Vanhan naisen kompurointia -tai sitten ei

Viimeinen viesti Aktiivisilta Senioreilta

2012-09-27T01:36:00.002-07:00

Edellisellä kerralla julkistamani impulsiivinen kirjeeni Kaarina Hughesille, Terttu Putilalle, Sirkka Minkkiselle, Pirkko Tarvaiselle ja Marja Dahlströmille poiki pikavauhdilla kannanoton. Kauan ei nokka tohissut kun Kaarina sen muotoili. Jonkinlainen alasajoni oli tapahtumien nopeudesta ja kirjeen tyylistä päätellen hänen päässään jo etukäteen valmiiksi mietittynä.

Tuijottaessani viestiä nyt, minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö juuri Kaarina olisi kirjeen muotoillut. Kaikki pikkutarkat muotoseikat puhuvat sen puolesta. Niitähän hän rakasti ja piti tärkeänä, tärkeämpänä kuin sitä, miten talohanke eteni, mitä saamme aikaseksi. Esimerkiksi kirjoittamastani apuraha-anomuksesta Messurahastolle Kaarinalla oli ollut huomautettavaa ainoastaan tilinumerosta: pitikö siinä olla välilyönti vai ei. Minä luotin ainoastaan maalaisjärkeeni. Ennen kuin sitten lähdin juoksujalkaa viemään anomusta Messurahastolle, sanoin puheenjohtajallemme, että jos välilyönti olisi todella tärkeä, se aiheuttaisi kauheasti lisätyötä pankeissa - ja muuallakin - vuodet läpeensä. Eivät sellaisiin ratkaisuihin päädy yritykset, joiden pitää tehdä tulosta. Mikä ajan ja rahan tuhlaus!

Seuraavana kirje, jonka saatuani kirjoitin eroanomukseni Aktiivisille Senioreille heti kotiin päästyäni. Sillä hetkellä kun jalkani koskettivat toimistomme edessä olevaa katua, tiesin jo edessä olevan ratkaisuni. Minun ei tarvinnut sitä miettiä tuntiessani Eilan syljen kasvoillani hänen ajaessaan minua portaita alas kädet yläpuolellani lepattaen. Olen kuvannut tuota hetkeä aikaisemminkin.

ASIA: ANNA-LIISA MIKKELÄN E-MAIL 23.5.2002 "SEMINAARIHANKE"

Me allekirjoittaneet Aktiiviset seniorit ry:n johtokunnan jäsenet esitämme pöytäkirjaan liitettäväksi alla olevan kannanottomme yhdessä Anna-Liisa Mikkelän (Thu,23May 2002 13:33:50) ja Eila Puotilan (23. toukokuuta 2002 8.45) sähköpostiviestien kanssa:

Odotamme yhteisöllisyyshanketta ajavalta johtokunnan jäseneltä rakentavampaa suhtautumista yhteistyökumppanmeihinsa. Emme voi hyväksyä kehenkään johtokunnan jäseneen kohdistuvaa asiatontra parjaamista ja toisistaan täysin irrallisten asioiden esittämistä siten ja sellaisessa valossa, että syntyy vääristynyt kokonaiskuva.

Helsingissä 28. toukokuuta 2002

Kaarina Hughes

Terttu Putila

Sirkka Minkkinen

Pirkko Tarvainen

Marja Dahlström

Muutama ajatus tästä paperista. Siinä minua syytetään vääristyneen kokonaiskuvan antamisesta. Mitä Kaarina itse oli tehnyt saadakseen oikean kokonaiskuvan yhdistyksesta ja sen asioista? Jos hänellä tuo kuva olisi ollut, hän ei olisi kirjoittanut yllä olevaa. Minun ehdotukseni auttaa kokonaiskuvan luomisessa olivat valuneet kerta toisensa jälkeen kuin vesi hanhen selästä. Kaarina ei pyynnöistäni huolimatta ollut sanallakaan puuttunut siihen myyräntyöhön, mitä Eila Puotila oli koko kevään selkäni takana harjoittanut. Olin myös ehdottanut Kaarinalle, että pyytäisimme Suomen Mielenterveysseuran toiminnan johtajaa Pirkko Lahtea, joka oli yhdistyksemme jäsen, selvittämään Eilan ja minun tulehtuneita välejä, mikäli Kaarina ei hommaan kykenisi. Ehdotus ei johtanut mihinkään toimenpiteeseen. Hän ei edes maininnut kuulleensa ehdotuksestani! Entä tapaukset Heikki Sirén tai Arja Jääskeläinen.

Kaarina ei myöskään halunnut minun auttavan häntä, uutta puheenjohtajaamme, tutustumaan yhdistyksen historiaan - sen saavutuksiin, mutta myös ongelmiin. Sen sijaan hän oletettavasti hautautui puheenjohtajana aloitettuaan järjestämään yhdistyksen papereita, lukemaan pöytäkirjoja ja kirjeenvaihtoa. Ei hänellä minun mielestä sellaiseen ollut aikaa. Olisi delegoinut tehtävän muille. Mutta kuten olen Heikki Sirénin tapauksesta kertonut, puheenjohtajamme piti tärkeämpänä kantaa lahjaksi saamiamme tuoleja toimistoon kuin käydä keskustelua yhdistyksen jäsenten kanssa.

Kiihtyvää kirjeiden vaihtoa

2012-09-24T07:09:00.000-07:00

Seuraavana kopioituna se kirje, jonka lähetin Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsenille saatuani Eila Puotilalta useamman sävyltään negatiivisen viestin. Ratkaiseva kimmoke kirjeeni lähettämiseen oli kuitenkin Eilan jokaiselle hallituksen jäsenelle lähettämä kirje, jonka viime kerralla (22.9.) julkistin. Siis tässä minun kirjoittamani impulsiivinen tuotokseni, joka aiheutti myrskyn vesilasissa:

Hei, olipa hyvä että saan mahdollisuuden vastata sähköpostitse niin jää sekä Eilan kirje että tämä minun vastaukseni arkistoon seuraavien sukupolvien tutkailtavaksi. E n s i n n ä sanon sen, että on melkeinpä sääntö - eikä siis poikkeus - että Eila nousee takajaloilleen ehdotinpa tai teenpä minä mitä tahansa. Jos Eila olisi kuulunut edelliseen hallitukseen, tontti olisi jäänyt saamatta, samoin moni muu asia tekemättä Loppukiri-hankkeen toteuttamiseksi.

T o i s e k s i kerron miksi rupesin kiirehtimään seuraavaa seminaaria ilman hallituksen virallista päätöstä. Hallitus oli alkuvuodesta 2002 pistänyt minut varainhankintaryhmään, kaiken lisäksi vetäjäksi. Käsittääkseni oli päätetty, että näitä rahankeruuseminaareja pidetään, mutta sitä ei voi etukäteen tarkalleen päättää, millaisia niistä tulee. Terttu Putila totesi kuitenkin passiivia käyttäen pari viikkoa sitten, että seuraavan seminaarin valmistelemiseen on varattava enemmän aikaa kuin mitä huhtikuun 19. päivän seminaariin jäi. Tietäen sen tuntimäärän, minkä seminaari "Miten suuret ikäluokat tulevaisuudessa asuvat" meille teetti - ainakin minulle ja sisarelleni Kaisulle - haluan delegoida seminaarin valmistelemisen suuremman joukon tehtäväksi.

Koska minä sain puhuttua ilmaisen tilan edellistä rahankeruuseminaaria varten, tiedän kokemuksesta kuinka hyvissä ajoin ja pitkällä tähtäimellä näitä seminaaritiloja on ruvettava pyytämään. Myös niille, jotka voivat tiloista jotain maksaakin, jonotusaika on pitkä - puhumattakaan niistä, jotka meidän laillamme pyytävät tiloja ilmaiseksi. Kuten hallituksen kokouksessa sanoin, tilan saaminen marraskuulle ei nytkään ollut itsestään selvää. Se vaati LEL:n viestintäpäällikön motivoimista. Ennen kuin soitin LEL:iin, istuin MarjaDahlströmin ja Sirkka Minkkisen kanssa vaihtamassa ajatuksia viinilasin ääressä ja siellä marraskuu ja LEL:ltä luvatut tilat olivat puheenaiheena. Samoin keskustelussa mainittiin kuukausikokouksiinkin puhujiksi lupautuneet psykologi, luennoitsija, tietokirjailija Tony Dunderfelt ja prof. Sirkka-Liisa Kivelä, joille kuukausikokousten ajankohdat eivät ole sopineet mutta joille nyt ehdottamani varainkeruuseminaari marraskuussa sopisi. Näitä poikkeuksellisen valovoimaisia puhujia sekä LEL:n ilmaista seminaaritilaa on mahdoton saada kokoon muutaman kuukauden varoitusajalla. Siksi minä olin aikaisin liikkeellä, siksi minä entisiltä haastateltaviltani Tonylta ja Sirkka-Liisalta suostumukset saatuani soitin välittömästi LEL:iin sekä myös Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajalle Pirkko Lahdelle. Tässä ja nyt voin jo sanoa, että jos nyt soittaisimme uuden kierroksen näille ilmaiseksi lupautuneille ihmisille, uusia esteitä olisi jo voinut tulla ja vaatisi taas todella paljon työtä ja aikaa saada sama ajankohta sopimaan kaikille kolmelle puhujalle ja lisäksi LEL:lle.

Siis yhdistyksen ja hallituksen - ja ennen kaikkea itseni - parasta ajatellen ryhdyin asialle heti. Minullakin on yksityiselämää ja omat rajoittavat aikatauluni. En voi olla Aktiivisten Senioreiden käytätettävissä ympäri vuorokauden. Haluan myös päästä tänä kesänä huomattavasti helpommalla kuin viime kesänä, jolloin seniorit kaikkosivat mökeilleen ja ulkomaille ja minä jäin melkein ainoana Helsinkiin.

K o l m a n n e k s i kerron tässä e-mailissani asioita, jotka olin toivonut voivani jättää kertomatta näin sähköpostitse, mutta jotka nyt Eilan kirjeen saatuani haluan kaikkien tietävän. En halua pitää niitä sisässäni energiaani syömässä. Myönnän, että Eila on ollut hyvin halukas yhteistyöhön kanssani. Esimerkiksi kun viime vuoden lopulla kerroin suunnittelevani joulun ja uuden vuoden väliin vapaamuotoista tilaisuutta kotonani, Eila oli ainoa joka aktiivisesti osoitti kiinnostuksensa järjestelyäni kohtaan ja lähetteli sähköviestejä. Tilaisuus jäi pitämättä. Marraskuussa, kun Ryhmätyö ry:n 40-vuotisjuhlat olivat ajankohtaiset, sain tilaisuuteen kutsun toimittajana. Kun Eila kuuli kutsusta, hän pyysi päästä mukaan. Kauhistuin. En ole koskaan käyttänyt toimittajan asemaani tällä lailla väärin. En ole koskaan vienyt sen kummemmin lapsiani kuin ystäviänikään tällaisiin tilaisuuksiin, vaikka tiedän monien kollegoideni tekevän niin. Pyytäessään päästä mukaani Eila osoitti, ettei tunne minua. Vielä pahemmin hän vinksahti ollessamme Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen tutkijan Mervi Lehdon luona. Mukana oli myös Heikki Kettunen, jonka olin halunnut paikalle hänen ATK-asiantuntemuksensa takia. Eila taas itse pyysi päästä mukaan. Tilaisuuden ollessa loppumaisillaan Eila alkoi puhua siitä, kuinka Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäseniä on pian jäämässä eläkkeelle ja työstä erotessaan he jäävät ilman internet-yhteyksiään. Eila johdatteli sanoja tavalla, josta ei ollut epäilystäkään: hän halusi ilmaiset koneet pian eläkkeelle jääville eli Sirkka Minkkiselle ja itselleen. Ja minä kuulemma voisin tehdä juttua siitä firmasta, joka koneet lahjoittaisi. Pöyristyttävää! Pidin sitä aikamoisena kähmintänä - etten sanoisi huoraamisena, jota ilmaisua olen kuullut ammattikuntani muutamien ihmisten tällaisen tilanteen yhteydessä käyttävän.

Eilasta hallituksen työskentely on syöksähtelevää. Edellinen hallitus on saanut kohtuuttomasti moitteita työskentelytavoistaan ottaen huomioon, mitä se sai aikaiseksi. Kaikkihan tuloksia ihmettelevät: virkamiehet, tutkijat, poliitikot. Nyt Eila jatkaa uudenkin hallituksen arvostelemista, vaikka sekin on saanut paljon aikaiseksi. Kädet helmassa emme ole istuneet. Nimenomaan haluan esittää tässä ihailuni Karinalle, joka tekee uutterasti perusteellista työtä. Me edellisessä hallituksessa töitä paiskineet tiedämme sen. Mutta me Marja Dahlströmin kanssa tiedämme myös tehneemme arvokasta työtä. Liian paljonko, liian lyhyessä ajassako? Kyllä minulle on koko ajan riittänyt tasaiseen tahtiin töitä ja tehtäviä, mutta muistelen edellisessä hallituksessa muutaman jäsenen hämmästyksekseni todenneen, että "eihän tässä ole kiirettä ennen kuin..." Se ei mielestäni pitänyt paikkaansa. Väkisin puurtamista? Väsymystä? Kyllä kai. Jos on vaikeista asioista kysymys ja pitää saada aikaan jotakin muutakin kuin pöytäkirjoja ja liturgista puhetta, väsymys on ansaittua. Turhautuneisuus? Ehkä sitäkin. Mistähän se tulee itse kullekin? Eila kirjoittaa, että kaksi jäsentä on hallituksesta eronnut ja kolmas uhannut erolla. Minä en ole Arja Jääskeläisen enkä Heikki Sirénin eroa aiheuttanut, hallituksen toiminta kyllä. Pirkko Tarvaisen eron sentään estin. Vai miten se meni? Turha näistä eroista on puhua enää tässä vaiheessa. Kaarina Hughes osoitti suurta rohkeutta ehdottaessaan aikanaan johtokuntaan Arjaa, jota ei alkujaan kovin helposti joukkoomme hyväksytty. Uskon, että Arjan piipahtamisella hallituksessa oli tarkoituksensa. Minulle hän oli tärkeä. Minä pidän häntä omana hengenheimolaisenani ja pidämme edelleen yhteyttä hänen erostaan huolimatta. Harvinaisen rehellinen ja suorapuheinen ihminen. Peloton. Hänen piti tulla tänään luokseni käymään, mutta Suvi-Anne Siimeksen tapaaminen eduskunnassa ajoi meidän treffien yli. Siispä Arja tulee luokseni ensi viikolla.

Mitä tulee Eila Raikaslehtoon, meidän välillä ei ollut luottamusta. Hän istui hetken hallituksessa ja työskenteli muutamassa työryhmässä mutta erosi aika pian. Luottamus todellakin puuttui ja sitähän pitäisi olla ihmisten välillä, jotka tällaista hanketta puuhaavat. Olen kirjoittanut Eilasta useampaankin kertaan, enkä rupea nyt asioita kertaamaan. Eila Puotilankin suhteen olen menettänyt luottamukseni. Valtaosa hänen aloittamistaan asioista lopahtaa. Kokoustiloja hän ei onnistunut koskaan hankkimaan, vaikka kovasti ja pitkään yritti. Annalan tilaisuuksissa, joita hän järjesti, on ollut yleisökato. Tutustumismatkasta Tampereen senioritaloihin ihmisiä ei saatu kiinnostumaan ja niin hanke siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Siikarantakin poti osanottajapulaa ja tuli kohtuuttoman kalliiksi antiinsa nähden. Kysymys on minun mielestäni ollut huonosta markkinoinnista. Myös kotisivujen hyödyntäminen on jäänyt kesken Eilan mahtipontisista sanoista ja hallituksen asiattomasta arvostelusta huolimatta. Eilalle sanoisin: enemmän tekoja, vähemmän sanahelinää. Hänhän puhuu niin paljon yhteisöllisyydestä. Missä hänen yhteisöllisyytensä on? V i e l ä : Miksi seminaarin valmistelijat pitäisi valita hallituksen ulkopuolelta? En vastusta jos siellä on kapasiteettia, mutta ihmisissä joita emme tunne on vaaransa. Tutustuminen uusiin ihmisiin ei ole tapahtunut toivotulla nopeudella. Syynä on ainakin omalta osaltani ollut yletön kiire. En ole voinut revetä joka paikkaan.

Missään tapauksessa en halua hallituksesta pelkkää kumileimasinta, enkä myöskään hallituksen tilaisuuksista ikäviä kuivia istujaisia, joissa vain yhdensortin huumorille on tilaa. Kiitos Britta Ljundellille hallituksen kokoukseen osallistumisesta. Ehdin jo muutamalle ihmiselle kertoakin, että Eila Puotila ei ollut niin hyökkäävä minua kohtaan kuin yleensä ja että se ilmeisesti johtui Brittasta.

Haluan vielä kertoa sen, että Eila joka työssä ollessaan käytti hyvin paljon aikaa päätteensä ääressä, on sulostuttanut minun elämääni myös sellaisilla kirjeillä, jotka hän on lähettänyt ainoastaan minulle. Ne ovat ikävää luettavaa. Kuvittelen, että kun sellaisia tulee useampi, monet ihmiset saattaisivat jopa nostaa niistä oikeusjutun. Viimeisessä hän kirjoitti rustaavansa kirjettä silläkin uhalla, että siitä mahdollisesti seuraa jotakin. Mitähän? En vastannut siihen. Mutta olen näyttänyt kirjeen ja keskustellut asiasta psykologi-ystäväni kanssa. Toivon nyt, että Eila jättää minut rauhaan ikävältä sanahelinältään ja tuloksettomalta kritiikiltään. Kuten hallituksen kokouksissa olen useampaan kertaan sanonut, ihminen on kokonaisuus. Myös sellaiset luonteenpiirteeni, joita jotkut teistä eivät voi sovinnaisina tai kateellisina tai muista syistä hyväksyä, ovat osa minua. En aio luopua niistä. Ilman tiettyä rämäkkyyttä, jota jotkut teistä minussa arvostelevat, Loppukiri-hanke olisi jäänyt alkion asteelle. Samoin monet muutkin - tosin pienemmät - projektini.

Elämässä ei voi poimia pullasta pelkkiä rusinoita. Silottelun ja selän takana puhumiseen minä en usko.

Terv. Anna-Liisa

Onhan tämä pitkä ja välillä vaikeastikin luettava kirje. Hiukan olen sitä muuttanut helpottaakseni ymmärtämistä. Sanoma on kuitenkin sama, joka räjäytti pankin. Seuraavalla kerralla näette, miten Kaarina Hughes minulle vastasi - ja aiheutti samalla koko muu Aktiivisten Senioreiden hallitus tukenaan minun yhdistyksestä eroamiseni.

Varainhankintaseminaarin jälkeen

2012-09-22T11:15:00.001-07:00

Aktiiviset Seniorit oli siis pitänyt huhtikuun 19. päivänä (2002) ehdottamani ja ideoimani varainhankintaseminaarin "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat". Sen pitopaikaksi olin saanut puhuttua LEL:ltä tilat. Seminaariin emme kuitenkaan saaneet osallistujia ihan niin paljon kuin olimme toivoneet, joten päivä ei ollut vastannut ihan odotuksiamme. Seminaarin tuotto 3000 euroa tuli kuitenkin varattomalle yhdistykselle tarpeeseen. Aika pian seminaarin jälkeen istuin lyhyen tovin hallituksen kokouksen jälkeen Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kanssa viinilasin ääressä. Sellainen ei ollut tavallista. Taisi olla ainoa yhteinen ravintolareissu koko yhdistyksessä olo aikanani.

Tuossa tapaamisessa keskustelimme ymmärrettävästi myös pidetystä seminaaristamme. Samalla puhuimme seuraavista seminaareistamme, Kaarina Hugheshan oli tammikuussa nimittänyt Marja Dahlströmin, Terttu Putilan ja minut varainhankintatyöryhmään, mistä toimeksiannosta en ollut kovin mielissäni. Minut oli nimetty työryhmään poissa ollessani ja lupaa kysymättä. Muistan, että tavoistani poiketen olin lähtenyt kesken kokouksen oopperaan Eija Pulkkisen kutsumana. Lupasin nyt naisille huhtikuista iltaa istuessamme hankkia seuraavaan seminaariimme sellaiset luennoitsijat, jotka houkuttelisivat paikalle enemmän maksavaa yleisöä. Ensimmäistä varainhankintaseminaariamme varten olimme nähneet todella paljon vaivaa etsiessämme lähes kaikkien Suomen kuntien ja kaupunkien johtajien ja sosiaalijohtajien osoitteet. Operaatioon oli osallistunut suurempi joukko aktiivisia senioreita kuin mihinkään aikaisempaan "projektiin". Eniten työtä osoitteiden hankkimiseksi tekivät sisareni Kaisu Mikkelä sekä Marja-Riitta Hakala.

Dahlström ja Minkkinen eivät nyt jarrutelleet syksyksi ajatellun seminaarin pitämistä. Terttu Putilakin oli heti edellisen seminaarin loputtua todennut, että seuraavan seminaarin valmisteluun pitäisi varata enemmän aikaa kuin edelliseen oli ollut. Muistan hyvin, miten ideani varainhankintaseminaarista oli hallituksen kokouksessa otettu vastaan. "Miten me uskallamme?" oli Pirkko Tarvainen silloin kysynyt, johon minä jotenkin tähän tapaan: "Mitä me voimme menettää? Tipahdamme korkeintaan luudan päältä lattialle." Ajattelin, että jos teemme kaiken itse - hankimme osoitteet ilmaiseksi samoin kuin puhujat ja seminaaritilan, hoidamme markkinoinnin itse jne. - saamme kaikki seminaarista kertyneet rahat yhdistykselle, tarkemmin sanoen rahaa Loppukirin yhteistilojen neliöihin. Keväällä 2002 meille oli jo selvinnyt, ettei RAY välttämättä pitänyt Loppukiriä avustamisen arvoiseksi. Muistan syynkin: joidenkin rahasta päättäjien mielestä yhteisöllinen senioritalo olisi aiheuttanut vääristynyttä kilpailua. En ymmärtänyt selitystä silloin, mutta vaalirahajupakan selvittelyn alettua kymmenen vuotta myöhemmin monta palapelin osasta loksahti kuin itsestään paikoilleen. Huh huh!

