Uusi Maailma

Lunta odottaessa

2011-12-06T18:58:00.000-08:00

Muutamaa valkoista aamua lukuun ottamatta lumi ei ole laskeutunut vielä Londoniin. Ehkä parempi niin. Viime vuonna tähän aikaan täällä satoi kolmessa päivässä niin paljon lunta, että bussiliikenne keskeytettiin, koulut ja yritykset suljettiin, ja koko kaupunki pysähtyi. Yli kahden metrin lumikuorma peitti maata myräkän päättyessä.

Huomaan silti kaipaavani lunta. Se kuuluisi nyt kuvaan tähän vuodenaikaan ja näillä leveyksillä. Huomaan kaipaavani muutakin. Tuttuja ihmisiä, omaa perhettä, tähän vuodenaikaan kuuluvia tuoksuja ja tuntemuksia. Ehkä se johtuu vain siitä, että joulu lähestyy, ja siitä, että viime vuonna tähän aikaan pakkasimme Suomen matkaa varten. Tai sitten se on sellaista ikävää, jolla ei ole oikeasti kohdetta. Se on vain määrittelemätöntä kaipuuta; ikävää johonkin jota ei ehkä olekaan?

Ensi viikolla lähdemme kuitenkin kohti lumisempia tai ainakin kylmempiä maisemia, kun lennämme Albertaan joululomien viettoon. Palaan tämän blogin ääreen ensi vuoden puolella ja kuka ties innostun kirjoittamaankin vähän useammin kuin viimeisen puolen vuoden aikana.

New Yorkille

2011-06-11T21:15:00.000-07:00

Ulkona ilma väreili kuumana kun seisoin kerrostaloni tuulikaapissa Brooklynissa aamukolmelta toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Mukanani oli kaksi matkalaukkua ja olin juuri sulkenut siinä talossa olleen asuntoni oven viimeistä kertaa. Olin matkalla La Guardian lentokentälle, muuttamassa pois New Yorkista takaisin Kanadaan.

Vuosi New Yorkissa oli hieno kokemus, josta olen todella iloinen. Tiesin kuitenkin jo alun alkaen, että tuskin sinne jäämme pysyvästi. Ja kun Carey sitten haki opiskelemaan Lontooseen, Kanadaan, niin lähtömme varmistui. Tätä kirjoittaessani olen asunut kauniissa, pienessä Kanadan Lontoossa jo kaksi viikkoa.

Jatkan kuitenkin töitä R/GA:lle täältä käsin. Virallisesti teen sitä freelance-pohjalta, mikä avaa mahdollisuuksia tehdä keikkaa myös muille. New Yorkissa pääsen käymään töiden puolesta toivottavasti taas parin kuukauden sisällä.

Sisäänpäinlämpenevää

2011-03-27T20:01:00.000-07:00

Suomessa lähestyvät eduskuntavaalit. Itselleni näiden vaalien äänestyspaikka sijaitsee parin viikon päästä Suomen pysyvässä YK-edustustossa Manhattanin itäpuolella.

Yksittäisinä kysymyksinä vaaleissa näyttävät uutisten perusteella puhuttavan mm. pakkoruotsi, maahanmuutto, homous ja EU-tuet. Perussuomalaisuuden myllerryksessä näyttää jääneen jalkoihin moni, jonka mielestä Suomi on osa muuta maailmaa.

Tosiasia kuitenkin on, että maailma muuttuu, ja muutoksen voi nähdä joko uhkana tai sitten tehdä siitä mahdollisuuden. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomessa on kivempi vetää peitto korville kuin nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta.

Ei ole mikään ihme, että noin tapahtuu. Suomi on helvetin sisäänpäinlämpiävä paikka. Omassa joukossa, oman klaanin kesken moni asia Suomessa on päin persettä, mihin reagoidaan turhautumalla, jota ennen purettiin lähinnä vain nakkikioskin jonoon ja baaritiskille, mutta nyt myös nettien keskustelupalstoille. Ulkopuoliselle puhuttaessa Suomi on kuitenkin maailman paras paikka, jota ulkopuolinen ei saa arvostella saatika tulla maahan sitä parhautta pilaamaan. Suomi on puhdas, turvallinen, siisti ja hyvä maa, eikä missään muualla ole "semmosta kun Suomessa". Näin sanotaan silloinkin, kun taustalla kymmenen räkäkännistä kusee keskustakahvilan näyteikkunaan ja koulupoika ampuu yhdeksän ihmistä hengiltä. Silti siellä jossain muualla maailmassa on takuulla aina vielä pahempaa, ja siksi meillä täällä Suomessa on niin hyvin, vaikka ei sitten olekaan hyvin.

Loputtomalta jankkaukselta tuntuvassa "maahanmuuttokeskustelussa" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että siinä keskustelussa ei taideta aina edes tietää, mistä keskustellaan ja mitä itse kukin "maahanmuuttajilla" tarkoittaa) tutkiskellaan Suomessa mm. sitä, mitä rasismi suomalaisten mukaan on ja kenen blogista sitä löytyy tahi ei. Siinä sitä suomalaiselle onkin purtavaa. Keskustelupalstoilla aika monen mukaan Suomessa ei kuulemma ole rasismia lainkaan. Silti melko moni Suomessa ei edelleenkään osaa pitää ketään "ulkomaalaista" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että Suomessa ulkomaalaiseksi voidaan edelleen tulkita pelkän nimenkin perusteella) ihmisenä. Ulkomaalainen on aina nähtävyys: joko ihailun ja kiinnostuksen kohde tai sitten pelon, kiukun ja epäluulon kohde. Taksijonossa voi saada turpaansa pelkästään siksi, että puhuu ranskaa ja suomalaiseksi ei edelleenkään voi tulla vaan siksi synnytään. Paitsi, jos syntyy tummaihoiseksi Suomessa. Silloin on aina ulkomaalainen, jonka pitäisi painua sinne jonnekin muualle. Ulkomaalaisia on hurreja, ryssiä, jenkkejä, sakemanneja ja mitä ties muita, mutta loppupeleissä, kun vähän yksinkertaistetaan, niin maailmassa on vain suomalaisia ja niitä muita.

Ei sieltä ulkomailta Suomeen taatusti mitään enkeleitä olisi tulossa. Mutta ei pirujakaan. Aivan niin kuin suomalaisissa itsessäänkin, vaikka pieni kansa onkin, uskokaa tai älkää, ulkomaalaisissa on kaikenlaisia ihmisiä. Jos muualta tulevat, olivat he sitten mistä hyvänsä, osattaisiin Suomen kaltaisessa syrjäkulmassakin nähdä joskus ihmisinä, joita kohtaan voisi olla avoin ja joilla olisi lähtökohtaisesti oikeus olla olemassa häiriöttä ja erityishuomiotta Suomessakin, niin heillä olisi taatusti paremmat menestymisen mahdollisuudet. Heidän menestyksensä Suomessa auttaisi kaikkia Suomessa menestymään. Sillä maa on asujaimistonsa summa, ei sen erotus.

Oman perheeni kanssa pysyn tietysti mieluiten siellä, missä koen saavamme hyväksyntää. Suomessa en siihen nyt tällä hetkellä luottaisi, enkä osaisi kai enää olla oikein osa sikäläisiä katsontakantoja muutenkaan. Kahvipöytäkeskusteluissa voisi mennä juomat väärään kurkkuun liian usein. Mutta ei siinä, että Suomi nostaa nyt päätään perussuomalaisuudellaan ole silti mitään kiellettyä. Niin kauan kuin perussuomalaisuus kuuluu osaksi suomalaisuutta on sillä oltava toki paikkansa ja edustuksensa. Helpompaa kuitenkin olisi, jos Suomessa olisi selvemmin tilaa ja sallimus useammille eri näkemyksille, ja useammille eri ihmisryhmille, yhtä aikaa. Homogeenisyyden aika saisi jo tulla tiensä päähän, Suomessakin.

Matkoilla

2011-01-01T19:58:00.000-08:00

Istun pimeässä asunnossa Karhupuiston laidalla Helsingissä. Kello on muutamaa minuuttia vaille kuusi aamulla. Vaikka olenkin ollut joululomamatkalla Suomessa jo yli viikon, ei jet lag ota helpottuakseen. Nukkumaan pystyn menemään kyllä ihan tavalliseen aikaan, mutta viiden jälkeen aamulla silmäni aukeavat ja uni ei tahdo maistua enää millään. Iltapäivisin väsyttää.

Tällä matkalla Suomi on tuntunut ensimmäistä kertaa tosi oudolta. Täältä lähdöstäni on nyt kulunut niin pitkä aika, että monet kulttuuriset seikat, vaikka ne kyllä jollain tapaa nopeasti mieleen palaavatkin taas kun täällä olen, tuntuvat hyvin erilaisilta kuin mihin olen nyt itse tottunut. Olen aivan selvästi alkanut vieraantumaan siitä maasta, jossa synnyin.

Silti New Yorkiin paluukin, joka on edessä jo muutaman päivän päästä, kaivaa mieltä. Olen onnistunut pitämään itseni erossa työsähköposteista koko sen ajan, kun olen ollut Suomessa, mutta kohta satojen viestien pinoa täytyy ryhtyä taas kaivelemaan. Se kummittelee mielessä. Töissä istumista on minulla yksinkertaisesti aivan liikaa, omaa aikaa ei jää oikein yhtään, ja tunnelma töissä on painostava.

Niinpä kun katselen nyt ystävien ikkunasta ulos hiljaiseen Karhupuistoon, on mieli yhtä aikaa rauhallinen, levoton, surullinen, iloinen, odottava ja empivä. En tiedä, miten helppoa olisi rauhoittua Suomeen, jos taas tänne päätyisin, mutta haluaisin kyllä helpomman, tasaisemman pesän sekä lähemmäksi kaikkia minulle rakkaita ihmisiä. Ehkä joku päivä olen tilanteessa, jossa pääsen edes matkustamaan aina kerran vuodessa pidemmäksi aikaa siihen toiseen maahan, jossa en sillä hetkellä asu, jotta saan säännöllisemmän tilaisuuden tavata ystäviä.

What Does North America Offer to Modern Day Europeans?

