vauva maailmaan

Voinko olla lääkäri olematta lääkäri?

2021-08-18T11:11:00.002+03:00

Oletteko seuranneet keskustelua siitä kuinka nimiä dropataan puolin ja toisin sen mukaan kenen leirissä seisotaan? Omaa kantaa asioihin huudellaan IG seinillä ja ne verhotaan kauneuteen, luonnollisuuteen ja vapauteen. Mitä on luonnollisuus ja vapaus?

Kävin hakemassa eräänä hyvin kesäisen kauniina päivänä päivystyksestä järkyttävän ripulin päätteeksi katkon migreenille. Olisi se varmasti mennyt lopulta ohi itsekseen, ehkä. Olisin ensiksi oksentanut jo kuivuneen elimistöni nestevarat säryn taltuttamiseksi. Tiedättekö muuten miksi migreenipotilaat oksentaa? Siksi että niiden suolisto lakkaa toimimasta. Tiedättekö miksi se suun kautta otettava lääke pitää ottaa heti ensimmäisten oireiden ilmettyä? Koska se suolisto lakkaa toimimasta. Ehkä ilman katkolla käyntiä olisin käyny jollain hallusinatiivisella migreenimatkalla (migreeniuniet ovat aivan omaa luokkaansa). Käsivaralääkkeistä ei ollut nyt tämän taudin pelastajaksi, akupisteet eivät toimineet, elimistö huusi hoosiannaa.

Sairaanhoito, sitä ei tule parjata vaikka ehdottomasti epäkunnioittava ja huono hoito tulee kertoa ääneen ja siitä voi tehdä viallisen valituksen virallisia teitä pitkin. Kehitettävää on, aina ja kaikkialla, myös minussa itsessäni. Vai laitetaanko käsi pystyyn jos olemme itse täydellisiä, ei muuten olla. Jos täti tämän elämäni ensimmäisen migreenikatkon aikana vastaaottoluukullaan olisi tarjonnut pimeän, mahdollisimman äänettömän tilan missä odottaa lääkäriä olisin ehkä kivun sijaan itkenyt onnesta. Sen sijaa itkeä tihrustin silmät kiinni häveten kirkkaassa odotusaulassa vastapäätä hämärästi tutun oloinen henkilö (ehkä joku lasten harrastusten vanhempi siinä hyvää päivää vaan). Jos lääkäri olisi katsonut taakseen hakiessaan potilaansa käytävästä hän olisi ehkä voinut hidastaa askeltaan sillä jokainen askel jonka otin tuntui räjäyttävän oikean silmäkuoppani. Purin hammasta, perkele. Mutta mitäpä jos olisin avannut suuni ja kysynyt onko mitään hämärää tilaa missä odottaa. Mitäpä jos olisin heti lääkärille sanonut että en pysty kävelemään nopeasti. En tosin tullut ajatelleeksi sitä kaiken sen sekavan olon keskellä.

Kaikki se tieto mitä meillä on vanhenee, muuttuu, kehittyy ja osa hukkuu. Välillä kehitys menee väärään suuntaan. Mittari heilahtaa äärilaidasta toiseen. Tuntuu, että tästä ei kukaan ole puhunut, meidät on vaiettu. Nyt noustaan ja kerrotaan. Tämä on parasta. Ja niinhän se tavallaan on, joillekin, mutta joku voi kokea sen tungettelevana, ahdistavana tai vääränä. Onko silloin hänen tuntemus väärä ja jaetaanko meidät leireihin.

Kaikki terveyttä ylläpitävä hoito, terapia, apu, ihmimillinen kohtaaminen, oman kehon tuntemus, rajojen löytäminen, filosofinen tutkiskelu, luontoyhteys ja vaikka ja mikä on ihanaa. Siinä minä saan olla minuuden keskellä minä. Parhaimmillaan minut nähdään, huomataan, tulen kuulluksi. Huonoimmillaan minun ajatukseni manipuloidaan, ohjataan ja ollakseni jotain joudun pakkoihanuuden laatikkoon, väkisin.

Meillä ihmisillä on tarpeita. Pidetään kuitenkin huolta, että sairaat saavat hoitoa ja että sairaita hoitavat jaksavat. Ollaan muuten aika lirissä jos kirurgina toimii puoskari. Ennen kuin mennään kirurgille niin katsotaan voiko vaikka polven kuntouttaa toisella konstilla, mutta ei jätetä vakavia asioita hoitamatta googlettamalla.

Maalaisjärki, sallittavaa. Jos emme ole lääkäreitä niin sallikaamme meidän myös pysyä pois heidän tontilta. Vapaus on valita.

Huh, tämä helpotti!

Harhaileva sättijä vai läsnäoleva rauha, kumman valitset?

2021-03-07T16:13:00.001+02:00

Sisäinen sättijä. Oletko tavannut? Se saamarin tyyppi, joka ruoskii olemaan joku muu kuin olet. Olisipa se hiljaa. Hiljentäisin sättärin tuosta vaan, jos osaisin. Tunkisin sen jonnekin kaltaistensa joukkoon jossa se sitten oikein urakalla saisi mitätöidä kaiken tai muistuttaa toisten vioista ja arvostelisi kaikki virheet, ihan kaikki. Opin kerran viisaammalta: kysy sisäiseltä sättijältä, "mikä hätänä, miksi olet tuollainen?" Ajatus helpottaa. Helpottaa myös se, että tuollaisen pakkoajatustyyppisen ajatuksen kohdalla voi myös ajatella "älä välitä". Älä välitä tai ihan sama, en nyt aio kuunnella koska ei niitä ajatuksia vaan tarvitse ottaa sisäisen maailman värittäjiksi, aina. Ei omiin ajatuksiin tarvitse aina uskoa. Ne ovat ajatuksia ja ajatus ei ole tässä, se on jossain muualla. Ei tunteetkaan ole aina tosia. Jos ajatus tai tunne ei ole tosi niin mikä on?

Jos olen tässä hetkessä olen vain tässä hetkessä olen läsnä. Läsnäolo on tunteena hyvin erilainen kuin tuo sättijä. Tunnistat ehkä tämän läsnäolo nimisen tyypin. Se on paljon rauhallisempi eikä se kokoajan puske katsomaan taakse tai eteen. Ei se pakota suunnittelemaan jokaista seuraavaa siirtoa tai varomaan kaikkea. Se on tässä. Ihan kuin joku hyvä ystävä, joka keittää kahvit ja kysyy "mitä kuuluu?" ja truuttaa samalla kahvin päälle kermapilven, jos satut pitämään sellaisesta.

Kuuntelin jo puoli vuotta sitten Antti Holman kirjaa ja nauroin töistä kotiin kävellessäni tai lenkillä kuunnellessani. En vain pystynyt pidättelemään naurua. Olin kuunnellessa niin läsnä. Kirja oli ihanan hulvatonta ja poukkoilevaa tekstiä ja ajatusta. Samalla häpesin, että olen se keski-ikäisyyden kynnyksellä oleva nainen joka kuuntelee kirjaa, jonka tarina on niin kaukana elämästäni, että pitäisikö sitä vaan kuunnella jotain akateemisempaa, parempaa, vähemmän sellaista kirjallisuutta mille kaikki kaltaiseni huokailevat ja hämmästelevät. Liukastuin läsnäolostani sättijän puolelle. Onneksi huomasin sanoa "älä välitä" jatkoin. Kuuntelin kirjan loppuun ja nautin sen koko maailmasta. Olin läsnä sille hetkelle ja tarpeelle kurkata johonkin toiseen todellisuuteen, sellaiseen maailmaan joka ei ole minun.

Johtamisen kuumottava vastuu, onnistuit tai et

2020-11-26T16:19:00.002+02:00

Sanat, tulkinta ja ymmärrys. Mitattavuus, numerot ja seuranta.

Johtamisen epäkiitollisuus on siinä, että et ole koskaan vastuussa vain itsestäsi. Olet vastuussa monen muun hyvinvoinnista, työpanoksesta ja viime kädessä vähän kaikesta. Onnistuessaan tämä on mitä kiitollisinta, mutta epäonnistuminen on elämässä myös väistämätöntä. Ei voi olla hyvä aina, ei vain voi. Tai jos voi niin silloin on miellytettävä kaikkia riippumatta siitä onko toiveet ristiriitaisia ja sitten ajaudutaan ojasta allikkoon ennemin tai myöhemmin. Voiko kukaan koskaan olla aina pidetty? Vähintään joku on sinulle kateellinen vaikka onnistuisit kuinka. Sinun menestyksesi ei teoreettisesti ole pois kenenkään muun menestyksestä vaikka kyllä se vaan suomalaisen mielestä kuitenkin niin on. Vaatimattomuus on meille väkisin asetettu hyve, suoja, kulttuurillinen viitta.

Elämä on kuitenkin kokonaisuus eikä yksikään osa-alue ole täysin pois toiselta ja toisaalta on. Jos työt rasittavat ne usein rasittavat myös vapaa-ajalla. Jos vapaa-aika ei tuo sopivaa palautumista ei töissäkään jaksa. On jatkuvaa balanssin hakemista tämä elämä. Jos on liian toimeeton, näyttää tulevaisuus toivottomalta. Jos tekemistä on liikaa, alkaa hallinnan tunne olla kadoksissa.

Se mitä minä jaksan ei tarkoita, että sinä sitä jaksat.

