Uusi Maailma

Mitä h***vettiä Suomessa tapahtuu?

2016-01-08T10:53:00.000-08:00

Kaduille on jalkautunut väkivaltarikoksista ja varkauksista tuomittujen trollien johtamia partioita, joita osa jopa ylimmästä poliittisesta valtiojohdosta tukee. Pääkaupungin kaduilla on nähty natsitervehdyksiä ja kuultu fantasioita naisen raiskaamisesta kaktuksella oikein esiintymislavalta käsin poliisin suojeluksessa netissä vellovasta vihamouhotuksesta puhumattakaan.

Mikä maa, mikä kieli? Suomi. Se sama maa, josta olen itse kertonut eteenpäin monenlaista hyvää vuosien aikana. Se sama maa, josta olen itse lähtenyt maailmalle.

Minä kannan tästä syvää huolta aktiivisesti. En ole pelkästään huolissaan, vaan minua kuvottaa se, mitä Suomesta luen, kuulen ja näen. Tokihan minä sen ymmärrän, ystävät, ettei jokaisen tarvitse ryhtyä aktivistiksi eikä maailmoja halailemaan. En koe aktivistiksi itseänikään. Kaikki eivät ilmoittaudu esim. majoittamaan sen paremmin kodittomia kuin muualta tulevia pakolaisia kotiinsa, eivät tee vapaaehtoistyötä, eivät halua nousta tapetille. Se sinällään ei tee heistä itsestään moukkia, rasisteja tai mitään muutakaan. Mutta se vahinko, mikä kumpuaa siitä, mitä Suomessa vihainen, sairas vähemmistö nyt tekee, sattuu kyllä jokaisen nilkkaan. Siksi odottaisin, että jokainen asioita ymmärtävä ihminen Suomessa on huolissaan vihanlietsonnasta ja pyrkisi sen myös lopettamaan.

Tämän ilmiön ajatellaan Suomessa nähtävästi liittyvän turvapaikanhakija-aaltoon. Mutta kun suomalainen, Suomen kansalainen uhataan toisten suomalaisten toimesta tappaa vain siksi, että hän puki päälleen paidan, jossa lukee "Suomi" juhliakseen lätkämestaruutta, niin kyse ei ole turvapaikanhakijoista. Kyse on ilmeisesti siitä, että tuo Suomi-paitainen suomalainen sattuu olemaan myös tummaihoinen. Se on vihamielistä, häpeällistä rasismia. Kun Suomessa esiintyy häirintää kaikkia “erinäköisiä”, tummempia ja/tai erikielisiä, olivat he sitten kansalaisia, asukkaita tai vain turisteja, kohtaan, niin kyse ei ole siitä, että ollaan huolissaan terrori-iskuista maailmalla, turvapaikanhakijoiden suuresta määrästä saatika suomalaisten naisten ja lasten turvallisuudesta. Kyse on rasismista, erilaisuuden pelosta ja ihmisvihasta puhtaimmillaan. Eikä pelkästään tuosta, vaan ihan silkasta moukkamaisuudesta, ääliömäisestä ajattelusta ja käytöksestä.

Turvapaikka-asia, se koko konsepti, on ihan keskustelun arvoinen, ja ongelmia sisältävä asia. Voit olla itse vaikka sitten sitäkin mieltä, että koko turvapaikkatouhu on huuhaata. Järkevien ihmisten tulisi pystyä myös päättelemään, että turvapaikanhakijoissa henkilöinä on yhtä lailla monenlaista ihmistä kuin meissä muissakin. Osa ansaitsee turvaa lain ja kansainvälisten sopimusten mukaisesti, osa ei. Valvonnan ja käsittelyn pitää toimia, ja siitä vastaavat viranomaiset. Ei turvapaikanhakijoista tai heidän aallostaan tarvitse henkilökohtaisesti pitää. Eikä kukaan hyväksy turvapaikanhakijoiden tekemiä rikoksia. Mutta se pitää ymmärtää laajemminkin, että toisen ihmisen päähänpotkimisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Jokainen asia, jonka koet uhkaksi, on myös mahdollisuus. Ihan aikuisten oikeesti on. Turvapaikanhakijoista Suomeen jäävät ihmiset kotoutuvat, menestyvät, työllistyvät ja auttavat koko suomalaista yhteiskuntaa vain sillä, että heitä autetaan kotoutumaan. Kaikkien toimesta. Rasismi ja viha synnyttävät vain vihaa. Pitääkö näitä pointteja suomalaisille ihan rautalangasta vääntää? Kyllä.

Huomatkaa nyt siellä Suomessa, etteivät vihapuhe, rasismi ja epäluulo “ulkomaalaisia” ja ylipäätään erilaisuutta kohtaan ole mikään maailmanlaajuinen muoti-ilmiö, vaikka se siellä pienessä pohjolassa ja kenties laajemminkin Euroopassa (tai lukemalla Trump-lainauksia) voi siltä vaikuttaa. Meillä täällä Kanadassa Toronton asukkaista yli puolet on muualla syntyneitä maahanmuuttajia. Me olemme mustia, valkoisia, keltaisia, punaisia ja mitä ikinä maailmaan värejä ja kansallisuustaustoja mahtuukin. Omat naapurini ovat Karibialta, Irlannista, Pakistanista, Intiasta, Filippiineiltä, Suomesta, Portugalista ja Ottawasta. Oman äänestyspiirini kansanedustaja on Somaliasta pakolaisena Kanadaan aikoinaan tullut mies. EIKÄ NÄISTÄ ASIOISTA YLEISTÄEN OTTAEN KUKAAN ITKE TÄÄLLÄ SAATIKA HÄIRITSE TOISIA (SORRY CAPS-LOCK UNOHTU PÄÄLLE). Päinvastoin. Toronton kaupungin liikennelaitoksen ratikoissa on seinällä muistutus siitä, miten tämä kaupunki on monikulttuurinen ja -kielinen ja syrjinnästä vapaa. Eikä noita kylttejä sotketa; ei niistä käydä “kriittistä” huutelua netissä saatika kadulla. Se, että Toronto, Kanada ja kanadalaiset ovat monen näköisiä, eritaustaisia ja silti yhdenvertaisia, on itsestäänselvyys tavalliselle kansalaiselle. Eikä pelkästään itsestäänselvyys, vaan arvossa pidetty seikka, joka on kirjattu Kanadan perustuslakiinkin jo vuosikymmeniä sitten. Toronto on myös Helsinkiä turvallisempi - väkivaltarikosten määrä täällä on väestöön suhteutettuna alempi kuin Suomessa. Kulttuuritausta, ihonväri ja uskonto saavat olla mitä vain, kunhan hyväksyy ja noudattaa voimassaolevaa lakia. Eikös sen näin pitänyt olla Suomessakin? Ja kun nyt nostin Kanadan tähän vertailukohdaksi, niin turha tulla nillittämään, että täällä on jotenkin Suomea “tarkempi” seula maahantulijoille. Esimerkiksi pakolaisia tulee Kanadaankin - juuri nyt tänne lennätetään 25 000:a syyrialaispakolaista. Kyllä siellä Suomessakin on ihan riittävät prosessit siihen, että viranomaiset voivat selvittää tulijoiden taustoja.

Voihan se olla, että siellä jossain Ylivieskassa tai Lahden Hennalassa teineille ja vanhemmillekin sisäänpäinlämpiävä ulkomaalaisten erottelu on nyt suurta muotia niin kuin vaikka nenänkaivuukin. Mutta pätkääkään se ei Suomea hyödytä. Minä joudun nyt tosissani rauhoittelemaan kanadalaisia ystäviäni joilla sattuu olemaan Suomen vierailu suunnitteilla täksi kevääksi, täällä Torontossa. Heistä kun osa on tummempia, taitaapa olla ihan niitä kamalia muslimejakin. Eikä pelko lähtenyt heille liikkeelle minulta, vaan siitä mitä he ovat itse Suomesta uutisista kuulleet. Tötteröhattujen askarteluja, vastaanottokeskusten tuhopolttoja, katupartioita ja “erinäköisten” häirintää kadulla. Ei ole Suomella enää Nokiaa eikä nähtävästi paljon muutakaan hyvää kerrottavaa. Mua hävettää ja v*tuttaa.

