Trans-Siperia 2010

Ei se päämäärä vaan matkan tekeminen

2010-11-02T15:39:00.002+02:00

Siperian, Mongolian ja Kiinan halki tehdystä isä-poika -reissusta on jo yli neljännesvuosi aikaa, eikä siitä taida enää tulla paljon blogiin kirjoitettavaa. Ulan Batorista lähettämäni postikorttikin (matkan ainoa) saapui parin kuukauden viivellä työpaikan kahvihuoneeseen. Olisi ehkä kannattanut tuoda se itse. Jätän blogin toki näkyville, itselleni muiden kirjoittamista reissujutuista oli kosolti apua matkaa suunnitellessa, ehkä tästä joku matkalle lähtevä, samoilla kulmilla käynyt tai muuten vaan kiinnostunut saa vielä jotain hupia tai hyötyä. Blogin alkuun pääsee tästä, varsinaisen matkapäiväkirjan alkuun tästä, ja muuten voi navigoida tuon oikealla olevan sivupalkin linkeillä.

Samaa ajatusta jatkaen aloitin hiljattain toisen reissuaiheisen blogin, jossa on irrallisia tarinoita, juttuja ja muistoja menneiltä matkoilta, joskus vuosienkin takaa. Suomirajoitteisten tuttujeni 'iloksi' jutut ovat englanniksi. Sinne siis: Mondo Memento.

Jos Siperian läpi junalla puksuttelu kiehtoo, ei matkaa kannata jäädä suunnittelemaan liian pitkäksi aikaa. Elämäntilanteesta riippuen mikä tahansa omatoimimatkasta matkatoimiston viimeisen päälle järjestämään reissuun voi toimia erinomaisesti. Kannattaa vähintäänkin vertailla runsaasti eri vaihtoehtoja ennen kuin lyö mitään lukkoon. Ihan VR:ltä lähtien kannattaa alkaa tiedustella. Näköjään aihepiirin mainoksetkin ovat löytäneet tämän blogin, joten muistiinpanoja vain ylös, sitten reppu selkään ja menoksi!

P.S. Lisäys joulukuussa 2011: MTV3:n toimittaja löysi tämän blogin, mikä johti siihen, että olimme kertomassa matkastamme Studio55-ohjelmassa Markku Veijalaiselle. Kaikkea se tämäkin matka poikii...

Matkavideo, osa 3

2010-10-25T01:02:00.001+03:00

Kikkailin viimeisen osan matkan diashowta videon muotoon. Lyhyehkön kiinassaoloajan takia materiaaliakaan ei ollut niin paljon (tai sitten en vain älynnyt kuvata juttuja), mutta saihan noista loppupäivistä vielä yli kolmiminuuttisen videopätkän.

Matkavideo, osa 2

2010-10-07T23:05:00.000+03:00

Sain valmiiksi Ulan Batorin ja Mongolian osuuden. Friikkiä kurkkulaulua luvassa!

Matkavideo, osa I

2010-09-29T22:03:00.001+03:00

Aloin väkertää keräämästäni kuva- ja videomateriaalista pitkähköä slideshow-tyyppistä matkavideota. Tässä ensimmäinen osa, joka kattaa matkan alun Tampereelta aina Mongolian rajalle.

Hajatelmia

2010-09-02T15:39:00.006+03:00

Nyt kun matkaan on jo vähän tullut etäisyyttä, voi miettiä mitä tekisi toisin, mikä oli erityisen kivaa ja mitä oppi.

- Kannattiko? No kannatti!
- Riippuu tietysti lukuvauhdista ja -tottumuksista, mutta kaksi kirjaa riitti mainiosti kahden viikon matkalle.
- Suhtaudu terveellä kriittisyydellä ja epäilyksellä kaiken maailman kyydin- ym. palveluiden tarjoajiin - etenkin ensimmäisiin, jotka tapaat.
- Junassa istuminen, nukkuminen tai maisemat eivät käyneet pännimään missään vaiheessa.
- 'Kaunista tyttöä' ei tullut käytettyä.
- Ulan Bator on mainettaan parempi paikka.
- Matkaopas oli todella näppärä kirja matkan suunnittelussa ja myös mukana.
- Ei kannata säilyttää pilaantuvia elintarvikkeita päiväkaupalla junassa, eikä varsinkaan syödä tai juoda niitä sen jälkeen.
- Eniten jäi kaivelemaan se, että Baikalissa olisi pitänyt kastautua pienestä vatsataudista huolimatta.
- Mongoliasta olisi ehdottomasti ollut kiva nähdä muutakin kuin Ulan Bator. Tosin on ihan liioittelua sanoa, että UB on nähty päivässä.
- Jonkin verran etukäteen suunnitelluista ruoista ja juomista jäi kokeilematta. Onneksi sentään omul, airag ja Pekingin ankka tuli testattua.
- Savustettu omul on muuten loistavaa.
- Jos realiteetit, kuten kotona odottava perhe tai työssäkäynnin pakko unohdetaan, niin se, miten tällaisen matkan haluaisin todella tehdä, olisi väljällä aikataululla matkustaminen, tarvittavat junaliput paikan päältä ostaen. Tällöin voisi tarvittaessa hengailla kivoissa paikoissa pitempäänkin, ja liputkin maksaisivat huomattavasti vähemmän kuin suomalaisesta matkatoimistosta ostaen. Mutta hieno matkahan tästä näinkin tuli.
- Mongolialaiset oluet ovat muuten loistavia.
- Trans-Siperian (tai -Mongolian) junamatka ei ole mitään extremematkailua. Itselle taisi extremeintä olla vaimon sijaan isän kanssa matkustaminen...
- Menisinkö uudestaan? No menisin!

Galleria

2010-07-25T19:54:00.000+03:00

Pistin pystyyn vajaan kahdensadan kuvan gallerian matkasta. Kiinnostuneet klikatkoot tästä.

Blogi matkan jälkeen

2010-07-17T23:56:00.001+03:00

Sain juuri hetki sitten kirjoitettua viimeisenkin matkapäivän tapahtumat julki. Tarkoitus olisi vielä maustaa aikaisempia kirjoituksia valokuvilla, joita en ole eriyisemmin vielä tähän mennessä tutkinut. Siihen menee oma aikansa, ja saatanpa lisäillä tekstiä jo julkaisemiini kirjoituksiin tai muutenkin korjailla niitä. Varmaan kirjoittelen vielä jonkinlaista yhteenvetoa tai muita havaintojani vielä uusiksi merkinnöiksi. Blogi elää siis vielä jonkin verran, mutta varsinainen matkakuvaus on jo julkaistu.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentaattoreille, menneille, nykyisille ja tuleville. Itselleni muiden matkakertomuksista oli ennen matkaa huikea apu - toivottavasti tästä on iloa jollekin samantapaista matkaa suunnittelevalle tai muuten vain kiinnostuneelle. Kysyä saa kommenttikenttien kautta mitä vaan, yritän huomata uudet kommentit ja vastata niihin tarpeen mukaan.

Not quite over and out yet,
Lasse

12.7. Kotiinpaluu

2010-07-17T23:43:00.006+03:00

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös tämä isän ja pojan junamatka halki Siperian, Mongolian ja Kiinan. Heräämme pekingiläisestä hotellista matkan viimeisenä aamuna, noin kaksi viikkoa lähtömme jälkeen. Aamiaisen jälkeen menemme alas etsimään eilen illalla sovittua kyytiämme. Kirjaudumme ulos, ja hotellipoika - eri heppu kuin illalla - tarjoutuu hakemaan kyydin. Hetken kuluttua hän jo viittoo taksia hotellin eteen, mutta auton rekisterinumero on jotain aivan muuta kuin mitä eilisillan kyydinjärjestäjä meille ilmoitti. Hotellin edustalla ei näy yhtään odottavaa kyytiä, eikä tämänaamuinen piccolo, saati hänen tuomansa taksikuski ymmärrä yhtään mitään selityksestämme jo valmiiksi järjestetystä kyydistämme, tuijottavat vain hölmistyneinä lappua, jota isä heille näyttää (ja jossa tietysti lukee myös se ylihintaisen kyydin summa). Aavistukseni jo illalta kävi toteen: ei se eilinen piccolonnuljake mitään kyytiä koskaan tilannutkaan, kunhan vapautti meidät 50 yuanista. Aamupiccolokin tivaa palvelurahaa, ja isä parka selittää tälle eilistä kuviota ja kehottaa tätä jakamaan sen eilisen viisikymppisen sen toisen hotellipojan kanssa. Turhaan. Lähes kukaan tässä hotellissa ei ymmärrä englantia kuin pari sanaa, mutta rahoistaan pääsee kyllä helposti eroon. Tämäkin poika saa kyllä tippinsä. Hän sentään ansaitsi sen.

Kotiin!

Kuskimme vie meidät luotettavasti kentälle. Mittari näyttää perillä 85 yuania, mikä on ennakkotietojenikin mukaan käypä nykytaksa. Kuski kiittää saamastaan satasesta aikomattakaan antaa vaihtorahoja, mutta tippi on ihan sopivan kokoinen. Jotenkin olisi vain ollut kivempi saada ensin ne vaihtorahat käteen ja sitten antaa ne tippinä, mutta meneehän se näinkin. Eilisillan nilkki kaivelee enemmän. Vaikka rahamäärä on marginaalinen, muutama euro, ärsyttää erityisesti se, kuinka röyhkeästi hotellin henkilökunnan edustaja pokkana jujuttaa ylimääräistä aikomattakaan antaa mitään vastineeksi. Tai eniten ärsyttää luultavasti se, että sitä pitää itseään jo jonkin verran kokeneena matkaajana, ja silti menee antamaan rahaa pois etukäteen palvelusta, joka pitäisi maksaa vasta kun palvelu on saatu. Ei Kiina silti toivoton paikka ole. Ostoskeskuksesta bongattu muuriretken tarjoaja piti sanansa loppuun asti - matka maksoi sen mitä oltiin sovittu, kuski oli täsmällinen, ja vei meidät paluumatkalla samaan hintaan vielä toiseen osoitteeseen. Ja sitten on näitä Sophien kaltaisia iloisia, ihastuttavia ja vilpittömän uteliaita ihmisiä, jotka antavat matkalle kuin matkalle sellaista maustetta, joita ei kirjoja lukemalla tavoita.

