Asiaton lehdistökatsaus

Rosa Meriläisen käymäläetiikka

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Tue, 19 Apr 2016 07:47:00 +0000

Converted document

Rosa Meriläinen puuttui taannoisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan tärkeään yhteiskunnalliseen ongelmaan: naisten miehiä pidempiin vessajonoihin. Ilmiö on kaikille tuttu, mutta sitä koskeva yhteiskuntatieteellinen tietämys on hyvin vähäistä. Jostakin syystä tutkimusta aiheesta ei liiemmälti ole.

Tämä kirjoitus sisältää yhtälöitä. Jos ne eivät näy kunnolla selaimessasi, voit ladata pdf-version.

Meriläinen nostaa pidempien käymäläjonojen selitykseksi miesten ja naisten käymälöiden erilaiset kapasiteettivaatimukset. Pisuaarit vievät kerta kaikkiaan vähemmän tilaa, joten miestenhuoneessa samaan neliömäärään mahtuu enemmän toimipisteitä. Meriläisen hypoteesi on mielenkiintoinen ja todenmakuinen. Meriläinen ehdottaa myös ratkaisua: ”Reiluinta ja järkevintä tilankäyttöä olisivat kaikille yhteisesti tarkoitetut vessat, joita siivotaan riittävän usein”.

Meriläisen ajatukset ansaitsevat tulla otetuksi vakavasti. Koska valtamedia ei näytä olevan kiinnostunut tästäkään tasa-arvokysymyksestä, päätimme pohtia sitä täällä Asiattoman sivuilla. Lähestyimme asiaa normatiivisen taloustieteen keinoin. Rajasimme tarkastelun oman kiinnostuksemme mukaisesti ravintoloiden wc-tiloihin, vaikka uskomme, että tulokset ovat käyttökelpoisia yleisemminkin.

Otimme lähtökohdaksi Meriläisen hypoteesin ja pohdimme seuraavatko hänen johtopäätöksensä siitä. Siis jos erot jonojen pituudessa johtuvat pisuaarien kapasiteettisäästöstä, ovatko yhteiset käymälätilat reiluin ja järkevin tapa organisoida ravintoloiden wc-palvelut? Entä voidaanko asiasta sanoa jotakin muuta kiinnostavaa?

Tarkastelut perustuvat yksinkertaiseen malliin (tai, kuten Asiattomassa tapaamme sanoa, tarinaan), joka on kuvattu tarkemmin jäljempänä. Yksinkertaisuudestaan huolimatta malli tavoittaa mielestämme jotakin olennaista Meriläisen visiosta. Analyysin tulokset ovat mielenkiintoisia.

Pohdimme ensiksi erillisiä käymälöitä. Kysyimme kuinka kiinteä käymälöille varattu tila tulisi jakaa miesten ja naisten wc-tilojen välillä. Otimme hyvinvoinnin mittariksi keskimääräisen jonotus- ja käyntiajan. Tuloksena on, että suurimman hyvinvoinnin saavuttaminen edellyttää, että naisasiakkaita kohden pitää varata enemmän wc-tiloja kuin miehiä kohden. Esimerkiksi jos mies- ja naisasiakkaita on yhtä paljon, yli puolet käymälätiloista tulisi varata naistenhuoneelle.

Mutta analyysi ei pääty tähän. Naisten jonotusaika on hyvinvoinnin kannalta parhaissa mahdollisissa wc-tiloissa edelleen miesten jonotusaikaa pidempi. Vaikka siis naisasiakkaille pitää varata enemmän tilaa, naiset jonottavat optimoidussa käymälässä silti miehiä pitempään. Tämä johtuu siitä, että miesten palveleminen on Meriläisen hypoteesin mukaisesti naisia halvempaa kapasiteettimielessä. On hyvinvoinnin kannalta järkevää palvella ”helppoja” asiakkaita nopeammin kuin ”vaikeita”. Toisin sanoen pelkästään havaitsemalla, että naisten jono on miesten jonoa pidempi, ei voida tehdä johtopäätöstä epäeettisestä käymäläsuunnittelusta.

Kolmas johtopäätös on kenties tärkein. Meriläisen väite siitä, että yhteiset käymälätilat olisivat reiluimpia ja järkevimpiä, ei pidä paikkaansa. Yhteiset wc-tilat ovat huonompia kummankin sukupuolen kannalta kuin yllä kuvatut hyvinvointioptimoidut erilliset wc-tilat. Sekä naiset että miehet jonottavat pidempään yhteisiin tiloihin kuin erillisiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että yhteiskäymälässä pisuaarien tuottamaa kapasiteettietua ei pystytä hyödyntämään lainkaan.

Meriläinen nostaa siis esille tärkeän kysymyksen siitä, kuinka meidän tulisi yhteiskuntana organisoida käymälät. Hänen hypoteesinsa pisuaarien kapasiteettisäästön keskeisyydestä ansaitsee tulla testatuksi empiirisesti. Mutta Meriläinen ei huomaa, että naisten pidempi wc-jono ei välttämättä ole seurausta syrjinnästä, vaan se voi olla tulos optimaalisesta wc-tilojen jakamisesta. Meriläisen ratkaisu, yhteiskäymälät, on ongelmallinen. Ratkaisu voi pidentää kaikkien, myös naisten jonotusaikaa.

Meriläisen mielenkiintoisen analyysin puutteet osoittavat, kuinka tärkeää asioiden tarkka pohtiminen on, ja kuinka formaali mallintaminen voi auttaa tässä.

Kiireinen lukija voi hyvin jättää lukemisen tähän. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin jatkaa. Seuraavassa osassa kuvailemme johtopäätösten taustalla olevaa ajattelua tarkemmin. Lopuksi pohditaan lähestymistavan rajoituksia, vaihtoehtoisia hypoteeseja jonon pituudelle ja esitämme toiveita tulevan asiaa koskevan tutkimuksen suunnasta.

Malli

Yleisiä oletuksia

Kuten sanottua, pohdimme asiaa ravintolakäymälöiden näkökulmasta. Jotta Meriläisen hypoteesin seuraukset voitaisiin nähdä mahdollisimman kirkkaina, oletetaan että naisten ja miesten välillä ei ole muuta eroa kuin istumavessojen vaatima lisätila pisuaareihin verrattuna. Toisin sanoen oletetaan, että naisten ja miesten vessakäynti kestää keskimäärin yhtä kauan, ja että naisten ja miesten täytyy käydä vessassa keskimäärin yhtä usein.

Nämä oletukset eivät varmaankaan ole täysin realistisia. Mutta kuten sanottua, ne helpottavat Meriläisen hypoteesin seurausten erottamista kaikista muista naisten ja miesten mahdollisten erojen vaikutuksista. Sukupuolten eroja ja näiden seurauksia pohditaan kirjoituksen viimeisessä osassa. Samassa osassa pohdimme muitakin lähestymistavan rajoitteita, joten kriittinen lukija haluaa ehkä vilkaista viimeistä osaa aina välillä.

Asioiden yksinkertaistamiseksi otimme eettiseksi periaatteeksi sen, että kaikkien, niin miesten kuin naistenkin wc:ssä ja jonossa viettämä aika on yhtä arvokasta. Toisin sanoen, mitä vähemmän aikaa ihmiset jonossa ja käymälässä yhteensä viettävät, sen parempi. Käymäläpuuhissa vietetty aika on poissa seurustelusta ja juomisesta, siis niistä aktiviteeteista, joita varten ravintolassa ollaan. Myös tätä ratkaisua pohditaan viimeisessä osassa.

Poisson-jakautunut jonon pituus

Mallinnamme käymäläjonon pituutta Poisson-jakauman avulla. Poisson-jakaumaan tai siitä johdettuihin jakaumiin voidaan päätyä monella tavalla. Yksi tapa olisi mallintaa wc-jonoa Poisson-prosesseihin perustuvan jonotusmallin avulla..

Yksinkertaisuuden vuoksi valitsimme hiukan erilaisen tavan. Oletetaan, että ravintolassa on nnaista ja m miestä, yhteensä siis m + n asiakasta. Ravintolaan on mahdollista rakentaa k = κ(m + n) istumakäymälää. Parametri κ siis kuvaa, kuinka monta istumakäymälää ravintolaan on mahdollista rakentaa asiakasta kohden. Naiset voivat käyttää vain istumakäymälöitä, sen sijaan miehille voidaan rakentaa pisuaareja. Oletamme yksinkertaisuuden vuoksi, että miehet käyvät ravintolan miestenhuoneessa vain virtsaamassa. Pisuaareja on mahdollista rakentaa 1 + α kappaletta yhtä istumakäymälää kohden.

Kuvatkoon luku θ sitä, kuinka monta miesten pisuaaria ravintolassa on miesasiakasta kohden. Parametri τ on vastaava naisten luku. Ravintolan pitäjän on siis valittava nämä luvut niin, että kokonaiskäymäläkapasiteetti jaetaan näiden kesken. Tämä voidaan esittää seuraavan yhtälön avulla:

(θ)/(1 + α)m + τn = κ(m + n).

Myöhemmän tarkastelun kannalta yhtälö on hyödyllistä jakaa kummaltakin puolelta asiakasmäärällä m + n ja kirjoittaa muotoon:

(θ)/(1 + α)μ + τ(1 − μ) = κ.

Tässä μ = (m)/(n + m) on miesten osuus asiakkaista.

Oletetaan aluksi luvut θ ja τ kiinnitetyiksi tiettyihin arvoihin. Myöhemmin pohditaan niiden optimaalista valintaa. Ravintolassa on siis θm miesten pisuaaria ja τn naisten wc:tä. Mallinnetaan käymälöihin menoa seuraavan yksinkertaisen mallin avulla. Kunkin asiakkaan täytyy mennä käymälään, ja asiakkaan on valittava mihin oman sukupuolensa käymälään menee. Asiakkaat eivät pysty koordinoimaan valintojaan, so. he eivät voi sopia keskenään kuka menee mihinkin käymälöistä.

Tämäntyyppisessä tilanteessa on luonnollista ajatella, että kukin asiakas valitsee käymälän täysin satunnaisesti. Jos kaikki muutkin tekevät niin, omaa jonotusaikaansa ei voi lyhentää valitsemalla käymälän jollakin muulla perusteella. Satunnainen käymälävalinta on tasapainokäyttäytymistä tässä mielessä.

Tarkastellaan esimerkin vuoksi naisia. Miesten tilanne on analoginen. Naisia on n kappaletta, ja he valitsevat wc:n täysin satunnaisesti. Valinta osuu tiettyyn käymälään siis todennäköisyydellä 1 ⁄ τn. Naisten wc-jonon pituuden jakauma on binomijakauma, ja todennäköisyys, että jonon pituus L on l on:

Pr(L = l) = (n!)/(l!(n − l)!)⎛⎝(1)/(τn)⎞⎠^l⎛⎝1 − (1)/(τn)⎞⎠^n − l.

Tarkasteluja voidaan tästä vielä yksinkertaistaa sopivasti raja-arvoistamalla. Tarkastellaan äärellisen sijasta äärettömän suurta ravintolaa. Annetaan naisten ja miesten lukumäärän kasvaa rajatta, kuitenkin niin että keskeiset suhdeluvut μ, κ, θ, τ pysyvät samoina.

Tästä on esimerkiksi se hyöty, että käymälöiden lukumäärän kokonaislukuluonnetta ei tarvitse murehtia. Äärettömän suuressa ravintolassa käymälöiden määrän suhde asiakasmäärään voi olla mikä tahansa (positiivinen) luku.

Tällöin esimerkiksi

lim_{n → ∞}Pr(L = l) = lim_{n → ∞}(n(n − 1)⋯(n − l + 1))/(n^l)⎛⎝1 − (1)/(τn)⎞⎠^− l(1)/(l!)τ^− l⎛⎝1 − (1)/(τn)⎞⎠ⁿ = (τ^− le^{− (1)/(τ)})/(l!),

eli äärettömän suuressa ravintolassa jonon pituus on Poisson-jakautunut parametrilla 1 ⁄ τ. Tulokseen päästään havaitsemalla, että tulon kaksi ensimmäistä termiä lähestyy ykköstä, kun taas viimeinen termi lähestyy lukua e^{− 1 ⁄ τ}.

Oletetaan vielä, että saman käymälän valinneet naiset järjestäytyvät jonoon täysin sattumanvaraisesti. Jos wc-käynnin pituus on w minuuttia, keskimääräinen yhteenlaskettu käynti- ja jonotusaika kun jonon pituus on l, on

t = (1)/(l)(w + 2w + … + lw) = (1)/(2)w(l + 1).

Näin ollen naisten keskimääräinen jonotus- ja käyntiaika äärettömän suuressa ravintolassa on

T_F = (w)/(2)⎲⎳_l p_ll + (w)/(2) = (w)/(2)(L_F + 1),

jossa L_F on keskimääräinen naisten jonon pituus.

Vastaavasti miesten jonon pituus on Poisson-jakautunut parametrilla 1 ⁄ θ. Ja keskimääräinen miesten jonotuksen ja käynnin yhteispituus on T_M = (w)/(2)(L_M + 1), jossa L_M on keskimääräinen jonon pituus. Tässä on siis käytetty Meriläisen oletusta siitä, että käynnin pituus on sama kummallakin sukupuolella.

Poisson-jakauman odotusarvo on sama kuin Poisson-parametrin arvo. Toisin sanoen L_F = 1 ⁄ τ ja L_M = 1 ⁄ θ. Pitkähköjen laskelmien lopputulos on siis hyvin yksinkertainen. Jonon odotettu pituus on kääntäen verrannollinen käymälöiden ja asiakasmäärän suhteeseen.

Normatiivinen analyysi

Kuten sanottua, otamme hyvinvoinnin mittariksi käymäläkäyntiin kuluvan kokonaisajan. Tätä valintaa pohditaan vähän enemmän kirjoituksen viimeisessä osassa.

Hyväntahtoisen yhteiskunnallisen suunnittelijan on siis pyrittävä mahdollisimman pieneen keskimääräiseen kokonaisaikaan. Miesten ja naisten keskimääräinen odotusaika on sama affiini muunnos keskimääräisestä jonon pituudesta. Näin ollen suunnittelijan ongelma voidaan yhtä hyvin kuvata keskimääräisen jonon pituuden minimointina. Keskimääräinen jonon pituus taas on

L = μL_M + (1 − μ)L_F = (μ)/(θ) + (1 − μ)/(τ).

Ravintolan kapasiteettirajoite on

(θ)/(1 + α)μ + τ(1 − μ) = κ.

Hyvinvoinnin maksimointi- eli hyväntahtoisen suunnittelijan ongelma on siis:

min_θ, τ⎧⎩(μ)/(θ) + (1 − μ)/(τ)⎫⎭ s.e. (θ)/(1 + α)μ + τ(1 − μ) = κ.

Tämä on helpoin ratkaista laskemalla ensin τ θ:n funktiona

τ = (κ(1 + α) − θμ)/((1 − μ)(1 + α)),

jolloin saadaan yhden muuttujan minimointiongelma

min_θ⎧⎩(μ)/(θ) + ((1 − μ)²(1 + α))/(κ(1 + α) − θμ)⎫⎭.

Tämän ensimmäisen kertaluvun ehto on

− (μ)/(θ²) + ((1 − μ)²(1 + α)μ)/([κ(1 + α) − θμ]²) = 0,

josta saadaan

(1)/(θ²) = ((1 − μ)²(1 + α))/([κ(1 + α) − θμ]²).

Tämä voidaan kirjoittaa pariinkin informatiiviseen muotoon, kunhan huomataan, että ((1 − μ)²(1 + α))/([κ(1 + α) − θμ]²) = (1)/((1 + α)τ²), jossa siis τja θ ovat optimaaliset arvot.

Ensimmäinen on

L²_M = (L²_F)/(1 + α).

Ja kun muistetaan, että jokaista naista kohden on varattu määrä C_F = τ = 1 ⁄ L_F wc-kapasiteettia, ja jokaista miestä kohti pisuaarisäästön vuoksi määrä C_M = (θ)/(1 + α) = 1 ⁄ [(1 + α)L_F], saadaan toinen informatiivinen muoto ensimmäisen kertaluvun ehdolle:

(1 + α)C²_M = C²_F.

Keskeiset tulokset nähdään suoraan näistä yhtälöistä. Ensimmäinen osoittaa, että eettisessä käymäläjärjestelyssä naisten jono on pidempi kuin miesten. Toinen puolestaan osoittaa, että naisille pitää eettisessä käymälässä varata enemmän tilaa kuin miehille.

Nyt täytyy enää osoittaa kolmas johtopäätös, eli se, että erilliset käymälät ovat parempia kummallekin sukupuolelle. Yhteisiin wc-tiloihin voidaan rakentaa vain istumakäymälöitä. Tällöin keskimääräinen jonon pituus on yksinkertaisesti

L_C = (1)/(κ).

Riittää siis osoittaa, että optimissa θ > κ ja τ > κ. Ensimmäisen kertaluvun ehdosta seuraa, että optimissa θ² = (1 + α)τ². Siis τ = (θ)/(√(1 + α)) ja θ = √(1 + α)τ. Sijoittamalla ensimmäinen kapasiteettirajoitteeseen saadaan

(θ)/(1 + α)μ + (θ)/(√(1 + α))(1 − μ) = (θ)/(1 + α)⎛⎝μ + ((1 − μ))/(√(1 + α))⎞⎠ = κ,

josta seuraa, että (θ)/(1 + α) > κ, jolloin luonnollisesti myös θ > κ. Samalla tavalla saadaan

(τ)/(√(1 + α))μ + τ(1 − μ) = τ⎛⎝(μ)/(√(1 + α)) + 1 − μ⎞⎠ = κ,

josta seuraa τ > κ.

Näin yhteiskäymälässä sekä naisten että miesten jono on pidempi, samoin kuin odotusaika. Yhteiskäymälään siirtyminen alentaa kaikkien hyvinvointia.

Laskelmien takana oleva intuitio on aika selvä. Jonotusaika on kääntäen verrannollinen käymälöiden ja asiakasmäärän suhteeseen. Pisuaarien kapasiteettiedun hyödyntäminen edellyttää, että rakennetaan myös vain miehille sopivia pisuaarikäymälöitä. Tästä hyötyvät sekä miehet että naiset, joille vapautuu näin kapasiteettia henkeä kohti enemmän kuin miehille. Näin ollen myös jonotusaika on lyhyempi.

Keskustelua

Olemme keränneet tähän joitakin pohdintoja lähestymistavan rajoitteista ja mahdollisista laajennuksista. Haluamme kuitenkin korostaa, että uskomme keskeisten johtopäätösten olevan aika robusteja. Kun miesten palveleminen on helpompaa, heitä kannattaa palvella nopeammin. Mutta pisuaarien antamaa säästöä ei kannata kokonaan siirtää miehille, vaan myös naiset saavat osan siitä. Siksi erilliset käymälät ovat kaikille parempi vaihtoehto.

Meriläisen hypoteesi

Otimme analyysissä Meriläisen kapasiteettihypoteesin lähtökohdaksi. Hypoteesia itseään täytyisi tietenkin testata empiirisesti. Toisin sanoen tulisi selvittää, mitkä ovat keskeiset syyt naisten wc-jonon pituuteen.

Malli

Käyttämämme malli on monella tavalla yksinkertainen. Mutta kuten edellä totesimme, uskomme, että toisenkinlaiset mallit tuottavat samansuuntaisen johtopäätöksen. Mutta olemme tietoisia lähestymistavan rajoitteista. Jäämmekin innostuneina ja nöyrinä odottamaan millaisia vastaväitteitä ja niiden tukena olevia mallinnusratkaisuja saamme nähdä.

Käymälässäkäyntiteknologian sukupuolierot

Oletimme, että naisten ja miesten wc-käynnin kesto on sama. Nämä ovat tuskin täysin realistisia oletuksia. Naisten käynti kestää luultavasti pidempään kuin miesten. Tämä johtuu osittain siitä, että naisten wc-käyntien aikana suorittamien toimenpiteiden kirjo on laajempi kuin miehillä.

Naisten ja miesten vessassakäyntitiheys on sekin erilainen, varmaankin sekä fysiologisista syistä että erilaisten juomatottumusten vuoksi. Miehet juovat enemmän ja suosivat olutta, naiset vähemmän ja juovat useammin viiniä. Oletukset onkin tehty sen vuoksi, että pystytään eristämään Meriläisen kapasiteettihypoteesin vaikutus muista tekijöistä. Emme usko, että oletusten väljentäminen muuttaisi johtopäätöksiä olennaisesti.

Epälineaarinen hyötyfunktio

Otimme jonotuksen kustannukseksi jonossa vietetyn ajan. Tämä on tietenkin yksinkertaistus. Voi esimerkiksi olla, että minuutin lisäjonotuksen aiheuttama kustannus on suurempi jos on odottanut jo 10 minuuttia kuin jos on odottanut vain minuutin. Kustannus voi olla eri sukupuolilla erilainen. Meriläinen esimerkiksi kuvaa värikkäästi raskauden vaikutuksia käymäläkäynnin frekvenssiin ja odotuksen kustannuksiin. Emme ole ottaneet tätä huomioon laskelmissa. Mutta uskomme, että perustuloksemme pysyvät voimassa, vaikka odotuskustannusta mallinnettaisiin vähän tarkemmin.

Muut kuin jonotuskustannukset

Meriläinen tuo kirjoituksessaan esiin myös toisenlaisia eettisiä kysymyksiä. Hän perustelee ehdotustaan yhteisistä vessoista myös sillä, että tämä järjestelmä ei nöyryytä ihmisiä, joille sukupuoli ei ole selvä juttu. Lähestymistapamme ei mallinna suoraan tätä mahdollisesti merkittävää hyötyä. Jos hyöty on merkittävä, voi olla että liioittelemme erillisten käymälöiden edullisuutta.

Emme myöskään ota huomioon erillisten käymälöiden vaikutusta lastenhoidon jakautumiseen sukupuolten välillä. Tämä on seikka jota Meriläinen myös pohtii kolumnissaan.

Ei-utilitaristinen etiikka

Eettinen lähtökohtamme on selkeän utilitaristinen. Muunkinlaisia valintoja voi toki tehdä. Jonkun mielestä naisten ja miesten tulemien samanlaisuus voi olla arvo sinänsä. Tällainen etiikka ajaa kannattamaan yhteisiä käymälöitä, vaikka sillä olisi kustannus. Näin ajatteleville laskelmamme tarjoaa mahdollisuuden pohtia oman etiikan toteuttamisen kustannuksia. Mutta kysymys on tietenkin viime kädessä omista arvoista.

Positiivinen analyysi

Analyysimme on normatiivinen siinä mielessä, että etsimme eettistä eli hyvinvointia maksimoivaa ratkaisua. Mutta myös aiheen positiivinen analyysi olisi kiinnostavaa. Kiinnostava kysymys on ainakin se, miten ravintolan oikeasti kannattaa valita wc-kapasiteetin määrä ja sen sukupuolijakauma. Tässä täytyy tietenkin miettiä millainen wc-kapasiteetti tarvitaan minkäkinlaisen tarjoilukapasiteetin ja tuotevalikoiman kanssa.

Mutta mielenkiintoinen on myös kysymys siitä, minkälaisen sukupuolijakauman voittoa maksimoiva ravintola haluaa ja miten wc-kapasiteetin jakauma vaikuttaa siihen. Voi esimerkiksi olla, että asiakkaat arvostavat sitä, että ravintolassa on toisen sukupuolen edustajia. Toisissa ravintoloissa voi olla päinvastoinkin. Olisi mielenkiintoista tietää miten ravintoloiden välinen kilpailu asiakkaista vaikuttaa kapasiteetin suuruuteen ja jakaumaan.

Toivottavasti tätä tärkeää aihetta käsittelevää teoreettista ja empiiristä tutkimusta nähdään tulevaisuudessa enemmän.

Kirjoitus on läpikäynyt kevytversion vertaisarvioinnista. Virheitä voi silti olla, ja lupaamme oluet niiden osoittajalle.

