Zombifikaatio

Someilemisen sietämätön keveys

2012-01-30T21:33:00.000+02:00

Onhan se paheksuttavaa, kun jopa puolet lähipiiristä on yhtäkkiä kiinnostunut juuri käynnissä olevista presidentinvaaleista, ja tohtii vielä puhuakin niistä sosiaalisessa mediassa. Vaan älkää huoliko. Reilun viikon päästä tämä yksi hype laantuu, ja ihmiset pääsevät taas nauttimaan niistä mielenkiintoisista Facebook-päivityksistä, joissa ärsyynnytään säästä, kerrotaan mitä ruokaa sitä tuli laitettua (ja pikkuisen nöyristellään, että olisi siitä vähän kauniimpi annos voinut tulla mutta että naapurikin kehui että hyvää oli), ja että käytiin oikein lenkillä, ja kehutaan kun lapsi kuulkaa leipoi pipareita, ja paheksutaan sitä kun se suomalainen mies aina tappaa perheensä ja Tuksua ja missitkin on rumia, ja ladataan lemmikistä pari kuvaa ja itsestä webbikameralla otettu duckface ja siitä lapsestakin kun se kattokaa leipoo, ja perjantaina kännipäissään postataan peräkkäin seitsemän musiikkivideota ja muutama sketsi vanhoista komediasarjoista. Palataan tuttuun ja turvalliseen someen.

Kirjahaaste: Guilty Pleasure

2012-01-17T13:40:00.001+02:00

Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like

Olen vuosien lukenut varmaan aika monta kirjaa, joita en noin jälkikäteen ajatellen ehkä nyt niin olisi välittänyt lukea, mutta joiden lukeminen ei toisaalta kauheasti jäänyt harmittamaankaan. Useimmiten lukemiseni valikoituu jollakin tavalla ennalta tietämiini kirjailijoihin tai nimikkeisiin ja kavereiden suosituksiin. Aika usein joku tuttu tyrkkää käteeni kirjan, 'josta varmasti pitäisin', eikä tällä saralla huonoja, saati nolostuttavia teoksia ole tullut vastaan. Noloihin kirjoihin ei siis oikein lähtökohtaisesti tule tutustuttuakaan. Joskus lomamatkoilla on käynyt niin, että matkalukeminen on loppunut jo alkupäivinä ja silloin olen turvautunut joko majapaikkojen kirjahyllyihin (Vietnamissa muistan lukeneeni ex tempore -pohjalta Nick Hornbyn 31 Songsin, joka oli ihan hyvä ja kiintoisa, vaikken edes ollut kuullut valtaosaa niistä biiseistä.) tai sitten realisoin jotain vaimon matkalukemisista.

Tuolla jälkimmäisellä tavalla nappasinkin aikoinaan omien lukemisten loputtua vaimon matkalaukusta Helen Fieldingin bestsellerin Bridget Jonesin päiväkirja. Luokittelen tällaiset kirjat naisille suunnatuksi hömpäksi, eikä sellainen kiinnosta minua oikein millään mittapuulla. Koska muutakaan lukemista ei kuitenkaan ollut, ja kirjan ympärillä pyöri noihin aikoihin melkoinen hype, niin mikä ettei. Ja sehän oli ihan hauska. Ei loistelias, mutta ei mitenkään kärsimystäkään tuottava. Katsoin leffankin myöhemmin, eikä sekään kaduta. En edelleenkään lähtökohtaisesti etsi käsiini tämän lajityypin kirjoja, mutta vaikka ei päiväkirjasta pitäminen nyt varsinaisesti nolotakaan, ja vaikka en nyt siitä loppujen lopuksi hirveästi pitänytkään, on tämä varmaankin paras valinta tähän kirjahaasteeseen.

Kirjahaaste: Pisin ja lyhin kirja

2012-01-02T22:07:00.000+02:00

Day 16: Longest book you’ve read

Näyttää siltä, että pisin lukemani kirja löytyy parin haasteen takaisesta sarjasta A Song of Ice and Fire. Sen jokainen osa taitaa olla lähemmäs tuhatsivuinen, ja pisin on kolmannen osan, A Storm of Swordsin, pehmeäkantinen USA-painos, joka on Wikipedian mukaan 1128 sivun mittainen. Tästä löytyy tosin eri tietoja, ja koska lukemani kirja oli minulla vain lainassa, en pääse tarkistamaan sivumäärää. Kärjessä tuo taitaa joka tapauksessa olla.

Yritin löytää vielä jonkun pitemmän lukemistani Mika Waltarin järkäleistä, mutta eivät pärjänneet Martinille. Dumas'n Monte Criston kreivikin jää miekkamyrskyä lyhyemmäksi. Haastetta pohtiessani huomasin lukeneeni aika paljon yli 750-sivuisia kirjoja, mutta tietyt venäläiset klassikot on kyllä vielä läpikahlaamatta. Ei silti, ei pituus tai lyhyys ole mikään erityinen itseisarvo kirjalle.

Day 17: Shortest book you’ve read

Maailman lyhin kirja on isäni mukaan Anssi Kukkosen Minun käyttämät possessiivisuffiksit, mutta saman nimikkeen kuulee joskus myös väitettävän olevan jonkun muun selostajan (kuten Juha Jokisen tai Raimo Häyrisen) tekosia. Lyhimmän kirjan määritelmä on tietysti ilman vitsailujakin aika häilyvä. Lasketaanko miniromaanit mukaan? Runokokoelmat? Sarjakuvat? Tietokirjat? Lähdin kuitenkin tutkimaan proosakirjoja. Hyllystä löytyvä H.P. Lovecraftin 184-sivuinen pienoisromaani At the Mountains of Madness and Other Stories vie täpärästi voiton vuosia sitten lukemastani Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:stä, joka Wikipedian mukaan on 186 sivua pitkä. Lovecraftin kirjan ne muut tarinat pidensivät opuksen mittaa rankasti, sillä Hulluuden vuoret yksinään on vain 110-sivuinen tarina. Lyhin kirja taitaa kuitenkin olla George Orwellin Eläinten vallankumous, jonka sanotaan olevan vain 126 sivua pitkä - tai siis lyhyt.

Kirjahaaste: Eka kirja lapsena

2011-12-29T16:21:00.001+02:00

Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child

Pitkästä aikaa helppo haaste. En tosin ole varma, mitä tuolla 'chapter bookilla' oikeastaan tarkoitetaan, mutta eiköhän se ole jonkinlainen romaani, jossa on lukuja. Niinku ei kuvakirja tai silleen. Opin lukemaan kuulemma neljävuotiaana puhelinluetteloa tutkimalla (muistan vieläkin ne mustat marginaalien neliöt, joissa oli sukunimien alkukirjaimet), ja olen siitä lähtien käyttänyt aina jonkinmoisen osan vapaa-ajastani lukemiseen. Voi olla, että on joitain vieläkin aikaisempia lukemiani luvullisia kirjoja, mutta ihka-aitoja muistikuvia minulla on Gösta Knutssonin klassisista Pekka Töpöhäntä -kirjoista.

Tietenkään en muista mikä niistä kaikista oli juuri se ensimmäinen lukemani, mutta muistan elävästi mm. korvapuolen Mauri Mäyräkoiran, kissamestaruuskisat (jotka lyhennettiin kirjaimilla KM, jotka lopulta viittasivat kisoja sabotoineisiin Konradiin ja Monniin) ja sen, että jossain kirjassa Pilli ja Pulla käyttivät taajaan sanaa 'arvattavasti', koska se kuulosti heistä hienolta. Muistan myös jonkun hienostelevan kissahahmon, joka hoki koko ajan oh la la, koska halusi kuulostaa pariisittarelta. Jostain syystä se ärsytti minua lapsena suunnattomasti, mutta luultavasti se ärsytti kirjan hahmojakin, joihin minä vain eläydyin. Sitä en muista, oliko se mahdollisesti Maija Maitoparran ensiesiintyminen, mutta sen kyllä etten tuolloin ymmärtänyt, että se lausutaan oolalaa, mikä olisi ollut ehkä hiukkasen vähemmän riepova kuin se ainainen oh la la.