Kaikki lentokenttäproseduurit menivät sujuvasti ja enempiä jonottelematta. Mitä nyt isä oli hienosti jättänyt kolme nestepulloa (desinfiointiaine, aurinkovoide ja after sun -voide) käsimatkatavaroihinsa. Ne jäävät lentohenkilökunnan käyttöön. Kentän liikkeissä panemme merkille paikallisten tuotteiden moninkertaiset hinnat Dazhalanin alueeseen verrattuna. Ostammekin mukaan vain välttämättömiä merkkituotteita, jotka eivät ole kiinalaistenkaan kopioitavissa, kuten giniä ja mallasviskiä.

Pidän lentomatkailusta. Jalkatilan puute ei ole koskaan ollut keskeisiä ongelmiani, vaikka pitkähkö olenkin. En jaksa käsittää ihmisten urputusta lentokoneruoasta - minusta on ällistyttävää, miten siihen tilaan saadaan ängettyä niinkin monipuolinen ateria, ja yleensä ruokailu lentomatkan aikana on tervetullut ohjelmanumero, enkä edes muista koskaan saaneeni pahaa ruokaa. Tästäkin pyrähdyksestä suoraan Pekingistä Helsinkiin otan kaiken irti. Lennon hintaan kuuluvaa viiniä santsaan pari kertaa, isä tarjoaa malarianestolääkityksen gin & tonicin muodossa, ja katson lennon aikana kolme elokuvaa. Onhan se tietysti hienoa, jos jonkun kukkaro kestää matkan mukavoittamisen kolminkertaiseen (tai jotain) businessluokkahintaan, mutta oma suhtautumiseni moiseen on vähän sama kuin hotelliasumiseen guest house- tai B&B-paikkojen sijaan: turhaa hintaa tyhjästä. Mutta mikäs minä olen muiden ratkaisuja arvostelemaan.

Helteisen Helsingin kamaralla onnittelen matkatavarahihnaa kohti kulkiessa Espanjan väreihin pukeutunutta pariskuntaa: ¡Viva España! Matkatavarat tulevat viipymättä ja rakas vaimo on vastassa. Olemme autossa noin puolen tunnin kuluttua koneen laskeutumisesta. Pysähdymme isän ja äidin luokse syömään ja kertomaan ekat matkakuulumiset. Näen poikani ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon. Isi, mulla oli sua ikävä.

11.7. Muuriretki

2010-07-17T12:07:00.009+03:00

Juyongguan

Auto ja kuski odottavat täsmälleen sovitusti aamuyhdeksältä. Kuljettaja ei liikoja puhele, mutta liikennemerkkejä seuraamalla varmistun pian siitä, että olemme matkalla oikeaan suuntaan. Olin alun perin suunnitellut muurikohteeksemme Mutianyua, joka ei ole aivan Pekingiä lähin kohde, mutta kuulemma hienoilla vuoristomaisemilla siunattu ja erittäin suosittua Badalingia huomattavasti vähemmän kaupallinen. Eilisillan tinkiminen johti kuitenkin siihen, että olemme matkalla kohti Juyongguania, joka on lähinnä Pekingiä, ja josta opaskirja kertoo, että se on restauroitu siihen pisteeseen, että kaikki vanhuuden tuntu on kaikonnut. Mitäpä tuosta, tältä muuri on epäilemättä aikoinaan uudenkarheana näyttänyt.

Perillä toteamme kohdevalinnan muutenkin onnistuneeksi. Koko matkan ajan näkyvyys on nimittäin ollut alle kilometrin luokkaa, eikä se täällä ole sen parempi. Utuinen ja luultavasti myös savusumuinen sadetta enteilevä kuumankostea ilma ei päästä katsetta muutamaa sataa metriä kauemmaksi. Vuorimaisemat olisivat menneet koko lailla hukkaan Mutianyussa. Jonottaessamme lippuja (eläkeläisalennus ei muuten koske ulkomaalaisia) takaamme kuuluu naisääni: Hey! Where you from? What language you speak? Nuorehko kiinalaisnainen utelee taustojamme, Kiinan-vierailumme yksityiskohtia ja mm. sitä, miten tulimme tulleeksi juuri tälle muuriosuudelle (ja mihin hintaan). Neito tarjoutuu ottamaan meistä muurikuvia kamerallamme, tulee itsekin mukaan kuviin, kuvauttaa myös omalla kamerallaan ja lyöttäytyy seuraamme innokkaasti. Hienoa. Taas yksi tarrautuja, joka haluaa varmaan kohta viedä meidät teelle, huijata rahamme ja muut arvoesineemme, nylkeä meidät, teilata ja tappaa, ja lopulta työntää hengettömät ruumiimme muurin yli. Ja haistatella vielä päälle.

Prinsessa Sophie

Sophieksi esittäytynyt nainen osoittautui kuitenkin mitä vilpittömimmäksi, viehättäväksi, kaikesta näkemästään hieman lapsekkaan innostuneeksi guangzhoulaisturistiksi, joka pääkaupungin seminaarimatkallaan käytti vapaasunnuntainsa Pekingin nähtävyyksiin tutustumiseen. Hänen ohjelmassaan oli vielä ainakin Kielletty kaupunki, Kesäpalatsi ja paljon muuta. Karut epäilyksemme hänen katalista aikeistaan karisevat viimeistään siinä vaiheessa, kun kohtaamme kojun, jossa voi valokuvauttaa itsensä historiallisessa keisarin tai prinsessan asussa. Sophie jää kyselemään hintoja ja toivottaa meille hyvää jatkoa have a nice day -pohjalta. Hei, se ei halunnutkaan meistä mitään! Törmäämme puolen tunnin päästä Sophieen vielä toistamiseen, ja hän esittelee intoa pursuten kehystettyä kuvaa itsestään prinsessana linnoitettu muuriasema taustanaan. Vähän jo hävettää kyyninen suhtautumisemme iloiseen paikallisturistiin.

Muuri itsessään on toki hieno nähtävyys täälläkin 'uutuudestaan' ja ilman huonosta näkyvyydestä huolimatta. Vierailijoista ylivoimaisesti suurin osa on kiinalaisia. Matkamuistokojuja, kahviloita, valokuvaus- ja korukaiverruspisteitä on muutamia. Emme kiipeä kovinkaan korkealle - ei sieltä kuitenkaan kauas näkisi. Se, mitä on näkyvissä, on kyllä kaunista. Muuri Juyongguanin kohdalla on strategisesti tärkeällä paikalla suojaamassa Pekingiä vuorten ympäröimässä solassa. Tämä paikka on ollut tavalla tai toisella linnoitettu jo tuhansien vuosien ajan.

Kuski odottaa parkkipaikalla, eikä edelleenkään tyrkytä shoppailureissua mihinkään turistirysään. Kysyy kuitenkin, haluaisimmeko lounastaa jossain (epäilemättä hänen serkkunsa ravintola olisi ollut tarjolla), mutta hyväksyy mukisematta kieltävän vastauksemme. Pyydän häntä heittämään meidät hotellimme sijaan Dazhalanin hutongeille, joka on keskustan vilkas kauppa- ja ravintola-alue. Se osoittautuukin ilahduttavasti kaikeksi muuksi kuin eilinen kaakeloitu ostoskeskusinferno. On täälläkin omat merkkiliikkeensä, mutta niiden lisäksi löytyy kaikkea lelu- ja matkamuistokaupoista ruokakojuihin, makeismyyjiin, Kiina-kommunismisälän kauppiaisiin, kengänkiillottajiin sekä silkkitukkuihin, ja päinvastoin kuin eilisillan ostarikeskittymä, tämä seutu ennen kaikkea näyttää kiinalaiselta. Väkeä on liikkeellä valtavasti, länsimaista ja kiinalaista porukkaa. Teemme joitakin ostoksia, käyn parturissa, juomme aina välillä oluet (hinta halvimman ja kalleimman pullon - sama merkki - välillä saattoi olla seitsenkertainen) ja syömme kalannäköistä kalaa sekä kanannäköistä kanaa. Velmunoloinen matkamuistokauppiasnainen 'tunnistaa' isän siksi yhdeksi opettajaksi, ja minut hänen veljekseen. Veljekseen, jumalauta! Same father, different mother, jatkaa kauppias pilke silmäkulmassaan. Tuolta en ainakaan osta mitään. Minua puhutellaan loppumatkan ajan pikkuveljeksi.

Kanannäköinen kana

Maosoleumi olisi aivan vieressä, mutta muumio ei ole enää tässä vaiheessa päivää tavattavissa. Ajamme metrolla hotellille pakkaamaan loput tavaramme huomista lentoa varten. Hotellissa alkaakin sitten erikoinen rumba. Respan ihmiset ja hotellipoika haluavat kovasti tietää, miten ja mihin hintaan teimme muuriretkemme. Selitämme vähän ihmetellen, että vuokrasimme yksityisyrittäjältä auton. Poistumme huoneeseemme, mutta hetken kuluttua puhelin soi, ja soittaja tiedustelee jälleen muurivisiitin yksityiskohtia. Selitykset eivät auta, koska kohta oven takana on kolme ihmistä kysymässä, mistä buukkasimme retkemme. From downtown shopping center, vastaan. Business center? kysyy piccolo, johon vastaan myöntävästi, onhan se alue jonkinlainen liikekeskus. Tämä vastaus riittää toistaiseksi, mutta tajuan liian myöhään, että hotellissammehan on oma business center. Nyt ne luulevat, että retkemme on varattu sieltä. Ja eipä aikaakaan kun tulee taas puhelu, jossa soittaja ei ymmärrä vastauksiamme ollenkaan, ja pian on oven takana taas ymmällään olevia kiinalaisia tivaamassa retkemme tarjoajaa. Aluksi luulemme, että henkilökunta on vain mustasukkainen siitä, että varasimme reissumme muualta kuin heiltä, mutta ilmeisesti he olivat pitkään siinä käsityksessä, että retki oli heiltä buukattu ja rahaa ei näkynyt missään. Provikoidensa perässä olivat. Otan kartan, ja selitän niin yksinkertaisella englannilla kuin osaan, että ostimme palvelun kaukana hotellista, ja onneksi löydän vielä retken järjestäjän käyntikortin, jonka piccolo pyytää lainaksi (eikä tosin koskaan palauta sitä).

