Tuhat ja yksi tarinaa

709. tarina (Kieputa, lennätä pellavapäätä)

2014-07-30T00:55:00.002+03:00

Jos ette olisikaan vielä lopen kyllästyneet näihin meidän muuttojuttuihin, niin me itse olemme. Säästetään siis tänään teidät ja meidät niiltä ja lähdetään sen sijaan Linnanmäelle huvittelemaan. Kesällä meillä näet kävi Istanbulissa yksi rakas ystävä kylässä ja hän toi lapsille tuliaisiksi Linnanmäen huvirannekkeet. Onneksi toi, sillä olemassa olevat rannekkeet loivat painetta Linnanmäki-reissun järjestämiseen kellarin raivaamisen sijasta. Niinpä me kokosimme porukan kasaan ja selvisimme parkkipaikka-haasteestakin ja lopulta seisoimme kaikki huvirannekkeet kädessä valmiina kieppumaan.

Oli perheen yhteiset kohteet ja sitten ne isojen poikien jutut. Eli mies ja kakkonen kiersivät kaikki ne laitteet, joihin minua ja kolmea muuta lasta ei joko koon puolesta otettu tai johon meillä eivät rahkeet riittäneet. Minunhan tulee huono olo jo kiikussa tai jos erehdyn autossa karttaa lukemaan, enkä siis todellakaan ole mikään pää alaspäin höykyttäjien tai tappopudotusten ystävä. Vuoristorata oli sen sijaan pakollinen, vaikka senkin ensimmäinen pudotus sai jo katumapäälle vehkeeseen nousun vuoksi.

Pienen pieni kesäsade sai huvittelijat kokoontumaan koivun alle. Meidän väkeä sade ei haitannut, sillä hurruuttelivat samaan aikaan suin päin vähän suurempiin vesiin.

Joskus olen höynäytettävissä. Tai kenties vain yllytyshullu? Mies ja kakkonen olivat olleet Kieputtimessa tai mikä lie sen vekottimen nimi olikaan, ja mies selitti, että sellaista kyytiä hän ei ole koskaan saanutkaan. Minunkin kannattaisi se käydä kokeilemassa. Ei ollut nopeita laskuja eikä laitteessa suinkaan tullut huono olo vaan jotenkin sellainen hauska oli tämä kokemus. Katselin hieman epäilevästi, sillä minun silmäni näkivät sinne tänne kieppuvan vekottimen, jossa jokainen matkaaja tosin näytti olevan hymyssä suin jopa pää alaspäin ollessaan. Ehkä se sitten sopisi eikä olisikaan niin kamalaa, kun miltä se näyttää? Esikoinenkin voitti itsensä ja lähti äidille seuraksi. Kyllä kai sitä nyt kaksi ja puoli minuuttia selviää missä vain?

Vielä hymyilyttää, sillä kyyti ei ole alkanut.

Kieputettiin ja lennätettiin siinä pellavapäitä. Unohtui remontin ja muuton vaivat. Kuinka pitkä voi olla kaksi ja puoli minuuttia? Tuloksena oli kaksi erittäin huonosti voivaa naisihmistä, esikoinen ja hänen äitinsä. Sitä kahta ja puolta minuuttia podettiin sitten ainakin yksi ja puoli tuntia ennen kuin välitön tarve oksentaa katosi ja mahalaukku ja pää alkoi taas tuntumaan omalta. "No, ainakin voititte itsenne," tuumasi yllyttäjä ja jatkoi kakkosen kanssa pähkähullujen laitteiden testausta itsensävoittaneiden hörppiessä kalpeina Fantaa. Mitä tästä opittiin? "Miä luulen äiti, että jos me joskus taas tullaan Linnanmäelle, niin siä et mene enää tohon Kieputtajaan," veikkasi kuopus.

Kummitusjunaan pitää aina mennä, sillä huvipuistopäivien traditio on voivotella sen typeryyttä. Ja siellä ei tule huono olo.

Kaikista kaunein oli kahvikuppikaruselli, joka tosin oli huililla tänään.

Jotakin opittua: 1. Tauko tekee hyvää, pahoinvoinnistakin huolimatta. 2. Suomen liikenne on yhtä juhlaa. Välin Kotka-Helsinki ajaa alle puolessatoista tunnissa ja se ajomatka on silkkaa lepoa vähäisen liikenteen ja kauniiden tien vierustojen vuoksi. 3. Suomi on monikansallistunut. Linnanmäellä tapasimme monen väristä väkeä, jotka puhuivat suomea. Oli Suomen turkkilaiset, Suomen somalit jne. Minusta se oli mukavaa ja tuntui, että ehkä mekin sitten tänne mahdumme. 4. On ihanaa palata reissusta kotiin. Ehkä huomenna taas jaksaa paremmin jatkaa tätä laatikoiden purkua? 5. Minulla on mukavat mukulat ja ihana mies. Annetaan sille yllytykset anteeksi.

708. tarina (Hatunnostoni kärsivällisille naisille)

2014-07-25T00:41:00.000+03:00

Hatunnostoni kaikille teille, jotka elätte kuukausia tai jopa vuosia remontin keskellä. Meillä tätä lystiä on kestänyt nyt kaksi viikkoa ja kumpaakaan ei huvittaisi enää aamulla nousta sängystä ylös. Paljon on tehty, mutta aina vain sitä tekemistä riittää. Kun olet tapetoinut ja maalannut ikkunan pielet, näyttää patterit ihan törkyisiltä. Valkoista kattoa vasten portaikko ei enää olekaan viehättävä, vaan oikeastaan aika tunkkainen. Lisätään tähän niukat yöunet ja epäsäännölliset ruoka-ajat ja johan ärsytyskynnys kasvaa. Itseänikin jo huvittaa, kun kuuntelen itseäni.:"Kyllä mua sitten ärsyttää tää ettiminen/viimeistely/peittäminen…"

Ärsyttää tai ei, minä olen oppinut tapetoimaan. Alla olevassa kuvassa on olohuone juuri tapetoitu ja lattiat huoltovahattu. Ja ne katot maalattu. Sitä iloa kesti päivän ja sitten...

Keskiviikkona saapui kontti. Täsmällisesti sovittuun aikaan. Kun Istanbulin päässä hääräsi kahdeksan ukkoa, saapui Suomen päässä kolme miestä. Varttunein puuhasi jotakin autolla ja kaksi salskeaa nuorta miestä kantoi tavarat sisään. Minä seisoin oven pielessä ja neuvoin; "Yläkertaan, olohuoneeseen, keittiöön". Kahdella kielellä, sillä toinen nuorista miehistä oli Hollannista. "Tulin tyttöystävän perässä. Minä rakastan muuttamista ja tässä työssähän sitä saa nyt muuttaa." Hyvä hänelle. Minä en enää rakasta muuttamista yhtään. Koti on pahvilaatikkoja täynnä. Samoin piha. Mihin nämä kaikki tavarat laitetaan?

Seuraava hatunnostoni kaikille kärsivällisille naisille. Heille, jotka pistelevät asioita järjestykseen pikkuhiljaa. Eivät piittaa keskeneräisyydestä ja jaksavat odottaa. Minä en kuulu niihin naisiin. Minä tahdon valmista nyt ja heti. Tässä tavaramäärässä vain jopa minunkin on hyväksyttävä, että valmista ei tule päivässä eikä ehkä vielä kahdessakaan. Silloin on hyvä hieman huijata ja järjestää kodista edes yksi kolo, jossa voi leikkiä valmista. Olohuone valmistui siis jo aika pitkälle keskiviikkoiltana. Epätoivon hetkinä käyn aika kurkkaamassa sitä ovelta:D.

Tänään iltasella pistettiin kotiovi kiinni ja unohdettiin rempat ja laatikoiden purkamiset. Rahjustettiin Kotkan keskustaan Meripäivien avajaisiin. Säät suosi ja Kotkan keskustassa oli vilskettä kun Istiklal-kadulla konsanaan. Lasten toiveena oli ostaa mahdollisimman monta metrilakua ja äidin toiveena oli rommirusinajäätelö. Molemmat toiveet tuli toteutettua.

Yksi tädin mussukkakin tuli nähtyä. Hän oli lähtenyt liikkeelle mukavissa jalkineissa:). Mussukan Meripäivä-traditioihin kuuluu kuulema ostaa lautasellinen muikkuja. Täytyihän meidänkin seurueen siis sellainen päähänpinttymä hankkia. Tarjontaa oli joka kulmassa ja lopulta ne muikut tuli ostettua satamasta.

Kun nyt lopultakin päästiin tuulettumaan, niin päätettiin miehen kanssa lähteä huomisiltana Meripäivä-konserttiin. Siellä kun sattuu olemaan monta artistia, jotka meillä laulelee aika tiheästi. Jospa se olisi hyvä porkkana sille, että aamulla jaksaisi nousta sängystä ja pistää ainakin keittiön ja makkarin järjestykseen?

Kiitos teille kaikille kommenteistanne ja myötätunnostanne edellisessä postauksessa. Äiti on edelleen olemassa ja luulen, että tilanne on tällä kertaa kääntynyt hänen kohdallaan elämän puolelle. Lääkärin mukaan hän saattaisi päästä takaisin hoitokotiin, kunhan tulehdusarvot ovat täysin laskeneet. Olemme siis jatkoajalla, äiti ja minä.

707. tarina (Hioakaan ei enää huvita)

2014-07-20T22:52:00.000+03:00

Remontti alkaa pursuta korvistakin. Tiedämme ainakin sen, että tapetointi on inhottavaa hommaa, mutta vielä inhottavampaa on vanhojen tapettien irrottaminen. Maalaaminen alkaisi riittämään. Hioakaan ei enää huvita. Seitsemäntenä päivänä Jumalakin lepäsi. Tästä on terveellistä vetää johtopäätös sille, että ihmisenkin kannattaa levätä ja jättää remontit sunnuntaisin sikseen. Sen sijaan voi lähteä vaikka pyöräretkelle opettelemaan esikoisen koulureittiä.

Kotka on ihan uskomattoman hieno kaupunki. Keskusta sijaitsee saarella, joten tulee sinne mistä suunnasta tahansa, saa ylitellä siltoja. Meidän koti sijaitsee aika lähellä keskustaa, joten pyöräily keskustassa sijaitsevalle koululle käy kätevästi. Ensin ohitetaan keskussaairaala ja sokeritehdas, ajetaan siltojen yli saareen ja pian jo ollaan perillä.

Tässä taustalla näkyvässä lukiossa kävin itse aikoinani. Naapurissa on Kotkan kirkko ja kirjasto.

Mennessä käytettiin toista reittiä ja tullessa toista. On siltoja joista valita. Takaisin tultiin Hovinsaaren kautta. Poikue on tottumaton pyöräilyn ja liikenteen suhteen. Istanbulissahan koulubussi haki kotiovelta ja kuljetti koulun ovelle asti. Suomen mukanaan tuoma vapaus liikkumiseen on siis uutta ja ihmeellistä. Äidillä on sydän vähän sykkyrällä. Muistavatko olla varovaisia kadun ylityksessä ja osaavatko pysyä tien reunassa? Ovathan turvassa?

Uudet kotikulmat on myös ollut riemun aihe. Minulla oli ystäviä kouluaikoina, jotka asuivat täällä, mutta vasta nyt näen alueen hienouden. Vanhat puutalokorttelit on kuin minulle tehdyt. Jaksan ihastella aina uusia löytöjä, joita putkahtelee eteeni uusilla kulmilla. Jokainen tie on nimetty lintujen mukaan; Allintie, Kiuruntie, Merilinnuntie.

Kaikkein ihanin on oma koti. Illalla nappaan matot kainaloon ja kävelen tien toisella puolella olevalle matonpesupaikalle niitä hankaamaan. En voi vieläkään uskoa, että minä nyt asun täällä. Tällaisessa paikassa. Olohuoneen ikkunasta saan katsella tätä:

Kuopus se siellä kiitää uudella pyörällään iltalenkillä.