Kirjahaaste: Naitatuttava hahmo

2011-12-26T20:10:00.000+02:00

Day 14: Book whose main character you want to marry

Taas übervaikea haaste. Helpolla olisi tietysti päässyt, jos vaihtaisi lauseen hahmo jonka haluaisit naida toisen sanan jota-sanaksi, ja sitten valitsisi jonkun uhkean sarjakuvasankarittaren. Yritin kuitenkin suhtautua haasteeseen hieman vakavammin. Vain hieman. Jos Lara Croft olisi kirjallisuuden hahmo, olisi hän jotakuinkin täydellisen mielenkiintoinen kumppaniehdokas: seikkailuhenkinen, emansipoitunut, laajalti sivistynyt, varakas - ja muodollisesti pätevä. Ihastuttava punapää Peppi Pitkätossukin voisi aikuisena olla juuri sitä. Mikä olisikaan hauskempaa elämää kuin riehua ja mekastaa koko päivä Huvikummussa, ja illalla Peppi kantaisi makuuhuoneeseen. Ulkomaillekin varmaan pääsisi vaimon rahoilla moikkaamaan silloin tällöin appiukkoa, eikä nalkuttavaa anoppia olisi lain. Luonto ei vaan anna periksi valita tällaiseen haasteeseen lapsihahmoa, joten sorry Hermione sullekin, odotellaan vielä ainakin kymmenen vuotta.

TV-sarjan roolivalinnallakin saattoi olla merkitystä siihen, että päädyin lopulta valitsemaan vaimoehdokkaaksi Daenerys Targaryenin. Danyn kanssa pääsee joka tapauksessa seikkailemaan ympäri maailmaa, hänellä on kissaakin kiehtovampia lemmikkejä, hän on oikeamielinen ja voimakastahtoinen. En minä mitään nöyristelevää ja tahdotonta jalkavaimoa huolisikaan. Viime aikojen kuulumisten perusteella Danylla olisi puolison paikka avoinnakin, joten mikä ettei?

TV2 alkaa esittää George R.R. Martinin vielä kesken olevan kirjasarjan ensimmäisen osan filmatisointia tammikuun 12. päivä. Telkkarit auki, Valtaistuinpeli alkaa.

Zombimaisia jouluvinkkejä

2011-12-16T12:45:00.001+02:00

Kirjahaaste: Päähenkilö kuin minä

2011-12-10T13:41:00.001+02:00

Day 13: Book whose main character is most like you

Otan selvästi liian kirjaimellisesti näitä haasteita, kun nämä tuntuvat niin vaikeilta. Tätäkin olen miettinyt päiväkausia keksimättä mitään osuvaa itseni kaltaista hahmoa. Supernaiivi? Kuinka minusta tuli tyhmä? Idiootti? Voisi sopia, mutten ole lukenut noista yhtäkään.

Kirjahyllyssä osui silmiin Ralf Königin sarjakuva Vapautunut mies. Ei minulla ihan samanlaisia kokemuksia ole kuin päähenkilö Axelilla, mutta vertauskuvallisesti tarina onnistuu kuvaamaan kyllä omaa matkaani tulevasta punaniskajuntista vähemmän punaniskajuntiksi. Vielä joskus yläasteikäisenä olin nimittäin aika regulaari homofoobikko. En tuntenut yhtään julkihomoa, ja homot olivat aika etäinen ihmetyksen ja inhotuksen aihe sekä huumorin lähde, jos kohta homot tai niiden pelko ei ollut mitenkään keskeinenkään asia elämässä. Populaarikulttuurin stereotyyppihomohahmot tietysti auttoivat rakentamaan ja vahvistamaan homoista saamaani kuvaa. Elämän vaihteeksi mukavammanpuoleista ironiaa onkin se, että populaarikulttuuri myös auttoi muuttamaan tuota kuvaa.

Kuten aikaisemmista haasteista on varmaan selvinnyt, on sarjakuva ollut iso osa lukemistoani jo pienestä pitäen. Skeneä tarkkaan seuraavana lukiolaisena olinkin heti kartalla, kun Like alkoi julkaista saksalaisen Königin kirjoja, jotka tyypillisesti ovat humoristisia sarjiksia homojen elämästä. Lehtiarvostelut olivat sen verran hyviä, että uteliaisuus voitti, ja Kouvolan kirjastosta löysinkin Tappajakondomin. En kuitenkaan rohjennut lainata sitä (nehän näkisivät, että lainaan homosarjiksen!) joten luin hihitellen albumin paikan päällä toisen, neutraalimman sarjakuvan suojissa (jokuhan voisi nähdä, että luen homosarjista!) Noin, nyt tunnustin tuon. Hävettää kieltämättä.

Sittemmin vapauduin nopeaan tahtiin useistakin ennakkoluuloistani, aivan kuin albumin vapautunut mies Axel. On normaalia, että on erilaista. Königin sarjakuvia on hyllyssämme ihan näkyvillä, ystäväpiirissä on kaikensuuntaista ja -näköistä vipeltäjää (oli kyllä jo silloin nuorena, mutta kaikesta ei tiennyt) ja toistakymmentä vuotta ympäri internetiä käyttämäni nimimerkkinikin on lainattu eräältä pullealta homolta. Olen nykyään pinkkiniskajuntti.

Zombie Antologiat ja uusi zombikuva

2011-12-05T00:29:00.001+02:00

Törmäsin netissä mainintaan käsinpiirretyistä (eli ei painetuista) uniikkisarjakuvista, joita tehtäisiin sata kappaletta. Nimikin oli lupaava: Zombie Antologia. Eipä minulle tarvitse enempää tuollaista ideaa myydä. Yhteydenotto tekijään, muhoslaiseen artesaaniin, pitkän linjan sarjakuvamieheen Esa Holopaiseen, ja jo vain hallussani on kolme uniikkikappaletta vähän erilaista zombikuvastoa. Zombie Antologian elävät kuolleet eivät nimittäin ole niitä perinteisiä romerolaisia ihmislihansyöjäzombeja, vaan vähän niin kuin keitä tahansa meistä vielä maan päällä vaeltavista jossain määrin yhä elävistä, eksyksissä tai muuten vaikeuksissa olevista yksilöistä. Antologioiden zombijutut ovat sivunkokoisia kuvia yhdistettynä (yleensä) yhteen lauseeseen. Sanat ja kuva täydentävät toisiaan, kertomalla jotain perustavanlaatuista kuvan ihmiskohtalosta. Jollain tasolla antologiazombeista tulee mieleen Jarmo Sompin ja Juha Tantun puhuvat päät, mutta Holopaisen zombit eivät hoe niinkään aforismeja kuin mustan huumorin valaisemia ihmiskohtaloita. Lisäksi kuvan ja sanan yhteistyö toimii antologioissa saumattomasti, kun taas Sompin ja Tantun kuvat ja sanat voisi monissa tapauksissa irrottaa toisistaan, sekoittaa eikä lopputulos muuttuisi ratkaisevasti. Zombit rulettaa tässäkin tapauksessa!

Kun tilasin Holopaiselta (tunnetaan myös nimellä Holle ja Holecek) Zombie Antologioitani, keksin pyytää itselleni uutta zombimuotokuvaa tuolta Suomen aliarvostetuimmaksikin tituleeratulta sarjakuvantekijältä. Koska Tampere-Muhos -väli on verrattain pitkä, suostui Holopainen ystävällisesti piirtämään näköiszombikuvan lähettämieni valokuvien perusteella. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun sarjakuvantekijä piirtää zombikuvan minusta ilman face-to-face -tilannetta, ja hieno tulikin - yksityiskohtien määrä on huikea! Zombie Antologia -lehdykät ja näköiskuvaoriginaali saapuivat huomattavan anteliaassa kirjekuoressa.

Holopaisella on mainio verkkokauppa, jossa myydään sarjakuvien lisäksi kaikkea mukavaa sälää, kuten oluen ostamisesta muistuttava jääkaappimagneetti tai suomalaisia eroottisia sananlaskuja kuvitettuna. Lähes kaikki kama on käsintehtyä tai -piirrettyä. Vielä ehtii tilata pukinkonttiin täydennystä. Minä tilasin! Tyrnävän verikoirien verkkokauppa.

Kirjahaaste: Niin kuin oma elämä

2011-12-03T02:03:00.001+02:00

Day 12: Book that is most like your life

Tämä haaste on osoittautunut tähän mennessä ylivoimaisesti vaikeimmaksi. Kissan kuoleman myötävaikuttaman kirjoitusblokin lisäksi haasteeseen vastaamista on viivyttänyt erityisesti se, että mikään kirja ei kertone verrattain tylsästä datasuunnittelijan ja perheenisän elämästä. Ainakaan mikään lukemani. Enkä kyllä sellaista kirjaa haluaisikaan lukea. Elämäntapavalinnoissani, henkilöhistoriassani tai olemuksessani ei niissäkään ole erityistä määräävää tekijää, jollaisille sitten löytyisi helposti jokin elämäntapaopas, jonka voisi kopata tähän haastekohtaan. Bourdaininkin ruoka-matkakirjankin jo käytin, se nyt marginaalisesti voisi vastata elämääni, vaikken newyorkilainen tv-julkkiskeittiömestari ihan olekaan. Joskus sitä toivoisi olevansa vaikka intohimoisesti vetopasuunaa soittava vasenkätinen shintolaista uskontoa harjoittava latvialainen albiinohomokeliaakikkokääpiö, niin varmaan heti löytyisi jostain For Dummies -sarjasta sopiva elämänopaskirja siihenkin. Mutta ei, tavis mikä tavis.