Tyhmät äänestäjät ja fiksut kuluttajat

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Tue, 19 Apr 2016 06:55:00 +0000

Tuomas Enbusken aprillipäivän kolumni koski markkinoita ja politiikkaa. Hieman yksinkertaistaen sanoma on, että markkinat tuottavat hyvän lopputuloksen, politiikka huonon. Tämä johtuu viime kädessä siitä, että ihmiset toimivat kuluttajina järkevästi, mutta äänestyskopeissa heitä on helppo höynäyttää.

Tämä kuulostaa hieman liian helpolta ja epäjohdonmukaiselta selitykseltä. Voiko olla niin, että kaupassa ihminen on järkevä, mutta äänestyskopissa ei?

Kirjassaan The Myth of the Rational Voter: Why Democracies Choose Bad Policies taloustieteilijä Bryan Caplan yrittää sovittaa nämä kaksi asiaa yhteen (kirjan sanomasta on muuten oma wikipedia-entry). Yritän tiivistää kirjan sanoman blogiin.

Usein demokraattista päätöksentekoa puolustetaan sillä, että vaikka suurella osalla äänestäjistä on puutteelliset tiedot politiikkavaihtoehdoista, johtaa enemmistöäänestys silti hyvään lopputulokseen. Tarkastellaan esimerkkinä äänestystilannetta, jossa ovat vastakkain vapaakauppa ja protektionismi.

Kysymys on vaikea, eikä suurella osalla äänestäjistä ole tietoa vapaakaupan hyödyistä tai haitoista. Epätietoisuudessa ei ole kuitenkaan mitään systematiikkaa: puolet aliarvioivat vapaakaupan hyödyt, puolet taas yliarvioivat. Äänestäjissä on myös niitä, jotka tietävät todelliset hyödyt ja haitat. Äänestyksessä käy nyt niin, että väärät uskomukset kumoavat toisensa ja asioista perillä olevat äänestäjät ratkaisevat äänestystuloksen. Lopputulos on hyvä. Kauppa on vapaata niin kuin pitääkin.

Caplanin mukaan tämä on kuitenkin liian ruusuinen kuva äänestäjistä. Suhteellisen edun periaatetta on opetettava yliopistoon tuleville fiksuille nuorille ihmisille tuntikausia, eivätkä kaikki omaksu sitä sittenkään. Asiattoman toimituskunnan tiedossa on ihmisiä, jotka ovat opiskelleet taloustieteen maisterin tutkinnon oppimatta taloustieteestä oikeastaan yhtään mitään. Suurin osa ihmisistä ei koskaan edes altistu tälle opetukselle, joten suuri yleisö on omaksunut periaatteen todennäköisesti vieläkin huonommin.

Anekdoottien lisäksi Caplan pommittaa lukijaa kyselytuloksilla, joiden mukaan äänestäjillä on systemaattisesti harhaisia taloususkomuksia. Esimerkiksi juuri vapaakaupan kohdalla äänestäjät systemaattisesti aliarvioivat kaupan hyödyt ja yliarvioivat haitat. Mediaaniäänestäjällä on väärä käsitys vapaakaupasta. Väärä siis siinä mielessä, että taloustieteellinen konsensus ja 1990-luvun Paul Krugman ovat sitä mieltä, että vapaakauppa on hyvä asia.

Toinen Caplanin väite on, että ihmiset tykkäävät omista uskomuksistaan ja nauttivat siitä, että toimivat niiden mukaisesti. Joissain tilanteissa ihmisten uskomukset ovat kuitenkin ristiriidassa heidän materiaalisen hyvinvointinsa kanssa.

Mikä sitten erottaa kuluttamisen ja äänestämisen? Suurin ero on se, että markkinoilla tehdyillä päätöksillä on oikeasti väliä. Vaikka miten haluaisit suosia suomalaista, tuontituotteiden alemmat hinnat tai parempi laatu houkuttelevat. Budjettirajoitteesi on todellinen. Jos teet markkinoilla väärän ostopäätöksen, kannat sen kustannukset itse. Monissa arkielämän päätöksissä harhaisten uskomusten mukaan toimiminen käy liian kalliiksi ja ihmiset toimivat omien uskomustensa vastaisesti, mutta järkevästi.

Äänestyspäätös sen sijaan ei vaikuta mihinkään. Se ei vaikuta vaalin lopputulokseen, eikä varsinkaan toteutuneeseen politiikkaan*. On helppoa äänestää tullien puolesta ja vapaakauppaa vastaan, koska siitä ei aiheudu mitään kustannuksia. Tarjolla olevien kulutustavaroiden hinnan ja laadun kannalta on ihan sama, miten äänestät, mutta oman uskomuksen mukaan äänestäminen lämmittää sydäntä ja olet naapuriasi parempi ihminen. Rakkaat, mutta väärät uskomukset yhdistettynä siihen, että äänestäminen ei vaikuta mihinkään, johtavat demokratioissa usein tyhmään politiikkaan.

On tietenkin epäselvää, onko Caplan lopulta oikeassa vai ei, mutta ainakin kirja on vakava yritys vastata alussa esitettyyn kysymykseen.

____________________________

* Suomen kuntavaaleissa pienissä kunnissa on joskus pikkiriikkistä hivenen suurempi mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuka ehdokas pääsee puoluelistan viimeisenä valtuustoon. Jotkut äänestäjät myös näyttävät tietävän tämän (esim. tämä ja tämä), mutta ei anneta näiden tulosten haitata hyvän tarinan juoksua.

Casino RAYale

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Sun, 21 Feb 2016 14:57:00 +0000

RAY on myöntämässä luvan Suomen toiselle kasinolle. RAY päätti järjestää kasinon sijoituspaikasta kilpailun, koska kilpailuhan johtaa tehokkaaseen lopputulokseen. Kaikki on siis hyvin, eikö niin?

Valitettavasti ei. Kilpailu ei missään nimessä ole aina tehokasta (ks. esim. tämä ja tämä). Kilpailutuksen hävinneen Oulun kaupunginjohtaja oli RAY:n päätöksestä ymmärrettävästi harmissaan ja kutsui kilpailuttamista turhaksi. Kilpailutuksen vahingollisuus ei kuitenkaan perustu häviäjien pettymykseen. Kilpailutus oli huono idea riippumatta siitä, mikä hanke lopulta vie voiton.

Tämä johtuu siitä, että eri paikkakuntien kasinohankkeet kampanjoivat ja liehittelivät RAY:tä saadakseen kasinoluvan. Kampanjointi ei kuitenkaan mitenkään lisännyt kasinon yhteiskunnallista hyötyä, joten kampanjointiin käytetyt resurssit valuivat täysin hukkaan.

Toki kilpailutus voi tuottaa RAY:lle jotain tietoa eri paikkakuntien soveltuvuudesta kasinon kotipaikaksi. Kasino kannattaa kuitenkin avata vain alueelle, jolla on mahdollisimman paljon pelaajia. Tällainen päätös lopulta myös tehtiin, koska viimeisellä kierroksella on mukana hankeita Tampereelta ja Turusta. Mutta tuskinpa RAY tarvitsi kilpailutusta tämän asian ymmärtämiseksi. On täysin epäselvää, mitä ihmettä RAY luuli oppivansa kilpailutuksen avulla.

Lopuksi on vielä pakko todeta se itsestäänselvyys, että kasinot ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. On käsittämätöntä, miksi niitä ei saa perustaa enempää, vaikkapa juuri Ouluun. Myös RAY on selvästi tätä mieltä. Muutenhan uutta kasinoa ei avattaisi tai jos avattaisiin, olisi lupa myönnetty hankkeelle, jonka asiakaspotentiaali olisi ollut mahdollisimman pieni.

Onko väliä maksaako Caruna veroa vai ei?

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Wed, 03 Feb 2016 12:39:00 +0000

Caruna-nimisen sähkönsiirtoyhtiön kuluttajahintojen korotukset ovat olleet uutisotsikoissa pari päivää. Niitä pidetään pöyristyttävinä. Sähkönsiirto on luonnollinen monopoli, ja ihmiset kokevat korotukset monopolivoiman väärikäyttönä.

Erityisen kuumaksi keskustelun on tehnyt kaksi seikkaa. Ensiksi, Caruna on ostanut sähkönjakeluverkkonsa jokin aika sitten valtionyhtiö Fortumilta. Toiseksi, Caruna ei ole maksanut juuri lainkaan veroja Suomeen hyvästä liikevoitostaan huolimatta. Yhdistettynä nämä kaksi ovat johtaneet syytöksiin siitä, että valtio on myynyt kansallisomaisuutta veronkiertäjille, ja näin menettänyt suuret määrät verotuloja.

Caruna-jupakkaan liittyy paljon muitakin kysymyksiä. Esimerkiksi sähkömarkkinoiden sääntelymekanismeista kirjoittaisi helposti oman, pitkän blogauksensa. Mutta tarkastellaan nyt vain yhtä seikkaa. Sitä, mitä tapahtuu jos valtio myy monopoliyrityksen ulkomaiselle yritykselle, joka pystyy kiertämään veroja,

Jotta asia tulisi mahdollisimman yksinkertaiseksi, lennähdetään tarujen Asiatonlandiaan. Siellä on myynnissä valtion omistama paikallinen sähkönjakelumonopoli. Kaupasta kilpailee kaksi ulkomaalaista yritystä, Nolona Ltd ja Sikana GmbH. Kisassa on mukana myös kaksi kotimaista yritystä, Asiattomalan Sähkö Oy ja ASS Oy.

Tilanne on sikäli jännittävä, että kaikki yritykset ovat yhtä tehokkaita. Ne pystyvät kaikki nyhtämään paikallisilta asukkailta saman, melko mukavan voiton monopoliasemansa turvin. Erona on se, että ulkomaalaiset kilpailijat pystyvät ovelilla kirjanpitotempuilla olemaan maksamatta lainkaan veroa. Suomalaiset yritykset sen sijaan joutuvat maksamaan verot.

Jotta saataisiin asiota vähän konkreettisemmiksi, ajatellaan, että yritysten saamien tulevien voittojen nykyarvo on 100 miljoonaa. Ulkomaalaisten yritysten omistajat saavat tämän kokonaan itselleen. Näin ollen monopoliyrityksen arvo ulkomaalaisille on 100 miljoonaa.

Suomalaiset yritykset saavat saman 100 miljoonan arvoisen voittovirran, mutta joutuvat maksamaan verot. Sovitaan, että verojen nykyarvo on vaikka 20 miljoonaa. Monopoliyrityksen arvo suomalaisille tarjoajille on siis 80 miljoonaa.

Kuluttajalle ei ole mitään väliä kuka voittaa. Jokainen yrityksistä laskuttaa voittaessaan saman monopolihinnan. Tähän sisältyy oletus siitä, että verot peritään niin, etteivät ne vaikuta yritysten hinnoitteluun. Mutta kuinka ollakaan, Asiatonlandiassa verotetaan sähkönjakelua juuri näin.

Valtio punnitsee kahdenlaista myyntistrategiaa. Kummassakin monopoliyritys huutokaupataan eniten tarjoavalle. Mutta valtio on huolestunut siitä, että jos ulkomainen yritys voittaa, verotulot jäävät saamatta. Siksi poliitikot harkitsevat huutokaupan rajoittamista vain kotimaisiin yrityksiin.

Katsotaan ensin, mitä tapahtuu, jos kaikki saavat osallistua. Ulkomaalaiset yritykset pystyvät tarjoamaan kohteesta enemmän kuin kotimaiset. Se on arvokkaampi niille, koska ne eivät maksa veroa. Koska yrityksen arvo kummallekin ulkomaalaiselle tarjoajalle on sama, ne kilpailevat hinnan hyvin lähelle arvostustaan, eli 100 miljoonaa. Jos et usko, katso vaikka tätä.

Valtio saa siis suurin piirtein 100 miljoonaa ja sähkömonopoli siirtyy jommalle kummalle ulkomaalaiselle. Valtion tienestit sähkömonopolista jäävät tähän, sillä ulkomaiset yritykset eivät maksa penniäkään veroa.

Jos vain kotimaiset yritykset saavat osallistua, valtio saa kaupasta vähemmän rahaa. Sähkömonopolin arvo kotimaisille yrityksille on vain 80 miljoonaa verojen takia. Koska monopolin arvo kummallekin kotimaiselle yritykselle on sama, hinta asettuu 80 miljoonan tietämille. Valtio saa siis kaupasta suurin piirtein 80 miljoonaa. Mutta tämä ei ole valtion ainoa tienesti, valtio saa tietysti myös ne 20 miljoonan verot. Eli valtio saa 100 miljoonaa.

Kaikkien, niin sähkömonopolin asiakkaiden kuin veronmaksajienkin kannalta on aivan yhdentekevää maksaako sähkömonopoli veroja vai ei. Ulkomaalaiset yritykset maksavat verot kauppahinnassa, kun taas kotimaiset veroina.

Ennen kuin joku kirjaimellisestiottaja kiihtyy, todetaan heti, että asiat ovat todellisuudessa monimutkaisempia. Mutta perusviesti on silti selvä: yritysten veronmaksu ei ole kiinnostavin asia, kun valtion omaisuutta myydään.

Sama pätee muuten julkisiin hankintoihin. Niistä saatamme hyvinkin puhua pian sotea käsittelevässä blogikirjoituksessa.

Onko kohtuuhintainen asuminen oikeudenmukaista?

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Mon, 25 Jan 2016 09:28:00 +0000

Tässä kirjoituksessa aiomme puhua oikeudenmukaisuudesta. Kirjoituksen pontimena toimii taannoinen Twitter-keskustelu Vasemmistoliiton johdosta väistyvän Paavo Arhinmäen kanssa. Keskustelu koski sitä, miten Helsingin asumiskustannukset saadaan laskemaan. Arhinmäen mielestä ns. kohtuuhintaiset tai ARA-asunnot ovat tässä avainasemassa, kun taas me olimme epäileväisempiä (T ja H) kyseisen politiikan suhteen.

Twitter on kuitenkin erittäin huono alusta omien ajatusten syvällisempään esittämiseen, joten teemme sen tässä blogikirjoituksen muodossa.

Arhinmäen ehdotus oli siis pakottaa rakennusliike rakentamaan kohtuuhintainen ARA-rakennus yhtä vapaarahoitteista tai kovan rahan rakennusta kohden. Kysymyksemme kuuluu, onko Arhinmäen ehdotus oikeudenmukainen.

Oikeudenmukaisuus tarkoittaa tietenkin kaikille eri asioita. Toiset esimerkiksi kannattavat suurempaa tulojen uudelleenjakoa kuin toiset. Mutta melkein kaikki voivat olla yhtä mieltä siitä, että samanlaisia ihmisiä tulee kohdella samalla tavalla. Tarkoitamme oikeudenmukaisuudella nyt tätä jälkimmäistä.

Tarkastellaan asiaa lukijoillemme tutun Asiattomalan kunnan avulla. Asiattomala muistuttaa kotoista Helsinkiämme, koska sielläkin asuntojen hintataso on reilusti yli rakennuskustannusten ja asukkaat vaativat poliitikoilta toimia asumiskustannusten alentamiseksi. Kunta päättääkin kaavoittaa keskustan läheisyydessä sijaitsevan Likkaniemen alueen asuinkäyttöön. Kunta päättää myös, että Likkaniemelle saa rakentaa kovan rahan talon vain, jos rakentaa viereen kohtuuhintaisen talon, jossa vuokratason on oltava 10 prosenttia markkinavuokraa alhaisempi. Nämä talot ovat siis vuokrasääntelyn alaisia. Lisäksi kunta valvoo asuntojen laatua niin, että vuokrasääntelyn alaiset asunnot ovat yhtä laadukkaita kuin kovan rahan asunnot.

Onko Asiattomala nyt oikeudenmukaisempi paikka, kun joka toinen rakennus Likkaniemessä on kohtuuhintainen?

Ihan ensimmäiseksi on todettava, että asuntojen kokonaismäärä ei kasva sen vuoksi, että osa Likkanieman taloista on vuokrasääntelyn alaisia. Likkaniemen asuntojen hinnat ylittävät reilusti rakennuskustannukset, joten käytännössä voittoa tavoittelevat rakennusliikkeet rakentavat sinne täsmälleen niin monta asuntoa, kuin Asiattomalan kunnanvaltuusto kaavoituspäätöksillään sallii. Tämä ei ole pelkkä Asiattomalan erikoisuus, vaan yleinen empiirinen tulos Likkaniemen kaltaisessa markkinatilanteessa (esim. tämä ja tämä).

On myös selvää, että vuokrasäänneltyjen asuntojen kysyntä ylittää niiden tarjonnan, koska hinta ei voi nousta tasapainottamaan epäsuhtaa. Kovan rahan asuntoihin valikoituvat asumaan ne, jotka arvostavat asuntoja eniten. Sen sijaan säänneltyihin asuntoihin syntyy jono ja kunnan on keksittävä, miten asunnot voisi jakaa halukkaille kuntalaisille.

Niin hassulta kuin tämä mekanismi meistä oikeassa maailmassa elävistä tuntuukin, Asiattomalassa säännellyt asunnot päätetään arpoa niitä hakeneille. Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että samanlaisia perheitä ei kohdella samalla tavalla. Toisin sanoen Asiattomalassa tulee asumaan perheitä, joista toinen sai sattumalta vuokrasäännellyn asunnon ja toinen ei, vaikka heidän elämäntilanteensa olisi täsmälleen samanlainen. Yleensä ihmisistä on väärin, jos valtio tai kunta kohtelee kahta yhtä köyhää tai rikasta ihmistä aivan eri tavalla. Mutta kohtuuhintainen asuminen tekee juuri näin.

Todellinen maailma on tietenkin hieman esimerkkiämme monimutkaisempi. ARA-asuntoja ei jaeta arvalla, kuten esimerkiksi Hitaksia, vaan valintamekanismi on mystisempi (ks. tämä ja tämä). Hakijoiden itsensä on melko mahdotonta tietää, ovatko he oikeutettuja tuettuun asuntoon ja yhtä vaikeaa äänestäjien on valvoa julkisten resurssien käyttöä. Nykyisestä käytännöstä kertoo paljon se, että itse asiassa arvonta olisi, edellä määritellyssä mielessä, oikeudenmukaisempi tapa jakaa ARA-asunnot. Ainakin ihmisiä kohdeltaisiin odotusarvomielessä tasa-arvoisesti.

Voi vain kuvitella, millainen kohu syntyisi, jos asumistukia, työttömyyskorvauksia tai vaikkapa opiskelupaikkoja jaettaisiin yhtä epäselvin perustein, tai jos kaikki köyhät eivät saisi tukia yhdenvertaisesti. Toki myös muiden tukien tapauksessa käy niin, että kaikki tukeen oikeutetut eivät tukea hae. Mutta tällöin on sentään selvää, että tukea saa, jos hakee ja täyttää tuen kriteerit. Näin ei tapahdu kohtuuhintaisten asuntojen tapauksessa.

Raha-aktivismi osa II: Sähköä seinästä, kookospähkinöitä pankista

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Wed, 06 Jan 2016 11:22:00 +0000

Täällä on jo aiemmin puhuttu pankkeihin ja rahaan liittyvästä aika oudosta keskustelusta ja raha-aktivismista.

Aktivistien ajatuksia on useimmiten aika vaikea seurata, ja aina ei voi olla varma mitä he oikein väittävät. Mutta merkittävä väite näyttää olevan, että pankit eivät todellisuudessa välitä varallisuutta ihmisiltä toisille, vaan "luovat rahaa". Ainakin joskus tähän liittyy väite, että pankkien antamat lainat "aiheuttavat säästämisen" eikä päinvastoin. Samoin tässä yhteydessä usein sanotaan, että rahan luominen antaa pankeille suuren vallan, joka pitäisi äkkiä ottaa niiltä pois. Samoin jollakin tavalla tämä kaikki johtaa siihen, että velka maailmassa lisääntyy.

Aiempi kirjoituksemme oli aika pitkä ja perusteellinen. Miksi tämä uusi? Kahdesta syystä.

Ensiksi, jäljempänä käsitellään näitä asioita yksinkertaisen tarinan avulla. Tämä käsittelytapa jäi vähän puuttumaan aiemmasta kirjoituksesta. Toinen syy ottaa asia uudestaan puheeksi on se, että haluamme sanoa pari sanaa asian käsittelystä tiedotusvälineissä, erityisesti Helsingin Sanomissa.

Raha-aktivistit saavat HS:ssä järjettömästi palstatilaa merkitykseensä nähden
Raha-aktivismi on pienen kuppikunnan hommaa, eivätkä aktivistien näkemykset perustu oikeastaan mihinkään tutkimukseen. Niillä ei siis ole mitään tieteellistä perustaa. Aktivistien yhteiskunnallinenkaan merkitys ei ole suuren suuri, joskin se näyttää olevan pienessä kasvussa. Sveitsin kansanäänestys rahanluonnista on varmaan osittain aktivistien aikaansaannosta. Myös niin sanottu elvyttävä kansalaisosinko (engl. QE for the people) vaikuttaa ajatuksiltaan perustuvan osittain aktivistien luulolle, että rahan jakaminen tekee maailmasta rikkaamman.

Huolimatta siitä, että kysymyksessä on pieni kuppikunta, jonka ajatukset eivät perustu tieteeseen HS on antanut valtavasti ja aika kritiikittömästi palstatilaa aktivistien näkemyksille, kerta kerran jälkeen.

Joitakin aikoja sitten lehdessä esimerkiksi haastateltiin yhdeksi "maailman johtavaksi rahajärjestelmien" tutkijaksi tituleerattua henkilöä. Kauppalehti kertoi saman henkilön olevan "modernin rahateorian" kehittäjä.

Haastateltu henkilö oli kuitenkin pienellä kirjoitettavan rahateorian asemesta isolla kirjoitettavan "Modernin Rahateorian" kehittäjä. Isokirjaiminen versio ei ole tiedettä, vaan eräänlainen aktivistien lahko tai kuppikunta, jolla ei ole tekemistä varsinaisen rahateorian kanssa.

Haastattelun ns. teoriankehittäjä ei ole koskaan tehnyt rahateoreettista tutkimusta eikä ole minkään muunkaan talouden tutkimuksen alan uranuurtaja. Asia olisi selvinnyt hyvin nopeasti käymällä haastateltavan kotisivulla tai soittamalla riippumattomalle raha- tai makroteorian asiantuntijalle mihin tahansa yliopistoon tai tutkimuslaitokseen. Tämän pitäisi tietenkin olla osa tavanomaista käytäntöä kun tieteestä ja tutkimuksesta raportoidaan. Nyt lukijalle syntyy täysin harhaanjohtava kuva alansa huippututkijasta, vaikka kysymyksessä on vain aktivisti ja blogaaja. Aktivistin juttuja voi halutessaan kuunnella täällä.

HS teki samoin hiljattain näyttävän henkilöjutun tunnetusta raha-aktivistista. Raha-aktivistin jutut kuulostavat aika samalta kuin "Moderni Rahateoria". Kenties joitakin eroja on. Kuten kuppikunnissa yleensä, raha-aktivistien keskuudessa ulkopuolisista olemattoman pieniltä kuulostavat erot saattavat liikkeen sisällä tuntua suurilta.

HS:n kolumnistina toimii myös tunnettu raha-aktivisti, joka usein kirjoittaa talouspolitiiikasta.

Tuorein näkemämme HS:n osallistuminen rahakeskusteluun oli äskettäinen tiedekolumni. Siinä kolumnisti esittää oman näkemyksensä pankkien tehtävistä ja rahan luonteesta vihaiseen sävyyn. Vihainen äänensävy mukaanlukien kolumni oli raha-aktivistien perustavaraa. HS:n tiedekolumneissa taloustiedettä on väärinkäytetty aiemminkin, kuten olemme todenneet esimerkiksi täällä ja täällä. Mutta tästä kolumnista tekee erityisen se, että se on ties kuinka mones HS:n julkaisema kritiikitön juttu raha-aktivistien näkemyksistä muutaman kuukauden sisällä. Kirjoitus herätti keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin HS:n mielipidepalstallakin, ks. tämä ja tämä.