Ottakaa nyt, oikeat, aikuiset, järkevät ihmiset, jumalauta Suomi jo uudelleen haltuunne. Ja vaihtakaa se hallitus. Sillä kyllä juttu on niin, että vaikka ksenofobiaa, idiootteja ja ihan vain epäsosiaalisuutta toki Suomesta löytyi jo ennen halla-ahoja, huhtasaaria, hakkaraisia, soineja ja mitä niitä nyt onkaan (lista on liian pitkä), niin on fakta, että Perussuomalaiset puoleena ja johtajineen on antanut ihan tietoista suojaa kaikenmaailman junttijihadisteille, kaktusraiskaajille, natsikäsille ja pannukakkumaailman kasvateille. Ei siinä ole millekään oikealle keskustelulle tilaa eikä paikkaa ollut, kun räikeä rasismi kyntää Suomessa eteenpäin. Ja rasismille ei tule tilaa antaa, sitä ei kuulu ymmärtää eikä keskustelussa hengissä pitää milloinkaan.

Seuraava vuosi näyttää, lähteekö Suomi jo nousuun vai löytyykö vielä uusia pohjanoteerauksia? Minä elän nyt tällä hetkellä oikein mielelläni täällä muualla. Lämpimiä ajatuksia lähetän sinne silti ystävilleni, perheelle ja kaikille asiallisesti ajatteleville ihmisille.

Ei koskaan kesäloma

2014-05-11T17:46:00.001-07:00

Tänään oli kesän ensimmäinen päivä. Tai ainakin siltä se tuntui shortsit jalassa takapihalla ja pyörän päällä matkalla High Parkiin katsomaan kirsikkapuiden kukintaa. Jo tätä ennen ilmassa vihdoin tuntunut kevät on tuonut mieleen jokavuotiset muistot ja ajatukset. Siitä, miltä kesä tuntuu. Pitkät päivät ja keskiyön aurinko, jota ei täällä ole.

Kanadalaisella ei ole koskaan kesäloma. Toki täälläkin moni ottaa kesällä jossain vaiheessa vapaata, mutta ei välttämättä. Osa menee mökille Torontosta pohjoiseen, mutta monella ei ole siihen varaa eikä se kuulu perinteisiinkään. Kun vuodessa on tyypillisesti vain 2-3 viikkoa lomaa, ei siitä välttämättä riitä aina kesäksi. Yhtäkestoista, useamman viikon yleistä kesälomaa ei täällä tunneta. Ei ole juhannusta, jolloin lomakausi alkaa, eikä ole heinäkuuta, jolloin kaupunki hiljenee liki kokonaan. Ei lennetä muille maille reissaamaan saatika edes oteta viikkoa pidempää yhtäjaksoista taukoa töistä. On vain kuumia, pimeitä kesäöitä, barbecue-juhlia ja muutama kolmen päivän viikonloppu.

Ei sillä, ettenkö arvostaisi ja nauttisi noista kaikista. Mutta sitä kesälomaa, kunnon paussia, kaipaan aina ja kovasti.

Dad

2013-09-08T19:26:00.001-07:00

I get to the airport just in time, and park the car. As I step out for a brief moment to get from the parking lot to the terminal, I imagine seeing the white tail of the plane in the air, landing just as I walk across the crosswalk. Of course that doesn't happen. Of course I couldn't even see the landing plane from this angle even if it was landing right now, and there are dozens of planes landing at Pearson right this moment.

Nearly two hours later, I'm still standing in terminal 3, surrounded by a crowd of people, all waiting for people getting off flights from New York, Minnesota, Chicago, London, Amsterdam, and... Helsinki. I've seen a lot of people with Finnair tags on their bags come out already, but I tell myself I'm not worried. I know he's probably going to take longer than most people to get through customs, with the letter I've written for him, as he doesn't speak English, collect his bags, and come through the doors. But soon, soon he'll be right in front of me.

Now it's been over two hours since the flight landed. I'm worried now, I think of who I should go and ask, and I think if I leave this spot and he walks out while I'm gone, he won't see me. For a split second I think of Robert Dziekanski. I hope my dad's okay, and that he's coming through soon.

I look away for a second, then turn my face back at the doors, and there he is. Sitting in a wheelchair, right in front of me. Dad's here. He tells me the people at the airport were all really friendly, helped him with his bags, rolled him around in the wheelchair, as his knee is sore and he has trouble walking. He doesn't even seem that tired, even though he says he didn't manage to get any sleep on the flight.

We drive home and he tells me how beautiful he thinks our house is. We go to bed. The next day I think of how I've imagined his visit here will be: we'll drink beer on the patio, explore the city, hang out, have a great time together. I quickly realize it may not turn out to be that way. He says beer gives him heartburn, he doesn't feel like walking, and he doesn't do much talking. I realize how difficult it is to get him excited about things and how little he seems to enjoy the world around him. He doesn't remember things I tell him, he doesn't seem interested, and he has an annoying habit of responding to things I tell him by acting like he knows all about it already. We get up early the next day and take the ferry to Toronto Island to go fishing. He realizes how we may not be able to catch any fish on a hot day like this, right in the heart of the big city, and he acts disappointed. I try to tell him that whether we catch fish or not is not the point - being together is the point. I'm not sure he understands what I mean, though his answer is "yes, of course." I rent us a quadricycle and we ride to Ward's and back. I can't quite tell whether he likes it or not.

The next day he's sick. He's got a sore throat, his head aches, he's tired, he lies on the couch and coughs. I understand he's 74, he's jetlagged, and he's got a cold. But now he doesn't talk even as much as he did on the day before. I think he acts weird around other people, making them feel uncomfortable, and I start to worry - what if it gets worse and I have to take him to a clinic here?

But after three more days and a trip to Toronto Zoo, he's starting to get the hang of things. He's more cheerful and talkative. He goes on walks around the neighborhood on his own, and twice to the Vietnamese restaurant around the corner, where he enjoys the sizzling shrimp in a sweet and sour Thai sauce. He does the dishes and takes my garbage out. He paints the window sills and plays card games with us.

On the Thursday he's due to take his flight back, we drive to the airport again, have dinner together there, then check him in on the flight. I look at the monitor screen with the list of departures, and look again, because it feels good to see a direct flight to Helsinki on the list at Pearson. It's the beginning of September, and the last week of Finnair's direct flights before the connection closes for the winter. I take him to the special assistance deck and he cries big crocodile tears as we hug each other before it's time for him to go. I figure it's not a good time for me to start crying now too. In 12 hours he'll be back home in Kangasala.

I drive home alone. The air feels cool, crisp, and clear. Just like in Helsinki.

Our House

2013-05-03T07:03:00.001-07:00

Täytyy tunnustaa, että ennen kuin tänään kirjauduin sisään blogiini, en edes muistanut, miten kauan siitä on aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Pelkäsin, että aikaa oli kulunut paljon enemmänkin kuin vajaa vuosi. Ehkä taas jatkossa muistan päivittää kuulumisiani tänne vähän useamminkin.

Aika paljon on tapahtunut sitten viime vuoden. Ostimme hiljattain Torontosta talon, jota emme ihan vielä virallisesti omista, mutta kesä-heinäkuussa remontoimme ja muutamme. Kun lainakorko on sidottu viideksi vuodeksi eteenpäin ja talo on toki merkittävä investointi, niin tämä päätös tarkoittaa käytännössä sitä, että asetumme nyt aloillemme Torontoon useammaksi vuodeksi. Se tuntui aluksi todella hyvältä ajatukselta, sillä viihdyn täällä tällä hetkellä oikein hyvin.