Me olemme persoonia. Meitä ärsyttää tietyt asiat toisissa ja toisinpäin. Haluamme arvostusta, mutta voimme saada arvostelua. Haluamme jaksaa, mutta aina emme jaksa. Aikuisuutta on sanoa anteeksi, jos näet ylireagoineesi. Voit kertoa että pahoitit mielesi, jos sinua kohdeltiin yli sinun rajojen. Myös tieto siitä miten toivot tulla kohdatuksi on tärkeä tieto jokaiselle kanssasi kommunikoivalle. Älä oleta, että muut tietävät sinun olevan hiljaisuudesta nauttiva jos et sitä kerro. Älä oleta muiden jaksavan sinun jatkuvaa puhumisen tulvaa. Älä oleta mitään, kerro. Olet vastuussa itsestäsi ja vanhempana tai johtajana olet vastuussa myös joukosta ihmisiä.

Kehityskeskustelu, kuumottava tilanne vai mahdollisuus. Jokainen kokee kehityskeskustelut tavallaan. Siinä sitä ollaan, ottamassa palautetta ja kehittymässä. Parhaimmillaan se on onnistumisten ja kehityskohteiden nostoa. Etenemisen huomaamista. Mitään etenemistä tosin ei voida nähdä, jos mitään ei kirjata. Kaikki on vähän niinkuin ennenkin ellei nähdä mitä tapahtuu. Muistatko sinä mitä viime vuonna toivoit tarkalleen ellei sitä ole kirjattu? Muistatko miten hyvin onnistui monessa pienessä asiassa, jos niitä ei ole mihinkään esille nostettu?

Pirullisen ihanat listat ovat pirullisen raakoja samalla kun ne voivat olla ihanan silmiä avaavia. Jos koet, että et ehdi mitään niin kirjaapa joskus ylös mitä kaikkea oletkaan tehnyt. Näet nopeasti teetkö niitä asioita joita sinun olikin tarkoitus tehdä vai keskitytkö epäolennaiseen.

Tämä listatekniikka tuntuu yhtä vanhanaikaiselta kuin käkikello, mutta väitän, että molempia tarvitaan. Miksi? Siksi, että aikaansaamattomuus, huijarisyndrooma, tusaaminen, väsääminen ja huseeraaminen häviävät listoille. Lista on fakta, paitsi jos kaunistelet, ylitäytät tai hukkaat sen. Tulevaisuuten tehty nakkilista on sitä varten, että se tehdään tai siitä päätetään jättää tekemättä asioita. Päätön harhailu vähenee. Kokonaiskuva säilyy. Tekisin mieli lukea uudelleen Getting things done-kirja.

Kun kaikki hiljenevät nousevat ajatukset

2020-11-20T20:49:00.001+02:00

Palaan tänne blogin ääreen harvoin. Liian harvoin. Olen viimeksi kirjoittanut tänne huhtikuussa. Silloin kun korona jumitti etätöihin lasten seurassa. En pitänyt siitä yhtään. Nyt olen varautunut, että tämä kaikki kestää sen 4 vuotta. Sitten se on ohi. Se on minun selviytymismekanismini ja luon sillä jaksamisen. Silloin siinä on tavoite. Mutta tässä teille tunnelmat huhtikuulta 2020.

Tavoitteeni ovat hukassa. Illalla viimeiseksi nukutan viimeisen kukkujan aivan liian myöhään. Niin myöhään, että on lähes puoli yö. Hän nukkuisi pidempään kuin kukaan, hän valvoisi pidempään kuin kukaan. Hän on aina tehnyt niin. Rytmi on sekaisin kuukauden kotoilusta. Aamulla voivat lapset herätä enemmän oman rytminsä mukaan ja tietysti se vaikuttaa iltaan. En haluaisi vetää tiukkisäitiä esiin kun on mahdollista rauhoittaa aamut siltä kouluu, eskariin ja päiväkotiin liikkeellelähdöltä. Jos aamu voisi olla rauhallinen yhteinen siirtymä. Pojat ovat oppineet, että heille kouluun meno tarkoittaa kierrätysroskiksen viemistä ennen kuin alkaa kotieskari ja -koulu.

Yökukkujan kanssaan valvon ja reflektoin mennyttä päivää. Olen itse jo väsynyt ja haluan nukkumaan. Tiedän, että aamuni alkaa ajoissa. Yksi lapsista nukahtaa kuten ne neuvolan ohjeiden mukaiset uniajat on. Hän sopii yhteiskunnan tavalliseen rytmiin hyvin. Uni tulee, sitä vastaan ei tarvitse taistella tai sitä ei tarvitse paeta. Kirja, rapsutukset ja uni. Kaksi muuta eivät saaneet näitä taitoja. Toinen pitää sanaisen arkkunsa avoinna aina siihen saakka kunnes uni on päällä tai vähän sen jälkeenkin ja toinen kaipaa silityshetken.

Sisäinen ääneni muistuttaa illalla kaikki ne hetken joilloin jälkikäteen katsottuna olisin voinut olla lapsilleni enemmän läsnä tai vähemmän tiukka. Olisin voinut jättää aloittamatta toista sukkaparia, jonka ajattelin neuloa kuopukselle. Olisin voinut osallistua lasten roolileikkiin. Olisin voinut tehdä parempaa iltapalaa. Olisin voinut lukea heille vaikka kirjaa. Olisin voinut järjestää jumpan. Me ei askarreltu tänään mitään. Olisin voinut laittaa kaikki nukkumaan tuntia aikaisemmin. Olisin voinut tehdä aamusta lenkin. Olisin voinut soittaa jollekin ystävälle tai laittaa edes viestin. Se miksi pyöritän näitä johtunee siitä että olen hukannut tavoitteeni.

Tavoitteeni lipeää kuin saippua virtaavaan jokeen aina kotiäiteillessä. Ei ole jotain ulkopuolista, sellaista jota ammattikielellä kutsutaan nimellä asiakasta, jolle tätä teen. Ei ole palautteen antajaa joka kertoisi, että ollaanko oikeilla jäljillä. Neuvola on, mutta sielläkin on ihan tasan yhtä monenlaisia neuvolanhenkilöitä kuin on tyyppejä muutenkin.

Mistä sitä koskaan tietää, että milloin tämä kaikki hulluus päättyy täällä maan päällä tai kuka se on joka seuraavaksi kupsahtaa. Mitä jos se on joku lapsista.

Halaan niitä vielä kaikki kun nukkuvat. Ovat niin seesteisiä ja tyyniä. Yksi hikoilee aina hiusrajansa unissaan. On aina tehnyt niin.

Olethan olemassa kun tämä kaikki hulluus on ohi?

2020-03-30T18:39:00.001+03:00

Korona, korona, korona. Vähän kaikkia ahdistaa. Epätietoisuus ahdistaa. Moni pääsee kokeilemaan nyt sellaisen ihmisen saappaita, joka normaalistikin elää eristyksessä muusta maailmasta. Moni meistä löytää itsestään introvertin, joka nauttii tästä tilanteesta ja huomaa extrovertin puolensa olevan opeteltua. Moni repeää seinien sisällä itkemään, ravoamaan tai tuntuu, että tähän kaikkeen lamaantuu. Aivan kuin olisimme osa jotain suurempaa tieteellistä koetta. Meille vain unohdettiin kertoa koska tämä koe päättyy.

Tähän kaikkeen epätietoisuuteen pitäisi osata vastata jollain napakalla, viisaalla lausahduksella kuinka tekee hyvää paikallisen yrityksen eteen ja vähän sulkea silmänsä ja korvansa kotona vallitsevalle kaaokselle. Entä, jos siihen ei ole kaikilla mahdollisuutta? Mitä jos elämä on jo nyt ollut hyvin pienen toimeentulon tai olemattoman jaksamisen varassa. Minulla on toistaiseksi varaa tukea paikallista palvelualan yrittäjää ostamalla jotain lahjakortille tai noutamalla ruokaa kotiin kerran viikossa. Voin vain kuvitella miltä tuntuu kuunnella sitä jargonia siitä kuinka pitäisi tukea paikallista kun lasket pennit perheen ruokkimiseen. Tekisi varmasti mieli sanoa, että tuli jo selväksi ja nyt pää kiinni. Mene ja osta, jos pystyt. Ole esimerkki, mutta älä enää huuda.

Silloin kun tapahtuu kummia ja elämä järkkyy niin mietin usein sellaista asiaa kuin "olet pohjimmiltasi se, joka olet kun kukaan ei näe". Kun karjaisen lapsilleni parahduksen omasta tuskastani saada hetken rauhaa jatkuvilta pyynnöiltä ja tarvitsevuudelta en tee sitä kaupan kassalla. Teen sen kotona. Siellä missä pitäisi olla turvallisinta, ihaninta ja pullan tuoksuisinta. Siellä rakkauden ytimessä, rauhan satamassa. Nyt me olemme kodeissamme, liikkumatta turkia, kohtaamatta muita ja keskenämme. Suoritamme työtämme, jos sitä voi tehdä etänä tai jos ei olla lomauteuttuina. Siellä kaikki sulassa sekasovussa seiniemme sisällä kun kukaan ei näe.

Kuka sinä olet kun kukaan ei näe? Oletko muistanut maadoittaa itsesi kehoosi? Oletko heilutellut varpaita ja tunnustellut lattiaa etätyöpisteessä jalkojesi alla? Oletko saanut tehdä asioita valmiiksi ja olethan muistanut kertoa tahtosi ja toiveesi perheelle? Olethan joustanut omasta tahdostasi muiden hyväksi ja antanut tilaa naurulle? Olethan olemassa vielä kun tämä kaikki hulluus on ohi?

Kunnioita vaatteitasi, tee ne itse

2020-02-03T18:38:00.001+02:00

Olen valinnut jonkun tavallaan älyttömän vuoden mittaisen suorituksen nyt kolmena vuonna peräkkäin. Sellaisen joka on vain minulle. Siihen saa tietysti osallistua muita, mutta tämä on yksilösuorittamista jokaisen osalta. Kyllä, suorittamista. Oikein sellaista viimeisen päälle toteutettavaa, jonka aikana on ajateltava valintoja arjessa. Tavoitteellista tekemistä sellaisessa kontekstissa jota on ajateltava myös useammalta kulmalta. Tekemistä, jossa on säännöt.