Puiden takana pilkottaa meri. Ystäväni. Tänä iltana petaan pedin myös kuopukselle. Hänkin muutti tänään omaan huoneeseensa. Kolmikko seuraa perässä, kunhan saavat kontista sänkynsä.

Usein se on elämässä niin, että ilo ja suru kulkevat käsikädessä tai peräkkäin. Niiden välinen viiva on hiuksenhieno. Toisen alku merkitsee toisen loppua. Me muutimme Kotkaan, jotta saisimme olla viimeinkin rakkaittemme lähellä. Isäni menetin jo kauan sitten. Äitiäni olen hyvästellyt pala palalta. Altzheimer on vienyt häneltä muistin, liikuntakyvyn ja nyt se on viemässä elämän.

Muisto äidistä makaa sairaalassa ja minä kuljen remontin ja sairaalasängyn väliä. Paijaan äitini kuorta ja muistelen. "Sinä olit läsnä. Oli ihana herätä ja tietää, että istuit siellä jossakin. Olit aina paikalla, kun tulin koulusta kotiin. Keitit puurot ja mansikkakiisselit kesätyöläiselle. Olit lettumummi ja pakastimessasi oli aina Ville Vallattomia. Meillä oli yhteiset Porvoon reissut ja automatkat Ouluun. Jouluksi vaihdettu karvamatto ja rakastava kuri. Sinä olit riittävän hyvä äiti ja olisin halunnut pitää sinut vielä. Ihmetellä yhdessä tätä elämänvaihetta, kun tulimme takaisin. Äiti, olisin halunnut tulla sinunkin luoksesi."

Soittivat sairaalasta ja pyysivät valmistautumaan lopulliseen lähtöön. Istuin sängyn äärellä ja veisasin ne virret, jotka muistin ulkoa. Sen jälkeen on saanut veisata monta muutakin. Vointi kohenee, huononee, junnaa paikallaan. Minulla on vielä äiti ja minulla ei ole enää äitiä. Minä olen vielä äiti, se ainakin on varmaa. Ja sitä äitiyttä ei olisi ilman tätä äitiä. Minua ei olisi ilman äitiä.

"Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani, suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi. Sä kaikeks tule mulle, valollas neuvoillas. Suo joka päivää elää, mun yksin armostas."

Muistetaanpas siis elää tämä elämä. Olla tarttumatta lillukan varsiin. Iloita siitä, että on ilmoja pidellyt. Nähdä se hyvä mikä kuhunkin päivään on talletettu. Sulkea silmät siltä, mikä ei mennyt niinkuin toivottiin. Halataan niitä, jotka meillä on. Muistetaan rakkaudelle niitä, jotka meillä oli. Unohdetaan ne, jotka pitivät pahasti. Nähdään elämän rikkaus. Nähdään rakkaus, joka meille on lähimmissämme annettu. Ilo. Onni. Ne löytyy hetkistä. Ei anneta niiden valua ohi.

706. tarina (Maalari maalasi ja Raju nainen hioi)

2014-07-18T11:33:00.000+03:00

Olemme muuttaneet. Minä ja mies. Ensin muutimme kuopuksen huoneeseen ja nyt kaksi yötä olemme nukkuneet täällä meidän huoneessa. Hyvin nukuttaa ne muutamat tunnit mitkä maltetaan viettää poissa remontin keskeltä. Niskaan hönkäilee Helsingin satamassa seisova kontti, joka saapuu Taloon ensi viikon alkupuolella. On huomattavasti helpompi maalata, hioa, tapetoida jne. talossa, jossa ei ole huonekaluja.

Olemme siis olleet suomalaisia viikon ja päivän. On suorastaan hämmästyttävää, että kuinka paljon siinäkin ehtii. Talossa toimii netti, lapsilla on puhelinnumerot, auto on katsastettu ja rouva terveystarkastettu. Talossa on maalari mieheni maalannut kaikki sisäkatot yhtä pientä eteistä lukuunottamatta ja valkeus tuli sen myötä Taloon. Minä olen raju nainen ja hioin lainavempeleellä yläkerrasta pari huonetta ja aulan. Raju siksi, että vuokraamon ukot nauroivat kauluksiinsa, kun kävin koneen hakemassa ja kyselin sen käyttöohjeita: "Siis SINÄKÖ tällä meinaat hioa? Tämä on kuule aika raju vehje."

Keittiö ennen valkaisua.

Ja valkaisun jälkeen.

Olohuone ennen ja jälkeen.

Seinät on puoliksi maalattu ja sängyn vieressä muistuttaa vaikeinta rastia tapettikirja poikineen. Mistä tykkää, mihin on varaa ja ehtiikö odottaa tilaustapetteja? Tänään on aika astua tapettikauppojen ihmeelliseen maailmaan.

Yläkerrassa oli kahdessa huoneessa vanhat lautalattiat, jotka olivat kovin kuluneet ja ne on nyt hiottu ja maalattu. Esikoisen seinien maalaus on parasta-aikaa menossa, sillä entisen asukkaan väriterapia ei purrut uuteen asukkaaseen. Sitä ennen oli irrotettava melkoinen määrä sinitarraa ja meidän lapset sai siinä samassa ikuisen sinitarrankäyttökiellon, oli meinaan sen verran ikävää puuhaa. Tänään saapui Lappeenrannan seudulta yksi ihana apulainen, joka irroittelee parasta-aikaa olkkarin tapetteja. Minun pitäisi olla maalaamassa toista kierrosta….

Tämä on kyllä lavastettu tilanne, sillä johto oli jo irrotettu, mutta ihan hymyssä suin meni hionta rajulla naisella todellisuudessakin:).

Piha oli muuttunut viidakoksi tai kukkakedoksi. Sitä on ihanat apulaiset pistäneet siistiksi viimeisen viikon aikana. Helmi on saanut suuret kasat heinää, jossa makoilla ja josta voi haukata makoillessa hiukopalaa. Jokaisessa välissä lämmitetään saunaa ja juostaan pihan poikki uimaan. Eilen illalla jäjestyi pihaterassilla mummolan väen avustuksella lettukestit saunomisen oheen.

Lapset asuvat vielä mummolassa, mutta reitti kodin ja mummolan välillä hoituu jo pyörällä. "Hei vaan äiti, huomenna nähdään."

No, kuopus nyt ei sentään vielä yksin pyöräile, mutta taito oli kuitenkin tallella ja nyt oli Prismasta kuulema ostettu uusi pyöräkin. Kiitos vielä mummolaan!

Varauksellisista suomalaisista ei ole näkynyt jälkeäkään. Meidän naapurit on erittäin mukavia ihmisiä. Naapurin setä on asunut täällä koko ikänsä ja hänellä on tarinoita enemmän kuin tuhat ja yksi. Meillä on hänessä silminnäkijätodistus talomme alusta tähän päivään asti. En malta odottaa, että koti on valmis ja saamme hänet kahville. Toisella puolella asuu uskomattomat remppaajat, joilta löytyy tietoa joka asiaan. Eilen saunapuita pilkkoessa saapuivat pölli kainalossa pihalle ja johan helpottui puuhommat kummasti. Lettukestien keskelle saapui aidan taakse ohikulkija, joka iloitsi pihalle tulleesta elämästä. "Minun ystäväni asui tuolla yläkulmassa, siellä on vierailtu moneen kertaan. Onpa mukavaa, että täällä on taas elämään." Letut kelpasi kulkijallekin ja taas karttui tieto kotimme historiasta.

Että tällaista. Mutta nyt hommiin!

705. tarina (On mennyt ajan taju)

2014-07-12T00:58:00.000+03:00

Rakkaat ystävät,

Kiitos kaikille mukavista kommenteistanne, joita käyn kurkkimassa juuri ennen nukkumaan menoa, hämärän rajamailla. Me olemme nyt täysin uppoutuneet rautakauppojen ja maalauksen ihmeelliseen maailmaan. On mennyt ajan taju. En osaisi suoralta käsin sanoa, että kauan me olemme olleet täällä Suomessa. Aamulla aikaisin kello soi ja alkaa remonttipuuhat. Valoisat illat tekevät tepposensa ja jossakin vaiheessa sitä aina huomaa, että päivä on päättynyt ja pitäisi mennä jo kiireesti nukkumaan. En siis ehdi nyt nettiin ja uuden blogin aloitus taitaa hieman odottaa parempaa aikaa. Etenkin kun tarvitsen siihen tuota teknistä tukihenkilöäni, joka nyt priorisoi ihan oikein, eli laittaa rempat blogien edelle:).

No, mutta on sitä jotakin saatu aikaiseksikin, eli auto on purettu ja tullattu. Keittiö on pesty. Jääkaappi, pakastin ja uuni on käytössä ja astiat kaapissa. Sauna on pesty ja pyykkikoneet pyörii. Yläkerrassa maalattu kuopuksen ja kakkosen katot. Tänään ajoin Riihimäen seutuville leiriläisiä hakemaan. Kävin paijaamassa äitiä hoitokodissa. Illan iloksi on valittu seinien sävyjä ja tehty listaa huomisaamun rautakauppa-iskulle. Huomisen tavoitteena on alakerran kattojen maalaus. Ja jos on mahdollista, niin meidän makkarin seinät saisi myös maalinsa. Jos katot saadaan tehtyä, alkaa ensi maanantaina lattioiden hionta ja….

Bloggari ei ehdi kuvata. Tämä taitaa olla ainut kuva. Se on otettu meidän astuttuamme Taloon heti Suomeen saapumisen jälkeen. Tässä on tuleva olo-ja ruokailuhuone. Huomenna siis katto pitäisi valkaistua ja ensi viikolla lattiaan saadaan toivottavasti uusi vaha. Tapetit ovat myös lähdössä vaihtoon.

Eipä tarvitse miettiä, että mitähän sitä tekisi!

Pienen pellavapäisen pojan iloinen naama keittiön ikkunan takana, kun hän oli keksinyt, että parvekkeelta pääsee tikapuille ja siitä pihalle. Siivotut kaapit, joihin sain pistää omat astiani. Tämän illan maalausurakan jälkeen isi ja pienimmät oman kodin saunassa ja juoksemassa välillä tien yli mereen uimaan. Aamuinen pyöräilyni mummolasta talolle, kun matka vei kosken vierestä ja metsän poikki pientä hiekkatietä pitkin. (Matka mummolaan on pyörällä 10 minuuttia entisen yli 3000 km sijaan, aika onnea sekin.) Äiti on sängyn pohjalla toipumassa keuhkokuumeesta ja heikennyt silmissä, mutta ainakin ehdin tänne ja saan saatella hänet tämän elämän loppuun. Ymmärrys Prisman juustohyllyillä, että nämä ovat nyt jatkuvasti saavutettavissani. Kuopus pihalla puuhaamassa ja huikkaamassa oven suussa; "Äiti, käyn leikkikentällä." Esikoisen ja kakkosen tapaaminen kahden viikon tauon jälkeen leiripaikalla. Mummo pesemässä mattoja. Pappa kanttarellisaaliineen. (Se oli minimaalisen pieni:)). Serkut, sisarukset, sukulaiset, ystävät, uudet naapurit. Mansikat rahkassa. Se hetki, kun avaa Talon oven ja tuntee, että on tullut kotiin. Siinä Minen onnen murusia kuluneilta päiviltä.

Hyvää yötä!

Ps. Puuha-Petulaan tiedoksi, että kaikki apu otetaan mielellään vastaan, mutta majoitusta ei pystytä tarjoamaan, eikä muuta kuin ruokapalkkaa. Tarjolla on maalausta, tapetointia, tapettien irrottamista (Jaiks) ym. erittäin mukavaa puuhaa. Hyvässä seurassa tietenkin:).

