Unohdetut Levyt

JAG PANTZER - Chain of command (1942?-1987-2004)

2016-11-08T11:45:00.000+02:00

" Alkusoittoa soittaa tuo johtajan kahlitsema
varjoista varastaen, oikeaa aikaa odottaen
soittaakseen läpi myrskyn, lailla rautaisen perhosen
antautumatta koskaan, vannoen vaikenevansa,
unelmoiden tanssista D:n murtuvilla muureilla."


Les Prophecies de Rockstaramus sivu 711 kappale 20 jae 16

Jagiley Mirian Panzer syntyi keskiluokkaiseen perheeseen Saksan Swainglainemunde- Leterslitzenissä  6. helmikuuta vuonna 1923.
Lempinimen "Jag" saaneen tytön lapsuus oli onnellinen ensimmäisen maailmansodan traumoista toipuvassa Länsi- Gesseniläisessä pikku kylässä. Vuoristomaisemat olivat mitä todennäköisimmin inspiraation lähteitä tälle unohdetulle säveltäjä suuruudelle, jonka ansioihin luetaan mm. nykymuotoisen oopperoissa käytetyn sonettijodlauksen kehittäminen.
Jagin vanhemmat, tasapäistäjä- asentaja isä Rudolf ja poskeenlaskija-huovuttaja äiti Ingavold, pistivät merkille tytön musiikillisen lahjakkuuden ja saivatkin Jagin äidin erityistaidoilla tytön opiskelemaan Saksan vanhimpaan ja arvostetuimpaan musiikki painotteiseen sisäoppilaitokseen, Herregydeniin. Herregydista ovat musiikillisia valmiuksia saaneet mm. Bernin suuruus Gunter Wienemann- Stoica (1749-1804), Färsaarten ylpeys Sven-Eric Jubileu- Os (1433- 1557) ja maailmalla arvostettu mutta meillä vielä kansallista jalustalle nostoa odottava oma poikamme W.E Koskenkorwa (1979-).

Varsinkin vuodet 1933- 1939 olivat Jagille musiikillisen heräämisen aikaa. Tähän vaikutti suuresti pääsy suurmestari Priz Wolfgan Jawohlin (1890-1932) yksityisoppilaaksi. Jagiley Mirian Panzerin teosten leikkisän raskas nahkaisuus ja raikkaan yllätyksellinen pyöreys, musiikin olematta kuitenkaan pallo, on varmasti peruja tuolta suurmestarin tutoroimalta ajalta.
Eräs kiistelty ajanjakso Jagin elämässä ovat vuodet 1939-1945. Toisen maailmansodan melskeet eivät alkuvuosina juurikaan nuoren Jagleyn elämää häirinneet. Tämän takasi hovisäveltäjän arvostettu vakanssi kansallisosialistisen Saksan raskaasta musiikkiteollisuudesta vastanneen trumpfuhrer Hans Leonberg Von Natzchstrassen etuoikeutettua elämää viettäneessä hovissa. Jag esiintyi juhlissa johon osallistui koko kolmannenvaltakunnan kerma, aina valtakunnanjohtaja Adolf Hitleriä myöten.

Tunsiko Jagiley sympatioita vallassa olleita natseja kohtaan? Jotain voi päätellä Jagin usein toistamasta hokemasta: "Työ työnä, seksi seksinä ja vitsit vitsinä" joka kertoo paljon tämän elämäniloisen nuoren naisen mielenmaisemasta. Eräs Nurnbergin oikeudessakäynnissä kuultu todistaja kertoi Jagiley Pantzerin sanoneen: " Haluaisin karata mutta olen niin aamu-uninen ja illasta minusta ei ole läksijäksi. Toisekseen, natseilla on Berliinin parhaat juhlat ja kylmintä sittistä!" Totuuden natsikortin olemassa olosta tietää vain Jagiley itse.
Jagin ja Hansin väitetystä rakkaussuhteesta ei myöskään ole pitäviä todisteita, vaikkakin Lumbago universityn historian tutkija tri. Mary-Lyn Pornroe- Orlowski väittääkin vuonna 2009 ilmestyneessä väitöskirjassaan, 'Jagiley Panzer- Genious, nuts or nazi bitch?' löytäneensä asiakirjan, joka väittää että Jagiley synnytti pojan, joka kastettiin Ty Rant Leonbergson Panzeriksi. Asiakirjan aitoutta ei pystytty kiistattomasti todistamaan joten se siirrettiin paperinkeräykseen. Noin typerän nimistä henkilöä tuskin on olemassa. (Toim.huom.).

Missä Jagiley on nyt? Tästäkään ei ole fakta tietoa. Jotkut tahot väittävät Jagin paenneen sukellusveneellä sodan loppuvaiheessa 1945 Etelä-Amerikkaan. Kannatusta on myös teorialle että Jag eli/elää Yhdysvalloissa henkilöllisyyden vaihtaneena ja maailman musiikkiteollisuutta varjoista johtaen.
Foliohatut taas uskovat että Berliinissä huhtikuun 30. päivänä bunkkerin pihalla ei tuhkattu kahta ruumista vaan kolme.
Ehkäpä suurin joukko ihmisiä uskoo tarinaan johon liittyy vahvasti myös salauslaite Enigma. Jagiley Panzerin suuruus ei rajoitu vain elämää suurempiin sävellyksiin vaan kädentaidot olivat tällä neidolla myös omaa luokkaansa. Vielä tänäänkin hämmästellään musiikkipiireissä, kuinka tasokkaan nauhoituslaitteen Jag enigmasta väkersi. Ainoat jälkipolville säästyneet Jagileyn itsensä akustisella kitaralla ja kirkkouruilla vuonna 1942 soittamaksi väitetyt enigma- tallenteet löytyvät Jagileyn teoksia ansiokkaasti bändisovituksina tekevän JAG PANZER- bändin albumilta 'Chain of command''. Levyltä löytyvät lyhyehköt 'Prelude' ja 'Gavotte in D' ovat tunnelmallisuudessaan kuin sointuja taivaan porteilta.
Albumi nauhoitettiin vuonna 1987 mutta YK:n turvallisuusneuvoston voimakkaan lobbauksen takia levy julkaistiin virallisesti vasta vuonna 2004 uudelleen työstettynä, aina kansitaidetta myöten.

Kansitaide kuvaa yleisesti vallalla olevaa käsitystä että Jagiley Panzer rakensi itselleen sodan lopussa pakomatkansa aikana enigmasta hihnavetoisen (nimitys jagopäänhihna lienee kaikille tuttu) lentoaluksen, jolla pyrki aikalaistodistusten mukaan lentämään Hampurista Itämeren yli Suomeen. Siitäkin kiistellään, ampuivatko puna-armeijan lentokoneet Jagin enigman alas vai laskeutuiko hän Suomi-neidon helmoihin vappuna 1945.
Maamme johtava Jagiley Panzer- asiantuntija, piriformistaiteen maisteri, poikkitieteellisenlaitoksen vt.  Jarkko "Tyranni"Panssarila on vuosia yrittänyt päämärkänä todistaa farssin piirteitä saaneissa lehdistötilaisuuksissa, että tanssinopettaja Aira Samulin on todellisuudessa Jagiley Mirian Panzer. Eikä siinä vielä kaikki. Hän uskoo olevansa Jagileyn ja trumpfuhrer Hans Leonberg Natzchstrassen "kupeitten tulesta" syntynyt rakkauden hedelmä!

Jagiley Mirian Panzerin musiikki on kuin hänen elämänsäkkin. Salaperäistä, puhdasta jalometallia, voimakasta ja rehellisyydessään ylivertaista. Vielä tänäänkään suuret konserttitalot eivät uskalla ottaa Panzerin sävellyksiä ohjelmistoonsa. Syyt ovat arvattavat. "Berliinin nuotittava varpunen" on kuuma peruna, tabu, vielä reilut 70 vuotta katoamisensa jälkeenkin.
Onneksi Swainglainemunde- Leterslitzenissa toimiva Jagiley Mirian Panzer- foundation julkaisee säännöllisesti Jag Panzer yhtyeen kautta arkistoista löytyvää materiaalia. Näin tämä kiistelty säveltäjä -mestari saa teoksiaan päivänvaloon.

Hiljattain Köln-Werder Pluschen histoarianlaitoksella päästiin kiinni enigmalla tehtyyn 4-raita nauhoitukseen vuodelta 1941, jossa Völkischer Beobachterin toimittaja haastattelee juhlatuulella olevaa Jagileyta. Kysymykseen, mitä hän tahtoo taiteellaan sanoa, nuori taiteilija vastaa hetken mietittyään:
"Tärkeintä ei ole totuus vaan vitun hyvä tarina..."

Karl S. Puukoski

Queensrÿche- Operation Mindcrime

2014-04-21T01:40:00.000+03:00

Ilmassa on ollut koko talven kevättä. Tänä talvena ei ollut juurikaan lunta näillä korkeuksilla joten pientareiden koiranpaskat menettivät yllätys momentuminsa.
Kevät on joidenkin mielestä jännittävää aikaa. Onhan tässä vuodenajassa lupaus jostain uudesta ja tuoreesta. Jollekin se on uusi auto, jollekin uusi heila, jollekin jännitystä elämään tuo odotus kesästä. Päättyyköhän tämäkin kesä jänskästi lepositeissä, katkaisuhoidon kattoa tuijotellen ja karheakätistä yökköä kylmähiki kiveksiä surkastuneena odottaen .
Uusi alku on aina jonkun aikakauden kuolema. Kuolema on jonkun uuden alku, on joku vihmerä väittänyt.
Mutta kysynpähän vain näiden aikakausien lopun ollessa tapetilla:

Miten mitään parempaa voi tulla tilalle kun MÖTLEY CRUE on heittänyt jäähyväiskiertueensa? Vastaus: Ei mitenkään.

Onko AC/DC enää entisensä jos joku Youngin porukasta uupuu remmistä?
Vastaus: Ei todellakaan. Joidenkin bändien kemia on kalliosta taivaisiin kirjoitettu.

Pitäisikö Scorpionsin hävetä kun ilmoittivat lopettavansa mutta pyörsivät puheensa?
V: Hei, katsokaa Teemu Selännettä! Jos on rahkeita, niin antaa mennä vaan. Scorpionsilla on varmasti vielä paljon annettavaa. (Ja otettavaa...)

Pitäisikö Hectorin heittää jäähyväiskiertue? V:Totta kai. Fanit ansaitsevat sen. Lapsina ensimmäiset Hectorin jäähyväiskeikat nähneet ovat nyt eläkeputkessa.

Pitäisikö W.A.S.P.:n kohdalta heittää pyyhe kehään? Onko Blackie Lawless antanut jo kaikkensa?
V: Toivottavasti ei. Mestari on tehnyt niin loistavia albumikokonaisuuksia 2000-luvulla, että jos terveys kestää niin olen valmis vielä yhdelle mestarin tarjoamalle "eargasmille".

Onko Unohdetut levyt tullut tiensä päähän? Jos kaiken alku ja juuri Pink Floyd tuli tiensä päähän... ja Led Zeppelin 2007... ja tosiaan Mötley Crue kertoi jäävyväiskiertueen olevan tosiasia... Kix tosin kertoi julkaisevansa uuden levyn heinäkuussa 2014... ei elämä tähän lopu mutta...

JOS joskus nostan viimeisen levyn framille, voisi se olla Mötley Cruen 'Shout at the devil tai DEF LEPPARDin 'Pyromania'. Toisaalta CINDERELLAn 'Night songs' ansaitsisi Unohdettujen levyjen yltiö hehkuttavan huomion. Kehua voisin Iron Maidenin 'Somewhere in time' levyäkin, joka on olennainen osa fyysistä kehoani.

Kiitos kaikille lukijoille vuodesta 2015

Karl S. Puukoski

KASARIUM osa 12

2014-03-15T02:50:00.002+02:00

RIVERMOUTH CITY

Rivermouth city toivotti matkustajat tervetulleeksi soittamalla Metallican' Welcome home(sanitarium)' tyylikkäästi kymmenillä, jollei sadoilla korkealuokkaisilla kaiuittimilla, jotka oli tarkoin maisemoitu ympäri lentokenttää. Rivermouthin lentokenttä satsasi selkeästi ensivaikutelmaan.
Ilma oli sateen jäljiltä raikas. Vedin sitä täysin palkein keuhkoihini, puhaltaen matkan rasitukset kohti tähtitaivasta ja pahoinvoivan näköistä kermaista kuuta.
Laskeuduin koskettamaan lentokentän märkää pintaa. Halusin kai kokea jotakin järisyttävää kotimaani maaperästä pitkän eron jälkeen. Se oli märkä ja kylmä.
Nousin ja pyyhin käteni Gisellen Roger Waters- fanipaidan selkämykseen. Häpesin tekoani. Roger Waters on nero. Giselle on kaunis.
Giselle katsoi minua silmiin kuin kysyen miksi?
Kysyikö hän katseellaan onko nerouskin kauneutta?
Kysyikö hänen kauniit silmänsä onko nerous sielun ja mielen kauneutta?
Vai tahtoiko hän tietää, onko kauneus neroutta?
Kenen neroutta?
Jumalienko, jotka lätkivät geenejä joista kehittyy luustoa, jänteitä, luomia, ripsejä,
verisuonia, orvaskettä, verinahkaa, rasvaa, perseitä
ja reikiä joista virtaa nesteitä paperille, lakanoille, alushousuille ja paisuntasäiliöihin.

Katsoimme Gisellen kanssa toisiamme. Hän ei näyttänyt enää niin kauniilta.
'Heitä Bugo.'- Giselle pyysi ja sylkäisi niin että limpin häntä jäi leualle.
Samalla kun sytytin itsellenikin, näin edessäni tumman auton ja ihmiset joista vaistoni kertoi olevan kiinnostuneet minusta.
Vaisto on aina puolellasi.
Ylimielisyydelläsi suututat sen leikkimään mykkää.
Vaisto on harvoin väärässä mutta sen kaikkitietävyys ärsyttää.
Siksi kapinoimme sitä vastaan.
"Olisi pitänyt uskoa... bla bla bla...
.. turha surra kun paska riehuu jo kalsareissa...bla bla bla..."
Niin olisi pitänyt.
Uskoa ja luottaa.
Vaistoon.

Mieleeni ei tullut paeta koska naulauduin ja huumaannuin sääristä jotka oli treenattu veistoksillisiksi.
Ne olivat kauneimmat sääret jotka olin koskaan nähnyt.
En välittänyt vaikka minulle luettiin lakia. Kuulin vain mainittavan sanat Miss. Honeycream, murha, oikeus vaieta, mutta korvanikin halusivat sillä hetkellä aistia nuo sääret. jotka olivat kuin lihaksi tullut sinfonia.
Eleganttien korkokantakenkien koristamat täydelliset varpaat houkuttelivat makustelemaan niitä, ollen kuin intro jumalaiselle matkalle, jonka seuraava pysäkki olisi täydellinen nilkka, joka vaati olemuksellaan yleellisiä timantteja ympärilleen.
Katseeni matka jatkui säärelle jonka virheetön hiljaisuus korosti arvokkuutta, kauneutta ja kosketuksen mahdottomuutta.
Kosketus olisi särkenyt sen iholla vallinneen harmonian.
Olisin halunnut jatkaa katseellani matkaani reisille, mutten uskaltanut.
Suljin hetkeksi silmäni. Kestänkö tuon kasvavan kauneuden loiston jotka reidet voivat tarjota?
Ja jos siitä ylöspäin ...
Tunsin nyrkin iskun kasvoissani.
Kaaduin märälle asfaltille lyöden pääni niin että kuulin ainutlaatuisen kumahduksen.
Maistoin veren rautapitoisuuden.
Koetin nousta mutta kova isku päähän pakotti polvilleen.
Potkuja, iskuja, litsareita ja intiaanihierontaa loputtomalta tuntuvan ajan.
Maistoin raudan mutta muuten en tuntenut mitään.
Otin voimaa sääristä.
Viimein kosketus verenverhoamilla kasvoillani.
Peukalo toisella poskellani, neljä muuta toisella poskella.
Pääni nousi käden voimasta.
Kova puristus kasvoistani muovasi turvonneet huuleni jonkinlaiselle tötterölle.
Vuotava veri vitutti silmiäni, jotka vaivoin näkivät edessään sokeankin kauniiksi arvaavat kasvot.
'Rouvalla... on perkeleen... hyvät sääret." Sain soperrettua puristavien sormien ja kurkkuun valuvan veren vaikeuttaessa ulosantiani.
Puristus veti kasvomme vain muutaman sentin päähän toisistamme.
Ihminen on muodoton liian läheltä katsottuna.
Hän tuoksui kukilta.
Tuoksu loi ristiriidan siihen miten kovasti hän löi, puristi ja miltä veri maistui.
Hän suuteli minua pitkään maistuen ikävältä...

Kasvot kaikkosivat mutta nähkaan verhottu nyrkki antoi vielä pusun.
Tunsin märän asvaltin lohduttavan voiman kuumottavilla kasvoillani.
Kotimaani otti minut tunteella vastaan.
Juuri niin voimallisesti kuin olin odottanutkin.
Väsymykseltäni olin valmis kuulemaan Kasariumin
mutta jotenkin arvasin ettei minulle annettu mahdollisuutta kuolla.

Havahduin auton takapenkillä kun minulle ojennettiin olut-tölkkiä kouraan.
Kuski etsi kuumeisesti stereoista mieleistä kanavaa. Tunnuksista tiesin istuvani poliisin kyydissä.
Viimein Glenn Freyn "You belong to the city' omi tilan autosta.
Maisemat olivat muuttuneet, mutta Rivermouthin öiset kadut väläyttelivät kuvia menneestä elämästä.
Kuumista kesistä.
Kuumista öistä.
Kuumista tunteista
Kuumista nahkapenkeistä.
Kuumista, loppuun poltetuista savukkeista.
Kuumasta virkavallasta.
Kuumista kavereista, joista elämä oli pistänyt kuumimmat mullan alle viilenemään.

Auton etupenkkien takaosiin oli asennettu pienet video- ruudut. Pääsin ilokseni jälleen Metallican kyytiin.
Nostin tölkin huulilleni. Maistoin raudan. Maistoin menneisyyden.
Hyräilin mukana.
Pala kurkussa, roska silmässä.
Kaipasin Cliff Burtonia.
Olin kännissä.
Maailman kauneimmat sääret tahtoivat katseeni jatkavan matkaa.
Ne olivat valmiit kosketukseni riettauteen, harmonian ollessa enää mennyt arvo.
Rouva ylikomissaario halusi minut auton takapenkillä.
Olin kännissä mutta en niin kännissä.
Nahka narisi.
Poliisiauton nahkapenkit olisivat pian liukkaat...

Karl S. Puukoski

Jatkuu...

.

Beastie Boys - Licence to ill (1986)

2014-02-28T00:59:00.000+02:00

Sotshissa pitkin rinteitä skimbaavat nuoret lökäpöksyt villitsivät urheilutoimittajat. Enää ei ole muodikasta ilakoida kaikkensa antavaa hiihtoniiloa/niinaa, joka takoo sompia hankeen Terinitit mustikkakeitossa, posket kuolasta kiiltelevänä ja maaliin tullessa teatraalisesti katolleen köntsähtäen ja yökkäyksen verran mitalin hurrille häviten.
Ei ei ja hyi hyi moinen porsastelu!
Nyt urheilun pitää olla freshiä ja ilolla, vaikka teennäiselläkin, ulkokullattua.
Nyt urheilussa myy hikoilemattomuus, vaivattomuus, uhkarohkeus, rentous, unisexiys ja näyttävyys, jonka pitää näkyä urheilijalla suorituksessa, kuin ulkoisessa olemuksessakin.
Hyvänä esimerkkinä ovat lumilautailijat, nuo valkoisten hankien lainelautailijat.
Kiharaa, muotia, kaakaot rinnebaareissa, valkaistuja hampaita, merkkituotteita, ikuisen nuoruuden harhaa, rusketusrajoja kasvoissa, murtumia, "after ski"- bileitä, katumuspillereitä...
Eli kaikkea sitä mikä myy.
Nyt on muodikasta sanoa ISO ei intervalleille, sykerajoille, harjoitusohjelmille, tyhjennyksille, veritankkauksille, valvonnan alaiselle lorottamiselle, vanhankansan ihailun kyynelillä tahratulle sankarinviitalle ja kansakunnan valkoisen kepin ja opaskoiran vaatimalle palvonnalle!
Ne eivät enää tässä vuosikymmenessä elävälle maistu eivätkä varsin myy. (Paitsi Suomessa vuoden urheilija äänestykseen osallistuville.)
Hikoilu tulee olemaan urheilussa noloa.
Elämme siis suurta muutoksen aikaa. Urheilu ei enää koskaan tule olemaan niin hikistä kuin ennen.

Uusia tuulia tuovia lökäpöksyjä oli jo 80-luvulla. He "ryöhnysivät" kadulla ja vääntelivät kopriaan hehtaarin kokoisista stereoista jumputtavan "juontamisen" tahtiin.
He olivat BREIKDÄNSSÄILIJÖITÄ. Uuden coolin tyylin airueita.

Breakdance ja hip hop olivat vannoutuneelle heavy-miehelle kova paikka. Mielestäni oli naurettavaa miten nuoret miehet kehtasivat vääntelehtiä sillä lailla. Mutta samaan aikaan kaupungissa vaikutti dj, joka breikkasi ja juonsi biisejä ja joka valittiin jonkun nuorisolehden äänestyksessä Neumannin jälkeen Suomen toiseksi uljaimmaksi urooksi nuorten neitojen keskuudessa.
Äijässä oli kieltämättä tyyliä. Pituutta, näköä ja kokoa riitti. Ja heppu tykkäsi kantaa metrin leveää mankaa olkapäällään, hengaillessaan pitkin kaupungin kesäisiä katuja.
En ehkä noteeraisi tätä bändiä muuten millään tavalla mutta olen istunut tämän suuruuden hartioilla yhdessä Beastie Boysin kanssa.Tulin varmasti nähdyksi ja Beastie Boys kuulluksi. Hän ei onneksi yrittänyt breikata meikäläinen ja mankka olkapäillään..
Menikö siinä varttini julkisuudessa?

Jos tyttöjä sai veteläksi soittamalla moista juontamista discoissa ja kunnantaloilla, täytyi myös musiikkityylissä olla jotain taikaakin. Silloin nyökkäilin musiikin tahdissa kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta tätä lähes Neumanin veroista ja Jumalan pronssille jättänyttä breikkaria kohtaan.
Mites nyt kun nuorisolehti on lakkautettu, breikkarilla ei ole enää metrin mankkaa eikä Neuman villitse vanhaan malliin? Pystyykö Beastie Boys nyökkäilyttämään meikäläistä omilla avuillaan näin lähes 30 vuoden tauon jälkeen?

Ostin 'Licensed to ill' - albumin käytettynä 6 eurolla. Ei paha hinta genrensa klassikosta.
Levy starttaa Led Zeppelinin 'When the levee breaks' biisistä lainatulla samplella. 'Rhymin&Stealin' kuulostaa mukavasti anarkistiselta vaikkakin selostaminen puuduttaakin melko nopeasti kropan. Biisissä on lainattu tyylitietoisesti myös Black Sabbathia. Kertakuuntelulla pääsee päämääräänsä Zeppelinin ja Sabbathin taluttamana.
'She's crafty' liisaa jälleen Zeppelinilta toimivasti. Muutenkin juontaminen pidetään kurissa ja meno on muutenkin rytmikästä ja leuhkaa.
Levyn edetessä ei maailmankuvani laajennu eikä aamukahvini saa sävyjä. Välillä meinaa rytmit saada otetta mutta reuhaaminen ja tavujen oralehtiminen eivät vain saa lippaani vinoon. Biiseissä on kerroksia mutta silti tietty ohkaisuus ja mielipuolisuus tekevät kuuntelusta vaivaannuttavaa. Tuntuu kuin minulle vittuiltaisiin.
Mutta kun '(You gotta) Fight for your rights(to party!) jyrähtää käyntiin, tunnen kuuluvani jengiin! Löytyy sähköä ja kuolematonta energiaa vaikka jo "laakson nähneillekin". Party-biisien jalokivi joka lyö ajanhampaat pois pureksimasta. Toimii edelleenkin huolettomalla menollaan.
Olen olkapäillä, kesäyö, keppana, valkoinen mallu, metrin mankka. Hetken olimme samalla maailman katolla. Minä ja Beastie boys...

'No sleep till Brooklyn' ei kalpene edeltäjälleen. Juontaminen ja pinkeä selostaminen sulautuvat mukavaksi matoksi mukavan junnaavan beatin ja kasariskittan määräävälle vyörylle. Kertosäkeen öllikuoron simppeli mutta tarttuva ote pistävät kuulijankin ölähtelemään mukana. Kitara soolo kruunaa ikituoreen matkan.

Albumin edetessä meikäläistä pompotellaan, tönitään, piiritetään, nyvitään leteistä, tökitään läskisiin kohtiin, nauretaan sieraimilleni ja joudun välillä huutamaan näille kiusaajille, ettei heillä ole kuin purkauksittain sijaa ja olemusta musiikillisessa spektrissa, ainakaan siinä missä tervejärkinen peiliintuijottaja viihtyy.

Beastie boysin ''Licensed to ill' on hetkittäin ilman nostalgialasejakin muutamia mainioita paloja sisältävä sillisalaatti. Välillä maistuu mutta välillä meno on kuin hullujenhuoneen salaattipäivän heikoimmat hetket. Vaivaannuttavaa, naurettavaa, sekavaa sössimistä ja jonninjoutavaa hortoilua.
4-5 biisin ep-kokonaisuus olisi varmasti saanut arjessa ja omillaan toimivan lopputuloksen. Siihen vielä tuoreempi hitti 'Sabotage'- bonus kibaleeksi niin lääkitystäkin voitaisiin harkita kevennettäväksi. Näillä eväillä albumille kuitenkin 5-/10

Karl S. Puukoski

The Red Devils - King king (1992)

2014-01-23T12:52:00.000+02:00

Mietin tässä jos tekisin soololevyn. En ole minkään instrumentin varsinainen taitaja enkä osaa laulaakaan, mutta hyvillä tukijoukoilla hommasta saattaisi jotain kuolematonta syntyäkin. Minulla on näet selkeä visio!
Haaveissani olisi saada narulle musiikkia, jossa yhdistyisi klassisen musiikin elitistinen ego, punkin räkäinen anarkistisuus, glam-metallin pintakiiltoinen korskeus, perinteisen heavy rockin konservatiivinen majesteettisuus ja jazzin rajoja rikkova rönsyileväisyys. Musiikista pitäisi aistia bluesin mullan makuista juurevuutta, pop-hittien korvakarvoihin takertuvaa hunajaista otetta ja taide-rockin minimaalisuudesta kasvavaa monumentaalisuutta.
Sanoitukset käsittelisivät seksiä, nopeita autoja ja päihteitä mutta aivan uudella otteella. Esimerkiksi aiheina voisivat olla miten rakastella vienosti hikoillen, tai miten "munanjatkeen" kylmäkäynnistyksen brutaali ote vaikuttaa minäkuvaan, tai miten ryypätä tolkuttomasti mutta rakentavasti.
Yhteiskuntakriittinen täytyy myös olla. Kyseenalaistaisin laulujen sanomassa presidentin adjutanttien työolot, kansanedustajien torkkupeittojen värin, verokorttien paperin laadun ja kuntien pakkoliitosten fyysisen väkivallattomuuden. Musiikin voimalla teemme paremman maailman!