Eräänä vuonna 2018 päätin opetella uudelleen nukkumisen. Viime vuonna olin ostamatta itselleni mitään mitä en aivan ihan oikeasti tosissani tarvitse. Nyt haluan tehdä vuoden 2020 vaatteet itse. Sääntö: alusvaatteita, takkeja tai sukkia eikä tietenkään kenkiä tarvitse tehdä. Villapaidan ostin sillä en ehdi tähän talveen sellaista neulomaan ja kolme edellistä vuotta on menty yhdellä työvillapaidalla. Perusvaatteet siis teen itse. Ei siksi, että tämä tekisi valinnastani ekologisemman tai voi se sitäkin olla, jos osaan ostaa kankaat oikein. Enkä hae tällä rahan säätöä. Ensisijaisesti toivon löytäväni kunnioituksen vaatteisiini. Se, että käytän aikaani vaatteiden tekemiseen tarkoittaa, että niitä ei tee kukaan muu kuin minä. Ei ole käytettävissä budjettia lapsityövoiman tai alhaisemman palkkatason maan äärimmäisen halpoihin vaatteisiin. Joudun opettelemaan todennäköisesti paljon. Opin jo sen kuinka kannattaa tehdä kerralla oikeat kaavat eikä niitä vääriä vahingossa. Kankaat esipestään tai muuten kutistuu vaate pesussa ikävästi. Kangaskaupassa on muuten kamalan vaikea tehdä päätöksiä.

Olen jostain bongannut sellaisen tiedon, että vaatetta pitäisi käyttää vähintään 30 kertaa, jotta vaate olisi järkevä ostos. Montako kertaa sinä käytät vaatekappaleitasi? Montako kertaa juhlamekko on ollut päälläsi? Itse surutta pukeudun samaan juhlamekkoon vuosi toisensa jälkeen. Se on niin ihana, että oikein hykerrän kun saan pukeutua siihen. Se on ostettu paniikissa, äkkiä, koska oli kiire ja juhlat tulossa, mutta rakkautta ensi silmäyksellä siitä huolimatta.

Vaatteita pitäisi pestä mahdollisimman vähän sekä tarpeeksi viileässä. Tässä on sellainen paikka, että voisin opetella uudelleen käyttämään 40 asteen ohjelmaa. Laiskuuttani heitän kaikki 60 asteen pesuun koska en jaksa lajitella hyvin likaisia ja vähemmän likaisista. Tämä ei ole kuitenkaan se mihin ensisijaisesti keskityn. Keskityn valmistamiseen ja korjaamiseen. Wish me luck!

Vaatekaappini on pieni. Ja moni vaate on kulunut käyttöikänsä ehtoo puolelle tai hyvin lähelle sitä. Sääntöihini kuuluu siis myös korjaaminen ja uudelleen käyttäminen sekä luonnillisesti kierrätys. Ja oi taivas miten laiska olen korjaamaan reikiä, edes lasten vaatteista. Nyt korjataan sekin asia sekä ne reiät, parsitaan villasukat, fiksataan vähän ripsottavat ja ommellaan nappi. Mitä tästä tulee? En tiedä. Vähän myös jännittää miten oma jaksaminen ja innostuminen tähän riittää. Lupaan olla itselleni armollinen, mutta en aio luovuttaa heti huonon hetken koittaessa.

Hyväksymisen vaikeus

2020-01-22T17:30:00.004+02:00

On vaikeaa hyväksyä muiden tekemiä ratkaisuja jotka on itse tietoisesti ratkaissut toisin. On helpompi arvostella ja kohota omalla ratkaisullaan yläpuolelle. On helppo nähdä kehykset ja kulissit kaukaa, mutta tarkempi lähestyminen näyttää yksityiskohdat tai niiden puutteet. On taas helppo arvostella.

Työni puolesta olen jatkuvasti arvosteltavana. Se mitä teen yrityksen johdossa on kasa ratkaisuja joita voi arvostella, arvottaa ja käsittää väärin tai toisinpäin. Olen jatkuvasti arvosteltavana myös äitiydessä. Keskimmäinen jaksaa tällä erää muistuttaa kuinka olen maailman kamalin, jos en anna peliaikaa nyt-heti-tunnin-verran! On myös syytä nostaa esiin epäkohdat ja hakea muutosta, eipä siinä. Tai kokeilla miten paljon jankkaamista tarvitaan ennen kuin luovutan vai luovutanko. Olen valinnut työni ja äitiyteni, ajautunut polulleni, kulkenut tieni ja voisin mikä tahansa päivä päättää tehdä urallani jotain muuta, mutta en lakata olemasta äiti. Valitsen pysyä, kehittyä ja tehdä parhaani, inhimillisesti jotain hyvää sillä hetkellä kun elän. On johtajia jotka tekevät vääriä päätöksiä, on alaisia jotka tekevät vääriä päätöksiä ja on äitejä jotka tekevät vääriä päätöksiä. Niitä on kaikkialla ja me olemme niitä. On paljon arvostelua.

Kukaan ei halua itse tulla arvostelluksi, mutta kuinka moni meistä arvostelee muita. Oletko sinä se joka heittää ensimmäisen kiven, pyöräyttää silmät, kyrää juonia selän takana, jättää asioita rivien väliin vai kannatko pyhää kiillotettua kruunua valintojesi jalokivin? Mitä tapahtuu jos olet arvosteltavana? Mistä sinä triggeröidyt? Paljonko jaksat jankkaava lasta taantumatta lapsen tasolle huutamaan takaisin? Mistä egosi ottaa kolhun? Mitä et voi sietää? Mikä siinä on sellaista mikä tekee niin pahaa että oksettaa? Miksi toisen puhe on suolaa haavoille ja toisen ei? Mitä sinä jätät oppimatta?

Hyvä Terveys lehden artikkeli "Kuoleman läheisyydessä elävien on parasta olla yhdessä" jonka on kirjoittanut Anna-Stina Nykänen oli hieno muistutus siitä miten perintöriitoja ratkotaan raastuvassa, koska emme muista hyväksyä muiden tapaa surra. Olemme niin kiinni vain omassa näkökulmassamme. Osa haluaa kaiken äkkiä tyhjäksi, jotta kaikki olisi jo ohi. Toinen haluaa tehdä perintötalosta mausoleumin, jotta voisi vaalia muistoja vielä pitkään. Jokaisen henkilökohtainen elämä on sellaisessa murroksessa, että siihen ei mahdu yhtään ylimääräistä surun lisäksi. Voi olla myös murrosta ilman surua, liian täyttä oman piiloperfektionismin kanssa elämistä tai ihan vaan järjesteltävää enemmän kuin tunteja päivässä. Ei mahdu joustoa koska jaksaminen on äärirajoilla. Olemmeko me silloin läpinäkymättömiä, möykkyjä? Emme osaa enää sanoittaa, osaamme loukkaantua. Riitely, se sentään tuntuu erilaiselta kuin suru. Se antaa luvan rähistä omaa epämukavaa oloa ulos tai sulkea välinpitämättömyyden viitalla aidan ulkopuolelle. Oikeuttaa minun mielipiteeni muiden yli. Mutta eihän minun tai sinun ylitse saa kävellä. Eihän minun mausoleumiani saa tuhota eihän minun puhtaan tulevaisuuden illuusiota saa särkeä. Eihän? Missä on ymmärrys, avoimuus ja se läpinäkyvyys jolloin egomme ei pullistele välissä loukkaantumassa vaan saamme luvan joustaa ja annamme itsellemme anteeksi?

Mielen yhteydet - Masennuksen todelliset syyt (kirjailija: Johann Hari) kirjassa kirjailija puhuu siitä kuinka masennus ja suru ovat diagnostisesti hyvin identtisiä. Masennus on siis kuin suru tai suru on kuin masennus. Elämme maailmassa joka altistaa masennukselle, ahditukselle, vertailulle, liialliselle yksilökeskeisyydelle, erottaa meidät toisistamme ja me uskomme harhan superihmisistä. Onko näin? Lue kirja ja tee omat johtopäätökset. Tai lue Maaret Kallion kolumni "Moni hinkkaa elämän pieniä yksityiskohtia täydellisiksi – Heiltä jää huomaamatta, missä aito hyvinvointi piilee." Kolumni on lyhyempi.

Rauhaa tyypit!

Kaikki vaatteet itse tehden 2020 etenee. Lapsille housut rikkinäisten tilalle. Keskimmäinen tosin ei huolinut itselleen vaan pidennettiin esikoiselle. Laaduntarkastuksen suoritti koira.

Mitä on elämä 6-vuotiaan mielestä?

2020-01-08T09:41:00.001+02:00

6-vuotias kysyy: "Äiti, mitä on elämä?"
Vastaan mahdollisimman ikätasoon sopivasti ja kerron elämän ja kuoleman eroista.
6-vuotias tuskin malttaa odottaa vastaustani loppuun sillä hänellä on jo kysymykseen oma idea: "Äiti, mitä jos tämä onkin vain Jeesuksen uni ja me ei olla edes totta! Ajattele!"