2010-11-21T20:26:00.000-08:00

From 1892 to 1954, Ellis Island in the New York Harbor was the gateway for millions of immigrants to the United States. A very significant share of those immigrants were Europeans, and not just because of restrictive laws such as the Chinese Exclusion Act, the Quota Laws and the National Origins Act set by American politicians that kept out many Asians and Africans. Europeans were flocking to the "new" continent in hopes of a better future, which many, indeed, found in either the US or Canada, where Halifax served as the Ellis Island of the north of the steam ship era.

About a hundred years or more have passed since those times, and population dynamics in both North America and Europe have greatly changed. In 2005, Europe, not North America, hosted the largest number of immigrants, 70.6 million people, in the world. Regardless, the United States is still the top desired destination country among migrants according to polls, but the majority of people don't come from Europe anymore, but from Asia and Africa. And the top five source countries of immigrants to Canada are China, India, the Philippines, Pakistan, and, yes, the United States.

Americans of Finnish descent currently number about 700,000. Most of their grandparents and great grandparents arrived in the New World in the decades between 1870 and 1930. At the same time, tens of thousands of Finns moved to Canada.

But today, the number of Canadians moving to Finland every year exceeds the number of new Finns in Canada. That's not to say that the number of Canadians moving to little old Finland is so big at all, but that the number of Finns heading to Canada is so very small. When I first landed in Toronto, the local Finnish community newspaper, apparently the last of its kind left in the entire continent, wanted to interview me and my wife. Finns travel a lot, but not very many settle permanently in Canada.

The better life - abundant opportunity, jobs, land, and religious freedom - that North America once offered in Europeans' minds is now perhaps more easily found back home in Europe. European social security systems, healthcare and education are arguably more advanced than in North America and, more importantly, within easier reach to the entire population than in the US and Canada. This is particularly true in Scandinavian countries and Finland, where healthcare and university education are free and the overall quality of life is among the very highest in the world. Newsweek's recent study of health, education, economy, and politics ranked Finland the best country in the world. While Finns themselves may question the value of the ranking and Newsweek may not be the greatest authority in the world, their list echoes the findings of the United Nations, the OECD, the global Quality-of-Life index, and others. Life in Europe, and particularly in the north-western parts of it, isn't bad. People don't leave for the other side of the Atlantic anymore.

While Canadian cities may closely trail places in Scandinavia and Finland in many global surveys, when ranked in terms of safety and overall livability, there's a difference between Canada and North-Western Europe in terms of public services, quality of infrastructure, income equality, and work life benefits such as holidays, maternal and paternal leave.

And, contrary to popular belief, Scandinavians and Finns don't even pay such high taxes for the many public services, standard of education and healthcare they receive in exchange. The 45% of total income tax that wealthier New Yorkers pay exceeds the amount of tax Finns, Swedes, and Norwegians pay for a similar lifestyle without having to work 50-70h work weeks like Americans, and while getting 4-6 weeks of vacation every year. Still, tax rates in Scandinavia certainly aren't the lowest in the world, but people there believe the taxes buy them prosperity and happiness. Denmark, which is known for higher taxes than any of its Nordic neighbors, has the lowest poverty rate in the world and the smallest income disparity between rich and poor. A 2006 study by psychologists at Britain’s University of Leicester ranked Danes the world’s happiest people.

None of this is to say that Nordic countries are a paradise on Earth. On a misty November morning "good o'le" Helsinki with its drunks, sour, pale white faces, small town attitudes and the thick wet snow that the wind blows right in the face may not feel like the most hospitable place for Finns themselves, let alone any visitors or newcomers, but the society, stability, egalitarian values and welfare that the past couple of generations have built beats the North American system a thousand times even on the darkest winter mornings.

New York

2010-10-09T17:53:00.001-07:00

Ensimmäiset viisi kuukautta New Yorkissa tuntuvat menneen nopeasti. Työ ei ole ihan sitä, mitä toivoin/odotin. Perusasetelma on kyllä kunnossa ja oma roolini vahva, mutta asiakkaamme on hankala, byrokraattinen ja tehoton, ja oma projektinhallintamme ontuu. Työpäivät venyvät käsittämättömän pitkiksi ja työ on usein turhauttavaa.

Mutta kaupunki - New York - on parhaimmillaan suurenmoinen ja huonoimmillaankin vain hieman liian suuri, vilkas ja rasittava. Asumme Brooklynissa, jossa pääsee mukavasti pakoon Manhattania. New Yorkilla on selvästi sitä, mitä eurooppalaisillakin kaupungeilla on ja Torontolla taas monesti ei, eli kaunista, hoidettua arkkitehtuuria, toimiva joukkoliikennejärjestelmä, kauniita julkisia tiloja ja paikkoja, sekä tiettyä arvokkuutta. Amerikkalaisen järjestelmän huonot puolet, lähinnä terveysvakuutusjärjestelmä, toki vaivaavat mieltä välillä, mutta ideologisesti New York on aika kaukana keskilännestä. New York on historialtaan hollantilainen kaupunki, suuri sekoitus kaikkia tälle mantereelle saapuvia, ja mieleltään monin tavoin lähempänä Pariisia, Lontoota ja Berliiniäkin kuin Dallasia tai Detroitia. Kunhan työt pysyvät jollain tapaa ruodussa eikä kohdalle satu mitään ikäviä yllätyksiä, niin täällä elää aikansa oikein mielellään.

Muutto New Yorkiin

2010-04-28T17:46:00.000-07:00

Kuten olet saattanut Facebook-statuksestani jo aiemmin lukea, niin olemme muuttamassa New Yorkiin. Minulle alettiin tarjoamaan sieltä houkuttelevaa työpaikkaa jo viime joulukuussa, ja siitä asti asia on sitten pikkuhiljaa edennyt. Moneen otteeseen olemme miettineet, lähdemmekö sinne, ja minulle oli tarjolla myös useita uusia duunipaikkoja täällä Torontossa. New Yorkin paikan houkutus (Interaction Design Director R/GA:lla) vei kuitenkin voiton.

Nyt olen juuri palannut Ottawasta USA:n konsulaatista työviisumihaastattelusta, ja muuttopäiväksi on jo valittu 1.6. Ja nyt, kun lähtö on jo siis aika peruuttamaton, se hieman pelottaa ja arveluttaa. Tämän kevättalven ja kevään kuluessa olen vihdoin alkanut kokemaan oloni Torontossa todella mukavaksi, ja mietin, teenkö virheen lähtemällä pois juuri nyt. Suunnitelmamme on, ettemme viivy New Yorkissa kuin kenties vuoden tai korkeintaan kaksi, minkä jälkeen voimme palata Torontoon (tai lähteä Suomeen, jos todella siltä alkaa tuntua), mutta tiedän hyvin, että lähdön jälkeen paluu on aina vaikeampaa. Vaikka olisinkin missannut sillä todella mahtavalta vaikuttavan position ja työpaikan, niin muuten olisin kyllä nyt voinut hyvin jäädä Torontoonkin.

Mutta katsotaan... Nyt kun meillä on vielä mahdollisuus yhteen uuteen seikkailuun, niin lähdetään sille ja tehdään sitten vuoden päästä uusia päätöksiä. USA:n puolelle en ole koskaan hinkunut enkä koskaan sinne luullut päätyväni, mutta R/GA on tällä hetkellä ehdoton ykkönen tämän mantereen digitoimistoista ja New Yorkilla on kyllä puolensa kaupunkina.

Päivittelen tänne kuulumisia muutaman kuukauden sisällä, kun muutto on ohitse ja elämä New Yorkissa alkanut.

Lisää kevättä

2010-04-13T06:51:00.000-07:00

Kesä veti täällä käsijarrua ja viime perjantaina tuli minuutin ajan taivaalta luntakin, joka sitten myöhemmin muuttui vartin mittaiseksi raekuuroksi. Sen jälkeen on taas lämmennyt, mutta ei parin viikon takaisiin hellelukemiin, vaan normikeväisiin 14 asteen lämpöihin ja auringonpaisteeseen. Kelpaa tämäkin.

Tavoittelen tänä suvenakin juoksevani ainakin yhden marathonin, mutta johtuen muista kuvioista en ole vielä voinut ilmoittautua varmuudella millekään juoksulle. Enpä ole harjoitellutkaan vielä ihan marathon-mallilla, vaan pitänyt juoksuni lyhyempinä, maksimissaan 15 kilometrissä. Kunnon treeni vaatisi taas viikottaisia 20-25 kilsan pyrähdyksiä ja n. 50-60 kilometrin kokonaismatkaa joka viikko.

Grillikausi sen sijaan alkaa olla pääsemässä parhaaseen vireeseensä ja nykyisen asuntomme takaterassi, vaikka toki onkin pienempi kuin edellisen kämppämme takapiha, sopii ruoan käristelyyn mainiosti. Siinä kai ne kuulumiset tällä kertaa... Loppuun suositus: http://www.thesixtyone.com/ on erinomainen paikka löytää uutta musiikkia. Käyttöliittymä on kekseliäs, vaikkakin vielä hieman buginen.

On ilmoja pidelly

2010-03-22T06:59:00.000-07:00

Näyttää olevan niin, että kun itäisellä puolella pohjoista pallonpuoliskoa hytistään kylmästä, niin täällä läntisellä puolella asiat ovat päinvastoin: Kanadassa on juuri päättymässä kaikkien aikojen lämpimin ja kuivin talvi. Keskilämpötila oli 4 astetta normaalin yläpuolella koko maassa.

Niinpä kevätkin pukkaa tänne aikaisin: viime viikolla elohopea kohosi parhaimmillaan 19 asteeseen. Korkkasin grillauskauden takaterassilla. Tai jos tottaa puhutaan, niin en korkannut, sillä olin pari kertaa grillaillut keskellä talveakin. Lunta ei käytännössä tullut pysyvästi tänne koko talvena ja vettäkään ei juuri ole satanut, eli koko talvi on sujunut pyöräilijän kannalta erinomaisessa säässä. Uskon kuitenkin ilmastonmuutokseen enkä siksi pidä tällaisia poikkeuksellisia talvia, olivat ne sitten poikkeuksellisen kylmiä tai kuumia, kovin hyvänä merkkinä.

Viime aikoina - aika pitkään jo - elämä on maistunut, työn tylsyyttä lukuun ottamatta, oikein hyvältä. Meillä on kaunis asunto ja lähinaapurustomme, Bloorin ja Ossingtonin kulmat, ovat mitä parhainta seutua. Torontolaisten positiivisuus, ystävällisyys ja monenkirjavuus ovat hienoja asioita, joita en ihan samassa mittakaavassa Suomessa saisi. En ainakaan lama-Suomessa. ;)

Oho, mutta Suomi-uutisista pisti silmääni, että takavuosien legendaarinen MoonTV aloittaa jälleen... Nyt verkko-TV:nä. Jyrkistä tuttu Tea Khalifakin palaa kuulemma ruutuun. Mahtavatkohan sallia MoonTV:n katselun täältä Kanadasta käsin, vai blokkaavatko muut kuin Suomi-IP:t?