Samainen hotellipoika lupaa järjestää meille vielä kyydin lentokentälle aamuksi. Hinta on 150 yuania, jonka tiedän ylihintaiseksi, mutta onpahan kyyti sitten varma. Kaveri pyytää 50 yuania etukäteen, ja antaa auton numeron, se on valmiina aamulla meitä odottamassa, hän vakuuttaa.

10.7. Kiinalainen juttu

2010-07-16T22:55:00.004+03:00

Gan bei!

Opaskirjojen mukaan Kiinan Muurin pitäisi näkyä junan itäpuolella jossain vaiheessa tätä päivää parinkymmenen kilometrin pätkän ajan. Joko me olemme sopivalla ajoituksella liian horteessa havainnoidaksemme mitään suuremman luokan aitarakennelmia, tai sitten sumuinen näkyvyys estää muurin hahmottamisen. Trans-Siperian matkan viimeinen junapäivä kuluu joka tapauksessa nopeasti taas täysin uudenlaisia maisemia hämmästellessä, loppuja eväitä syödessä ja tavaroita pakatessa, ja ennen kuin huomaammekaan, olemme jo lähestymässä Pekingiä. Saamme kilistettyä salmiakkijuomapullon tyhjäksi (Pekingille, trans-Siperian rautatiematkailulle, matkaseuralle sekä sille, että 'isä' on sanakirjan mukaan kiinaksi fuqin ja isoäiti nai nai) hyvissä ajoin ennen kuin juna jarruttaa viimeistä kertaa Pohjoisen Pääkaupungin päärautatieasemalle. Tässä se oli. Yhdeksisen tuhatta kilometriä maailman legendaarisinta junareittiä saatettu päätökseen. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua (epäilemättä Pekingin olympialaisten jäljiltä).

Meillä on etukäteisbuukattuna majapaikka toisaalle kuin lappilaisnaisilla, mutta aseman ulkopuolella oleva autoiluyrittäjä ylipuhuu meidät kaikki samaan kyytiin luvaten heittää isän ja minut ensin perille. Näppärät sormeni kyllä esittävät sujuvaa kansainvälistä merkkikieltä kysyen eikö meidän kannattaisi vain kävellä hotellillemme (olin selvittänyt etukäteen kartasta, ettei majapaikkamme ollut kovinkaan kaukana). Kuski pudisteli päätään ja viittoili meitä kaikkia mukaansa. Koska Pekingin taivas valutti pientä tihkua, vaikutti autokyyti vähiten vaivalloiselta vaihtoehdolta. Hintakaan ei ollut kuin 140 yuania koko porukalta, josta me taisimme maksaa vain 40. Sumuisesta ja smogisesta näkyvyydestä johtuen en pystynyt varmistumaan edes ilmansuunnista, eikä hotellin paikantaminen maisemasta ollut muutenkaan mikään läpihuutojuttu. Kyytiin vain. Uusi kuskimme opasti meidät asemantakaisten hutongien (kujien) läpi pakettiautolleen, ja ohjasti ajokkinsa hotellimme eteen. No eihän se kaukana ollut, mutta aika monta mutkaa tehtiin, näinköhän tänne olisi osannut omin päin. Autosta noustuamme ja jo hotelliin talsiessamme hyttikaverimme huutavat minut vielä takaisin autolle ja tiedustelevat, haluaisinko kenties ottaa reppunikin mukaan. Kokenut maailmanmatkaaja siinä unohteli kamojaan vieraaseen ajoneuvoon. Torspo.

Hotelli

Hotellin taso on koko matkan majoituksista heittämällä paras. Kylpyamme, kiinteä netti ja kaikki. Liotamme vuorollamme junamatkan pölyt kehoistamme ja valmistaudumme kohtaamaan Pekingin. Ennen lähtöämme neuvottelemme hotellin matkatoimiston kanssa seuraavan päivän muuriretkestä. Tarjolla olevat reissut kuitenkin sisältävät muurivierailun lisäksi Ming-hautoja, silkki- tai helmitehtaita ja lounastuksia siinä määrin, että koko reissu kestäisi aamukahdeksasta iltakuuteen. Me kun haluaisimme käydä vain muuria pällistelemässä ilman aikaa vieviä lisätilpehöörejä. Jostain syystä hotellin matkatoimiston viisi paikallaolevaa henkilöä ei pysty meitä sitäkään vertaa palvelemaan, vaan joudun puhumaan puhelimessa vielä jonkun muun muuri-lounas-tehdas-hauta -vierailua tyrkyttävän henkilön kanssa. Molemminpuolinen ymmärrys on hakusessa - yritän sanoa, että otamme myöhemmin yhteyttä jos päätämme valita heidän kierroksensa. Aikomuksemme on kartoittaa loppupäivän aikana muita mahdollisuuksia tehdä muurivisiitti. Luovumme etukäteen suunnittelemastani julkisten kulkuvälineiden käytöstä - aikaa on vähänlaisesti, eikä sitä viitsisi tärvätä mahdollisiin eksymisiin, vaikka bussiyhteydet vaikuttavatkin minusta varsin selkeiltä.

Pekingin ankka -ravintola

Jalkaudumme vastoin useammankin ihmisen neuvoja ('Pekingissä ei ole järkeä kävellä.') hotellista, ja löydämme nopeasti rautatieaseman. Jahas, tänne oli siis kolmisensataa metriä, kuskin mielestä se kannatti mennä autolla. Pelkkä autolle kävely oli jotain 150 metriä. Olemme kuitenkin pian kartalla, ja patikoimme Kielletyn kaupungin lähellä olevalle kävelykatu-ostoskeskusalueelle. Astumme sisään ravintolaan, joka on lähes täynnä pelkästään kiinalaisia asiakkaita. Ravintolassa on hirvittävä meteli, kaikki syövät, juovat, tupakoivat ja puhuvat. Ruoan tuoksu on eksoottinen ja herkullinen. Muutamassa akvaariossa uiskentelee syömistään odottavia karppeja. Osa asiakkaista valmistaa itse tarjoilijan raakana tuoman ruokansa pöytään upotetulla grillintapaisella vehkeellä. Menu on myös englanninkielinen, mutta ei välttämättä selkein mahdollinen. Kustakin annoksesta on kuitenkin kunnon kuva tarjolla. Tilaan jo etukäteen hehkuttamani Pekingin ankka -annoksen, tai oikeastaan puolikkaan ja isä tilaa kasan hyvin maustettua lihaa with exploding onions. Pyydämme myös riisiä, ja saamme sen lisäksi pyytämättä kurkkua, sipulia, ohuita lättyjä joiden sisään voi kääriä ruokaa, kastiketta ja ison kulhollisen luusoppaa. Ankka ei ole millään mittarilla yliarvostettu perinneruoka, tilaisin samaa tältä istumalta.

Takaisin kävelykadulle. Kaksi hyvin pukeutunutta hymyilevää ja viehättävää nuorta naista iskeytyy seuraamme. Englantia yliopistossa opiskelevat neitoset päättelevät vikkelästi meidän olevan isä ja poika. Heillä on kova tarve saada harjoitettua englannin kielen taitojaan, joten he haluavat kanssamme kahville, tai jotain. Emme ole oikein innostuneita ajatuksesta, mutta neidot painostavat vimmaisesti:

- We're not naughty girls. You want tea? Let's go have a cup of tea!

- No, no thank you, we really don't have time.

- Let's walk then. Hey, they sell water there, you want some water? Let's go have some water, we're really nice girls.

Ja samaa inttämistä lähes kymmenen minuutin ajan. Vaikka jotkut matkaoppaat kertovat kiinalaisten toisinaan haluavan puhua englantia turistien kanssa, tämä tilanne haisi huijaukselle kilometrien päähän. Kun tarpeeksi monta kertaa kohteliaasti (Yes, you seem really nice girls, but...) kiellämme haluavamme seuraa, niin tyttöjen kivuus nousi uusiin ulottuvuuksiin:
- Fuck you then! Fuck you! Fuck you!

Toinen, hiljasempi tyttö painottaa vielä:
- Shit!

Harmittaa, etten älynnyt heti räjähtää äänekkääseen röhönauruun. Tytöt häviävät sadatuksineen näköpiiristä. Myöhemmin löydän netistä erinäisiä Pekingin-vierailijoiden kirjoittamia tarinoita teehuone- tai taidegalleriahuijauksista tai niiden variaatioista. Ne päättyvät tavallisesti yli-isoon laskuun, jonka uhri joutuu tavalla tai toisella maksamaan. Nämä neidot tekivät kyllä hallaa bisnekselleen ensinnäkin menettämällä kasvonsa purkauksellaan julkisella paikalla, ja toisekseen päätymällä tähänkin matkakertomukseen. Ei mitään ruudinkeksijöitä, nämä kiinalaiset.

Mutta leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Tämä alue ei ole sikäli mukava, että ympärillä pyörivien ihmisten aasialaista ulkomuotoa lukuun ottamatta voisimme aivan yhtä hyvin olla jossain Koskikeskuksen tapaisessa ostoskeskushelvetissä missä tahansa päin maailmaa. Löydämme kuitenkin autoiluyrittäjän, joka kauppaa muuriretkiä. Tingimme lähtöhintaa jonkin verran alaspäin ja huomaamme, että selviäisimme jopa halvemmalla, jos suostuisimme vierailemaan samalla reissulla jossain silkkitehtaan tapaisessa paikassa. Strictly no shopping on kuitenkin ykkösprioriteettimme, joten saamme sovittua hinnan, muurikohteen ja huomisen hotellistanoutoajan. Kättä päälle ja taksilla hotelliin nukkumaan. Taksimatkaa kertyy mittarin mukaan 4,4 km ja hintaa 15 yuania. Hieman eri hinnasto kuin rautatieasemalta tutulla kuljetusalan yrittäjällä. Mitäs tuossa aiemmin olikaan puhetta uusien paikkojen ekoista ehdottelijoista?

Ennen nukkumaanmenoa yritän ladata uusimmat blogitekstit julki, mutten pääse koko blogisivustolle. Kestää hetken tajuta, että kansantasavaltahan se siinä rajoittaa ilmaisunvapauttani. Pikainen tarkistuskierros osoittaa, ettei moneen muuhunkaan internetin sosiaaliseen mediaan ole asiaa. Loput tekstit, kuten tämä, blogiutuvat siis melkoisella viipeellä Suomesta käsin.