Olimme outo lintu tonttipolitiikan hetteikössä

Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin järjestänyt koko maata käsitteleviä seminaareja, mutta minun molemmat sisareni olivat. Heillä oli positiivisia kokemuksia tältä alueelta. Luultavasti ehdotin Minkkiselle ja Dahlströmille seuraavia luennoitsijoita: Tony Dunderfeltia, Sirkka-Liisa Kivelää ja Pirkko Lahtea. Olin varma, että saan heidät kaikki puhumaan ilmaiseksi, sillä he olivat entisiä haastateltaviani Yleisradion ajaltani. Enempi ongelmaa tuotti seminaaritilan saaminen, vaikka aikaa oli yli puoli vuotta. Summa summarum: Omasta mielestäni olin saanut Minkkiseltä, Dahlströmiltä ja Putilalta suostumuksen suunnitelmilleni.

Ilmeisesti sain toukokuun 22. päivänä pitämäämme hallituksen kokoukseen mennessä alustavat lupaukset niin seminaaritilasta kuin puhujistakin. Eila Puotilalle, joka rakasti enemmän muotoseikkoja ja kokoustamista kuin todellisia tuloksia, työvauhtini oli liikaa. Todennäköisesti hän kuuli suunnitteilla olevasta seminaarista vasta kokouksessa. Hän lähetti kaikille johtokunnan jäsenille seuraavana aamuna sapekkaan kirjeen, joka oli suunnattu ideoimaamme seminaaria ja minua kohtaan.

Hei, 22.5. johtokunnan kokouksessa tuli keskusteluun taas ´syksyn seminaari´.

Ehdotan, että otamme tähän astisista kokemuksistamme oppia:

1. Johtokunnan työskentely on syöksähtelyä asiasta toiseen. Ei sellaista suunnitelmallista toimintaa, jossa jäsenet tietäisivät että näitä ja näitä asioita viemme eteenpäin näissä aikatauluissa. Yksittäisistä ihmisistä huokuu väsymys, turhautuminen, innostumattomuus, väkisin puurtaminen. Kaksi jäsentä on vuoden alkupuolella eronnut, yksi yrittänyt erota ja vain velvollisuudentunto pitää loppuja koossa.

2. Listataan johtokunnan must-asiat ja yritetään hoitaa ne parhaamme mukaan.

-Onko meillä pöytäkirjassa päätös seminaarista syksyllä? Jos ja kun, niin

-todetaan sen tarkoitus ja tavoitteet pöytäkirjaan

--nimetään hankkeelle projektiryhmä, joka koostuu toimintakykyisistä ja halukkaista johtokunnan ulkopuolisista jäsenistä. Projektiryhmän on toimittava suunnitelmallisesti, sen on pidettävä kokoukset ja niistä on tehtävä muistiot, joiden jakelussa on myös johtokunta.

--johtokunta seuraa hanketta muistioista ja tekee tarvittavat päätökset niissä olevien valmistelujen esitysten pohjalta.

3. Johtokunta keskittyy ja ponnistelee hoitaakseen listatut välttämättömät asiat mahdollisimman hyvin.

Aamuterveisin, Eila.

Eilan kirjeessä on aivan aiheellistakin arvostelua, mutta on siinä virheitäkin. Alkuvuodesta oli eronnut paljon useampi ihminen kuin kaksi. Lähtijöiden joukossa olivat mm. ensimmäisessä hallituksessa istuvat Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, hallituksessa istuva Arja Jääskeläinen sekä edellisenä syksynä yhdistykseen liittyneet Heikki ja Anja Sirén. Heikki ehti istua muutamia viikkoja rakennustyöryhmässä. Niin ikään oli eronnut hallituksessa istunut Eila Raikaslehto, jota olin hetken ajan jopa ajatellut yhdistyksemme puheenjohtajaksi, mutta jonka käyttäytymiseen olin karvaasti pettynyt kuten Marja Dahlströmkin. Eronnut oli myös mystinen Raimo Myöhänen, josta en koskaan oikein päässyt selville mikä hän oli miehiään. Hän väitti olevansa insinööri, mutta edes tietotekniikka ei ollut hänellä hallussaan vaan hän osallistui yhtenä kahdeksasta jäsenestämme järjestämällemme ATK:n alkeiskurssille. Jossakin työryhmässä hänkin istui mutta ei hallituksessa. Myöhänen oli se mies, jonka Marja Dahlström päästi minulta - ja muilta hallituksen jäseniltä - kysymättä yksin neuvottelemaan Satoon. Kuulin siitä vasta jäljestä päin Saattoi kevään 2002 aikana erota muitakin, he olivat kuitenkin rivijäseniä, joiden lähtöä emme edes huomanneet. Vaihtuvuus yhdistyksessä oli suurta, mutta kuten olen aikaisemminkin sanonut minua yksin on turha syyttää ihmisten lähdöstä.

Katson Eila Puotilan kirjanneen kaikki epäkohdat ja epäonnistumiset minun syykseni. Olisihan hänen täytynyt ottaa huomioon, että minä olin tuonut yhteisöllisen senioritalomallin Tukholmasta, käynnistänyt koko hankkeen, kutsunut koolle perustavan kokouksen, saanut tontin, lobannut satoja ihmisiä, hoitanut alkuaikojen tiedotuksen, puhunut lukuisia ihmisiä yhdistykseen mukaan. Kaikki ei ehkä ollut tapahtunut pilkulleen eikä paragrafilleen muotoseikkoja noudattaen mutta hämmästyttävää tulosta olin tehnyt. Jos olisin tehnyt niin kuin Eila nyt neuvoi, en olisi voinut esimerkiksi allekirjoittaa tonttianomusta juhannuksen alla 2000. Yhdistystä ei nimittäin silloin vielä ollut olemassakaan vaan vasta pari kuukautta myöhemmin. Ties miten Loppukiri-hankkeen olisi käynyt jos en olisi saanut silloin kiilattua jalkaani ovenrakoon. Olimme Helsingin tonttipolitiikan hetteikössä todella outo lintu. Kokemattomana en sitä silloin tajunnut. Yksi sun toinen asia on kuitenkin selvinnyt minulle 10-12 viimeisen vuoden aikana, vaikka en asiaa ole varsinaisesti tonkinutkaan. Kuten olen blogia aloittaessani kirjoittanut, totuus tulee aina aikaa myöten päivän valoon.

Puheenjohtajamme panee pillit pussiin

2012-09-17T09:33:00.000-07:00

Kun erosin Aktiivisista Senioreista, haltuuni jäi paljon yhdistyksen papereita, aika kasa sellaisiakin, joista kenelläkään muulla ei ollut edes valokopioita. Ihmettelin aikoinaan ja ihmettelen vieläkin, miksi kukaan auton omistavista senioreista ei tullut kesällä 2002 noutamaan hallussani olevia yhdistyksen papereita. Ne täyttivät suuren kummitädiltäni perimäni vanhan matkalaukun, jota en koskaan ollut käyttänyt varsinaisessa tehtävässään. Säilöin siihen muistoni vuosilta 1999-2002. Poissa silmistä, poissa mielestä. Minulle oli kristallin selvää, että olin tehnyt riittävästi Aktiivisten Senioreiden puolesta enkä siinä vaiheessa enää halunnut edes pikkusormeani yhdistyksen puolesta liikauttaa. Enkö ollut tehnyt jo tarpeeksi?

Tiedän kyllä syyn, miksi paperit jäivät haltuuni, miksi kukaan ei tullut niitä silloin noutamaan, miksi kukaan hallituksessa istuva ei edes soittanut minulle. Totuus on se, että lähtöni yhdistyksestä ei ole trauma ainoastaan minulle, vaan myös jokaiselle yhdistyksen silloisen hallituksen jäsenelle. Mutta kuinka paljon Loppukirissä asuvat ihmiset tietävät tapahtumista, jotka johtivat erooni? Tuskin paljoa, jos yhtään mitään. Olen kuullut hallituksen jäsenten selittäneen eroni mm. sanottamalla että "erimielisyyksiä tuli". Tosiaankin tuli. Minun kannaltani tuli ratkaisevia erimielisyyksiä. Tässä sanon vain sen, että kukaan ei ole pitkän elämäni aikana loukannut toimittajan identiteettiäni niin syvästi kuin Eila Puotila ollessamme VTT:ssa lobbaamassa. Olen kirjoittanut tapahtumasta aikaisemmin, joten tässä en nyt ryhdy sitä kertaamaan.

Aktiivisten Senioreiden toinen puheenjohtaja Kaarina Hughes oli epäilemättä se, joka junaili minulle lähdön yhdistyksestä. Mutta tapahtumat käynnisti Eila Puotila, Kemiran entinen työntekijä joka oli Sirkka Minkkisen läheinen ystävä - etten sanoisi sydänystävä. Koko muu hallitus - Hughesin, Minkkisen ja Puotilan lisäksi Marja Dahlström, Terttu Putila ja Pirkko Tarvainen - meni mukaan tapahtumaketjua ehkä tiedostamatta. Se miten Aktiivisten Senioreiden hallitus minua Kaarlenkadulla olevassa toimistossamme tuona päivänä kohteli oli uskomatonta. Kun vielä ottaa huomioon sen, kuinka paljon olin kolmena edellisenä vuotena yhdistyksen ja Loppukirin eteen tehnyt työtä, kohteluni tuntuu aivan käsittämättömältä.

Viimeiset hetkeni yhdistyksen toimistossa

Sulkemalla silmäni aistin vieläkin viimeiset hetkeni Aktiivisten Senioreiden toimistossa, tunnen Eila Puotilan syljen kasvoillani kun laskeuduin rappusia alas selkä edellä naisen seuratessa minua kädet ilmassa huitoen. Myöhemmin mieleeni tuli Andien vuoristossa Perussa näkemäni kondorikotka siivet levällään. Siirtyessäni kohti ulko-ovea tunsin Eilan syljen kasvoillani. En muista sanaakaan siitä mitä hän puhui, mitä sanoja se hänen sylkensä suuhun toi. Siinä kohden minulla on täydellinen muistikatko. Mutta hän taisi huutaa!

Ne hallituksen jäsenet, jotka olivat uskaltautuneet paikalle tuohon kokoukseen, istuivat kohtauksen tapahtuessa pöydän ääressä vakavina takapuoltaan heivauttamatta. Marja Dahlström ja Terttu Putila, jotka olivat olleet mukana myös ensimmäisessä hallituksessa, loistivat poissaolollaan. Molemmat olin kaksi vuotta aikaisemmin henkilökohtaisesti pyytänyt mukaan Loppukiri-projektiin. Nyt he ilmeisesti häpesivät niin paljon järjestämäänsä näytelmää, että katsoivat parhaaksi jäädä kotiin. He eivät siis tulleet kokoukseen todistamaan, miten minusta tehtiin syntipukki tapahtumasta, jota ilmeisesti ei ollut edes tapahtunut. Kuvaavaa yhdistyksen kulttuurille oli, että edes nämä kaksi eivät koskaan myöhemminkään ottaneet minuun yhteyttä. Ketään ei kiinnostanut puhua kanssani ja selvittää Eilan tarinan todenperäisyyttä. Etenkin Marjan kohdalla tämä tuntuu käsittämättömältä. Minä ainakin odotan opettajalta suoraryhtisyyttä, en selän takana kyyristelyä.

Mutta mitä hallituksen jäsenet itse asiassa tiesivät erooni johtavista tapahtumista? Mitä Eila Puotila oli kertonut? Sen haluaisin minäkin tietää. Tarvitsisin siihen kuitenkin totuusseerumia! Itse olin kirjoittanut oman versioni erimielisyksistäni Eilan kanssa kirjeessä, jonka olin lähettänyt jokaiselle hallituksen jäsenelle. Sen jälkeen

Kaarina Hughes kirjoitti minua soimaavan kirjeensä ja keräsi hallituksen jäsenten nimikirjoitukset alle. Pätemisen tarvettako? Imagon nostoako? Vaiko vain kateutta? Me olemme molemmat valtiotieteen kandidaatteja, pääaineena molemmilla poliittinen historia. Minä olin tehnyt yli neljäkymmentä vuotta kestäneen uran toimittajana kolmesta lapsestani huolimatta, Kaarina oli ollut Aktiivisiin Senioreihin tullessaan työtön. Ilmeisesti ura oli jäänyt tyngäksi. Molemmat olimme eronneet, Kaarina oli lapseton, minä olin kasvattanut yksinhuoltajana kolme lastani 1-, 2- ja 5-vuotiaista.

Voi olla, että olen jo kertonut kaiken tämän minkä nyt tässä kerron. Löysin ylläolevan tekstin koneeltani eilen ja ajattelen, että vanhan naisen kompuroinnista kertovalle tekstilleni tekee kertaus vain hyvää. Ensin oli siis Eila Puotilan "eilamainen" kirje Aktiivisten Senioreiden hallitukselle. Sitä seurasi minun pitkä vastine. Sen jälkeen Kaarina Hughes - vaiko Sirkka Minkkinen? - kirjoitti minua

yksipuolisesti solvaavan kirjeensä ja keräsi kaikkien hallituksen jäsenten nimet oman nimensä alle. Kun hallituksen kokous loorasi loppuaan, kirje ojennettiin minulle. Puheenjohtaja Kaarina Hughes ei ollut vastannut muutama päivä - vaiko viikko? - aikaisemmin esittämääni pyyntöön, että Eila Puotila pantaisiin ojennukseen. Ehdotin myös, että pyytäisimme tulehtuneita välejämme selvittämään Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden, mikäli Kaarina ei tehtävään kykenisi. Ei kyennyt, mutta ei Pirkkoakaan pyydetty. Molemmat rakentavat ehdotukseni valuivat siis maahan kuin vesi hanhen selästä.

Lähipäivinä saatte luettavaksenne kaikki mainitsemani kolme dokumenttia. Sen kerron jo nyt tässä, että näytin aikoinaan kirjoittamani kirjeen myös Pirkko Lahdelle eikä hän pitänyt sitä lainkaan pahana kuten Kaarina Hughes, Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen, Terttu Putila ja Marja Dahlström. Meitä on todellakin moneksi!

Edustin yksin jatkuvuutta

Kun kirjoitin ylläolevan tekstin syyskuussa 2010, luin samaan syssyyn ne "muistelmani", jotka Pirkko Lahti oli kesällä 2002 kehoittanut minua kirjoittamaan kokemuksistani Aktiivisissa Senioreissa. Huomioni kiinnittyi siihen, että Aktiivisten Senioreiden neuvotteluissa ja tapaamisissa vuosina 2000 ja 2001 lähes ainoa jatkuvuutta edustava ihminen olin minä. Esimerkiksi alkuvuodesta 2001 mennessämme neuvottelemaan Satoon, puheenjohtajamme Marja Dahlström kieltäytyi lähtemästä mukaan. Toki hän oli kieltäytynyt monesti ennenkin, mutta silloin hän oli aina esittänyt syyksi taidehistorian opinnot, lapsenlapset tai väsymyksensä. Nyt ei ollut varsinaista syytä, hän vain kieltäytyi. Hän ei yksinkertaisesti halunnut tulla Satoon, koska ei kuulemma ymmärtänyt mitään siitä mitä Satossa puhuttiin eikä hän liioin halunnut paneutua ongelmiin. Kun hän ilmoitti haluttomuutensa, muistan pohtineeni mitä tapahtuisi jos minä tekisin sanoin. Mitä tapahtuisi, jos panisin pillit pussiin, kuten äidilläni oli tapana tuollaista menettelyä kuvata. Satoon lähtivät alkuvuodeesta 2001 kanssani ainoastaan Reijo Pesonen ja Eila Raikaslehto, joista kumpikaan ei kuulunut yhdistyksen hallitukseen. Eikö ollut aika kummallista?

Minullakin olisi ollut kieltäytymiseeni pätevät syyni: mitä pitemmälle hanke eteni, sitä enemmän eksyksissä ja yksin olin. Nukuin huonosti. Burnout eteni. Velvollisuudentuntoni pakotti minut kuitenkin yrittämään ja jaksamaan, vaikka kykenemättömyyttä tunsinkin.

Koin olevani toisinajattelija

2012-09-10T10:34:00.000-07:00

Erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, mutta monet olivat eronneet jo sitä ennen. Myös minun jälkeeni ovi kävi. Rivijäseniä oli lähtijöissä poikkeuksellisen paljon. Moni sellainen ihminen, jota minä pidin sosiaalisena ja erittäin sopivana Loppukiriin, ei mielinyt sinne asumaan. Sellaisten ihmisten erokirjeet yllättivät, jotka vain vähän aikaisemmin olivat vaivojaan säästämättä tehneet työtä yhteisen päämäärän hyväksi.

Ymmärrän, että yhdistykseen hakeutui kouristuksen omaisesti vanhuutta pelkääviä yksinäisiä ihmisiä. Eläkkeelle siirtyminen ei käynyt kaikille ongelmitta. Työkeskeinen sinkku saattoi yllätyksekseen törmätä todella kovaan seinään kun työpaikan ovi viimeisen kerran sulkeutui. Tuntui tyhjältä. Loppukiri tuntui todelliselta lottovoitolta.

Siinä vaiheessa kun minut savustettiin Aktiivisista Senioreista ulos, ajojahtini oli jatkunut jo kuukausia ja olin lopulta täysin puolustuskyvytön. Kuten olen kirjoittanut, viimeisten kuukausien aikana en enää pystynyt menemään yhdistyksen kokoukseenkaan ilman, että otin Hakaniemen torilla bussista laskeutuessani Diapamin puolikkaan kieleni alle. En ole koskaan aikaisemmin - enkä liioin myöhemmin - joutunut turvautumaan rauhoittaviin, vaikka pitkän elämäni aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista.

Koin loppuaikoina itseni toisinajattelijaksi. Loppuun palamiseni takia olin täysin haavoitettavissa. Yksi jäsen, Anna Pirkola, ilmaisi loppuun palamiseni alkuvuodesta 2002 ääneenkin, mutta kyllä hänenkin taitonsa hoitaa minut kunnialla hankkeesta eroon, olivat köykäiset. Anna oli ollut pitkään yhdistyksemme jäsen mutta passiivinen. Yhtäkkiä hän havahtui siihen, että pisimpään hankkeessa mukana ollut oli sairastunut. Siihen mennessä olin jo useaan otteeseen miettinyt, miten voisin huomaamattomasti liueta yhteisöstä eroon. Siinä vaiheessa olin ehtinyt jo tehdä tuhansia työtunteja vapaaehtoistyötä talon eteen. Koska olin hankkeen käynnistänyt, tunsin nyt olevani kuin avioliitossaan epäonnistunut äiti, jonka pitää jättää pienet lapset vieraalle.

Vielä vuoden vaihteessa 2001-2002 meitä toisinajattelijoita oli siis enemmänkin. Näkyvimmin Heikki ja Anja Sirén sekä Arja Jääskeläinen. Heidät pakotettiin eroamaan vaikka heillä olisi ollut minun arvioni mukaan paljon annettavaa taloa rakennuttavalle yhteisölle. Sekä Heikillä että Arjalla oli alan kokemusta. Heikillä oli ollut rakennusalan yritys, Arja taas istui demarien mandaatilla kaupungin rakennuslautakunnassa. Torjuminen, sivuuttaminen, ulkopuolelle jättäminen olivat tavallisia keinoja päästä ihmisistä eroon. Heidän erokirjeitään lukiessani olin sanaton. En kyennyt tekemään mitään tuijottaessani rivejä: "Katson, että en nauti hallituksen luottamusta, joten eroan." Kuten olen kirjoittanut näitä erokirjeitä ei yhdistyksessä työstetty millään lailla. Minäkään en avannut suutani - en uskaltanut.

Minun eroamiseni - ulossavustamiseni - tapahtui dramaattisemmin, koska olin keskeisimpiä - jos en vallan keskeisin - ihminen yhdistyksessä. Olin tuonut yhteisöllisen senioritalomallin Ruotsista Suomeen, esitellyt sen suomalaisille kahdessa radio-ohjelmassani helmikuussa 2000, kerännyt ympärilleni ensimmäiset hankkeesta kiinnostuneet jäsenet, kaivanut esille ne suomalaiset jotka olivat 1980-luvulla olleet mukana rakentamassa ensimmäisiä suomalaisia yhteisöllisiä taloja, ottanut yhteyttä virkamiehiin, kutsunut koolle yhdistyksen perustavan kokouksen, hoitanut yhdistyksen tiedottamisen paremmin kuin hyvin.

Keväällä 2002 minulla oli Loppukiristä ja yhteisöstä enää himmenevä visio. Olisin halunnut hankkia ulkopuolista rahaa yhteisille tiloille ja pitää neliöhinnat kurissa, mutta sitä eivät kaikki halunneet tai osanneet haluta. Taloon oli tulossa riittävästi sellaisia, jotka eivät olleet luonteeltaan taistelijoita, mutta joilla ei ollut pikkurahasta puutetta. Miksi he olisivat ruvenneet ponnistelemaan pienempää eläkettä saavien puolesta, eiväthän he nähneet vaivaa edes yhteistyökumppaniensa työtaakan keventämisessä? Heitä ei kiinnostanut se, että Loppukiri oli alusta lähtien pilotti, josta olisi malliksi perässä tulijoillekin. Ennen kaikkea monet aktiiviset seniorit halusivat ensi sijaisesti itselleen turvallisen asunnon elämänsä loppupuolelle.

Loppukiri - ilmiönä mielenkiintoinen

Loppukiri-hanke oli ja on ilmiönä mielenkiintoinen. Leikkaus kansan syvistä riveistäkö? Jossakin mielessä kyllä, jossakin mielessä ei. Yhdistykseen pyrki monenlaista ihmistä tuoden mukanaan monenlaisia lieveilmiöitäkin. Sellaiseen miesvihaan kuin Aktiivisssa Senioreissa en ollut aikaisemmin - enkä myöhemminkään - törmännyt. Se ei selittynyt pelkällä feminismillä. Seksuaalista poikkeavuuttakin oli sopan höysteenä ihan riittävästi. Kun siihen tuli taustatueksi biseksuaalikouluttaja, soppa kiehui yli laidan. Kun minä olin viimeisiä aikoja toiminnassa mukana, Kemiran entinen talouspäällikkö Eila Puotila hämmensi pontevasti soppaa suurella kauhalla. Tultuaan valituksi hallitukseen loppuvuodesta 2001 hän oli kuin tikka, lyömässä terävän nokkansa joka käänteessä minuun, joka olin Loppukiri-hankkeen äiti.

Loppuaikoina hankkeessa mukana ollessani en enää uskonut, että yhteisöllisyyttä voitaisiin lisätä kurssittamallakaan. Totuus on, että ihmiset ovat joko yhteisöllisiä tai sitten eivät. He joko välittävät toisista tai sitten eivät. Kun on kysymys Aktiivisten Senioreiden kaltaisesta yhteisöstä, ihmiset tuovat mukanaan omat kirjavat kokemuksensa, kaatavat reppujensa sisällön yhteiselle pöydälle ja alkavat elää. Jatko riippuu heidän aikaisemmista elämänkokemuksistaan. Niistä ei pääse eroon, vaikka haluaisikin. Vaikka muutkin haluaisivat. Eikä välittämisen taitoa voi opiskella sen kummemmin työväenopistossa kuin yliopistossakaan.

Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassa (s. 61), että niistä ihmisistä, jotka osallistuivat Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen tiedotustilaisuuteen keväällä 2001, muutti senioritaloon ainoastaan yhdeksän henkeä ja vuoden 2002 lopussa olleista jäsenistä ainoastaan 17. Hankkeessa oli kuitenkin siihen mennessä ollut mukana moninkertainen määrä ihmisiä. Useimmat kävivät vain kääntymässä. Mielenkiintoisimman seikan Marja jättää kertomatta: hankkeen käynnistäneistä taloon muutti ainoastaan hän mukanaan tosin miehensä Harri, jonka kuolemasta kerrottiin Helsingin Sanomissa alkukesästä 2012.

Mielipiteeni

2012-09-08T15:30:00.001-07:00

Kommentoin heinäkuun puolessa välissä HS:n Mielipide-sivulla uutista, joka kertoi pään ja kaulan syöpien hoidossa menestyksellä käytetystä VTT:n reaktorista. Laitetta oltiin poistamassa käytöstä. Vaadin järkevää selitystä suunnitelmalle. En saanut toivomaani vastausta. Pari päivää sitten kerrottiin kuitenkin uutisissa, että viisikymmentä vuotta menestyksellä käytettyä reaktoria ei aiotakaan poistaa käytössä. Sadat potilaat saavat siitä siis jatkossakin hyödyn.

Mitä opimme tästä? Sen minä ainakin opin, että HS:n Mielipide-sivulle kannattaa kirjoittaa tärkeistä aiheista. Tässä heinäkuun puolessa välissä julkaistu mielipiteeni:

MIKÄ TEKEE YDINREAKTORIN KÄYTÖN KALLIIKSI?

Maallikkona luin hämmentyneenä Päivi Revon kirjoitusta "Reaktorin lopettaminen haittaa syöpäpotilaita" (14.7.). Kirjoituksesta kävi ilmi, että VTT:n pään ja kaulan syövän hoidossa käyttämä ydinreaktori poistuu käytöstä ja että syynä on sillä annetun syöpähoidon kalleus. Reaktori on kuitenkin ollut käytössä 50 vuotta ja sillä on hoidettu tuhansia syöpäsairaita, joiden sairauteen muut hoidot eivät ole tehonneet. Mikä nyt yhtäkkiä tekee reaktorin käytön niin kalliiksi, että se pitää "ajaa alas"? Jos kone on ollut puoli vuosisataa käytössä, se lienee tullut jo moneen kertaan maksetuksikin. Mikä siis käytössä maksaa? Ministeriökään ei ole ojentanut auttavaa kättään, vaikka sitä on pyydetty. Vaadin järkevää selitystä!

Mihin meillä oli kiire?

2012-09-08T04:54:00.001-07:00

Mitä pitemmälle kevät 2002 eteni, sitä niukemmin kirjasin Aktiivisten Senioreiden tapahtumia "päiväkirjaani". Sen sijaan kirjoitin ja sain pitkiä kirjeitä läheisiltäni. Niissä sivusimme toistamiseen yhdistyksen tilaa.

Eila Puotilan aloittama takaa-ajoni oli käynnistynyt heti naisen tultua valituksi Aktiivisten Senioreiden hallitukseen loppuvuodesta 2001. Minä en ollut valintahetkellä vakuuttunut Eilan kyvyistä hallituksen jäsenenä, mutta Sirkka Minkkinen oli toista mieltä. Sirkan mielestä nimenomaan hänen sydänystävänsä kyvyillä ja taidoilla oli käyttöä yhdistyksessämme. Voihan olla, että Sirkka ajattelee edelleen niin. Tukihan Eila Sirkankin tavoitteita. Minun mielestäni Sirkka on taktikoimisen mestari, joka pelaa varman päälle. Idearikkaana tai luovana en häntä nähnyt.

Olisin myös halunnut vaihtaa Terttu Putilan johonkin hankkeeseemme enemmän sitoutuneeseen ihmiseen, mutta ajatukseni eivät saaneet vastakaikua. Koko talven 2001-2002 minulla oli tunne, että Tertulla oli vain yksi päämäärä: saada rakennuttasjasopimus Saton kanssa mahdollisimman nopeasti kirjoitettua. Kiire, kiire, tulipalokiire! Mutta mihin meillä oli kiire? Talo valmistui lopulta vasta keväällä 2006 ja sopimus Saton kanssa allekirjoitettiin vasta eroni jälkeen joulun alla 2002. Neuvottelut saattoi päätökseen silloinen puheenjohtaja Päiviö Salo, joka oli Herran lahja yhdistykselle - ja ennen kaikkea Loppukirin nykyisille asukkaille.

ATK-opettaja (?) Heikki Kettunen, joka vaimoineen asuu nyt Loppukirissä, oli yhdistyksen nuorimpia toimivia jäseniä. Hän oli jäänyt työttömäksi opettajan toimestaan ja oli lisäksi mukana vihreässä liikkeessä. Vaikka Heikki istui samassa työryhmässä Eila Puotilan kanssa, minä sain vasta loppukeväästä tietää Heikin poliittisesta urasta.

Miksi Eila ei kertonut siitä - ainakaan minulle? Aktiivisten Senioreiden olisi minun mielestäni pitänyt hyödyntää Heikin kokemusta ja suhteita. Kaipasimmehan toimivia verkostoja todella kipeästi.

Yritin saada Heikille tilaa yhdistyksessä. Ilmeisesti hänellä olisi ollut kapasiteettia aktiiviseen toimintaan, mutta muistan kuinka hallituksessa istuvat naiset tyrmäsivät ehdotukseni toistamiseen. Äänekkäimmin Heikkiä arvosteli Terttu Putila, milloin mistäkin pikkujutusta, kuten tapaamisesta myöhästymisistä. Tertun suusta kuultuna se tuntui epäoikeudenmukaiselta. Terttu itse oli usein poissa hallituksen kokouksista, koska vietti pitkiä aikoja Lapissa ja Algarvessa. Jossakin vaiheessa hän myös törmäsi etelänmatkallaan löytökoiraan, jonka toi Suomeen. Häiriintynyt koira terrorisoi kuukausia yhdistyksen kokouksia, koska emäntä ei voinut lemmikkinsä takia viipyä Helsingin keskustassa kuin hetken. Kuten olen sanonut, koira olisi tarvinnut psykiatrin. Mutta niinhän minäkin olisin tarvinnut. Elin sietämättömissä paineissa.

Minulla on muistikuva Päiviö Salon kanssa käymästäni puhelinkeskustelusta joskus vuoden 2002 vuosikokouksen jälkeen. Silloin hallitukseen kai valittiin Päiviön lisäksi pari miestäkin. Heikki Kettunen ja joku toinen? Kuten olen pariinkin otteeseen kirjoittanut Aktiivisissa Senioreilla ei kuitenkaan ollut tilaa miehille.

Siihen aikaan kun Loppukiri-hanketta käynnistettiin, Suomessa ei vielä ollut tapana puhua ja kirjoittaa miesten syrjinnästä, ei liioin yhteisöissä tapahtuvasta raadollisesta kiusaamisesta. Kaikki se pahuus, mikä ihmisessa voi piillä, oli syvällä tavoittamattomissa. Puhuttiin mieluummin vuoden 1918 sodan aikaisista raakuuksista ja torjuttiin keskustelu tämän päivän julmuuksista.

Suoraan sanoen: minua kuvottaa se keskustelu, mitä mediassa tällä hetkellä käydään 8-vuotiaan helsinkiläistytön kuolemaan johtaneesta kiusaamisesta ja kurittamisesta. Aivan kuin tyttö olisi asunut aivan toisella planetalla kuin hänen sukulaisensa, naapurinsa, leikkitoverinsa, viranomaiset koulusta sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun.

Muttra median palkkalistoilla on tietysti koko loppukesän ollut tyytyväisiä toimittajia, kun saavat suuria otsikoita ilman mitään varsinaisia ponnistuksia. Raakuus ja julmuus myyvät, ei tule lehtikuolemia eikä lomautuksia

Tietotekniikan opiskelusta

2012-08-31T11:28:00.000-07:00

Siteerasin viimeksi Päiviö Salon kirjettä, jossa hän aivan oikein totesi, ettei yhdistuksemme jäsenillä ollut osaamisvajetta ainoastaan tietotekniikassa, vaanpaljossa muussakin. (Mutta niin vain potkaisimme Loppukiri-hankkeen pystyyn - malliksi muillekin.)

Päiviö tarttui aiheeseen todennäköisesti Eila Puotilan messuavien kannanottojen takia. Eila oli työelämässä joutunut käyttämään ATK:ta ja hallitsi internetin salat paremmin kuin valtaosa jäsenistä, sillä joukossamme oli useampi aivan aloittelijakin. Eilan taidot selittyivät sillä, että hän oli nuorempi kuin yhdistyksemme monet muut jäsenet. Minä olin hallituksen jäsenistä ensimmäinen, joka esitin ATK-taitojen tärkeyden heti syksyllä 2000. Tietotekniikka oli siis meidän opiskelulistalla alusta alkaen ihan kärjessä, mutta eiväthän vanhat ihmiset taitoa nopeasti opi eivätkä varsinkaan silloin kun eivät käytä konetta päivittäin.

Minusta Eilan suhtautuminen niihin yhdistyksemme jäseniin, joilla oli ATK-taidossa puutteita, oli mollaava. Olin esittänyt hänelle - ja muutamalle muullekin - seuraavan toivomuksen kirjeessäni: "Miettikää mitä pitää tehdä k o n k r e e t t i s e s t i , että saatte väen koneiden ääreen." Töitä jakaaksemme olimme perustaneet työryhmiä, mutta niiden toimenkuvat eivät oikein selkeytyneet. Ryhmät eivät käynnistyneet. Mieleeni on jäänyt varsinkin Marja Dahlström, joka yritti päästä hyvin vähällä työryhmien vetämisessä. Joka tapauksessa ATK- kurssikin käynnistyi.

Eila Puotila vastasi yllä esittämään kysymykseeni seuraavasti: "Konkreettisesti: Aktiivisten Senioreiden saitti aukeaa lähitulevaisuudessa. Ensimmäinen testi tulee olemaan, pystyykö hallitus käyttämään sivuja hyväkseen. (Ellei pysty, on helvetin turhaa vaatia muita osaamaan.) Eli se alkaa ensimmäisestä HALLITUKSEN KOKOUKSESTA. Ei se ala niin, että on jokin rakkine jossakin ja osaa sitä vähän näplätä. Kaikkien yhdistyksen yksittäisten ihmisten täytyy pystyä keskustelemaan 1) laitteiden kapasiteeteista, 2) käyttöjärjestelmien ja ohjelmistojen versioista, 3) niiden päivityksistä ja 4) päivityksiin liittyvistä ongelmista (esim. virusohjelmat) sekä 5) verkkoyhteysvalinnoista jne."

Eilalla ei ainakaan näytä yllä olevan tekstin perusteella olevan taitoa opettaa aloittelijoita, jollaisia monet meistä olivat. Lisäksi Eila jatkoi samassa viestissä seuraavasti: "Taloustutkimuksen mukaan Suomen seniori-ikäisistä lähes puolet käyttää internettiä. Miten meidän aktiiviset seniorit ovat valikotuneet, kun käyttöaste on niin alhainen? Näitä ihmisiä ei millään pakolla saa oppimaan/opettelemaan tietotekniikkaa niin paljon, että pystyisivät häiriöttömaan kommunikointiin verkon kautta. Jotkut kyllä, vain muutamat. Enemmän on kysymys siitä, että meidän tulee tehdä mielikuva Aktiivisista Senioreista sellaiseksi, että se vetää puoleensa halutulla tavalla orientoituneita."

Kirjeen saatuani ajattelin, että siitä vaan, Eila. Ryhdy toimeen! Mutta Eilakin kuului niihin ihmisiin, jotka mielellään raapaisivat epäkohtia, mutta eivät jatkaneet sen pitemmälle.

Muistaakseni opiskelimme tietotekniikkaa Tehtaanpuiston koululla (?) Eirassa. Osanottajia oli kymmenisen. Joukko oli hyvin heterogeeninen: alkeita punnersi useampi seniori, mm. mies, joka oli yhdistykseemme liittyessäänj ilmoittanut ammatikseen tietokoneinsinöörin. En koskaan ymmärtänyt mistä oli kysymys? Valehteliko hän?

Tämä kirjoitus on tylsä pätkä, mutta kuvannee hyvin yhdistyksemme silloista tilaa.

Kovin pitkään en tätä blogiani enää kirjoita. Olen antanut itselleni aikaa vielä kuukauden. Olen päässyt tavoitteeseeni: nukun kuin tukki. Blogini kävijämääräkin on paljon suurempi kuin aloittaessani ajattelin.

Rakennustyöryhmä - ongelmalapsemme

2012-08-29T13:18:00.000-07:00

Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, pyysin puheenjohtajaamme Kaarina Hughesia selvittelemään Eila Puotilan ja minun tulehtuneita välejä. Kirjoitin myös, että voisimme kääntyä ongelman takia Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden puoleen. Tunsin Pirkon vuosien takaa ja hän oli liittynyt Aktiivisiin Senioreihin heti Loppukiri-ideasta minulta kuultuaan eli kesällä 2000. Kaarina ei tehnyt ongelman eteen mitään - ei edes keskustellut kanssani kahden kesken.

Huhtikuuhun mennessä minulle oli tullut selväksi, ettei minun juuri kannattanut ehdottaa Kaarinalle mitään, ei esittää ideoita. Kuten olen aikaisemmin kertonut, maaliskuun alussa ehdotin hänelle Heikki Sirénin kutsumista kokoukseen, jossa esillä olivat Loppukirin rakentamiseen liittyvät asiat. Siis rakennustyöryhmän kokoontuminen, johon Reijo Pesonenkin Saarijärveltä asti tuli. Muistan Kaarinan lyhyen vastauksen Hyötykasviyhdistyksen talon edessä tekemääni ehdotukseen: "Oletko todella sitä mieltä?" "Olen", vastasin minä ja siihen koko asia jäi. Heikkiä ei kutsuttu ja sen seurauksena mies ojensi hallitukselle muutaman päivän päästä kirjallisen eroanomuksensa - omasta ja vaimonsa puolesta. Heikki ajatteli - ja ilmoitti sen myös kirjeessään, ettei hallitus arvostanut hänen työpanostaan. Kysyin myöhemmin puheenjohtajaltamme, miksi hän ei ollut kutsunut Heikki Siréniä kokoukseen ja vastaus oli järkyttävä: Hän ei ehtinyt kutsua miestä, koska hänen piti kantaa Kaarlenkadun toimistoon huonekaluja, joita olimme saaneet lahjoituksena. Tarinalla on jatkokin: Heikki kertoi minulle myöhemmin, että hän oli kyllä tarjoutunut kuskaamaan tavaroita ja kantamaan niitä, mutta häntä ei huolittu siihenkään tehtävään.

Ensimmäisen kerran keväällä 2001 perustettu rakennustyöryhmä oli ongelmalapsi. Minä ihmettelin ihmisten halua päästä tähän ryhmään. Itse en halunnut. Pari jäsentä ihmettelikin ratkaisuani ja minä sanoin totuuden: minulla ei ollut mitään annettavaa ryhmälle, joka ratkaisevasti vaikuttaisi talon valmistumiseen. Tietysti minä toivoin, että jostain ilmestyisi joukkomme todellinen asiantuntija, joka ryhtyisi vetämään ryhmää. Ajattelin myös, että kaikki rakentamisesta kiinnostuneet eivät varmasti kovin kauan haluaisi olla mukana kun huomaisivat, ettei heillä ollut mitään annettavaa talohankkeelle. Kysymyshän oli miljoonien hankkeesta: 5-6 kerroksisesta talosta, johon mahdollisesti tulisi myös uudenlaisia ratkaisuja, jotka helpottaisivat ikääntyvien elämää.

Keväällä 2001 rakennustyöryhmään tuli vetäjäksi Eila Raikaslehto, joka torppasi heti alkuunsa Arja Jääskeläisen pääsyn siihen. En koskaan löytänyt teolle selitystä. Liekö asioiden huono edistyminen ryhmässä ollut seurausta siitä, että Eila oli kesällä ja syksyllä 2001 paljon poissa Helsingistä. Itse asiassa hän oli enemmän ulkomailla ja kesämökillään kuin Helsingissä. Huhtikuussa 2002 vaihdoimme muutaman sellaisen sähköpostiviestin Marja-Riitta Hakalan kanssa, joissa puhuimme rakennustyöryhmästä. Ehdotin häntäkin siihen. Hän kuitenkin kieltäytyi vedoten siihen, että sekä hänen kotinsa että työpaikkansa sijaitsivat susirajan takana. "Mielipiteeni ja ehdotukseni saan kyllä kerrottua ja kerronkin aktiivisesti," Marja-Riitta kirjoitti. "Ehdotan, että Kaarina ja Päiviö ja Anna-Liisa keskustelevat kuinka laaja ja ketä siihen rakennustyöryhmään tarvitaan ja pyydetään. Rakennustyöryhmän olisi pidettävä tiivistä yhteyttä arkkitehtiimme ja Satoon. Jatkuvuus tulisi taata, ettei taas tarvitse aloittaa alusta. Lakimies pitäisi saada kiskottua mukaan."

Luultavasti tämän kirjeen saivat myös Päiviö Salo, Heikki Kettunen, Kaarina Hughes ja sisareni Kaisu Mikkelä, joka myös asui Helsingin ulkopuolella satojen kilometrien päässä. Marja-Riitan kirje oli vastaus minun lähettämääni viestiin, joka paljastaa koko karmeudessaan Kaarina Hughesin perustaman rakennustyöryhmän tilanteen. Näin minä kirjoitin vain pari kuukautta ennen eroani:

"Ongelma on kun ei ole koko rakennustyöryhmää. Ryhmässä oli vuoden vaihteen jälkeen tasan kolme jäsentä: Kaarina Hughes, Heikki Sirén ja Arja Jääskeläinen ja nyt on jäljellä enää Hughes, koska sekä Sirén että Jääskeläinen ovat eronneet ja kohta kesä tulossa ja ...Toivon, että rakennustyöryhmä pistetään pystyyn mahdollisimman pian. ---Vanhasta viime kesäisestä rakennustyöryhmästä ovat jäljellä (mutta tavallaan Kaarinan hyllyttäminä) Kauko Saari ja Suoma Karjalainen ja sihteerinä toiminut Kaarina Silventoinen, vaikea ihminen, joka riiteli kovasti syksyn aikana. Tai ainakin Raimo Myöhänen sai kauheat sydämentykytykset Kaarinan haukkujen jälkeen, en minä paikalla ollut ja kuka nyt yksin riitelee, mutta jotta tiedätte. Suoma Karjalainen on juristi, joka kannattaisi hyödyntää, mutta hän on hiljainen eikä hänellä näytä olevan suurta kiinnostusta... Pitäisi kiskoa... niin kuin monia muitakin. Kauko Saari on itse sanonut, ettei hänellä ole kapasiteettia Saton kanssa neuvotteluihin ja muuhun vastaavaan, mutta hän on kiinnostunut ja mukana niin paljon kuin tilaa annetaan."

Muistaakseni Kaarina Jääskeläinen oli haukkunut Myöhäsen siitä syystä, että tämä meni yksin neuvottelemaan Satoon puhuttuaan asiasta ainoastaan Marja Dahlströmin kanssa. Mies oli aika uusi tulokas joukoissamme.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin sanoa kaikesta tästä ainoastaan KAUHEAA!

Valopilkkuna minulla oli tuohon aikaan Marja-Riitta Hakalan lisäksi Päiviö Salo, vain muutama viikko aikaisemmin yhdistykseen liittynyt Finnairin entinen projektipäällikkö. Nopeasti yhdistykseen liittymisensä jälkeen hän hahmotti hankkeemme ongelmia yksi toisensa jälkeen. Maaliskuun 18. päivänä hän kirjoitti minulle seuraavasti: "Kiitoksia positiivisesta palautteestasi. Osaamisvaje on todellakin laajempi kuin pelkkä atk -taitojen osaaminen. Aktiivisissa Senioreissa on selvästi osaamisvajetta projektityöskentelymenetelmien suhteen. Ei osata paloitella kokonaisuuksia paremmin haalittaviin osasiin riittävän hyvin, luoda niistä tehtäviä, aikatauluttaa ja resurssoida tehtävät ja määritellä tehtävän tuottamat lopputulokset. Yhtään sellaista tehtävää ei kannata aloittaa, jolle ei voida määrittää konkreettista lopputulosta. Sinänsä sangen yksinkertaista, mutta jos ei ole aikaisempaa projektityökokemusta, ei näitä asioita tule mietittyä ennakkoon, kun on niin paljon muutakin mietittävää."

Sanotkos sen paremmin? Päiviö Salon kohdalla ongelma oli siinä, että hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin minun kannaltani aivan liian myöhään. Olisin tarvinnut hänen taitojaan, kykyjään ja kokemuksiaan jo aikaisemmin. Mutta enpä tiedä, olisiko minulla ollut edellisenä syksynä vuosikokouksen aikaan riittävästi arvovaltaa ehdottaa ja saada miehestä yhdistyksemme toinen puheenjohtaja. Siis silloin kun Kaarina Hughes valittiin. Päiviöllä oli nimittäin ratkaisevana taakkanaan se, että hän oli MIES. Vasta minun yllättävä eroni yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002 avasi Päiviölle mahdollisuuksia päästä kunnolla mukaan ja toimia: ensin jäsenyys hallituksessa ja sitten - muistaakseni – heti kohta varapuheenjohtajuus ja seuraavana syksynä (2002) puheenjohtajuus. Naisilla ei ollut minun lähdettyä muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä Päiviö joukkoonsa. Muuten koko Loppukiri-hanke olisi mennyt karille.

Alakulosta tuli yhdistyksen arkea

2012-08-26T13:58:00.001-07:00

Alkuvuodesta 2002 alakulo laskeutui Aktiivisiin Senioreihin. Kaarina Hughes oli pessimisti, hänen lisäkseen synkät tulevaisuuden näkymät levisivät Terttu Putilan ja Eila Puotilan puheissa/viesteissä. Huhtikuulle tultaessa ehti tapahtua kaikenlaista, mikä synkisti ennen niin optimistista joukkoa. Kirjoituksissaan Eila antoi ymmärtää, että "muut, toiset" vaikuttivat siihenkin, että yksi sun toinen irtaantui yhdistyksestä. Heikki ja Anja Sirénin eroa en minä ainakaan aiheuttanut, en liioin Arja Jääskeläisen lähtöä. Ystäväni Heli Jäderholm ja hänen avomiehensä Eino Jantunen, jotka istuivat ensimmäisessä hallituksessa, erosivat, koska eivät enää jaksaneet uskoa, että pääsisivät neliöhinnan nousun takia Loppukiriin asumaan.