Niinpä, ajattele! Platonin luolavertaus (linkki wikipediaan), se kuuluisa jonka olin unohtanut täysin nousi esiin kun tätä samaista elämän suurta keskustelua elämästä ihmettelin töissä. Kiitos Tuomas tästä. Luotavertaus lyhyesti: vangit luolassa kahlittuina, näkevät ikkunasta heijastuvan todellisuuden peräseinän varjoista. Heille todellisuus on varjoja ja niiden nimeämistä. Vapautettu vanki näkee todellisuuden ja ymmärtää mikä tekee varjot sekä paljon muuta. Hän haluaa vapauttaa vankiystävänsä, mutta vangit eivät halua vapauteen. Ja kun tätä ajattelen niin en voi olla miettimättä miten iso vaikutus vanhemmuudella on erilaisten varjoten luomiseen. Luomme ennakkoluulojen, pelkojen, kahlitsemisen sekä toisaalta vapauttamisen, ilon, oivalluksen maailmaa. Miten me siirrämme historian varjoja, taakkoja tai katkomme niitä? Olemme vapaita oivaltamaan, mutta haluammeko myöntää varjomme? Emme tule saamaan oivalluksiimme mukaan kaikkia. Tuttu ja turvallinen voi olla varjo. Mikä on sinun varjeltu varjo? Mikä on minun varjeltu varjo?

Olenkohan itse osannut samassa iässä räkä poskella edes ajatella "mitä on elämä"? Olen ainakin rakentanut majaa, upottanut saappaat savipeltoon, rypyttänyt karjalapiirakoita, haastanut karjalan murteella mummolassa, juonut sujuvasti kahvia (lähinnä maitoa) sokeripalan läpi, niistänyt sen räkäisen nenäni kankaiseen nenäliinaan, ujostellut kerhossa ja ihaillut omaa tanssikoreografiaa LP-levysoittimen savunharmaan oven heijastuksesta. Ehkä olen ajatellut myös sitä mitä on elämä, kysynyt sitä aikuisilta ja jatkanut leikkejäni.

Lapseni ovat valovuosia siitä lapsuudesta, joka minulle oli lapsuus. Voin sujuvasti luetella kaikkia mahdollisia mahdollisuuksia joita omilla lapsillani on enemmän kuin minulla. Varmasti moni meistä osaa. Harvemmin kiinnitän huomiota siihen mikä on edelleen samaa.

Mikä sitten on samaa? Talvivaatteet ovat paksuja ja niitä on pakko pitää talvella. Pulkkamäessä mennään niin kovaa kuin ikinä eikä niissä talvivaatteissa mäen kiipeäminen ylös yhtään harmita, paitsi nälkäisenä ja silloin kun isoveli/pikkuveli tai sisko on nopeampi suuntaan kuin suuntaan. Nukkumaan mennään aina samaan aikaa, paitsi lomilla aikataulut kääntyvät vähän sinne päin. Tylsää on siitäkin huolimatta, että elämässä on useampi mahdollisuus viihdyttää itseään kuin omassa lapsuudessani oli. Ihan tavalliset asiat ovat parhaita.

Onneksi loma kääntyi arkeen.

Mummo oli kutonut sukat, varret meni rikki. Korjasin. Kantapäät myös paikattu. Hyvä mieli.

Riittävän hyvin silitetty luottamus

2020-01-01T17:04:00.002+02:00

Olen kirjoittanut seuraavan tekstin vuosi, puoli tai puolitoista sitten. En muista tarkalleen. Ajan hahmottaminen selkeästi, lineaarisesti ja tarkasti historialliseksi kokonaisuudeksi ei ole vahvuuksiani. Aika on kuin sekaisin mennyt lankakerä, joka on koottu pätkistä lankoja. Langat ovat eri laatuisia, paksuisia ja värisiä. Välillä koko kerää on värjätty harmonisemmaksi ja välillä ei. Kirjoitus jäi mielestäni silloin kesken. Olisin halunnut jatkaa sitä valmiimmaksi, mutta en osannut. Nyt en halua lisätä siihen mitään. Se on riittävän hyvä.

Haasteita elämässä piisaa. Mikään ei ole niin varmaa kuin muutokset. Olisi ihme jos elämässä menisi yli viisi vuotta, että ei yhtään ainutta kriisiä (pienempää tai suurempaa) esiintyisi.

Torikammo (korjatkaa jos olen väärässä) yhden teorian mukaan muodostuu siitä, että meidän taistele ja pakene systeemiä opetetaan pakenemaan stressin alla. Kun menemme jo stressaantuneena ja ahdistuneena paikkaan missä muitakin on sekä koemme tilanteesta lisää ahdistusta tai muuta fyysistä epämiellyttävää oloa saatamme antaa luvan itsellemme kääntyä melkein perillä kotiin/pois, turvaan. Keho oppii ja muistaa "näissä tilanteissa on parempi paeta se helpottaa". Sitten sama toistuu sillä keho lähtee kasvattamaan oloa. Viimeksi käännyimme kannoiltamme lähes perillä niin nyt olemme vielä enemmän tietoisia, että voimme perääntyä, ehkäpä vähän aiemmin. Lopulta emme enää halua lähteä ollenkaan samankaltaisiin tilanteisiin koska pelkkä ajatuskin saa kehon reagoimaan. Tämä oli mitä mielenkiintoisin selitys ja lähde on koottu muistin varaisesti kirjasta Jordan B. Peterson, 12 elämänohjetta, Käsikirja kaaosta vastaan.

Kyseisen selityksen kautta näen selkeämmin miksi siloitteleva vanhemmuus epäonnistuu. Jos aina me silitämme lapsille elämän niin mitä tapahtuu kun elämä ei ole siloiteltu aikuisuudessa tai koulussa. Tai jotenkin vielä nurin kurisempaa, silitämme tiet vielä aikuisellekin lapsellemme. Käännämme katseen pois haastavasta tilanteesta emmekä tarjoa selviämisen kokemusta haasteesta. Osaammeko auttaa niin että autettava osaa auttaa itseään? Mitä tapahtuu jos emme rohkaise ottamaan vastuuta siitä mitä elämä tuo? Lähtemään luottaen tilanteeseen, että minä selviän. Jos lapsi ei pysty omistamaan myös ryppyjä elämässä ja toisaalta taas nähdä reittiä ulos hankaluudesta. Jos lasta ei ole rohkaistu ottamaan niitä hankalia askelia kohti elämää sellaisena kuin ne on. Pyytämään anteeksi, menemään ovelle ja myöntämään että oli hölmöä heittää kivellä ikkunaan. Enkä tarkoita nyt rohkaisulla pakottamista, rajattomuudessa elämistä tai temperamentin tai persoonan väheksymistä.

Kristallipalloa ei ole siitä mitä tulevaisuus tuo, eikä se tarkoita sitä etteikö asioita elämässään saisi ja pitäisi suunnitella. Meistä kuka tahansa voi sairastua vakavasti, loukkaantua verisesti, valita väärin, loukata muita, tulla väärin ymmärretyksi tai ihan vaan mokata. Näitä tilanteita varten voi harjoitella kohtaamalla ne. Jos tiedämme mitä voimme tehdä silloin kun meillä on hätä tai meidän läheisellä on hätä, toimimme ja tiedämme toimivamme oikein. Kukaan ei sano, että "Älä ajattele kuule miten siihen hätänumeroon soitetaan, kyllä se siitä." vaan näemme kuinka tärkeää on opetella etukäteen sanomaan oma nimi, mistä on kysymys ja kertoa missä on sekä jättää puhelinlinja auki. Mutta miksi sitten emme kohtaisi myös muita hankalia asioita lapsiemme kanssa harjoittelumielessä. Sama koskee meitä aikuisia. Ota vastuu. Ota vastuu nyt ja sano että jännittää ihan hitosti, mutta menen silti ja teen sen, sanon ääneen että rakastan sinua tai kerron, että nyt en pidä siitä miten minua kohtelet. Kerro se myös itsellesi ja kohtaa itsesi. Rakasta itseäsi niin kuin sitä joka todella tarvitsee rakkautta Kohtaat oman välttelysi ja asiat voivat ratketa. Älä ole torikammoinen itsellesi. Ole armollinen.

Kohtaa myös se, että et ole aina pidetty. Sekään ei ole silti koko totuus sinusta. Jos ymmärrät miten paljon ihmiset ympärilläsi sinua tuntevat niin ymmärrät miten vähän sinä heitä tunnet.

Kun elämä sisältää muutoksia, halusimme sitä tai emme, voimme vain valita miten niihin suhtaudumme. Olemmeko yksin selviytyviä erakkoja vai haemmeko lohtua yhdessä muiden kanssa? Siedämmekö meidän elämämme kriisit, muutokset ja tapahtumat osaksi elämäämme vai onko se muiden syy? Voimme jäädä näiden muutosten jalkoihin ja pyöriä epäoikeudenmukaisuuden tervassa ja nöyryytyksen höyhenissä vai onko se väärin käydä asia läpi ja edetä. Löytää oma tarina ja oppia.

Mikään tieto ei ole minkään väärtti jos sitä ei sovi soveltaa. Ei tämäkään. On olemassa jotain sellaista ehdottoman totuuden vallassa olevaa, syvää viisautta, mutta sekään ei ole väritöntä tai tuomitsevaa ellet sitten ajattele niin. Mitä sinä ajattelet?

Talvi, joka näyttää syksyltä.

Identiteetti seuraavalle vuosikymmenelle 2020

2019-12-31T17:05:00.000+02:00

Jos kirjoittaisit tai kertoisin identiteetistäsi tarinan, siitä kuka olet pohjimmiltasi. Osaisitko? Jos kirjoittaisit itsestäsi tarinan ilman vastoinkäymisiä, sairauksia tai muita taakkoja joita kannat sisälläsi niin miten se poikkeaisi? Miten olet kirjoittanut elämäntarinasi, sinut? Kuka sinä olet?