Mutta eilen minut valtasi pieni epäusko. Jos pysymme täällä vielä viisi vuotta, niin olemme asuneet Kanadassa yhteensä yksitoista vuotta. Se on pitkä pätkä omaa elämääni, ja perheeni ja ystävieni elämää Suomessa. Joka vuosi en varmasti pääse vierailulle Suomeen kolmea kertaa kuten viime vuonna, saati yhtäkään kertaa, joten yhteydenpito on sähköisten viestimien ja sen toivon, että saamme tänne vieraita Suomesta, varassa.

Mutta takaisin taloon. Innolla odotan. Siis odotamme. Niin remonttia, muuttoa, omaa takapihaa, ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka oma talo tuo verrattuna vuokra-asuntoon. Kesä alkaa taas, ja siitä tulee varmasti vähintään yhtä lämmin (kuuma) ja tekemisen täyteinen kuin kesät täällä aina ovat. Ja Suomesta vielä se, että niin paljon kuin sitä omaa, minulle rakasta ja mielessä elävää Suomeani sekä kaikkia läheisiä kaipaankin, niin siihen arkipäivän Suomeen, mikä se on, ei ole vielä kauhea kiire. Nautimme ensin elosta täällä hieman pidempään. Nostan tänään simalasin korkealle talon kunniaksi.

Syksy

2012-09-18T12:27:00.004-07:00

Paluu Suomen matkalta kotiin Torontoon vajaa kuukausi sitten tuntui taas vaikealta. Suomi tuntuu liki yhtä aikaa etäiseltä ja sitten taas niin läheiseltä, kun olen siellä. Niin läheiseltä, että matkan lopulla täytyy varta vasten toistaa omalle mielelleen, että en asu Suomessa. Suomeen jääminen tuntuisi paljon luonnollisemmalta kuin sieltä pois lähteminen.

Nyt olen kuitenkin taas Pohjois-Amerikassa, jonne on vihdoin saapumassa syksy pitkän ja poikkeuksellisen hikisen kesän jälkeen. En muista, koska olisin odottanut viileneviä ilmoja yhtä innokkaasti kuin tänä vuonna. Kenties en koskaan ennen.

Thanksgiving ja Halloween lähestyvät. Töissä tahti on aika leppoisa ja muutenkaan mielessä ei ole suuria suunnitelmia. Muutaman viikon päästä käymme viikonloppuvierailulla Chicagossa. Kotona Suomen matkasta muistuttaa vielä muutama Stockmannin kassi, tuliaisista ne, jotka eivät ole syötäviä, ja mitali sekä numerolappu Helsingin maratonilta.

Visiting Finland Twice in the Same Year

2012-08-06T10:02:00.002-07:00

On the 5th anniversary of our move from Finland to Canada, August 12th, this year we'll find ourselves in Finland again. We'll leave Toronto for Iceland on the 10th, go for a dip in the Blue Lagoon and check out the sites in Reykjavik before continuing on to Helsinki.

Besides visiting and relaxing, some conference going for Carey and eating well, I'll run the Helsinki City Marathon on August 18th. I can't even tell you how excited I am!

Five Years

2012-03-07T10:15:00.001-08:00

At the entrance there's a shiny turnstile that opens when I bring my smart card close to it. The tiled walls glisten as people, young and old, slowly walk around the dressing room. Everyone seems chatty and in a happy mood, and the men's room is full of young fathers with their kids. It's spring break and that means almost everyone has some time off.

The blizzard outside looks like nothing but a beautiful postcard when seen through the window in the big sauna. My father breaks up a conversation with a jolly looking older guy across the hot, steamy room. It's 11am on a Tuesday yet no one seems to be in a hurry to be anywhere else.

The pool area is filled with light from large floor-to-ceiling windows. Signs on the walls remind people to disinfect their feet, to save one end of the pool for fast swimmers and the other for those like me. "Water jogging" with a brightly colored float fastened to one's back seems to be all the craze here. I give it a try and after a little while it doesn't seem nearly as silly as I had thought. It's a way to work a sweat as much as regular running is.

At Stockmann in Tampere a day later, the tables in the cafeteria remind me of Danish design furniture and as the smell of schnitzel fills my nose, memories of coming shopping in the city with my mom when I was a kid fill my head (and my heart). The Iittala section in the glassware department seems bigger than the entire glassware department at Sears. Again, no one seems to be in a hurry and the friendly lady at the register spends a good while chatting about New York with me when I go pay for the pile of Iittala goodies I pick up.

In Helsinki, a lot looks familiar yet plenty has changed. There are streetcar lines I don't recognize, no cars on streets that used to be covered with gridlock, and of course new stores and restaurants. Lots of them. The use of high technology, the cleanliness and the quality of design here reminds me of Japan.

This summer it's been five years since I moved away from Finland. Last time we visited here a bit over a year ago I felt a little alienated and strange for the first time. This time the feeling of home is much stronger. Much stronger.

Lunta odottaessa

2011-12-06T18:58:00.000-08:00

Muutamaa valkoista aamua lukuun ottamatta lumi ei ole laskeutunut vielä Londoniin. Ehkä parempi niin. Viime vuonna tähän aikaan täällä satoi kolmessa päivässä niin paljon lunta, että bussiliikenne keskeytettiin, koulut ja yritykset suljettiin, ja koko kaupunki pysähtyi. Yli kahden metrin lumikuorma peitti maata myräkän päättyessä.

Huomaan silti kaipaavani lunta. Se kuuluisi nyt kuvaan tähän vuodenaikaan ja näillä leveyksillä. Huomaan kaipaavani muutakin. Tuttuja ihmisiä, omaa perhettä, tähän vuodenaikaan kuuluvia tuoksuja ja tuntemuksia. Ehkä se johtuu vain siitä, että joulu lähestyy, ja siitä, että viime vuonna tähän aikaan pakkasimme Suomen matkaa varten. Tai sitten se on sellaista ikävää, jolla ei ole oikeasti kohdetta. Se on vain määrittelemätöntä kaipuuta; ikävää johonkin jota ei ehkä olekaan?

Ensi viikolla lähdemme kuitenkin kohti lumisempia tai ainakin kylmempiä maisemia, kun lennämme Albertaan joululomien viettoon. Palaan tämän blogin ääreen ensi vuoden puolella ja kuka ties innostun kirjoittamaankin vähän useammin kuin viimeisen puolen vuoden aikana.

New Yorkille

2011-06-11T21:15:00.000-07:00

Ulkona ilma väreili kuumana kun seisoin kerrostaloni tuulikaapissa Brooklynissa aamukolmelta toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Mukanani oli kaksi matkalaukkua ja olin juuri sulkenut siinä talossa olleen asuntoni oven viimeistä kertaa. Olin matkalla La Guardian lentokentälle, muuttamassa pois New Yorkista takaisin Kanadaan.

Vuosi New Yorkissa oli hieno kokemus, josta olen todella iloinen. Tiesin kuitenkin jo alun alkaen, että tuskin sinne jäämme pysyvästi. Ja kun Carey sitten haki opiskelemaan Lontooseen, Kanadaan, niin lähtömme varmistui. Tätä kirjoittaessani olen asunut kauniissa, pienessä Kanadan Lontoossa jo kaksi viikkoa.

Jatkan kuitenkin töitä R/GA:lle täältä käsin. Virallisesti teen sitä freelance-pohjalta, mikä avaa mahdollisuuksia tehdä keikkaa myös muille. New Yorkissa pääsen käymään töiden puolesta toivottavasti taas parin kuukauden sisällä.

