Valmis maa

Valmis maa siirtynyt vihdoin videomuotoon

2026-08-25T22:45:06.350+03:00

Vajaa kaksi vuotta sitten kirjoitin ajatuksesta tuoda blogiharrastus YouTuben puolelle (kts. Valmis maa YouTuben puolelle?). No, nyt tänä kesänä olen sen askeleen vihdoin tehnyt. Videoitani voi seurata seuraavilta alustoilta:

Facebook: https://www.facebook.com/valmismaa
YouTube: https://www.youtube.com/@ValmisMaa
Tiktok: https://www.tiktok.com/@valmismaa
Instagram: https://www.instagram.com/valmismaa/
Threads: https://www.threads.com/@valmismaa

Julkaistuja varsinaisia videoita löytyy tähän asti 9 kappaletta, ja Instagramin ja Tiktokin uusista Valmis maa -kanavista kertova video löytyy tästä :

Nopeasti on saanut huomata, että kyllä videoilla saa paljon paremmin yleisöä kuin tällaisilla blogiteksteillä. Sitä en tiedä, missä määrin kyse on siitä, että videot ylipäätään resonoivat nykyaikana paremmin kuin teksti, ja missä määrin kyse on siitä, että somealustojen algoritmit eivät suosi ulkopuolisille blogialustoille vieviä linkkejä. Selvää on lähinnä se, että molemmat varmasti vaikuttavat merkittävästi, ja että tämä siirtymä olisi ollut syytä tehdä jo aikoja sitten. Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.

Hovioikeudelta oikea päätös Lehtisaaren tonttivuokra-asiassa

2026-03-13T22:32:00.005+02:00

Hovioikeus kumosi tänään käräjäoikeuden päätöksen Lehtisaaren tonttivuokria koskevassa kiistassa, ja kirkko on määrätty laskemaan vuokratasoa (kts. Ylen juttu). Jotkut ihmettelevät, miten oikeus puuttuu osapuolten tekemään sopimukseen, mutta mielestäni päätös on oikea. Miksikö? Katsotaanpa.

Lehtisaari ja kuumailmapallo (2009)

Vuosia jatkuneen kiistan aikana on esitetty monenlaisia argumentteja sekä kirkon että toisaalta lehtisaarelaisten taloyhtiöiden puolesta. Jotkut lehtisaarelaisten puolta ajaneet ovat sanoneet, että kirkko sai maan jo vuosisatoja sitten ja siksi tulisi olla kohtuullinen. Osa taas on vedonnut siihen, että kirkon ei tulisi olla ahne. Monet taas ovat viitanneet siihen, että esimerkiksi 500 prosentin korotukset ovat kohtuuttomia (joidenkin yhtiöiden kohdalla kyse oli muistaakseni kyse tuhansistakin prosenteista). Nämä ovat kaikki ymmärrettäviä, mutta eivät sellaisenaan kuitenkaan mielestäni päteviä argumentteja: kirkolla on periaatteessa oikeus tehdä omaisuudellaan, mitä haluaa siinä missä millä tahansa muullakin toimijalla, ja toisaalta prosentuaaliset muutokset voivat johtaa harhaan tilanteissa, joissa lähtötaso todella on ollut matala: eurot ne ratkaisevat.

Mielestäni asian ydin on siinä, minkä hovioikeuskin antoi yhtenä keskeisimmistä perusteluistaan, HS:n jutusta lainaten:

“asukkaat eivät ole olleet tasavertaisessa asemassa seurakuntayhtymän kanssa vuokrista neuvoteltaessa.”

Taloyhtiö ei voi vain pakata talojaan ja lähteä tontilta pois. Niin ollen tontin omistaja voisi periaatteessa nyhtää asunnoista niin paljon kuin vain on mahdollista tekemättä tonteilla olevia asuntoja täysin arvottomiksi. Tämäkin voisi sinänsä olla teoriassa hyväksyttävää, mutta vain sillä ehdolla, että pelin nimi olisi kaikille asunnon ostajille alusta alkaen selvästi määritelty niin, että asunnonomistajuuden elinkaari päättyisi vuokrasopimuksen päättymiseen. Joku vuokratontteja viimeiseen asti välttävä saattaa tähän todeta, että niin vuokratontteihin pitäisikin suhtautua, mutta yleinen käytäntö sekä Suomessa että muualla maailmassa sanoo aivan muuta. Helsinkiläisistä taloyhtiöistä noin 25% on vuokratonteilla (ja esimerkiksi Oulussa ilmeisesti jopa enemmistö tonteista on vuokratontteja), ja on selvää, että lähtöoletus on, että niissä voi jatkaa asumista ilman, että tavallisen ihmisen suurin omaisuuserä riistetään alta pois. Ja jos tähän pitää voida luottaa kaupungin tonteilla, kyllä samaan pitäisi voida luottaa vastaavasti myös niiden muutamien poikkeavien vuokranantajien kohdalla.

Jos uuden auton ostanut ei voisi luottaa, että autolla saisi enää vuoden päästä ajaa, olisiko se reilu asetelma? Asuntojen tonttivuokrissa on kyse vähän samanlaisesta asiasta, erona vain on se, että uusissa autoissa kyse on yleensä kymmenistä tuhansista kun taas asunnoissa sadoista tuhansista euroista. Kun vuokratontit ovat myös suhteellisen yleisiä, pitäisi olla selvä, että vuokranantajan mielivaltaa pitää jotenkin pystyä rajoittamaan.

Jäljelle jää vain kysymys siitä, mikä se kohtuullinen taso on. Osmo Soininvaara kuvasi 7 vuotta sitten blogissaan osuvasti miten kirkko käyttää rusinat-pullasta-tyylisen ristiriitaista laskelmaa tuoton määrittämiseksi laskemalla tontin arvon ja prosentuaalisen tuottotavoitteen eri lähtökohdista maksimaalisen euromääräisen vuokran määrittämiseksi ja leipoo kiinteistöveron vielä osaksi vuokraa. Muun muassa tämän seurauksena kirkon määräämä vuokra on selvästi verrokkeja korkeampi, mutta nyt hovioikeus on siihen onneksi puuttunut.

Vuokratontilla sijaitseva omistusasunto on erikoinen konsepti, mutta kun sellainen on olemassa ja vieläpä suhteellisen laajassa käytössä, sen täytyy toimia edes jossain määrin ennustettavissa olevien sääntöjen puitteissa!

Katujen puhdistuksesta kertova tekstiviestipalvelu takaisin!

2026-02-03T21:55:00.010+02:00

Helsingissä ei ole enää käytössä katujen puhdistussuunnitelmista ilmoittavaa tekstiviestipalvelua. Sopimus päättyi ilmeisesti vuonna 2024, eikä sitä ole jatkettu, vaikka korvaavaa järjestelmää ei ole, eikä liioin vaikuta olevan selkeää suunnitelmaa sellaisen hankkimiseksi.

Kadunpuhdistustouhuja

Kun järjestelmä nojaa siihen, että ihmisten pitäisi seurata kadunkulmissa monen metrin korkeudessa oleviin kyltteihin tussilla raapustettuja merkintöjä, jotta tietäisivät pitää viedä autonsa pois puhdistuksen alta, lopputulos on se, että useammat eivät huomaa siirtää autojaan ajoissa. Siitä taas seuraa kunnossapitotyöntekijöille turhaa työtä, autonomistajille turhia laskuja ja joskus (kuten ainakin viime viikolla) myös se, että tyhjennettäväksi määrättyä katua ei edes ehditä siivota!

Onko tässä järkeä? Voiko yksinkertainen tekstiviestipalvelu olla niin kallis, että sen hinta painaisi vaakakupissa enemmän kuin kaikki ylimääräinen työ, turhat laskut ja siivoamatta jääneet kadut? Tampereella ja Turussa puhdistuksista ilmoittava palvelu on edelleen käytössä. Kyllä palvelu pitäisi saada takaisin myös Helsinkiin!

Mikro- ja makrotason horisontaaliset tulonsiirrot

2025-06-28T13:17:00.000+03:00

"Minä voinkin ottaa nämä rahat."

Terve yhteiskunta pitää huolta kaikista jäsenistään. Siihen tarvitaan myös tulonsiirtoja. Perinteisesti oikeistossa tulonsiirtoja pyritään kutistamaan kun taas vasemmistossa niitä halutaan lisätä. Tulonsiirrot ovat tarpeellisia, mutta niiden optimaalinen taso on tietysti hyvin moniulotteinen kysymys, johon liittyy monenlaiset kannustintekijät sekä toisaalta kansainvälinen kilpailukyky. Itse olen kokoomuslaista ajattelutapaa enemmän tulonsiirtojen puolella, kun kyse on siitä, että elintasoa tasataan kovatuloisten ja heikkotuloisten välillä. Mutta entä kun tuloja tai etuja siirretään horisontaalisesti eli tulo- tai elintasoltaan suunnilleen samalla viivalla olevien välillä?

Tuntuu, että horisontaalisia tulonsiirtoja tapahtuu erityisesti asuntopolitiikassa:

Sosiaalisessa asuntotuntotuotannossa:

Kaupungin vuokra-asunnossa asuva voi saada asua hyvin halvalla, vaikka tulotaso nousisi huomattavastikin.
Erityisen edullisen hitas-asunnon esim. arvonnasta saanut voi saada todella huomattavaa hyötyä muilta. Käytännössä tällaisten asuntojen saajat eivät kuulu ainakaan heikompiosaisiin, vaan ovat tyypillisesti keskiluokkaisia ja osa asunnoista vaatii oikeastaan pikemminkin hyväosaisuutta, mutta he saavat hyötyä kaikilta muilta.
Osa asumisoikeusasunnoista on huomattavan edullisia, toiset taas pitkälti markkinahintaisia.

Varainsiirtoveron kautta maksumiehiksi joutuvat he, jotka muuttavat usein omistusasuntojen välillä, kun taas kerralla vuosikymmeniksi asunnon ostavat voittavat.

Kaikki ylläolevista tarkoittavat helposti tulonsiirtoja lähtökohtaisesti samankaltaisessa asemassa olevien välillä, ja siten monesti käytännössä tulonsiirtoa heikompiosaiselta parempiosaiselle. Kyse ei myöskään ole pienistä summista, sillä asuminen on yksi tavallisen ihmisen suurimmista elinkustannuksista. Ei tunnu mielekkäältä, että hyödyn saa se, joka vain osaa parhaiten navigoida tuki- ja verojärjestelmässä, tai jolla sattuu lykästämään sen sattumanvaraisempien osien suhteen.

Tällaiset kysymykset voidaan myös laajentaa yksittäisen valtion tasolta kansainväliselle tasolle. Kehitysavussa on varmasti omat ongelmansa siinäkin, mutta se menee kuitenkin lähtökohtaisesti nimenomaan maihin, joiden tilanne on huono. Mutta miten on Euroopan Unionin sisäisten tulonsiirtojen laita? Otetaan esimerkiksi vaikka Italia. Muutama vuosi sitten puhuttiin siitä, miten haikka Italian valtio on velkainen, yksityistä varallisuutta on enemmän kuin Suomessa, mutta siitä huolimatta Suomi tukee Italiaa eikä päinvastoin (kts. Italia saa yli 200 miljardia, vaikka kotitaloudet ovat Suomea varakkaampia). Tuntuuko se perustellulta tai reilulta?

Yleisesti ottaen siltä osin kuin tulonsiirrot eivät aiheuta niin haitallisia kannustinvaikutuksia, että koko yhteiskunta kärsii, tulonsiirrot hyväosaisilta heikompiosaisille tuntuvat perustellulta paitsi oikeudenmukaisuuden ja reiluuden, myös yhteiskunnan toimivuuden kannalta. Mutta kun tulonsiirrot tapahtuvat niin vaakatasossa, että siitä merkittävä osa liikkuu heikompiosaisilta parempiosaisille, järjestelmän moraalinen oikeutus ja hyväksyttävyys joutuvat koetukselle. Tämä koskee niin yksittäisten kansalaisten kuin kansakuntienkin välisiä tulonsiirtoja.

Jos osa tulonsiirroista alkaa tuntua väärältä, epäilys lisääntyy myös pohjimmiltaan perusteltujakin tulonsiirtoja kohtaan. Tästä johtuen horisontaalisia tulonsiirtoja tulisi pyrkiä välttämään ei vain julkisten varojen säästämiseksi, vaan myös yhteiskunnallisen luottamuksen vahvistamiseksi.

Kun kryptojen syklisyys katkeaa?

2025-05-25T21:07:00.003+03:00

Bitcoin ja muut kryptovaluutat ovat tehneet monista todella rikkaita. Samalla monet kryptovaluuttaintoilijat tuntuvat uskovan kutakuinkin ikuiseen nousuun, toisinaan argumenttina pelkkä peräpeilinäkymään pohjautuva ekstrapolaatio. Yksi osa tätä tarinaa on se, miten Bitcoinin markkina-arvo seuraa Bitcoinin neljän vuoden louhintapalkkioiden puoliintumisjaksoihin pohjautuvaa sykliä, jossa jokaisessa syklissä rikotaan selvästi edellisen syklin hintaennätys. Vuonna 2017 Bitcoin nousi korkeimmillaan vajaaseen 20 000 dollariin, 2021 vajaaseen 70 000 dollariin, ja nyt 2025 ollaan vajaassa 110 000 dollarissa.

Bitcoinista on louhimatta enää noin 1,1 miljoonaa kokonaisuudessaan 21 miljoonasta. Tätä ajatellen Bitcoinin louhintapalkkioiden puoliintumisen vaikutuksen Bitcoinien kokonaistarjontaan ja siten markkina-arvoon luulisi olevan varsin vähäpätöinen. Toki Bitcoinin louhijoiden myytävän tavaran väheneminen vaikuttaa jonkin verran tarjontaan, mutta toisaalta vaikutuksen pitäisi muodostua vähäpätöisemmäksi siitäkin johtuen, että koko prosessi on tiedossa jo etukäteen, eli mitään uutta tietoa ei varsinaisesti tule puoliintumisen tapahtuessakaan. Koko syklisyys vaikuttaakin olevan suurimmalta osin itseään toteuttavaa markkinapsykologiaa. Kun koko kryptovaluuttamarkkina pohjautuu muutenkin suurimmalta osin vain spekulaatioon siitä, mitä muut jatkossa valuutoista olisivat valmiita maksamaan, tällainen syklisyyteen pohjautuva markkinapsykologia pääsee jylläämään vahvana - tai ainakin on tähän asti jyllännyt. Mutta jos syklisyys pohjautuu vain tällaiseen psykologiaan, eikö se tee siitä hyvinkin hauraan? Ilmeneekö se hauraus lopulta myös Bitcoinin hinnassa? Mitä tapahtuu, kun tämä sykli joskus katkeaa?

Kukaan ei tiedä, nouseeko Bitcoinin arvo 2025 vielä uuteen huippuunsa tai paljonko Bitcoinin arvo tuolloin on, mutta selvää on se, että välillä 2021 - 2025 sykli ei katkennut. Toimiiko sykli myös 2025-2029? Ehkäpä. Varmaa on joka tapauksessa se, että ikuisesti se ei voi jatkua, enkä millään usko, että sitä täytyisi odottaa viimeiseen puolittumiseen vuonna 2140.