En myöskään haluaisi heittää tähän mitään kaukaa haettuja klassikoita, jotka symboloisivat jotenkin elämää tai olemista. Mielessä kävi mm. Hemingwayn Vanhus ja meri, jota ehkä voisi pitää elämän metaforana. Tylsäkin se on kuin mikä, joten miksei sitten se. Ei se kyllä oikealta tunnu. Enhän minä kalastakaan. Elämäni ei muistuta myöskään Huckleberry Finnin tai Oliver Twistin vastaavaa, eikä vaimo pitänyt kovinkaan hyvänä ideana tehdä Kama Sutrastakaan tähän haasteeseen sopivaa teosta.

Jonkinlaisena antikliimaksina valitsen siis tähän kirjaksi Fingerpori-sarjakuvan. Mikä tahansa neljästä tähän mennessä kootusta strippikokoelmasta kelvatkoon kirjaksi, joka muistuttaa eniten elämääni. Ei, en kuljeskele ympäriinsä kokovartalokerrastossa Heimo Vesan tavoin, vaikka jonkin sortin tutkijanhommia teenkin. Fingerporin äkkiväärä, osittain vanhoja kunnon Kekkoslovakia-aikoja haikaileva (olen samaa ikäluokkaa kuin FP:n tekijä Pertti Jarla), ja erityisesti sanoilla ja niiden merkityksillä leikkivä maailma on oikeastaan vähän samanlainen kuin todellinen maailma sellaisena kuin minä sen näen. Ei siitä ole kuin noin viikko aikaa, kun käly kuunteli minun ja veljeni juttuja ja totesi: Jos joku, joka ei tuntisi teitä, kuuntelisi teidän juttujanne vähän aikaa, pitäisi teitä varmasti jälkeenjääneinä. Ex-työkaverikin aikanaan yritti käsillään suojata raskausvatsaansa, jottei sikiö kuulisi juttujani ja saisi vaikutteita. Ei kuulemma onnistunut.

Fingerpori liittyy elämääni myöskin siten, että olen eri sarjakuvatapahtumissa pikku hiljaa taiteilija Jarlaa häiriköimällä (oikeasti lähinnä nimikirjoitustilaisuuksissa) kerännyt itselleni jonkinmoisen kokoelman Jarlan itsensä piirtämiä zombiversioita Fingerporin asukkaista ja hahmoista. Jonakin päivänä pistän gallerian niistä pystyyn tänne blogiin. Lisäksi huusin hyväntekeväisyyshuutokaupassa itselleni uniikin Fingerporiliikennemerkin, jollainen oli esillä Turun katukuvassa viime kesänä. Ai niin, ja yksi FP-strippi perustuu myös minun antamaani ideaan. Riittääkö vastaamaan haasteeseen, häh?

Kusilurkin muistolle

2011-11-21T21:25:00.001+02:00

Kävin tänään tapattamassa kissamme. Onni oli ollut perheenjäsenemme 15 vuotta. Siinä ajassa heikkomielisempäänkin olentoon kiintyy yllättävän paljon. Ja kyllä, nimitän kissaa perheenjäseneksi. Annan sille nimen, jollaisia voidaan antaa ihmisillekin. Saatanpa toisinaan äityä peräti viittaamaan elikkoon persoonapronominilla, jolla viitataan tavallisesti vain ihmiseen, vaikka joitakin mielensäpahoittajia tällaiset ylvästä ihmisrotua halventavat tavat riepovatkin. Mitä muuta kuin perheenjäsen on toistakymmentä vuotta kuvioissa hilluva, kaiken karvastava, vähä-älyinen, ajoittaisia juomisongelmia (kieli perhana ei ota aina kosketusta veden pintaan) kokeva, mukavuudenhaluinen, ehkä maailman säysein kissa?

Onni oli oman tiensä kulkija. Se otettiin aikoinaan huostaan Kissojen katastrofiyhdistykseen, josta se annettiin yhdessä Armas-kissan kanssa tulevan vaimoni hoteisiin sen ollessa arviolta kaksivuotias. Katastrofiyhdistyksen (mahtavan dramaattinen nimi muuten - olisiko Kissojen maailmanloppuyhdistyksestä edes haastajaksi?) väki nimitti kissaa Luruksi, vaikka kissat saivat uudessa kodissaan uudet nimet Onni ja Armas. Onni nyt vain oli niin onnellisen yksinkertainen olento. Luru saattoi muuten olla ihan aiheesta annettu onomatopoeettinen nimi - sisäkissaksi muuttunut Onni kelpuutti vain verrattain puhtaan ja hajuttoman kissanvessan. Jos laadussa oli moittimisen varaa, ei herralle tuottanut moraalisia ongelmia laskea vesiänsä vaikka lattialle jääneen sateenvarjon päälle. Näitä tapauksia sattui onneksi vain harvakseltaan, ehkäpä parisenkymmentä (Vähättelenkö? Aika kullannut suihkut?) yllätyskusilammikoa Onnin elämän aikana, mutta se opetti isäntäväen nöyrästi olemaan jättämättä reppuja tai vaatekasoja lattialle lojumaan otollisiksi tilapäisvessoiksi. Kenkiäkin suosittiin aseteltavaksi nojaamaan seinään siten, ettei niiden päälle olisi helppo mennä pissalle. Tästä hyvästä lempinimi Kusilurkki (saks. Pissnelke).

Onni oli erittäin koira-, lapsi- ja yleensäkin ihmisystävällinen, mitään pelkäämätön feliini. Se kesti Armaksenkin ennenaikaisen kuoleman kohtuullisen lyhyellä suruajalla. Onnin pystyi lähes käytännössä solmimaan umpisolmuun, ja kissa sen kuin kehräsi. Onnin ympäriltä pystyi imuroimaan ilman, että kissa piittasi ulvovasta vakuumihelvetinkoneesta pätkääkään. Itse asiassa Onnin turkinkin imurointi tuotti eläimelle vain nautintoa. Miten ystävällistä, saan huomiota, se tuntui ajattelevan. Onni tuntuikin ajattelevan asioista omalla tavallaan, ja vuosien saatossa se sai myös oman äänen, jota erityisesti vaimoni osasi tulkita hyvin. Onni oli paha suustaan, se saattoi ihmetellä triviaalejakin asioita varsin vulgääristi: Mitä vittua, myrsky vesilasissa! (kun juomakupin nestepinta heilui ikävästi juomista yrittäessä). Onnilta ei myöskään taipunut kieli tai erikoisemmat sanat aina ihan toivotusti. Eräänkin eläinlääkärireissun jälkeen kissaherra heräsi nukutuksesta epäilemättä pää kivistäen: Miten ystävällistä! Lasse vei minut kaupungille. Taidettiin mennä baariin. Mutta voi! Miten noloa, minä en muista mitään. Sitä paitsi minulla on kaamea karpula. Halloweenin aikoihin kissa totesi: Minä olen Dakula, hirveä hampuusi! Onnia pystyi käyttämään konepistoolina, pumppuhaulikkona tai poliisin nopeustutkana. Onni pystyi soittamaan ihmisavusteista ilmakitaraa, ilmakoskettimia, ilmarumpuja tai esittämään ihmisavusteisia pantomiimeja eri biiseistä. Onnin ulkonäköimitaatiorepertuaariin kuului ainakin Yoda, Batman ja Roope Ankka.

Mitä vittua?

Onni oli pari viimeistä elinvuottaan ns. luuta ja nahkaa. Se ei selvästikään enää saanut ruoasta irti kaikkea mitä olisi pitänyt. Sisäelimet taisivat toimia vajaateholla. Ruoka ja uni kyllä maistuivat, ja kissa vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä ja tuskattomalta. Kaverimme Janne jo epäili, että Onni on itse asiassa zombi, jolta se tosiaan muutenkin viimeisinä vuosinaan vaikutti. Veljeni perheessä joitakin kertoja hoidossa ollessaan Onni sai lempinimen Maailman hitain kissa. Zombikissa ei liikoja kiireitä pitänyt - matka sohvan selkämykseltä ruokakupille saattoi miettimistaukoineen kestää hyvät kymmenen minuuttia. Itse ehdimme ounastella viikatekissan tuloa jo parinkin talven ajan, mutta niin vain kissaäijä selvisi vuodesta toiseen. Viime kesän helteet olivat jo saada Onnin potkaisemaan tyhjää (se juomisongelma, kato), mutta niin vain kissavaari tokeni siitäkin koettelemuksesta. Aloinkin kesästä lähtien tapailla ukulelella mollivoittoista sointukulkua, jolle annoin nimeksi Onni Lament - eka biisini?