Sisäänpäinlämpenevää

2011-03-27T20:01:00.000-07:00

Suomessa lähestyvät eduskuntavaalit. Itselleni näiden vaalien äänestyspaikka sijaitsee parin viikon päästä Suomen pysyvässä YK-edustustossa Manhattanin itäpuolella.

Yksittäisinä kysymyksinä vaaleissa näyttävät uutisten perusteella puhuttavan mm. pakkoruotsi, maahanmuutto, homous ja EU-tuet. Perussuomalaisuuden myllerryksessä näyttää jääneen jalkoihin moni, jonka mielestä Suomi on osa muuta maailmaa.

Tosiasia kuitenkin on, että maailma muuttuu, ja muutoksen voi nähdä joko uhkana tai sitten tehdä siitä mahdollisuuden. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomessa on kivempi vetää peitto korville kuin nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta.

Ei ole mikään ihme, että noin tapahtuu. Suomi on helvetin sisäänpäinlämpiävä paikka. Omassa joukossa, oman klaanin kesken moni asia Suomessa on päin persettä, mihin reagoidaan turhautumalla, jota ennen purettiin lähinnä vain nakkikioskin jonoon ja baaritiskille, mutta nyt myös nettien keskustelupalstoille. Ulkopuoliselle puhuttaessa Suomi on kuitenkin maailman paras paikka, jota ulkopuolinen ei saa arvostella saatika tulla maahan sitä parhautta pilaamaan. Suomi on puhdas, turvallinen, siisti ja hyvä maa, eikä missään muualla ole "semmosta kun Suomessa". Näin sanotaan silloinkin, kun taustalla kymmenen räkäkännistä kusee keskustakahvilan näyteikkunaan ja koulupoika ampuu yhdeksän ihmistä hengiltä. Silti siellä jossain muualla maailmassa on takuulla aina vielä pahempaa, ja siksi meillä täällä Suomessa on niin hyvin, vaikka ei sitten olekaan hyvin.

Loputtomalta jankkaukselta tuntuvassa "maahanmuuttokeskustelussa" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että siinä keskustelussa ei taideta aina edes tietää, mistä keskustellaan ja mitä itse kukin "maahanmuuttajilla" tarkoittaa) tutkiskellaan Suomessa mm. sitä, mitä rasismi suomalaisten mukaan on ja kenen blogista sitä löytyy tahi ei. Siinä sitä suomalaiselle onkin purtavaa. Keskustelupalstoilla aika monen mukaan Suomessa ei kuulemma ole rasismia lainkaan. Silti melko moni Suomessa ei edelleenkään osaa pitää ketään "ulkomaalaista" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että Suomessa ulkomaalaiseksi voidaan edelleen tulkita pelkän nimenkin perusteella) ihmisenä. Ulkomaalainen on aina nähtävyys: joko ihailun ja kiinnostuksen kohde tai sitten pelon, kiukun ja epäluulon kohde. Taksijonossa voi saada turpaansa pelkästään siksi, että puhuu ranskaa ja suomalaiseksi ei edelleenkään voi tulla vaan siksi synnytään. Paitsi, jos syntyy tummaihoiseksi Suomessa. Silloin on aina ulkomaalainen, jonka pitäisi painua sinne jonnekin muualle. Ulkomaalaisia on hurreja, ryssiä, jenkkejä, sakemanneja ja mitä ties muita, mutta loppupeleissä, kun vähän yksinkertaistetaan, niin maailmassa on vain suomalaisia ja niitä muita.

Ei sieltä ulkomailta Suomeen taatusti mitään enkeleitä olisi tulossa. Mutta ei pirujakaan. Aivan niin kuin suomalaisissa itsessäänkin, vaikka pieni kansa onkin, uskokaa tai älkää, ulkomaalaisissa on kaikenlaisia ihmisiä. Jos muualta tulevat, olivat he sitten mistä hyvänsä, osattaisiin Suomen kaltaisessa syrjäkulmassakin nähdä joskus ihmisinä, joita kohtaan voisi olla avoin ja joilla olisi lähtökohtaisesti oikeus olla olemassa häiriöttä ja erityishuomiotta Suomessakin, niin heillä olisi taatusti paremmat menestymisen mahdollisuudet. Heidän menestyksensä Suomessa auttaisi kaikkia Suomessa menestymään. Sillä maa on asujaimistonsa summa, ei sen erotus.

Oman perheeni kanssa pysyn tietysti mieluiten siellä, missä koen saavamme hyväksyntää. Suomessa en siihen nyt tällä hetkellä luottaisi, enkä osaisi kai enää olla oikein osa sikäläisiä katsontakantoja muutenkaan. Kahvipöytäkeskusteluissa voisi mennä juomat väärään kurkkuun liian usein. Mutta ei siinä, että Suomi nostaa nyt päätään perussuomalaisuudellaan ole silti mitään kiellettyä. Niin kauan kuin perussuomalaisuus kuuluu osaksi suomalaisuutta on sillä oltava toki paikkansa ja edustuksensa. Helpompaa kuitenkin olisi, jos Suomessa olisi selvemmin tilaa ja sallimus useammille eri näkemyksille, ja useammille eri ihmisryhmille, yhtä aikaa. Homogeenisyyden aika saisi jo tulla tiensä päähän, Suomessakin.

Matkoilla

2011-01-01T19:58:00.000-08:00

Istun pimeässä asunnossa Karhupuiston laidalla Helsingissä. Kello on muutamaa minuuttia vaille kuusi aamulla. Vaikka olenkin ollut joululomamatkalla Suomessa jo yli viikon, ei jet lag ota helpottuakseen. Nukkumaan pystyn menemään kyllä ihan tavalliseen aikaan, mutta viiden jälkeen aamulla silmäni aukeavat ja uni ei tahdo maistua enää millään. Iltapäivisin väsyttää.

Tällä matkalla Suomi on tuntunut ensimmäistä kertaa tosi oudolta. Täältä lähdöstäni on nyt kulunut niin pitkä aika, että monet kulttuuriset seikat, vaikka ne kyllä jollain tapaa nopeasti mieleen palaavatkin taas kun täällä olen, tuntuvat hyvin erilaisilta kuin mihin olen nyt itse tottunut. Olen aivan selvästi alkanut vieraantumaan siitä maasta, jossa synnyin.

Silti New Yorkiin paluukin, joka on edessä jo muutaman päivän päästä, kaivaa mieltä. Olen onnistunut pitämään itseni erossa työsähköposteista koko sen ajan, kun olen ollut Suomessa, mutta kohta satojen viestien pinoa täytyy ryhtyä taas kaivelemaan. Se kummittelee mielessä. Töissä istumista on minulla yksinkertaisesti aivan liikaa, omaa aikaa ei jää oikein yhtään, ja tunnelma töissä on painostava.

Niinpä kun katselen nyt ystävien ikkunasta ulos hiljaiseen Karhupuistoon, on mieli yhtä aikaa rauhallinen, levoton, surullinen, iloinen, odottava ja empivä. En tiedä, miten helppoa olisi rauhoittua Suomeen, jos taas tänne päätyisin, mutta haluaisin kyllä helpomman, tasaisemman pesän sekä lähemmäksi kaikkia minulle rakkaita ihmisiä. Ehkä joku päivä olen tilanteessa, jossa pääsen edes matkustamaan aina kerran vuodessa pidemmäksi aikaa siihen toiseen maahan, jossa en sillä hetkellä asu, jotta saan säännöllisemmän tilaisuuden tavata ystäviä.

What Does North America Offer for Modern Day Europeans?