704. tarina (Kävimme Martilla ja tulimme kotiin)

2014-07-09T21:34:00.001+03:00

Kävimme maanantaina Martilla, Wittenbergissä. Siellä oli alettu valmistumaan uskonpuhdistuksen juhlavuoteen ja molemmat kirkot olivat remontissa. Emme siis päässeet näkemään, että missä Martti lepää tai missä hän vei Katharinansa vihille. Sen sijaan ovet aukenivat uskonpuhdistus-museoon, jossa sai tutkia mm. Martin aikaansaannoksia ja nähdä millainen oli Lutherin perheen olohuone.

Martti seisoi myös Wittenbergin keskusaukiolla.

Olohuoneen koristukset on jätetty Lutherin tekemään tai teettämään kuosiin. Rahapula se oli tätäkin nuorta perhettä vaivannut ja olohuoneessa luki, että Luthereilta meni monta vuotta rahan keräämiseen, jolla saivat olohuoneen maalautettua. Katsotaan miten meille käy? Tosin meidän olohuone kaipaisi maalin sijaan tapettia!

Wittenbergissä tiemme taas erkanivat ystävien kanssa. Yhdet palasivat kotiinsa junalla, toiset jatkoivat matkaa Saksassa asuvan ystäväperheen luo. Meillä laiva lähti vasta yöllä, joten päätimme pistäytyä Potsdamiin tutkailemaan sen kuninkaallisia puistoja. Vaikka matkaväsymys jo painoi, oli puistot oiva kohde. Linnat olivat jo kiinni, mutta oli riemullista, että rahvas sai vapaasti kuljeskella sekä puistossa että linnojen pihoilla ikkunoista kurkkimassa. Siellä me kirmailimme sateessa ja paisteessa ja juotiin kakkukahvit Lohikäärmetalolla.

Sitten lilluimmekin laivassa kohti Suomea. Se oli mitä loistavinta pakkolepoa kaiken sen ajamisen päälle. Sen kun vain huolehti itsensä ruokapöytään syömään säännöllisin väliajoin. Meille sattui myös erityisen hauskaa pöytäseuraa, kun isä aikuisen tyttärensä kanssa oli palaamassa Hollannista motoristien kokoontumisesta ja oli istutettu meidän pöytään laivayhtiön toimesta. Heidän kanssaan syötiin kahdesti aamupalaa ja yksi päivällinen.

Tänään matka Helsingistä Kotkaan oli erittäin nopea. Siltikin sitä ehti matkan aikana miettiä monenlaista asiaa. Koko päivää on virittänyt sellainen positiivisväritteinen epäusko, että täälläkö sitä nyt muka sitten olemme. On laskettu mummolassa olevat lapset. Yritetty hoitaa auton papereita suomalaista rekisterinumeroa varten. Kierretty Talon jokainen huone ja oltu oikein tyytyväisiä ostokseemme. Tavattu uudet naapurimme ja todettu heidät oikein mukaviksi ihmisiksi. Nyt on menossa iltatee ja sen jälkeen remonttisuunnitelman teko.

Laivalla sanoin pöytäseurueellemme, että: "Meillä on nyt aikeissa remontoida talo kolmessa viikossa". Pöytäseurue totesi siihen, että: "sellaista tapahtuu vain televisiossa". Talolla tapasimme naapurimme ja heillekin selitin meillä olevan kolmen viikon remonttisuunnitelma. "Meillä on sellainen 30-vuoden suunnitelma," tuumasi pariskunta, joka oli jo viimeiset 10-vuotta eläneet remontin keskellä. En ole vielä lannistunut. Huomenna aloitetaan ja katsotaan sitten kuinka meidän käy!?!

703. tarina (Linnoja ja kavereita)

2014-07-07T01:54:00.001+03:00

Aamulla saimme tutustua Baijerin Ludvik toiseen. Hän herätti heti mielenkiintoni ja niinpä olen nyt illalla googlettanut tietoja Ludvikista oikein urakalla. Netti avaa eteeni onnettoman lapsuuden viettäneen nuoren miehen, joka ei osaa sitoutua. Sen sijaan hän antautuu intohimoisesti Richard Wagnerin musiikille, kauneudelle, uskonnolle ja joutsenille. Nykypäivänä me muistamme hänet loisteliaista linna-projekteistaan, mutta emme juuri muusta. 40-vuotias hallitsija syrjäytettiin julistamalla hänet mielisairaaksi ja vain pari päivää sen jälkeen Ludvik hukkui epäselvissä olosuhteissa. Jälkikäteen on ajateltu Ludvikin sairastaneen skitsofreniaa. Tänä päivänä saimme kuitenkin ihailla hänen käden jälkiään siellä Neuschwanstein käsittämättömän kauniissa linnassa, joka oli kyllä yksi hienoimmista ikinä näkemistäni. Itse linnassa ei saanut kuvata, joten kuvasimme sen vain ulkopuolelta. Emmekä ihmetelleet yhtään, että miksi se Ludvik halusi juuri tänne linnansa rakentaa.

Parkkipaikalta näkyi kaksi linnaa. Kauempana valkoinen Neuschwanstein ja lähempänä Ludvikin lapsuuden keltainen linna. Jälkimmäisessä emme käyneet, vaan keskityimme ihan vain tuohon uudempaan.

Näköala linnan parvekkeelta. Sieltä huomasimme mm. riippusillan, johon kävelimme ottamaan nämä alemmat kuvat linnasta.

Ja sitten ne päivän Helmet:

"Juu, linnoilla tuli käytyä, muta mielenkiintoisempi oli tämän päivän hotelli. Siellä oli Gini ilman Tonicia. Jälkimmäinen oli loukannut jalkansa, joten mamma kysyi, että saanko viettää tämän yön Ginin seurana. Sainhan minä. Jotakin tällaista kotia se mamma minullekin tuumaa rakentavansa sinne Talon pihalle. Nyt se ei vain tiedä, että viihdynkö minä täällä vai enkö viihdy, sillä minä istun koko ajan katolla. Mamma pelkää, että karkaan ja miettii, että mitä se silloin sanoisi kuopukselle… Ja ps. Ginikin on tyttö, joten ei ole pupuvauvoja tiedossa."

Helmi ei ollut ainoa, jota oli kaveri odottamassa täällä Meissenissä. Meidän ystävät Bulgariasta ja ystävät Saksasta olivat saapuneet samaan hotelliin. Olipa mukavaa nähdä, ihanaa istua yhdessä iltaa hyvän ruoan äärellä ja vaihtaa kuulumisia ravintolan sulkeutumiseen saakka. Huomenna saadaan jatkaa vielä yhdessä Lutherin kaupunkiin eli Wittenbergiin. Sitten on aika sanoa hyvästit, vaikka ei yhtään huvittaisikaan. Ystävät jatkaa toisaalle ja meidän on aika ajaa Suomen laivaan.

Kyllä matkailu avartaa, mutta nyt alkaisi matkaajan mieli jo halata kotiin. Mielessä vilisee remontit ja lapset. Tulevat työt ja Suomen kesä. Istanbul on jäänyt taa, mutta ei todellakaan poistunut mielestä. Tänäänkin tuli viestiä, jossa luki. "Kirkossa silmäni etsivät koko ajan teitä." Minun silmäni taitavat nyt mennä kiinni. Kiitos tästä päivästä ja mukana elostanne.

702. tarina (On niissä vuorissakin puolensa)

2014-07-06T00:40:00.000+03:00

Venetsian jätti taakseen kaksi päänsärkyistä ja väsynyttä hahmoa. Yletön jauho-juhla oli tehnyt tehtävänsä. Oli syöty surutta pizzaa, sämpylöitä, makaronia ja paninia. Sen kyllä huomasi ja tunsi kehossaan. Sormukset ei mahdu sormiin, kasvot on pöhössä ja vatsa valittaa. Kuka käski syömään sen kaiken?

Matkaa seuraavaan etappiin oli sellaiset 500 kilometriä ja taas vaihdeltiin kuskia kunnon mukaan. Valeltiin niskoihin kylmävoidetta moottoritien reunassa ja tankattiin huoltsikoilta kahvia ja croissantteja. Lisää jauhoa, sillä Italiassa ei ole mitään muuta ruokaa tai välipalaa tarjolla? Onko olemassa italialaista karppaajaa ja mitä hän voi syödä?

Meri se on se minun rakkauteni. Mutta on niissä vuorissakin puolensa. Lähestyessämme Itävaltaa alkoi migreenin terä taittua ja silmä jaksoi taas ihailla jyhinä nousevia ja pilvien takana piilottelevia huippuja. Ensin Italian vuoret, sitten Itävalta ja lopulta Saksan Füssen. Matka eteni välillä jonoissa junnaten ja sitten taas sutjakkaasti lähes tyhjiä teitä pitkin ajellen.

Lähestytään Suomea ja lämpötilat ovat tippuneet reilu viisi astetta. Paikoitellen tihutteli vettä ja aurinko pysytteli pilven takana. Tuntui ihanan raikkaalle. Füssen on pieni ja sievä. Hotellin parvekkeelta voi katsella kaupungin linnaa. Ne muut linnat käydään sitten kurkkaamassa huomenna. Helmi oli tervetullut asustelemaan hotelliin. Se asettui tuonne parvekkeelle ja nauttii varmasti myös viilentyneestä kelistä.

Yllä näkymä hotellilta ja alla kaunis kaupunkinäkymä.

Kaupunki on mukavan kokoinen ja helposti kuljettava. Ihaillaan taas värit, ikkunat ja kaikki muu kaunis. Sisäpihalla on menossa konsertti, jota käydään pariinkin kertaan kuuntelemassa. Välillä pistäydytään oikein rehelliseen saksalaiseen ravintolaan syömään sikaa. Ruoka-annokset on valtavan kokoisia, joten nälkää ei tarvitse täälläkään nähdä. Jälkiruoaksi jäätelöä ja takeaway-kahvit.

Huomenna onkin erityinen päivä, sillä ei niin pikku kakkosemme täyttää 14-vuotta. Ensimmäistä kertaa emme ole aamulla paikan päällä laulamassa sankarillemme. Lauloimme sen sijaan nauhalle ja lähetimme sen sinne Suomeen. Paljon, paljon onnea rakas! Tulossa ollaan, mutta kotvasen kestää vielä.

701. tarina (Kaikki kulkee veneillä)

2014-07-05T01:29:00.001+03:00

Vaporetto pudottaa meidät kuolleiden saarelle. Jo satojen vuosien ajan tämä on ollut venetsialaisten päätepiste. Koko saari on pyhitetty kuolleille. Sinne on turha yrittää liian kepeissä vaatteissa, kuvaaminen on kielletty ja muutoinkin saarella odotetaan kunnioittavaa käytöstä. Me tutkimme kuolleiden kuvia hautakivistä, kipaisemme kirkkoon ja eksymme labyrinttiin. Onpa harmi, että yhtään kuvaa ei saa muistoksi, sillä tämä on taas ihan omanlaisensa hautausmaa ikikukkineen, päällekkäisine hautoineen ja muureineen. Viimeisessä kirkossa on menossa hautajaiset. Oven viereen asetettu risti kertoo vainajan kuolleen samana päivänä, kun me erkanimme Istanbulista.

San Michelen vieressä sijaitsee seuraava kohteemme, eli lasitehtailijoiden Murano. Ihan ensimmäiseksi päädymme seuraamaan lasin valmistusta. Uuni hohkaa ja miesten käsissä valmistuvat pöllöt ja hevoset. Mies laskee, että jos lasitehtaassa vierailisi tasainen vierailijoiden virta, pääsisi jo näytösten avulla yli 10 000 €:n kuukausi palkoille. Pitäisikö vaihtaa alaa?

Syntyi pari pöllöä.

Yksi kannu ja hevonen.

