan pinteeseen, kun joku laski liikkeelle huhun, että Niinistö on vapaamuurari. Illuminati on monille antikristuksen ilmentymä, ja siten paljon pahempi vaihtoehto kuin homoseksuaalisuus. Väite ammuttiin nopeasti alas perättömänä huhuna, mutta se lienee ajanut tehtävänsä ainakin jossain määrin. Uskoisin, että tämän takia monikaan ei niinkään kallistunut Haaviston puolelle, kuin päätti jättää äänestämättä.

Muistan vielä ajan, josta ei ole kauan. Silloin uskova ihminen kuunnellut maallista musiikkia tai käynyt tansseissa, koska haluttiin erottautua maailmasta ja entisestä päihteiden ja irtosuhteiden värjäämästä elämästä. Uskova ihminen ei ottanut tatuointia - ainoastaan rikollisilla ja merimiehillä oli tatuoinnit, ja se tarkoitti sitä, että heillä oli villi menneisyys ja hyvä todistus. Uskova ihminen ei ottanut rastoja, koska vain pilveä polttavat rastafarit pitivät niitä. Nykyään taitaa olla kaikki toisin. Nykyään olla postmoderneja - sillä mitä teen, ei ole tekemistä sen kanssa, mitä olen tai mihin kuulun.

Äänestäisinkö minä sitten avoimesti homoseksuaalia henkilöä presidentiksi? Myönnän, että tätä kysymystä olen joutunut miettimään pitkään - monessa suhteessa tunnistan itsekin olevani postmoderni. En usko, että homoseksuaalisuus tekee Haavistosta pahaa ihmistä tai heteroseksuaalisuus Niinistöstä hyvää ihmistä (jos seksuaalisuus olisi tärkein kriteeri, pitäisi ehdokkaina olla Ridge Forrester ja Tom of Finland). En myöskään usko, että seksuaalinen suuntautuminen on arvo, mutta väitän, että se kertoo takana olevista arvoistaan.

Haavisto kertoi pohtineensa kirkkoon liittymistä YLE:n homoillan jälkeen. Mutta hän on agnostikko - miksi kukaan, joka ei usko kirkon Jumalaan, haluaisi liittyä kirkkoon? Postmoderni ihminen tietenkin! (Itse en kyllä ymmärrä kirkkoakaan, joka hyväksyisi jäsenekseen henkilön, joka ei usko Jumalaan.) Kirkkoon kuulumattomuus ei myöskään estä Haavistoa olemasta Kirkon ulkomaanavun hallituksessa. Oma kysymyksensä on, mitä tämä kertoo ulkomaanavun arvoista.

Solidaarisuus ja filantropia ovat postmodernin ajan humanistien iskulauseita. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus! Samaan aikaan kun moni kritisoi kristittyjä ahdasmielisyydestä, kun eivät voi äänestää homoa, moni homo äänestää Haavistoa nimenomaan koska tämä on homo - ja aivain oikein tekevät siinä, koska he uskovat Haaviston ajavan parhaiten oikeuksiaan. Mitä tulee avioliittolakiin, Haavisto ei ole ollut aivan yhdenmukainen viestinnässään - välillä hän antaa ymmärtää, että kirkko päättäköön itse asioistaan, kunhan yhteiskunnallisesti homopareilla on samat oikeudet, ja välillä hän puhuu ikään kuin kirkkovihkiminen pitäisi lukea samojen oikeuksien piiriin.

Mitä tekee kristitty? Miten postmoderni kristitty äänestää? Pienempää pahaa? Onko olemassa absoluutteja asioita, onko olemassa oikeaa ja väärää? Entä jos on, niin onko sillä mitään merkitystä asian hoitamisen kannalta, varsinkin, kun Suomi ei todellakaan ole mikään kristitty maa. Minun mielestäni kansa päättäköön millaisen presidentin haluaa (oman ääneni kävin antamassa). Kävi miten kävi, minä en aio muuttaa Ruotsiin!