Uudelle vuosikymmenelle

2010-01-01T21:13:00.000-08:00

Joka sukupolven ihmisillä lienee ollut yksi vuosikymmen, joka jää loppuiäksi mieleen Sinä Vuosikymmenenä. Siitä Vuosikymmenestä tuntuu sen jälkeen aina kuluneen vain hetkinen aikaa, vaikka todellisuudessa Se Vuosikymmen olisikin päättynyt jo useita kymmeniä vuosia sitten. Se Vuosikymmen on se, jolloin elämässä tapahtui eniten sellaista, joka muokkasi sitten koko loppuelämää: silloin pariuduttiiin, matkustettiin, aloitettiin ja rakennettiin uraa. Se vuosikymmen alkoi vähän alta parikymppisenä ja päättyi jonnekin kolmenkympin jälkeen. Silloin oli eniten energiaa juhlia, nauttia elämästä tavoilla, jotka lapsena eivät olleet mahdollisia ja vanhempana tuntuivat monesta jo liian rämäpäisiltä, vaivalloisilta tai sopimattomilta.

Omalla sukupolvelleni se vuosikymmen alkoi jostain 90-luvulta ja jatkui uuden vuosituhannen ensimmäiseen, nolla-alkuiseen vuosikymmeneen. Mihin se katosi? Vastahan se oli? Vuosituhannenvaihteenkin muistan vielä kirkkaasti kuin toissaillan.

Nyt on 10-luku. Sata vuotta sitten, edellisellä 10-luvulla, upposi Titanic, käytiin ensimmäinen maailmansota ja Venäjällä kumottiin valta, mutta myös keksittiin vetoketju, ruostumaton teräs ja moderni leivänpaahdin (siihen asti leipä oli siis paahdettu epämodernisti). Radio alkoi yleistyä uutena sähköisenä massamediana.

Tältä uudelta 10-luvultakin mieleen tulee helposti monta räjähdysherkkää asiaa. Mutta toivottavasti elämästä muistetaan myös nauttia. Internet on meidän kymmenlukumme radio, kun taas leipää paahdetaan edelleen sata vuotta vanhalla tavalla. Onnellista uutta vuosikymmentä kaikille!

Marraskuu

2009-11-16T20:56:00.000-08:00

En ainakaan vielä suostu myöntämään, että tämä blogi olisi unohdettu, kuollut tai kuopattu. Elämä vain on ollut niin kiireistä (tai olen ollut laiska), että tänne kirjoittaminen on jäänyt sivuun useaksi kuukaudeksi. Sillä välin olen kyllä kirjoittanut toiseen blogiini, laittanut kuvia Flickriin ynnä muuta.

Mitä kaikkea onkaan tapahtunut sitten elokuun, kun tänne viimeksi kirjoitin... Syyskuun lopulla juoksin Torontossa kesän toisen täyden maratonini. Sen jälkeen olenkin antanut varpaankynsilleni aikaa parantua ja jättänyt juoksun vähemmälle, vaikka muutaman lenkin olenkin kipaissut viime viikkoina. Töissä on ollut kiireistä viimeiset pari, kolme kuukautta ja on varmaan vielä joululomaan asti ainakin. Olen ollut pari kertaa työn puolesta matkoilla Charlottessa Pohjois-Carolinassa ja viime viikonlopun olimme Saskatchewanissa sukulaisissa. Lokakuun alussa käväisimme New Orleansissa niin ikään sukulaisten vuoksi, ja hankimme toisen kissan löytökodista pari kuukautta sitten. Ja siinä varmaan olikin tärkeimmät... Pikapäivitys elämästäni.

Itärannikko

2009-08-09T21:10:00.000-07:00

Liki 2500 kilometriä, kymmenen päivää, Nova Scotia, Prinssi Edwardin saari ja Cape Breton ovat takana. Loma oli erinomainen ja siltä kertyi kymmenittäin.... er, sadottain kuvia, joista osaa voit katsoa tarkemmin Flickrissä. Suosittelen Kanadan itärannikkoa kaikille matkailullisille ja matkailumielisille henkilöille. Kaunista!

Mistä pidän

2009-07-21T11:02:00.000-07:00

Mielessäni on pyörinyt viime aikoina lista asioista, joihin olen erityisen tyytyväinen täällä Torontossa asuessani. Olkoonkin, että nämä asiat ovat karkeita yleistyksiä ja omia, subjektiivisia kokemuksiani. Mutta kun olen aiemmin ihan tarpeeksi kritisoinut niitä asioita, joista en erityisemmin pidä kanadalaisessa yhteiskunnassa, niin vaihteeksi on hyvä listata positiivisia puoliakin.

1. Ihmisten yleinen ystävällisyys. Tämä on tällä listalla kenties se kaikkein yleistävin väittämäni. Ei toki ole niin, etteikö Torontosta voi löytää töykeyttä, välinpitämättömyyttä tai muuten vain karkeaa käytöstä siinä missä mistä tahansa muualtakin, mutta väitän, että täällä ihmiset ovat usein myös huomattavan ystävällisiä. Muutama viikko sitten esimerkiksi polkiessani pyörällä töihin huomasin aivan työmatkani loppupäässä, melkeinpä toimistoni edustalla kadulla ajoradan reunalla naisen, joka oli ilmeisesti hetki sitten kämmännyt aamukahvikuppinsa kumoon ja kahvi oli sitten kupista roiskunut pitkin katua sekä naisen paidalle. Nainen päivitteli sotkua itselleen ja koetti ravistella kahvitippoja irti käsistään. Ohi oli ajamassa useita autoja, joista yksi ensimmäisistä hiljensi vauhtia. Kuljettaja avasi ripeästi sivuikkunansa ja ojensi kahvinsotkuiselle naiselle käsipaperia autostaan. Toivotti vielä parempaa päivänjatkoa päälle ja tokaisi, että "onneksi et polttanut itseäsi" ennen kuin jatkoi matkaansa. Nainen ja kuljettaja eivät näyttäneet mitenkään tuntevan toisiaan, vaan kyse todellakin oli vain satunnaisesta ystävällisestä sielusta, joka sattui paikalle.

Tuo on toki vain yksi ainoa tapaus, mutta olen nähnyt paljon muitakin vastaavia tilanteita. Löytyyhän Suomestakin toki ystävällisyyttä, mutta väitän, että että kanadalaiseen käytökseen kuuluu aivan erityistä tahdikkuutta ja yleistä ystävällisyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Se näkyy ja kuuluu niin sanoissa kuin teoissakin.

2. Viina ei hypi silmille. Tästä olen maininnut jo ainakin kerran aikaisemmin blogissani. Kun palaan täällä viikonloppuyönä kotiin, ei kaduilla tungeksi ympäriinsä kusevia, örähteleviä, uhkailevia, oksentelevia tai edes näkyvästi päihtyneitä ihmisjoukkoja. Alkoholia toki kanadalaisetkin kuluttavat ja baareja on, mutta alkoholi ei ole täällä samanlainen, koko kansankulttuuria hallitseva tekijä kuin Suomessa tai laajemmin (Itä-)Euroopassa. Kansallista viinaa ei ole samanlailla kuin suomalaisten Kossu, eivätkä teinit sen paremmin kuin vanhemmatkaan leveile ryyppyjutuilla tai naureskele toistensa ördäyksille. Kaupungin puistot eivät ole ryyppyporukoiden valtaamia. Paikallisilla snagareilla, kadunkulmiin pystytetyillä hodarikojuilla, ei mätetä toista turpaan. Uhoaminen ei kuulu Kanadassa juomatapoihin sillä tavalla kuin Suomessa. Päihteitä, niin alkoholia kuin muutakin täällä kyllä kuluu, mutta sen käyttöön ei kuulu sillä kerskuminen eikä toisille uhkailu. Alkoholin ikävät lieveilmiöt ovat siis tällä poissa, ja vain positiivinen juhlinta tallella.

3. Avoimuus, vastaanottavaisuus ja epäluuloisuuden puute. Maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä olen kirjoittanut jo aiemmin pariinkiin otteeseen, ja yritän nyt tässä postissa jättää ne vähemmälle. Mutta hetkeksi täytyy kuitenkin mennä siihenkin aiheeseen. Se, että nykymaailmassa kansat taas vaeltavat ja vauraisiin länsimaihin riittää tulijoita etenkin köyhemmistä kehitysmaista, ei ole mikään yksinkertainen asia ja siihen sisältyy niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Kanada on "perinteisesti", aina ensimmäisten eurooppalaisten tulosta lähtien, ollut siirtolaisilla väestömääräänsä kasvattava yhteiskunta samalla tavalla kuin USA ja Australia. Nykypäivän maahanmuuttoasiat eivät toki täälläkään ole ongelmattomia asioita. Valtaväestö on kuitenkin täällä ja etenkin Toronton kokoisessa, valtavan monikulttuurisessa suurkaupungissa tajunnut maahanmuutosta jo pari tärkeää tosiasiaa: sen, että maahanmuuttoa joka tapauksessa tapahtuu tavalla tai toisella tässä maailmassa, jossa elämme, ja sen, että yksi suurimmista avaimista uusien maahanmuuttajien menestykselliseen sopeutumiseen Kanadaan on se, että heidät otetaan avoimesti, kunnioittaen ja auttaen vastaan. Sillä sellainen tulokas, joka heti ensimmäiseksi kohtaa ennakkoluuloja, ulkopuolelle sulkemista tai suoranaista vihamielisyyttä, ei taatusti tule sopeutumaan yhtä hyvin kuin sellainen henkilö, joka kokee, että hänellä on oikeus kuulua osaksi tätä maata ja että valtaväestön on hänelle lähtökohtaisesti ystävällistä. Kanadassa innokkaimmat Canada Dayn, paikallisen itsenäisyyspäivän, juhlijat ovat usein uusia, kehitysmaista tulleita maahanmuuttajia. He ovat oikeasti ylpeitä siitä, että ovat päässeet tämän maan asukkaiksi. Suomessa ei valitettavasti vielä moni ymmärrä, että siitä, että vähän auttaa maahanmuuttajia ja suhtautuu heihin muuten kuin toraillen, hyötyy loppupeleissä sitten itsekin.