Entäpä muusikot joiden olisi kyettävä piiskaamaan itsensä ennenkokemattomaan luovaan kiimaan ja virtuoosimaiseen leimuun. Keistä olisi meikäläisen tunteiden tulkiksi? Pitkän, jopa lähes 4 minuuttia kestäneen kivuliaan mietinnän, vääryydeltä tuntuvien vertailujen, nihilismiin päätyvien analysointien ja itkunsekaisten raakkausten jälkeen päädyin seuraaviin taiteilijoihin, joiden kanssa teosta alkaisin loihtimaan :

Kitarat: Anna Sentina, Courtney "Adriana Smith" Cox ja Nita "Mega Murray" Strauss
Akustinen kitara ja stemmalaulu: Jess Greenberg
Saxofoni: Candy Dulfer
Basso: Tal Wilkenfeld
Rummut: Emmanuelle Caplette
Laulu: Gwen Stefani
Synat ja piano : Nino Jaiani
Jousisoittimet: Delhi & Mumbai violin band

Uskon että tässä olisi SE super-bändi, joka saisi sieluni yössä murjottavasta linnusta, kupeitteni tulesta ja aivoitukseni imelistä liemistä nousevan tunteen palon säveliksi, joita olisi kiva mankasta kotona kuunnella.

Hommaan pitäisi tietenkin palkata tuottaja, jolla olisi näkemystä ja kokemusta näinkin vaativasta taiteellisesta ponnistuksesta.Tuottajan pitäisi olla myös sellainen, ettei herkkien muusikoiden ajatukset karkaisi ulkomusiikillisiin asioihin.
Kahvikupillisen verran mietittyäni ei tuottajan paikalle voinut valikoitua kuin yksi mies. Herra Rick Rubin.
Tämän nykyisin levy-yhtiön pomona pönöttävän tuottajagurun CV on vakuuttava. Vuonna 1985 alkaneen uran varrelta on vyölle tarttunut kovia nimiä. Beastie boys, Dixie Chicks, Red Hot Chili peppers, Metallica, AC/DC kuin Black Sabbathin uutukainenkin on kirjattu työsuoritteisiin. Lisäksi löytyy Slayeria, The Cultia, Tom Pettya, Johnny Cashia. ym. ym...
Mutta yksi epäilyttävä ajanjakso Rick Rubinin työhistoriasta löytyy. Vuosi 1997. Tyhjää täynnä. Ei kai mies vain koettanut syrjäytyä?! Makasiko mies vain kotosalla mitään tekemättömänä työttömyyskorvauksia nostaen! Tuo epäkohta soittaa hälytyskelloja, mutta muut meriitit puoltaisivat kyllä miehen palkkaamista.
Entäpä oma roolini studiossa. Tehtävänäni olisi valvoa ettei kukaan erehdy ehdottamaan kappaleisiin käsien yhteen läpyttämistä. Tiedättehän sen ärsyttävän tavan jossa porukalla into pinkeänä kämmeniä taotaan musiikin tahtiin. Live-tilanteeseen se käy, kun pitää kerjätä yleisöltä huomiota, mutta studiossa monia kibaleita on potkaistu nivusiin kämmenien läpyttämisellä. Se ei ole koskaan tuonut mitään lisäarvoa rock-kappaleisiin! Folk ja kansantanssi hihhulointiin se kai kuuluu kuin rähmä silmäkulmaan.

Rick Rubin on tuottanut myös Los Angelesilaisen The Red Devils (alkuperäiseltä nimeltään Blue Shadows, mutta mr. Rubin muutti nimen.) blues bändin debyytin "King king". Levyllä sinisiä säveliä rokkasivat:

Lester Butler –laulu ja harppu
Paul "The Kid" Size – kitara
Dave Lee Bartel –kitara
Johnny Ray Bartel – basso
Bill Bateman –rummut (wiki)

Bändi toimi 90-luvun alussa King King- nimisen juottolan suosittuna Maanantai iltojen housebändinä.
Kuka kehtaa lähteä maanantai iltana baariin? Ainakin mm. ZZTopin Billy Gibbons, AC/DC:n Youngin veljekset, Bruce Willis, Queen kitaristi Brian May, Mick Jagger (jonka kanssa bändi teki enemmänkin tuttavuutta) sekä Motörheadin ja Dokkenin äijät harrastivat moista syntiä, nousten jopa jammailemaan The Red Devilsin jäpiköiden kanssa lavalle.
Myös herra Rubin ihastui bändin live lentoon koska halusi tuottaa bändin esikois täyspitkäksi näitä Maanantai iltojen reuhaamisia.
Mikrofoni keskelle salia, nauhoitusnappi pohjaan, bändi tulille ja mahdollisista jälkiäänityksistä hys hys hiljaa. Halvalla hyvää! Ei studiokuolemia eikä aikataulujen venymisiä. Lisäksi moni bändi joka soi lavalla energisenä, kangistuu liian usein hengettömäksi studiossa nyhjätessään. The Red Devilsillekin olisi voinut käydä näin.

"King king"- albumi ei yritä keksiä puuvillapaitaa uudelleen vaan jyrää pääsääntöisesti toisten blues- suuruuksien kappaleita tyylilajille ominaisella otteella. Albumin 12 raapaisusta varsinkin rouhea 'Going to the church" raukean makea 'She's dangerous' ja mukavasti keinuva "Devil woman" ruoskivat huokoset hereille. Rick Rubin sai tallennettua bändin, joka tuoksuu edesmenneitten blues-suuruuksien hielle, kuumille öille, selluloosapölylle, kylmälle oluelle ja paholaisen ratsun hengitykselle, joka suu vaahdossa laukkaa puuvillapeltojen halki, Los Angelesin valoihin ja varjoihin vaanimaan bluesille sielunsa myyneitä.
Rick Rubin on ammattimies!
Bändi on joka solultaan blues ja iskussa mutta edesmenneen laulaja/ huuliharppuilija Lester Butlerin ote vangitsee. Maaginen jätkä, joka osasi hommansa ja jonka retaleinen olemus toi dekadenssia habitusta lavalle. Toisaalta, ukon ei varmaan tarvinnut pelätä, että porvarilliset työntarjoajat tulisivat nykimään nahkatakin hihoista, tarjoten lomansijaisuutta tahkonpyörittäjänä.
Lesterin humanteri elämäntapa lopetti lopulta bändin lupaavasti alkaneen lennon vuonna 1994. Äijän oma lusikan heilutus loppui 1998 yliannostukseen, Moulin blues-festivaalin jäädessä bluesmiehen viimeiseksi esiintymiseksi.
Olisi mielenkiintoista tietää mitä vannoutuneet bluesharrastajat tykkäävät bändistä, levystä ja Lester Butlerista. Minulle levy on yksi parhaista mitä 90-luvulla on ollut tarjota.
Miten törmäsin levyyn? Se oli ylimaailmallinen kokemus. Kunnallisen kirjaston blues-hyllyn luona Robert Johnson tökkäsi levyn käteeni, katsoi kelloaan ja sanoi lähtevänsä käymään kitaranvirittäjän luona...

No joo. Väritin vähän juttua. Ei hän mitään kelloa katsonut. 8/10

Karl S. Puukoski

Kasarium osa 11

2014-01-01T01:24:00.000+02:00

"HYVÄÄ UUTTA VUOTTA, HERRA RAATO!"

Ummistin silmäni ja odotin että kuula porautuu ohimooni ja sitä kautta pääsen kinaamaan taivaan tai helvetin portinvartjoiden kanssa sisäänpääsystä. Entäpä jos joutuisin Styx-virran lautturin kyytiin? En ollut kummoinen uimari, jos jotain sattuisi venematkalla.
Sormeni nyki ja liipasin antoi myöten. Hitaasti mutta varmasti. En saanut silmiäni auki mutta sen sadasosasekunnin, kun ase laukeaa ja peruuttamatonta ei saa enää takaisin, vannon että sain tuolla pienellä hetkellä mieleeni juomattoman paukkuni, jonka olin unohtanut jääpalakoneen päälle.
Smith & Wesson vavahti kädessäni.
Kuulin jyrähdyksen
Kuulin korahduksen.
Näin, kun veltto keho retkahti lentokoneen penkiltä käytävälle.
Kuulinko ja näinkö oman kuolemani?
Vitun posket! Katsoin piippua pitkin kun Mike Trump-klooni makasi elottomana lentokoneen käytävällä.
"Itsellesihän sinun piti lyijyä kaaliin töräyttää eikä viatonta sivullista kylmäksi laittaa!" "Freddie" ulvoi muka vahingoniloisena Shyn 'Emergencyn' herätellessä minut todellisuuteen.
Ammuin White Lionin laulaja-kloonin!
"Freddie" nousi penkistään ja alkoi rullata kuolleen sielua rullalle kuin räsymattoa.
Koetin estää mutta olin kuin jäätynyt paikalleni. Ainut mihin pystyin oli vieressäni olleen vodka-cola-paukun loppuun saattaminen.
"Freddie" viskasi käärityn sielun olalleen ja katsoi minuun.
'Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan. Tule sinäkin voittaja joukkueeseen.' Sain tuolta pahan sanansaattajalta ehdotuksen.

Tunsin kuinka cola teki sylkeni viruvaksi. Keräsin lastin kielelleni ja roiskaisin sen tuota pirulaista kohti. Limppikuorma teki komean kaaren ja olisi läsähtänyt keskelle "Freddien" kalpeita kasvoja mutta pieni kulmien nosto sai eritteen kääntymään takaisin kohti lähettäjäosoitetta.
"Freddie" naurahti mutta vakavoitui. 'Meillä olisi töitä sinulle. Pääsisit viimeinkin toteuttamaan itseäsi luovassa työssä.'
Olin hetken aikaa kiinnostunut työtarjouksesta, varsinkin kun Uriah Heepin 'Sell your soul'- biisi huusi valkokankaalta voimallisesti.
'Pidä tunkkisi.'
'Aina voi vaihtaa puolta. Johan Led Zeppelinkin sen tiesi.'
'Tarkoitatko "Stairway to heaven'in sanomaa?'
'Kyllä. Siinä liene eniten Kasariumista irroitettuja nuotteja'. Voiko se silloin olla väärässä?
'Nuo ovat pelkkiä tulkintoja'.
'Page sai aika topakat eväät kun bändi oli 4 albumia vääntämässä.'
'Epäilemättä. Kova albumi.'
Samassa huomasin että kroppani oli jälleen tahtoni alainen.
Kaivoin taskusta Bugon ja sytytin sen samalla, kun istuuduin sikeitä vetävän Gisellen viereen.
Tiesin ettei minulla ollut aseita tätä helvetistä tullutta riivaajaa vastaan.
Ihmettelin samalla kun pyyhin kasvojani Sabrina-kloonin pikkutuhmiin, ettei kukaan koneessa ollut herännyt vaikka olin jyräyttänyt tussarilla ihmisestä hengen pois.
'Mutta nyt minun on aika poistua. Työvuoroni päättyy.' "Freddie ilmoitti ja koppasi Mike Trump- kloonin rullalle käärityn sielun olkapäälleen.
Samassa Rob Halford-klooni oli saanut tajuntansa tason kovasta humalasta huolimatta tilanteen tasalle. Mietin olisiko meissä kahdestaan miestä vastustaa sieluja varastavaa "Freddietä".
"Robin" humalaisessa katseessa oli ihailua, epäuskoa ja intohimoa. Mutta ei homolla tavalla.
'Ota minut, ota minut!' Judas Priestin keulakuva huusi jo puoliksi purppuraan kajoon haihtuvalle "Freddielle".
'Tiedän tunteesi mutta minulla ei ole aikaa rakkaudelle'.- Valoon katoava "Freddie Mercury" kuiskasi jopa hieman seksikkäästi, lentosuukolla Rob-kloonille kiusaa tehden.
Juuri kun "Freddie" katosi näkyvistä, varastettu sielu olkapäillään, näytti hän oikeat kasvonsa.
Uriah Heepin 'Abominog'-albumin kannessa olevat kasvot olivat kuin unelmavävyn verrattaessa niihin joista minä ja Rob Halford- klooni saimme maistiaiset.
Ei voi muuta sanoa kuin että rumat olivat.

'Mitä helvettiä! Olenko tulossa hulluksi?! Rob osoitti kysymyksen selkeästi minulle.
'En usko' vastasin kyyristyen samalla Mike Trump-kloonin elottoman ruumiin puoleen.
'Pitäisikö minun siirtyä marjaviini-linjalle?' "Rob"kysyi jo hieman epätoivoa äänessään.
'Voisi tehdä hyvää'. Vastasin kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Tutkin ruumista mutta en löytänyt kohtaa mihin luoti oli uponnut.
'Olen kuolemansyyntutkija siviiliammatiltani ja voin yhdellä mulkaisulla sanoa, että tuo mies kuoli tukehtumalla omaan oksennukseensa' Ei epäilystäkään.'
'Ei epäilystäkään?' kysyin katsoen kuolemansyytutkija, alias Rob"klooni" Halfordia" syvälle silmiin.
'Varo vain housujasi ' "Rob" varoitti ruumiin suusta valuvasta alkoholin ja lentokoneessa tarjotun Hawaijin leikkeen sekamelskasta, joka valui Mike Trump- klooni vainaan oikeasta suupielestä.
Moska iljetti vaikka minulla oli nälkä.

Olin helpottunut. En ollut ampunut ketään eikä paholainen ollut saanut värvättyä minua puolelleen.
Olin selkeästi noteerattu ainakin pahisten puolella.
Miksi taivaan porukka antoi odotuttaa yhteydenottoaan?
Ylimielisyyttäänkö?
Odottivatko he oikeaa hetkeä?
Pitikö minun rukoilla jotta saisin apua?
Sitä he pitäisivät varmasti vittuiluna!
Kaadoin itselleni reilun mukin rommia ja sytytin Mike Trump- kloonin rintataskusta löytämäni vaniljasikarin. Nostin jalkani tyhjälle penkille ja vedin syvään henkeä.
Mihin sotkuun olinkaan itseni sotkenut.

Torkahdin. Tunsin herättyäni olevani hieman päihtynyt. Suutani kuivi mutta huomasin Gisellen naukkailevan Bloody Marya
'Hei, jätä se lasi rauhaan!' Giselle omi terhakasti juomaansa.
Sain napattua poskellisen.
'Yhteydenottosi tuonpuoleiseen oli onnistunut. Freddie Mercuryna esiintyneellä niljakkeella oli asiaa.'
'Niinkö? En huomannut että olisin saanut sinne minkäänlaista kontaktia!? Kynäni ei juurikaan liikkunut...'
Missä lehtiösi on? Pakko siitä jotain on löytyä. Sen verran kova vauhti sinulla ja kynälläsi tuntui olevan.'
Giselle alkoi etsiä lehtiötä kuumeisesti. Jäin tuijottamaan häntä. Hän näytti tiukassa HIMin topissaan ja vieläkin tiukemmissa kivipestyissä farkkusortseissaan tyrmistyttävältä.
Nuolaisin suupieliäni. Suussani oli vieläkin colan venyttämää sylkeä. 'Tässähän tämä. Tyhjää täynnä.' Giselle ähkäisi hieman nostaessaan lehtiön lattialta niin, että vienon violetit stringin pilkahtivat topin ja farkkusortsien puolueettomalta vyöhykkeeltä.
Lehtiö oli todellakin tyhjää täynnä.
'En ymmärrä. Näin kun riehuit Venom-kynäsi kanssa kuin vähämielinen!
'Ei minulla ollut itselläni minkäänlaisia tuntemuksia. Ehkäpä juopotellessasi olit katsonut valkokankaalta jotain, joka vei liuotetun mielesi harhaisille maille.' Giselle totesi välinpitämättömästi.
'Sitä paitsi. Koeta koota itsesi siedettävämpään kuntoon. Vajaan tunnin päästä laskeudumme ja en halua, että jäät rajatarkastukseen kiinni vain sen takia, että näytät kertaalleen läpipaskotulta rokkarin raadolta.' Giselle katsoi minua ja osoitti minua sormellaan tehostaakseen sanomaansa.

Sipaisin suustani hieman colaa tukkaani ja oijoin "Sidilta" saamaani Sex Pistolsin paitaa samalla kun edelleen ihmettelin miksi Gisellen lehtiö oli tyhjä.
Lentokoneen matkumastamossa alkoi olla vilskettä kun sen matkustajat pakkailivat käsitavaroitaan ja valmistautuivat laskeutumaan Rivermouth Cityn lentokentälle.
Tunsin pusun poskellani.
'Hyvää uutta vuotta, herra raato.' Giselle kuiskasi ja vetäytyi äkkiä kauemmas kuin peläten, että pusu poskellekin voisi herättää minussa pedon.
'Mitä, onko nyt vuodenvaihde?! Miten joulu meni?' Kysyin jälleen unohduksen aiheuttaman nöyryytyksen poltellessa.
'Joulu oli riehakas mutta nyt murhataan mennyt vuosi ja vikitellään alkava vuosi näyttämään meille parhaat puolensa! Giselle sirkutti kovaäänisesti, selkeästi uuden vauhdin ottaneena.
Sid Vicious-ja Doro Persch-kloonit olivat Gisellen kanssa hengessä mukana ja laskivat minuutteja vuoden vaihtumiseen toisiaan halaillen.
Sytytin Bugon ja rapsautin oluen auki. Valkokankaalla Iron Maiden lisäsi löylyä "2 minutes to midnight" uljaudellaan.

Näin lentokoneen ikkunassa Rivermouthin miljoonakaupungin loputtomat valot.
Kotikaupunkini oli kasvanut vähintään satakertaiseksi lähtöni jälkeen.
Nuo valot näyttivät kärsimättömiltä.
Tunsin kylmiäväreitä. En tiennyt miksi.
Matkustajat riehaantuivat tanssimaan välittämättä kuulutuksesta joka kehoitti kiinnittämään turvavyöt, sillä RATTilla tuntui olevan sillä hetkellä enemmän auktoriteettia "Dance" kappaleellaan.
Samaan aikaan Rivermouth Cityn lentokenttävirkailijat valmistautuivat ottamaan lennon numero 1980-1989 Bangkokista turvallisesti maankamaralle.
Kimeä-ääninen lentokapteeni vaihtoi vielä viimeiset ohjeet lennonjohdon kanssa ennen laskeutumista.
Terminaali täyttyi odottavasta tunnelman sekamelskasta.
Taksikuskit vilkuilivat hermostuneesti kellojaan.

Musta Mercedes Benz lipui lentokenttäalueelle.
Se pysähtyi niin, että kenttäbussille aikovat joutuivat ohittamaan sen.
Apukuskin puolelta noussut pienen peltotraktorin kokoinen mies aukaisi takaoven.
Lentokentän pintaa koskettivat ensin kaikkia hyvänmaun rajoja rikkovat korkeat korot.
Niiden varaan nousivat pitkät sääret jotka hävisivät näkyvistä vasta tiukan, vain hieman polven yläpuolelle ulottuvan, vihreäsävyisen hameen alle.
Sääret omistavan naisen yläosan tiukka sotilasmallinen pusero ei pystynyt peittämään niiden alla vapautta huutavia muotoja. Mustat hiukset tiukasti huolitellulla poninhännällä korostivat linjakkuutta ja kylmää särmää.

'Kaikki valmiina?' Nainen kysyi samalla yrittäen sytyttää light-Bugoaan.
Sytkäristä oli kaasu loppu. Yksi Mersuun ahtautuneista korstoista kiirehti tarjoamaan tulta.
Kädet vapisten tikku viimein syttyi.
'Kaikki valmiina Rouva komisario'.
Mercedes Bentzin stereoista soi Yngwie j. Malmsteenin 'You don't remember i'll never forget'
'Onko Gregory Bush varmasti koneessa?'
'On. Niin meille on ilmoittanut mukana ollut agenttimme' Tulta tarjonnut mies sanoo kunnioituksen ja pienen pelon nopeuttaessa sanoja.
Nainen ottaa savut savukkeestaan ja katsoo kentälle pysähtyvää lentokonetta.
Gregory Bush on viimein täällä.
Sika on laskeutunut.
Talven ote on irronnut.
Lätäkön värjää bensan ja juhlan räjähtävät värit.
Nainen odottaa hiljaa pakahtuen.
Puoliksi poltettu savuke putoaa
sähähtäen, kuollen pois.
Hänestäkin on jotain kuollut.

Matkustajien purkautuessa muurahaisten laille ulos lentokoneesta
pääsivät lentoyhtiön välinpitämättömät siistijät leipäänsä tienaamaan.
He olivat juuri hävinneet palkkataistelun.
Tupakantumpit, tyhjät tölkit ja kireät pullot.
Ulosteet, kumiukot ja tahrat pinnoilla.
Ruuanjätteet, ruumiit ja kaikki kalustoon kuulumaton korjattiin pois.
Pois silmistä. Pois mielestä.
Gisellen paikalta lakaistiin myös lehtiön irrallinen sivu.
Se mitä ei löydetty.
Se mihin palkkataistelun uuvuttamat eivät jaksaneet kiinnittää huomiota.
Se missä luki 665 kertaa "SHOW MUST GO ON"...

Karl S. Puukoski

Jatkuu...

RAINBOW - Bent out of shape (1983)

2013-12-27T01:46:00.000+02:00

Kuulin Rainbown 'Bent out shapea' ensimmäisen kerran kotibileissä vuonna 1985. Bileet olivat itkunsekaiset ja oksennuksen täyteiset mutta musiikki toimi. Näin jälkikäteen on surkuhupaisaa muistella miten teini-ikäiset viiden kaljan viemänä pelastivat maailmaa, itkivät ihastustensa perään, oksentelivat, harrastivat syljen vaihtoa ja pyyhkivät itseään talon isännän tyynyliinaan. Rainbown tahdittaessa elämää ja hedonismia opettelevien maailmanlopun meiningillä juhlivien viikonloppuista karnevaalia.
Albumi kuulosti (ja kuulostaa edelleenkin) raikkaalta vaikka Richie Blackmorea moni ikäiseni piti kalkkiksena ja hieman tunkkaisena Deep Purplen kitarasankarina, jolla ei olisi mitään annettavaa yliampuvalle 80-luvun nuorisolle.
Vaikka vanhemmat fanit ja osa ajan musiikki arvostelijoista kritisoi Blackmorea levyn popahtavammasta linjasta, toimi se ainakin minulle myyntipuheena myös äijän uudelleen 'Bent out of shape'- kiertueen jälkeen kokoaman Deep Purplen 'Perfect strangers'-albumin hommaamiseen. Senkin levyn tahdissa on joku oksentanut. Myös syljen vaihdosta on epäilyjä.

Rainbow on yhtä kuin Richie Blackmore. Vaikka bändissä on vaikuttanut valovoimaisia tähtiä muitakin aina Ronnie James Diosta Cozy Powelliin, ei kenenkään ura Rainbowssa Richieta lukuunottamatta ole kestänyt 5 vuotta kauempaa. Väitetään, että herra Blackmore on pistänyt epäsuosioonsa joutuneen artistin tutkimaan ovenkahvoja jos kyseisen taiteilijan mielenkiinto on liiaksi kirvonnut ulkomusikillisiin asioihin. Toki Tony Carey Wikin mukaan saatiin ihan kiusaamalla pihalle.
'Bent out of shapelle' herra Blackmoren hengentuotoksia lihaksi runttasivat:

Joe Lynn Turner –Jumalainen laulu
Ritchie Blackmore – kitara ja henki
David Rosenthal – kosketinsoittimet
Roger Glover – syvän purppura basso
Chuck Burgi – rummut

'Straight between the eyes' levyn jälkeisen kiertueen jälkeen herra Blackmorea vitutti niin että kuuppaan juili. Kaupallinen menestys oli jäänyt tavoitetasoa alemmaksi, joten levylle lähdettiin hakemaan kaupallisempaa matskua. Varsinkin "jenkeis" se suuri ykköstykki antoi vuotella itseään.
Mitä vikaa muuten taiteen kaupallisuudessa on jos se on korvan, silmän, tai suun myötäinen?
Miten helvetissä hittihakuisuus automaattisesti syövyttää taidearvon?
Eihän kaikki kellaribändit, pöytälaatikko runoilijat ja nobody katuartistit voi olla jo lähtökohtaisesti myymättömyydellään suuria taitelijoita?
Jumankekka! Jos taide vaatii suurten massojen nuoleskelua ja hyväksi havaittujen kaavojen kierrätystä (omalla tyylillä) niin antaa mennä jos kerta hyvältä kuulostaa, maistuu, näyttää ja rokkikarjalle kelpaa!
Näin herra Richie Blacmorekin saattoi ajatella kun 'Bent out of shapea' loi. Vaikka herra ei itse mikään luomakunnaan suurin silmäkarkki myynnin kannalta olekkaan, voi hänelle pistää voita nokkaan mainioiden korvakarkkien loihtimisesta. Sen todistaa tämä hurjana musiikki vuotena 1983 ilmestynyt 7. Rainbown pitkäsoitto:

1.' Stranded ' Albumin käynnistää biisi joka on samassa mytyssä uhkaava, vaaran tunteella marinoitu ja vienosti intohimoinen. Blackmoren kitaroissa on ylväyttä, Turner työntää majesteettisesti tulkiten ja kokonaisuus bändiltä prima al dente! Starttina heti hieman aliarvostettu mutta ei unohdettu kiivaamman rokin KLASSIKKO.

2. 'Can't let you go' Kibale starttaa uruilla, jotka jylisevät kuin tuomiopäivän basuunat avioliitonsatamaan tietämättömyyttään tai älytettynä lipuvalle. Videolla herra Blackmore tyrmää blondin ja sen jälkeen vapauttaa sieniä syöneen ,Ozzy Osbournen ja Ville Valon habitukseltaan vahvasti mielen tuovan Joe Lynn Turnerin kaapista jalottelemaan. Oliko kaappi vertauskuva vai vihje? Joka tapauksessa Turner näyttää menevän blondin kyljestä sisään kuin itsehillinnän kaulapannasta vapautunut stalkkeri kuunaan. Video on karu mutta se tuo Suomalaiselle helpotuksen huokauksen. Ei sitä aina osattu 80- luvulla suuressa maailmassakaan videoita tehdä. Biisi on loistava kuultuna, paljon vähemmän nähtynä.

3. Fool for the night' Parisuhde problematiikkaa niille jotka tykkäävät sitä hard rock kappaleiden avulla setviä. Toinen tahtoo rymytä yöbaareissa villinä ja vähän irstaana ja näin viillellä elämänkumppaninsa omistuksenhalua. Parisuhteen toinen osapuoli taas haluaisi em. bilettäjän hapettaa hengiltä neljän seinän sisälle omistuksenhalulla rakkauden kuvastoon naamioiden. Näin minä sen kuulin. En ole guru West hamin kielessä. Älkää sanoko että biisissä puhuttiin toisenmaailmansodan panssarisankareista!

4.'Fire dance' Kelpo temmolla vouhkattu rokkipala romaanien kanssa nuotiolla jorailusta. Kalpenee noen ja savun mystisyydestä hulimatta edellisille virkkauksille. "Gypsy"- biisejä on tehty kiertolaiselämää ja mystiikkaa romantisoiden kukkuramitalla.
Eikö rantojenmiesten elämästä löydy samalla tapaa irrallisuutta yhteiskunnan kahleista ja velvollisuuksista jotta heistä romanttisia lauluja tehtäisiin?
Juomalaulut?
Alkoholin kohtuukäyttäjille suunnattuja sisällöttömiä jollotuksia!
Eikö mystisyyttä ole puli-ukonkin elämässä yltäkyllin?
Aina jostain löytyy ryyppy.
Aina löytyy kongi tai putkan pahna minne painaa ryyppyputken pehmittämä pää?
Aina löytyy syy miksi pullo löytää huulille.
Katkokävely.
Deliriumit.
Aina joku humalasta väsynyt lepää sen hetken yli jolloin lumihanki tuntuu lämpimältä.
Pultsarin elämä se jos mikä on mystistä tulessa tanssimista.

5.'Anybody there' Instrumentaali, joka kertoo miksi Richie Blackmore on kitaransa kanssa elävä legenda. Sorminäppäryyttä riittävästi, mutta sitä tunnetta ja kerrontaa ilman sanoja enemmän kuin tusinalla nykypäivän vauhtisokeista kitarasankareista. Soundi tunnistettavan lämmin ja soiton antama lämpö huokuu vielä biisin päätyttyäkin. Herra Blackmore oli biisillä Grammy- ehdokkaana, eikä suotta. Mestarillista!