Jos vaikkapa vuosien 2029-2033 välillä ei enää noustakaan uuteen hintaennätykseen, mitä tapahtuisi? Ei se Bitcoinin arvoa rupeaisi nollaan syöksemään, vaikka monet kryptomaailman ulkopuoliset sellaista välillä vaikuttavat huutelevan. Ei se tarkoittaisi välttämättä edes mitenkään merkittävää romahdusta. Kun uusi hintahuippu jäisi saavuttamatta, se tarkoittaisi kuitenkin syklipsykologian rikkoutumista, minkä myötä Bitcoinista tulisi ehkä aiempaa vahvemmin kullan kaltainen, tavallisempi spekulatiivinen sijoituskohde: aiempaa harvemmille toivottu tie äkkirikastumiseen, mutta toisaalta aiempaa useammalle sijoituksellinen turvasatama.

Lisätulojen rajaonni

2025-04-28T22:22:00.002+03:00

Lisää töitä, vai lisää vapaa-aikaa?

Petteri Orpo perustelee hallituksen kehysriihen suurituloisten veroalennusta mm. sillä, että “Saamme lääkärit tekemään taas viisipäiväistä työviikkoa” (kts. HS:n juttu). Tuntuu, että tässä tehdään verotuksen vaikuttavuutta ajatellen oikeistolaiseen näkökulmaan pohjautuva yksinkertaistus.

On selvää, että raha tuo onnea. On toisaalta myös tutkittu ja arkijärkeen hyvin sopiva tosiasia, että mitä enemmän rahaa on, sitä vähemmän lisäonnea kukin lisäeuro tuo. Kutsuttakoon tuota lisäonnea rajahyöty-käsitteen mukaisesti vaikkapa rajaonneksi. Se on mielestäni tekijä, mikä oikeistolaisessa veroajattelussa usein tuntuu unohtuvan, ja lääkäreiden työaikaan viittaaminen tuntuu tästä mainiolta esimerkiltä.

Oletetaan esimerkiksi lääkärille 100 000 euron bruttovuositulot, mistä käteen jää noin 60 000 euroa. Oletetaan, että tuon 60 000 euron jälkeen jokaisesta tienatusta lisäeurosta syntyy niin vähän lisäonnea, että hän saa enemmän iloa lisätystä vapaa-ajasta. Mitä lääkäri tekee saavutettuaan tuon rajapyykin? Jos lääkäri saavuttaa tuon saman summan vähemmällä työllä kuin aiemmin, kumpi on todennäköisempää: että lääkäri lisää vai että lääkäri vähentää tekemiään työtunteja?

Yksittäisestä eurorajasta puhuminen on tietysti sekin yksinkertaistus. Käytännössä ei tietenkään ole mitään maagista rajaa, jonka jälkeen lisäraha ei ollenkaan kiinnostaisi. Se ei kuitenkaan poista sitä, että korkeammilla tuloilla yksittäisten lisäeurojen houkuttavuus laskee. Ja vastaavasti mitä vähemmän on vapaa-aikaa, sitä enemmän sitä saattaa arvostaa. Mikäli ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa tekemänsä työn määrään, hän pyrkii löytämään sopivan tasapainon, missä saa riittävästi niin rahaa kuin vapaa-aikaa.

Ydinkysymys sitten tietysti kuuluu, miten työntekijä määrittää oman tasapainonsa työn ja vapaa-ajan välillä. Veronalennus vaikuttaa tässä kahta kautta. Jos veroalennuksen jälkeen käteen jäisi samasta työstä 10% enemmän kuin aiemmin, lisätienestit kiinnostavat luultavasti aiempaa vähemmän. Toisaalta jos myös tehdyistä lisätöistä saa vaikkapa 10% enemmän, lisätyöt houkuttavat sitä kautta samalla aiempaa enemmän. Lisäeuron madaltunut kiinnostavuus ja lisäeuron ansaitsemisen helpottuminen ovat vaikutukseltaan päinvastaisia, ja syövät siten osittain toistensa vaikutusta.

Mitä verojen alennus sitten kokonaisuudessaan vaikuttaa? Kokonaisvaikutus riippuu yksilöstä, mutta toki valtion tasolla kiinnostaa keskimääräinen vaikutus. Uskoisin, että siihen vaikuttaa suurituloisilla positiivisesti pelkkää veroprosentin laskua enemmän progression hillitseminen. Kokonaisvaikutus voi siten olla hallituksen esittämän mukaisesti positiivinen siten, että töitä tehtäisiin lisää, mutta on vaikea uskoa, että se riittäisi täyttämään muutenkin vauhdilla velkaantuvan valtion verotuloihin syntyvää aukkoa. Millähän se aukko siis täytettäisiin? Olisiko lääkärin työviikkoa parempiakin perusteluja verojen laskemiselle? Täyttyisikö verotuloihin syntyvä aukko suomalaisten osaajien vahvemmalla pysymisellä kotimaassa? Matalammilla veroilla houkutelluilla ulkomaisilla osaajilla? Jollain muulla?

Perintövero vai luovutusvoittovero?

2025-03-23T14:41:00.013+02:00

Perintöveron puolesta tai sitä vastaan voi esittää monenlaisia argumentteja, niin hyviä kuin huonojakin. Kysymykseen ei ole yhtä selkeää oikeaa vastausta, mutta jotta aihetta koskevat argumentit olisivat järkeviä, tärkeä lähtökohta on, että tiedetään, mistä ylipäätään on kyse. Puhuttaessa perintöveron korvaamisesta luovutusvoittoverolla vaikuttaa kuitenkin siltä, että siihen liittyy harhakäsityksiä.

Perintötalo

Monen käsitys tuntuu olevan, että luovutusvoittovero tarkoittaisi esim. että 10 000 euron omaisuuserän myymisestä tulisi maksaa (30 prosentin veroprosentin mukaisesti) 3000 euroa veroa. Eihän siitä ole kyse. Nimensä mukaisesti veroa maksetaan vain voitosta, ei koko luovutuksen arvosta. Voitto taas lasketaan tietysti hankintamenon (eli hankintahinnan ja siihen liittyvien kustannusten) ja luovutuksesta saadun rahan erotuksesta. Ruotsin järjestelmässä hankintameno säilyy samana kuin mitä se oli ollut perittävällä, enkä näe syytä, miksei malli olisi sama Suomessakin. Toisin sanoen jos omaisuuden arvo oli 10 000 euroa, kun perittävä sen aikoinaan osti, ei perijä joutuisi maksamaan yhtään veroa, jos myyntihinta ei olisi tuota 10 000 euroa korkeampi. Jos arvo olisi noussut 10 000 eurosta 12 000 euroon, tuosta 2 000 eurosta menisi vero, eli 30%:n verokannalla 600€.

Entä jos arvo olisi noussut huomattavasti, jos kyse olisi vaikkapa vuosikymmeniä sitten ostetusta omaisuuserästä? Nimellishinta on voinut nousta moninkertaiseksi, mikä tarkoittaisi sitä, että verotettavaakin syntyisi paljon. Yleisesti ottaen luovutusvoitoissa on tällaisia tilanteita varten olemassa hankintameno-olettaman käsite, joka rajaa hankintamenon vähintään 20%:n suuruiseksi alle 10 vuoden omistuksien osalta ja 40%:n suuruiseksi yli 10 vuoden omistuksien osalta. Toisin sanoen vaikka nimellinen arvo olisikin noussut 10-kertaiseksikin 10 000 eurosta 100 000 euroon kymmenien vuosien aikana, vero menisi vain 60 000 eurosta, mistä menisi 32% veroa eli 19200€. Tämä on enemmän kuin mitä lähimpien sukulaisten 1. veroluokassa maksettaisiin 100 000 euron perinnöstä (8700€), mutta hieman vähemmän mitä 2. veroluokassa maksettaisiin (20500€).

Kun mediassa on kirjoitettu perintöveron korvaamisesta luovutusvoittoverolla, siitä saattaa syntyä vaikutelma, että tulisi jotenkin uusi vero lisää. Siitähän ei oikeastaan ole kysymys. Nykymallissa perintöverotus vain luo hankintamenolle uuden arvon ja ajankohdan, joten kun tätä verotusta ei tapahdu, vanha hankintameno säilyy.

Mitäs tämä tarkoittaa käytännössä tyypillisiä perintöjä ajatellen? Tilastokeskuksen tietojen perusteella perinnönsaajan osuuksien mediaaniarvo oli noin 15100 euroa vuonna 2021. Keskimääräinen perintö on selvästi suurempi eli 40 000 euron luokkaa, mutta tästä huolimatta suurin osa perinnöistä jäi siis verotettavan 20 000 euron rajan alapuolelle, ja perinnönsaajista vain 42,3% joutui maksamaan perintöveroa. Jos perintöveroa ei olisi, osa aiemmin verot välttäneestä enemmistöstä saattaisi joutua maksamaan veroa, ja toisaalta osa niistä, jotka joutuisivat maksamaan perintöveroa nykymallissa, eivät joutuisi maksamaan veroa edes omaisuutta luovuttaessa, tai joutuisivat maksamaan sitä aiempaa vähemmän.

Riippuu monesta tekijästä onko perinnön verottaminen vai luovutuksen verottaminen perinnönsaajan kannalta edullisempi: perinnön suuruudesta, sen muodosta, omaisuuden hankintamenosta, sekä siitä, kumpaan perintöveroluokkaan sukulaisuussuhteen perusteella kuuluu. Lähtökohtaisesti näyttäisi siltä, että pienemmillä perinnöillä vero todennäköisemmin nousee, kun taas suuremmilla laskee. Tähän on useampia syitä:

pienet perinnöt ovat olleet tähän asti verovapaita
veroprogressio on suurempi perintöverotuksessa kuin pääomaverotuksessa
suuret perinnöt ovat vahvemmin arvopaperipainotteisia, eikä näitä omaisuuseriä välttämättä edes tarvitse myydä, jolloin veroa ei tarvitse maksaa tai se maksetaan vasta sen verran myöhemmin, että raha ehtii tuottaa korkoa korolle ennen veron maksua

Toisaalta pienet perinnöt voivat todennäköisemmin koostua esim. vain käteisestä tai muusta vastaavasta, jolloin mitään verotettavaa ei välttämättä syntyisi, jos perintöverosta luovuttaisiinkin, kun eipä käteiseen voi kohdistua luovutusvoittoa.

Minkälaisia oheisvaikutuksia perintöverotuksesta luopumiselle sitten olisi? Katsotaanpa:

Omaisuuden myymiselle voisi tulla toisinaan isokin kynnys, mikä aiheuttaisi käytännössä hyvinvointitappiota.
Samalla saatettaisiin luopua oman asunnon luovutusvoiton verovapauden 2 vuoden säännöstä, sillä jos verottaja ei saisi asunnon perimistä verotettua, verottaja saattaisi haluta kuitenkin sitten verottaa sitä arvonnousua. Tämä lisäisi edeltävän kohdan lukitusfektiä entisestään.
Osakesäästötili ei voisi enää toimia nykytapaan “perintösäästötilinä”: nykyäänhän osakesäästötilin tuotot jäävät perittäessä kokonaan verottamatta, mutta perintöverosta luovuttaessa tuotot tulisivat aina lopulta verotettaviksi.
Perintöverosta luopuminen poistaisi yhden verotuksellisen porsaanreiän. Tuolloin ei enää voisi välttää huomattavasti nousseen omaisuuden luovutusvoittoveroa lahjoittamalla omaisuuserän ensin läheiselle.
Mielenkiintoinen kysymys on: jos perittyjen omaisuuserien hankintamenot tulevat perijälle, päteekö tämä myös arvoaan menettäneiden omaisuuserien kohdalla? Voisiko perijä siis periä verohyötyä verovähennyskelpoisten tappioiden muodossa? Tuolloin teoriassa mitättömänkin suuruinen perintö voisi olla verotuksellisesti arvokas.

Perintövero on monien inhoama veromuoto. Se on osin ymmärrettävää, mutta samalla inhon laajuus tuntuu yllättävältä ottaen huomioon mm. sen, että edellä kuvatut tilastot huomioiden perintöverosta luopuminen saattaisi ei vain helpottaa suurten perintöjen saajia, vaan toisaalta myös kasvattaa useiden pienten perintöjen saajien verotaakkaa. Osa hyötyisi muutoksesta, osa häviäisi. Olisivatko muutokset oikeudenmukaisia, on yksi merkittävä kysymys. Ehkä sitäkin merkittävämpi, mutta samalla myös monimutkaisempi kysymys on, mikä olisi muutoksen laajempi yhteiskunnallinen vaikutus ottaen huomioon mm. sen, miten verotus muissa maissa toimii. Itse pidän lähinnä selvänä sitä, että oma inhokkiveroni on jokin aivan muu, nimittäin varainsiirtovero.

Trump ja Zelenskyi, kuka ei kunnioittanut ja ketä?

2025-03-05T08:45:00.004+02:00

Viime perjantainen tapaaminen Oval Officessa oli aika kamalaa katsottavaa. Varsinkin Euroopassa Trumpin ja Vancen käytös on tuomittu tyystin, mutta siitä huolimatta Trump on vaatinut Zelenskyiltä anteeksipyyntöä.

Kumpi Oval Officessa siis toimikaan epäkunnoittavasti, Trump vai Zelenskyi?

Zelenskyi, Trump ja Vance Oval Officessa

Katsotaanpa:

Trump:

esitti diilin ikäänkuin vastapuoli olisi jo sen hyväksynyt. Kai tämäkin on jonkinlaista kauppamiehen fake it till you make it -toimintamallia, mutta se vähättelee vastapuolta
ei ottanut Zelenskyin turvallisuushuolia koskevia kysymyksiä ollenkaan vakavasti.
vähätteli yleisöstä tulleista kysymyksistä ehkä kiinnostavinta liittyen Venäjän valtaamien alueiden ja lähellä etulinjaa olevien alueiden mineraaleista toteamalla vain käytännössä, että ”saa nähdä”
kutsui Zelenskiyä suoraan tyhmäksi presidentiksi
on aiemmin kutsunut Zelenskyiä mm. diktaattoriksi, mutta ei pyytänyt sitä edelleenkään anteeksi
ei antanut Zelenskyin puhua
tylytti vihaisesti ”korttien puutteesta”
antoi Vancen tylyttää toteamalla suorasanaisesti että tietävät Zelenskyin olevan väärässä (kaiken suhteen?)
siinä missä Zelenskyille kyse on siitä, onko hänen kotimaansa sotatannerta, Trump alensi koko tilaisuuden "hyväksi televisio(-viihteeksi)".

Zelenskyi:

pukeutui väärin pukeutumalla samoin kuin kaikissa tapaamisissa sodan puhjettua?
kehtasi todeta, että Venäjä oli se, joka hyökkäsi
kehtasi puhua turvatakuista
kehtasi kysyä Vancelta, millaisella diplomatialla rauha saataisiin ylläpidettyä
sanoi kiitos liian harvoin

Ja kumman nyt siis pitäisikään pyytää anteeksi?

Yhteiskunnallisen reiluuden merkitys?

