Cosas pequeñas

Toiset rakastavat vain elämistä

2018-07-29T18:13:00.000-07:00

Oli Anzac Day, poikaystävän synttärit, pääsiäinen ja vappu. Äiti tuli käymään, oli juhannus ja meidän vuosipäivä. Oli kaiken maailman tapahtumia pieniä ja suuria mutta kaikista nautin ja nautin kovasti. Aloitettiin pelaamaan tennistä, myytiin muutamama hevonen ja pelastettiin orpo vasikka. Rugby pelejä ja päiviä pony clubilla, paljon urheilua ja paikallista ruokaa, kaikki on paremmin kuin Strömsössä.
Sitten alkoi talvi, lehdet kellastuivat, putosivat puista ja sitten oli kylmä. hevosten karvat paksunivat ja sitten alkoi loimi rumba. Takkaan saa joka ilta etsiä lisää puuta ja tarvitsee ainakin kolme peittoa pysyäkseen lämpimänä koko yön. Aamuisin syödään myslit lattialla takkatulen äärellä ja puetaan ainakin neljä takkia päälle ennen kun uskaltaa ulos.(eihän Australiassa pitänyt olla kylmä)
Mutta minä rakastan tätä kaikkea, rakastan niin paljon että melkein tekee kipeää. Tavallisen päivän aikana nousen 3-8 hevosen satulaan, näen hyvällä tuurilla kolmet eri kasvot ja illalla silmät tahtovat painua kuoppiinsa ennen seitsemän uutisia. Koulutan hevosia moneen eri tarkoitukseen, välillä polo mailan kanssa, välillä esteitä ylittäen ja välillä karjaa paimentaen. On ollut varsoja ja villejä puska hevosia, isoja ja pieniä, nopeita ja laiskoja. John on asettunut hyvin valokuvaajan ja hoitajan rooliinsa ja tietenkin myös ratsaille. Viikonloppuisin nousen ennen kukon laulua, puen lenkkivaatteet päälle ja kirmaan läpi aamu kasteisten peltojen. Näen kengurun ja muutaman lehmän, myös muutama hevonen herää juoksemaan hetken vierelläni, onko tämä edes totta?; Mietin joka ikinen aamu.

Kuukaudeksi jäin yksin kymmenen ratsastamattoman hevosen kanssa. Olin saanut nopean mutta tehokkaan koulutuksen ja sen jälkeen taputuksen olkapäälle. "You'll figure it out" sanoi paikan omistaja. Ei mennyt kauaan kun kaikki hevoset olivat satulan alla ja valmiita aloittamaan uransa. Brax, Percy, Elsa, Phillip ja moni muu iso ja pieni hevonen opetti minulle enemmän kuin olisin voinut toivoa. Vuosi pois hevosen selästä sai minut kai tajuamaan ettei tätä elämää voi koskaan saada pois minusta. Nyt on kulunut lähes 5 kuukautta, hevosia on tullut ja mennyt, päivät alkavat ja loppuvat, viikot vierivät ja kaikki on täydellistä, mutta mitä jos voisin saada vieläkin enemmän?

Miten voi elää yhdessä paikassa jos rakastaa elämistä niin kovasti, että elämä heittää uusia haasteita eteen nopeammin kun ehtii hengähtää? Olisiko nyt aika pysähtyä ja pitää tauko aivan kaikesta vai otanko taas uuden liaanin ja lennän siitä kiinni pitäen kuin Tarzan uuteen seikkailuun?
Ei ole vaikea valinta.
Uraa rakentaessa voi kohdata kaikennäköistä mutta nyt kohtasin hevosen, kohtasin haastattelun ja muutaman huippu ratsastajan. Nyt ollaan menossa lujaa.

Siellä missä kuu on väärinpäin

2018-04-17T20:36:00.001-07:00

Kiinasta Vietnamiin ja Vietnamista takaisin jo niin kotoisalta tuntuvaan Australiaan. Kuinka monta ihmeellistä asiaa voi pieni kulkia matkansa varrella kokea?
Kiinan muuri ja forbidden city, Kung Pao chicken ja Peking Duck. Vietnamin kiireiset kadut ja Pho nuudelikeitto aamupalaksi. Kayakki retki kalastuskylään ja venecruisailu aivan valkoisten turistien tapaan. Partnerin ruokamyrkytys ja monta päivää parannellessa. Olipahan aikamoinen reissu nyt kun jälkeenpäin ajattelee. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan melkein viidestä kuukaudestamme Kiinassa ja ehkä toisenkin matkastamme Vietnamiin, mutta me odottakoot toiseen hetkeen, sillä asioden pureskeluun on tapana vierähtää pieni ikuisuus.
Viimein lentokoneeseen istuessamme taisimme molemmat olla helpottuneita "kotiin" palaamisesta. Niin ihanaa kuin matkalla onkaan, ainaiset lennot ja security checkingit alkavat pikkuhiljaa tuntua raskailta, viisumien voimassaolot ja oman nimeni hankaluus, kaikki pienet vaikeudet muuttuvat suuriksi. Matkalla on ihanaa, niin on myös kotona, varsinkin jos koti on ihan missä vaan! Australian viisumileima passiin ja viimeisten tavaroiden purku saivat oloni taas kovin mukavaksi. Viime viikolla avasin pankkitilin ja ostin ihan uuden puhelimenkin, aikuistumisen merkkejä taas kerran.

No nyt oikeaan asiaan, mitä seuraavaksi?

Istun heinäpaalin päällä jossain päin New South Walesia ja katselen nälkäisiä vasikoita. Aamuisin rullaan 8 paalia auki jotta pienet kasvaisivat. Kuivuus vaivaa tätä puolta maapalloa joten lisä ruokinta on tarpeellista melkein vuoden ympäri jotta karja pysyy hintansa arvoisena. Sitten ratsastetaan hevosia tai koulutetaan koskemattomia poneja, välillä mennään paimentamaan karjaa Koko viikoksi ja toisinaan vain ylläpidetään farmia. Opetin Johnin ratsastamaan ja nyt se saa oppia monta muutakin farmi taitoa. Minä opettelen uusia tapoja nuorten hevosten kanssa ja vain ihmettelen elämän kulkua. Täällä ollaan ajassa ihan taaksepäin ja Koko kylä varmasti jo tietää että tulimme takaisin. 88 päivää toisen vuoden viisumi vaatimuksia varten, niin monta päivää on Australian hallitus määrännyt kenen tahansa nuoren matkaajan työskentelevän farmilla jotta toisen vuoden viisumi voidaan myöntää. Mutta sehän sopii, ainakin minulle. Tästä voitte varmasti arvata että maapallon tällä puolen on mukavaa ja suunnitelmana on pysyä näillä holleilla vähän pidempään. Ammattivalinnastani en tosin ole kovin varma, onko se jockey kouluun vaiko ihan ratsukouluun meno vai opettelenko jotain ihan uutta? Äiti ja Isäkin muuttaa mieltään vuodesta toiseen niin pakkohan sen on olla ihan okei.

"Be here now" nyt ollaan tässä. Hevosia, karjaa ja uuden oppimista farmilla. Pienenä unelmoin farmilla asumisesta ja nyt sekin on sitten tehty. Lenkkeilyä ja leuanvetoja , välillä kylmä kalja ja lähiruokaa lounaaksi. Vielä puuttuu koira ja oma hevonen ja tietenkin se meri. Mutta jos muutto Melbourneen on edessä niin saan sitten merenkin. Paljon on unelmia ja paljon Jo myös toteutettuja sellaisia. Elän totisesti elämää jota olisi ollut vaikea kuvitella nuorempana ja josta saan tarinoita vielä vuosiksi eteenpäin. Kumpa vielä saisin kaikki rakkaat ihmiset ja koirat ja hevoset samaan paikkaan, mutta se voi olla hiukan hankalaa.

In Spain everything works "tomorrow", In Abu Dhabi they say "inshallah" but here nobody knows when.