6. ' Desperate heart' Tällä biisillä otetaan parisuhde ongelmiin kepeä ja varsin tarttuva ote. Joe Lynn Turner on yksi maailmankaikkeuden aliarvostetuimmista laulajista. Mies kuuluu samalle penkkiriville Plantin, Coverdalen ja Gillanin kanssa. Miehen tulkinta ja palo repii meikäläiseltä ihohuokosia niin ettei tahdo M- koon paita päälle mahtua. Biisissä on tarttuvuutta ja hittiainesta mutta joku syvällisempi haava jäi tekemättä. Siitä huolimatta on kestänyt ja kestää edelleen kuuntelua.

7.' Street of dreams' Biisin video oli pannassa MTV:a sen hypnoosia sisältävän aineiston takia. Nigella Lawsonin ruokaohjelmissa on ainakin kaksi enemmän hypnotisoivaa ainesta kuin tuossa videossa! Yhteiskunta ei anna meidän huumaantua kuin aineista joissa on 80% veroa! Hyvä niin. Meistä huolehditaan.
Mitä tulee biisiin, se on helppoutta. Se on osaamista. Se on ajanhammasta ketävää raikasta aor- kokonaisuutta jota ei hippi jäljitä.

8.' Drinking with the devil ' Biisi itsessään on kosketinsoittaja Rosenthalin ja herra Blackmoren käsikynkkää. Ei kurja mutta ei pistä mieltä hihhuloimaan tai jalkaa läpyttämään. 1.30 video biisin kera on sopivan kova paketti, pitempi olisi jo pehmennyt.

9.' Snowman' Unohtakaa 14 vuotiaiden äänenmurroksen kynnyksellä hoippuvat koskettavat tulkinnat ja loistavan, sen ainoan oikean vokalistin aikainen"Yövisshy!" Tässä on OIKEAN joulun sanoman tuova instrumentaali. Taideteos joka lyö väreille aina ja ikuisesti. Ainut ja alkuperäinen. Herra Blackmore bändeineen tuo minulle sielun sopukoihin sellaisen sanattoman tunteiden tsunamin tällä biisillä, etten kaikesta sen kuljettamasta informaatiosta ole vieläkää selvillä. Siinä on arvokkuutta joka puhuttelee, siinä on herkkyyttä ja uhmaa. Siinä instrumenttaali biisien kuningas.
Jos joku ei muistuta jostain vieläkin paremmasta biisistä.

10.'Make your move' Biisi lähtee nussakasti liikkeelle mutta kertosäkeen latteus rokottaa pisteitä. Biisin johtotähtenä sivakoivat Turnerin verevä revittely ja Blackmoren soolo. Myös muu bändi pistää tyylillä joten mikä mättää? Ei lähde lentoon. Kuin puolijäykällä yrittäisi rakkautta antaa. Niveltää. Ehkä biisin aihio ei ole kuin hukkapaloista hätäisesti kasattu raakile. Siltä se maistuu. Levyn heikoin lenkki.

Rainbown 'Bent out of shape' on minulle muistoja herättävä albumi. Se on myös "kaupallisuudestaan" huolimatta loistava kokonaisuus. Jos muutamat levyn teokset olisivat olleet pykälää parempia, olisin antanut levylle täydet tähdet, mutta niiden ansiosta nappaan pisteen pois ja perään tökkään miinuksen. Joka tapauksessa kuolematon kokonaisuus "halvasta kaupallisuus leimasta" huolimatta.

Jos Rainbowlta tehtäisiin kymmenen biisin' Best of ', olisi se mielestäni näin yhdeltä istumalta tälläinen:

1. Man on the silver mountain
2. The temple of the king
3. Gates of Babylon
4. Since you been gone
5. I surrender
6. Stone cold
7.Stranded
8.Cant't let you go
9. Anybody there
10. Snowman

Mutta mikä pisti herra Blackmoren jättämään kunnon säröllisen ja reippaan rokin? Nykyisestä sukkahousu/linnanneito/linnanmuuri -"iskelmästä" kun ei taida sylkisuussa vauhkota kuin larppaajat. Vastauksia saa kun katsoo Blackmore's Nightin videoita.
Luulempa että Richie soittaa larppaajille koska ihastuttava vaimo Candice Night on ilmoittanut Richielle että Richie tykkää soittaa larppaajille...

Ymmärrän.

Karl S. Puukoski

Ps. Unohdettua joulua kaikille!

Rhino Bucket - Get used to it (1992)

2013-12-06T02:32:00.000+02:00

Kivikasvot oli parasta tv-viihdettä mitä 70-luvulla oli tarjota. Kivikasvoissa oli mm. ultrahauska Fredi, mutta suosikkini tuosta ratkiriemukkaasta remmistä oli ehdottomasti Georg Dolivo.
Pienen pojan silmissä kööri yritti kovasti olla hauska mutta komiikka vääntyi monesti pelottavaksi.
Mustavalkoinen kuvaruutu korosti huumorinkukkien värejä ja varsinkin pelon eri nyansseja.
Se selkeästi vetosi orastavaan kuolemanviettiini.
Mutta jos puhutaan Georg Dolivosta, pitäisi keskusteluun nostaa myös GEORG DOLIVO, eli Georg Dolivo, joka on sukua Georg Dolivolle. Kivikasvo Georg on siis kivikovan rokkari Georgin setä. Miksi meiltä on salattu että "jenkeis" vaikuttaa suomalaista syntyperää omaava "amerikanserkku", jolla on suomalainen emäntä ja joka osaa runtata hard rockia monia palstatilaa saanutta keskivertorokkaria uskottavammin.
Miksi "Rhino-Georgia" ei olla hehkutettu Suomessa vaikka mies on tehnyt ja tekee edelleenkin kunnioitettavaa globaalia työtä bändeineen?
Miksi Rhino-Georg ei ole esiintynyt missään Suomen kymmenistä kokkausohjelmista?
Milloin Rhino-Georg on tuomarina Voice of Finlandissa tai Tanssii tähtien kanssa- formaateissa? Tai edes väsynyttä 'Tartu mikkiin''- vaivaannuttavuutta tähdittämässä?
Eikö Rhino Bucketin levymyynti vielä riitä itsenäisyyspäivän kättelyihin?
Eikö Rhino-Georg pääsisi ruotimaan suomalaisuuttaan Arto Nybergin ohjelmaan?
Pelätäänkö suomen mediassa nostaa Rhino Bucketin 'Get used to it- albumi suurten 90-luvun suomalaisten rock-levyjen joukkoon Georgin hihassa uskaliaasti näkyvän suomenlipun takia?
Skini- ja natsikortti nousisi takuu varmasti kukkahattutätien pöydille.
Eikö mistään löydy sankaria joka uskaltaa paljastaa että suomessa syntyneellä, mutta coolisti "jenkeis" elämäntyötään tekevä Rhino-Georg on OIKEASTI Bon Scottin inkarnaatio?
Ymmäretäänkö meillä tosiseikkaa, että Rhino Bucketissa on soittanut/soittaa edelleen itse Simon Wright? Jos pääsee soittamaan rumpuja AC/DC:n, se on huikea meriitti. Ei se mitä fakiirimaisia temppuja palikoillasi teet.

Rhino Bucketin 'Get used to it', olivat rypyttämässä herrat, jotka lähes kaikki ovat vielä tähän päiväänkin saakka pysyneet herroina, eli:

Georg Dolivo: Kitara ja laulu
Greg Fields: Kitara
Reeve Downes: Basso
Liam Jason: Rummut

Albumin alkupuoli menee monttu auki möllöttäessä ja jalkaa läpyttäessä. Georg Dolivon oraalinen suorite on tulkintaa ihailtavalla rouheudella, rujolla raspilla ja hämmästyttävällä Bon Scott- yhteen sopivuudella.
Jos Georg äänineen olisi ollut tyrkyllä helmikuun 1980 traagisen pitkäsylkiepisodin jälkeen salamaksi salaman paikalle, olisi ac ja dc voineet hyvinkin uskoa ihmisen uudesti syntymisen mahdollisuuteen.
Levyn starttaava 'Beat to death like a dog' kertoo, että bändi näyttää hyvälle, soittaa tiukasti ja soundaa AC/DC:lle. Biisi toimii loistavasti jos ei puutu itsestäänselvyyksiin. Älpyn alkupuolelta on nostettava myös toinen sinkkulohkaisu 'Hey there', joka on myös nussakka hard rock-muffinssi pienellä määrällä Kix- maustetta ja suurella AC/DC - kuorrutteella.

Täyspitkä etenee takuu varmaa rockkia tyylillä rypistäen, mutta hiukan oman persoonallisuuden puutteen puuduttamana ja paria kokoa liian suurissa lainavaatteissa keikaroiden. Loppupuolen 'Ride with yourself'' on maininnan arvoinen jo senkin takia, että biisi kuullaan elokuvan 'Wayne's world'- soundtrackilla. Rhino Bucket säesti paskaa filminpätkää mm. suurten Queenin ja Alice Cooperin kanssa.
HERÄTYS! Moniko suokansan riveistä nousseista artisteista/bändeistä voi kehua päässeensä Hollywoodin rahaleffoihin? Äkkiseltään ei sylki tuo yhtään nimeä mieleen!
Huhujen mukaan Quentin Tarantino olisi tiedustellut Laika and the Cosmonautsilta biisiä marginaaleihin jääneeseen leffaansa 'Pulp Fiction- Tarinoita väkivallasta'. Huhujen mukaan tarjolla ollut kuolemattomuus, punaiset matot, hiukan liian kylmä shamppanja, 24/7 huonepalvelut ja ökykalliin manikyyrin käyneet kynnet mittatilaustyönä tehtyjen byysien vetoketjuilla eivät kelvanneet bändille.
Ei kelvannut diili tähtiin.
JOS tuo huhu pitää paikkaansa on kai minun kysyttävä sitä, mitä koko Suomen kansa tahtoo kysyä.
Sitä ainoaa mahdollista kysymystä.
Vituttaako tänään?

Mutta mikään ei poista sitä tosi seikkaa että Rhino Bucketin saavutukset ovat jääneet sielua riipivän totaaliseen pimentoon täällä pimeässä pohjolassa. On muistettava että bändin keulilla riipii rokkia sydänverellä SUOMALAISTA verta kropassaan raahaava artisti.
Herkkä uros, jonka sielun perukoita jäyhäävä suokansan Kalevalan humaltama umpimielisyys ei ehkä purskahtele taiteessa ylenpalttisesti, mutta jonka saavutukset pitäisi verovaroin jollain tapaa mielestäni kuitenkin hyvänmaun mukaisesti huomioida.

Ehdotuksia:
- Tontti jostain herra Georg Dolivolon silmää miellyttävältä paikalta. Pikku vinkkinä Kolin maisemapaikat kuulemma kärsii asukaskadosta.
- Cheek voisi isänmaallisena miehenä luovuttaa toisen stadion- illan kunnon musiikille. Rhino Bucket elokuussa 2014 Olympiastadionilla kunniavieraana, mukana illassa Tarot, Zero Nine, Oz, Dirty Club, Nightwish, Iron Cross, Recless Love, Hanoi Rocks ym. ym... olisipa tyrmistyttävä kotimaisen musiikin spektaakkeli!
-Julkinen anteeksipyyntö musiikkitoimittajilta ja valtiovallalta, joka voisi valtioyhtiöiden pomojen bonukset kauniina eleenä siirtää Rhino Bucketin kiertueden tukemiseen.

Nuo ovat vain pikku päänavauksia ja uskon että kaikiilla on vieläkin suurempia ideoita Rhino Bucketin jalustalle nostamiseen.
Totta lienee myös se että bändin persoonattomuus, AC/DC viitta, ja selkeän tykkibiisin puute ovat olleet esteenä viimeiselle nousulle isojen joukkoon. Vähättelylle ei ole kuitenkaan sijaa. Bändin tuotanto on ollut laadukasta kaikkinensa ja kierretty on muutakin kuin oman pitäjän kuppiloita. Kunnioitusta herättää Rhino Bucketin vuoden 2014 euroopan kiertuekkin.
MUTTA MISSÄ ON SUOMEN KEIKKA? Onko meillä varaa jättää omimatta rokkari Georg Dolivoa ja Rhino Bucketia?

3,5/5

Rokkaavaa itsenäisyyspäivää!

Unohdettujen rokkisankareiden ja sotiemme veteraanien muistoa kunnioittaen

Karl S. Puukoski

Frank Marino - Juggernaut (1982)

2013-11-02T01:29:00.000+02:00

Rauhaa ja rasvaista rakkautta julistivat hipit 60- luvulla maailman nuorisolle tukka limassa ja genitaalikarvoitus napaan asti reuhottavana. Jack Kerouacin "Matkalla"- teos kainalossa työstettiin LSD: stä luovuuden puuskaa odotellen ja liuhotettiin pitkin raitteja mitään tekemättömänä, maailmaa parantaen.
Silleen rennosti.
Ainut mikä hippiä vitutti oli keskiluokkainen juippi, joka kävi töissä ja maksoi veronsa ja sodat joita verovaroilla maksettiin. Hipin mielestä nekin rahat olisi pitänyt ohjata huumeiden vapautuskampanjaan ja hippien elättämiseen. Siinäpä sitä olisi oltukin, jos kaikki 60-luvun keskiluokkaiset konservatiivit olisivat höpläytyneet hippeyden hilpeälle elämäntyylille ja antaneet vain mennä kun alamaki kerta alkoi.
Perseet paljaana olisi vain juostu epävireinen "landola" olalla, pirtanauha otsalla kohti huumediilerin aina avointa kuolemansyliä. Onneksi ei käynyt näin, vaikka hippien kulta-aikojen perintöä vielä tälläkin vuosituhannella jotkut hihhulit tykkäävät vaalia.

Toisaalta täytyy myöntää, on hippien seasta noussut myös tekijämiehiä ja -naisiakin. Yksi heistä on Frank Marino.
Wikin mukaan nuoruus hepulla meni sisarusten völjyssä hippien seassa sekoillessa niin, että 10-vuotiaana aloitettiin humeksien ahtaminen, seurauksella että kolme vuotta myöhemmin mr. Marinolla tuli vedettyä överit ja mieli pimeni niin, että piti lähteä mentaalikorjaamolta vauhtia hakemaan.
Tarkoitan henkistä vauhtia.

Hippien metkut oppineena Frank haki pelastusta, ei Jessestä, vaan musiikista. Hipeillä soittotaidottomuudesta huolimatta pitää aina olla kitara, joten Frankin oli helppo aloittaa ja opetella musiikin alkeet jonkun rauhaa marssivan, lihallisia iloja tai humespölly-matkalla olevan hipin akustisella kitaralla. Niitä varmasti lojui tyhjänpäiväisenä hippikommuunien porstuassa hylättyinä siellä täällä.
Oli Frankilla mahdollisuudet löytää pelastus rytmikkäämminkin. Hän kun opetteli rumpujen soiton jo 5-vuotiaana. Pari kuukautta pöpilässä teki kuitenkin ihmeitä ja Frank sai elämän juonesta kiinni. Muusikon ura käynnistyi sillä sekunnilla, kun hullujenhuoneen houreiset ölähtelyt vaimenivat Frankin selän takana.

Eikä ura ole pöllömpi ollutkaan. Vaikka Frank Marino ei joka lehden kannessa olekaan päässyt keimailemaan ja näin kaikkien keskiluokkaisten ja konservatiivisten musiikin harrastajien mieliin syöpymään.
Vaikka olisi pitänyt.
Miehen kun on esikuvakseen maininneet monet nykypäivän kitaristin retaleet mm. George Lynch, Paul Gilbert, Vinnie Moore, Zakk Wylde, Steve Vai ja Steve Lukather vain nimettömämpiä mainitakseni.
Yksi syy ettei joka jamppa äijää tiedä on biisien pituudet. Radioformaattiin, eli noin 3 minuuttiin, ei Frank tahdo millään teoksiaan puristaa vaan ne tuppaavat rönsyilemään vapaina kuin hippitytön aluskasvillisuus.

En ole mikään Frank Marino-asiantuntija minäkään. Itse luokittelin tietämättömyyttäni jäppisen musan jonnekkin Eddie Grantin, Bob Marleyn ja Carlos Santanan tyylisuunnan hiekkalaatikolle. Mutta voi hyvänenaika sitä hämmennyksen määrää, kun kulttuurin runsaudensarvi Youtube suositteli minulle Frank Marinon 'Strange dreams'- biisiä joka käynnistää albumin 'Juggernaut'.
Biisi käynnistyy surisevalla syna-ajolla, joka pistää ensin epäilemään kajareiden kunnon. Heti alussa dynaamista rytmiikkaa joka vangitsee. Kun Frank aloittaa laulunsa, luulen ensin kuulevani jumalaisen Joe Lynn Turnerin, mutta herra Marinohan se vain todistaa ettei vuodet "matkalla" ole vieneet ääntä ravoille. Päin vastoin, ääni on loistava ja tulkinta verevää. Biisi kokonaisuutena riisuu kuulijansa ja tekee temput niin, että sen kokenut haluaa saman käsittelyn uudelleen. Gibale pienestä ylikestosta ja toistamisesta huolimatta on klassikko!

Levyn, jonka 'Strange dreams' käynnistää kakkos raita 'Midnight highway' on hyväntuulinen road- ylväily Van Halen ja Blackfoot kuorrutteella. Hieno paketti, mikä pistää punastelemaan häpeästä ne, jotka ovat välinpitämättömästi Frank Marino-tuotannon ohittaneet.
Mutta jos edellinen biisi ajoi jo punastelemaan, pistää levyn kolmonen kiristämään piikkivyötä reiden ympärillä, ruoskan räpsämään ja vapisevan "anteeksi"- sanan vavahtelemaan huulille. 'Stories of a hero' on pysäyttävän komea teos. Hieman Lynyrd Skynyrdia ja paljon Frank Marinoa. Puskiko Frankilla vanhat hippiajat ja sodan vastustus pintaan, kun tätä loistavuutta pakersi? Joka tapauksessa tämän kuultuani mielestäni sotaan ei pitäisi lähettää kuin yli 60 vuotiaat neitsyet miehet, tappelun haluiset punapäät, musikaaleja itkusilmässsä ihannoivat, ikänsä yksin patterin välissä kasvaneet ja Toyotan huoltokirjaa yöpöydällään säilyttävät.
Miten tämäkin hieno sotaan lähtevän nuorukaisen tarina on jäänyt silloin ilmestyessään vuonna 1982 kuulematta? Miksi piti odottaa yli 30 vuotta, että saan aistia tämän klassikon! Tekisi mieleni soittaa vanhemmilleni vaikka kello on jo aamuyötä. Miksi laiminlöitte kulttuurisen kasvuni Frank Marinon osalta? Miksi tyrkytitte sen sijaan Pat Boonea?!

Neljäntenä raitana soljuva 'Free' ei enää onnistu samalla tavalla sykäyttämmän vaikka rennosti rymäytteleekin vapauden sanomaa. Jotkut ilkeät lehtimiehet väittivät aikanaan herra Marinon kehuneen olevansa uudesti syntynyt Jimi Hendrix. Siis Jimin inkarnaatio.
Jos vaikka Frank on noin sanonutkin, kuittaan sen vain Frankin vaatimattomuudella. Mutta jos hän olisi verrannut itseään Yngwie Malmsteeniin...
'Maybe it's time' antaa pientä Hendrix tuoksuja ollen kuitenkin Frank Marino-teos komeimmillaan. Blues-sävyjä ja tunnelmaa joka vie mennessään. Laatua koko orkesterilta, joka luetteloituna näyttää tältä:

Frank Marino -Kitara, synat ja laulu

Vince Marino -kitarointia rytmissä

Paul Harwood - Basso

Timm Biery - Drumssit

'Ditch queen' on sellainen ryöpytys ettei paremmasta väliä. Rytmiikat, riffin nyannssit ja laulun tulkinta priimaa. Biisi joka paranee mitä enemmän pyörittää. Kuolematonta kitarointia. Stemmoissa jotain samaa kuin jossakin Van Halenin biisissä? Tätä biisiä tulee vielä kuunneltua. Ja PALJON.
'For your love' alkaa lupaavasti mutta latistuu tässä seurassa hieman tylsäksi. Huonoksi en hauku.
Mutta miksi kukaan ei koskaan ole kertonut ja ylistänyt Frank Marinon vokalistin taitoja? Niissä kun on jerkkua ja tulkintaa vaikka jaettavaksi asti. Herra Marino on muuten todennut olevansa muusikko eikä kitaristi. Hän vain ilmaisee itseään parhaiten kitaralla.

Levyn päättävä nimikkobiisi 'Juggernaut' pakottaa jatkamaan bileitä. Loistava tykitys. Hienoja laulun rytminvaihdoksia ja junamaista matkantekoa joka tuhoaa kaikki epäilykset tieltään etteikö tämä Frank Marinon vuonna 1982 ilmestynyt 'Juggernaut' olisi yksi 80 luvulle UNOHDETTUJA LEVYJÄ. Ainakin minulle se on. Siinä vuosikymmenessä on meillä vielä paljon kultaa huuhtomatta.

Otin kuunteluun Frank Marinon muitakin tuotteita, mutta kyllä tämä 'Juggernaut' suurimmat kiksit antoi. Tämän albumin kanssa tahtoisin matkata tulevaisuudessa paljonkin.
Kyselin paikallisesta levyliikkestä älppyä mutta "ei oo, eikä maahantuojalta saa" tuli kylmästi vastauksena. Joten jos kohdallenne sattuu, ostakaa ihmeessä tämmöinen klassikko pois kuleksimasta.
.
Piikittelen itseäni sillä, että en löytänyt albumia jo vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten, vaikka kuvittelin jo silloin olevani ajan hermolla.

Kuvittelin jo silloin paljon muutakin.

Väijyn verenhimoisena
nuoruuteni trapetsilla,
sillä jolla horjahtelin
ihanat ja katumattomat virheineni tasapainonani
horjahtelin ja kuuntelin
ikivihreitä ja turhuuksia
turhuuksia joita kadun
ja jotka varastivat ajan minulta,
Marinon Frankilta
ja kaikilta niiltä
jotka kiimaisesta etsinnästä huolimatta
nukkuivat tai jotka rahan huono maku murhasi

Palakaa turhuudet mieleni piipussa!
maksakaa meille velkanne!
menettämänäni sävelinä minulle
juggernautin kaltaisena arvostuksena Frankille
hetkenä aikaan unohdetuille.

Rakkaus musiikkiin neljäntenä korvana
juoksen ajanvirran vierellä
tahdon kuulla vielä aikaan hukkuvia.
Heidän tarinansa
tahdon aistia aikaa
nuottien nyansseja
Artisteja jotka aika tahtoo hukuttaa
Artisteja jotka markkinat murhasi
Artisteja jotka viimein tänään
nyt
kuulen
hymyillen.

Karl S. Puukoski
Ps. R.I.P Jan Kuehnemund

VARIOUS ARTISTS - Hard attack 2 (1986) +FORGOTTEN, OLDIES AND GOLDIES Halloween special vol 1 (2013)

2013-10-26T02:12:00.000+03:00

Huoltoasemien tarjoamat äänilevy valikoimat ovat vuosien saatossa heikentyneet huolestuttavalla tavalla. Varsinkin laadukkaat kokoelmat (joiden vähimmäis standardin voisi EU määrätä vaikka tälläiselle perus tasolle) ovat kadonneet tyystin pikiteiden varsilla ihmistä ja peltilehmää paapovilta asemilta. Ennen oli paremmin. Minun lämpimimmät kesälomamuistoni liittyvät vahvasti siihen, miten odotin mummola reissujen varrella vastaan tulevia huoltoasemia, joilta aina läräsin c- kasetti telineet suurta huolellisuutta osoittaen. Kun muut bongasivat maisemia ja matkanvarrelle osuvia muistomerkkejä, meikäläinen tarkoituksen hakuisesti tykkäsi kiljahtaa: "Pysähdytään, kusettaa ja mahtaa vähän paskattaakin." Kesoilin ja Esson tienvarsi mainokset nähtyäni.
Muistan että matkaani noilta lomareissuilta lähti niin Dioa, Kissia kun Kim Wildeakin. Mutta yksi on jaksanut olla ilona ja rattona aina 80- luvun jälkimmäiseltä puoliskolta asti.
Various artists 2- kokelma on jaksanut kaikki nämä vuodet, kesähelteet ja talvipakkaset Toyotani ja Datsuninin mankoissa ja cd- ajan pakottamana "eläkepäivillään" kaksipesäisen stereoni kasettipesässä, tuoda iloa ja hyvää mieltä meikäläiselle.
Ihailtavaa kestävyyttä kertakaikkiaan.
Entäpä kassun sisältö?
Nooh... ei kaikissa karkkipusseissakaan kaikki mellit taivaalliselta maistu...

Kassun starttaa W.a.s.p:in 'Blind in texas'. Yhden maailmankaikkeuden hienoimman orkesterin jonnin joutavin ja tyhjyyttään kumisevin pursu, joka on tahra yhden aikamme suuren kultaisessa kilvessä.
Blackien porukkaa seuraa "valkohain" luotsaamaa Saxon, jonka 'Innocence is no excuse'- teoksesta irrotettu masterpiece 'Back on the street again' on laatuluokkaa A+.
Kasetin kolmantena porhaltaa Alcatrazz kappaleella 'Mercy', joka kertsin turhasta pinkeydestä huolimatta on kelpo veto.
Neljäntenä a- puolella ylväilee komeasti Fate, jonka kappale 'Victory' oli pitkään (jos ei vieläkin) kokoelman yksi suosikeistani.
Eikä meno ainakaan seuraavalla huonone. Tobruk ja 'Wild on the run' kuulostaa edelleenkin energiseltä ja elämän nälkäiseltä.
A- puolen päättävä Helixin 'Deep cuts the knife' ei kasaristeille ainakaan esittelyjä kaipaa. Klassinen kasari standardi, jonka ajankestävyyttä voivat jotkut epäillä. Minä en siihen sorru. Klassikko kestää ajan pureskelut. Helix sen todistaa! (Miksi MINÄ silti koen tarvetta todistella asiaa...?)

Kasetin b- puoli on lähes timanttia. King kobra 'Ready to strike' lyö päärynäpallon kattoon sellaisella voimalla että kokoelman taso on pelkästään tällä rock- taideteoksella huikea!
Ja kun klassikkoraiteille on päästy, ei seuraava asemakaan petä. Scorpionsin 'No one like you' on kuin olisi mummolaan tullut. Lämmin, turvallinen ja aika ajoin tarkoituksella unohdettava jottei käy kyllästyttämään liiallinen tuttavallisuus.
Jotta ihminen ei aivan yltiö onnelliseksi pääsisi on viranomaiset vaatineet väliin jotain maanpinnalle palauttavaa. Zeno ja 'Don't tell the wind' on esittelemäni levyn heikoin lenkki. Biisi murenee esittäjiensä käsissä kuin ruikuli tuuleen. Onko joku Zenon jätkistä sukua kokelman koostajalle? Kertsin munattomuus ei pistä seisomaan eikä tanssimaan. Ei kuitenkaan niin huono kuin muistelin...
Mutta kun päästään taas peruasioiden äärelle b- puolen nelosella niin avot! Queenrychen 'Warning' on juuri sitä itseään. Priimaa ja laadun jäljittelemätöntä tuoksua koko rykäisy.
Various artists 2:n päättää kruununjalokivi, kaikkien naimakoneiksi itsensä tuntevien miesten ja naisten anthem. Majesteettisen W.A.S.P orkesterin ikivihreä luovuuden kaunis erite 'L.o.v.e machine', joka toimii tehokkaana pyövelinä vielä tänäänkin kaikille lässynlässyn rakkauslauluille.

Eipä ole moista kokelmaa enää kohdalleni sattunut. Muuten kuin oman käden väkertämänä. Aikanaan tuli paljonkin rakennettua omia "various artisteja" c- kasetille aina fiiliksien ja elämän tilanteen sanelemana. Lässyjä slovareja sydänsuruihin, bailubiisejä kun menomonoille tarvittiin tahdittajaa, tiedättehän?