Muutama viimeinen viikko alkoi olla jo lopun alkua. Onnin leukaan kasvoi omituinen kova patti, joka kasvatti leuan kooltaan kolminkertaiseksi. Minä olen Gepard Depardjöö, ilmoitti Onni, eikä näyttänyt varsinaisesti kärsivän kasvaimestaan, mitä nyt kuolasi kuin jo vähän isompikokoinenkin koira. Väliin näytti kuin katti olisi syönyt lenkkarin, nauha vain roikkui suusta. Muita lieveilmiöitä oli Onnin hyppäämättömyys. Vanha kroppa ei enää toiminut vetreiden nuoruusvuosien lailla, ja sohvan päälle ja syliin piti kiivetä upottamalla kynnet sohvan kylkeen tai reiteen ja punnertamalla. Hengitys oli käynyt jo työlääksi, kyljet lommolla kissa vinkui, mutta lopunajan merkit realisoituvat viimeistään siinä vaiheessa, kun Onni ei enää pystynyt peseytymään itse. Turkki oli kuin rastafarillla (pastavaarilla!), likainen kuola tahri leuan ja etutassut, silmätulehdus puolet muuta naamaa, ja koko eläin haisi pilaantuneelle kissanruoalle. Olimme tulleet siihen pisteeseen, johon kukaan lemmikkieläimen omistaja ei halua joutua, vaikka kaikki tietävätkin sen olevan jonakin päivänä edessä.

Olin kaivanut Onnille jo kesällä valmiin haudan anopin mökille talven routaa ennakoiden. Siitäkin riitti mustaa huumoria pitkälle syksyyn. (Miten ystävällistä! Oma hauta!) Harkitsin puolitosissani, että veisin Onnin mökille elävänä, ja kalauttaisin kissalta halolla tajun lopullisesti kankaalle. Eläimethän pelkäävät eläinlääkärissä kuollakseen (tässä tapauksessa syystä). Ajattelin, että yllätyskuolema olisi paljon armeliaampi. Tätä suunnitelmaa varjosti ensinnäkin se, että en tiedä pystyisinkö moiseen ollenkaan, ja toiseksi se, että kissantappajalla ei välttämättä olisi kovin lämmin kohtelu kotona. Sitä aina toivoi, että jokin aamu sitä löytäisi kissan nukkumasta vakipaikaltaan olohuoneen patterin vierestä, kunnes huomaisi, että eihän se nukukaan. Mutta harvoin se noin menee. Tänään klo 17.30 oli siis Onnin päivät luetut ihan oikealla eläinlääkärillä. (Eutanasia, mukava asia!)

Morbideissa tunnelmissa menin Onnin kanssa eläinlääkärille. Henkilökunta vaikutti ilmeitänsä, äänenpainojansa ja muuta olemustansa myöten empaattiselta. Paskat, ne tekevät tätä monta kertaa viikossa, ajattelin synkästi. Lääkäri varmisti tullessaan, että onhan kyseessä Onnin eutanasia. Yritin epätoivoisesti keventää (omaa) tunnelmaa sanomalla, että hyvä kun kysyt, ettei mene Rekun luomenpoiston kanssa sekaisin. Lääkäri kysyi myös, että haluanko olla läsnä toimenpiteen ajan. Totta helvetissä, enhän minä nyt voi jättää sitä tänne pelkäämään, kun sinä teloitat sen. (En minä kuitenkaan noin sanonut.) Rauhoittavan aineen alkaessa vaikuttaa hyvästelin Onnin ääneen. Minä, kova jätkä ja oikeastaan enemmän koiraihminen. Sitten nukutusainecocktail vaivutti Onnin viimeiseen uneen. Rapsuttelin kissavanhusta, kunnes stetoskooppi kertoi sydämen pysähtyneen. Työläs vinkuhengitys oli viimein loppunut. Lääkäri jätti minut hienotunteisesti yksin huoneeseen.

En halunnut kuljettaa kuollutta Onnia samassa kantolaatikossa, jossa sen olin eläinlääkäriin tuonut. Olin ottanut töistä mukaan tyhjän kopiopaperilaatikon ruumisarkuksi. Nostin Onnin laatikkoon. Hoitopöydälle jäi virtsalammikko. Lurun viimeinen kusijäynä. Kun suljin kannen, huomasin siinä tarran jossa luki '1 kolli'. Onni oli huumorikissoja loppuun asti. Ajoin anopin mökille valmiille kuopalle, jonka äärellä Onni yllätti vielä kerran: Kissa oli vielä tunnin ajomatkan jälkeen ihan lämmin. Oli pakko tuijottaa valkoista turkkia hyvä tovi, ettei kissa olisi kuitenkin vielä hengittänyt. Ei se hengittänyt. Autoradiossa soi Motörheadin Killed by Death.

Kirjahaaste: Kirja lempikirjailijalta

2011-11-17T17:47:00.001+02:00

Day 11: Book from your favorite author

Suosikkikirjailijoita voisi luetella vaivatta useampia. Vai haetaanko tässä nyt taas yhtä tiettyä? Sitten menee taas vaikeammaksi. Tällä hetkellä sellainen voisi joka tapauksessa olla historiallista fiktiota kirjoittava britti Bernard Cornwell. Äijä on käsittämättömän tuottelias, bibliografiassa on viitisenkymmentä kirjaa, joista kourallinen on moderneja trillereitä, valtaosa on historiallisia romaaneja. Ja lisää pukkaa koko ajan. Mies on kirjoittanut Napoleonin sotien aikaan sijoittuvan Sharpe-sarjan (josta on tehty parikymmentä tv-elokuvaakin, pääosassa Sean Bean), Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuvan sarjan, Graalin malja -trilogian, Arthur-trilogian ja paljon yksittäisiä itsenäisiä romaaneja. Itse olen intoillut melkeinpä eniten viikinkiaikoihin sijoittuvasta ns. Saxon-sarjasta, josta on tätä kirjoittaessa ilmestynyt kuusi kirjaa, joista olen lukenut ensimmäiset viisi.

Otsikon kärttämä kirja olkoon siis tämän viikinkisaagan ensimmäinen teos The Last Kingdom (suom. Viimeinen kuningaskunta). Kirja seuraa päähenkilön, englantilaisen 10-vuotiaan Uhtredin vaiheita tanskalaisten hyökättyä englantiin ja pojan jouduttua viikinkien vangitsemaksi ja lopulta kasvattamaksi. Tarinan edetessä aikuisen Uhtredin tarina nivoutuu todellisten historiallisten tapahtumien yhteyteen, ja kirjan merkittävinä henkilöinä toimii niinikään todellisia henkilöitä, kuten Wessexin (eli sen viimeisen kuningaskunnan) kuningas Alfred. Kirjassa on erityisen kiehtovaa ymmärtää se, kuinka ohuen langan varassa nykyisen Englannin tulevaisuus yhdessä vaiheessa heilui. Läheltä piti, ettei Britanniassa solkata tätä nykyä tanskaa.

Kirja (ja koko Saxon-sarja) on reilua viiden tähden viihdettä, jossa on riittävästi tosipohjaa vaativampaankin pureskeluun. Cornwell on löytänyt kirjoittamisen kultajyvän, jolla hän pystyy suoltamaan toisaalta kevyttä poikakirjamaista viihdelukemistoa sota-, taistelu- ja naisrymistelyineen, toisaalta vähän vakavamminkin otettavaa historiallista fiktiota hämmästyttävään tahtiin. Parilla viimeisellä Englannin matkalla on tullut käytyä ihmettelemässä muutamaa kirjojen tapahtumapaikkaakin, kuten Oxfordshiren valkoisia hevosia ja Northumberlandia, josta Uhtred on kotoisin. Jälkimmäisestä paikasta, erityisesti Lindisfarnin vuorovesisaaresta kirjoitan varmaan pian jotain matkablogiini.

Kirjahaaste: Suunnanmuutos

2011-11-17T10:10:00.001+02:00

Day 10: Book that changed your life

Tämän päivän haasteen otsikko on turhan dramaattinen. Oikein mikään kirja ei ole aiheuttanut erityistä hurmosta, joka olisi tuonut radikaalin kurssimuutoksen elämään. En ole muuttanut ulkomaille minkään kirjan lukemisen perusteella (kuka tietää, jos erään aikaisemman haasteen kirja muodostuu vielä joskus sellaiseksi), enkä ole saanut uskonnollista, poliittista tai seksuaalista herätystä välittömästi jonkun kirjan luettuani. Kirjojen lukeminen on toki muokannut - vahvistanut tai heikentänyt suhtautumistani erilaisiin asioihin, virittänyt arvomaailmaani, antanut ideoita ja virikkeitä, ylipäätään ollut vähintäänkin aivojumppamaikan virassa elämänkoulussani. Mutta että muuttanut elämäni. Ei sellaista oikein ole.

