Tuhat ja yksi hälytystä

Vesipelastusta

2012-06-24T00:17:00.000+03:00

Ystäviä näistä piireistä on tullut hankittua vaikka kuinka paljon. Jotkut ovat vielä parempia kuin toiset, näistä suurimpana voisin mainita City of Pittsburghin Bureau of Paramedic Rescuen aluepäällikön Norman Auvilin.
Olen saanut johdatusta, opastusta ja neuvoa enemmän kuin omiin tarpeisiini.

Useita kertoja osallistuin tehtäville Pittsburghissa. Toimin avustajana hänelle, Chief 504:lle, yövuorossa.
Kerran myös jopa veljeni ja ystäväni kanssa, jotka tulivat Suomesta minua tervehtimään.

Vasemmalla minä, keskellä District Chief Auvil, oikealla veljeni Tommi, myös alalla.

Pääsin myös kokemaan henkeänsalpaavan upeita kokemuksia, kun hän ja hänen kouluttajaystävänsä kutsuivat minut osallistumaan Suomalaisena vieraana Pittsburghin kaupungin pelastuslaitoksen vesipelastuskurssille.
Oli silmät pyöreänä kun istui luokassa suurkaupungin ammattilaisten kanssa, kuunnellen opetusta. Matka suomalaisen pikkukunnan VPK:lta tuntui taas niin pitkältä.

Otin vedenkestävällä kypäräkamerallani videokuvaa kurssilta.

Vesipelastuskursin jälkeen jokainen osallistuja teippasi nimilaattansa uimahallin seinään. Väri kertoi itsearvioidusta uimataidosta. Oli hiljainen hetki kun katseli omaa nimeä näiden suurkaupungin ammattilaisten vierellä.

Yksi rakennuspaloista, joita ajelimme yöllä.

Pittsburgh, Mt. Washingtonin huipulta.

Vilkaisemassa vesipelastusasemaa.

Hieman ennen vuoron loppumista autoa tankkaamassa.

Taas yksi niistä hiljaisista hetkistä, jotka saavat niin mietteliääksi.

Aseman seinällä.

Charleston, Etelä-Carolina

2012-06-24T00:02:00.002+03:00

Kannattaisi joskus miettiä mitä kellekin menee ja sanoo. Muutama ystävällinen sana tuntemattomalle Folly Beachillä, Charlestonin edustalla, johti siihen, että asun loistavien, minulle tärkeiden, ihmisten kanssa Etelä-Carolinan auringon alla. Päivisin on kuuma, öisin on ihan yhtä kuuma ja joskus viime kuussa satoi kerran.
Päivät toistuvat samanlaisina, ja paloautojen sijaan nyt onkin lastenhoitoa. Pennsylvaniassa tuli käytyä muutama viikko takaperin ja olikin sydäntä lämmittävää istua hetkeksi paloautoon ja miettiä elämää.

Charleston on upea kaupunki. Etelän charmi puree palmujen humistessa samalla kun tuulet atlantilla pitävät ihon viileänä. Charleston on yksi kauneimpia kaupunkeja missä olen käynyt, jääden jälkeen Pariisille, Roomalle ja Washington, D.C.:lle.

Täällä on hyvä olla pienen tovin ja miettiä mitä seuraavaksi.
Ja ainiin, käyn vähintään kaksi kertaa viikossa tanssimassa. Tanssi on täällä suosittua nuorten harrastusta.
Valjastin Pelastustoimintaan varatun kypäräkamerani tanssimiseen. Otin sen pois kypärätelineestä, kiinnitin hikipannalla päähäni ja lähdin tanssimaan.

Dance on.

Hiljaisuutta

2012-06-04T04:12:00.002+03:00

On tullut vähänlaisesti kirjoiteltua, ja ihan syystäkin. Elämä on kuljettanut vaikka minne, eikä hullunmyllylle näy ihan vielä loppua.

Miksi?

2012-02-21T04:21:00.000+02:00

Miksi lähteä maapallon toiselle puolelle tekemään työtä, josta ihmiset kotimaassakin monesti haluavat rahaa? Siinäpä se vasta kysymys on, enkä voi siihen täydellisesti vastata itsekään. Täytän kohta 22 vuotta ja tämän ikäisenä olisi hyvä, jos olisi vähän enemmän vakautta elämässä sen sijaan, että asustelee paloasemalla muiden vastaavien taliaivojen kanssa. Siivoamista, tarkastuksia, pyykkäämistä ja kokkaamista riittää sellaisiin mittasuhteisiin, ettei sitä aina vankilasta erota. Toisaalta, vapauttakin joissakin suhteissa. Määrättyjen tehtävien jälkeen voi rauhassa loikoilla ja keskittyä vaikka kirjojensa lukemiseen.

Noh, miksi ihmiset ylipäätään ryhtyvät vapaaehtoiksi palomiehiksi? Onko se adrenaliini, vauhti, vaara, toveruus, yhteisö tai kenties ilmaiset limpparit jota asemalta saa? Kovin vähän maailmassa löytyy vapaaehtoisia R-Kioskin myyjiä, kirjastonhoitajia tai talonmiehiä. Tästä päätellen pelastusalassa on väkisinkin jokin salainen jippo joka saa ihmiset kerääntymään yhteen työn ääreen ilman rahallista korvausta. Vapaaehtoisen pelastustoimen juuret juontuvat satojen vuosien päähän ja yhä edelleen ne ajat hönkivät muistoaan asioissa. Englannin kielessä on loputtomasti pelastustoimen sanastoa jonka merkitystä ei kunnolla pysty ymmärtämään, ellei ymmärrä historiaa niiden takana. Joka tapauksessa, vapaaehtoisuuden juuret ovat syvään juurtuneet maailman paloasemille.

Ehkä ennemmin kuin setvin kaikkien vapaaehtoisten ja palkattujen motiiveja hakeutua alalle, selvitän omaani. Lähinnnä selkeyden ja kaavamaisemman kerronnan vuoksi. Mitäpä minä muista tietäisin, varsinkin kun tarinoita on varmasti niin monta kuin on kypärien kantajiakin. Tietämättä muiden ajatuksista tekojen takana, itse tartun kypärään monta kertaa päivässä ja nousen paloautoon, katsellen hitaasti avautuvaa hallinovea ja kuunnellen radiosta kuuluvaa selostetta. "At the intersection of Mosside Boulevard and Haymaker Road, two vehicle head on accident with injuries, company 4 has been alerted. Time 0833." Arkinen elämä ja rutiini tekevät vastaavista radioviesteistä tavanomaista kuultavaa. Se on vain tarkentavaa informaatiota joka auttaa hahmottamaan tilannetta. Kuitenkin, hätäkeskuspäivystäjän tottuneen äänen takana on toisenlainen maailma. Työmatkallaan ollut viisilapsisen perheen äiti ja kauppaan matkalla ollut opiskelija. Rutiinin ja tottumuksen sijaan "toisella puolella" auttamisen ketjua on ihmisiä joilla on hätä. Arjen elämä särkyy hetkessä ja lasinsirpaleiden mukana autossa lentävät matkustajat ovat mahdollisessa elämän kääntymispisteessä. Työkyky, näkö tai elämä voivat hävitä silmänräpäyksessä. Tätä puolta tulee ajateltua ehkä vähän liian harvoin istuessa raskaassa pelastusautossa kiinnittäen turvavyötä ja naureskellen vierustoverin vitseille. Ajatus siitä, että sillä samaisella hetkellä vaikeasti loukkaantunut nainen, jonkun äiti, retkottaa verisenä turvavyötään vasten ja miettii, näkeekö lapsiaan enää, on kovin kaukainen ja vieras. Ehkä onneksi?

Ajoneuvohallin ovi nousee kokonaan ylös ja hitaasti pelastusauto rullaa esiin aamuaurinkoon. Sireeni kaikuu rakennuksista ja hälytysvalojen loiste tervehtii liikennemerkeistä. Joskus näinä hetkinä vaivun ajatuksiini ja mietin matkaani syrjäisen maaseutukunnan VPK:n kautta amerikkalaisen suurkaupungin esikaupunkibetoniviidakkoon. Mikä minut on tänne tuonut ja miksi? Neljä vuotta sitten olin kuolaa valuvan innokas, osallistuen kaikkiin mahdollisiin harjoituksiin, hälytyksiin ja aktiviteetteihin mihin ikinä pystyin. Juoksin paloasemalle harva se hetki ja käytin kaiken voimani oppiakseni kaiken mahdollisen tiedon ja taidon. Kertaakaan en saanut siitä rahallista korvausta, mutta toisaalta, kertaakaan en sitä edes pysähtynyt ajattelemaan. Halusin tehdä sitä. Se oli hauskaa ja mukavaa, tärkeää ja mielekästä.

Ohi vilistävät amerikkalaiset pikaruokaketjut ja englanninkieliset tienviitat. Maaseutu on vaihtunut Pittsburghin esikaupunkialueeseen. (Vaikka kuvassa onkin New Yorkin Engine 65.) Hiljaisen maaseutukylän sijaan olemme Pennsylvanian neljän suurimman tien risteyksessä. Valot välkkyvät ja mennyt elämä vilisee silmien ohi samaan tahtiin. Näinä itsetutkiskelun hetkinä miettii syitä tähän. Mikä tänne on tuonut, miksi ja miten? Musiikin soidessa saattaa jopa hymähtää muutamaankiin otteeseen siitä kaikesta absurdiudesta jota tilanne mukanaan tuo. Samoilla hetkillä pelastusauto hidastaa onnettomuuspaikan edessä esimiehen jakaessa käskyjä. Muikea hymy, peukku pystyyn ymmärtämisen merkiksi ja nauraen kypärä päähän samalla kun astuu ulos ovesta.