Kokoelmien ja tulevan suuren juhlan, Halloweenin, kunniaksi minulla on suuri ilo ja kunnia esitellä teille, arvoisat UNOHDETTUJEN LEVYJEN lukijat UNOHDETTUJEN LEVYJEN historian ensimmäinen kokoelma. Jos kokoelman kantta mietitte, voitte kehitellä sen itse vapaasti mielessänne. Kunhan siitä löydätte vain vähäpukeisia aavenaisia pelaamassa kurpitsalla rantalenttistä, yleisönään verisiä pellejä, hidastetusti hyppynarua hyppääviä lapsia, sängyn vieressä hölmöttäviä tyhjäkatseisia vanhuksia, Rotwailereita, käkikelloja ja vihaisia kääpiöitä. Jos keksitte jotain muuta pelottavaa niin lisätkää.
FORGOTTEN, OLDIES AND GOLDIES halloween special vol 1- kokelma on tarkoitettu vauhdittamaan Halloweenin humuun hartaudella uppoaville, niin etkoille kuin jatkoille. Tämän "lp":n kun pistää youtubesta Halloween bileitä vauhdittamaan niin johan on lysti kaikilla!

A.- PUOLI

1. Fastway - Trick or treat
2. Dokken -dream warriors
3. Lizzy Borden - Tomorrow never comes
4 The Great cat - Metal messiah
5. Halloween- Nightmares

B.- PUOLI
6. Y&T-Mean streak
7. Savatage - Hall of the mountain king
8. Ozzy Osbourne - Bark at the moon
9. Krokus - Screaming in the night
10. Lita Ford - Stiletto

'Rauhaa ei voi rakastaa
jos tahtoo sotaan
jossa unohdettuja pelastetaan.'

Karl S. Puukoski

Ps. 1.11.13

Maailmaan ei ole varmasti syntynyt vielä ketään Mattia tai Maijaa joka oikeasti pirskahtelisi pöksyynsä katsoessaan musikaaleja. Ainakaan minä en tunne. Mutta tänään näkemäni Tim Burtonin 'Painajainen ennen joulua' on mahtava animaatio- musikaali. Sellaiseksi minä sen luokittelisin. Ja mikä parasta, se on Halloween elokuva! Pitäkööt joulu" lumiukkonsa"... Happy, Happy HALLOWEEN!

KREATOR - Phantom antichrist (2012)

2013-10-05T02:12:00.001+03:00

Mikä on klassikko? Tietyt automerkit ovat klassikkoja. Kirjallisuudesta löytyy klassikkoja, elokuvissa on klassikkoja mutta mikä tai kuka määrää mikä on luokiteltava klassikoksi? Jokaisella on omat subjektiiviset klassikkonsa mutta kuka on "määrännyt" että Dostojevskin teokset tai Alfred Hitchcockin pätkät ovat kuolemattomia klassikoita. Ei kai myyntiluvut pelkästään sitä selitä? Onko siis niin että jos kyseinen teos/tuote/asia/asento/kohtaus/tai joku muu laajalti tunnettu ja tykätty asia ajan myötä on automaattisesti luokiteltava klassikoksi?
Alla Pugacheva myi pöyristyttävästi 'Miljoona ruusua '- sinkkuaan itä- blokissa (kun ei ollut parempaa tarjolla) niin että tänä päivänä moisia myyntilukuja äimisteltäisi ympäri globaalien turujen ja torien. Mutta kuka oikeasti muutamaa Igoria lukuunottamatta pitää kyseistä kibaletta klassikkona?
Toyota- uskovaiset suutelevat ja vetistelevät vuoden 1989 DX:n kuvan edessä, Ferrari- fanit tulevat haalareihinsa kun vain joku vihjaa mahdollisuudesta keskustella Michael Schumacherista ja Ferrarin uudesta kampiakselista. Heille nuo kohteet ovat epäilemättä fanituksen kohteena klassikkoja.
Ovatko vanhat ammatit klassikoita?
Prostituutio? Kautta historian maailmanlaajuisesti työllistänyt ammattiala joka on aina löytänyt asiakkaansa suhdanteista huolimatta. Klassikko statusta?
Veroviranomainen. Jo ennen Jeesusta pantiin verolle mutta kukaan ei ole ehdottanut verokarhulle klassikko statusta.
Vanha testamentti on VÄKISINKIN klassikko.
Stop- merkki liikenteessä? Kaikki tietää. Klassikko?
"Kiitos 1939-1945"- paidat. Niitä näkee paljon. Nousevatko ajan oloon pukeutumesen klassikoksi joita ihaillaan Voguen keskustelupalstoilla?
Peräpukamat. Haavoilla tai ilman. Miljoonia omistajia. Raavittaessa klassikon ainekset mutta ...
Epiduraali- puudutus. Miljoonien äitien rukoilema ja taivaan synnytyssaliin tuova lääketieteellinen klassikko(ko?).
Vessapaperi rulla vuodelta 1974? Hammasharja vuodelta 1959? Nokian osake vuodelta 2013? Maailma on kai täynnä klassikoita!

Mutta itselle ne arvokkaimmat klassikot löytyvät aina käden ulottuvilta.
Löytyy Charles Bukowskin tuotantoa kirjahyllystä.
Löytyy klassikko bändipaitaa vaatekaapista.
Löytyy Tarantinoa, Lynchia ja Rodriquesia elokuva kokoelmista.
Löytyy Mötley Cruen, Iron Maidenin, Metallican ,Acceptin, Anthraxin, Helloweenin, W.A.S.P:in ym. suuruuksien kuolemattomia tuotoksia niin vinyylinä, cd:ä kun alkukantaisena c- kasettinakin.
Jos savikiekkona vielä löytyy niin ostan.
Mutta olenko tullut aikaan jolloin klassikoita ei enää synny? Onko klassikko- instituutio kokenut inflaation? Onko tulevien sukupolvien tyydyttävä aikaamme apinoivien halpoihin kopioihin vai löytyykö vielä tulevilta sukupolvilta kaiken mylläävää luovuutta millä pyyhditään ah, niin kuolemattomat sankarimme jalustalta?
Vastaus on ikävä kyllä että täytyy. Siis tyydyttävä. Nykyisistä nyhjäkkeistä kun ei ole tekemään kuolemattomuutta. Paitsi ehkä, näin sekunnin miettimisellä Avanged Sevenvoldista, Lost Societysta ja Recless lovesta. Muista "märkäkorvisista" yrittäjistä täytyy todeta että toivottavasti tulisi kylmä talvi... White Wizzardkin kangistui tavalliseksi kuolevaiseksi vaikka meikäläisellä joskus bändiin kredittiä löytyikin.
Mutta onneksi meillä on vanhoja valioita jotka osaavat tehdä priimaa ja luksusta vaikka ympärillä laatu laahaa.
KREATOR,
Jäsenet:

Miland ”Mille” Petrozza
Jürgen ”Ventor” Reil
Christian ”Speesy” Giesler
Sami Yli-Sirniö

tuo vanha mutta edelleen korskea ja verisuonet pullottava saksalainen metallihevonen pykäisi sitten levyn.
Jaa, että minkälaisenko levyn?
Klassikon. Tulevan KLASSIKON!

Bändin 13. pitkäsoitto 'Phantom anticrist' on musiikillinen troijan hevonen. Se tulee huomaamatta valtaamaan mielesi. Levyn hypnoottinen vaikutus tulee ilmi mitä enemmän levyä jauhaa. Nimenomaan teosta on pakko jauhaa. Levyn koko 45 minuuttinen on niin täyttä tavaraa että alku menee vain eufoorisessa "mikä-mikä meininki"- fiiliksissä. Kun KREATORIN kokonaisuutta on lypsänyt jo muutaman kuukauden lähes päivittäin, eikä kyllästymisen merkkejä ole ilmassa, niin eikö silloin puhuta jo jonkin sortin klassikosta? Tai jumittumisesta?
Mutta kun kuuntelee taivaan avaavan intron jälkeen veret seisauttavan nimikkobiisin , jatkaa bändin mukana tappamaan maailmaa, ja elää mukana testosteroni täyteisen 'From into the firen' tietää elävänsä!
Näitä seuraava 'Civilization collapse' kaikessa yhteiskunta kriittisyydessään toimii mutta antaa mahdollisuuden käydä pullakahvilla.' 'United in hate' hämää, 'The Few, the Proud, the Broken' tyrmistyttää moni tasoisuudellaan, 'Your heaven, my hell' pohdiskelee ja sitten räjäyttää taivaan ja helvetin kokemukset kuulijan lautaselle raakana mutta mehukkaana. 'Victory will come' spurttaa kuulijastaan ilmat pihalla siekailematta ja säälimättömästi, ollen kuitenkin laatupuun suorin ja kuivin oksa.
'Until Our Paths Cross Again' rypistää melodisemmin, tyylillä ja taidolla paljastaen että Mille Petrozza vaikka vakuuttava rähisijä onkin, ei hempeämpi tulkinta lähde samalla suorittamisen tasolla kuin vaikka James Hetfieldilla.

Joka tapauksessa KREATORin 'Phantom antichrist' 9,5/10 on topakka paketti jonka arvo tulee vielä kirkastumaan suurempana kaikille metallipäille ennemmin tai myöhemmin. Loistava trash- levy perinteisellä heavylla, speed metallilla ja melodisella herkkyydellä maustettuna. Ja mikä parasta, yhtenä ihanuuden arkkitehtinä on häärinyt suomenmaalainen kitaristi Sami Yli- Sirniö, joka Kreatorin jäsenenä on päässyt loistamaan tämän trash jättiläisen jäsenenä.
Siinä taas yksi syy miksi hommata "Kiitos 1939- 45"- paita, leijona- riipus ja maailmanmestari 1995 lippis. Tyylitietoinen ymmärtää että em. sonnustautuessaan on lähellä jotain klassista...

Karl S.Puukoski

HELLOWEEN - Gambling With The Devil (2007)

2013-08-24T01:18:00.000+03:00

38."Helvetti on päällämme!"
Huutavat he
jotka lumoutuneet ovat sävelistä
metallin voiman
Arvoituksen haljetessa tapetaan
Se mitä ei voitu ostaa
Se mitä ei voitu sitoa
Se mikä pelasi uhkapeliä paholaisen kanssa
Heittävät pyhät Sen syvyyksiin
jotta Se saisi tiedon
maailmalle uudistuneena
mikä on lopullinen onni

39. Näkee Se täydellisen määrän
helvetin kelloja pirstaloituneena
kolmeksi kirjaimeksi
kertoen kuka se on
Silloin teot saavat siunauksen
johon hän luulee unelmiensa olevan sidottu
Uskoen ettei taivas kerro valheita
Uskoen vapauteensa
Nähdessään yön."

Les Prophecies de Rockstaramus s. 2253 kappale 1. säe 38-39

Ystävyyteen kuuluu ilot ja surut. Niitä jaetaan, niiden kanssa yhdessä kärvistellään ja niiden kanssa nautitaan auvoisista ajoista. Välillä voi käydä niin, että ystävä tai sinä teette töllön työn ja välit viilenevät. Jopa pakastuvat. Mutta oikean ystävyyden tunnistaa siitä, että routa väliltänne sulaa, yhteiset sävelet löytyvät jälleen ja taas tiedätte jakavanne toistenne ilot surut. Ystävyyteen kuuluu anteeksi anto ja toisen mahdollisuuden klisee.
Näin kävi minulle ja Helloween bändille. Helloweenin jätkät eivät vain tiedä sitä.

Sain räjähtävän lähdön bändin kanssa yhteiselle taipaleellemme, kun vuonna 1985 ilmestynyt 'Walls of jericho' osui ja upposi ja varsinkin levyn kätkevät ikivireät klassikot 'Ride the sky' ja 'How many tears' räjäyttivät totaalisesti puperteetista kärsineen ja rasvoittuneen orvasketeni. Kyseiset biisit on tullut nauhoitettua vielä vuosien jälkeenkin omille "best offeille".
Paskoin verta kun kuulin että Hansenin äidin poika keskittyy skittaansa ja että uusi laulaja alottaisi bändissä. Pelkäsin pahinta mutta onneksi pelkoni oli turha. Olen aina tykännyt Kai Hansenin maanläheisestä ja ylvään rujosta tulkinnasta, mutta 'Keeper of the seven keys 1:n (1987) Michael Kisken säkenöivän loistelias laulu ja bändin entistä melodisemmat ja monisäikeisemmät biisit veivät heti meikäläisen sielun ja sydämen eikä paskakaan enää punertanut.
Keeper1 on kokonaisuutena huippupaketti, josta suosikkini on spektaakelimainen 'Halloween' joka ei koskaan päässyt c-kasetti "best off"- kokoelmilleni puhtaasti kestonsa takia.

Vuotta myöhemmin (1988) ilmestynyt Keeper 2 ei mielestäni ollut ehkä niin shokeeravan hyvä kuin 1, mutta veikkaan, että jos levyt olisivat ilmestyneet toisinpäin, väittäisin jotain aivan muuta.
2-levy on "mokkaisempi, hienostuneepi (tuotetumpi), imelämpi ja sarjakuvamaisempi" kuin edeltäjänsä, mutta nuo argumentit voidaan kääntää positiiviseksikin pospotukseksi.
'Eagle fly free' on ikifreesi ja tarttuva mutta loistavan kokonaisuuden rikkoo jumalaisen hyvä hitti 'I want out'.
Biisille, jolle kaikki ylistyssanat tuntuvat liian vähäpätöisiltä, olisi suonut uljaamman videon. Tämän videon kautta opin mitä on saksalainen huumori.
Mitä se sitten on?
Jos mersua valmistettaisiin samalla tasolla ei johtotähdellä juurikaan maisema vaihtuisi.
Saksalainen huumori on kuin Suomalainen samba-karnevaali.
Tai ruotsalaisten makihyppääjien hall of fame.
Tai venäläisen "Ensio Itkosen"-prime time tv-show.
Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
Mutta ei eksytä asiasta, vaikka Helloween eksyikin huumorinsa kanssa seuraavalla (vuonna 1991 ilmestynyneellä) 'Pink bubbles go ape-levyllään jo sen verran pitkälle, että Kai Hansen ymmärsi terveen huumorin omaavana karata takavasemmalle.

Levyä oli karua kuunnella. Suorastaan surullista. Ainut biisi, jota voi silloin tällöin tyypätä on 'Number one' . Karmeata puolivillaista lässytystä kokonaisuus kuitenkin on. Mutta jos tällä levyllä jo nuoltiin Helloween- merkkisellä ajopelillä jätkänpolkuja, mällättiin seuraavalla 'Chameleon'- pitkäsoitolla (1993) jo niin syvälle lepikkoon, että varmasti puhutaan jo jonkun sortin ennätyksestä.
Edes Queensryche ei onnistunut tekemään näin paskaa levyä (parhaimpiin vetoihin verrattuna) vaikka sekin yritti tehdä tuohon aikaan todellista ongelmajätettä.
Tiukkuus hukassa, tappajan vaisto ja vaaran tunne olivat tasoa puutarhatonttu tällä Chameleon-röpöstelyllä. No, 'Giants'- biisi ansaitsee maininnan. Siinä on edes jotain kunnianhimoa.

Bändikin huomasi tässä vaiheessa, että nyt ei synny edes moniongelmaista lasta, eikä kunnon paskaakaan, joten on parempi tehdä bändiin ketjumuutoksia. Kiske lähti ovet paukkuen kohti pettymyksiä ja rumpali Ingo (r.i.p) kohti kirkkaampia valoja mutta uusi rumpali ja varsinkin uusi laulaja Andi Deris tulivat nostamaan bändin uuteen lentoon.
Mutta eivät minulle. Pink Bubblesin sekä Chameleonin aiheuttamat pettymykset ja Kisken raikkaan äänen jälkeen Derisin persoonallisen "oraalehtiminen" pisti minut ajattelemaan suhdettani bändiin.
Elän jotta kuulen musiikkia.
Välillä se saa "Kauniit ja rohkeat"-tyyppisiä tunteenpurkauksia.
Sillä hetkellä koin, että emme tarvitse enää toisiamme...

Vuodet vierivät ja totuin Derisiin (mainion sooloalbumin 'Come in from the rain' avustamana) mutta Helloweenin tekemisiin tartuin vain silloin tällöin. Hyvin kriittisesti ja epäillen. Jopa vähätellen.
Seuraavan kerran innostuin bändistä toden teolla vasta vuonna 2007 kun 'Gambling with the devil'- ilmestyi.
14 vuotta meni ennenkuin bändi jälleen säväytti.
14 vuotta!
Voitteko uskoa!
Vanhan ystävän tapaaminen jälleen loistokuosissa, viriilissä kunnossa, jolloin anteeksianto on taas mahdollista, on tunneperäisesti jotain suurta. Sitä on on vaikea pukea sanoiksi. Se voittaa kevyesti känniseksin susiruman partnerin kanssa.
Se voittaa tunteen, kun työkaverilla on viimeinen lomapäivä.
Se voittaa tunteen, kun naapurin Toyota-uskovainen ei saa "haniaan" katsastuksesta läpi...
... tai no,
sitä se ei voita.

Biisi mistä kaikki rakkaan Helloweenini kanssa taas alkoi oli 'Paint new world'. Biisi on tyrmäävän hyvä! Yksi 2000- luvun kuolemattomista klassikoista. Sekoitus Motörheadia ja perinteistä melodista runttaa. Sasha Gerstner nousi tällä vedolla yhdeksi kitaristisankareistani.
Levy on muutenkin timanttia! Albumin starttaava 'Kill it' (introssa Saxonin laulava "valko-hai" Biff Byford äänessä!) on brutaali riepottelu. joka ei anna kuulijansa vetää keuhkoja täyteen ennen kuin viimeinenkin tahti on tapettu. Loistava kibale, jota voi käyttää näppärästi vaikka uhrimenoissa.
Laadukkaalta kokonaisuudelta täytyy nostaa parrasvaloihin myös levyn toinen videobiisi 'As long as I fall' jossa on ladattuna hienoon pakettiin niin huumoria, herkkyyttää kuin vaaraakin.

Mutta kun on kyse Helloweenista, täytyy mukana olla yksi duurissa kirmailtu viuhahduskin.
'Can do it' ei pistä kuin kuin hieromaan ohimoita, katsomaan kelloa, puristelemaan nyrkkejä ja huokailemaan.
Mikä helvetti se pisti tekemään tämmöisen törröttimen?
Pelkäsittekö, arvoisat sankarini, että levystä tulee liian vakavamielinen ja masentuneisuuteen taipuvaiset faninne saattavat heretä polttoitsemurhailemaan, jos mukaan ei ole ympätty tälläistä ylimakeaa hihhulointia?
Tuliko Teneriffan-studiossanne vedettyä liikaa "höpölimpparia" kun tämmöinen pelleily näki päivänvalon?
Ihan vittu sama.
Levy ilman tätä em. niljakasta hassuttelua hipoisi täysiä tähtiä mutta 9-/10 lienee lähellä totuutta.
Joka tapauksessa levy kuuluu tämän vuosituhannen tuotosten top-15:sta takuuvarmasti. Biisit elävät ja ovat kaikki persoonallisella tavalla kaikki yksilöitä mutta selkeästi samaan perheeseen kuuluvia (tätä yhtä mustaa lammasta lukuunottamatta).

Menetin monta arvokasta vuotta ystäväni Helloweenin kanssa. "Gamblingin" innoittamana innostuin naaraamaan bändin kanssa"menettämiäni" vuosia ja mitä helmiä sieltä löytyikään!
2001 ilmestynyttä 'The dark ride'- albumia on ylistetty, eikä suotta. Loistava paketti, joka ansaitsisi oman stoorinsa Unohdetuissa levyissä.
Kun sukelsin 90-luvulle löysin sellaisia helmiä, että oksat pois! 'Hey lord', 'A million to one' ja 'Perfect gentleman' vain muutamia mainitakseni.

Helloween on "väli-vuosistamme" huolimatta ollut aina osa meikäläistä. Bändin merkitystä minulle ei voi sanoin kuvailla.
Kun tätä kirjoitelmaa väsätessä kuuntelin läpi Helloweenin tuotantoa, huomasin musiikin vievän mieleni harhailemaan Helloweenin makuisessa menneisyydessäni... ystävissäni...

Karl S. Puukoski

ps. Uusimmat Helloweenin lämpimäiset '7 sinners' ja 'Straight out from hell' toimivat mutta jotain uupuu...
... vai löytyykö se jokin, puuttuva palanen, vasta vuosien jälkeen kun kuuntelen levyjä ja muistelen taas menneitä...?

JOURNEY - Frontiers (1983)

2013-07-31T00:38:00.000+03:00

"Nyt eletään taas sitä aikaa kun meidän kaikkien on sankoin joukoin rynnittävä metsikköön keräämään tuoreet marjat säilöön, keitettävä mehut ja tehtävä niille omaperäiset etiketit. Poimittava ja säilöttävä sienet..."
Kuulostaako tutulta? Mielikuva siitä, miten tallustelet Hai-kumisaappaissa ja keltainen sadetakki päälläsi idyllisessä metsässä pomimassa kuvankauniita luonnonantimia tuohivasuun, houkuttaa joka vuosi tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia metsään rynnimään tämän superruoan perässä.
Olkoon vaikka silkkiuikun kyyneliä, mutta herätkää hyvät ihmiset, jumalauta! Mikä romantisointi ja sumutus koko hommaan liittyy vaikka kortin toinen puoli on silkkaa suunnatonta vaivaa, fyysistä ja henkistä kärsimystä ja kustannuksia joille AINA suljetaan silmät.

"Oli niin isoa marjaa että ei niitä montaa sankkoon mahtunut... ei tarvinnut kuin auton ympärillä pyöriä niin saatiin 80 litraa mustikkaa... kahtena iltana ollaan käyty ja saatiin pakaste täyteen ja myytiin loput, joilla meinattiin talvella etelässä käydä..." Kuulostaako tutulta? Eikö tuttavapiirissäsi olekin näitä "marjakuumeisia", jotka kehua retostavat marja- ja sienipaikollaan? Paikkoja ei paljasteta, kaikki saadaan kuulostamaan helpolta ja suorastaan ilmaiselta.
Mikä helvetti siinä sitten on kun meikäläinen lähtee marjastamaan.
-Aja jumalan selän taakse.
-Auton pohja ottaa osumaa vuonna 1790- peruskorjatulla metsätiellä.
-Ilma on yleensä saatanan kuuma, joka villitsee paarmat ja muut syöpäläiset joukolla näykkimään ja raiskaamaan. Toisaalta joskus sade pelastaa sinut hetkellisesti (märkiä marjoja ei kannata kerätä) mutta ahdistuneena tiedät että tämä helvetti kyllä jaksaa odottaa.
-Jos marjoja on ja erehdyt niitä raapimaan poimurilla, puhdistat niitä vielä unihoureisena, mutta sormilla keräämällä saat taas kökkiä tunteja ennenkuin edes sankon pohja peittyy.
-Ristiselkä on kivusta turtana kökkimisestä, mutta sen ansiosta et ehkä tunne kuinka hyttyset imevät sinusta "työmiehenvaosta" selkäydinnesteetkin.
- Jos kerrot että ajattelit ostaa marjat torikauppiaalta, sinua katsotaan hulluksi koska kaikkihan TIETÄVÄT että torimarjat on kerätty moottoriteiden penkoilta, ydinvoimaloiden varjopaikoilta tai Ruhrin teollisuusalueelta. Tietenkään ketään ei yökötä vaikka näädät, ketut, pöllöt, riekot, kirjosiepot, haukat, naalit ym. otukset viskovat pursuja ja muita eritteitä pitkin meidän kotimaamme PARHAITA marjapaikkoja. Tätä VARMASTI tapahtuu. Tämä karu fakta on tabu josta ei saa / haluta puhua!

Marjamatka on aina kärsimysnäytelmä. Via dolorosa, joka toistuu joka vuosi. Se on tehtävä, jotta säilytän yhteiskuntakelpoisuuteni ja ihmisyyteni tässä "trömpssöö"- maailmassa. Luulen myös että jo varhaiset esi- isäni nyökyttelevät pilvenreunalla tyytyväisenä, koska näkevät minun jatkavan tätä heidän alulle panemaa sairasta traditiota vielä tälläkin vuosituhannella, vaikka markettien pakastealtaat pursuavat aasialaisten kovalla rahalla keräämää eurooppalaista marjaa. Mitä sitten, jos ne vähän säteilevätkin. Löytyvätpähän paremmin pimeästä pakastimesta. Keittämällä niistä saa syöntikelpoisia ja vitamiinihävikin voi näppärästi korvata purkista saatavilla vitamiinivalmisteilla. Niissä on nykyisin marjan makuakin mukana.

Pitkä matka piti kulkea Journeynkin ennen kuin tiemme kohtasivat. Iät ajat olen pumpun tiennyt mutta tutustumaan en ole vielä ennen tätä kesää päässyt. Tai oikeastaan en ole halunnut. Pinnallisuuttani ja herkkänä ennakkoasenteille bändin nimi "jöyrni" ei meikäläiselle maistunut. Munaton ja mauton se vieläkin on. Mutta se mikä mielenkiintoni herätti oli kappale 'Separate ways'. Loistava aor/hard rock-gibale kultaiselta 80-luvulta. Biisi, jota ei voi tarpeeksi hehkuttaa! Maagisen tarttuva kertsi, taidokasta tekemistä soitannollisesti kaikinpuolin... mutta videon ohjaajalla on ollut miettiminen, miten saada kokonaisuus niin nolosti päin vittua, että biisin hitti- potentiaali saadaan varmasti amputoitua.
Tämä kaveri on tosiaan onnistunut työssään jos moista on haluttu.
Omiin muroihin ei ole ainoastaan kustu.
Musiikkivideon suunnittelijalla on ollut selkeästi jotain bändiä vastaan tai muuten tyylitaju on ollut kuin ikänsä kellarissa kasvaneella. Järkyttävintä on se, miten tosissaan ja tohkeissaan Journeyn pojat videolla viuhtovat. Mitä heille oli juotettu, syötetty tai pistetty suoleen. Karmeata on katsoa miten tohkeissaan eläydytään ja elehditään karulla satama- alueella. Bändi ei muutenkaan ole mikään silmäkarkki, niin sen kuvaaminen ilman henkilökohtaista instrumenttia on mielestäni jonkun sortin sosiaalipornoa. Nainen joka videolla vetelehtii noin, ei ole tehnyt hommaansa selvinpäin eikä varsinkaan ilmaiseksi. Ymmärrän hyvin rouvan lasittuneen ja punottavan katseen. Kun tunteet turruttaa kemikaaleilla, ihminen kestää mitä vain.
Mutta kysympähän.
Miksi syna oli lyöty hallin oveen kiinni?
Eikö rumpalia olisi voitu kuvata estetiikan vuoksi kauempaa?
Miksi bändin jäsenten käsiä kuvattiin kun niissä ei ollut instrumenttia, vaikka nähtiin että hyvä ei heilu, eikä hyvää kuvaa saada?
Saavatko bändin jätkät tämän videon ansiosta yhä tänään parkkeerata invapaikoille?
Miksi naisen kaula-aukossa on kuvioitu risti väärinpäin, vaikka ilman sitäkin tyhmäkin ymmärtää että video on saatanasta?
Siksikö, siksikö , siksikö videota jaksaa katsoa aina vain uudelleen, kaikki heikkoudet anteeksi antaen...?

Levy kokonaisuutena on unohdettu helmi joka kannattaa ostaa jos kohdalle sattuu. Itselläni on tapana, että en juurikaan tilaa levyjäni netin, eli helpoimman kautta, vaan odotan että levy kopsahtaa konkreettisesti kohdalle. Eilen matkaani tarttui Lempääläisestä ostoshelvetistä klassikko Yngwie Malmsteenin 'Marching out'- cd versiona(vinyylinä jo löytyy) ja 2000- luvun unohdettu helmi, Helloweenin 'Gambling with the devil' (josta heräsikin ajatus...!)
Jos 'Separate ways'- biisiä kuuntelee muttei katso, huomaa biisin hittiarvon, mutta albumi toimii kokonaisuutenakin mainiosti. Levyn kohokohdat löytyvät herkimmältä osastolta, joista varsinkin ihon kananmunalle lyövä klassikko- statuksen ansaitseva 'Troubled child' ja edellistä hyvin komppaava, herkkä ja mahtipontinen 'Faithfully', jonka musiikkivideo onnistuu jo 43%:sti live-materiaalin ansiosta, ovat parhautta sanan koko merkityksessään.
Aavistuksen Frontiers-levyn materiaali heikkenee loppua kohden, mutta yhtään susille heitettävää ei levyltä löydy. Soundit toimivat mainiosti vielä tänäkin päivänä ja herättävät myös niiltä osin kunnioitusta. Onhan levyn ulostulosta aikaa piru vie jo 30 vuotta.
4/5

Ihmettelen edelleen tuota hullua vuotta 1983. Jotain ihmeellistä silloin oli tähtikartalla. Käsittämätön määrä loistokasta ja kuolematonta musiikkia sävellettiin 30- vuotta sitten.