9.7. Gobia, geologiaa ja Koskenkorvaa

2010-07-13T22:21:00.006+03:00

Ympäristötaide-Tšingis

Aamuseitsemältä törmäämme Ulan Batorin asemalaiturilla taas Mr. Voice of Americaan (ilman kirjeenvaihtajaliiviä, taas!) ja poikaan. Samalla junalla Pekingiin. Junaan noustessa huomaamme kuitenkin samaan vaunuun nousevan amerikkalaisten sijasta suomalaisia. Joko kohtalon tai mongolialaisten junaviranomaisten oikusta päädymme koko porukka samaan kakkosluokan (4 henkeä) hyttiin. Geologi-äiti U. ja opiskelija-postilais-tytär S. ovat samantapaisella eeppisellä sukupolvienvälisellä ja niitä yhdistävällä Trans-Siperia-odysseialla kuin mekin. Tämä kirjoitus on omistettu isille ja pojille sekä äideille ja tyttärille.

Mittaamattoman arvoton 1 tögrökin seteli

Hytin jaosta koituu monia iloja. Loistavan matkaseuran myötä matkalaiset pääsevät viimeinkin jakamaan kokemuksiaan ensimmäisellä kotimaisella. Vielä Ulan Batorin laitakaupungin savujen hälvetessä käy pian ilmi, että hyttimme kauniimpi sukupuolisko on kiertänyt mongolialaista maaseutua jurtasta jurttaan- periaatteella, ja pääsemmekin tuota pikaa maistamaan heidän itselypsämästään vuohenmaidosta valmistettua juustoa. Pystymme isän kanssa täydentämään S:n ja U:n tuliaisiksi keräämän mongolisetelien sarjan yhden ja kymmenen tögrökin seteleillämme. Yhden tögrökin seteli on muuten n. 0,06 eurosentin arvoinen. Yhteisiäkin kokemuksia löytyy: Tumen Ekh -musiikkiensemble on nähty, mutta hyttikumppaniemme vierailun aikana yleisössä istui myös Kuwaitin presidentti. Näytöksen täytyy olla siis parasta mitä Ulan Bator tarjoaa. Sanoinhan, että se on hyvä.

Kiinan junan käsittämättömän
kapeat huovat

Gobin aavikon
kivikauppias

Muutkin eväät menevät puolin ja toisin jakoon, aamiaismakkarat, riisisipsit, mehut, hapankorput, tonnikalat, rinkelit. Jostain syystä en saa viimeisiä kaurapuurojani kaupaksi, mutta sitä vastoin tänne saakka raahaamani pullollinen Koskenkorva Salmiakkia saa varauksettoman suosion. Oppaissa suositellaan ottamaan mukaan trans-Siperian junamatkalle kotimaisia erikoisuuksia, joita junakumppaneille voi tarjota. Me emme kuitenkaan alkumatkasta oikein joutuneet sellaisiin tilanteisiin, eikä amerikkalaisille hepuille rohjennut alkoholia tarjota, kun poika oli kuitenkin selvästi alaikäinen. Pitihän se arvata, että kotimainen spesialiteettimme menikin lopulta jakoon kotimaisten junamatkailijoiden kesken. Nostamme muutaman maljan ainakin Ulan Batorille, Trans-Siperian junamatkailulle, Gobin autiomaalle ja sen kangastuksille. Ravintolavaunussa syön sienileikkeen ilman sieniä (loppuivat norjalais-saksalaisen pariskunnan ahnehdittua kaikki), kilistämme mongolialaista olutta ja laulamme parin pöydän päässä olevan suomalaisporukan kanssa onnittelulaulun 27-vuotta täyttävälle T:lle. Kyllä susta T. vielä miehen ikäinen tulee.

Wild East

Gobi on junaradan halkomalla osuudella jonkin verran ruohikkoinen (varsinkin hyvinä sateisempina vuosina), hiekkadyynit ovat lännempänä. Maisema on kuin villistä lännestä, joskin ajoittain ikkunasta näkyvät kamelit rikkovat illuusion. Radanvartta koristaa silloin tällöin puoliksi hiekana alla lojuvat eriasteisissa mätänemisen tiloissa olevat hevosenraadot ja luurangot. Välillä kauempana aavikolla näkyy Ayer's Rockin näköisiä punaisia kallioita. Pysähdymme keskellä autiomaata Choiriin, entiseen sotilastukikohtakaupunkiin. Asemalaiturilla lapset myyvät erivärisiä kiviä dollarilla kappale, mutta antavat niitä myös lahjaksi S:lle. Myyjien tarjonnan monipuolisuus on heikkoa, mutta heidän myymänsä vesi on sentään jääkylmää.

Gobin Uluru

Illalla saavumme Kiinan rajalle. Meille jaetaan uusia lomakkeita täytettäväksi. Hyttikaverini urpoilevat kaavakkeensa kukin tavallaan. Isä ilmoittaa nimensä Bond, James Bond -tyyliin (sukunimi kahteen kertaan), U:n syntymävuosi on kuulemma 2010 ja S:n toinen etunimi Hostel. Laput eivät kuitenkaan tule bumerangeina takaisin, ja pääsemme kaikki Kiinaan.

Ennen kuin meitä lasketaan ulos asemalle, vaunujen telit täytyy kuitenkin maiden raideleveyserosta johtuen vaihtaa. Juna ajetaan isoon halliin, ja pätkitään vaununmittaisiin osiin. Kukin vaunu irrotetaan telistään ja nostetaan matkustajineen päivineen nostureilla ilmaan, jonka jälkeen alle tuodaan uudet telit. Koko prosessiin menee useampi tunti, ja kun viimein pääsemme jalkautumaan Erlianin asemalaiturille, on vessojen suosio taattu (vaunujen wc:t olivat koko asemallaoloajan lukittuina). Tosin naisten puolella joku oli kuulemma kyykkyvessan nähtyään kääntynyt kannoillaan ja ilmeisesti venyttänyt rakkoaan aina junan lähtöön saakka.

Telinvaihto käynnissä

Vaikka kello on yli puolenyön, on aseman kauppa vielä auki, mikä on erinomainen juttu, sillä minkäänlaista ravintolaa ei löydy, eikä junahenkilökunta edes päästä meitä pois asemalta. (Tämä selviää kiinalaisjunailijan painokkaasta ilmaisusta: No!) Isä löytää old skool -kameraansa filmiäkin - tehtävä osoittautui Ulan Batorissa mahdottomaksi. Amerikkalaiset naureskelevat pakkausten englanninkielisille teksteille. Appelsiinimehupullossa lukee Orange Flesh. Iloitsen jo etukäteen ostamastani nuudelikeittokupista, mutta junahenkilökunta estää minua käyttämästä samovaaria. (Tämä selviää kiinalaisjunailijan painokkaasta ilmaisusta: No!) Laiskanpuoleinen vaunupalvelija ei ole lämmittänyt samovaarin vettä aikoihin, joten iltapalaksi jää Harbin-olut (Rovaniemen Kiinan ystävyyskaupungin panimotuote, selviää hyttikavereilta, jotka oluen tarjosivatkin) riisisipsejä ja venäläisiä rinkeleitä. Ei paha sekään. Juna lähtee Erlianista juhlallisesti aseman kaiuttimista soivan sotilasmusiikin tahtiin. Olisihan se komeaa, jos lähijuna Tampereelta Lempääläänkin lähtisi Finlandian tai Jääkärimarssin soidessa.

8.7. hll

2010-07-13T14:30:00.002+03:00

Yleensä opettelen, milloin missäkin maassa olen, sanomaan joitain perusasioita maan omalla kielellä. Viimeistään paikan päällä oppii yleensä nopeasti tavoittamaan keskeiset sanat, päivää, kiitos, anteeksi jotakuinkin ymmärrettävästi. Ei Mongoliassa. En ainakaan minä. Lonely Planetin kirjassa on pieni fraasisanasto, jota kyllä hieman tutkailin ennen reissua, mutta oudot ja osin turhan pitkät sanat ja fraasit tuntuivat hankalilta kaiken kiireen keskellä. Luotin siihen, että ilmaisut selkenevät sitten perillä paikallisten avulla. Mutta ei.

Ensimmäinen kaveri, joka yritti opettaa sanomaan kiitos, oli se junan rahanvaihtajanilkki. Varmaan opetti senkin tapojensa mukaisesti vain puoliksi oikein. Se ei jäänyt oikein mieleen, joten kysyimme tulopäivänä aamiaistädiltä samaa uudestaan. Vastauksesta ymmärsi, että sana alkaa ba- tai bai-tavulla, jotain tyyliin baijarlalaa, kuten Lonely Planet neuvoo, mutta ei se kuitenkaan siltä kuulostanut, koska lopun ymmärtämisen sotkee totaalisesti hämmentävä äänne, joka kuulostaa vähän kuin sanoisi hll, ja sekoittaisi siihen jotain ässävikaisen äänteen tapaista suhinaa. Kokeilin saada kyseistä äännettä aikaiseksi (Toivottavasti kukaan ei ollut kuulemassa. Kuitenkin oli.) ja se onnistuu kun ajattelee, että kun kerran l-äänne sanotaan laittamalla kielen kärki aivan etuhampaiden taakse ja önistään sitten kielen 'ohi', niin mongoli-l muodostuu painamalla kielen keskiosaa taaemmas kitalakea vasten siten että kielen sivut osuvat yläposkihampaiden sisäpintoja vasten ja önistään sitten tuttuun tapaan. hll. Kokeilkaa, se on kivaa.

Toisaalta, voihan olla, että aamiaistäti oli puhevikainen.

Ulan Batorissa osataan kuitenkin laajalti englantia. Kaupoissa kassaa hoitavat pikkutytöt hoitavat työnsä riittävällä kielitaidolla ja loppusumma näytetään kassakoneesta tai taskulaskimen näytöstä. Kadunvarren juoppopummi sanoo selvällä kolmannella kotimaisella: I'm hungry! Palvelu toimii tällaiselle kielitaidottomalle moukallekin joka puolella loistavasti, ja vaikkei Venäjäkään mikään toivoton paikka ollut, niin UB pesee sen kyllä kielitaitonsa puolesta ainakin tämän matkan otoksella.