2010-11-21T20:26:00.000-08:00

From 1892 to 1954, Ellis Island in the New York Harbor was the gateway for millions of immigrants to the United States. A very significant share of those immigrants were Europeans, and not just because of restrictive laws such as the Chinese Exclusion Act, the Quota Laws and the National Origins Act set by American politicians that kept out many Asians and Africans. Europeans were flocking to the "new" continent in hopes of a better future, which many, indeed, found in either the US or Canada, where Halifax served as the Ellis Island of the north of the steam ship era.

About a hundred years or more have passed since those times, and population dynamics in both North America and Europe have greatly changed. In 2005, Europe, not North America, hosted the largest number of immigrants, 70.6 million people, in the world. Regardless, the United States is still the top desired destination country among migrants according to polls, but the majority of people don't come from Europe anymore, but from Asia and Africa. And the top five source countries of immigrants to Canada are China, India, the Philippines, Pakistan, and, yes, the United States.

Americans of Finnish descent currently number about 700,000. Most of their grandparents and great grandparents arrived in the New World in the decades between 1870 and 1930. At the same time, tens of thousands of Finns moved to Canada.

But today, the number of Canadians moving to Finland every year exceeds the number of new Finns in Canada. That's not to say that the number of Canadians moving to little old Finland is so big at all, but that the number of Finns heading to Canada is so very small. When I first landed in Toronto, the local Finnish community newspaper, apparently the last of its kind left in the entire continent, wanted to interview me and my wife. Finns travel a lot, but not very many settle permanently in Canada.

The better life - abundant opportunity, jobs, land, and religious freedom - that North America once offered in Europeans' minds is now perhaps more easily found back home in Europe. European social security systems, healthcare and education are arguably more advanced than in North America and, more importantly, within easier reach to the entire population than in the US and Canada. This is particularly true in Scandinavian countries and Finland, where healthcare and university education are free and the overall quality of life is among the very highest in the world. Newsweek's recent study of health, education, economy, and politics ranked Finland the best country in the world. While Finns themselves may question the value of the ranking and Newsweek may not be the greatest authority in the world, their list echoes the findings of the United Nations, the OECD, the global Quality-of-Life index, and others. Life in Europe, and particularly in the north-western parts of it, isn't bad. People don't leave for the other side of the Atlantic anymore.

While Canadian cities may closely trail places in Scandinavia and Finland in many global surveys, when ranked in terms of safety and overall livability, there's a difference between Canada and North-Western Europe in terms of public services, quality of infrastructure, income equality, and work life benefits such as holidays, maternal and paternal leave.

And, contrary to popular belief, Scandinavians and Finns don't even pay such high taxes for the many public services, standard of education and healthcare they receive in exchange. The 45% of total income tax that wealthier New Yorkers pay exceeds the amount of tax Finns, Swedes, and Norwegians pay for a similar lifestyle without having to work 50-70h work weeks like Americans, and while getting 4-6 weeks of vacation every year. Still, tax rates in Scandinavia certainly aren't the lowest in the world, but people there believe the taxes buy them prosperity and happiness. Denmark, which is known for higher taxes than any of its Nordic neighbors, has the lowest poverty rate in the world and the smallest income disparity between rich and poor. A 2006 study by psychologists at Britain’s University of Leicester ranked Danes the world’s happiest people.

None of this is to say that Nordic countries are a paradise on Earth. On a misty November morning "good o'le" Helsinki with its drunks, sour, pale white faces, small town attitudes and the thick wet snow that the wind blows right in the face may not feel like the most hospitable place for Finns themselves, let alone any visitors or newcomers, but the society, stability, egalitarian values and welfare that the past couple of generations have built beats the North American system a thousand times even on the darkest winter mornings.

New York

2010-10-09T17:53:00.001-07:00

Ensimmäiset viisi kuukautta New Yorkissa tuntuvat menneen nopeasti. Työ ei ole ihan sitä, mitä toivoin/odotin. Perusasetelma on kyllä kunnossa ja oma roolini vahva, mutta asiakkaamme on hankala, byrokraattinen ja tehoton, ja oma projektinhallintamme ontuu. Työpäivät venyvät käsittämättömän pitkiksi ja työ on usein turhauttavaa.

Mutta kaupunki - New York - on parhaimmillaan suurenmoinen ja huonoimmillaankin vain hieman liian suuri, vilkas ja rasittava. Asumme Brooklynissa, jossa pääsee mukavasti pakoon Manhattania. New Yorkilla on selvästi sitä, mitä eurooppalaisillakin kaupungeilla on ja Torontolla taas monesti ei, eli kaunista, hoidettua arkkitehtuuria, toimiva joukkoliikennejärjestelmä, kauniita julkisia tiloja ja paikkoja, sekä tiettyä arvokkuutta. Amerikkalaisen järjestelmän huonot puolet, lähinnä terveysvakuutusjärjestelmä, toki vaivaavat mieltä välillä, mutta ideologisesti New York on aika kaukana keskilännestä. New York on historialtaan hollantilainen kaupunki, suuri sekoitus kaikkia tälle mantereelle saapuvia, ja mieleltään monin tavoin lähempänä Pariisia, Lontoota ja Berliiniäkin kuin Dallasia tai Detroitia. Kunhan työt pysyvät jollain tapaa ruodussa eikä kohdalle satu mitään ikäviä yllätyksiä, niin täällä elää aikansa oikein mielellään.

Muutto New Yorkiin

2010-04-28T17:46:00.000-07:00

Kuten olet saattanut Facebook-statuksestani jo aiemmin lukea, niin olemme muuttamassa New Yorkiin. Minulle alettiin tarjoamaan sieltä houkuttelevaa työpaikkaa jo viime joulukuussa, ja siitä asti asia on sitten pikkuhiljaa edennyt. Moneen otteeseen olemme miettineet, lähdemmekö sinne, ja minulle oli tarjolla myös useita uusia duunipaikkoja täällä Torontossa. New Yorkin paikan houkutus (Interaction Design Director R/GA:lla) vei kuitenkin voiton.

Nyt olen juuri palannut Ottawasta USA:n konsulaatista työviisumihaastattelusta, ja muuttopäiväksi on jo valittu 1.6. Ja nyt, kun lähtö on jo siis aika peruuttamaton, se hieman pelottaa ja arveluttaa. Tämän kevättalven ja kevään kuluessa olen vihdoin alkanut kokemaan oloni Torontossa todella mukavaksi, ja mietin, teenkö virheen lähtemällä pois juuri nyt. Suunnitelmamme on, ettemme viivy New Yorkissa kuin kenties vuoden tai korkeintaan kaksi, minkä jälkeen voimme palata Torontoon (tai lähteä Suomeen, jos todella siltä alkaa tuntua), mutta tiedän hyvin, että lähdön jälkeen paluu on aina vaikeampaa. Vaikka olisinkin missannut sillä todella mahtavalta vaikuttavan position ja työpaikan, niin muuten olisin kyllä nyt voinut hyvin jäädä Torontoonkin.

Mutta katsotaan... Nyt kun meillä on vielä mahdollisuus yhteen uuteen seikkailuun, niin lähdetään sille ja tehdään sitten vuoden päästä uusia päätöksiä. USA:n puolelle en ole koskaan hinkunut enkä koskaan sinne luullut päätyväni, mutta R/GA on tällä hetkellä ehdoton ykkönen tämän mantereen digitoimistoista ja New Yorkilla on kyllä puolensa kaupunkina.

Päivittelen tänne kuulumisia muutaman kuukauden sisällä, kun muutto on ohitse ja elämä New Yorkissa alkanut.

Lisää kevättä

2010-04-13T06:51:00.000-07:00

Kesä veti täällä käsijarrua ja viime perjantaina tuli minuutin ajan taivaalta luntakin, joka sitten myöhemmin muuttui vartin mittaiseksi raekuuroksi. Sen jälkeen on taas lämmennyt, mutta ei parin viikon takaisiin hellelukemiin, vaan normikeväisiin 14 asteen lämpöihin ja auringonpaisteeseen. Kelpaa tämäkin.