Helsingin Sanomat siis antaa runsaasti palstatilaa raha-aktivisteille ilmiön olemattomaan yhteiskunnalliseen merkitykseen nähden. Aktivistien ajatuksia käsitellään täysin epäkriittisesti tavalla, jota pidettäisiin muun vastaavanlaisen marginaali-ilmiön kohdalla käsittämättömänä.

Liisa ja Leena paratiisisaarella
Palataan nyt raha-aktivistien näkemyksiin itseensä yksinkertaisen tarinan avulla. Tarina edustaa meidän yritystämme kuvata, mistä oikein on kysymys tavalla, joka on aiempaa kirjoitusta konkreettisempi.

Liisa ja Leena asuvat paratiisisaarella. Saarella voi tehdä vain kahta asiaa. Siellä voi joko kerätä kookospähkinöitä tai rakentaa majan. Majan rakentaminen kestää puoli vuotta, mikäli rakentamisaikana ei kerää lainkaan kookospähkinöitä. Henkiinjäänti edellyttää kuitenkin kookospähkinöiden syömistä myös rakennusaikana. Ajatellaan ensin, että kookospähkinöillä voidaan tehdä kauppaa, mutta majat pitää kunkin rakentaa itse. Oletus ei vaikuta mitenkään johtopäätöksiin, mikä todetaan jäljempänä.

Leenalla on jo maja ja kookospähkinöitä. Liisalla ei. Leena on valmis luopumaan 100 kookospähkinästä nyt jos saa vastineeksi vähintään 109 kookospähkinää vuoden päästä. Liisa haluaa rakentaa majan, ja on siksi valmis maksamaan vuoden päästä enintään 110 kookospähkinää saadakseen 100 kookospähkinää nyt.

On selvää, että Liisa ja Leena voivat tehdä molempia hyödyttävän vaihtokaupan. Leena antaa Liisalle 100 kookospähkinää nyt. Liisa rakentaa majan. Rakennushankkeen valmistuttua Liisa antaa loppuvuonna keräämistään kookospähkinöistä 109-110 kookospähkinää Leenalle. Kumpaan määrään Liisa ja Leena päätyvät, riippuu heidän välisensä kaupanteon yksityiskohdista.

Katsotaan esimerkiksi tilannetta, jossa kaupankäynnin tulos on Leenalle edullisin mahdollinen. Liisa maksaa tässä tapauksessa takaisin 110 kookospähkinää. Ylimääräiset 10 kookospähkinää ovat se hinta, jonka Liisa joutuu maksamaan Leenalle siitä, että tämä luovuttaa 100 pähkinää Liisan käyttöön vuodeksi. Yhden tämän päivän kookospähkinän hinta on siis 1.1 ensi vuoden kookospähkinää. Usein kun puhutaan tämän päivän ja tulevan kulutuksen suhteellisista hinnoista, puhutaan korosta. Toinen tapa ilmaista, että tämän päivän pähkinä maksaa 1.1 ensi vuoden pähkinää onkin todeta, että (reaali)korko on saarella 10 %.

Liisan ja Leenan vaihtohalukkuudesta johtuen korkotaso saarella voi siis olla jotakin 9 % ja 10 % välillä. (Siis jos kookospähkinän osien vaihdanta on mahdollista.) Tarkka korkotaso ei vaikuta johtopäätöksiin lainkaan, mutta oletetaan jatkossa että se on 10 %. Sitten ei tarvitse koko ajan olla sanomassa 9 tai 10 kookospähkinää ja niin edelleen.

Yksi luonteva tapa kuvata Liisan ja Leenan välistä kaupantekoa on sanoa, että Leena rahoittaa Liisan rakennusprojektin kookospähkinöiden avulla. Leena siirtää varallisuutta eli kookospähkinöitä Liisan käyttöön vastineeksi osuudesta Liisan tulevasta varallisuudesta eli työn hedelmistä. Korko- / hintataso kertoo, kuinka paljon huomispäivän varallisuutta on annettava vastineeksi tämän päivän varallisuudesta.

Liisa siis tekee investoinnin majaan, ja Leena rahoittaa investoinnin kookospähkinöillään. Leena säästää 100 kookospähkinää. Aiheuttaako Liisan tekemä investointipäätös Leenan säästöpäätöksen vai päinvastoin? Kysymyksessä ei selvästi ole mitään järkeä. Investointiprojekti tapahtuu, koska on olemassa sekä Liisaa että Leenaa hyödyttävä kaupankäynnin mahdollisuus. Yhtä järkevää olisi kysyä aiheuttaako minun kahviostokseni kahvilanpitäjän kahvinmyynnin vai päinvastoin. Mitään tolkullista vastausta tähän ilmeisen höpsöön kysymykseen ei ole.

Pankkitoiminta on kookospähkinöiden välittämistä
Kuinka tämä liittyy pankkitoimintaan? Jos saarella on pankki, Liisan ja Leenan rahoituskuvio voidaan hoitaa pankin kautta. Pankki antaa Liisalle 100 kookospähkinän suuruisen lainan 9-10 % korolla ja Leena tekee vastaavan talletuksen. Pankin toiminnan on oltava kannattavaa, joten se ottaa vaivan palkkana osan vaihdannan hyödyistä. Nämä hyödyt ovat 110 ja 109 kookospähkinän välinen erotus eli 1 kookospähkinä. Pankin omistajien saama hyöty on osuus tästä kookospähkinästä.

Liisan maksama korko on siis enintään 10 % ja Leenan saama jotakin vähän vähemmän. Pankin, Liisan ja Leenan osuudet riippuvat taas kaupankäynnin yksityiskohdista. Mutta oletetaan taas, että Liisan maksama korkotaso on 10 %. Se ei edelleenkään vaikuta tuloksiin.

On ihan sama, missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Leena voi esimerkiksi ensin viedä 100 kookospähkinää pankkiin. Pankki lupaa, että Leena saa ensi vuonna vähän alle 110 kookospähkinää. Pankki lainaa sitten pähkinät Liisalle 10 % korolla. Liisa saa pähkinät ja Leena pankkitalletuksen, jolla saa ensi vuonna vähän alle 110 pähkinää.

Mutta pankki voi yhtä hyvin ensin myöntää lainan Liisalle. Tällöin Liisa ja pankki sopivat, että Liisa antaa pankkiin ensi vuonna 110 kookospähkinää. Liisa saa vastineeksi palmunlehden, jossa lukee että pankki antaa ensi vuonna vähän alle 110 kookospähkinää sille, joka palauttaa lehden pankkiin. Liisa antaa palmunlehden Leenalle, joka antaa vastineeksi siitä heti 100 kookospähkinää. Liisa saa kookospähkinät. Leena vie palmunlehden pankkiin, joka lupaa antaa ensi vuonna vähän alle 110 kookospähkinää. Vuoden päästä pankki antaa Liisan sille maksamat pähkinät Leenalle. Kuten pankittomassa tilanteessa, Liisa saa 100 pähkinää nyt ja Leena vähän alle 110 ensi vuonna.

Muitakin tapahtumakulkuja voidaan keksiä. Kaikissa niissä on yhteistä se, että Liisa saa heti 100 kookospähkinää ja Leena saa vähän alle 110 pähkinää ensi vuonna. Pankkeja voi olla useita, ja Leenan ja Liisan tilit eri pankeissa. Palmunlehvän olemassaolo on yhdentekevää. Ainoa asia, joka merkitsee jotain on, se että Liisa saa tavalla tai toisella heti 100 kookospähkinää ja pankin tai pankkien tilikirjoihin tehdään merkinnät joiden perusteella Liisa joutuu maksamaan seuraavana vuonna 110 kookospähkinää. Näistä pieni osa päätyy pankin tai pankkien omistajille ja loput Leenalle.

Kuten pankittomassakin tilanteessa on järjetöntä kysyä, aiheuttiko talletus lainan / investoinnin vai laina / investointi talletuksen. Investointi syntyi, koska molempia osapuolia hyödyttävä kaupankäynti oli mahdollista. Syy-yhteyksien etsiminen on yhtä lailla järjetöntä. Lainan myöntämisen ja säästöpäätöksen järjestykselläkään ei siis ole mitään väliä.

Vain sellaisen lainan antaminen on mahdollista, joka vastaa sekä Liisan että Leenan hyväksymää kaupankäyntiä. Vain sellainen säästäminen on mahdollista, jota vastaa tällainen kaupankäynti.

Samoin on selvää, että pankin mukanaolosta huolimatta kysymyksessä on rahoitusjärjestely, jossa Leena rahoittaa Liisan investointia kookospähkinöillä. Kysymyksessähän on Liisan ja Leenan kannalta täsmälleen samanlainen kauppa kuin ilman pankkiakin.

Pankin tehtävänä on siis aivan ilmeisesti kanavoida todellista varallisuutta kookospähkinöiden muodossa Leenalta Liisalle. Aivan samoin pankit tekevät meidän kaikkien asuntovelallisten elämässä. Me saamme asunnon heti, mutta joudumme maksamaan sen työllämme myöhemmin. Tai ihan kuin luottokortilla ostettaessa: saat viinipullon nyt, mutta maksat sen työlläsi myöhemmin.

Pankki voi vain välittää kauppoja, joihin kaikki osapuolet suostuvat
Pankilla ei myöskään ole mitään erityistä valtaa saarella. Pankki ei pysty päättämään, minkälaisia investointeja saarella tehdään tai vastaavasti millaisia lainoja annetaan. Liisan ja Leenan halukkuus investoida tai lainata määrittelevät sen, millaisia hankkeita on mahdollista toteuttaa ja rahoittaa. Jos pankki yrittää tarjota lainaa liian korkealla korolla, Liisa ei halua sitä. Jos korko on liian alhainen, Leena ei suostu diiliin.

Esimerkiksi jos pankki kirjoittaa palmunlehteen, että lehden pankkiin palauttava saakin ensin vuonna vain 105 kookospähkinää, Leena ei anna siitä vastineeksi 100 kookospähkinää nyt. Rahoitusjärjestelyä ei synny, Liisa joutuu palauttamaan itse lehden pankkiin. Pankki ei voi synnyttää lainaamalla säästöjä tai investointeja, joihin ei liity kaikkia osapuolia hyödyttäviä kauppoja. Pankki ei voi tehdä kannattavaa liiketoimintaa muuta kuin ottamalla korkeintaan yhden kookospähkinän jokaista 100 lainattua kookospähkinää kohden.

Tämä ei muutu miksikään, vaikka saarella olisi paljon Liisoja ja Leenoja. Pankki voi vain toimia välittäjänä kaupoissa, joihin molemmat osapuolet suostuvat. Rahoitusjärjestelyjä syntyy niin monen kookospähkinän edestä kuin on Liisoja jotka haluavat ottaa lainaksi kookospähkinöitä ja Leenoja jotka haluavat antaa niitä lainaksi.

Kuinka paljon saarella on velkaa? Luonteva mittari velan määrälle on Liisojen lainaamien kookospähkinöiden määrä. Velkaa on siis nykyistä 100 kookospähkinää per Liisa. Velan määrä riippuu taas pelkästään kaikkia hyödyttävien kauppojen määrästä, eikä pankilla ole erityistä valtaa vaikuttaa siihen. Pankki ei voi toiminnallaan saada aikaan enempää velkaa kuin saarelaiset haluavat ottaa ja antaa.

Koron olemassaolo ei myöskään aiheuta minkäänlaisia ongelmia. Korko on ihan tavallinen hinta, joka kertoo kuinka monta ensi vuoden kookospähkinää nykyinen kookospähkinä maksaa.

"Rahan luominen" ei anna pankeille mitään valtaa
Mutta missä on raha? Pankkitalletus, esimerkiksi palmunlehti, johon on kirjoitettu, että palauttamalla sen pankkiin nyt saa 110 kookospähkinää ensi vuonna, on tietysti jossakin mielessä rahaa. Liisahan ostaa tarinan yhdessä versiossa tällä rahalla Leenalta tarvitsemansa kookospähkinät. Jos saarella on muitakin ihmisiä, voidaan kuvitella, että Liisa ostaa palmunlehdellä pähkinöitä Tiinalta, joka ostaa sillä pähkinöitä Leenalta joka vie sen pankkiin. Kauppojen ketju on monimutkaisempi.

Mutta edelleenkään palmunlehteen kirjoittaminen ei anna pankille mitään erityistä valtaa. Se ei vaikuta niihin säästämis-velkasuhteisiin, jotka saarella ovat mahdollisia yhtään mitenkään.

Aivan sama pätee, vaikka pankkeja olisi monta ja käytössä olisi palmunlehtiä hienostuneempi tietojärjestelmä. Pankki kenties luo jossakin mielessä rahaa, kun se merkitsee, että Liisalla on tilillä 100 kookospähkinää ja sillä saatavia 110 ensi vuoden kookospähkinöitä. Mutta pankki ei luo näillä tilimerkinnöillään yhtään kookospähkinää. Samoin tämä ns. rahanluonti on mahdollista kannattavasti vain, jos merkintää vastaa aito kaupankäyntimahdollisuus Liisojen ja Leenojen välillä. Rahanluonti ei anna mitään valtaa pankille.

Mikään ei muutu, vaikka pankki- ja rahajärjestelmä olisi monimutkainen
Todellinen rahajärjestelmä on tietysti aika paljon hienostuneempi, mutta tämä ei vaikuta perusjohtopäätökseen mitenkään. Saarelle voidaan kuvitella kuinka hienostunut rahajärjestelmä tahansa. Siellä voi olla keskuspankki, jolla on yksinoikeus painaa rahaa, sanotaan vaikka saaritaalereita. Keskuspankki voi valvoa pankkeja ja vaatia erilaisia varantoja ym. riskinhallintaa. Keskuspankilla voi olla minkälaisia muita tehtäviä tahansa. Vaihdanta saarella voi perustua rahaan. Saarella voi olla käteisen lisäksi luottokortteja ja muita vaihdannan välineitä.

Jos saarella on paljon Leenoja ja Liisoja, rahajärjestelmä voi helpottaa vaihdantaa monella tavalla. Kunkin Leenan ei tarvitse etsiä omaa Liisaansa, vaan hienostunut pankkisektori auttaa ihmisiä, jotka haluavat vaihtaa tulevia kookospähkinöitä nykyisiin löytämään niitä, jotka haluavat tehdä päinvastaisia kauppoja.

Rahan määrä voi myös vaikuttaa hintoihin esimerkiksi inflaation muodossa, joka tarkoittaa sitä, että samalla määrällä saaritaalereita saa vähemmän kookospähkinöitä ensi vuonna kuin seuraavana vuonna. Muitakin kiinnostavia rahataloudellisia ilmiöitä voi olla. Mutta yksi asia ei muutu. Nimittäin se, että vain sellaisia rahoitusjärjestelyjä voi syntyä, joihin kumpikin osapuoli suostuu. Ja ainoa asia, joka ihmisiä kiinnostaa on se, kuinka paljon varallisuutta eli kookospähkinöitä nyt ollaan valmiita vaihtamaan tuleviin kookospähkinöihin tai päinvastoin.

Raha sinänsä ei kiinnosta ketään, vain sillä saatavilla kookospähkinöillä on merkitystä. Olipa rahajärjestelmä millainen tahansa, inflaatio millainen tahansa, ja kaikki muut asiat millaisia tahansa, saarella voidaan tehdä vain järjestelyjä, joissa 100 kookospähkinää nyt vaihdetaan 109-110 kookospähkinään tulevaisuudessa. Nämä järjestelyt voivat näyttäytyä hyvinkin erilaisena rahanluontina tai muina kirjanpidollisina toimenpiteinä, riippuen siitä, miten rahoitusjärjestelmä toimii.

Esimerkiksi jos saarella on inflaatiota, nimellinen korko voi olla suurempi kuin 10 %. Mutta mitään rahoitustoimenpiteiden ketjua ei voi olla olemassa, joka ei johda jo monta kertaa todettuihin mahdollisiin vaihtokauppoihin.

Riippuen rahajärjestelmästä nämä järjestelyt saattavat vaatia erilaisia kirjanpito- ja muita järjestelyjä, mutta näillä ei ole sinänsä mitään merkitystä. Kukaan ei pysty synnyttämään muunlaisia investointeja, kukaan ei pysty aikaansaamaan lainoja tai talletuksia, joiden seurauksena on jokin toisenlainen nykyisten ja tulevien kookospähkinöiden jakauma.

Erityisesti pankeilla ei ole mitään valtaa synnyttää muunlaisia järjestelyjä. Kuten on jo useasti todettu, velkaa syntyy juuri niin monen kookospähkinän edestä kuin on kaikkia osapuolia hyödyttäviä kauppoja. Se, että velka on ilmoitettu rahassa, ei muuta tätä asiaa mitenkään. Hienostunut rahajärjestelmä mahdollistaa kenties monimutkaisten velkaketjujen olemassaolon ja velan hajautumisen. Liisa voi olla velkaa Tiinalle, joka on velkaa Miisalle, joka on velkaa Leenalle. Velkojen laskeminen yhteen voi johtaa isoon lukuun. Mutta tämä ei mitenkään muuta sitä, kuinka monta nykypäivän kookospähkinää on lainattu. Velkaa ei siis tässä, kiinnostavassa, mielessä ole yhtään enempää.

Hienostuneen rahajärjestelmän olemassaolo ei myöskään vaikuta pankkien perustehtävään. Juuri niin kuin taloustieteen johdantokurssilla opetetaan, pankit siirtävät varallisuutta Leenoilta Liisoille. Varallisuus ei ole rahaa, vaan todellista varallisuutta eli kookospähkinöitä.

Pankin kirjanpidon tai "rahan luomisen" tuijottaminen johtaa täydellisesti harhaan. Se, että pankki myöntää rahamääräisiä lainoja, ei ole muuta kuin kirjaamistoimenpide, joka ilmaisee, kuinka paljon kookospähkinöitä menee mihinkin suuntaan mihinkin aikaan.

Mikään raha-aktivistien johtopäätöksistä ei pidä paikkaansa
Raha-aktivistien väitteet eivät siis kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Pankit siirtävät varallisuutta, ihan niin kuin kaikki järkevät ihmiset jo tietävät. Se että arkikielessä "raha" ja "varallisuus" joskus sotketaan, ei tarkoita sitä että ne on sotkettu taloustieteen analyysissä. Pankeilla ei ole "rahanluonnin" vuoksi erityistä valtaa. Ne vain välittävät rahoitusjärjestelyjä, johon kaikki osapuolet suostuvat. Velka ei mitenkään lisäänny väistämättä rahajärjestelmän takia, myös sen määrää rajoittaa kannattavien rahoitusjärjestelyjen määrä. Velan ja koron olemassaolo eivät mitenkään riipu rahajärjestelmästä.

Koron olemassaolo ei myöskään aiheuta mitään erityisiä ongelmia rahataloudessa. Kiinnostava korko on reaalikorko, joka kertoo nykyisten ja tulevien kookospähkinöiden suhteellisen hinnan. Sama reaalikorko voidaan aikaansaada suuremmalla tai pienemmällä liikkeellä olevan rahan määrällä, tällä ei ole mitään väliä. Velat voidaan vaikka kaikki maksaa joka vuosi pois, tai olla maksamatta. Mitään pakkoa luoda lisää rahaa korkojen maksuun ei ole, toisin kuin aktivistit väittävät.

Saaren tarinaa voitaisiin jatkaa tuomalla mukaan tosielämässä tärkeitä piirteitä, kuten epävarmuus tulevasta, muut hyödykkeet (vaikka majat) kookospähkinöiden lisäksi ja laajentaa analyysi yhden vuoden sijasta pidemmälle ajalle. Mutta johtopäätös ei tästä muutu. Tällöin rahoitusjärjestelyt ovat sitä, että luovutaan monien hyödykkeiden kulutuksesta nyt, ja vastineeksi saadaan todennäköisyysjakauma tulevia hyödykkeitä. Mutta myös tässä tapauksessa vain sellaisia rahoitusjärjestelyjä voidaan tehdä, johon molemmat osapuolet suostuvat. Jonkun täytyy olla valmis luopumaan nyt kulutuksesta vastineeksi tulevaisuuden kulutuksen odotuksesta. Ja toisinpäin.

Ajatellaan rahaa, mutta huolellisesti
Rahaa on kiva ajatella ja sitä kannattaa ajatella. Sivistynyt elämä ei ole mahdollista ilman laajaa yhteiskunnallista työnjakoa, ja se taas on mahdotonta ilman hienostunutta kirjanpito-, eli rahajärjestelmää. Emme myöskään halua väittää, että raha olisi täysin neutraalia, niin kuin se yksinkertaisessa saaritarinassa oli: rahaa manipuloimalla voi vaikuttaa todellisten hyödykkeiden syntymiseen ja jakautumiseen esimerkiksi epävarmuuden ja hintajäykkyyksien vuoksi.

Saaren maailmaa voitaisiin muutenkin rikastaa monin tavoin, se on hyvin yksinkertainen. Mutta silti tarina on hyödyllinen. Nimittäin jos raha-aktivistit tai muut haluavat kritisoida yllä esitettyjä johtopäätöksiä, heidän on kyettävä kritisoimaan saaresta kertovaa tarinaa. Heidän on osoitettava mikä saaren maailmassa on vialla ja kuinka sitä tulee korjata, jotta päädytään erilaisiin tuloksiin. Jäämmekin mielenkiinnolla odottamaan raha-aktivistien omaa saaritarinaa.

Sitä odotellessa oma johtopäätöksemme on tämä. Raha on vain väline, ja kaikki ihmisten tavoitteet liittyvät ja niiden pitääkin liittyä oikeisiin hyviin asioihin, kuten kookospähkinöihin. Raha-aktivismin ongelma on tässä: aktivistit tuijottavat todellisuuden sijasta tilikirjaa.

Asiattoman vuosi 2015: Top 5

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Thu, 31 Dec 2015 13:32:00 +0000

On jälleen tullut aika listata vuoden parhaat kirjoituksemme. Jo perinteeksi muodostuneen listan valintakriteerinä on käytetty Asiattomassa kehitettyä algoritmia, joka ottaa huomioon niin lukukertojen, jakamisten kuin kommenttienkin määrän.

Tässä se siis on, Asiattoman vuoden 2015 Top 5:

1. Asiaton kirjallisuuskatsaus: Suomen talouspolitiikan tulevaisuus. Keskimmäinen ja kaikkein uuvuttavin pienen Patomäki-trilogian teos. Kuten alkuperäisessä Star Wars -trilogiassa, myös tässä keskimmäinen osa osoittautui parhaaksi. Kirjoitus on samalla blogin ensimmäinen kirja-arvio, vaikka kirja jäikin kesken. Trilogian muut osat löytyvät täältä ja täältä. Myös Heikki Patomäki kirjoitti useita suopeita vastauksia näkemyksiimme. Niissä hän kertoi keskustelun kannalta niinkin olennaisia seikkoja kuin, kuka oli pomomme siviilityössämme ja miten meistä on suora yhteys Augusto Pinochetin hirmuhallintoon. Lopulta trilogia päätyi myös TV-formaattiin. Elokuvaoikeuksista käydään parhaillaan neuvotteluja.

2. Talouskielioppi toimittajia varten - lyhyt oppimäärä. Tämäkin kirjoitus voidaan nähdä osana laajempaa juttusarjaa, jossa käsiteltiin talouspuhetta, talouspuhepuhetta puhuvia talouspuhetutkijoita ja taloustieteen väärinymmärtämistä. Samaan kategoriaan kuuluvia kirjoituksia olivat mm. tämä, tämä ja tämä.

3. Asiaton maahanmuuttokeskustelu. Tähän ei ole mitään lisättävää.

4. Elämää ryömintäkaistalla. Muistutimme, miksi maksuttomuus on usein tyhmää. Saman muistutuksen annoimme pysäköinnin suhteen. Uskokaa tai älkää, mutta kirjoitus on paljon velkaa Springfieldin akvaariolle.

5. Minä kaavoitin kiitotien päähän. Kirjoituksessa Asiaton kantaa vaatimattoman kortensa kekoon Helsingin asuntopolitiikan pullonkaulojen avaamisessa. Asuntopolitiikka oli aiheena myös useissa muissa kirjoituksissa (mm. tämä, tämä ja tämä).