4. Moniarvoisempi, monikasvoisempi ja ennakkoluulottomampi yhteiskunta. Tämä menee vähän tuon edellisen kohdan toisteluksi, mutta haluan laajentaa tämän pointin maahanmuuttoasioista kaikkien yhteiskunnan jäsenten kohdalle. Suomi oli sotien jälkeen pitkään hyvin homogeeninen maa - yksi kansa, yksi uskonto, yhdet ajatukset, yksi ulkonäkö - ja vaikkei siinä ja kansallisessa yhtenäisyydessä sinänsä mitään pahaa olekaan, niin sen kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei erilaisuutta Suomessa ole hyväksytty kovin pitkään valtaväestön edustajienkaan kohdalla uusista tulokkaista puhumattakaan. Helsingissä muistan saaneeni vuosien varrella osakseni huuteluita sen vuoksi, että jalassa oli vähän kirkkaammat kengät tai päässä erikoisempi lakki. Se on sellaista pikkukaupunkimentaliteettia, jota kyllä Kanadastakin löytyy pienemmiltä paikkakunnilta joskus, mutta Toronton kokoisessa läjässä sitä ei esiinny. Täällä kaduilla tulee vastaan niin monenlaista ilmestystä, että "erilaisuuden" vuoksi heille huutelevalta menisi ääni käheäksi parissa sekunnissa.

5. Vähemmän kansallisia yleistyksiä. "Suomalainen, norjalainen, tanskalainen ja saksalainen menivät saunaan..." Suomalaisilla on päässä ajatus siitä, että eri kansat todellakin ovat yleistäen kuvailtavissa. Britit ovat sellaisia tai tällaisia, italialaiset ällöttäviä ja venäläiset äänekkäitä. Suomalaiset itse ujoja ja hiljaisia. Puheenaiheetkin ovat Suomessa usein kansallisia: kun on lama, kaikki suomalaiset puhuvat lamasta, kun on puhe Nokiasta, on puhe Nokiasta. Samaan tapaan suomalaiset lukevat mielellään erilaisista tutkimuksista, joita valtakunnan suurin sanomalehtikin julkaisee, joissa kerrotaan amerikkalaisten olevan sitä tai tätä, espanjalaisten puhuvan usein niistä tai näistä tai intialaisten käyttäytyvän sillä tavalla. Ja samaan tapaan minulta kysytään, että ovatko ne kanadalaiset sellaisia, kun olen lukenut niiden olevan, tai eivätkös ne kanadalaiset tykkääkin siitä jääkiekosta ja ole hieman vähemmän tekopyhiä kuin amerikkalaiset? Toki noissa yleistyksissä aina on joku kutinsa; siksi kai niitä syntyykin, mutta 30-miljoonaiseen kansaan (Kanada) mahtuu hyvin paljon kaikenlaista hiipparia ja alueellisia eroja, ja 300-miljoonaiseen (USA) vielä enemmän. Herkullisempaa ja totuudenmukaisempaa on minusta katsoa ihmisiä yksilöinä kuin yrittää aina sovittaa heitä ryhmänä johonkin ennalta valettuun kansalliseen muottiin. Se, että suomalaiset ovat perinteisesti olleet näennäisen yhtenäistä kansaa, ei välttämättä päde muualla maailmassa lainkaan.

Siinä viisi asiaa. Nyt takaisin töihin.

Kesä

2009-07-14T11:47:00.001-07:00

Huh, on kulunut jo luvattoman kauan siitä, kun viimeksi huhtikuussa kirjoittelin tähän blogiini. Paljon on tapahtunut sitten alkukevään.

Ensin olin työmatkalla San Franciscossa toukokuun alussa. Kuvia Flickrissä. Sitten toukokuun lopulla juoksin Ottawassa elämäni ensimmäisen täyden maratonin, ja vieläpä alle neljän tunnin. Olin (ja olen) kokemuksesta innoissani ja aion ilmoittautua myös syyskuun lopulla Torontossa juostavalle Waterfront Marathonille.

Viikko maratonin jälkeen lähdin Suomeen vajaan viikon matkalle (kuvia). Ehdin tavata osaa ystävistäni Helsingissä ja vietin viikonlopun vanhempieni luona isäni 70-vuotisjuhlissa. Varsin onnistunut matka, vaikkakin vähän turhan lyhyt.

Kesä on edennyt Torontossa aika vaihtelevissa eikä ihan parhaimmissa keleissä, ja nyt odottelen töitä tehden seuraavan lomantyngän alkua parin viikon päästä. Silloin suuntaamme Kanadan itärannikolle Nova Scotiaan ja Prince Edward Islandille kymmeneksi päiväksi.

Huhtikuu

2009-04-26T07:04:00.000-07:00

30 kilsan juoksu sujui maaliskuun viimeisenä viikonloppuna Hamiltonissa kaatosateessa ja kovassa tuulessa. Matka oli tällä kertaa huomattavasti raskaampi kuin viime vuonna, jolloin sentään paistoi aurinko. Aikakin painui viime vuotta selvästi huonommaksi, mutta maalissa olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Nyt olen jatkanut treenausta toukokuun loppua ja Ottawan maratonia varten. Eilen juoksin Torontossa 27,5 kilometriä lämpimässä (25 astetta), mutta pilvisen, tuulisen ja aurinkoisen välillä vaihtelevassa säässä.

Olen alkanut jo mielessäni odottaa toukokuun lopun Suomen matkaani ja ehdin jo ajatella, että sitä ennen en enää matkustelisi juuri mihinkään kauemmas. Tällä viikolla varmistui kuitenkin, että lennän San Franciscoon neljän päivän työmatkalle viikon päästä. Mielelläni menenkin, vaikka perillä aika kuluu varmaan aika 100-prosenttisesti työhommissa.

Muuten elämä on aika tasaista vääntöä - duunipäivät ovat olleet pitkiä viimeisen kuukauden ajan ja viikonloput hujahtaneet ohi hetkessä. Vedän nyt kerran viikossa n. 30 kilometrin juoksulenkin ja viikolla muutaman lyhyemmän. Se toivottavasti riittää maraton-treeniksi ennen toukokuun loppua ja Ottawaa.

Viikko sitten vietimme kevään ensimmäisen bbq-illan kotona ystävien kera ja siitä Ossingtonille baareihin. Kuvia Facebookissa.

Kramppeja ja nyrjähdyksiä

2009-03-15T08:27:00.000-07:00

Kevät tulee tänne taas pistoliikkein: reilu viikko sitten perjantaina oli 16 astetta lämmintä, sitten taas välissä pakkasta 11 astetta, ja nyt tämä viikonloppu on ollut melko tasaisen lämmintä ja aurinkoista. Lunta ja jäätä ei enää ole jäljellä kuin muutama pieni läiskä joissain varjoisissa paikoissa, mutta toisaalta vasta tällä viikolla satoi pari tuntia uutta räntää, joka kyllä suli saman tien.

Treenaan tänä keväänä kahta isoa juoksua varten. Tämän kuun lopulla juoksen Hamiltonissa saman 30 km kuin viime vuonnakin, ja toukokuun tokaviimeisenä viikonloppuna Ottawassa sitten täyden maratonin. Niiden välissä juoksen vielä viiden kilometrin kisan High Parkissa Torontossa. Tämän viikon tiistaina kevyellä juoksulenkillä kuitenkin nilkkani nyrjähti. Ei kaiketi äärettömän pahasti, sillä en edes muista tarkkaa kohtaa, jossa nyrjähdys olisi tapahtunut, ja juoksin lenkin loppuun asti. Muistan kuitenkin, että kotiin tullessani nilkka tuntui kummalliselta ja alkoi turvota. Nyrjähtämisen on täytynyt tapahtua jossain Trinity-Bellwoods -puistoa kiertäessäni, kun ylitin pari isompaa routakuoppaa katuasfaltissa.

Siitä meni sitten treeniaikataulut perseelleen. Nilkka turpoaa nyt päivittäin illalla, päivän kulutuksen päätteeksi, ja paranee hiljalleen, toivottavasti reilun viikon kuluessa sellaiseen kuntoon, että voin taas alkaa juosta pieniä lenkkejä. En ole vielä luopunut kokonaan ajatuksesta juosta 30 km kuun lopulla, mutta se mahdollisuus on olemassa.

Mitä muuta? Kotona vuotaa sisäkatto, koska yläkerran naapurin vessanpönttö on hajonnut. Nice. Tänään tulee putkimies korjaamaan. Ensi viikoksi jouduin melkein työmatkalle San Franciscoon, mutten sittenkään. Ehkä myöhemmin. Eilen istutin kevään ensimmäiset siemenet itämään minikasvihuoneeseen: sipulia, kolmea eri laatua tomaattia, chiliä, papuja, kurkkua ja maissia.

Talvipyöräilyä, osa 2

2009-02-21T17:51:00.000-08:00

Tässä toinen, vähän lyhyempi fillariklippi lumipyryssä kotiin töistä.

Talvipyöräilyä

2009-02-21T06:57:00.000-08:00

Talvisista työmatkoistani pyörällä piti tehdä jotenkin kiinnostavampia, joten hankin menneellä viikolla fillarikaupasta varta vasten polkupyöriä varten tehdyn, ohjaustankoon kiinnittyvän kamerajalustan. Taltioin parina eri päivänä matkan kotoa töihin ja illalla takaisin. Koska viime aikoina ei ole ollut aivan kovimpia pakkasia ja iso osa lumistakin suli muutaman viikon takaisessa vesisateessa, niin pyöräily ei tässä ensimmäisessä klipissä näytä ihan niin extremeltä kuin mitä se on välillä oikeasti ollut. Sain kuitenkin toisena päivänä nauhalle pätkiä pyöräilystäni sakeassa lumipyryssä, ja teen niistä pätkistä toisen YouTube-klipin vähän myöhemmin.

Skating at Nathan Phillips Square

2009-02-02T18:17:00.000-08:00

It's already February, and we finally made it to Nathan Phillips Square to go skating, for the first time this winter. The Wintercity Festival is on again, which meant a free concert while skating with hundreds of other people.

I shot a little video clip of the experience, and it's now up on Flickr, along with a couple photos. Check it out!