Laaja hyväksikäyttötapaus Hollannisssa

2011-12-18T20:22:00.002+02:00

Tämä juttu nousee alankomaisesta viitekehyksestä. Tämän viikon perjantaina uutisoitiin laajasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1945-85 välisenä aikana. Riippumattoman tutkimuksen mukaan hyväksikäyttöön on syyllistynyt yli 800 katolista pappia ja munkkia. Raportin mukaan piispat tiesivät asiasta, mutta erinäisistä syistä vaikenivat. Uhreille tilanne oli mutkikas, koska papit olivat arvostettuja ja pyhiä miehiä. Jutun mukaan uhrien kysymys oli: "Miten pappi voi tehdä syntiä?"Uhrit ja heidän perheensä ja läheisensä osallistuivat oman häpeänsä tähden salailuun, mistä heitä ei voida syyttää.

Tutkimus yritti etsiä syytä sille, miksi näin tapahtui. Yksi syistä oli se pakkoselibaatti. Selibaatin myötä syntyy harha ja mielikuva aseksuaalisuudesta, siitä, että henkilö ei ole seksuaalinen olento. Tämä vain lisää hyväksikäytettyjen tuskaa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa, onko selibaatti oikea ratkaisu; se on katolisen kirkon oma ratkaisu.

Juttu syvenee. Tutkimuksen mukaan kyseisenä aikana eläneistä lapsista joka kymmenes on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi tai altistunut sille. Kirkon piirissä toimineiden kohdalla joka viides - 20 %! Luettuani muutaman artikkelin aiheesta olen alkanut ymmärtää, miksi kohtaamieni ihmisten kulmat ovat kohonneet, kun heille on selvinnyt että olen pastori - mm. pankissa asioidessa pankkivirkailija, n. 30 v. mies joutui keräilemään itseään muutamankin hetken tiedusteltuaan ammattiani.

En voi väittää, että pankkivirkailija, tai kukaan vähän hienovaraisemmin kulmiaan kohotellut henkilö olisi hyväksikäytön uhri, mutta sellaisessa ilmapiirissä on selvää, että kirkko ei salailulla saavuta uskottavuutta. Siksi en voi olla yhdistämättä uutisia seuraaviin lukuihin:

100 v. sitten kirkossa säännöllisesti kävi Hollantilaista 98 %
Tänään luku on arvioista riippuen 10 - 20 % (mikä sekin on suuri luku esim. Suomeen verrattuna)
65 % hollantilaisista sanoo, ettei heillä ole mitään suhdetta kirkkoon.
Vuoden 1970 jälkeen Hollannissa on suljettu 927 kirkkoa.
Tulevien vuosien aikana tullaan sulkemaan toiset 1200 kirkkoa.
Amsterdamilaisista 3 % sanoo olevansa kristittyjä ja käy kirkossa.

En väitä, että tilastot ja paljastunut hyväksikäyttö olisivat suoraan verrannollisia, mutta tuskin kukaan ajatteleva, omallatunnolla varustettu, edes hieman rehellinen ihminen voisi kieltää jonkinlaista yhteyttä. Vaikka laaja hyväksikäyttö on paljastunut Katolisessa kirkossa, vaikuttaa se ihmisten käsitykseen uskonnosta ja muistakin kirkoista. Tätä juttua ei voi valkopestä, ja hyvä niin. Kirkon ensisijainen tehtävä ei ole huolehtia maineesta. Maine on jotain, mikä seuraa luonnollisesti - kun teet hyvää ja oikeita asioita, voi olla, että saat siitä hyvää mainetta. Mutta jos teet vääriä asioita, on varmaa, että se kävelee vastaan.

Nyt ei kirkon kannata olla kiinnostunut liikaa maineesta. Tämä juttu ei häviä nasevalla mainoskampanjalla. Nyt jos koskaan on aika kirkon näyttää, mikä on sen tehtävä ja tehdä tarkoituksensa mukaisia asioita. Ehkä sillä voi olla vielä merkitystä ihmisten elämässä myös Hollannissa.