2018-02-06T08:58:00.000-08:00

Matkailu avartaa, eikö niin?
Varsinkin Kiinan matkailu ja Kiinassa työskenteleminen. Huh, empä olisi arvannutkaan kuinka suuren elämän kokemuksen tämäkin matka jo nyt on minulle antanut. Päivästä toiseen saa miettiä kahteen kertaan mitä tapahtuu ja mihin aikaan, vaiko tapahtuuko ollenkaan.
Suomessa ollessani olin aivotuksieni kanssa aivan hukassa, en nauttinut tunteesta olla koti maassa muttei kuitenkaan kotona. Nautin vapaudesta kulkea miten ja minne halusin, mutta rehellisesti tunsin juoksevani paikasta paikkaan vain päästäkseni karkuun jotakin joka joskus oli niin tuttua ja turvallista. Viisi päivää tekivät tehtävänsä ja ikävä tavalliata ruokaa katosi kuin katosikin ainakin hetkeksi. Matkalta tarttui mukaan tavallisia makuja jotka tuntuivat niin erikoisen eksoottisilta ja herkullisilta etten enään edes muistanut mistä ne olin hakenut. Fazerin sinistä ja pandan lakuja, mummin luona herkuttelin poronkäristystä ja kraavia lohta, mutta kotona en keittänyt kuin kahvin. Kieleni kaikki makunystyrät maistelivat kaikki maut ja mausteet ja taisin saada mahan täyteen pitkästä aikaan. Palatessani takaisin Kiinaan, huomasin kuinka oudot asiat olivat muuttuneet tutuiksi tavoiksi ja mukaviksi yllätyksiksi. Ruoka oli ja on edelleen kovin yksinkertaista ja toisinaan todella pahaa, mutta ainakin riisi on aina keitetty täydellisesti. En kuitenkaan edellenkään ymmärrä miksei kukaan koskaan organisoi mitään eikä kukaan osaa kasvattaa lapsiaan kunnollisiksi nuoriksi, ja miksi Kiinalaiset ovat niin rasistisia tai miksi ylipäätään missään ei tunnu olevan mitään järkeä? Lasten leireillä lapset haluavat vain pelata pelejä ja juokseminen tuntuu olevan kovin kummallista lasten ilmeistä päätellen. Uusi sukupolvi on kasvamassa tähän hulluun maahan, ainakin freesit tyypit puhuvat englantia mutta käytöstapoja saa aina olla muistuttamassa.

Nyt kuitenkin ymmärrän, että kaikki on koettava nähdähkseen mikä toimii ja mikä ei, mikä tuntuu oikealta ja mitä kannattaa välttää. Täällä näkee ajatuksen alkuja joilla voitaisiin rakentaa suuri tulevaisuus, mutta aina jokin muuttaa suuntaa ja kaikki vajoaa taas vain ajatuksen tasolle. Suunnittelmat muuttuu ja maalaisjärki on vaihtunut iphonen peleihin. Eikai ketään voi syyttää, ainakin he saivat aikaan Kiinan muurin mutta sen jälkeen moni asia taisi olla vain liian paljon työtä huonolla palkalla.
Viimeiset viikot on tehty töitä, treenattu ja vain nautittu laskettelusta ja kylmästä ilmasta. Alin lämpötilä tänä kautena -49° taisi polttaa kaikkien kasvoihin muutamankin pakkasenpureman ja hyvällä tuurilla jokunen varvas toimii normaalisti. Nappasin Suomesta mukaani myös upouudet RaceTiger sukset jotka saivat motivaation kasvamaan aivan taivaisiin saakka. Ikinä en ole ollut materialisti, mutta nyt tuntuu aika mainiolta omistaa jotakin joka tekee näin onnelliseksi. Näillä on tullut treenattua keppejä ja kiemuroita, kumpuja ja vaikka mitä. Aloitimme myös kuntopiirin muiden ohjaajien kanssa ja huhu kuuluu että kohta aukeaa myös ihan oikea kuntosali. Eikai mikään ole ainakaan kovin huonosti vaikkei tulevaisuudesta ole tietoakaan, viimeinen päivämäärä täällä on yhtä suuri ihme kuin huominen ja ensi viikon lasten leirit. Koko alkuviikon olen laskenut ylös alas lasten rinnettä 3-vuotiaan itkevän lapsen kanssa, se vasta saikin tämän työn tuntumaan ihanalta. Ainakin sain kahvit kaupan päälle ja iltapäivällä pääsin kotiin ajoissa. Siitä sen näkee, että kun jokin menee huonosti niin jonkin on pakko mennä myös hyvin.

Kiinan huolenpidolle ja suunnittelutaidoille kiitos myös tämän matkan, nyt olen Hong Kongissa viisumi matkalla. Toisin sanoen 5 tuntia lentokentällä toisella puolella Kiinan rajaa vain ihmetellen avointa sosiaalista mediaa ja englantia puhuvia ihmisiä. Tällaista täällä on, ainakin kausi on jo niin pitkällä ettei mitään tarvitse kaunistella, ei tarvitse esittää olevansa kenenkään kaveri ja ajatuksia saa jo sanoa ääneen. Itse tiedän olevani hyvässä asemassa joten kaikki hyvin tällä puolella maailmaa näin tasaisen epävarmassa elämässä.

One day in Moscow

2018-01-02T05:01:00.000-08:00

Kymmenen vuotta sitten Joulu vietettiin Espanjassa, nyt elämäni on lennättänyt kaikki kuviot väärinpäin ja jouluherkut syötiin Kiinassa. Päivästä toiseen saan ihmetellä mitä kummallisimpia sattumuksia, milloin shuttle bussista hyppää ulos 21 kiinalaista ja milloin shuttle bussi on ojassa kyljellään. Englannin kieltä osaavia saa etsiä kissojen ja koirien kanssa ja translaattorina usein toimii puhelimen appi. Välillä odotetaan tuntikaupalla että jotain tapahtuisi ja sitten yhtäkkiä on jo kiire, tunnit alkavat aina myöhässä ja lounaaseen tarvitsee ainakin puolitoista tuntia. Kiinassa on kivaa, myös kovin kummallista ja hyvin silmiä avaavaa.

Uusi sukupolvi, nuoret lapset puhuvat loistavaa englantia, käyttäytyvät kohteliaasti ja osaavat jopa kertoa missä mikäkin maa sijaitsee. Hong Kongin asukkaat tulevat viikonloppu lomille ja tarjoavat lounaat sekä illalliset. Pari viikkoa sitten alkoi lasten talviloma leirit joten vilinää riittää, opin kiinaa ehkä sanan päivässä jos sitäkään mutta sanakin riittää saadakseen hymyn tai naurahduksen. Täydessä bussissa tai hississä voi naurattaa ja punastuttaa koko joukon kiinalaisia jos sanoo "nupi" tai "fongla." On helppoa saada huomiota vain olemalla valkoinen, mutta myös huonossa valossa. Jokainen liike ja teko saa aikaan uuden meetingin milloin mistäkin aiheesta. Kerran oli reppu pöydällä jolloin meetingin aiheena oli - ei reppuja pöydillä. Välillä uhataan hissilippujen jäädyttämisellä ja toisinaan meidät halutaan vain piilottaa. Kiinalaisella tiimillä on kuulemma samat säännöt, mutta ei joka päivä.
Laskettelen jokaisena päivänä, opimme uusia tekniikoita ranskan parhailta laskijoilta ja opetamme uusia kiinalaisia ohjaamaan lapsia. Mielenkiintoa ja kulttuuria riittää, myös pitkiä päiviä ja myöhäisiä iltoja. Pääsen opettamaan laskettelua sekä lautailua, aikuisia ja lapsia. Välillä ei sanaakaan englantia mutta jos suksi luistaa niin kaikki on hyvin. Sama pätee jokapäiväiseen elämään, pyykkikoneen kolikoiden vaihtaminen on joka kerta yhtä monimutkaista, samoin kaakaon tilaaminen countreaulla tai VIP hissilippujen skannaamimen. Kaiken kaikkiaan ihmettelyä riittää ja riitti vuoden viimeisiin hetkiin saakka, baarin tiskillä kerroin baarimikolle ettei gin&tonic sisällä tequilaa vaan ihan vain giniä ja tonicia, samalla kello löi 12.00 ja sain ihan oikean uuden vuoden pusun. Siinä vasta oli baarimikoilla ihmeteltävää ja taisimme kaikki vähän jopa naurahtaa. Vuosi 2017 oli kaiken kaikkoaan suuri, varmasti yksi suurimmista. Vuosi alkoi Uudessa Seelannissa laukkahevosten parissa, jatkui Quuenstownin vuorilla lasketellen ja huipentui työ kokemukseen Kiinassa. Tapasin Johnin, sain koulutuksen, paimensin lihakarjaa Australiassa ja ravasin suurlähetyistöissä. Koin olevani kotona kolmessa eri maassa ja jaoin kodin ensimmäistä kertaa. Oli kesää ja talvea, muutama myrsky ja aikaisia aamuja laukkaradalla. Uusia suksia ja seikkailuita. Viimeiset kuukaudet sopeuduin soyan ja riisin maassa jossa laskettelu onkin vallan mukavaa. Tuohon kaikkeen oli hyvä lopettaa se tarina, nyt on uuden vuoden ja uusien kujeiden aika.

Ensimmäisistä hetkistä saakka uusi vuosi on rullanut loistavasti, tanssia baari tiskillä ja humuinen aamu toimistossa. Aamun ensimmäiset tunnit vietin töitä tehden, onnekseni asiakkaani oli nopea laskija täynnä energiaa joten pujottelu harjoitukset olivat napakymppi. Illalla pulahdimme ulkoilma spahan rentoutumaan ja siitä vielä tupladeiteille ravintolaan. Ilta parhaassa seurassa teki vuodesta lupaavan vaikka mieltäni kaivoikin edessä odottava viisumimatka. Yllatykseksi kaikille Suomessa, sain pakata laukkuni yö myöhään ja valmistautua viikon reissuun Suomeen. Päässäni pyörii erilaisia ajatuksia tästä maksullisesta lomasta, mutta helsingissä odottavat race tigerit saavat hymyn huulilleni. See you soon China, nyt on aika käydä kotikulmilla.