Hyvää uutta vuotta, toivoo Asiattoman väki.

Miksi tiedämme niin vähän asuinalueiden eriytymisen vaikutuksista?

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Tue, 22 Dec 2015 16:26:00 +0000

Hesarissa julkaistiin hiljattain kaksi juttua pääkaupunkiseudun eriytymisestä ja sosiaalisen sekoittamisen politiikan toimivuudesta. Ensimmäisessä kerrottiin uudesta Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta tutkimuksesta ja toisessa virkamiehiltä pyydettiin kommenttia tuloksista.

Jutut olivat kummallisia, koska niissä ei puhuttu oikeastaan lainkaan siitä, onko asuinalueella jokin vaikutus siellä asuviin ihmisiin. Tämä on outoa, koska vain ihmiset voivat voida huonosti, olla onnellisia tai menestyneitä elämässään, eivät asuinalueet. Kummassakaan jutussa ei kuitenkaan siteerata yhtään tutkimustulosta liittyen siihen, miten asuinalue vaikuttaa asukkaisiin.

Sosiaalisen sekoittamisen yhteydessä asuinalueen tai naapuruston vaikutuksella ei tarkoiteta asuinalueen viihtyvyyttä (kukapa ei haluaisi asua mahdollisimman viihtyisällä alueella), vaan nimenomaan sitä, miten naapuruston sosioekonominen rakenne tai kirjo vaikuttaa alueella asuvien ihmisten menestykseen elämässä. Onko esimerkiksi niin, että köyhien perheiden lapset menestyvät paremmin koulussa, jos luokkakavereiden sosioekonominen tausta on mahdollisimman kirjava? Tai paranevatko työmahdollisuudet, jos työttömät eivät ole keskittyneet tietyille alueilla vaan ovat jakautuneet tasaisemmin eri alueille? Jos näin on, sosiaalisella sekoittamisella voidaan parantaa ihmisten elämää.

Tällaisiin naapurustovaikutuksiin liittyy useita mielenkiintoisia kysymyksiä. Keskitymme tässä kirjoituksessa kuitenkin vain yhteen niistä eli siihen, miksi eriytymisen vaikutuksista tiedetään niin vähän. Tähän kysymykseen keskittyminen voi tulla joillekin yllätyksenä, koska miten ihmeessä naapurustolla muka ei olisi vaikutusta, jos kerran sosiaalinen sekoittaminen on niin keskeinen osa kaupunkisuunnittelua ja asuntopolitiikkaa.

Joka tapauksessa kysymystä on hedelmällistä lähestyä Asiattoman tyyliin tarinan avulla.

Ajatellaanpa, että kirkasotsainen yhteiskuntatieteen väitöskirjan tekijä on kiinnostunut autoilun yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hän on erityisen kiinnostunut siitä, onko automerkillä vaikutusta ihmisen menestykseen, kuten tuloihin (esimerkin viesti ei muutu, vaikka tulojen sijaan katsottaisiin työttömyyttä tai muita sosiaalisia ongelmia). Tutkija on myös kiinnostunut autoilun ylisukupolvisista vaikutuksista eli siitä, onko perheen automerkillä vaikutusta lapsen menestykseen aikuisiällä. Tutkijaa ei siis kiinnosta, onko Mersulla mukavampi ajaa kuin Ladalla, vaan nimenomaan se, miten automerkki vaikuttaa tuloihin.

Yksinkertaistetaan tarinaa vielä siten, että maailmassa on vain kaksi automerkkiä: Lada ja Mersu. Väitöskirjan tekijä tekee huolellisen tilastotieteellisen tutkimuksen, joka perustuu suureen satunnaisotokseen autoilijoista. Lisäksi hän kerää taustatietoja autoilijoiden tuloista, koulutuksesta ja ennen kaikkea nykyisestä automerkistä sekä perheen automerkistä silloin, kun autoilija oli itse lapsi.

Tutkimuksen tulokset ovat selkeät: ladakuskien tulot ovat selvästi pienemmät kuin mersukuskien. Tutkija havaitsee myös, että ladakuskien lapset ovat aikuisiällä pienituloisempia kuin mersukuskien lapset. Tulokset uutisoidaan laajalti, eivätkä ne jää poliitikoilta huomaamatta. Syntyneen poliittisen paineen myötä liikenne- ja viestintäministeriö ehdottaakin uutta politiikkaohjelmaa, jossa valtio ostaa Mersuja ja myy niitä Ladojen hinnalla, jotta mahdollisimman moni perhe pystyy hankkimaan Mersun ja siten takaamaan lapsilleen paremman tulevaisuuden.

Palataanpas sitten takaisin todellisuuteen. Kukaan ei tietenkään ajattele, että automerkki vaikuttaa ihmisten menestymiseen elämässä. Jokainen ymmärtää, että vain hyvätuloisilla on varaa Mersuun. Korkeat tulot siis aiheuttavat sen, että joku ajaa Mersulla, ei toisin päin.

Miksi sitten tämä melko lapsellinen ja pitkä esimerkki? Siksi, että naapurustovaikutusten arvioinnissa törmätään täsmälleen samanlaisiin ongelmiin. Kuten automerkit, myös asuinalueet eroavat toisistaan. Jotkut alueet ovat lähempänä keskustan palveluita tai merenrantaa, jotkut kauempana.

Melkeinpä kaikki perheet haluaisivat asua hyvällä asuinalueella, mutta suurituloiset voivat maksaa asunnoista enemmän ja pääsevät asumaan hyville alueille. Koska asunnon hinta toimii pääsylippuna hyvälle asuinalueelle, alueiden laatuerot johtavat asuinalueiden eriytymiseen tulojen mukaan täsmälleen samalla tavalla, kuin automarkkinat eriytyvät rikkaisiin mersukuskeihin ja köyhiin ladakuskeihin.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö asuinalueella voisi olla vaikutusta ihmisten menestykseen. Erilaisia mahdollisia mekanismeja esitellään esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Tämän kirjoituksen pointti on yksinkertaisesti se, että vaikutusten löytämiseksi tutkimusasetelman täytyy olla erityisen hyvä. Vertaamalla köyhillä ja rikkailla alueilla asuvien menestystä ei voida luotettavasti sanoa mitään asuinalueen vaikutuksesta. Kirjoitimme jo aiemmin vastaavanlaisesta ongelmasta muussa yhteydessä, mutta kerrataan asia lyhyesti eriytymisen tapauksessa.

Tyypillisesti tutkimuksissa ei vain vertailla eri naapurustoissa asuvien tuloja, vaan yksilöiden omat ominaisuudet pyritään kontrolloimaan tai vakioimaan mahdollisimman hyvin. Tavoitteena on siis vertailla mahdollisimman samankaltaisten, mutta eri naapurustoissa asuvien tuloja. Jos tutkijan havaitsemien ominaisuuksien suhteen muuten samanlaisten ihmisten tulot eroavat riippuen esimerkiksi naapuruston tulotasosta, voidaan päätellä, että tuloerot johtuvat eroista naapurustoissa eli naapurustolla on itsenäinen vaikutus ihmisten tuloihin.

Tähän lähestymistapaan liittyy useita ongelmia, kuten se, mitä yksilön ominaisuuksia tutkijan pitää kontrolloida ja mitä ei. Suurin ongelma on kuitenkin se, että tutkija ei voi havaita kaikkia ihmisten tuloihin vaikuttavia tekijöitä. Voi esimerkiksi olla, että ihmiset, jotka ovat taitavia työpaikkojen etsinnässä ovat myös taitavia asunnonetsijöitä. Tai joillakin ihmisillä on enemmän sosiaalisia kontakteja ja siten tietoa hyvistä työpaikoista ja asunnoista. Tällaiset ihmiset löytävät paitsi paremmin palkattuja töitä myös päätyvät hyville asuinalueille muiden suurituloisten seuraan. Jos tutkija ei havaitse, eikä siten pysty kontrolloimaan näitä ominaisuuksia tulojen vertailussa, näyttää siltä, että paremmassa naapurustossa asuminen aiheuttaisi myös korkeammat tulot.

Kolmas sekoittava mekanismi voi olla vaikkapa se, että kahdesta muuten samanlaisesta perheestä se, jolla on turvatumpi työpaikka, saa suuremman asuntolainan ja pääsee siten paremmalle alueelle. Jos toisen perheen työttömyysriski myöhemmin realisoituu, huonommassa naapurustossa asuvalla on alhaisemmat tulot, mutta tuloeroilla ei tässäkään tapauksessa ole mitään tekemistä naapuruston kanssa.

Ei ole sinällään tärkeää, mikä näistä tutkimustuloksia mahdollisesti vääristävistä tarinoista on totta. Tärkeää on se, että on olemassa uskottavia vaihtoehtoisia selityksiä sille, miksi yksilön ja naapuruston tulotasot ovat korreloituneet. Naapurustovaikutuksia tutkivan tutkijan vastuulla on osoittaa, että hänen tutkimuksessaan näitä harhalähteitä ei ole.

Näistä ongelmista johtuen esimerkiksi lääketieteessä lääkkeiden vaikutuksia tutkitaan satunnaistettujen koeasetelmien avulla. Satunnaistaminen takaa sen, että oikeaa lääkettä saaneet ovat kaikilta (tutkijan havaitsemilta ja havaitsemattomilta) ominaisuuksiltaan keskimäärin samanlaisia kuin lumelääkettä saaneet. Näin ollen, jos oikeaa lääkettä saaneet paranevat ja lumelääkettä syöneet eivät, voidaan paraneminen lukea lääkkeen ansioksi. Samaan pyritään yhä useammin myös taloustieteen (katso tämä tai tämä) ja muiden yhteiskuntatieteiden puolella (katso tämä tai tämä).

Useimmiten joudutaan tyytymään asetelmiin, joissa tutkija ei ole pystynyt satunnaistamaan perheiden asuinpaikkaa, mutta joissa perheetkään eivät ole voineet vaikuttaa asuinvalintaansa täydellisesti. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi kaupungin vuokrataloihin sijoittumisessa, jos perheet joutuvat jonottamaan asuntoa ja ottavat vastaan ensimmäisen vapautuvan asunnon. Joskus, ei toki aina, tällainen tilanne on tarpeeksi lähellä aitoa koeasetelmaa ja siten tuottaa luotettavia tuloksia naapurustovaikutuksista.

Suomen osalta tiedossamme ei kuitenkaan ole yhtään tutkimusta, jossa olisi käytetty näin uskottavaa tutkimusasetelmaa. Luotettavaa tietoa naapurustovaikutuksista Suomessa tai Helsingissä ei siis kerta kaikkiaan ole, eikä tätä tiedon puutetta voida mitenkään korvata kertomuksilla yksittäisistä ikivanhoista tapahtumista jossain muussa maassa.

Tämä puute tulisi tiedostaa nykyistä paremmin asuinalueiden eriytymistä ja sosiaalista sekoittamista koskevassa julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Oudoksi tilanteen tekee se, että nykyään lakien vaikutusanalyysiä vaaditaan joka suunnalta, mutta jostain syystä sosiaalisen sekoittamisen osalta näin ei tehdä.

Pitääkö pysäköinnin olla ilmaista?

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Tue, 08 Dec 2015 17:01:00 +0000

Helsingin kaupunki on viime aikoina nostanut asukaspysäköinnin hintaa. Joillekin hinnan korotus on tullut järkytyksenä ja he näkevät kaupungin toimet pelkkänä rahastuksena.

Usein parkkimaksuja perustellaan sillä, että maksullisuus vähentää autoilua ja siten ruuhkia. Toinen usein esiin nostettu ongelma on se, että parkkipaikkojen määrä ei määräydy markkinoilla vaan esimerkiksi pysäkointinormien kautta, mikä johtaa tehottomaan maankäyttöön. Molemmat näistä ovat aitoja ongelmia ja aiheuttavat merkittäviä yhteiskunnallisia kustannuksia.

Haluamme nyt kuitenkin tarkastella parkkimaksuja ainoastaan autoilijoiden näkökulmasta. Eivät kai autoilijat sentään itse hyödy parkkimaksuista?

Asiattomalan kunnassa Asfalttikankaan asuinalueella asuu 200 autoilijaa. Autoilijoiden arvostus tai maksuhalukkuus parkkipaikkoja kohtaan vaihtelee. 50 autoilijaa on valmis maksamaan parkkipaikasta 10 euroa päivässä ja loput 150 vain 5 euroa.

Jos pysäköintipaikkoja olisi yhtä paljon kuin autoilijoita, ilmainen pysäköinti maksimoisi Asfalttikankaan autoilijoiden hyvinvoinnin. Eniten ilmaisuudesta hyötyisivät ne autoilijat, jotka olisivat valmiita maksamaan paikasta 10 euroa, mutta saisivat ne nyt ilmaiseksi. Kokonaisuudessaan autoilijat hyötyisivät ilmaisista parkkipaikoista 1250 euroa (50x10 + 150x5).

Asfalttikankaalla on kuitenkin vain 50 pysäköintipaikkaa. Koska paikat ovat ilmaisia eikä autoilijoilla ole mitään keinoa ilmaista arvostustaan, yksittäinen paikka päätyy vain 25 % todennäköisyydellä sitä eniten arvostavalle. Paikoista koituva kokonaishyöty on nyt 312,50 euroa. Paikoista voitaisiin saada hyötyä 500 euroa, jos ne voitaisiin jakaa niitä eniten arvostaville.

Asfalttikankaan autoilijoiden yhdistyksen puheenjohtajaa tilanne sapettaa, koska hän arvostaa parkkipaikkaa 10 euron edestä, mutta saa parkkipaikan käyttöönsä vain joka neljäs päivä. Hän on kuitenkin talousviisas ja ehdottaa Asiattomalan valtuustolle, että Asfalttikankaalle on asetettava 6 euron parkkimaksu. Muiden autoilijoiden pöyristyksestä ja vastustuksesta huolimatta valtuusto hyväksyy esityksen.

Mitä vaikutuksia parkkimaksulla on? Vain 50 autoilijaa on valmis maksamaan parkkipaikasta näin paljon, joten paikat päätyvät niitä eniten arvostaville. Paikan saavat autoilijat joutuvat maksamaan kunnalle yhteensä 300 euroa parkkimaksuina, mutta saavat parkkipaikan joka päivä. Parkkimaksut eivät ole kokonaishyvinvoinnin kannalta kustannus, vaan ainoastaan tulonsiirto autoilijoilta kunnalle. Parkkimaksut voitaisiin jakaa Asfalttikankaan autoilijoille takaisin vaikkapa alempina veroina, kunhan pidetään huolta siitä, että veronalennuksen peruste ei riipu pysäköinnistä.

Paikan saaneiden autoilijoiden maksuhalukkuus ylittää parkkimaksun ja yhteensä tästä autoilijoille jäävä hyöty on 200 euroa. Parkkimaksujen myötä hyvinvointia saavutettiin siis 500 euroa eli enemmän kuin ilmaisten paikkojen tapauksessa. Maksullisuus lisää hyvinvointia, koska parkkipaikkat päätyvät niitä eniten arvostaville.

Tällainen teoreettinen viisastelu ei välttämättä lepytä kaikkia autoilijoita. He eivät millään usko, että kunnanvaltuusto alentaa veroja tai käyttää rahat autoilijoiden hyödyksi. Huomionarvoista on kuitenkin se, että parkkipaikkoja eniten arvostavien autoilijoiden hyvinvointi kasvaa parkkimaksujen myötä, vaikka maksurahat käytettäisiin esimerkiksi viereisen Kukkaisniityn asuinalueen joukkoliikenneyhteyksien parantamiseen. Näin käy, koska ilmaisen parkkeerauksen aikana nämä autoilijat saivat 10 euroa hyötyä joka neljäs päivä, mutta maksun myötä 4 euroa joka päivä.

Jos parkkipaikkojen vähäisyys kismittää, autoilua ja sujuvaa pysäköintiä rakastavien tulisikin ottaa oppia Asfalttikankaan autoilijoiden yhdistyksen visionäärisestä puheenjohtajasta ja vaatia korkeampia parkkimaksuja.

Friedmanista, Kantolasta, talouspuheesta ja talouspuhepuhetta puhuvista talouspuhetutkijoista

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Fri, 20 Nov 2015 11:51:00 +0000

Sitra julkaisi äskettäin viestinnän tutkija Anu Kantolan kirjoittaman muistion Suomen talouspolitiikasta. On mahdollista, joskaan ei todennäköistä, että palaamme tähän muistioon tarkemmin myöhemmin. Mutta muistio herätti heti tuoreeltaan mielenkiintoisen keskustelun, kun Tommi Uschanov kirjoitti siitä Helsingin Sanomien kolumnissaan.

Uschanov huomautti, että Kantola oli virheellisesti sanonut Milton Friedmanin toimineen vahvan markan politiikan innoittajana. Friedman kannatti kiinteiden sijasta kelluvia valuuttakursseja. Kantola vastasi Uschanoville HS:n mielipidesivuilla.

Kantolan vastaus on jälleen yksi varoittava esimerkki yleistyneestä ns. talouspuhetutkimuksesta. Siinä talouspolitiikkaa analysoidaan puheen tai viestinnän tutkimuksen näkökulmasta ilman että sisältöä ymmärretään kunnolla. Asiaa on käsitelty aiemmin täällä, täällä ja täällä.

Seuraavassa kaksi suoraa sitaattia Kantolan vastauksesta.

"Monetarismi ei ollut vain oppi kelluvasta valuutasta. Monetarismin ytimenä oli valtioiden finanssi- ja valuuttapolitiikan suitsiminen ja rahapolitiikan vallan kasvattaminen. Sekä vakaa että kelluva valuutta saattoivat palvella tätä ideaa viemällä valtiolta valuuttapolitiikan mahdollisuuden"
----
"Ja, toisin kuin Uschanov väittää, edes Friedman itse ei kannattanut vain kelluvia valuuttoja. Monet taloustieteilijät, esimerkiksi Steve Hanke Johns Hopkinsin yliopistosta, ovat nostaneet esiin, että juuri se on yleinen väärinkäsitys. Friedman hyväksyi myös kiinteän valuutan, joka vei valtiolta mahdollisuuden valuuttapolitiikkaan."

Kantola ilmeisesti viittaa tähän Cato-instituutin sivuilla olevaan Steve Hanken kirjoitukseen. (Harvoin muuten näkee suomalaisten viestinnän tutkijoiden siteeraavan Cato-instituutin tuotoksia, mikä hupaisana yksityiskohtana mainittakoon.)

Kantola ei ole tainnut ihan ymmärtää lukemaansa. Hän väittää, että kiinteä valuuttakurssi vie valtiolta valuuttakurssipolitiikan mahdollisuuden. Mutta valuuttakurssipolitiikka on määritelmällisesti valuutan arvoon vaikuttamista. Valuuttakurssin pitäminen kiinteästi halutulla tasolla on varmaankin historiallisesti yleisin valuuttakurssipolitiikan muoto.

Kantola sanoo siis tiivistettynä, että tavanomaisimman valuuttakurssipolitiikan harjoittaminen vie valtiolta mahdollisuuden harjoittaa valuuttakurssipolitiikkaa. Yhtä järkevää olisi sanoa, että vuokrasääntely vie valtiolta mahdollisuuden säännellä vuokria.

Toinen Kantolan väite on, että vakaa valuuttakurssi palvelee Friedmanin tavoittelemaa rahapolitiikan korostamista finanssi- ja valuuttapolitiikan kustannuksella. Kantolan siteeraama Hanke todella kertoo, että Friedmanille kelpasi myös kiinteä valuuttakurssi. Friedmanin mukaan tämän hintana on kuitenkin se, ettei rahapolitiikkaa voida harjoittaa lainkaan.

Friedman tunnisti kaksi järkevää politiikkayhdistelmää. Ensimmäinen on kelluva valuuttakurssi ja mahdollisuus harjoittaa rahapolitiikkaa. Toinen vaihtoehto on kiinteä valuuttakurssi, eikä lainkaan rahapolitiikkaa.

Asiat ovat siis täsmälleen päinvastoin kuin Kantola väittää. Kantola sanoo, että Friedmanin mukaan kiinteä kurssi vie mahdollisuuden valuuttakurssipolitiikalta ja korostaa rahapolitiikkaa. Todellisuudessa friedmanilainen kiinteä kurssi tarkoittaa, että harjoitetaan vain ja ainoastaan valuuttapolitiikkaa eikä lainkaan rahapolitiikkaa.

Palataan vielä noihin kahteen Friedmanin mukaan mielekkääseen politiikkayhdistelmään. Hanke siis toteaa, että Friedman piti järkevänä kahta "ääripäätä": kelluvia kursseja, jotka sopeutuvat rahapolitiikkaan tai kiinteitä kursseja, joihin rahan määrä sopeutuu. Jälkimmäisessä kiinteän kurssin tapauksessa rahapolitiikka on "autopilotilla", eikä aktiivista rahapolitiikkaa harjoiteta.

Mutta Friedman ei pitänyt järkevänä sekasysteemejä, joissa valtio yrittää samanaikaisesti harjoittaa valuutan arvoon vaikuttavaa valuuttakurssipolitiikkaa ja rahan määrään tai korkoon vaikuttavaa rahapolitiikkaa. Vahvan markan politiikka oli kuitenkin juuri tällaista. Jos Friedman oli tämän politiikan innoittajana, silloin Friedmania oli luettu Kantolan tyyliin, eli huolimattomasti.

Kantolan vastine on siis jokseenkin surullista luettavaa. Paitsi ettei siinä vastata Tommi Uschanovin osuvaan kritiikkiin, näyttää siltä että taloudelliset peruskäsitteet ovat Kantolalle epäselviä.

Asia on surullinen myös toisella tavalla. Talouspuhetutkimus kääntää usein keskustelun siihen mitä joku ammoin kuollut hieno ihminen todella sanoi tai ei sanonut. Kiinnostavin talouskeskustelu keskittyy kuitenkin uuteen tutkimukseen ja sitä käydään elävien ihmisten kesken. Juuri sellaista keskustelua kiistelty Friedman itsekin kävi aikoinaan.

Voitontavoittelu ei tee yksityisestä sote-tuotannosta julkista kalliimpaa

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Mon, 16 Nov 2015 10:13:00 +0000

Sote-uudistuksen yhteydessä kuulee jatkuvasti väitettävän, että yksityisesti tuotettu palvelu on välttämättä kalliimpi kuin julkisesti. Tämä johtuu kuulemma siitä, että yksityisen palvelun on tuotettava voittoa, mutta julkisen ei. Julkisen palvelutuottajan on maksettava vain kustannukset, mutta yksityisen on lisättävä päälle vielä voitto. Ajatus kuulostaa kenties ensi alkuun järkevältä, mutta se on silti väärä¹.

Tarkastellaan asiaa esimerkkikunta Asiattomalan näkokulmasta. Asiattomala voi joko tuottaa terveyskeskuspalvelun itse tai ostaa sen yksityiseltä palvelutuottaja Kimalaiselta. Kimalainen on voittoa tavoitteleva pörssiyritys. Sen pitää tuottaa omistajilleen sama tuotto kuin pörssiyritysten yleensä, tai kukaan ei sijoita siihen. Sanotaan nyt, että tuo tuotto on vaikka sitten 10 %, eikä puhuta mistään riskistä tai eräistä muista tärkeistä asioista, jotka eivät kuulu tähän.

Nyt julkisen tuotannon halpuuden puolestapuhujien logiikka menee suurin piirtein näin. Jos Asiattomala tuottaa itse terveyskeskuspalvelut, se tai pikemminkin kuntalaiset joutuvat maksamaan vain palvelun kustannukset, kuten palkat, vuokrat ja niin edelleen. Sanotaan että näiden summa on vaikka miljoona euroa. Jos kunta ostaa palvelut Kimalaiselta, sen täytyy saada näiden kustannuksen lisäksi miljoonalle vielä tuo 10 % tuotto. Kimalaisen hinta on siis 1 100 000.