Naurun ja peukkujen heiluttelun sijaan kolhiutuneessa autossa häilyy tietoisuuden rajamailla perheellinen ihminen. Nainen jolla on rakkaita, lähimmäisiä, ystäviä ja henkilöitä jotka välittävät. Useimmille ihmisille onnettomuus sattuu vain kerran elämässä. Rutiinista ei voi puhua kun paniikki valtaa mielen ja epätoivo kalvaa sydäntä rinnassa. Mitä näiden ihmisten mielissä liikkuu? Kuvat aviomiehestä, lapsista ja koirasta? Huoli niiden pärjäämisestä jos itse ei ole enää paikalla? Kuka maksaa laskut, kuka vie nuorimman lääkärille? Kuka tervehtii koulusta palaavaa jälkikasvua ovella?

Ihmisillä on paljon menetettävää. Omaisuuden ja terveyden lisäksi mukana on pahin kaikista. Lähimmäinen, rakas, perheenjäsen, ystävä. Toinen ihminen. Menetyksen tuska ja sen pelko. Kun sisäiset verenvuodot vievät viimeisetkin voimat ja sivuikkunan aiheuttama vamma ohimossa tekee ajattelemista kivuliasti, mitä ihminen miettii läheisistään? Entä mitä kotona oleva aviomies tai lapsikatras ajattelisi, jos tietäisi? Elämän tärkein ihminen on jossakin kaukana, lämpöisän sylin sijasta matkalla kohti kuoleman lautturia, toisenlaiselle matkalle ajasta ikuisuuteen. Kun tietoisuus häilyy, mitä ajatuksia sireenit herättävät? Miltä tuntuu kun palomies tervehtii, kysyy mihin koskeen ja ujuttautuu takapenkielle, käsillään tukien niskaa. "Do not worry ma'am, the fire department is here. We are here to help you out." Sanat joita itse olen monesti käyttänyt ensimmäisenä selostuksena. Auttavatko ne? Tuleeko toivonkipinä siitä, että vielä pääsee kotiin? Miltä ne tuntuvat?

Merkitseekö se, mitä käsilläni teen? Onko sillä vaikutusta? Olenko vain historiaa vai teenkö historiaa? Tiedän, että yritin tekstilläni vastata kysymykseen, mutta yrittäessäni muodostaa vastausta ajaudun itse kysymään. En minä mistään mitään tiedä. Sen sijaan toivon, että ne tunnit luokassa, luetut kappaleet ajoneuvojen leikkauskohdista ja kopioidut muistiinpanot traumapotilaan hoitamisesta maksavat itseään takaisin kun pelti kolisee. Toivon, että niillä on väliä eivätkä ne vain olisi samantekeviä hetkiä elämässä, asioita joillla ei ole mitään arvoa. Sillä, elämähän on täynnä asioita joita tekee turhaan ilman mitään merkitystä. Ajatteleeko Paloesimies Jukkapekka P. koskaan mitä kaikkea minä teen niillä taidoilla, jotka aikoinaan opin hänen liikennepelastuskurssilla, kylmässä Suomessa? Että ne selostukset pelastussaksien käyttämisestä kantaisivat tietoa ja taitoa jonkun räkäpäisen nuoren sällin mukana maailman toiselle puolelle ja konkreettisesti koskettaisivat hyvällä tavalla jonkun amerikkalaisen perheenäidin elämää? Tuskin, mutta jos ajattelee, toivottavasti on ylpeä omasta työstään. Sietäisi.

Eihän tässä kukaan ihmisiä pelasta, lähinnä vain pitkittää viikatemiehen vierailua. Harjoittelun, opiskelun ja tottelevaisuuden ansiosta lahjoittaa yhden sekunnin lisää. Yhden hetken lapsien kanssa, yhden kävelyn, yhden yhteisen joulun, yhden lomamatkan lämpöön rakkaimpiensa kanssa, yhden ohikiitävän tunnin oman kullan kainalossa. Toivottavasti niillä on merkitystä, toivottavasti työni ei valu hukkaan. Toivottavasti ne hetket tulevat ja toivottavasti ne säilyvät muistoissa. Toivottavasti matka kohti UPMC Mercy-sairaalaa on täynnä toivoa paranemisesta, paremmasta huomisesta ja ehjästä elämästä. Toivottavasti minä merkitsin.

Toisaalla perhe istuu television ääressä illalla kodissaan. Koti on henkinen ja fyysinen turvapaikka, ihmisen luola jonne voi paeta muuta maailmaa ja viettää tärkeää aikaa läheistensä kanssa. Lasten kasvaminen pikkuisista murrosikään ja kaikki koetut hetket hengittävät muistojen taikaa talon seiniin. Koti on paljon muutakin kuin puuta ja lasia, se on vuosien saatossa rakennettu ajatus.
Nyt juuri hiljattain ostettu televisio rupeaa kipinöimään savutussahdusten saattamana. Ennenkuin kukaan ehtii tehdä mitään, terävä lieska lyö television sisuksista ja sytyttää verhon tuleen. Vanhemmat saattavat lapsensa ulos soittaen samalla hätäkeskukseen, katsoen kun tuli valtaa yläkerran olohuonetta. Mitä sellaisessa tilanteessa ajattelee?

Paloaseman yhteisöllisyys ja tapa tehdä asioita yhdessä lämmittävät illanviettoa. Popcornit ja tortillat häviävät lautaselta Frendit-maratonin tahdissa. Vapaaehtoiset palomiehet, ammattipalomiehet, asemalla asuvat ja yötä viettävät nuokkuvat sohvilla ja tuoleilla, ivaavien ja sarkastisten vitsien lentäessä naurunremakan keskellä. Kova huumori on osa pelastustoimea ja tulee aina varmasti olemaankin. Kukapa sitä edes muunlaisena haluaisi? Näitä hetkiä kaipaa aina ollessaan poissa. Tälläistä toveruutta ja lämpöä on vaikea löytää muualta. Vanhojen palomiesten tuhannet tarinat ja nuorten innokkuus niitä kuunnellessa ovat kuin leiritulen tarinankerrontahetkiä.

Harva ymmärtää sitä miten nopeasti tuli etenee huoneessa. Kymmenissä sekunneissa verhot liekehtivät sytyttäen seinän tapetit ja rakenteet tuleen. Liekkien loimu näkyy ikkunan takaa ulos asti. Odotus tuntuu ikuisuudelta, hätäpuhelun alkamisesta voisi luulla olevan tunteja.

Kellojen kilinä ja päivystäjän puhe katkaisevat illanvieton kuin veitsellä sivaltaen. Liukutangot kolisevat ihmisten siirtyessä alakertaan. "432 Altaview Drive, possible residential fire, companies 4, 5 and 1, Rescue 6 for the RIT, due to respond." Takkeja laitetaan päälle ja kypäristä tartutaan jämerällä otteella. Varmalla kävelyllä kohti sammutusautoja ja kyytiin nouseminen. Päällimmäisenä ajatuksena on kuitenkin se samainen joka kuuluu jokaiseen rakennuspalohälytykseen. "Turhaa. Väärä hälytys. Höpönlöpöä." Moderni aika, palotarkastukset ja paloturvallinen rakentaminen on johtanut siihen, että todellisia rakennuspaloja on, onneksi, kovin harvoin. Palot useimmiten tyssäävät alkuunsa ja loppuvat ennenkuin edes kunnolla lähtevätkään.

Kohteessa on kuitenkin toisenlainen tervetulotoivotus. Savuavan leivänpaahtimen tai höyryn aiheuttaman paloilmoituksen sijaan yläkerran ikkunasta lyövät liekit kohti taivasta. Sammutusauto pysähtyy palopostin viereen ja esimies jakaa käskyjään. Kuljettaja rupeaa kiinnittämään syöttöletkua kiinni sisäänottoon samalla kun minä ja työparini repäisemme puskurilinjan letkun irti autosta ja ryhdymme kävelemään kohti etuovea. "Nyt mennään eikä meinata."

Monta vuotta sitten istuin Pusulan paloasemalla luokkahuoneessa kuunnellen Paloesimies Pekka S:än oppituntia savusukelluksesta. Lieskahdukset, ovien murtamiset ja etsintätekniikat juoksivat taas mielessäni kun parini kanssa nostamme maskit naamalle ja ryhdymme paineilmaa hengittäen murtamaan ovea jonka viimeisenä talosta poistunut oli kiirehtiessään läimäyttänyt lukkoon. Sorkkarautaa muistuttava Haligan-työkalu tungetaan lukkopesän kohdalta sisään ja kirveen hamaraa käyttäen runnotaan se sinne sisään. Pyörittävällä liikkeellä saa kammettua lisää tilaa lukkopesän ympärillä olevien karmien antaessa periksi. Tämä taas antaa yhä lisää tilaa tunkea työkäly pidemmälle. Napakka isku kirveen hamaralla Haligan-tangon kulmaan ja viimeinen kampeava veto. Kovan pamahduksen saattelemana metallinpalat lukosta ja puunsirpaleet karmeista lentävät tangentin suuntaan. Ovi on nyt auki ja näyttävä murtaminen antoi pienen puuskan adrenaliinia.

