Julkisuudessa on kuitenkin ollut myös kriittisiä kannanottoja. Näissä kannanotoissa minua on moitittu suvaitsemattomaksi ja syytetty sanan- ja uskonnonvapauden rajoittamisesta. Tämä kritiikki on vain vahvistanut näkemystäni siitä, että olen toiminut oikein. 

Ilmoitin jo viime vuoden puolella nuorisojärjestöille pitämässäni puheessa sekä puheesta tehdyssä ja laajasti levinneessä tiedotteessa, että nuorisolain lähtökohtien, kuten monikulttuurisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, tulee olla ratkaisevia tekijöitä sekä valtakunnallisten nuorisojärjestöjen että nuorisotyötä tekevien järjestöjen toiminnan rahoittamisessa ja arvioinnissa. 

Opetus- ja kulttuuriministeriö ei voi olla mukana tukemassa järjestöjä, jotka esimerkiksi levittävät maahanmuuttovastaisuutta tai suhtautuvat kielteisesti seksuaalivähemmistöihin tai eivät ilmaise kantaansa näihin kysymyksiin selkeästi. Se etteivät kyseiset järjestöt saa tänä vuonna tukea, liittyy kokonaisharkintaan. Osana tätä harkintaa oli Älä alistu -kampanja, jossa annetaan ymmärtää, että homoseksuaalisuudesta voi “eheytyä”. Mutta se ei ole ainoa syy. 

En ole päätökselläni rajoittamassa kenenkään sanan- tai uskonnonvapautta, jotka ovat perustuslaillisia oikeuksia. Omituinen käsitys on se, että suvaitsevaisuutta olisi suvaita vähemmistöjen syrjimistä tai sananvapauden mittari on se, saako joku järjestö valtiolta tukea. Sananvapauteen kuuluu myös vastuu teoistaan ja sanomisistaan. 

Olen valitettavasti joutunut leikkaamaan suuren järjestöjoukon avustuksia, koska hallitus on sitoutunut säästöihin niissä. Tällaisia säästöpäätöksiä tehtäessä pitää erityisen tarkasti harkita, täyttävätkö järjestöt nuorisolain kriteerit. 

Päätös ei suinkaan koske kaikkia kristillisiä järjestöjä. Tällaista kategorista päätöstä ei ole tehty, päinvastoin. Päätös koskee vain yksittäisiä järjestöjä. Todettakoon, että edelleen noin viidesosa tuen saajista kuuluu kristillisten järjestöjen kategoriaan. Ja hyvä on myös huomata, että kyseisiltä järjestöiltä on evätty tuki myös Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymien toimesta.

Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston kaksinkamppailussa oli paljon symboliikkaa ja mahdollisuus liberaalin ja konservatiivisen Suomen mittelöön. Tuloksena oli kuitenkin lässähdys. Ehdokkaiden poliittisissa linjoissa ei ollut kovin suurta eroa, kuten etukäteenkin arvioitiin. Haavisto on monilla politiikan alueilla yllättävän lähellä Niinistöä. Siksi ei syntynyt suosinut poliittista debattia ja kilpailua. Haavisto ei haastanut Niinistöä.

Tämä heijastui alhaisena äänestysprosenttina sekä huomattavan suurena hylättyjen äänien määränä. Ihmisten oli selkeästi vaikea löytää omaa ehdokastaan.

Presidentinvaaleissa on aikaisemmin myös äänestysprosentti ollut suhteettoman korkea verrattuna muihin vaaleihin ja niiden merkitykseen. Ehkä nyt myös laskeuduttiin presidentinvaaleissa ”normaalimmalle” tasolle suhteessa muihin vaaleihin. Äänestysprosentti pitäisi kuitenkin saada nousemaan kaikissa vaaleissa.
Oman kokemuksen perusteella voin sanoa, että vaalien ensimmäinen kierros oli vauhdikkaampi. Poliittinen keskustelu kävi kovemmilla kierroksilla. Oli erittäin tärkeää, että Vasemmisto osallistui tähän keskusteluun.

Erityisesti pystyimme vaikuttamaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Niinistö, joka on ollut hyvin myötämielinen syvemmälle Nato-yhteistyölle ja jopa jäsenyydelle, vetäytyi näistä kannoista. Nyt odotusarvo on, että tämä pitää myös seuraavat kuusi vuotta.

Niinistön keskeisiin vaalilupauksiin kuului se, että syrjäytyneiden nuorten ongelmiin kiinnitetään huomiota. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Myös itse pidän nuorten syrjäytymiskehitystä yhteiskunnan suurimpiin kuuluvana ongelmana.

Toivottavasti syrjäytymisen vastaiselle työlle saadaan nyt lisää painoarvoa, kun presidenttikin lähtee asiassa liikkeelle. Silti on vaikea sanoa, tuoko Niinistön asian ympärille kaavailema työryhmä mitään uutta. Ongelmat tunnetaan. Nyt tarvitaan ennen muuta rahaa. Onneksi hallitus lisäsi jo tänä vuonna etsivän nuorisotyön ja nuorten työpajojen määrärahoja.

Minulta on myös kysytty, vaikuttaako presidentinvaalin tulos hallituksen työhön. Sen soisi näkyvän, että sekä vihreiden että Vasemmiston kannatus on noussut viimeisten puoluekannatuskyselyiden mukaan. Toisaalta myös kokoomuksen kasvanut kannatus voi heijastua niin, että hallituksen sisällä on odotettavissa entistä kovempia poliittisia vääntöjä. Niistä seuraava ja suurin on luvassa jo lähiviikkoina, kun hallitus ryhtyy valmistautumaan kevään kehysriiheen.