Merkintöjeni mukaan yhdistyksestä pakoa ei ollut vielä 2001, mutta vuosi 2002 oli todellakin paha. Nimiä en ryhdy luettelemaan, vaikka monet niistä ovatkin muistissani. Eila Raikaslehdon lähdön syy oli varmasti se, että hän olisi halunnut puheenjohtajaksi eikä yltänyt edes ehdolle. Eila taas vaikutti ratkaisevasti insinööri Raimo Myöhäsen eroon. Mies jäi minulle mysteeriksi. Jossakin vaiheessa hän aktivoitua niin, että puhui enimmäisen puheenjohtajamme Marja Dahlströmin pään niin pyörälle, että tämä päästi hänet neuvottelemaan YKSIN Satoon. Olin järkyttynyt! Mies melkein pystymetsästä, kaiken lisäksi sairas! Vaikka olin varapuheenjohtaja en saanut Raimolta minkäänlaista selitystä mistä asioista hän Saton juristien kanssa puhui.

Raimo oli ilmaissut halunsa päästä rakennustyöryhmään ja sinne hän toki 2001 pääsikin, mutta työryhmä tappeli keskenään niin paljon, että Raimokin siis joutui sydämensä takia sairaalaan. Se tapahtui ennen Kaarinan paluuta Skotlannista. Kun mies kotiutui sairaalasta, hän oli utelias kuulemaan oliko häntä kaivattu. Olin vaivautunut: kukaan ei nimittäin ollut ottanut edes puheeksi miestä sinä aikana kun hän lasaretissa makasi. En jaksa muistaa, kuinka Kaarina-niminen "martta" vaikutti asiaan. Tämä istui joka tapauksessa myös rakennustyöryhmässä, mutta selvemmin kuin siitä yhteydestä muistan hänet syksyn 2001 vuosikokouksestamme. Jostain syystä Kaarina otti minut silmätikukseen ja yritti savustaa varapuheenjohtajan paikalta. Kokouksen aikoihin hän nimittäin ilmoitti eroavansa, jos jatkan varapuheenjohtajana. En ymmärtänyt naisen järjen juoksua. Koska silloinen puheenjohtajamme Marja oli aika passiivinen, minä taisin olla ainoa, jolla yhdistyksen langat olivat tuossa vaiheessa jotenkin käsissä. En siis voinut erota. Kysyinkin Kaarinalta, onko hän - tai joku muu - ajatellut, mitä tapahtuu, jos minä eroan. Tämä kertomani oli pieni sivujuonne. Kaarina, jonka sukunimeä en enää muista, rauhoittui ja kuului kai yhdistykseen vielä siinä vaiheessa, kun minä kesän kynnyksellä 2002 erosin. Hän ei kuitenkaan koskaan muuttanut Loppukiriin, vaan osti miehensä kanssa Arabianrannan vapailta markkinoilta asunnon.

Pitkin kevättä Eila Puotila pommitti minua ikävillä kirjeillään. Toukokuun 24. päivänä kirjoitin Päivio Salolle seuraavasti: "Puhuin eilen puhelimessa Kaarina (Hughesin) kanssa ja sanoin, että hänen on tehtävä jotain Eila (Puotilan) suhteen. Jos hän ei halua/kykene, haluan että Pirkko Lahti rupeaa selvittämään välejämme. Tiedätko, että aina kun näen, että Eilalta tulee email, vatsaani kouraisee ennen kuin luen riviäkään? Olen saanut häneltä viimeisen puolen vuoden aikana niin paljon ikäviä viestejä ja vielä enemmän sellaisia, joissa hän rivien välissä syyttää minua! Esimerkiksi Siikarannan raporttihan oli sitä: minä keskityin hänen mielestään liikaa rahaongelmaan. Minusta raha-asiat täytyy olla ajateltuina ennen kuin mennään eteenpäin."

Huhtikuun puolessa välissä kirjoitin sukulaiselleni kirjeen, joka on säilynyt arkistossani. Kerron siinä Kaarlenkadun toimistomme avointen ovien päivästä. Luultavasti sen järjesti Eila Puotila. Koko suureksi paisunut yhdistyksemme oli kutsuttu mutta harva vaivautui paikalle. Kuulin myöhemmin, etten mitään menettänyt vaikka en paikalle ehtinytkään. Ilta oli kuulemma ollut ikävä ja ankea. Työhuoneella istuivat lähes tyhjän panttina Kaarina Hughes, Marja Dahlström, Eila Puotila ja joku muukin.

Muistiinpanoihini olen noilta ajoilta myös merkinnyt, että poistuin useammasta hallituksen kokouksesta ennen aikojani. Minua ahdisti se hengettömyys, joka kokouksissa kumisi. Kaarina Hughesin vetämät tilaisuudet menivät kyllä kaikkien paragrafien mukaan, mutta henki ei kovin korkealla lentänyt vaan enteilevästi pihisi.

Samoihin aikoihin kun avoimet ovet pidettiin, edessä olevaan rahankeruuseminaariin oli ilmoittatunut vain kourallinen ihmisiä ja melkein jokaisen niistä minä tunsin. He olivat pääasiassa miehiä, joihin olin hankkeen tiimoilta törmännyt. Muut hallituksen jäsenet eivät siis olleet saaneet ketään tulemaan paikalle. Muistan kuinka nämä kaksi asiaa - avoimet ovet sekä vähäinenh kiinnostus seminaaria kohtaan - ahdistivat minua. Sängyssä maatessani tajuisin, että yhdistys lepäsi aivan liian paljon minun hartioideni varassa. Olin kuoleman väsynyt.

Virheitä ja valheita

2012-08-17T11:24:00.000-07:00

Sain toisella puolella Suomea asuvalta blogini lukijalta seuraavan linkin:
http://wsoy.fi/yk/products/show/77922

Linkin takaa paljastuu Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjan mainosteksti. Siinä on samanlaisia virheitä ja valheita, jollaisia olen löytänyt itse kirjastakin. Sekä Marja että Sirkka olivat kuulemma mukana Loppukiri-hankkeessa alusta loppuun. Sehän ei ole totta! Käynnistin hanketta vuosina 1999-2000 kuukausia ennen Marjan mukaan tuloa ja Sirkka liittyi Aktiivisiin Senioreihin vasta keväällä 2001.

Marjasta kertovassa tekstissä on toinenkin virhe: häntä tituleerataan taidehistorioitsijaksi. Hän jatkoi nuoruudessaan keskenjääneitä taidehistorian opintojaan vuonna 2000 eläkkeelle jäätyään Helsingin yliopistossa. Samanaikaisesti hän toimi yhdistyksemme ensimmäisenä puheenjohtajana. Opintonsa hän sai loppuun jossakin vaiheessa 2000-lukua. Mutta se, että nainen on tehnyt gradunsa taidehistoriasta ja saanut maisterin paperit, ei vielä riitä taidehistorioitsijaksi asti. Missä hän on uransa taidehistorian alalla tehnyt?

Minusta tuntuu uskomattomalta, että opettajana elämäntyönsä tehnyt ihminen valehtelee jatkuvasti.

Puheenjohtajan vaihdos on riski

2012-08-12T12:11:00.000-07:00

Alkuvuosi 2002 oli Aktiivisissa Senioreissa ahdistavaa aikaa. Aioin ensin kirjoittaa tuohon lauseeseen laatusanaksi masentavan, mutta se on aivan liian lievä ilmaus kuvaamaan tuota ajanjaksoa elämässäni. Ahdistavaa se oli!

En tiedä, kuinka suuri merkitys tunneilmastolle oli puheenjohtajan vaihdoksella. Kaarina Hughes oli valittu tehtävään jo syksyllä 2001, mutta kuukausien ulkomaanmatkan takia hän astui remmiin vasta tammikuun puolessa välissä. Monia tapaamisia ja tehtäviä oli siirretty häntä odotellessa ja nyt ne ryöpsähtivät päälle kuin yliajava juna.

Olin itse ehdottanut puheenjohtajaksi Kaarinaa - monien jäsenten ehdottaessa muutamia muita. Turhaan. Tunkua puheenjohtajaksi ei ollut. Minunkaan ehdokaslistalla Kaarina ei ollut ensimmäisenä. Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki kieltäytyneet olivat viisaita. Tehtävä, hyvin hoidettuna, ei ollut helppo. Se olisi vaatinut paitsi kokemusta, myös sosiaalista lahjakkuutta. Eikä karismakaan olisi tehnyt pahaa.

Ilmeistä on, että pienellä joukolla perustetussa, mutta nopeasti kasvavassa yhdistyksessä puheenjohtajan vaihdos on aina riski. Valtaosa Aktiivisten Senioreiden jäsenistöstä oli Marja Dahlströmille ja minullekin vielä syksyllä 2001 täysin tuntematon. Kuukausikokoukset eivät olleet lähentäneet jäseniä toivotulla tavalla. Lähtiessäni keväällä 2001 ulkomaille nukkumaan väsymystäni pyysin Terttu Putilaa, silloista sihteeriämme, kutsumaan koolle pienen porukan sellaisia jäseniä, joilla oli internetyhteys. Hän unohti kuitenkin lähettää kutsut. Koska kesä oli kynnyksellä, tutustumisyritykset siirtyivät loppukesään ja syksyyn. LOkakuuhun mennessä olin tutustunut todella harvaan yhdistyksen uuteen jäseneen. Kun vuosikokous tuli ja yhdistykselle olisi pitänyt valita uusi puheenjohtaja ja uusi edellistä toimivampi hallitus, seinä tuntui olevan vastassa.

Väitän, etteivät toiseenkaan hallitukseen valitut ehtineet tutustua toisiinsa kunnolla sinä aikana, kun minä olin vielä yhdistyksessä mukana.

Kaarina Hughesin toiminta puheenjohtajana ei ollut ongelmatonta. Jos minulla olisi ollut syksyllä 2001 kaukoputki, jolla nähdä tulevaisuuteen, en kuuna kullan valkeana olisi uskaltanut ehdottaa Kaarinaa puheenjohtajaksi. En voinut kuvitella, että uusi puheenjohtaja aloittaa tehtävässä tutustumatta perusteellisesti yhdistyksen historiaan ja hallituksen jäseniin. Kaarinan ollessa vielä Brittein saarilla pidin itsestään selvänä, että hän tarvitsee puheenjohtajana kunnon sisäänajon. Hänethän valittiin tehtävään hallituksen ulkopuolelta. Ajattelin, että hän istuu muutaman tunnin edellisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ja minun seurassani ja kartoitamme tilannetta. Käymme silloin yksityiskohtaisesti läpi historiamme, josta saatoimme jo silloin sanoa, että se oli jonkinlainen menestystarina. Yhdistyksen toiminnan solmukohdat olisi ollut syytä käydä läpi, aukaista mikä oli aukaistavissa, samoin priorisoida monet tehtävät.

Kaarinan, Marjan ja minun tapaamista ei kuitenkaan koskaan järjestetty. Kun ehdotin sitä Kaarinalle tammikuussa 2002 oli kuin olisin puhunut seinille. Oliko jonkinlainen varoittava signaali sekin, ettei Kaarina ollut kirjoittanut minulle yhtään kirjettä Skotlannista, vaikka Helsingissä häntä odotti todella vaativa työkenttä. Saiko kukaan muukaan hallituksen jäsen postia häneltä? Nyt vuosia myöhemmin kysyn, voiko sellainen puheenjohtaja olla sydämestään sitoutunut hankkeeseen, joka ei keskustele tulevasta tehtävästään ennen sen vastaanottamista. Uusi puheenjohtajamme ei siis halunnut itselleen minkäänlaista perehdyttämistä, jollainen on ainakin työelämässä nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Maailman helpoin tapa kiusata
Kaarina Hughesin aloitettua puheenjohtajana minulle selvisi muutamassa päivässä, että minut oltiin sivuuttamassa, siirtämässä syrjään. Marjan ollessa puheenjohtajana tein varapuheenjohtajana paljon sellaisia tehtäviä, jotka hänkin olisi voinut tehdä. Mutta hän ei halunnut. Tai ei osannut. Tai hän vain halusi päästä mahdollisimman vähällä. Varapuheenjohtajan nimikkeelläni ei ollut nyt mitään merkitystä jos asemani haluttiin torpedoida. Nyt vasta minulle selvisi kuinka helppoa on syrjäyttää toinen katkaisemalla tiedon/postin kulku, jättää kertomatta tapahtumista ja suunnitelmista. Tämä maailman helpoin tapa kiusata toista otettiin minunkin kohdallani käyttöön.

Minun asemani yhdistyksessä oli ollut alusta lähtien vankka siitä yksinkertaisesta syystä, että minä tein ylivoimaisesti eniten niitä tehtäviä, joiden ansiosta Aktiiviset Seniorit lähti alkuun ja käynnistyi projektiksi. Minun päässäni syntyi merkittävä osa niistä ideoista, jotka kannattelivat uutta hanketta. Minä hoidin ulkoisen tiedottamisen. Lähes kaikki, jotka halusivat ottaa yhteyttä yhdistykseen, ottivat yhteyttä minuun. Monille yhteyden ottaneille Loppukiri oli sama kuin minä. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisin tarvinnut rinnalleni jonkinlaisen assistentin siirtämään saamaani tietoa eteenpäin. Sitä vyöryi eteeni monelta kentältä lähes päivittäin. Itse en ehtinyt enkä jaksanut hoitaa sisäistä tiedotusta, joten ongelmat kietoutuivat rasittavaksi hallitsemattomaksi vyyhdeksi.

Kun Kaarina oli ollut muutaman viikon puheenjohtajana, hän kiirehti ilmoittamaan, ettei hoitaisi tehtävää syksyä pitemmälle. KAUHISTUS! Parin päivän varoitusajalla huhtikuussa hän myös ilmoitti jättävänsä pari raha-anomusta tekemättä. Hän oli kuulemma väsynyt. Tajusin syyn siihen. Hän ei osannut delegoida tehtäviä senkään vertaa kuin minä. Kaarina syyllistyi myös siihen, mihin monet esimiestehtävissä olevat (koulutetutkin) naiset: keskittyi metsästämään puuttuvia pilkkuja ja välilyöntejä papereista, järjesteli arkistoa. Muistan keskustelun, jonka kävimme Suomen Messurahaston hallitukselle jättämämme hakemuksen johdosta. Hän tivasi itsepäisesti tilinumerossa olevaa välilyöntiä. Jättääkö hakemuspaperiin välilyönti vai ei? Käskin käyttämään maalaisjärkeä. Minä olin oikeassa. Kesällä kun olin jo eronnut Aktiivisista Senioreista, sain tiedon Messurahaston myöntämästä avustuksesta, joten raha oli päätynyt tilillemme välilyönnistä huolimatta.

Miehille ei annettu mahdollisuutta
Mene tiedä, ehkä muutkin hallituksen jäsenet kokivat joutuneensa syrjään sysätyiksi. Minä olin kuitenkin yllättäen löytänyt purkautumistien ongelmilleni. Ehdin ennen yhdistyksestä eroamistani käydä muutaman viikon tiivistä kirjeenvaihtoa Finnairin entisen projektipäällikön Päiviö Salon kanssa. Miehestä tuli puheenjohtaja Kaarinan jälkeen syksyllä 2002. Hän omaksui asioita ihailtavan nopeasti, otti kantaa. Hän oli myös sosiaalisesti erittäin lahjakas. Ongelmana oli kuitenkin miehinen sukupuoli. Hallituksen jäsenistä etenkin Sirkka Minkkinen, Terttu Putila ja Eila Puotila torpedoivat kaikkien miesten, ei yksin Päiviön, yritykset päästä toimintaan mukaan Aktiivisissa Senioreissa. Miehille ei yksinkertaisesti annettu tilaa. Kun erosin kesän kynnyksellä yllättäen, naiset joutuivat pakon eteen. Heidän piti ottaa Päiviö tilalleni hallitukseen. Ketään muutakaan ei tehtävään löytynyt. Ei ainakaan yhtä hyvää. Ennen kuin erosin, onnistuin vakuuttamaan Kaarinan siitä, että juuri Päiviön pitää neuvotella Asuntorahaston kanssa korkotukilainasta ja saada Saton kanssa neuvottelut loppuun. Niin myös tapahtui. Joulun alla rakennuttajasopimus allekirjoitettiin.

Päiviön tehtävä hallituksessa ei kuitenkaan ollut helppo. Minulle on kerrottu, että alkuaikoina ennen puheenjohtajan vaihdosta Sirkka Minkkinen kampesi kaikki miehen tekemät ehdotukset hallituksessa. Ei ollut niin pientä ehdotusta, etteikö sitä olisi pitänyt torjua. Päiviö kuulemma myös vanheni tuona aikana ihan ilmissä.

Jostakin syystä näen riitaisat yhdistykset niin kuin työpaikatkin kaleidoskoopin vaihtuvana kuviona. En usko, että yksi ihminen synnyttää kaikkia riitoja ja ongelmia. Siihen tarvitaan koko yhteisö. Tulen voi sytyttää yksi, mutta siihen, mitä sen jälkeen tapahtuu tarvitaan koko yhteisö. Yksi ihminen voi sammuttaa palon - mutta ei ilman tukijoukkoa. Yksi tekee yhtä ja toinen toista. Yksi tukee yhtä ja jarruttaa toista. Syntyy klikkejä. Ihmisiä tulee ja menee. Puheenjohtajan tai esimiehen kokemus ja karisma painavat vaa´assa paljon.

Eila Puotila oli Sirkka Minkkisen vasalli, Sirkka manipuloi Eilaa, jossa näki sopivan maaperän intrigoimiselleen ja vallanhalulleen. Luultavasti Sirkka jopa käytti Eilan luonnetta hyväksi yhdistyksen järjestelyissä. Naiset olivat poikkeuksellisen läheisiä toisilleen ensi tapaamisestaan lähtien. Pitäisikö puhua rakkaudesta? Marja Dahlström oli helposti johdettavissa eli jokaisen vastaantulevan helposti ympäri puhuttavissa. Nopealiikkeinen Terttu Putila taas ei koskaan kunnolla sitoutunut Loppukiri-hankkeeseen. Hän osti sittemmin asunnon Loppukirin naapurista Arabianrannasta. Yhdistykseen liittyessään hän todennäköisesti kuvitteli pääsevänsä eroon yksinäisyydestään, mutta se oli harhaa. Loppukiri-yhteisö olisi voinut olla pelastusrengas, mutta hän ei uskaltanut tarttua siihen. Terttu vaati nopeita ratkaisuja vaikeisiin asioihin, esimerkiksi rakennuttajasopimuksen allekirjoittamista. Miksi? Sopimuksella ei ollut kiire, mutta allekirjoittamattomana se poltteli nopealiikkeisen Tertun kynsiä kuin kekäle.

Sirkan ja Eilan tavoin Terttukin oli koko elämänsä elänyt yksin eli he kuuluivat siihen jatkuvasti kasvavaan yksinäisten naisten joukkoon, joita elämän viimeiset vuodet Helsingissä pelottavat. Heidän kaltaisilleen Loppukiri on lottovoitto. Työorientoituneesta Sirkasta olen kuullut, että "hän hyppi seinille eläkkeelle jäämisensä aikoihin, kun ei tiennyt millä päivänsä täyttää." Loppukiri tuli hänelle todella tarpeeseen.

Huomasin tänään ajattelevani, että Aktiivisten Senioreiden ensimmäisestä hallituksesta päätyi ainoastaan yksi jäsen Loppukiriin asumaan: Marja Dahlström. Toisessa hallituksessa istuneista talossa asuu Marjan lisäksi ainoastaan Sirkka ja Eila. Olenko oikeassa? Miten siinä näin kävi? Miksi näin kävi?

Tunnelma tiivistyy - lähtöni lähestyy

2012-08-08T06:25:00.000-07:00

Saatuani Siikarannan tapaamisen jälkeen Eila Puotilan raportin viikonlopusta kirjoitin hänelle kirjeen, jota en tainnut koskaan lähettää. Osoitin sen koko hallitukselle, mutta kuten sanottu, se ei tainnut lähteä koneeltani. En kai halunnut sitä eteenpäin, koska en uskonut sillä olevan mitään vaikutusta hallituksessa istuviin. Joka tapauksessa jos sen lähetin se ei ainakaan herättänyt jäsenten keskuudessa minkäänlaista keskustelua.

"Hei Eila, pitikö se Sinun tehdä yhteenveto Siikarannasta? Eikö tehtävä annettu Marja-Riitta Hakalalle? Miksi vihjailet? Minähän se olen, joka olen huolestunut rahasta. Miksi et mainitse nimeltä? Mutta miksi minä en olisi huolestunut? Kuinka paljon Sinä olet saanut kerättyä yhdistykselle rahaa? Montako hakemusta kirjoittanut? Montaklo ilmaista kokoontumistilaa hankkinut? Jos olisin puhunut kuten Sinä, käyttäytynyt kuten Sinä, ajatellut kuten Sinä, näyttänyt siltä miltä Sinä, Taideteollisen korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio ei olisi tarjonnut kokoustiloja käyttöömme. Sinähän yritit. Minä sain lähes yrittämättä. Ja kaupunginarkkitehti Mikael Sundman antoi Aktiivisille Senioreille tontin juuri siitä syystä, että me - Eila Raikaslehto ja minä - puhuimme asioista oikeilla nimillä, olimme innostuneita ja aitoja. Muista ilmaiseksi saamistamme asioista, joihin vaikutin ratkaisevasti: tyttäreni teki Aktiivisten Senioreiden ensimmäiset kotisivut ilmaiseksi, poikani hommasi Alppilan koulun juhlasalin käyttöömme. Ja jo silloin kun Sinä et vielä mitään yhteisöllisesta senioritalosta tiennyt, saimme Yleisradiosta tilat perustavan kokouksen pitämistä varten. Myös ensi kuussa (19.4.2002) pidettävän seminaarin tilat saamme LEL:ltä ilmaiseksi, samoin asiantuntijan käyttämään salin teknisiä apuvälineitä. Niin ikään esiintyjät saamme ilmaiseksi.

Eivät nämä asiat ole onnistuneet pelkällä käden heilautuksella!