Muranossa on teollinen ote. Sivukatujen ränsistyneet ja jotenkin rahvaan oloiset talot kertovat, että Muranossa eletään oikeasti, eikä ole edes tarvetta pitää yllä mitään kulisseja. Keskustassa kulkevat sentään kanavat, mutta talot ovat parhaat päivänsä nähneet. Istutaan kahville ja syödään jäätelöä ennen siirtymistä seuraavaan saareen. Vaporetolla pääsee ja matkan teko on mukavaa.

KAIKKI kulkee veneillä, niin sairaat, poliisit, ihmiset, kuin rakennusjätekin:).

Seuraava kohteemme, Burano, on varsinainen väriterapiapläjäys keskelle lomailijan laiskaa päivää. Saari on silkkaa värien ilotulitusta satamasta lähtien. Mietimme, että onko tänne määrätty joku yleiskaava, jonka mukaan saarelle ei tarvitse harmaasta tai valkoisesta pitävän vaivaantua. On punaista, oranssia, vihreää, keltaista ja sähkön sinistä. Kaikki kuitenkin selkeänä kokonaisuutena matkailijan ihailtavaksi.

Buranon juttu on myös ovien eteen viritetyt verhot.

Kanavan laidalta kuuluu tuttu kieli. Turkkilainen pariskunta on saapunut Buranoon ja saan luvan kuvata heidät kanavan varressa. Miten iloinen sitä onkaan aina turkkilaisia tavatessaan ja kieltä kuullessaan. Kuin olisi tullut kotiin:).

Saavumme takaisin Venetsiaan. Kuumuus, runsas ruoka ja menneet päivät tekevät tehtävänsä. Mielessä on lähinnä huoneen sänky ja jääkaapissa odottava vesipullo. Vietämme muutaman tunnin huoneessa huilaamassa ja iltapäiväunet tulevat tarpeeseen. Sen jälkeen päätämme vielä lähteä kanavan varteen istumaan. "Tämä on nyt niin nähty," toteaa mies. Minusta tuntuu kyllä, että jokunen sivukatu jäi kyllä kulkematta:). Istahdamme Rialtoon sillan kupeeseen. Kun ei ole kanavanvarsipöytää tarjolla, sellainen tehdään. Pöytä ja tuolit kantoon ja lasketaan ne kanavan ääreen. Syömme alkupaloja ja spagettia. Tiputamme haarukan kanavaan, mutta se ei kuulema haittaa. (Eikä näy laskussa.).

Venetsia on ainutlaatuinen. Se oli (minusta) paluun arvoinen. Jos joskus olen rikas, voisin mielelläni asua vuoden Venetsiassa. Tutkia vuoden aikojen vaikutusta kaupungin ja sen asukkaiden elämään. Turistina tuskin Venetsiaan enää palaamme, joten tällainen oli meidän Venetsiamme ja huomenna on taas aika jatkaa matkaa.

700. tarina (Eat, Pray and Love)

2014-07-04T10:41:00.003+03:00

Aamu on valjennut Venetsiassa ja olemme lähdössä saarille. Koska illaltakin on yli sata kuvaa, ajattelin laittaa ne nyt jo tähän. Muutoin illan tarinasta tulee megalomaanisen pitkä. Luin muutama vuosi sitten kirjan "Eat, Pray and Love". Siinähän vain osio "Eat" käsitteli Italiaa, mutta eilen tuli mieleeni, että se kokonaisuutena olisi ollut hyvä kuvaus Italiasta ja varsinkin Venetsiasta. Joka kulmassa upeita ravintoloita, jäätelökioskeja ja muita herkkuja. Sieltä täältä nousevat kirkon tornit ja katolisuus näkyy muutoinkin. Nunnat kaduilla ja Madonnat seinissä. Ja se rakkaus, joka on minulla matkassa, mutta näkyy myös paikallisten elämässä. Miten ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Pidemmittä puheitta, ihana Venetsian iltamme näytti tältä:

Jonkun oma terassi. Saisikohan sitä lainata?

Venetsiaan voi vielä lisätä ne värit. Pääsivät erityisesti oikeuksiin ilta-auringossa.

Pöytä vain kahdelle:).

Missäs sitä ollaan? Eksyksissä jossakin kujilla.

Illan vaikein päätös: Mitä pizzaa sitä söisi?

Mukavaa päivää mummolaan ja muualle. Nyt nää lähtisi ja palailisi sitten illalla. Tämän postauksen alla oli siis myös luostarikierroksemme Meteorassa ja saapumisemme Venetsiaan.

699. tarina (Kuolema oli läsnä)

2014-07-03T19:51:00.002+03:00

Aamupalapöydässä on paksua kreikan jogurttia. Sekoitamme sen sekaan hunajaa, nektariinia ja banaania. Kahvi on vahvaa ja hyvää. Kaadan sitä keittimestä kuppiin ja lorautan päälle runsaasti maitoa. Parasta kuitenkin hyvin nukuttu yö. Näillä eväillä on hyvä lähteä luostarikierrokselle. Meteorassahan niitä riittää ja ovat kätevästi rengastien varrella. Me käymme vierailemassa niistä kahdessa eli Great Meteorossa ja Varlaamissa, jotka sijaitsevat aivan vieretysten. Heti alkuun tulee tosin harmi. Miksi emme ajaneet rengastietä jo illalla ja kuvanneet luostareita silloin? Kirkas keskipäivän aurinko on kuvaajan kannalta ihan vihoviimeisen huono, mutta siihen se on nyt tyytyminen, sillä muuta meille ei tarjota. Eikä siis nyt teillekään. Pahoittelen.

Munkkien on täytynyt olla hyväkuntoista porukkaa, sillä rappusia riittää. Ja lämmintä sellainen reipas 30 astetta.

Kirkoissa ei saa kuvata. Sekin on harmi, sillä molempien kirkkojen aiheena on marttyyrit. Seiniä kuvittavat kuvat eri tavoin murhatuista pyhistä. On ristiinnaulittuja, katkottuja käsiä ja päitä, leijonan syömiä, padassa kiehuvia ja muilla tavoin piinattuja Jumalan omia. Kirkkosalin puolella toivo ylösnousemuksesta ja siitä, että yhdenkään kärsimys ei ollut turha.

Muutoinkin kuolema oli vahvasti läsnä. Ei ahdistavasti, vaan jotenkin todeten. Paikoitellen jopa iloitellen.

Great Meteoran museossa näkyi yllättäen tuttu lippu. Mitä se täällä teki?

Varlaam oli pienempi ja nopeampi kohde käydä. Helmi-pupu pääsi museokierroksen ajaksi myyntisetien hoiviin, joilta ostettiin kiitokseksi kirja luostareista myöhempää tutkimista varten. Sitten alkoi jo kuumuus tehdä tehtävänsä ja päätettiin jättää muut luostarit välistä.

Rengastie käytiin kuitenkin ajamassa ja loppuaika vietettiin ikoni-kaupoissa. Meteorassa suositaan bysantin tyyliä ja kulta kimalsi ikonikaupoissa. Molemmissa liikkeissä oli ikonitaiteilijat työssään ja päästiin seuraamaan ihan läheltä, että kuinka ne ikonit syntyvät. Huomasin yllättäen, että en olekaan sikäläisen ikonitaiteen ystävä. Tykkään enemmän bulgarialaisesta tyylistä, jossa näkyy paremmin maalausjälki ja tekijä on ottanut vähän enemmän omia vapauksiaan. Näiden bysantin töiden ideana on tehdä ihan tarkka kopio alkuperäisestä ja siksi ne tuntuvat vähän tylsille.

Tässä yllä- ja alla olevassa on jo sellaista minun tyyliäni. Hinta olikin sitten sen mukainen:).

Illaksi ajettiin igoumenitsaan. Käytiin Helmin kanssa kahvilla rannassa ja sitten odotettiin laivaa saapuvaksi. Siellä meni yksi yö. Helmi jä autoon ja heräsin aamuyöstä huolehtimaan, että näinköhän siellä oli liian kuumaa ja löytäisimme autosta elottoman pupun. Onneksi se oli turha huoli ja Helmi odotteli meitä ihan hyvällä mielellä.

Nyt olemme sitten saapuneet Venetsiaan, jossa meidän olisi tarkoitus viettää pari päivää. Auto jäi tuonne kaupungin laidalle ja otettiin heti vaporetot käyttöön. Kahden vuorokauden lippu oli aika suolainen eli 30€/hlö, mutta koska huomenna on tarkoitus huristella saarelta saarelle, ajateltiin sen olevan hintansa väärti. Helmikin pääsi tietenkin vaporetto ajelulle ja nyt se saa oikoa koipiaan täällä ilmastoidussa hotellihuoneessa mielin määrin.

Minun naputellessani näitä kuulumisia, mies teki piipahduksen lähikauppaan. Voi mitä herkkuja täällä onkaan. Nyt olemme syöneet hedelmiä ja rapeakuorisia sämpylöitä kinkulla ja juustolla välipalaksi. On lienee aika ottaa iltakävely kanaalien varsilla ja pysähtyä sitten jonnekin pizzalle. Aika makoisaa tämä paluumuuttajattaren elämä. Ei voi valittaa, ei.

Huomiseen, ystävät ja kotiväki! Nyt Venetsia kutsuu…..

698. tarina (Tieni oli avoin)

2014-07-01T23:14:00.001+03:00

Eihän siinä nyt kaikki mennyt niinkuin Strömsössä. Siis tässä muutossa. Minunhan piti olla toukokuun lopussa valmis ja kesäkuu käyttää ihan vain hyvästeihin ja Istanbulin kiertämiseen. Sen sijaan me pidimme perinteitä yllä ja pakkasimme eilen Maman jälkeen myöhälle yöhön. Heräsimme aamulla aikaisin pesemään vessaa, tyhjentämään jääkaappia ja kirjoittamaan kaikenmaailman lappuja tekemättä jääneistä asioista ja autoon mahtumattomista tavaroista. Turhaan ei ystävät olleet silti toivotelleet "avoimia teitä", sillä avoimet ne olivat koko matkan ajan, vaikka kaiken järjen mukaan lähtöhetkellämme olisi pitänyt olla pahimmoinen aamuruuhka.

Lähdimme Istanbulista kello 8.20 ja saavuimme perille Meteoraan klo. 19.30. Reilu 900 km tuli huristettua pitkin Turkin ja Kreikan teitä. Kuskia vaihdettiin sen mukaan kumpi ei todennäköisemmin nukahda rattiin. Hyvänen aika sentään miten voi ihminen olla väsynyt. Tai kaksi ihmistä. Ihme, että ylipäänsä pääsimme perille. Muutaman kerran oli pakko pysähtyä. Joko tankkaamaan autoa tai ihmisiä tai vaihtamaan kuskia. Ihmisten tankkaukseen valitsimme summamutikassa jonkun rantakaupungin matkan varrelta ja sehän onnistui ihan nappiin. Ihana lounashetki. Oli hyvä ruoka ja seura, kaunis maisema ja vieressä lilluva meri. Onko kahvi koskaan maistunut niin hyvälle kuin tuossa?

Helmin matkakin sujui hienosti. Rajalla kukaan ei kysynyt mitään. Karvakorva matkusteli takapenkillä häkissään. Ilmastointi takaa aika mukavan matkailman. Rannalla ojenneltiin jalkoja rantapedillä. Syötiin ravintolassa mamman lautaselta kaikki salaatit ja rannan heinät. Sylkyteltiin isännän uima-aika ja herätettiin ihastusta ravintolan muissa ihmisissä. Eurooppa, täältä sitä tullaan!

Yöpaikaksi olin siis valinnut meille Meteoran luostarialueen, joka sattuu aika mukavasti matkan varrelle pyrkiessämme huomenna Igoumenitsaan ja Italian lauttoihin. Mehän olemme miehen kanssa varsinaiset luostari- ja kirkkohait ja nyt kun ei tarvitse niillä lapsia kiusata, oli tämä todella nappi valinta. Saavuimme paikalle hieman ennen auringon laskua. Hotellin setä antoi tehdä poikkeuksen ja Helmi sai tulla parvekkeelle yötä viettämään. Sinne se jäi tyytyväisen näköisenä köllimään meidän lähtiessä kylälle iltakävelylle. Ja voi ystävät kalliit, tämä on aivan huikea paikka jo tämän lyhyen kierroksen perusteella, vaikka emme vielä edes ole luostareihin kerenneet!