Olen pohtinut identiteettiä, itseä. Olen pohtinut sitä kuka olen missäkin roolissa. Roolit, ennakkoluulot ja stereotypiat ovat kovin raskaita kannettavia. Ymmärrän hyvin halua muuttaa kauas kaikesta. Halua muuttaa maalta kaupunkiin tai kaupungista maalle. Pois niistä ympyröistä joissa olen joillekin jotain tiettyä, muuttumatonta. Halua vaihtaa työpaikkaa tai työnkuvaa. Muutosta, kehitystä ja mahdollisuuksia vai sittenkin pakoa, pelkoa ja kiukkua. Muutos on kutkuttavan ihanaa ja samalla silloin on tehtävä uusista asioista totta. Suunnittelu on aina eri asia kuin toteutus, se yllättää.

Milloin sinut saa laittaa komeroon, piiloon, homehtumaan? Saako sinut laittaa pois? Oletko kertakäyttöinen identiteetiltäsi vai löydätkö suunnan siitä huolimatta vaikka sinut laitetaan syrjään. Oletko lähtenyt itse nurkkaan vai kuinka kirjoitat tarinan identiteetistäsi. Onko se oikeutettu taistelu vai sattumien summa? Oletko valinnut vai antanut muiden valita puolestasi?

Tämä päättyy siihen, että olen jatkuvasti enemmän kysymyksien äärellä kuin vastauksien. Vastaukset luovat lisää kysymyksiä ja onneksi elämä on niin. Elämä jatkuu vaikka vuosi vaihtuu.

Odotan vuodelta 2020 vähän. Haluan olla olennaisen äärellä. Haluan elää. Haluan tehdä niitä asioita joista pidän ja muistuttaa itseäni, että edelleen yksi tärkeimmistä asioista itseni kannalta on riittävä uni. Jos et usko niin kokeile.

Muutama elämästä irrallinen asia joka tuli suoritettua 2019

Elämäni ensimmäinen tanssiesitys
Puolikas virka Salon Nuorkauppakamarissa
Klubbarin tehtäviä LC:ssä
Ihaniin harjoittelijoihin tutustumista töissä. Samalla työlästä, mutta samalla eniten palkitsevaa!
kuunnellut / luetut kirjat (kaksi sykähdyttävää boldattuna)

Mielen yhteydet
Persona Brainer
Päästä irti
Life Lessons from a Brain Surgeon
Everything is F*cked
Läsnäolon voima
Girl, Stop Apologizing
Shoe Dog
Fifty Shades Freed
Kiira
Hyvät tyypit
Zero Waste
People Fuel
Hyvän olon hormooni dieetti
Palaudu ja vahvistu
Paras
Fifty Shades Darker
Ole itsellesi armollinen
The art of Life Admin
12 elämänohjetta
Syö oikein sammuta tulehdus
Becoming
Lujasti lempeä
Fifty Shades of Grey

Vuoden itsekäs teko

2019-02-27T17:58:00.000+02:00

Vuoden 2018 tavoite uni oli paras itsekäs teko mitä olen itseni hyväksi tehnyt pitkään aikaan. Aamut ovat miedommin kamalia kun on nukkunut tarpeeksi. Edelleenkään ei minusta saa aamulla hyväntuulista, vaikka olen sitä mieltä, että aamu on ihmisen parasta aikaa. Ristiriidat elämässä eivät siis häviä vaikka nukkuisin kuinka pitkään.

Vuodelle 2019 teemaa on ollut jotenkin vaikeampi löytää. Mieheni kanssa päätimme jakaa toisillemme enemmän huomiota, koska siitä meinaamme lipsua lasten tarvitsevuuden takia. Ymmärrät kyllä jos olet ensiksi töissä tarvittu osa tiimiä ja aivosi ovat kovasti käytössä. Kun tulet kotiin olet jälleen tarvittu aina klo 21 asti sylinä, pyyhkijänä, kuuntelijana, pelaajana, siivoojana, riidan ratkaisijana, pukijana, pesijänä, lämmittäjänä, viihdyttäjänä, askartelijana, harrastus kuskina, kokkina, äitinä ja tämä kertaa kolme lasta. Sitten pitäisi vielä jaksaa olla puolison kanssa jotenkin hyvää pataa niin ei se aina vaan ole niin helppoa. Kenelle sitten kiukutella omat kiukut jos kerran töissä pitää olla nätisti ja lapsilleen pitää olla aikuinen niin no arvaattehan sen. Tosin voisihan sen kiukuttelun ulkoistaa vaikka kaupan kassahenkilölle tai jumppaan tai vielä parempaa olisi jos osaisi aina sanottaa, kertoa ja pyytää ne asiat mitä tarvitsee, mutta tosielämän tilanteet eivät ole aina sitä mitä pitäisi. Tosin en tätä mihinkään vaihtaisi.

Päättäväisesti pohdiskeltuani minun vuoden itsekästä asiaani, jonka teen vain itselleni on ainakin kirjojen lukeminen tai enemmänkin kuuntelu. Tällä hetkellä olen ollut itsekäs lukemalla / kuuntelemalla:

Hakekaa kätilö, Jennifer Worth. Kannattaa lukea. Eipä tunnu nykysynnytykset enää niin kamalilta.
Option B, Sheryl Sandberg. Jos olet menettänyt puolison tai lapsena isäsi saatat itkeä. Kertoo hienosti resilienssistä.
Becoming, Michelle Obama. Mielenkiintoinen kurkkaus kulissien taakse ja joskus vähän tylsä.
Lujasti Lempeä, Maaret Kallio. Hyvä, perus.
Fifty Shades of Gray, E. L. James. Parempi kuin odotin.
Kerralla valmista, David Allen. Ihana opus organisoinnin taidosta, meni muutama vinkki heti käyttöön. Versio jota luin oli ikivanha joten osittain ne teknologiset edistysaskeleet joita kirja tarjoili huvitti.
Syö oikein, sammuta tulehdus., Pirjo Saarnia. En enää mieti raaskinko ostaa marjoja kaupan pakasteesta vaan ne on nyt vakiolistalla.

Teemana uni.

2018-09-11T17:35:00.001+03:00

Vuoden 2018 teema. Uni. Olen nukkunut kuuden vuoden univelat pois. Niin vaan tein. Lapsiperhe, jossa kaikki lapset ovat tiuhaan tahtiin maailmaan tulleet ovat kohtalaisen täynnä tekemistä. Nauran mielessäni kaikille "tämä vie vain 15minuttia." tyyppisille sutkautuksille. Voin antaa reaaliaikaisen esimerkin mitä päivääni kuuluu ja kerro sinä mihin sen 15 minuuttia tunkisit?

6.30 herätys ja omat aamutoimet
7.00 lasten herätys ja lasten aamutoimet x 3
7.30 koirat ulos ja koirille ruoka
8.00 liikkeellä (paitsi maanantaisin ja tiistaisin vasta 8.30)
8.30 töissä
kotona riippuen siitä miten ekaluokkalaisen kanssa kukakin menee kotiin
16.00 lasten haku. Välipala suuhun että jaksavat ruokaan asti riidoitta.
16.30 lapsille läsnäoloa, koirat ulos
17.00 pikkukakkonen ja ruoka ja lähdön sekä saapumisen kolaaminen eteisestä, keittiöstä, makkareista + pyykkikone (kyllä, joka päivä menee koneellinen ja jos ei mene niin sitten sitä pestään koko viikonloppu). Aktiviteetit niille joita pikkukakkonen ei miellytä. Yleensä vähintään yksi päättää olla katsomatta ja monesti kaikki, koska onhan kaikilla myös vähän ikävä.
17.30 -18.00 syödään / viedään harrastuksiin
19.00 Leikitään, tehdään juttuja yhdessä, mennään ulos tai saunaan. Toinen vie koirat lenkille tai käy jumppaamassa / salilla (omaa tehokasta aikaa itselle).
20.00 iltapalat ja pesut viimeistään tässä.
20.30 iltasatu x 3 ja kaikki ne asiat jotka vielä pitää jutella lapsille.
21.30 viimeinenkin nukahtaa. Jos koiria ei ehditty viemään ulos niin viimeistään nyt
22.00 astianpesukone päälle, pyykit viikatuiksi ja kaikki ne asiat jotka vielä piti muistaa tehdä tänään.
22.30 Aivan puhki. Nukkumaan. Ehkä vähän vielä somea jos yhden postauksen lukisin.
23.00 Hups, eihän minun pitänyt kuin yksi postaus lukea!
23.30 Viimeistään unta!

Jossain välissä tuolla viipottaa omasta itsestä huolehtiminen, parisuhdeaika ja yhdistyksille tehty vapaaehtoinen työ, mutta ei tästä kombosta ilman toista aikuista kovin helpolla selviäisi. Ja se uni. Paras henkilökohtainen päätös mitä tänä vuonna olen itselleni tehnyt. Nukkukaa ihmiset jos pystytte!

AA-luottoluokitettu idea

2018-05-18T22:53:00.000+03:00

Häpeä ja pelko. Nuo kaksi typerystä. Jos olisi elämä mennyt suunnitelmien mukaan niin olisimme maksaneet jo ison osan asuntolainasta, samalla kun säästimme sopivasti matkustelua varten sekä elämän pieniin ja suuriin yllätyksiin. Eipä elämä vienyt kuten suunniteltiin. Se on vienyt ihan minne sattuu.