Koko raporttisi Siikarannasta on muiden arvostelua ja nimettömiä vihjailua. Jatkuva kaasun painaminen on tarpeen. Monet ovat ilmaisseet huolestumisensa siitä, että emme edisty tärkeissä asioissa. Pitkän kokemukseni pohjalta saan olla huolestunut, kovastikin huolestunut. Lomakuukaudet ovat edessä ja toiminta on edellisinäkin kesinä lähes sammunut. Viime vuonna hiljaista suvea seurasi vaisu syksy. Monet aikaisemmin aktiiviset jäsenet kaikkosivat pitkiksi ajoiksi kesämökille tai ulkomaille. Kaikkien jäsenten on syytä tietää totuus taloudellisesta tilanteestamme niin, että emme jysähdä kiville kuten kävi Helasille.

Jos kaikkiin tekemisiini ja sanomisiini - mutta ei ilmeisesti hankkimiini rahoihin - ollaan tyytymättömiä, näillä marisijoilla ei liene muuta ratkaisua kuin siirtyä toiseen tonttijonoon ja toisen rakennuksen, Loppukiri Kakkosen, rakennuttamiseen. Silloin Sinä, Eila, pääset myös arvostelemasta niin yhdistyksemme (Aktiiviset Seniorit) kuin talommekin (Loppukiri) nimiä. Molemmat ne keksi sisareni, mikä Sinua ilmeisesti ärsyttää. Uuden talon uudenlaisen ideologian voitte sitten kirjoittaa niin harvalla ja kevysesti kuin todella haluatte. Voitte silloin myös priorisoida lobattavat asiantuntijat ja virkamiehet, voitte myös valita juuri sopivan määrän julkisuutta eikä liikaa, kuten nyt ajattelette meidän saaneen.

Ikävää todella, että yhdistyksessämme puhutaan edessä yhtä ja selän takana toista. Kaikista surullisin olen kuitenkin sen takia, että Sinä, Eila, vaivaudut tulkitsemaan ihmisten puheita väärin ja levittämään niistä täysin subjektiivisia tarinoitasi eteenpäin.

Sen sijaan: jos sinulla on päivät pääskytysten työpaikallasi tietokone käytössäsi, ota selvää kuinka monta RAY:n investointiavustusta meni viime jaossa sellaisille yhdistyksille, jotka alkavat rakentamisen vasta kahden vuoden päästä."

Tällaisen kirjeen siis kirjoitin 5.3.2002. Lähettämisestä en siis ole varma. Tunnoistani kirje kuitenkin kertoo. Jospa olisin tiennyt, että saan riehtaistua itseni parin kuukauden kuluttua yhdistyksestä ja hankkeesta eroon - kenenkä muun kuin Eilan ratkaisevalla myötävaikutuksella. Ei kuitenkaan kannata spekuloida! Juna kulki eteenpäin teinpä minä mitä tahansa tai olinpa tekemättä.

Media piiritti minua
Olin paljon esillä mediassa yhteisöllisen senioritalon takia. Sain siitäkin kritiikkiä. Minä en kuitenkaan julkisuutta rakastanut, mutta kollegani painostivat. Epäilemättä minä tiesin suunnittelemastamme Loppukiristä eniten. Marja Dahlström, joka oli toiseksi pisimpään ollut yhdistyksessä mukana, kävi kokouksissamme harvakseltaan. Esimerkiksi Siikarannan tapaamiseen hän ei tullut, ei liioin Siikarantaa seuranneisiin kokouksiin, joista olen viime aikoina kirjoittanut. Eihän minua tarvitse uskoa, mutta totta oli se, että yritin saada muitakin hallituksen jäseniä ja aktiiveja toimittajien eteen. Turhaan. Huhtikuun 21. päivänä 2002, pari päivää varainhankintaseminaarimme jälkeen sisareni Marja-Leena kirjoitti minulle lyhyehkön kirjeen, jossa koitti lievittää tilaisuuden yleisökadosta johtuvaa pahaa oloani:

"Ei tarvitse olla morkkis. Ei pidä jäädä tuijottamaan jo tapahtuneeseen, varsinkaan omiin tekemisiin. Omia töppäyksiään liioittelee aina. Jos ihmiset sanoivat, että olit rento ja nauruakin salista kuulit, kaikki on ihan OK. Se osallistumissmaksu oli kyllä liian suuri. Ainoa asia minkä minä kansantaloustieteen approbaturista opin, oli se, että jossakin kohden hinta nousee niin korkeaksi, että myynti alkaa laskea...

Ja kyllä Sinun pitäisi päästä siitä pois, ettet anna haastatteluja. En voi ymmärtää, miten ikänsä toimittajana työtä tehnyt voi katsella noin kapea-alaisesti. Ne toimittajat, jotka haastattelua pyytävät, eivät tiedä kaikkea mitä Sinä eivätkä myöskään tavalliset ihmiset. Sinulla on syuhtautumisharha, kun kuvittelet, että kaikki on jo sanottu. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tiedottaminen auttaa saamaan hankkeelle huomiota, rahoitusta, ystäviä jne. Vain julkisuuden avulla yhteiskunnalle tärkeä uudenlainen senioritalo saa myös seuraajia."

Tärkeä täydennys edelliseen

2012-07-31T13:33:00.002-07:00

Reijo Pesonen kertoi siis maaliskuussa 2002 Jyväskylän Aktiivisiin Senioreihin kuuluvan
26 perhettä, iältään vajaasta 60:sta yli 80:een. Joukko oli puheenjohtajan mielestä harmoninen eikä sellaisia ristiriitoja kuin meillä helsinkiläisillä ollut. Edellisessä kirjoituksessani unohdin mainita, että hyvästä ja harmonisesta alusta huolimatta yhteisöllistä senioritaloa ei koskaan rakennettu Jyväskylään. Syyksi Reijo mainitsi minulle vuosia sitten sen, etteivät talosta haaveilleet ihmiset koskaan sitoutunet siihen kunnolla. Reijolle taakka kävi liian raskaaksi ja niin yhdistys lakkautettiin.

Nykyisin Reijo on rakentamassa yhteisöllistä senioritaloa Saarijärvelle. Aloite talon rakentamiseen tuli Saarijärven vanhusneuvostolta.

Jyväskylän Aktiivisista Senioreista

2012-07-31T11:01:00.002-07:00

Maaliskuu 2002 oli Aktiivisissa Senioreissa todella kiireistä aikaa. Tehokas tiedottaminen sekä lukuisten ihmisten tapaamiset olivat alkaneet poikia mm. monenlaisia seminaarikutsuja. Siikarannan omaa viikonloppuseminaaria (2.-3.3.) seurasi heti alkuviikosta pienimuotoinen jäsentilaisuus Annalassa. Siellä oli koolla melkein sama joukko kuin Siikarannassakin. Puheenjohtaja Kaarina Hughes teki selväksi käsityksensä Loppukirin rahoitusvaihtoehdoista. Esityksen sävy oli pessimistinen, siitä sai myös vaikutelman, että puheenjohtajamme oli kallistumassa osaomistusasuntojen kannalle. Miksi? Onneksi sain kuitenkin jo saman viikon aikana napakan viestin Päiviö Salolta. Mies näki minun laillani omistusasunnot pitkässä juoksussa edullismmiksi. Pidin Kaarinan sinänsä arvokasta pohdintaa vastikään yhdistykseen liittyneelle Päiviölle puutteellisena ja kirjoitin hänelle vapaamuotoisen selvityksen Aktiivisista Senioreista ja Loppukliristä. Päiviö oli osoittautumassa aktiiviseksi jäseneksi, sellaiseksi jonka kokemukset ja taidot projektityöskentelystä oli syytä jatkossa tarkasti hyödyntää.

Loppuviikosta hallituksen jäsenet saivat vastaanottaa puheenjohtajamme selontekoa täydentävän paperin Päiviöltä. Sitä oli todella ilo lukea. Asiaan vihkiytymättömällekin asiat aukenivat sen avulla helposti.

Siikarannassa Päiviö oli kiteyttänyt osuvasti mukanaolon ja sitoutumisen eron. Yhdistyksessämme oli tuolloin noin 60 jäsenmaksun maksanutta, mutta ainoa mitä monet olivat Loppukirin hyväksi tehneet, oli jäsenmaksun suorittaminen.

Tiistaina 5.3. hallitus kokoontui Kaarlenkadun uudessa toimistotilassa, jonka Arja Jääskeläinen oli meille löytänyt. Palkaton konsulttimme Reijo Pesonen tuli tilaisuuteen ja esitteli Jyväskylän Aktiivisten Senioreiden toimintaa. Hänen hankkeeseensa oli ilmoittautunut mukaan 26 perhettä, ikähaitari liki kuudestakymmenestä yli kahdeksaankymmeneen. Joukon Reijo kuvasi Helsingin Aktiivisia Senioreita homogeenisemmaksi ja harmonisemmaksi. Ja mikä parasta: mukaan mahtui myös rakentamisen asiantuntijoita. Neuvottelut VVO:n kanssa heillä olivat vielä kesken ja yhtiömuodosta piti päättää lähiaikoina. Seuraavalla viikolla yhdistyksen oli tarkoitus päättää ensimmäisestä lehdistötilaisuudesta.

Kateellisena kuuntelin Reijon selostusta
Reijo oli paras mahdollinen ihminen potkaisemaan alulle ensimmäisen yhteisöllisen senioritalon Helsingin ulkopuolelle. Hän oli jo 1980-luvulla ollut mukana ensimmäisissä yhteisöllisyyskokeiluissa Suomessa. Tämä entinen pankinjohtaja oli ollut puuhaamassa opiskelijoille tarkoitettuja Tuulenkylää ja Vastatuulta Jyväskylän seudulle. Puhuessaan nyt projektinsa yhteistiloista Reijo oli kuitenkin varovainen. Tuulenkylän yhteisössä, joka aikoinaan käynnistyi myötätuulessa ja jossa nyt asui jo toinen sukupolvi asukkaita, oli viime vuosina ollut ongelmia yhteistilojen käytössä. Taloihin valmistui aikoinaan paljon yhteistiloja, joita on viime vuosina jouduttu remontoimaan senioriasunnoiksi.

Jyväskyläläiset kävivät siis neuvotteluja Reijon johdolla VVO:n kanssa, me Helsingissä taas Saton kanssa Reijon ohjailemina. Sirkka Minkkisen tekemän keskustelumuistion (5.3.2002) mukaan meidän ei tässä vaiheessa kannattanut enää lähteä neuvottelemaan muiden rakennusliikkeiden kanssa. "Hallitus hyväksyi aikanaan Saton tarjouksen ja suullinen hyväksyntä on Pesosen mukaan yhtä sitova kuin kirjallinenkin." Minun mielestäni neuvotteluasemamme oli alusta lähtien huono. Aktiiviset Seniorit ja Sato eivät olleet neuvottelijoina tasavertaisia, joten Saton Jaana Närö, juristi, vei meitä kuin pässiä narussa. Siinä hallituksessa, joka alkuvuodesta 2001 Reijon mielestä hyväksyi sopimuksen, istuivat minun lisäkseni seuraavat seniorit: Marja Dahlström, 63, ent. opettaja, Terttu Putila, Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta valmistunut ent. yrittäjä, 60, Heli Jäderholm, vaatetusalan yrittäjä Tapiolasta, 71, ja Eino Jantunen häntä muutaman vuoden vanhempi armeijasta eläköitynyt mies(blogini 10.2.2010). Anita Wetterstrandista ei liioin ollut neuvotteluissa mitään apua. Hän oli alle kuusikymppinen keskikoulun käynyt musiikkitoimittaja Yleisradiosta. Hänelle kuitenkin kuuluu kiitos ja kunnia siitä, että hän ohjasi minut ensimmäisen kerran Färdknäppeniin, missä hänen sisustusarkkitehtisisarensa asui. Yhdistyksestä Anita erosi 2001. Itse olin valtiotieteen maisteri,63, pääaineenani poliittinen historia.
Yksikään meistä leikkiin ryhtynneistä ei ollut aikaisemmin rakentanut edes leikkimökkiä.

Oletteko kuulleet toisesta porukasta, joka näillä eväillä olisi potkaissut käyntiin ison uudenlaisen senioritalon, josta on sitten ollut malliksi muillekin?

Yksimielisyys ei ole tärkeintä

2012-07-29T11:02:00.000-07:00

Tannoin kurkkasin saarejärveläisen Reijo Pesosen talohankkeiden kotisivuille tai vastaaville. Silmääni osui miehen teksti vuosien takaa, jolloin hän oli perustamassa Arabianrannan Loppukiriä vastaavaa taloa Jyväskylään. Reijo kirjoitti löytämässäni tekstissä hankkeesta, että siinä mukana olevat ihmiset olivat yksimielisiä. Rivien välistä luin, että Reijo vertasi yhteistyökumppaneitaan Helsingin Aktiivisiin Senuioreihin. Meillähän erimielyyksiä riitti (kts ed. kirjoitus).

Reijon tekstin luettuani totesin itsekseni, ettei yksimielisyys ja hyvä sopu mitään takaa. Reijon hanke Jyväskylässä ei toteutunut koskaan. Mies koki jäävänsä suunnitelmiensa kanssa yksin. Minun mielestäni yksimielisyys ei ole lopputuloksen kannalta kaikista tärkeintä. Täytyyhän projektissa kuin projektissa eriävien mielipiteiden päästä esille. Mitä suurempi ja ennen näkemättömämpi hanke on, sitä enemmän onnistuminen vaati mielipide-eroja.

Olen muuan viikko sitten ilmoittanut, että saan blogini pian loppuun. En ole edennyt suunnitelmieni mukaisesti. Olen ollut matkoilla ja sitä ennen taloani remontoivat rakennusmiehet katkaisivat nettiyhteydelle tärkeät piuhani. Siis kärsivällisyyttä, hyvät naiset ja herrat!

Erimielisyydet - riitelyäkö?

2012-07-25T13:23:00.000-07:00

Arja Jääskeläinen erosi siis Aktiivisista Senioreista maaliskuussa 2002. Hänen pitkästä erokirjeestään olen kertonut jo blogissani 18.2.2012.

Erotessaan Arja kuului sekä Aktiivisten Senioreiden hallitukseen että rakennustyöryhmään. Alusta alkaen hän oli halunnut nimenomaan rakennustyöryhmään. Keväällä 2001 Eila Raikaslehto oli kuitenkin torjunut hänen rakennustyöryhmään tulonsa (blogini 16.1.2011;25.1.2011). Tultuaan saman vuoden syksyllä (2001) valituksi Kaarina Hughesin ehdotuksesta Aktiivisten Senioreiden hallitukseen, Arja ilmaisi uudestaan halunsa päästä rakennustyöryhmään.

Aktiivisten Senioreiden hallituksen puheenjohtajuuden lisäksi Kaarina Hughes päätti vetää jonkin aikaa myös rakennustyöryhmää. Ilmeisesti hän halusi saada sen vihdoinkin toimimaan. Tarkoituksena kuitenkin oli, että hän luopuisi ryhmän vetämisestä kevään aikana. Se ei kuitenkaan onnistunut. Ainakaan minä en muista, että hän olisi luopunut tehtävästä sinä aikana kun minä vielä olin yhdistyksessä mukana. Sen sijaan muistan hyvin, että hän pian puheenjohtajuuden otettuaan valitti uupumustaan.(Kaiken kaikkiaan Kaarina Hughes ei ollut puheenjohtajana täytttä vuottakaan ja syksyllä 2002 miesvihamielisen hallituksen oli myönnettävä, että Päiviö Salo olisi kuitenkin paras vaihtoehto puheenjohtajaksi. Joulun alla 2002 mies joka tapauksessa neuvotteli loppuun sopimuksen Saton kanssa - ilman Jaana Näröä, joka oli siirretty toisiin tehtäviin. Niille, jotka ovat Närön vaiheista kiinnostuneita, voin kertoa että Helsingin Uutisissa oli mm. 4.7.2012 suuri juttu Jaana Närön nykyiseltä työmaalta: "Remonttikiista jätti vuokratalon liki tyhjilleen". Jaana Närö on ollut jo jonkin aikaa Helsingin kaupungin asunnot -konsernin palveluksessa.)

Sekä Aktiivisten Senioreiden hallituksessa että rakennustyöryhmässä Arja Jääskeläinen koki kuitenkin kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi. Olen aikaisemminkin maininnut siitä, kuinka vaikeaa meidän oli löytää kokousaikoja, jotka olisivat sopineet kaikille. Arjan osallistumista rajoitti se, että hän oli vielä työelämässä mukana ja lisäksi hän lähti jo perjantaisin mökilleen. Lisäksi hän kuului Kallion demareihin, joka kokoontui kerran kuussa. Marja Dahlström taas oli lähes samanaikaisesti kun yhdistyksemme perustettiin, aktivoitunut taidehistorian opinnoissaan. Hänen osallistumistaan rajoittivat paitsi akateemiset opinnot, myös niihin liittyvät harrastukset. Muistan kuinka hän kerran ilmoitti poissaolonsa syyksi muraalinäyttelyyn menon. Minua se ihmetytti. Myös lastenlapset vaativat Marjan aikaa. Epäilen kyllä, että Marja myös tarkoituksella jäi tulematta sellaisiin tapaamisiin, jotka koki aiheen takia itselleen ylivoimaisiksi. Hän ei ollut taistelija. Muistan hänen ainakin kerran todenneen, ettei hän ymmärrä rakentamisesta, rahoituksesta tms mitään, mutta ei liioin aio ottaa asioista selvääkään. Hän siis sysäsi vaikeat asiat muille, aivan samoin kuin hänen miehensä Harri sysäsi KAIKKI asiat naisille! Loppukiri-hankkeessa oli kuitenkin paljon ongelmallisia asioita hoidettavana.

Pirkko Tarvainen oli myös edelleen työelämässä, mutta lisäksi hänellä oli paljon joogaan liittyviä menoja. Terttu Putilalla taas oli sekä Lapissa että Algarvessa talot, eikä ollut harvinaista, että hän hiihti ja golfasi yhteen menoon kolmekin viikkoa lomakohteissaan. Kesällä 2001 hän myös keksi tuoda Portugalista löytökoiran. Se oli muutosta niin häiriintynyt, ettei emännällä ollut aikaa istua kokouksissa kerrallaan kuin 30-45 minuuttia. Ilmeisesti koira olisi tarvinnut psykiatrin!

Sirkka Minkkisen ja Eila Puotilan oli minun lisäkseni ongelmattominta osallistua kokouksiin ja tapaamisiin. Minä olin tuohon mennessä luopunut kaikista harrastuksistani ja omistauduin yksinomaan Aktiivisille Senioreille. Kaarina Hughesin oli tietysti puhenjohtajana pakko olla paikalla tapaamisissa, mutta ennen kuin hän tammikuun puolessa välissä 2002 aloitti puheenjohtajuutensa, hän vietti 2-3 kuukautta Skotlannissa. Sitoutumisessamme oli siis kaiken kaikkiaan toivomisen varaa.

Ärsyttävää toimintaa
Takaisin Arjan erokirjeeseen. Hänenkin kohdallaan Aktiiviset Seniorit syyllistyi eristämiseen/syrjäyttämiseen. Kaarina löi lukkoon kokouspäiviä toteamalla Arjalle vain, että sinähän et sitten pääse paikalle. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, ettei Arja erokirjeen mukaan kuullut mitään tapaamisistamme. Myös rakennustyöryhmä koottiin häntä kuulematta. Missä kokoonpanossa, Arja erokirjeessään ihmetteli. Olisihan Arjan pitänyt saada tieto viimeistään kokouspöytäkirjasta. Mutta ei. Erokirjeessä Arja ihmettelikin, milloin ja missä yhdistyksen asioista ylipäätään päätettiin.

Arja kirjoitti kirjeessään myös Satossa käynnistä. Ne tapaamiset kuuluivat Arjan mielestä rakennustyöryhmälle, mutta hänelle ei ainakaan ilmoitettu aina tapaamisaikaa etukäteen, vaikka hän oli työryhmän jäsen. Hän oli kuitenkin kertonut kahden viikon ajalta itselleen sopivat päivät, joten yhteinen aika olisi pitänyt löytyä. Ennen pitkää Arja tuli siihen johtopäätökseen, ettei hänen mukanaoloaan pidetty toivottavana. Kuultuaan lopulta muutama päivä ennen Satoon menoa tapaamisen ajankohdan hän ihmetteli, miksi Terttu Putila osallistui käyntiin, jos minäkään, varapuheenjohtaja, en saanut olla mukana. Missä Tertun mukaan tulosta päätettiin? Missä ylipäätään tehtiin päätöksiä? Tällaisia kysymyksia pyöri Arjan päässä keväällä 2002.

Erokirjeen loppupuolella Arja kirjoitti Aktiivisten Senioreiden ärsyttävimmistä puolista, joiden takia hän ei katsonut enää kuuluvansa joukkoomme. Hän ei saanut osallistua rakennushanketta koskevaan keskusteluun. Terttu Putila oli myös jossakin vaiheessa soittanut Arjalle ja kysynyt, miksi tällä oli niin kielteinen asenne Satoon. Terttu varoitti riitelystä. Arja ei kirjeessään erittele "riitelyn" syitä, mutta kysymys oli mm. Loppukirin neliöhinnasta. Tertulle oli yhdentekevää, kuinka suureksi Loppukirin neliöhinta lopulta muodostuisi. Arja taas ajatteli minun laillani, että muidenkin kuin kaikista varakkaimpien yhdistyksen jäsenten olisi pitänyt voida muuttaa Loppukiriin. Se mikä oli siis Tertulle riitelyä, oli Arjalle - samoin kuin minulle - keskustelua ja peräänantamattomuutta.

Arja muisteli kirjeessä myös projektijohtaja Heikki Somervuon luona käyntiä. Tilaisuuden päätyttyä Terttu oli tullut tiukkaamaan Arjalta, miksi tämä oli ottanut tapaamisessa puheeksi Saton neuvottelut. Näin pitkälle oli siis menty! Yhdistyksessamme ei voinut edes ajatuksiaan sanoiksi pukea.

Mitä tuli Loppukirin neliöhintaan, minua olivat kuukausien saatossa monet varoittaneet Saton ahneudesta. Kun yritin viedä varoituksia perille, minua ei kuunneltu.

Ennen näkemätön ajojahti
Arja tunnusti myös, ettei hän ollut missään yhteisössä aikaisemmin törmännyt sellaiseen ajojahtiin, joka minuun Aktiivisissa Senioreissa kohdistui. Hän ihmetteli Eila Puotilan minua panettelevia viestejä hallituksen muille jäsenille. Arjan mielestä asiat olisi pitänyt selvittää hallituksen kokouksessa kasvotusten. Jos puheenjohtaja Kaarina Hughes olisi ollut ajan tasalla, hän olisi ottanut asian esille ja vaatinut Eilalta asiallista käytöstä. Arja koki Eilan viestit kohtuuttomiksi senkin takia, että minä olin tehnyt Loppukirin eteen eniten vapaaehtoistyötä ja uhrannut kaikista eniten omaa aikaani. Arjan mielestä kukaan ei voinut kiistää minun panostani hankkeessa.