Tie Meteoraan oli kaita ja kiemurainen, mutta niin kaunis!

Kalliomuodostelmat toivat mieleen Kappadokian, mutta tunnelma on ihan omanlaisensa.

Hotellin parvekkeelta on tällaiset näkymät. Korville kuuluu kirkon kellot, sirkkojen siritys ja lintujen viserrys. Kyllä kelpaa, tuumasi Helmikin parvekkeelle pitkäksi laitettuaan.

Ilta-aurinko maalasi kylään omat värinsä. Ei ollut kujilla montaakaan vastaan tulijaa. Tuntui, että jokaiselle aistille oli yllin kyllin tarjontaa. Kukat kukkivat, talojen seinistä kaikuivat lasten huudot leikkikentältä, oli värit ja maut istuessamme tavernan pöytään, koiran kuono paijattavaksi aidan toisella puolella. Mietimme, että lapset eivät olisi jaksaneet luostareita, mutta pojat olisivat olleet ehkä valmiit yrittämään vuorille kiipeämistä. Minä sen sijaan en ollut, istuin mieluummin siinä ja pistelin suuhuni vesimelonia ja paistettua juustoa.

Oikea kuvakulma se olla pitää.

Pimeni ilta. Pimeässä illassa soivat kirkon kellot. Kävelimme valaistuja katuja kohti hotellia ja sen ilmastoitua huonetta. Mielessä se yksi ajatus: huomenna nukutaan, niin pitkään kuin unta riittää. Kerätään voimia lomailuun. Huomenna luostarit ja ajo rantaan ja laivaan. Sitten toinen hyvin nukuttu yö ja sen jälkeen olemme toivottavasti taas omat itsemme?

Rakkaat terveiset kaikille sinne mummolaan täältä meiltä ja muille lukijoille myös. Isäntä ui jo unisaarille ja minä taidan seurata häntä sinne! Hyvää yötä! Huomenna taitaa muuten tulla välipäivä, sillä ajamme illalla laivaan ja sielä tuskin on nettiä tarjolla. Palailen siis asiaan ylihuomenna, jolloin on tarkoitus saapua Venetsiaan.

697. tarina (Nyt sitä viimeistä viedään)

2014-06-30T17:39:00.000+03:00

Nyt sitä viimeistä viedään. Uskomatonta mutta totta. On siis aika kirjoittaa teille viimeinen Istanbul-postaukseni tällä erää. Se alkaa tietenkin Bosborilta, siirtyy sieltä Istiklalille ja päätyy loppupäiväksi Maltepen rannalle piknikille. Siinähän ne tiivistetysti onkin ne Istanbulin oleellisimmat, jos ihmisiä ei lasketa mukaan. Tässä tarinassa tosin laskemme, sillä hehän ne ovat nämä tämänkin tarinan tähdet. Teimme siis sunnuntaina viimeisen kirkkomatkan ja suuntasimme sieltä rannalle ystävien kanssa syömään.

Minä olen nyt hyvästellyt niin urakalla, että alan tuntea itseni tyhjäksi. Olen huomannut tämän saman itsessäni jo aikaisemmin erilaisissa elämän kriiseissä ja jaksoissa. Minä etukäteishyvästelen tai etukäteissuren tai etukäteisvaraudun pitkin matkaa ja sitten kun saapuu se H-hetki, olenkin yhtä-äkkiä tyyni kuin viilipytty. Valmiina lähtöön. Valmiina luopumaan. Valmiina muutokseen. Niin siinä kävi tälläkin kertaa. Minä sanoin vain, että "No, ystävät hyvät, emmehän me kuole tai häviä totaalisesti maan päältä, me vain muutamme. Ja nyt kun vielä olemme täällä, on suremisen sijaan syytä iloita yhteisestä ajasta."

Muslimimaailmassa on paasto juuri alkanut. Hieman siis virittelimme grillejä aralla mielellä, mutta turhaan. Paastoava kansanosa on varmaankin vetäytynyt sisätiloihin tai muualle auringon suojiin ja rannan kansoitti muukin paastoamaton porukka meidän lisäksi. Siellä sai kanat rauhassa kypsyä ja köftet kadota nälkäisiin suihin. Seurueen yksi paastoaja voitti hänkin, saahan siitä varmaan enemmän pisteitä, kun jaksaa paastota toisten syödessä;)?

Yksi pieni on vielä nestemäisellä ravinnolla.

Se oli lastemme Istanbulin viimeinen ja meidän Istanbulimme toisiksi viimeinen päivä. Tänä aamuna kello soi 5.30 ja kävimme viemässä jälkikasvun lentokentälle. Olihan se aika hurjaa pistää nelikko keskenään menemään ja tietää, että vasta kymmenen päivän päästä nähdään. Näin pitkään emme ole olleet erossa toisistamme koskaan. Koska joukossa oli kolmonen ja kuopus, kutsui Turkin lentoyhtiö ilman muuta saattajan paikalle, joka johdatteli nelikon oikealle portille. Nyt ovat jo mummolassa makkaroiden ja karjalanpiirakoiden äärellä. Kuvalliset todisteetkin jo otettiin vastaan, kiitos niistä mummolaan.

Me sen sijaan olemme viettäneet viimeistä päivää näissä tunnelmissa. Auto alkaa olla ääriään myöten täysi. Helmille on haettu lääkärin todistus Kreikan rajaa varten ja pakattu autoon oma soppi matkan ajaksi. Mies on kiertänyt viimeisiä virastoasioita ja käynyt toimistolla tulostamassa. Minulla on menossa operaatio väliaikaiskodin siivous ja porkkanaksi kaiken aikaisin loppuun saattamiseksi, olen varannut vielä minulle ja miehelle illaksi pöydän Maman terassilta. Eli nyt vielä loppukiri ja tunnin päästä viimeistä iltaa viettämään sinne Istiklalille.

Auto starttaa aamulla matkaan. Olen lapsille luvannut kirjoitella matkan edistymisestä, joten pääsette tekin siinä siivellä matkalle mukaan. Yritän siis mahdollisuuksien mukaan tarinoida aina iltaisin matkakuulumiset. Huomenna tapaamme siis Kreikassa, jos Luoja suo!

696. tarina (Vielä kerran Kadıköy)

2014-06-27T20:21:00.000+03:00

Lista lyhenee ja loppuun on jäänyt kaikki sakka. Eli ne epämääräiset asiat, joita on epämiellyttävä hoitaa. Kasat kylppäreissä, maustekaapeissa ja jääkaapin perukoilla. Laatikoiden sisällöt, joita on siirretty pöydän nurkalta toiselle. Parittomien sukkien pussi. Niiden parissa taidetaan viettää sitten huominen ja muu loppusuora. Tänään on lopettettu tilit, saatu auton vakuutukset, käyty aamupalalla ystävien luona, myyty lasten leluja ja ehditty vielä kerran Kadıköyssäkin pyörähtämään. Esikoisellehan ostettiin se puku, mutta nyt oli vuorossa juhlakengät ja laukku.

Kultaa vai violettia?

Turkissa ei tarvita turkkia. Viime päivinä lämpötilat on kivunneet lähemmäs kolmeenkymmeneen asteeseen. Onneksi sentään aurinko pysytteli pilvessä ja tuulikin leuhutteli paidan helmoja. Meitä oli esikoisen ja minun lisäksi matkassa yksi kielikoululainen, joka kärsivällisesti istui odottamassa, kun kenkiä soviteltiin. Ei ostettu violetteja, ostetiin kultaiset. Mutta ei kuvan kultaisia.

Ja kuvattiin Terhille se yksi kissa.

Esikoinen ja kielikoululainen veivät minut syömään Kadıköyn terassille, eli Franz Kafka Cafeen. Sainpas vielä yhden terassin, kiitos siis teille! Täällä en ollut vielä käynytkään. Paikka löytyy Kadıköyn satama-alueelta. Ruoka oli hyvää ja bonuksena diskovessa! Mine suosittelee, sillä Kadıköyn ravintolatarjonta ei olekaan minusta ollut mitenkään kummoinen. Ja erikoiset vessakokemukset piristää kummasti ainakin tylsää arkea.

Koska oli kyseessä viimeinen Kadıköyni, piti tietenkin kävellä sataman reunustaa kohti bussia. Kuvata vielä kerran laivat ja meri, kalastajat, kalaleivät ja niiden mutustajat. "Jää hyvästi Kalkedon, sinä iloinen Istanbul. Jossa voi leikkiä eurooppalaista ja modernia. Tuhlata rahansa kauppoihin. Piipahtaa kahville mukaviin kahviloihin. Istahtaa satamaan miettimään, että on täältä ennenkin lähdetty. Ja on tänne myös palattu, iloisin miettein tai raskain sydämin. Jää hyvästi."

Neljä yötä. Toivottavasti hyvin nukuttua sellaista. Minulla on mustat renkaat silmien ympärillä, ajatus katkeilee, heilun hämärän rajamailla. Toisaalta luulen, että tästä selvitään. Kohta huristellaan pitkin Eurooppaa. Tupsahdetaan Suomen remonttikesään. Nukutaan sitten syksyn hämärän hyssyssä ja muistellaan, että sellaistakin meillä oli. Silloin joskus.

696. tarina (Toisten terassit)

2014-06-26T00:27:00.000+03:00

Jos et omista enää kattoterassia, voit änkeä itsesi toisten terasseille. Tällä viikolla olemme tehneet niin jo kahdesti. Maanantai iltaa vietimme Eyüpin kattojen yllä. Kiireisen päivän päätteeksi oli hyvä istahtaa siellä valmiiseen pöytään ystävien kanssa. Olivat muuttaneet itsekin vastikään, joskin vain kaupungin sisällä ja taisivat edes hieman aavistaa millaisia päiviä me parhaillaan elämme. Paras apu onkin konkreettista ja ruoalla harvoin voi mennä pieleen. On itse leivottu ja kokattu surukotiin, viety leivonnaisia vauvaperheisiin ja nautittu joka kerta, kun joku on kutsunut kotiinsa syömään. Niin tälläkin kertaa.

Keskiviikon mies vietti virastoissa ja liikenteessä. Kumpikaan ei kuulu niihin hänen lempilajeihinsa. Hän on yrittänyt parin päivän ajan lopettaa sähkö-, kaasu-, vesi- puhelin- yms. sopimuksia, mutta valmista ei vain synny. Turkin byrokraattisuus raastaa hermoja ja aika juoksee nopeutuvalla temmolla viraston jonoissa seisovan tai liikenneruuhkaan juuttuneen ohi. Minä koepakkaan lasten vaatteita, yritän setviä tilejä, teen muuttoilmoitusta netissä ja mietin, että eikö tämä koskaan tule valmiiksi. Milloin saa vetää viimeisen tehtävän yli viivan ja pistää kassit kiinni? Mutta illalla odottaa taas katettu pöytä. Tällä kertaa Çekmeköyn kattojen päällä. Kyllä ne nyt meitä hellivät.

Miltä nyt tuntuu? Tuo viimeisten viikkojen iso kysymys. Viimeisinä päivinä on tuntunut väsyneeltä, haikealta, jännittävältä, iloiselta ja kiukkuiselta. Nälkää ei ole jouduttu kuitenkaan näkemään:). Päällimmäisenä taitaa kuitenkin olla kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että on saanut elää nämä hetket. Tutustua näihin, joita kohta joutuu kaipaamaan. Kiitollisuus yhteisistä muistoista ja eletystä elämästä, parvekehetkistä ja arkisemmista kohtaamisista. Ja kiitollisuus siitä mitä kohti on menossa. Asioiden ihmeellisestä järjestymisestä. Talosta, joka odottaa kodiksi tuloa. Kaupungista, joka pian taas on meidän. Eilen sähköpostissa odottaneesta viestistä, joka kertoi, että nyt meitä molempia odottaa siellä kotikaupungissa myös työpaikat. Kyllä se Kotka on sitten kiltti paluumuuttajiaan kohtaan.