Maahanmuuttokeskustelu on kuutamolla, mutta millä kuutamolla?

2009-01-25T18:39:00.000-08:00

Tunnen myötähäpeää suomalaisten suurta enemmistöä kohtaan silloin, kun he keskustelevat Suomeen kohdistuvasta maahanmuutosta. Keskustelu kiertää kehää niin käsittämättömän naiivisti, että sitä on vaikea uskoa todeksi.

Se on totta, että maahanmuuttoasioista tarvitaan Suomessa selvästi nykyistä enemmän puhetta. Viime aikoina sitä puhetta onkin taas saatu enemmän viime lokakuun lopulla järjestettyjen kunnallisvaalien tuloksen kirvoittamana. Keskustelun taso ei ole kuitenkaan noussut kuin kenties millisentin verran siitä, mitä sen voi muistaa jo 90-luvulla olleen. Kannat ovat keskustelijoilla edelleen melko samoissa uomissa kuin ennenkin ja vanha mustavalkoinen kahtiajako "puolustajiin" ja "vastustajiin" on edelleen paikoillaan.

Keskustelun kahtiajakoa ja tuon rintamalinjan jatkuvaa ylläpitoa tuntuvat Suomessa tukevan ei paitsi kansalaiset, vaan myös media, kaikki poliitikot puoluekannasta riippumatta, ja viranomaiset. Maan suurin sanomalehti Helsingin Sanomat on toistuvasti esittänyt mm. sellaisia älynväläyksiä kuin HS.fi:ssä Päivän kysymyksenä muutama vuosi sitten ilmestynyt "Haluatko Suomeen lisää maahanmuuttajia?" johon vastausvaihtoehtoina olivat "kyllä" ja "ei".

Miten tuollaiseen kysymykseen pitäisi vastata? Ja mitä merkitystä tuollaisen kyselyn tuloksella voi olla etenkin, kun ottaa huomioon, että verkossa kuka tahansa pystyy helposti manipuloimaan tuollaisten kyselyjen tuloksia. Yksi ja sama äänestäjä voi pienellä, HS:n sivuston kohdalla erittäin yksinkertaisella kikkailulla (poista selaimestasi kaikki sivuhistoria ja muut käyttäjäkohtaiset historiatiedot) äänestää moneen kertaan, ja joku tietty käyttäjäryhmä voi nopeasti masinoida omat jäsenensä vääristämään kyselyn tulosta.

Tuota seikkaa paljon naurettavampaa on kuitenkin kysymyksen asettelu. Miten tuollainen kysymys pitäisi oikein ymmärtää? Maahanmuuttajaksi kun voidaan laskea kuka tahansa Suomeen Suomen ulkopuolelta muuttava. Siihen ryhmään kuuluvat niin työn perässä muuttavat, suomalaisten avo- ja aviopuolisot, tyttö- ja poikaystävät kuin turvapaikan saaneet. Ja nyt minulta sitten tivataan, haluanko minä heitä kaikkia lisää vai enkö? Valitse puolesi - kyllä vai ei.

Olisi voinut ajatella, että tuon kysymyksen kohdalla olisi ollut kyse yksittäisestä, sinänsä höperöstä, virheestä. Näin ei kuitenkaan ollut, minkä todistaa se, että viime marraskuun lopulla HS:n Päivän Kysymyksenä luki "Onko Jussi Halla-aho maahanmuuttokritiikissään oikeassa?" Kyllä vai ei.

Siis kaikessa maahanmuuttokritiikissään, yhteen niputettuna, oikeassa vai ei? Minä toistan oman kantani, että kaikista maahanmuuttoasioista pitää Suomessa selvästi keskustella paljon enemmän, ja että nykyistä menoa on kaikki syyt kritisoida ankarasti. Jussi Halla-aho ei kuitenkaan ole sen paremmin asiassa jyvää löytänyt kuin kukaan muukaan äänekkäästi maahanmuuttoasioista Suomessa puhuva sen paremmin puolustajissa kuin vastustajissakaan. Halla-ahon äläyksissä on kyllä ollut hyviäkin havaintoja ja toteamuksia, mutta pidän niitä enemmän "sokea kana löytää jyvän" -tyyppisinä hetkinä kuin oikeana ymmärtämisenä. Kysymykseen "onko Halla-aho oikeassa vai väärässä" en voi millään vastata kyllä tai ei, sillä osa hänen maahanmuuttokeskustelua koskevista kannanotoistaan on sellaisia, joihin minä voin jotenkin yhtyä ja loput taas ei. Jos pakotetaan vastaamaan tuohon Päivän Kysymykseen, niin sanon "ei". Kysymyksen asettelu on kuitenkin älytön eikä edistä maahanmuuttokeskustelua mitenkään.

On vaikea uskoa, että Hesarissa todella tehtaillaan tällaista materiaalia. Mutta selvästi näin on. Vain kaksi päivää sitten HS otsikoi, että "Helsinki majoittaa turvapaikanhakijoita keskustahotelleihin". Todellisuudessa asiassa on kyse siitä, että Helsingin kaupunki on päättänyt vuokrata tulevien turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusten käyttöön kaksi entistä hotellikiinteistöä - yhden Punavuoresta ja toisen Kalliosta. Aikaisemmin hotelleina toimivista taloista löytyy valmiiksi, ilman remontteja, sopivan pieniä koppeja turvapaikanhakijoiden tilapäiseen majoittamiseen ja asukkaiden kulkua on tuollaisessa kiinteistössä varmaankin helpompi seurata. Mistään hotellitasoisesta majoituksesta turvapaikanhakijoille ei ole kyse eivätkä nuo kyseiset Marttahotelli ja hotelli Fenno omana toiminta-aikanaankaan mitään loistohotelleja olleet.

Niin tyhmä en usko Hesarissakaan kenenkään olleen, että juttu olisi todella vain lapsellisen viattomasti otsikoitu noin. Jutun otsikkohan antaa selvästi ymmärtää, että Helsingin kaupunki alkaa majoittaa turvapaikanhakijoina maahan tulevia hotellitasoiseen majoitukseen aivan kaupungin keskustaan. Ja tällainen uutinen esiintyy nyt keskellä kaikkia talouslamasta ja työttömyyden kasvusta kertovia uutisia.

Hesari sai tietysti jutullaan aikaan juuri sen minkä tilasi: HS:n sivuilla niin kuin monessa muussakin paikassa verkossa kiehuu kuuma keskustelu, jossa huudetaan suoraa huutoa Helsingin maksavan hotellimajoitusta Kämpissä tai missä ties muualla huonepalveluineen kaikkineen turvapaikanhakijoille samaan aikaan kun kotimaiset asunnottomat joutuvat laskemaan alleen roskalaatikossa talvipakkasessa.

Useimmiten Hesari on kuitenkin tarjonnut toista ääripäätä: maahanmuutto on joko vain rikastuttavaa ja hienoa tai sitten asioista ei sanota yhtään mitään. Keskusteluista ja kannanotoista puuttuvat kaikki harmaan sävyt - niissä on vain mustaa tai valkoista. Kumpikin ääripää, sekä tämä "puolesta" että "vastaan", niin päättäjien, toimittajien kuin kansalaisten suusta ajaa Suomeen kohdistuvaa maahanmuuttoa samaan maaliin: epäonnistumaan totaalisesti. Ja kumpaakin ääripäätä epäonnistuminen tulee varmasti miellyttämään yhtä paljon, sillä silloin vastustajat voivat sanoa, että minähän ennustin tämän katastrofin jo aikaa sitten, ja puolustajat taas voivat ilmoittaa, kuinka tämä todisti Suomen olevan rasistisen kamala yhteiskunta.

Valtiotieteiden tohtori, tutkija Iivi Anna Masso on todennut suomalaisesta maahanmuuttokeskustelusta seuraavaa: "Maahanmuuton kiihkeimpien puolustajien ja vastustajien suhtautuminen maahanmuuttajiin on lopulta yllättävän samanlaista. Kumpikin ryhmä käsittelee muualta tulleita ihmisiä yhtenäisenä ryhmänä, joka eroaa olennaisesti syntyperäisistä suomalaisista. Kumpikaan ei näe ulkomaalaistaustaisia ihmisiä normaaleina, tavallisina ihmisinä, ajatteluun sekä vastuuseen kykenevinä yksilöinä. Ainoa ero on se, että toiset ihannoivat tätä mystistä muukalaisten joukkoa, toiset pelkäävät tai vieroksuvat sitä." Bingo. Juuri näin asia on. Kukaan ei näe maahanmuuttajiksi niputettua joukkoa moninaisena, yksilöiden ja ihmisten muodostamana, hyvin löyhänä ryhmänä, saatika yksilöinä, ihmisinä siinä missä kaikki muutkin tämän maailman ihmiset.

Maahanmuuttajaa itseään Suomessa tuskin hyödyttää sen paremmin hänen kiihkeä puolustajansa kuin vastustajansakaan. Millä voisit itse pyrkiä pääsemään sisälle yhteiskuntaan ja tulemaan sen täysivaltaiseksi jäseneksi, jos vastassa on vain joko niitä, jotka jumaloivat sinua, maahanmuuttajaa, ja pitävät sinua jonkinlaisena kiinnostavana palkintona, tai niitä, jotka joko harrastavat aktiivista väkivaltaa sinua kohtaan vetämällä sinua metroasemalla turpaan tai passiivista väkivaltaa sulkemalla sinut ulos kaikesta normaalista kanssakäymisestä. Olet loputtomiin vastuussa kaikesta tekemästäsi kaikkien maahanmuuttajien puolesta, vaikka olisit asunut Suomessa vuosia ja hankkinut kansalaisuudenkin, ja sinut luokitellaan aina eri ryhmään kuin ihmiset, joiden keskellä asut. Puolustajat puhuvat sinulle englantia, jotta raukkaparka ymmärtäisit, ja kiroavat metsäläisiä suomalaisia, ja vastustajien enemmistö ei taas todennäköisesti tee sinulle yhtään mitään. Ja se onkin lopulta kenties kaikkein pahinta.