Kutsumusta, ahkerointia ja laiskottelua

2011-11-12T12:38:00.001+02:00

Tällä(kin) kertaa olen laiska. Mitä muuta voisikaan olla kauniin kirpeänä lauantaiaamuna? Läheinen puisto houkuttelelee valokuvaamaan, mutta toisaalta pitäisi tehdä heprean käännöslauseet ja opiskella postmodernismia. Olen kuitenkin ollut ahkera, ja saanut valmiiksi artikkelin seurakunnasta seuraavaan Hope-lehteen. Tämän kerran postaukseksi linkitänkin edellisessä lehdessä julkaistuun artikkeliini Kutsumuksesta. Nettijulkaisu on hieman lyhennetty versio, ja suosittelenkin lehden tilaamista!

Artikkelini Kutsumuksesta Hope-lehdessä

Jotain sanottavaa

2011-09-14T00:57:00.002+02:00

Pitkästä aikaa sellainen olo, että on jotain sanottavaa... Ehkä sitä sanottavaa on ollut ihan riittävästi muutenkin, ja kohdekin on löytynyt omasta seurakunnasta tai luokkahuoneesta, joten ei ole ollut tarvetta suoltaa sisältöä bittiviidakkoon. Nyt asiat ovat kuitenkin toisin, sillä olen istunut pulpetin toiselle puolelle pariksi vuodeksi opiskelemaan.

Tämän illan ajatus on ollut mielessäni jonkin aikaa. Lukuvuorossa on Matteuksen evankeliumi ja törmäsin siinä - omasta mielestäni - mielenkiintoiseen yksityiskohtaan. Aihe liittyy tekstiin, jossa Jeesus antaa ohjeita miten toimia syntiä tehneen uskovan suhteen. Teksti löytyy Matteuksen evankeliumin 18. luvusta.

Jo pitkän aikaa olen lukenut '92 -käännöstä, koska se on nykykielisin ja myöskin suurin osa niitä, joiden parissa toimin, käyttää samaa käännöstä. Nyt olen lukenut kuitenkin toista käännöstä (ESV), ja pysähdyin jakeen 15 kohdalla:

"Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin" (KR92).

Englanniksi lukemani teksti kuitenkin vastasi vanhan kirkkoraamatun käännöstä: "Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan..." Tämä huomio tuntui hätkähdyttävältä, ja jäinkin miettimään sitä muutamaksi päiväksi. Ero ei tunnu ehkä paperilla valtavalta, mutta merkitykseltään ero on valtava. Käytän lyhyttä esimerkkiä valaisemaan eroa:

KR92 - Matti näkee Arjan tupakalla kirkon takana puskassa. Mitä Matin pitäisi tehdä KR92:n mukaan (mikäli tupakoiminen on syntiä)? Matin pitäisi mennä heti paikalla kertomaan Arjalle mitä tämä teki väärin. Mitä Irja vastaisi? Arja tietenkin vetoaisi siihen, että Raamattu kieltää tuomitsemisen, ja siitäkös vasta soppa syntyisi!

VKR33/38: - Matti näkee Arjan tupakalla kirkon takana puskassa. Mitä Matin pitäisi tehdä VKR33/38:n mukaan? Ei mitään, ellei Arja puhaltesi savuja Matin silmille ja huutelisi törkeyksiä.

Kreikaksi sama olisi (NA27): "Ἐὰν δὲ ἁμαρτήσῃ [εἰς σὲ] ὁ ἀδελφός σου". Kreikkaa tuntematonkin lukija varmasti huomaa hakasulkee kahden sanan, eis se, ympärillä. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikissa käsikirjoituksissa näitä sanoja ei ole. Ja arvatenkin nämä sanat tarkoittavat "sinua vastaan". Kuitenkin sanojen sisällytäminen käännökseen on perusteltua.

Tätä tulkintaa tukee myös tekstiyhteys, koska Pietarin tyrmistyneesti kysyy Jeesukselta jakeessa 21: "'Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?' (KR92)". Tämä on selkeä reaktio Jeesuksen opetusta kohtaan. Anteeksiantamisen vaatimus tuntuu ylivoimaisen epäreilulta.

Jos kerran teksti puhuu anteeksiantamisesta, miksi puhuessamme seurakuntakurista viittaamme niin helposti tähän tekstiin? Miksi pidämme ylevänä sitä, että puutumme toistemme synteihin, vaikka ne eivät suoraan kohdistuisikaan meihin? Olisiko tässä mitään osaa meidän omalla ylemmyydentunnollamme? Jeesus taisi sanoa toisaalla, että "ota hirsi ensin pois omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan toisen silmästä." Loppujen lopuksi, hän korosti anteeksi antamista.