2024-11-30T14:51:00.004+02:00

Alle 30-vuotiaana synnyttäville on ehdotettu annettavaksi suurta rahasummaa (kts. Ylen juttu). Syntyvyyden lasku mataliin lukemiin on vaikea yhteiskunnallinen ongelma, mistä johtuen tilanteen kääntämiseksi jotain olisi hyvä tehdä, mutta ehdotus tuntuu silti väärältä useammallakin tavalla.

Suomi kaipaisi lisää vauvoja - sellaisia, joita ei ole luotu tekoälyllä, niin kuin nämä.

Jos tarjottava lisäraha olisi aidosti mittava kuten ehdotuksissa näkynyt 30 000 euroa, se tuntuisi ikävän arpajaisonnimaiselta erottelulta peräkkäisten ikäluokkien tai peräkkäisinä vuosina lapsia saavien välillä. Tuollaiset ikärajat tuntuvat myös tylyiltä. En ole aivan vakuuttunut asp-lainojenkaan ikärajasta, mutta se on nyt ehdotettua reilumpi ainakin siinä, että sen nojalla on selvästi helpompi toimia. Lasta kun ei voi tilata kalenterimerkinnän perusteella ja alle 30-vuotiaskin voi hyvin kärsiä lapsettomuudesta, vaikka olisikin kumppani. Miltä esimerkiksi tuntuisi, jos yrittäisi kaikkensa saadakseen lapsen ennen 30 vuoden ikärajaa, mutta se ei vain onnistuisi ja ikäraja tulisi vastaan? Miltä tuntuisi, jos tuttu ikätoveri saisi lapsen ja palkinnoksi ehdotetut 30000 euroa, koska ehti ajoissa? Eikö se voisi tuntua keskisormen näyttämiseltä yhteiskunnan suunnalta? Ja toisaalta halutaanko myöskään luoda sellaisia kannustimia, jotka saavat hankkimaan lapsen vääristä syistä?

Yhteiskunnassa on toki monenlaisia asioita, jotka saattavat herättää epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Yksi tavallisimpia tällaisia tekijöitä on kysymys verotuksesta. Kun veroja nostetaan tai lasketaan, aina nousee tavalla tai toisella kysymys siitä, tehdäänkö muutoksia oikeudenmukaisesti. Epäoikeudenmukaisena voi nähdä sen, jos vähätuloisen asemaa kiristetään ja rikkaan helpotetaan, tai toisesta näkökulmasta myös sen, jos kovatuloiselle jää alle puolet palkasta käteen. Toisaalta erityisen epäreilulta voi tuntua se, kun tietynlaisissa asemissa pystyy kiertämään verotusta tavalla, johon ihmisillä ei tavallisesti ole mahdollisuuksia. Koronaikaan epäreilulta tuntui varmasti monessa tilanteessa myös se, jos omaa elinkeinoa ei pystynyt käytännössä harjoittamaan, ja samalla jotkin pienetkin yritykset, joihin korona ei edes iskenyt, saattoivat saada 100 000 euronkin tukia.

Voi sinänsä kysyä tulisiko yhteiskunnan ylipäätään välittää siitä, osuvatko jotkin lait tai lakimuutokset yksilötasolla ikävästi tai tuntuuko joidenkin lakipykälien ja verotusjärjestelmän virittämät rakennelmat oikeudenmukaisilta tai reiluilta. Jos järjestelmä ajaa taloutta ja muita rakenteita kohti laeille asetettuja tavoitteita, onko reiluuden tunteella loppujen lopuksi yhteiskunnallisella tasolla merkitystä? Eihän yhteiskunnallisen päätöksenteon tule pyöriä vain sen ympärillä, että jokainen laki ja muutos tuntuisi jokaisen kohdalla yksilötasolla reilulta. Lähes kaikissa varsinkin verotukseen ja sosiaalietuuksiin liittyvissä muutoksissa on aina väistämättä voittajia ja häviäjiä, eikä yksittäistapausten tarkastelu saa sanella isomman mittakaavan tavoitteita. Tästä huolimatta myös ennustettavuuden ja reiluuden kaltaisilla arvoilla on merkitystä. Siinä missä yhteiskunnallinen ennustettavuus on tunnustettu arvo yritysten toimintaympäristön elinvoimaisuuden kannalta, yksilöiden kohdalla reiluuden tunteen merkitys saattaa olla jopa merkityksellisempi.

Epäreiluuden tunteella on merkitystä yksittäisten ihmisten lisäksi myös yhteiskunnan kannalta. Jos rakenteet tai muutokset tuntuvat epäreiluilta, se voi heikentää keskinäistä luottamusta, kasvattaa polarisaatiota, lisätä mielenterveyden ongelmia ja tulla siten kalliiksi paitsi yksilöille, myös yhteiskunnalle. Mitä tulee syntyvyysongelmaan jotain olisi kyllä hyvä tehdä, mutta eikö se onnistuisi paremmin ja reilummin kuitenkin ilman massiivista ikärajaan sidottua tukea keskittymällä muihin vanhemmaksi tulemisen tiellä olevien hidasteiden ja esteiden torjumiseen sekä tukemalla lapsiperheitä yleisellä tasolla enemmän?

Alankomaiden poikkeava pääomaverotus - selittäjä Degiron mystiselle "Total P/L"-luvulle?

2024-10-07T22:23:00.007+03:00

Olen ollut lähes viisi vuotta Degiron asiakas. Melkein yhtä pitkään on häirinnyt se, että Degiron käyttöliittymän esittämä “Total P/L”-luku ei näytä kunnolla kuvaavan sitä, mitä Degiro väittää sen kuvaavan. Degiron FAQ kuvaa lukua seuraavasti:

Kuulostaa mukavan yksinkertaiselta ja informatiiviselta, mutta valitettavasti se ei tunnu näyttävän tuota, vaan vain jotakin sinnepäin. Nähdäkseni tuon Total P/L pitäisi olla niinkin yksinkertaisesti laskettavissa kuin:

Total P/L = Nykyinen käteinen + Nykyisten positioiden arvo - (Talletukset - Nostot)

Eli esimerkiksi jos olisi 500€ tilillä, nykyisissä positioissa 1000€, talletuksia olisi tehtynä yhteensä 1500€ ja nostoja 500€ (eli yhteensä rahaa sisään laitettuna 1000€), total P/L olisi 500€. Käytännössä omalla kohdallani käyttöliittymän ilmoittama P/L kuitenkin poikkeaa tuosta 20%:n luokkaa. Enkä ole ainoa, sillä esim. Redditin palstalla on ihmetelty samaa.

Miksen kysy Degiron asiakaspalvelusta? Koska luku on laskettavissa muutenkin, ja luku on ollut heittänyt alkuun vähemmän, en pitkään aikaan nähnyt ensin tarpeelliseksi kysyä, mutta lopulta kyllä kysyinkin. Seurasi pitkä viestinvaihto, ja lopulta vielä erikseen sovittu puheluaikakin, minkä seurauksena sieltä luvattiin kysyä teknisemmältä puolelta, mistä on kyse, mutta sittemmin ei taas olekaan asiasta mitään kuulunut.

Koska edelleen kiinnostaa, mistä kummasta ero johtuu, repesin pohtimaan, voisiko syy piillä jollain tavalla Degiron kotimaan eli Alankomaiden pääomaverotuksesta - ties vaikka siellä olisi jonkinlainen Suomen osakesäästötilin kaltainen järjestelmä, jota palvelemaan tuo Total P/L:kin olisi kehitetty. No, pienen etsinnän perusteella Alankomaissa todella on jokseenkin poikkeava verotusjärjestelmä, joka kulkee nimellä Box 3 (kts. linkki). Pikaisen silmäyksen perusteella se vaikuttaa samansuuntaiselta verotukseltaan kuin Ruotsin ISK-tili: siinä missä Ruotsissa maksetaan ISK:sta kiinteää prosenttia suhteessa pääomaan, Box 3:ssa määritetään fiktiiviset tuotot riippumatta siitä, mitä ne ovat todellisuudessa olleet, ja sitten verotetaan sitä tuottoa. Jos Alankomaiden malli olisi muistuttanut Ruotsin ISK-tilin sijasta osakesäästötilin kaltaisesta toimintaperiaatetta, missä nosto koostuu lähtökohtaisesti yhdistelmästä oman pääoman palautusta sekä tuottoja tai tappioita, se olisi voinut jotenkin ehkä selittää, miksi Total P/L näyttää niin oudolta. Mutta eipä näin näytä olevan.

En varsinaisesti pidä ISK-tilin tai Box 3:n veromallia kovin reiluna, mutta se on tämän Degiro-kysymyksen kannalta sivuseikka. Tuli tässä etsiessä opittua jotain Alankomaiden verotuksesta, mutta Degiron “Total P/L” jäi edelleen mysteeriksi.

Valmis maa YouTuben puolelle?

2024-09-12T20:58:00.002+03:00

Siitä tuli tänään tasan 15 vuotta, kun julkaisin ensimmäisen kirjoituksen tässä blogissa. Sen kunniaksi esitän tässä nyt kysymyksen: pitäisikö vihdoin siirtää tämä blogiharrastus nykyaikaan rupeamalla julkaisemaan tästä blogista tuttuja aiheita käsitteleviä videoita YouTuben puolella?

Mitä näistä 15 blogivuodesta on jäänyt käteen? Blogin kirjoittaminen on sinänsä ollut ajattelua kehittävä ja samalla omia näkemyksiä kirkastava harrastus, mutta kovin kummoista yleisöä tekstit eivät ole saaneet vaikka piksu.netin ja ja Uuden Suomen puolelta yleisöä on ollutkin jonkin verran enemmän kuin tässä osoitteessa. YouTube voisi tarjota laajempaa yleisöä ja enemmän vuorovaikutusta sekä toisaalta uudenlaisia tapoja tuoda ajatuksiaan esille, minkä vuoksi siellä aloittaminen on ollut mielessä kasvavissa määrin. Toisaalta sinne siirtyminen vaatisi enemmän rohkeutta, ja siellä julkaiseminen olisi täysin erilainen ja todennäköisesti enemmän aikaa vievä tapa tuottaa sisältöä, mikä vaatisi myös oman opettelunsa. Sisällöistä pitäisi myös ehkä tehdä samalla edes jonkin verran viihteellisempiä - ja pitäisi kai tuo 15 vuotta vanha Valmis maa -yläbannerikin päivittää raikkaammaksi. 😋

Mitä mieltä olet? Sopisiko tämän blogin teemaa kantavat sisällöt hyvin YouTubeen? Pitäisikö aloittaa YouTube-kanavan ylläpito? Onko antaa vinkkejä, mitä kannattaa tai ei kannata tehdä YouTubeen siirtyessä?

Älä vihaa pelaajaa, vihaa peliä

2024-09-11T21:49:00.008+03:00

Sanna Marinin kirjoitus vuodelta 2014

Sanna Marinin yrityksestään nostamien tulojen ympärillä pyörivät keskustelu tuntuu suurelta osin kummalliselta. Marin on sinänsä ilmeisesti nostanut yrityksestään merkittävästi myös tavallisen korkeasti verotettuja palkkatuloja, mutta huomio kiinnittyy tietysti ja ihan perustellustikin siihen, että tuloja on nostettu myös kevyesti verotettuna (kts. Sanna Marin nosti osinkoja juuri alle tärkeän rajan). Koska Marin on aiemmin mm. blogitekstissään kritisoinut tällaisen sallivaa järjestelmää, monet näkevät Marinin toiminnan nyt ristiriitaisena: kommenteissa Marinia syytetään moraalin muuttumisesta, selitetään kuinka demari myy periaatteensa, kun pääsee vaurastumaan tai todetaan, että hän selittää yhtä, mutta toimii eri tavalla. Mutta onko millekään näistä kommenteista perusteluja? Onko Marinin toiminnassa oikeasti yhtään mitään ristiriitaista?

Oletetaanpa, että olisi laki, jonka mukaan joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina kaupungin keskustassa kokoontuvien annettaisiin osallistua arvontaan, jossa joillekin onnekkaille jaettaisiin yhteisistä verovaroista 50 000 euroa suoraan käteen. Vastustaisitko järjestelmää? Ja jos vastustaisit, osallistuisitko silti arvontaan? Jos vastaus on molempiin kyllä, onko se ristiitaista? Miten se eroaa Marinin tapauksesta? Omalta osaltanikin olen vastustanut pitkään hitas-järjestelmää, mutta olen silti osallistunut hitas-arvontaan, enkä näe siinä mitään ristiriitaista (kts. Jos et voi voittaa heitä, liity heihin).

Toki joku voisi tässä todeta, että entisen pääministerin tulisi käyttää tällaisissa asioissa enemmän harkintaa verrattuna tavikseen. Näin varmasti onkin, mutta jos tavoitteena on saada järjestelmä muuttumaan järkevämmäksi, olisiko tuon tavoitteen kannalta edes parempi vain olla käyttämättä järjestelmän tuomia mahdollisuuksia? Vai olisiko päinvastoin niin, että kun pääministeri käyttää itse kritisoimaansa “verokikkailua”, se tuo asialle enemmän näkyvyyttä ja siten enemmän myös todennäköisyyttä sille, että järjestelmää korjataan tältä osin? Yhtä asiaa olisin tosin tätä ajatellen tässä yhteydessä ehkä Marinilta toivonut: että hän olisi suoremmin todennut, että hän näkee edelleen tämänkaltaisen veroedun ongelmallisena, ja että siitä voisi olla hyvä luopua, vaikka se tarkoittaisi monien muiden hyväosaisten ohella myös hänelle korkeampia veroja.

EU, pakotteet ja Suomen asema

2024-08-16T18:26:00.002+03:00

Onko Suomen osuus EU:n yhteisessä budjetissa määritetty reilusti? Kohdellaanko pientä Suomea muuten reilusti EU:ssa? EU-kriittisen vastaus näihin voi olla suora ei, kun taas EU-myönteisimmän vastaus voi olla yhtä suora kyllä. Joissain EU-narratiiveissa on erikoisesti jopa todettu, että olisi Suomen etu maksaa EU:hun enemmän kuin mitä sieltä saa takaisin. Joka tapauksessa käytännössä varsinkin tavallisen EU-kansalaisen on hyvin vaikea saada näin monimutkaisista kokonaisuuksista kovinkaan kannattavaa kuvaa, mutta kysymys maan asemasta on varsinkin Suomen kaltaisen pienen maan kannalta tärkeä, joten haluan tässä tuoda yhden tekijän esille, jota ei ehkä ole otettu EU-päätöksenteossa esille niin hyvin kuin olisi Suomen kannalta perusteltua tai ainakin toivottavaa.

Vasemmalla: EU-maiden nettomaksut 2021 miljoonissa euroissa (Lähde statista)
Oikealla: EU-maiden nettomaksut asukasta kohden 2022 (lähde valtiovarainministeriö)

Tarkastellaanpa ensin kuitenkin, miten EU:n maiden osallisuus jakautuu. Oheisen kuvan vasen puoli näyttää kunkin maan maksamat summat vähennettynä saaduilla summilla vuodelta 2021. Tästä näkee, että Saksa on euromääräisesti suurin maksaja, kun taas Puola vahvimmin saamapuolella. Kuvaavampaa on kuitenkin katsoa nettomaksuja asukasta kohden jyvitettynä, mikä näkyy oikean puoleisessa kuvassa vuodelta 2022. Suomi maksaa siis suhteessa vähemmän kuin naapurit Tanska tai Ruotsi, ja selvästi vähemmän kuin Saksa myös suhteessa. Tätä katsoessa voi ihmetellä, miksi Viro on vahvimmin saajapuolella (ja saa esim. suhteessa enemmän kuin Latvia), mutta pelkkiä maksulukuja katsellen räikeimpänä outoutena esille hyppää Luxemburg.