Damdin Sükhbaatar,
kansallissankari

Puolet tästä päivästä sataa. Se ei kuitenkaan estä meitä menemästä kansallisen historian museoon. Valaiseva ja kiinnostava visiitti aikoinaan puolta maailmaa hallinneen maan menneisyyteen. Opimme mm. että Mongolia ehti julistaa Japanille sodan toisessa maailmansodassa peräti kuukautta ennen kuin se antautui ja koko sota loppui. (Ehtivät ne sentään vähän nahistellakin.)

Päivän mongolialaisruoat rajoittuvat itseni osalta hevosenfileeseen, ja isän osalta erikoiseen lihakeittoon, josta varoitettiin jo etukäteen, että annoksen valmistelu kestää 20 minuuttia. Ilmeisesti keston syy oli taikinakuoressa, joka oli viritetty taitavasti kypsentäen astian ja koko lihakeiton päälle. Ikävä kyllä, keitto on kuulemma lähes mauton, ja se vaatii huomattavat määrät pöytämausteita. Tämä on aikaisempiin kokemuksiimme verraten todella yllättävää, sillä kaikki keitot ovat olleet todella hyviä. Ehkä sen taikinakuoren virittäminen oli niin vaikeaa, että se verotti makuun uhratusta ajasta

Gana rakensi meidän vierailu-
aikanamme useamman uuden huoneen.

Myöhemmin vaihdamme suurimman osan jäljellejääneistä tögrökeistämme Kiinan kansanrahaksi, ja shoppailemme lopuilla. Geokätköäkin haeskelemme sadekuuroja väistellen, turhaan. Päädymme intialaiseen ravintolaan, ja voi käsi kuinka hyvää ruokaa ja juomaa sieltä löytyy. Menemme takaisin Ganan jurttakylään, jossa maksamme isännälle velkamme, hoidamme kyydin aamujunalle ja pakkaamme kamamme huomisen lähtöä varten. Esittelen ostamaani seinäkarttaa ranskatarkämppikselle ja saan kommentin: 'It's really big!' That's what she said.

Koti

2010-07-12T22:37:00.001+03:00

Saavuttiin tänään lentäen Suomeen. Kiinan ylväs kansantasavalta ei tohtinut päästää bloggaajaa kertomaan vapaasti mielipiteitään, joten viimeisimmät jutut jäivät julkaisematta. Ja jäävät vielä vähäksi aikaa, kun osa valmiiksi kirjoitetuista jutuista jäi muistitikulle reppuun, jonka kokeneen maailmanmatkaajan varmuudella onnistuin jättämään viimeiselle välietapille Hämeenlinnaan. Lompakkoineen passeineen päivineen. Urpo.

Jatkoa seuraa siis myöhemmin, ja alan jatkossa myös nysvätä kuvia vanhojen kirjoitusten sekaan. Kamera on tietysti siinä samassa repussa.

7.7. Dinoja, kurkkulaulua, lihaa ja tammanmaitoa

2010-07-08T04:21:00.011+03:00

Kaikki Ulan Batoria jo kokeneet matkaajat, kenen kanssa satumme juttelemaan sanovat, että pitää mennä ulos kaupungista. Tai että keskusta on nähty päivässä. Ensimmäinen kohta on varmasti totta, toinen on vahvaa liioittelua. Vaikka itse olen innokas lähtemään vaikka patikkaretkelle, niin selvästi se ei kuulu isän preferensseihin. Aikaa on kuitenkin vain kolme päivää, ja vaikka suurkaupungiksi miljoonan asukkaan Ulan Bator onkin pieni, ja keskusta helposti kävellen hallittavissa, niin jos ei halua tehdä reissuaan suorittamisen maku suussa, on UB rennolla otteella kevyesti kolmen päivän arvoinen.

Sotasuunnitelmamme mukaan menemme ensimmäiseksi UB:n luonnonhistorialliseen museoon. Näissä ei tule oikeastaan koskaan käytyä liiaksi, joten reissu on erittäin mielenkiintoinen. Gobin autiomaassa jos lapiolla vähän maata kääntää, on hyvät mahdollisuudet osua dinon kalloon, mutta vähemmällä pääsee, jos menee tämän museon paleontologian osastolle. Kuvaan siellä viekkaasti kynäkameralla, kun se on kerran kiellettyä, mutta kuvamateriaalikin lienee sen mukaista. Museossa törmäämme myös Seoulin yliopiston lingvistiikan professori Leehen (Lee on koreaksi luumu, eikä lohikäärme, kuten moukkamaisesti arvelin) joka haarukoi meidän puheenpartemme skandinavinaaviseksi, muttei aivan tunnistanut loppuun asti. Tämä kelpo Suomenkin-kävijä kirjoittaa tuoreimman puhelinnumeronsa käyntikorttiinsa, kehoittaa meitä tulemaan joskus Koreaankin ja soittelemaan sitten.

Mongolian ensimmäinen geokätkökin löytyy viimein. Ydinkeskustasta. Roskadyykkaritäti tarkkailee meitä muka huomaamatta, mutta minä näen hänen katseensa suunnat aurinkolasieni läpi vaivatta. Varmaan luuli meidän olevan hänen apajillaan. Tuskinpa hän tajusi mitä olimme puuhaamassa. Tai kohta Ulan Batorissa on yksi uusi paikallinen geokätköilijä.

Illansuu huipentuu Tumen Ekh musiikki- ja tanssiensembleen. Paikan löytäminen on oma seikkailunsa. Tällaiset traditionaaliset pimpulahousutanhuperformanssit on helppo tuomita tusinaturistihöhhäksi, mitä ne toki tietyssä mielessä ovatkin, mutta juuri perinnemusiikista ammentaen tehdään esim. mitä mainiointa nykyheviä. Vaikka ei tässä mikään selittely auta, esitys on mitä mainioin kokonaisuus hevosenpääviululla ja muilla perinnesoittimilla esitettyä musiikkia, hämmentävää kurkkulaulua ja hupaisia tanssiperformansseja. Menisin uudestaan.

Musiikkia

Käärmenainen

Lihaa!

Esityksen jälkeen tilaan ahneuksissani ravintolassa 'assorted Mongolian dishes' -annoksen, joka hintansa puolesta käy kahden hengen annoksesta. Ruoan tultua pöytään huomaa, että se on myös kokonsa puolesta kahden hengen annos. Lisäksi kyseessä on todellinen äijäannos: lihakeittoa, kaksi lampaankyljystä, kaksi isompaa uppopaistettua lihapiirakkaa (khuushuur) (täytteenä siis lihaa, ei mitään riisiä tai munaa), kymmenkunta pienempää lihataikinanyyttiä (buuz) ja mongolialaista paistettua nuudelia, jonka seassa on joitakin paprikan- ja sipulinsuikaleita – sekä lihaa. On puulautasen ja lihan välissä sentään muutama salaatinlehti 'aluspaperina'. Mahataudinpoikasen lusittuaan sitä voi toki vetää vähän isomman satsin, eikö vain?

(On myönnettävä, että ensinnäkin isä jalomielisesti söi osan annoksestani, ja toiseksi ruokaa jäi silti vähän syömättä.)

Viereisessä pöydässä äkkäämme pari Moskovan-junasta tuttua naista, joiden seurassa olevan ruotsalaispariskunnan miehelle jäämme päivän aikana jo toisen kerran kiinni suomalaisuudestamme. Me olisimme kyllä veikanneet heppua vietnamilaiseksi.

Kotimatkalla on pakko poiketa lähikadun airag-jurttaan. Lälläri-isä ei rohkene edes tulla sisään. Asiakkaina on lisäkseni vain mongoleja. Tilaan annoksen airagia, ja heti sitä maistettuani kiroan hiljaa mielessäni kulhon suurta kokoa. Päätän silti sinnitellä ainakin puolet. Maku on kirpeän hapan ja lantamainen – jokseenkin sellainen, jollaiseksi käyneen tammanmaidon maun voisi kuvitella. Valkoisessa nesteessä ui harvakseltaan joitain tummempia objekteja. Hevosenkarvoja? Nesteen pinnalla on ohut rasvainen kelmu. Johan se eka mahatauti ehti loppua. Nopeasti tätä herkkua ei voi kiskoa, joten siemailen juomaa rauhalliseen tahtiin. Lopulta isäkin tulee jurttaan, kun joku humalainen mongoli kävi ulkopuolella liian tuttavalliseksi. Tarjoilija ei tyrkytä airagia väkisin. Juoman makuun tottuu hieman alkujärkytyksen jälkeen, joten saatan annokseni kunnialla loppuun. Tämän pitäisi olla terveellinen juoma, joten päätän olla saamatta uutta mahatautia.

Airagin säilytys...

...ja annostelu

Illalla jurtassa tätä kirjoittaessa ympäristön paskakoirat lietsovat jälleen toisiaan infernaalisiin haukkupitoihin. Onneksi naapurikujan huvavava-koira on ollut enimmäkseen hiljaa. Louskutus ei tunnu häiritsevän nukkuvaa ranskalaista eikä nukkuvaa isää. Molemmat tosin puhuivat äsken jotain unissaan. Kohta ne varmaan keskustelevat keskenään, toinen uniranskaksi, toinen unisuomeksi.

Ekat ehdottelijat

2010-07-08T04:09:00.002+03:00

Tähän väliin opetus: Kun menet toiseen maahan tai uuteen paikkaan toisessa maassa, niin ensimmäinen tyyppi, joka ehdottaa sinulle jotain, on yleensä tavalla tai toisella huijari.

Esimerkki 1. (Peking, joulukuu, 2004)

Lentokentältä virallisilta sisäänheittäjiltä otetun taksin mittari ei ole ainoastaan pois päältä. Sitä ei ole ollenkaan. Väsyneet matkaajat huomaavat tämän vasta n. kilometrin päässä lentoasemasta. Alkaa ajonaikainen hintaneuvottelu, jossa kuski on ottamassa noin nelinkertaista hintaa matkasta Taivaallisen rauhan aukiolle. Loppumatka menee jäätävän hiljaisuuden vallitessa. Aukion reunalla tapellaan taas hinnasta. Taksikuski huutaa vihaisena. Onnistumme pudottamaan hinnan puoleen. Maksaessani kuski virnuilee. Ilmeestä on luettavissa: Sori, näin tää homma menee.