Sori vaan...

2010-06-03T23:47:00.000+02:00

Olen aloittanut uuden blogin, joka ehkä selventää tätä kirjoittamattomuus -tilannetta. Sen jälkeen, kun aloin lisätä myös kuvia tänne, kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Se ei ole tarkoittanut sitä, ettei mulla ole ollut ajatuksia, päinvastoin. Ehkäpä on ollut myös aika lailla kiire. Kiireestä huolimatta kevätlukukauden päätyttyä ei tullut tyhjän päälle putoamis -fiilistä. Se on kaiketi aika hyvä merkki!!

Uusi blogi, joka sisältää pelkästään kuvia ja lyhyitä tekstejä kuviin liittyen löytyy tästä linkistä.

Niin, kyllä tännekin tulee jatkossa taas kirjoiteltua. Ensi viikolla tulee käytyä vähän matkoilla, ehkäpä sieltä tulee laitettua jotain rouhetta...

Talvinen maisema

2010-01-27T22:45:00.000+02:00

Matkalla töistä kotiin päätin ottaa eräänä tammikuisena päivänä toisen reitin. Harmittaa, että on niin vähän vaihtoehtoisia reittejä. No, ehkäpä ne rajoitukset koskevat enemmän autoa. Ihan hyvä, ettei kaikkia metsiä ole päällystetty asfaltilla... Muuten, osa kuvassa näkyvistä männyistä on mun istuttamia.

Kuvan ottamisen jälkeen taisinkin olla sairaslomalla reilun viikon. Nyt on niin kovat pakkaset, ettei keuhkot vielä kestä ulkoilua. Eilen olisi ollut komea auringonlasku, mutta auton kyydissä oli taas olevinaan niin kova kiire, etten ehtinyt muka pysähtyä. Seli seli.

Johtajuus - synnynnäistä vai opittua

2009-09-28T19:09:00.004+02:00

Luin viime viikolla artikkelin mielipuolisista pomoista. Artikkeli laittoi ensin hymyilyttämään, mutta sitten tuli aika jolloin piti katsoa oman puseron sisään - kuinka helppoa onkaan kaiken negatiivisen kohdalla aloittaa tarkastelu itsen ulkopuolelta?

Toivuttuani alkujärkytyksestä tajusi, että eihän julkaisu ollutkaan Suomen Viikkolehdessä tai jossain muussa kristillisessä julkaisussa, vaan Taloussanomissa! Artikkeli toimi jälleen hyvänä muistutuksena siitä, etteivät johtajuuden periaatteet katso siihen, puhutaanko seurakunnasta vai kovan luokan bisneksestä.

Willow Creekin Associationin väki ovat ymmärtäneet tämän ja järjestävät johtajuuskoulutusta, jossa hengellinen anti palvelee maallista sektoria ja toisin päin. Reilun kuukauden päästä on Helsingissä Global Leadership Summit (5.-6.11.), johon aion jälleen osallistua (ks. video). Huomaan tarvitsevani säännöllistä innostusta ja puhuttelua voidakseni pysyä tasapainossa omassa johtajuudessani.

Artikkelin mukaan aivan liian usein ihmiset, joiden ei pitäisi johtaa, hakeutuvat johtamistehtäviin. Ja kaiken lisäksi muut ihmiset nostavat näitä "pyrkyreitä" ylöspäin uskoen, että hyvän johtajan tunnistaa peräänantamattomuudesta. Eikä se, että on jonkin alan asiantuntija, tarkoita sitä, että olisi automaattisesti hyvä johtaja.

Oikeasti hyvän johtajan tunnistaa siitä, että hän tukee alempiaan ja auttaa heitä parempaan suoritukseen. Eikä johtajuus ole synnynnäistä, vaan sitä pitää opetella. Artikkelissa työpsykologi Katriina Perkka-Jortikka sanoo aika rajusti: "Ilman johtajaopintoja ja johtamisteorioiden tuntemista ei voi tulla hyväksi johtajaksi. Minusta koulutuksen pitäisi olla edellytys johtajille."