Olen ollut runsaat 15 vuotta Vasemmistoliiton toiminnassa. Koskaan eivät puolueen tilaisuudet ole vetäneet niin paljon ihmisiä kuin nyt. Salit olivat täynnä, istumapaikat loppuivat kesken ja soppatykit tyhjenivät vauhdilla joka puolella maata. Vanhempi väki sanoo, että viimeksi innostus oli yhtä suurta silloin, kun Vasemmistoliittoa perustettiin vuonna 1990.

Tällainen voimannäyttö ei olisi ollut mahdollinen ilman valtavaa määrää vapaaehtoisia, eri puolilla maata. Myös puolueen työntekijät ovat tehneet kaikkensa. Haluankin lausua kiitokset kaikille teille!

Äänestäjät kuitenkin tekivät tuloksen. Siksi 167 663 kertaa kiitos!

Tulos olisi voinut huonompi, mutta toki myös parempi. Kaksivaiheisen suoran kansanvaalin luonne on  kuitenkin sellainen, että ihmiset ryhtyvät loppua kohti keskittämään ääniä todennäköisiltä näyttäville ennakkosuosikeille. Kansanvallassa tällainen taktikointi on täysin luvallista toimintaa.

Presidentinvaalit osoittivat sen, että Vasemmistolle oman ehdokkaan asettaminen oli välttämätöntä. Ilman meidän osallistumistamme moni teema olisi jäänyt käsittelemättä ja yhteiskunnallisesti tärkeä aihe nousematta esiin. Monien arvioiden mukaan Vasemmisto pystyi ohjaamaan keskustelua. Selkeä Nato-vastainen linja pakotti muutkin ehdokkaat Nato-kriittisiksi, ilman meitä hyvinvointivaltiosta ei olisi juurikaan keskusteltu ja talouspoliittiset vaihtoehdot eivät olisi nousseet esille.

Tärkeää on myös muistaa, että politiikka ei ole vain vaalikampanjoita. Meidän pitää jatkaa hyvään vauhtiin päässyttä poliittista työtä myös vaalien jälkeen: eduskunnassa, hallituksessa, työpaikoilla, ay-liikkeessä, kansalaisjärjestöissä, kouluissa ja yliopistoissa.

Edessä on vielä presidentinvaalien toinen kierros, jonne ylsi yksi ennakkosuosikki ja yksi yllättäjä. Äänten ”testamenttaaminen” on vanhanaikaista eikä sovi kansanvaltaan. Yhtälailla kuin se ei sovi kansanvaltaan, että ihmisiä syyllistetään ja kehotetaan voimallisesti äänestämään jotain muuta kuin omaa suosikkiaan.

Silti sanoin jo ensimmäisen kierroksen vaali-iltana, että vasemmistolaiset ihmiset osaavat varmasti tehdä johtopäätöksiä itse. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei nyt ole tarjolla. Mutta jos vastakkain on suurpääoman rahoittama kokoomuslainen ja vihreä ihmisoikeuksien ja ympäristön puolustaja, ei valintaa heidän välillään liene vaikea tehdä.

Demokratia toteutuu parhaiten silloin, kun äänestetään sitä ehdokasta, joka on omasta mielestä paras. Jokaisen ääni on yhtä arvokas.

Arabimaissa kansa on ollut kaduilla saadakseen sen oikeuden äänestää, jota me pidämme itsestään selvänä. Myös Venäjällä sadat tuhannet ovat marssineet sen puolesta, että heidän äänensä kuuluisi vaaleissa vapaana ja vääristämättömänä.

Tämä on hyvä lähtökohta myös Suomessa. Nyt ei ole taktikoinnin ja gallup-demokratian paikka. Se lopullinen mielipidemittaus löytyy tänään vaaliuurnista.

Suomeen tarvitaan presidentti, joka puolustaa tavallista suomalaista, presidentti, joka tuntee suomalaisen työelämän ja toimeentulon ongelmat ja on valmis puolustamaan pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ahneudelta ja oman edun tavoittelulta.

Presidentin pitää myös olla vähemmistöjen puolella ja toimia yhteiskunnassa päätään nostanutta vierasvihaa ja suvaitsemattomuutta vastaan.

Presidentti on ennen muuta kuitenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja. Maailmassa tarvitaan edelleen sotilaallisesti liittoutumattomia maita, jotka voivat rakentaa siltaa konfliktien ja vihanpidon yli.

Äänestä siis oman pääsi mukaan vapauden, tasa-arvon ja kestävän kehityksen puolesta.

Tervetuloa myös illalla kello 19.30 lähtien vaalinvalvojaisiin jännittämään tulosta ja juhlimaan hyvässä porukassa! Vaalinvalvojaiset pidetään Helsingin ydinkeskustassa ravintola Le Bonkissa, osoitteessa Yrjönkatu 24.

Aivan vaalien viime metreillä keskusteluun ovat nousseet myös työelämän kysymykset. Sytykkeenä toimi kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön vaatimus siitä, että sakkoja niin sanotuista laittomista laikoista pitäisi nostaa. Tästä asiasta olen päässyt ottamaan yhteen johtavan porvariehdokkaan kanssa jo pariinkin kertaan. Kritiikin seurauksena Niinistö joutui perääntymään näkemyksissään ja sanomaan, että myös laittomasti toimivia työnantajia pitää sanktioida.

Ehdokkaiden kanta tähän asiaan on tullut selväksi. Silti Niinistön lausunnot osoittavat, kenen puolella hän on. Viimeisetkin imagonaamion rippeet ovat nyt rapisseet entisen “työväen presidentin” yltä. Lausunnot osoittavat myös, ettei Niinistö tunne suomalaisen työelämän todellisuutta.