Tavoittelen tänä suvenakin juoksevani ainakin yhden marathonin, mutta johtuen muista kuvioista en ole vielä voinut ilmoittautua varmuudella millekään juoksulle. Enpä ole harjoitellutkaan vielä ihan marathon-mallilla, vaan pitänyt juoksuni lyhyempinä, maksimissaan 15 kilometrissä. Kunnon treeni vaatisi taas viikottaisia 20-25 kilsan pyrähdyksiä ja n. 50-60 kilometrin kokonaismatkaa joka viikko.

Grillikausi sen sijaan alkaa olla pääsemässä parhaaseen vireeseensä ja nykyisen asuntomme takaterassi, vaikka toki onkin pienempi kuin edellisen kämppämme takapiha, sopii ruoan käristelyyn mainiosti. Siinä kai ne kuulumiset tällä kertaa... Loppuun suositus: http://www.thesixtyone.com/ on erinomainen paikka löytää uutta musiikkia. Käyttöliittymä on kekseliäs, vaikkakin vielä hieman buginen.

On ilmoja pidelly

2010-03-22T06:59:00.000-07:00

Näyttää olevan niin, että kun itäisellä puolella pohjoista pallonpuoliskoa hytistään kylmästä, niin täällä läntisellä puolella asiat ovat päinvastoin: Kanadassa on juuri päättymässä kaikkien aikojen lämpimin ja kuivin talvi. Keskilämpötila oli 4 astetta normaalin yläpuolella koko maassa.

Niinpä kevätkin pukkaa tänne aikaisin: viime viikolla elohopea kohosi parhaimmillaan 19 asteeseen. Korkkasin grillauskauden takaterassilla. Tai jos tottaa puhutaan, niin en korkannut, sillä olin pari kertaa grillaillut keskellä talveakin. Lunta ei käytännössä tullut pysyvästi tänne koko talvena ja vettäkään ei juuri ole satanut, eli koko talvi on sujunut pyöräilijän kannalta erinomaisessa säässä. Uskon kuitenkin ilmastonmuutokseen enkä siksi pidä tällaisia poikkeuksellisia talvia, olivat ne sitten poikkeuksellisen kylmiä tai kuumia, kovin hyvänä merkkinä.

Viime aikoina - aika pitkään jo - elämä on maistunut, työn tylsyyttä lukuun ottamatta, oikein hyvältä. Meillä on kaunis asunto ja lähinaapurustomme, Bloorin ja Ossingtonin kulmat, ovat mitä parhainta seutua. Torontolaisten positiivisuus, ystävällisyys ja monenkirjavuus ovat hienoja asioita, joita en ihan samassa mittakaavassa Suomessa saisi. En ainakaan lama-Suomessa. ;)

Oho, mutta Suomi-uutisista pisti silmääni, että takavuosien legendaarinen MoonTV aloittaa jälleen... Nyt verkko-TV:nä. Jyrkistä tuttu Tea Khalifakin palaa kuulemma ruutuun. Mahtavatkohan sallia MoonTV:n katselun täältä Kanadasta käsin, vai blokkaavatko muut kuin Suomi-IP:t?

Uudelle vuosikymmenelle

2010-01-01T21:13:00.000-08:00

Joka sukupolven ihmisillä lienee ollut yksi vuosikymmen, joka jää loppuiäksi mieleen Sinä Vuosikymmenenä. Siitä Vuosikymmenestä tuntuu sen jälkeen aina kuluneen vain hetkinen aikaa, vaikka todellisuudessa Se Vuosikymmen olisikin päättynyt jo useita kymmeniä vuosia sitten. Se Vuosikymmen on se, jolloin elämässä tapahtui eniten sellaista, joka muokkasi sitten koko loppuelämää: silloin pariuduttiiin, matkustettiin, aloitettiin ja rakennettiin uraa. Se vuosikymmen alkoi vähän alta parikymppisenä ja päättyi jonnekin kolmenkympin jälkeen. Silloin oli eniten energiaa juhlia, nauttia elämästä tavoilla, jotka lapsena eivät olleet mahdollisia ja vanhempana tuntuivat monesta jo liian rämäpäisiltä, vaivalloisilta tai sopimattomilta.

Omalla sukupolvelleni se vuosikymmen alkoi jostain 90-luvulta ja jatkui uuden vuosituhannen ensimmäiseen, nolla-alkuiseen vuosikymmeneen. Mihin se katosi? Vastahan se oli? Vuosituhannenvaihteenkin muistan vielä kirkkaasti kuin toissaillan.

Nyt on 10-luku. Sata vuotta sitten, edellisellä 10-luvulla, upposi Titanic, käytiin ensimmäinen maailmansota ja Venäjällä kumottiin valta, mutta myös keksittiin vetoketju, ruostumaton teräs ja moderni leivänpaahdin (siihen asti leipä oli siis paahdettu epämodernisti). Radio alkoi yleistyä uutena sähköisenä massamediana.

Tältä uudelta 10-luvultakin mieleen tulee helposti monta räjähdysherkkää asiaa. Mutta toivottavasti elämästä muistetaan myös nauttia. Internet on meidän kymmenlukumme radio, kun taas leipää paahdetaan edelleen sata vuotta vanhalla tavalla. Onnellista uutta vuosikymmentä kaikille!

Marraskuu

2009-11-16T20:56:00.000-08:00

En ainakaan vielä suostu myöntämään, että tämä blogi olisi unohdettu, kuollut tai kuopattu. Elämä vain on ollut niin kiireistä (tai olen ollut laiska), että tänne kirjoittaminen on jäänyt sivuun useaksi kuukaudeksi. Sillä välin olen kyllä kirjoittanut toiseen blogiini, laittanut kuvia Flickriin ynnä muuta.

Mitä kaikkea onkaan tapahtunut sitten elokuun, kun tänne viimeksi kirjoitin... Syyskuun lopulla juoksin Torontossa kesän toisen täyden maratonini. Sen jälkeen olenkin antanut varpaankynsilleni aikaa parantua ja jättänyt juoksun vähemmälle, vaikka muutaman lenkin olenkin kipaissut viime viikkoina. Töissä on ollut kiireistä viimeiset pari, kolme kuukautta ja on varmaan vielä joululomaan asti ainakin. Olen ollut pari kertaa työn puolesta matkoilla Charlottessa Pohjois-Carolinassa ja viime viikonlopun olimme Saskatchewanissa sukulaisissa. Lokakuun alussa käväisimme New Orleansissa niin ikään sukulaisten vuoksi, ja hankimme toisen kissan löytökodista pari kuukautta sitten. Ja siinä varmaan olikin tärkeimmät... Pikapäivitys elämästäni.

Itärannikko

2009-08-09T21:10:00.000-07:00

Liki 2500 kilometriä, kymmenen päivää, Nova Scotia, Prinssi Edwardin saari ja Cape Breton ovat takana. Loma oli erinomainen ja siltä kertyi kymmenittäin.... er, sadottain kuvia, joista osaa voit katsoa tarkemmin Flickrissä. Suosittelen Kanadan itärannikkoa kaikille matkailullisille ja matkailumielisille henkilöille. Kaunista!

Mistä pidän

2009-07-21T11:02:00.000-07:00

Mielessäni on pyörinyt viime aikoina lista asioista, joihin olen erityisen tyytyväinen täällä Torontossa asuessani. Olkoonkin, että nämä asiat ovat karkeita yleistyksiä ja omia, subjektiivisia kokemuksiani. Mutta kun olen aiemmin ihan tarpeeksi kritisoinut niitä asioita, joista en erityisemmin pidä kanadalaisessa yhteiskunnassa, niin vaihteeksi on hyvä listata positiivisia puoliakin.