Yö on saapunut. Ulkona koira haukkuu. Kolme lapsista jäi ystäville yökylään ja me täällä annetaan adrenaalin laskea ennen unten maille vaipumista. Kuusi yötä lähtöön. Viisi Istanbulin iltaa. Vieläköhän olisi jossakin terasseja tarjolla?

695. tarina (Andy oli pop)

2014-06-24T10:15:00.002+03:00

Andy kävi Istanbulissa. Katselin ilmoitusta aina sunnuntaisin kirkkoon kipittäessäni. Näyttelyyn ehdittiin lopulta sitten viime tinkaan eli siinä vaiheessa, kun huomattiin sen loppuvan. Etukäteen muistin lähinnä ne purkit ja ne oli sitten lopulta itselleni mieluisimmat Warholin töistä. Muutkin oli pop, näyttely oli sellainen väriterapiahetki kaiken muuttohässäkän keskellä.

Ihanat purkit. Miten hienot olisivat keittiön seinällä:).

Warholin näyttely oli lapsiystävällinen. Jos ei jälkikasvu nyt ihan riemusta kiljuen näyttelyyn lähtenyt tai hurmioituneena sieltä poistunut, olivat minusta kuitenkin kiinnostuneita katselemaan. Omat suosikitkin löytyivät heti eläinten ja ihmisten seasta. Moni työ päätyi lastenkin kameroihin. Isi myös vinkkasi pojille, että näyttelyssä käynti voi tulevassa olla hyvä hurmauskikka, jos kohteena sattuisi olemaan joku hieman kultturellimpi neitonen:). "Ai Warhol, hänen töitään me kävimme katsomassa Istanbulissa."

Eläinmaailman lempitauluni oli perhonen ja seepra.

Poikien suosikki oli lännenmies.

Warholin lisäksi Perassa oli itselleni uuden taiteilijan, Stephen Chambersin, töitä. Myös tämä näyttely oli positiivinen yllätys. Koko seinän peittävä The Big Conutry-teos ei niin sytyttänyt, mutta sen sijaan tykkäsin Chambersin maalauksista, joissa oli mielestäni satumainen tunnelma.

Kuopus löysi heti taulujen seasta pupunaisen:).

Jostakin syystä äitiä vetivät tällä kertaa punaiset työt puoleensa. Nämä linnut...

… ja tämä tyttö tikapuiden alla pääsivät suosikeiksini.

Eikä hullumpi ollut tämä allakaan oleva työ.

Tänään meillä on kotona yksi Sweet Sixteen. Syntymäpäivätoiveena oli päästä äidin kanssa päiväksi Istanbul Forumiin shoppaamaan. Unohdetaan siis hetkeksi muutot, hyvästit, tekemättömät työt ja silittämistä odottavat pyykit. Tänään keskitytään ihanaan esikoiseemme ja ostellaan. Mutta vain pieniä asioita, sillä muulle ei nyt kertakaikkiaan ole tilaa.

694. tarina (Erittäin iloinen tarina)

2014-06-22T19:21:00.001+03:00

Nyt siirrytään ruumiiden pesusta erittäin iloiseen tarinaan. Sellaiseen, joka palauttaa taas hetkeksi uskon onnellisiin loppuihin ja siihen, että jokainen voi onnistua. Miten alamäen jälkeen voi elämä lähteä nousuun, risukasaan paistaa aurinko ja kulman takana saattaa odottaa aarre. Ei välttämättä arkku täynnä timantteja- aarre, vaan ennemminkin nälkäiselle lämmin leipä oven rivassa tai viluiselle uusi peitto portilla odottamassa. Sellaisen aarteen löytymistä olimme todistamassa tänään ja se teki minut niin iloiseksi. Ystäväni luvalla jaan sitä iloa myös teille.

Ensin oli ei niin tavaton tarina, sitten syntyi pieni kulta. Jossakin vaiheessa aloin aistia lämmintä väreilyä kahden, ei kun kolmen, läheisen ihmiseni välillä. Aavistelin, että edessäni on tapahtumassa jonkun sortin ihme. Pääsiäisen aikaan nuo kolme katosivat. Olivat matkustaneet miehen perheen luo hyväksyntää hakemaan ja saaneet sen. Tuomarin edessä heistä tuli perhe. Ystäväni sai miehen, mies sai vaimon ja pienellä pojalla on nyt sekä äiti että isä.

Suomessa on jo monessa perheessä sinun lapset, minun lapset ja yhteiset lapset. En näe sitä tavoittelemisen arvoisena asiana, mutta ainakin se on taannut monelle hylätylle uuden mahdollisuuden. Turkissa tämä on vielä harvinaista. Toisen hylkäämä ei monelle kelpaa. Se, että ottaa toisen miehen lapsen omille nimilleen, on jo hyvin käsittämätöntä. Siksi minä nostan hattua miehelle, joka ei moisesta piitannut. Hän ei nähnyt toisen hylkäämää tai toisen omaa. Hän näki kauniin nuoren naisen ja suloisen pienen pojan, joita rakastaa. "Minun perheeni," hän sanoo. Ja kolmet silmät loistaa.

Erittäin iloisen tarinan ylle heittää varjonsa vain tuoreen vaimon perhe, joka ei edelleenkään halua tytärtään takaisin, joille uusi vävy ei kelpaa, eikä lapsenlapsikaan kuulema ole heidän. Miten paljosta he jäivätkään tänään paitsi. Minä tunsin itseni niin etuoikeutetuksi, kun sain maanantaina olla valitsemassa morsiammelle pukua, istua aamulla hänen seuranaan kampaajalla ja meikissä. Kulkea yhdessä pitkin Tarlabasin kujia kohti hääpaikkaa. Nähdä vauvan kanssa odottavan sulhasen ilme, kun tupsahdimme ovesta sisään. Morsiamen hymystä puhumattakaan.

Tässä tarinassa ei ollut prinssiä ja valkoista hevosta. Ei ehkä ihan aitoa prinsessaakaan? Tahdon uskoa, että he saavat silti elää yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti. Morsiamelle riittää, että sulhanen tekee sen minkä pystyy. Sulhasella näyttää olevan kaikki se mitä hän on halunnutkin. Rintarepussa hän kuljettaa pientä kultaa. Vierellä on vaimo. Ympärillä ihana Istanbulin kesä.

Häät oli pienimuotoiset, mutta niin suloiset. Morsiusparin näköiset. Johan se nyt vähempikin pistää pientäkin miestä hymyilyttämään. Tämän johdosta taisi myös unohtua pakkamisen vaivat ja saimme uutta intoa. Häistä palattuamme teimme änkemisen maailmanestaruuden Jo pakattuun autoomme tungettiin patja (180x200cm), pieni parvekekalusto, kolme kyydistä jäänyttä tuolia ja paljon paljon muuta. Ja kyllä, minulle, miehelle ja Helmille on silti vielä autossa tilaa:D. Taidan sittenkin saada sen levollisemman viimeisen Istanbulin viikon?

693. tarina (Se on loppu nyt)

2014-06-21T16:20:00.000+03:00

Olen elänyt juuri ehkä elämäni rankimmat vuorokaudet. Päivät on ollut pitkät ja yöt kovin lyhyet. Jännitysmomenteilta ei ole vältytty ja sitä lajia taitaa jatkua ihan loppuun asti. Torstaina lähtivät tavarat kohti Kotkaa, mutta harmittavan monta asiaa jäi kuormasta tilan vuoksi puuttumaan. Nyt meillä on viimeisen viikon sutinat, jotka pitävät sisällään kuormasta jääneiden tavaroiden myyntiyritykset, kodin loppusiivouksen ja autoon ahtamisen ennätykset. Vieläkö keksisimme keinon, jolla saada edes patja Suomeen? Onneksi ei tullut ostettua sitä sohvapöytää.

Kaiken pakkaamisen, menojen ja kiireen keskellä olemme varastaneet parvekehetkiä. Yhtenä iltana oli hampurilaiskekkerit. Takassa paloi tuli, sillä syömisen ohessa poltettiin kaikki parvekkeen nurkkaan ahdettu puuroju. Olipa se tunnelmallista. Oli ystävät koolla ja ympärillä Istanbulin pimeä ilta. Kontin lähtöä edeltävänä iltana otettiin parvekeesta viimeiset hetket irti. Pistettiin lihat grilliin ja jätettiin nuorisolleni jäähyväiset. Minusta tuntuu, että tätä parveketta ja siellä vietettyjä hetkiä tulen vielä monesti kaipaamaan. Tai sitten vain lämmöllä muistelemaan? Joka tapauksessa; se on loppu nyt. Nyt on aika mennä uutta kohti ja rakentaa uusia parvekkeita, luoda uusia muistoja.

Tavaroiden lähdettyä koti muuttui välittömästi "vanhaksi kodiksi". Sieltä katosi sielu. Vähän samanlainen tunne, kun ensimmäisen kerran sairaanhoidon opiskelijana rupesin kuollutta vanhusta pesemään ja pukemaan. Tuli vahvasti se tunne, että oleellisin oli mennyt ja jäljellä oli vain eloton kuori. Meidän koti on nyt mennyt, uusi on vasta tulossa. Onneksi on tämä ystävien lainakoti, josta käsin saadaan juosta tuota meidän "ruumista" pesemässä.

Nyt on kuitenkin aika pukea taas juhlavaatteet ja lähteä sinne ystävien turkkilaisiin häihin. "Siis mitä, tuossa väsymyksen tilassa vielä häihin," huudahti ihana siivoojani, kun ruokapöydässä kerroin häihin lähdöstämme. "Älä sure, turkkilaisissa häissä on aina niin kamala meteli, että ei siellä tarvi jutella. Sen kun istun ja hengitän," lohduttelin siivoojaa ja vakuuttelin itseäni:).

Tällainen juhannus! Hyvää Juhannusta sinne Suomen suveen!

692. tarina (Kaksi yötä konttiin on)

2014-06-17T19:39:00.001+03:00

Kaksi yötä konttiin on. Laskin aivan itse äsken, kun sain hetkellisen hepulin. Sitten tein ruokaa ja söin. Sanoin, että "rauhoitu äläkä hätäile. Asioilla on taipumus järjestyä". Sillä lailla voi palauttaa uskon itseensä. Ainakin hetkeksi. Nyt juon vielä tässä kupin kahvia, syön salaa lakuja ja otan sitten tämän illan loppuspurtin.

Täällä ei siis istuta kaikkia iltoja terasseilla, ei retkeillä joka ikisenä päivänä eikä juhlita tuon tuosta. Pääosin täällä pistetään tavaraa roskapussiin, siivoojalle tyrkylle rappukäytävään, myyntiin, pahvilaatikkoon konttiin pantavaksi tai pahvilaatikkoon itse autolla vietäväksi. Ja kun saapuu ilta, voi tehdä vaikka kakkosen koulupöydälle uuden pinnan.

Pojilla on siis ollut pöytinä tällaiset IKEA:n halpispöydät, joiden pöytälevyt on mennyt aika hurjan näköisiksi. Kolmosen huoneessa on kiinteä pöytä, mutta kakkonen tarvitsee pöydän. Tein sitten tästä pöydästä mosaiikkiversion kaapissa seisoneista laatoista. Pojan huoneesta kun tulee beesi-vihreä, niin sattui hyvin nuo beessit laatat.

Pöytä jäi parvekkeelle odottamaan sauma-aineen kuivumista ja kehystämöstä tilaamaani lasilevyä.

Ilta saapui ja Istanbulissa oli muutama komea täysikuinen yö. Nämä kuvat ovat siis joskus viime viikolla otettuja.