Matkustan ympäri maailmaa....

2017-11-22T17:56:00.001-08:00

Laukussa leipää ja piimää vaan, jos muo hiukkasen onnistaa niin uuden ystävän saan, kun sanon päivää : ne sanoo ¨ni hao¨

Kiinassa sitä tosiaan ollaan. Saavuttiin Pekingin lentokentälle noin kaksi viikkoa sitten rätti väsyneinä ja aivan ymmällään. Viikkoa ennen oltiin ravattu kiinan lähetystössä melkein päivittäin ja arvatkaa mihin piti ensimmäisenä mennä kun saavuttiin tähän kummalliseen maahan, no tietenkin suomen suurlähetystöön uusimaan melkein vanhentunutta passiani.

Heti tuli testattua paikallinen junaverkosto joka osoittautui helpommaksi ja paremmaksi kuin olimme kuvitellut. Ajallaan juoksevat junat luksus istuimineen ja kaikki kyltit kahdella kielellä. Löydettiin helposti tiemme keskustaan jossa saimme osaksemme paljon ihmetteleviä katseita ja osoituksia. Iltapäivällä Range Roveri nappasi meidät kyytiin ja kuskasi meidät uuteen kotiin Thaiwoon laskettelu keskukseen. Jos liikenne Etelä-Amerikassa on hullua niin täällä se vasta on käsittämättömän päätöntä, torven soittoa ja tupakka taukoja vaikka keskellä valtatietä. Minä vain ihastelin vieressä kiemurtelevaa kiinan muuria, se on valtavan suuri ja mutkitteleva. Miten ihmeessä ne sen joskus rakensivat kun välillä se nousee jyrkästi ylös ja sitten alas? Muurin näkee myös meidän työpaikasta, sen päälle pääsee kävelemään monoissa jos haluaa mutta paikoin se ei ole niin ihmeellinen kuin muualla kiinassa, luulen että Mongolialaiset kiipesivät sen yli juuri tästä osasta kiinaa sillä täällä se on vain iso kivikasa.

Lumitykit jylläävät non-stoppina päivästä toiseen jotta koko keskus saataisiin avattua talven lomia varten, tällä hetkellä vain muutama rinne on auki ja lumi on joka päivä yhtä loistavaa. Paikka on aivan mainio treenamista varten, paljoa ei oikeaa lunta sada mutta ainakaan ei tarvitse huolehtia jäästä tai olosuhteiden vaihtumisesta sillä lämpötila on aina nollan alapuolella. Säännöistä ei täällä kauheasti välitetä, ei voi luottaa että ylhäältä tuleva huolehtii omasta reitistään. Pitää unohtaa oikeanpuoleinen liikenne ja kaikki reilut jonotustavat joista niin kovasti pidetään kiinni länsimaisessa kulttuurissa, sillä täällä mennään ohi jos huvittaa ja kaikki haluavat aina mennä samaan paikkaan samaan aikaan, se on huvittavaa ja ärsyttävää mutta minkäs sille mahtaa. Työt voi lopettaa kesken kun lounas alkaa ja lounaan jälkeen voi mennä nokosille. Aamupalaksi friteerattua ja lounaaksi milloin mitäkin, aina yhtä suuri yllätys. Meille kuitenkin on asetettu ihan oma aamiainen hedelmiä ja kananmunia ja ihan oikeaa kahviakin, lounas ja illallinen onkin sitten ihan asia erikseen, pitää mennä maan alaiseen huoneeseen jossa koko henkilökunta aterioi, riisi on aina hyvin keitettyä jos mikään muu ei maistu mutta toistaiseksi olen ollut kovin tyytyväinen. Eilen taisin jänistää kun tarjolla on soppa oka näytti edellisien päivien jäännöksiltä mutta uuten olen aina maistanut ja sitten todennut etten pidä taiko pidän. Kiinalaisella logiikalla jokainen ateria pitää myös syödä eri paikassa, kesti muutaman päivän löytää oikea paikka oikeaan aikaan ja kuulemma meille tarjotaan myös midnight snack mutta sitä huonetta emme ole vielä löytäneet joten etsinnät jatkukoon.

Töitä emme ole kovasti tehneet ainakaan keskellä viikkoa, viikonloppu oli kiireinen ja teikin neljä kokonaista päivää, kaksi suksilla ja kaksi laudalla. Kummankin asiakkaan kanssa pääsin lounaalle perheen kanssa joka sekin oli kokemus kerrassaan. Täällä meitä länsimaailaisia pidetään joko todella tärkeinä tai sitten ihan apinoina, en ihan ole vielä varma kumpi on täsmällisempi. Paljon katseita saamme koko ajan ja välillä tuntuu että olemme kuin eläintarhan eläimiä sillä meitä jäädään tuijottamaan suut avoimina.
Jokainen päivä alkaa ameija meiningillä, kaikki kiinalaiset riviin ja sitten huudetaan kilpaa. Sen jälkeen kaikki lähtee joko laskettelaan tai takaisin nukkumaan. Me aina seuraamme vierestä ja yritämme opetella puhumaan kieltä joka tuntuu aina vaihtuivan. Muutaman sanan olemme oppineet ja joka päivä kovasti yritämme oppia lisää.

Kaiken kaikkiaan kokusmus on ollut kovin silmiä avaava ja mielenkiintoinen. Täällä ollaan koko talvi ja nautitaan täydellisistä rinteistä päivästä toiseen. Meidän huone on kuin hotellihuone ja sängyt valtavat. Luulen että länsimaailaisia pidetään jättiläisinä sillä kaikki meille tarkoitettu on suurta. Vielä odotamme oia suksia ja uusia työvaatteita mutta kaikki täällä tapahtuu hieman hitaasti ja se saa minut miettimään että miten ihmeessä mikään ikinä tulee valmiiksi täällä. Neljän vuoden päästä täällä pidetään Olympialaiset joten hophop kiireesti rakentamaan lisää mäkiä ja järviä.
En ole myöskään vielä keksinyt että minkä takia jokaisesta maasta pystyy kaivamaan tiensä maan läpi juuri Kiinaan? Minä kun ensin luulin että vain Suomesta voi kaivaa kiinaan mutta kuulemma myös jokaisen muun maan lapset niin aina luulivat.

Tänään on ensimmäinen vapaa päivä tänne tulon jälkeen, paljon ei ole suunnitelmia mutta varmaan menemme laskettelemaan kun ei täällä mitenkaan hirveän paljon muuta tekemistä ole. Kuntosalille yritämme saada alennusta mutta se ehkä tapahtuu tai sitten ei. Asumme aivan rinteiden vieressä ja isompaan kaupunkiin on noin 25minuutin bussimatka mutta bussi on ilmainen sinne ja takaisin.
Meidän tiimissä on noin 15 kansainvälistä laskettelu/lumilauta ohjaajaa kaikista maailman kolkista. Puhumme espanjaa, englantia ja englannin eri aksentteja kovin sujuvasti ja aina välillä vähän ranskaa. Nautin kovasti ja luulen että tämän kummallisempaa tyä päikkaa saa hakea.

Kohta on taas joulu ja uusivuosi ja taas kerran olen kaukana kotoa mutta älkää huoliko isovanhemmat ja tuttavat sielä kotona Suomessa, kyllä tulen käymään kunhan aika on oikea. Nyt pitää kuitekin herättää nukkuva John ja lähteä etsimään aamiasta sillä mahani kurnii. Viereisestä pikkukaupasta voi ostaa keitettyjä kananmunia ja kanankoipia vakuumissa, ne voi laittaa taskuun ja jos nälkä yllättää niin kas vain valmis kanankoipi marinaadissa on aivan kätesi ulottuvilla. Myös kanan jalkoja saa jos ne maistuu ja katkaravuista valmistettuja sipsejä. Tänään en kuitenkaan mitään mainitsemaani halua maistaa vaan taidan mennä ihan tavallisella mysteeri linjalla ja talsia kellarin buffettiin.

“On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” ― Tove Jansson

2017-11-02T19:21:00.002-07:00

En koskaan kirjoittanut tarinaa siitä, kuinka pieni matka läpi pienen saaren toisella puolen maapalloa voi tuntua parhaalta matkalta ikinä. En kirjoittanut siitä, kuinka kapusimme vuorien huipuille ja tervehdimme lehmiä auringon jo laskeutuessa, tai siitä kuinka maistelimme kuplivaa punaista viiniä ja vain elimme siinä hetkessä. On hetkiä jotka muistamme ikuisesti, on tarinoita joita voimme jatkuvasti kertoa uudelleen ja on muistoja jotka auttavat meitä eteenpäin. Tämä matka oli erilainen, tämä matka alkoi jäähyväisillä ja loppui uuden elämän alkuun.