Pitää kokeilla toista lähestymistapaa. Minkä kirjan lukemisen jälkeen olen oivaltanut jotain, jonka jälkeen en ole ajatellut asiasta enää samalla tavalla? Tällaisia asioita tulee mieleen useita. Luin esim. Seitsemän veljestä samoihin aikoihin, osittain jopa lähes samaan tahtiin kun Turkan tv-versiota esitettiin televisiossa. Se oli suuri nautinto, kun tylsäksi pakkopullaksi luulemani lähes kansalliseepoksen asemaan noussut opus olikin yksi (edelleenkin) hauskimmista lukemistani kirjoista.

Päädyin lopulta valitsemaan tähän Milo Manaran sarjakuvan Se suuri seikkailu. Parjatun ja ylistetyn eroottisen sarjakuvan mestarin mittavasta teoksesta julkaistiin vuonna 1982 Sarjakuvan maailmat -albumissa 12-sivuinen näyte. Rauman kaupunginkirjastossa sitten lapsena törmäsin tuohon lehdykkään, josta näytteen luin. Tarina näyttäytyi minulle tällaisena: Päähenkilömies ja -nainen vaelsivat pohkeitaan myöten vedessä jonkinlaisella rämeellä. Naisella ei ollut päällä kuin miesten kauluspaita ja silinterihattu. Jossain vaiheessa paikalle lipui vene, joka oli täynnä himokkaita miehiä. Nainen otettiin mukaan veneeseen, mutta päähenkilömiestä potkaistiin päähän, ja tämä jäi suolle yksin. Hän tuli ison puun luokse, jossa istui alaston aasialaisen näköinen nuori mies, oikeastaan poika, jolla oli viidakkoveitsi. Päähenkilö puhuu ja huutaa pojalle, joka ei sano missään vaiheessa mitään. Sarjisnäyte päättyy ruutuihin, jossa päähenkilö vaipuu polvilleen ja painaa päänsä. Aasialainen poika laskeutuu puusta ja iskee päähenkilön pään poikki.

Jotakuinkin noin sen lapsuudestani muistan. Olin mahdollisesti 9-vuotias, korkeintaan kaksi-kolme vuotta vanhempi tuon lukiessani. En tajunnut ollenkaan, miksi päähenkilöt olivat rämeellä, keitä veneessä olijat olivat, miksi lähes alaston nainen lähti jopa mielellään rumien ja ilkeiden miesten matkaan, kuka aasialainen poika oikein oli, ja miksi ihmeessä lopussa oli lähes yhteisymmärryksessä suoritettu dekapitaatio. Mutta sivut jättivät koko lailla lähtemättömän jäljen pieneen mieleen. Ymmärsin, että sarjakuva on muutakin kuin Aku Ankkaa, Pellefanttia sekä Älliä ja Tälliä, että sitä on suunnattu aikuisillekin, että se voi olla taidetta, että kuvakerronta voi olla jotain ihan muuta. Ja että tulin juuri lukeneeksi jotain ikäiselleni täysin sopimatonta.

Sarjakuvasta on muodostunut suuri osa elämäni aikana lukemastani kirjallisuudesta. Myöhäisteininä luin Kouvolan maakuntakirjaston sarjakuvahyllyt huolellisesti läpi. En osaa sanoa, luenko nykyään sivumäärällisesti enemmän kirjoja vai sarjakuvaa. Lieneekö tuollaista vertausta mielekästä tehdäkään. Rahaa taitaa vuosittain mennä kyllä enemmän sarjakuviin, mutta yöpöydällä on lukemattomia kirjojakin jatkuvasti jonossa. Olen toki sittemmin lukenut Manaran seikkailutarinan kokonaan, ja saatanpa itse asiassa omistaa myös sen albumin. Jos, niin sen lukemisesta on siitäkin toistakymmentä vuotta. Aika kerrata tämäkin.

Lisäys myöhemmin samana päivänä: Albumi tosiaan löytyi kirjahyllyn perukoilta. Se naisen hattu ei ole silinteri ja se 'aasialainen' poikakin taitaa olla jokin intiaani. En muista, koska olen albumin viimeksi lukenut, enkä muista siitä juuri mitään. Olen muistikuvineni ikään kuin siinä samassa pisteessä kuin mihin jäin silloin, kun sen 12-sivuisen näytteen melkein 30 vuotta sitten luin. Aika todellakin kerrata.

Kirjahaaste: Öklöttävä kirja

2011-11-15T15:28:00.001+02:00

Day 9: Book that makes you sick

Tähän haasteeseen olisi helppo laittaa se oikeuslääketieteellinen oppikirja, jota lehteilin tamperelaisen antikvariaatin tyhjennysmyynnissä muutama viikko sitten. Kirja olisi lähtenyt kotiin vitosella, ja vielä siinä vaiheessa kun vedin sen hyllystä selailtavakseni, tuntui että tällainenkin yksityiskohtaha kirjahyllyssä olisi ihan siisti juttu. Eipä kuitenkaan hirveästi hilpeilyttänyt katsella valokuvia eri tavoilla kuolleista ihmisistä, silvottuja ruumiinosia ja mutiloituija lapsiruumiita. Kirjassa oli paljon lyijykynäalleviivauksia ja marginaalimuistiinpanoja, selkeästi palvellut aikanaan oppikirjakäytössä. Viimeistään siinä vaiheessa kun silmien eteen levisi aukeamallinen eri tavoin revenneitä immenkalvoja, onneksi sentään vain piirroksina, tulin siihen tulokseen, etten kuitenkaan välittäisi omistaa kyseistä oppikirjaa. Patologi ei välttämättä ole muutenkaan lempiammattilistallani kovin korkealla. Alle viiden minuutin selailun perusteella valinta olisi siis tämä.

Jos kuitenkin pitäisi valita kirja, jonka olen oikeasti lukenut, voisi se tulla fiktion puolelta ja olla Bret Easton Ellisin aikanaan kovastikin kohahduttanut American Psycho. Yökötti nimittäin sekin. Mielestäni kirja on kaikessa tylsyydessään, misogynistisyydessään ja raakuudessaan ja niistä huolimatta nerokas lukijan vedätys. Ensin lukija puudutetaan ällistyttävän pinnallisilla jaarituksilla itseään täynnä olevan päähenkilön vaatemerkki-, aikuisrock- ja käyntikorttidesignpohdinnoilla. Jossain vaiheessa mukaan tulee yhtä pilkuntarkkoja kuvauksia päähenkilön tekemisistä julmuuksista, jotka eivät ole mitään kevyttä luettavaa. Ainakin itse hämmennyin totaalisesti kun 'jäin kiinni' itselleni toistasataa sivua joutavuuksia luettuani ajatellessani, että koska se väkivalta oikein alkaa. Sitten kun sitä tulee, sitä annostellaan runsain mitoin, eikä graafisuudessakaan säästellä. Ja siitä tulee paha olo.

En tiedä mikä minuun meni, kun lainasin kerran kirjan äidilleni. Kirjan tapahtumat ovat sellaisia, ettei ole kovin mieltäylentävä ajatus jakaa niitä oman äitinsä kanssa. No, äiskä ei onneksi saanut koskaan edes aloitettua kirjaa, ja se unohtui vanhempieni kirjahyllyyn. Vein sen kerran vaivihkaa takaisin kotiini. Hähää.

Kirjahaaste: Pelvoittava kirja

2011-11-15T15:23:00.000+02:00

Day 8: Book that scares you

Kaipa ne Stephen Kingin tiiliskivet pelottivat joskus teininä, ainakin IT ja Misery. Sittemmin kauhu lajityyppinä ei ole niinkään pelottanut kuin toiminut jonkinlaisena eskapistisena hykerryttäjänä. Toki parin päivän takaisen haasteen The Road oli ehdottomasti pelottava kirja kaikessa mitä-jos-minä -ahdistuksessaan, ja päähenkilöistä oli oikeasti huolissaan.