Mutta mietitään asiaa vähän pidemmälle. Mitkä ovat itse tuotettujen terveyspalvelujen todelliset kustannukset Asiattomalalle? Jos kunta ei perustaisi terveyskeskusta, se voisi käyttää miljoona euroa johonkin muuhun. Esimerkiksi sijoittaa ne kuntalaisten puolesta Kimalaiseen tai muihin pörssiyhtiöihin. Tai jättää ne kuntalaisten taskuun näiden itse sijoitettavaksi. Tällöin kunta tai kuntalaiset saisivat rahoille 10 % tuoton. Tuotto menetetään, kun rahat sijoitetaan pörssin asemesta terveyskeskukseen. Toisin sanoen kunnalle terveyskeskuspalveluiden tuotannosta tuleva kokonaiskustannus on miljoona euroa ynnä varojen menetetty tuotto 100 000 euroa.

Kustannus on täsmälleen sama kuin Kimalaiselle maksettu hinta.

Kun kustannukset lasketaan oikein, yksityinen ja julkinen palvelutuotanto eivät eroa kustannuksiltaan toisistaan voittomarginaalin vuoksi. Myös kunta joutuu maksamaan sijoitettujen rahojen tuoton menetettyinä tuloina. Kustannukset voivat erota muista syistä, tehokkuuserojen tai erilaisten kannustimien vuoksi. Joskus viranomaistyö voi olla tehokkaampaa, toisinaan taas yksityinen tuotanto. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä voitontavoittelun kanssa.

1 Kirjoituksen aihe on ollut Asiattoman toimituksessa pinnalla jo pitkään. Sitä on käsitelty aiemmin luonnoksissa jotka eivät päätyneet julkaistavaksi asti. Kyllä, meillä on karsintaa. Siksi julkaisemme tämän täysin poikkeuksellisesti kummankin katsastajan yhteispostauksena.^↩

Elvyttävätkö sairaalat?

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Mon, 26 Oct 2015 15:59:00 +0000

YLE:n mukaan Suomessa on menossa useiden miljardien suuruinen julkisen sektorin investointibuumi. SOTE-uudistuksen alla sairaanhoitopiirit ovat nimittäin innostuneet rakentamaan uusia sairaaloita oikein urakalla. Kauppalehti uutisoi asiasta jo vuosi sitten.

SOTE-uudistuksen alla tehtävät mittavat sairaalainvestoinnit eivät tule politiikan tai taloustieteen tutkijoille täytenä yllätyksenä. Jo pitkään on spekuloitu, että terveydenhuolto joko siirtyy valtion rahoitettavaksi tai että sairaanhoitopiirien määrää supistetaan merkittävästi.

Tällaisessa tilanteessa yksittäisen sairaanhoitopiirin kannattaa investoida sairaalarakennuksiin ja muihin kyseisen alueen asukkaita hyödyttäviin kohteisiin velkarahalla. Terveydenhoidon siirtyessä valtiolle, sairaalat jäävät nykyisen sairaanhoitopiirin asukkaiden käyttöön, mutta rahoitus siirtyy valtiolle ja jakaantuu siten koko maan veronmaksajien rasitukseksi. Samanlainen mekanismi toimii, kun sairaanhoitopiirejä yhdistetään, jolloin kustannukset jaetaan uuden sairaanhoitopiirin asukkaiden kesken. "Hyötyjä maksaa" -periaate siis rikkoutuu, mikä johtaa yhteiskunnan kannalta liian suuriin investointeihin.

On tietenkin mahdotonta tietää varmuudella sairaanhoitopiirien investointien taustoja, mutta vastaavasta käyttäytymisestä on melko paljon kansanvälistä ja kotimaista tutkimustietoa (esim. tämä, tämä ja tämä). Kyseinen tutkimuskirjallisuus perustuu tähän klassikkopaperiin.

SOTE-uudistusta valmisteleva ministeri Juha Rehula onkin huolissaan nyt tehtävistä hukkainvestoinneista. Asiattoman toimitus jakaa periaatteessa ja normaalioloissa ministerin huolen. Mutta mitä tästä pitäisi ajatella laman aikana? Kirjaimellisen elvytyksen lisäksi sairaalainvestoinnit saattavat nimittäin elvyttää myös taloutta.

Olemme kuitenkin Asiattomassa melko sivistymättömiä makrotaloustieteen uusimpien tuulien suhteen, joten emme tiedä, mitä mieltä asiasta pitäisi olla. Siksipä haluamme kysyä Suomen ekonomistikunnalta ja taloutta kommentoivilta tahoilta seuraavaa:

Olettaen, että ainakin osa nyt tehtävistä sairaalainvestoinneista on hukkainvestointeja puhtaasti terveydenhuollon näkökulmasta, ovatko investoinnit kuitenkin yhteiskunnan kannalta hyödyllisiä, koska ne tehdään tai tehtiin laman aikana? Jos eivät ole, miksi eivät?

Haemme kysymyksellä ja konkreettisella esimerkillä siis sitä, onko väliä, miten elvytysrahat käytetään. Pyydämme vastauksia kommenttikenttään.

Roope-setä ja rahareformi

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Sun, 04 Oct 2015 10:51:00 +0000

Keskiviikkona julkaistiin erikoinen talouskirja: Raha - mitä se on ja mitä sen tulisi olla. Kirjoittajasta oli hiljattain myös iso henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Hän on esiintynyt useilla radiokanavilla. Kirjassa vaaditaan "rahareformia".

Docventuresin toimittaja Riku Rantala pyysi antamaan "pointteja" kirjasta ja sen yhteydessä julkaisusta toimittajan tärppilistasta. Tein työtä käskettyä. Homma meni yötyöksi, ja tuloksena oli aika pitkä juttu. Kommentoin asiaa melko sekavasti myös Yle Puheen radio-ohjelmassa.

Pointtien kirjoittamisesta oli sen verran vaivaa, että julkaisemme sen nyt tässä. Kirjoitus on aika lailla editoimaton, ja siksi ei kenties kaikilta osin vastaa Asiattoman tavanomaista, täydellisen huoliteltua kirjoitustyyliä. Sen ei ole tarkoitus olla viimeinen, vaan ensimmäinen sana asiassa. Tärppilistakin kannattaa lukea ennen kuin lukee kirjoituksen.

1 Kukaan ei halua rahaa. Rahan tuijottaminen on hassua

1.1 Ihmiset haluavat arvokkaita asioita, eivät rahaa

Ihan ensimmäinen asia, joka kannattaa tajuta on se, ettei kukaan halua rahaa. Ketään ei kiinnosta raha sinänsä, paitsi ehkä Roope Ankkaa. Raha on paperia tai numeroita verkkopankin ruudulla. Ihmisiä kiinnostaa se mitä rahalla saa. Rahalla saa asioita, joita ihmiset haluavat. Rahan avulla saa ihmiset antamaan itselle tavaroita ja muut tekemään juttuja joita haluaa tehtävän.

Kun ajattelee taloutta ja yhteiskuntaa, kannattaakin ensin unohtaa raha kokonaan. Tärkeintä ei suinkaan ole se, miten raha kulkee taloudessa. Tärkeää on se, kuka maailmassa joutuu tekemään mitäkin työtä ja kuka saa mitkäkin hyvät asiat. Tärkeää on se, kuka joutuu ajamaan bussia, kuka kaivamaan kaivoksissa, kuka tarjoilemaan kahvilassa, kuka saa syödä ruoat, kuka katsoa elokuvat ja kuka saa asua missäkin, kuka näkee nälkää, kuka kuolee nuorena, kenen lapset voivat hyvin kenen huonosti, mitä tavaroita tuotetaan, mitä ja mihin rakennetaan, millaista tutkimusta ja millaisia keksintöjä tehdään, millä tavalla energia tuotetaan, mihin saasteet lasketaan.

Ihmisten yksityiset ja ihmiskunnan mahdolliset yhteiset tavoitteet liittyvät näihin asioihin. Tavoitteena on saada mahdollisimman paljon hyviä asioita, kuten tavaroita, palveluita, terveyttä, ruokaa, taidetta, luontoa, aikaa perheen kanssa jne. niin että joudutaan tekemään mahdollisimman vähän ikäviä duuneja ja käyttämään mahdollisimman vähän arvokkaita resursseja.

Rahan olemassaolo toki vaikuttaa siihen, miten hyvät ja huonot asiat jakautuvat maailmassa. Mutta raha itsessään ei ole tässä mielessä kiinnostavaa. Jos täsmälleen sama hyvien ja huonojen asioiden jakautuminen saavutettaisiin aivan toisenlaisella rahojen jakautumisella tai toisenlaisella rahajärjestelmällä, tai vaikka kokonaan ilman rahaa, ihmiskunnan asiat olisivat ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin ne ovat nyt. Rahalla itsessään ei ole väliä.

Pelkän rahan tuijottaminen on siis aivan hassua puuhaa, siinä unohtuvat ne asiat jotka ovat tärkeitä. Siis ne oikeasti hyvät asiat, jotka meistä ovat arvokkaita. Taloustiede puhuu tässä yhteydessä hyödykkeistä. Hyödykkeet sisältävät kaikki hyvät asiat, siis asiat jotka ovat arvokkaita jollekin ihmiselle jossain joskus. Raha on tärkeää vain siinä mielessä kuin se vaikuttaa hyödykkeiden tuotantoon ja jakautumiseen.

1.2 Hyvien asioiden virrat ovat kiinnostavia, eivät rahavirrat

Kun ihmiset harjoittavat vaihdantaa, vaikka tekevät työtä tai ostavat asioita, se miten raha liikkuu, ei ole tärkeintä. Tärkeää on se, miten vaihdettavat hyödykkeet liikkuvat. Kuka saa pitkässä, pitkässä vaihtokauppojen ketjussa lopulta mitäkin ja mitä työtä joutuu tekemään nuo hyvät asiat saadakseen. Raha tietenkin mahdollistaa suuren osan vaihdannasta, mutta sen saaminen ei ole kenenkään lopullinen tavoite.

1.3 Verotuksessa ei ole kysymys rahasta

Aivan sama pätee valtion toimintaan ja rahoitussektoriin. Ei kannata ajatella että valtio verottaa meiltä rahaa ja käyttää sitä julkiseen tuotantoon ja tulonsiirtoihin. Verotus on hyvien asioiden eli hyödykkeiden siirtämistä ihmisiltä joko julkiseen kulutukseen tai toisille ihmisille tulonsiirtoina.

Ajatellaan vaikka että valtio ottaa sinulta satasen tuloveroa, antaa sen tulonsiirtona jollekulle joka käyttää sen ruokaan. Täsmälleen sama lopputulos olisi voitu saada aikaan ilman rahaa vaatimalla, että sinä teet sen verran työtä ruokapalkalla, että saat tuon verran ruokaa ja annat ruoan tulonsiirron saajalle. Tämä on verotuksen todellinen luonne, rahan siirto on vain kirjanpitoa. Valtio siis ottaa sinulta oikeita hyödykkeitä, so. työsi arvon ja siirtää sen toiselle.

Raha tietenkin helpottaa suuresti tämän vaihdannan tekemistä, eikä nykyisen kaltainen verotus olisi suuressa mittakaavassa mahdollista ilman rahaa. Mutta silti ihmisten hyvinvoinnin kannalta rahan siirtyminen ei ole olennaista vaan se, että sinä teet työtä jonkun toisen ruoan eteen. Tai joku tekee sinun, riippuen kummalla puolella satut olemaan, saama- vai maksajapuolella.

Sama pätee siihen, jos valtio vaikka rakentaa verorahoilla tien. Valtio siirtää sinulta ei rahaa, vaan todellista varallisuutta, eli työsi arvon, tien rakentamiseen. Ennen vanhaan verotus tapahtuikin usein suoraan työnä, eli ihmiset pantiin rakentamaan tietä. Raha mahdollistaa sen, että teet jotain muuta työtä ja se vaihdetaan tien tekemiseksi.

Ilman rahaa asiat olisivat toki hankalia. Jos olisit töissä lapiotehtaassa saisit palkkasi lapioina ja valtio joutuisi verottamaan sinulta lapion ja etsimään jonkun tientekijän joka tarvitsee lapion ja suostuisi tekemään vähän tietä lapion saadakseen.

Mutta silti verotuksessa olennaista ei ole se, että raha vaihtaa omistajaa vaan se, että verotuksen kautta teet työtä valtion rakentaman tien hyväksi. Tärkeää on se, että todelliset hyvät asiat vaihtavat omistajaa. Sinun vapaa-aikasi tai hyödykkeet, jotka olisit työlläsi ostanut vaihdetaan tiehen.

1.4 Pankeissa ja rahoitusmarkkinoissa ei ole kysymys (pelkästään) rahasta

Samoin rahoitussektori voidaan ihan hyvin ymmärtää ilman rahaa. Säästämisen ajatus on, että ihmiset eivät kuluta hyviä asioita nyt, että voisivat (tai heidän lapsensa voisivat) kuluttaa enemmän hyviä asioita joskus tulevaisuudessa.

Yritysten rahoittamisen ajatus on, että yritys tarvitsee resursseja projekteihin nyt, vaikka niiden hedelmät ovat vasta tulevaisuudessa. Hyvä esimerkki on rakennusprojekti. Rakennustarvikkeet, työkalut, työmiehet tarvitaan nyt, vaikka rakennus on valmis vasta tulevaisuudessa. Rahoitusmarkkinoiden tehtävä on hoitaa tarvikkeet ym. paikalle nyt vastineeksi osuudesta tulevaa taloa.

Tämä tietysti tapahtuu rahan, pankkien, osakkeiden ja joukkovelkakirjalainojen avulla. Mutta periaatteessa kysymys on siitä, että jotkut ihmiset suostuvat olemaan töissä tai antamaan rakentajalle tarvikkeita siitä hyvästä että saavat myöhemmin osuuden valmiin talon arvosta. Tämä on rakennusprojektin rahoituksen todellinen sisältö, ei se, millaisia rahoitusinstrumentteja käytetään. Rahoitusinstrumentit vain tekevät tämän kaiken mahdolliseksi tai ainakin helpommaksi.

Pankkien tehtävä ei siis ole välittää rahaa, vaan pankkien tehtävä on välittää todellisia hyviä asioita, esimerkiksi rakennustarvikkeita nyt, vastineeksi tulevista hyvistä asioista, kuten taloista tulevaisuudessa. Kysymys ei tässäkään ole rahasta.

Toinen rahoitusmarkkinoiden tehtävä on siirtää riskiä niiltä jotka eivät sitä halua niille jotka haluavat. Riskikään ei ole rahaan liittyvä asia. Riski on sitä, että tulevaisuudessa saatavien hyvien asioiden määrä on epävarma. Varmasti saatavat hyvät asiat ovat arvokkaampia kuin epävarmat hyvät asiat. Taaskaan tulevaisuudessa saatavan rahan määrä sinänsä ei ole kiinnostavaa, vain se, mitä hyviä
asioita tulevaisuudessa saadaan.

2 Mitä tästä seuraa tärppilistan ja kirjan kannalta

Miksi tämä älyttömän pitkä johdanto, joka vielä tuntuu itsestäänselvältä? Sen vuoksi, että nämä itsestäänselvyyksiltä kuulostavat jutut riittävät kumoamaan suurimman osan tärppilistan kohdista. Seuraavaksi käydään tärppilista kohta kohdalta läpi. Kommentit perustuvat suureksi osaksi tärppilistaan, mutta selasin myös kirjaa jonkin verran.

Luku 1: Hämmentävä raha

Kirjassa ja tärppilistassa esitellään rahaan liittyviä "harhakäsityksiä". "Harhakäsityksistä" merkittävin näyttää olevan se, että pankkien tehtävän sanotaan olevan rahan välittäminen tallettajilta lainarahoituksen tarvitsijoille. Todellisuudessa, näin kirjassa väitetään, pankit tuhoavat ja luovat rahaa.

Mutta kuten äsken toin esiin, kukaan ei väitäkään, että pankkien tehtävä on välittää rahaa. Pankkien tehtävä on välittää todellista varallisuutta, todellisia hyviä asioita, kuten rakennustarvikkeita joita tarvitaan nyt, vastineeksi tulevista hyvistä asioista. Tallettajat ovat niitä, jotka ovat valmiita luopumaan rakennustarvikkeiden arvoisista hyödykkeistä nyt saadakseen tulevaisuudessa enemmän hyviä asioita. Vain lapsellinen ajattelija tai arkikielen huolimaton käyttäjä ajattelee, että kysymys on rahan välittämisestä. Raha on kirjanpitoa, siirtyvät rakennustarvikkeet asian ydin.

Ammatti- ja peruskoulun oppikirjojen kirjoittajat (joita kirjassa siteerataan) ovat kenties joskus huolimattomia asiasta puhuessaan. Mutta kukaan ammattitaloustieteilijä ei tee tätä virhettä. On itse asiassa huvittavaa, että seuraavassa tärpissä 2 taloustiedettä syytetään (täysin perusteetta tosin) rahan unohtamisesta. Tämä ilmeisesti siksi, että monesti taloustieteessä keskitytään juuri olennaiseen, eli todellisen varallisuuden, oikeiden hyvien asioiden siirtymiseen, eikä roopeankkamaiseen rahan vahtaamiseen.

Jos vielä epäilet, ettei pankkien keskeinen tehtävä ole hyvien asioiden välittäminen nyt vastineeksi tulevista hyvistä asioista, mieti omaa asuntolainaasi. Sait asunnon heti ja vastineeksi joudut antamaan pois osan työpanoksestasi joka kuukausi. Jos haluat ajatella vielä konkreettisemmin, joudut antamaan pankille ne hyödykkeet jotka voisit muuten ostaa työlläsi. Annat pankkiin joka kuukausi taulu-tv:n tai jotain sellaista riippuen lyhennysten koosta. Tämä ei tarkoita, että kannat telkkarin pankkiin, vaan sitä, että joudut luopumaan telkkarista lainaa lyhentääksesi.

Pankin olemassaolo mahdollistaa tämän järjestelyn. On ilmeistä, että pankin tehtävä sinun elämässäsi on juuri tämä: antaa sinulle varallisuutta nyt vastineeksi osuudesta tulevasta varallisuudestasi. On ihan sama liittyykö tähän rahan välittämistä vai sen tuhoamista ja luomista. Kysymys ei ole rahasta, vaan todellisista hyvistä asioista: asunnostasi ja työsi arvosta.

Itsestäänselvyydenkin uhalla sanon vielä sen, että pystyivätpä pankit luomaan ja tuhoamaan rahaa halutessaan tai eivät, ne eivät voi luoda mielivaltaisesti todellista varallisuutta. Voit itse todeta tämän empiirisesti vaikkapa perustamalla pankin ja kirjaamalla omalle tilillesi omassa pankissasi esimerkiksi triljoona euroa. Katsotaan tuleeko sinusta maailman rikkain mies. Voit myös ihmetellä sitä, miksi Björn Wahlroos on niin köyhä. Miksei hän vain kirjaa omassa pankissaan omalle tililleen sitä triljoonaa?

Luku 2: Vallitsevat harhaluulot

Tärppilistan kohta 2 kuuluu: "Valtavirtaisessa taloustieteessä ajatellaan, ettei rahalla itsellään ja sen määrällä ole sen suurempaa merkitystä. Velan ajatellaan olevan vain rahan siirtymistä yhdeltä ryhmältä toiselle. Pankkien ajatellaan olevan vain väylä, jota pitkin raha tällöin siirtyy. Näiden harhakäsitysten vuoksi taloustieteen malleista ei yleensä löydy sen enempää pankkeja, velkaa kuin rahaakaan."

Yksikään lause ei pidä paikkaansa. Taloustieteessä rahan merkitystä pidetään tietenkin erittäin suurena. On ilmeistä, että nykyisen kaltainen historiallisesti uskomattoman monimutkainen yhteiskunnallinen työnjako ei olisi mahdollista ilman rahajärjestelmää. Asiasta on runsaasti korkeatasoista tutkimusta.

Velan ei ajatella olevan rahan siirtymistä. Kuten yllä on todettu, velassa on kysymys oikeiden hyvien asioiden siirtymisestä. Velallinen saa jotain itselleen arvokasta nyt ja joutuu luopumaan jostain itselleen arvokkaasta tulevaisuudessa. Velkoja luopuu jostakin arvokkaasta nyt ja saa jotain arvokasta tulevaisuudesta. Raha on kirjanpitoa, ei pääasia.

Täytyy vielä huomauttaa, että vaikka oikeiden hyvien asioiden jakautuminen on ihmisten hyvinvoinnin kannalta se tärkeä asia, raha tietysti vaikuttaa siihen. Rahan rooli on toimia vaihdon välineenä, mutta kukaan järkevä ihminen ei ajattele, että raha olisi "täysin neutraali", kuten kirjassa väitetään. Manipuloimalla rahaa voidaan manipuloida hyvien asioiden jakaumaa. Tätä on rahapolitiikka. Kukaan ei kiellä rahapolitiikan mahdollisuutta. Mutta rahapolitiikankin arvioinnissa keskeistä on se, kuinka se vaikuttaa hyvien asioiden jakautumiseen, ei se kuinka se vaikuttaa rahan jakautumiseen.

Pankkeja, velkaa ja rahaakin löytyy taloustieteen malleista toki hyvin paljon.

Valitettavasti tästä tuli jo aika pitkä, enkä voi käsitellä kirjan lukua 2 tarkemmin. Mutta sanon ihan suoraan, että siinä esitetty karikatyyri "valtavirtaisesta" taloustieteestä kertoo paljon enemmän kirjoittajasta kuin taloustieteestä.

Luku 3: Velka ei ole valinta

En oikeastaan ymmärrä juuri mitään tästä kohdasta, siinä ei näytä olevan oikein mitään järkeä. En ehtinyt katsoa varsinaista kirjaa hirveän tarkkaan. Kirjassa tunnutaan väittävän, että kun kerrytämme itsellemme rahaa, se samalla kerryttää jonkun toisen velkaa. Ja tätä tunnutaan pitävän oikein pahana. Sivun 80 perusteella ajatus on, että yritämme koko ajan lisätä omaa rahamääräämme ja samalla tulemme lisänneeksi jonkun toisen velkamäärää ja tästä johtuu jonkinlainen velkaantumiskierre.

Mutta tietenkään kukaan ei yritä kasvattaa omaa rahamääräänsä, vaan jokainen yrittää kasvattaa omistamiensa oikeiden hyvien asioiden määrää. Vain Roope Ankka haluaa lisää rahaa. On siis aika yhdentekevää, vaikka kirjan (sinänsä epäilyttävä) väite rahan velkaluonteesta olisi totta (ovatko bitcoinit rahaa, onko niiden synnyttäminen aiheuttanut velkaa, en tiedä). Ratkaisevaa ei ole raha, vaan ihan muut asiat. Ja tämä tekee koko luvusta tosi vaikean käsittää.

Analyysiä kriiseistä ja niiden syistä on myös todella vaikea käsittää näin nopealla lukemisella.

2.4 Luku 4: Valtionvelan mielettömyys

Tärppilistassa väitetään, että valtion kulutuksen rahoittaminen velalla on kallista. Tämä ei pidä paikkaansa. Valtion kulutuksessa, kuten omassasikaan, rahoitus ei ole tärkein asia. Kun menet kaupan kassalle maksamaan ostoksiasi kortilla, kassahenkilö kysyy maksatko pankkikortilla vai luottokortilla. Et joudu miettimään vastaustasi loputtomiin, koska se ei ole niin kovin olennainen. Jos maksat luotolla, tilillesi jää enemmän rahaa kasvamaan korkoa, mutta joudut maksamaan luoton myöhemmin korkoineen. Jos maksat pankkikortilla, tililläsi on heti vähemmän rahaa kasvamassa korkoa.

Et voi juurikaan rikastua tai köyhtyä valitsemalla pankkikortin tai luottomaksun. Ratkaisevaa on, ovatko ostoksesi järkeviä suhteessa varallisuuteesi ja työsi tuottavuuteen (palkkaan).

Ihan samalla tavalla valtion menoissa ei ole keskeistä verotetaanko varat niihin nyt vai vähän ajan päästä. Jos otetaan velkaa, tarvitsee verottaa nyt vähemmän, mutta tulevaisuudessa joudutaan verottamaan korkojen kanssa. Valtion kannalta, kuten sinun kaupan kassalla, pankkikortti vai luottokortti ei ole mikään elämän ja kuoleman kysymys.