Olikohan silloin hyvä marjavuosi?

Karl S. Puukoski

Death - The Sound Of Perseverance (1998)

2013-06-23T02:04:00.000+03:00

"Seitsemännellään Mantas,
jonka veljen kuolema kuolemaksi muutti
kuulee hellittämättömänä ihmisen surun joka haaskaeläimenä elää
Puree hän tuskissaan
heidän henkensä murskaajaa jolla olisi tarina kerrottavanaan
Voimillaan hän lihasta
puristaa sanattoman sielun äänen
antaakseen anteeksi kärsimyksellään
kirkastumisen hetkellä
kipulääkettä lainaavalle Juudaksen papille.
Tahtoi hän jatkaa hallinnan kieltäjänä
mutta päätti Cthulhu mielen syöpäläisenä
häntä palvovien tyhjillä sanoilla
maailman ääristä maailman ääriin
hänen tekemisistään kertoa."

Les Prophecies de Rockstaramus sivu 1998, kappale 8 säe 31

Narautin itseni selailemassa kiimaisena moottoripyörä- katalogia. Kylmä hiki pakotti kaunalojouheni hakemaan lämpöä toisistaan. Säikähdin. Olinko ikäkriisissä kun tuollaisia lehtiä läräilen!? Jos teininä haaveili runsaskuutioisesta pyörästä se oli kaihoa nuorena kuolemisesta tai kevytmoottoroidusta "tatinjatkeesta" jolla tyydyttää kyydinnälkäisiä typyjä, mutta moiset haaveet ikäiselläni luokitellaan helposti naurettavaksi rimpuiluksi ikääntymistä vastaan.

Tervettä kaipuuta vauhdinhurmaan se mielestäni kuitenkin on, kai.
Jos satasen aika rupeaa alkamaan kakkosella, niin mistäs sitä tuulta harvenevaan tupeeseen sitten nyhdät? Hevosvoimista tietenkin! Meikäläisen nelipyöräinen ei juurikaan anna säväreitä. Vitutuksen kyllä pääsee kokemaan satasen vauhdissa, jahka siihen vauhtiin kerkeää kiihdyttämään ramppien välillä. Ratti tutajaa ja maantie huutaa ohjaamoon niin, että merisäästä ei ole toivoakaan saada tolkkua. Olen kokeillut saada siitä vauhdista vapauden tunnetta ja vauhdin tuomaa adrenaliinipyrskähdystä työntämällä pään ikkunasta ulos mutta ei hyvä. Hengitystä salpaa ja ötökät napsahtelee. Älkää ymmärtäkö väärin. Autoni on minulle silti enemmän kuin auto.

Olisin selkeästi Harlikka-miehiä mutta kyllä muidenkin merkkien "vanhanliiton" mallit kelpaisivat...
Mikä sitten estää hankkimasta kaksipyöräistä? Miksi en anna lupaa sanoa itselleni rehvakkaasti jees?
Miksi en anna luottoyhtiöiden tapella tarjouksillaan siitä kuka saa minut orjakseen?
Miksi en jo keimaile narskahtava ja kireä nahkapuku päällä peilin edessä?
Miksi en jo harjoittele kypärä päässä visiirin raosta limppimistä?
Miksei "Born to be wild" jo korvalappustereoissani soi?
Miksi en jo haaveile ajavani aamusumuun kuin viimeinen kostaja, jolla on kiire näkemään taivaanrantaan valahtava aurinko?
Eikö minussa ole miestä ottaa kunnon korolla öljyttyä lainaa?
Tiedänkö jo sanomattakin että biker-pukeutuminen ei anna kroppani naurettavuuksia anteeksi?
Näkeekö vaimoni autolla peruuttamisessa olevat pattitilanteeni katastrofin aineksina ja luojan antamina vihjeinä siitä, että olisin moottoripyöräilijänä rajallinen, jopa vajaa, koska hän ilmoitti ettei lähtisi missään olosuhteissa kyytiini?
Kaatuisinko pyörälläni ensimmäiseen kanttiin niin, että naapurin Toyota-uskovainen saisi siitä ilonpilkahduksen elämäänsä ja aseen minua vastaan?

Aloin ymmärtää että en ollut vielä tarpeeksi kriisiytynyt, jotta olisin marssinut polun joka olisi vienyt minut moottoripyörän selkään. Sen sijaan päätin marssia tuuli tukassani, vapaana ja villinä vauhdin hurmasta(oluesta) humaltuen ja uusia kokemuksia kerjäten metsään, josta en tuntenut yhtäkään puuta. Sokkona syöksyen päätin hypätä tyhjyyteen, carpe diem, päätin kuunnella DEATH METALLIA. Päätin kuunnella DEATHia ja ELÄÄ. Älkää kysykö miksi vaan miten.

Voidaan sanoa että meikäläinen on death metallin kanssa äkkinäinen. Tiesin Venomin, Possesedin ja Deathin kyseisen genren pioneereiksi, mutta tuotantoon en ollut koskaan päässyt/vaivautunut/joutunut/sattunut tutustumaan. Näiden bändien välillä kävin kovan kädenväännön. Päätin haukata palasen kuolemaa, kun kerta sille tielle oli lähdetty.
Youtube antoi kattavasti Deathin tuotannosta maistiaisia. Läräsin biisien nimiä ja annoin sieluni sopukoille mahdollisuuden osoittaa sormella minne sukeltaa. Deathin 'Voice of the soul' antoi vahvan signaalin. Laulujen osalta odotin oksentamista muistuttavaa örinää, joissa äng-äänteillä ei juhlita, sumuisia soundeja, kökköä yleisilmettä ja raasua vouhkaamista kuoleman aiheuttamasta vaivasta ja harmista. Painoin play.
Biisi käynnistyy kirkassoundisella akustisella kitaralla, jonka päälle soitetaan jylhän rönsyilevää teemaa. Hieman minutin jälkeen akustinen ottaa railakkaamman, jopa hieman latinohenkisen otteen, jonka päälle maalaillaan veret seisauttavasti moniäänisesti kitaroilla. 1.35 eteenpäin saavutetaan biisin kliimaksi. Kitaroiden tuottama eargismi. Silkkaa loistavuutta! Biisi etenee hienosti välillä hengähtäen ja taas vauhtia ottaen teemaan kautta raukeaan loppuun. Biisi on koukuttava kitarainstrumentaali, jossa on tunnelmaa ja sielukasta tulkintaa. Jos death metal on tosiaankin tätä, mietin hikikarpalo otsarypylläni, ehdinkö kuulla kaiken genren tarjoaman ihanuuden ennen kuin "death" työntää horsmansiemenen rektumiini. Noin niinkuin vertauskuvallisesti.

Kuunnellessani biisiä 5 tai kuudennen kerran peräjälkeen, aukaisin Wikipedian ja huomasin, että orkka ei todellakaan ole ainoastaan kahden kitaristin death-metalli viritelmä vaan Chuck Shuldiner nimiseen jäpikkään henkilöityvä proge-,melodinen- ja tekninen death metalli genreen jumiutuva orkesteri, jolle 'Voice of soul'-biisinkin sisältävä The sound of perseverance oli jäänyt viimeiseksi tuotokseksi.
Chuck itse oli ainut, joka oli jaksanut vääntää hommaa alusta asti soittoniekkoja ympärillään vaihdellen. Alkuaikoina demokratia bändissä kukki mutta mitä pitemmälle Deathin tie kulki, oli homma enemmän tai vähemmän Chuck Schuldinerin diktatuurisen näpin alla.

Chuck ei TSOP:n perusteella kelpuuttanut studioon mitään tapailijoita vaan heti levyn ensi sekunneista alkaen on selvää, että nyt ollaan instrumenttiensa kanssa sinujen jäppisten kyydissä.
Ensi alkuun Chuckin laulussa on puremista. Se on kireätä kirkumisen ja rääkymisen harjoittamaa äänihuulten raiskaamista, mutta mitä pitemmälle ja mitä useammin levyn rullaa läpi, on tulkinta jopa asiaan kuuluvaa. Timo Kotipellon kaltainen taitava mutta hajuton/mauton tulkitsija veisi tuonelaan jotain Deathin persoonasta. Herra C.S oli tälle levylle muuttanut laulutyyliään lajityypillisestä örinästä hieman kirkkaampaan ulosantiin. Mielestäni hän onnistui siinä, jos vertaa aikaisempia tuotoksia.
Levyn soundien yleisilme on korvia hivelevä, josta isoa kättä Chuckille ja tuottaja Jim Morrisille. Ei tietoakaan tuhnuisuudesta, sumuisuudesta ja alakerran roiskeläppämäisestä lätinästä. Tämä instrumenttien selkeyttä ja soundien hengittävyyttä korostava jämäkkä kokonaisuus pitäisi koostaa tuottajien, studioeläinten ja kaikkien musiikista hengittävien opetussuunnitelmiin.
Levy on kokonaisuudessaan hieno ja ehjä teos. Noin 10 kertaa älpyn läpi kuunnelleena nousee em. 'Voice of soul'in lisäksi tästä hienosta rykäisystä esiin mukavan raivokas proge 'Spirit crusher' ja majesteettinen 'Flesh and the power it holds' mutta korostan että levy on hieno kokonaisuus 8/10.

Odotan malttamattomana tutustumista paitsioon jääneiden Possessedin ,Venomin ym. death- metal suuruuksien tuotantoon. Tämä levy lyö nimittäin riman genren suhteen korkealle, olkoonkin että kaikki eivät varmaankaan tätä herkkupalaa "rotupuhtaaksi" death- metalliksi luekaan. Minulle tämä "kuoleman" kohtaaminen avasi yllättäen uuden elämän.

Karl S. Puukoski

Scandinavian music group - Hölmö rakkaus ylpeä sydän (2005)

2013-05-11T01:44:00.002+03:00

Hihhulointi on ikuisesti muodissa! Hihhulointia on, kun aletaan julistamaan yhtä asiaa ainoana totuutena. Hihhulointia voidaan harrastaa hihhuloinnilla kyllästämien uskontojen ja politiikan lisäksi esim. laihduttamisessa, urheilussa, Toyotan rassaamisessa, tanhussa, tai missä vain ihmisten keksimässä. Elukka ei hihhuloi mutta ihminen voi hihhuloida elukan puolesta.
Suuresti esiintyvä areena hihhuloinnille on politiikalla höystetty maailmanparantaminen. Tässä genressä hihhuloinnin suuntauksia riittää. Yksi värikkäimmistä ja keskustelua herättävimmistä hihhuli-kööreistä on hihhuloimaan intoutuneet ultra-piipertäjät. Jos punaniskajuntit eivät olisi tormakkana vastapainona, luisuisi maailman valta näille iduista saadun salmonellan sumentamien runopoikien ja puunhalaajatyttöjen haltuun! Näin on, jos on uskominen jyrkkämielistä tuttavaani, jonka kanssa kävimme mielenkiintoisen keskustelun maamme tilasta. Tässä keskustelustamme tiivistettyä maailmankuvaa, jos "hali-hali"-porukka saisi vallanvaltikan känsättömiin kämmeniinsä.

Rajat olisivat auki niin, että Luxemburgilainen irtolainenkin pääsisi tarkastamatta etuilemaan työkkäriin ja kikuttelemaan toreille Suomi-muijaa.

Susi saisi metsästää luvanvaraisesti rajaseudun lapsikatrasta, estäen näin alueellisen väestöräjähdyksen.

Supi riehuisi niin, että telkkä ei pesisi, ja jos pesisi, niin supi karsisi kannan joka tapauksessa puutokseen. Piipertäjät väittäisivät telkän paskoneen luonnonvastaisesti, joten sukupuutto olisi lahja luonnolle.

Supitarhaajat saisivat turpaan ja linnaa piisaisi, jos piipertäjä-hihhuli määräisi ja säätäisi.

Liha ja kannabis vaihtaisivat paikkaa lakipykälissä. Pikku kebabista saisi ehdonalaista, karjalanpaistista kuristushuonetta ja presidentti pyyhkisi armahdusanomuksella tähtisilmää, jos joulukinkun välittäjä erehtyisi armoa anomaan 20 vuoden kakun jälkeen.

Kannabis-karnevaalit syrjäyttäisivät koulujen kevätjuhlat.

Jonottaessasi aamuisin joukkoliikennevälineeseen, jotta pääsisit työpaikallesi, mietit miten ennen hihhulien aikaa sait nukkua 2 tuntia pitempään ja töräyttää sitten take-away kaffe vasemmassa kädessäsi ja Pontiac Trans Amin voimaa ja vapautta tihkuva ratti oikeassa kätösessä hiilivoimalan pihaan renkaat ulvoen, juuri ja juuri myöhästymisen välttäen, työkavereiden ihailujen keskelle huomenia sadetellen, mutta nyt vihreälle teelle irvistellen, tehdasta kansalaispalkkaa vastaan työksesi purkaen ja b-luokan kansalaisen leimaa niskassa kantaen.

Maailma olisi liikakansoitettu joten vauva- kuumeisia ja kaapeista tulleita heteroita katsottaisiin kieroon.

Kiinan yhden lapsen politiikkaa pidettäisiin saastuttamisena. Kansainväliset päästökaupat saisivat karun pohjavireen.

Kansojen välillä ei olisi sotia, mutta jos konflikteja ilmenisi, naiset lähettäisiin rajoille ja "vihollisen selustaan" repimään toistensa luonnollisesti rehoitavaa kuontaloa ja harrastamaan kastroituina hauretta vihollismaan urosten kanssa, neekerisankkeri "panosvyöllään".
Sillä välin kotirintamalla miesväki pössyttelisi pilveä ja valtaisi taloja historiallisissa näytöksissä ja virkkaisi pipoja "rintamalla" oleville naisilleen, jos 14 tunnin päiväunien jälkeen löytyisi vain "speissii ja sopiva pössis" moiselle duunille.

Taidettahan moisessa yhteiskunnassa myös piisaisi. Kaikki yltiöyksilölliset performanssit, jotka menisivät yli hilseen tavan tallukalta, palkittaisiin yltäkylläisellä taiteilija-apurahalla, vuoden iduilla ja lehvakalla pirtanauhalla.

Hepulta, joka tarvitsisi sähköt kitaraansa ja yrittäisi tapailla "The Trooperia" katkottaisiin sormet kaiken kansan nähden.

Kansan (hihhuleiden) ihailun kohteena olisi Eko-Oke, joka ei käyttäisi musiikissaan ääntä tuottavia soittimia, eikä aiheuttaisi orgaanista melusaastetta, joten levyllä ei soitettaisi eikä laulettaisi mitään. Ei mitään.
Eko-Oken "Silence to eternity" olisi hihhuli-maailmassa listäykkösenä 119 viikkoa, kunnes joku Quiet zilenze-metallibändi syrjäyttäisi Eko-Oken. Kuitenkin myöhemmin selviäisi, että bändi olisi plagioinut Eko Oken biisejä!

Maailma liian luomuna olisi yhtä jeesustelua ja vajaamielistä elostelua!

Jos moisen yhteiskunnan musiikin top-100 listaa läräisi, voisiko sieltä pongata myös Scandinavian music groupin?
Bändin, jonka juuret ovat Ultra Brassa, kommunismin kulttuuriin verhotussa käsikassarassa, viimeisessä kostossa, jonka rallit ovat jääneet lämmittämään suomalaisia ostalgisteja, luulisi lempivän musiikillaan suomalaisia työnsankareita, mutta ei.
Bändistä huokuu ensialkuun äkkinäiselle elitistinen ja korostetun intelligentti kuva. Suorastaan jäätävän hienohelmainen, kuten jyrkkämielinen tuttavani bändiä kuvaili. Mutta voiko bändi toimia ääliöllä, joka ei tunne orkideaa krysanteemista, ynisee tyytyväisyyttään, kun vetää turpaansa porsaan kyljyksiä tai odottaa into pinkeänä Salpausselän kisojen koostetta television ääressä. Raapii kun silmä välttää ja toinen sitä vaatii?
Jokaisella rokkijätkällä on luurankoja kaapissaan. SMG on minun luurankoni. Vaati unettomia öitä tulla kaapista tämän asian kanssa, mutta SMG on loistava orkesteri. Niin loistava, että olen ostanut kiltisti koko tuotannon klassikko "Mihin katosi päivät"- hitin julkaisusta asti. Otin SMG:n hienosta tuotannosta esittelyyni 'Hölmö rakkaus, ylpeä sydän'- levyn puhtaasti arpapelillä.

1. 'Valmis' Biisi kaikille 30-40 v. sitoutumiskammoisille, jotka viimein kuvittelevat löytäneensä sen oikean. Rallatellaan mitä pitää tehdä vielä, ennen kuin voidaan lyödä pallo jalkaan. Tuota kaikkea voidaan harrastaa kahlittunakin. Oltaisiinko tekstiin saatu dynamiikkaa, jos oltaisiin laulettu "haluan kiusata kuuttia... vittuilla kiltille diakoniatyön tekijälle... ryöstää kerjäläisen... kehua Nalle Wahlroosia... Hyvä biisi. Leppoisa fiilis, jonka tarinaan on helppo eläytyä muttei samaistua. Rentous ja helppous = osaamista.

2.'Hölmö rakkaus' Yksi suomipopin hienoimmista kesäralleista! Bändin sisäsiittoisesta musiikkivideosta huolimatta biisistä välittyy raikas fiilis ja tekemisen ilo. Melasniemi on arvostuksesta huolimatta silti aliarvostettu biisinvääntäjä. Kokkonen osaa olla hauras, melodioillaan originelli ja tästä maailmasta oleville tavoittamaton ihanuuden, puhtauden ja virheettömyyden ruumiillistuma, jonka ilmavaivatkin sanovat vain vienosti niu. Veikkaan että ainakin runopojat haluisivat aukoa nappeja ja kaatuilla Kokkosen kanssa. Lehtinen on elävä, ammattitaidon tuoman rentouden omaava rumpali ja basisti Växby on kuin tennistä takova Jarkko Nieminen, hajuton, mauton mutta silti sirkukseen kuuluva.

3.'Ylpeä sydän' Biisin käynnistää Lehtisen koukuttava komppi ja basson hieno röhinä. Kokkosen sensuelli mutta etäinen olemus toimivat tekstin kanssa. Pyydelläänkö tässä anteeksi häpeillen omaa ylemmyyden tunnetta, koska huomataan, että elinympäristössä, turuilla ja toreilla, julkisissa kulkuvälineissä ja lähes iholla elää intelligenteistä toiveista huolimatta suurimmaksi osaksi vain örvelöitä, 7-15.30 työssä käyviä, Toyotan pesun ennemmin kuin SMG:n keikan valitsevia ja arjessa sika-nauta jauhelihaa makaronin sekaan vääntäviä Salkkari-faneja? Ettei tässä vaan yritetä kerätä symppis-pisteitä tavisten keskuudesta? En usko. Tavis ei ehdi kiireeltään ymmärtää ja muka-ajattelija tulkitsee biisin sanoman väärin. Melodiat ja biisin tunnelma ovat ainutlaatuisia. Hienovireinen kokonaisuus, jonka syvintä olemusta voin vain kiireisenä ja ymmärtämättömyyttäni arvailla.

4.'Katu päättyy aurinkoon' Jos joku suomalainen biisi on joskus koskettanut meikäläistä syvältä niin se on tässä. Taideteos. Äärimmäisen kauniit sanat antavat kuulijalle tulkinnanvaraa ja vapauden omiin mielikuviin. Biisin melodiat ja painotukset ovat nerokkaat. Kuin kirkkaassa levollisuuden meressä keinumista ja kuohuvien vyörytyksien aiheuttamien kylmien väreiden tarjoamissa kylvyissä lillumista. Nyanssien täydellistä juhlaa! Hauras tunnelmapala joka elää ikuisesti suomalaisen, tai ainakin meikäläisen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä. Aliarvostettu KLASSIKKO!

5.'Ota minusta puolet' Suoraviivaisempi rock-pop tulkinta, jonka helmenä on Kokkosen mestarillisessa tekstissä pienistä yksityiskohdista (kaulan verisuonet, korvan nipukan läpi kajastava valo) rakentuva suuri itsetuntoisen(itserakkaan) ihmisen rakkauden ylistyslaulu. Hieno ponnistus mietiskelevästä säkeistöstä ahaa-elämyksen täyttävään kertosäkeeseen. Toimii kuin kebab-rulla piimän kanssa.

6.'Vierailla kallioilla' Hienovireinen U2- fiiliksellä kasvatettu ikäihmisten rakkauslaulu. Vähällä kertomisella paljon mielikuvia. Menneiden ihojen kultaamista, jumahtamista turvalliseen vanhenemiseen, askeleen lyhentymistä, aamulääkkeitä, päiväkahveja, iltalääkkeitä, piirongin päällä mustavalkoinen hääkuva dosetin vieressä. Epäilemättä tuo pilkahduksen menneestä minullekin, kunhan saavutan iän, jolloin matalapalkkaiset kotouttamisohjelmaan päässeet hoitajanalut taluttavat minua ystävällisesti maanitellen yhdistetylle, huippukustannustehokkaalle letkuruokinta-, ulostus- ja pesupaikalle.

7.'Opin valehtelemaan' Vaivihkaa kasvava kelpo viisu, jonka sanomana esim.feministin, petetyn yh:n tai vaikka hontelon totaalikieltäytyjän koettu tarve oppia jauhamaan shaissea irtosuhteiden villissä viidakossa. Unisexia sanomaa ja ajankuvaa. Pientä pinkeyttä mutta kokonaisuus linjakasta ja omanarvontuntoista tyylikkyyttä tulvillaan.

8.'Ilman sinua olen lyijyä' Parhaimmillaan Terhi K. osaa tuoda teksteillään ja tulkinnallaan maailman kuulijan syliin aistittavaksi. Itse näin tämän jazzilla pirskoitetun biisin aikana mieleni sopukoissa tyypin, joka kiireettömänä tanssittaa aamukännit vetänyttä, painonsa kanssa kamppailevaa morsmaikkuansa heinäkuisella mökkiterassilla, kellon ollessa 5.12. Kaunista mutta jollain tapaa vaivaannuttavaa.

9.'Solmu' Soitannollisesti revitellään raikkaasti mutta laulun ja soiton tekeminen eivät mielestäni täydellisesti kohtaa. Ei huono, mutta tämän laatukaman seassa jää armotta kavioihin. Jostain syystä (hyvällä tavalla) mieleeni nousee Rush. Lehtisen patoutumia purkavat fillit ovat loistavuutta. Albumin heikompaa ainesta paljosta hyvästä huolimatta.

10.'Etten säikytä kaloja' Torso miihailu, joka tuoksuu Terhi K:n ja Melasniemen henkilökohtaiselta matkalta. Leppoisa päätöshattara, joka jättää ilmaan kysymyksiä. Miten Melasniemen niskan kaari on sitten vuosien saatossa muuttunut? Onko Melasniemellä voimassa olevaa kalastuskorttia? Mikä on hänen suhtautuminen catch and release- kalastukseen? Osaako Terhi K. leikata oikesti hiuksia? Syökö hän toiminnallaan parturien pullaa? Paljon kysymyksiä mutta vain vähän vastauksia. Ei urheilijoiden pukukoppeihin.

Scandinavian music group jakaa mielipiteitä. Se ärsyttää omaperäisyydellään ja tietoisella tai tiedostamattomalla sisäänpäin lämpiävällä imagollaan. Mutta nuo "luonteenpiirteet" kääntyvät positiiviseksi habitukseksi, tehden orkesterista kuin omaperäisen kaverin , jota täytyy aika ajoin moikata ja jonka tekemiset kiinnostavat. Jos jaksaa bändin tuotantoon tutustua, se palkitsee. Hienoja albumi kokonaisuuksia, Kokkosen haurasta tulkintaa sanoista joissa voi bongata suomalaisille tärkeitä sää- elementtejä( ;)) mutta myös syvällisempiä nykyjä, mahtipontisuutta ja hienon hienoa pieneleisyyttä persoonallisella hengellä työstettynä.
Nykyisin radioaalloilla kuulee paljon bändejä/artisteja jotka selvästi ovat SMG:a kuunnelleet. Varokaa halpoja kopioita!
Kuuluisiko Scandinavian music group sitten hihhuli-piipertäjien hallitseman yhteiskunnan rock-pop top-100 listalle? Mene ja tiedä, mutta jos bändi siellä olisi, ei se maailma voisi aivan läpimätä olla.

Karl S. Puukoski

9 / 10

Gary Moore - Victims Of The Future (1983)

2013-04-21T23:05:00.000+03:00

Unohdettujen levyjen toimituksen 80-lukuosaston fyysinen esikuva antoi allekirjoittaneelle tehtäväksi arvioida otsikon mukaisen levyn sen vuosijuhlan kunniaksi. Olkaa siis niin hyvät!

KUKA: Moore. Gary Moore. Tai Gary oikeastaan vasta kolmannelta nimeltään, koko nimi on nimittäin Robert William Gary Moore (1952-2011). Syntyjään pohjois-irlantilainen siloposki, sittemmin muusikko, kitaristi sekä laulaja, vähemmän siloisin poskin.

MITÄ: Garyn 6. albumi nimeltä "Victims Of The Future" vuodelta 1983. Hänen ensimmäinen soololevynsä sattui ilmestymään tasan 10 vuotta aiemmin. Hard rockia kasarisoundeilla. Ei kuitenkaan niillä pahimmilla, mutta hiukan mauttomilla kaiuilla ja rosoisella komppikitaralla. Keskivertoa laulantaa, ei hiteimpiä biisejä, mutta mukavia kitaramelodioita sekä soolosoundeja kylläkin.

MISSÄ: Levyä puskettiin ulos Euroopassa ja Jenkeissä nyt ainakin. Jenkkiversio sai erilaisen kannen ja "Murder in the Skies" menetti kitaraintronsa. Vastaavasti "Devil in Her Heart"-kipale lisättiin mukaan. Myöskin "All I Want" sai jäädä pois jenkkien lp-versiosta mutta se pistettiin sitten kuitenkin mukaan kasettiversioon bonus-raidaksi. Älkää kysykö miksi piti vekslata.

MILLOIN: Vuonna 1983. Kollegani ovat jo nostaneet tuon vuoden merkityksen esille parissa edellisessä arvostelussa. Jos joltakulta on moinen asia jäänyt huomaamatta, niin kelaapa hieman alemmas ja ota selvää.

MIKSI: Gary oli vielä hyvässä iskussa ja hard rockilla tienasi leipää. Miehellä oli kitaroinnin saralla omaa annettavaa mutta myöskin opittavaa. Sen opittavan kuulee mm. siinä, kun hän koittaa upottaa Eddie Van Halenin juttuja omaan soittoonsa.

KUKA JELPPASI: Nimimiehet. Bassossa aussi Bob Daisley, jolla mittava ura muidenkin joskus kuultujen nimien kanssa, kuten Ozzy Osbourne, Uriah Heep, Yngwie Malmsteen... Rummuissa Ian Paice, parhaiten tunnettu Deep Purplesta. Koskettimissa Neil Carter, joka on taitojaan myös UFO:ssa esitellyt ja oli Mooren mukana aina vuosikymmenelle 2010-asti. Olivat mukana myös Neil Murray, Mo Foster, Bobby Chouinard ja Noddy Holder. Sessiomiehiä.