"See, the stairs go upstairs there, on the right side!" Paineistette letku vetää huonekaluja ja pikkutavaroita sivuun kun sitä vedetään pitkin eteisen käytävää. Portaiden alapäähän päästyämme voimme selvästi nähdä miten paksu savupatja täyttää yläkerran. "Siellä se on. Nyt näytetään mihin me pystytään." Kävellen pystyssä kiipeämme portaita pitkin yläkertaan ja savuverhoon astuttuamme laskeudumme polvillemme. Kontaten eteneminen on raskaampaa, mutta ainakin näkee mihin on menossa. Nyt näkee liekeissä oleva huone. Kuuma loimutus tervehtii savun läpi ja liekkien juuri näkyy savun alapuolella. Tälläisenä hetkenä rupeaa taas ajattelemaan kaikkia sekalaisia ajatuksia. Päässä kuuluu aina välillä erään laulun sanatkin.

These are the days
Where you become what you become
These are the streets
Where the story's told

Entä ne kaikki ihmiset jotka ovat aikoinaan epäilleet minua? Kunpa he näkisivät minut nyt. Kunpa äiti, isä ja sisarukset näkisivät minut nyt. Kunpa mummo ja kummitäti. Kunpa voisin tehdä ihmisistä ylpeitä, ylpeitä sukulaisestaan. Jokainen ihminen haluaa hyväksyntää, tavalla tai toisella. Koen tavallaan, että haluan ostaa paikkani tässä maailmassa, ja tämä on hyvä tapa päästä edes vähän lähemmäksi sitä tavoitetta.

Nyt palavan huoneen kuumuus tuntuu jo kunnolla suojavaatteiden läpi. Liekkien rätinä ja paineilmalaitteen hengityksen äänet tahdittavat konttaamista eteenpäin. Huoneen ovelle päästyämme näemme helposti mistä liekit lähtevät. Seinän kulmasta, telkkarin takaa. Koko huone ei ole vielä liekeissä, ainoastaan noin kolmasosa siitä. Hetken arviointi suihkuputken suuntaamisesta vesivahinkojen välttämiseksi ja viimein vedän kahvasta taaksepäin. Rekyyli-isku nykäisee hartioista mukavasti samalla kun noin 35 asteen kulmassa lähtevä suihku kiitää kohti kohdetta. Kahva takaisin eteen suihkun sammuttamiseksi ja taas nopea arviointi uudesta suihkauksesta. Seuraava lähtee kohti kattoa antaen mukavan pölähdyksen höyryjä. "Kunpa äiti näkisi mut nyt." Enpä olisi tänne arvannut päätyväni kun ensimmäistä kertaa ihastelin paloautoja Inkoon VPK:n hallissa. "Elämä kuljettaa, mutta pitäisi varmaan keskittyä tähän sammuttamiseen."
Kolmas, vähän pienempi, suihku sammuttaa viimeisenkin liekin ja huoneeseen jää leijumaan enää, hieman edellistä ohuempi, savuverho. "Good job Finland, good job." kuuluu takaatani, samalla kun tunnen taputuksen olkapäältäni. Kunpa isäni näkisi miten saan hyväksyntää minua paljon kokeneemmalta palomieheltä. Miten tälläisiä hetkiä voisi ikuistaa ja kehystää? Onko niitä mahdollista saada seinälle, kulkemaan aina mukana, huonoja hetkiä varten?

Ehkäpä suhtaudun tähän keskivertoa suuremmalla tunteellisuudella, mutta pyrin kuvaamaan sitä kaikkea mitä tunnen ja ajattelen tätä tehdessä. Kun rakennuspalon jälkeen istuu paloauton puskurin päällä ulkona juoden limpparia, hymy on aina korvasta korvaan. Kuin suuren urheilusuorituksen jälkeen olo on kaikkensa antanut. Lisäksi, vielä enemmän kuin mitään muuta, olen omilla teoillani säästänyt ihmisille heidän kodin. Olen etuoikeutetussa asemassa. Saan omalla työlläni vaikuttaa toisten ihmisten elämään positiivisesti. Huoneen remppaamisella ja savuvahinkojen korjaamisella yläkerrassa talo on kuin uusi, eivätkä lapset menetä synnyinkotiaan tai vanhemmat omaa tulevaisuuden turvapaikkaansa. Elämä jatkuu ja vaikka hetken näytti siltä, että arjen tukipilareita kaatuisi, ne seisovatkin yhä pystyssä, tukien iloista elämää pitkälle kohti tulevaisuutta. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä voi sattua, ja kaikkeen ei voi ikinä vaikuttaa, mutta ainakin tätä hätää on autettu.

Jos joku miettii, olenko oikeasti näin dramaattinen ja pohdiskeleva ajatuksissani, vastaus on kyllä. Kyllä olen ja se tekee elämästä välillä turhan hankalaa. Jokainen ihminen kuitenkin sisimmässään miettii hyväksyntää, onnellisuutta ja elämänsä tärkeitä hetkiä. Haluan merkitä, haluan olla ylpeyden aihe ja haluan tehdä jotakin jolla voin oikeasti vaikuttaa ihmisten elämään ja hyvinvointiin. Tässä alassa on paljon taikaa ja mahdollisuuksia, jos on vain valmis tekemään työtä sen eteen. Ja kun puhuin siitä neljän vuoden takaisesta innokkaasta junnusta joka kuola valuen juoksi paloautoille, unohdin mainita, että se ei ole hävinnyt minnekään. Käsi tärisee vähän vähemmän kokemuksen ja taitojen karttumisen myötä sekä ulkoinen olemus on tyynen rauhallinen. Sisällä vellova pikkupoika kuitenkin yhä kiljuu innosta ja nauraa saadessaan tehdä jotakin näin hienoa ja huikaisevaa. Satunnaisesti tämä pikkupoika riuhtoo itsensä esiin sisimmästäni ja tuo leveääkin leveämmän hymyn naamalle katsoessani lähteviä paloautoja, nousevaa nostolavaa tai peltiä murskaavia pelastusleikkureita.

Usein tulee myös ajateltua sitä, miten etuoikeutettu olenkaan kun saan tehdä työtä näin hienojen ihmisten kanssa. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni rinnalleni tälläisiä tosimiehiä ja -naisia jotka jokaisella teollaan pursuavat ammattitaitoa, määrätietoisuutta ja suoraselkäisyyttä?

Pahoitteluni siitä, etten pysty vastaamaan niihin kysymyksiin jotka itse esitin tekstin alussa. Jos yritän, huomaan ajautuvani vain lisäkysymyksien esittämiseen ja sivuraiteille, pohtien sitä kaikkea mitä nämä matkat ja kokemuset minulle merkitsevät. En osaa vastata, sillä en itsekään tiedä. Tiedän vain, että nämä ovat sellaisia päiviä, hetkiä ja kokemuksia jotka määrittävät osaa minusta ja tekevät minusta sen mitä minä joku päivä olen. Vaikka kunnianhimoni haluaa korkeakoulujen maailmaan ja lääketieteen pariin, tiedän myös sen, että palokirves on lunastanut ikuisesti paikkansa minun sydämessäni. Jos kuukaudesta toiseen joka päivä asuu paloasemalla ja silti jaksaa innosta puhkuen huoltaa kalustoa ja pestä ambulansseja, voi ruveta aavistamaan, että saattaa mahdollisesti olla jonkun itselle rakkaan asian äärellä. Ja sitähän minä olen. Elän unelmaani, joka päivä. Tai ainakin yhtä niistä.

Ja niin ajoneuvohallin ovi rupeaa taas nousemaan vilkkuvien valojen säestämänä. Tiedossa on väärä hälytys tai sitten elämää muuttava seikkailu. Kuka tietää? Moottorit jyrähtävät käyntiin ja paloautot lähtevät matkaan. Nostan kypärän päähäni ja rupean laittamaan paineilmalaitetta selkääni. "Kunpa äiti näkisi minut nyt."

Päivästä toiseen

2012-02-08T08:04:00.001+02:00

Oikeasti. Kuinkakohan moni ajattelee sitä, mitä jonkin asian annostelu päivittäin suurissä määrin tekee? Strobojen välkkyminen ja hälytyskellojen kalke kolisee vielä päässä edellisen keikan jälkeen. Paloasemalla asuminen on kova muutos mihin tahansa elämään tottuneelle. Jos jotakin, se muistuttaa yllättävän paljon varusmiespalvelusta. Kaikki jaetaan kaikkien kesken, on selkeät komentosuhteet ja joidenkin tehtävä on valvoa, johtaa ja käskeä, joidenkin tehtävä on taas totella. Koska tahansa voidaan mitä ihmeellisimpiä asioita vaatia puoli neljältä aamuyöstä ja jos ei sitä pysty toteuttamaan heti, tulee palaute kyllä vauhdilla.

Onko tämä valittamista? Ei, ei ole. Enemmänkin pohdiskelua siitä mitä kaikkia ajatuksia päässä herää. En vaihtaisi tätä mihinkään ja viihdyn joka päivä. Silti, voin myös häpeämättä myöntää että välillä meno käy raskaaksi ja pääkoppa kaipaisi hetken vapautta, hetkeä ilman paloautoja ja automaattihälytyksiä. Yhtä kunnon nukuttua yötä ja elokuvaa joka ei katkea kesken kaiken. Ilmeisesti, pätkittäinen elämä on se hinta joka täytyy maksaa, eikä siinä mitään, maksan kyllä. Silti, tuolla katonrajassa on jokin demoni joka pistää valot välkkymään ja kellot vinkumaan päivittäin.