Aloitetaan elämäni tarina ja rahapolitiikka alusta. Kun olin 12-vuotias isäni kuoli. Hautajaiset oli noin suunnilleen samana päivänä kuin oli syntymäpäiväni. Sain elämäni ensimmäisen lävistyksen koska isäni oli luvannut, että saan sellaisen sitten joskus. Mummo oli siitä vihainen. Tilanne kaikkineen kurja, vaikka naamassa killui rengas, mutta siitä selvittiin ja mummokin rauhoittui. Äitini odotti silloin kolmatta lasta. Mahtoi olla kivaa kun me isommat olimme teini-iän kynnyksellä ja samalla elämä muuttui yksinhuoltajan arjeksi maaseudulla. Siitä kaikesta selviämisestä arvostan äitiäni suunnattomasti. En olisi minä ellei minulla olisi tätä historiaa.

Onneksi suomessa on eläkejärjestelmä joka tarkoittaa sitä että sain rahaa, jonka äitini fiksusti talletti odottamaan opiskelujani. Saisin opiskeltua ilman lainaa. Se oli se seuraava vaihe. En tiennyt mitä opiskelisin. Kaikki ovet, ikkunat, tiet auki. Vaihtoehtoja niin että tuntui vai pyörryttävältä. Lähdin Aupairiksi Englantiin. Hyvä ja kasvattava päätös. En kuitenkaan vieläkään tiennyt miksi haluaisin isona, enkä ehkä tiedä vieläkään. Kesätyörahat tuli ja meni. Sama mies jo silloin kuvioissa. Kun lopulta olin valinnut, valmistunut ja päätynyt työelämään aukesi miehelle mahdollisuus yrittäjyyteen. Edessä muutto pois Helsingistä.

Silloisen osakeyhtiön rahat löytyivät tililtäni, joten ne sijoitin siihen ideaan. Olin luvannut jaksaa yrittäjän puolisona elämistä 10 vuotta. Niin kauan jaksettiin ja venyttiin. Itse idea oli lopulta surkea sijoitus sillä ne rahat hävisivät konkurssin aikana ja koko summa muuttui vain lisää maksettavaksi. Äitiysloman ja työssäolon aikana säästämäni rahat sujahtivat viimeisiin laskuihin ja tilillä pyöri nolla. Siinä kohtaa tärisin pelosta. Pelkäsin, että jotain hajoaa, vaikka pesukone, katto, auto, tiskikone, terveys, joku muu mikä tahansa mikä tarvitsee rahaa. Lopputulema oli se että velkaa tuli ja nyt sitä sitten maksetaan. Säästäminen on siis edelleen lähes mahdotonta.

Konkurssin jälkeen oltiin kyllä pennit rivissä ja kavereiden vanhoissa vaatteissa. Kiitos kaverit. En edelleenkään voi viedä UFF:n keräykseen mielellään mitään kun ajattelen omaa tilannettani siinä kohtaa. Mielelläni antaisin ehjät käyttämättömät vaatteeni jollekin lähelläni olevalle jolla ei ole varaa. Kaikki näet ei ole sitä miltä se ulos näyttää.

Tähän taustaan verrattuna voitte kuvitella miltä oman yrityksen AA-luottoluokitus tuntuu. Aivan super!

Kuka minä olen?

2018-04-25T19:40:00.001+03:00

"En uskalla edes avata aiempia kirjoituksiani. Ne ovat vielä vereslihalla. Olen pyörittänyt arkea pääni sisällä, enemmän kuin vähemmän. Turvallisesti omissa ajatuksissa, sanallisesti ystävilleni ja kotona kaiken tämän hallitsemattomuuden ja hallittavuuden keskellä miehelleni. Historiani on minun ja se pysyy siellä vaikka sitä en vielä avaisi.

Paraneminen on aina prosessi, joka on hidas. Sille pitää antaa aikaa. Alussa aikaa ei ole koska halu päästä lopputulokseen on valtava. On kiire saada takaisin se balanssi, jonka menetti. Se turvallisuuden tunne joka piti turhat asiat tärkeinä ja ongelmat pieninä. Vaikka monta kyyneltä on nielaistu ja kahden vuoden takaisen konkurssin hyväksyminen on hyväksytty on siinä niin monta henkilökohtaista tarinaa ja jokaisen näkökulmaa, että vielä välillä päätä huimaa.

Kun puhutaan muistoista ja siitä kuinka kaikki aistit ovat jotenkin kiinni niissä on välillä vaikea sanoa keholleen että älä reagoi tähän niin voimakkaasti."

Olin kirjoittanut luonnoksen. En koskaan jakanut sitä ulos. Se on nyt siinä.

Hetki sitten piti pysähtyä ja liikkua samaan aikaan. Piti pitää tauko kaikesta siitä mihin ennen venyin. En vieläkään lue historiaani, kohta, mutta ei vielä. Muistan sen, osissa. Muutos muuttui mahdollisuudeksi ja mahdollisuudesta tuli taas arki.

Nyt on käännetty sivua. On otettu turvallinen askelma tai harppaus. Olen saanut harjoitella kokonaisena perheenä elämistä toimitusjohtajan saappaissa. Olen saanut kunnian palkata ihmisiä ja päästää heidät lentoon. Olen oppinut pitämään kiinni haluamastani ja päästämään irti asioista joihin en voi vaikuttaa.

Tätä elämää meillä on yksi kappale. Tätä elämää ei eletä kahdesti.

Nyt kysyn teiltä, rakkaat blogin entiset tai nykyiset lukijat, että pistänkö tämän pakettiin vai alotanko alusta? Jos aloitan alusta niin kuvaan astuu äiti, yrittäjämutsi, toimitusjohtaja ja onko se enää mielenkiintoista?

Hetki Helsingissä

2017-02-19T19:12:00.001+02:00

Mitä minä teen? Minä itken kiasmassa valokuvanäyttelyn hapolla syövytettyjä naamoja, ympärileikattuja, itken materiaaliövereitä ja epäreiluutta. Ihan vähän, niin ettei kukaan huomaa. Otan askeleen sivuun ja itken vain sen aikaa ettei kyynel tipahda. Katson kuvaa joka ei herätä tunteita ja jatkan. Kovetan hieman itseäni ja otan ryhdikkäämmän asennon. Asetan kädet eteeni suojaksi ja puristan hieman käsivartta. Niin voi tehdä, jos ei halua itkeä. Jatkan matkaa ja katselen seiniä. Museossa on hyvä katsella seiniä, kukaan ei epäile.

Kun nainen ympärileikataan, kun ihminen jätetään omilleen, kun muut päättävät ettet ole kelpo niin miten puolustaudut. Kun sana on sanaa vastaan ja tunne tunnetta vastaan mitä voit tehdä. Kun ihminen kääntää selkänsä toiselle ja antaa sinulle ohdakkeita. Kun joudut kohteeksi etkä voi valita. Mikä on ihmisen arvo ihmisenä? Mikä on sinun arvo?

vuodesta 2016 vuoteen 2017

2017-01-09T17:09:00.000+02:00

Meidän perheen sairastumisprosentti on korkeimmillaan silloin kun on tämä lumisesonki ja jäädytetyt luistinradat. Muistan katselleeni kaihoisasti kuvia hiihtäjistä, luistelevista perheistä, pulkkamäestä ja haistelleeni samalla viemäriä (kovat pakkaset saa viemärin hajun tähän taloon, älä kysy miksi) myös viime ja edellisvuonna. Tänä vuonna tosin haistelin hajua tavallista lähempää vatsatautisena.

3/5 oksentaneita. Älköön kukaan enää oksentako, kiitos. 95 asteen pyykkiä. Kolmasti pestyt lakanat viikon sisään. En ota riskekä. Kloorattuja pintoja. Tämä rumba tosin aloitettiin jo joulukuun puolessa välissä flunssasesongilla. 4/5 flunssaisena. Ja kolme vuotias on maailman paras taudin levittäjä. Hän yltää pinnoille. Nenän sisältö on kiehtova kaivaa suuhun tai ihan vaan kaivaa koska kolme vuotias on kolme.

Kiitollinen olen ollut elämäni valinnasta. Siitä miehestä joka on suonut minulle maailman parhaan vatsataudin jälkeisen raatopäivän pitämällä huolta kodista ja lapsista. Minä olen nukkunut, vaellellut voimattomana ja nukkunut lisää sekä syönyt liikaa (kaksi palaa melonia). Hän on hoitanut kaiken muun, kaiken. Parasta on parhaus.

Siinä on tammikuun kohokohdat. Parantumaan päin ja vähän äkkiä.

Ajankäytön palautus

2016-10-15T23:25:00.001+03:00

Kun elämässä on tasaisempaa. Kun elämässä voi suunnitella asioita. Kun on elänyt pitkän vaiheen jolloin ei pystynyt luottamaan aikatauluihin niin tämä on ollut yhtä juhlaa. Kun taas jaksaa ja voi luottaa. Aika ei ole enää pelkästään vihollinen joka on käytettävä vain järkevästi, tuhlailematta.

Olen opetellut kantapään kautta sanomaan ei myös kiinnostaville asioille, niille asioille joista olisin saanut enemmän kuin olisin antanut, mutta voimavarat eivät riittäneet sillä aikataulut olisivat olleet liian epämääräinen asia sovittavaksi. Nyt minä jaksan. Jaksan koko päivän. Minulla on mies kotona. Hän on tässä. Hän on töissä, yhdistyspuuhissa ja harrastaa, mutta nyt myös minulla on suunnitteluun varaa. En omista enempää ja oikeastaan omistan vähemmän kuin ennen, mutta omistaminen on toissijainen juttu, täysin. Olen rikkaampi kuin ennen. Minulla on aikaa itselleni.