Tietenkään et voi loputtomiin elää yli varojesi, siis et voi kuluttaa enempää kuin mikä todellinen varallisuutesi on. Mutta tämä ei ole rahoituskysymys. Aivan samalla tavalla valtiokaan ei voi kuluttaa enempää kuin se pystyy pitkällä tähtäyksellä verottamaan (siis ei rahaa, vaan oikeita hyödykkeitä). Ja lopulta velkojatkin tämän huomaavat. Mutta kysymys ei ole siitä, että velka olisi rahoitusvälineenä jotenkin kalliimpi kuin verotus. Velka on (olennaisesti) vain verotuksen viivästämistä.

Tätä asiaa olemme yrittäneet joskus blogikirjoituksessakin tuoda esiin. Paljon kaunopuheisemmin asiasta kertoo kenties paras kansantajuinen taloustiedekirja Stephen Landsburgin The Armchair Economist, jonka Kindle-versio on halpa. Sen luvussa 11 käsitellään tätä kysymystä.

2.5 Luku 5: Kilpailu rahasta

”Kaikki valtiot tavoittelevat vaihtotaseen ylijäämää”, tärppilistan kohta 5 aloittaa itsevarmasti. Väite olisi totta, jos puhuttaisiin 1600-luvun valtioista. Tämä colbertilainen / merkantilistinen ajattelu hylättiin 300 vuotta sitten. Kukaan ei tavoittele vaihtotaseen ylijäämää, siinä ei ole mitään järkeä. Vaihtotaseen pysyvä ylijäämä (jos se olisi mahdollinen, mitä se ei ole) tarkoittaisi, että maasta vietäisiin koko ajan enemmän tavaraa kuin sinne tuotaisiin. Kukaan ei halua tätä.

Päinvastoin haluamme tietenkin, että tänne saadaan mahdollisimman paljon tavaraa ja vastineeksi joudutaan viemään pois mahdollisimman vähän tavaraa. Ei vienti ole ulkomaankaupan tavoite, se on ulkomaankaupan hinta. Vienti on hyödykkeitä, joita me emme voi kuluttaa, siis jotka joudumme antamaan pois, että saamme tuontihyödykkeitä. Tuonti on ulkomaankaupan tavoite.

Kun järkevät ihmiset puhuvat viennin tärkeydestä, he tarkoittavat, että jos me osaamme valmistaa hyödykkeitä, joita muu maailma pitää arvossa, muu maailma lähettää meille paluupostissa paljon arvokkaita hyödykkeitä. Jos osaamme tehdä vain tavaroita, joita muu maailma ei arvosta, meille tulee paluupostissa vähemmän hyödykkeitä.

Jos siis se olisi mahdollista, ikuinen vaihtotaseen alijäämä olisi onnellinen asiaintila. Saisimme arvokkaampaa tavaraa kuin mistä joutuisimme luopumaan. Esimerkiksi henkilökohtaisessa elämässäni toivoisin, että pystyisin ylläpitämään elämänaikuisen henkilökohtaisen vaihtotaseeni alijäämän.

Kohdassa 5 ei siis ole järkeä.

2.6 Luku 6: Loputon talouskasvu

Talouskasvu (oikein määriteltynä, ei siis välttämättä bkt:n kasvu) tarkoittaa sitä, että ihmiset saavat enemmän arvostamiaan hyviä asioita ja joutuvat tekemään vähemmän ikäviä asioita. Talouskasvua tarvitaan maailmaan kipeästi lisää ja paljon, meidän täytyy pelastaa miljardeja ihmisiä köyhyydestä. Kuka tahansa joka toivoo talouskasvun vähenemistä, toivoo, että ihmiset pysyvät köyhinä.

Kasvua tavoitellaan siis siksi, että saataisiin ihmisille lisää kaikkea jota he pitävät arvossa, kuten vaikkapa ruokaa, terveyttä ja oleskelua perheen kanssa. Ei jonkin ihmeellisen velkakierteen ylläpitämiseksi. Jälleen kerran: kasvussa on kysymys oikeista hyvistä asioista, ei rahasta.

2.7 Luku 7: Kriisistä kriisiin

Tässä tärppilistan kohdassa toistellaan aika paljon aiempia juttuja. Ehkä kannattaa vielä muistuttaa pankkitalletusten ja yleensä säästöjen riskeistä. Kuten sanottua, säästäminen on sitä, että ei kuluta jotain hyvää asiaa nyt siinä toivossa että voi tulevaisuudessa kuluttaa enemmän hyviä asioita. Tähän liittyy aina riskejä, koska tulevaisuus on epävarma. Riskit eivät siis liity rahaan vaan tulevaisuuden epävarmuuteen.

”Rahareformin” yhtenä seurauksena ilmeisesti olisi, että joidenkin talletusten talletussuoja olisi täydellinen siinä mielessä, että rahaa saisi aina ulos yhtä paljon kuin on pankkiin laittanut. Nykyisinhän näin ei ole, pankki voi mennä konkurssiin. Mutta tietenkään kiinnostavaa ei ole saako kaikki rahansa ulos, vaan se saako ulos yhtä paljon hyviä asioita kuin on jättänyt kuluttamatta säästäessään. Tätä ei mikään rahajärjestelmä voi taata. Jos asiat menevät huonosti ja talous romahtaa, säästöille käy huonosti riippumatta saako pankista ulos yhtä paksun setelipinkan kuin sinne kiikutti.

2.8 Luku 8: Rahan valta ja demokratia

”Kyky kirjoittaa numeroita kirjanpitoon niin, että ne ovat uutta rahaa, on maailman suurin ja samalla huonoiten ymmärretty vallan lähde”, tärppilistassa kirjoitetaan. Toivon, että tähän asti esittämäni kritiikki on jo osoittanut, ettei näin ehkä kuitenkaan ole. Kuten totesin, rahan kirjoittamisella kirjanpitoon ei voi luoda uutta todellista varallisuutta, vaikka rahaa voisikin. Muuten voisimme tosiaan perustaa oman pankin ja laittaa omalle tilille triljoona euroa ja alkaa elää herroiksi.

Koska rahanluonti ei siis olekaan niin kova juttu, ei se taida olla niin suuri uhka demokratiallekaan. Pankit eivät voi päättää yhteiskunnan suunnasta, eivät ainakaan rahanluonnin kautta.

Lopuksi mainitut EU:n finanssipoliittiset säännöt ovat kenties tyhmiä, kenties viisaita. Niillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä rahareformin kanssa.

2.9 Luku 9: Uusi raha, uusi maailma

Kirja sisältää aika paljon ihan suoraan virheellistä taloudellista analyysiä. Raha ei ole niin tärkeää kuin kirjassa väitetään, eikä myöskään rahanluonti. Kirja ei siis pysty myöskään perustelemaan reformia uskottavasti. Kirjassa ei ole pintapuolisesti nähtynä viittauksia uskottavaan tieteelliseen teoreettiseen, saati empiiriseen tutkimukseen.

Poikkeuksena viittausten puutteeseen on kohdan tärppilistan kohdan 9 väite, että ”IMF on mallintanut” ehdotuksen mukaisen reformin ja todennut sen edulliseksi. Ensiksikin, siteerattu juttu on ilmestynyt IMF:n työpaperisarjassa, jossa julkaistaan kaikenlaista, ei mitenkään IMF:n hyväksymää eikä vielä myöskään tiedeyhteisön hyväksymää kamaa. Paperin kannessa sanotaan, siis täsmälleen päinvastoin kuin kirja väittää:

Eli rahareformi ei ole mitenkään IMF:n hyväksymä. Paperissa, joka kuvailee kuivakkaan makrosimulaation, ei muuten myöskään mitenkään hyväksytä suurinta osaa kirjan väitteistä.

Roskaa kuin rahaa

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Thu, 01 Oct 2015 17:28:00 +0000

YLE teki äskettäin usean jutun sarjan kotitalousjätteen kierrättämisestä. Tavoilleen uskollisesti YLE:n jutut eivät kertoneet oikeastaan mitään mielenkiintoista käsiteltävästä asiasta. Ainoastaan sen, että kierrättäminen on tosi tosi tärkeää ja että nykyään on hirveästi erilaisia jäteastioita.

Toinen julkisen sektorin toimija Sitra menee hieman syvemmälle. Sen mukaan Suomen ja koko maailman talouskasvu voi ottaa melko suuren pyrähdyksen, jos me vain osattaisiin kierrättää. Kotisivuillaan Sitra puhuu "resurssiviisaudesta" ja valistaa: “Toisen jäte on toiselle arvokas raaka-aine”. Pikaisen vilkaisun perusteella Sitran teksteissä riittäisi työsarkaa roskapuheen tutkijoille.

Sen sijaan taloustieteilijälle herää useita kysymyksiä. Jos kotitalousjätteet ovat arvokkaita raaka-aineita, miksi minun pitää nähdä lajittelun vaiva ja maksaa jätefirmalle jätteiden noutamisesta? Missä ovat jäteautot, jotka hakevat jätteet oveltani maksua vastaan? Siis niin, että jäteauton kuski maksaa minulle.

Jos jätteet ovat arvokkaita, ovelleni pitäisi tulla useampia jäteautoja eri firmoista, joille voisin huutokaupata jätteeni. Minun ei tietenkään tarvitsisi tuhlata aikaani lajitteluun, vaan jätefirmat tekisivät sen mielellään ja vieläpä paljon tehokkaammin kuin minä.

On melko helppoa päätellä, onko jokin asia arvokas raaka-aine vai hyödytöntä jätettä, josta pitäisi päästä eroon mahdollisimman pienin kustannuksin. Arvokkaista raaka-aineista ollaan valmiita maksamaan, mutta hyödyttämästä jätteestä ei maksa kukaan.

Mitä tapahtuu, jos laitan lehteen ilmoituksen, että minulta saa tulla noutamaan tuliterän taulutelkkarin? Entä jos ilmoitan, että minulta voi tulla hakemaan parikymmentä tyhjää maitotölkkiä?

On ilmiselvää, että kotitalousjätteet ovat nimensä mukaisesti jätettä. Yhtä selvää on, että järkevää kierrätystä tapahtuu koko ajan. Jos jonkin raaka-aineen kierrättäminen on halvempaa kuin uuden käyttäminen, yrityksillä ja kotitalouksilla on kannustimet kierrättää. Yhteiskunnan kannattaa kierrättää arvokkaita raaka-aineita, mutta ei jätettä. Raaka-aineiden kierrätys säästää resursseja, jätteiden kierrätys tuhlaa niitä.

Alempien pörssikurssien puolesta!

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Tue, 22 Sep 2015 12:12:00 +0000

Keskustelu talouspolitiikasta käy kuumana ja paremman sanan puutteessa aika monipuolisena. Yksi yllättävä käänne on ollut keskustelu liian suurista osingoista. Erityisesti työntekijäjärjestöt ovat puhuneet osinkojen määrän alentamisesta monessa yhteydessä, ainakin STTK , Ammattiliitto Pro ja SAK ovat keskustelleet asiasta. Osingot olivat esillä myös työntekijöiden mielenosoituksessa, samoin kuin hiljattain Ylen Ykkösaamussa, jossa toimittaja kyseli niistä Suomen pankin pääjohtajalta. Haastattelusta itsestään puolestaan keskusteltiin kiivaasti sosiaalisessa mediassa.

Taustalla on katkeruus siitä, että jotkut yritykset ovat irtisanoneet työntekijöitä samaan aikaan kun ne ovat jakaneet suuria osinkoja. Ajatuksena tuntuu olevan, että jos pörssiyritykset eivät maksa osinkoja, niin rikkaat omistajat rikastuvat vähän vähemmän ja työpaikkoja on vastaavasti enemmän.

Tässä ei ole hirveästi järkeä. Osingonjako on vain omistajien omaisuuslajin muuttamista, eikä vaikuta omaisuuden suuruuteen.

Ajatellaan nyt vaikka Asiattoman toimituksen kaljakaveria Riitta Rikasta. Riitta omistaa pörssiyhtiö Rahakone Oyj:stä yhden prosentin. Yhtiön markkina-arvo on 100 miljoonaa, joten Riitan omistuksen arvo on miljoona euroa. Onnentyttö tuo Riitta, eikä silti ikinä tarjoa.

Yhtiöllä on sitä paitsi ollut hyvä vuosi. Vielä vuosi sitten sen markkina-arvo oli vain 80 miljoonaa. Riitan omistuksen arvo on siis noussut 200 000 euroa vuoden aikana. Kuten sanottua, Riitta on onnentyttö.

Menestyksen vuoksi yhtiö harkitsi 10 miljoonan suuruisten osinkojen jakamista. Riitan osuus osinkopotista olisi ollut yksi prosentti, eli 100 000 euroa.

Mutta kielteisen julkisuuden vuoksi Rahakone Oyj päättikin olla maksamatta osinkoa. Ovatko Riitta ja muut rikkaat tämän vuoksi jotenkin köyhempiä tai siirtyykö varallisuutta heiltä joillekin muille? Eivät ja ei.

Rahakone Oyj:n markkina-arvo koostuu kaikesta yhtiön omistamasta varallisuudesta ja tietysti ennen kaikkea sen tulevien voittojen odotetusta arvosta. Jos yhtiön varallisuuden arvo muuttuu, yhtiön arvo muuttuu saman verran. Tämän ymmärtäminen ei vaadi kovin hienostunutta talousajattelua. Jos myyt asunnon kanssa 30 000 euron autotallin, myyntihinta on 30 000 euroa korkeampi kuin ilman autotallia.

Samoin jos yhtiö maksaa ulos osinkoja 10 miljoonaa, sillä on 10 miljoonaa vähemmän varallisuutta. Näin ollen sen markkina-arvo on 10 miljoonaa alempi kuin se ilman osingonmaksua olisi ollut. Toisin sanoen jos Rahakone Oyj olisi maksanut osinkoa, sen arvo olisi ollut osingon irtoamisen jälkeen nykyisen 100 miljoonan asemesta 90 miljoonaa. Riitan potin arvo olisi ollut miljoonan sijasta 900 000 ja arvonnousu siis vain 100 000 euroa.

Yhtiön menestys on siis ilman osinkoja rikastuttanut Riittaa 200 000 eurolla osakkeen arvonnousun vuoksi. Osingonjako olisi puolestaan tarkoittanut, että Riitta olisi saanut 100 000 euroa osinkona ja vai 100 000 euroa osakkeiden arvonnousuna, yhteensä tuo sama 200 000. Summa ei muutu osingonjaon peruuttamisen vuoksi, vain omaisuuslaji muuttuu.

Riitan ja muiden rikkaiden kannalta on siis ihan sama, jakaako Rahakone Oyj osinkoa vai ei. Riitta rikastuu ihan yhtä paljon osingosta riippumatta. Jos Riitta haluaa osingon suuruisen rahan käteisenä, hän voi myydä sopivan määrän osakkeita. Jos ei, hän voi jättää myymättä.

Verotus tietysti monimutkaistaa äskeistä jonkin verran. Osingonmaksusta joutuu maksamaan verot heti, toisin kuin arvonnoususta. Osinkojen ja luovutusvoittojen verotus on vähän erilaista. Mutta mikään tästä ei vaikuta olennaisesti johtopäätökseen. Osingon jakaminen on tapa muuttaa omistajien varallisuuslajia, ei varallisuuden määrää.

Siksi osingonmaksusta valittamisessa ei ole järkeä. Ilmeisesti osinkokriitikkojen ajatus on, että pörssiyritysten pitäisi siirtää omistajien varallisuutta työntekijöille pitämällä palkkalistoilla kannattamattomia työntekijöitä. Toinen ajatus on se, että osingonjaon sijasta varat pitäisi käyttää isänmaallisesti investointeihin.

Mutta kuten nähtiin, osingonjaon vähentäminen ei mitenkään vaikuta omistajien varallisuuteen. Siksi se ei vaikuta työllistämisen tai investointien kannustimiinkaan. Jos jakamattomille osinkorahoille ei ole järkevää investointikohdetta yhtiön sisällä, yhtiö voi sijoittaa ne rahoitusmarkkinoille yhtä hyvin kuin Riitta itsekin.

On siis ihan sama tapahtuuko omistajien rikastuminen osinkojen vai osakkeen arvonnousun kautta. Jos todella ollaan sitä mieltä, että omistajien pitäisi nipistää omasta varallisuudestaan isänmaallisten tarkoitusten hyväksi, ei voida tuijottaa pelkkää osingonmaksua. Huomio täytyy kiinnittää yhtä hyvin yhtiön osakkeen arvonnousun kautta tapahtuvaan voitonjakoon.

Näin ollen liiallisia osinkoja kritisoivien tahojen täytyy alkaa myös vahtia pörssikursseja. Yhtiön osakekurssin nousu on ihan yhtä hyvä todiste omistajien rikastumisesta työntekijöiden kustannuksella kuin osingonjakokin. Menestyminen pörssissä on yhtä epäisänmaallista kuin osinkojen jakaminen. Pörssikurssin romahtaminen puolestaan voi hyvinkin olla merkki omistajien poikkeuksellisesta isänmaallisuudesta. Jäämme odottamaan tätä keskustelua.

Marimekon toppatakit

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Thu, 17 Sep 2015 04:55:00 +0000

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla kerrotaan uudesta Marimekon historiaa käsittelevästä kirjasta. Kirjan on kirjoittanut joukko nuoria tutkivia journalisteja.

Yksi kirjan suurista paljastuksista on, että Marimekko väittää ottavansa yhteiskuntavastuun tosissaan, mutta sen kiinalaisen tehtaan työolot ovatkin surkeat. Tehtaassa tehdään työtä toppatakit päällä, koska siellä on niin kylmä. Tämän paljastaminen on ehkä joidenkin mielestä ansiokasta journalismia, mutta se ei kerro oikeastaan yhtään mitään oikeasti tärkeistä asioista.

Kenellekään ei ole uutinen, että köyhissä maissa on surkeat palkat ja työolot. Uutinen ei myöskään ole se, että köyhissä maissa myös monikansallisten yritysten tarjoamat työolot ja palkat ovat surkeita, jos niitä verrataan rikkaisiin maihin.

Todellinen uutinen ainakin suomalaisen median kuluttajalle olisi se, että Marimekon kaltaiset yritykset tarjoavat työntekijöilleen paremman elintason, kuin heillä olisi ilman Marimekon tehdasta. Todellinen uutinen olisi kertoa, miten huonosti Marimekon työtekijöillä menisi, jos Marimekko ei työllistäisi heitä.

Koska nuoret journalismin toivot eivät asiaa pohdi, jää asian analysointi Asiattoman kontolle. Mitä tapahtuisi, jos Marimekko ja muut monikansalliset yritykset sulkisivat tehtaansa köyhissä maissa?

Tehtaiden sulkemisen myötä työntekijöiltä suljetaan pois mahdollisuus, jonka he ovat vapaaehtoisesti valinneet. Kyllä, vapaaehtoisesti. Työntekijöiden vaihtoehdot ovat niin huonot, että toppatakki päällä tehtävä tehdastyö on heille kaikkia muita vaihtoehtoja parempi. Työntekijöiden todellinen ongelma on köyhyys, eikä tehtaiden sulkeminen ratkaise sitä mitenkään. Päinvastoin, tehtaiden sulkeminen tuomitsisi yhä useamman syvempään köyhyyteen.

Entä jos vain nostetaankin työntekijöiden palkkoja tai parannetaan työoloja?

On periaatteessa helppoa säätää laki, joka kieltää matalapalkkaiset työt tai huonot työolot. On kuitenkin mahdotonta säätää lakia, joka pakottaa yritykset tarjoamaan työtä näissä olosuhteissa. Monet hyvää tarkoittavat säännöt johtavat nimenomaan työpaikkojen katoamiseen nostamalla työllistämisen kustannuksia. Minimipalkkojen korotukset ja paremmat työolot ehkä auttavat osaa työntekijöistä, mutta vievät työpaikat kaikkein köyhimmiltä.

On myös ymmärrettävä, että työolojen parantaminen esimerkiksi lainsäädännön avulla ei välttämättä paranna työntekijöiden asemaa. Tämä johtuu siitä, että työpaikan houkuttelevuus riippuu paitsi palkasta myös työoloista. Jos yritykset pakotetaan tarjoamaan paremmat työolot, voivat ne alentaa palkkoja täsmälleen niin paljon, että työntekijöiden hyvinvointi ei muutu. Työntekijöiden kannalta on yhdentekevää, saavatko he hyvät työolot huonolla palkalla vai huonot työolot hyvällä palkalla. (Työsuojelua muuten tarkasteltiin Asiattoman aiemmassa kirjoituksessa yksityiskohtaisemmin.)

Hesarin jutun (ja ilmeisesti myös kirjan, jota Asiaton ei ole lukenut) ongelma on yleinen suomalaisessa mediassa. Lukijoille kerrotaan vain tarinan yksi puoli eli tässä tapauksessa työntekijöiden kehnot palkat ja työolot. Analyysi jätetään siis täysin kesken.

Maailmassa esiintyvä köyhyys on tietenkin kammottavaa. Jopa niin kammottavaa, että sitä on vaikea edes ajatella saati tarkastella analyyttisesti. Jos kuitenkin on huolestunut maailman köyhimmistä, on pakko. Tai Paul Krugmanin sanoin: se on moraalinen velvollisuus.

Paljonko työntekijöiden sairastaminen maksaa työnantajille?

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Sat, 22 Aug 2015 11:08:00 +0000

Ajattelimme jo viime vuonna kirjoittaa sosiaali- ja terveysministeriön sairauspoissaoloja koskevista laskelmista. Nyt väitteet siitä, mitä poissaolot maksavat työnantajille ovat palanneet kummittelemaan. STM:n laskelmien lähtökohta on, että sairauspoissaolojen kustannus työnantajalle on vähintään sairausajan palkka.

Ajatus lienee, että koska työnantaja joutuu maksamaan palkan vaikka työntekijä ei tule paikalle, kustannus on ainakin tämän turhaan maksetun palkan suuruinen. Tähän ajattelutapaan liittyy myös väite siitä, että työnantajien kannattaisi investoida työhyvinvointiin. Säästöt työnantajille olisivat muka valtavat, kun sairauspäiviä tulisi vähemmän. Pieni esimerkki osoittaa, miksi tässä ei ole hirveästi järkeä.

Jotta asioista ei tulisi liian monimutkaisia, lennetään metsien taakse, merten tuolle puolen Asiatonlandiaan. Siellä sairauspoissaoloja koskeva lainsäädäntö on yksinkertainen. Työnantaja on velvollinen maksamaan palkkaa sairauspäivien ajalta. Ei siis ole Kelaa, joka korvaisi pidempien poissaolojen kustannuksia.

Asiatonlandiassa on vain yhdenlaisia työntekijöitä. Työntekijän päivän tuotannon arvo on 100 euroa. Jos työntekijät eivät koskaan olisi sairaana, työnantajat olisivat siis valmiita maksamaan työntekijälle 100 euroa päivässä.

Mutta sairaus on valitettava tosiasia myös Asiatonlandiassa. Kukin työntekijä on joka kymmenennen päivän sairaana. Sairaana olo on epämiellyttävää. Työntekijät olisivatkin mieluummin terveenä töissä kuin sairaana kotona.

Työntekijät ovat siis poissa kymmenesosan ajasta. Yhden työntekijän arvo työnantajalle on siksi keskimäärin vain 90 euroa päivässä. Näin ollen palkkatasokin on vain 90 euroa. Saman työpanoksen ostaminen vaatii työnantajalta useamman henkilön palkkaamisen kuin sairaudettomassa maailmassa. Tämä on kuitenkin työnantajan kannalta se ja sama, koska alempi palkkataso korvaa tämän täydellisesti. Työnantajille ei siis aiheudu sairastelusta mitään kustannuksia.

Jos Asiatonlandian tilanteeseen sovelletaan STM:n logiikkaa, sen mukaan työnantajalle aiheutuu 90 euron kustannus jokaisesta menetetystä työpäivästä. Tämä tekee keskimäärin 9 euroa päivässä. Laskelmassa ei selvästi ole mitään järkeä, koska se ei ota huomioon sairastamisen vaikutusta palkkatasoon. On myös selvää, ettei Asiatonlandian työnantajia paljon kiinnostele investoida sairautta vähentävään työhyvinvointiin.