Tuntuu ihmeelliseltä, että Arjan erokirjeestä sen kummemmin kuin Heikki ja Anja Siréninkään yhdeksän päivää aikaisemmin päivätystä kirjeestä ei hallituksen kokouksessa keskusteltu lainkaan, ei halaistua sanaa. Käsittämätöntä!

Vielä Terttu Arjalle soittamasta puhelinsoitosta. Samanlaisen puhelun Terttu soitti myös sisarelleni Kaisulle ilmoittaen, että minä olin jäämässä vaatimuksineni yksin hallituksessa. Se oli tosiasia. Minä olin kuitenkin siinä vaiheessa jo niin loppuun palanut, etten kyennyt tekemään enää mitään. Maaliskuussa minua painoi ja työllisti rahankeruuseminaari, jota olin optimistina ehdottanut ja joka pidettiin huhtikuussa. Ja kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, minä en enää viikkoihin ollut uskaltautunut hallituksen kokouksiin ilman että otin Hakaniemen torilla Diapamin kieleni alle jaksaakseni kävellä Kaarlenkadulle (blogini 5.10.2010).

Sato - eli Jaana Närö - oli ihmeen innokas hyötymään Aktiivisten Senioreiden Loppukiri-ideasta ja jäsenten työpanoksesta. Se oli ilmeistä ensitapaamisestamme lähtien. Sain kyllä suurella työllä ja vaivalla puserrettua yhteistyökumppaniltamme pienen summan rahaa yhdistyksellemme, mutta summa oli aivan liian mitätön työpanokseemme nähden. Päivää ennen sitä kokousta, jossa pusersin "palkkaa" ponnisteluistamme, puhuin puhelimessa sekä Terttu Putilan että palkattoman konsulttimme Reijo Pesosen kanssa. Terttu, joka on kaupallisen koulutuksen saanut ja entinen yrittäjä, sanoi minulle jotenkin tähän tapaan: "Etkö sinä nyt yksinkertaisesti ymmärrä, ettei Saton tarvitse meille mitään maksaa. Sehän on liikeyritys. Lopeta palkkiosta puhuminen!" Heti sen jälkeen juttelin vielä Reijon kanssa, joka ei pitänyt korvauksen saamista mahdottomana. Mutta se summa, jota päädyin Reijon suosituksesta pyytämään, oli siis aivan liian mitätön. Mutta olihan se rikka rokassa! Ja rokkaa oli paljon.

Palaverissa, jossa Sato lupautui pienellä summalla korvaamaan ponnistelujamme, oli läsnä viitisen senioria. Ainoa, joka pöydästä noustessamme löi kätensä kiitokseksi olalleni, oli Eila Raikaslehto, joka erosi yhdistyksestämme jo ennen Arja Jääskeläistä ja Heikki ja Anja Siréniä. Terttu Putila ei kommentoinut sanallakaan jälkeenpäin sitä, että hän oli ollut väärässä ja minä oikeassa.

Ylioppilasasunnot
Aktiiviset seniorit kävivät useamman kerran Asuntorahastossa. Loppukeväästä 2002 otin siellä puheeksi Helsinkiin rakennetut ja rakenteilla olevat ylioppilasasunnot. Niitä oli tulossa myös Arabianrantaan. Miksi niiden neliöhinnat olivat paljon edullisemmat kuin mitä meille siinä vaiheessa väläyteltiin? Terttu ei pitänyt siitä, että Loppukiriä verrattiin opiskelija-asuntoihin. Hän halusi laatua. En tiedä oliko laatu osasyynä siihen, ettei hän lopulta ostanut yhteisöllisestä senioritalosta asuntoa vaan valitsi Arabianrannasta oman - arvatenkin - tilavan luukkunsa. Erään hallituksen kokouksen päätteeksi vähän ennen eroani kysyin Tertulta, milloin hän oli viimeksi käynyt ylioppilasasuntolassa. Tiesikö hän, millaisia nuorten asunnot nykyisin ovat? Kysymystäni seurasi pitkä hiljaisuus. Tein lisäkysymyksen: "Onko siitä ylioppilasasunnossa käynnistäsi kulunut 40 vai 50 vuotta?" Terttu myönsi, että siitä oli pitkä aika - siis liki 50 vuotta, jolloin me molemmet olimme nuoria pohjoisesta tulleita opiskelijoita. En tiedä, asuiko Terttu koskaan ylioppilasasuntolassa, mutta minä muutin 1960 Domukseen, missä viihdyin. Ilman aktiivista toimintaa osakunnassa en olisi huonetta sieltä saanut.

Ylioppilasasunnot ovat varmasti suuresti muuttuneet sitten minun nuoruuteni. Minun on myönnettävänä, että Tertun äykkäröinti sai minut uteliaaksi. Halusin nähdä, millaisia asuntoja HOAS kymmenen vuotta sitten rakennutti. Ehdotinkin Päiviö Salolle, jonka sisäänajo Aktiivisiin Senioreihin oli miesvihamielisyyden takia valitettavan hidasta, että lähtisimme kahdestaan katsomaan HOASin asuntoja. Se järjestyi vaivatta. Mutta muistaakseni en koskaan kertonut hallitukselle mitään tästä ekskursiosta. Olisin kuitenkin vetänyt kortin hihastani jossakin sopivassa vaiheessa, jos en olisi eronnut yhdistyksestä.

Jokaisessa lantissa on kaksi puolta

2012-07-14T13:53:00.000-07:00

Arja Jääskeläinen erosi Aktiivisista Senioreista 25.3.2002, vain yhdeksän päivää Heikki ja Anja Sirénin eron jälkeen. Vaikka Arja soitteli minulle tasaisin välein, hän ei ollut puhunut minulle halaistua sanaa suunnittelmistaan. Se kertoo mielestänmi paljon sekä Arjan luonteesta että yhteistyömme laadusta. Meillä ei ollut tapana pitää "kokouksia" hallituksen muiden jäsenten selän takana. Sanoimme aina suoraan sen mitä ajattelimme. Minä saatoin olla napakkakielinenkin sanomisissani, mutta klikkiytymisestä ja intrigoinnista minua ei voitu syyttää.

Arjan erokirjeen saatuani en lukenut sitä edes kunnolla läpi, en jaksanut. Päähäni ei edes pälkähtänyt ryhtyä taivuttelemaan häntä perumaan päätös. Sitä paitsi Arja oli yhdistykseen liittyessään sanonut, ettei ollut kiinnostunut muuttamaan Loppukiriin, sen sijaan häntä kiinnosti Loppukiri prosessina. Kaiken lisäksi hänellä oli vanhuuden asunto Sörnäisten nurkilta jo valmiiksi katsottuna.

Olin suoran sanoen liian väsynyt surrakseni kunnolla Arjan lähtöä. Masentunutkin olin. Sitä paitsi Arja ei lähtenyt lopullisesti elämästäni yhdistyksestä erotessaan.

Arjan eroa seuranneena iltana olin nyt jo edesmenneen ystäväni kanssa teatterissa katsomassa Daniel Katzin kirjoittamaa näytelmää "Mies se on kuollutkin mies" ja väistämättä oli mieleeni tullut äitini puoleisen sukuni suorapuheiset naiset, suvun joka polveutuu sekä Martti Lutherin läheisestä yhteistyökumppanista, uskonnollisesta uudistajasta, että Kustaa Vaasan lasten kummisedästä, mutta myös Skotlannista Pohjanlahden perukoille purjehtineesta punatukkaisesta seikkalijaesi-isästä. Päiväkirjaani olin kirjoittanut lauseen: "Jokaisessa lantissa on aina kaksi puolta." Ne molemmet täytyy hyväksyä, jos aikoo rahaa maksuvälineenä käyttää. Totta totisesti.

Seuraavana iltana tein pitkäksi venyneen ravintolamierroksen miehen kanssa, joka oli ollut minulle vuosia erityinen, ja puhunut kuin puuropata välillä itkua pirautellen. Pitkään aikaan konjakin tuoma humala ei ollut tuntunut niin armeliaalta. Seuraavana yönä näin unen - vai oliko se vain unen rajamailla olevaa pohdiskelua? - että erosin Aktiivisista Senioreista ja lähdin aurinkorannalle makaamaan.

Kun aamulla heräsin siitä unesta, ajattelin ensiksi pyytää audienssia kahdelta kaupungin herralta ja pyytää heiltä apua. Ottakaa käsistäni tämä koko projekti, jos haluatte? Mitä minä enää tässä vaiheessa mitään menettäisin? Monet ovat tässä maailmassa luvanneet yhtä ja toista ja syöneet sanansa ja pettäneet lupauksensa. Miksi minun pitäisi seisoa pystyssä kuin Kiinan muuri ja raataa toisten hyväksi vain sen tähden että satuin olemaan ensimmäine joka keksi esittää idean yhteisöllisestä senioritalosta? Kaupungin herrat unohtuivat kun avasin tietokoneeni. Siellä oli suuri määrä viestejä, monta Päiviö Salolta, joka oli miettinyt minun puolestani monta asiaa Aktiivisissa Senioreissa suoriksi. Viestit luettuani ajattelin, että silloin kun on kaikista vaikeinta, jostakin alkaa pilkottaa valoa ja niin sitä taas jaksaa eteenpäin. Kuultuani nyt Arja Jääskeläisen erosta ja selvittyäni ensi säikähdyksestä ymmärsin, että hänellä oli oma merkityksensä maailman kaikkeudessa. Ilman häneen tutustumistaan en olisi jaksanut viimeisiä viikkoja ja kuukausia intriogoivan, selän takana puuhastelevan naisjoukon kanssa. Arja piipahti yhdistyksessämme juuri silloin, kun häntä eniten tarvitsin. Hän kannatteli minua ratkaisevasti, piti pinnan yläpuolella. Ilman häntä en olisi syksyä ja keskitalvea jaksanut. Kun hän poistui, tilalle oli juuri ehtinyt ilmaantua Päiviö Salo, mies jollaista en ole kuvitellut olevan olemassakaan. Hän sanoi minulle monta kertaa, että en saa luovuttaa. Minun mukanani kaatuisi kuulemma koko projekti. Oli se mannaa korville Eila Puotilan lähettämien ilkeiden viestien jälkeen.

Vasta nyt kymmenen vuotta myöhemmin lukiessani kirjeenvaihtoani ja muistiinpanojani tajuan senkin seikan, ettei Eila Puotila suinkaan lähettänyt kaikkia viestejään koko hallitukselle, vaan osa oli osoitettu yksin minulle. Miksihän minä en puhunut niistä muille? Miksi kannoin taakkaa yksin? Vai olisiko Marja Dahlströmistä tai Terttu Putilasta tai Sirkka Minkkisestä ollut Eilan viestien kriittisiksi arvioijiksi?

Kesällä 2002 Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Pirkko Lahti luki noin 70 sivua kirjoittamaani Aktiivisten Senioreiden historiaa. Sitä ennen hän oli minua tovin kuunneltuaan sanonut: "Et ikinä selviä noista kokemuksista ilman että kirjaat ne paperille. Kirjoita siis kaikki kokemasi ikävät mutta myös myönteiset asiat paperille..." Sillä tiellä olen tälläkin hetkellä.

Ladun avaaminen ei aina ole helppoa

2012-07-08T13:45:00.000-07:00

Kirkko ja kaupunki -lehdessä on siis toimittaja Eira Serkkolan juttu Koti kaupungissa -yhdistyksen Jätkäsaareen ideoimasta yhteisöllisestä talosta (20.6.2012). Taloon, josta tulee 9-kerroksinen, tulee 61 asuntoa kooltaan 30-150 neliömetriä. Asukasjoukko on heterogeeninen, on perheitä ja sinkkuja, keski-ikäisiä ja lapsia sekä iäkkäämpiä. Määräysten mukaisten yhteistilojen lisäksi taloon tulee vielä 500 neliömetriä yhteisöllisiä tiloja, joista ylimpään kerrokseen viherhuone, takkatila, saunaosasto ja pieni keittiö, pohjakerrokseen iso keittiö, monikäyttösali, tekstiilityötila ja pyöränkorjausverstas. Muistuttaa hyvin paljon Loppukiriä, johon hain mallin Tukholman Färdknäppenistä tammikuussa 2000. Tutustuin yhteisölliseen senioritaloon ohjelmantekomatkalla, jonka hedelmät - kaksi pitkää radio-ohjelmaa - Suomen kansa kuuli helmikuussa 2000 (blogini 16.1.2010).

Taloon tulee myös kaksi liiketilaa, joita tiloja aktiiviset senioritkin harkitsivat, mutta luopuivat ajatuksesta. Maltan kustannuksia pudottavat niin ikään autopaikat: niitä tulee vähemmän kuin tähän asti on tämän kokoisilta taloilta Helsingissä edellytetty. Ne Maltan vähäiset autopaikat eivät myöskään sisälly asunnon hintaan, mitä pidän merkittävänä edistysaskeleena helsinkiläisessä asuntopolitiikassa. Asukkaat suosivat joukkoliikennettä, pyöräilyä ja kimppa-autoilua. Aktiivisia senioreitakin autopaikat pohdituttivat, mutta aika oli vielä toinen vuonna 2001, jolloin asiasta ensimmäisen kerran keskusteltiin. Onneksi edistystä tapahtuu (blogini 16.9.2011 ja 22.9.201).

Eira Serkkolan mukaan uusi kerrostaloneliö Helsingissä maksoi alkuvuodesta keskimäärin 4797 euroa. Jätkäsaari on on ykköskalleusaluetta ja Maltan neliöhinta tulee olemaan luokkaa 5000 euroa. Tulevat asukkaat sitoutettiin projektiin jo 2009 varausmaksulla, joka oli 30 euroa neliöltä. Sillä rahalla he palkkasivat ensin arkkitehdin ja sitten projektijohtajan ja erikoissuunnittelijan. Maaliskuuhun 2011 mennessä tulevat asukkaat olivat maksaneet asunnoistaan jo 180 euroa neliöltä. Siinä vaiheessa heillä ei ollut vielä hankepäätöstä, tonttisopimusta eikä urakoitsijaa rakennusaikaisesta lainasta puhumattakaan. Rahoituksesta he neuvottelivat monen pankin kanssa, mutta yhdessä vaiheessa pankit vetivät kaikki lainatarjoukset pois. Ryhmärakennuttaminen pelotti pankkejakin. Ladun aukaisijalla ei aina ole helppoa!

Maltalaiset ovat taloaan suunnitellessaan olleet monessa mielessä viisaampia kuin Aktiiviset Seniorit. Kaksi asiaa ainakin rasittivat Loppukiri-projektia: talon rakennuttivat seniori-ikäiset ja etenkin Aktiivisten Senioreiden kahdelta ensimmäiseltä hallitukselta puuttui sellaisia kykyjä, joita Maltan hallituksessa istuvilla on ollut ja on. Maltasta on varannut asunnon myös muutama politiikassa toiminut/toimiva ihminen. Myös pitkälle lukeneiden osuus on suurempi kuin Aktiivisten Senioreiden alkuaikojen hallituksissa oli. Asukkaiden mukanaan tuomat verkostot ovat Jätkäsaaren hankkeessakin olleet suureksi avuksi ideointi- ja suunnitteluvaiheessa.

Maltan ja Loppukirin ideointi ja suunnittelu eroavat monessa kohdin merkittävästi toisistaan. Maltahan on ryhmärakennushanke. Me uhrasimme paljon aikaa esimerkiksi RAY:n avustuksen saamiseen - turhaan. Kun erosin kesän kynnyksellä 2002 Aktiivisista Senioreista, olin kuitenkin ehtinyt naputtaa useamman raha-anomuksen eri tahoille. Joku kantoi hedelmääkin, mm. ARA ja Terveyden edistämisenkeskus kannustivat senioripilottiamme. Lisäksi Helsingin kaupunki antoi meille - ainakin alkuaikoina - pikkaraisen rahaa juokseviin menoihin. Kiitos kaikille lahjoittajille! Lähtöni kynnyksellä saimme euroja myös järjestämästämme varainhankintaseminaarista. Vaikka se ei onnistunut niin hyvin kuin odotimme, minä kaavailin, että olisimme jatkossakin pitäneet vielä muutaman seminaarin. Ehdotukseni kaatui kuitenkin Eila Puotilan vastustukseen (blogini 30.6.2012).

Vielä yksi asia: Asunto-osakeyhtiö Helsingin Maltan rakennusurakkakilpailun voitti Hartela. Sitä kaavoittaja Mikael Sundman ehdotti meillekin, mutta ottikohan sihteerimme Terttu Putila Hartelaan edes yhteyttä. Saimme heti alkuvuodesta 2001 lupauksen tontista ja jostain syystä Aktiivisten Senioreiden hallituksella oli tulipalokiire saada urakkakilpailu ratkaistua mahdollisimman nopeasti. Me saimme tontin Arabianrannasta viisi kuukautta yhdistyksen perustamisesta, maltalaisilla meni paljon kauemmin tontin saamiseen Jätkäsaaresta.

Eira Serkkolan juttu "Unelmien talo nousee" löytyy netistä osoitteesta www.kotijakaupunki.fi

Kaksi erilaista raporttia seminaarista

2012-06-30T12:36:00.000-07:00

Siinä kun Marja-Riitta Hakala totesi heti Siikarannan raporttinsa alussa seminaaripaikan onnistuneeksi valinnaksi ja ohjaajan taitavaksi vetäjäksi, Eila Puotila aloitti jo ensi riveillä tavoilleen uskollisena seminaarin kärkkään ruotimisen. Marja-Riitan mielestä vetäjä myös pysytteli ulkopuolisena tarkkailijana antaen senioreille riittävästi tilaa. Samaa minä en voinut sanoa edellisessä kuussa järjestetystä vastaavanlaisesta tilaisuudesta, missä Terapiataitojen instituutin Raili Rinne meitä terapoi. Hä otti silloin kovasti kantaa asioihin, jotka eivät terapeutin tehtäviin ja toimenkuvaan kuulu.

Eila leimasi nyt Siikarannan istunnot täysin ala-arvoisiksi ilmoittaen "keskustelun pyörineen voittopuolisesti rahassa;yhteisön syntymiseksi kaikkien pitäisi olla jollakin tavalla hankkimassa rahaa, hankkeen/yhdistyksen uskottavuus on kiinni sen kyvystä hankkia rahaa.---Näen asian hieman toisin. Mielestäni uskottavuutemme on riippuvainen viestistämme, kyvystämme hahmottaa ja jäsentää asiakokonaisuus ja siitä miten sen viestimme; kuinka ajattelemme, mitä sanomme, miltä näytämme ja kuulostamme. Olemmeko yhteisön alku vai joukko irrallisia omiaan puhuvia yksilöitä? Korostammeko yhteistyötä vai yksilösuosrituksia?" Näin siis Eila.

Hän ei osannut arvioida lukumäärää, mutta näki osan jäsenistä lähteneen hankkeeseen mukaan vain saadakseen edullisen asunnon ja mahdollisesti jotain huolenpitoa Loppukirissä. Mitähän Eila, joka itse on sinkku ja lapseton, tuli hakemaan Loppukiristä. Muistan seuranneeni Sirkka Minkkisen ja Eilan keskustelua siitä, kuinka muutaman vuoden päästä Loppukirissä asuessaan hoitavat toisiaan ja huolehtivat toisistaan.

Eilan mielestä jatkuvat voimakkaat huolestumisen ilmaisut jäsenistölle tai muille tahoille, eivät olleet paikallaan. Ne heikensivät uskottavuutta. Nyt piti Eilan mielestä "tarkastaa kartalta olinpaikka, selvittää tie- ja sääolosuhteet ja laatia kuten Kaarina olikin tekemässä, selvitykset ja vertailu vaihtoehtoisista reiteistä."

Liturgiaa, eikö totta? Todella vähän konkretiaa.

Eila kertioi tulostaneensa joukon sivuja RAY:n toimintaperiaatteista ja päätöksistä sekä imuroineensa omalle koneelleen valtavan tiedoston, jossa ovat kaikki avustuksia anoneet ja heihin liittyvät päätökset. Eila tahtoi tietää, tuoko koneensa (siis Kemiran koneen?) seuraavaan hallituksen kokoukseen vai näyttääkö jo nyt siltä, että aika ei riitä.

Hän antoi raportissaan myös tarkat ohjeet siitä, missä itse kukin seuraavassa hallituksen kokouksessa istuu ja miten kokous etenee. Aivan kuin uusi puheenjohtajamme ei olisi kyennyt kokousta johtamaan. Eila näytti täysin unohtaneen, että Kaarina Hughes oli toiminut monissa yhdistyksissä, mm. työttömien ja syrjäytyneiden yhdistyksissä ja että hänellä toisin kuin Eilalla oli maisterinkin paperit. Minun mielestäni Eila kiinnitti aivan liikaa huomiota muotoseikkoihin. Hänelle merkitsi esim. kokoustekniikka paljon enemmän kuin hankkeen eteneminen ja tulosten saavuttaminen.

Vaikka hanke alkuvuodesta 2002 junnasi monessa asiassa paikallaan, hätä ei ollut sen näköinen kuin Eija maalasi. Olin kuullut sen useampaan otteeseen virkamiehiltä, mm. kaavoittaja Mikael Sundmanilta. Eila oli kuitenkin maaliskuuhun 2002 mennessä istunut yhdistyksen hallituksessa vain muutaman viikon ja ollut yhdistyksessäkin ainoastaan vuoden. Minun mielestäni hän ei koko jäsenyytensä aikana tuntunut kovin paljon arvostavan sitä, mitä me yhdistyksen alkuun potkaisseet olimme saaneet aikaseksi.

Ulkopuoliset, tuskin edes hallituksen jäsenet, eivät voineet tietää kuinka monta kertaa esimerkiksi minä olin tuohon mennessä käärinyt papiljottini päähäni lähteäkseni joko yksin tai jonkun/joidenkin kanssa tapaamaan virkamiehiä, poliitikkoja, tutkijoita, kolmannen sektorin vaikuttajia. Kurkkasin äsken noina vuosina pitämiini päiväkirjoihin ja näin sieltä, että maaliskuun loppuun (2002) mennessä olin ollut 220 kertaa tapaamisissa/tilaisuuksissa puhumassa ja keskustelemassa Loppukiri-ideasta ja puolustamassa hanketta. Yhdenkään toisen aktiivisen seniorin kirjanpito tuskin näyttää samanlaista saldoa. Loppukiri olikin minun erotessa yhdistyksestä suurelle osalle suomalaisista jo tuttu hanke, vaikka Eilan oli sitä ilmeisen vaikea myöntää..