Tarkemmin kun ajattelee, tämä on hiivatin hieno tapa nopeutetusti nähdä, pitääkö alasta oikeasti ja onko itsessä oikeasti ainesta tähän. Sen sijaan, että mielipide muokkautuisi kymmenen vuoden varrella ja ärsyttävät asiat kasautuisivat kontolle saavuttaen räjähdyspisteen jossakin vaiheessa, tämä elämäntyyli lyö sen kaiken vasten kasvoja. Yhdessä paketissa, lyhyessä ajassa. On eri asia haluta olla palomies kun saa tehdä "sankaritekoja" palavalla katolla, ottaa hienoja kuvia ja ajella pelkkiä elvytyksiä. Entä kun keskiyöllä silmät ristissä, janoisena ja pahalta haisevana, täyttää paineilmapulloja komerossa? Kun rullaa letkuja pesuriin vaikka tuntuu siltä, ettei väsymykseltään jaksa enää? Tai kun ambulanssille tulee neljäs hoitolaitossiirto samana yönä ja aamulla pitäisi olla myös aikaisin palotarkastuksella?

Perinteistä ja vanhojen partojen puheista kumpuaa sama henki. Palomies on palomies, palomies sammuttaa paloja. "Tosimiesten keikka" on rakennuspalo, kaikki muu on turhaa eikä merkitse. Ensihoito on vain pakkopullaa, öljyvahinkojen torjunta puunhalailua ja kanto-avut kuuluvat "jollekin toiselle."

Teen nyt jotakin todella tyhmää ja nuorelle oppilaalle sopimatonta, ja totean edellämainitusta, että

"HÖPÖHÖPÖ".

Tosimies, se oikea palomies, istuu ambulanssissa hoitolaitossiirrolla ja ajaa hymyillen jokaisen kiireettömän sairaankuljetustehtävän. Jossei halua ensihoitoa, etsikööt toisen alan. Tosipalomies rullaa letkuja, siivoaa, pesee paloautoja, kokkaa päivällisen ja tekee paperityöt. Palomies ottaa automaattikeikan joka kerta siten kuin se tällä kertaa olisi aiheellinen. Palomies kerää öljyt kadulta, luonnosta ja omaisuuden päältä. Palomies suorittaa ennaltaehkäisevän valistuksen ja koulutuksen hymyillen tietäen, että sillä saavutetaan todellinen voitto. Todelliset pelastamiset, todelliset urotyöt tehdään pöydän takana, toimistossa. Palotarkastusten, pelastussuunnitelmien ja ennaltaehkäisyn parissa. Kouluttautuneet ja työnsä osaavat ihmiset tekevät jotakin mihin kirvestä viuhutteleva palomies ei pysty. He ESTÄVÄT onnettomuuden ennen kuin se edes tapahtuu! Suomalaisen herravihan sijaan minussa kasvaa kokoajan herrainarvostus pelastusorganisaatioiden hallinto-, ennaltaehkäisy- ja johtoelimiä kohtaan.

Tottakai, sehän on vain minun mielipide, mutta näin ajattelen. Toisaalta, tiedän myös olevani liian nuori ja kokematon sanomaan oikeastaan yhtään mitään, suuntaan tai toiseen. Ristiriitaista.

Kolahdus

2012-02-06T08:23:00.001+02:00

Olin ambulanssin takaosassa kun se osui katukivetykseen. Pääni osui tiskiin ja päädyinpähän sairaalaan tarkastettavaksi asian vuoksi. Aivotärähdyksellä ja ruhjeilla selvittiin. Ainoana harmituksena on nyt se, etten pysty muutamaan päivään osallistumaan hälytystoimintaan millään tavalla. On vähän haikea katsella lähteviä autoja ja toivoa, että voisi olla mukana, mutta aina ei vaan saa haluamaansa.

Särky väistyy ibuprofeenilla ja Dr Pepperillä. Jääpähän aikaa lukea koulukirjoja.

Mestaririkollinen

2012-01-25T04:09:00.001+02:00

Elämän pieniä oppitunteja joita muutama yö sitten opin.

1: Mikäli päätät ryöstää huoltoaseman yöllä, teet sen todennäköisesti ilman paitaa ja housut kintuissa. Tammikuussa.

2: Saatuasi seitsemäntoista dollarin ryöstösaaliin, päätät lähteä juosten pakoon ensimmäisestä ovesta jonka löydät. Sen sijaan, että se ovi olisi vienyt Meksikoon ja vapauteen, se veikin naistenvessaan. Noh, tästähän ei karski kundi häiriinny, vaan jatkaa pakomatkaansa, nyt etuoven kautta.

3: Kun poliisiauto ilmestyy taaksesi ja kehoittaa lopettamaan juoksemisen, se yleensä kannattaa, sen sijaan että juoksisit täyttä häkää keskellä katua ja toivot, että aikanaan poliisin Fordista loppuu bensa.

4: Harva asia lienee yhtä nöyryyttävää kuin se, että kun poliisi kyllästyy perässä ajamiseen, autosta nousee 57-vuotias naispoliisi joka juoksee 24-vuotiaan konnan kiinni alta aikayksikön. Kertonee nykynuorisosta.

5: Itket ambulanssin palomiehille siitä, että on se kamalaa kun yhteiskunta kolhii, ja poliisi kohtelee huonosti. On se kamalaa.

Voi elämä. Mistä näitä voittajia oikein sikiää? Seitsemäntoista dollaria. Pennsylvanian osavaltion kahden tunnin minimipalkka.

Pari hassua tarinaa

2012-01-04T06:40:00.000+02:00

Jos nyt ei muusta, niin ainakin voin kirjoittaa muutamasta erilaisemmasta hälytystehtävästä.

Paramedic Ambulance 48:

Ensitietoina tuli keski-ikäinen mies, palovammoja jaloissa. Muutaman muun sumean tiedonmurusen jälkeen ei enempää lisätietoja ollut. Kiireellisyys Charlie. Täälläpäin kiireellisyys on täsmälleen toisinpäin kuin Suomessa, eli Alpha on kiireetön, Delta on välitön hengenuhka.

Kohteessa oli hetken etsimisen jälkeen mies, joka pienenä sivuhuomiona sattui olemaan tulessa. Liekeissä siis. Ilmiliekeissä. Nopeiden ja päättäväisten liikkeiden ja sammutuspeitteen ansiosta oli mies nopeasti sammutettu, ja palovammojen hoito saattoi alkaa. Sähkötöitä muuntamolla tehdessään mies oli saanut ilmeisesti tällin ja sitäkautta vaatteet olivat syttyneet tuleen. Hysteerisestä työkaverista ei juuri tietoja irti saanut, ja koska samainen mies oli hätäpuhelun tehnyt, eivät tiedot olleet alkuujaankaan kovin tarkkoja.
Vaikkei sitä nyt ihan vähästä hätkähdä enää, pakko kyllä sanoa, että olipahan aikamoinen yllätys kun avaa oven ja näkee miehen tulessa.
Palovammoja oli kehossa kauttaaltaan, mutta mies selviää kyllä.

Engine 42:

Lapsi pudonnut puusta, verenvuotoa päästä. Tajunnantaso tuntematon.
Sammutusautolla lähdetään matkaan asemalta ja ilmapiirissä aistii lievää erilaisuutta. Koska kyseessä on lapsi, se selvästi saa vähän nopeampaa toimintaa ja sykettä. Ehkä sitä miettii, että nyt on kiire, pikkuinen kärsii. Kohteessa 8-vuotias tyttö, tajuton, on leikkinyt puussa, lipsunut otteessaan ja tippunut kiviseen maahan. Kovaa verenvuotoa takaraivosta. Painetta verenvuotoon, kauluri kaulaan ja rankalauta alle. Nestehoito aloitetaan välittömästi. Hetken päästä ambulanssi saapuu ja tyttö nostetaan paareille ja sitämyöten ambulanssiin, matkalle kohti University of Pittsburgh Medical Centerin lastensairaalaa. Itse siirryn ambulansiin kolmanneksi avustamaan hoidossa matkalle. Ensiavussa lapsi siirretään operaatiohuoneeseen lääkäreiden ja sairaanhoitajien huomaan.
Vähän herkemmässä mielentilassa käyn jonkin ajan kuluttua kysymässä lääkäriltä, miltä tytön tulevaisuus näyttää. Intialainen lääkäri englantia murtaen toteaa, että tyttö on siirretty leikkaussaliin, mutta hyvältä näyttää. Tuntuu vähän kuin lämmin aalto hujahtaisi kehon läpi kun tuntee helpotuksen. Huh. Onneksi.

Engine 41:

Automaattinen palohälytys, myymälä William Penn Highwayn varrella.
Kohteessa huomataan, että hajonneesta ikkunasta tulee savua. Esimies käskee minut ja työparini sammutushyökkäykseen ja menee lähemmäksi ikkunaa tiedustelemaan. Vilkaistuaan ikkunasta sisälle esimies pyytää rakennuspalolähdön, kaksi ambulanssia ja poliisipartion. Sisällä makaa pahoinpidelty nainen tajuissaan, tajuton mies ja sähkökaapin juuresta puskee liekkiä ulos.
Letku jätetään niille sijoilleen ja kolmisteen kannamme ihmiset ulos. Esimies ja kuljettaja ottavat hoitolaukut paloautosta ja aloittavat hoidon samalla kun parini kanssa katkaistaan päävirta pois ja sammutetaan palonalku sähkökaapin juuresta.

Myöhemmin selvisi, että mies oli pahoinpidellyt vaimonsa (molemmat töissä myymälässä) sorkkaraudalla ja tämän jälkeen päättänyt purkaa turhautumistaan takomalla sorkkaraudallaan sähkökaappia. Kaappi oli antantu tällin ja oikosulku oli sytyttänyt palan seinää tuleen.