Sairastelusta on tietenkin yhteiskunnallisia kustannuksia. Kukin työntekijä tuottaa vähemmän, joten Asiatonlandiassa saadaan vähemmän hyödykkeitä. Ennen kaikkea sairastelusta aiheutuu kärsimystä työntekijöille. Nämä kustannukset ovat merkittäviä. Palkka on alaraja näille kustannuksille, koska työntekijä olisi mieluummin terveenä töissä kuin sairaana kotona. STM siis sai jotain oikein.

Sairastelun kustannus Asiatonlandiassa koostuu siis menetetystä tuotannosta ja sairastelun kustannuksista sairastajalle. Työnantajiin sairastelu ei vaikuta mitenkään.

Lopuksi ensin kommentti ja sitten kaksi huomautusta nipottajille. Kommentti ensin: sairastamisen yhteiskunnallisten kustannusten laskeminen näin on periaatteessakin vähän epäilyttävää. Syy tähän on se, että todellista sairauden runtelemaa maailmaa verrataan sairaudettomaan maailmaan. Samalla periaatteellahan voitaisiin laskea esimerkiksi kuoleman kustannuksia tai painovoiman hyötyjä.

Maailma ilman kuolemaa tai painovoimaa on kuitenkin aika epäkiinnostava vertailukohta, kuten on maailma ilman sairauttakin. Kustannus-hyötylaskelmissa pitäisi aina olla vertailukohtana jokin järkevä vaihtoehtoinen maailma. Kunnollista tutkimusta Suomen sairausvakuutusjärjestelmästä löytyy täältä ja täältä.

Huomautuksia nipottajille (nipottaja on tässä arvonimi, ei haukkumasana). Ensiksi, kuten huomasitte, yllä oletettiin, että työnantajat maksavat työntekijöille koko työpanoksen arvon. Oletuksen heikentäminen ei muuta johtopäätöstä STM:n laskutavan päättömyydestä.

Toinen huomautus nipottajille: on kiinnostavaa, mitä tapahtuu, jos osa Asiantonlandian työntekijöistä onkin terveitä. Asiatonlandiassa ei ole laillista solmia työsopimuksia, joissa sairausajalta ei makseta palkkaa. Siksi taitaa olla täysin mahdollista, että terveiden työntekijöiden palkka on sama kuin sairaiden. Luonnollisesti tällöin terveet teeskentelevät sairasta kymmenesosan työpäivistä.

Huippuasiallisesti hiilidioksidipäästötutkimuksesta

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Fri, 14 Aug 2015 11:50:00 +0000

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin hiljattain Aalto-yliopiston hiilidioksidipäästöjä koskevasta tutkimuksesta. Tutkimuksen johtopäätöksenä oli HS:n mukaan, että "uudisrakennusten asukkaiden hiilijalanjälki on kaupunkikeskustoissa jopa puolet suurempi kuin väljemmin rakennetuilla alueilla." Tämän perusteella jutussa todetaan, että "nykyisenlainen keskusta-alueiden tiivistäminen ei ehkä ole hiilitehokkain tapa järjestää asumista."

Keskustalaiset (eivät siis keskustassa asuvat, vaan kepulaiset) ehtivät jo innostua. Valtakunnanhajauttaja Matti Vanhanen siteerasi tutkimustuloksia HS:ssä julkaistussa polveilevassa mielipidekirjoituksessa.

Tutkimuksen ja sitä koskevan uutisoinnin ongelmia on jo ehtinyt kommentoida esimerkiksi Osmo Soininvaara. Mutta kukaan ei tietääksemme ole vielä kertonut tarkasti, mitkä ovat keskeiset ongelmat tämäntyyppistä tutkimusta tehtäessä ja kuinka ne voidaan edes periaatteessa ratkaista. Tutkimuksesta lehdistölle kertovan professorin olisi ehdottomasti pitänyt tuoda nämä asiat selvästi esiin.

Tätä kirjoitettaessa ei ole ollut käytettävissä varsinaista tutkimusraporttia, vaan pelkästään HS:n juttu. Näin ollen kysymyksessä on siis mediakritiikki, eikä varsinaista tutkimusta koskeva.

Kaupunkikeskustassa ja väljässä lähiössä asuvien hiilijalanjälki on erilainen kahdesta eri syystä. Yhtäältä keskustassa asuu erilaisia ihmisiä tai perheitä kuin lähiöissä. Toisaalta samanlaistenkin perheiden aiheuttamat päästöt ovat erilaisia eri ympäristöissä. Asuinympäristön vaikutusta tutkittaessa jälkimmäinen seikka on kiinnostava, ei ensimmäinen. Asuntopolitiikan avulla on tarkoitus vaikuttaa ihmisten asuinympäristöihin, ei siihen, millaiset tulot ihmisillä on, kuinka monta lasta he hankkivat tai mihin elämänvaiheeseen heidän ensimmäinen avioeronsa sijoittuu.

Sen havainnon tekeminen, että lähiöissä asuvien päästöt ovat keskimäärin pienemmät kuin keskustassa asuvien on siis politiikkanäkökulmasta aika epäkiinnostavaa. Se, että tulotasoltaan, koostumukseltaan ja muilta ominaisuuksiltaan erilaisten perheiden päästöt ovat erilaisia ei sisällä asuntopolitiikan kannalta olennaista tietoa. Jotenkin on pystyttävä selvittämään, miten asuinpaikka vaikuttaa samanlaisten perheiden päästöihin.

Yksinkertainen tapa mennä oikeaan suuntaan on perheiden ominaisuuksien vakiointi tilastollisesti. Tämä voi kuulostaa samanaikaisesti todella tylsältä ja aika vaikealta, mutta on todellisuudessa ihan kivaa ja suoraviivaista. Jokainen tilastotiedettä yhtään tunteva tietää mistä on kysymys. Perusmenetelmien avulla voidaan poistaa lähiöasukkien ja keskustalaisten (siis keskusta-asujien, ei kepulaisten) päästöeroista kaikkien tilastoista havaittavien perheen ominaisuuksien, kuten koon, tulojen, koulutuksen ynnä muun vaikutus. Jäljelle jää näistä puhdistettu, tai kuten slangissa sanotaan, näiden suhteen "vakioitu" hiilipäästöjen ero.

Aika moni kommentaattori esimerkiksi sosiaalisessa mediassa toi esille juuri tämän. HS:n jutussa ei käsitelty asiaa kunnolla. Toimittajankin olisi pitänyt huomata, että jotain on vialla vain katsomalla jutun yhteydessä olevaa taulukkoa. Siitä käy esimerkiksi ilmi, että vaikkapa lomamatkojen aiheuttamat päästöt ovat aivan erilaisia eri paikoissa asuvilla. Jos jutussa esitetty tulkinta tuloksista olisi oikea, tarkoittaisi tämä, että lähiöön muuttaminen vähentäisi ihmisten lomamatkailua merkittävästi. Pelkkä perheiden tulotason ja koostumuksen vakiointi poistaisikin varmaankin suuren osan havaituista päästöeroista.

Onko ongelma siis korjattavissa yksinkertaisesti vakioimalla perheiden ominaisuudet tilastollisella menetelmällä? Valitettavasti ei välttämättä. Tilastollinen vakiointi voidaan nimittäin tehdä vain niiden ominaisuuksien suhteen, joista on tieto tutkijoiden käyttämässä Tilastokeskuksen aineistossa. Mutta aineiston perusteella täsmälleen samanlaiselta näyttävät perheet eivät ehkä kuitenkaan ole samanlaisia. Jos olisivat, miksi ihmeessä toinen asuisi lähiössä ja toinen keskustassa?

Se missä perheet päättävät asua, johtuu monista asioista, joista vain osa voidaan havaita Tilastokeskuksen aineistosta. Toki päätös riippuu perheen tuloista, lasten määrästä, isän ja äidin ammateista ja niin edelleen. Mutta se riippuu myös siitä, millaisesta asuinympäristöstä perheenjäsenet pitävät, millaisia kouluja he arvostavat, kuinka tärkeitä luonnonläheisyys ja hiihtomahdollisuudet ovat. Monet näistä arvostuksista vaikuttavat myös siihen, millainen perheen hiilijalanjälki on.

Kahden tilastojen perusteella samanlaisen lähiö- ja keskustaperheen hiilijalanjälki voi siis olla erilainen siksi, että perheet ovat erilaisia tavoilla, joita ei suoraan havaita tilastoista. Perheiden havaittavissa olevat erot on helppo vakioida tilastollisesti, mutta havaitsemattomia ei. Juuri tämä on itse asiassa hiilijalanjälkitutkimuksen keskeinen ongelma. Itse asiassa havaitsemattomien erojen ongelma on yksi merkittävimmistä empiirisen yhteiskuntatutkimuksen ongelmista ylipäänsä.

Onko ongelmalle olemassa ratkaisua? Sopivissa olosuhteissa on. Perheet voitaisiin esimerkiksi lääketutkimuksen tapaan satunnaisesti pakottaa muuttamaan kuka lähiöön, kuka keskustaan. Kokeen tuloksena saataisiin selville asuinpaikan vaikutus hiilijalanjälkeen. Perustuslakiviisaat tuskin sallisivat tällaisen kokeen järjestämistä. Mutta hyvällä tuurilla tutkijat voisivat löytää jonkin tekijän, joka vaikuttaisi ihmisten asuinpaikkaan vähän samalla tavalla satunnaisesti kuin esimerkin koetilanteessa. Sopivaa menetelmää käyttäen tätä hyödyntämällä olisi mahdollista selvittää asuinpaikan todellinen vaikutus.

Itse asiassa tämäkään ei ehkä vastaisi asuntopolitiikan kannalta olennaisimpaan kysymykseen. Hiilitehokkuuden kannalta tärkeää on se, vaatiiko saman hyvinvointitason saavuttaminen samalta perheeltä enemmän hiilipäästöjä keskustassa kuin lähiössä. Tämän selvittäminen vaatisi aiemmin mainitun lisäksi myös sen arviointia, miten perheet arvostavat erilaisia hyvinvointiinsa vaikuttavia tekijöitä. Tällainenkin tutkimus on ihan mahdollista tehdä, sellaisia tehdään koko ajan taloustieteessä.

Hiilitehokkuusmielessä hyvän asuntopolitiikan etsiminen empiirisen tutkimuksen avulla on siis mahdollista. Tällaista tutkimusta on myös tehty. Mutta se vaatii huolellista tutkimuskysymysten määrittelyä, sopivaa tutkimusasetelmaa ja oikeiden empiiristen menetelmien hyödyntämistä. Tutkijoiden pitäisi tuoda tällaiset asiat haastatteluissa erittäin selvästi esiin, ettei HS:n jutun tapaista täysin harhaanjohtavaa tietoa levitettäisi.

Talouskielioppi toimittajia varten - lyhyt oppimäärä

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Mon, 20 Jul 2015 12:02:00 +0000

Helsingin Sanomien kulttuurisivujen esseessä pohditaan, voisiko talous perustua kurin sijaan kiitollisuuteen. Kirjoitus alkaa kuvauksella siitä, miten kirjoittaja asuu espanjalaisen perheen luona ja perhe puolestaan kirjoittajan kodissa. Hienoksi asian tekee se, että kirjoittaja ei maksa Espanjassa asumisesta mitään. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Jos pitäisi, kannattaisi kaikkien suomalaisten vaihtaa asuntoja naapurinsa kanssa ja asuminen olisi meille kaikille ilmaista.

Esseen kirjoittajan omaa taloudellista logiikkaa mielenkiintoisempi osa esseestä käsittelee taloustiedettä. Esseen mukaan:

“Perinteisten talousteorioiden ihmiskuva on ankea. Ihminen on ensisijaisesti omaa etuaan tavoitteleva olento. Hän toimii itsekeskeisesti ja yleensä lyhytnäköisesti. Hänen turvallisuudentunteensa perustuu rahaan ja omaisuuteen. Hän maksaa laskunsa, koska on pakko, toisin sanoen rangaistuksen pelossa. Talousjärjestelmän väitetään perustuvan luottamukseen, vaikka usein todempi sana olisi epäluottamus. Kapeaan ihmiskuvaan perustuvat teoriat valitettavasti ohjaavat myös käytäntöä: koko elämänmalliamme ja yhteiskuntiemme johtamista. Ahnetta ja itsekästä ihmistä on paras ohjata porkkanalla, kepillä ja kurilla. Kurista on lyhyt askel julmuuteen. Tämä näkyy suomalaisten ylivelkaisten kohtelussa, kreikkalaisten kiilusilmäisessä nöyryyttämisessä ja kaikessa talouspoliittisessa retoriikassa. Ankaruus, rike, rangaistus, kuri, moite, velvollisuus, uhka ja pakko ovat normaaleja talouskielen käsitteitä."

En tiedä, puhutaanko kuuluisaa talouspuhetta talouskielellä, mutta useat lainauksen kohdat ovat kerrassaan kummallisia. Harhakäsitystä taloustieteestä ja itsekkyydestä on käsitelty Asiattomassakin jo kyllästymiseen saakka. On kuitenkin syytä muistuttaa, että itsekkyys ei ole kovin huono lähtökohta, etenkään politiikkasuosituksia annettaessa (ks. tämä aiempi kirjoitus aiheesta). Jos ihmiset olisivat altruistisia, ei maailmassa olisi ilmastonmuutosongelmaa, liikenneruuhkia tai rikollisuutta, eikä oikeastaan mitään syytä julkisen vallan toimille.

Lyhytnäköisyys on yllättävämpi syytös taloustiedettä kohtaan. Yleensä ei-taloustieteilijöiden on nimenomaan vaikea sulattaa taloustieteen oletusta siitä, että ihmiset ovat äärimmäisen kaukonäköisiä (ks. esim. tästä kirjoituksesta virinnyt keskustelu). Useissa taloustieteen malleissa ihmiset ovat niin kaukonäköisiä, että esimerkiksi velkaelvytys ei voi toimia. Kaukonäköiset ihmiset nimittäin ymmärtävät, että velka on maksettava korkoineen ja siksi veroja on korotettava tulevaisuudessa. Tästä syystä ihmiset lisäävät säästämistään valtion velkaantuessa, eikä velkaelvytys siten lisää kokonaiskulutusta.

Myös vihjailut rangaistuksista ja etenkin julmuudesta ovat outoja. Asiattoman toimitus ei ole koskaan nähnyt taloustieteellistä mallia, jossa ihmiset maksavat laskunsa rangaistuksen pelossa. Sähkölasku maksetaan, koska jos ei maksa, ei saa myöskään sähköä.

Silloinkaan, kun taloustieteen malleissa esiintyy rangaistuksia, niitä ei käytetä julmuuden välineenä. Esimerkiksi Gary Beckerin alulle panemassa rikostaloustieteessä rikoksista ei rangaista siksi, että ihmiset haluavat kostaa tai julmuuttaan nauttivat rikollisten rankaisemisesta. Miksi nauttisivat, koska ovat itsekkäitä? Ihmisen täytynee olla jossain mielessä epäitsekäs voidakseen nauttia muiden kärsimyksistä. Rangaistusten tehtävä on ainoastaan luoda sopivat kannustimet, jotta rikoksia tehdään yhteiskunnan kannalta optimaalinen määrä.

On myös täysin epäselvää, miten taloustieteen lähtökohdat johtaisivat pakon ihannointiin. Ajatellaan vaikkapa sitä, miten taloustiede pohtii asumistukea tai muita korvamerkittyjä tukia. Taloustieteen määritelmän mukaan asumistuen aiheuttama hyvinvointitappio on se määrä hyvinvointia, joka häviää, koska tuki korvamerkitään asumiseen sen sijaan, että samansuuruinen tuki annettaisiin suoraan rahana. (Tarkkaan ottaen hyvinvointitappio syntyy, jos ihmiset kuluttavat asumista enemmän saadessaan asumistukea kuin saadessaan samansuuruisen rahallisen tuen.)

Hyvinvointitappio on yksi keskeisimmistä taloustieteen käsitteistä, ja verojen ja tukien tapauksessa se perustuu siihen, että ihmisiä lahjotaan tai pakotetaan tekemään jotain, mitä he eivät muuten tekisi. Taustalla on ajatus siitä, että ihmiset osaavat itse parhaiten päättää, mihin rahat kannattaa kuluttaa. Tämä ei kuulosta tieteeltä, jossa pakottaminen tai vapauden rajoittaminen olisi hienoa. Päinvastoin, pakko ja vapauden rajoittaminen ovat eksplisiittisesti kustannuksia.

Taloustiede opettaakin, että jos haluamme rajoittaa tuensaajan vapautta antamalla asumistukea suoran rahallisen tuen sijaan, siihen on oltava erityisen hyvät perusteet (joita tietenkin voi olla).

Kuten Asiatonta arvovaltaisempi taho toteaa, ankaruus, julmuus, pakko tai uhka kuuluvat vain harvoin taloustieteilijän sanavarastoon, muiden kyllä. En malta olla linkittämättä tässä yhteydessä myös tätä Tyler Cowenin loistavaa kirjoitusta taloustieteen syvimmästä olemuksesta.

Onko köyhällä varaa opintolainaan?

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Wed, 08 Jul 2015 14:55:00 +0000

Olemme Asiattomassa kirjoittaneet aiemminkin yliopisto-opinnoista ja niiden rahoituksesta. Opiskelijoiden lobbaus on onnistunut niin hyvin, että kaikkea tähän liittyvää käsitellään julkisessa keskustelussa useimmiten aika yksipuolisesti. Yleisradion Yle kioski -ohjelma on kuitenkin omaa luokkaansa. Sen nettisivut ovat täynnä opiskelijajärjestöjä myötäilevää propagandaa ilman edes yritystä teeskennellä journalismia, ks. esim tämä ja tämä.

Viimeksimainitussa jutussa käsitellään opintolainaa. Siinä väitetään, että jos opinnot pitäisi rahoittaa lainarahalla, vain rikkailla olisi varaa opiskella. Näinhän asia ei suinkaan ole, kuten yksinkertainen esimerkki osoittaa. Varoitus kirjaimellisestiottajille: esimerkkiä ei tälläkään kertaa ole tarkoitettu täydelliseksi kuvaukseksi kaikesta opintoihin liittyvästä.

Seitsemän meren takana, korkeiden vuorten tuolla puolen Asiatonlandiassa asuu kaksi Niilo-nimistä nuorukaista. Kuten Andersenin sadussa, heitä kutsutaan Isoksi-Niiloksi ja Pikku-Niiloksi. Ja kuten sadussa, nimet viittaavat Niilojen varallisuustasoon, eivät ruumilliseen kokoon. Iso-Niilo on perinyt 500 000 euron omaisuuden vanhemmiltaan. Pikku-Niilolla ei ole varallisuutta. Niilot ovat paitsi samankokoisia, myös muilta ominaisuuksiltaan täysin identtisiä. Heitä siis erottaa toisistaan vain peritty varallisuus.

Niilot ovat lahjakkaita nuorukaisia. Molemmat suunnittelevat yliopisto-opintoja, sanotaan nyt vaikka lääketieteen alalla. Asiatonlandian kuningas on määrännyt, että opinnot pitää rahoittaa valtion takaamalla lainalla tai omalla rahalla.

Pikku-Niilolla on vaikea pohdinta edessään. Hänen pitää miettiä, kannattaako ottaa lainaa ja hankkia tutkinto vai mennä suoraan töihin. Suoraan töihin mennessään Niilo saisi palkkaa 10 000 euroa vuodessa. Opinnoista on hyötyä. Valmistumisen jälkeen palkka on 20 000 euroa. (Se, joka haluaa, voi ajatella, että 20 000 euroa on palkanlisä plus muut koulutuksen mukanaan tuomat hyvät asiat kuten arvostus ja mukava työ.)

Valmistuminen tuottaa siis 10 000 euroa vuodessa lisää hyvinvointia. Ongelma on se, että tätä varten pitää ottaa 150 000 euron suuruinen laina. Kannattaako lainan ottaminen? Se riippuu lainan korosta. Jos korko on 5 %, niin lainan ottaminen toki kannattaa. Korkoa joutuu maksamaan 7 500 euroa vuodessa, kun taas palkan tai hyvinvoinnin lisäys on 10 000 euroa. Jos korko on 10 %, niin opiskelu ei kannata. Korkomeno on 15 000 euroa vuodessa, joten opiskelu tuottaa 5 000 euroa tappiota.

Isolla-Niilollahan asiat ovat aivan toisin, vai mitä? Hän voi käyttää perintörahojaan opintoihin, eikä lainanmaksua tarvitse ajatella. Isolla-Niilolla on kuitenkin omat, tosin mukavammat murheensa. Hänen täytyy päättää, mihin perintörahansa sijoittaisi. Iso-Niilo voi toki helposti sijoittaa 150 000 euroa omiin opintoihinsa ja olla ottamatta lainaa. Tällöin hänkin saa palkanlisää 10 000 euroa vuodessa.

Mutta toisaalta Iso-Niilo voi sijoittaa 150 000 euroa johonkin muuhun, esimerkiksi pääomamarkkinoille. Yksi mahdollinen sijoituskohde siellä ovat valtion takaamat opintolainat. Jos opintolainojen korko on 5 %, sijoituksen tuotto on vain 7 500 euroa vuodessa. Ison-Niilon kannattaa sijoittaa rahat mieluummin opintoihinsa, jotka tuottavat kymppitonnin. Jos taas korko on 10 %, opintolainamarkkinoilta saa 15 000 euron vuosituoton. Ison-Niilon kannattaa siis mieluummin sijoittaa rahat kuin mennä opiskelemaan. Iso-Niilo toimii siis täsmälleen samalla tavalla kuin Pikku-Niilo.

Olipa korkotaso mikä tahansa, Ison-Niilon ja Pikku-Niilon opiskelupäätös on sama. Tutkinnon hankkiminen ei siis riipu lainkaan heidän varallisuustasostaan.

Boulevard of broken dreams

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Sun, 05 Jul 2015 08:49:00 +0000

Muutamat tutkijat ovat huolissaan Helsingin yleiskaavasuunnitelmista muuttaa sisääntuloväylät kaupunkibulevardeiksi. Bulevardien asunnot sijaitsevat niin lähellä katua, että liikenteen saasteet ovat vaaraksi asukkaiden terveydelle. Hesarissa haastatellun tutkijan mukaan uusien asuntojen asukkaiden elinikä saattaa alentua jopa 2,5 vuodella. Myös Hesarin pääkirjoitus ottaa kantaa asukkaiden terveyden suojelemisen puolesta.

Asiattoman toimituksen tietämys pienhiukkasten terveysvaikutuksista on sangen vaatimatonta, joten emme ota kantaa asuntojen terveellisyyteen. Sen sijaan on melko helppoa osoittaa vääräksi huoli asukkaiden kärsimyksistä. Tähän ei tarvita lääketieteen tuntemusta. Matka tarunhohtoiseen Asiatonlandiaan riittää.

Asiatonlandian pääkaupunki on nimittäin sattumalta täsmälleen samanlainen kuin yleiskaavasuunnitelman Helsinki vuonna 2050. Asiatonlandiassa sisääntuloväylät on muutettu kaupunkibulevardeiksi ja niiden varrella asuu tuhansia ihmisiä. Bulevardien varrella on kuitenkin ikävä asua, koska pakokaasut pilaavat hengitysilman.

Pitäisikö bulevardien asukkaita sääliä? Ei tietenkään. Tämä johtuu siitä, että bulevardien asukkaille on yhdentekevää, asuvatko he bulevardin varrella saasteessa vai kauempana kadusta puhtaassa ilmassa. Miksi? Koska bulevardin asukkaat voivat aina halutessaan muuttaa puhtaan ilman alueelle. He eivät muuta, koska samalla kun ilmanlaatu paranee, asuntojen vuokrat nousevat. Itse asiassa asuntojen vuokraero riittää täsmälleen kompensoimaan bulevardin asukkaille saasteesta aiheutuvan haitan. Jos näin ei olisi, puhtaan alueen asuntojen vuokrat nousisivat, kunnes vuokraero on riittävä.