H.P. Lovecraftin lukemattomuus oli aukko sivistyksessäni pitkään. Populaarikulttuuri ja kaverien jutut vilisivät Cthulhu-viittauksia, ja vaikka joitakin aihepiiristä ammentaneita leffoja olin nähnyt, en koskaan ollut saanut aikaiseksi paneutua Lovecraftin kirjalliseen myytokseen ennen kuin joskus ehkä seitsemisen vuotta sitten. Lainasin kaveriltani Jalavan kustantaman, jo aikoja sitten loppuunmyydyn novellikokoelman Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia. Seurasi välitön ihastus lähes sata vuotta sitten kirjoitettuun arvokkaan hillittyyn, väkivallattomaan, mutta jotenkin painostavaan kosmiseen kauhuun.

Sittemmin olen ollut lopullisesti menetetty sielu Lovecraftin suhteen. Pelottavia yksityiskohtia herran tuotannossa on minulle tarjoillut ainakin novellit Varjo Innsmouthin yllä, Kuiskaus pimeässä ja Dunwichin hirviö, joista viimeisessä yökehrääjälinnuilla on hieno rooli tunnelman rakentamisessa. Toki Lovecraftin tuotannossa lymyilee omat patriarkaaliset ja joskus jopa rasistiset piirteensä. Naisia ei protagonisteina juuri nähdä. Toisaalta Lovecraft oli aikansa arvojen ja normien tuote, ja tarjoaa ikkunan 1900-luvun alkupuolen kiehtovaan herraskaiseen maailmaan, jossa esiintyy aikansa outoja laitteita sekä tiedemiehiä, tutkijoita ja merenkävijöitä ikiaikaisen pahuuden liepeillä.

Jalava teki kulttuuriteon aloittaessaan julkaisemaan Lovecraftin koottuja kirjasarjana, jossa ilmestyy miehen kaikki novellit ja yksi romaani. Olen parina viime vuonna saanut noita anopilta joululahjaksi. Täydellinen kuvio. Joulua odotellessa...

Kirjahaaste: 'Sitaatti on älyn säihkyvä korvike'

2011-11-14T21:20:00.000+02:00

Day 7: Book that you can quote/recite

Valois! Vatsaani hiidenkivistää. Hei nöpö iloinen. Rahat vai polkupyörä? You know nothing, Jon Snow. Heps, viinipullo! Sursum corda. Sängyn alla näkyy jotain punervaa. Strange men standing around with their legs apart bellowing songs straight ahead. Parakraaffi! Fate is inexorable. Mies tuntee paljon, jos pystyy sanomaan sanan 'huputiti' melankolisesti. Valar morghulis. Sinä harakka, hohkoharakka, närri! Med ett schysst järnrör slår man hela världen med häpnad! Suppilo Bob tättärää 54 jiirisaha.

Joistakin kirjoista jää sitaatit ja hokemat paremmin mieleen kuin toisista. Etenkin sarjakuvien kohdalla asiaa auttanee lapsuudesta asti jatkunut opintojen äiti, kun lehdet ja albumit on luettu kymmeniä, ellei satoja kertoja. Parhaimmillaan työpaikan kahvihuoneessa kollega jatkaa spontaanisti lausetta, jonka molemmat ovat lukeneet viimeksi yli 20 vuotta sitten.

Kirja, jota osaan siteerata luultavasti eniten, on Tuntematon sotilas, mikä ei liene mitenkään ihmeellistä kun ottaa huomioon ne kaikki katselukerrat, mitä sotaromaanista tehtyjä elokuvia on tullut toljotettua. Okei, nyt kun mietin, niin olen nähnyt Laineen Tuntemattoman kokonaan ehkä kaksi, korkeintaan kolme kertaa, ja Mollbergin version luultavasti kahdesti. Ei se nyt niin paljon ole. Itsenäisyyspäivinä ja satunnaisissa yhteyksissä elokuvien eri kohtauksia on toki nähty jokseenkin riittävästi. Kirjan olen lukenut kerran. Kaipa se on vain niin, että kansakunnan tajuntaan syöpyneen opuksen avainrepliikit on toistuneet minunkin synapseissani niin monesti, että sinne on jäänyt pysyviä merkintöjä. Ihan hyödytöntä ei Tuntemattoman osaaminen ole: Äitini voitti aikanaan tuhat markkaa lyötyään isäni kanssa vetoa siitä, käydäänkö siinä eräs tietty keskustelu. Käydään siinä.

Kirjahaaste: Nuortenkirja

2011-11-13T13:00:00.000+02:00

Day 6: Favorite young adult book

Lasten- ja nuortenkirjallisuutta on tullut kahlattua pienestä pitäen aina Pekka Töpöhännistä Viisikoiden ja muiden Blytoneiden kautta nyky-Rowlingeihin, paino toki siellä lapsuuden puolella. Nuortenkirjoissa piilee sellainen vaara, että kun luet jonkun nuoruudessasi syvän vaikutuksen tehneen kirjan uudelleen aikuisena, niin huomaat, että sehän on ihan täyttä paskaa. Ostin joitakin vuosia sitten kirpparilta lapsena lukemani Triljoonasade-nimisen kirjan, joka kuului WSOY:n nuorille suunnattuun tieteiskirjojen Tiikeri-sarjaan. No, olihan se scifi-idis ihan kiintoisa: Maahan on avaruudesta ilmestynyt säännöllisiin kuvioihin järjestyviä pieniä kiteitä. Ovatko ne vaistonvaraisia tai järjellisiä? Mutta ihan ajanhukaksi meni tuo uusintakierros (hyviin muistoihini oli ilmeisesti sekoittunut otteita jostain muustakin kirjasta, koska tässä ei tapahtunut kaikkea mitä muistini mukaan piti). Erään skotlantilaisen hostellin kirjahyllystä nappasin pari vuotta sitten lapsuuteni suuren suosikkisarja, Kolmen etsivän, yhden pelottavimmista kirjoista: Kultaisen vyön alkukielisen niteen. Voi hyvää päivää mitä schaibaa Hitchcockin nimellä myytiin! Olisi pitänyt jättää nämäkin kirjat sinne nostalgia-aallokon pohjamutiin.

Tässä haasteessa pitää nyt tehdä sellainen radikaali valinta, että vaikka tähän varmaan pitäisi vastata vähän tylsästi Hobitti, niin erityisesti nostalgiasyistä nokitan kuitenkin Vilho Koljosen Salaliitolla. Ai millä? No niinpä. Helsinkiin sijoittuva poikakirja vuodelta 1953, josta ei varmaan kukaan ole kuullut.

Sain jo kauan sitten itseltänikin kadonneen kirjan vanhemmiltani; ehkä se on ollut jommankumman omaisuutta 50-luvulla. Viime lukemisesta on varmasti lähes 30 vuotta aikaa, mutta muistan kuitenkin lukeneeni kirjan useammin kuin kerran. Sehän tässä mielenkiintoista onkin; jotkin kirjan yksityiskohdat ovat pysyneet kirkkaana mielessäni näihin päiviin asti, vaikka tuhansia ja taas tuhansia sivuja on tullut luettua tällä välillä. En muista aikanaan lukeneeni kovin paljon varsinaisia poikakirjoja; jotain Pertsoja ja Kiluja luin. Tai no, kyllähän varmaan ne Kolme etsivää -kirjat tuli päntättyä, ja parit Hardy-pojat muistan omistaneeni. Mutta enemmän kirjapinossa oli nuortenkirjoja, joissa sankariporukan sukupuolijakauma oli monipuolisempi kuin ns. poikakirjoissa.

Salaliitto kertoo helsinkiläisten nuorisojengien keskinäisistä kahinoista. Juonessa, jota en enää hyvin muista, ei varmaan sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Päähenkilön jengi, Mustan käden liitto tappeli epäreiluja keinoja käyttäviä Töölön kauhuja vastaan. Oli lepakkoa jengimaskottina ja aseistuksena ritsoja. Tuoreilla vihreillä kävyillä sai pahempaa damagea aikaiseksi kuin kevyemmillä ruskeilla kävyillä. Ja heittelivätkö ne toisiaan joillain hiton turvepaakuilla? Oli salajuonia ja epäonnisia sattumia. Välillä kiipeiltiin huimissa korkeuksissa katoillakin. Kunnon trilleriainekset siis kasassa. 70-luvulla syntyneelle nuorelle lukijalle kirja oli loppujen lopuksi paljon eksoottisempi kuin mitä se varmaan aikalaiskohderyhmälleen oli. Olin ihan pihalla, kun kirjan nuorten projektina oli rakentaa jokin ihmeen kidekone. Ja juhliessaan he sijoittivat rahansa sellaisiin snackseihin kuin väskynöihin ja johanneksenleipiin. Häh? Vuosikymmenet olivat ajaneet silloisten nuorten arjesta ohi, ja minä tunsin lukevani yhtä mysteeristä tarinaa kuin jos oltaisiin seikkailtu Bengalin viidakoissa.