Esimerkki 2. (Irkutsk, heinäkuu 2010)

Saavumme rautatieasemalle aamukuudelta. Hotelli on varattu ja maksettu, mutta sinne pitaisi vielä päästä. Matkaa ei olisi kuin vajaat pari kilometriä, mutta neljän junapäivän reissaamisen jälkeen ei heti halua lähteä pakaasien kanssa seikkailemaan aamupimeällä venäläiseen kaupunkiin. Varsinkaan isän kanssa. Kas, asemahallin ystävällinen setä tarjoaa 'taksi'kyytiä: 300 ruplaa perille. Eihän siinä mitään, alle kymmenen euroa, ja kansantaksithan ovat venäläinen instituutio. Aseman ulkopuolella odottelee näköjään rivi oikeitakin takseja, mutta mehän sovimme jo. Matka sujuu mutkitta ja setä nostaa laukutkin ulos. Spasiba ja dasvidanja.

Parin päivän päästä pitää taas päästä asemalle, vielä aikaisemmin. Hotelli tilaa taksin puoli viideksi. Tässä autossa on näköjään taksimerkki katollakin. Lippalakkikuski ajaa nopsaan asemalle, mutta ei nosta laukkuja ulos. Isä veikkaa, että hinnassa on yölisää, varmaan vähän kalliimpi kuin tulomatka. Lippis-Igor veloittaa 150 ruplaa.

Esimerkki 3. (Venäjän ja Mongolian raja, heinäkuu 2010)

Rajanylityksen jälkeen junaan hyökkää rahanvaihtajia. Maailman parhaan valuutannimen suvereenia hallitsijaa, Mongolian tögrökiä ei voi vaihtaa maan ulkopuolella, joten ensi tilaisuus tarjoutuu NYT! Nooh, ei tässä alkuun tarvita paljon, miten olisi tuollaiset tuhat ruplaa, kolmenkymmenen euron pintaan. Vaihtokurssi kaverilla on 1:20. Että peräti 20 tögrökiä yhdellä ruplalla, sehän on paljon! Kaveri selittää, etteivät ruplat enää kelpaa Mongoliassa vaihtopisteissä, vaihtakaa nyt. Kuulostaa myyntipuheelta, mutta ota tuosta nyt vielä toinen tonni ja anna KAKSKYT TONNII lisää!

Ulan Batorin rahanvaihtopisteiden kurssi ruplille osoittautuu myöhemmin 43:ksi. Junan rahanvaihtajaheppu käy ennen lähtöään vielä ainakin kaksi kertaa varmistamassa, ettemme sittenkin haluaisi vielä vaihtaa lisää. Kuulen hänen mutisevan pois mennessään itsekseen: 'money money money money...'

6.7. Koirien kaupunki

2010-07-07T11:04:00.007+03:00

Ulan Bator. Kun lapsena tutkin karttoja, maistui sanapari Ulan Bator suussa maailman eksoottisimmalta paikalta. Eksoottisemmalta kuin joku Sri Lanka, Timbuktu, Kap Horn, Istanbul tai jopa Sansibar. Mitä kaikkea kiehtovaa tapahtuukaan Ulan Batorin kapeilla kujilla? Mikseivät Tintti ja kapteeni Haddock koskaan seikkailleet mystisessä Ulan Batorissa? Millaista siellä on? Siellä pitää joskus päästä käymään! Kolmisenkymmentä vuotta ei ole aika eikä mikään päästä toteuttamaan lapsuuden haave.

Ulan Bator ei toivota junamatkustajia kauniisti tervetulleiksi. Aroilla ilahduttaneet jokivarren jurtat ja karjalaumat vaihtuvat savuttaviin tuotantolaitoksiin, jäte- ja romukasoihin, lauhdetorneihin, vääntyneeseen metalliin ja murtuneeseen betoniin. Radanvarren jurtat näyttävät sairailta ja ilma myrkylliseltä. Tintti ja kapteeni Haddock taisivat olla fiksua porukkaa.

Ei kaunis?

Asemalla on odottamassa lapun kanssa täti, joka kyyditsee meidät majapaikkaamme. Vastaanotto on lämmin ja ystävällinen. Paikan omistaja Gana toivottaa kädestä pitäen ja bernhardilaiskoira Marka puskemalla tervetulleeksi. Meille osoitetaan kattoterassin jurtta, joiden vapaista sängyistä valitsemme omamme. Taidamme herättää siellä nukkuvan uuden kämppiksemme. Nuorehko ranskalaisnainen. Gana viittoilee meidät pian aamiaiselle. Makkaramunakasta, leipää, teetä. Ensimmäinen maistuva lämmin ateria kolmeen päivään!

Tällainen majoitusmuoto on vedenjakaja ihmisten matkailukokemuksissa. Jurttakylämme on käytännössä keskellä slummia. Aaltopellistä ja laudoista rakennetut asumukset eivät varsinaisesti ole hyvän rakennustavan mukaisia. Jossain päin haukkuu koko ajan koira. Hotellieinarit kauhistuvat tällaista asumismuotoa ja -seutua, kengännauhabudjetin hippimatkailijat ja tietynlaiset romantikot taas rakastavat niitä. Minä olen vuosien varsilla tykästynyt reppureissaajatyylisiin bungalow- ja guest house-majoituksiin, ja olen siis jälkimmäistä koulukuntaa. Isän näkemys (varovasti kysyin) oli tyynen rauhallinen: On sitä ennenkin teltassa nukuttu. Pienemmässä. Jossa oli enemmän porukkaa. Ja jotka piereskelivät jatkuvasti.

Gana's Guest house

Jurtta sisältä

Huudit

Rukousmyllyn pyöritystä

Ulan Batorin henki osoittautui nopeasti muuksi kuin mitä junan ikkunan saatanalliset näkymät tullessa enteilivät. Kaupungin keskusta on aasialaisen suurkaupungin oloinen. Ihmiset pukeutuvat muodikkaasti, kaikki puhuvat kännyköihin, liikenne on kaoottista, kaikenmaalaista ruokaa saa joka puolelta. Toki parinkymmenen vuoden takaisesta kommunismista näkyy selvät merkit edelleen, mutta meininki on jotain ihan muuta. Käymme tutustumassa naapurin luostariin, jonne piilotettua geokätköä emme löydä. Se on ilmeisesti kadonnut samoin kuin lähemmäksi keskustaa piilotettu kätkö, jota haeskelemme. Mongolit panevat loistavia oluita, joita emme saa vielä ensimmäisenä päivänä ihan kaikkia maistettua. Ihon saan kyllä yli 30 asteen paahteessa poltettua helposti.

Ensimmäinen UB-päivä menee kaupunkia tutkiessa ja matkan ekat kunnon liharuoat syödessä. (Isä sortuu länsimaiseen hampurilaiseen - minä syön lammasta mongolityyliin, myohemmin syömme vielä epämääräiset lihavartaat terassilla.) Illalla naputtelen jurtassa näitä juttuja ranskatarkämppiksen ja isän vetäessa hirsiä kylän koirien pitäessä omaa showtaan. Minähän siis pidän koirista. Paljon. Mutta hieman ennen puoltayötä jotkut kuonokkaat päättävät aloittaa neuvottelut, joihin sitten osallistuvat kaikki muutkin slummin kirppusirkukset. Puolen tunnin jälkeen olen jo valmis nylkemään naapurikujan louskuttavan (se kuulosti tältä: huvavavavava) piskin. Kun muut koirat jo hiljenivät, yritti tämä helvetin narttu (valistunut arvaus) jatkaa möykkäämistä ihan itsekseen. No, enhän minä vielä yrittänytkään nukkua, eikä meteli tuntunut herättävän nukkujiakaan, joten ongelmaa ei oikeastaan ollut. Koirat määräävät täällä.

5.7. Maiseman vaihtaminen

2010-07-07T10:21:00.006+03:00

Juna Irkutskista lähtee huonosti nukutun yön jälkeen (vatsatauti halusi muistuttaa itsestään vielä kerran) kello 5.18. Nöyrryn aamulla ottamaan viimein pari Salvacolina-pilleriä, mutta tauti on kulkenut jo muutenkin tiensä päähän. Junassa änkeämme samaan vaunuun kuin ne saksalaisukot, joiden kanssa olimme tulleet jo Moskovasta. Hallo wieder, jälleennäkeminen on suorastaan hersyvä. Teutonien mekastuksesta johtuen uudet hyttikaverimme (tämä etappi mennään toisessa luokassa, eli neljä henkilöä per hytti) luulevat meitäkin saksalaisiksi, joten ensimmäiset minuutit mennään Keski-Euroopan kulttuurikielellä, ennen kuin älyän kysyä amerikkalaisiksi osoittautuneilta matkakumppaneilta, että miksi puhumme saksaa.

Isä ja poika siinäkin on trans-Siperian reittiä kolistelemassa Pekingiä kohti. Isä on saanut päätökseen kolmen vuoden pestinsä Voice of American Moskovan-kirjeenvaihtajana. (Outoa kyllä, hänellä ei ole kirjeenvaihtajaliiviä yllään – ehkä se on hänen matkalaukussaan.) Poika on vuotta vaille valmis high schoolista, eli nuori kloppi. Heput ovat vielä ukrainalaista sukujuurta, ja puhuvat keskenään ukrainaa, joten varsinainen polyglottijenkki tämäkin. Kiintoisia havaintoja Venäjästä ja venäläisyydestä riittää puoleksi matkaa, ja eväitäkin päästään jakamaan.

Aamutorkuista huolimatta Baikalin rantaa ehditään ihmetellä toistasataa kilometriä. Ensimmäinen pitkä pysähdys on 30 minuutin tauko Burjatian pääkaupungissa Ulan Udessa, jossa ilahduksekseni huomaan haluavani jäätelön. Ensimmäinen ruokaan liiittyvä mieliteko pariin päivään! Juhlistan sitä jäätelöllä. Radan käännyttyä etelään maisema muuttuu ensimmäistä kertaa matkan aikana oikeasti erilaiseksi. Koivut loppuvat, aro alkaa.

Ulan Ude

Ikkunanpesua saksalaisella
tehokkuudella

Juna pysähtyy moniksi tunneiksi Mongolian rajan molemmin puolin. Asiaankuuluvia kaavakkeita täytetään useita kappaleita. Venäjän puolella, Naushkissa pääsee sentään lähes kahdeksi tunniksi ulos junasta. Ainakin aseman kohdalla kylä on mitätön. Kohokohta on asemalaiturin istutuksia syömään tullut lehmä ja se, kun se horjahti portaissa, kun sitä jahdattiin pois. Ei kaatunut. Mongolian puolella rajaa junaan tulee Mongolian viranomaisia ja rahanvaihtajia. Matkatavaroita siirrellään ja papereita syynätään. Mongoliaan päästään.