Miksi ihmeessä upporikas Luxemburg on siis EU:ssa asukaslukuun suhteutettuna lähes suurimman saajan asemassa? Suurin syy on se, että Luxemburgissa sijaitsevat Euroopan unionin tuomioistuin, Euroopan tilintarkastustuomioistuin ja Euroopan investointipankki, ja kaikkia näitä rahoitetaan EU-varoin. Luxemburgin oman media-talon RTL:n artikkelin perusteella (kts. Is Luxembourg a net beneficiary of the EU?) sekään ei tosin täysin riitä selittämään nettosaajan asemaa, vaan ilmankin näitä kulueriä Luxemburg olisi saajan asemassa, ainoastaan lievemmässä määrin. Oli edellä mainittujen instituutioiden huomioivat tarkat luvut sitten mitä hyvänsä, herää kysymys: eikö Luxemburg kuitenkin hyödy välillisesti monella tapaa siitä, että nämä instituutiot sijaitsevat Luxemburgissa? Onko tätä huomioitu millään tapaa?

No, Luxemburgin asema EU:ssa voi olla merkityksellinen EU-tulonjaon oikeudenmukaisuutta ajatellen, mutta kokonaisuutta ajatellen sen merkitys on muuten pieni. Sillä ei siis ole suurta merkitystä, huomioidaanko EU-instituutioiden positiiviset sivuvaikutukset kunnolla EU:n budjetoinnissa. Suomen kannalta merkityksellistä on sen sijaan sillä, huomioidaanko Suomen omat erityisolosuhteet reilusti.

Venäjän hyökkäyksellä Ukrainaan 2022 on Suomelle monella tapaa rajummat vaikutukset kuin suurimmalle osalle EU-maista. Yksi näistä tekijöistä on se, että Suomen talous on muuhun Eurooppaan nähden erityisen altis kärsimään korkopolitiikan kiristämisestä. Suomessa on huomattavan paljon asuntovelallisia, ja asuntolainat sidottuna muista maista poiketen lyhyisiin markkinakorkoihin, joten Venäjän hyökkäyksen osaltaan nostaman inflaation seurauksena suomalaisten asuntovelallisten talous on tiukentunut paljon enemmän kuin muissa EU-maissa, ja se näkyy koko maassa kuluttajakysynnän laskuna. Asuntovelkojen osalta voisi toki todeta, että itsepähän olemme asuntolainakulttuurimme valinneet, ja että aiemmin asuntovelalliset ovat ainakin voineet hyötyä lyhyiden korkojen käytöstä: vaikka korkopolitiikka on yhteistä, Suomen asuntolainakorkokäytännöt ovat omiamme. Joka tapauksessa vaikka inflaatio on täällä jo talttunut ja Suomi on oikeastaan jo vaarassa kääntyä deflaation puolelle, korot ovat yhä Suomen talouteen nähden korkealla.

Ehkä korkopolitiikkaan liittyvää epäsuhtaakin erityisemmin Suomeen osuu (osin muun itäisen Euroopan ohella) kuitenkin Venäjään liittyvät pakotteet ja Venäjän kaupan loppuminen. Yritykset ovat käytännössä joutuneet luopumaan Venäjän liiketoimistaan, oli se yritykselle kuinka raskasta tahansa. On tuntunut ylipäätään kyseenalaiselta, miksi Venäjältä ostamisen lisäksi myös Venäjälle myyminen on pitänyt lopettaa myös tavallisissa kuluttajatuotteissa: eikö siinä monesti ammuta vain enemmän omaan jalkaan kun taas Venäjä saattaa päinvastoin jopa vain hyötyä tilanteesta, jos Venäjä saa korvattua tuotteet omillaan? Niin tai näin EU:ssa on yhdessä päätetty Venäjään kohdistetuista pakotteista ja luotu jonkinlainen moraalinen de facto -toimintamalli, että yritykset eivät saa tehdä myyntiäkään Venäjälle, mutta yhdessä luoduista periaatteista huolimatta Suomi kantaa niistä suhteessa paljon suuremman painolastin. Ei enää kauppaa valtavaan naapurimaahan, merkittäviä bisneksiä on menetetty kokonaan, suuret yritykset ovat kärsineet valtavia tappioita ja työpaikkoja on menetetty, eikä käytännössä tule enää turistejakaan tuosta samaisesta naapurimaasta.

Kun Venäjän toimien vastustaminen on yhteinen tavoite, jota varten on yhdessä määritetty pakotteet ja moraaliset periaatteet, joita yritysten on käytännössä pakko noudattaa, eikö olisi perusteltua kantaa noiden pakotteiden taloudellinen rasitus myös ainakin osin yhdessä? Eli eikö EU:n tulisi antaa kompensaatiota maille, jotka pakotteista ja pakotteiden kaltaisista käytännöistä eniten kärsivät? Kovaa vauhtia velkaantuva Suomi tarvitsisi tällaista tukea nyt aika kipeästi.

Vuokralla omaksi -mallin ongelmat

2024-07-01T13:08:00.003+03:00

Lauttasaari ja taustalla näkyvä Jätkäsaari
vuosimallia 2009

Helsinki on luopumassa Hitas-järjestelmästä ja kaipaa sen tilalle korvaavaa järjestelmää. Sellaiseksi kaavaillaan nyt Vuokralla omaksi -nimistä mallia, jossa vuokra-asunto olisi ajan myötä lunastettavissa itselle. Pohja-ajatukseltaan malli tuntuu ainakin joltain osin vähemmän ongelmalliselta hitakseen verrattuna: toisin kuin hitaksessa, kerran ostettu asunto on vapaasti myytävissä markkinahintaan, joten tuosta eteenpäin asunto toimii tavallisen omistusasunnon tavoin. Järjestelmän yksityiskohtia ei ole vielä määritetty, mutta tähänastisten tietojen perusteella myös Vuokralla omaksi -malli sisältää merkittäviä ongelmia.

Toisin kuin Hitas-järjestelmän kohdalla, Vuokralla omaksi -malliin on sisällytetty tarveharkintaisuus tulorajojen muodossa. Tämä on kaksisyinen juttu: toisaalta on hyvä, että tukea ei tarjota ihmisille, jotka tukea eivät tarvitse. Toisaalta tuloraja on merkki siitä, että kyse todella on merkittävästä tuesta, eikä vain erilaisen rahoitusratkaisun tarjoamisesta asunnonhankintamahdollisuuksien parantamiseksi. Tulorajoissa taas on kaksi ongelmaa: ne pohjautuvat yhteen näkökulmaan ja sitäkin vain yhdestä ajanhetkestä katsoen. Varallisuutta mallissa ei oteta huomioon, ja esimerkiksi opiskelijalla tai vastavalmistuneella tulot ovat luultavasti pienet, mutta ajan myötä ne voivat pian olla huomattavankin suuret, mutta silti saatu hyöty on pysyvä. Ja mitä esim. hitas-järjestelmästä on opittu, tuo hyöty voi suurimmillaan olla hyvinkin massiivinen eli nousta satoihin tuhansiin euroihin. Sellaisen hyödyn perustaminen hetkelliseen tulotason pohjalta tulkittuun näennäiseen tarpeeseen on vähintäänkin kyseenalaista.

Toinen ongelma on määräaika. Vuokralla omaksi -mallin vaatimus asua asunnossa 10 vuotta, jotta saisi lunastaa asunnon, vaikuttaisi niin pahalta kannustinloukulta, että se tuo mieleen Hitas-järjestelmän lukuisat ongelmat, varsinkin kun tuohon aikarajaan yhdistää siihen, että lunastushinta määritetään jo ennen vuokrasuhteen alkamista! En ole varma, sisältyykö tämänhetkisiin suunnitelmiin vuokraamalla tehtyjen lyhennysten palauttaminen kokonaan tai osittain tilanteessa, jossa asukas muuttaakin pois ennen 10 vuoden määräajan täyttymistä (tämä näyttäisi olevan avoin kysymys ainakin Vuokralla omaksi -mallin selvityksessä), mutta riippumatta siitä tuo 10 vuoden määräajan saavuttaminen voi helposti olla todella merkittävä kertahyöty varsinkin tilanteessa, jossa alueen hintakehitys on ollut suotuisaa. Jos asunnon hankinta-arvo on alun alkaenkin ollut vaikkapa 10% alakanttiin markkinahintoihin nähden, ja asuntojen nimellinen hintakehitys on alueella ollut esim +50%, tuon kymmenen vuoden rajapyykin saavuttaminen tarkoittaa kertaluonteista +67%:n tuottoa asunnon ostohintaan! Jos tällaisessa asunnossa on asunut vaikka 8 vuotta, ei siitä hevillä halua muuttaa pois ennen kuin tuo 10 vuotta on täynnä. Lopputuloksena monet jumittavat hitas-tyyliin asunnoissaan, vaikka haluaisivat oikeasti muuttaa johonkin tarpeitaan paremmin vastaavaan asuntoon muualle, ja toisaalta monet halukkaat eivät näihin asuntoihin pääse asumaan ennen kuin niitä kertarytinällä sitten rävähtää markkinoille mahdollisesti runsainkin määrin. Ketä tällainen palvelee?

Monessa yhteydessä Vuokralla omaksi -mallia on kutsuttu omistus- ja vuokra-asumisen välimuodoksi. Mielestäni tuo kuvaus pätee paremmin asumisoikeusasuntoihin: niissä ostetaan asunnosta esim. 15%:n osuus, ja siten ollaankin sitten periaatteessa 85-prosenttisesti vuokralla mutta turvattuna niin, ettei tätä vuokrasopimusta voi vuokralaisen tahtomatta purkaa. Vuokralla omaksi -malli on sitten muuten lähempänä vuokralla asumista, mutta se sisältää kutakuinkin riskittömän option vaihtaa vuokralta omistusasujaksi - jolloin sen typerän varainsiirtoveronkin joutuu maksamaan vasta silloin kun sekä haluaa että pystyy siirtymään vuokralta omistajaksi.

Vuokralla omaksi tuntuu mallina kyllä ainakin periaatteessa järkevämmältä kuin hitas, mutta mikäli siihen lähdetään, olisi toivottavaa, että edellä mainittuihin ongelmiin varauduttaisiin jo valmiiksi kunnolla. Eli tulisi ehkäistä heikosti kohdistetut mutta massiiviset tuet yksittäisille ihmisille, ja samalla pitäisi välttää mekanismit, jotka lukitsevat ihmisiä asumaan samassa asunnossa pidempään kuin he todellisuudessa haluaisivat. Olisiko siis mahdollista

Rajoittaa yksittäisille ihmisille tulevan julkisen tuen massiivisuutta joko tekemällä alussa määritettävästä lunastushinnasta markkinaehtoisen esimerkiksi alistamalla sen tarjouskaupalle tai antamalla lunastushinnan elää markkinoiden mukana vuosien saatossa?
Poistaa 10 vuoden määräaika, eli antaa mahdollisuusn ostaa asunto itselleen milloin vain?

Näin julkisia varoja ei suollettaisi tolkuttomia määriä esimerkiksi arpaonnisille, eikä kukaan jumiutuisi asuntoonsa tarpeettomasti liian pitkäksi aikaa, mutta järjestelmä tarjoaisi silti joustavan mahdollisuuden vaihtaa vuokralta omistusasujaksi.

Yhteiskunnan rooli alakoululaisten älypuhelinten käyttöönotossa

2024-05-26T22:17:00.003+03:00

Esimerkin ja ryhmäpaineen voima
(Krea-ai)

Monet alakouluikäisten vanhemmat kokevat, että olisi hyvä, jos älypuhelimia ei annettaisi lapsille niin aikaisin kuin Suomessa yleensä annetaan. Älypuhelinten käyttöä voi toki mitata monin tavoin, enkä ole ainakaan itse törmännyt kunnollisiin vertailukelpoisiin kansainvälisiin tilastoihin aiheesta, mutta ulkomailla asuvien tai aiemmin asuneiden kokemuksiin pohjautuvista kirjoituksista on maalautunut kuva, jossa nimenomaan Suomessa lapset saavat älypuhelimen varhain, kun taas esim. Keski-Euroopassa lapset saavat yleensä selvästi myöhemmin älypuhelimen.

Jos älypuhelimet heikentävät lasten keskittymiskykyä, ja haittaavat siten mm. koulussa oppimista, miten niiden käyttöönottoa voisi saada myöhemmäksi tai miten niiden käyttöä voisi vähentää? Älypuhelinten käyttöönoton myöhästyttämisen osalta vaihtoehto olisi ainakin periaatteessa perinteisen peruspuhelimen tai kellopuhelimen hankkiminen. Niiden avulla lapsi voi soittaa ja kellopuhelimen avulla lapsen liikkumista voi seurata, mutta mitään koukuttavia applikaatioita ei löydy, joten laitetta käytetään vain yhteydenpitoon. Tämän periaatteessa yksinkertaisen ratkaisun käyttöä voi kuitenkin käytännössä jarruttaa lastenkeskinen sosiaalinen vertailu: jos kavereilla on älypuhelin, kuuluuko kunnolla joukkoon, jos itsellä ei ole? Toki älypuhelimen omaavankin ruutuaikaa voi rajata ohjelmallisesti esimerkiksi Googlen Family Linkin avulla, mutta siihen liittyy omat tasapainoilukysymyksensä, ja lähiympäristön vallitseva kulttuuri ratkaisee paljon.

Mitä ympäröivän kulttuurin osalta on sitten tehtävissä? Kirjoitin runsas vuosi sitten, miten Nokian myötä Suomesta kasvoi matkapuhelinmaa, ja miten tämä tausta saattaa edelleen vaikuttaa myös siihen, miten kännyköitä annetaan lapsille (kts. Nokian oppimista rapauttava perintö). Jonkinlaista vastaliikettäkin on alkanut olla havaittavissa (ainakin tämän tuoreen Hesarin kolumnin perusteella), mutta toki monet näkisivät mielellään myös julkisen puolen eli koululaitoksen rajoittavan enemmän puhelinten käyttöä.

Koko ongelmaa vanhemmat eivät tietenkään voi ulkoistaa yhteiskunnalle, mutta toisaalta vanhemmat eivät myöskään vastaavasti voi kontrolloida sitä, mitä koulun puolella tapahtuu. Järjellinen matkapuhelinkulttuuri vaatii siis roolia sekä vanhemmilta että ympäröivältä yhteiskunnalta. Monissa kouluissa puhelinten käyttöä rajataan merkittävästi, mutta aivan kuten eri perheiden välillä, myös koulujen välillä on eroja käytännöissä, joten lainsäädännöllisillekin muutoksille voisi olla tilausta (mistä esimerkkinä Ruotsin kaavailema kännyköiden käyttökielto).