Yksi jakolinja kulkee suhtautumisessa yleisen eläkeiän nostamiseen. Niinistö, Haavisto ja Soini ovat lämmenneet eläkeiän nostamiselle. Mielestäni kaikki tosiasiat osoittavat, että sillä ei saada suomalaisten työuria saada pidennettyä, vaikka se on sinällään tärkeä tavoite. Nuorisotyöttömyyteen pitää puuttua, työhyvinvointia pitää parantaa ja ennen aikaista työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä pitää ehkäistä. Sinällään työkyvyttömiksi todetuille työntekijöille pitää taata eläkkeiden nopea ja oikeudenmukainen käsittely.

Tuore selvitys osoittaa, että vain 41 prosentilla sak:laisissa työpaikoista on yli 63-vuotiaita eli eläkeiän saavuttaneita työntekijöitä. Työnantajat vaativat suomalaisia olemaan yhä pidempään työelämässä, mutta saneeraavat ikääntyneet työntekijät ensimmäisenä pois. Samaan aikaan yritysjohtajat huutavat kurkku punaisena eläkeiän nostamista, jäädessään itse kuusikymppisinä eläkkeelle nostamaan huimia lisäeläkkeitä. Tämän Sauli Niinistö voisi ottaa puheeksi suomalaisiin suurtyönantajiin kuuluvien rahoittajiensa kanssa.

Työelämän kysymykset eivät toki suoraan kuulu presidentin toimivaltaan. Silti on tärkeää, että myös Suomen seuraava presidentti tuntee sen todellisuuden, jossa tavalliset suomalaiset joutuvat repimään toimeentulonsa. Presidentin pitää tuntea työpaikkojen todellisuutta ja niiden ongelmia. Pelkkä ylätasolla tapahtuvan kolmikannan korostaminen ei riitä, vaikka sekin on tärkeää.

Hyvän esimerkki on ollut kohta virastaan luopuva Tarja Halonen, työläiskodin kasvatti, joka tunsi perin pohjin suomalaisen työelämän. Entisenä ay-juristina hän osoitti syvää kiinnostusta aiheeseen myös presidenttinä toimiessaan Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettamaan globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission puheenjohtajana. Työnantajien ja oikeistomedian piirissä häntä moitittiin maailmanparantajaksi.

Minun silmissäni se on kehu. Suomen presidentin pitää olla maailmanparantaja, myös silloin, kun työelämän pelisääntöjä kehitetään.

Arvojen lisäksi Soini näyttää jakavan teekutsuliikkeen kanssa myös ilmastoskeptisyyden. Tiedemaailmassa on varsin laaja yksimielisyys siitä, että ihminen on aiheuttanut omalla toiminnallaan nykyisen, hallitsemattoman nopean ilmastonmuutoksen. Siksi ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on ihmiskunnan suurin haaste.

Jopa George W. Bush uskoo tiedemiehiä, mutta Timo Soinilla näyttää olevan parempaa tietoa. Hän on jo parissa television vaalikeskustelussa kyseenalaistanut ihmisten osuutta ilmastonmuutokseen. 

Ilmastoskeptisyydellään Timo Soini ei puolusta suomalaisia duunareita, vaikka näin puheissaan tekee. Suomalaista työtä puolustetaan nimenomaan kansainvälisellä yhteistyöllä, ei maan rajojen sisään käpertymällä. 

Teolliset työpaikat katoavat Suomesta yhä kiihtyvää tahtia, jos hyväksytään nykyinen suuryritysten armoilla tapahtuva globalisaatio. Työ siirtyy aina uuteen maahan, jossa ei tarvitse välittää ympäristön- tai ilmaston suojelusta, ihmisoikeuksista, minimipalkoista, inhimillisistä työolosuhteista tai työntekijöiden järjestäytymisen vapaudesta. 

Suomen pitää olla maailmassa eturintamassa ajamassa sitovia kansainvälisiä sopimuksia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä. Samalla ei pidä antaa tilaa ilmaston vapaamatkustajille. 

Nykyisenkaltainen päästökauppa ei toimi, siitä on tullut osa finanssikapitalismin kuplaa. Tarvitaan hiiliveroja. Jos jokin maa ei sitoudu vähentämään päästöjä, pitää maalle lätkäistä hiilitullit. Näin ilmastosta piittaamattomat eivät saa taloudellista hyötyä itselleen. 

Haluan presidenttinä asettaa Suomen ulkopolitiikan kärkiteemaksi ympäristön- ja ilmastonsuojelun. 

Ontoksi jää myös Timo Soinin puhe duunarien puolustamisesta ja ay-liikkeestä. Soini on nimennyt poliittiseksi esikuvakseen Iso-Britannian entisen konservatiivipääministeri Margaret Thatcherin. Soini on vieraillut myös konservatiivien puoluekokouksessa. 

Margaret Thatcher muistetaan nimenomaan ammattiyhdistysliikkeen kyltymättömänä ideologisena vihaajana, joka onnistui lyömään brittiläisen ay-liikkeen polvilleen ja murtamaan hyvinvointivaltion. Tätäkö Suomeen todella halutaan?

Hän tuomitsi edelleen niin sanotut laittomat lakot. Suomessa ei kuitenkaan tunneta pakkotyötä. Kollektiivinen työstä kieltäytyminen ei siksi ole lain rikkomista. Työmarkkinoiden pelisääntöjä pitää noudattaa, mutta niitä pitää voida myös muuttaa. Sitä kutsutaan demokratiaksi.