Kuukausia aiemmin äitini yritti etsiä sopivia lentoja sopiviin päivämääriin, asiaa ei helpottanut se, että unohdin täysin yhden kuukauden olemassa olon eikä oman elämäni aika käsitys tai aivotukset sopineet yhtään toisiinsa. Palapelini olikin aika rikkonainen, mutta tieto lomasta ja äidin tulosta Uuteen Seelantiin teki loman odottamisesta parempaa.
Matkamme alkoi aivan tavallisena aamuna, iso aamupala, kimpsut ja kampsut autoon ja eikun menoksi. Pysähdyimme churroille noin parin tunnin ajon jälkeen, kaloreista viis, nyt oli loma ja aika nauttia aivan täysillä - seuraavaksi Wellington ja kaupungin valot. Yö hotellissa ja aamu lautalla Etelä saarelle. Toinen yö farmi talossa lehmien, vuohien ja kanojen ympäröimänä. Hyvää viiniä jonka olimme juuri edellisenä päivänä hakenut paikallisen ukon pienestä viini panimosta. Saippuakuplia ja coast-walkeja. Marlborough ja viini maistiaisia, pihvejä ja salaattia - al dente tietenkin.
Muumipappaa siiteraten: "elämä on lyhyt, mutta maailma on valtava." Niin se pitää elää, matkustaa kun pystyy, nauttia jokaisesta hetkestä eikä antaa kenenkään muun valita tietä joka ehkä sopisi juuri sinulle.
Kiipesimme jäätikölle, pilvien yläpuolelle ja meloimme kauniissa järvessä katsellen Wanakan yllä kasvavia vuoria. Yövyimme viidakon keskellä West Coastilla, jäätiköillä, pikkuruisessa caravaani hökkelössä ja B&Bssä Queenstownissa. Söimme hyvin, nautimme, nauroimme, mulled wine ja mitä vielä. Ja kuka sanoi ettei äiti ja tytär voisi tehdä jotain näin uskomatonta aivan kahdestaan? Kiitos Toyota corsa, jonka myin kun tarvitsin uudet monot, kiitos kaikista noista kilometreistä ja kaikista kaupungeista joissa saimme tutkia ja ihmetellä pieniä ja suuria asioita. Mutta miksi kirjoitan tästä nyt? Nyt kun olen Australian kuumuudessa suunnittelemassa seuraavaa etappia?

Koska meidän perhe on aina ollut vahva, meidän perheessä on saanut suklaakakkua jälkkäriksi ja lounaaksi ja vaikka aamupalaksi, meidän perheessä nostetaan rautaa ihan huvikseen , koska pystyy ja se on kivaa ja ehkä joskus vähän kilpaakin. Me juostaan ja herkutellaan. Ollaan asuttu eri maissa ja opiskeltu uusia kulttuureita, vaihdetaan maisemaa mutta koskaan ei mietitä mitähän ne muut siitä tuumivat jos me kaikki tuumitaan samaa, jopa meidän pieni koira. Aina on tilaa uusille suunnitelmille ja aina kaikkia kannustetaan. Jos haluaa muuttaa viidakkoon niin sittenhän muuttaa, osta talo tai osta hevonen mutta muista mikä tekee sinut onnellisekis. Viimeisien viikkojen aikana olen alkanut ajattelemaan ihan huvikseen vain , mitähän minusta tulee isona. Niin monet sitä kyselevät ja suunnittelevat jopa minun puolestani. En tiedä, mutta tiedän että haluan olla aivan yhtä täynnä omia aivotuksiani kuin äitini, aivan yhtä vahva ja aivan yhtä jääräpäinen ja hullu. Niin hullu että matkustan Kiinaan ihan muutaman päivän päästä. Mielessäni pyörii vuoret ja meri, matkalla oleminen, se vain on niin käsittämättömän ihanaa ja että sillä voi vielä elääkkin!

Viimeset viikot olen juossut konsulaatista toiseen ja virastosta virastoon ja rakennuksesta toiseen, niin monta paperia ja leimaa ja puhelua että en enää tiedä miksi tähän kukaan koskaan edes ryhtyisi. Viisumia on odoteltu ja lentoja ostettu ja peruttu, on saatu papereita Suomesta ja Uudesta Seelannista ja päänahkaa kiskottu minkä olen ehtinyt. Onneksi on ollut aktiviteettejakin, ollaan juostu joka aamu ja toisinaan myös iltapäivä, kokattu herkkuja ja katsottu rodeo dokumetteja. Nyt on kuitenkin vihdoin aika miettiä pakkaamisia ja seuraavaa kuutta kuukautta Kiinassa.
Siellä ei sitten pääsekkään bloggaamaan ihan yhtä helposti, pitää miettiä asiaa erikseen kunhan asetutaan. Taas kerran uuden seikkailun aika,

"Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan."

Aina matkalla jonnekkin

2017-10-16T19:36:00.002-07:00

Tiedätkö sen tunteen kun pakkaat matkalaukut ja suuntaat kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, maksat kahvista naurettavan kalliin hinnan ja saatat valita aamupalaksi joko kuuden euron kroisantin tai yhdeksän euron mysli annoksen. Seuraavaksi suuntaat Gatelle odottamaan lentokoneeseen pääsemistä, saatat ostaa kirjan jota jaksat lukea ehkä tunnin tai pari ja seuraavaksi oletkin jo kohteessa. Ensimmäiset hönkäykset vierasta ulkoilmaa täyttävät keuhkosi ja tunnet olevasi seikkailulla. Oliko se sitten viikonloppu reissu Viennaan tai pidempi seikkailu Espanjaan, joka tapauksessa se on pako arjesta, pako todellisuudesta ja pako kaikesta kotona odottavasta draamasta tai ihan vaan työ stressistä.

Minä tiedän tuon tunteet jo aika hyvin, minulle se on kotoisa tunne ja pieni innostus vatsan pohjassa joka kerta kun astun lentokoneeseen. Minulle se kuuden euron kroisantti olisi ollut luksusta muutama kuukausi sitten ja viikonloppu reissu Viennaan olisi kuulostanut aivan naurettavan kalliilta seikkailulta varsinkin kun elämä toisella puolella maapalloa on muuttunut todellisuudeksi jota voisin paeta ainoastaan takaisin koulun penkille.
Muutama viikko sitten lensin Australiaan haikein mielin, jätin taakseni maan joka opetti minulle paljon. Uusi Seelanti oli vuosi elämästäni aivan kuten Ecuador muutama vuosi taaksepäin. Kun sanon haikein mielin, tarkoitan tunnetta joka sai minut ajattelemaan lähtöä paikasta jota opin rakastamaan, mutta uuden tarinan alku ja sen saman kirjan uuden sivun avaaminen saa mieleni avoimeksi ja seikkailujalat jylläämään. Sanat eivät riitä kertomaan kaikkea mitä koin, mutta kuvat jotka ovat tallella saavat minut jälleen kerran ihmettelemään tuota tapahtumien määrää jonka 12 kuukauden aikana sain elää.

Lentokone laskeutui Sydneyn lentokentälle noin kolme viikkoa sitten. Löysimme Johnin äidin terminaali kakkosesta ja suuntasimme terminaali kolmoseen illalliselle ennen seuraavaa lentoamme Brisbaneen. Hauskaksi faktaksi huomasin etten koskaan ennen ole saapunut maahan illallistamaan hyvän viinin ja vielä paremman seuran kera vain odottaakseni seuraavaa lentoa kohteeseen, kaikkea sitä pitää tehdä kun seikkailee maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin varsinkin jos kyseessä on mammuttimaa Australia.
Illalla saavuimme Brisbaneen juuri sopivasti, sillä kaljat olivat kylminä ja Johnin isä juttu tuulella. Itse aloin jo keikkua tuolilla pitkän päivän jälkeen ja jo silloin tuntui kuukaudelta siitä kun sanoimme hyvästit ensimmäiselle yhteiselle kodille Queenstownin Frankton roadilla.
Kauaa emme ehtineet lepäämään sillä jo seuraavana aamuna hyppäsimme bussiin kohti Tenterfieldiä ja Deepwaterin farmia jossa viettäisimme seuraavat kaksi ja puoli viikkoa. Neljän tunnin bussi matkan jälkeen cowboy hattuinen Pat hurautti bussi pysäkille rätisevällä farmi pikapilla ja ajoi meidät suoraan uuteen kotiimme. Auringon laskussa maatila näytti syksyiseltä, myös alueella vallitsevat hurja kuivuuden takia mutta myös iltaisen lämpötilan sekä keltaisen auringon laskun vuoksi. Kiersimme tilan alueella, ruokimme polo-ponit ja asetuimme kodiksi farmi mökkiseen, huomenna aloittaisimme työt ja arjen kaukana kaupungin humuista.