SYNTYIKÖ MITÄ: No toki, keskivertohittejä ainakin. Parhaillaan brittilistan 12. sijalla levy keikkui, mutta Garyn parhaat hitit olivatkin tulossa vasta 1987 ja 1990. Ainakin myyntimenestyksellä ja tunnettavuudella mitattuna. Olipa muuten Suomessakin listan sijalla 7.

PORNOA: Kitarahekumaa ihan varmasti. Muuten on porno Garyn naamataululla aika kaukana.

OSTANKO: Jos vuoden 1983 kohdalla levyhyllyssäsi on aukko, niin osta ihmeessä. Jos sieltä kuitenkin löytyvät vähintään kollegoiden aiemmissa arvosteluissa esille nostamat älpyt, niin sitten tämän hankinta on vapaavalintainen optio.

METRIÄ VAI JALKAA: Metriä, vaikka on koittanut olla jalkaakin. Tahtoo sanoa, että paremmin se puri Euroopassa kuin Jenkkilässä.

MIKSI VALITTIIN: Tätä kirjoittaessa, vuonna 2013, tulee 40 vuotta Gary Mooren ensimmäisestä levystä ja 30v juhlavuosi se on tällekin albumille. Onnea!

JÄÄKÖ NÄLKÄ: No vähän jää kyllä. Gary Mooren tuotanto ansaitsee tulla tutkituksi ja kuunnelluksi laajemminkin. Ota selvää, miksi mm. kitaramiehet kuten Paul Gilbert ja Kirk Hammet miestä arvostavat. (Minä tiedän jo.) Helpointa kuultavaa äkkinäiselle ovat aiemmin mainittujen vuosien, 1987 ja 1990, levyt.

KENELLE: Kitarafriikeille, jotka tietävät, että Alexi Laihoa parempia jannuja oli jo ennen Alexin syntymää ja älyävät niitä kuunnellakin. Alexi tietää tämän itse, mutta hänen faninsa eivät. Myös niille, jotka arvostavat 80-luvun soittoon, ei ulkonäköön, perustuvaa musiikkia.

PISTÄ MERKILLE: Laulava ja kuulas kitarasoundi, jota mm. Kirk Hammet ja monet muut ovat kadehtineet. Kuuntele esim. Empty Roomsin soolot ja Victims Of The Futuren intro.

KOITA UNOHTAA: Murder In The Skies-kappaleen alkusoolo. Tuona aikana oli jo Eddie Van Halen, joka teki tuon kaiken paljon paremmin ja oli tehnyt itse asiassa jo kauan aikaa.

KNOPPITIETONA: Gary Moore oli ennen soolouraansa Skid Row-nimisessä bändissä. Parikymmentä vuotta myöhemmin tullut jenkkiläinen Skid Row oli niin kohtelias, että kysyi Garyltä, saako nimeä käyttää. Vastaus oli: kyllä saa.

MITÄS NYT: No älkää henkeä pidätellen odottako uusia levyjä Garyn kädestä. Mies nimittäin vinguttaa kitaraa samassa bändissä Elviksen, Janis Joplinin, Stevie Ray Vaughanin sekä yhä laajenevan porukan kanssa.

PISTEITÄ: 7,2/10

ARVOSTELIJA: Mr. Tuca Ton

AC/DC - Flick Of The Switch (1983)

2013-03-09T01:43:00.001+02:00

Vuosi 1983 oli musiikillisesti yksi viljavin, nussakin ja runsaudessaan suorastaan huulia pyryyttävä. Klassikoita jutkahteli levykauppoihin kuin sieniä varpaankynsiin. Jos olisi elämä urheilun saralla tuommoisella hurmoksella heruttanut, olisi Suomi voittanut jääkiekon MM-kultaa nöyryyttäen Ruotsia ja Neuvostoliittoa finaalissa kumpaakin ja yhtäaikaa 4-1 ja 6-1. Jokipojat olisi voittanut suomen mestaruuden, kaataen Ilveksen finaalissa 21-20. Aston Villa olisi jatkanut Euroopan valloitustaan ja Terese Johaugin esi-inkarnaatio olisi VAATINUT saada opettaa minulle luistovoiteen käyttöä. Natsasiko muusikoilla horoskoopit vai möllöttikö Kuu ja Venus luovuuden kannalta oikealla kyljellään vai miksi luoja soi tuolle yhdelle vuodelle noin paljon mannaa vaikka tuossa satsissa olisi ollut rahvaalle jakaa vaikka kymmeneksi!? Vai mitäpä olette mieltä listasta mitä vuosi 1983 tarjosi. Herkemmät ja heikosti hurmosta kestävät istukaa. Tässä kymmenen parasta ja muut klassikot!:

1.MÖTLEY CRUE- Shout at the devil
2.DEF LEPPARD- Pyromania
3.ACCEPT- Balls to the wall
4.ZZ TOP- Eliminator
5.IRON MAIDEN- Piece of mind
6.RAINBOW- Bent out of shape
7.Ozzy Osbourne- Bark at the moon
8.DIO- Holy diver
9. KISS- Lick it up
10. BLACKFOOT- Siogo

Loistavia levyjä julkaisivat myös mm. Y&T, SAXON, QUEENRYCHE, EUROPE, KROKUS, QUIET RIOT, KIX ja moni muu suuruus. Moni noistakin kokonaisuuksista olisi saanut varmasti enemmän huomiota vuotta ennen tai jälkeen tuon hullun vuoden.
Miksi sitten kärkikymmenikköön en ole kelpuuttanut esille tuomaani AC/DC:n "Flick of switchia"?
Siksikö, että sitä ei yleisestikkään pidetä minään AC/DC:n kisällityönä?
Siksikö, että levy-yhtiön mogulit eivät levyn julkaisun aikoihin löytäneet kokopitkältä sinkkulohkaisun arvoista biisiä, joten minunkaan ei toinna ruveta levyltä väkisin helmiä naarailemaan?
Siksikö, että Duran Duranin kanssa musiikillisen neitsyyden menettäneenä olisin ollut (olen) muka liian herkkä kokemaan levyn elämänmakuisuuden ja rujouden?
Siksikö, etten ymmärrä, että AC/DC:n jäpikät olivat vain väsyneitä 'Back in blackin' ja 'For those about to rockin' jälkeiseen valtavaan hypeen ja saatanalliseen kiertämiseen, ja halusivat tästä levystä vain hengähdystauon itselleen tekemällä siitä "vähemmän hyvän", jota myydään meikäläisen kaltaisille "paluuna juurille ilman efektejä, ilman yli- tuottamista ja ilman radiosoittoa kerjääviä hittihakuja?"
Vitut ja juuri näin. Ja kärkikymmenikköön se kuuluu heti Kissin 'Lick it up'in jälkeen. Sorry Blackfoot!
Uskallan kuitenkin väittää, että levy on kaikesta huolimatta ajan uhri. Uudet tuulet (Glam metal) ja edellisten levyjen megalomaaninen menestys söivät 'Flick of the switchilta' pompusta pitoja.
Mutta tänään palautetaan tämä UNOHDETTU LEVY sille kuuluvalle paikalleen!

1.'Rising power' käynnistää albumin nälkäisesti ja itsevarmasti. Brian Johnsonin riipiminen sykähdyttää. Soundit ovat kuivat ja lämpimät kuin jälkiuunileipä. Rasvaa tuovat Anguksen sivaltelut, jotka aikansa piipitettyään lyövät lopulta ihon kananmunalle. Levyn potentiaalinen hitti ja radiosoitto kandidaatti.

2.'This house is fire' Voisi toimia myös Blackie Lawlessinkin ohjastamana. Nasakka kertsi ei jätä kylmäksi vaan pistää jollottamaan mukana. Standardit kuvanmukaisesti täyttävä laatumuljautus.

3."Flick of the switch' Edellisten levyjen paine on kova tällä biisillä! Highway to hell, Back in black ja For those about to rock(We salute you) ovat suvereeneja johtotähtiä levyjensä nimikkobiiseinä ja hittejä omina itsenään. Eikä FOTS:n tarvitse hävetä tässä seurassa. Tarttuva riffi Angukselta, palavaa tulkintaa Brianilta ja pomminvarmaa työstämistä koko bändiltä. Joko levy-yhtiöllä oli kiima muiden bändien kimppuun tai mogulien vanhemmat olivat liian läheistä sukulaista keskenään, mutta vajaampikin ymmärtää että tyrkyttämällä ja pakkosoitolla tätäkin olisi myyty. Paljon.

4.'Nervous shakedown' Rouheaa mutta rentoa karuutta jota alleviivaa Brianin mestarillinen pingottaminen kertosäkeessä. Stemmat tuoksuvat elämälle. Anguksen ote sooloissa ei petä vaikka lisähapen tarvetta ei liene tarvittu tätä narulle riipastessa. Hitti kandidaatti.

5.'Landslide' Alku pyhitetään Anguksen flirttailulle. Biisi lupailee ja antaa sen mitä meni lupailemaan. Menoa muttei mitään yllättäen vaaralliseksi yltyvää. Hieman tasapaksu mutta turvallinen kaahaus AC/DC:n tutuksi viitoittamalla tiellä.

6.'Guns for hire' käynnistyy kuin meikäläisen "buikin" stereot. Tänäänkin ajoon lähtiessä koetin saada kuunteluun ZZ Topin 'Mescallero'- albumia mutta änkyttämiseksi meni mankalla. Perkele. Mikä liene? Biisi ei muuten yllätä. Takuuvarmaa säntillisyyttä kuin Toyota-uskovaisen huoltokirjan ylläpito.

7.'Deep in the hole' Alkaa ylväästi ja yhtäpuuta ammattiylpeydellä työstäen. Kertosäe Brianin survoessa alkaa epäilyttämään. Ehkäpä kaikilla ei mahdukkaan? Kireyttä kertseissä, joka ahdistaa mitä pitemmälle biisi etenee. Säkeistön suola pelastaa krampeilta mutta muistuttaa kertseissä kirvelynä.

8.'Bedlam in Belgium' Tästä oltiin levy-yhtiössä kaavailtu hittiä. Biisi oli kai ollut jollain tavalla ajan tapahtumia kuvaava. Belgiassa oli riehuttu ja tapeltu. Biisi ei kuitenkaan mielestäni nouse mitenkään esille edukseen, vaan on jopa valju parhaimpiin röhnäkkeisiin verrattuna. AC/DC on kyllä mestari näyttämään miten nostetaan kertosäe sille kuuluvalle paikalleen.

9.'Badlands' ottaa vienolla southern ja western-henkisyydellään otteen kuuntelijastaan. Mitäpä minä olen äkkinäisenä neuvomaan, mutta slide-putki olisi kaulalla tuonut lisää pornoa ja pahuutta kuuntelukokemukseen. Ainakin meille. Ainakin minulle.

10."Brain shake" Jos olet ikäsi juonut samaa kahvimerkkiä, ja eräänä aamuna huomaat, että poropalju on tyhjä. Otat tietenkin kaapista taas sitä samaa merkkiä. Aukaiset paketin. Aistit juuri aukaistun paketin tuoksun. Jännität ehkä maistuuko se jopa paremmalle, kuin se mistä viimeksi keitit. Ei. Ei se maistu. Se on sitä samaa vitun kahvia. Hyvää, mutta jota ei osaa arvostaa, ennen kuin särmit jotain perseestä reväistyä. Vaikkapa halppis-kahvia tai Kotiteollisuutta.

Vaikka Rumpali-Rudd olikin tukkanuottasilla vanhemman Youngin kanssa levyä tehtäessä ja levy-yhtiö ei tehnyt kunnolla työtään, on mielestäni faktaa, että AC/DC:n hulluna vuotena 1983 ilmestynyt 'Flick of the switch' on mainettaan parempi kokonaisuus. Levyn nimikkobiisi häviää edeltäjilleen, mutta on itsenäisenä, ilman vertailuja, loistava teos. 'Rising power' ja 'Nervous Shakedown' ovat meikäläiselle kuolemattomia ikivihertäviä nussukkanyyttejä. Soundien hiomattomuus olisi saanut olla vieläkin rohkeampaa. Sitten olisin kai tuuliviirinä irvistellyt sillekin. Minulle Flick of the switch on kuolemattoman Highway to hellin jälkeen SE AC/DC albumi. Kiitos perunakiljun ja nuoruuden ensikännien! Nyt ja tällä sekunnilla annan kuitenkin 'Flick of the switchille, tälle aliarvostetulle levylle, 8,5/10 sähköshokkeja aiheuttavaa sykähdystä.

Karl S. Puukoski

SLADE - The Amazing Kamikaze Syndrome (1983) 30 vuotta

2013-02-03T22:48:00.001+02:00

Tammikuu 1986....

Istun kaverin kyydissä VW kuplan etupenkillä. Ikkunat huutavat hoosiannaa pakkasen paukkuessa ulkona alle - 25 C astetta ja Wunderbaum tuoksahtaa nenään imelällä vaniljan kalpealla tuoksulla. Puristan penkkiä, kun kylmän jäätävä käsijarrukäännös heittää auton sellaiseen sladiin, että apukuskin virtsarakko taipuu ulkokurvin puolelle. Ja samalla c-kasetti jytäboksi soittaa Cum On Feel The Noise biisiä. Eipä nuori Taca Tucaon tiennyt silloin, että kyseinen biisi on Slade-bändin tuotantoa, mutta mistäpä tietäisikään, sillä eihän kukaan ole seppä jo syntyessään.

30 vuotta hard rock-sikana ja...

Kului aikaa ja maha kasvoi, ja vaihtuivat vuodet yhdessä kuulohermojen taittumisen, aina maya-ennustuksen (21.12.2012) ohitukseen. Ei loppunut maailma, vaan löytyi Slade. Mikä piru minua riivaa, ja laittaa niskat heilumaan välille Jerusalem ja Mekka, tämä jytää.

SLADE - The Amazing Kamikaze Syndrome (1983)

Ja show-busines jyllää: Slam the Hammer Down Biisi on sellainen rotanloukku, että kerran sen kuunnellessaan asettaa itsensä sex, xxxx and rock`n rollin pauloihin.

Ja kun koirat haukuvat tätä kusip**t* ohikulkiesaan, saattaa syy löytyä naapurin kennelistä. Sladissa se pentukatraskin laukka, kun ateria on tarjolla. In the Doghouse

Tunnen itseni suorastaan moukaksi ja tyylitajuttomaksi impivaaralaiseksi, kun en ole aiemmin kokenut tämän biisin viehkeätä soitantaa. Julistan itseni tässä ja nyt faniksi, ja jätän juoksematta pois. Run Run Away

Tubevideosta 2.11 alkaen High and Dry tarjoaa käsinkosketeltavaa hard rockia, kivat ja hyvät laulelmat.

Oh my G... korjaan Oh My Oh My tarjoaa biisin, joka on yhteislauluna parhaimmillaan. Voi kunpa suomirock lemppari orkesterini Routaraja coveroisi tämän joskus suomeksi. Ihon kananlihalle nostattava biisi.

3.45 Alkaen Cocky Rock Boys (Rule O.K.) maistiaiset tasaisen tanakkaa vääntöä, joka mieluusti soisi Ilovaarirock festivaalilla 2013 Joensuussa?

Ready To Explode   On tiukka hard rock veto, jossa varsinkin komppikitarat soivat raivokkaasti. Kokonaisuus lähentelee jopa hiukan psykedeelisen rockpoljennon hajumaisemaa. Biisissä jotain Hanoi Rocks-tyylistä, toimii.

Omaa komiikkansa tässäkin biisissä elää. Musiikillisesti biisi olisi voinut jäädä tekemättä, mutta tämän videon kanssa And Now the Waltz    toimii erinomaisesti.

Cheap 'N' Nasty 5.50 alkaen jatkaa tukevaa Slade poljentoa. Ja perässä seuraava Razzle Dazzle Man tarjoaa suurta kitaraa ja raivokasta poljentoa.

Kokonaisuutena levylle 8.76/10 Tämä on hyvä!!

Mietin näin myöhemmin, mikä vei 30 vuotta siihen, että löydän kyseisen vahvan ja alusta loppuun saakka toimivan kokonaisuuden. Ehkäpä syy on vuodessa, 1983, joka oli heavy ja hard rockin kultavuosi vai mitä sanotte seuraavsta, vaikkakin vajaavaisesta listauksesta. Kieltämättä itselläni nousee aivan tippa silmään ajatellessa vuoden 1983 musiikkitarjontaa.

Zebra,, on yksi osoitus minulle uusista bändeistä kyseiseltä aikakaudelta. Kuitenkin vuoden 1983 paras levy on mielestäni tässä. Mötley Crue - Shout At The Devil.

Mr Taca Tucaon.

Kasarium osa 10

2013-01-12T01:44:00.000+02:00

FREDDIE OR NOT?

Heräsin pieneen päänsärkyyn Sabriina- tai Samantha Fox- kloonin stringit kasvoillani. Ympärillä oleva maailma oli vaipunut uneen tai sammunut. Pysähtyneeseen tunnelmaan toi eloa vain väsymättömästi musiikkia suoltava valkokangas, jolla Extreme jaksoi rokata. Giselle teki poikkeuksen. Hän selasi ahnain silmin käsin kirjoitettua, iskuja ulkoiseen olemukseensa ottanutta vihkoa.
"Mitä luet?" Kysyin haukotellen, koettaen ampua pinkit stringit kuorsaavan Bruce Dickinson- kloonin suuhun. Epäonnistuin pahasti.
"Mietin kuinka voisin hyödyntää automaattikirjoitus taitojani saadakseni tietoa Kasariumista." Giselle vastaa puolihuolimattomasti.
"Uskon että tuonpuoleisessa on joku johon saan yhteyden"
"Pitäisiköhän sinun koettaa vähän nukkua?" Kysyin epäuskoa äänessäni.
Olin aina ollut skeptinen kaiken maailman yliluonnolliseen hörhöilyyn. Sain esimerkiksi aina hillittömän hepulin, kun jotkut tahot esittelivät Dirty Clubin biiseistä löytämiään salaisia viestejä. Takaperin soitettuna niistä kuultiin milloin mitäkin. Oli ylistäviä sanoja pornotähdistä, siveettömiä vihjailuja sinne sun tänne, kehoituksia tehdä tilinsiirtoja Dirty Clubin tileille Sveitsiin ym. yleisesti arveluttavaa. Mutta kun näitä asioita ei yritetty piilottaa minnekkään. Niitä julistettiin keikoilla kaikelle kansalle ja kaikkialla!
Hävyttömyytemme oli rajoittamatonta ja vapaata. Häpeä ja omatunto oli sullottu ruumispusseihin ja säilötty sielumme kylmiin sopukoihin odottamaan aikaa jolloin meillä olisi tahtoa kohdata ja haudata ne. Thaimaassa ollessani koetin raottaa tuota kylmiöni ovea. Huomasin homman toivottomaksi. Ruumispussit kelluvat viinassa.
"Nyt voisi olla hyvä aika automaattikirjoitukselle kun porukka on unten mailla" Giselle sanoi arvoituksellisesti hypistellen Venom-bändin fanikynää paperilehtiön päällä.
"Anna mennä vain jos siltä tuntuu että linjat ovat auki." Naurahdin sytyttäessäni Bugon.
Suutani kuivi. Silmäilin jos näkisin vilauksen Kertusta. Ensihätään pelastin sammuneen "Sidin" sylistä aukaisemattoman tölkin tummaa olutta. Lämmintä mutta sai kelvata.
Giselle sulki silmänsä, painoi kynän kevyesti lehtiölle ja alkoi mumista hiljaa jotain käsittämätöntä.
Siemailin olutta ja katsoin screeniltä kuinka Axel Rudi Pell, aliarvostettu kitaravirtuoosi käynnisti "Visions in the night"- biisinsä. Odotin milloin Gisellen mumina muuttuisi kuorsaukseksi tai että hän vaihtaisi kynänsä tupakkaan.

Yhtäkkiä käsittämätön pimeys valahti ympärillemme. Gisellen mumina oli muuttunut kovaäänisemmäksi, ja joku oli lisännyt siihen roimasti kaikua. Siitä huolimatta tai juuri sen takia en saanut siitä vieläkään selvää.
Hädin tuskin näin ympärillä olevia ihmisiä, jotka kaikki jatkoivat ruususen untaan. Lisäksi huomasin liikkeideni olevan kuin hidastetusta elokuvasta, koska pään kääntäminenkin vaati ponnistelua.
Gisellella oli vauhti päällä. Hänen kynänsä liikkui paperilla vaikka Giselle itse mumisi omiaan ja huojui penkillään silmät suljettuina kuin transsissa. Oikeastaan hän ei huojunut. Pikemminkin liikkeet olivat luonnottoman teräviä ja nopeita. Koetin kutsua häntä nimeltä mutta ääntä ei tullut. Näin vain suustani nousevan puhekuplan, joka nousi ja poksahti kuin saippuakupla. Giselle katsoi minua käden jatkaessa kiivasta työtään paperilla. Silmät olivat mustat kuin pikinapit,eikä niissä näkynyt elämää. Ne alkoivat vuotaa kyyneleitä. Mustia valtavia kyynelkelloja, jotka kiilsivät kuin öljy. Olin juuri kauhistelemassa että hän tuhrisi penkit, mutta puhekuplani poksahtaessa, edessäni alkoi sarastaa valon kajo, joka oli aluksi hyvin heikko ja ja hentoinen, mutta voimistuessaan minun oli kaivettava aurinkolasit silmilleni. Valon keskeltä erotin hahmon jonka ääriviivat voimistuivat samalla kun Gisellen muminaan sekoittui screenilla soiva Queenin "I'm going slightly mad". Hahmon ääriviivat olivat selkeät mutta kasvot olivat teatraalisesti käsien suojassa.
Giselle pysähtyi mutta kynän kuula pysyi naulittuna paperilla.
Ympärille laskeutui entistä syvempi pimeys, joka korosti nyt jo selkeästi näkyvän hahmon ympärillä loistavaa yliluonnollista valoa.
Hänessä oli jotain tuttua.
Jeesus?
Ei. Jeesuksella ei ollut käsittääkseni tummaa pukua.
"Pöö!" hahmo sanoi ja paljasti kasvonsa valkoisilla hanskoilla suojattujen kasiensä takaa.
Freddie Mercury. Voi helvetti sentään!.
Yksi suurimmista laulajista koskaan seisoi edessäni hymyilevänä, liikkeiltään elävänä mutta juuri sen verran kalpeana että kuoleman tiesi meikanneen Freddien kasvot.
"Viritin vinkin aivoillesi aavistamattomille." Freddie osoitti screenia tanssahdellessaan teatraalisesti valokeilan seuraamana ja nukkuvia matkustajia uteliaana hypistellen.
Koetin sytyttää tupakan. En vain ollut polttanut edellistäkään. Yllättävä tapaaminen idolinsa kanssa hermostutti.
"Ystäväsi leikkii tulella, polttaa korvat ei sävelille tarkoitetut." Freddie sanoo, arvoituksellisesti Guns'n' Rosesin 'Civil warin' introssa olevan miehen äänellä, Gisellea osoittaen.
"Aika määrätty jokaiselle. Miksi kiire?" hän jatkaa katsoen tuimasti minua yliampuvasti meikatuilla silmillään.
"Kuulostaa vitun ärsyttävältä tuo epämääräinen selvittämisesi. Puhu niinkuin miehet!" Ryypyistä rohkaistuneena uskalsin roiskaista legendalle niin että puhekupla puhkesi ja roiskaisi kirjaimet Freddieta kohti.
Freddie puuskahti ja lysähti istumaan sipaisten r- kirjaimen hihaltaan. "No joo. Oli vain hauskaa päästä keikistelemään ihmistenilmoille pitkästä aikaa. Olisiko tarjota paukkua?"
Huomasin matkustamon saavan jälleen normaalin valaistuksensa. Myös Freddien ääni muuttui normaaliksi. Tai sen verran normaaliksi mitä nyt kuolleelta voi odottaa.
Puolikas vodka vaihtoi omistajaa White Lion- kloonibändin juomattomaksi jääneestä tarjoiluvaunusta.
"Jäitä ei mahda löytyä?" Freddie kysyy mittaillen katseellaan sammunutta Mike Trump- kloonia.
"Ei, mutta voin käydä hakemassa." Vastaan ja huomaan Gisellen nukkuvan levollisesti.
Jääpalakulho kainalossa marssiessani, mietin olinko hullu, humalassa vai oliko tajuntani laajentunut niin ettei mitään rajaa. Jos meikäläinen pystyy haastelemaan edesmenneiden kanssa, meediona meikäläinen nousisi jälleen verotietolistalta kateellisten kahvipöytä keskusteluihin.
Jääpalakone työskenteli antaumuksella. Jos jokainen tekisi oman ruutunsa samalla teholla, olisi maailma valmis.
Avasin jääpalakoneen luukun.
Näin Kertun.
Suljin luukun.
Olinko jo paljastanut hänelle aikeeni?
En muistanut että olisin kertonut Kertulle että suhteemme olisi mahdoton.
Mielessäni ei ollut jälkiä että keskustelua olisi käyty minusta merituulena, jonka täytyy puhaltaa rannoille joille naiset juoksevat paljastamaan rintansa.
Olinko avautunut Kertulle, että olen kuin vuori, jonka huipun saavuttaisi vain lisähapen kanssa.
Minun täytyi olla uros- Knu, joka johtaa ilman kahleita kiimaansa nääntyvät naaraslaumat, yli tummien virtojen, käyskentelemään viileille vehreille lakanoille.
Olin kyllä valmistellut sanani tarkasti mutten muistanut että "bänä"- keskustelu olisi jo käyty. Pistin muistamattomuuteni humalan piikkiin.

Aukaisin luukun uudelleen. Kerttu oli nyt ottanut asian liian vakavasti. Aikuinen nainen. Ampua nyt tuolla tavalla otsaansa. Syytin itseäni että olin antanut Kertun odottaa meistä liikoja. Matkustamosta kantautunut Pretty Maidsin 'Rodeo' herkisti. Täytin jääpalakulhon ja huokaisin.

Vodka jäillä näytti maistuvan Freddielle.
"Tuonpuoleisessa kyllä herkästi niuhotetaan jos meinaa näkäräisiä ottaa työaikana."
"Työaikana?" Kysyin ja seuran vuoksi kaadoin itsellenikin.
"Meillä on kiertävä päivystysvuoro kulttuuripuolella. Vaihdettiin juuri Elviksen kanssa päikseen vuoroja. "Kunkun" piti päästä hakemaan kamansa Marilyn Monroen kämpästä."
"Ovatko Elvis ja Marilyn Monroe kimpassa?"
"No ei nyt taas tällä erää. Niillä on ollut jo pitkään sellainen on-off suhde. Elvisiksellä jää aina välillä elvistelyvaihde päälle ja Marilyn lemppaa sen pihalle. Aina se ottaa "kunkun" kuitenkin takaisin."
En tiennyt mitä sanoa joten otin poskellisen miestäväkevämpää.