Nyt kun luen tuota Eilan raporttia ihmettelen sitä mitä jo silloinkin kun sen ensimmäisen kerran 2002 käteeni sain: miksi hän ei työpaikallaan istuessaan ja RAY:n sivuja imuroidessaan tehnyt jonkinlaista lyhyttä yhteenvetoa avustusta hakeneista ja saaneista. Ei kai meidän jokaisen hallituksen jäsenen tarvinnut noita RAY:n sietoja sellaisenaan lukea. Sehän olisi ollut ajan haaskausta. Eila olisi aivojaan vähän käyttämällä voinut tuntuvasti helpottaa muun hallituksen työskentelyä. Eila oli kuitenkin ehdottomasti omimmillaan kirjoittaessaan vihjailevia viestejä ja puuhastellessaan hengenheimolaistensa kanssa minun ja muutaman muunkin pään menoksi.

Jäsenet jyviin ja akanoihin?

Vielä tuosta Eilan raportista. Paheksun kyllä hänen puhettaan siitä, että jotkut aktiiviset seniorit olivat hänen mielestään liittyneet yhdistykseen vain saadakseen edullisen asunnon ja mahdollisesti jotain huolenpitoa. Näinhän hän tunnusti jo neljä vuotta ennen Loppukirin valmistumista jakaneen yhdistyksen jäsenet jyviin ja akanoihin. Minusta se oli anteeksi antamattomana. Yhtään rakentavaa ehdotusta en muista hänellä olleen rivijäsenten aktivoimiseksi, mistä seikasta minä kannoin keväästä 2001 lähtien suurta huolta mutta jota ongelmaa en pystynyt/ehtinyt/jaksanut suuren työtaakkani alla ratkaista. Useampi Eilan ideoima tapahtuma ja matka jäi torsoksi. Tampere? Tallinna? Hän ei kerta kaikkiaan saanut riittävästi ihmisiä mukaan.

Marja-Riitta kiinnitti omassa raportissaan huom,iota siihen, että seminaariin osallistujilla menivät sekaisin Loppukirin rakennusvaihe ja toisaalta varsinainen asumisvaihe. Ilmeisesti yhdistykseen liittyneillä oli niin suuri hinku päästä yhteisölliseen senioritaloon asumaan, että monet eivät uhranneet ajatustakaan sille, miten talo saataisiin rakennettua ja mistä saataisiin rahat yhteistiloihin.Ykskaks oltaisiin vain uudessa talossa Arabianrannassa asumassa! Oliko Eilakin tällainen uneksija, koska halusi kieltää muilta rahasta puhumisen?

Marja-Riitta arveli epävarmuuden jatkuvan jäsenistön keskuudessa niin kauan kunnes rakennusaikataulu ja asukkaaksi hyväksyminen selviäisivät. Minä en siis ollut ainoa, joka kannoin huolta asuntojen hintakehityksestä. Monen yhdistyksestä vuonna 2002 eronneen lähtöön olikin syynä juuri pelko rahojen riittämättömyydesta.

Marja-Riitan raportista käy ilmi myös se, että aktiiviset seniorit olivat huolestuneita Arabianrannan lyijyä sisältävästä savimaasta ja jätevesiputken suuaukon paikasta, pintamaan vaihdettavuudesta ja savipohjan paaluttamisesta. Marja-Riitan rauhoitteleva viesti johtui hänen ammatistaan. Hän oli koulutukseltaan kemisti. "Tontti on kaupungin ja valtakunnan tarkimman kontrollin alaisena", häön vakuutteli.

Marja-Riitan raportin mukaan seniorit olivat Siikarannassa huolissaan niin yhteisruokailusta, kotieläimistä, tupakoinnista, allergiaoireista kuin naapurin pianonsoitostakin. Puhuttiin siis elementtirakenteista, tärinävaimennuksesta jne.

Lukiessani nyt ajan kanssa Eila Puotilan ja Marja-Riitta Hakalan kymmenen vuoden takaisia raportteja samasta seminaarista, en voi muuta kuin ihmetellä miten ne voivat olla niin erilaisia. No, Marja-Riitta on yhteistyölkykyinen ja rakentava, Eilalla taas ei ole paperissaan yhtään mieltä kohottavaa, rakentavaa ajatusta. Pelkkää liturgiaa ja niiden ihmisten työn jäljen arvostelua, jotka paljon olivat tehneet ja jotakin myös saaneet jo aikaseksikin.

Ylivoimainen ongelmavyyhti työpöydällämme

2012-06-29T12:21:00.000-07:00

Päiviö ja Hertta Salo liittyivät Altiivisiin Senioreihin vuoden vaihteessa 2001-2002. Jäsenmaksunsa he maksoivat maaliskuussa. Muistan, miten heidän yhdistykseen tulonsa tapahtui: toivotin heidät tervetulleiksi joukkoihimme kirjeellä, jossa oli informaatiota Loppukiri-hankkeesta ja jonka annoin Marja Dahlströmille pudotettavaksi Salojen postiluukusta. Ensimmäisessä puhelinkeskustelussa Päiviön kanssa kävi nimittäin ilmi, että Salot asuivat Dahlströmien lailla Huopalahdessa, käsittääkseni liki naapureina vaikka eivät toisaan tunteneetkaan.

Päiviön, Finnairin entisen projektipäällikön, ei tarvinnut kauan katsella toimintaamme, kun hän jo oivalsi ongelmamme: emme osanneet pilkkoa suurta hankettamme pienemmiksi palasiksi, joiden työstäminen - ja loppuun saattaminen - olisi helpompaa kuin koko ongelmavyyhden pyörittäminen päivittäisellä työpöydällämme. Loistava huomio! Usein ulkopuolinen tai asiaa sivullisena tarkkaileva näkee asiat selvemmin kuin ne, jotka ovat uurastaneet hankkeessa vuosikausia. Minun päätäni yhteisöllinen senioritalo oli tuolloin rassanut jo yli kolme vuotta, muiden aivoja toki lyhyemmän aikaa ja vähemmän. Päiviön kaltaisia asioita kokonaisvaltaisesti hahmottavia, uutteria ja rohkeita ihmisiä sellaiset AS:n kaltaiset yhdistykset, joilla on kunnianhimoisia tavoitteita mutta asiantuntemusta vähän, tarvitsisivat kipeästi. Päiviöt ovat kuitenkin harvassa.

Liikaa kokoontumisia
Aktiivisilla Senioreilla oli paljon kokoontumisia maaliskuussa - liian paljon, ajattelen nyt lukiessani muistiinpanojani ja kokouspapereitamme. Meneillään oli todellinen kaaos! Tällä kertaa keskityn Kirkkonummen Siikarannassa pidettyyn 2-päiväiseen yhteisöllisyysseminaariin, jonka järjestelyistä vastasi suurimmalta osin Eila Puotila.

Ohjaajaksi olimme valinneet Ryhmätyö ry:n kouluttajan Ritva Rahkon. Olimme varautuneet 25 osanottajaan, mutta paikalle tuli ainoastaan 16 ja heistäkin yksi, hallitukseen kuuluva Pirkko Tarvainen, poistui paikalta jo ensimmäisen päivän iltana. Hän ilmoitti tarvitsevansa vapaapäivän. Lepopäivän! Hallituksen jäsenistä loisti poissaolollaan myös ensimmäinen puheenjohtajamme Marja Dahlström, joka vain pari kuukautta aikaisemmin oli luovuttanut tehtävänsä Kaarina Hughesille. Marja ei varmaan ymmärtänyt, kuinka tärkeää hänen läsnäolonsa Siikarannassa olisi ollut. Kysymyksessä oli AS:n ensimmäinen 2-päiväinen seminaari, ja yhdessäolon tarkoituksena oli tutustua toisiimme ja ajaa sisään vasta aloittanut toinen puheenjohtajamme. Marjalla entisenä puheenjohtajana olisi ollut tässä tehtävässä merkittävä rooli mutta hän ei sitä ymmärtänyt vaan jäi seninaarista pois.kuin muilla.

Ensimmäiseen hallitukseen niin ikään kuuluneet Eino Jantunen ja Heli Jäderholm (blogini "Valovoimainen Heli Jäderholm on poissa" 23.11.2011) eivät niin ikään osallistuneet Siikarannan seminaariin. Heidän poissaolonsa syy selittyi muutama päivä myöhemmin: he olivat eroamassa yhdistyksestä. Myös Heikki Sirén vaimoineen erosi maaliskuun puolessa välissä. Hänen erokirjeensä oli lyhyt ja selkeä: "Olen joutunut toteamaan etten nauti hallituksen luottamusta, joten katson että AKTIIVISET SENIORIT ry ei tarvitse enää palveluksiani. Hyvää ja antoisaa kevättä toivottaa Heikki Sirén." Kuten olen kirjoittanut, minun luottamustani hän kyllä nautti, mutta ei Kaarina Hughesin - eikä ehkä muidenkaan hallituksen jäsenten.

Entä Arja Jääskeläinen? Oliko Arja Siikarantaan kokoontuessamme jo eronnut joukoistamme vai oliko juuri tuolloin kirjoittamassa kiukkuista eroanomustaan AS:n hallitukselle?

Kaikki maaliskuussa (2002) eronneet jäsenet olivat jäseniä parhaasta päästä. Kaikkiin heihin olin yhteydessä heidän yhdistyksestä erottuaankin, kuten myös oman kesän kynnyksellä tapahtuneen lähtöni jälkeen. Eila Puotila yritti kuitenkin syyllistää minua näiden ihmisten eroamisista, mutta syyttä suotta hän sitä teki. Kukaan hallituksesta ei kuitenkaan noussut puolustamaan minua Eilan syytösten johdosta. Hänen hyökkäävä käytöksensä minua kohtaan palveli selvästi useamman hallituksessa istuvan jäsenen intressejä. Samanlainen minua puolustamaton asenne ja Eila Puotilan puolelle asettuminen toistui vajaata kahta kuukautta myöhemminkin, jolloin laskeuduin Kaarlenkadun toimiston ovesta ulos viimeisen kerran, Eila Puotilan seuratessa perääntymistäni sylky kasvoilleni roistuen. Siitä kokouksesta tarkemmin lopetellessani blogiani muutaman viikon kuluttua.

Kaksi raporttia Siikarannan viikonlopusta
Minä kyllä ihmettelin useampaankin otteeseen, miksi Siikarannan seminaariin tuli niin vähän ihmisiä. Rajoittikohan osallistumismaksu tulijoita? Miten Eila oli tilaisuutta markkinoinut? Oliko ollut liian valikoiva mukaan tulevien suhteen?

Olimme pyytäneet etukäteen Marja-Riitta Hakalaa kirjoittamaan viikonlopusta raportin, joka on päivätty 18.3.2012. Ennen kuin Marja-Riitta sai sen kirjoitettua, aina niin aktiivinen Eila oli istuutunut koneensa ääreen heti seminaarin jälkeisenä maanantaina (4.3.2002) ja kirjannut tyytymättömyytensä hallituksen (kaikkien mukanaolleiden?) luettavaksi. Näiden kahden naisen raportit seminaarista olivat aivan vastakkaiset - kuin yö ja päivä. En muista keskusteltiinko raporteista hallituksessa. Sadat asiat valuivat niukkasanaisesti AS:n raportteihin ja pöytäkirjoihin, mutta keskustelua niistä ei juuri syntynyt. Minä en ainakaan ollut paikalla kun puhuttiin. Keskustelua käytiin todennäköisesti jälkikäteen pienemmissä piireissä, jotka olivat "suljettuja". Mielenkiintoinen lause Marja-Riitan liki kolmen arkin raportista pistääkin nyt kymmenen vuoden jälkeen silmääni. Näin hän näki ja koki Siikarannan seminaarin: "Puhuttiin ja puhuttiin kaksi päivää ja eräät pitkälle yöhönkin. Muutamaa jo alkoi pelottaa jälkeenpäin hiipivä ´morkkis´ moisesta puhetulvasta." Minä en muista mokomaa puhetulvaa, sillä menin ajoissa nukkumaan. Olin todella väsynyt. Kuoleman väsynyt! Voin kuitenkin aavistaa, mitä aamutunneilla puhuttiin: sellaista, mistä niille jotka eivät olleet tottuneet intrigoimaan selän takana ja joilla vielä oli omatunto, saattoi tulla henkinen kankkunen.

Palaan Siikarantaan ja raportteihin seuraavalla kerralla. Ehkä jo päivän parin päästä. Teksti on jo kirjoitettuna, mutta joudun tarkistamaan blogiani varten päivämääriä ja selaamaan lähdeaineistoani tavallista tarkemmin.

Blogini lukemisen helpottamiseksi kerron tässä, että olen kirjoittanut Arja Jääskeläisestä ainakin 4.7.2010; 16.11.2010; 16.1.2011; 25.1.2011, 11.2.2011 ja 18.2.201, Päiviö Salosta 26.6.2010; 9.9.2010; 12.9.2010 ja 18.2.2011 ja Heikki Sirénistä 25.1.2011 ja 11.1.2011.

Miksi Kreikassa heitellään polttopulloja?

2012-06-16T05:09:00.000-07:00

Kirjoitin alla olevan tekstin viime keväänä (2012) kipuillessani Radio Puheen uuden ohjelmakaavion vuoksi. Pistänpä sen nyt blogiini, koska se on kahdella tapaa jopa ajankohtainenkin. Huomenna ovat Kreikassa parlamenttivaalit. Maassa, missä liki 40 vuotta ovat olleet vallassa joko sosialistinen PASOK tai konservatiivinen Uusi demokratia, odotetaan nyt protestivaaleja. Suomessa taas on viime päivät keskusteltu perussuomalaisen Jussi Halla-ahon aiheuttamista ongelmista. Mies on joutunut luopumaan hallintovaliokunnan puheenjohtajan paikasta törkyisen blogikirjoituksensa takia. Seuraajaa ei vielä tiedetä. Perussuomalaiset ovat jytkyn saatuaan hankaloittaneet monella tapaa eduskunnan työtä viikosta toiseen. Ymmärsivätköhän perussuomalaisia äänestäneet suomalaiset protestointinsa seuraukset? Mikähän on tilanne vuoden päästä? Entä miten Kreikka selviää mahdollisesta jytkystään?

Miksi kreikkalaiset marssivat kaduilla ja heittelevät polttopulloja?
Syksyisellä Kreikan matkallani halusin katsoa televisiosta uutisia ja ajankohtaisohjelmia - edes pelkkinä uutiskuvina, kreikkaa kun en osaa. Olisin toivonut Jyrki Kataisen, Jutta Urpilaisen ja Olli Rehnin edes vilahtavan kuvaruudussa. Kuusivuotias matkaseuralaisenikin toivoi. Ruutu täyttyi kuitenkin ilta illan jälkeen viihteestä ja hassutteluohjelmista. Huomasin pohtivani: tässäkö syy Kreikan talousahdinkoon. Aloin ymmärtää miksi ateenalaisten ainoa tapa reagoida taloudelliseen kriisiinsä on kadulla marssiminen, lakkoilu ja polttopullot. Heillä yksinkertaisesti ei ole välineitä selvitä kriisistään. Kansalta puuttuu tietoa, koska tiedon jakaminen ei ole maantapa.

Yle Puheen tultua vuoden vaihteessa rajusti raiskatuksi Kreikan televisio-ohjelmat palasivat toistamiseen mieleeni. Olen samalla ajatellut isääni, joka syntyi yli sata vuotta sitten kansanliikkeiden ja edistyksellisten hankkeiden ollessa maallemme merkityksellisiä. Isäni lapsuudessa ja nuoruudessa moni sellainen hanke, jota nyt pidämme itsestään selvänä, sai alkunsa: yleinen oppivelvollisuus, kirjastolaitos, kansalais- ja työväenopistot, nuorisoseuraliike, maamiesseurat, syvien rivien poliittinen aktivoituminen - ja tietysti Yleisradio, jonka senkin tehtäväksi määriteltiin kansan sivistäminen.

Isäni kävi neljä vuotta kansakoulua ja perusti 15-vuotiaana kaupan. Koko elämänsä hän oli mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa: perustamassa paikallislehteä, potkimassa alkuun oppikoulua, perunatehdasta, sairaalaa, kotiseutuyhdistystä ja -museota jne. Siinä kun monelle nykyajan suomalaiselle riittää ilmaislehti, isäni seurasi 5-6 sanomalehteä.

Monilla Kreikan matkoillani olen huomannut, että sikäläiset miehet istuvat päivät pääskytysten katukahviloissa ouzoa naukkaillen. En ole koskaan nähnyt näiden miesten käsissä lehteä tai kirjaa. Kreikka oli kuitenkin joskus kulttuurin kehto, meitä muita edellä. Milloin kreikkalaiset tipahtivat kehityksen kelkasta?

Kun muuan vuosi sitten löysin Ylen Puheen, aloin kuunnella kanavaa aktiivisesti. Usein tuntui kuin olisin ollut historian tai yhteiskuntaopin tunnilla. Vielä viime vuoden lopussa Yleisradio pystyikin koukuttamaan minut kuten monet muutkin asia- ja ajankohtaisohjelmillaan. Enää ei koukuta. Olen totaalisesti pettynyt vuoden vaihteen kanavauudistukseen. Tai pettymys on liian lievä sana, sillä ensin järkytyin ja sitten ahdistuin. Sellaista soppaa mitä Yleisradio nyt tarjoaa, en uskonut mahdolliseksi. Ohjelmakaaviot ovat niin hämmennettyjä, ettei kuuntelija koskaan etukäteen voi tietää, mille taajuudelle radio pitäisi asettaa kuullakseen juuri sitä mitä vuoden vaihteeseen asti on tyytyväisenä kuunnellut. Kun nykyisin yritän loikkia kanavalta toiselle, olen aina sekä kanavan että ajan suhteen väärässä. Voin pahoin, enkä ole ainoa.

Yleisradion arkisto pursuaa toinen toistaan parempia ohjelmia. Yleisradiota johtavat voisivat hyvin työllistää pari yhteiskunnallisesti valveutunutta työntekijää tonkimaan päätoimisesti arkistoa. Uusinnat eivät ole kuuntelijoiden kannalta Yleisradion ongelma sillä kertaus jos mikä on näiden huolella tehtyjen ohjelmien kohdalla opintojen äiti. Yleisradion johtoportaan kannattaisi myöntää virheensä ja romuttaa tämä viimeinen kanavauudistus. Kannattaisi tarjota bhyvin taustoitettuja ohjelmia, jotka jakavat tietoa ajankohtaisista asioista ja maamme lähihistoriasta ja menneisyydestä. Kevyt joutava lätina kuuluu kaupallisille kanaville. Yleisradion pitäisikin nyt saada myös nuoret seuraamaan asiaohjelmia tipauttamatta kuitenkaan entisiä kuuntelijoita kanavilta. Puoli vuotta sitten uskoin välttyväni radion ansiosta dementialta, ainakin siirtäväni tuota yleistyvää sairautta. Olen varma, että entisen Radio Puheen takaisin saaminen olisi merkittävä palvelus myös yhteiskunnalle: aikaansa seuraavat ihmiset kun eivät ensimmäisinä tarvitse laitoshoitoa.

Kerran tunsin kreikkalaismiehen, joka muutaman vuoden Suomessa työskenneltyään ja pari kertaa terveyskeskuksessa käytyään loihe lausumaan: "Vasta Suomessa olen ymmärtänyt, miksi veroja maksetaan." Suurin osa Suomen kansasta tiennee, ettei harmaan talouden kanssa pitkälle pötkitä. Harvempi tajunnee, että viime vaalien jytky perustui tietämättömyyteen. Ei jytky pelasta Kreikkaakaan.

--------------------------------------------------------------------------------

--------------------------------------------------------------------------------

No virus found in this incoming message.
Checked by AVG - www.avg.com
Version: 9.0.930 / Virus Database: 2410.1.1/5012 - Release Date: 05/20/12 21:34:00

Eristäminen on kiusaamista

2012-06-10T11:49:00.000-07:00

Aktiivisiin Senioreihin liittyi lopulta monta Sirkka Minkkisen ystävää ja työkaveria Yleisradiosta. Eihän siinä mitään pahaa, saihan sinne kuka tahansa tulla mutta se tapa miten he sinne ilmestyivät ja täydensivät joukkojamme, oli minun kannaltani katsottuna erikoinen. Minähän tunsin ainakin kaksi heistä. Nyt kun nämä naiset liittyivät Aktiivisiin Senioreihin, Sirkka ei etukäteen kertonut minulle halaistua sanaa heidän Loppukiri-kiinnostuksestaan ja tulostaan, vaikka se olisi mielestäni ollut hyvin luonnollista ja hyvien tapojen mukaista. Taisin vain joku päivä nähdä heidän nimensä jäsenluettelossamme ja saatoin itsekseni todeta täydennystä riveissämme tapahtuneen.

Minä en ollut näille naisille täysin tuntematon - yhtä lukuunottamatta. Olin saanut jopa Sirkka Närhisen syntymäpäiville kutsun työelämässä vielä mukana ollessani. Olin saanut kutsun muutama vuosi aikaisemmin, osallistunut yhteislahjaan ja mennyt jopa juhliin - muistaakseni Käpylän työväenyhdistyksen talolle. Sirkka N. toimitti Yleisradiossa henkilökuntalehteä ja hän oli lähtöisin Oulusta, joten olimme kumpikin pohjalaisia. Saattoi olla, että olimme ensimmäisen kerran tavanneet nimenomaan Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa. Nyt Sirkka N. toi Aktiivisiin Senioreihin mukanaan myös pahaa parkinsonia sairastavan pankinjohtajamiehensä, joka hädin tuskin ehti Loppukiriin muuttaa kun jo kuoli.

Toinen Sirkka Minkkisen yhdistykseen houkuttelema toimittaja oli Ritva Reinbolt, johon olin tutustunut Naistoimittajissa, mutta jota en koskaan tavannut Yleisradiossa, missä hän myös oli ehtinyt joko määräaikaisena tai free lancerina olla. Hän oli toimittanut samaa henkilökuntalehteä, jota Sirkka N:kin. Jo aikaisemmin, vuonna 20o1, jäsenluetteloomme oli ilmestynyt myös Eila Werningin nimi. Hän oli television puolelta eikä edes hänen nimensä ollut minulle entuudestaan tuttu.

Jos joku minun työtoverini olisi perustanut Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen ja tehnyt sen mitä minä yhteisöllisen senioritalon eteen vuosina 1999-2002 tein, olisin toki taloon halutessani ottanut yhteyttä häneen ja kertonut suoraan tälle keskeiselle henkilölle kiinnostuksestani. Jos siis kysymys olisi ollut kollegasta. Yksikään näistä Sirkka Minkkisen hengenheimolaisista ei tällaista informaatiota antanut.