Voisin jaaritella pitkät pätkät siitä kuinka ruokin ja harjasin kahdeksan kaksi vuotiasta polo-ponia ja koulutin niitä tottumaan mailoihin ja lippuihin ja kuinka ratsastimme lännen satuloilla ja tapoimme rikkaruohoja härkien laitumilta. Voisin myös kirjoittaa pitkät tarinat siitä kuinka paimensimme kolme isoa härkää uudelle laitumelle Johnin juuri opittua pysymään hevosensa selässä ja siitä kuinka kaadoimme puskat ja puut omistajien puutarhasta ja kuinka ajoimme vieläkin vanhemmalla pikapilla kyläsen ylä pubiin sillä ala pubin omistajat olivat saaneet huonon maineen verojen vuoksi. Pienessä kaupungissa suomalainen heppatyttö ja Brisbanesta eksynyt city-boy olivat iso uutinen jo seuraavana päivänä, jopa huoltoasemalla meistä oltiin jo kuultu.
Vanhoja ukkojakin löysin, en aivan samankaltaisia kuin koti Suomesta mutta maatilan omistaja oli vanha harmaaksi muuttunut paimentaja ja lihakarjan kasvattava joka kysymyksillään ja mielipiteillään muistutti erästä Karhua kotona pohjoisessa. Sain hymyn huulilleni kun kysymys maahanmuutto tilanteesta muuttui ehdotukseksi lähteä ylä pubiin lounaalle ja tuopille. Olimme Johnin kanssa suuri apu, ihmetys sekä varmasti ilahdus koko kylän väelle. Jopa täti Willie kutsui meidät illalliselle, tilasi kahdeksan kertaa saman take-away aterian meille viidelle vain koska ajatteli että erilaisista saattaisi tulla jopa riitaa.
Viimeisenä viikonloppuna opettelimme ampumaan kiväärillä ja ratsastimme kukkuloiden toiselle puolelle grillaamaan tilan lammasta avotulella. Sain olla ylpeä siitä, kuinka nopeasti opetimme Johnin ratsastamaan, saimme laukata angus vasikoiden laumassa ja näimme kotkien liitävän yläpuolellamme, voiko enää paremmaksi elämä muuttua?
Nyt olemme takasin Brisbanessa hoitamassa aikuisten asioita, kokkaamassa hyvää ruokaa, punajuuri falafeleja ja hunajassa paistettuja munakoisoja. Aamu lenkkejä ja paljon vihreää teetä, suksien vahaamista ja kirjojen lukemista, tämä se vasta on lomaa!
Seuraavien viikkojen tapahtumat liikkuvat laiskasti muutaman eri maan välillä viisumit, passit ja lentoliput pitää hankkia ennen seuraavaan kohteeseen asettumista. Seikkailu on jälleen kerran edessäni, se ei ikinä lopu se vain muuttaa suuntaa ja muotoa ja sitten alkaa uudestaan. Voisin jopa referoida kirjaan jota luen ensi vuoden suunnitelmia elävöittääkseni;

`To the mounted nomads who rode and resided along the Equestrian Equator (Eurasian steppe), possessions were for using, not hoarding.

Life to them was a bridge, one should cross over it, not build a house on it`

Meidän koti kahden ja puolen viikon ajan, viisi karjanpaimen hevosta ja kolme härkää sekä noin kaksikymmentä seitsemän lammasta saivat vapaasti paimentaa talon ympärillä ja vierailla aamukahville.

About the Land of the big white cloud

2017-09-13T00:42:00.000-07:00

In 13 days I'll be looking at these beautiful mountains from above, I will see the long white cloud making itself thicker and longer as it travels through the valleys. I will see the two islands disappearing in the diatance as we fly across the ocean, it's time to say goodbye.
One year of adventures, game changes, roadtrips and crazy plans turned into the best year so far. Mum always says that everything happens for a reason, I do believe her after all the little happenings that started big things, like avalanches.
I had many little conversations in the dead slow chairlifts of the Remarkables, sometimes I was telling my kids about the penguin farm I've got home and sometimes my adults would be surprised about my life. Every now and then I'd be sitting there with an old man wondering where to ski today or of the weather would change or not, but today this old lady took my gloveless hand and said ;" if you can ski with no fear, ride a race horse with no fear and travel the world with no fear, you must be doing better than you think, but now find a boy"
I was surprised first and then told her the story about the last three months, she smiled and wanted to ski with me just for one single lap. We skied together all the way down to the base building, ended up having a hot chocolate and a few more chats. Was easy to smile for the rest of the day.

The ski season is coming to it's end, it's getting slushy and warm up the slopes and less wintery. The snow is disappearing as we working on our t-shirts and splashing the slush as we're carving down the pistes. Luckily we got a huge snowfall and it didn't stop snowing for three days, powder days!!
I think I also became more and more a skier this season as I sold my board and started to look for some sweet skis for the next season wherever it will be.
It's been amazing, that's all I can say.
I'm happy to be part of this crazy industry with the best people and be able to do something I love day after day. Last weeks has been like the last weeks of spring back in when I was in highschool, parties and happenings around the mountain and town. Birthdays, staff parties, gay ski week race, competitions and lots of goodbyes.

Tomorrow I'll be 21 and finally an official adult everywhere around the world. Not sure if I'll be any more adulty after that but at least a bit older. Last year this time I found myself in Omar sailing with dolphins and diving with colourful fishes, later having a dinner in the middle of the desert with my best friend, this year everything is on the other side of the world and still a surprise.

My plan for the next two weeks is two ski as much as I can, as fast as I can and enjoy the snow as long as I can. I'll get the most of the powder and slush as I enjoy the mountain with the crazy skiers. Days will be full of joy, skiing, fresbee golf and sun. Last weeks of New Zealand, in a weird way it's making me feel empty again but that's travelling once again. This island really made my life go upsidedown and around a few times but in the end of the day it's just another good story to tell.

It's just skiing

2017-08-27T13:19:00.000-07:00

Where should I start? Well, it's been a long learning experience and probably one of the best decisions I've ever made.

After weeks of training, learning how to ski well, filling my brain with language I never knew I could speak and dreaming about powder days, I finally got to my goal.
In the beginning of the season I didn't truly know what was I doing, where did I get myself into this time. After endless summer I felt like I needed to get some cold weather and jump on my board again. I contacted EA to see what could I do with them, in an hour I got a phone call that made me sign up. Unluckily I couldn't join the snowboarding course but the ski instructor course still had some empty places, why not?

EA organized the start for all of the interns, we had accommodation for the first weeks and social evenings together, go carting, trampolines and lot more.
7years out of skiing didn't stop my plans, I walked into a second hand shop and bought a pair of shit ex-rental skis and even worse boots. Was a good plan until the skier me woke up and I started to find my turns again. I wanted more.
I sold my car to get new boots and somehow I managed to find skis that would take me through my level 2

Busy school holidays and many many long days teaching beginners made me sure about this career. EA helped me to get into this industry with the internship programme and I'm definitely staying. The only way to learn is to do and surely I had days I didn't know how to manage my class but that's only something to learn from.

We moved to coronet peak for the L2 training, wasn't funny at first because we knew the conditions could change a lot and the ice could cover the whole mountain. My trainer always remained us ; your not skiing well enough if the ice is slowing you down " true true, and we started to ski better.
Every day was a learning day, every day I tried to get closer and closer to the level I needed to pass. On the days off I kept working at the Remarkables to earn my lunch and rent. Was always lovely to go back to work, staff room was always full of people I knew asking how's the training going. Lot's of positive vibes.

Exams started with a slushy day, I had a new pair of skis that I got to borrow for the exams. I had skied them once before and they were big boy skis. Didn't perform them too well on the first day.
Next day I skied better and better everyday. I found the strength and the confidence and finally everything paid off. Unluckily we got heaps of rain and more wind during the final exam days so we moved the teaching to a yet hanger. Was interesting to teach advanced parallel turns on concrete but oh well I guess it was memorable.
Final day, rain and wind. Two runs of each demo and my mind was somewhere else I think I've never been that prepared to anything but still I didn't think I would've done my best.

That evening and night was the strangest party so far, everyone was celebrating but only a few of us because of the success. This time no one jumped in the lake, we should've but we'll save it for later. After all it was a long journey, many weeks of training, working and enjoying skiing. Now I'm back in the office teaching more skiers to get better and getting ready for next season in the northern hemisphere. New Zealand has treated me well I arrived here almost a year ago to train horses and look what I'm doing now. Soon is time to pack my bags again and jump on an airplane, don't know the direction quite jet but that only makes this more like me.

Those red jackets

2017-06-30T23:56:00.000-07:00

Training for level 1 and five long exam days are finally over. My skiing got to a whole new level and my interest to build a career around this industry got huge! Anyways 100% pass rate and everyone got their certificates. I can´t describe how proud I was of myself and my mates, felt awesome to scratch one thing off from the bucket list. Now getting ready for the level 2!