Niinistö on myös lausunut monta kaunista sanaa ahneutta vastaan. Hänen mukaansa on tultu jonkinlaiseen ahneuden valtakuntaan, jossa on opittu nyppimään irti kaikki, mitä löytyy. Hän toivoi, että ahnehtijoilla omatunto kolkuttelisi ja että he jopa luopuisivat kahmimistaan eduista.

Pelkäänpä, että toivo on turha. Miksi kohtuuteen vetoaminen toimisi nyt, jos se ei ole aikaisemminkaan auttanut? Juuri ahneus on se kapitalismin kuolemansynti, joka on suistanut nyt päälle kaatuvaan finanssikriisiin koko Euroopan. Siitä ei selvitä vain moralistisella sormen heristämisellä.

Hölmö ei ole se, joka pyytää vaan se, joka antaa.

Suomalaiset ovat ymmärrettävistä olleet viime aikoina suuttuneita yritysjohtajille maksettavista kohtuuttomista lisäeläkkeistä. Monesti talouselämän pomoportaan eläkkeet nousevat kuukaudessa summiin, joita kohtuullisen hyvätuloinen suomalainen tienaa töissä vuoden aikana.

Tällä viikolla on käynyt ilmi, että ylimääräisten jättieläkkeiden maksamiseen pääsevät osallistumaan kaikki työssäkäyvät suomalaiset. Tavalliset duunarit rahoittavat johtajiensa eläkkeitä noin sadalla miljoonalla eurolla vuodessa. Tämä ei voi olla oikein.

Erityisesti valtionyhtiöissä – jotka ovat kaikkien suomalaisten omistamia – pitää kiinnittää tarkkaa huomiota siihen, millä perusteella ylimääräisiä palkkioita ja eläkkeitä maksetaan. Varsinkin monopoliyhtiöihin kohtuuttomat kannusteet sopivat huonosti.

Siksi olen tehnyt päätöksen, että omalle hallinnonalalleni opetus- ja kulttuuriministeriöön kuuluvassa valtionyhtiössä Veikkauksessa ei seuraavalle toimitusjohtajalle enää makseta ylimääräisiä eläkkeitä. Veikkauksen kaltaiseen valtion kokonaan omistamaan lisäeläkkeet eivät sovi ollenkaan.

Nyt tarvitaan päätöksiä, ei puheita. Jos valtionyhtiöissä palkkioita maksetaan, niiden pitää koskea koko henkilöstöä eikä vain ohutta herrakerrosta. Perusteena pitää silloin olla yhtiön pitkän aikavälin menestys.

Käyn puheenvuorossani läpi paitsi kriisin taustoja, myös konkreettisia keinoja, miten ongelmia pitäisi ratkaista. Puheenvuoro on pitkä ja perusteellinen. Koska vastaan on tullut sellaisiakin väitteitä, että Vasemmistolla olisi ymmällään finanssikriisin edessä, laitan puheenvuoroni blogiin kokonaisena. Näin se meni:

Talouden kriisi ei ole odottamaton luonnonmullistus, vaan johdonmukainen seuraus tehdystä politiikasta. Kriisi tarkoittaa käännekohtaa. On poliittisista päätöksistä kiinni, syntyykö kriisistä entistä oikeudenmukaisempi ja vakaampi talous, vai tapahtuuko käänne huonompaan.

Jo 1930-luvulla sääntelemätön kapitalismi johti pitkään ja syvään maailmanlaajuiseen lamaan. Tilanne paheni, kun taloutta yritettiin tasapainottaa julkisen sektorin leikkauksilla. Käänne parempaan alkoi julkisen sektorin suuremmasta roolista työllistämisessä ja talouden sääntelyssä.

Suuren laman jälkeen elettiin ennennäkemättömän talouskasvun aikaa. Valtioiden rooli talouden hallinnassa oli keskeinen ja Suomikin rikastui säännellyllä sekatalousjärjestelmällä, jossa yksityinen markkinatalous toimi yhdessä vahvojen valtionyhtiöiden ja julkisen sektorin kanssa.

Talouden sääntelyä alettiin kuitenkin purkaa, eikä finanssitalous enää ollut olemassa reaalitaloutta varten, vaan reaalitaloudesta tuli käytännössä sille alisteinen.

Sääntelyn vapauttaminen ei lisännyt ihmisten vapauksia vaan vähensi niitä, kun valta siirtyi demokraattisesti valituilta päättäjiltä rahamarkkinoille, joiden hallinta keskittyy yhä harvemmille.

Samaan aikaan kun lyhytnäköinen finanssitalous kasvoi rajusti, hyytyi reaalitalouden kasvu länsimaissa. Velaksi tyhjästä kasvatetun finanssitalouden romahdus alkoi lopulta vuonna 2007, jonka seurauksena myös reaalitalous kriisiytyi ja ajoi julkisia talouksia velkaantumiskierteeseen.

Samat tahot, jotka ovat kriisiin syyllisiä, vaativat nyt muita siivoamaan jälkiä. Finanssikapitalismin tyhjästä luodut voitot maksatetaan jälkikäteen veronmaksajilla. Keskuspankkien liikepankeille pumppaama raha ei mene reaalitalouden investointeihin, vaan pankeille itselleen. Pankkiirit ovat jakaneet toisilleen pahimman hälyn laskettua taas jättibonuksia, eikä moraalikato poistu itsestään.