Mulla on ikää vain 21 vuotta. Se ei ole oikeastaan edes "aikuisikää", saatikka sitten vanhuutta. Jos jotain tästä maailmasta tiedän, on se se, etten tiedä juuri mitään. En myöskään voisi millään muotoa väittää olevani kaiken kokenut veteraani juuri missään muussa kuin suunsoitossa. Silti sen verran on jo tullut erilaisia hälytyksiä ajettua, että ihan vähästä ei enää jaksa ihmetellä. Päivittäiset tehtävät yleensä unohtuvat apauttiarallaa siinä vaiheessa kun nousee ambulanssista ulos paloasemalla.
Mutta perheväkivalta ja onnettomuudet jotka kohdistuvat lapsiin jäävät yleensä mietityttämään. Mikä saa ihmisen satuttamaan läheisiään? Yleensä kuitenkin puhutaan normaaleista, työssäkäyvistä ihmisistä jotka kaikintavoin vaikuttavat "normaaleilta" ulospäin, ei mistään Helvetin Enkeleiden näköisistä gangstereista.
Kun väkivaltaa kohdistetaan puolisoon tai jälkikasvuun, on jotain niin pahasti vialla, etten pysty ymmärtämään.
Tai kun pienet lapset kärsivät vammoistaan tai sairauksista. Ehkä geeneissä on suojeluviettiä lajin pienimpiä kohtaan. Tulee vahva reaktia siitä, että tämä pikkuinen pitää saada kuntoon. Nyt heti. Aika harva voinee sanoa, ettei sellainen saa päivää huonommaksi tai karaistuneenkin pelastajan mietteliääksi. Toisaalta, aika harva asia myöskään voittaa pikkumuksun hymyä palomiehille. Parempaa kuin mikään palkka koskaan ikinä.

Tässä vähän savusukellusharjoitusta.

Rakennuspalo ja liekkejä

2012-01-03T05:02:00.002+02:00

Ensimmäinen oikea kunnon savusukellus ja rakennuspalon sammutus on takana. Kaikkien lukijoiden onneksi olin kämmännyt ja jättänyt kypäräkameran lataukseen. Hajotkaa siihen, hajoan nimittäin itsekin. Palon jälkeinen fiilis on hyvä. Pärjäsin hyvin, ja lieska oli nopeasti pimeänä. Asunto säästyi asumiskelpoisena pienen keittiörempan jälkeen.

"Where is the tool?"

2011-12-29T18:41:00.000+02:00

Vähän vielä on totuttelemista työkalujen paikkojen ja vastaavien kanssa. Siitä hyvää kuvamateriaalia, tosin taas höpöhöpö-automaattihälytykseltä. Ei ole vielä osunut mitään isoa kolaria tai lieskaa kameran eteen, mutta tässäpä on nyt ainakin kuvattu toimintaa sisältäkin. Gateway High School, eli alueen lukio. Minä istun "linemanin" paikalla, eli suomalaisten ykkönen. Parina on Mario, joka on back-up, suomalaisin termein kakkonen. Lineman toimii sammutustehtävällä suihkuputken käyttäjänä, Back-up taasen hoitaa radiokeskustelun, avustaa letkun kanssa sekä kantaa murtotyökaluja. Keltakypäräinen herrasmies on Fire Lieutenant, yksikön esimies, toiselta ammatiltaan hammaslääkäri.

VIDEO VÄLIAIKAISESTI POIS KÄYTÖSTÄ

Helikoptereita ja pikkuvauvoja

2011-12-26T23:56:00.000+02:00

Joulupäivänä ei muuten ollut kiireistä, mutta ihmeellisen sattuman kautta oli ruuhkaa ilmassa. Samaan aikaan Forbes Regional Hospitalille pyrki laskuun kolme ensihoitokopteria, vaikka tilaa on vain yhdelle. Kentälle tungettiin kaksi, ja kolmas laskeutui paloaseman takapihalle. Kylmä täällä on. Mä toivoisin, että olisi aina lämmintä ja palmut humisisivat, mutta kaikkea ilmeisesti ei voi saada. Viime aikoina on myös pää leikannut vähän tyhjää, eikä oikein ole innostanut kirjoitella. Siksi vähän lyhyempiä päivityksiä näpyttelen. Jos jollakin on joku asia, mistä erityisesti haluaa tietää täältä ja haluaa ehdotuksen tehdä, laittakoon viestiä kommentteihin ja pyrin löytämään innostuksen kertoa asiasta. Omat ideat ovat vähän lopussa, enkä tavallaan haluaisi tukkia liibalaaballa tätä blogia. Napsauta videota nähdäksesi kopterien lähtevän kohti Pittsburghin lastensairaalaa.

Hyvää joulua!

2011-12-24T21:52:00.001+02:00

Joululaulut soivat asemalla, ja jouluvalotkin ovat viritetty ympäriinsä. Kun ei ole omaa vaimoa tai muksujakaan, en kyllä parempaa paikkaa keksi joulun viettämiseen. Joulu on useimmille tärkeimpiä juhlia ja näin minulle suodaan mahdollisuus olla auttamassa, kun hätä kohtaa. Asemalla on myös oma tunnelmansa jouluruokien äärellä. Aaton aamu ei turhan kiireinen tosin vielä ole ollut, ja toivottavasti pysyy ihmisillä rauha maassa loppuillankin, ilman, että kenenkään tarvitsee hätänumeroon turvautua. Sopivasti olivat parit joululahjat Suomestakin laskeutuneet postilaatikkoon juuri aatoksi, niin pääsi vähän käärepapereita repimään. Tuli käytyä lastensairaalallakin vähän jakamassa joulumieltä. Käytiin huoneissa juttelemassa muksuille ja tonttulakit päässä toivoteltiin joulua yhdelle pikkuiselle kerrallaan. Eipä siinä oikein muuta voi kuin liikuttua, sen verran suloista puuhaa oli. Mitä ilmeisemmin palomiehet ovat lapsille edelleen iso juttu, koska en kyllä hetkeen ole noin suuria hymyjä nähnytkään! Hyvää ja turvallista joulua!

...ja action!

2011-12-22T21:18:00.002+02:00

Nyt on kamera kiinni ja kuvaaminen voi alkaa. Otin nauhalle ensimmaisen tehtavan joka tuli. Ajoneuvopalo Route22:sen ja Northern Piken liittymassa.

VIDEO VÄLIAKAISESTI POIS KÄYTÖSTÄ

Valot, kamera...

2011-12-19T02:07:00.003+02:00

Nyt on kamera naaman edessä, mutta vielä jatkuu metsästys sopivasta elastisesta nauhasta, jolla kameran saisi mukavasti kiinni kypärään siten, että se pysyy vakaana.

Äsken oli erääseen eläinliikkeeseen ensihoitotehtävä. Tiedoissa oli kolmen sormen amputaatio ja kontrolloimatonta verenvuotoa. Meni toisen aseman yksiköille, mutta pakko sanoa mielenkiinnon kyllä heränneen. Kaikkea sitä.

"Engine 41 and 42 to the vehicle fire in Pennsylvania Turnpike..."

2011-12-16T01:28:00.004+02:00

Aikaero ei oikein vielakään ole irrottanut otteestaan, mutta ainakin päivittäiset tehtävät pitävät virkeänä. Hetki sitten oli rekkapalo Pennsylvania Turnpike-moottoritiellä, mutta aikamme etsittyämme emme sitä kuitenkaan löytäneet. Myöhemmin selvisi, että kohde oli liittymässä kaukana meistä. Satuinpahan kuitenkin ottamaan ensimmaistä kunnon videokuvaa taas pitkaan aikaan, vaikka kamera olikin välillä pakko laskea alas.

Kehittelen tässä pientä projektia aikani kuluksi, ja tilasin kypäräkameran Full HD-tarkkuudella. Kunhan se postista kolisee, kuvailen videota keikoilta ja tehtäviltä ensimmaisen persoonan näkokulmastä, minkä luulisi olevan astetta mielenkiintoisempaa katsojalle. Pääsee ikaankuin elamään mukana. Aseman väki varmasti katsoo vähän hassusti, koska aion kypärää pitää kokoajan päässä jotta keikan kolahtaessa alkaa video rullata heti paikalla.

Back in Business

2011-12-14T20:18:00.002+02:00

Vihdoinkin rapakon toisella puolen, taas. Yritan saada pisteita a-kirjaimien paalle ja totuttautua aikaeroon. Kunhan nama ovat takana, rupean napyttelemaan enemmankin juttua tanne.

"Paramedic Ambulance, 612 Edmon Street, 76-year old female, abnormal breathing."

Telkkarihommia.

2011-04-05T00:52:00.010+03:00

Kompastelin hyisessä Suomessa Ylen tarinatelttaan ja päädyinpä hetken aikaa puhumaan paloautoista.

Pidin kameralle puhumisesta.
Suuri kiitos myös positiivisesta palautteesta sähköpostiin ja facebookkiin!

Video on Ylen areenasta tätä nykyjä jo hävinnyt. Nyt sitten muusta lähteestä. Kiitos Ylelle.

Kiitos.

2011-03-30T22:34:00.003+03:00

Mitä sitä muutakaan voisi sanoa? Kiitos. Kiitos lahjoituksista, rahat menevät säästöön käytettäväksi asiaa varten. Kyllähän sellainen pistää jollakin tavalla hiljaiseksi, että joku on valmis ansaitsemistaan rahoistaan valmis antamaan tuntemattomalle ihmiselle. Siinä on jotakin hienoa. Arvostan ja olen kiitollinen. Apu on suunnattoman tarpeen!