Miksi ei antanut? Olen tehnyt sen johtopäätöksen, että Sirkka Minkkinen suoritti jonkinlaista myyräntyötään suhteessa yhdistyksen hallitukseen. Epäilemättä olin kevään 2002 aikana jo loppuunpalanut, mutta en niin pahasti, ettenkö olisi asioita ymmärtänyt. Todennäköisesti minusta - tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni - kerrottiin selkäni takana nyt yhtä sun toista todella ronskilla kädellä. Minua oltiin syrjäyttämässä Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtajan paikalta. Minä olin toki muutenkin ajautunut siihen mennessä paitsioon, mutta uusien tulokkaiden kasvaessa tällä lailla ikään kuin keittiön kautta, hiljaisuudenmuuri minun ja muiden välillä kasvoi entisestään.

Kuvaamani menettely on kovemman luokan kiusaamista, mutta en minä sitä silloin vuosia sitten ymmärtänyt. Pohjimmiltaan tällaisessa käyttäytymisessä on kysymys eristämisestä. Sitä esiintyi muitakin kuin minua kohtaan ja muiden kaltoin kohtelusta osasin olla surullinen. Ensimmäisinä eristetyistä tulevat mieleeni Arja Jääskeläinen ja Heikki Sirén. Varsinainen riitely oli sen sijaan Aktiivisissa Senioreissa minimaalista.

Loppukiriin muutti voimakastahtoisia naisia

2012-06-07T13:43:00.002-07:00

Monet asiat Aktiivisten Senioreiden jäsenissä ihmetyttivät minua. Esimerkiksi keväällä 2001 yhdistykseen liittyneen yleläisen Sirkka Minkkisen käyttäytymisessä oli paljon sellaista mitä en käsittänyt alkuunkaan. Niistä enemmän seuraavissa kirjoituksissani. Tietysti ymmärtämättömyyteni häntä kohtaan liittyi erilaiseen historiaamme. Näin sitä varovasti selittelin itselleni 2002. Nyt en enää selittele varovasti. Monta solmua on auennut. Sirkka on nuoruudestaan lähtien ollut aktiivisesti politiikassa mukana. Hänet kutsuttiin aikoinaan jopa Urho Kekkosen "lastenkutsuille". Kun luin Hannu Mäkelän kuvausta taistolaisten toiminnasta 1970-luvulla (Isä, Otava 2004; s.168-175) aktiivisten vasemmistolaisten nuorten kuva kirkastui entisestään. Sieltähän se häikäilemätön omien etujen ja etujoukkojen asioiden ajaminen tulee. En olisi voinut toimia nuoruudessani - enkä liioin nytkään - sellaisessa porukassa, jossa kyynärpäiden käyttö on enemmän sääntö kuin poikkeus.

"Alkukristillisyys ja alkukommunismi ovat aina olleet samaa aatetta ja kummankin perustusta ovat liikkeeseen joutuneet ihmiset itse jo alkuunsa nakertaneet, heti kun ovat päässeet valtaan. Ja vallan saatuaan he ovat alkaneet käyttäytyä kuin kiinalaisen kirjallisuuden esittelemät kaikkein suurimmat varkaat.He vievät saavutetun yhteisyyden ja aatteen vähitellen joka tavalla käytännön elämästä pois; piiloon doktriinien taa. Ja siksi, etteivät he tyydy vähään, heitä ei mikään laki enää voi teoistaan tuomita. Suurimmat varkaat kun varastavat valtakuntia."

Minä en ole ollut koskaan poliittisesti sitoutunut, äänestäjänä olen ollut liikkuva. Vasta Riitta Tarkkolan Radiopersoona-ohjelmassa viime keväänä Hannu Taanila aukoi minulle niitä solmuja, joihin törmäsin Yleisradioon mennessäni syksyllä 1977. Jonkinlainen porvarillinen mandaatti kai oli kysymyksessä, kun Yleisradioon ylipäätään pääsin. Porvariksi minut yleensä miellettiin, paitsi että kerran muistan istuneeni Alueradion Olli Saaren ja Pentti Paavilaisen kanssa samassa pöydässä Elitessä miesten väittäessä kivenkovaa, että olen demari ja päässyt sen takia Yleisradioon. Demareita taisi noihin aikoihin tunkea taloon ovista ja ikkunoista. Yleensä minua syytettiin kepulaiseksi, mutta kumpaakaan en siis ollut. En ole koskaan sympatiseerannut demareita lukuunottamatta Lauri Ihalaista ja paria muuta nimeltä mainitsematonta henkilöä, mutta maalaistaustani takia olen tuntenut nuoruudestani lähtien alkiolaisuuden ja vähempiosaisten olojen parantamisen ja auttamisen läheiseksi. Siis juttuvalinnoissani. Mutta graduni Helsingin yliopistossa tein sosiaalidemokraatista, agitaattori Eetu Salinista.

Oli totta vie loukkaavaa kuulla alkuaikoinani Yleisradiossa kollegoiltani, että ainoa syy radiossa olooni oli jäsenkirjassa, ei toimittajankyvyissäni. Olin sentään ollut toimittajana 16 vuotta ennen Yleisradioon tuloani. Seppo Konttinen, jota voin kutsua yhdeksi harvoista Yleisradion aikaisista ystävävistäni, väitti aluksi, että olen talossa ainoastaan poliittisen jäsenkirjani takia - jota minulla ei siis ollut. Ensimmäisen kerran Seppo joutui tarkistamaan kantaansa toimittajankyvyistäni silloisen vaimonsa takia. Yhtenä päivänä hän tuli huoneeseeni ihmettelemään, miksi vaimo kuntelee ja kiittää minun juttujani - ja seuraa niitä ennen kaikkea säännöllisesti - mutta ei ole juurikaan kiinnostunut hänen jutuistaan. Myöhemmin Seppo tunnusti suoraan, että ansioni toimittajana juontavat kyllä ohjelmistani eikä mistään jäsenkirjasta. Se oli lohdullista kuulla. Vaikka sain kai minä keskimääräistä enemmän yleisöpalautettakin radiojutuistani. Kirjoittavaksi toimittajaksi olen kuitenkin itseni aina kokenut, vaikka olin Ylessä peräti 24 vuotta. Radio-ohjelmieni avulla tunsin kuitenkin parantavani enemmän maailmaa kuin lehtijuttujeni kautta. Siksi en Yleisradioon mentyäni koskaan edes harkinnut palaavani takaisin lehdistöön.

En ymmärtänyt kaikkia naisia
En siis ymmärtänyt läheisimpiä yhteistyökumppaneitani Aktiivisissa Senioreissa. Toki muutamat koin läheisiksi, mutta he jäivät kanssani vähemmistöön yrittäessämme pitää Loppukirin neliöhintaa inhimillisenä. Monet heistä erosivat Aktiivisista Senioreista talven 2001-2002 aikana, loput lähtivät minun jälkeen. Niinpä olen ainoastaan kerran käynyt pikaisesti tutustumassa Loppukiriin, jonne minut houkutteli kutsun saanut Pirkan entinen toimituspäällikkö Maija Kauppinen. Hän oli muutamia vuosia yhdistyksen jäsenkin, mutta ei koskaan aikonut yhteisölliseen seniuoritaloon asumaan. Minun erottuani yhdistyksestä Maijakin erkani siitä. Lehtijuttua, jota kaavailimme Pirkkaan Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä 2002, ei koskaan kirjoitettu. Suomen suurilevikkisimmällä lehdellä olisi kuitenkin ollut suuri markkina-arvo talolle.

Vuonna 2006 valmistuneessa Loppukirissä ei asu yhtään sellaista senioria, jota olisin halunnut näinä vuosina tavata. Sirkka Minkkinen - oletan että se on hän - lopetti lähettämästä minulle postia yhdistyksesta heti eroni jälkeen. Siitäkin huolimatta, että olin maksanut jäsenmaksuni vuoden 2002 loppuun asti. Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät liioin kutsuneet minua Loppukiri-kirjansa julkistamistilaisuuteen, mitä WSOY:lläkin ihmeteltiin. Vielä kauheampaa Marjan ja Sirkan käyttäytymisessä oli se, että he eivät vaivautuneet kirjaa kirjoittaessaan tarkistamaan Loppukirin alkuaikojen tapahtumia minulta, vaikka olin ainoa joka olin hankkeessa mukana ihan alusta - kesästä 1999 - lähtien. Marja tuli mukaan paljon myöhemmin, eikä hän ollut koskaan niin sitoutunut hankkeeseen kuin minä. Siksi Loppukiri-kirja vilisee virheitä, kuten olen kirjoittanut (mm. blogini 3.1.2010 ja 28.12.2010). Marjan panos tontin hankkimisessa oli minimaalinen, esimerkiksi Mirja Höysniemeä kuten ei monta muutakaan hankkeellemme tärkeää ihmistä hän ei koskaan vaivautunut edes tapaamaan.

En mennyt Loppukirin tupaantuliaisiin
Heli Stenvall, joka liittyi Aktiivisiin Senioreihin lähtöni jälkeen ja joka toimi jonkin aikaa yhdistyksen puheenjohtajana, oli se henkilö jonka kanssa olen ollut lähtöni jälkeen eniten tekemisissä. Kun talo valmistui, juuri Heli Stenvall kutsui minut avajaisiin, joihin en kuitenkaan mennyt. Helin lähettämä - ja ilmeisesti myös muotoilema - kutsu oli seuraavanlainen: "Hyvä Aktiiviset Seniorit ry:n perustajajäsen. Aina jollakin on ensimmäinen ajatus, ensimmäinen sana ja ensimmäinen päätös ryhtyä toimeen. Yhdistää voimat, perustaa yhdistys ja saada jotain suurta aikaan. Te perustajajäsenenä olette sanoneet sen ensimmäisen sanan, josta on syntynyt Loppukiri-talo. Tästä olemme Teille hyvin kiitollisia. Toivoisimme, että voisitte viettää iltaa yhdessä yhdistyksen nykyisen hallituksen jäsenten kanssa ruuan ja juoman saattelemina sekä samalla tutustua Loppukiri-taloon."

Tilaisuus oli 8.9.2006. Nyt en jaksa muistaa, olivatko Heli Jäderholm ja Eikka Jantunen tupaantulijaisissa. He olivat eronneet yhdistyksestä 2001 - muistaakseni. Anita Wetterstrand, jonka kanssa olin Färdknäppenissä loppaisena 2000 ja joka erosi aikaisemmin kuin Heli ja Eikka, oli varmasti paikalla. Todennäköisesti Terttu Putilakin oli. Hänkään ei kuitenkaan mennyt taloon asumaan, mutta saattaa olla että hän on edelleen yhdistyksen jäsen. Taloon muutti Loppukirin "rakentamisen" aloittaneista ainoastaan Marja Dahlström miehineen. Aika surkeaa!

Kirjassa Loppukiri Saton rakennuttaja-asiamies Riikka Vitakoski tunnustaa Aktiivisissa Senioreissa olleen monia voimakastahtoisia naisia (s.129). Myös arkkitehti Kirsti Sivénn sanoi samaa minulle. Ketähän he tarkoittivat? En muista koskaan tavanneeni Riikka Vitasaloa.
Ja vaikka olinkin pyytämässä Kirsti Sivéniä Loppukirin arkkitehdiksi, en ehtinyt juuri tehdä hänen kanssaan yhteistyötä.

VASTENMIELISIÄ PÖLKKYKIRJAIMIA

2012-06-01T05:33:00.001-07:00

Pirkko Tarvaisen kirjeen innoittamana selasin enemmänkin papereitani alkuvuodelta 2002. Pirkon lyhyet viestit ja pitkät selonteot antavat kuvan asiallisesta ihmisestä, jonka ainoana päämääränä tekstiä kirjoittaessa on tiedon välittäminen ja hankkeen eteenpäin vieminen. Hänen kysymyksissään ei ole koiraa haudattuna eikä hän koskaan kirjoita ilkeän hyökkäävästi, kuten Eila Puotila. Nyt kymmenen vuotta viimeisestä keväästäni Aktiivisissa Senioreissa pohdiskelen, saivatko muutkin hallituksen jäsenet Eilalta ikäviä kirjeitä niin kuin minä. Vai olinko ainoastaan minä hänen hampaissaan? Sainko minä paljonkin sellaista ilkeää tekstiä, joka ei saanut päätyä muiden käsiin? (Eivät ne päätyneet, koska vasta nyt siteeraan niitä.) Entä tiesivätkö muut ylipäätään minun saamistani kirjeistä? Huomasivatko mitään? Tiesikö totuutta edes Sirkka Minkkinen, jonka suhde Eilaan oli paljon läheisempi kuin kahden aktiivisen seniorin suhde?

Eila oli työelämässä ollessaan ehtinyt opiskella paljon enemmän tietotekniikkaa kuin moni meistä. Johtui kai työnkuvastakin. Se antoi hänelle aiheen olla ylimielinen. Ei ainoastaan minulle vaan kaikille tietotekniikan kanssa kompuroiville. Yleensä Eila kirjoitti viestinsä aamutuimaan, minä yömyöhään, mitä Eila jaksoi ihmetellä. Aamutuimaan kirjoittamisen selitti se, ettei hänellä ollut kotona internetyhteyttä, joten lähettäessään ja saadessaan viestejä hän istui aina työpaikallaan, ilmeisesti työajallaan. Sen takia hän yritti valjastaa minut korruption kelkkaan. Eila ja Sirkka tarvitsivat koneet eläkkeelle jäädessään ja Eilan mielestä Aktiiviset Seniorit olisivat voineet pyytää joltakin firmalta ne ja minä olisin sitten "maksanut" ne kirjoittamalla juttuja tai tekemällä radio-ohjelmia, joissa yritykset olisivat saaneet julkisuutta. Hyi olkoon, mutta tästä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin eikä siitä tällä kertaa tämän enempää (bloginixxxx).

Eilalla oli ikävä tapa pilkkoa kirjeitäni, niitä joita hän lähetti minulle takaisin omine kommentteineen. Pitkiä pätkiä hän kirjoitti pölkkykirjaimin, joiden yleisesti tulkitaan paperilla ja ruudussa merkitsevän huutamista tai ainakin äänen korottamista. Suurin kirjaimin Eila puuttui tekemisiini ja tekemättä jättämisiini, ajatuksiini, eri ilmiöiden tulkintoihini. Minulla oli usein tunne, että hän käveli kannoillani ainoana tarkoituksenaan arvostella minua. Räksyttävä rakki?

Kyllä niissä Eilan minulle hähettämissä kirjeissä näin jälkikäteen lukien oli kysymys silkasta kiusaamisesta. Sen hän itse asiassa tunnustaakin kerran viestissään kun kirjoittaa sen loppuun seuraavan lauseen: "Sinisen tekstin allekirjoitan, tietoisena mitä siitä seuraa." Ei kai siitä mitään seurannut, koska olin maaliskuussa 2002 jo niin lopussa, että pienikin tönäisy olisi voinut syöstä minut raiteilta. Raahauduin päivästä toiseen. Se kirjeeni, josta nyt puhun ja johon Eila vastasi pölkkykirjaimin, oli pilkottu 2-4 rivin pätkiin. Viittaus siniseen tekstiin tarkoitti ilmeisesti Eilan koneen värinauhaa, mutta minun koneelta luettuna koko kirje oli samanvärinen.

Kun muistutin kirjeessäni hallituksen jäsenille, siis kaikille jäsenille, että pidin tärkeänä Helsingin poliitikkojen lobbaamista ja että voisimme delegoida tapaamisia myös muille kuin kiireisille hallituksemme jäsenille, Eila vastasi kirjeessä, jonka lähetti vain minulle. Hän ei ilmeisesti pitänyt delegointiajatuksesta. Totuus kuitenkin oli, että minun aikani ei antanut enempään myöten kuin mitä jo senioreiden hyväksi tein. Kun ehdotukseni jälkeen kirjoitin, että jossakin tapaamisessa "tuli selväksi, että uudella teknologialla on sama ongelma kuin Aktiivisilla Senioreilla", Eila vastasi huutavin kirjaimin: MUISTUTAT JA EHDOTAT YHTENÄ SEKAMELSKANA ASIOITA TÄYSIN ASIATTOMAN TEKSTIN SEASSA. YHDISTYSMÄISTÄ TOIMINTAA ON, ETTÄ TEET ASIOISTA ASIALLISIA JA PERUSTELTUJA JA MUUHUN KOKONAISUUTEEN ISTUVIA ALOITTEITA. ASIA KERRALLAAN. Vielä nytkin kymmenen vuotta myöhemmin muistan, miksi kirjoitin kirjeessäni uudella teknologialla ja yhdistyksellämme olevaan saman ongelman. Noihin aikoihin oli jo selvinnyt, etteivät suomalaiset, vaikka tietotekniikkaa hallitsivatkin, osanneet istuttaa sitä käytäntöön. Ensimmäiset uutiset terveyskeskusten ongelmista oli julkistettu. Eilalta vain oli jäänyt lehti lukematta - tai ainakin ymmärtämättä - ja nyt minä sain vetta niskaani, kun en ehtinyt selittää viestissäni kaikkia asioita alusta alkaen niin että tietämättömimmätkin olisivat ymmärtäneet.

Hallituksen jäsenten panokset hankkeelle
Sen varmaan olen jo monta kertaa tehnyt selväksi, ettei kukaan Aktiivisissa Senioreissa hallituksessa tehnyt yhtä pitkää työpäivää hankkeen hyväksi kuin minä. Ilmeisesti naiset eivät edes pohtineet rakentavasti sitä mihin minun ajankäyttöni johtaisi (loppuun palamiseen). Tästä on todistuksena mm. Terveyden edistämisen keskukselle Kaarina Hughesin lähettämä kuvaus hankkeemme voimavaroista alkukeväällä 2002: "Yhdistys toimii toistaiseksi kokonaan vapaaehtoistyön varassa ja esimerkiksi johtokunta käyttää viikottain noin 10-20 työtuntia hankkeen eteenpäin viemiseksi." Koko sen ajan kun olin Aktiivisissa Senioreissa, viikottainen työaikani oli moninkertainen Kaarina Hughesin antamiin lukuihin verrattuna. Väitän, että yhteisöllinen senioritalo ei tällä hetkellä seisoisi Arabianrannassa, jos töitä olisi puskettu ainoastaan 10-20 tuntia viikossa per henki. Se ei olisi riittänyt alkuunkaan, hanke olisi jäänyt kesken. Mutta epäilemättä hallituksessa istui ihmisiä, jotka uhrasivat Loppukirille ainoastaan Kaarina Hughesin mainitseman 10-20 tuntia viikossa.

Takaisin Eilan ja minun kirjeenvaihtooni: Kun minä olen kirjoittanut hallituksen jäsenille, että käytin (jossakin) kokouksessa puheenvuoron, mutta hyvätkään hankkeet eivät edenneet koska nykyiset rakenteet eivät olleet ajan tasalla, Eila kirjoitti MIKSIKÖHÄN RAKENNEKESKUSTELULLE EI OLE OLLUT TILAA. Siis Aktiivisissa Senioreissa. Tajusin sen silloin heti ja huomaan nytkin, ettei Eila ymmärtänyt meidän puhuvan eri rakenteista. Minä tarkoitin yhteiskunnan rakenteita, pykäliä ja paragrafeja, joihin monta kertaa hankkeemme kanssa törmäsimme. Pykälistä ja niiden tulkinnioistahan silloinkin oli kysymys, kun meiltä evättiin RAY:n avustus vedoten siihen, että vääristimme kilpailua. Vielä nytkään en ymmärrä miten Loppukiri olisi vääristänyt kilpailua.

Kun minä siis puhuin yhteiskunnan rakenteista, Eila luuli minun puhuvan Aktiivisten Senioreiden rakenteista. Koko sen ajan kun Eila Puotilan tunsin, näimme asiat eri lailla. Tuntui kuin olisimme ollet itä ja länsi, jotka eivät koskaan kohtaa. Asioiden olisi voinut antaa olla niin. Olisimme olleet mahdollisimman vähän tekemisissä keskenämme. Ongelmana oli kuitenkin se, että Eila oli hyvin aktiivinen. Parhaiten häntä kuvaa juuri tuo sana aktiivinen. Sitä en tiedä, kuinka paljon hän loppujen lopuksi teki Aktiivisten Senioirien eteen, paljonko sai aikaseksi, mutta aktiivinen hän oli. Sen muistan, että useampi tapaaminen, joita hän järjesteli, eivät olleet mitään yleisömenestyksiä. Esimerkiksi keväällä 2002 hän yritti Marja Dahlströmin kanssa järjestää teatteri- ja ekskursiomatkaa Tampareelle. Tiesin, että Tampereella oli pari mielenkiintoista vanhusten palvelutalokokeilua. Pidin niitä teatteria tärkeämpänä. Useammalle seniorille olisi kuitenkin riittänyt pelkkä teatteri. Tietoisesti päätin, etten sekaannu matkajärjestelyihin tekivätpä naiset mitä tahansa. Matka kuivui kokoon osanottajajoukon kutistuessa sitä pienemmäksi, mitä lähemmäksi matkapäivä tuli.

Eila oli siinäkin mielessä aktiivinen, että hän ilmaisi halunsa lähteä tilaisuuksiin, joihin minä menin puhumaan tai vain tapaamaan ihmisiä. Kun lähdin esitelmöimään Aktiivisista Senioreista Kimmo Röngän järjestämään seminaariin, Eila istui yleisön joukossa. Olimme ainoat, jotka edustimme yhdistystämme. Minä olin puhujana, Eila ei sanonut halaistua sanaa koko aikana eli ei osallistunut yleisökeskusteluun. Kyllä minä olisin toivonut, että hän olisi lausunut jonkun rakentavan sanan seminaarin aiheista - pelkästä kiitollisuudesta seminaarin järjestäjääkin kohtaan. Kuulleessaan, että minut oli kutsuttu Ryhmätyö ry:n tilaisuuteen - muistaakseni pikkujouluun - Eila myös ilmoitti haluavansa mukaan. Torjuin ehdotuksen, koska minä en mennyt sinne Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtajan ominaisuudessa vaan toimittajan. En siis pitänyt korrektina ottaa kuokkavierasta mukaani. Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä.

Lopuksi vielä yksi lause Eilan kirjeestä, jota voitte itseksenne miettiä: MITÄ SANOISIT SUHTEESTASI MUIHIN IHMISIIN? Siis sitä Eila kysyi minulta.

Tämä on blogini lopun alkua. En voi enää hyssytellä ja vain todeta tulleeni kiusatuksi. Minulla pitää olla konkretiaa. Ja sitähän minulla on.