Pankkiirit ovat muuttaneet talouden lyhytjänteiseksi peliksi ja maksimoineet omat voittonsa, koska heidän on annettu niin tehdä. On poliitikkojen tehtävä asettaa rajat ja ottaa vastuu. Kestävämpään talouteen voidaan päästä muuttamalla pankkijärjestelmä. Jotta uusi nousu ja aiempaa kestävämmän talouden rakentaminen olisi mahdollista, on ensin siivottava nykyinen sotku.

Talouskriisin myötä on vahvistunut jo pitkään demokratiaa syövyttänyt vaihtoehdottomuuden ilmapiiri. Globaalin kapitalismin myötä kaikki valtiot ovat, tai niiden uskotellaan olevan, pakotettuja leikkaamaan hyvinvointivaltiorakenteita ja laskemaan veroja. Yritykset kilpailuttavat valtioita sillä, kuka antaa väestönsä työvoimaksi ja ympäristönsä raaka-aineiksi halvimmalla. Poliitikot eivät enää tee päätöksiä miellyttääkseen kansaa vaan miellyttääkseen markkinavoimia.

Euroopassa talouskriisi on korostetusti myös demokratian kriisi, kun europarlamentti ja monien maiden omat parlamentit on ohitettu päätöksenteossa. Yhdessä sovittuja sopimuksia on tarkoituksella rikottu. Suuria päätöksiä on tehty viikonlopun mittaisissa huippukokouksissa ja demokraattisen prosessin sivuuttaminen on perusteltu kiireellä. On nähty aina uusia jo alunpitäen tuhoontuomittuja “lopullisia ratkaisuja” markkinoiden kesyttämiseen, kun uuden kokonaisarvion sijaan on tyydytty entisten virheiden paikkailuun.

Japanilla on velkaa yli 230 % bruttokansantuotteesta. Yhdysvallatkin on ylittänyt 100 % rajan. Euroalueella velkaa on vähemmän, eivätkä edes kriisimaat pääse lähelle Japanin lukuja. Suomella velkaa on 50 % bruttokansantuotteesta.

Miksi siis Euroopan valtiot ovat velkakriisissä, mutta Japani tai Yhdysvallat eivät ole? Rakenteellisesti merkittävin ero on oman keskuspankin puuttuminen. Euro on jäsenmaille ikäänkuin ulkomainen valuutta, jota ei voi kontrolloida. Yhdysvallat tai Japani eivät voi mennä konkurssiin, koska ne ovat velkaa omassa valuutassaan, jota ne pystyvät luomaan tarvittaessa lisää.

Yhdysvallat, Japani ja Iso-Britannia ovat jo osittain turvautuneet ns. “setelirahoitukseen”, kun taas Euroopan  keskuspankki on rahoittanut valtioita liikepankkien kautta. Samalla yksityisille liikepankeille on luotu rahastusautomaatti, joka on johtanut kasvaviin korkoihin ja velkakriiseihin.

EKP on myös ostanut jäsenmaiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta, mutta se on ollut tehotonta ja vähäistä kokonaisuuteen nähden. Euroopan talouskriisi ei johdukaan pelkästään ulkoisista tekijöistä, vaan myös EMU:n rakenteellisesta viallisuudesta. EMU olisi joka tapauksessa kriisiytynyt ennemmin tai myöhemmin, koska jo vuonna 1997 nähtyjä valuvikoja ei korjattu.

EKP:n rooli velkakriisissä näkyy selvästi myös Euroopan sisällä. Kriisin alettua Espanjan korot nousivat kolminkertaisiksi Britanniaan verrattuna, vaikka velan määrä ja talouden vaje ovat olleet samalla tasolla. Pahinta onkin, että euroalue on ajautunut itseään toteuttavaan uskottavuuden menettämisen kierteeseen.

Keskittyminen ainoastaan inflaation torjumiseen on ollut tuhoisaa. Keskuspankin suorakaan rahoitus ei ole johtanut merkittävään inflaatioon maissa, joissa sitä on harjoitettu järkevästi. Uskottavan keskuspankkirahoituksen taustalla on kohtuullisuuden ja ajoituksen lisäksi valtioiden kyky verottaa.

EKP on uhrannut muut asiat ja keskittynyt inflaation vastustamiseen. Samalla se oli mukana romuttamassa teoriaa, jonka mukaan rahan määrällä ja inflaatiolla olisi keskinäinen riippuvuus. Rahaa oli kierrossa enemmän kuin koskaan, mutta se ei näkynyt perinteisessä inflaatiossa, vaan finanssimarkkinoilla, jossa tyhjästä luotujen sijoitusinstrumenttien hinnat nousivat taivaaseen. Keskuspankeilla ei ole ollut haluja tai mahdollisuuksia estää pankkeja luomasta tyhjästä virtuaalirahaa.

Eurooppa toistaa samoja virheitä, joilla epäonnistuttiin 1930-luvun laman ja monien sen jälkeisten talouskriisien selvittämisessä. Euroalueen ulkopuolella Iso-Britannia ajoi jo itsensä kriisiin leikkauspolitiikalla, kun yksityisen sektorin lisäksi julkinen sektori alkoi vähentää ostovoimaa.

Yksittäinen maa, kuten Suomi 90-luvulla, voi onnistua säästämään ja devalvoimaan itsensä kuiville globaalissa taloudessa, mikäli muut kuluttavat senkin edestä. Silloinkin sosiaaliset kustannukset ovat hirvittäviä, kuten Suomessa 90-luvulla. Mutta on täysin mahdoton ajatus, että koko Eurooppa voisi näin tehdä. Suomen, Saksan ja Hollannin ylijäämät ovat Kreikan, Italian tai Portugalin alijäämiä. Ongelmaa ei voi ratkaista puuttumalla ainoastaan alijäämiin.