Vielä jokunen kasvikin täällä koristaa meidän iltoja.

Tänään tilanne on tämä, kun kontin tuloon on se KAKSI yötä!

Minulla on ollut tänään urakkana keittiön kaapit. Sekä päiväpeittojen ja verhojen pesetys. Hätä on keinot keksinyt ja hyötyliikuntakin tulee tehtyä samalla. Juoksen siis puolentoista tunnin välein kahden ystäväperheen kodissa, jotka molemmat ovat lomalla Suomessa ja asuvat tässä meidän lähellä. Ensin kone pyörimään toisessa kodissa ja sitten kipin kapin toiseen kotiin käynnistämään toinen kone. Päiväpeitot on pesty ja parhaillaan molemmissa kodeissa pyörii viimeiset verhot! Ja mattosetäkin toi juuri pestyt matot kotiin. Ehkä tästä vielä selvitään?

Ja pöytä sai tänään lasilevynsä. Suomessa sitten suihkuttelen nuo jalat valkoisella kolhujen peittämiseksi.

Seuraava projekti näkyykin tässä. Eli pyykkien silitys ja lasten vaatteiden pakkaaminen matkalaukkuihin ja retuuttaminen sinne toisen ystäväperheen kotiin, jossa asumme torstaista eteenpäin, kun omasta kodista häviää sängyt ja muu oleellinen rekvisiitta. Eli, takapuoli ylös sohvalta ja hommiin.

Jos siellä Suomessa on lunta nyt lopultakin tullut, niin täällä on sitten hellettä senkin edestä. Ja kun meillä ei ole verhoja ikkunoissa ja ilmastointilaitteetkin on myyty, niin täällä on sitten LÄMMINTÄ ihan omiksi tarpeiksi ja muillekin jaettaviksi. Haluaisiko joku vaihtaa osia? Pelkkä lämpö ei ole tarjolla, vaan vaihtokauppaan kuuluu tämä kodin pakkaaminen myös. Eikö kukaan?

691. tarina (Saivat toisensa)

2014-06-16T22:36:00.000+03:00

Vajaa muutama vuosi sitten pidin puhuttelua kahvilassa. Oli syntynyt nuori rakkaus ja minä kannoin siitä vastuuta vähän niin kuin asemani kautta. Sanoin pöydän toisella puolella istuvalle nuorelle miehelle, että "tämän tytön kanssa ei sitten leikitellä, vaan otat hänet tosissasi. Ja minä vahdin sinua, niin kuin nyt vain tuleva anoppi voisi tällaisessa tilanteessa vahtia." Ei siksi, että olisin epäillyt hänen olevan liikkeellä vain huvittelumielessä. Tai olevan epäluotettava missään suhteessa. Ei siksi, että olisin oikeasti ollut anopin asemassa. Halusin vain alleviivata. Tehdä suojamuurit, jossa rakkaus saisi turvallisesti kasvaa. Olivat niin suloisia, nuo molemmat, ja toivoin, että voisivat kulttuurien eroistakin huolimatta onnistua.

Mikä onni oli lauantaina istua heidän häissään. Nähdä kuinka kohtasi Kemijärvi ja Istanbul. Miten rakkaus on kantanut ja kasvanut. Toisella puolella istui rivit tummia päitä, toisella puolen keikkuivat vaaleat kiharat ja tuikkivat siniset silmät. Pappi vaihtoi sujuvasti suomesta turkkiin ja takaisin. Kaikui suvivirsi ja ey göklerdeki babamız. He saivat toisensa.

Kirkon urkuparvella oli kaunis valo.

Morsian oli kaunis. Sulhanen oli komea. Sulhasen suvusta moni oli elämänsä ensimmäistä kertaa kirkossa, joka on takuulla yksi Istanbulin kauneimpia. Morsian ja sulhanen näet tekivät radikaalin ratkaisun ja päättivät pitää häät vain Turkissa. Niinpä viime lauantaina oli häiden "suomiversio" kirkkoineen ja pihalla tapahtuneine ohjelmineen ja ensi lauantaina juhlitaan sitten turkkilaiseen tyyliin musiikin raikaessa häähuoneessa.

Pihalla törmäsi hauskasti kulttuurit. Turkkilaiset löysivät heti tiensä ulos katettujen pöytien ääreen, kun taas suomalaiset jakoivat tottuneesti riisiä kouriin ja asettautuivat kujaan vastaanottamaan hääparia. Ohjelmassa oli Akselin ja Elinan häävalssi, lauluesityksia, morsiamen isän puhe, leikkiä ja sulhasen ihana lauluesitys, jonka löydätte tuolta alhaalta. Luulen, että kaikki viihtyivät kansallisuuten katsomatta.

"Voisimme lähteä yhdessä Pariisiin tai palata Kemijärvelle." Tässä kaikkien jäähyväisten ja hyvästien keskellä on meidän onneksemme käynyt niin, että nuoripari ei lähde Pariisiin eikä Kemijärvelle vaan muuttaa Niinan opiskelujen vuoksi melkein naapuriksemme Helsinkiin.

Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,

pane sinetiksi ranteesi nauhaan.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema,

kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.

Sen hehku on tulen hehkua,

sen liekki on Herran liekki.

Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,

virran tulva ei vie sitä mukanaan.

Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat

rakkauden hinnaksi,

hän saisi vain toisten pilkan.

Laulujen laulu 8:6-7

Dünyadaki tüm mutluluklar üzerinizde olsun! Allah bir yastıkta kocatsın:)!

690. tarina (Äidin suojiin)

2014-06-15T18:38:00.000+03:00

Luulen, että ystävättärieni perheet laksevat jo päiviä poistumiseemme. Sen verran tiheästi vaimot nyt juoksevat viettämässä "jotakin viimeistä tai ainakin läksiäisiä" minun varjollani. Minä sanon jokaiseen kutsuun, että "kyllä kiitos, tulen mielelläni." Harrastuksiini on kuulunut uusien ravintoloiden ja paikkojen löytäminen. Ystävät käskivät siis valita ravintolan läksiäisillallistani varten. Silloin minä löysin Äidin suojan eli Mama Shelterin, jonne hipsimme perjantai-iltana pakkausten päätteeksi. Harmittamaan jäi vain se, että en ollut löytänyt tätä maailman kauneinta terassia aikaisemmin. Älköön se sinulta vain menkö ohitse, kun tiesi käy istanbuliin.

Ensin Üsküdarista laivalla yli ja Istiklalille.

Hissillä kohti kattoja ja niin vain tupsahdimme tämän käsittämättömän maiseman ääreen. Olin varannut meille pöydän ja se taitaa olla viisasta, jos äidin suojiin pyrkii, sillä vaikka minä en sinne aikaisemmin ollutkaan löytänyt, moni muu oli. Enkä ihmettele. Alkuruoat sai aikaan ihastuneita huokaisuja. Pääruoka oli pienoinen pettymys, mutta jälkiruoka taas itkettävän ihanaa. Suositukseni onkin, että keskityt Mamassa ihan vain alkuruokiin ja hyppäät sitten suoraan jälkkäreihin. Äläkä pihistele, vaan ota mahdollisimman montaa sorttia! Porukassa tämä oli helppoa, sillä jaoimme alkupaloja ja jälkkäreitä sujuvasti pitkin pöytää.

Rikas nainen jos oisin, ostaisin tämän tornin ja tekisin siitä Istanbuliin oman suojani.

Juustolautanen oli JEES!

Vihannesportulakka mansikoilla ja suolapähkinöillä oli AAAH!

Äidin munakoisot MAISTUI! Kuvaan ei nyt päässyt, mutta suuhun sujahti ihanasti Maman oma menemen, joka oli yhtä makujen ilotulitusta! Aivan älyttömän ihanaa, mutta tavallisesta menemenistä ihan poikkeavaa! Mine suosittelee, vakavasti!

Parasta on silloin, kun pöydässä on hyvän ruoan lisäksi hyvää seuraa. Pidennettiin ikää monella vuodella. Ympärillä aurinko laski ja tummui Istanbulin ilta. Mama tarjosi jos jonkun väristä lämmikettä harteille. Muisteltiin missä kaikkialla sitä onkaan yhdessä istuttu ja minkä värisiin viltteihin on milläkin terassilla kääriydytty. Ollaan oltu toisillemme vertaistukiryhmä. Toisten kanssa pidempään ja toisten kanssa lyhyempään. Ja mikä meitä yhdistää? Tämä kaupunki ympärillämme. Ilman Istanbulia emme tuskin olisi ikinä tavanneet, mutta Istanbulin vuoksi nämä ovat tulleet niin rakkaiksi, että vieroitusoireita on takuulla luvassa jo Suomen suvessa. Onneksi kuitenkin tulevat aina välillä Suomeen käymään ja jos silloin eivät löydä tietään meille, olen uhannut suuttua!

Maman Snickers. Vei kielen mennessään.

Sitruuna Pavlova oli täy-del-li-nen!

Yksi pöytäseurueestamme totesi jotakin tähän tyyliin: "Ei kyllä harmita yhtään olla täällä ja teidän kanssanne." Olen samaa mieltä!

Mutta nyt sämpylöiden paistoon, sillä tätä iltaa vietetään tämän Maman terassin suojissa. Tarjolla on hampurilaisia ja minun versioni tuosta mansikkasuolapähkinä semizotusta. Ja niille, jotka ahdistuvat tämän perheen pakkausten tilasta, voin kertoa, että ne ovat ihan suhteellisen hyvällä mallilla ja minulla on vakaa luottamus siihen, että kontti pääsee torstaina matkaan. Maman retkeilyistä ja terasseista huolimatta. Ja on tässä muuten juhlittu myös yhdet häät, tutkittu pop-taidetta ja todistettu, että joskus asiat vaan onnistuu. Ehkä niistäkin kuulette tulevalla viikolla!?!

689. tarina (Huitelen pitkin kaupunkia)

2014-06-10T20:12:00.001+03:00

Nyt alkaa jo olla hieman noloa tunnustaa, että minä huitelen pitkin kaupunkia pakkaamisen sijasta. Syytetään siitä kamuja, joiden kanssa piti järjestää "viimeinen retki". Kaikki myös sanovat, että muutoksen edellä täytyy hyvästellä. Niin paikat kuin ihmisetkin. Eikä sellainen onnistu, jos koko ajan on pää pakkauslaatikossa. Ymmärrättehän te nyt tietenkin sen.

Helle on saapunut Istanbuliin ja takkia ei enää tarvitse muistaa ottaa mukaan. Eikä sateenvarjoja. Varpaankynnet on saanut punaisen värinsä ja jalkapohjat on jatkuvasti mustat. Me tapasimme Egyptiläisen basaarin edessä ja teimme sitten pistäytymisiä. Ajelimme bussilla ja istuimme pöytään hortensiapuskan vierelle.

Ruoan jälkeen raahasin koko konkkaronkan Balatiin. Tyttö-kullat olivat keränneet minulle läksiäislahjarahan ja minä meinasin pistää sen olohuoneen pöytään. Mieleni sopukoihin oli jäänyt kummittelemaan yksi pöytä sieltä hyllykaupastani ja sitähän me lähdimme oikein joukolla katsomaan. Kauppa vain oli kiinni, mutta Turkissa hätä ei koskaan ole tämän näköinen. Vieruskaupasta luvattiin soittaa Mehmet paikalle ja se puhelu kuului jotenkin näin. "Mehmet, tule nyt äkkiä. Täällä on ainakin 20 naista sinua odottamassa." Hetken hiljaisuuden jälkeen korjaus; "No, ei nyt ehkä 20 vaan 18 tai jotakin." Ja ne 18 tai jotakin naista istuivat kaikessa rauhassa tien reunustalla ja pistivät koko kadun elämän sekaisin vain olemassaolollaan. Joskus sellaistakin voi tapahtua täällä Istanbulissa.