Tulta ja poroja

2011-03-01T10:56:00.010+02:00

Näin junassa matkalla takaisin etelään voi mies miettiä mitä tulikaan tehtyä. Yö kulkee ikkunoissa, ja musiikki pauhaa luureista. Repussa olevassa pelastuslaitoksen paidassa haisee savu vahvana ja hymy on korviin saakka. En saattanut uskoa mitä kaikkea tulisin näkemään saadessani veljen kanssa idean lähettää tiedustelu mahdollisuuksista varallaoloon hiihtoloman sesonkien aikaan Kittilän VPK:lle Lapin Pelastuslaitokselle. Ennenkuin huomasimmekaan, olimme Aurora Borealis Expressissä matkalla kohti napapiiriä. Kai Lapin lumo osui ja kovaa. Tunturien kauneus loputtomien lumisten metsien kera oli jotain sellaista, mitä ei ymmärtänyt. Ja vielä enemmän, se vastaanotto jonka sai kokea paloasemalle saapuessaan. Aurinkoiset hymyt ja avosylin tervetulleeksi toivottaminen. Pelastusalalla vallitsee sellainen veljeys joka pitää kokea, sillä muuten sitä ei ymmärrä. Ulkopuolinen ei saa koskaan kokea sitä toveruutta, jota paloasema voi tarjota alan kulkijalle. Vaatteiden ja varusteiden luovuttamisen jälkeen asetuimme Sirkan paloaseman valmiushuoneisiin odottamaan sitä mitä varten olimme tulleet. Moneen kertaan tarkastin, että kypärän handsfree on valmiina, että puukot ovat taskussa ja väliasu viikattuna viereen. Aseman kellot eivät yön aikana vinkuneet, mutta seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan seutuihin Land Cruiserilla. Pakkanen puri kovaa etelän miehiä, mutta onneksi henkeäsalpaava kauneus piti mielen lämpimänä. Suu auki tuijotin päivänvalossa nousevaa Levitunturia ja sitä ympäröiviä mahtavia näkymiä. Kyllä kotimaassanikin on jotain sanomattoman kaunista ja puhdasta jota on vaikea kuvailla. Launtaipäivä kului asemapalvelusta suorittaessa ja välineistöön tutustuessa ja illalla tietokoneella roikkuessa. Asetuin nukkumaan valmiushuoneeseen ja surffailin kännykällä nettiä. Savu kakkosen VIRVE-puhelimen asetin yöpöydälle.

"Hälytysilmoitus, pelastuslaitos Kittilä, Asemat Kittilä, Sirkka ja Raattama. Rakennuspalo, keskisuuri..."

Nousin sängystä ylös tikkana ja samassa aseman kellot rävähtivät soimaan herättäen veljeni. Katsoimme toisiamme ja sanoin, "Noniin, nyt se tuli. Meitä tarvitaan."Niin. Meitä tarvitaan. Se tunne kun kävelee käytävää pitkin veljensä kanssa radion pauhaten toistoa tehtäväilmoituksesta. Nyt jossakin on hätä, ja asialle on tehtävä jotakin. Lainaan tässä erästä suurta kirjoittajaa, mutta kunpa jokainen saisi kokea sen. Määrätietoiset askeleet ja itsevarmat katseet. Se tunne on sellaista, jota ei voi selittää. Varusteiden pukeminen päälle ja ajoneuvohalliin. Katsoin hymyillen veljeäni silmiin ja sanoin "hoidetaa tää". Esimies, kolmonen ja kuljettaja astuvat autoon ja niin Sisu ampaisee matkaan yöhön. Savusukellusvarusteiden tarkastaminen ja varmistaminen siitä, että jokainen pikkukilke on mukana ja radio on valmiina. Avaan pulloventtiilin veljeltäni ja hän avaa minun. Suhina kestää sekunnin.

Muutaman minuutin ajo kohteeseen ja kurvaamme parkkipaikalle. Huomaamme, että hälytys ei ole turha. Savua ja liekkejä toisen kerroksen seinästä läpi.

Savusukellusta, tunkeumista, etsintää ja raivaamista. Koko värisuora. Tunnit vierivät ja aamulla työpäivän puolella jo palaamme asemalle. On outo tunne istua alas suihkussakäyneenä ja käyttää tovi muistelemiseen veljen kanssa. Kahdeksan tuntia taaksepäin ja käsikopelolla matkasimme eteenpäin paineilman voimalla savuisessa alppitalossa. "Näkyykö liekit? Onko siellä makkarissa ketään?" Moottorisaha pilkkoi seinää parvekkeella liekkien puskiessa vastaan ja noki lensi jälkiraivauksessa. Olo sellaisen jälkeen on mahtava. Joka paikkaa särkee, mutta tietää eläneensä ja mikä vielä parasta, savuparina oli oma veli. Se on kokemisen arvoista. Vuorokaudet vierivät ja jokapäiväisten tehtävien suorittamisen ohella tuli tutustuttua kelkoilla ja mönkijöillä alueeseen. Paikallistuntemus nousi joka päivä ja sinivilkku-Nissanilla ajaessa kauppaan tuli suhattua siksakkia ja painettua kadunnimiä mieleen. Iltaisin tutustumista yöelämään ja paikallisten kanssa ajanviettoa. Näin myös poroja, mutten yhtäkään jääkarhua. En koskaan osanut odottaa näin mahtavaa kokemusta. There is no business like rescue business.

Lappi jätti minuun jäljen joka ei häviä. Uudet tuttavuudet olivat sydämellisiä ja minulla oli suunnaton kunnia työskennellä sellaisen esimiehen, Yksikönjohtaja L:n, alaisena jonka jokainen teko uhkui kaikkia pelastustoimen arvoja. Tämä mies saa osakseen minulta ihailua ja rajatonta kunnioitusta. Mitä nöyrimmin myös kiitän ohjauksesta, käskyistä ja kärsivällisyydestä, sekä kunniasta saada työskennellä hänen alaisuudessaan. Suuret kunnianosoitukset myös Kittilän VPK:lle, Lapin Pelastuslaitoksen Kittilän viranhaltijoille ja Suomen Lapille. Olen elämää suurempaa kokemusta rikkaampi, tietoa ja taitoa sisäistänyt ja mikä tärkeintä, oppinut jotain suurta ja kaunista, rakastamaan Suomen Lappia koko sydämestäni, sen mittaamatonta kauneutta ja muistutusta toisenlaisesta elämästä.

Vanhempi Sammutusmies Vähäkylä, Levi 31 Savu 2, kumartaa yhden syvimmistä kumarruksistaan koko elämänsä aikana. Tämä ei jää tähän.

"Herra Esimies, näkyviä liekkejä tulee tuosta hormin vierestä."

Hyvää Joulua!

2010-12-24T17:51:00.002+02:00

Ja onnellista Uutta Vuotta, kunhan se tänne ehtii. Juhlapyhien tulee olla myös turvallisia, joten olkaapa varovaisia.

Yeah.

2010-12-13T23:05:00.001+02:00

Kuulkaas pojat.

Brandon the Paramedic

2010-09-27T01:33:00.003+03:00

Aseman kantapeikko, dalmatialainen Brandon etsii kotia. Yksi kauimmin asemalla asuneista, Vince Pickel meni naimisiin ja muutti vaimonsa kanssa omaan kotiin, ja Brandon ei ilmeisesti sitä kestänyt, sillä Vince oli aina ollut hurtalle tärkeä.

Toisin kuin ennen, jolloin koira ei välittänytkään asemasta, jatkuva vinkuna, moottoriäänet ja muut paloaseman kolinat tekevät Brandonin hermostuneeksi. Raukka ei saa unta, on levoton ja pahinta kaikista, tekee jotakin mitä ei ole ikinä tehnyt. Brandon lähtee reissuille aseman ja sen pihan ulkopuolelle. Vilkkaaseen kaupunkiin.

Aseman väki epäilee, että hän epätoivoissaan etsii Vinceä. Koira käyttäytyy muutenkin heti normaalisti kun Vince joskus asemalla piipahtaa.
Toivottavasti joku aseman väestä ottaisi Brandonin kotiinsa, sillä jossei koira paloautoja ja asemaa kestä, lienee hyväksi päästä rauhallisempaan asuntoon.

Tälläisiä vähän surkumpia uutisia päivittelen.

Ikkunapaikalta.

2010-07-18T18:22:00.004+03:00

Edellisen tekstin kommenttiosioon oli toivottu lisää videoita takapenkiltä. Sitä saa mitä tilaa.

US Parkway, Motor-Vehicle Accident

Matkalla kohteeseen.

Rintakipupotilas.

Veljekset

2010-07-05T22:55:00.006+03:00

Enpä oikein mitään ihmeitä saa kirjoiteltua nytten. Sen voin sanoa, että kylläpäs mä vaan sitten tykkään paloautoista, eihän sille mitään mahda. Kivoja kuvia voin tarjota. Vähän teatraalisempaa materiaalia, tosin.

Viiu viiu piipaa piipaa. Velihän tuo nutipää.

Tarkoitusta ja tärkeyttä.