Teoriassa koko Eurooppa voisi toki tehdä ylijäämää Kiinan ja muiden nousevien talouksien lailla, jos vaikkapa Yhdysvallat tekisi vielä nykyistäkin suurempaa alijäämää. Kestävää se ei kuitenkaan olisi. Eurooppa on globaalisti melko hyvin tasapainossa ja kärsii sisäisistä ongelmista.

Lääkkeet ovat vääriä paitsi kokonaisuuden kannalta myös yksittäisissä maissa. Italia on jo aiemmin tehnyt lähes kaiken, mitä kriisimailta vaaditaan. Kreikassakaan ongelma ei ole julkisen sektorin liian iso koko, vaan liian pienet verotuotot. Espanjan talous teki suuria ylijäämiä ennen kriisin alkamista.

Euroopassa on uskottavuusongelmia keskuspankin ja yhteisen talouspolitiikan ontumisen lisäksi. Merkittävin on veronkierto ja harmaa talous, sekä niistä seuraava julkisen sektorin liiallinen heikkous ja pieni verokertymä useissa jäsenmaissa. Euroopan on leikattava pois harmaan talouden syöpä, sen sijaan, että kuihdutetaan koko potilas hengiltä.

Euroopan keskuspankin roolin muuttaminen on tärkein ratkaisu. Keinotekoiset mekanismit, kuten EVM eivät ole uskottavia keskuspankin korvaajia viimekätisinä lainaajina. Mekanismien ympärille rakennettu kriisinhallinta myös ajaa Euroopan entistä syvemmälle lamakierteeseen, kun se keskittyy leikkauksiin ja estää talouden elpymisen.

Koska EU ei ole liittovaltio, eikä siitä pidä sellaista tehdä, ei keskuspankin roolin muuttaminen ole yksinkertaista. Ei voida ajatella, että jäsenvaltiot voisivat nostaa loputtomasti halpaa lainaa keskuspankista. Toisaalta epädemokraattisen komission vallan lisääminen on ongelmallista.

Vaikka talouskriisi syntyi yksityissektorilla ja siirtyi euroalueelle sen heikkouksien takia, on huomattava, että myös monien maiden päättäjät ovat toimineet vastuuttomasti, esimerkiksi Kreikassa, Islannissa ja Irlannissa.

Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat niin erilaisia, ettei perinteisen liittovaltion luominen ole järkevää. Raha- ja talouspolitiikka on kuitenkin luotava aivan uudelta yhteiseltä pohjalta, mikäli yhteinen raha halutaan säilyttää.

Toisena vaihtoehtona on euroalueen hajottaminen ja hallitsematon paluu kansallista taloutta paremmin heijastaviin kansallisiin valuuttoihin. Se taas aiheuttaisi välittömän romahduksen myös tähän asti talouskriisiltä selvinneissä maissa. Pienten talouksien asema globaalissa kapitalismissa ei myöskään ole kadehdittava.

Kreikan paluu drakmaan toisi mukanaan devalvaation suhteessa euroon, talletuspaon kiihtymisen maasta ulos, valtion euromääräisen jättivelan ja kaikkien yksityisvelkojen räjähdysmäisen kasvun sekä pankkien konkursseja. Kreikan ero Emusta tuottaisi odotuksia vastaavasta sekasorrosta myös Italiassa ja Espanjassa.

Suomi ei voi ulkoistaa ongelmia Etelä-Euroopan hoidettaviksi. Mikäli Etelä-Euroopan kulutuskysyntä romahtaa, romahtaa se ennen pitkää myös Suomessa. Suomenkin lainojen korkoero Saksaan on kasvanut, eikä meidän hyvä luokituksemme säily ilman eurooppalaisten rakenteiden muutoksia.

Kiviniemen hallituksen aikana Suomi hyväksyi useita pankkien ehdoilla tehtyjä tukipaketteja, jollaisia ei enää pidä hyväksyä. On oikein, että Suomi lähtee nyt siitä, että suurpankkien lainapääomia on sijoittajavastuun nimessä leikattava, kuten Kreikan uudessa paketissa. Myös jo hyväksyttyjen pakettien muut ehdot pitää saada lähtemään ihmisten, eikä sijoittajien tarpeista.

Olennaista on, että markkinat palvelevat ihmisiä ja muuta yhteiskuntaa omalla niille rajatulla tehtäväalueellaan. Markkinoille ja finanssipankeille ei saa antaa valtaa määrittää yhteiskunnan kehitystä.

Talous toimii hyvin silloin, kun kaikille halukkaille on tarjolla töitä. Julkisen sektorin tehtäviä ei saa peilata ainoastaan talouden kautta, mutta myös talouden toimivuuden kannalta on tärkeää olla syrjäyttämättä ihmisiä.

Rahapoliittisesti suvereeneilta valtioilta puuttuu maksukyvyttömyyden uhka, joten nämä valtiot voivat tehdä budjettialijäämiä taatakseen täystyöllisyyden. Järkevästi toimiva keskuspankki ei siis turvaa ainoastaan taloudellisilta kriiseiltä, vaan on välttämätön osa tehokasta kysynnänsäätelyä.

Olennaista ei ole kasvattaa talouden piiriä loputtomasti, vaan jakaa vaurautta nykyistä tasaisemmin. Vaikka kriisin ensiapu vaatii rahan määrän lisäämistä, on huomattava, että kriisin taustalla on vääriin paikkoihin kertynyt liika raha, joka etsii aina isompia tuottoja.