Kirjahaaste: Kirjaelämää

2011-11-12T12:00:00.000+02:00

Day 5: Book you wish you could live in

Taas haaste, johon voisi sopia useampiakin kirjoja. Toisaalta kun tarkemmin miettii, niin vaikka kuinka kivaa olisi seikkailla Keski-Maassa tai lahdata zombeja tai rellestää viikinkinä, niin olisikohan sellainen elämä kuitenkaan pitemmän päälle mukavaa? Pitäisi koko ajan pelätä koska lohikäärme puree pään poikki, tai että täytyisi ampua paras ystäväsi, koska tämä yrittää yhtäkkiä syödä sinut, tai että olet keripukin, syöpäläisten ja muiden vaivojen raunioittama jo kolmikymppisenä jos niin vanhaksi edes elät. Ei, pitää valita sellainen kirja, jossa on tarpeeksi hedonismia, jota voi toteuttaa pitkiäkin aikoja muita kanssaihmisiä suotta vahingoittamatta.

Sellaisen tarjoaa amerikkalainen keittiömestari Antony Bourdain teoksellaan A Cook's Tour: Global Adventures in Extreme Cuisines (suom. Kobraa lautasella: täydellistä ateriaa etsimässä). Teeveestäkin tuttu Bourdain kiertää maailmaa eksoottisten ruokaelämysten jäljillä maistellen mm. hedelmöittynyttä ja osin kehittynyttä keitettyä ankansikiötä suoraan munasta, vielä sykkivää kobran sydäntä ja vetäen venäläisen illallisen pitkän kaavan mukaan. Bourdain on lahjakas kirjoittaja, ja tämä kirja toimii paitsi jänniä ruokalajeja esittelevänä kulinaarioppaana, myös mainiona matkakirjana. Itsehän sain valtavan kuumotuksen mennä Vietnamiin juuri tämän kirjan ansiosta. Kaveri, joka kirjan minulle alun perin lainasi, esitteli teoksen istuttamalla minut sohvalle ja käskemällä lukea Vietnamiin liittyvän luvun ekat kappaleet, jossa Bourdain kuvaili henkeäsalpaavasti liikkuvassa autossa istumista vietnamilaisella maantiellä. Olin välittömästi myyty, ja kirja on sittemmin luettu pariinkiin kertaan.

Parastahan kirjassa on tämän kirjahaasteen kannalta, että tuollaista elämää voisi ainakin teoriassa ihan oikeasti elää, ja mikä ettei pienessä mittakaavassa käytännössäkin. Matkustelu ja kulinaariset kokemukset ovat kuitenkin lähellä sydäntä, joten olisihan se nyt aivan unelmaduuni kierrellä maailmaa syömässä välillä rosvopaistia autiomaassa Marokossa ja sitten seikkailla Tokion kalamarkkinoiden kautta meksikolaiseen kyläjuhlaan.

Kirjahaaste: Itkua

2011-11-11T11:00:00.000+02:00

Day 4: Book that makes you cry

Olenkohan koskaan oikeasti itkenyt mitään kirjaa lukiessani? (Ja tunnustaisinko sitä blogikirjoituksessa?) Tuskin, vaikka muutama koskettava kohtaus tulee kyllä helposti mieleen. Loppujen lopuksi, vaikken kyyneliä olisi koskaan ihan oikeasti vuodattanutkaan, helpoksi valinnaksi tähän haasteeseen osoittautui Cormac McCarthyn Pulitzer-palkittu lopunajankuvaus The Road (suom. Tie). Päähenkilöt, isä ja alle 10-vuotias poika vaeltavat post-apokalyptisessä maailmassa kohti etelää, koska seuraavasta talvesta ei enää selvittäisi. Ruokaa ei juurikaan ole, ympäröivä maailma on auringotonta tuhkaista ja nokista maisemaa, jossa mikään ei kasva, eläimiä ei ole, vaatteet kuluvat puhki, puut kaatuilevat itsekseen kasvamisen mahdottomuuteensa, vähäinen omaisuus kulkee mukana ostoskärryssä, ja harvat näkemäsi ihmiset haluavat potentiaalisesti ryöstää sekä mahdollisesti myös raiskata ja syödä sinut. Kirjan alkuvaiheessa isä opettaakin pienelle pojalleen miten ampua itseään suuhun kuolettavasti, jos tuntematon ihminen on käymässä päälle. Kunnon sunnuntaipäivän krapula-angstiluettavaa siis.

Kirjan tyyli on über-lakoninen. Lukijalle kerrotaan taustoista äärimmäisen vähän. Esim. isän ja pojan nimiä ei mainita missään vaiheessa, kuten ei myöskään sitä, miten maailmantuho on saanut alkunsa. Oikein mitään ei selitetä, lukijan eteen lätkitään vain what you see is what you get -tyyliin tapahtumia, joiden perusteella ympäröivä maailma alkaa hiljalleen hahmottua. Parivaljakon dialogia on paljon, mutta sekin on lyhytsanaista ja toteavaa. Muutama varsin karmea kohtaus tuodaan lukijan eteen enemmän tai vähemmän yllättävästi, mutta ne liikuttavimmat episodit löytyvät pikemminkin sellaisista kohdista, missä päähenkilöiden onnistuu peseytyä kerrankin rauhassa ja kuumalla vedellä. Tai kun poika saa maistaa ensimmäisen kerran elämässään kolajuomaa tai suklaata. (Mikähän muuten siinäkin on, että lapsen suklaan syömisen katsominen saa tipan linssiin? Taistelutoverien yhdessä jaksossa amerikkalaissotilas antaa hollantilaispojalle suklaata, ja kun uusi makukokemus nostattaa pojan kasvoille hymyn, niin hyvä kun alaluomeni pystyivät pitämään nesteen aisoissa.)

Pahinta The Roadissa on kuitenkin se koko ajan yltyvä kuristava lohduttomuuden ja pahimman pelkäämisen tunne, jota isä tuntee katsoessaan ihan liian laihaa poikaansa, ja miettii miten ihmeessä tämä selviäisi jos hänelle jotain kävisi. Lukijan on hyvin helppo samaistua isän varsinkin tähän puoleen, eikä minun tapauksessani lukemista tehnyt yhtään helpommaksi pienen pojan isänä oleminen. Kuulinpa eräästäkin tyypistä, joka kirjan luettuaan meni katsomaan siitä tehtyä filmatisointia, ja vollotti suurin piirtein koko elokuvan läpi jo alusta alkaen. Elokuvan olen nähnyt minäkin, ja hyvinhän Viggo Mortensen siinä vetää, ja muutenkin kirjasta oli saatu aika lailla oleellinen siirrettyä filmille. Kirjan lukeminen oli kuitenkin minulle epätavallisen intensiivinen kokemus, jollaista ei kovin usein tule vastaan.

Kirjahaaste: Naurua

2011-11-10T19:30:00.000+02:00

Day 3: Book that makes you laugh out loud

Meinasin pistää tähän ensin kirjan, joka oli ehdolla myös ekan haastepäivän kaikkien aikojen suosikkikirjaksi, mutta pidetäänpä se varastossa vielä tulevien päivien haasteita varten. Muistin nimittäin, että luin pari vuotta sitten hulvattoman hauskan kotimaisen kirjan Vadelmavenepakolainen. Työkaveri (joka on tutustuttanut minut moniin hyviin muihinkin kirjoihin ja kirjailijoihin) toi tuon lainaan muistaakseni aika lailla hetken mielijohteesta, tyyliin tästä voisit tykätä vaikkei olekaan ominta lajityyppiäsi. Näinhän siinä kävi.

Miika Nousiaisen romaanin suomalainen päähenkilö, Kouvolassa asuva Mikko Virtanen tuntee itsensä sisimmältään ruotsalaiseksi. Hän viettää ruotsalaisia juhlapäiviä, palvoo Olof Palmea kotialttarinsa ääressä ja vittuuntuu syvästi kun meteorologi Petri Takala peittää ruhollaan Ruotsin kartalta säätiedotuksia lukiessaan. Virtanen yltää koko lailla huikeisiin suorituksiin matkallaan kohti todellista ruotsalaisuutta, mistä ne naurutkin lukiessa irtoavat. Ruotsalaistumisprosessissaan Virtanen on aluksi aika yksinäinen, suorastaan syrjäytynyt, kun kanssasuomalaiset eivät oikein ymmärrä hänen tätä puoltaan. Työnantajakaan ei myönnä Vickanin syntymäpäivää palkalliseksi vapaaksi. 'Omiensa' seurassa, esim. ruotsalaisperheiden kanssa Thaimaan lomalla hengaillessaan hän tuntee olevansa paremmin oma itsensä. Vadelmavenepakolaisen voikin lukea varsin selkeänä allegoriana transsukupuolisuudesta.