Käytön rajoittamisen lisäksi kyse on kuitenkin myös siitä, missä iässä älypuhelimet otetaan käyttöön, ja siinäkin julkisen sektorin toimintamalleilla voi olla roolinsa. Näkisin, että vähintä, mitä voisi odottaa, olisi se, että yhteiskunnan ylläpitämät rakenteet eivät ainakaan edistäisi älypuhelinten varhaista käyttöönottoa. Kun esikoisemme meni Helsingin kaupungin järjestämään koulupäivän jälkeen pidettävään iltapäiväkerhoon, siellä oli tapana pitää peliperjantai. Erityisen ongelmalliselta käytännössä tuntui se, että mukaan sai tuoda oman laitteen, jolla pelata. Kun tähän vielä yhdistetään lastenvälinen ryhmäpaine, tällainen peliperjantai tuntuu mekanismilta, jolla lähestulkoon varmistetaan, että se älypuhelin tulisi viimeistään tokaluokkalaiselle. Pelit kyllä houkuttavat riittävästi muutenkin, joten onko tässä mieltä? Vai olisiko kuitenkin toivottavaa, ettei yhteiskunnan kannattaisi järjestää tällaisia ylimääräisiä ajureita varhaiseen älypuhelinten maailmaan siirtymiseen enää lukuvuonna 2024-2025?

Parhaat tilastot erityiseen hyötykäyttöön?

2024-03-05T17:23:00.003+02:00

Tilasto-orava tutkimassa
Krea-tekoälyn luomaa käppyrää

Suomi on ollut vuosien saatossa monissa vertailuissa maailman valtioiden kärjessä. Koulutusta mittaavissa PISA-tuloksissa sijoitus on valitettavasti kärsinyt, ja suunta olisi tärkeää saada käännettyä, mutta samalla voi saada pientä lohtua toisenlaisesta kärkisijoituksesta: Suomen kansalliset tilastointijärjestelmät on nyt todettu toista kertaa maailman parhaiksi (kts. World Bankin SPI-pisteytys). Jos meillä on poikkeuksellisen hyvät tilastointijärjestelmät, voisiko niitä myös hyödyntää aiempaa innovatiivisemmin?

Joku saattaa kysyä, kuinka tärkeitä hyvät tilastot ylipäätään ovat, tai jopa että käytetäänkö niihin jopa liikaakin resursseja, jos ne kerran ovat niin hyviä. En tiedä, minkälaisia budjetteja tilastointiin eri maissa käytetään eikä SPI-pisteytys taida tilastoinnin tehokkuutta sellaisenaan mitata, mutta uskon, että (toisin kuin ehkä jotkin muut julkiset palvelut) tilastointi toimii Suomessa tehokkaasti. Ja mikä ehkä sitäkin olennaisempaa, näen tilastoilla merkittävää arvoa. Omakohtaista kokemusta minulla on julkisten tilastojen hyödyntämisestä runsaan 6 vuoden takaisesta Varainsiirtoveron kalleutta käsittelevässä artikkelista, jota varten yhdistin Tilastokeskuksen tietoja vuosien 1997-2017 ansiotulokehityksestä, veroasteen muuttumisesta sekä asuntojen hintakehityksestä. Lisäksi kuten Helsingin Sanomat totesi keskiviikkoisessa pääkirjoituksessaan, tilastoja käytetään jatkuvasti poliittisen päätöksenteon pohjana.

Mitä tulee politiikkaan, yhteiskunnallisissa toimintamalleissa otetaan monesti mallia muista maista, oli kyse sitten verotuksesta, sosiaaliturvasta tai mistä tahansa. Aina joskus jonkin maan on kuitenkin toimittava suunnannäyttäjänä ja oltava ensimmäinen jonkinlaisen mallin käyttöönotossa. Jos Suomella on niin erinomaiset tilastot, voisiko se mahdollistaa jotain sellaista, mikä ei nykyään vielä monessa maassa onnistuisi? Voisiko se mahdollistaa esim. arvonnousuveron kaltaisen verotuksen neutraaliuteen, oikeudenmukaisuuteen ja haitalliset insentiivit poistavan mallin (kts. Arvonnousuverosta korvaaja varainsiirtoverolle)? Tai voisiko se auttaa luomaan dynaamisen vuokratason kaupungin vuokra-asuntoihin, jotta kovatuloinen ei voisi repiä hyötyä järjestelmästä matalatuloisempien kustannuksella (kts. dynaaminen vuokrataso kaupungin vuokra-asuntoihin). Muitakin esimerkkejä on varmasti löydettävissä.

Yksi asia, missä olen ainakin huomannut yhä parantamisen varaa, on joidenkin tietojen julkisuus. Tulotietojen julkisuus ja siihen liittyvä vuosittainen veropäivä edustaa kansainvälisesti poikkeuksellista avoimuutta, olkoonkin että Ruotsissa ja Norjassa ollaan joissain vastaavissa asioissa vieläkin avoimempia mahdollisesti liiallisuuksiinkin asti. Kuitenkin toisinaan välillä tunnutaan pantattavan julkisen toimijan keräämiä tietoja, jotka eivät edes paljastaisi mitään yksityishenkilöistä (kts. Yle, julkista kyselyittesti data). Tällaisten tietojen olisi hyvä olla helposti saatavilla, sillä sitä kautta syntyy myös helpommin positiivista innovatiivisuutta. Hyvien tilastojen ja innovatiivisuuden yhdistelmä voisi puolestaan tarjota Suomelle mahdollisuuden myös aitoon edelläkävijyyteen.

Entä jos Pekka Haavisto...?

2024-02-04T15:51:00.004+02:00

Viikon päästä on presidentinvaalien toinen kierros, jossa vastakkain ovat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Vaalitenteistä on voitu kaivella eroja presidenttien ajattelutavoista, arvomaailmoista, tietotasosta, sanavalmiudesta ja muusta vastaavasta. Ja näitä asioita sitten lehdistö arvioi esittäen samalla toisinaan omia spekulaatioitaan tulevasta äänestyskäyttäytymisestä. Yhteen näkökulmaan lehdistö ei ole käytännössä kuitenkaan juurikaan koskenut, ja siihen kytkeytyy tavallaan jonkinasteinen ristiriita.

Presidentinlinna
(Wikipedia, käyttäjän Paasikivi kuva)

Presidentin varsinaisia tehtäviä ajatellen ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, mikä presidentin seksuaalinen suuntautuminen on, tai kenen kanssa hän on parisuhteessa. Sitä ajatellen on oikeastaan hienoa, että lehdistö ei ole juurikaan sitä aihetta presidentinvaaleja koskien käsitellyt. Ristiriita syntyy siitä, että käytännössä merkittävälle osalle äänestäjäkuntaa sillä on kuitenkin vähintäänkin jonkinlainen merkitys, ja osalle se merkitys on täysin ratkaiseva.

Miten Haaviston ja parisuhde sitten vaikuttaa? Näen tässä kolme tasoa. On ihmisiä, jotka avoimesti ilmaisevat, että eivät vain voi äänestää Haavistoa sen takia, tai että äänestävät Stubbia sen vuoksi. Toisekseen on varmasti myös paljon ihmisiä, jotka pyrkivät pohjaamaan äänestyspäätöksensä vain muihin presidentin rooliin liittyviin seikkoihin, mutta koska presidentinvaaleissa toimitaan eduskuntavaaleihin verrattuna enemmän henkilökuvan ja mielikuvien varassa, käytännössä myös Haaviston suuntautuminen vaikuttaa tavalla tai toisella. Kolmantena tulee se, että äänestäjä voi suhtautua neutraalisti seksuaalivähemmistöä edustavaan presidenttiin muuten ja kotimaan mittakaavassa, mutta miettii sitä, mitä se käytännössä tarkoittaisi Suomen kannalta kansainvälistä diplomatiaa ajatellen. Osalle nämä ovat nimenomaisesti syitä äänestää Haavistoa: Haavisto voi tuntua vähemmistöä itsekin edustavalle äänestäjälle vahvasti omalta ehdokkaalta, tai Haaviston valitseminen voi tuntua edistyksellisyydeltä positiivisessa mielessä. Luulenpa kuitenkin, että nettomääräisesti Haaviston suuntautuminen toimii häntä vastaan vaalimenestystä ajatellen.

Eli mikä on se jutun otsikossa alustamani kysymyksen loppuosa? Joku ehkä saattoi ajatella, että kysymys kuuluisi “Entä jos Pekka Haavisto olisi seuraava presidentti”, mutta ei, tarkoitukseni oli kysyä: “Entä jos Pekka Haavisto olisi heterosuhteessa elävä hetero?”. Mitä se tarkoittaisi Haaviston kannatukselle? Stubb on kyselyjen perusteella ollut selvästi edellä Haavistoa, ja on luultavaa, että Halla-ahon äänestäjien enemmistö kääntyy ennemmin Stubbin puolelle. Tällainen vaihtoehtoisten todellisuuksien maalailu menee tavallisia spekulaatioita pidemmälle, mutta siinä missä uskon Stubbin voittavan nämä presidentinvaalit, uskoisin, että hetero-Haavisto olisi puolestaan Stubbiakin suositumpi. Toivon olevani tässä väärässä seksuaalisen suuntautumisen painoarvon suhteen, mutta koen, että Helsingin yliopiston kansalaisbarometrin tulokset tukevat tätä näkökulmaa: barometrin mukaan kolmannes ei halua äänestää Haavistoa homoseksuaalisuuden takia, mutta toisaalta Haavisto koetaan Stubbia empaattisemmaksi (kts. Ilta-Sanomien juttu).

Voitti vaalit kumpi ehdokas tahansa, olisi toivottavaa, että tulosta ei ratkaisisi ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen, vaan presidentin tehtävän kannalta keskeisemmät ominaisuudet.

Veikkaus normalisoi isojen summien tuhlausta rahapeleihin

2024-02-03T15:30:00.002+02:00

Veikkauksen kaksijakoinen rooli tuli taas vastaan, kun täytin asiakkaiden tuntemiseen tähtäävän kyselyn. Mitäpä mieltä pitäisi alla esitetystä kysymyksestä ja sen valintavaihtoehdoista?

Onko esimerkiksi 190 euroa veikkauksen peleihin kuukaudessa jotenkin pieni summa? Tai pitäisikö 1000€ / kk olla vielä suhteellisen tavanomainen summa? Toki kysymyksen summan voi periaatteessa lukea kahdella tavalla: paljonko peleihin laittaa rahaa, tai paljonko peleihin uppoaa rahaa ottaen huomioon, että jotain sieltä tulee keskimäärin takaisinkin. Näin katsottuna riippuu todella paljon pelattavasta pelistä, paljonko pelaaja lähtökohtaisesti menettää suhteessa pelaamiseen käytettyyn summaan. Esimerkiksi lotossa palautusprosentti on vain noin 41%, kun taas automaattipeleissä yli 95%, ja vedonlyönneissä jotain näiden väliltä.

Isompia summia pelaavat pelaavat melko varmasti ennen kaikkea muita kuin loton kaltaisia matalan palautusprosentin pelejä, mutta siitä huolimatta vaihtoehdot näyttävät todella korkeilta. Jos pelaa vaikkapa lottorivin viikossa, kuukaudessa käytetty summa on alle 5€, ja siihen nähden 0-199 € / kk haarukka on valtava. Siksi herääkin taas kysymys Veikkauksen vastuullisuudesta samaan tapaan kuin vajaa 5 vuotta sitten liittyen Veikkauksen markkinointikampanjaan. Tuo käyttäjäkysely oli nyt naamioitu käyttäjien tunnistamiseen pyrkivään vastuullisuuden kaapuun, mutta kyselyn luvut tuntuvat enemmänkin vain normalisoivan isojen summien tuhlausta rahapeleihin. Ei se kovin vastuulliselta tunnu.

Syntyperäisyyden merkitys politiikassa?

2024-01-21T09:54:00.004+02:00

Arnold Schwarzenegger
Yhdysvaltain presidentiksi kuviteltuna

Ylen presidentinvaalien vaalikoneessa on yhtenä kohtana kysymys siitä, pitäisikö vaatimus presidentin suomalaisesta syntyperästä poistaa. Halla-aho totesi tähän:

“Syntyperäisyysvaatimuksen voisi hyvin ulottaa myös ministereihin ja kansanedustajiin.”

Ajatus tuntuu monella tapaa tuhoisalta. Paitsi että se tarkoittaisi, etteivät esim. Nasima Razmyar tai vuosikymmeniä kansanedustajana toiminut Ben Zyskowicz voisikaan olla kansanedustajia, se antaisi tylyn viestin myös laajemmin.

Kansanedustajanhan tulisi nimensä mukaisesti edustaa kansaa tai ainakin sitä kansanosaa, joka halusi äänestää kyseistä edustajaa eduskuntaan. Koko eduskunnan kansanedustajien joukon taas tulisi siten edustaa koko kansaa ja kansan tahtoa. Kun Suomen kansalaisiin kuuluu äänioikeutettuja ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet Suomessa, miten pelkästään syntyperäisille suomalaisille rajattu kansanedustajien joukko voisi kunnolla edustaa myös heitä? Jos Suomen kansalaiset jaettaisiin tällä tapaa näin selvästi kahteen kastiin, mitä hyvää siitä voisi seurata? Ja mikä järki olisi rajata politiikasta kiinnostuneet, Suomessa syntymättömät, mutta mahdollisesti hyvinkin lahjakkaat ihmiset pois siitä tehtävästä, joka heille mahdollisesti parhaiten sopisi? Luulen sinänsä, että Halla-aho on selvässä vähemmistössä ajatuksineen tämän suhteen, mutta on mielestäni ihan aiheellista todeta, miksi tuo Halla-ahon kanta tuntuu niin väärältä.

Vaan mitenkäs on tuon samaisen vaatimuksen osalta presidentin kohdalla? Katsotaanpa ensin, mitä muutkin presidenttiehdokkaat ovat vaalikoneessa väitteeseen “Vaatimus presidentin suomalaisesta syntyperästä pitää poistaa.” vastanneet:

Kyllä: Li Andersson, Pekka Haavisto, Jutta Urpilainen

Ei: Mika Aaltola, Sari Essayah, Jussi Halla-aho, Harry Harkimo, Olli Rehn, Alexander Stubb

Kuusi yhdeksästä siis kannattaa nykymallia. Kantaansa perusteli tai täsmensi kommentilla kaikki muut paitsi Harry Harkimo ja Olli Rehn.

En tiedä, missä määrin presidenttiehdokkaiden kannat vastaavat kansan näkemyksiä. Toisaalta en myöskään tiedä, onko osa ehdokkaista ehkä muovannut vastaustaan siihen suuntaan, minkä arvelisi miellyttävän oikeaa äänestäjäkunnan osaa. Joka tapauksessa presidentin kohdalla syntyperäisyysvaatimuksessa on enemmän järkeä kuin mitä siinä olisi kansanedustajan kohdalla: kansanedustaja ei edusta kansaa yksin vaan 199 muun kansanedustajan kanssa, mutta presidentti tietyssä mielessä edustaa Suomea myös yksin. Ja tästä syystä ymmärrän presidentin roolin osalta molempia kantoja.