"Taivaassa on seurailtu närkästyneinä teidän intoa haalia Kasariumin, "kuoleman säveliä", tänne maanpäälle. Tekijänoikeudet ne on tuollakin puolella. Manalan porukka piruillessaan "loudaa" aina nuotin sieltä, tahdin täältä jos vain suinkin taivaallisissa suojausohjelmissa aukkoja löytyy. Sitten niitä jaetaan tänne koska vain elävien kokoamana Kasariumista hyötyy helvettikin." Freddie tilittää asiantuvasti ja jatkaa:

"Nyt on vain se ongelma, että teillä alkaa olla koko sävellys maan päällä. Kun koko teos kootaan yhteen, sen pystyy tavan eläväisetkin kuulemaan. Mitä vittua sitä sitten enää kuoleman jälkeen tuttua rallia pyörittämään taivaaseen saapuville. Viehätys on kadonnut kuin paska tuuleen, kun sitä kuitenkin renkutetaan täällä kyllästymiseen asti."
Kyykistyn ottamaan Gisellen jalkoihin pudonneen vihkon.
"Printtasivat meille näköjään listan biiseistä joista Kasariuminkin nuotteja löytyy."
Huomasin biisien olevan tuttuja. Klassikoita ja ikivihreitä sävellyksiä.
"Ikävä puoli hommassa on se että kun manalan porukka antaa luomisen tuskissaan kärvistelevälle taiteilijalle säveliä, ei niissä kaupoissa koskaan rahalla selviä." Freddie siemaisee lasista mutta kieltäytyy tarjoamastani Bugosta.
"Yleensä kaupat tehneeltä muusikolta tai läheiseltä riistetään henki ennen aikojaan. Lievemmilläänkin sairautta, onnettomuutta tai jotain muuta pirullista on luvassa. Taivaanportilla sitten on näillä artisteilla karmea setviminen ja paperityö. Montaa taiteilijaa on kehoitettu painumaan helvettiin. Yhtä moni on seurannut perässä väsyttyään byrokratiaan, joita loputon selvityspyyntöjen tekeminen aiheuttaa."
"Huomaan että listalla ei ole kovin montaa biisiä tältä vuosituhannelta. Onko vuodot pimeälle puolelle vähentyneet?" Halusin osoittaa Freddielle olevani kärryillä.
"Juuri näin. Taivaallisia palomuurinvartioita on lisätty. Siellä ollaan hieman kusi sukassa asian suhteen. Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu jos perkeleen-jengi saa koko Kasariumin haltuunsa. Uhkakuvana on että kuoleman jälkeen porukka lähtee tuttujen sävelien siivittämänä väärää kaistaa helvettiin asti."
"Ja tästä sitten seuraa..?" Kysyin tietäen heti kumonneeni väitteen ettei tyhmiä kysymyksiä ole.
"Työvoimapula. Taivaassa on jo nyt joillakin aloilla pulaa pätevistä ihmisistä. Nykyisin ihmiset elävät niin holtitonta elämää, että virta vie helvettiin yhä useamman. Taivaassa on jopa puhuttu jo kriteerien laskusta, jotta virta taivaaseen päin saataisiin kääntymään. Kymmenestä käskystä ainakin "älä tee huorin" on ollut liipasimella."
"Tiedän että loppusoittoa sävellys vielä huutaa jotta se olisi kokonainen ja käytettävissä." Kerroin ja tumppasin varmuutta huokuen. Silmäilin jälleen listaa.
"Teiltäkin näyttää olevan teos listalla."
"Ai on vai? 'Don't close your eyes' varmaankin?" Freddie heittää ja silmäilee outo kiilto silmissään Mike Trump- kloonia.
Katson Freddietä pitkään.
"Se on Kixin biisi."
"Paper sun?"
Katson Freddietä vielä pitempään.
"Ei. Se on Def vitun Leppardin. Olit jo haudassa kun biisi julkaistiin."
"No 'Back in fire sitten!" Freddie heittää arpaa selkeästi tuskastuneena.
"Se on vittu vie savolaisen Tarotin!" Kuiskaan ja katson Freddietä Smith&Wesson 500:n piippua pitkin. Varmistin on poissa ja vaistot huutavat kivuliaasti. Kohde tähtäimessä. JOKU täällä mättää!
Freddie irroittaa viipyillen katseensa Mike Trumpista kääntääkseen sen asettani kohti. Hänen katseessaan on pahuutta, joka materialisoituessaan olisi raskasta kantaa. Hänen silmänsä tuntuvat porautuvan minuun vihalla jota en ollut koskaan ennen nähnyt tai kokenut.
Minua kylmi. Kylmyys tuntui repivän lihojani mutta sain pidettyä 500:n kohteessa.
"Lopeta perkele" sain kakistettua.
"Vai ihan perkele. En kai nyt sentään." Freddie sanoi semi-kylmästi vodkaa siemaillen.
Samassa huomaan Smith&Wessonin piipun kääntyvän itseäni kohti.
Vänkään vastaan mutta aseen piippu ohjautuu oman käden ohjaamana kylmän hikiselle ohimolleni. JOKU TÄÄLLÄ mättää!!
"Jätkä meinaa jelhistellä. Katsotaan kellä ne ohjakset on!" Freddie huutaa elitismiä ja saatanallista nöyryyttävyyttä äänessään.

Huomaan oikean käden etusormen nykivän liipasimella. Huolestatuttavinta on ettei liike tapahdu omasta tahdostani. Ase pysyy ohimollani vaikka kuinka taistelen vastaan.
JOKU TÄÄLLÄ MÄTTÄÄ!!!

Jatkuu...

Karl S. Puukoski

Dokken - Under Lock And Key (1985)

2012-12-28T14:24:00.000+02:00

Minä sen niin tiesin! Mitään maailmanloppua ei sitten tullutkaan! Olisitte tulleet vaan minulta kysymään! Lupasin joskus aikaisemmin korkata oluen ja nauraa paskaista kaiken maailman foliohatuille jotka olivat tuhoa ennustaneet. Pidän joskus lupauksistani kiinni. Niin nytkin. Nauraa käkätän niin etten meinaa saada huurteista huulilleni. Miksi ilakointiini kuitenkin sekoittuu helpotusta? Miksi huomaan esittäväni itselleni perimmäisiä kysymyksiä vaikka tuhopäivä oli ilmiselvästi hullujen houreita?
Epäilenkö riittämättömyyttäni vielä kuoleman jälkeenkin?
Pelkäänkö ettei horsma kelpuutaisikaan persettäni kasvualustaakseen?
Että taivaanporteilla portsari ei olisi tyytyväinen kenkiini ja yleiseen kuntooni?
Tai että Tuonelan jengille olisin nönnyttelijä?
Olisinko kuoleman jälkeen väliinputoaja?
Syrjäytynyt taivaan ja helvetin tarjoamista mahdollisuuksista?
Onko joku kolmas kuolemanjälkeinen mesta josta kukaan ei tiedä?
Saako siellä olutta kunnon lasituopeissa vai mennäänkö muovisilla?
Tekeekö Toyota-uskovaiset siitäkin paikasta helvetin?
Taloja valtaavat aikuiset miehet, metroseksuaalit, "Elämä alkaa 200km/h jälkeen"- paidoillaan julistavat, mönkkärillä huvikseen ajavat ja vain yläkroppaa treenaavat, kohtalo olisi kai älynnyt passittaa Tuonelan junaan maailmanlopun tuoksinassa?

Pullonaukaisijoiden ja kaulureiden valmistajat,Quentin Tarantinon, David Lynchin, Jenna Jamesonin, Meiko Kajin, Michael Madsenin, Robert Plantin, Tommy Leen, Yngwie Malmsteenin, Johanna Kurkelan, Nikki Sixxin, Anne Borgströmin ym. pro-tekijät kohtalo olisi kai puljannut Nooan arkkiin, jotta tietotaito, "know how", olisi säilynyt uuden kauden alkaessa?

Mitenhän moni päräytti maailmanlopun uskossaan velkaa niin että varmasti piisasi? Mitenhän moni miettii nyt takaisinmaksun mahdottomuutta jalat sätkien?
Olikohan henkilöitä jotka ottivat paska-duunistaan loparit ja lähtivät Goalle odottamaan 21.12.2112 tulevaa maailmanloppua? Moniko heistä edelleen odottaa silmät lasittuneina? Moniko heistä käy moikkaamassa entisellä työpaikallaan entistä pomoaan kuin vanhaa ystävää?
Moniko tunnusti, moniko päästi vihan valloilleen, moniko ei enää välittänyt? Moniko uskalsi kopeloida ventovierasta, näyttää hänelle munat tai "pöön" vain siksi että usko edessä olevasta tuhon päivästä antoi turvan häpeältä. Kehtasiko joku jopa paskoa kissansa hiekalle?

Olikohan kukaan anteeksipyyntö mielellä? 21 kysymyksen jälkeen olen ainakin yhdestä asiasta varma.
Jos minä olisin moiseen hölynpölyyn uskonut, olisin pyytänyt siltä ainoalta, jolle olen koko elämäni aikana vääryyttä tehnyt, sanoin, teoin ja ajatuksin, anteeksi niin että olisi varmasti riittänyt.
Mr. Don Dokken. Minulla olisi ollut sinulle asiaa.

Olin ehkä 21.12.2112 päivämäärän suhteen hieman härilläni. Perustarpeiden, veden, ruuan ja lämmön suhteen bunkkerini varastot tulisivat riittämään kuukausien, jopa vuosien ajan, mutta vaistoni varoitti että musiikin saralla en ollut vielä huomioinut kaikkea. Päivien ajan selasin pelastautumis- suunnitelmaani musiikin osalta, mutten nähnyt siinä aukkoja. Viimein, kun hiljennyin ja kuuntelin sisimpääni, tunsin sielussani aukon melodisen heavyn kohdalla.
Hätäännyin. Kuvittelin olevani etuoikeutettu. Luulin että olin haalinut jo kaiken kuunneltavan melodisen heavy-rockin mitä populaarimusiikin maailmalla oli minulle tarjota. Mutta sitten muistin sinut ja bändisi Don Dokken. Olit minun henkilökohtainen genrekiusattuni. Genrekiusattu on bändi joka kuuluu periaatteessa kuuntelemasi genren piiriin ja jota hypetetään, mutta sinulle henkilökohtaisesti se on punainen vaate. Inhokki. Dokkenissa ärsytti itse pää- jehu, Don Dokken vaikka muut musikantit räimivätkin mallikkaasti.
Mistä saisin sinut kiinni? Pelkäsin että olit tehnyt jotain ikävää itsellesi. Ratkennut musikaaleihin tai jopa vajonnut mieskuoroon. Mutta helpotuksekseni huomasin että levytit edelleen Dokken nimellä. Kävin kirjastosta lainaamassa 2002 ilmestyneen "Long way home"- albumisi ja olin viimeinkin, avoimin mielin kuuntelemassa mitä sinulle kuuluu.
Herra Don Dokken. Tuo levy on yksi surkeimmista mitä olen äkkipäätäin korviini joutunut tunkemaan! Väsynyt nahka, jota tahtoisin ruoskia sen mitäänsanomattomuuden ja aikaa raakalaismaisesti pöllivänä tekeleenä. Tämän lapsuksen ansiosta uskon muistavani, miksi olit minulle genrekiusattu. Laulumelodiasi tekee kokonaisuudesta uhoavan eunokin! Hetkittäin bändi yrittää vaivihkaa saada biisiä eloon, mutta sinä lauot laulullasi kokonaisuuden munattomaksi.
80- luvun pehmometalli aateliin te kuitenkin meriiteiltänne ehdottomasti kuulutte.
Sen todistaa levymyynti luvut, jotka pyörivät miljoonaluokassa. Lisäksi johtotähtenne 'Dream warriors'- hitin pääsy 'Painajainen Elm Street'- elokuvaan on kiistaton sulka tupeeseen.
Vika voi olla minussa. Olinko vain hemmottelun sokaisema nuorimies, joka ei nähnyt Dokkenin näköistä puuta 80-luvun musiikillisessa yltäkylläisyyden metsässä?
Jos näin on, on korkea aika muistella aikaa millainen oli Dokken silloin kun meiltä vielä odotettiin suuria. 'Long way home'- albumin perusteella teiltä ei, jos nyt ei minultakaan, voi enää odottaa muuta kuin suoriutumista elämästä hengissä.
Ostaa päräytin teidän koko 80- luvun tuotannon. 4 studioalbumia ja yhden liven. Teko on symboolinen kädenojennus. Nappaan kuunteluuni 'Under lock and key'- albumin joka olisi voinut tehdä meistä ystäviä, aikana jolloin olin ikäni puolesta ottavimmillani.
Samassa pöydässä kanssani vanhoja muistelevat:

Don Dokken – (Munaton?) laulu, kitara
George Lynch – kitara
Jeff Pilson – basso, koskettimet, taustalaulu
Mick Brown – rummut, taustalaulu

Unchain the Night – 05:17
The Hunter – 04:06
In My Dreams – 04:18
Slippin' Away – 03:46
Lightnin' Strikes Again – 03:47
It's Not Love – 05:01
Jaded Heart – 04:13
Don't Lie to Me – 03:38
Will the Sun Rise – 04:09
Til the Livin' End – 03:59

Levyn startti yllättää. Uhmakas intro on heti näpäytys minulle pilkallisista sanoistani. 'Unchain the night' on itseasiassa soundiensa puolesta nussakka ja Donin äänikin toimi vuonna 85 mallikkaasti. George Lynchillä homma toimii.
'The hunter' ei suostu sekään jäämään jalkoihin vaan on kovan luokan pala. Huomaan odottavani koko ajan Donin tekemää ärsyttävää laulumelodian poikkeamaa biisin hengestä. Sitä ei tapahdu vaan homma toimii enemmän kuin hyvin.
'In my dreams' oli kaveriporukassani jonkun sortin hitti. En ymmärtänyt sitä silloin enkä ymmärrä nytkään. Don imellyttää kuuntelijan kusen hunajaksi ja nyytit marenkipalleroiksi niin että puistattaa. Ilman G. Lyncin loistavaa sooloa, biisi olisi äitelä oksennuspallo jonka voisi syöttää Tilpehöörin nälkää näkeville poikasille.
Lällyttely jatkuu 'Slippin' away' kibaleen myötä mutta nyt Donin tulkinnassa on uskottavuutta. Standardit täyttävä slovari joka ei kuitenkaan herätä tunteiden nukkuvaa karhua.
'Lighnin' strikes again' biisissä nostetaan tempoa ja tasoa. Bändi kuin yhtä puuta jossa oksat lähtevät luontevasti kasvamaan kohti korkeuksia. Ei metsän korkein puu mutta terve, luotettava ja komea ilman pelkoa kaato määräyksestä.
'It's not love' lähtee mukavalla näppäilyllä jossa on salaperäisyyttä mutta öllikuoro palauttaa 'se ei oo rakkautta'- ölähtelyllä pois mystiikan maailmasta. Levyn puolivälissä huomaan etten enää kiinnitä huomiota Don Dokkenin suoritukseen. Se on hyvä merkki, mutten nuolaise ennenkuin olen riisunut.
'Jaded heart' hiipii laadukkaasti. Kertsin nostatus yritys jää puolitiehen. B-osan ride- pellin nakutus on piikki lihassa. Pieni mutta kiusallinen. Kokonaisuudessa on jotain vanhanliiton virheitä joita en osaa pukea sanoiksi.
'Don't lie to me' Don tekee mahdottomasta mahdollisen. Jää välillämme on sulanut! Kelpo kibale vaikkakin hieman imelä, mutta pakko todeta että "äijä" osaa kuitenkin laulaa. Miksi kaveriporukkani ei tätä biisiä jollottaneet "kymppikassia" kantaessaan? Parempi kuin 'In my dreams' vaikka miten kääntelisi.
'Will the sun rise' on myös haukkumaton suoritus. Tässäkin biisissä kuitenkin Dokkenille tyypillinen jännitteen nosto a-ja b- osassa, joka lässähtää hieman kertosäkeessä. Kertsin melodisuus pelastaa vittuilulta.
'Til the livin 'end' on menopala joka vedetään tunteettomasti ammattimaisella otteella. Lynch on keppinsä kanssa pelastajana tälläkin biisillä. Bändi toimii, Don toimii mutta joku ei toimi. Kuin maihari jolla ei uskalleta potkaista kusipäätä. Kuin verikoira jolla ei ole hampaita. Kuin nyrkkirauta kylän pienimmällä miehellä...

Dokkenin muutkin 80- luvun tuotokset kuunneltuani on pakko todeta että ilman George Lynchia ei bändi olisi päässyt noihin meriitteihin. Kitaristina hän on juppe paikallaan. Biisit ovat lupaavia, mutta aivan se viimeinen nousu veret seisauttavalle tasolle jää meikäläisen kanssa tekemättä. Genrekiusattu Don Dokken ansaitsee paikkansa melodisen metallin hunajaisena tulkitsijana. Ääntä löytyy mutta lauletut melodiat eivät aina meikäläisen korvia hivele. Päinvastoin, silloin tällöin edelleen Dokkenia kuunnellessani huomaan käsieni puristuvan nyrkkiin. 80- luvun tuotokset kuitenkin hakkaavat suurimman osan tämän päivän yrittäjistä. Kirkkaasti ja hymyssä suin.
Dokken kuuluu 80-luvulle. Jotain nirhattiin bändin tekemisestä seuraavina vuosikymmeninä. Väsynyttä ja halutonta jyystämistä. Elämää bändissä ei enää ole, tai elämä ei enää halua Dokkenia.
Surullista?
Ja vitut on.
Dokkenin 'Under lock and key' on soundeiltaan hyvä kun huomioidaan aika milloin teos zlatanoitiin. Biisit ovat laatutyötä mutta niin on ranskanleipäkin. Uskon että olemme löytäneet Dokkenin kanssa harmonian. Sen verran bändin kanssa on tullut tehtyä välien selvittelyä joulunpyhinä, että 80- luvun tuotantoa tulee kuunteluun otettua ilman irvistelyjä. Myöhempien aikojen tuotannon poltan roviolla, seuraavaa maailmanloppua odotellessani.

Hyviä joulun rääppijäisiä ja paljon unohtumattomia levyjä vuodelle 2013!

Karl S. Puukoski

Metal Church- Metal Church (1984)

2012-12-15T19:43:00.000+02:00

Lähestymme kovaa vauhtia kirkkovuoden suurinta juhlaa. Itse juhlakalu on kuvattu erittäin monen monen taiteilijan toimesta pitkähiuksisena sanantuojana sekä syntien sovittajana. Minä kyllä tiedän syntien säveltäjät -80 luvulta ja tähän säveltäjien suureen ja minulle pyhään arvokirjaan voi tutustua täällä. Mutta jätetäänpä juhlakalu ja annetaan suurten kirjojen levätä rauhassa ja tutustutaan vauhdikkaaseen kirkkomeininkiin, sekä kuulostellaan parit kirkkokunnan ensimmäisistä virsistä. Mutta viettäkäämme ensin minuutin hiljainen hetki kirkkokunnan ensimmäiselle saarnaaja David Waynen, kunniaksi,joka nukkui suruksemme pois 2005.

Kuten kaikki tiedämme, on Yhdysvallat kirkkokuntien luvattu maa. Mitä ihmeelisempiä lahkoja ja uskonnon suuntauksia sieltä löytyykään. Ja mitä virsiin tulee, on esittäjiä mitä moninaisimpia. Esimerkkejä piruntorjunnasta täällä. Itse kuitenkin nostaisin yhden ainoan bändin "henkiosaston" heavy bändeistä ja se on tietenkin STRYPER, ja yksi sen lemppari biiseistä Shining Star. Mutta se siitä ristiheavysta, tämä artikkeli käsittelee siis kirkkokuntaa, joka tottelee nimeä Metal Church ja heidän samoin nimettyä esikoistaan. Ja muistutukseksi, he eivät siis kuulu ristiheavyn osastoon.

Jännää huomata, että kyseisessä orkesterissa on ollut herra Lars Ulrich, ja hänestä ei varmaankaan tarvitse kirjauksia tehdä tässä "joulun hevankeljumissa". Ja bändistä sama wikiäänenä.

Mutta itse levyyn:

TRACKS: (Virret)

1. Beyond the Black - 00:00 Varsin mainio aloitusraita levylle. Riffissä hiukan sellaista Black Sabbath tyylistä riffiosastoa. Varsin mukavaa kuultavaa.

2. Metal Church - 06:20 Henkilökohtaiseti pidän tästä biisistä paljon. Alun kitarariffi on suorastaan jylhän tummanpuhuva. Jatkossa seuraava säkeistöjen sahaus on tukeva pohja vokaaleille. Kertsi mukava ja voin kuvitella kuinka 14 vuotias meikäläinen olisi laulanut aikoinaan mukana, jos olisin bändiin silloin tutustunut. Kivaa tilutus sooloilua vuorotellen. Rumpali on hyvä! Hienoa filliä tippuu päälle, kuin lunta suomalaisessa talvessa.

3. Merciless Onslaught - 11:23 Instrumentti täräytys, joka kuvaa allekirjoittaneen löylyn heittoa joulusaunassa.

4. Gods of Wrath - 14:19 Mukavalla balladimaisella alulla aukeava biisi. Laulaja onnistuu mukavasti ja melodiat kutsuvat korvaa. Kivaa heavyriffiä :-) Tässä vaiheessa kirkossa on jo täysi hurmos"!

5. Hitman - 21:00 Mukavalla laukkakompilla isketään korville, kuin suntion harja kirkon rappusiin jouluaamuna. Tykitystä josta tulee taakuu lämmin olo.

6. In the Blood - 25:36 Ja joulun väreissä mennään. Hitto miten tiukka biisi. Varsinaiset höyryjuna kompit ja kivaa tuplabassaria. Lisää päänheilutusta ja Dio sormet pystyyn!

7. (My Favorite) Nightmare - 29:07 Reunalyöntiä ja sellaista nopeaa hevanderi sahausta. Nyt on joulusaunassa päästy siihen vaiheeseen, että on aika lähteä sian syöntiin. Kyllä kunnian korpit lopussa soi.

8. Battalions - 32:18 Biisi jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Suorastaan hillitöntä tykitystä. Hiukan ehkä kuitenkin puuduttava biisi.

9. Highway Star (Deep Purple cover) - 37:13 Hieno cover veto joka kuulostaa korvissani paremmalta kuin alkuperäinen. Tässä versiossa enemmän sellaista punk- henkisyyttä jossa hammondit on heitetty takaisin 70-luvulle, minne ne kuuluvatkin.
Kokonaisuudessa tykkäsin kovin tästä kirkon meiningistä. Aion todellakin tutustua bändin uudempaan tuotantoon. Laitetaanpa vielä lopuksi tuoreempaa pätkää 2000- luvulta täältä. Annan levylle 8,85/10 Taca Tucaon

Agent Steel - Skeptics apocalypse (1985)

2012-12-08T01:59:00.000+02:00

Soitin turpaani joku aika sitten kaiken maailman maailmanlopun ennustajille, varsinkin heille jotka ennustivat ja ennustavat että meikäläisenkin perse alkaa kasvamaan horsmaa 21.12.2012.
Nostradamus, Shilttonin(tai joku) luola mummo, Mayat, maailman suurin tietsikka ym. jotka kyseisen päivän tuhovoimaan uskoivat, alkavat olla päivämäärässä jolloin katsotaan miten lottous maailmanlopusta sattui kohdalleen.
Maapallo on Nasan mukaan silloin linjassa joidenkin taivaankappalaiden kanssa jolloin maapallon akseli muljahtaa vitulleen, joten sekin antaa vauhtia hihhuleille. Musta-aukkokin väijjyy kuulemma nurkilla vastenmielisenä kuin pukamien maisemoima rektumi. Huomio on kiinnitettävä myös nitribu(tai joku sellainen) -murikkaan joka meinaa liiskata maapallon ihan näinä päivinä. Eiköhän sekin möllykkä ole ajoittanut pölläytyksensä juuri tuohon 21.12.2012 päivämäärään.

Myönnän. Olen nyt lusikallisen verran purskauttanut hätäkakkaa pöksyyn katumumuksen kiirastulessa möyriessäni ja em. tietäjien ennustuksia lukiessani. Että tulikin illisteltyä tuolla tavalla em. "tietäjille". Kaduttaa moinen korskea käytös! Etsin rohkeutta kohdata apokalypsit hyppyyttämällä tyhjyyteen bisseä, valkkaria ja pälyilemällä fyysisesti isoa kirjaa, Rockstaramuksen ennustuksia, joiden perusteella on ennenkin menty syteen ja saveen. Jotain viittauksia on sivuilla 2338-2339:

"Kertovat nuo karaistut toimijat
epäilijöille ilmestyksestä, maailmanlopun ilmestyksestä.
He, joiden kutsumus on toimia karastuneina
on otettu väkivalloin pahan silmän alle,
pahoin ajatuksin.
Vuotavat he verensä epäjumalille
jotta auringonlapset
kaikki 144000 kuolemalle katoaisivat.
Kiristelevät he syyllisyyttään
koska nyt valta on palannut.

Kutsumuksen saaneista 98 epäilee
odottamatonta

Nähdään mieletön kulkusirkkojen nousu
jotka
pysäyttämättömällä voimalla
tuovat nähtäväksi
oomegan juonen
valaistuneiden maailman järjestyksen
jolloin
muukalaisarvoitus ratkeaa."

Kävi miten kävi mutta musiikissa ei kannata säästellä silloin kun taivas on täynnä tulikiveä ja jatsareiden alla maa alkaa muljahdella. Yksi hyvä vaihtoehto on tämä Agent Steelin Skeptics apocalypse. (8/10) Ei jonninjoutavaa lässyilyä eikä mitään suurella joukolla käsikädessä jollotettavia maailmanpelastus lauluja vaan tormakkaa speed/trash- metallia alusta loppuun.
Tämä Los Angelesilainen bändi teki verevimmät albuminsa 80- luvulla laulaja John Cyriisin kanssa. Ei Cyriisin lähdön jälkeen mikkiin sylkemään tullut Bruce Hallkaan pöllömpi ole, hakaten monet kilpailijansa rouhealla otteellaan, mutta joku identiteettia tuova elementti katosi Cyriisin lähdön jälkeen Agent Steelin tekemisestä. Cyriisin ilmaisussa on mukava sekoitus King Diamondia, Bruce Dickinsonia ja Geoff Tatea.
Bändin ongelmana on selkeän johtotähden (hittibiisin) puuttuminen esim. tältäkin levyltä. Taso säilyy nussakkana mutta aivan hurmokseen ei päästä. Joissakin biiseissä olisin jättänyt kiirettä vähemmälle jotta hienot melodiat olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa. Myös youtuben live- pätkien perusteella lavalla ei showta tahdo syntyä. Kunnon habitusta ja veret seisauttavaa karismaa ei vain ole.
Ei niin. Ei sitä ole minullakaan.
Agent steelin meno miehistönvaihdosten osalta on ollut näihin päiviin saakka sekavaa kuin lopunajan aikoina pommisuojien porteilla kuunaan. Ukot ovat matkalla vaihtuneet ja vuodet 1988-1998 huilittiin vaikka silloin olisi pitänyt olla taistelemassa grungea vastaan. Rintamakarkurit!

Agent steelin studio tuotantoon "metallikylvyn" ottaneena bändi ansaitsisi kaikesta huolimatta suuremman statuksen. Tyylitajua ja ymmärrystä tekemisestä löytyy. Hieno bändi. Hyviä biisejä, terhakkaa tekemistä mutta jos oikein syvällisesti sivalletaan niin:

Agent Steelin biisi on kuin itse elämä, elää kestonsa ajan.

Karl S. Puukoski

Cinderella - Still Climbing (1994)

2012-11-10T19:47:00.001+02:00

Tunnen pelkoa ja häpeää joutuessani tähän kiusalliseen tilanteeseen. Katson hämilläni ympärilleni ja naukkaan salaa brandystäni poskellisen. Kuulen tuomarin lukevan monotonisesti syytelitaniaa. Humal... hämmentynyt mieleni tartuu vain kohtaan "...rikos inhmillistä musiikkia vastaan...".
Haagin rocktuomioistuin on edelleenkin täystyöllistetty 90-luvun hirveyksien jäljiltä. Grunge tappoi musiikkimaultaan kymmeniä, jopa satoja, uskotaan että tuhansia, on esitetty arvailuja että jopa kymmeniätuhansia, ellei jopa satojatuhansia, mutta todennäköisesti miljoonia, mutta henkilökohtaisesti epäilen että puhutaan miljardeista tuon ajan uhreista jotka miedoimmillaan vain sotkeentuivat sinitarraan ja Nirvanan julisteisiin. Sen aikakauden jäljiltä menee sukupolvia ennen kuin kaikki haavat ovat arpeutuneet. Minä, Karl S. Puukoski, olen joutunut kiusalliseen tilanteeseen koska minut on kutsuttu kansainvalisen rocktuomioistuimeen lautamieheksi tuomitsemaan bändiä, jota syytetään 90-luvulla valtaa pitäneen grunge-aatteen tukemisesta ja jopa kyseiseen genreen sekaantumisesta. Kavaltajia oli jo Jeesuksen aikaan. En voi uskoa että CINDERELLA teki Juudakset minulle. Fanille!