Saturday night was the biggest celebration so far, and for a really good reason. We had a table booked and everyone got some drinks to start the night with. Could tell that everyone was in a good mood after such long weeks and successfull training, those big smiles in everyones faces!
And as we are part of the EA programme we had one more task during the night, to jump in the lake. We didn´t care about the rain or the cold at that point but at least I felt amazing jumping to the dark water with the dream team.

Sunday and monday were already working days as we had little orientation to the mountains we would be working at, half of us at the Remarkables where I´m based at and half of us at the Coronet Peak. We got those so wanted red jackets which makes us look like pros. I think the first day I wore the uniform was pretty special because all the sudden people came to ask questions and lucky me got a few lessons done as well. Getting paid to do something you love is probably one of the best things I know. Same when I was still training horses days were long but full of joy.
Unfortunately Remarks was closed for a couple days during the week maybe it was a large possum on the power lines or maybe something else who knows. Off days are not fun when u can´t get up the mountain but at least the team is awesome so we did some other cool stuff instead. Went for a roadtrip to Glenorchy and trampolining at the SITE. We also hiked up the Queenstown hill with all the stuff to pick up some trash so hey stay positive life is pretty awesome! The problem got fixed and after that it´s been finally snowing! The visibility has not been the greatest but man today afternoon my last run with one of the team members was probably the best run so far! Fresh snow everywhere and because most of the people were hiding inside the slopes were almost empty. I would´t change a thing!

Oh I also got my camera fixed so now I can get some good stuff from the slopes once the weather clears up a little bit.
Cheers!

Happy interns on serious work! This has been and is still going to be so big experience for all of us and I´m just super happy to be back in my own element! Me and Mary moved out from the hostel and found the cutest little box living (trailer trash as our lovely bus driver would describe it) an we are absolutely loving it and the whole mountain life. Few more full weeks of work before the training starts again. I will try to keep you guys updated of my exploring and work as a ski instructor. See ya up the mountain!

Let´s get started!

2017-06-17T02:52:00.000-07:00

So where should I start?
Leaving Hawkes Bay wasn´t easy but knowing that great adventures were ahead I started my little car and made my way to Wellington, jumped into a ferry to Picton and after about 1800km on New Zealand´s roads I finally arrived to beautiful Queenstown. I could write a whole story about my amazing road trip but let´s stick into the most important: the internship programme with EA.
On the first day we all met at the Aspen Lodge where we´re living during the training, catching up with the new crew was exciting and fun. We all got EA hoodies which we´re wearing to match. (also when going out) From the first evening we all started to group up well and made a little EA family, on the following days our orientation included disc golf and fear at the haunted house of Queenstown, also pizza and lot of fun just getting to know each other. People from all over the world, different accents and different lives making the pack a bit more colourful.

Saturday 10th was the great opening of the Remarkables ski field and our so much waited first day of training, I was stoked to get started specially because I was on my skis after several years of snowboarding. The snow level was pretty low and we were all waiting for that perfect powder but concidering the conditions it was a good day of training. I got a lot to think about my position and to be honest everything about my skiing which was good. I felt like an empty canvas going to the first lesson and on the next day I could just fill the holes and start learning. To start doing something from scratch is sometimes easier than trying to correct years and years of doing something wrong. I guess I had a bit hard time accepting to be a beginner again but when the goal is clear it's easy to work hard.

On our day off I used the opportunity to get on my new board, finally! So much fun cruising on fresh snow that we got the night before, almost like surfing. What comes to my skiing it probably wasn't the best idea but for refreshing my brain it was perfect! Or as my roommate would say "lit bro!"

So what are we made of?

Early mornings trying to catch the first bus. Early evenings and not so early evenings. Cheap food and hostel life.

Fridays in the middle of the week and Sundays whenever we feel like a break. Crazy bus trips up and down the mountain. Beautiful sunrises and windy afternoons.

Accents that makes our days better and sayings from everywhere, awesome people.

Lot of laughs and good stuff, making every moment unforgettable and living the winter.

Good and bad skiing and a bit of snowboarding, success and learning.

Sometimes everything goes wrong but we try again, we all have days of confusion and days of understanding. I'd say we're all here for the same reasons and that's why we make a great team. In a few weeks we'll hopefully be wearing those red jackets showing that we did something right.

Oh baby it's time to say goodbye

2017-05-23T18:41:00.001-07:00

Isn't it beautiful how life floats? Everyday sun rises, people wake up to to their duties new children are born and new stories are told. Everyone's life is a little book, someone's are thicker and someone's thinner but in the end of the day what matters is what you leave behind. Is it joy or anger, laughter or tears? Up to you whether you make yourself unforgettable or just somebody.

For the past five months I've done my best everyday. Woke up before sunrise no matter what was falling from the sky and no matter how tired I was. Every night I served cocktails with a big smile and every single moment was something to remember. I've met the best people I could imagine, thank you!
My little family in the pink house on top of the hill, another family at the stables with all the race horses and baby runners. And not to forget the big family at the county hotel! I will leave this place with lot of love in my heart and a little tear drop on my left eye. Like a old man back in Amazon once said ; you are like the wind, you come and you go but you always leave something behind, something that tells you've been there"

Time to turn the page and leave Hawkes bay for the winter, who knows I might come back after the winter. Tonight is gonna be exciting. My mom is arriving to NZ and the adventure to Queenstown can begin. Gonna be interesting to pack my little tiny car with everything we have and head down south. Words can't explain what's going on in my head right now but after yesterday's last work day and today's last "normal" day in Napier my heart will be totally upside down.

I learned to ride race horses, to speak kiwi language and most of work for something I want. Now I know that one roadtrip can change everything if it happens with right people and if the timing is right. In January I had no idea what this town would give to me.

Now I better go and clean my car so my mom doesn't think I'm messy. The next couple days will be filled with goodbyes and memorable moments and also some sightseeing and touristing with momma <3

Kiitos kaikesta!

The end of April

2017-04-29T19:03:00.001-07:00

Foggy mornings and warm afternoons, leaves are getting red and orange and days are getting shorter. Autumn is here. If I was in Finland we would be celebrating the beginning of summer but I guess it's snowing over there so no need for party. Anyways you can almost smell the winter in here and I love it, it means it's almost time to hit the road and head for new adventures. I'm ready now after a few months in Hawkes Bay working like crazy I can finally say that I want to leave. Even tho I still have three and a half weeks to earn the rest of the needed money and spend quality time with my friends. I hate goodbyes but I love the feeling of going away, I just need to prepare myself for it.
Every morning I wake up 15 to 5 to make my coffee and to drive to the stables. 6.30 we head to the racecourse and ride those cool as race horses til 9.30 then it's time to head back to the stables to feed them lunch and finally go get some breakfast for myself. Riding makes me feel free, it's like having that perfect powder snow or a breath taking sunset surf session but not as good as either of those two. And that's the reason why I'm ready to start something new, to turn the page and head for new adventures.

So how am I getting ready for the ultimate internship programme? Yes you heard right I'm heading to Queenstown this winter to be an EA ski&snowboard grand ambassador and to get qualified as a ski instructor, pretty cool I think.
I've got my gear almost sorted out. My mom is coming over from Abu Dhabi so I got her to bring my winter clothing and boots all the way from Finland. My snowboard arrived a couple moths ago from Christchurch and my skis are still in search. I also got my mom to bring me some rye bread and Finnish chocolate to fuel up my body that I'm keeping strong by going to the gym.
I also got a wild bean coffee card for the roadtrip that I'm doing to get down to Queenstown, not sure if it's gonna help but at lest to have one.

I started to separate my important stuff of the not so important and made a pile for the clothing I'm donating for the red cross op shop. One day I was fitting my stuff in my tiny little car and planning the route for the roadtrip. I'm like a little child waiting for Christmas! The hardest part is ahead, to leave. I met a person who made me smile but like the story goes it's time to say goodbye. Now it's the end of April and I reckon is the perfect time to let go so that life begins again. Also to say goodbye to this little town by the ocean, to everyone who made my time here unforgettable. My heart is filled with joy but also sadness of not knowing when will me meet again. But that's the story of every traveller and that's the beauty of the journey, to meet new people and to learn something new everyday. So now I'm watching the web cams to the slopes and dreaming about the perfect morning rides. My body and my mind are both ready for the adventure.

Because I have already lived in NZ for a while, I don't have to worry about all the paper work, visas, bank accounts etc. All I need to get ready is my camera and my gear. To be a Grand Ambassador for the winter is getting me so excited. Now I'm working on some video clips and camera stuff to be on top of everything when I'll eventually get down to Queenstown. For the internship program I'm getting ready by watching the live seminars and reading blogs and tips from old interns. I don't think I've ever been this prepared to anything before, even my bags are almost packed. So bring it on winter 2017!

Dream big, live bigger

2017-03-07T15:29:00.001-08:00

You wake up, get your coffee and go to work. During that while you already found five to ten things to complain about. You clock in and start doing whatever's on your list, some of you make coffee or bake buns and some of you clean rooms. Until lunch you've found five to ten more things that irritates you or maybe you just simply want to go home already.
Finally your day's over, you go home to do nothing and complain about everything, you watch Netflix and scroll social media up and down all at once and before you notice it's midnight. You might post something about your fabulous day but in your head you think it was as bad as every other day. Now, how many positive taughts you had during the day? How many "thank you" did you say and how many smiles did u make?