Suomi ei ole yksin siinä, että kansanedustajuus vaatii käytännössä lähinnä kansalaisuuden, mutta presidentiksi pääsee vain syntyperäinen kansalainen. Suunnilleen näin on myös Yhdysvalloissa. Jos Yhdysvalloissa ei olisi presidentin syntyperäisyysrajoitusta, ties vaikka Arnold Schwarzenegger olisi jossain vaiheessa ollut ehdolla ja päässytkin presidentiksi! Olisiko se ollut huonompi vaihtoehto kuin mitä Yhdysvalloissa on nyt nähty?

Oli yhdysvaltojen viimeisimmistä presidenteistä tai Suomen ei-syntyperäisistä kansanedustajista mitä mieltä tahansa, olennaisinta kriteereissä lienee, että kansanedustajan tai presidentin voi todeta olevan tiukasti sitoutunut maahan. Moni ei-syntyperäinen voi olla sitoutuneempikin maahan kuin syntyperäinen, joka on vaikkapa syntyperäisyydestään huolimatta asunut ison osan elämästään muualla. Yhdysvalloissa kongressiin on itse asiassa tiukemmat kriteerit kuin Suomessa: edustajainhuoneeseen vaaditaan kansalaisuuden lisäksi vähintään 25 vuoden ikä ja vähintään 7 vuoden kansalaisuus, ja senaattiin 30 vuoden ikä ja 9 vuoden kansalaisuus. Siinä missä Suomessa kansanedustajan tai ministerinkin rooliin riittää pelkkä kansalaisuus, ehkäpä presidentin asemaan voisi soveltaa syntyperäisyysvaatimusta kevyempää, mutta kansanedustajavaatimusta tiukempaa kriteeristöä, jossa liian lyhyen aikaa kansalaisena olleet rajattaisiin pois.

On sinänsä vaikea nähdä, että kukaan vasta muutama vuosi aiemmin Suomeen muuttanut ja vasta kansalaisuuden saanut tulisi valituksi presidenttiehdokkaaksi ja vieläpä saisi riittävän ison kannatuksen päästäkseen presidentiksi, joten siinä mielessä merkittävää suoraa käytännön merkitystä erityisemmillä rajoituksilla ei kovin helposti ole. Kyse voikin olla enemmän mielikuvista. Presidentin asema on sen verran erityinen, että jonkinlaiset kansalaisuutta erityisemmät kriteerit tuntuvat perustelluilta. Mutta on toinen asia, tarvitseeko sen tarkoittaa sitä, että esim. yli 50 vuotta Suomen kansalaisena ollut ja Suomessa koko tuon ajan asunut ei voisi olla ehdolla presidentiksi vain siksi, ettei ole syntyperäinen kansalainen. Uskoisin, että tästä vaatimuksesta vielä joskus luovutaan, mutta se päivä on luultavasti hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Kun skaalaetu tulee rikkaan luo

2024-01-16T22:18:00.002+02:00

Apina ihailee halpaa hinnastoa
rahakasan päällä
(Dall-e)

Skaala- eli mittakaavaetu toimii monenlaisissa asioissa. Teollisuudessa ja yritysmaailmassa yksinkertainen esimerkki on esim. siinä, ettei autotehdas voi olla kannattava, jos sieltä tuotetaan vain pari autoa vuodessa, mutta isommalla massalla suuruuden ekonomian ansiosta toiminta voikin olla kannattavaa. Ohjelmistoalalla skaalaa taas kaivataan usein tuotantopään sijasta erityisesti asiakaskunnan puolelle, jotta toiminta kannattaa. Skaalaetu pätee myös kotitalouksien osalta: tyypillisesti isompi kotitalous voi toimia kustannustehokkaammin mm. siksi, ettei jokainen samassa asunnossa asuva tarvitse omaa wc:tä ja suihkua.

Mutta entä miten tämä toimii kuluttajan näkökulmasta? Välittyykö yritysten tuotantoskaalan tuoma etu asiakkaalle? Käytännössä kyllä: halvemmalla valmistettuja tuotteita saa ainakin kilpailun vallitessa myös ostettua halvemmalla, ja isompi mittakaava mahdollistaa olemassaolon monille tuotteille, joita ei muuten olisi kannattavaa valmistaa.

Entä nauttiiko asiakas skaalaetua myös oman asiakkuutensa mittakaavan myötä? Osittain kyllä. Tarkastellaanpa esimerkkejä.

Pienimmässä mittakaavassa kyse on arkisista paljousalennuksista, joissa ihan vain vaikka ottamalla isomman kahvikupin voi saada suhteessa enemmän, tai ostamalla kaksi vaatekappaletta saa kolmannen ilmaiseksi. Osin tällaiset voivat olla silkkaa myynnin edistämistä, osin ne voivat pohjautua myös suoraan siihen, että on kustannustehokkaampaa, kun asiakas ottaa kerralla enemmän, jolloin skaalaedun hyötyä voidaan tuoda myös asiakkaalle.

Hieman isomman mittakaavan kysymyksiin tullaan, kun laajemmista ostokokonaisuuksista tai asiakkuuksista palkitaan keskittämisbonuksilla. Näissä on osin kyse siitä, että ketjut saavat tietoa asiakkaistaan, mutta osin myös siitä, että sitoutetaan asiakkaat keskittämään ostoksensa saman ryhmän asiakkaiksi tai esimerkiksi ottamaan vakuutuksensa samalta vakuutusyhtiöltä. Kanta-asiakaskortin käytöllä ja mahdollisesti keskittämisellä asiakas siis käytännössä maksaa osan tuotteistaan, joskin tasavertaisuuden kannalta sitä voi jossain määrin nihkeänä, että pienen kulutuksen taloudet eli käytännössä yksin asuvat jäävät myös suhteellisesti katsottuna yleensä pienemmille bonuksille.

Sijoitusmaailma näyttäytyy tässä kuitenkin ehkä erikoisimmalta. On ymmärrettävää, että joitain palveluja kuten yksityistä varainhoitoa ei tarjota, ellei varallisuutta löydy merkittävästi. Voi pitää myös ymmärrettävänä, että esimerkiksi osakekaupoissa voi olla jonkinlaiset euromääräiset minimitaksat prosentuaalisen taksan lisäksi, minkä seurauksena useilla tuhansilla euroilla kerralla kauppaa käyvät pääsevät suhteessa halvemmalla - tässäkin tosin on taviksen näkökulmasta pakko ihmetellä, miksi Nordnetin hinnoittelussa löytyy aidosti hyvin pieni minimitaksa ruotsalaisille (1 kruunu eli n. 11 eurosenttiä!), kun taas suomalaisille tarjotaan halvimmillaankin vain 3 euron minimitaksaa (kts. suomalaiset paarialuokkaa?). Eriskummalliselta tuntuu kuitenkin erityisesti se, että ei vain saatavilla olevien palvelujen, vaan myös hinnoittelun pohjana saattaa olla ei niinkään pelkät ostetut palvelut, vaan asiakkaan varallisuus palvelussa. Näin on erityisesti esimerkiksi Mandatum Traderin hinnoittelussa, jossa minimitaksat kutistuvat lähipörsseissä 10 eurosta 5 euroon 50 000 euron varallisuudella ja 500 000 euron varallisuuden ylittyessä ne kutistuvat 3 euroon per kauppa. Varakas saa siis ilmankin suuria kaupankäyntimääriä kauppansa halvemmalla ei ainoastaan suhteellisesti, vaan myös absoluuttisesti, mikä käytännössä tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että varakas maksaa suhteellisesti todennäköisesti vain hyvin pientä murto-osaa siitä, mitä vähävaraisempi maksaisi.

Siinä missä monessa muussa asiassa asiakas saa hyötyä lähinnä tunnollisesta asiakkuudesta, sijoitusasioissa saatetaan siis palkita käytännössä puhtaasti jo varallisuuden pohjalta. Onko se perusteltua? Jokin syy välittäjillä on tällaisen hinnoittelun määrittämisessä, joten ehkä se on heidän kannaltaan perusteltua. Mutta onko se reilua? Eipä siltä tunnu. Edistääkö tuollainen hinnoittelu kansankapitalismia ja mahdollisuuksien tasa-arvoa? Eipä oikein. Pitäisikö tällaisen hinnoittelun siis olla kiellettyä? Tämä on monisyisempi kysymys, jonka kohdalla moni saattaa mielessään todeta, että totta kai yrityksillä on lupa asettaa hinnoittelulleen sellaiset ehdot kuin haluavat. Mutta toisaalta kyllä liiketoimintaa ja sopimisen vapautta säännellään monin muinkin tavoin, ja monesti nimenomaan asiakkaan asemaa puolustaen. Jopa hinnoittelun suhteen on rajoituksia, mikä ilmenee esim. siinä, että ns. saalistushinnoittelu on kiellettyä. Miksei lähes suoraan varallisuuteen pohjautuvakin hinnoittelu voisi siis olla tietyin ehdoin kiellettyä? Se tekisi hinnoittelusta sosiaalisesti reilumpaa, ja ei kai sellainen kielto oikein asetettuna mitenkään ratkaisevalla tavalla häiritsisi liiketoiminnan edellytyksiä, vai häiritsisikö?

Kuten Thomas Piketty on osoittanut, kirjassaaan Pääoma 2000-luvulla, viimeaikainen kehitys on vienyt ensimmäistä kertaa 100 vuoteen siihen suuntaan, että tuloerojen kutistumisen sijaan varallisuus onkin taas keskittymässä. Yksi tapa torjua tuota kehitystä on lainsäädäntö. Jos jokin rakenne edistää vain sitä, että raha tulee rahan luokse ilman, että se tuottaa samalla jotain yhteistä hyvää kuten työpaikkoja tai verotuloja, se ei ole yhteiskunnallisesti hedelmällistä, ja silloin se tulee voida kyseenalaistaa.

Mitä hankintameno-olettama tarkoittaisi osakesäästötilin kohdalla?

2023-12-29T07:22:00.003+02:00

Osakesäästötilin (OST) talletusraja on nousemassa 100 000 euroon muutaman päivän päästä eli vuoden 2024 alusta, mitä moni sijoittaja onkin toivonut. Osakesäästötilin lanseeraamisesta lähtien sijoittajien edunvalvojat ja monet sijoittajat ovat vaatineet myös hankintameno-olettamaa osakesäästötilille. En ole kuitenkaan huomannut, että kukaan olisi tarkalleen määrittänyt, mitä hankintameno-olettama osakesäästötilin kohdalla tarkoittaisi.

Otetaanpa ensin kertauksena, mitä hankintameno-olettama (HMO) ylipäätään tarkoittaa. Se on vaihtoehtoinen tapa määrittää hankintameno luovutusvoittojen verotusta varten niin, että hankintameno on omistusajasta riippuen joko 20% tai 40% luovutusarvoon verrattuna, jos se vain on verovelvolliselle edullisempi vaihtoehto. HMO:n tarkoituksena voi nähdä luovutuksen veroseuraamusten rajaamisen, osittaisen suojan inflaatiota vastaan pitkäaikaisten sijoitusten kohdalla sekä toisaalta tavan määrittää hankintameno tilanteissa, joissa todellinen hankintameno ei ole tiedossa. Lisätietoja löytyy esim. Verottajan sivuilta.

Mutta mitä HMO tarkoittaisi osakesäästötilin kohdalla? Lähdetään ensin siitä, mitä se EI tarkoittaisi. Tuntuu, että monilla on paljon väärinkäsityksiä siitä, miten osakesäästötili toimii, ja siten vaikuttaisi siltä, että jotkut ajattelevat, että osakesäästötilille sovellettuna HMO koskisi yksittäisiäkin osakelajeja, mutta ei, sitä se ei tarkoittaisi.

Koska osakesäästötilissä tarkastellaan aina koko osakesäästötiliä kokonaisuudessaan, myös HMO kohdistuisi koko tiliin tai nostettavaan summaan kokonaisuudessaan. Yksinkertaisimmillaan hankintameno-olettama tarkoittaisi siis osakesäästötilin kohdalla sitä, että osakesäästötililtä tehtävistä nostoista verotettaisiin korkeintaan 80%, mikä vastaisi 20%:n hankintameno-olettamaa. Tämä olisi erittäin yksinkertaista toteuttaa, eikä vaatisi pankeilta välttämättä minkäänlaisia järjestelmämuutoksia, vaan riittäisi, että verottaja vain käsittelisi osakesäästötililtä nostot hieman eri tavalla.

Tavallisesti yli 10 vuotta hallussa pidetyn omaisuuden kohdalla hankintameno-olettama on kuitenkin 40%, ja tämän tuominen osakesäästötilin verotuskäytäntöihin olisi jo astetta monimutkaisempaa, koska siinä ei olisi oikein mitään järkeä, että tuo 40%:n raja toteutuisi pelkän osakesäästötilin avaamisen perusteella riippumatta siitä, milloin tilille on talletettu minkäkin verran rahaa. Jotta hankintameno-olettama otettaisiin samoin yleisin säännöin käyttöön myös osakesäästötilin kohdalla, pitäisi hankintameno-olettaman suuruus määrittää sen mukaan, kauanko nostoa vastaava talletus on osakesäästötilillä ollut. Tämä taas tarkoittaisi muutosvaatimuksia pankkien järjestelmiin.

Alla näkyy taulukkoon yksinkertaisena esimerkkinä havainnollistettuna, miten hankintameno-olettama voisi toimia talletuskohtaisesti. Esimerkissä on ensin 10 000 euron alkutalletus ja sitten 5000 euron talletus puolen vuoden välein. Jos tästä sitten ruvettaisiin tekemään nostoja, ensin nostettaisiin 1.1.2023 talletuksesta ja sitä vastaavasta voiton osuudesta, eli vasta 12 000 euron nostamisen jälkeen siirryttäisiin 1.7.2023 tehtyyn talletukseen. Huomionarvoista tässä on se, että vaikka ensimmäinen puolivuotisväli onkin ollut esimerkissä tappiollinen (15000€ -> 13000€), nostohetken voitto jyvitetään kuitenkin tasaisesti suhteessa kulloinkin talletettuun pääomaan huomioimatta sitä, missä väleissä arvon nousu on tapahtunut, aivan kuten nyt käytössä olevassa hankintameno-olettamattomassakin osakesäästötilin mallissa. Syy tähän on se, että arvon kasvun ajankohtien huomioiminen monimutkaistaisi laskentaa huomattavasti enemmän, ja on vaikea nähdä syytä monimutkaistaa laskentaa enempää kuin mitä hankintameno-olettaman käyttöönotto vaatisi.