1. Ihmisten yleinen ystävällisyys. Tämä on tällä listalla kenties se kaikkein yleistävin väittämäni. Ei toki ole niin, etteikö Torontosta voi löytää töykeyttä, välinpitämättömyyttä tai muuten vain karkeaa käytöstä siinä missä mistä tahansa muualtakin, mutta väitän, että täällä ihmiset ovat usein myös huomattavan ystävällisiä. Muutama viikko sitten esimerkiksi polkiessani pyörällä töihin huomasin aivan työmatkani loppupäässä, melkeinpä toimistoni edustalla kadulla ajoradan reunalla naisen, joka oli ilmeisesti hetki sitten kämmännyt aamukahvikuppinsa kumoon ja kahvi oli sitten kupista roiskunut pitkin katua sekä naisen paidalle. Nainen päivitteli sotkua itselleen ja koetti ravistella kahvitippoja irti käsistään. Ohi oli ajamassa useita autoja, joista yksi ensimmäisistä hiljensi vauhtia. Kuljettaja avasi ripeästi sivuikkunansa ja ojensi kahvinsotkuiselle naiselle käsipaperia autostaan. Toivotti vielä parempaa päivänjatkoa päälle ja tokaisi, että "onneksi et polttanut itseäsi" ennen kuin jatkoi matkaansa. Nainen ja kuljettaja eivät näyttäneet mitenkään tuntevan toisiaan, vaan kyse todellakin oli vain satunnaisesta ystävällisestä sielusta, joka sattui paikalle.

Tuo on toki vain yksi ainoa tapaus, mutta olen nähnyt paljon muitakin vastaavia tilanteita. Löytyyhän Suomestakin toki ystävällisyyttä, mutta väitän, että että kanadalaiseen käytökseen kuuluu aivan erityistä tahdikkuutta ja yleistä ystävällisyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Se näkyy ja kuuluu niin sanoissa kuin teoissakin.

2. Viina ei hypi silmille. Tästä olen maininnut jo ainakin kerran aikaisemmin blogissani. Kun palaan täällä viikonloppuyönä kotiin, ei kaduilla tungeksi ympäriinsä kusevia, örähteleviä, uhkailevia, oksentelevia tai edes näkyvästi päihtyneitä ihmisjoukkoja. Alkoholia toki kanadalaisetkin kuluttavat ja baareja on, mutta alkoholi ei ole täällä samanlainen, koko kansankulttuuria hallitseva tekijä kuin Suomessa tai laajemmin (Itä-)Euroopassa. Kansallista viinaa ei ole samanlailla kuin suomalaisten Kossu, eivätkä teinit sen paremmin kuin vanhemmatkaan leveile ryyppyjutuilla tai naureskele toistensa ördäyksille. Kaupungin puistot eivät ole ryyppyporukoiden valtaamia. Paikallisilla snagareilla, kadunkulmiin pystytetyillä hodarikojuilla, ei mätetä toista turpaan. Uhoaminen ei kuulu Kanadassa juomatapoihin sillä tavalla kuin Suomessa. Päihteitä, niin alkoholia kuin muutakin täällä kyllä kuluu, mutta sen käyttöön ei kuulu sillä kerskuminen eikä toisille uhkailu. Alkoholin ikävät lieveilmiöt ovat siis tällä poissa, ja vain positiivinen juhlinta tallella.

3. Avoimuus, vastaanottavaisuus ja epäluuloisuuden puute. Maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä olen kirjoittanut jo aiemmin pariinkiin otteeseen, ja yritän nyt tässä postissa jättää ne vähemmälle. Mutta hetkeksi täytyy kuitenkin mennä siihenkin aiheeseen. Se, että nykymaailmassa kansat taas vaeltavat ja vauraisiin länsimaihin riittää tulijoita etenkin köyhemmistä kehitysmaista, ei ole mikään yksinkertainen asia ja siihen sisältyy niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Kanada on "perinteisesti", aina ensimmäisten eurooppalaisten tulosta lähtien, ollut siirtolaisilla väestömääräänsä kasvattava yhteiskunta samalla tavalla kuin USA ja Australia. Nykypäivän maahanmuuttoasiat eivät toki täälläkään ole ongelmattomia asioita. Valtaväestö on kuitenkin täällä ja etenkin Toronton kokoisessa, valtavan monikulttuurisessa suurkaupungissa tajunnut maahanmuutosta jo pari tärkeää tosiasiaa: sen, että maahanmuuttoa joka tapauksessa tapahtuu tavalla tai toisella tässä maailmassa, jossa elämme, ja sen, että yksi suurimmista avaimista uusien maahanmuuttajien menestykselliseen sopeutumiseen Kanadaan on se, että heidät otetaan avoimesti, kunnioittaen ja auttaen vastaan. Sillä sellainen tulokas, joka heti ensimmäiseksi kohtaa ennakkoluuloja, ulkopuolelle sulkemista tai suoranaista vihamielisyyttä, ei taatusti tule sopeutumaan yhtä hyvin kuin sellainen henkilö, joka kokee, että hänellä on oikeus kuulua osaksi tätä maata ja että valtaväestön on hänelle lähtökohtaisesti ystävällistä. Kanadassa innokkaimmat Canada Dayn, paikallisen itsenäisyyspäivän, juhlijat ovat usein uusia, kehitysmaista tulleita maahanmuuttajia. He ovat oikeasti ylpeitä siitä, että ovat päässeet tämän maan asukkaiksi. Suomessa ei valitettavasti vielä moni ymmärrä, että siitä, että vähän auttaa maahanmuuttajia ja suhtautuu heihin muuten kuin toraillen, hyötyy loppupeleissä sitten itsekin.

4. Moniarvoisempi, monikasvoisempi ja ennakkoluulottomampi yhteiskunta. Tämä menee vähän tuon edellisen kohdan toisteluksi, mutta haluan laajentaa tämän pointin maahanmuuttoasioista kaikkien yhteiskunnan jäsenten kohdalle. Suomi oli sotien jälkeen pitkään hyvin homogeeninen maa - yksi kansa, yksi uskonto, yhdet ajatukset, yksi ulkonäkö - ja vaikkei siinä ja kansallisessa yhtenäisyydessä sinänsä mitään pahaa olekaan, niin sen kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei erilaisuutta Suomessa ole hyväksytty kovin pitkään valtaväestön edustajienkaan kohdalla uusista tulokkaista puhumattakaan. Helsingissä muistan saaneeni vuosien varrella osakseni huuteluita sen vuoksi, että jalassa oli vähän kirkkaammat kengät tai päässä erikoisempi lakki. Se on sellaista pikkukaupunkimentaliteettia, jota kyllä Kanadastakin löytyy pienemmiltä paikkakunnilta joskus, mutta Toronton kokoisessa läjässä sitä ei esiinny. Täällä kaduilla tulee vastaan niin monenlaista ilmestystä, että "erilaisuuden" vuoksi heille huutelevalta menisi ääni käheäksi parissa sekunnissa.