Uudet näkymät

Rajavartijalehmä (oik.)

4.7. Baikal

2010-07-04T11:25:00.007+03:00

Vatsataudin syy on tainnut varmistua. Ostin Novosibirskin asemalta pullon kvassia, jota join vielä Irkutskiintuloaamuna. Kyseessä on käymisteitse valmistettu virvoitusjuoma, joka oli vähintään huoneenlämpöisessä hytissämme toista vuorokautta. Eikä juoma ollut kovin kylmää edes sitä ostaessani, joten vaikuttaa aika selvältä, että se oli pilaantunutta ja se pisti vatsan ylikierroksille. Eilinen meni nestedieetillä ja yö kuumehoureisena. Aamuun mennessä pääkipu (ja ilmeisesti kuume) olivat ohi, mutta vatsakipu ja ruokahaluttomuus jäivät. Väkisin yritin teetä ja leipää saada alas.

Mutta eteenpäin on mentävä. Vuokrasimme auton kuskilla, ja painelimme Baikalille. Julkiset kulkuneuvot olisivat saattaneet olla liikaa vatsataudista heikentyneelle olemukselleni, joten siksi herroiksi eläminen yksityiskuskilla. Kävimme siperialaista puuarkkitehtuuria esittelevässä Taltsi-museossa ja Listvjankan kylässä Baikalin rannalla. Kala- ja krääsämarkkinoilta ostimme savustettua omulia, jota sain menemään leivän kanssa alas joitakin paloja. Päivä oli ensimmäinen pilvinen tähänastisella matkallamme, jopa hieman kylmä, joten lievästä alipukeutumisestamme, vatsataudin aiheuttamasta alavireisyydestäni ja kylän vilkkaudesta (ei ollut vaatteidenvaihtopaikkaa) johtuen en sitten kaikesta etukäteisuhoamisestani huolimatta käynyt kastautumassa Baikalissa. Aika surkea juttu.

Taltsi

Shamaanivehkeitä

Päivän valopilkku oli kuskimme, nuori pojankloppi, joka roikotti Venäjän lippu- ja toisen maailmansodan saavutusten nauhoja taustapeilissään ja kertoili hyvällä englannilla lukemattomia juttuja Baikaljärvestä, shamanismista ja venäläisestä mentaliteetista.

Baikal

Omulia ostamassa

Kuvat

2010-07-03T13:27:00.001+03:00

Kokeilin juuri lisätä yhtä kuvaa edelliseen blogimerkintään, ja se oli kyllä sellaista tervanjuontia, ettei näillä hotellin Wi-Fi-resursseilla sellaista viitsi tehdä. Ehkä, jos jaksaisi ensin muokkailla kameran kuvista pienempiä, nettikelpoisen kokoisia, ja sitten lataisi niitä tekstien kuvitukseksi. Katsotaan, miten aika ja innostus riittää - viimeistään matkan jälkeen, toki.

28.6. - 3.7. Pisin junaetappi takana

2010-07-03T12:57:00.014+03:00

Privet! Irkutsk on ensimmäinen paikka matkalla, missä päästään nettiin. Kokeilin löytää moskovalaisen ravintolan terassilla langattomia verkkoja, ja olihan niitä. Yhteenkään ei vain päässyt sisään.

28.-29.6.

Koska sain isällekin läpi aikeeni mennä junalla koko matka, lähdemme Hämeenlinnasta ensin Riihimäelle, jossa on vaivainen viiden minuutin junanvaihto Lahen (lahtelaisen kieliopin mukainen genetiivi) paikallisjunaan. Kannatti tulla junalla, autossa emme olisi törmänneet parta-agamaan, joka matkusti edessä olevalla penkillä. Nousemme Lahessa reilun puolen tunnin kuluttua Moskovaan menevään Tolstoi-junaan. Joka näyttää VR:n juniin verrattuna heti joltain aivan muulta. Vaunupalvelija, eli provodnika tarkistaa lippujen lisäksi passit ennen kuin pääsemme junaan.

Parta-agama

Tolstoihin

Vainikkalassa suomalainen rajavartija tunnistaa nimemme passista, on lähes sukua meille. Venäjälle tulon huomaa välittömästi rajanylityksen jälkeen. Betoniset sähköpylväät on ollut hankala saada suoriksi. Metsät näyttävät reheviltä, datsat ränsistyneiltä. Metalliromua. Viipuri näytti ilta-auringon laskiessa hienolta.
Kaksi Kouvolasta junaan noussutta suomalaispariskuntaa juopotteli ja möykkäsi hillitysti mutta silti riittävän kuuluvasti puoli yötä. Keikkamatkalla ollut asennusmies tunsi itsensä puhelimessa petetyksi. Provodnika tuo tarvittaessa teetä, leipää ja olutta. Junassa nukkumiseen pitää tottua.

29.6.

Moskova. Ensimmäisenä pitää ihmetellä opasmerkintöjen epämääräisyyttä. Jaroslavski-asema löytyy kyllä. Aseman ympärillä pyörii enemmän tai vähemmän humalassa olevia ihmisiä. Valppaana. Kamat matkatavarasäilytykseen – mies sanoo että säilytys on auki koko päivän. Päätämme palata silti ainakin kaksi tuntia ennen junan lähtöä hakemaan kamoja.

Metrolla Kremlille, asemat ovat hienoja. Vahdinvaihto osoittaa sen, ettei Ministry of Silly Walk ole kovinkaan kaukana totuudesta. Punainen tori, onhan se nähtävä. Mathias Rust oli aika äijä, ei sitä tilaa siellä kovinkaan paljon ole. Lähti vielä Malmin kentältä, tietää isä. Läheltä puistokojusta hanasta kvassia. Erilaista kuin oma kotikaljamme, makeampaa. Lämpöä tulee pilvettömältä taivaalta riittävästi.

Kävelemme Arbat-kadulle. Tuttu Saatana saapuu Moskovaan -kirjasta. Helvetillinen helle. Lounasta, pivoa, ylihintaisen kahvilan cappuccino ja latte, jotka saattavat olla koko matkan viimeiset hyvänmakuiset kahvit. Venäjällä on kuulemma paras opetella suosiolla teenjuojaksi, jos ei vielä sellainen ole,

Aikaa on runsaasti – Siperiaankarkoitus alkaa vasta iltayhdeksän jälkeen. Metrolla Sokol'nikin kirkkoon ihmettelemään kuvainpalvontaa. Vierestä löytyy ensimmäinen Venäjältä logattu geokätkö. Patikointia Sokol'nikin puistossa. Tänne toisin lapseni. Paikka näyttää myös hämmentävän tutulta. Täälläkö on kuvattu JIM-kanavalla näytettävää Alastonta piilokameraa?

Läheisessä baarissa todistamme kummallista näytelmää. Kolme miestä istuu terassilla, he lähtevät hieman meidän tulomme jälkeen vain palatakseen hetken kuluttua takaisin tivaamaan tarjoilijapojalta jotain. Meidän paljon oletuksia sisältävän teoriamme mukaan yksi miehistä oli lähdettyään huomannut lompakkonsa puuttuvan ja oletti, että tarjoilija oli sen nyysinyt. Asiaa selviteltiin sekä terassilla, että ravintolan sisätiloissa tarjoilijaparan lähes vääntäessä itkua. Jotenkin tuntui tyhmältä idealta palata syyttämään tarjoilijaa sen oletuksen perusteella, että lompakko oli jäänyt ravintolaan. Kas kun ei meitä keksinyt syyttää.

Olemme hyvissä ajoin takaisin Jaroslavski-asemalla, jonka läheisyydestä täydennämme ruoka- ja juomavarantojamme ennen kuin haemme loput matkatavarat säilytyksestä. Juna 2, eli Rossija lähtee ajallaan. Ehdin ennen sitä jopa hinkata hyttimme ikkunaa vähemmän likaiseksi.

30.6.

Junassa oli Moskovasta lähtiessä kuuma, mutta yön aikana lämpötila viileni sopivan huoneenlämpöiseksi. Ekat hereilläoloajan pysähdykset (Kirov, Baljetsino, Perm). Junan pysähdysasemat sekä tulo- ja lähtöajat löytyvät käytävän seinältä. Kirovin asemalle saavuttaessa aikataulua tutki vanhempi saksalaismies, joka vertaili kellonsa aikaa aikataulussa ilmoitettuun tuloaikaan. 'Pünktlich', sai venäläisjuna saksalaishyväksynnän.

Asemien kioskeilta on helppo ostaa täydennystä varastoihin, tosin Kirovissa teetä pyydettäessä tarjottiin pullotettua sitruunateetä. Kansainvälisellä viittomakielellä esitetty pussiteetä merkitsevä elekään ei tuota tulosta. Vasta Permin asemalaiturikauppiaiden monipuolisesta valikoimasta löytyy oikea tuote. Täällä niitä kaalipiirakkamummojakin on.

Permin myyjiä

Ravintolavaunu testataan ensimmäistä kertaa. Bortshkeitto ei vastaa isän käsitystä bortshista, mutta on kuulemma hyvää. Omassa lihakeitossani on ainakin kolmea erilaista lihaa, ja se on loistavaa. Smetanaa on pyytämättä valmiiksi molemmissa annoksissa. Samaan aikaan ravintolavaunussa syö saksalainen ryhmä, josta osa asuu meidänkin vaunussamme. Vanhat ukot eivät pahemmin jaksa ihmetellä, että puhun heille saksaa.

Lukiessamme hytissämme ovi tempaistaan auki. Ovensuussa seisoo nuorehko mies, joka parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen osoittaa kysyvän ilmeen kera kädessään olevia tavaroita, jotka ovat ilmeisesti myytävänä. Ei-kiitoksen jälkeen mies poistuu. Tuntuu, että ainakaan puhtaat jauhot eivät kuuluneet myyntiartikkeleihin.