Next morning you wake up, get your coffee and go to work. You wish it was already Friday so you could have some rest and do nothing.
One day you wake up and it's all over. Your routines are gone and you have absolutely nothing to do. Now you wish you had something to do, that you had a job that you so much hated when you had it and you wish you could make that flat white for the housekeeper lady who came every single morning at 6.45am.
Why would you even want to go back?

I tell you why. If all this and that was just a dream, at some point it has to come to it's end, that's how dreams work. Some of us gets really keen to their dreams, they became too comfortable and loose their ability to be excited. Then the only things they want to see is everything they can't change, which makes them unhappy. In the end they wake up and it's gone. Now you only remember the good moments and you want them back, you felt important making that flat white but you still complained because it was the only way you got attention. So why dream at all if your life is miserable but you won't change the view?

What If you can live like this?

Live like every while is worth making an effort, making your days brighter and turning that grumpy mode to happy mode. Always remember that all this could be just a dream and if you spend your time complaining you might waste your time and wake up with nothing. Serve that flat white like you were proud of it and say "have a wonderful day!" Dream big but live bigger because life is longer than you think but if you fill yourself with negativity it will be over in seconds.

By the way I'm almost ready for the upcoming winter season! Weather is still warm and sunny here in Hawkes Bay but it's cooling down.

Motivated by Disney heroes

2017-02-23T17:23:00.001-08:00

Mikä on se focus joka pitää meidät oikealla polulla? Mikä painovoimaakin voimakkaampi voima ohjaa meitä elämämme tiellä?
Näitä suuria kysymyksiä olen pienessä mielessäni pohtinut ja tullut jos jonkinmoisiin tuloksiin. Oikeaa eikä väärää vastausta ei ole joten nyt jokainen miettimään omia prioriteettejään.
Me täällä Shakespeare roadilla ollaan käyty mielenkiintoisia keskusteluita oikein porukalla nyt kun talo on saanut myös oman facebook keskustelunkin nimellä Naked witch house (vain koska muuriin on joku taiteillut alastoman noidan) on puhuttu kierrätyksestä ja the Rose pubin illanvietoista. Sitten puhuttiin focuksesta, mihin kukakin uskoo ja mitä kukakin seuraa omalla reitillään. Ei-matkustajat varmasti nyt kovasti taas tuumaavat seuraavia ajatuksia, mutta matkustaja toverit heittävät ylä femman.
Focus on matkustaa, löytää uusia kohteita ja uusia haasteita. Olla tässä ja nyt ja huomenna katsoa maailmaa uudestaan.
Focus on oppia uutta, uusia kieliä ja uusia taitoja.
Focus on imeä kulttuureita ja kuulla tarinoita aivan niinkuin focus voi olla jooga tai hevoset. Se voi olla surffaaminen tai parkour tai vaikka kokkaaminen. Tässä vaaleanpunaisessa talossa käydyt keskustelut saavat aina aikaan suuria ajatuksia, on se sitten art deco-festivaali joka tuli ja meni ja jätti jälkeensä paljon huumoria tai oli se lauantai aamun miesten jooga tai ihan vain kahvin keittäminen. Aina on aikaa ihnmetellä, kysyä, tulla tulokseen ja naurahtaa. Art Deco toi myös 65tunnin työ viikon jonka päälle aamun ratsastukset, Olin niin sekaisin koko touhusta että luulin oikeasti palanneeni ajassa taaksepäin. Vanhoja autoja ja tyylikkäitä ihmisiä tilaamassa fish&chips ja martini. En ihan ole vielä ymmärtanyt tata fish&chips kulttuuria, sillä myös meidän 5 tähden ravintolassa se on kaikkein suosituin annos.
Honestly, en edes muista mitä alunperin tulin tänne sanomaan, mutta viine aikoina olen kahlannut läpi Disney elokuvia ja oppinut lapsuuden viisauksia uudestaan. En taida kyllä vielä kovin aikuinen olla, ainakaan jos isältä kysytään, mutta kovin itsenäinen kaksikymppinen jos ei muuta. Hercules motivoi koko focustani ja Spirit muistutti vapaudestani. Lilo ja Stitch vei takaisin lämpöön Peter Pan sulki koko ympyrän. Seikkailu ei ikinä lopu.

Taste of winter

2017-02-08T14:56:00.002-08:00

Elämän pitää sisältää tarpeeksi erilaisia hetkiä ja erilaisia tehtäviä, jotta tasapaino säilyy. Pitää olla tarpeeksi töitä ja tarpeeksi hupia, paljon onnea ja vähän vaikeita tilanteita. Viime viikonloppuna otin pienen pakollisen loman ja suuntasin Lucasin kanssa Aucklandiin.Työn täyteinen viikko tuntui jo vähän aivoissa, joten pieni roadtrip oli kohdallaan. Olin jo pitkään suunnitellut matkaa Snowplanetiin, sillä talven laskettelu kurssini vaatii pienen video näytteen taidoistani. Täällä on kesä ja 35astetta joten sisälaskettelukeskus pohjois Aucklandissa oli ainoa keino päästä suksille. Niimpä otin parin päivän vapaan. Perjantaina töiden jälkeen puhaltelin saippuakuplia ja ostin pullon paikallista viiniä, olin sen ansainnut.

Niimpä lauantai aamuna hyppäsimme corsan kyytiin ja huristimme kohti pohjoista. Take away kahvit ja butter chicken piet lähimmästä bakerysta ja eikun tien päälle. Tämä tyttö saa aina niin mielettömän paljon energiaa kun kyseessä on mikä tahansa seikkailu, joten matka Taupon kautta Aucklandiin ei juuri tuntunut missään. Saavuimme perille Silverdaleen jossa Snowplanet sijaitsee hyvissä ajoin juuri pahimman ruuhka ajan jälkeen. Joten tilanne ei ollut aivan niin paha kuin olin kuvitellut. Ikinä en ole ennen sisällä lasketellut joten kokemus tämä ainakin oli. Ensimmäinen reaktioni ja ilmeeni oli varmasti tallentamisen arvoinen kun näin pikkuruisen rinteen täynnä ympäriinsä sinkoilevia Aasialaisia. Koko tilanne muistutti taikamatto rinteitä Rukalla pahimman turisti kauden aikana. Huh. No ei auttanut kuin laittaa monot jalkaan ja lähteä mäkeen. Ensimmäiset kaksi laskua hillitsin itseni ja otin hissin ylös tuota loivaakin loivempaa kukkulaa, mutta sen jälkeen totesimme kävelemisen ylös olevan parempi vaihtoehto. Kaksikymmentäkaksi minuuttia suksilla riitti videon ottamiseen ja pieneen kyllästymiseen joten vaihdoin takaisin lumilautaan. Eipä tuossa mäessä paljoo laskemista ikinä ollutkaan, mutta naurua ja onnea riitti vaikka muille jakaa. Ja ai että miten lumi ja kylmä tuntui ihanalta koko kehossa ja nenäkin muuttui vähän punaiseksi. En millään malta odottaa talvea ja uusia seikkailuita, mutta onneksi elämä Uuden Seelannin lämpimämmässä kohteessa ei ole ollenkaan hullumpaa.

Illalla pystytimme teltan ja haimme kiinalaiset take awayt, katselimme laskuvettä ja auringonlaskua ja nauroimme edelleen pienille japanilaisille lapsille jotka laskivat mäkeä alas kuin raketit konsanaan.

Aamulla oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata takaisin kotiin, sillä ravintolan baari vuoro kuudelta illalla odotti. Ajoimme vähän ristiin rastiin pysähtyen nähtävyyksistä jotka itse olin aina ingnoorannut omilla roadtripeilläni. Blue springs joiden vesi oli kirkkaampaa ja puhtaampaa kuin missään muualla sen ainutlaatuisten kasvien takia ja vesiputoukset jotka alkoivat korkealta ja tippuivat jonnekkin vuorten alapuolelle. Pysähdymme myös uimaan ja jäätelölle sillä ilma oli taas kuumaakin kuumempi. Melkein tuli pieni hoppu töihin sillä ajantajun voi helposti kadottaa kun on liian hauskaa. "Helppo sun on hymyillä kun sun elämä on niin täydellistä" -sain kerran kommentin. Noh kukin tavallaan ja kukin saa ihan itse tehdä elämästään juuri niin hyvää kuin haluaa, itse en tätä vaihtaisi.
Muutamat kuvat latasinkin jo facebookkiin sekä Flickriin mutta tässä vielä muutama otos pienen seikkailun varrelta. Nyt ilmatkin on vähän viilenneet viikonlopun jälkeen joten laukkaradalla ei ole tarvinnut hikoilla ihan niin paljon ja toiden jalkeen on ollut ihana tulla kotiin, kayda kuumassa suihkussa ja keittaa kuppi mustaa kahvia. Yritankin nyt olla hieman taas aktiivisempi valokuvauksieni kanssa kunhan saan ostettua viimeisetkin tilpehoorit kamerani seuraksi.