Mehmet karautti paikalle moottoripyörällään ja johdatti meidät uuteen kauppaansa. Se muuten sijaitsee ihan Patriarkaatin kulmilla Kultaisen sarven rantatien varrella Fenerissä. Kaikkea hauskaahan sieltä taas löytyi. Pöytäkin oli hauska ja persoonallinen, mutta valitettavasti liian pieni. Uuden teetättäminen olisi taas ollut sen verran hintavaa, että tässä on pitänyt ottaa nyt mietintään vaihtoehdot B,C ja D. Onko jollakin vinkata jostakin hauskasta, persoonallisesta, kulahtaneesta puusta tehdystä sohvapöydästä?

Kirkkomuusikko testaa. Kyllä tästä olisi hyvä juoda kahvia. Mutta onkohan se liian kapea?

Jos ei tullutkaan pöytää, tuli Kultaisen sarven kävely. Ensin hörpättiin kahvit. Sitten mietittiin, että mikä saa rotan hukuttamaan itsensä? Jostakin syystä näimme niitä päivänsä päättäneitä kovin monta rannassa kellumassa. Samassa vedessä lipuivat veneet, kalastivat kalastajat ja uivat lapset. Istanbulissa oli taas tarjolla koko elämän kirjo.

Täällä vartion minä. Ei kannata tulla yrittämään mitään.

Tänään sitten olen tietysti kiltisti pakannut kotona? No, enpäs olekaan. Vein näet esikoisen tiistaibasaarille ja tein sieltä itse monta löytöä. En ottanut yhtään kuvaa. Keskityin vain basaaritunnelmaan ja kasojen penkomiseen. Sanoin; "Hei vaan sinä turkkilainen basaari. Minä muistelen sinua sitten siellä Kotkan torilla, jossa myyntipöydät etsivät toistaan ja myyjät eivät huuda. Jossa hinnat ovat toista luokkaa kuin täällä, mutta mansikat makeammat. Ja jonka kulmasta löytyy munkkipossut, joita meinaan ostaa joka kerta torilla käydessäni. Ainakin siiheksi, kunnes en enää mahdu housuihini."

688. tarina (Kaverit kasaan ja juhlimaan)

2014-06-08T10:17:00.001+03:00

"Entä sitten, jos sataa," on ollut viikon kysymys. Kuopuksen ja kolmosen kaverisynttärit oli päätetty järjestää lauantaina puistossa, mutta koko viikon satoi ja satoi ja satoi… Äiti on mennyt päivä vain ja hetki kerrallansa. Selvinnyt juuri ja juuri kyseisen päivän asioista ja synttäreille ei montaakaan etukäteisajatusta ehditty viikon aikana antaa. Lasten mielessä se taas oli tiheästi ja murhekin taisi monesti nostaa päätään. Tuleeko näistä juhlista yhtään mitään? Perjantaina keittiössä alkoi leipomiset klo. 18.00. Muutamaa tuntia myöhemmin ohjelmatoimikunta aloitti työskentelynsä. Ulkona satoi. "Entä jos sataa," kysymykseen tuli vain vastaus: "Ei saa sataa".

Lauantaina poistuttiin nyssäköiden kanssa kotoa. Ulkona ripsi vettä ja naapurin nainen päivitteli: "Lähteä nyt piknikille, kun sade on tulossa." Kolmosen pää painui ja suru pyrki jo silmäkulmaan. "Mitä me sitten tehdään, jos sataa? Autossako me syödään?" Äidillä ei vieläkään ollut varasuunnitelmaa, vaan jatkettiin uskon voimalla. Olihan tässä vielä automatka aikaa sään selkiytymiseen.

Puistoon tullessa ripsi vielä hiljakseen, mutta sitten sade lakkasi. Katettiin pöydät ja soitettiin pizzamies paikalle. Istuttiin ja syötiin. Ei oltu huomaavinakaan niitä harmaita pilven rippeitä päämme päällä. Ja sadetta ei tullut. Sen sijaan tuli suihku, kun puiston sadettajat hurahtivat päälle ja pöytä sattui tulilinjalle. Onneksi nopeat vieraat seisoivat sadettajan päällä siiheksi, kun puistovahti sai viestin vietyä ja sadettajat taas sammuivat. Loppujuhlat oli sitten ihan kuivat, noin niin kuin kirjaimellisesti.

Ohjelmatoimisto pääsi vauhtiin. Oli kaikenlaista peliä ja kisaa. Pöydässä herkut hupenivat. Aurinko ilmestyi iloksemme ja piti riisua vaatetta vähemmälle. Oli lahjoja ja kaverit kasassa. Kynttilät, joita ei millään meinattu saada syttymään ja sen jälkeen kynttilät, joita ei millään saanut sammutettua. Niistä syntyi juhlamieli. Kolmen tunnin synttärit venyivät viisi tuntisiksi ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Kiitos kaverit, teitte lapsille juhlan!

Hyvää Helluntaita!

687. tarina (Nainen ei pysy pakkauslaatikoiden ääressä)

2014-06-06T08:56:00.000+03:00

Nämä säät on kuin luotuja kotiansa pakkaavalle naiselle. Ei hiki virtaa eikä helle väsytä. Sataa päivä toisensa jälkeen, mutta vilauttaa välillä aurinkoistakin puoltaan. Nainen vaan ei pysy pakkauslaatikoiden ääressä. Hän käy vielä tuolla. Ja katsoo vielä tuonnekin. Vieläkö ehtisi sinne? Piipahtaa saarille edes muutamaksi tunniksi.

"Näyttäähän sinunkin säätiedotuksesi, että se selkiää," kysyy tekstiviesti. Vettä tulee ja jalassa on kumisaappaat. Normaalisti tässä tilanteessa koko retki peruttaisiin, mutta nyt eletään kuin viimeistä päivää. Laivaan mennessäkin vielä sataa. Eurooppa on pukeutunut harmaaseen sumuun. Aasia esittelee vain utuiset ääriviivansa.

Laivan lähestyessä rantaa, pilviverho antaa periksi. Aurinko lähettelee säteitään ja kehoittaa riisumaan villatakin ja vaihtamaan kevyempiä kenkiä jalkaan. Retkiseurue odottaa rannassa ja Saaret näyttävät nyt parastaan. On hevoskyyti kukkulan juureen. Matkalla kaikki ne kirpaisevan kauniit huvilat pihojen kukkaloistoineen. Mitäs jos ostettaisiin täältä talo? Mitä jos olisi sellainen henkilö, joka oikeasti voisi tehdä jotakin sellaista?

Olin varoittanut noususta, mutta silti se yllättää. Repun alla selkä hikoaa ja yksi seurueesta käännytetään takaisin lähtöpisteeseen. Tie on jyrkkä ja aurinko paistaa. Tätä matkaa säestää linnunlaulu. Välillä voi istua ja ihailla kirkastuvaa taivasta, joka sinisenä kaartuu yllemme. Kukkulan päällä matkan vaivat palkitaan. Luostari on kauniimpi kuin muistan. Muistan myös, miksi sieltä ei ole yhtään kuvaa. Kuvaus on kirkossa kielletty.

Juodaan vedet ja nappaan kahvin. Helteellä turkkilaiset juovat vain kuumaa. Kylmä neste se vasta kuulema nostaakin hien pintaan. Alaspäin matka etenee joutuisasti ja pian taas noustaan hevoskyytiin. Kierretään takaisin rantaan saaren toista reunaa.

Pöydät on katettu veden ääreen. Jokainen niistä kutsuisi meitä luokseen. Saarilla kuuluisi syödä kalaa, mutta emme halua. Mezeetkin jätetään nyt väliin. Syödään pienesti ja yksinkertaisesti. Tuuli viilentää sopivasti ja kotimatka lähestyy. Vielä ehditään hakea matkakahvit ja sitten on aika jättää Saari jatkamaan omaa verkkaista elämäänsä. Pakkauslaatikoiden kutsu taas voimistuu.

Kiitos mukavalle matkaseuralleni!

Muuttopäivitys: Kontti on tilattu ja on kaksi viikkoa tavaroiden noutoon. Juoksen kiihtyvällä vauhdilla naapurissa pesemässä pyykkiä. Olohuonetta koristaa tyhjien laatikkojen pino. Toivottavasti ne täyttyvät ensi viikolla. Tänään on vuorossa mattojen pesetys, verhojen puolitus, kankaiden etsintä tuoleja varten, lasten tanssiesitys klo. 15.00, kuntosali, siivous huomista vuokraisännän tarkistusta varten, lasten synttärien valmistus ja pöytälevyn piirros lasikantta varten. Ei ole siis vapaa-ajanvietto-ongelmia tänäänkään. Raoissa yritän pysyä elämästänne kärryillä, mutta kommentaattori minussa on nyt asioiden pakosta vaiennut. Ehkä minulla joskus vielä on taas aikaa? Olettehan silloinkin vielä olemassa?

686. tarina (Miss Pizza)

2014-06-02T13:44:00.001+03:00

Meillä on ollut vieraita. Sukkuloivat sujuvasti kaikkien epämääräisten kasojen välissä. Istutaan iltaa myöhälle yöhön. Ei piitata Istanbulin epävakaisesta ilmasta. Kun sataa, istutaan sisälle pöydän ääreen tai voitetaan Turkin sählymestaruus. Kun paistaa, pujahdetaan kaduille tai järjestetään parvekkeelle kekkerit. Kerätään univelkaa yö yön perään. Maksetaan kun jaksetaan. Vai maksetaan, kun ei enää jakseta?

Eilen kävi niin, että kuopus täytti kahdeksan vuotta. Aamulla oli vieraalla rikastettu laulukuoro ja autenttinen muuttosynttäritunnelma. Sankari nukkui veikkojen huoneen lattialla kirja- ja vaatepinojen keskellä. Aukoi siellä lahjojaan ja paistatteli sankarin päivää. Toiveissa oli pizzalounas ja senhän hän tietenkin sai.

Istanbul ei ole tunnettu pizzapaikoistaan, mutta eilen me löysimme taas yhden aarteen. Se sijaitsi Cihangirin kadun kulmassa ja oli pieni mutta sievä. Miss Pizza - Neiti Pizza vai kentien Missi Pizza? Rehti puu-uuni ja ruudulliset pöytäliinat. Se lupaa jo paljon. Eikä riemulla ollut rajoja, kun listalta löytyi ihka oikeita kinkkupizzoja. Sikaa ei olisi osattu odottaa muslimaassa, mutta sikaa me saimme. Ja kyllä oli kuulkaa hyvää!

Pizzaa tulossa. Eikä nuukailla juustossa. Sormenpäät on vieläkin rasvassa.

Illalla tehtiin vielä mansikkakakku. Sekin kun oli sankarin toivelistalla. Oli musiikkijamit ja peli-illat. Sekä viimeiset iltapartsit villasukilla ja villapaidoilla varustettuna. Tänä aamuna laitettiin vieras kohti Suomea ja otettiin paluu arkeen. Toukokuu oli ja meni. Kas kun ei ole koti vielä paketissa. Hyvä sentään kun synnyit, kulta! Eiköhän sitä jo ensi juhlia valmistella hieman siistimmissä olosuhteissa?

Jottei elämä kävisi liian helpoksi, hajosi meiltä pesukone. Nyt juoksutan pyykkiä pihan poikki ystäväperheen koneella pestäväksi. Hyötyliikuntaa se on sekin. Odotan konttifirmalta laatikoita. Suunnittelen meneväni keskiviikkona ajoissa nukkumaan. Lukevani sitä ennen bloginne ihan rauhassa. Mutta tänään karkaan vielä tapaamaan yhtä blogimaailman yhdistämää tuttua. Ellei sitten Istanbul valu päälleni ja salamat leisku juuri sinä suunniteltuna tapaamishetkenä.

ps. Te joiden kävi tekemään mieli sitä pizzaa, katsokaa lisätietoja täältä.