5. Vähemmän kansallisia yleistyksiä. "Suomalainen, norjalainen, tanskalainen ja saksalainen menivät saunaan..." Suomalaisilla on päässä ajatus siitä, että eri kansat todellakin ovat yleistäen kuvailtavissa. Britit ovat sellaisia tai tällaisia, italialaiset ällöttäviä ja venäläiset äänekkäitä. Suomalaiset itse ujoja ja hiljaisia. Puheenaiheetkin ovat Suomessa usein kansallisia: kun on lama, kaikki suomalaiset puhuvat lamasta, kun on puhe Nokiasta, on puhe Nokiasta. Samaan tapaan suomalaiset lukevat mielellään erilaisista tutkimuksista, joita valtakunnan suurin sanomalehtikin julkaisee, joissa kerrotaan amerikkalaisten olevan sitä tai tätä, espanjalaisten puhuvan usein niistä tai näistä tai intialaisten käyttäytyvän sillä tavalla. Ja samaan tapaan minulta kysytään, että ovatko ne kanadalaiset sellaisia, kun olen lukenut niiden olevan, tai eivätkös ne kanadalaiset tykkääkin siitä jääkiekosta ja ole hieman vähemmän tekopyhiä kuin amerikkalaiset? Toki noissa yleistyksissä aina on joku kutinsa; siksi kai niitä syntyykin, mutta 30-miljoonaiseen kansaan (Kanada) mahtuu hyvin paljon kaikenlaista hiipparia ja alueellisia eroja, ja 300-miljoonaiseen (USA) vielä enemmän. Herkullisempaa ja totuudenmukaisempaa on minusta katsoa ihmisiä yksilöinä kuin yrittää aina sovittaa heitä ryhmänä johonkin ennalta valettuun kansalliseen muottiin. Se, että suomalaiset ovat perinteisesti olleet näennäisen yhtenäistä kansaa, ei välttämättä päde muualla maailmassa lainkaan.

Siinä viisi asiaa. Nyt takaisin töihin.

Kesä

2009-07-14T11:47:00.001-07:00

Huh, on kulunut jo luvattoman kauan siitä, kun viimeksi huhtikuussa kirjoittelin tähän blogiini. Paljon on tapahtunut sitten alkukevään.

Ensin olin työmatkalla San Franciscossa toukokuun alussa. Kuvia Flickrissä. Sitten toukokuun lopulla juoksin Ottawassa elämäni ensimmäisen täyden maratonin, ja vieläpä alle neljän tunnin. Olin (ja olen) kokemuksesta innoissani ja aion ilmoittautua myös syyskuun lopulla Torontossa juostavalle Waterfront Marathonille.

Viikko maratonin jälkeen lähdin Suomeen vajaan viikon matkalle (kuvia). Ehdin tavata osaa ystävistäni Helsingissä ja vietin viikonlopun vanhempieni luona isäni 70-vuotisjuhlissa. Varsin onnistunut matka, vaikkakin vähän turhan lyhyt.

Kesä on edennyt Torontossa aika vaihtelevissa eikä ihan parhaimmissa keleissä, ja nyt odottelen töitä tehden seuraavan lomantyngän alkua parin viikon päästä. Silloin suuntaamme Kanadan itärannikolle Nova Scotiaan ja Prince Edward Islandille kymmeneksi päiväksi.

Huhtikuu

2009-04-26T07:04:00.000-07:00

30 kilsan juoksu sujui maaliskuun viimeisenä viikonloppuna Hamiltonissa kaatosateessa ja kovassa tuulessa. Matka oli tällä kertaa huomattavasti raskaampi kuin viime vuonna, jolloin sentään paistoi aurinko. Aikakin painui viime vuotta selvästi huonommaksi, mutta maalissa olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Nyt olen jatkanut treenausta toukokuun loppua ja Ottawan maratonia varten. Eilen juoksin Torontossa 27,5 kilometriä lämpimässä (25 astetta), mutta pilvisen, tuulisen ja aurinkoisen välillä vaihtelevassa säässä.

Olen alkanut jo mielessäni odottaa toukokuun lopun Suomen matkaani ja ehdin jo ajatella, että sitä ennen en enää matkustelisi juuri mihinkään kauemmas. Tällä viikolla varmistui kuitenkin, että lennän San Franciscoon neljän päivän työmatkalle viikon päästä. Mielelläni menenkin, vaikka perillä aika kuluu varmaan aika 100-prosenttisesti työhommissa.

Muuten elämä on aika tasaista vääntöä - duunipäivät ovat olleet pitkiä viimeisen kuukauden ajan ja viikonloput hujahtaneet ohi hetkessä. Vedän nyt kerran viikossa n. 30 kilometrin juoksulenkin ja viikolla muutaman lyhyemmän. Se toivottavasti riittää maraton-treeniksi ennen toukokuun loppua ja Ottawaa.

Viikko sitten vietimme kevään ensimmäisen bbq-illan kotona ystävien kera ja siitä Ossingtonille baareihin. Kuvia Facebookissa.

Kramppeja ja nyrjähdyksiä

2009-03-15T08:27:00.000-07:00

Kevät tulee tänne taas pistoliikkein: reilu viikko sitten perjantaina oli 16 astetta lämmintä, sitten taas välissä pakkasta 11 astetta, ja nyt tämä viikonloppu on ollut melko tasaisen lämmintä ja aurinkoista. Lunta ja jäätä ei enää ole jäljellä kuin muutama pieni läiskä joissain varjoisissa paikoissa, mutta toisaalta vasta tällä viikolla satoi pari tuntia uutta räntää, joka kyllä suli saman tien.

Treenaan tänä keväänä kahta isoa juoksua varten. Tämän kuun lopulla juoksen Hamiltonissa saman 30 km kuin viime vuonnakin, ja toukokuun tokaviimeisenä viikonloppuna Ottawassa sitten täyden maratonin. Niiden välissä juoksen vielä viiden kilometrin kisan High Parkissa Torontossa. Tämän viikon tiistaina kevyellä juoksulenkillä kuitenkin nilkkani nyrjähti. Ei kaiketi äärettömän pahasti, sillä en edes muista tarkkaa kohtaa, jossa nyrjähdys olisi tapahtunut, ja juoksin lenkin loppuun asti. Muistan kuitenkin, että kotiin tullessani nilkka tuntui kummalliselta ja alkoi turvota. Nyrjähtämisen on täytynyt tapahtua jossain Trinity-Bellwoods -puistoa kiertäessäni, kun ylitin pari isompaa routakuoppaa katuasfaltissa.

Siitä meni sitten treeniaikataulut perseelleen. Nilkka turpoaa nyt päivittäin illalla, päivän kulutuksen päätteeksi, ja paranee hiljalleen, toivottavasti reilun viikon kuluessa sellaiseen kuntoon, että voin taas alkaa juosta pieniä lenkkejä. En ole vielä luopunut kokonaan ajatuksesta juosta 30 km kuun lopulla, mutta se mahdollisuus on olemassa.

Mitä muuta? Kotona vuotaa sisäkatto, koska yläkerran naapurin vessanpönttö on hajonnut. Nice. Tänään tulee putkimies korjaamaan. Ensi viikoksi jouduin melkein työmatkalle San Franciscoon, mutten sittenkään. Ehkä myöhemmin. Eilen istutin kevään ensimmäiset siemenet itämään minikasvihuoneeseen: sipulia, kolmea eri laatua tomaattia, chiliä, papuja, kurkkua ja maissia.

Talvipyöräilyä, osa 2

2009-02-21T17:51:00.000-08:00

Tässä toinen, vähän lyhyempi fillariklippi lumipyryssä kotiin töistä.

Talvipyöräilyä

2009-02-21T06:57:00.000-08:00

Talvisista työmatkoistani pyörällä piti tehdä jotenkin kiinnostavampia, joten hankin menneellä viikolla fillarikaupasta varta vasten polkupyöriä varten tehdyn, ohjaustankoon kiinnittyvän kamerajalustan. Taltioin parina eri päivänä matkan kotoa töihin ja illalla takaisin. Koska viime aikoina ei ole ollut aivan kovimpia pakkasia ja iso osa lumistakin suli muutaman viikon takaisessa vesisateessa, niin pyöräily ei tässä ensimmäisessä klipissä näytä ihan niin extremeltä kuin mitä se on välillä oikeasti ollut. Sain kuitenkin toisena päivänä nauhalle pätkiä pyöräilystäni sakeassa lumipyryssä, ja teen niistä pätkistä toisen YouTube-klipin vähän myöhemmin.