2010-07-01T13:06:00.013+03:00

Kuten aikaisemmin jo totesin, on minulle pelastustoimessa sitä jotakin joka saa minut jaksamaan ja nauttimaan siitä, mitä teen. Eikä elämä paloasemallakaan ole mitenkään vastenmielistä, päinvastoin. Monilla työpaikoilla tulee näyttää kiireiseltä kello neljään saakka vaikka hommat olisi jo hoidettu kahden hujakoilla. Mappeja pyöritellessä, tuolilla hyppiessä ja edestakaisessa ravaamisessa muiden iloksi palaa hermot ja työmotivaatio. Asemalla yhdeksän aamun rutiini oli kahdeksalta tarkastaa varusteet autossa, huolehtia ambulanssin laatikoiden täyttymisestä ja sen jälkeen pystyi menemään takaisin sänkyyn lorvimaan. Itse jopa suoritin aktiviteetit yleensä aamuyön tunneilla joltakin tehtävältä palatessa ja näin ollen ei tarvinnut herätä kahdeksalta uudestaan.

Ei sillä, että tahtoisin pelkästään lorvia, vaikka enpä sellaisesta työstä valittaisikaan, vaan se, että tarpeelliset askareet hoidetaan ja työ tehdään kun se on tehtävä ja sen jälkeen voidaan vaikka makoilla paidatta sohvilla kunnes työtä seuraavan kerran tulee.

Tässä välissä unohtakaa se "paidatta"-osuus.

Kukaan ei käske näyttämään kiireiseltä, lopettamaan xboxin peluuta ja heittämään koripalloa takaisin laatikkoon. Olet täysin vapaa räveltämään mitä mieleen tulee, oli se sitten päiväunien ottamista, nenänkaivamista tai kirjan lukemista.

Kello on yksi yöllä. Itse yleensä valvon myöhempään ja istun tietokoneella. Kapteeni lukee kirjaa tuolilla ja aseman päällikkö katsoo koiran kanssa elokuvia. Suurin osa on nukkumassa ja jotkut juuri keikalta palanneet ovat suihkussa valmistautuen yöpuulle. Elokuvan ääni kuuluu telkkarista ja minä tuhlaan elämääni internetin maailmassa.

Mutta sitten, ensikellot huutavat ja kertovat lähtevät yksiköt. Kirkkaat valot syttyvät ja radion ylitse naisääni rupeaa puhumaan.
"5905, that is five-nine-zero-five, Kenilworth Avenue, House Fire, box 9, Engine 809, Engine 809B, Engine 812, Engine 830, Engine 808, Truck 809, Truck 801, Tower 833, Squad 808, Battalion 801, Ambulance 809, respond on channel 3."

Toiset kellot ja särisevät metallikellot herättävät viimeisetkin nukkujat. Seinillä valotauluissa juoksevat osoite, yksiköiden nimet ja hälytyksen tyyppi. Nuoret toivot juoksevat ympäriinsä, nukkuvat heräilevät, suihkussa ollut pukee hätäisesti ja yrittää saada edes alushousut jalkaan kiireisesti. Kaikki juoksevat, sillä se on rakennuspalo. Olisi mikä tahansa muu hälytystyyppi ja autoille käveltäisiin, mutta rakennuspalokellojen soidessa kaikki toimivat nopeasti. Kukaan ei pue hallin puolella vaan sieppaavat varusteensa syliin ja hyppäävät autoon. Engine 809 rullaa ensimmäisenä ulos yöhön. Vilkkuvat valot valaisevat katua ja autot hidastavat antaakseen tietä. Kuljettaja napsauttaa sireenin päälle ja niin Pierce XT Arrow-merkkinen sammutusauto ampaisee matkaan tuulen humistessa.

Takapenkillä puetaan väliasua, laitetaan kypärähuppua ja yritetään saada sammutustakkia niskaan huolimatta siitä, että viisi muuta yrittää aivan samaa vieressäsi. Tarkista maski ja sen kiinnitykset ja aseta se kaulalle. Pukemisen ohella kuuluu kun palomestari saavuttaa kohteen ja tiedottaa hätäkeskusta.

"Battallion 801 on-scene on the corner of the street. Two-story, wood frame building, heavy fire showing through the roof. People trapped on the second-floor balcony. Working fire."

"Working Fire" tarkoittaa sitä, että palo on todellinen, todettu ja näkyvissä on savua sekä tulta. Savuava pesukone tai käryävä hakekasa kellarissa ei riitä siksi, vaan kyseessä tulee olla todellinen palo.

Ihmisiä toisen kerroksen parvekkeella. Kukaan ei keskity kunnolla puheeseen siitä, kuinka hätäkeskus radiolla hälyttää "working fire dispatchin", eli rakennuspalolähdön, lisäten lauman yksiköitä vasteeseen. Kaikki pukevat keskittyneenä varusteitaan tietäen, että jonkun perheenjäsen on parvekkeella odottaen pelastajiaan. Liikenne väistää paloautoa ja ihmiset yön humussa jalkakäytävillä vilkuttavat palomiehille. Tuuli humisee avonaisesta ikkunasta sisään ja puhuminen autossa sisällä on vaikeaa. Oikeanpuolimmaisella istuimella istuu "lineman", mies jonka tehtävä on ottaa linja, eli työletku autosta. "back up" avustaa tätä kantaen erilaisia työkaluja. Lineman on pukenut kaikki varusteensa ja asettaa vielä maskiosan valmiiksi kasvoilleen irroittaen kuitenkin letkun sillä paineilman tuhlaaminen autossa olisi turhaa.

Korkeat liekit ja palamisen loimu näkyy kauas, talo on kuin valtava kokko joka valaisee kaiken ympäristöstään. Kuljettaja ajaa niin kovaa kuin uskaltaa vilkkaasti liikennöidyllä tiellä vaarantamatta muita. Risteyksessä tulee oikealta puolelta Kentlandin VPK:n Tower 33 joka kohteliaasti antaa tietä sammutusautolle ja sitten kiihdyttää vanaveteen. Matkaakaan ei ole enää kuin muutamia satoja metrejä ja esimies katsoo sopivan paikan. "Suoraan talon eteen" kuuluu käsky kuljettajalle. Palomestari komentaa radiolla, juuri ennen autojen pysähtymistä, sammutusauton hyökkäämään alakerran sisäänkäynnistä ja kapuamaan toiseen kerrokseen. Parvekkeella on kuulemma äiti ja kaksi lasta ja nostolava 833 taas pyrkii heidän luokseen ulkokautta. Auto pysähtyy ja esimies katsoo takapenkille varmistaakseen jokaisen tietävän tehtävänsä ja taktiikan. Auto pysähtyy ja ovet läsähtävät auki. Lineman kurottaa sivulle ja ottaa matkustajan puoleisen valmiin linjan, nappaa suihkuputkesta ja letkulenkistä kiinni ja nopealla nykäisyllä vetää letkupinon alas maahan. Nopealla juoksulla pari ampaisee etuovelle ja ennenkuin huomaakaan, asettavat maskit kasvoilleen, potkaisevat ovenraadon sisään ja suihkuputki vettä suihkuten aloittavat hitaan etenemisen toiseen kerrokseen sisäkautta.

Itse varmistan lisäveden saamisen, kytken syöttojohdon viereiseen palopostiin ja avaan palopostin. Nyt auto saa vettä, ja ensimmäinen tehtäväni on ohitse.

Vieressäni seisoo jättiläismäinen valkoinen ilmestys, Kentlandin vapaaehtoisten Tower 833. Sopivana yhteensattumana, 33 metriä konetikasta ja päässä henkilölava. Ripeästi miehet asettelevat auton valmiiksi ja seuraavaksi koneenkäyttäjä käynnistää konetikkaan. Kaksi miestä siirtyy henkilölavaan tai "torniin" ja näin varsi aloittaa hitaan kapuamisen kohti palavan talon parveketta. Vaikka tuli pitää kovaa ääntää, kuuluu pakokauhu ja paniikki vielä kovempina huutoina parvekkeelta. Lieskat syövät huonetta parvekkeen oven takana ja aika käy vähiin. Tuskallisen hitaasti konetikas edelleen kohoaa ylöspäin kirien välimatkaa umpeen. Alapuolella lisää miehiä valmistautuu asettuen konetikkaan alkupäähän odottaen mahdollisuutta kiivetä ylös talon katolle sahaamaan aukkoja. Otan itse haligan-työkalun ja kirveen ja siirryn parini kanssa sammuttamaan ulkopuolelta. Hajoitan ikkunan kirveellä ja parini tähtää vesisuihkulla sisään sisällä olevan parin pyynnöstä.

Nyt nostolava kolahtaa parvekkeeseen. Toinen palomiehistä nappaa lapset syliinsä ja nostaa nostolavan turvaan ja toinen palomies ottaa äidistä otteen, vetäen tämän nostolavaan myös. Käsimerkki ja koneenkäyttäjä rupeaa siirtämään konetikasta kohti maan kamaraa. Alhaalla ambulanssin miehistöt valmistelevat tavaroitaan ja varautuvat hoitamaan palovammoja.

Paineilmaa hengittäen jatkamme työn tekoa talon kuistilla. Sisällä ollut perhe siirretään ambulansseihin ja sisällä ollut pari ilmoittaa, ettei talosta ole löydetty ketään muita etsinnöistä huolimatta. Talo palaa edelleen valaisten yötaivaan.

Kun viimeinenkin palanen työtä on tehty palopaikalla, palaavat autot asemalle. Väki rynnii ja tappelee suihkupaikoista. Rupean laittamaan ruokaa sillä se kuuluu uusille asemalla. Juuri kun kaivan astioita kaapista, pärähtävät kellot taas. Joko?

"Paramedic local, 2325, two-three-two-five, Kilmer Street, chest pains, 60-year old male, Ambulance 809, Tower 833, Paramedic Ambulance 855, respond on channel two."