En paljasta juonesta enempiä, koska tämä opus kannattaa lukea. Kaikki tietämäni kirjan lukeneet ovat pitäneet siitä todella paljon ikään, genremieltymyksiin, lukutottumuksiin, sukupuoleen ja hameen alle katsomatta. Vadelmavenepakolainen on samaa viime vuosina ilmestyneiden tarinoiden tyyppiä kuin Kari Hotakaisen kirja Juoksuhaudantie tai Aleksi Salmenperän elokuva Miehen työ, joita yhdistää päähenkilön pakkomielteisyys, tragikoomisen absurdit tilanteet, tosielämästä tutut paikat ja henkilöt, kansalliset stereotypiat, miehen kriisi jne. Myös Nousiaisen seuraavassa romaanissa, Maaninkavaarassa, on paljon samoja elementtejä, joskin se poikkeaa edellämainituista siten, että ne ovat alkaneet vahvan komediallisina, ja sävy on kertomuksen edetessä pikku hiljaa vaihtunut traagisen puolelle. Maaninkavaarassa on lähes alusta saakka alakuloinen pohjavire.

24 tunnin kirja-ale Book Depositorylla

2011-11-09T15:04:00.000+02:00

Taas menee mainostamiseksi, mutta lempinettikauppani Book Depository tällää huomenna torstaina klo 14 Suomen aikaa alkaen vuorokauden kestävän kampanjan, jossa tunnin välein tarjoukseen ilmestyy jokin kirja isolla alennuksella (tyyliin -80 %), ja jota myydään niin kauan kuin erää riittää. Eivät, ruojat, kerro etukäteen mitä nimikkeitä tulee tarjoukseen, joten kyttäilyksi menee, mutta saattaahan tuolta jonkun löydön bongata. Kun toimituskulut vielä sisältyvät jo muutenkin kilpailukykyiseen hintaan, tunnetut kortit sekä PayPal käyvät maksuvälineiksi, ja lisäksi aiemmat kokemukset ovat hyviä, niin ainakin meikä aikoo huomenna norkoilla toivoen, että jotain kiintoisaa tulisi tarjolle.

Kirjahaaste: Epälemppari

2011-11-09T11:00:00.000+02:00

Day 2: Least Favorite Book

Tämä on jo sikäli vaikea, että ensinnäkin muistan älyttömän vähän lukemiani huonoja kirjoja. Liekö tukahdettuja muistoja? Toiseksi, vaikkei jonkun Siepparin ruispellossa lukeminen varsinaisesti saanut riemunkiljahduksia aikaiseksi, en millään pysty sitä kauheasti haukkumaankaan. Vähemmän kiinnostavistakin kirjoista pystyy monesti näkemään, miksi ne esim. ovat klassikkoasemansa saaneet. Moni kirja ei vaan ole ollut minun juttuni, mutta lukeminen ei silti kaduta. Toisaalta, peräähän otsikkokin vähiten suosikkia. Kolmanneksi kuten suosikkikirja, tämäkin äärimmäisyysmielipide saattaa olla tänään yhtä ja ensi viikolla toista.

Päädyin valitsemaan tähän Tuija Välipakan kirjan Härkätanssija. Vaikka tarinaa ammennetaan sinänsä kiinnostavasta aiheesta, narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, ei kirja itsensä löytävän naisen muotokuvasta (kustantajan kuvaus) vaan nyt ole meikäläisen prioriteettilistalla kovin korkealla. Uskoisinpa olevani kohtuullisen kaukana kohderyhmästäkin, vaikka kohtuullisen kaikkiruokaiseksi hyvänä päivänä herkeänkin. Sinänsä epistähän tuo valinta on kirjailijaa kohtaan, kun varmasti moni tuostakin niteestä diggailee, mutta kun ei niin ei.

Miksi sitten menin vapaaehtoisesti lukemaan jotain itseään etsivän naisen ihmisuhdekuvausta? Eräs geokätkö vaati löytyäkseen vinkkejä, jotka sai lukemalla tämän kirjan. Tarpeeksi suuri motiivi, siis. Kuten kätkön löytökuvauksessa kerroin, helpotti kirjailijamisun takakansikuvan vilkuilu hieman luku-urakkaa.

30 päivän kirjahaaste

2011-11-08T14:37:00.002+02:00

Lonkeropiirakka-bloggaaja Korppisusi aloitti Facebookistakin tutun 30 day book challenge -kirjahaasteen, jossa luetellaan päivä kerrallaan kirja eri attribuutilla. Aluksi ajattelin, ettei itse jaksa, mutta voisihan sitä kuitenkin yrittää, ja mieluummin tosiaan Korppisuden lailla tänne blogin puolelle. Ihan joka päivälle en päivitystä lupaa, mutta jos nyt kuitenkin jossain vaiheessa saisi kaikkiin noihin kolmeenkymmeneen kohtaan vastattua. Näitä listoja on olemassa näköjään elokuvista ja biiseistäkin.

Tässä siis koko lista. FB:ssa lista näyttää olevan vähän erilainen, mutta mennään nyt tällä johon ensin törmäsin.

Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book

Day 1: Favorite book

Lähes kaikki vastaavat tällaisiin kysymyksiin aina samalla tavalla: Mahdotonta valita yhtä suosikkia. Minunkin mieleeni tulee heti kolme neljä teosta, jotka voisi mainita tässä, mutta laitetaan nyt se tämänhetkinen, eli China Miévillen teos Perdido Street Station. Lajityyppi on uuskumma, ja tämä teos varsin osuva malliesimerkki genrestään, eikä ihme, koska mies itse taitaa olla lanseerannut koko termin omaa tuotantoaan kuvaillessaan. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Bas-Lagin maailmaan, jota kansoittaa aika värikkäät olennot lähtien skarabeepäisistä naisista, kädennäköisten parasiittien kautta kaktusihmisiin. Lajien kirjo on huikea, mutta ihan ihmisiäkin joukosta löytyy. Perdido Street Stationin yksi 'päähenkilö' on väkisinkin New Crobuzonin kaupunki, johon tapahtumat sijoittuvat. Ihastuin tarinan kaupunkiin ja myöhemmin olen matkoillani ollut näkevinäni New Crobuzonia esim. Bangkokissa. Juoni on monisyinen keitos käteen menneistä tieteellisistä kokeiluista, huumeista, rikollispomoista, politiikasta ja ihan oikea (vähän niin kuin lajienvälinen) rakkaustarinakin on sitomassa juonenpätkiä yhteen. Helvettiinkin ollaan jossain välissä yhteydessä.

Miévillen steampunkia ja magiaa säästelemätön loputon scifi-fantsuideoiden tykitys tuntuu kieltämättä väliin melkein itsetarkoitukselliselta elvistelyltä (kattokaa, tällaisenkin jutun keksin), mutta ensimmäisellä ja ainoalla lukukerrallani se upposi minuun kuin häkä. Kaikkien teekupillinen ei Miéville todellakaan ole. Pariltakin kaveriltani tuli negatiivista palautetta. Itse diggailin myös Kiinan kahdesta seuraavasta samaan maailmaan sijoittuvasta kirjasta, The Scarista ja Iron Councilista, vaikkeivät ne Perdidon tasolle päässeetkään.

Kekriä (taas)!

2011-11-05T20:29:00.000+02:00

Keskikokoinen kurpitsa maksoi kaupassa seitsemisen euroa. Kannattaako keiton takia tuollaista, epäröin. Turhaan, koska siihen hintaan sai saavillisen todella hyvää keittoa (johon käy pöytämausteeksi kurpitsansiemenöljy, johon olen tällä hetkellä totaalisesti koukussa), kolmisen desiä itsepaahdettuja kurpitsansiemeniä (toimii!) ja uniikin lyhdyn. Olen aina halunnut tehdä kurpitsalyhdyn, ja keski-ikään piti elää, ennen kuin sain sellaisen aikaiseksi. Tuli ihan lapsuuden Halloween II -leffan juliste mieleen. Snif.

Home Sweet Home

2011-11-02T18:45:00.000+02:00

(Autossa)
Vaimo: Täällä haisee home.
Minä: Varmaan jotkut tyhjät pullot tuolla takana.

(Kotona)
V: Hei, se homeen haju tulee sun repusta!
M: Täh? ...ootas, haistapa mun hengitystä. Onkse se?
V: [Nuuh] Ääk, mitä sä oot nyt mennyt tekemään?
M: Töissä oli jotain outoja kiinalaisia karkkeja kahvihuoneessa. Söin aika monta.
V: Eih...

Kekriä

2011-10-31T22:13:00.001+02:00