Naurettavaa on se, että maahanmuuttokeskustelussa Suomessa siitä yleensä puuttuu kokonaan keskustelun keskipisteen, maahanmuuttajien itsensä, ääni. Keskustelu saa voimansa suomalaisten keskinäisestä juupas-eipäs -kinastelusta, jossa herjat, yleistykset ja vääristykset lentävät puolin ja toisin. Maahanmuuttajien äänen puuttuminen ei johdu niinkään siitä, etteikö heidän joukostaan löytyisi ketään keskustelemaan, vaan siitä, etteivät suomalaiset haluakaan heitä mukaan keskusteluun. Sehän vaikeuttaisi kinastelua. Uusiksi turvapaikanhakijoiksi Suomeen vasta mahdollisesti tulevat ihmisetkin on jo valmiiksi tuomittu, heitä kuulematta. Kaupunkihan majoittaa heidät hotelliin keskustaan valtakunnan suurimman sanomalehden mukaan! Sinne minibaarin viereen lorvimaan. Jolleivat meidän päättäjämme osaa heille näyttää, ettei tällaista menoa tarvita, niin me näytämme. Ja siinä vaiheessa viha ja toiminta taitaa sitten kohdistua maahanmuuttajiin itseensä, vaikka heitä koskevia päätöksiä ja mielipiteenmuodostustahan eivät tehneet he itse, vaan suomalaiset päättäjät, media ja kadunmiehet sekä -naiset.

Suomen, pienen maan, maahanmuuttoa vääristää turvapaikanhakijoiden osuus. Maahanmuuttokeskustelua katsomalla näyttää siltä, että valtaosa Suomeen muualta tulevista on juuri turvapaikanhakijoita. Maailman sotia, selkkauksia ja ongelmia ei todellakaan ratkaista sillä, että ihmiset siirtyvät hädänalaisista maista tuhansien kilometrien päähän toisiin maihin usein aivan erilaisiin oloihin. Monet Suomeen turvapaikanhakijoina jäävät maahanmuuttajat ovat usein varmaankin heikoimmassa asemassa työllistymään ja menestymään kaikista maahanmuuttajista. On huono ajatus kasvattaa maahanmuuttajien määrää nimenomaan turvapaikanhakijoiden tai kiintiöpakolaisten määrän kasvattamisella. Pakolaiset ovat erityisryhmä, joiden avustaminen tarvitsee erilaisia resursseja kuin väestön valtaryhmät.

Oikeiden lukujen valossa asia ei kuitenkaan ole niin, että Suomeen tulevista maahanmuuttajista enemmistö olisi pakolaisia/turvapaikanhakijoita. Tilastokeskuksen numeroiden mukaan pieni vähemmistö Suomen maahanmuuttajista on pakolaisia. Maahanmuuttokeskustelun vetäminen turvapaikanhakijoihin kuitenkin varmaan miellyttää mustavalkoisen raja-aidan molemmilla puolilla seisovia suomalaisia: vastustajien on helpointa hyökätä juuri tätä, elintasopakolaisina ja moniongelmaisina pitämäänsä ryhmää kohtaan, kun taas puolustajien on helpointa esittää sääliä, empatiaa, myötuntoa ja ihailua juuri näitä erikoisia raukkaparkoja kohtaan.

Eikö kukaan nyt voisi nousta tässä keskustelussa yhtään korkeammalle, älylliselle tasolle? Kritisoimissani Helsingin Sanomissa kirjoittanut Jukka Relander kohautti kulmakarvojani tammikuun alussa lupaavasti otsikoimalla juttunsa "Maahanmuuttokeskustelu kuutamolla". Sitä se nimenomaan on. Sääli vain, että Relanderin muutamia heureka-hetkiä sisältävä kirjoitus lässähtää loppua kohtia tehokkaasti, antaen kirjoituksesta HS:n sivuilla keskusteleville eväät niihin samoihin intöksiin kuin aiemminkin. Relander kun vetää kirjoituksensa loppumetreillä juuri sinne, minne se aina makeimmin Suomessa jumittuu: turvapaikanhakijoihin.

On aivan totta, että rasismi ja maahanmuuton sääntely ja käsittely ovat kaksi eri asiaa. Kumpaakin, sekä todella voimakasta rasismia että ihan oikeista näkökannoista kumpuavaa pyyntöä rajoittaa maahanmuuton kasvua, esiintyy Suomessa. Ns. "halla-aholaisten" (jälleen yksi yleistävä niputus, joka Suomessa on saatu aikaan) suusta kuulee nyt toistuvasti tämän, että heidän esittämänsä maahanmuuttokritiikki on erillään rasismista. Samaan aikaan Jussi Halla-aho itse kuitenkin nimittelee vastapuoltaan, toivoo vihreitä poliitikkoja raiskattavan, kritisoi kärkevästi maahanmuuttajana politiikkaan ponnistaneen virkasiskonsa kielitaitoa ja ivaa hänen pukeutumistaan lastentarhatyylisellä kielenkäytöllä. Useissa "maahanmuuton vastustajien" kannanotoissa kuuluu selvästi, että heidän mielestään hyväksyttävä, kunnollinen maahanmuuttaja ei olisi pelkästään työn perusteella tuleva, koulutettu ja tunnollinen, vaan lisäksi myös valkoinen, kristitty ja mahdollisimman huomaamaton valtaväestöön verrattuna. Joillekin myös aasialaiset kelpaisivat; he kun kuulemma "ovat niin kovia tekemään työtä." Musta työntekijä ei ilmeisesti kuitenkaan kelpaisi, eikä muslimi?

Halla-aho on painattanut valkoisen heteromiehen puolesta t-paitojakin, vaikka kieltääkin kaiketi itse tämän. Hän myös viihtyy yhdessä nationalistisen Suomen Sisu -järjestön, jonka riveissä puhutaan rotupuhtaudesta, kanssa. Sieltä saakin tehokkaasti itselleen äänestäjiä, ja toisaalta nyt kylähullut ja uusnatsitkin ovat omasta mielestään saaneet itselleen puolestapuhujan politiikkaan. Kukaan ei tietenkään ole mistään näistä sanomisista jälkikäteen vastuussa ja verkkoblogeihin kirjoitetut solvaukset voi joko poistaa tai sitten vain vedota sananvapauteen, jonka pitäisi nyt sallia kunnianloukkaus ja solvaaminenkin. Se syö tehokkaasti uskottavuutta tältä halla-ahojen ynnä muiden porukalta, ja siihen heikkouteen on vastapuolenkin tietysti helppo hyökätä. Ja taas keskustelu pyörii paikoillaan. Haastetaan toisiaan oikeuteen, suututaan itseen kohdistuvasta kritiikistä mutta vaaditaan oikeutta arvostella kaikkia muita. Ollaan taas vain joko puolustajia tai vastustajia. Ei mitään muuta.

Jokaisella maalla on oikeus ja velvollisuus väestömäärän ja resurssejensa säätelyyn. Maahanmuutto itsessään ei ole mikään itseisarvo, joka joka rikastuttaa tai köyhdyttää kulttuurin. On totta, että suomalaisilla on ongelmia, kuten vaikka alkoholismi, perheväkivalta, pikaistuksissa tehdyt tapot ja sosiaalisen kanssakäymisen köyhyys, joilla on pitkä, suomalaiseen kulttuuriin liittyvä historia. On myös totta, että kun Suomessa on jo ennestään ongelmia, niin ei niitä tarvitse "ehdoin tahdoin" kasvattaa ottamalla vastaan suuria määriä erityisryhmiä, jos heidän kotoutumisensa osoittautuu erityisen hankalaksi. Maailma, jossa nyt elämme, sisältää kuitenkin myös muita tosiseikkoja. Suomi on mukana sopimuksissa, jotka velvoittavat ottamaan vastaan pakolaisiakin. Me emme elä tässä maailmassa yksin, ja halusimme sitä tai emme, maailma kansainvälistyy, sekoittuu ja monikulttuuristuu koko ajan kiihtyvällä tahdilla etenkin nyt, kun Internet, halvat suihkukonelennot ja globaaliksi mennyt maailmankauppa on vetänyt meidät kaikki yhteen. Kolmannen maailman ongelmat ovat meidänkin ongelmia, se on tosiasia - halusimme tai emme.

Mitä jos siis tunnustettaisiin nuo tosiasiat ja keskityttäisiin siitä kinaamisen, otetaanko meille pakolaisia vai ei, sijaan siihen, miten nuo ihmiset meille parhaiten ja nopeiten kotiutetaan, kun he meille kuitenkin ainakin jossain määrissä tulevat. Koko maailma kun ei meidän suomalaisten toimilla kuitenkaan muuksi muutu eikä pakolaisvirtoja pysäytä, ja leijonanosan maailman pakolaismääristä kuitenkin kantavat kriisialuiden köyhät naapurimaat: esim. sodan jaloista paenneita somalialaisia asuu Etiopiassa 4,6 miljoonaa, Keniassa 1,8 miljoonaa, Jemenissä 750 000 ja Saudi-Arabissakin 50 000, kun Suomessa heitä oli vuoden 2007 lukujen mukaan 9800.

Suomalaiseen mustavalkoiseen maahanmuuttokuvaan sopisi tietysti hyvin se, että maahanmuuttajat eivät kotoutuisi Suomeen joko siksi, että suomalaiset ovat niin kauheita rasisteja, tai siksi, että maahanmuuttajat itse ovat rikollisia, laiskoja ja kielitaidottomia hyödyn tavoittelijoita. Totuus löytyy kuitenkin jostain kaiken tuon välimaastoista. Maahanmuuttajien moninaiseen joukkoon mahtuu Suomessakin toki hyödyntavoittelijoita, ihan niin kuin heitä mahtuu suomalaisiin itseensä. Syitä eräiden maahanmuuttajaryhmien koviin työttömyyslukuihin löytyy varmasti tuosta ryhmästä itsestään. Eikä eräiden maahanmuuttajaryhmien korkeat rikosluvut ole mitenkään puolusteltavissa eivätkä ansaitse mitään peittelyä. Mutta voiko kukaan terveellä järjellä ajatteleva silti väittää, että maahanmuuttajien ongelmat Suomessa ovat aina vain ja ainoastaan heidän oma vikansa?