Palomies T tulee suihkusta ja kävelee toimistoa kohti. Siemaistessaan limupulloa hän ottaa tietokoneen latauksesta ja kävelee kohti ambulanssia. Palomies S asettuu kuljettajan paikalle ja käynnistää auton samalla vastaten radiolla "Ambulance 809", kuitaten saaneensa tehtävän. Huomaan T:n unohtaneen tulostimesta tulleen paperilappusen jossa on tarkemmat tiedot joten otan sen mukaani ja nousen ambulanssiin kolmanneksi, kuten oppilaan kuuluu. Rauhallisesti lähdemme matkaan kohti kaupungin yötä.

Laitan kumihanskat käteen heti autossa jo matkan aikana kuten on opetettu. Sen jälkeen otan tulostimesta tulleen "print-outin" ja luen tarkemmat tiedot potilaasta. Ei merkittävää historiaa, rintakipu tuntuu puristavana. Paljoa muuta ei päivystäjä ole saanut irti asiakkaastamme. Matka on lyhyt ja ennenkuin huomaan, olemme jo etuovella. Nappaan hoitolaukun, defibrillaattorin ja happilaukun mukaani seuraten kahta kokeneempaa "oppi-isääni". Koputus oveen muttei vastausta. Koputus uudestaan. "Fire Department, you called for us, Sir, please, open up!" Ei vastausta. Vielä kerran, "Fire Department, you called for us, Sir". Nyt palomies S kiertää ikkunalle ja katsoo sisälle. Mitä ilmeisemmin asiakkaamme on tuupertunut suoraan oven eteen toiselle puolelle eikä liiku. Sen kummempia kummasteluja lisäämättä palomies S on potkaista oven sisään mutta onneksi toinen älyää kokeilla kahvaa joka avaa oven huomattavasti näppärämmin.

Potilas makaa maassa ja T tarkistaa elintoimintoja. Ei pulssia, ei hengitystä, ei mitään. "Nothing." Ilman suurempia ohjeita rupeaa T painelemaan rintakehää ja S ottaa lääkehapen kotelostaan. Minä avaan defibrillaattorin, laitan sen päälle, kytken piuhat ja kiinnitän lätkät potilaan rintakehään T:n pitäessa muutaman sekunnin taukoa painelussa. Palomies S maskinasettelun ohella tokaisee radiolla Kentlandin VPK:n nostolava-autolle, että kyseessä on "Working Code", tarkoittaen elvytystä. Vastaukseksi tulee "Roger, hitting the pedal to the metal, Tower 833".

Tässä välissä tietenkin mietin, että se nyt ei ihan hirveästi auta vaikka 50-tonnin painoisella konetikasautolla olisi talla pohjassa. Järin vauhdikkaasti se ei kuitenkaan kulje.

Defibrillaattori kehoittaa iskemään. Isku annettu ja painelu jatkuu. Kirjoitan potilaasta ne tiedot mitä sain paperille ja katson defibrillaattorin näyttöä.
Samalla Tower 833 jarruttaa talon eteen ja kuusi palomiestä laukkujen kanssa kävelee sisälle. Kaksi ottavat heti ventiloinnin ja painamisen tehtävät pois meidän porukalta ja jatkavat. Yksi tutkii asunnon lääkekaappia ja pari muuta hakevat ambulanssista paareja ja nostolakanoita.

Elvytys jatkuu. Ventilointia ja painamista. Lääkkeitä löytyy jonkin verran ja niiden reseptilaput täsmäävät potilaan ajokorttiin. Kirjoitan ne ylös papereihin. Defibrillaattori kehoittaa iskemään. Painan nappulaa ja tällin jälkeen muut jatkavat ja minä jatkan papereideni kanssa.

Nyt Paramedic Ambulance 855 tulee pihalle ja kolme hoitotason naispalomiestä nappaavat laukkunsa ja tulevat sisään. Lifepak 12 vaihdetaan defibrillaattorijohdon toiseen päähän ja suoniyhteys avataan esimiehen lyhyen selostuksen jälkeen.

Adrenaliinia suoneen, painelua ja iskuja. Aikaa kuluu ja toimenpiteet toistetaan monta kertaa. Nyt on kulunut puoli tuntia eikä silti ole minkäänlaista vaikutusta eikä tilanne näytä järin hyvältä. Viimein palomies B hoitotason ambulanssi 855:sta antaa käskyn lopettaa. "Aight, lets stop clowning around. That's it."

Se on siinä. Mitäs siihen enää. Tavarat jätetään kiinni poliiseja varten jotka kutsutaan nyt paikalle. Kaikki tarpeellinen tehtiin, mutta sydän pisti hanttiin eikä elvytyksen jatkaminen olisi enää mielekästä, sillä kolmen vartin jälkeen tuskin aivotoimintaa liiaksi on.

Mitään synkän mustaa ilmaa ei kuitenkaan huoneeseen laskeudu. Eräs palomies antaa potilaalle hiljaa rukouksen ja toinen toivottaa hyvää matkaa, mutta sitten jatketaan normaalisti hymy huulella kertoen vitsejä ja jutellen viimeillan elokuvasta. Väki istuu ulos portaille näpräämään kännyköitään odottaen poliisin tuloa. Eihän kukaan pahaa toivo kenellekkään, mutta liika murehtiminen se vain masentaisi ja musta huumori auttaa jaksamaan. "Must be because the Flyers took a beating, I was pretty close too."

Surffailin puhelimella fireimages.nettiä naapurin WLAN:in kautta portailla poliisin tuloon saakka. Olen oikealla alalla.

Näin hieman dramatisoiden pyrin tiivistämään sitä tunnetta, mitä kokee tehdessään jotakin tälläistä. Elvyttäminen olohuoneen lattialla tai liikennekolariuhrin auttaminen ovat asioita, joita tehdessään joskus muistaa minkälaista hommaa tekeekään. Ajatus hiipii takaraivoon ja tavallaan kuiskaa sinulle "muistatko, kun järjestelit tuotteita kassalla?" Sitä on kiitollinen kun saa tehdä jotakin tälläistä. Saa tehdä sellaista työtä, jolla on oikeasti merkitystä jollekkin ihmiselle. Saan auttaa ihmisiä sellaisella tavalla joka sekä merkitsee niille ihmisille, että saa minut itseni motivoituneeksi ja innostuneeksi. Joku voi ajatella asian niin, että nautin ihmisten epäonnesta mutta silloin menee pahasti metsään. Onnettomuuksia sattuu ihmisille ja minä olen kiitollinen siitä, että voin olla auttamassa kun apua tarvitaan. Se, että nauttii täysin rinnoin siitä mitä tekee antaa sellaista eliksiiriä jaksamiseen ja myös muuhun elämään paloaseman ulkopuolella. Kun palaa konetikasautolla takaisin asemalle keikkaputken jälkeen ja huomaa, että lääkintäesimies on kirjoittanut taululle "hyvää työtä tikasmiehistö, potilaalla oli pulssi 72 sairaalaan saapuessa" viitateen elvytykseen muutama tunti sitten, tuntee jotakin sellaista, mitä voi todella pitää arvossa. Tai entäs kun postilaatikosta kolahtaa kirje joka kiittää rakkaimpansa pelastamisesta? Saa siinä taistella kyyneleitä vastaan kaikella milä pystyy eikä se välttämättä riitä.

Minä tiedän, ettei tällä tavalla saisi ajatella suomalaisena, pitäisi vain jurottaa ja valittaa työstään, mutta minulle palomies on sankari, samoin kuin poliisi tai vaikka sotilas. Yhdysvalloissa se määrä, mitä esimerkiksi palomies saa arvostusta, on huikaiseva. Ihmiset tulevat juttelemaan, halailemaan, kättelemään ja kiittelemään. Jopa minun kaltaista honkkelia junnua univormussa on kiitelty työstä syyskuun terrori-iskujen aikaan. Yritin kyllä selittää, että vähänlaisesti tuli tehtyä hommia silloin mutta ei se kuulemma haitannut sillä ajatus on tärkein.

Lapset vilkuttavat paloautoille ja Yhdysvaltojen lippu liehuu komeana auton perässä. Jäätelökioskilla jokainen haluaa nähdä paloautoon ja puhua palomiesten kanssa. Iltaisin jos kävelee kohteesta takaisin ambulanssiin keskustassa satelee treffikutsuja naisilta illanviettopaikkojen terassilta ja saa kiittää onneaan, mikäli ehtii autoon ennenkuin on poseerannut ainakin kolmen eri porukan kameroille. Jokainen voi toki miettiä miten se vaikuttaa työssä jaksamiseen ja onnellisuuteen jos ihmiset turuilla ja toreilla osoittavat sinulle avoimesti kiitollisuutta ja arvostustaan. Tyynesti sitä sitten poseeraa kameroille ja vastenhakoisesti täyttää velvollisuutensa ja halailee kauniita naisia kameraa varten, näin huomion määrää havainnollistaen. Enkä myöskään kyllä oikein pysty laskemaan kuinkahan monessa perhealbumissakin saatan koreilla tälläkin hetkellä.

Mutta vaikka en arvostusta saisi hippusen vertaa, ei se rakkauttani tätä alaa tai ihmisten auttamista kohtaan veisi pois.

Edellinen teksti voidaan myös tiivistää toisella tavalla.
Eli joo, on mulla vähän henkisesti vaikeuksia vääntää täällä Suomessa sekalaisia hanttihommia, jeejee.

Onneksi on kotikylän VPK joka aina silloin tällöin antaa palan taivasta piipparin vinkumisen muodossa puoli neljä aamulla. Haalari syliin ja paloautoon.