Rikkaat länsimaat eivät voi loputtomasti vastata nousevien talouksien haasteeseen lisäämällä velan määrää. On pystyttävä lisäämään hyvinvointia myös sellaisissa oloissa, joissa suurin talouskasvu tapahtuu vauraimpien maiden ulkopuolella.

***

Meille väitetään päivittäin, ettei markkinoiden vaatimille ratkaisuille ole vaihtoehtoja. Se ei ole totta, toisenlainen politiikka on mahdollista. Esimerkiksi seuraavilla keinoilla voidaan rakentaa talousjärjestelmää, joka sekä lisää demokratiaa, että korjaa finanssikapitalismin ja EMU:n viat.

1. Veroparatiisitalouden estäminen
* Velvoitetaan Euroopassa toimivat yritykset maakohtaiseen kirjanpitoon.
* Siirrytään kahdenvälisestä verotietojen vaihdosta monenkeskiseen.
* Verotetaan raskaasti rahaliikennettä veroparatiiseihin.

2. Rahoitusmarkkinoiden verottaminen
* Veron pitää kattaa kaikki transaktiot.
* Johdannaisia on verotettava vähintään yhtä paljon kuin muita transaktioita.
* Euroalueen lisäksi mukaan on saatava mahdollisimman monta maata, toisessa vaiheessa myös Euroopan ulkopuolelta. Britannian tai Ruotsin ei pidä antaa estää euroalueen toimia.

3. Haitallisen verokilpailun estäminen
* Yritysverotukselle on luotava EU:n laajuiset minimitasot.
* Päästökauppa on korvattava hiiliveroilla, järjestelmän ulkopuolisille maille on säädettävä hiilitullit.

4. Pankkien jakaminen talletus- ja investointipankkeihin * Pankkien jakaminen estää talletuksilla keinottelun ja turvaa luotettavan säästöpankkitoiminnan.
* Pankit eivät saa olla niin isoja, että niiden kaatuminen vaarantaa koko pankkisektorin.

5. Pankkien sääntely ja pääomittaminen
* Palkkiot lyhytaikaisista voitoista on kiellettävä.
* Veroparatiisien käyttö on kiellettävä keskuspankkirahoitusta käyttäviltä pankeilta.
* Pääomitusta annetaan pankeille verovaroista ainoastaan niiden omistusta vastaan.
* Pankkivalvonnan piiriin on siirrettävä hedge-rahastot sekä ns. varjopankit eli pankkien toimialalla toimivat yhteisöt, kuten johdannaiskauppaa käyvät vakuutusyhtiöt, pankkien taseisiin vaikuttavat tytäryhtiöt ja teollisuus- ja kauppakonsernien rahoitusosastot.

6. On perustettava julkisomisteinen “Kansanpankki”
* Pankin ei ole tarkoitus maksimoida voittojaan, joten se voi keskittyä luotettavan peruspankkitoiminnan turvaamiseen tavallisille ihmisille ja pienille yrityksille.

7. Harmaan talouden ja korruption alasajo * Hallintarekisterit on avattava julkisiksi koko Euroopan alueella ja niiden verotuskohtelu yhtenäistettävä.
* Kreikan ja muiden avustettavien maiden velvoitteet keskitetään haitallisen yksityistämisen ja julkisen palvelusektorin alasajon sijaan harmaan talouden, turhan hallinnon ja korruption vastaiseen taisteluun.

8. Euroopan keskuspankin roolin muuttaminen * EKP:stä on tehtävä viimekätinen lainaaja euroalueelle, keskuspankkirahan luojana sen uskottavuus voittaa verovaroista kerätyt järjestelyt.
* Keskuspankin on tarjottava edullista lainaa kaikille jäsenmaille määrätyissä rajoissa, velkakirjoja pitää ostaa kaikilta mailta niiden EKP-rahoitusavaimen suhteessa.

9. Johdannaiskauppaa pitää rajoittaa
* Lyhyeksimyynti on kiellettävä.
* Kaikki johdannaiskauppa on siirrettävä kahdenvälisestä (OTC) kaupankäynnistä julkiseen selvitykseen (clearing).
* Uudet arvopaperistettavat finanssituotteet on säädettävä luvanvaraisiksi tai luotava rekisteri sallituista kauppamuodoista.

10. Euroopan investointipankin roolin muuttaminen * Investointipankin kautta on kanavoitava työllistäviä, kestävää infrastruktuuria ja ympäristöteknologiaa kehittäviä investointeja.

11. Pelastuspakettien kokonaisvaltainen uusiminen * Poistetaan yksityistämisvaatimukset.
* Toteutetaan velkojen tasapuolinen ja kansalaislähtöinen sovittelu, mielellään luomalla ylikansallinen velkasovittelumekanismi. Juridista mallia voidaan hakea esimerkiksi Yhdysvaltain lainsäädännöstä.

12. On perustettava julkinen luottoluokituslaitos * Yksityisten laitosten luokituskriteerit on julkistettava ja niille on säädettävä lupajärjestelmä.

Konkreettisista toimenpiteistä osa on jo käytössä joissain maissa, osa on toteutettavissa heti ja osaan tarvitaan mukaan vähintään koko euroalue.

Monenkeskinen verotietojenvaihto, rahoitusmarkkinoiden verottaminen sekä yleinen rahoitusmarkkinavero ovat Vasemmistoliiton ohjelman lisäksi nyt myös Suomen hallituksen ohjelmassa. Vasemmistoliiton ohjelmassa ovat myös verokilpailun estäminen, pankkien pilkkominen, sääntelyn lisääminen, kansanpankin perustaminen sekä harmaan talouden alasajo. Merkittävä osa lopuista esityksistä on uusia suomalaisten puolueiden keskustelussa.