	Talletus	Koko oma pääoma	Salkun arvo	40%:n HMO alkaen	Oman pääoman osuus 1.1.2025	Voiton osuus 1.1.2025
1.1.2023	10 000 €	10 000 €	10 000 €	1.1.2033	10 000 €	2 000 €
1.7.2023	5 000 €	15 000 €	13 000 €	1.7.2033	5 000 €	1 000 €
1.1.2024	5 000 €	20 000 €	20 000 €	1.1.2034	5 000 €	1 000 €
1.7.2024	5 000 €	25 000 €	29 000 €	1.7.2034	5 000 €	1 000 €
1.1.2025	5 000 €	30 000 €	36 000 €	1.1.2035	5 000 €	1 000 €

Olisiko tällaisen ylläkuvatun talletuksiin pohjautuvan hankintameno-olettamaseurannan luominen pankkien järjestelmiin sitten suuri tehtävä? Ei pitäisi olla. Kun osakesäästötilejä alunperin tuotiin pankkien järjestelmiin 2019-2020 aikana, se luonnistui mielestäni melkeinpä yllättävänkin hyvin, olkoonkin, että joillakin pankeilla siinä kesti hieman toisia pidempään. Tarkemman talletusseurannan tuonti osaksi järjestelmää taas luulisi olevan tähän vain pieni lisä. Käytännössähän kyse on vain samanlaisesta FIFO-periaatteesta (eli first-in-first-out) kuin osakekaupoissakin. Toisin sanoen kun osakesäästötililtä nostetaan varoja, nostetaan ensin vanhinta osakesäästötilitalletusta vastaava oma pääoma sekä nostosummaa vastaava tuotto. Siltä osin kuin tuosta talletuksesta on yli 10 vuotta, voisi siihen siis soveltaa 20%:n hankintameno-olettaman sijasta 40%:n hankintameno-olettamaa. Pankit käsittelevät osakkeiden kanssa paljon monimutkaisempiakin kuvioita kuin tämä, eikä tällaisen pienen lisän pitäisi olla ongelma lisätä pankkien järjestelmiin.

Entäs asiakkaat? Kun ottaa huomioon, miten paljon hämmennystä osakesäästötilin toimintaperiaatteet ovat aiheuttaneet jo muutenkin, tämä voisi sekoittaa pakkaa monen mielissä lisää. Toisaalta hankintameno-olettama on vain verovelvollisen taakkaa keventävä mekanismi, eivätkä nämä ole summia, joita asiakkaan täytyisi itse verottajalle laskea, ei kunnollisen hankintameno-olettaman pitäisi olla asiakaskunnankaan kannalta ongelma. Lisäksi pankit voisivat luoda käyttöliittymäänsä ylläolevaa vastaavan taulukkonäkymän, joka auttaisi asiakasta hahmottamaan osakesäästötilinsä tilannetta sekä nostoista syntyviä veroseuraamuksia.

En pidä osakesäästötiliä yhteiskunnallisesti ajatellen kokonaisuuden kannalta aivan ihanteellisena mallina, mutta nykymuodossaan hankintameno-olettaman ottaminen osaksi myös osakesäästötiliä tuntuu perustellulta kahdestakin syystä. Se vähentäisi hieman insentiiviä pitää osakesäästötiliä ikuisena, mahdollisesti pelkäksi perintösäästötiliksi päätyvänä säästömuotona. Lisäksi se yhtenäistäisi pääomatulojen verotuskäytännön muiden omaisuuden luovutusten kanssa.

Toimiiko EKP oikein?

2023-12-02T17:41:00.001+02:00

Kirjoitin vuosi sitten viime aikojen erilaisista mahdollisista ylilyönneistä, ja yhtenä esimerkkinä nostin esille ohjauskorkojen muutokset ja sen, miten niistä voi lopulta olla seurauksena deflaatio (kts. Ylilyöntien aikakausi?). Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, varsinkin Suomen osalta ollaan jo hyvin lähellä deflaatiota, ja sama trendi pätee myös laajemmin Euroopassa. Olkoonkin että euriborien kehitys enteileekin nyt ohjauskorkojen laskua, EKP ei ole vielä sellaisesta juuri vihjannut.

Menikö EKP koronnostoissaan siis liian pitkälle? Tai vielä pahemmin: onko EKP aina myöhässä ja vetää lopulta yli? On sinänsä naiivia ajatella, että maallikkona pystyisi lukemaan tilannetta paremmin, mutta jos tilanne painuu deflaation puolelle, se tuskin on varsinaisesti ollut EKP:n tavoite? Eli onko silloin tehty virhe? Jos virhe on tehty, mitkä ovat sen taustalla olevat ajurit?

Toisinaan iso organisaatio saattaa syystä tai toisesta toimia tavalla, jota moni organisaation jäsen tai jopa enemmistö organisaatiosta ei pidä perusteltuna. Kun markkinoilla tapahtuu isoja muutoksia, löytyy aina ihmisiä, jotka näistä muutoksista hyötyvät. Jos EKP toimii varsinaisia tavoitteitaan ajatellen turhan myöhässä ja loppujen lopuksi liioitellen, voiko taustalla olla ylilyönneistä hyötyvien tahojen lobbaus? Tai onko EKP:n rakenteissa jotain sellaista, mikä saa sen toimimaan vähemmän ideaalilla tavalla? Vai onko EKP sittenkin toiminut juuri oikein?

Minulla ei ole näihin kysymyksiin vastauksia, mutta mielelläni ymmärtäisin aihepiiristä enemmän. EKP:llä pitää toki olla tietty itsenäisyys, ja ohjauskorkojen muutoksien kaltaisten asioiden suhteen viestinnän pitää olla erittäin hallittua, mutta silti herää myös kysymys: pitäisikö EKP:n päätöksentekoa käsitellä enemmän esimerkiksi mediassa, jotta laitoksesta syntyisi vähemmän norsunluutornimainen vaikutelma? EKP toimii makrotalouden ytimessä, ja jo siksikin olisi hyvä, jos tavallisetkin ihmiset ymmärtäisivät sen toiminnasta enemmän.

Kansanyhtiö Finnairin osakeanti

2023-11-12T10:25:00.003+02:00

Finnairin logo vuodesta 2010 lähtien

Runsaan kolmen vuoden takaisessa merkintäoikeusantien ehtoja käsittelevässä jutussa (kts. Markkinointitoimisto näyttää mallia helposti hahmotettavasta merkintäetuoikeusannista) päivittelin yleisesti, miksi merkintäoikeusantien ehdot on usein määritetty niin hankalasti hahmotettaviksi, kun pelkkä tarvittavan rahoituksen määrä ei ainakaan aina tunnu sitä yksin selittävän. No, sattumalta vain päivä tuon aiemman jutun kirjoittamisen jälkeen selvisi Finnairin annin ehdot, ja nehän yllättivät poikkeuksellisella vanhojen ja uusien osakkeiden välisellä suhdeluvulla 1/10. Tuo tuntui poikkeuksellisen dramaattiselta, ja erittäin rankasti toimimattomuudesta rankaisevalta, mutta nyt käynnissä oleva vuoden 2023 osakeanti on oikeastaan vielä tuotakin dramaattisempi!

Katsotaanpa miten Finnairin anti on oikein edennyt. Annilla Finnairin tarkoituksena on kerätä noin 570 miljoonaa euroa. Kysymys kuuluu: olisiko nämä rahat voinut kerätä jouhevamminkin? Annin edetessä on voinut kiinnittää huomiota esim. seuraaviin seikkoihin:

Ensinnäkin osakeannin ehdot ovat jokseenkin brutaalit vanhojen osakkeiden arvoa ajatellen. Kahta vanhaa osaketta kohden saa merkitä 27 uutta osaketta (eli laskennallisesti yhtä vanhaa osaketta kohden 13,5 uutta osaketta), joten käytännössä yrityksen arvosta tulee jatkossa olemaan ~93% uusissa osakkeissa! Lisäksi uusien osakkeiden merkintähinta oli asetettu hyvin alhaiseksi 0,03 euroon, kun annista ilmoittamista ennen kurssi liikkui 0,50 euron paikkeilla. Lähtökohtaisesti tämä näyttää todella tylyltä erityisesti sellaisia osakkeenomistajia kohtaan, jotka syystä tai toisesta eivät huomaa myydä tai käyttää saamiaan merkintäoikeuksia: omistusosuus dilutoituu pieneen murto-osaan entisestä.
Vaikka Finnair ilmoitti suunnitellusta annista jo lokakuun alussa, tarkat ehdot julkistettiin sijoittajien valinnanvapautta ajatellen äärimmäisen lyhyellä varoitusajalla: perjantaina 27.10. klo 16:00 annettiin tiedote ehdoista, ja käytännössä jos ei halunnut antiin oikeuttavia merkintäoikeuksia, tuli osakkeet myydä sitä seuraavien 2,5 tunnin (sic!) aikana. Markkinoilla tuosta seurasi suoraan noin 10 prosentin lisäromahdus edeltävien viikkojen annin suunnitteluilmoituksesta jo seuranneen sukelluksen jatkeeksi.
Finnair oli ns. senttiosake jo valmiiksi, ja tällä annilla osakkeen yksikköhinta on lyöty niin matalaksi 0,03-0,05 hintoihin, että pankkien käyttöliittymätkään eivät aina näytä hintoja ainakaan kaikissa yhteyksissä riittävällä tarkkuudella: kun desimaaleja pitäisi olla neljä, niitä saatetaankin näyttää vain tavalliset kaksi, mikä voi osaltaan lisätä hämmennystä tavallisissa sijoittajissa.
On myös ihmetelty sitä, miksi annin tavoitteiksi on nimetty rahoitusaseman vahvistamisen lisäksi myös osingonmaksukyvyn palauttaminen. Rahojen kerääminen sitä varten, että niitä voisi palauttaa, on erikoinen ajatus, mutta viestinnällisesti sen voi nähdä jossain määrin ymmärrettävänä sanomana. Yksi ongelma tässä on kuitenkin se, että rahojen veivaamisessa edes takaisin välissä mukaan saattaa tulla myös verottaja. Valtiollista omistajaahan tämä verotuksellinen ongelma ei koske, mutta tavallista sijoittajaa lähtökohtaisesti kyllä.

No, onko näillä tekijöillä sitten merkitystä? Ensimmäinen kohta herättää kysymyksen: eikö rahoja olisi voinut kerätä vähemmänkin hämmentävillä kertoimilla ja osakkeen arvoa brutaalisti dilutoivin ehdoin? Suunnilleen saman summan olisi saanut kerättyä esimerkiksi niin, että yhdellä vanhalla osakkeella olisi saanut merkitä 10 uutta osaketta 4 sentillä. Rajusti dilutoivat luvut nuokin ovat, mutta sentään astetta vähemmän, ja ainakin 10 uutta osaketta per vanha osake olisi ollut huomattavasti helpommin hahmotettava laskutapa kuin 27 uutta osaketta per 2 vanhaa osaketta. Yksinkertaisemmat ehdot olisivat luultavasti vähentäneet antia koskevaa laajaa ihmettelyä ja hämmennystä edes jonkin verran.

Toinen kohta herättää jopa senkin kysymyksen, onko noin lyhyt varoitusaika edes laillinen? Kaipa se on, mutta jos on kyse tapahtumasta, joka näin vahvasti käytännössä vaatii sijoittajan reagointia, eikö sille olisi perusteltua antaa merkittävämpi varoitusaika?

Listan kolmas kohta on triviaalisti oikaistavissa. Annin jälkeen on luultavasti tiedossa käänteinen split, jossa osakkeiden määrää kutistetaan yhdistämällä olemassa olevia osakkeita. Olettaisin, että suhdeluvuksi valitaan 100, jolloin osakkeen hinta mitattaisiinkin senttien sijaan euroissa. Toki voi kysyä, olisiko ollut perusteltua tehdä tällainen siirto jo aiemmin.

Neljäs kohta onkin sitten mielenkiintoinen siltä kantilta, että se herättää tavallaan astetta konkreettisemmalla tavalla kysymyksen siitä, kiinnostaako valtionyhtiötä kohdella osakkeenomistajia tasapuolisesti.

Kaiken kaikkiaan anti on aiheuttanut valtavaa hämmennystä osakkeenomistajien keskuudessa, eikä tässä ole kyse mitenkään pienestä joukosta, sillä vuoden 2022 tilinpäätöksen mukaan osakkeenomistajia on yli 110 000! Hämmennyksestä taas oivallinen esimerkki on mm. se, että vanhoilla ja uusilla osakkeilla on nyt viimeisimmillä noteerauksillakin valtava hintaero: 0,045€ vs 0,033€, eli vanhoista maksetaan 36% enemmän kuin uusista, vaikka kyse on arvopapereista, jotka yhdistyvät samaksi arvopaperilajiksi lähiviikkojen aikana! Sijoittajan tulee tietysti tiedostaa sijoittamisen riskit, mutta sekava ja vaikeasti hahmotettava anti voi saada ihmiset tekemään kalliita virheitä, kun sijoitukset ovat jo muutenkin selvästi tappiolla - kun taas samalla jotkut saattavat myös hyötyä sekaannuksen aiheuttamista kurssiliikkeistä.

Kolmen vuoden takaisessa kirjoituksessa näin antien yksityiskohdat merkityksellisinä paitsi osakkeenomistajien myös toisaalta potentiaalisten asiakkaiden näkökulmasta, mutta Finnairin kohdalla nousee valtionyhtiönä ja jonkinasteisena kansanosakkeena esille näiden lisäksi vielä kolmas, laajempikin sidosryhmä: Suomen kansa. Suurta osaa kansasta ei toki hetkauta annin yksityiskohdat mitenkään, mutta jos valtionyhtiö toimii osakeannin järjestelyissä tavalla, joka antaa vaikutelman, ettei pienosakkeenomistajista niin tunnuta välitettävän, minkälaisen kuvan se antaa? Herättääkö tapa luottamusta kansallista lentoyhtiötä kohtaan? Jos yhdessä valtionyhtiössä toimitaan näin, miten muita valtionyhtiöitä hoidetaan? Välitetäänkö tavallisista piensijoittajista? Halutaanko kansankapitalismin olevan kaikille?

Varainsiirtovero kohdistuu ankarimmin asunnon vaihtajiin

2023-10-22T16:40:00.001+03:00

Hallitus on esittänyt varainsiirtoveroon kahta muutosta: verokantojen laskua (neljänneksellä asuntojen ja kiinteistöjen osalta) sekä ensiasunnon verovapauden poistoa. Muutokset ovat herättäneet ainakin kolmenlaisia kommentteja:

iloa siitä, että veroa lasketaan
harmittelua, että tämäkin lasku kohdistuisi jotenkin nimenomaisesti hyvätuloisiin
harmia siitä, että ensiasunnon verovapaus poistuu.

Blogiani lukeneille ei tulle yllätyksenä, että oma suhtautumiseni osuu tuohon ensimmäiseen ryhmään. Tässä tekstissä käyn läpi, miksi.

Kumulatiivinen varainsiirtovero vuosien 2013-2023 ja vuosien 2024 veromallilla käyttäen viimevuotisen blogikirjoitukseni esimerkkiasuntoja (kts. asunnonvaihdon miinussummapeli)

Miksi se siis on hyvä asia, että verokantaa lasketaan 2 prosentista 1,5 prosenttiin asunto-osakeyhtiöiden osalta ja 4 prosentista 3 prosenttiin kiinteistöjen osalta? Koska nyt veroja on tarkoitus laskea, tähän kohtaan sopii oikeastaan osuvimmin viittaus kymmenen vuoden takaiseen blogikirjoitukseen, sillä tuolloin puolestaan tehtiin kutakuinkin vastaavansuuruinen korotus varainsiirtoveroon (kts. Lisääkö hallitus työttömyyttä?). Lyhykäisyydessään kyse on ennen kaikkea varainsiirtoveron aikaansaamista haitallisista kannustimista välttää muuttamista. Jos noita haitallisia kannustimia saadaan vähennettyä, se on hyvä asia.