Olen ennenkin jaksanut huumorilla, positiivisuudella ja vilkkaalla mielikuvituksella monen monta kirjavaa uhmaikäisen, leikki-ikäisen, sisaruksen, ainokaisen, raskaanaolemisen ja vaikka minkämoisen hetken, mutta mikään niistä jaksamisista ei vedä vertoja sille, että voi jaksaa yhdessä. Se että samana päivänä voin päästää miehen neljäksi tunniksi touhuamaan omiaan, osallistua synttärikemuihin koko perheenä ja käydä nauramassa porukalla pitkälle iltaan sen omat neljä tuntia niin tämä tuntuu jotenkin mukavalta elämältä.

Maailma on edelleen julma itsensä. Epäreiluus on edelleen väärin, todella väärin. Tämä vain herättää ajatuksen lähimmäisyyden merkityksestä, siitä miten tärkeää on olla luotettava, läsnä, aito ja samalla rehellinen myös itselleen. On osattava joustaa silloin kun on tarve joustolle, vaikka äärimmäisyyteen asti, mutta kun jouston hetki on ohi on palauduttava takaisin kierteelle tai muuten lakkaa joustamasta. Katkeruus ei kanna, armo kantaa.

Ole muille voimavara älä kiusanhenki.

Sisaruksista keskimmäinen

2016-09-07T23:31:00.001+03:00

Jos en tekisi mitään niin lakkaisinko olemasta ja olisinkin kaikille ei kukaan?Olisinko olemassa sinun mielessä jos en kirjoittaisi blogia? Olenko olemassa sen kautta että puhun vai sen kautta että kirjoitan? Lakkaako sitä oppimasta jos ei halua olla kehityksen kärjessä? Muuttuuko oppimisen suunta jos en ole teknologiassa kiinni? Onko pakko jos ei halua? Mikä on järkevä määrä päättäväisyyttä? Ei kyselyikä lopu aikuisena vai pitäisikö sen loppua?

Keskimmäinen oli väsynyt ja halusi kaiken. Kaikkea ei aina saa mutta äidin syliin mahtuu. Oli ollut jännittävä päivä ja päivän jännitys piti purkaa itkemällä kaikki. Kun kaikki oli itketty oli hyvä mieli vaikka teki mieli sanoa että on pahamieli ihan siksi että silloin voisi vielä vähän pidempään olla äidin sylissä. Mutta äidin sylissä saa olla silloinkin vaikka olisikin tullut jo parempi mieli ja väsymys olisi melkein unessa asti. Haluan luvata keskimmäiselleni että hän saa olla yhtä näkyvä ja tunteva kuin esikoiseni. Haluan että hänen tosi on yhtä tosi kuin kenen tahansa lapseni. Haluan että hänen hämmästykselleen löytyy hämmästelijä ja siihen isouteen ja pienuuteen balanssi.

Kiukuton päivä

2016-07-06T23:05:00.000+03:00

"Äiti, tänään ei tullut yhtään kiukkua." Aivan parasta ja ihan totta. Neljän vanha esikoiseni on kova kiukkuamaan silloin kun jokin on juuri oppimisen alla ja aivan viimeisillä metreillä ennen oivallusta. Nyt hän oppi lukemaan "kunnolla". Enää ei kiukuta vaan takapenkiltä kuuluu "Äiti, mikä on Forssa?". Uskomaton lukunopeus neljän vanhaksi kun lukee kyltit auton takapenkiltä. Olisin tosin itse ollut tyytyväinen jos tyyppi olisikin jättänyt lukemisen opettelun vaikka edes eskariin, mutta minkäs teet kun tietoa janoava oppija hinkkaa kirjaimia ja äänteitä. Niin se lopulta oppi.

Tämän lukemisen oppimisen myötä ehdoton hyvä asia on se, että päivän rauhallinen hetki jolloin pikkuveli ottaa päiväunet, isoveli köllöttelee apurina omassa sängyssään ja kaikkein pienin touhuaa lattialla sillä eihän kolmen lapsen taloudessa nukuta kaikki samaan aikaan paitsi yöllä, ehkä, voi olla niin iso poika että lukee Aku Ankkaa. Nyt ei tarvitse muistuttaa että vielä hetki, odota kymmenen minuuttia, enää viisi minuuttia ja pääset pois. Vaan sängystä kuuluu "AA-KOO-UU Aku AA-ÄNN-KOO-KOO-AA Ankka. Äiti tässä lukee Aku Ankka...". Hurmaava lukija kertoo kaiken lukemansa noin kahden tai kolmen sanan jälkeen ja joskus sanat on kiva lukea etuperin ja takaperin ihan vaan lukemisen ilosta.

On uskomatonta katsoa miten lapset kasvavat kasvatuksesta huolimatta. Kyky ymmärtää asioita ja tilanteita muuttuu jatkuvasti. Kun esikoinen rikkoi ystävänsä dublorakennelman antaakseen tietyn osan toiselle ystävälle hän silminnähden hämmästyi kun rakennelman rakentanut suuttui eikä ymmärtänyt miksi palaa tarvittiin muualla. Kun aikuinen saapui paikalle ja kertoi että mitä jos sinun juuri rakentamasi sinulle tärkeä asia purettaisiin että sieltä saataisiin osa toiselle henkilölle tehtävään rakennukseen niin eikö sinuakin harmittaisi? Se ilme, välähdys, empatia ja anteeksipyyntö oli niin vilpitön että melkein tuli kyynel ilosta. Hän ymmärsi miksi ja huomasi että ei tule itselle hyvä olo siitä kun toiselle tulee paha mieli ja lupautui vielä auttamaan uudelleen rakentamisessa. Tässä vaiheessa toisin ystävä oli hautautunut sohvatyynyjen väliin purkamaan tilanteesta aiheutunutta mielipahaa.

Nyt juuri ne kaikki kolme viipottajaa nukkuvat kukin omassa sängyssään maailman suloisimpina. Niin suloisina, että tekisi mieli ottaa kuva joka kerta. Muutaman tunnin päästä niitä on lauma meidän sängyssä ja aikuiset laidoilla suojaamassa ettei kukaan tipahda lattialle. Sitten taas tulee aamu ja huomaan etten ole ehtinyt ajattelemaan oikein mitään ja kaikki on vähän kesken eikä aikaakaan kun kaikki ovat taas nukkumassa.

nämä päivät kiitävät ja matelevat
nämä päivät ovat äärimmäisiä rakkaudessa ja turhautumisessa

lapsi ottaa läheisyytensä ja aikansa
aikuinen antaa läheisyytensä ja aikansa

maailman tärkeimmät ja vauhdilla kasvavat
mukulat

Kiitollisuus

2016-05-31T21:59:00.001+03:00

Kolme lasta. Kolme persoonaa. Kolme pientä ihmistä. Kolme suurta tarinaa. Meitä on viisi tai seitsemän yhteensä. Riippuu lasketaanko koirat mukaan. Muutaman viikon ajan olen ihmetellyt kiitollisuutta. Sitä miten hankalat asiat muuttuvat oppimisen kautta kiitollisuudeksi. En halua luopua kurjista kokemuksista niiden kasvattavassa merkityksessä vaikka samaan aikaan en toivo samanlaisia kurjuuksia kenellekään. Katkeruuden viilto on lähellä ja se on syvä kuoppa. Sinne en halua pudota, vaikka se vaatisi naiivia maailman käsitystä ja uutispimentoa. Olen ennemmin puolella kuin vastaan. Olen ennemmin hyvä kuin paha vaikka se vaatisi veronsa ja toisen posken. Olen välillä reunalla, mutta minä rakennan portaat. Lujat, vahvat, askelia kestävät portaat niin että voin niiden avulla kiivetä pois ja näyttää muille missä olin.

Pyörittelen maailmaa siitä kulmasta, että jos minulla olisi vielä elossa oleva isä. Jos voisin soittaa puhelun ja kysyä kuinka menee. Saisin suuttua omalle isälle ja kiukutella. Saisin jotain mitä ei ole. Ei ole. Ei ole vaikka Jos kirjotettaisiin isolla. Omilla lapsillani on isä. Maailman paras ja hellyyttävin. Sille saa suuttua ja rakastaa. Se on terapiaa minulle. Katsoa miten joku on toiselle isä. Ei se ole minun isäni eikä se ole minulta pois jos hän on lapsilleni isä. Minä seuraan sivusta kun kakkonen kysyy painitaanko. Seuraan sivusta kun esikoinen haluaa aikaa kahden. Näen tyttäreni naamalta ilon kun isä tulee kotiin. Sydämeni pakahtuu ilosta.

Ja sitten minä taas kiitän. Kiitän kaikesta. Kiitän siitäkin etten ymmärrä.

isoveljien hemmottelema

2016-05-17T15:12:00.000+03:00

Tyttö on täysin hemmoteltu isoveljien osalta. Aamu alkaa aina mielestäni liian aikaisin, kello viiden ja kuuden välillä, mutta lähes 100% iloisella pikkusiskon höpötelyllä, jota säestävät isoveljet. Se on niin uskomattoman hellyyttävää katsottavaa, että haluaisin lillua hetkessä aina pidempään kuin on mahdollista. Tälle naisen alulle suodaan uskomaton määrä kehuja, hymyä ja kannustuksia. Pikkusiskona olon on oltava ihanaa.

Pojat käyvät kannustamassa puiston laidalla rattaissa keikkuvaa pikkusiskoa kun pidetään "jalkapallopeliä" ja nahistelevat keskenään siitä miten säännöt menevät oikeasti. Kaksivuotias höpöttää kaikki maailman asiat täysin sekaisin ja on milloin missäkin kiivenyt, hypännyt, saanut lahjaksi, toiminut sankarillisesti, voittanut, ollut vanhus, siirtänyt vuoria, kiivennyt muita korkeammalle, ollut dinosaurus, sukeltanut ilman sukelluslaitteita ja vaikka mitä aina niin pitkälle asti että isoveli on haljeta epämääräisestä selitystulvasta. "Äiti se huijaa, sano sille, että se huijaa!!" Ja niin taas palataan siihen mikä on huijaamista ja että muille tulee paha mieli. Sisarusrakkautta, kateutta, jakamisen vaikeutta ja vaikka mitä, mutta paljon on opittavana.