Kaikki paikalla olijat hikoilevat. Salissa on kuuma mutta suurin syy hikoiluun on Cinderellan syyttömyyden puolesta puhuvat faktat, joita bändin puolustusasianajaja lyö pöytään:
Loistava debyytti "Night Songs" vuodelta 1986. Levy, joka kuuluu glam-metallin klassikoihin, on vahva rypistys. Heikkoja hetkiä ei levyltä löydy ja kärkivedot ovat priimaa ja luksusta. Unenomaisen nimibiisin lisäksi mestarillinen voimaslovari"Nobody's fool", pörhistelevä hitti "Shake Me" ja klassikkon statuksen ansaitseva "Somebody Save Me".
Levyn julkaisun jälkeen kierrettiin yhdessä Bon Jovin kanssa "Slippery When Wet"- kiertueella, jolla meno on ollut varmasti hilpeätä hippaa. Ei siis tietoakaan mistään grungelle tyypillisestä synkästä ja itseinhoisesta mullistelusta.
Vuonna 1988 julkaistiin seuraava pitkäsoitto, "Long Cold Winter", joka flirttailee tyylillä bluesin ja countryn suuntaan homman pysyessä holtissa ja terveperäisenä. Levyn sisältämät sykähdyttävät hetket päästään kokemaan startissa "Bad seamstress blues/ fallin apart at the seams" ja elämää suuremman slovarin "Don't know what you got(till it's gone)" myötä. Ei ujettakaan grungeen sekaantumisesta. Vaikka herkistellään, ei synkistellä. Ei näy kauhtunutta villapaitaa vaan pitkää lievettä ja hillittyä glitteria.
Vuonna 1990 ilmestyneellä "Heartbreak Station"- albumilla matkattiin jo syvemmälle bluesin sinisiin syövereihin ja terävin ote tekemisestä karkasi, vaikkakin slovareiden taso pidettiin yhä paraatikunnossa, nimibiisin ollessa asiasta elävänä todisteena. Bändin työstäminen oli vielä tälläkin albumilla suoraselkäistä ja arjen painetta kestävää. Tupeerattu tukka on puhdas ja perushygienia kunnossa. Ei siis MITÄÄN viitteitä grungesta.

Puolustuksen päättäessä puheenvuoronsa, salissa on ihaileva ja leppoisa puheensorina, jonka katkaisevat tuomarin nuijan kolkot nasahdukset. Ilmapiiri vaikuttaa olevan selkeästi Cinderellan syyttömyyden puolella. Minua huolestuttaa syyttäjän itsevarma olemus, kun hän valmistautuu omaan vuoroonsa. Syyttäjä Alice Chains-Jeremyssa on jotain epäilyttävää. Hänellä huhutaan olevan luurankoja kaapissaan. Syyttäjä ilmoittaa tympeällä äänellä esittelevänsä 11 raskauttavaa todistetta albumilta "Still Climbing", flopilta joka väännettiin vuonna 1994.
Vaikka levyn tuottajaina häärivät Ozzy Osbournenkin kanssa häärineet herrat Burden ja Baron, yhteistyöstä syntyneet hedelmät olivat kuppaiset. Ainakin levymyynnillä mitattuna. Olen "Still Climbingin" suhteen neitseellinen. Ennen tätä sessiota en ole kuullut pitkäsoitolta tahtiakaan.
Albumilla setvineet musikantit, joita grungen kanssa rötöstelystä epäillään ovat:

Tom Keifer - Laulu, piano, kitara ja huulten mutristelu
Eric Brittingham - basso
Jeff LaBar - kitara
Kenny Aronoff - rummutus
Fred Coury - rummutus biisillä "Hot and Bothered"

Todiste no:1."Bad attitude shuffle" Syyttäjä:" Kappaleessa selkeää taipuvaisuutta masennukseen ja ongelmissa piehtarointiin niin, että ympäröivä maailma koetaan jo aamun ensi tunteina niin tympeänä että vätystely koetaan julistamisen arvoisena. Selkeitä grungeistien aatteita siis havaittavissa".

Minä kuulin jotain aivan muuta. Kelvollinen boogie-henkinen tirpaisu joka pistää karvoituksen kasvamaan. Mukavaa uhmakkuutta ja särmää pilke silmäkulmassa työstettynä ja roots-nyansseilla höystettynä. Tom Keiferin persoonallinen raakkuminen kruunaa kelpo avauksen. Syyllinen-syytön 0-1.

Todiste no:2."All Comes Down" Syyttäjä: "Grungeistien nihilistisessä maailmankuvassa elämä on yhtä alamäkeä. Olet yhteisön silmissä jotain, jos saat vedetyksi muitakin omaan apaattiseen komeroosi. Tässä biisissä verhotusti nämä grungen ominaispiirteet tulevat hyvin esille."

Minä kuulin tasalaatuisen hard rock-palan, jonka ei anteeksi tarvitse pyydellä. Ei loistelias, mutta identiteetiltään riittävän ryhdikäs rykäisy, ettei tämän vedon pohjalta ainakaan löydy syytöksille pohjaa. Syyllinen syytön 0-2.

Todiste no:3."Talk Is Cheap" Syyttäjä: "Masentuneen velttoilijan on helppo ohittaa ihmisen järkipuheet huumeiden käytöstä, työnteon tärkeydestä, perushygienian hoidosta ja jatkuvan valittamisen vittumaisuudesta paskapuheena ja halpana johdatteluna normaaliin arjen hallintaan. Tämä kappale on grunge-ajattelun läpitunkema ja näin ollen raskauttava todiste Cinderella-orkesterin hengailusta grungen kanssa".

Onneksi puolustus sai todistettua, että kyseistä biisiä Cinderella esitetti jo vuonna 1987, jolloin grungesta ei vielä juurikaan tiedetty, joten tuomari hylkäsi sen epäkuranttina todisteena. Biisin lievä väsähtänyt ja väkinäinen meininki ei aivan vakuuta. Kibale ei kuitenkaan syyllisty mihinkään rikokseen, jos mitään sanomaton kuolevaisuus ja elämää pienempi merkitys eivät täytä rikoksen tunnusmerkkejä. Edelleen 0-2.

Todiste no:4""Hard To Find The Words" Syyttäjä:"Pitkän päihdeputken jälkeen "toimintatonnit" ovat tarpeen, koska velkojat ja vapina painavat päälle. Itsestään vastuunotto ja selkärankainen toiminta eivät ole grungeistille edes vaihtoehtoja, koska ne vain vituttavat ja masentavat. Läheisten kusettaminen rahan ja säälin toivossa on taas tyypillinen kyseisen genren vaalijan toimintamalli toimintatonnin saamiseksi. Äidin rakkaus on jakkara, kun halutaan kusta silmille niin, että roiskuu."

Hieman imelä southern-henkinen sliippailu, jonka henkevät stemmat eivät hommaa ainakaan rumenna. Ei voi puhua Cinderellan mahtislovarien kanssa samana päivänä, mutta 90-luvun ajanhengen huomioiden tyydyttävä tuotos. Grungen kanssa ei mitään yhteistä, jos ei sitten pieni puistatus tätä kuunnellessa ja grungea ajatellessa niitä yhdistä. Kuitenkin selkeästi syyllinen-syytön 0-3.

Todiste no:5 "Blood From The Stone" Syyttäjä Alice Chains-Jeremy: "Riffissä ja koko teoksessa on samea yleisvaikutelma, johtuen artistien halusta amputoida ja näin invalidisoida biisin melodiat torsoksi. Grungeistit vievät,"Glam-neidit" vikisevät!".Syyttäjä nostaa kierroksia jo pientä epätoivoa äänessään.

Syyttäjä on osittain oikeassa. Biisin utuinen (samea) meininki ei päästä lupaavista koukuista huolimatta biisiä lentoon. Riffeissä huolestuttavia kaikuja mutta kokonaisuus pelastaa syyttävältä sormelta. Hieman maanantai-meininkinen vetäisy vaikka ainesta olisi loppuviikon villikointiinkin. 0-4

Todiste no:6 "Still Climbing" Syyttäjä:" Grungeisti tuntee herkästi itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta ja eristäytyy siksi mielellään. Biisi on helppo tulkita kiipeämiseksi henkiselle ullakolle mököttämään. Perustoimintaa grungeen höpläytyneille."

Nimikkobiisi olisi saanut olla kunnianhimoisempi. Alun jylhä virvelikomppi lupailee uljautta mutta lento lässähtää melko nopeasti. Homman veri tulee kuitenkin syvästä etelästä. Ei sateisesta Seattlesta. 0-5.

Todiste no:7 ""Freewheelin" Syyttäjä: Grungeisti ei voi tuntea vapautta yhteiskunnassa, jossa pitää käydä töissä, koulussa tai muussa velvotteessa. Yhteiskunnassa, missä pitää maksaa lainansa,vuokransa, kirjastosakkonsa, veronsa tai kännykkälaskunsa, grungeisti lyö turhautuneena kämmenet velttoihin "reisilihaksiinsa." Grungeisti ei ole onnellinen yhteiskunnassa, mistä löytyy aamulla kello 7.00 huomenta sanovia ihmisiä. Tämä biisi on hätähuuto utopistisen vapauden kaipuun ja arjenrattaaseen takertuneelta bändiltä. Silkkaa grungea siis."

Alice Chains-Jeremy, syyttäjä, jossa on jotain epäilyttävää, on pahasti hakoteillä. Kyseinen biisi on levyn parhaimmistoa, vauhdikas southern-revittely, jossa pilkistää elämänilo ja tekemisen meininki. Totuus kuitenkin on, että biisi ei olisi mahtunut "Night Songille" ja tuskin "Long Cold Winterillekaan". Kaikki tahdit ja soinnut ja ääntelyt puoltavat syyttömyyttä. 0-6

Todiste no:8" "Through The Rain" Syyttäjä koettaa saada jotain epämääräistä pohjaa todistukselleen, mutta tuomari ei saa sepostuksesta tolkkua ja säkeytyessään hylkää todisteen käyttöarvon.
Totuus on, että biisissä koetetaan puristella bändin vanhoista hiteistä lihaa tutun luun ympärille. Hengetön puristus, josta ei löydy grungea, ei tunteen paloa, ei paloa puristaa jotain henkevää. Ei henkeä löytää lihaa, verta ja sille ruumist,a joka olisi puristunut sapluunaksi, josta olisi kasvanut varteenotettava taistelija grungen maailmanvalloitustakaan vastaan. Surullinen viritelmä, joka silti tuo pisteen 0-7 syyttömyyden hyväksi.

Todiste no:9 "Easy Come Easy Go" Syytäjä Alice Chains-Jeremy sohlautuu sanoissaan ja todistuksissaan eikä tuomari anna kyseistä biisiä kirjata todistusaineistoon. Tuomari kyseenalaistaa syyttäjän ammattitaidon ja haukkuu häntä Soundgardenin roudariksi. Ilkeästi sanottu.
Tuomari antaa biisin kuitenkin soida tauon aikana. Jonottaessani kahvia ja pullaa huomaan sen silkaksi filleriksi ja kuolemaan tuomituksi tekeleeksi. Nuhteeton, hajuton ja mauton. Pelkään, että madotkin saavat vain ilmavaivoja tätä biisiruumista syödessään.

Todiste no:10 "The Road's Still Long" Syyttäjän rakentama todistusaineisto on levinnyt kuin korttipakka viinakrampista kärsivän pelurin kellertävistä sormista. Tuomari ei anna enää hänelle mahdollisuutta kommentointiin vaan esittelee loput todisteet niin, että jury ja tuhatpäinen käräjärahvas voivat itse tulkita onko syytteille pohjaa.

Mieleni tekisi tämä tyhjänpäiväisyys taluttaa roviolle mutta rikosta tekemättömänä annan armon käydä tälle tekeleelle, jolla on pitkä matka kuljettavanaan Cinderellan top 50-sarjaankaan. Kibaleessa on haettu samaa fiilistä, missä Bon Jovi jo epäonnistui muutamaa vuotta aikaisemmin. Muka juurevaa. Muka kaihoisaa. MUKA rehellistä mutta niin tylsää, että tylsistyminenkin kasvattaa suupielet jotta voi haukotella.

Todiste no:11"Hot And Bothered" Samalla kun tuomari päästää viimeisen "todistusaineiston" ilmoille, näen kun syyttäjä Alice Chains-Jeremy kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja vetää kauhtuneen villapaitansa päänsä yli. Hän selkeästi valmistautuu poistumaan vähin äänin tappio koipien välissä. Hän selkeästi manaa todisteiden riittämättämyyttä sitoessaan Conversen tennareita hikisiin jalkoihinsa. Hänessä on edelleen jotain epäilyttävää. Haen katsekontaktiin hänen sielun peiliensä kanssa, mutta rasvaiset hiukset estävät yhteyden. Hänen poistuessaan tuomari lyö pöytään syyttömyyttä bändille, syyllisyyttä heitä syyttäville, Hot and botheredille pientä pilkkaa matkimisen mielekkyydestä ja Wayne's World- elokuvan yhden tähden tuikkeelle. Otan taas huikan, pyyhin suupieltäni. Olen helpottunut mutta pettynyt.

Cinderellan toistaiseksi viimeisin studioalbumi "Still Climbing" (6/10) ei mielestäni sorru grungelle kätyriksi, vaikka jotkut tuntuvat olevan edelleen sitä mieltä. Ei levy kyllä aiheuta ilopissin kultaista pirskahteluakaan kuuntelijalleen, vaan levy on todellinen allelasku bändiltä joka on on pystynyt joskus mestarillisiinkin tuotoksiin. Bändi antaa alkuvuosien tuotannoillaan edelleen hienoja säväreitä, mutta mielenkiinnolla kuuntelisin mihin äijät vielä tänä päivänäkin venyisivät. Huhuillaan että Tom Keifer on antanut ymmärtää, että kun sooloiluiltaan kerkeää, on luvassa uutta Cinderellaa jopa parinkin pitkäsoiton verran. Jos saan esittää oman pienen pyynnön herra Keiferille ja kumppaneille, niin tuleville tuotoksille uskallusta tarttua taas glam-metalliseen talikkoon, jolla ammentaa tarttuvia ralleja ja voimallisia slovareita, vaikka pienellä blues-country vivahteella maustettuna, nykyaikaan sopivalla soundimaailmalla kuorrutettuna. Luulenpa että näin hyvä tulee. Tai sitten ei tule.

Karl S. Puukoski

Rush - Hold Your Fire (1987)

2012-10-14T00:52:00.002+03:00

Monen suomalaisen penkkiurheilijan luotto doping-asioissa entisiin hiihto- ja yleisurheilusankareihin on aikaa sitten mennyt, mutta on yhä lössiä joka jääränä uskoo urheilijoidemme puhtauteen. Kuulun itsekin siihen koulukuntaan, joka herkästi urheilijoitamme syytettäessä älähtää "vieraanvallan porukoiden" vain koettavat pökkiä keppiä viattomien kansallissankareidemme pinnojen väliin. Jos urheilija "tunnustaisikin" dopingin käytön, epäilen että häntä on uhattu aseella tai oikeisiin töihin joutumisella. Ensimäisen "Mitä vittua!" taisin purskauttaa huuliltani vuonna 1984 Los Angelesin kisoissa, kun Vainion Martille oli "tuttava talonmies" tehnyt töllöntyön piikittämällä Martille piruuttaan kiellettyä jöötiä suoneen. Sanoin (uhosin) jo silloin 51 kiloisena teininä, että TUOKAA se talonmies näppeihini niin Martti saa oikeutta. Totuuden nimissä täytyy sanoa etten niillä (näillä) siimoilla olisi saanut kuristettua edes kiinanpalatsikoiraa. Joka tapauksessa tarjous on edelleen voimassa.

Seuraava veret seisauttava vääryys koettiin Lahdessa 2001, kun koko meitä ympäröivä hiihtomaailma väärensi myrkyillään meidän poikien ja tyttöjen kusinäytteet niin kitkeriksi, että näytepönikät oikein kupruilivat. Surulliseksi veti, kun katsoi miten "vieraanvallan hiihtopahikset" saivat Isometsän Jartskin "tunnustamaan" puuta heinää. Jari on Lapista. Lappalaiset eivät valehtele.
Nyt kun se Lahden porukka on kaluttu loppuun, eikä nykyisistä evilöistä ja jauhojärvistä ole otsikoihin, on lähdetty hiekoittamaan menneitä latuja.
Älkää edes yrittäkö! Ennemmin vitussa on matoja kun että Mietaan Jussi olisi koskenut kielenkärjelläkään myrkkyliemiin. Syntymähidaskin ymmärtää, että jos mietaa olisi käyttänyt vauhtilisää, ei hän olisi voinut hävitä Wassbergille sadasosa sekunttia. Ja onhan äijä sentään kansanedustaja ja reilun urheilumiehen ruumiillistuma.
Joku äkkinäinen väitti että Matikaisen Marjon yöpöydällä olisi ollut epo-leili hörpittävänä. Eiköhän se vain ollut tummelituubi Terinitin aiheuttamiin hiertymiin. Marjokin on kansanedustaja. Kansanedustajat eivät voi sellaisella palkalla valehdella.
Pahoin pelkään että Virenin Lassesta ruvetaan kylillä jauhamaan paskaa ennemmin tai myöhemmin. Nimittäin vielä on hengissä sitä porukkaa, jota korpeaa se, että Viren taklattiin turvalleen mutta siitä huolimatta Lasse juoksi kultaa. Totuus on se, että Lasse sai vain kaaduttuaan ponnistettua itsensä hyvään loppukiriasentoon. Eli onni onnettomuudessa. Kiellettyä pulveria ei Lasse moinaan tarvinnut saatikka ottanut. Ei kepulipelillä Lasse olisi kansanedustajaksikaan päässyt.

Eikä painajainen ole varmastikkaan vielä sillä hyvä. Kun urheilusankarimme on saatu mustamaalattua, ei kulttuuripuolikaan jää osattomaksi näissä kekkereissä, joissa kansallis-aarteitamme parjataan ja sanallisella kartulla kiusataan. Uskon että näillä "vieraanvallan juutailla" on seuraavaksi tähtäimessä artistit, joita suomalaiset ovat nostaneet jalustalle kaiken kritiikin yläpuolelle. Voin verestävin sielunsilmini nähdä kuinka sinivalkoiset hengentuotteet töllätään kansan keskuuteen agitoitujen kateellisten ja mitään ymmärtämättömien toimesta.
"Juice onnistui muutamissa teksteissä mutta biisit pistävät pieremään verta."
"Hector olisi voinut startata ja päättää jäähyväiskiertueensa jo uransa ensimmäisellä keikalla."
"Sleepers Sleepers vai Neuvostoliitto? Kumpi oli OIKEASTI hauskempi?
"Sunrise Avenue on kuin murot joihin on kustu. Haisee ilman ravintoarvoja."
"Don Johnson big bandia ei oikeasti kuuntele kukaan mutta kaikkien on uskoteltava niin jotta kuulut trendikkäästi ajatteleviin."
"Nightwishissa akat saa kuulemma katsoa ovenkahvoja jos alkaa liian omatoimiseksi tai koettaa isännille älähdellä tai silmiään muljautella. Siellä kuulemma jos laulaja on 5 metriä irti mikrofonista niin se on karkuteillä."
Olkaamme tarkkoina ettei moisia valheita päästä kylvämään urheilevan ja musiikkia kuluttavan nuorisomme neitseelliseen aivolohkoon. Joku voi heikkouttaan vielä uskoa moiseen.

Toisin on Kanadassa, tuossa Horst Bulaun valtakunnassa. Siellä ei epäillä eikä kyttäillä joutavia. NHL joukkueiden, Oilersin, Canuksin, Senatorsin ja Canadiensin pelaajatkin saavat lisäpotkunsa peliin palosta lajiin. Siinä ei silloin vilunkiröppöjä tarvita kun pelataan innosta pinkeänä melkein joka ilta.
Kanadan musiikki ympyrät ovat myös kupsakat. Löytyy Anvilia, Heartia, Triumphia, Voivodia Brian Adamsia ja Celine Dionia. Loistavaa kattausta. Mutta yksi nousee jalustalle ylitse muiden. Se on suuri ja mahtava RUSH.

Omistan vinyliversiona Rushin "Hold your firen", joka oli aikanaan pettymys kriitikoille ja faneille levyn kepeähkön ja popimman otteensa vuoksi. Syynä lienee levylle sliipatun ilmeen antava synapainotteisuus ja lievempi progeote josta bändi aikaisemmin sai voita nokkaan. Klassikoiden "2112" ja"Moving picturesiin " verrattuna Hold your firen materiaali on äkkinäiselle helpommin lähestyttävissä. On turvallista rytmiä ja jopa selkeitä tartuntakahvoja kertseissä. Mutta kyllä tältäkin levyltä Rushin tunnistaa. Siellä täällä pirskahtelee progelle ominainen omahyväinen jakomielitauti.
Levynkansi on outo ja punakka. Ainakaan minulle ei kansi aukene. Annoinkin sivupersoonilleni luvan kertoa mielipiteensä siitä mitä levynkansi esittää. Homma meni huutoäänestykseksi. Vastauksia tuli kaikkea karanneiden geishakuulien ja veriripulin kuorruttamien puolukoiden väliltä. Joku ehdotti lähikuvaa koulukiusatun nenäliinasta ja joku lauloi "...punertaa housut Marjatan, kuin verta niillä ois...".
Levyn biisimateriaali on kaksijakoinen. Tässä tapauksessa huonomman puolikkaankaan ei tarvitse lillua tervassa ja höyhenissä sillä sekin toimii. Parempi puolisko vain sattuu olemaan enemmän kuin 100 jänistä. (Kuulin vasta vertauksen ja se on käsittämätön, erään metsästystä harrastavan punaniskan harhainen vertaus jollekkin suurelle määrälle. Eikö 2 hirviä tai 25 joutsenta, 13 goala-karhua tai 59 ladottua kuuttia pakkasessa kuulosta enemmältä ja rehvakkaammalta?!)
Rushin "Hold your firen" paremman puoliskon muodostavat levyn avaus, aina seisauttava ja uljas "Force ten" , hitti potentiaalin "Time stand still", henkilökohtainen suosikkini ja ilmava "Open secrets" sekä video-veto ja mielestäni levyn aliarvostetuin helmi "Lock and key" (Ei olisi vääryyttä vaikka levy olisi avattu em. biisillä). Levyn päättävä "High water"in vakuuttava ote takaa että kuuntelet levyn heti uudelleen. Levyn muu materiaali on taidokasta mutta tunteita herättämätöntä laatu työtä.
Vaikka levyä ei yleisesti nosteta Rushin kärki pistoiksi kun bändin tekemisiä sottaillaan, on se minulle SE Rushin tekonen, joka eniten on sydäntäni lähellä. Bändin huikea tekninen osaaminen esitellään muilla pitkäsoitoilla,tällä todistetaan myös se että lähelle valtavirtaa osataan tulla jos halutaan. 4-/5

Rushiin ei voi kyllästyä. Sen takaavat Geddy Leen synat, basso ja ei niin basso laulu. Alex Lifesonin kitarat ja Neil Peartin rytmit. Ukkojen osaaminen jaksaa lyödä aina ällikälle. Olen kuunnellut bändiä noin 25 vuotta mutta olemme silti vain hyvänpäivän tuttuja. Syystä tai toisesta"Hold your firea" lukuunottamatta tuotanto on melko ahkerasta kuuntelusta huolimatta jäänyt piirun verran etäiseksi emmekä ole päässeet koskaan täysin toistemme ihon alle. Toisaalta jotain tärkeää elämästä uupuisi jos ei Rushin kanssa säännöllisesti kohdattaisi.
Jos jossain törmäätte tämän levyn cd- versioon, ostakaa se huutaen kuleksimasta. Olen itsekkin levyn suhteen härilläni.

Karl s.Puukoski

Tall Stories - Tall Stories (1991)

2012-09-07T08:27:00.000+03:00

Joskus siivoaminen on järkevää ja jopa kulttuuririkastuttavaa toimintaa. Havaitsin tämän omakohtaisesti, kun asettelin tavaroita paikoilleen uudistuneeseen "työhuoneeseeni". C-kasettiläjän syvyydestä ponkaisi esille Tall Stories-bändin esikoistuotos, joka kantaa myös yhtyeen nimeä. Nappasin kasetin käteeni ja lähdin etsimään formaattiin sopivaa soitinta... etsin.. etsin.. etsin.. ja kun löysin, huomasin kauhukseni, että kyseinen soitin EI TOIMI!! Kuinka minä saan nyt nautittua päivittäisen kulttuuriannoksen? Paniikinomaisesti raavin päätäni ja rapsuttelin taskujani, josta löytyikin kimppa VW kuplan avaimet ja kyseisessä kulkuvälineessä sijaitsee suorastaan loistava magneettinauhaa lukeva lukupääte monokaiuttimella. Rokkibiili tulille ja Tall Stories soimaan.

A - puoli
1. Wild On The Run Kunnon kitararäimeellä ja poliisisireenillä käyntiin polkaistu biisi. Ja tämähän rokkaa kuin jänikset kotikaupunkini kukkapenkeissä. Henkilökohtaisesti kuuntelen tätä biisiä korvat höröllään kuin rusakko. Komiata sointi syntinen on. Hyvä aloitusbiisi.

2. Chain Of Love Suuresti soiva biisi. On hienoa havaita, kun rumpusounditkin voi haistaa, maistaa ja suorastaan koskettaa. Biisi itsessään on melodioiltaan mielekäs, mutta hiukan itseään toistava. Kokonaisuus kantaa kuitenkin hyvin ja kestää vaativampaakin kuuntelua. Kitara mielekäs varsinkin loppupuolen säkeistössä. Hienoa miksausta ja tuotantoa.

3.Crawling Back Henkilökohtainen suosikki. Biisin "vuorenhuipulla" kitaraosa on suorastaan tajunnan räjäyttävä (kohdasta 4.00 alkaen). Biisissä sopivasti heavyä rytmiikassa, mutta kuitenkin loistavaa melodiaa. Biisissä mielettömän hieno lopetus.

4. Sister Of Mercy Varsinkin 80-luvulla tuntui, että jokaisella bändillä oli tämän niminen biisi. Edelleen biisi soundeineen loistavaa tuotantoa. Kuitenkin kokonaisuutena biisi ei ole levyn (kasetin) parhaimmistoa. Kuitenkin kuuntelemisen arvoinen.

5. Stay With Me Kauniita melodioita ja mukavaa kitarointia. Mahtipontinen ja suurieleisesti soiva kappale. Kuitenkin katson ns. kertosäkeen olevan hiukan mitätön biisin muutoin niin suurelliseen sointiin.

B- puoli

1. Somewhere She Waits: Korkeatasoista tuotantoa hyvät soundit ja rakenteita selkeästi mietitty. Itseäni viehättää kertosäkeen melodia ja kertosäkeestä pois johtava melodia. Biisi täynnä pieniä ja makeita kitarajuttuja. Ei vaikeasoittoisia vaan molodialtaan vehreitä. Biisi aika mukavaa melodia leikittelyä ja täytyy sanoa, että laulaja hallitsee äänenkäyttönsä ja omaa puhtaa ja kirkkaan lauluäänen.

2. World Inside You Mainio hard rock kappale. Röyhkeää kitarointia ja laulaja aukaisee äänijänteitään kiitettävästi.

3. Restless One: Kohtuullinen biisi. Jälleen soundit ja toteutus ok, mutta biisi hiukan tylsä.

4. Never Enough: Ei levyn parhaimmistoa, mutta menettelee pitkillä ajomatkoilla.

5. Close Your Eyes Alkaa videolla kohdasta 2.00. Biisissä toimiva kertosäe jne. Ei levyn parhaimmistoa.

Bändi on laulaja Steve Augerin aikaansaannoksia. Ja Augerin megatuotoksia on mm. Remember Me biisi Armageddon leffasta. Ai niin Steve otti ja siirtyi myöhemmin sellaiseen pikkuorkesteriin, kuin Journey.

Kokonaisuutena kasetti on varsin mukavaa kuunneltaavaa. Ei kokonaisuus mitään Bon Jovia ole, mutta kuitenkin kuuntelun kestävää ja maukas löydös 21 vuoden takaa. 8 - /10 bojoo.

mr. Taca Tucaon