Perisuomalainen sosiaalinen kulttuuri, yleistäen sanottuna, ei tee suomalaisista mitenkään erityisen helposti lähestyttäviä. Suomalainen hyvinvointiyhteiskuntakin hyödyttää lähinnä vain niitä, jotka ovat suomalaisessa yhteiskunnassa sisällä ja ymmärtävät sitä. Siis suomalaisia itseään. Maahanmuuttajalle tuskin muodustuu merkitsevän paljon oikean elämän sisältöä siitä, että työttömyystilanteessa hän voisi saada parempaa työttömyysturvaa kuin vanhassa kotimaassaan tai enemmän lounasseteleitä kuin entisissä oloissa, jos häntä Suomessa kadulla mulkoillaan tämän tästä erilaisen ulkonäön vuoksi, ystäviä ei tahdo löytyä tai ympäristö vaikuttaa muutoin passiivisen vihamieliseltä. Yhtenäiskulttuurin tottuneessa ja kasvatetussa Suomessa ei kenenkään erilaisuutta sulateta kovin helposti. Sen saa tuntea nahoissaan myös moni supisuomalainen valtavirrasta poikkeava yksilö. Se ei välttämättä vielä tee suomalaisista kamalia rasisteja, mutta täytyy myöntää, että se vaikeuttaa ulkopuolelta tulevien sopeutumista Suomeen. Suomalaiset ovat kansana (jälleen yleistäen sanottuna) epäluuloisia, arkoja ja täällä maailman nurkassa elämiseen tottuneita. Sen voi ymmärtää, hyväksyä ja siitä jopa nauttia sellainen, joka on maassa ikänsä elänyt tai muuten siihen tottunut, mutta ulkopuoliselle se hankaloittaa montaa asiaa. Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth totesi aikoinaan, että "Suomi on paras maa meille suomalaisille." En tiedä, ajatteliko Ehrnrooth tuon sanoessaan lainkaan niitä asiayhteyksiä, joihin minä sen nyt asetan, mutta se on kuitenkin hyvin kuvaavasti sanottu. Juuri niin asia on, että Suomi on sosiaalisten palvelujensa, yhteiskuntamallinsa ja infrastruktuurinsa puolesta todella hyvä maa asua, mutta vasta sitten, jos olet suomalaiseksi syntynyt tai muuten suomalaisuuteen sisälle päässyt.

Sellaista sosiaalista arkuutta, ujoutta, passiivisuutta ja töykeyttäkin, jota Suomessa pidetään kulttuurinormina aikuisillakin, ei tunnisteta esim. pohjois-amerikkalaisessa kulttuurissa. Tämä on varmasti yhtenä osasyynä sille, että Kanadassa Suomeen verrattuna nelinkertainen somalitaustainen väestö (Kanadassa asuu noin 38 000 somalitaustaista, Suomessa 9800) on onnistunut työllistymään ja sulautumaan yhteiskuntaan huomattavasti Suomea paremmin. Sama on tapahtunut myös Isossa-Britanniassa. Jotain vaikutusta somalien heikkoihin työllisyyslukuihin on siis suomalaisilla itsellään.

Suomalaisilla ei tietenkään ole mitään lähtokohtaista velvollisuutta huolehtia muualta Suomeen päätyvien huolista tai sopetumisesta. Lähtökohtaisesti se on tulijoiden itsensä ongelma. Mutta jälleen vetoan tosiasioihin. Kun tiedossa on, että maailmassa tapahtuu entistä enemmän ihmisten liikkumista, joka myös hyödyttää suomalaisia, ja kun Suomeen kuitenkin tulee muualta ihmisiä, vaikka maan maahanmuuttobyrokratia vedettäisiin kuinka kireälle, niin eikö olisi syytä luopua omista ennakkoluuloista ja olla valmis tarkastelemaan varauksettomasti kaikista kulmista sitä, miten tänne tulevien sopeutumista voitaisiin oikeasti parantaa? Sen onnistumisesta kun hyötyisivät niin maahanmuuttajat itse kuin valtaväestökin. Maahanmuuttokysymyksiä ei Suomessa varmasti ratkaista sillä, että maahanmuuttajat tuomitaan vain toistuvasti turmioon.

Palaan lopuksi vielä Hesariin, ja linkkaan erääseen Hesarissa julkaistuun, varsin hyvään maahanmuuttoasioita käsittelevään artikkeliin: linkki. Sekään ei ole Hesarin oman toimittajan kynästä, vaan Vieraskynä-palstalla julkaistu tohtoriopiskelijan kirjoitus. Jään toivomaan, että jossain vaiheessa Suomessa kasvetaan aikuisiksi ja maahanmuuttokeskustelusta tulee -keskusteluita, aiheesta aiheita, kysymyksestä kysymyksiä ja että noissa keskusteluissa alkaa olla mukana muitakin kuin "puolustajia" ja "vastustajia". Vielä sitten jos joskus päästäisiin eroon suomalaisesta negatiivisesta nationalismista, toisiin kansakuntiin kohdistuvista epäluuloista, hurrittelusta, ryssittelystä ja kaikesta muustakin nimittelystä, joka todistaa lähinnä vain suomalaisen kansakunnan nuoruudesta, heikosta itsetunnosta ja surkeista sota-ajoista. Pitäisi oppia arvostamaan ja vaalimaan yhtä lailla omaa kulttuuria kuin sallimaan sen rinnalla muitakin. Samoin toivon, että Suomen kokoiseen maahan, vaikka pieni onkin, taas joskus mahtuu joku aidosti tutkivaa ja laadukasta journalismia edustava julkaisu (Suomen Kuvalehteä en ole tosin katsellut aikoihin; sieltä saattaisi toivonkipinä vielä löytyä).

Back on the bike again

2009-01-22T18:58:00.000-08:00

On Wednesday this week I think I had my worst TTC experience of the winter. Standing on an absolutely jampacked streetcar waiting for a stampede to happen, then waiting for another streetcar in -15 and windchill for 15 minutes is just not what makes me happy.

So far I had put off riding my bike since mid-December, when we first got a serious amout of snow here. But today I decided to brave the ice, snow and cold and take my trusty bike on the street again. And I loved it. I'll do it again tomorrow.

Toronto's public transit network, operated by the Toronto Transit Commission, comprises three (or four, depending on how you count them) subway and RT lines, eleven streetcar lines and 168 bus routes. The price of a 30-day transit pass, known as Metropass, is $109 CAD (approx. 67 EUR). The population of the city of Toronto, according to Wikipedia, is 2,503,281.

For comparison, Berlin, with a population of 3,424,764, has nine U-Bahn lines, fifteen S-Bahn lines, 28 streetcar routes and 150 bus lines. The price of a 30-day pass is 72 - 88.50 EUR ($117 - $144 CAD) depending on the number of zones the pass is valid for.

New York, with a population of 8,274,527, has about 24 subway lines (local and express), no streetcars and 240 bus lines (local and express). The price of a 30-day MetroCard is $81 USD (approx. $102 CAD).

Helsinki, with the population of just 574,579, has one or two subway lines (depending on how you count them), several commuter train lines (similar to S-Bahn in Germany), eleven streetcar lines (as many as Toronto), 93 local and about 105 regional/metro area bus lines and two ferry lines. The price of a 30-day transit pass is 42.80 EUR (approx. $70 CAD).

The main difference between Toronto and the other three cities - and particularly Berlin and Helsinki - is that in Helsinki and Berlin the system is modern, efficient and on time, and therefore offers reasonable value for the money paid for the fare. In New York, the subway system, which is one of the largest in the world and the only 24-hour subway in the world, moves people better than probably anything in Toronto.

So I'm sticking to the bike now and hoping for warmer weather. ;)

Mulkoilua

2009-01-07T18:27:00.000-08:00

Kahden viikon mittainen Suomen matkamme on ohi, paluu Torontoon tapahtui viime sunnuntaina. Muutamia kuvia matkalta löytyy nyt Flickristä ja lisää Facebookista.

Helsingissä joulun ja uuden vuoden välipäivinä HKL:n bussissa matkalla Haagaan ystäväperheen luokse jokusen penkkirivin päässä edessämme istui tavallisen näköinen, parikymppinen suomalaispariskunta. Vaimoni ja minä keskustelimme bussimatkan edetessä keskenämme hiljalleen niitä näitä, ja pariskunnan mies näytti tuijottavan meitä. Kun jossain vaiheessa korotin sattumalta ääntäni vaimolleni puhuessani hieman kovemmaksi niin, että lähipenkeillä istuville erottui varmaankin selvemmin, että puhumme englantia, alkoi suomalaispariskunnan mies mulkoilla meitä näkyvämmin ja lopulta tuhahti merkitsevästi meille. Vaikkei kyse ollutkaan sen kummemmasta kuin tuijottelusta ja yhdestä tuhahduksesta, tuntui tilanne hetken vihamieliseltä.

Myöhemmin illalla toisen ystävän luona kerroin tapahtuneesta, ja ystäväni arveli heti, että varmaankin tuo pariskunta luuli meidän olleen amerikkalaisia, jos tuijottelu ja tuhahdus kerran näyttivät johtuneen siitä, että puhuimme englantia. Suomessa on paljon amerikkalaisiin kohdistuvaa halveksuvaa mielipidettä, ystäväni valotti.

Jos bussissa ollut pariskunta todella tuijotti ja tuhahti meitä siksi, että luuli meitä amerikkalaisiksi, niin en voi muuta kuin ihmetellä. Jos syy olikin joku muu - esimerkiksi vain se, ettei englannin puhuminen heidän mielestään ollut sopivaa - niin ihmettelen kenties vieläkin enemmän. Tämä maassa, jossa ihmisten katukielessä helposti vilisevät anywayt, chancet ja coolit, ja kaupungissa, jonka liikemerkeistä ja yritysten nimistä varmaankin enemmän on englannin- kuin suomenkielisiä.

Kun katsoo esim. Helsingin Sanomien USA:ta koskevia artikkeleita muutaman vuoden ajanjaksolta, on tavallaan ymmärrettävissä, että sellaisessa pienessä maassa kuin Suomessa välittyy yleistävästi ottaen hyvin negatiivinen kuva USA:sta. Ei sillä, että esim. USA:n terveydenhuoltoa tai yliopistomaksuja käsittelevissä Hesarin uutisissa olisi mielestäni faktapohjalta mitään vikaa tai väärää. Mutta niin yleistävä mieli ei kenelläkään niitä lukeneella pitäisi olla, että USA:n päättäjien politiikka, Irakin sota tms. saa aikaan satunnaisen mielenilmauksen kaikkia amerikkalaisiksi luulemiansa ihmisiä kohtaan Suomessa. Se on yksi muoto rasismia, ja hyvin typerää sellaista. Vaimoni on kanadalainen ja minä suomalainen, ja jos nyt tässä aletaan oikein pilkkua viilaamaan, niin kumpikaan meistä ei edes puhu amerikanenglantia - kanadan englanti on erilaista ja minun äidinkieleni on kuitenkin suomi. Ja vaikka puhuisikin, niin se ei tietenkään muuttaisi mitään. Miten järkevää olisi se, jos Helsingissä mulkoiltaisiin keskenään savoksi puhuvia ihmisiä sen vuoksi, että uutisissa on ollut juttu vaikkapa huonoista ruokavalioista, juomatottumuksista ja väkivaltatapauksista Kuopion seudulla?