Entä miksi mielestäni tässä veron laskemisessa ei ole kyse hyvätuloisten suosimisesta? Toki vähävaraisimmat eivät osta minkäänlaisia asuntoja, mutta käytännössä varainsiirtovero iskee pitkälti hyvin tavallisiin keskiluokkaisiin ihmisiin. Verorasitus on suurin niillä, jotka muuttavat usein, ja käytännössä yksi usein muuttava ihmisryhmä on tavalliset lapsiperheet, jotka tarvitsevat lisää tilaa perhekoon kasvaessa. Miksi perheitä pitäisi rangaista muuttamisesta?

Ja entä mitä ajattelen ensiasunnon verovapauden poistumisesta? Tämä on mielestäni edeltävää hieman monisyisempi kysymys. Vastustan ylipäätään varainsiirtoveroa, joten siinä mielessä sen on voinut nähdä positiivisena, että verolta on edes yhdessä tilanteessa voinut välttyä. Tästä huolimatta näen monta syytä luopua ensiasunnon erityisasemasta:

Ensinnäkin tuollainen erityisehto monimutkaistaa järjestelmää. Koska verovapaus on vielä arvokkaampi isompien asuntojen tai omakotitalojen kohdalla, edun säästämiseksi on myös kannattanut kikkailla. Säätämällä pariskunnan välisiä omistussuhteita esim. muotoon 49% ja 51% toisen verovapaus on säilynyt seuraavaa asuntoa varten, jonka kohdalla etu on todennäköisesti käytännössä suurempi. On yleisellä tasolla hyvin epätarkoituksenmukaista ja suorastaan haitallista, että järjestelmä on kannustanut tällaiseen toimintaan.
Toisekseen jos ainoa mahdollisuus varainsiirtoverokannan alentamiseen on sen vaikutusalueen laajentaminen, laajempi veropohja matalammalla veroprosentilla on ilman muuta kannattavampi vaihtoehto. Näin tasaantuu ero harvoin ja usein muuttavien välillä edes jonkin verran. Lisäksi kuten ylläolevasta kuvaajasta näkee, jo parin muuton jälkeen uusi malli tulee todennäköisesti ajan myötä edullisemmaksi myös sille ensiasunnon ostajalle.
Kolmannekseen varainsiirtovero on käytännössä ankarampi asunnonvaihtajille, ei ensiasunnon ostajille. Syy tähän on se, että veroa maksetaan koko uuden asunnon ostohinnasta, ei vain siitä saatavasta “arvonlisästä” eli vanhan ja uuden asunnon hintojen erotuksesta. Kun siis muutetaan vaikkapa 350 000 euron asunnosta 500 000 euron asuntoon, veroa maksetaan 500 000 eurosta, ei vain 150 000 eurosta. Tai vielä konkreettisemmin: jos muuton tarkoituksena on saada vaikkapa kasvatettua huoneiden lukumäärää neljästä viiteen, miksi veroa pitää maksaa pelkän yhden lisähuoneen sijasta kaikista viidestä huoneesta?

Eihän yleisesti ottaen kyse ole siitä, etteikö omistusasuja voisi jotain veroja maksaa. Varainsiirtoveron ongelma vain on se, että se rankaisee muuttamisesta ja vieläpä todella ankarasti. Yksi ratkaisu tähän olisi se, että uudesta asunnosta maksettavasta varainsiirtoverosta voisi vähentää myydystä asunnosta aiemmin maksetun varainsiirtoveron. Näin muutossa maksettaisiin käytännössä vain siitä “arvonlisästä” arvonlisäveron tapaan. Mutta niin kauan kuin varainsiirtoveron toimintaperiaate on se, mikä se nykyään on, mitä matalampi tuo vero on, sen parempi.

Miksi mikään puolue ei tunnu oikealta?

2023-09-28T22:40:00.002+03:00

Mainitsin heinäkuisessa blogijutussani, että mikään puolue ei varsinaisesti tunnu oikealta. Mutta miksi ei? Tässä jutussa käyn eduskuntapuolueet läpi, ja kerron kunkin osalta, mikä puolueessa joistain hyvistä puolista huolimatta mielestäni mättää. Lista kulkee suurimmasta puolueesta pienimpään eduskunnan paikkamäärillä mitattuna.

Nykyiset eduskuntapuolueet spiraalina lähtien keskeltä suurimmasta pienimpään

Kokoomus

Kansainvälisen kilpailun kannalta yleinen verotusaste on ihan merkityksellinen kysymys. Korkea veroaste voi ajaa ulkomaille tai heikentää Suomeen töihin tulemisen houkuttelevuutta. En sinänsä usko, että se on maastamuuttamisen tai maahanmuuttamisen kannalta keskeisimpiä kysymyksiä, mutta yksi kysymys kuitenkin, ja siksi on hyvä vertailla ansiotuloveroastetta ja kokonaisveroastetta muihin maihin verrattuna.

En kuitenkaan usko kaikkiin argumentteihin, joilla Kokoomus tuntuu usein perustelevan verojen alentamista hyvätuloisilta. En usko, että suurituloinen tyypillisesti vähentäisi työntekoa korkeiden verojen vuoksi tai tekisi enemmän töitä, jos verot olisivat pienempiä. Ensinnäkin suurituloiset tekevät usein työtä, josta myös pitävät, eikä verotus siten monella vaikuttaisi töiden tekemisen määrään mihinkään suuntaan. Toisekseen lisärahan tuoma rajahyöty elämänlaatua ajatellen kutistuu nettotulojen kasvaessa, mikä voi johtaa kokoomuslaiseen veroaleliturgiaan nähden päinvastaiseen lopputulemaan: jos verot kevenevät, riittävä tulotaso voidaankin saavuttaa vähemmällä työllä, jolloin voidaankin ruveta osa-aikaiseksi.

Kokoomuksessa hyvänä puolena näkisin muita puolueita lujemman uskon markkinavetoisuuteen, mutta välillä myös markkinauskoisuus voi mennä liiallisuuksiin esim. julkisten palveluiden yksityistämisessä. Lisäksi usein Kokoomuksen ajama politiikka ei tunnu niinkään vain kansakunnan edun hakemiselta talouskasvun tukemisen kautta, vaan leimallisesti hyväosaisten asioiden ajamiselta. Tämä näkyy hallitusohjelmassa siinä, että ns. solidaarisuusveron alarajaa nostetaan, mikä käytännössä tarkoittaa korkeatuloisten verotuksen kevenemistä. Se ei tunnu tarpeelliselta tai perustellulta tilanteessa, jossa muuten tehdään kuitenkin kovia leikkauksia valtion velkaantumisen hillitsemiseksi.

Perussuomalaiset

On tärkeää keskustella maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista. On vaikea sanoa, millaista maahanmuuttokeskustelu olisi, jos Perussuomalaisia ei olisi, mutta ainakin tässä nykytodellisuudessa keskusteluilmapiiri tuntuu perusteettoman kahtiajakautuneelta ja siltä, että maahanmuuton ongelmista olisi tullut jonkinasteinen tabu. Tuntuu, että muut puolueet eivät ongelmia halua niin esille tuodakaan, joten on hyvä, että yksi puolue niin tekee.

Perussuomalaisten ongelma vain on se, että puolue tuntuu usein olevan niin kategorisesti kaikkea maahanmuuttoa vastaan. Fakta on, että Suomi tarvitsee maahanmuuttoa. Kyllä, maahanmuuttoa on monenlaista, mutta Suomen kuuluu ottaa oma osuutensa myös humanitaarisesta maahanmuutosta, ja Suomeen vastaanotettavien pitää tuntea olonsa niin tervetulleiksi kuin mahdollista, ja on syytä panostaa siihen, että he integroituvat suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomi tarvitsee lisäksi muitakin kuin vain huippuasiantuntijoita. Hallituksen ajama kolmen kuukauden sääntö (eli että Suomesta joutuu poistumaan kolmen kuukauden työttömyysjakson jälkeen, ellei uutta työtä ole löytynyt) on vahva esimerkki siitä, miten maahanmuuttovastaisuus ilmenee käytännön politiikassa, ja tavalla, jonka uskon olevan haitallinen paitsi niissä tapauksissa, joissa sääntöä sovellettaisiin, myös sen suhteen, minkälaisen kuvan se välittää muille maahanmuuttajille tai maahan muuttoa harkitseville.

SDP

Pohjoismainen yhteiskuntamalli ja hyvinvointivaltio ovat hienoja saavutuksia, ja ne ovat SDP:n ideologian ytimessä. Hyvinvointivaltion ylläpitämisen puolesta on myös tehtävä jatkuvasti työtä, eikä vähiten tällaisina haastavina inflaation, velkaantumisen ja nousseiden korkojen aikoina.

Vaikka SDP:n yleinen filosofia tasa-arvosta lähtien onkin kannatettava, käytännön politiikka tuntuu sellaiselta, ettei se aina edistä tavoitteita kovin tehokkaalla tavalla. Jotkin hyvää tarkoittavat ohjelmat luovat vain suurelta osin tarpeetonta byrokratiaa ilman että ne välttämättä tuottavat yleistä hyötyä. Lisäksi monet esim. asuntopoliittiset ratkaisut saavat yhteiskunnan tarjoaman tuen kohdistumaan ei niinkään niihin, jotka tukea eniten tarvitsisivat, vaan enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoituneisiin keskiluokan edustajiin, tai ihmisiin, jotka vain osaavat parhaiten navigoida erilaisten tukimuotojen viidakossa.

Keskusta

Harvaan asutun Suomen eri alueiden asuttuna pitäminen voi olla ajatuksena mukava ja turvalliselta tuntuva, mutta politiikan keskeisimpiä tavoitteita on kuitenkin pitää huolta Suomen asemasta Euroopassa ja suhteessa muuhun maailmaan. Suhtautumiseeni toki vaikuttaa varmasti osaltaan se, että oma elämäni on aina ollut pääkaupunkiseudulla, mutta en usko enkä ole vakuuttunut, että Keskustan ideologian mukaisen hajautetumman yhteiskunnan edistäminen ajaisi noita Suomen yleistä etua koskevia tavoitteita.

Vihreät

Vihreiden joukosta on löytynyt useampia mielestäni järkevällä tavalla ajattelevia poliitikkoja. Esimerkiksi Osmo Soininvaara lähestyy asioita piristävän analyyttisesti siinä missä monen muun poliitikon ulostulot tuntuvat usein vain oman viiteryhmän asioiden ajamiselta varsin pintapuolisin perusteluin.

Puolueena Vihreiden ongelmana on omalta osaltani kuitenkin se, että vaikka ympäristöasiat ovatkin tärkeitä, pidän yhteiskuntarakenteeseen ja talouteen liittyviä asioita niitä tärkeämpinä. Isompiin puolueisiin verrattuna Vihreiden kohdalla on hankalampi hahmottaa, mihin suuntaan puolue pyrkii Suomea näiden kysymysten osalta viemään.

Vasemmistoliitto

Sekä SDP:n että Vasemmistoliiton arvoihin ja tavoitteisiin kuuluu tasa-arvo, mutta Vasemmistoliiton käytännön politiikka on selvästi leimallisemmin nimenomaan vähäosaisten edun ajamista. Se on periaatteessa sinänsä arvostettavaa, sillä nostamalla heikoimpia voi käytännössä edistetään tasa-arvoa, ja mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, sen parempi - olettaen että yhteiskunnan muut tärkeät muuttujat pysyvät vakioina. Ongelma vain on, että tasa-arvon hinta on liian kallis, jos se tarkoittaa valtion kokonaiskakun merkittävää kutistumista. Vasemmistoliittolainen politiikka vaikuttaa sellaiselta, että se veisi Suomen entistä syvemmälle velkaantumisen tielle, mikä olisi loppujen lopuksi haitaksi sekä heikko- että hyväosaisille.

RKP

Suomen ruotsalainen kansanpuolue lienee kaikista puolueista selvimmin yhden kansanosan oma puolue, mikä näkyy vaaleista toiseen säilyvänä vakaana noin 5%:n kannatuksena. Kun en itse ole suomenruotsalainen, enkä yleisesti ole esim. varsinaisesti kannattanut ns. pakkoruotsia (kts. yksi varhaisimmista blogijutuistani “Tyhjältä pöydältä 1: pakkoruotsi”), eikä puolue myöskään erotu muiden tärkeämpien kysymysten osalta, on vaikea löytää erityistä syytä äänestää RKP:tä.

Kristillisdemokraatit

Vaikka Päivi Räsänen ei olekaan enää Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, hän on ollut pitkään näkyvin vaikuttaja puolueessa. Hänen näkemyksensä mm. seksuaalivähemmistöistä ovat tuntuneet sen verran vääriltä, että ne ovat värittäneet mielikuvaa koko puolueesta, joka tuntuu muutenkin turhan konservatiiviselta.

Liike Nyt

Kun ottaa huomioon tämänkin blogikirjoituksen aiheen, eli sen, ettei mikään puolue tunnu aivan oikealta, on piristävää nähdä ihan eduskunnassa asti puolue, joka esiintyy vanhemmille puolueille uutena vaihtoehtona. Pienellä puolueella ei ole kovin merkittävää vaikutusvaltaa, mutta toisaalta ei sen pitäisi sellaisenaan olla este äänestämiselle, sillä ei pienen puolueen kasvaminen isommaksi ole mikään mahdottomuus. Siinä missä esim. RKP on leimallisesti yhden kansan osan puolue, Liike Nyt on kuitenkin yhteen ihmiseen eli Hjallis Harkimoon henkilöityvä puolue.

Liike Nytin äänestäminen on siis pitkälti Harkimon äänestämistä, ja jos juuri hän ei tunnu oikealta, ei helposti tunnu puoluekaan. Harkimolla on sinänsä pääasiassa hyvällä tavalla reipas tapa kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä, mutta toisaalta vaikka Harkimo tuntuisikin oikealta, ei se silti välttämättä riitä syyksi puolueen äänestämiseen. Hjallis itse ei ensinnäkään ole äänestettävissä kuin Uudenmaan vaalipiirissä, joten muissa vaalipiireissä tulee oleellisemmaksi hahmottaa, mitä itse puolue varsinaisesti edustaa. Puolueen tavoitteista voi toki käydä helposti lukemassa, mutta tavoitteiden kirkastuminen vie uuden puolueen kohdalla aikansa. Lisäksi pienen puolueen kohdalla tuntuu jotenkin korostuvan sen merkitys, miten suhteellinen vaalitapa saa äänet jakautumaan, ja minkälaista porukkaa puolueen ehdokasriveistä tarkemmin oikein löytyykään. Jos siis esim. puolue saisikin toisen edustajansa eduskuntaan, kenelle se annettu ääni saattaisikaan valua?

On joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä, miten vanhoja puolueita haastava puolue tästä kehittyy.

Miten siis äänestää?

Miten tämä kaikki omalla kohdallani vaikuttaa? No, kun mikään puolue ei tunnu täysin oikealta, oma lähestymistapani on jonkin verran enemmän henkilö- kuin puoluelähtöinen, mikä tekee minusta ainakin jossain määrin liikkuvan äänestäjän. Puolueetkin koostuvat yksilöistä, ja yksilöt vetävät puoluetta aina tietyn verran johonkin suuntaan. Äänestettävää valittaessa pitää siis vain löytää oikea henkilö puolueesta, joka tuntuu, jos nyt ei oikealta, niin ei myöskään täysin väärältä.