Myös Asiatonlandiassa on tutkijoita, jotka ovat huolissaan asukkaiden terveydestä. Tutkijat onnistuvat suostuttelemaan Asiatonlandian pormestarin ottamaan käyttöön uuden sääntelymuodon, joka pakottaa vuokranantajat asentamaan kaupunkibulevardin varrella sijaitseviin asuntoihin tiiviimmät ikkunat. Nyt asuntojen ilmanlaatu paranee kauempana sijaitsevien asuntojen tasolle.

Hyötyvätkö bulevardien asukkaat uudesta sääntelystä? Eivät. Uusien ikkunoiden myötä bulevardin varrella ja kauempana sijaitsevat asunnot ovat täsmälleen yhtä hyviä. Näin ollen bulevardin varrella olevien asuntojen vuokrat nousevat kauempana sijaitsevien tasolle.

Kuten aiemmin todettiin, bulevardien asukkaat olisivat jo ennen sääntelyä voineet hankkia asunnon, johon saasteet eivät ulotu. Asukkaille ei siis tarjota mitään, mikä ei olisi ollut heidän saatavillaan ennen sääntelyä. Koska ennen sääntelyä asukkaille oli yhdentekevää kummanlaisissa asunnoissa he asuivat, näin täytyy olla sääntelyn jälkeenkin.

Oliko sääntely lopulta järkevää? Asukkaat eivät hyötyneet, mutta koska vuokrat nousivat, ehkäpä sääntely hyödytti vuokranantajia. Näin käy, jos asuntojen vuokratuotot nousivat enemmän kuin uusien ikkunoiden asentamiskustannukset. Voittoa maksimoivat vuokranantajat (tai rakennusliikkeet) tuskin olisivat jättäneet tällaista kannattavaa investointia tekemättä, joten uudet sisäilmanlaatua parantaneet ikkunat olivat haaskausta.

Palkka-ale: Kaisa Kuponginleikkaaja ja Tiina Toimari

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Fri, 12 Jun 2015 11:45:00 +0000

Johtajien vapaaehtoinen palkanalennus on herättänyt runsaasti keskustelua. Keskustelua ei ole luonnehtinut ainakaan taloustieteellinen analyysi. Yleisradion aamu-tv:ssäkin asiasta jutteli mediatutkijasta, entisestä poliitikosta ja lukijoillemme aiemmin tutusta "taloustutkijasta" koostuva porukka. Yhtään ekonomistia ei ollut kutsuttu.

On vaikea sanoa tarkasti, kuinka johtajien vapaaehtoinen palkanalennus vaikuttaisi. Mutta tarkastellaan asian yhtä kiinnostavaa puolta esimerkin avulla.

Kaisa Kuponginleikkaaja on todella rikas. Hän omistaa makkaratehtaan, jossa voidaan valmistaa valtavasti makkaraa. Kaisa ei halua johtaa tehtaan päivittäistä toimintaa, vaan palkkaa toimitusjohtajan.

Kaisa rekrytoi toimitusjohtajaksi Tiina Toimarin. Tiina on hyvin palkattu. Sanokaamme että Tiina saa palkkaa 500 000 euroa vuodessa. Kaisa kerta kaikkiaan tarvitsee pätevän toimitusjohtajan, ja joutuu palkkaamaan Tiinan, olipa hinta kuinka suolainen tahansa. Tiina siis on myös aika hyvin toimeentuleva. Hän ei luonnollisesti ole kuitenkaan läheskään yhtä rikas kuin Kaisa, jonka renki hän on.

Kaisa ja Tiina joutuvat nyt miettimään, kuinka paljon makkaraa pitää tuottaa ja millä hinnalla myydä. Yhden makkaran tuottaminen maksaa euron. Jos makkaran hinnan nostaa kovin korkeaksi, kustakin makkarasta saa paljon rahaa. Mutta makkaraa menee kaupaksi vähän ja voitot ovat pienet.

Jos makkaran hinnan laskee lähelle euroa, sitä menee kaupaksi paljon, mutta kustakin makkarasta saa hyvin vähän rahaa. Voitot ovat tässäkin tapauksessa pienet.

Aikansa pohdittuaan Kaisa ja Tiina löytävät oikean hinnan. Se löytyy jostakin äskeisten tapausten välistä. Tällä hinnalla makkaraa menee kaupaksi aika paljon, ja jokaisesta makkarasta saa hyvän katteen. Hinta on paras mahdollinen siinä mielessä, että sillä puristetaan tehtaasta suurin mahdollinen voitto.

Tiina saa voitoista 500 000 euroa ja loppu menee Kaisalle osinkoina ja osakkeiden arvonnousuna.

Hauskanpito ei kuitenkaan jatku ikuisesti. Johtajien palkanalennustalkoot alkavat. Kaikkien johtajien on yleisen mielipiteen vuoksi alennettava palkkojaan 5 %. Tiinan kohdalla alennus on 25 000 euroa vuodessa. Tiinaa luonnollisesti harmittaa. Tuo 25 000 on hänen vuotuisen Havaijille suuntautuvan golf- ja luau-matkansa hinta. Matka jää siis väliin tänä vuonna.

Mutta kuinka Tiinan palkanalennus vaikuttaa makkarantuotantoon? Ei mitenkään. Makkaran hinnoittelua koskevassa laskelmassa ei ollut mukana Tiinan palkkaa ollenkaan. Tiinan palkka ei vaikuta makkaran hinnoitteluun eikä tuotantoon lainkaan. Suurimman mahdollisen voiton tuottava hinta ei riipu Tiinan palkasta.

Tehtaassa tehdään ihan yhtä paljon makkaraa ja sitä myydään ihan samalla hinnalla. Makkaranostajat eivät siis edes huomaa mitään tapahtuneen. Luonnollisesti myös tehtaan tuottama voitto on edelleen sama.

Ainoa mihin palkanalennus vaikuttaa, on voitonjako. Tiina saa voitosta 25 000 euroa vähemmän ja Kaisa vastaavasti 25 000 enemmän. Tiinan sijasta Havaijille possujuhliin lähteekin häntä vielä huomattavasti rikkaampi Kaisa. Tiinan palkanalennus on lisännyt taloudellista epätasa-arvoa, koska 25 000 euroa varallisuutta on siirtynyt rikkaalta Tiinalta vielä rikkaammalle Kaisalle.

Tietysti jos makkaratehtaan omistaa Kaisan sijasta pörssiyhtiö, Tiinan palkanalennuksen vaikutus tulonjakoon on erilainen. Tulonsiirto on tässä tapauksessa Tiinalta osakkeenomistajille, joista suuri osa on Tiinaa köyhempiä. Jos yksi omistajista on eläkeyhtiö, niin tulonsiirron saavat eläkeläiset.

Pörssisijoittajat eivät kuitenkaan ole erityisen köyhiä ja eläkeyhtiöidenkin kautta eniten hyötyvät ne joiden eläkkeet ovat suurimmat. Tässä hajautetun omistamisenkaan tapauksessa siis palkka-ale ei hyödytä mitenkään huono-osaisia.

Tarinan tärkein opetus on kuitenkin se, että ihmiskunta ei kokonaisuutena ole yhtään rikkaampi Tiinan palkanalennuksen vuoksi. Yhtä ainutta uutta makkaraa ei synny maailmaan Tiinan uhrauksen seurauksena.

Talouspuhepuhe

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Mon, 08 Jun 2015 08:06:00 +0000

Helsingin Sanomissa haastateltiin vähän aikaa sitten kahta mediatutkijaa. Mediatutkijat pöyristelivät sitä, että taloustieteen professori oli HSTV:ssä sanonut taloustieteilijöiden olevan riippumattomia. Keskustelu on osa muodissa olevaa puhetta "talouspuheesta", jota kaiketi täytyy kutsua talouspuhepuheeksi.

Tutkijat sanoivat, että on mahdotonta että kukaan ihmistieteiden parissa työskentelevä olisi neutraali. Mediatutkijoiden mielestä kaikkeen tutkimukseen sisältyy arvovalintoja. He ovat tietenkin oikeassa. Kaikilla on arvonsa ja uskomuksensa. Ne vaikuttavat siihen mitä kukin tutkii ja sanoo. Kaikilla on myös omat yksityiset intressinsä, ja totuudessa pysyminen on vaikeaa jos oma etu kannustaa valehtelemaan.

Taloustieteilijät tietävät tämän ja ovat ottaneet asian vakavasti. Päivittelyn sijasta taloustiede onkin yrittänyt mallintaa asiaa ja tutkia, mitä siitä seuraa. Tämä tutkimus on ollut niin moninaista ja vaikuttanut niin laajasti koko tieteeseen, että sitä on jokseenkin mahdotonta vetää yhteen parissa kappaleessa.

Yksi paikka aloittaa on esimerkiksi subjektiivisen todennäköisyyden teoria. Klassista tämän alan kamaa on myös Robert Aumannin teoreema siitä, onko mahdollista olla samaa mieltä siitä, että ollaan eri mieltä. Tulos käsittelee tilannetta, jossa kaikkien priorit eli karkeasti ennakkokäsitykset maailman menosta ovat samoja. Yhteisten priorien järkevyys on sekin asia, josta on keskusteltu taloustieteessä. Jos se ei pidä paikkaansa, kaksi rationaalista totuuteen pyrkivää päätöksentekijää voi päätyä saman informaation perusteella erilaisiin johtopäätöksiin.

Äskeiset jutut siis käsittelevät suurin piirtein sitä, miten informaatiota käsitellään rationaalisesti. Oma kysymyksensä on se, milloin ihmisillä on kannustin paljastaa totuudenmukaisesti mitä ajattelevat. Yksi esimerkki tästä on ns. cheap talk, miksi ihmiset joskus puhuvat totta vaikka ei ole pakko.

Yksi merkittävä taloustieteessä tarkasteltu ongelma koskee sitä, miten hyviä asioita voidaan jakaa tehokkaasti tilanteessa, jossa ihmisillä on kannustin valehdella omista tarpeistaan ja mieltymyksistään. Yksi kiinnostava ratkaisu on Vickrey-Groves-Clarke -päätöksentekomekanismi. Vickrey-Groves-Clarke -tulos kertoo, että varsin monenlaisia jako-ongelmia voidaan ratkaista tehokkaasti sopivan päätöksentekojärjestelmän avulla, vieläpä sellaisen, jossa kaikkien osallistujien kannattaa puhua totta.

Taloustieteilijät ovat myös perinteisesti suhtautuneet hyvin kielteisesti haastattelututkimuksiin juuri siitä syystä, että kenelläkään ei ole erityisen hyviä kannustimia puhua niissä totta. Tutkimus on keskittynyt ihmisten tekemiin valintoihin puheiden asemesta, koska valintojen seurausten kanssa pitää elää. Valinnat puhuvat rehellisempää kieltä kuin sanat. Asenne on ehkä vähän muuttunut viime aikoina.

Suomessa arvovalintojen vaikutuksesta tutkimukseen on puhunut Markus Jäntti. Hän muistuttaa, että tilastollisen tunnusluvun valinta riippuu arvioijan tappiofunktiosta. Vaikka tämä liian usein unohtuukin, on sekin ihan ekonometrian oppikirjan peruskamaa.

Ylläolevan tylsän ja todella epätäydellisen luettelon tarkoitus on perustella ensimmäistä tämän kirjoituksen viestiä. Se, että ihmiset eivät ole arvovapaita ja että heidän uskomuksensa poikkeavat toisistaan, ei ole voivottelun paikka tai syy antautua hällä väliä -meiningin valtaan. Päinvastoin, arvojen ja uskomusten olemassaolo on syy ajatella ja mallintaa niitä huolellisesti. Se on syy ottaa nämä asiat huomioon yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehtäessä ja tietysti myös tieteellistä näyttöä tai asiantuntijoiden mielipiteitä arvioidessa.

Ihmisten itsekkäiden intressien olemassaolo on puolestaan syy yrittää löytää päätöksentekomekanismeja, jotka toimivat hyvin ihmisten itsekkäistä pyrinnöistä huolimatta.

Mediatutkijat korostavat myös luonnontieteiden ja ihmistieteiden eroja. Asiattoman toimitus ei jaksa nyt käydä ties kuinka monetta kertaa keskustelua siitä, miten keinotekoinen tämä erottelu on. Hyväksytään siis nyt vain ajatus, että taloustieteen ja politiikan läheinen yhteys aikaansaa sen, että taloustieteilijöiden uskomukset, preferenssit ja omaneduntavoittelu vaikuttavat erityisen suurella todennäköisyydellä näiden esittämiin tuloksiin ja suosituksiin.

Tarkoittaako tämä sitä, että on syytä alentaa taloustieteellisen tutkimuksen arviointistandardeja verrattuna luonnontieteisiin? Ei, standardien pitää päinvastoin olla tiukemmat. Tämä on kirjoituksen toinen viesti. Taloustieteen tutkimusmenetelmiä, aineistoja ja teorianmuodostusta pitää tarkastella poikkeuksellisen ankarasti, koska koko ajan kalvaa epäilys arvovalinnoista tai tahallisesta sumuttamisesta. Jokaiselta talouspoliittisen suosituksen antajalta pitää aina kysyä, mihin tutkimuksiin ja tuloksiin suositus perustuu.

Jokaista suosittelijaa, jolla ei ole tarjota omista tai muiden tutkimuksista koostuvaa lähdeluetteloa, täytyy lähtökohtaisesti pitää huruakkana tai -ukkona, riippumatta siitä kuinka hieno ihminen on kysymyksessä. Jos lähdeluettelossa olevat tutkimukset eivät nauti tiedeyhteisössä yleistä hyväksyntää, niin suosituksille ei pidä antaa painoarvoa. "Tutkimukset", joihin uskoo vain pieni sisäänpäin kääntynyt klikki, eivät ole "eri koulukuntaa", vaan roskaa.

Samoin jos suositukset eivät perustu päättelyyn, jonka jokainen asiantuntija voi toistaa saman aineiston avulla, kysymys on hörhöilystä. Tämä sulkee pois esimerkiksi "historiallis-institutionaaliset" menetelmät, joissa tuijotetaan yhtä tilastoa ja arvataan jotain.

Arvojen, intressien ja uskomusten olemassaolo ei siis ole syy voivotella tai alentaa standardeja. Se on syy tutkia näitä asioita ja korottaa standardeja. Se ei myöskään ole syy laventaa asiantuntemuksen määritelmää, vaan tiukentaa sitä.

Huippu-urheilijan yhteiskunnallinen hyöty

noreply@blogger.com (Katsastaja T) — Mon, 25 May 2015 05:51:00 +0000

Teemu Selänne ottaa Hesarissa kantaa huippu-urheilijoiden asevelvollisuuden suorittamiseen liittyviin erityisoikeuksiin. Selännettä närkästyttää se, että tulevaisuudessa huippu-urheilijoita ehkä kohdellaan kuten muitakin ihmisiä. Asia on vakava, koska Selänteen mukaan

"Nyt puhutaan kuitenkin joukosta, jonka oikea elämäntyö ja unelma on tulla ammattiurheilijaksi."

Jutussa on useita mielenkiintoisia piirteitä liittyen mm. asevelvollisuuden pituuteen, joita varmaankin käsitellään vielä joskus Asiattomassa. Pureudutaan maanpuolustuksen järjestämisen sijaan kuitenkin toiseen Selänteeseen liittyvään asiaan eli siihen, onko Selänteen kaltaisista huippu-urheiljoista hyötyä?

Joidenkin arvioiden mukaan Selänne on tienannut uransa aikana 57 miljoonaa euroa. Nämä rahat Selänne on hankkinut vapaaehtoisen vaihdannan kautta. Selänne on voittanut Stanley Cupin ja arvokisamitaleja, joita joukkueiden kannattajat ovat juhlineet ankarasti. Selänteen hyöty yhteiskunnalle lienee siis merkittävä.

Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, Selänne ei ole huippu-urheilijan työssään lisännyt juuri lainkaan maailman hyvinvointia. Miksi ihmeessä?

Selänteen, kuten muidenkin menestyneiden huippu-urheilijoiden, koko ura on perustunut siihen, että hän on menestynyt muiden kustannuksella. Voittaessaan NHL:n maalikuninkuuden Selänne vei kuninkuuden joltain muulta. Voittaessaan Stanley Cupin tai arvokisamitalin Selänne ja hänen joukkueensa veivät voiton toiselta joukkueelta. Ilman Selännettä maailmassa olisi täsmälleen yhtä monta maalikuningasta, Stanley Cup -voittajaa tai arvokisamitalistia.

Huippu-urheilijan yhteiskunnallinen kustannus on se, että hän on harjoitellut koko elämänsä voittaakseen muita, jotka ovat puolestaan harjoitelleet voittaakseen hänet. Tämän ajan he olisivat voineet käyttää muutenkin.

Huippu-urheilija olisi ollut hyödyllisempi esimerkiksi taksikuskina tai puuseppänä. Taksikuskina hän olisi kyydinnyt ihmisiä paikasta toiseen. Puuseppänä hän olisi nikkaroinut keittiönpöytiä tai -tuoleja. Hän olisi tuottanut jotain uutta ja hyvää maailmaan, olettaen tietenkin, että pöydät menevät kaupaksi tuotantokustannuksia korkeampaan hintaan.

Mutta hetkinen. Eikös taksikuski Selänne syrjäytä jonkun toisen taksikuskin? Ehkä, mutta ilman työtä jäänyt taksikuski voi tehdä työkseen jotain muuta. Menestyvä taksikuski tekee kilpailijastaan puusepän tai jonkin muun ammatinharjoittajan. Menestyvä urheilija tekee kilpakumppanistaan häviäjän, joka on käyttänyt elämänsä harjoitteluun.

Tarinaa ei pidä ymmärtää väärin. Huippu-urheilu tuottaa paljon yhteiskunnallista hyötyä, kuten muukin viihdeteollisuus. Ihmiset ovat valmiita maksamaan sievoisia summia urheilutapahtumien lipuista ja maksukanavien lähetyksistä.

Ongelma on se, että urheilussa vain yksi voi voittaa. Lisäksi TV:n myötä koko maailman viihdyttämiseen riittää tietty määrä huippu-urheilijoita, eikä yksittäinen urheilija juurikaan lisää urheilutapahtuman arvoa. Tästä seuraa, että yksilöt panostavat urheilu-uraan yhteiskunnan kannalta liikaa. Huippu-urheilijoiden erivapaudet asevelvollisuuden suhteen vain pahentavat tätä ongelmaa.

Haaskataanko ruokaa alkuunkaan tarpeeksi?

noreply@blogger.com (Katsastaja H) — Fri, 15 May 2015 16:51:00 +0000

Törmäsimme Asiattoman toimituksessa sattumalta erikoiseen ilmiöön. Kysymyksessä on ruuan haaskuun vastustaminen. Tässä ovat kunnostautuneet ainakin Vihreät nuoret ja Yle. Asiaa on tutkittu myös MTT:ssä. Ruuan haaskuu siis tarkoittaa sitä, että kaupat, ravintolat tai kotitaloudet heittävät tarpeetonta tai vanhentunutta ruokaa pois. Kaikissa mainituissa kirjoituksissa tätä pidetään erittäin pahana asiana. Mutta sitä se ei tietenkään ole. Ruokaa voidaan haaskata liikaa, sopivasti tai aivan liian vähän. Tarkastellaan asiaa esimerkin avulla.

Liisa myy voileipiä. Joka aamu Liisan täytyy päättää, kuinka monta voileipää hän tekee. Sitten hän pakkaa valmiit voileivät kärryyn ja menee myymään ne puistoon, jossa hän on ainoa voileipäkauppias. Liisa tietää varmasti, että pystyy myymään kanta-asiakkailleen, lähikoulun oppilaille, joka päivä 50 voileipää. Nämä koululaiset asuvat lähellä eivätkä jaksa mennä puistosta kauemmas voileivän perään, joten he ovat valmiita maksamaan voileivästä 5 euroa. Voileivän kustannus on 1 euro 10 senttiä, joten Liisa voi varmuudella myydä joka päivä viidellä eurolla 50 voileipää ja tehdä 195 euron voiton.

Mutta joskus puiston läpi oikaisee toisesta suuremmasta koulusta 100 koululaista. Tätä tapahtuu täysin sattumanvaraisesti, mutta keskimäärin joka toinen päivä. Koululaiset ovat läpikulkumatkalla, joten he eivät ole valmiita maksamaan leivästä 4 euroa enempää. Jos leipä maksaa tätä enemmän, he ostavat metroasemalta hampurilaisen.

Liisan täytyy päättää montako voileipää hän aamulla valmistaa. Jos hän valmistaa voileipiä vain kanta-asiakkailleen, yhtään voileipää ei mene hukkaan. Voitto on tällöin siis 195 euroa. Mutta Liisa voi myös valmistautua läpikulkumatkalla oleville tarjoiluun. Tällöin hän valmistaa 150 voileipää.

Hinnaksi hän voi panna vain 4 euroa. Liisa ei nimittäin pysty erottamaan koululaisia toisistaan eikä havaitse kummasta koulusta asiakkaat ovat, eikä hän havaitse kysynnän suuruutta ennen kuin jälkikäteen. Liisa myy keskimäärin joka toinen päivä 50 voileipää ja joka toinen päivä 150. Keskimäärin tämä on 100 voileipää. Kustannukset 150 voileivän valmistamisesta ovat 165 euroa. Liisan keskimääräinen voitto on siis 235 euroa. Liisa joutuu lisäksi heittämään joka toinen päivä 100 voileipää roskikseen.

Mitä Liisa tekee? Liisan voitto on suurempi silloin kun hän myy voileipiä kaikille. Näin ollen Liisa tekee joka päivä 150 voileipää ja myy niitä 4 euron hintaan. Keskimäärin joka toinen päivä Liisa joutuu heittämään 100 voileipää roskikseen. Joka toinen päivä Liisa myy kaikki 150 voileipää.

Nyt paikalliset aktivistit puuttuvat tähän uskomattomaan ruoan haaskuuseen. Valtuusto taipuu, ja ruoan haaskaamista estämään asetetaan haaskausmaksu. Liisa joutuu maksamaan euron maksun jokaista haaskattua voileipää kohden. Loppuuko haaskaaminen? Loppuu. Liisa joutuisi maksamaan joka toinen päivä 100 euron haaskausmaksun eli keskimäärin 50 euroa päivässä. Tämä tekee haaskaamisesta kannattamatonta. Liisa nostaa hintoja 5 euroon ja valmistaa vain 50 voileipää. Vain kanta-asiakkaat ostavat voileipiä, eikä mikään mene hukkaan.

Ovatko asiat nyt paremmin päin?

Eivät. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta myös läpikulkijoille pitäisi olla tarjolla voileipiä. Läpikulkijoille myydyistä leivistä saatava yhteiskunnallinen hyöty on maksuhalukkuuden ja kustannusten erotus. Koska Liisa pystyy myymään voileipiä kannattavasti läpikulkijoille ilman maksua, tämän täytyy olla positiivinen. Joka toinen päivä saadaan yhteiskunnallisia hyötyjä, joka toinen päivä tappiota haaskattujen leipien verran. Mutta hyödyt ovat keskimäärin suurempia kuin tappiot.

Kun haaskausmaksu asetetaan ja Liisa lakkaa myymästä läpikulkijoille, nämä hyödyt menetetään. Liisa haaskaa maksun vuoksi aivan liian vähän voileipiä. Kokonaishyvinvoinnin näkökulmasta voileipiä pitäisi haaskata enemmän. Leipien "haaskaamisen" lopettaminen itse asiassa tuhoaa hyvinvointia ja jos mikä on todellista haaskuuta.

Tarinassa on yleinen opetus. Kaikki haaskuulta näyttävä ei oikeasti ole pahaa. Kenenkään mielestä ei ole haaskuuta se, että palomiehet joutuvat olemaan toimettomina silloin kuin mikään ei satu palamaan. Aivan yhtä hassua on tulkita ruoan poisheittäminen pahaksi haaskuuksi.