Koko juttua olisi tietysti helppo väittää hölmöksi yksittäistapaukseksi, josta minä teen turhaan numeroa. Mutta kun tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Suomessa liki kuuden vuoden ajan aikaisemmin asuessamme tuijottelua kaupassa ja kulkuvälineissä esiintyi aivan selvästi sen vuoksi, että puhuimme keskenämme englantia. Välillä tuijottelun motiivina taisi olla ihan vain puhdas uteliaisuus, missä ei sinänsä tietenkään ole mitään pahaa, mutta muulloin nimenomaan pelkkä englannin puhuminen keräsi nopeasti häirintää tai lähentely-yrityksiä humalaisesti englantia sössöttäviltä suomalaisilta. Kalliosta muistuu mieleen tapaus, kun suomalaismies yritti hyökätä vaimoni kimppuun englannin puhumisen vuoksi. Niin yksinkertainen asia kuin englannin puhuminen teki meistä kummastakin Suomessa joillekin jotenkin erikoisia joko hyvässä tai pahassa mielessä.

Jos suomalaisilla on yleistävää rasismia/vihamielisyyttä amerikkalaisia kohtaan, niin kysehän on aivan samasta ilmiöstä kuin mitä on esiintynyt venäläisiä ja ruotsalaisia kohtaan läpi vuosisatojen. Ihmettelen vain, milloin Suomessa opittaisiin ymmärtämään, ettei jokainen venäläinen ole vastuussa maansa politiikasta, yhteiskuntajärjestelmästä, päättäjistä, virheistä, Stalinin vainoista ja Talvisodan pommituksista, eikä siis ansaitse osakseen vihaa tai hyljeksintää sen vuoksi, että sattuu olemaan venäläinen tai puhumaan jollekulle venäjää? Ei varmaankaan kovin pian, sillä onhan ruotsalaisia ja ruotsinkielisiäkin hurriteltu jo vuosisadat ilmeisesti sen vuoksi, että jokainen ruotsalaiselta vaikuttava on osalle suomalaisista jotenkin vastuussa Ruotsi-Suomen ajoista ja kaksikielisyydestä.

En minä itsekään pidä amerikkalaisen yhteiskuntajärjestelmän ja ideologian yleisistä koukeroista, ja olen vahva suomalaisen sosiaalihuollon, palvelujen ja (yleistäen ottaen) poliittisen ajattelun kannattaja. Tiedän kuitenkin olla sen verran aikuinen, etten demonstroi kaikkia USA:ta koskevia antipatioitani amerikkalaisia ihmisiä, saatika kaikkia englanniksi keskenään keskustelevia ihmisiä vastaan. Nälviminen, mulkoilu, passiivinen vihamielisyys ja jonkun erilaisuuden yleinen "ärsyttävyys" ovat kaikki asioita, jotka muistuttavat minua enemmän peruskoulun yläasteesta kuin aikuisista ihmisistä. Jos on halua osoittaa mieltä USA:ta tai sen politiikkaa vastaan, niin aikuinen ihminen voi tehdä sen esim. ottamalla asiallisella kritiikillä yhteyttä maan lähetystöön ja päättäjiin tai osallistumalla mielenosoitukseen. Olin itse intohimoisesti mukana monessa Irakin sotaa vastustaneessa mielenosoituksessa Suomessa. Jos taas ei ole valmis sallimaan toisten ihmisten puhuvan keskenään englantia tai jotain muuta kieltä kuin suomea Suomessa, niin tämä nykyajan kansainvälistynyt ja avoimempi maailma ei taida sitten sopia asuinpaikaksi alkuunkaan.

Tai hei, ehkä tämä koko blogikirjoitukseni voidaan torpata sillä, että mistäs minä tiedän, tuijotteliko se pariskunta meitä sen paremmin amerikkalaisiksi luulemisen kuin englannin puhumisen vuoksi? Kenties minä haisin pahalle (sieltä usean penkkirivin päästä), ja siitä syystä mies katsoi aiheelliseksi tuhahtaa minulle, ventovieraalle ihmiselle, tai sitten hän vain oli juuri juonut shotin Kossua tai jotain muuta voimajuomaa ja olisi halunnut haastaa minut kunnon tappeluun? Tämän hän sitten kommunikoi mulkoilemalla. ;)

Lumen keskeltä

2008-12-19T08:23:00.000-08:00

Tiistai-iltana yrittäessäni paluuta Detroitin lentokentältä Chicagon kautta Torontoon oli talven ensimmäinen iso, Las Vegasiinkin levinnyt lumimyrskyrykelmä alkamassa. Chicagosta pyrytys oli levinnyt Detroitiin, ja auraamiseen sekä jäänestoaineilla suihkutteluun kyllästyneet lentoyhtiöt alkoivat perua lentojaan. Minulla kävi kuitenkin tuuri, sillä sain siirron Chicagon lennolta suoralle Toronton lennolle. Air Canadan piskuinen potkuriturbiinikone pääsi kuin pääsikin lähtemään lumiselta kentältä tunnin verran myöhässä, ja 45 minuutin lennon jälkeen saavuin Torontoon tunnin aikaisemmin kuin mitä alkuperäisillä, Chicagon kautta reititetyillä lennoilla olisin ehtinyt.

Tänään lumipyry iskeytyi Torontoon ja paikalliset uutislähetykset varoittelivat tavalliseen tapaansa "hirveästä lumimyräkästä", snowmageddonista, joka pysäyttää liikenteen ja sysää vain hieman kesärenkaita pitävämmillä all season -kumeilla luistelevat ontariolaisautoilijat ojaan. Pääsin kuitenkin ratikalla töihin, sillä aamulla lunta ei ollut kaupungissa tullut vielä siinä määrin, että julkiset pysähtyisivät.

Tänään on viimeinen työpäiväni ennen kahden viikon lomaa. Huomenna aloitamme pitkän matkan Suomeen, ensimmäistä kertaa liki 1,5 vuoteen. Kuljemme ensin junalla New Yorkiin, josta lennämme seuraavana päivänä suoraan Helsinkiin. Juna+lento New Yorkista kun osoittautui tällä kertaa halvemmaksi kuin Torontosta lentäminen.

Tämä viikko on ollut siinä määrin kiireinen, etten ole juuri ehtinyt ajatella Suomen matkaa. Nyt ajatukset alkavat kuitenkin keskittyä siihen, ja työnteko on vaikeaa. Onkin jo aika pitää lomaa.

Pöytäpuhelin Skypeen

2008-12-14T16:06:00.000-08:00

Palasin old schooliin ja ostin pöytäpuhelimen äskettäiseltä New Yorkin matkaltani. En kuitenkaan ihan tavallista, vanhaan kiinteään puhelinverkkoon liitettävää laitetta, vaan Skypeen kirjautuvan, mutta itsenäisesti toimivan ja pöytäpuhelinta muistuttavan yhteydenpitovälineen.

Puhelimessa on oma pieni värinäyttö ja se liitetään suoraan Ethernet-piuhalla reitittimeen. Se osaa kirjautua itse halutulle Skype-tilille ja pysyy kirjattuna aina. Nyt Skypen käyttöön ei siis tarvita tietokoneen päälläoloa, vaan Skype-tilini on aina puhelimessa päällä. Lisäksi hankin Skypen kuukausittaisen Pohjois-Amerikan diilin, jolla voin soittaa kaikkiin lankanumeroihin ja kännyköihin Kanadassa ja USAssa 2,24 euron kuukausihintaan. Laskin, että Suomen puheluihin vastaava kuukausidiili ei kannata, sillä sinne ulottuva sopimus maksaisi 7,99 euroa kuussa eikä sisältäisi soittoja suomalaisiin kännyköihin. Suomi-puheluista maksan siis edelleen erikseen minuuttivelotteista Skype-hintaa.

Lisäksi minulla on helsinkiläinen puhelinnumero - siis tavallinen, suomalainen lankanumero - liitettynä Skype-tiliini sekä USAlainen, New Yorkiin sijoittuva lankanumero. Olisin toki ottanut kanadalaisen numeron, jos sellaisen olisi saanut, mutta Kanadassa Skype ei jaa tavallisia numeroita tileihin (oma epäilykseni on, että Kanadan hieman hämärät ja monopolisoituneet puhelinoperaattorit ovat estäneet sen kilpailun pelossa). Suomi-numero tekee kuitenkin suomalaisten soittamisen minulle halvemmaksi, ja New York-numeroon taas voivat soittaa amerikkalaiset tutut.

Tarjolla olisi ollut pariakin eri laitetta, mutta pienen harkinnan jälkeen päädyin Belkinin puhelimeen, koska se oli halvempi ja helpommin saatavilla. Olen tyytyväinen niin puhelimen äänenlaatuun kuin toimintoihinkin.

New York

2008-12-07T19:43:00.000-08:00

Palasin tänään kotiin toiselta New Yorkin matkaltani vajaan kahden kuukauden sisällä. Tällä kertaa olin NYC:ssa kahden soittokeikan vuoksi. Kävin myös työantajani New Yorkin toimistolla.

Keikat olivat perjantaina, ja lauantaiaamu meni krapulan paranteluun. Iltapäivällä matkasin metrolla ostoksille. Lama näkyy jo New Yorkin katukuvassa - ihmisiä on joulusesongista huolimatta liikkeellä vähemmän kuin tavallisesti - ja kuuluu ihmisten puheissa. Katujen rauhallisuus oli minusta kuitenkin hyvä asia. Muutenkin nautin New Yorkista tällä kertaa aika paljon. Nykissä tuntui nyt olevan Torontoon verrattuna jopa jotain Helsingistä muistuttavaa: Manhattanin kerrostaloasunnoista tuli mieleen omat, menneet asuntomme Töölössä ja Kalliossa.

Flickrissä on muutama kuva matkaltani, ja samoin reilun viikon takaiselta St. Catharinesin reissulta, jolta palatessa autosta puhkesi rengas. Räntäsateessa ja myrskytuulessa vaihdoin alle vararenkaan valtatien pientareella.