Maisemat muuttuvat päivän aikana. Uralin ohituksen näkee aikaisempaa kukkulaisemmasta maastosta, mutta vuoria ei hyvälläkään tahdolla erota. Voitan kevyesti isän sakissa. Ei sitä turhaan raahattu puolen kilon painoista ihan liian isoa puulautaa mukana. Iltamyöhään juna saapuu Aasian puolelle. Maanosan vaihtumisen kunniaksi on kuulemma radanvarressa joku obeliskikin, mutta ohittaessa on jo liian pimeää.

Vaunuemännät Jelena & Natasha

1.7.

Päivä kuluu kirjoja lukien, epämääräisen mittaisia torkkuja ottaen ja asemalaitureilla pysähdysten aikaan käppäillen. Siperian isoja jokia ylitetään : Ishim, Irtysh, Ob. Virtaussuunta on edelleen pohjoiseen.

Barabinsk voittaa päivän neuvostoliittoisimman aseman palkinnon. Kunnon betonikolossi. Käymme aseman sisällä ja toisella puolella. Barabinsk ei välttämättä olisi ensimmäisenä listalla, jos pitäisi valita uutta asuinpaikkaa. Asemalaiturimyyjiltä lunastetaan olutta, piirakoita ja epämääräinen savukala. Yksi piirakkamummo rementää kovasti tyrkyttäen omia tuotteitaan ja osoittaen meidän piirakkapussiamme. Njet spasiba. Hieman mauttomia perunapiirakoita myöhemmin syödessämme epäilemme, että mummo tiesi että hänellä olisi ollut paremmat piiraat. Ehkä missasimme maailman parhaimmat piirakat.

Barabinskin jylhä asema

Eväät

Piroshkibabushka

Syömisemme on vakiintunut mukana oleviin pussikeittoihin ja asemalaituripiirakoihin. Aamulla pikapuuroa ja teetä. Kyllä sitä ravintolavaunussakin voisi syödä laadun puolesta, muttei omia eväitä viitsi oikein takaisin kotiinkaan raahata. Asemilta saisi nuudelikeittoja ja muuta einestä riittävästi koko matkaksi.

Tarjonta

Eväät

Päivän aikana isä ei edelleenkään voita sakkipeliä, joka tosin kaamean virheeni takia päättyy pattiin. Illalla ylitämme valtavan Ob-joen ja saavumme saman tien Novosibirskin asemalle. Vaikka lähestymisen aikaan esikaupunki ja ratapihaseutu näyttää tyypillisen kurjalta, kaupungin keskusta vaikuttaa oikeastaan hienolta. Toinen kokonainen junapäivä on pulkassa. Vaikka ajantajun kanssa on vähän niin ja näin (seuraamme lähinnä Moskovan aikaa niin kuin junakin), on tämä hieno tapa matkustaa.

2.7.

Päivän ensimmäinen pidempi pysähdys (20 min) on Krasnojarsk. Kiipeämme kävelysiltaa pitkin matkan tähän asti komeimmalle asema-aukiolle. Asema on jylhä ja suuret suihkulähteet sekä kommunistiset seinämuraalit koristavat aukiota. Nuori nainen poseeraa valokuvaajalle rauta-aitaa vasten vääntelehtien. Viihtyisän näköinen kaupunki.

Maisemat muuttuvat päivän mittaan siperiamaisemmiksi. Juna kiertää kukkuloiden liepeitä ja etelässä näkyy Sajan-vuoristoa. Lonely Planet sanoo (vasta!) Ilanskaja-aseman kohdalla, että Venäjällä asemien kuvaamista pidetään edelleen vakoiluna. Ja minulla kun alkaa olla jo hyvä valikoima venäläistä rautatieasemakuvastoa. Pitänee tehdä tarjous CIA:lle, jos päästään vielä kotiiin.

Punainen Krasnojarsk

Sajan

Pelaan matkan huonoimman sakkipelini, mutta sekin päättyy pattiin. Äijä ei ole voittanut vieläkään! Irkutskiin saapumisaika on 5.16, johon tätä kirjoittaessa on enää vajaat kuusi tuntia. Olisi kai viisainta mennä nukkumaan, mutta ajantaju heittää vielä sen verran, ettei uni tulisi kuitenkaan. Junankin kello näyttää edelleen Moskovan aikaa, viittä tuntia vähemmän. Ulkona alkaa olla jo pimeää, Siperian pellot peittyvät usvaan.

Tyypillinen irkutskilaisasumus

3.7.

Irkutsk ja takaisku.

Saavumme aamukuudelta lähes unettoman yön jälkeen kaupunkiin. Taksi heittää meidät nopeasti hotelliin. Sellainen neuvostoaikana varmaan komeana patsastellut majoituslaitos, mutta tätä nykyä ainakin osittain auttamattoman ränsistynyt ja - neuvostoliittolainen. Huoneen lukko heiluu holtittomasti, eikä ilmastointia ole. Liinavaatteet ovat kuitenkin puhtaat, ja palvelu pelaa englanniksi. Neljännen kerroksen ikkunastamme on hienot Angara-joen näkymät. Mutta se - tällä kertaa konkreettinen - takaisku: aamiaisen aikoihin vatsa alkaa varoitella, ja sekaisinhan se sitten on. Kotimaan suunnalta keljuillaan jo tekstiviestitse antibioottien mukaanottamattomuudesta. Pitkien aamupäiväunien jälkeen kaupungilla kävely on tuskaisaa: suu kuivuu, mikään ruoka ei maistu, paahtava helle on viedä voimat. Käppäilemme kuitenkin Siperian Pariisin keskustassa muutaman tunnin. Taas löytyy geokätkö. Kaupunki on jännä sekoitus tsaarinaikaa, Neuvostoliittoa ja modernia. Illansuussa olo alkaa kohentua, vaikka hellettä riittää pilvettömältä taivaalta.

Been there, done that

2010-06-28T15:02:00.001+03:00

Matka on alkanut! Ensimmäinen etappi on Hämeenlinna. Kuten uhosin, aloitin matkan Katujunalla, joka kiertää Tampereen keskustan hotelleja Laukontorin ja Särkänniemen kautta. Tulipahan kerrankin oltua turistina kotikaupungissaan. Katujuna meni vieläpä Finlaysonin Siperian ohi, joten Tampereella voi tehdä trans-Siperian matkan alle tunnissa!

Katujuna

Siperia!

Kävin vielä ennen Hämeenlinnan-junaa Tampereen Veripalvelun kautta luovuttamassa tavanomaisen annokseni viidettäkymmenettäkuudetta kertaa. Ei sitä tiedä, minkälaisen kaamean taudin sitä matkalta saa, joka estää tulevat luovutukset. Parin tunnin päästä mennään henkilöjunalla Lahteen, josta nousemme Moskovan-junaan.

Pakkaaminen

2010-06-27T14:55:00.001+03:00

Huomenna olisi sitten lähtö. Olen pakannut kamoja toden teolla vasta tänään. Aina sama juttu: Miten voi matkatavarat painaa lähtiessä näin paljon? Rinkan ja päivärepun yhteispaino on 16 kilon luokkaa, mikä ei toki lentokonemielessä ole kovinkaan paljon, varsinkin kun repun voi ottaa paluumatkalla käsimatkatavaraksi. Silti sitä alkoi väistämättä miettiä jonkun ronkelinkokoisen sakkilautahässäkän mukaanottamisen mielekkyyttä.

Sakkilaudasta ei tingitä, mutta päätin jättää Mongolian matkaoppaan kotiin (Trans-Siperian oppaassa on riittävästi Mongoliatietoutta). Samoin Parvilahden Siperian-seikkailuista kertova kovakantinen järkäle sekä jo kertaalleen luettu Tiukkojen tilanteiden käsikirja jäävät tänne. Vaatteistakin karsin muutaman kappaleen. Hyvä puoli on vielä se, että osa matkatavaroista tulee syötyä ja juotua matkan aikana. Tila tulee siis vielä lisääntymään!

Propuskat ja pumaskat

2010-06-23T11:03:00.001+03:00

Eilen tuli postissa iso nippu lippua ja lappua. Nyt on hallussa menomatkan liput aina Ulan Batoriin saakka. Loppumatkan liput toimitetaan sikäläiseen majapaikkaan. Rahaakin vaihdoin jo. Vaikea sanoa, paljonko käteistä menee useana peräkkäisenä junassaistumispäivänä. Tuskin paljon.

Neuvot

2010-06-20T21:30:00.001+03:00

Sekalainen kokoelma neuvoja ja kommentteja, joita olen viime kuukausina eri ihmisiltä kuullut:

Mä en ainakaan ikinä lähtis tollaselle matkalle vaikka maksettais.
Ota mukaan joku kuppi tai kauha, jotta voit peseytyä junan vessassa.
Squashpallo toimii kätevänä lavuaarikorkkina
Ai, sä sait houkuteltua isäskin tuollaiselle extreme-matkalle. [Koko idea ja unelma oli alunperin isän.]
Jurtassa on kamalaa, vaihdoin yhden yön jälkeen hotelliin.
Odotan lapsellisen innostuneena että pääsen nukkumaan arolla jurtassa.
Ota mukaan paljon luettavaa, jos et halua katsella koko viikkoa Siperian koivikoita.
Ei kannata kuluttaa koko matkaa lukemiseen. Junan ikkunasta tuijottaminen voi avartaa mieltä.
Odotan matkalta ehkä eniten Baikalin näkemistä.
Onhan näitä järviä nähty. Baikal ei tuo mitään lisänäkemystä asiaan.
Ota mukaan maitohappobakteereita, antibioottia ja kannattaiskohan sun ottaa omat neulatkin.
Älä koske smetanaan.
Mä haluun mukaan!

Pieni maailma

2010-06-17T10:27:00.001+03:00

Juttelin kissa-asioista uuden naapurin kanssa. Sanoin ohimennen olevani lähdössä junalla Pekingiin ja tarvitsevani mahdollisesti joiksikin päiviksi kissanhoitoapua. Miten sattuikin, naapuri on lähdössä samalle reitille joitakin viikkoja itseäni myöhemmin. Ei minun tuttavapiirissäni yhtä työn kautta tuttua lukuun ottamatta ole ketään, joka trans-Siperian radalla olisi reissannut, ja nyt kun olen itse lähdössä, naapuriin muuttaa heti toinen lähtijä.

Vaikka itse matka taittaa lähes neljänneksen maapallon ympärysmitasta, tuntuu maailma joskus aika pieneltä paikalta.