Kaikkien kummallisten yrittäjyyden vaiheiden jälkeen uskon, että tästä kesästä tulee hyvä. Niin hyvä kuin tämä kesä voi olla. Me pidämme aikuisten oikeasti lomaa. Sellaista lomaa jota meillä ei ole ollut lähes kymmeneen vuoteen. Mies menee myös vaeltamaan isänsä ja veljensä kanssa. Se on hyvä sillä sitäkin on suunniteltu enemmän kuin kaksi vuotta. Satoi tai paistoi niin iskä on kotona enemmän kuin koskaan ennen ja sitä älköön kukaan kyseenalaistako tai häiritkö. Piste.

kotihönöt

Se hankala kohta vauvavuodessa

2016-04-17T18:58:00.002+03:00

Puolen vuoden kohdalla on aina sopiva tipahdus. Sellainen univaje ja imetys, jota on kestänyt 6kk. Hormoonit löytävät taas jonkun tasapainon tai ainakin etsivät sitä. On olo että olen kahlittuna isompien juupas-eipäs riitojen keskelle sekä pienimmän imetykseen. Sisäinen ristiriita siitä kuinka haluan päästä tekemään taas "omia juttuja". Eikä ole aikaa on vain mukamas aikaa. Vaikka rehellisyyden nimissä voin sanoa, että yrittäjän yrittämättömyyteen siirtymisen mukanaan tuoma aikataulujen pitävyys on uskomattoman helpottavaa arjen pyörityksen kannalta.

Maailman rakkaimmat veljekset juoksevat lähes joka yö täyttämään sängyn. Pienin hakee yhden päiväunen vähentämistä. Äiti, joka haluaa vain nukkua edes joku yö kokonaiset unet, mutta ei onnistu ja samalla ei halua lapsiaan kenenkään muun nukutettavaksi. On ristiriitaista. On tarpeita, tekemättömien tehtävien loppumattomia listoja. Se joka keksi sanoa, että siivoaminen on kivaa koska siinä näkee kättensä jäljen on eläkeläinen, jolla on aikaa ihailla sitä. Vihaan kun juuri on saatu tavarat paikoilleen ja minuuteissa ellei sekunneissa kaikki on sekaisin. Kun on imuroinut päivittäin, pyyhkinyt pöytää, tehnyt ruokaa, pessyt pyykkiä, palauttanut tavaroita paikoilleen ja edelleen kaikki on yhtä kaaosta tekee mieli sanoa, että haistakaa huilu.

Ne hetket kun kiitos ei vielä seiso. Kun olet äärettömän monennetta kertaa kertonut ettei tänäänkään ole ruutupäivä vaan ihan tavallinen tehdään yhdessä mukavia (ja tylsiä) juttuja päivä. Mennään ulos ja sisään. Ollaan luovia, tavallisia ja syödään ruokaa eikä karkkia. Ei katsota elokuvia ja rakennetaan legoja. Tämän riman yli mennään. Ei oiota vaan kiivetään. Se vielä tulee, aika jolloin nukun ja aurinko paistaa. Se on ihan ovella, siksi sitä on niin hankala odottaa.

Perheyritys

2016-02-24T22:31:00.001+02:00

Mitä minä teen. Verovirasto katsoo minut perheyrittäjäksi. Siis hallituksen varajäsenenä, äänettömänä, työurani aivan muualla suorittaneena, palkansaajana olen ollut. Nyt olenkin konkurssiin menneen perheyrityksen yrittäjäpuoliso. Voi pitkä piip sanon minä! Niin että ryhtykää koko kansa yrittäjiksi. Puolisot varokaa, virkamies ÄX virastosta ÄX voi päättää perua sinun luvan yrittää, ellet täytä valtavaa lisäselvityslistaa, vaikka sinulla olisi mahtava tiimi johon luottaisit kuin hullu puuroon silloinkin kun lähinnä oma johtamisesi tapahtuu kotoa neljä, kaksi ja nolla vuotiaan kanssa. Töihin toki voin mennä, sunnuntaisin. Siihen kela ei puutu, mutta jokainen muu päivä (olkoonkin palkaton/palkkioton) lasketaan työksi siitä huolimatta. Olen siis todella erityisessä asemassa. Yrittäjä ei tarvitse äitiystukia, hän elää Pyhällä Hengellä. Lähetetään selvityksiä ja selvitetään kykyni toimia, ihmisenä.

Avulias keskimmäinen ja tallentaja esikoinen

Missä menee reuna

2016-02-15T13:17:00.001+02:00

Sinnikäs, vahva, jääräpäinen, herkkä, fyysinen, energinen, hassuttelija, kokeilija, iloinen, suuret tunteet, tahtoikäinen. Hän on esikoinen. Ensiksi kokeileva. Nyt jyrätään pikkuveli. Painitaan, testataan rajojen reunat. Missä menee tahallisen ja vahingon ero. Mikä on näytelty vahinko. Voiko toisen yllyttää tekemään asioita olematta rikoskumppani. Mihin minä sijoitun vanhimpana lapsena suhteessa pieniin. Miten pieni ja suuri voi olla samaan aikaan. Äiti ja isä sitten luovii tässä ympärillä ja pikkusisaret äimistelee mielialan heittelyä. Tahdon, tahdon ja tahdon määrätä, valita, mennä, olla, nähdä ja itse. Olenhan jo neljä.

Äiti sitten askartelee auttajahai listan jossa auttajahai voi liikkua ylös tai alas.

Arjen pyöritys

2016-01-28T23:32:00.001+02:00

Mikä on sinun fokus silloin kun suunnitelmat menevät uusiksi? Mihin katsot? Keneen luotat? Mitä sinä teet vai teetkö mitään? Onko syy kenen ja kuka kantaa vastuun sinusta?

Härkää sarvista. Näin unta, että talon katto vuosi jostain järjettömästä liitoksesta ja kirosin. En yleensä kiroile. Ihmettelin sitä myös unessa.

Aamulla mummo luki pojille satua. Tuli kylään päiväseltään. Hääräsin keittiön iltaiset astiat koneeseen. Maanittelin aamupalalle. Join kahvia. Vaihdoin kahdet vaipat, laitoin osan pyykeistä ja tein ruokaa. Keskimmäinen auttoi lihapullataikinan sekoittamisessa. Mummo jutteli pikkusiskolle. Korjattiin tiskipöytää. Laitoin lisää pyykkiä ja siivoilin leluja paikoilleen. Syötiin lounas. Ja jälkkäriksi lingottiin mehua.

Imetin ja pikkusisko meni nukkumaan. Join lisää kahvia. Puettiin itsemme ulos. Pikkusisko jatkoi unta pihalla. Isoveli oli kiinnostunut kuolleen koppakuoriaisen vatsan alusesta. Jaksoivat tyhjentää hiekkalaatikkoa loskasta. Keskimmäisen saappaat hörppäsivät kylmää vettä, kannoin sisälle huutavan ja hain pikkusiskon nukkumaan eteiseen.

Välipalaa itse kullekin ja lisää kahvia. Jälkkäriksi suklaata, aikuisille vähän enemmän. Isommat saivat ruutuaikaa. Juteltiin rauhassa mummon kanssa. Tiskikone pyörimään ja lisää pyykkiä koneeseen. Mummo lähti. Soitin miehelle töihin. Tähän mennessä oli vaihdettu lapsilta kolme paitaa yhdet sukat ja sukkahousut puhtaisiin ja kuiviin.

Annoin pojille lisää ruutuaikaa ja sain pakattua lasten reissuvaatteet sekä tehtyä päivällistä. Keskimmäinen tuli auttamaan taas sekoittamisessa. Päivällisen hän halusi syödä tortillan päältä. Onneksi jääkaapissa oli tortilla, tasan yksi. Isoveli ei halunnut tortillaa, tilanteen pelastus.

Kiristin pikkukakkosella ja uhkailin legojen imuroinnilla. Lopputuloksena pikkulegoaarteet oli siivottu ennen pikkukakkosta ja sain imuroiduksi sohvan takaa. Join vielä iltapäiväkahvin jämät.

Pikkusisko heräsi pitkiltä päiväunilta tuntia ennen isän tuloa. Yritin korjata auton takapenkin turvavyön kiinnitystä imuroimalla auton ja sen turvavyöklipsin, en onnistunut. Vein koirat kävelylle yksin ja tyhjensin muovit sekä kartongit kierrätykseen. Mies kylvetti lapset ja korjasi auton turvavyön sukkpuikolla. Siellä oli kivi.

Keskimmäinen oli niin väsynyt ettei osannut päättää mitä söisi iltapalaksi ja melkein nukahti pöytään. Viikkasin loput kuivat pyykit ja siivoilin majantekotarpeet olohuoneesta. Keskimmäinen nukahti omaan sänkyynsä. Isoveli pian syötyään banaanin ja maissinaksuja. Olisi halunnut myös lihapullan, mutta kieltäytyi kun se näytti kuulemma palaneelta. Mies hoiti isoimman nukutuksen.

Menin suihkuun ja laitoin vielä koneellisen pyykkiä. Nyt oli pyykkikori tyhjä. Tosin pesutilan lattialla oli matto johon koira pissasi päivällä. Vaihdettiin kuulumiset ja sovittiin seuraavasta päivästä. Jäin pitämään yhteyttä somen välityksellä muihin valvoviin samalla kun pikkuinen nukahti. Ja tästä alkaa yövuoro.