Emme saa nostaa käsiä ylös markkinavoimien edessä. Muuten demokratialle käy kuten maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen totesi, se surkastuu samaan asemaan kuin monarkia – pelkäksi viihteeksi ilman valtaa.

Tunnelma on ollut joka puolella mahtava, salit ovat täynnä, toreilla on runsaasti väkeä ja soppatykit tyhjenevät nopeasti. Erityisen ilahtunut olen siitä, miten paljon nuoria on ollut paikalla. Ilmassa on nyt paljon merkkejä siitä, että Vasemmisto on nimenomaan tulevaisuuden puolue.

Moni on huolehtinut siitä, miten ehdokkaat jaksavat tällaista pyöritystä. Voimaa tulee siitä innostuksesta, joka on selvästi aistittavissa joka puolella ja tietysti ihmisten tapaamisesta. Juuri ihmisten kohtaaminen, keskustelut ja väittelyt sekä suomalaisten huolten kuuntelu on paras osa vaalikampanjaa.

Nyt innostus alkaa näkyä myös gallupeissa. Ilta-Sanomien tänään julkaistun mielipidemittauksen mukaan kannatukseni olisi mennyt jo entisen pääministerin ja puhemiehen, SDP:n presidenttiehdokkaan Paavo Lipposen ohi. Tilannetta voi pitää historiallisena, sillä Vasemmistoliitto tai sen edeltäjät ovat viimeksi saaneet sosialidemokraatteja paremman tuloksen vuoden 1962 eduskuntavaaleissa. Unohtaa ei sovi sitäkään, että kolme viimeistä presidenttiä 30 viimeisen vuoden aikana on valittu demareiden riveistä.

Työväenpuolueiden kokonaiskannatuksen kannalta tämä on tietysti surullista. Lipponen sanoi Ilta-Sanomien vaalitutkassa, että presidentinvaaleissa on kysymys työväenliikkeen yhteistyötarpeesta ja siitä, mikä on asetelma vaalien toisella kierroksella. Juuri tästä on kyse.

Lipponen on nyt jätetty taakse, Soinin selkä on edessä eivätkä Haavisto ja Väyrynenkään ole enää kaukana.

Vaalikentillä olen lukemattomia kertoja kuullut, jonka mukaan toiselle kierrokselle haluttaisiin kunnon poliittinen kilpa. “Paras asetelma tulisi Niinistön ja Arhinmäen välille. Haaviston kanssa keskustelu menisi pelkäksi hymistelyksi”, sanottiin muun muassa Keski-Suomessa tänään. Siksi nyt tarvitaan työväen yhteistyötä ja punavihreää yhteistyötä. Se voi kanavoitua myös Vasemmiston kautta.

Uskon, että reaaliset mahdollisuudet toiselle kierrokselle ovat olemassa. Kuusi vuotta sitten viikko ennen vaaleja kannastaan epätietoisia oli 15 prosenttia äänestäjistä. Nyt heitä tuplasti enemmän. Se tarkoittaa, että vielä noin miljoona suomalaista ei ole päättänyt, ketä he tukevat vaaleissa.

MTV3:n tentissä kysyttiin mielipidettäni Sauli Niinistön esityksestä, jonka mukaan niin sanotuista laittomista lakoista pitäisi langettaa kovempia rangaistuksia. Niinistön mukaan sitä vaatii yhteiskuntarauha.

Tällä lausunnollaan Kokoomuksen presidenttiehdokas karisti viimeisetkin mielikuvan rippeet siitä, että hän olisi jonkinlainen työväen presidentti. Esiin astui vihdoin todellinen Niinistö, pääoman ja työnantajien presidentti.

Selvää kieltään puhuu myös se, keneltä Niinistö on kerännyt kampanjarahoituksensa. Erityisesti hänen presidenttitiehensä ovat investoineet yksityiset yritykset ja työnantajien etujärjestöt. Niinistölle rahaa lahjoittaneet yksityishenkilöt ovat kuin lista 2000-luvun 20 perheestä.

Itse olen saanut ammattiyhdistysliikkeeltä rahaa murto-osan siitä, mitä Niinistö on saanut yrityksiltä. Tästä tuesta olen ylpeä. Se kertoo, että järjestäytynyt ay-liike haluaa tukea ehdokasta, joka sen mielestä puolustaa työntekijöiden oikeuksia.

Mitä laittomiin lakkoihin tulee, niistä puhuminen on todellisuudessa harhaanjohtavaa, sillä työehtosopimuksen vastaisilla lakoilla ei itse asiassa rikota lakia vaan sopimuksia.

Tällaisiin korpilakkoihin ajaudutaan työpaikoilla usein siksi, että työnantaja ajaa työntekijät nurkkaan. Ne liittyvät lähes aina tilanteisiin, joissa työpaikoilla on meneillään yt-neuvottelut, irtisanomisuhka, ulkoistaminen tai esimerkiksi vuokratyön hankinta. Työnseisauksien ja ulosmarssien taustalla on lähes aina se, että työantaja ei ole kuullut työntekijöitä. Kyse ei ole siitä, että korpilakoissa vaaditaan lisää palkkaa.

Tästä suomalaisten työpaikkojen todellisuudesta Niinistö ei ilmeisesti ole tietoinen.

Keskustelua laittomuuksista ei pidä myöskään rajoittaa vain työntekijöihin. Pitää puhua myös siitä, miten lainvastaisuuksiin syyllistyneitä työnantajia kohdellaan. Myös työehtosopimuksia tai jopa työelämän lainsäädäntöä rikkoville työnantajille pitää langettaa nykyistä kovempia rangaistuksia.