What do you even do when you travel?

2017-02-02T14:55:00.001-08:00

-"Nothing much" ; vastasin kun baarin vakio asiakas, vanha brittimies Bob kysyi että mitä teen kun matkustan. Pientä hihitystä lukuun ottamatta vastaus taisi olla varsin selvä. Taisin pyöristää tekemisiäni hieman liikaa alaspäin, mutta kun matikka ei koskaan ollut minun vahvin aineeni, niin minkäs sille mahtaa että vähemmän on enemmän ja toiste päin. Olen viimeaikoina viettänyt paljon aikaa jutellen vanhoille ukoille baari tiskin toiselta puolelta ja hevosen selästä käsin. Kaikki ovat irkkuja tai brittejä kaikkia niitä kiwejä lukuun ottamatta. Kaikilla on samat kysymykset ja minulla aina samat vastaukset. Tarinat joita ukot kertovat ovat tosin aina aivan erilaisia, kenellä kolme vaimoa ja kaksi lasta ja kenellä kolmekymmentä hevosta ja kaksi kissaa. Toiset ukot polttavat tehdas tupakkaa ja toiset käärivät sätkiä, lasiin kaadetaan Guiness tai Pilsner ja toisinaan maistellaan whiskya. Yksi linkkaa ja toinen ei näe, kolmas pakenee vaimoaan kun neljäs ja viides tarkkailevat hevosia laukkaradalla. " What are you up to Miss Finnley?" Tai "What do we have here Miss Finnley" kuulen ukkojen kysymykset kun astelen radalle hevosen kanssa. Vastaan ; "two laps!" Tai "same as yesterday" ja painelen menemään.
Seuraavaksi kuulen toisen ukon kysyvän :"Can I have a bottle of the best beer you have miss Finland?" Ja vastaan " Absolutely!"

Yhtenä iltana kerroin yhdelle ukolle kokonaisen tiivistelmän yhdestä täydellisestä päivästä joita onneksi on monta, sillä hän oikeasti halusi tietää mitä Suomi tyttö puuhaa näin kaukana kotia. Niimpä nyt haluan kertoa sen saman tarinan myös kaikille muillekkin.

Herään aamulla maailman huonoimpaan herätys ääneen joka melkein kehoittaa takas nukkumaan(en ikinä muista vaihtaa sitä) kello näyttää 5.20 ja ulkona on vielä pimeää. Hyppään autoon ja hurautan Hastingsiin, joka sijaitsee 19km etelään Napierista. Saavun tallille hyvissä ajoin lastaamaan ensimmäisiä hevosia rekkaan jonka jälkeen suuntaamme radalle. Aurinko on värjännyt taivaan ja maan kullan hohtoiseksi kun laukkaan ensimmäisellä hevosellani, Percy ei tykkää linnuista jotka pyörivät radan ulkopuolella joten pitää mennä kovaa. Seuraavaksi Prickles ja Willow ja viimeiseksi kaksi vuotias Darci. Toisina päivinä hyppään useamman kyytiin jos ratsastajia on vähemmän.

Kun lastit 1 2 3 ja 4 on valmiita, suuntaamme takaisin tallille ruokkimaan jo nälkäiset kaviokkaat. Ne eivät koskaan malta odottaa vaikka tietävät että ruoka on tulossa. Heinää ja iso ämpäri racehorse mixiä ja balance rehua.

Nyt pääsen itsekkin aamupalalle joten hyppään taas corsan kyytiin ja ajan kotiin Napieriin, laitan kahvit tulemaan ja aamupalaksi aina jotain hyvää.

" That's a brunch miss Finland, it's already too late for brekkie mate!" -ukko keskeyttää tarinani ja ymmärrän itsekkin olleeni väärässä.

Brunssin jälkeen hymyilyttää joten suuntaan salille nostamaan rautaa. "Hey Finland, how's it going mate!?" - salimies tervehtii iloisesti ja vaihdamme kuulumiset ennen kuin aloitan hikisen treenin. Salillakin on ukko, vähän nuorempi kiinalainen ukko joka usein kysyy miksi teen mitäkin.

Kauniina päivänä ranta kutsuu treenin jälkeen. Pulahdan viileään veteen ja nautin merituulesta. Suola ihollani tuntuu aina yhtä hyvältä ja koko kehoni kiittää tästä tavasta, meri rauhoittaa ja antaa lisää energiaa päivääni. Nyt on snacksin aika mutta pitää myös kiirehtiä takaisin tallille ruokkimaan hevoset. Kello on kohta puoli kolme joten kahvi ja voileipä saa kelvata murkinaksi. Laitan musiikin pauhaamaan ja ajan tallille pyöreät aurinkolasit päässä, ikkuna auki ja hiukset vielä vähän kosteina merivedestä.

Ämpärit on nimetty valmiiksi, joten ruokkiminen tapahtuu tunnissa, ehkä vähän turhaa ajaa sinne asti tunnin takia, mutta hevoset antavat energiaa loppu iltaan.

Huristan takaisin Napieriin, suihku ja snacksi. Kävelen mäkeä alas ja sisään ravintolaan. Essu päälle ja hymy huulille. "But you're finnish right? You're supposed to be finished ahahaha!!" Vanha ukko nauraa taas jälleen omalla vitsilleen. Mutta ei vastahan minä aloitin ja energiani riittää helposti koko illaksi.

Joka puolella maailmaa on ainakin yksi tai kaksi vanhaa ukkoa tekemässä samoja asioita kuin vanhat ukot minun pienessä arjessa. Tiedän että yksi ukko jota en ukiksi saa kutsua, selaa Uuden Seelannin uutisia ja ehkä katsoo myös yhden Rugby ottelunkin. Hän varmasti kysyisi aivan samat kysymykset aivan samalla tavalla ja tiedän myös että laskettelu urani uudeelleen käynnistyminen on tosi pop.

Toinen ukko saattaa selata maailman tietokirjaa vuodelta 1950 ja varmasti tietää jo Maori tavatkin.

Onnea voi punnita niin monella tapaa, mutta nyt punnitsen sitä vanhoilla ukoilla jotka tekevät päivistäni aina vähän hupaisampia. Ja seuraavan kerran kun joku kysyy että mitäkö teen kun matkusta, taidan vastata edelleen että enpä paljon mitään.

Appleton on rocks, make it double

2017-01-22T14:06:00.001-08:00

Continuous effort - not strength or intelligence - is the key to unlocking our potential.
Winston S. Churchill

Mitä ihmettä nyt taas? -Mietin mustia kenkiä ja mustia t-paitoja ostaessani. Miten ihmeessä saan hiukseni kauniisti ja mistä löydän halpoja meikkejä?

Kaupungin keskustassa seisoo 1903 rakennettu Napierin ainut victorian-edwardian klassista arkkitehtuuria kantava hotelli, ja ainoa maanjaristyksestä vuonna 1931 selvinnyt rakennus. County hotel Napier, viidellä tähdellä varustettu ja tyylillä sisustettu.
Hotelli on pieni, tyylikäs ja mukavalla ilmapiirillä täytetty elämys. Ravintolan illallis menu on täynnä toinen toistaan gourmeempia ruokalajeja ja baarin puolella jokainen mahdollinen cocktaili on tarjolla (jos baarimikko osaa sen tehdä) Churchillin mietelauseet koristavat seiniä ja taustalla soi rento akustinen.
Hotellin nettisivuilta löytyy enemmän tietoa sen historiasta seka palkinnoista. Online booking on myös mahdollista jos Luxus loma Uudessa Seelannissa on matkasuunnitelmissa. Osoitteeseen pääsee tästä http://www.countyhotel.co.nz
Sitten yhtenä päivänä kämppikseni kertoi saaneensa töitä kyseisen hotellin baarista ja ehdotti minulle samaa paikkaa. Pää kolmantena jalkana talsin Shakespeare roadin alas ja sisään viiden tähden hotelliin. Niin niitä työpaikkoja haetaan. Perjantaina alkoikin työt heti kuudelta iltapäivällä, luulin meneväni tarjoilijaksi ravintola puolelle, mutta päädynkin baari tiskin taakse. Oli cocktailia ja kuplivaa, hieman kiirettä ja monta mukavaa asiakasta. Ilta hujahti hetkessä ohitseni ja kun kello löi 11.30 kokki istui baariin katsoi minua hieman hämmästyneenä ja sanoi ; appleton on rocks, make it double darling.
Tällaisten iltojen jälkeen on helppo kirjoittaa työsopimus ja talsia kotiin hymyillen. Koko kaupunki alkaa tuntua kodilta, kavereita ja tuttuja kasvoja näkee kaiken aikaa ja asiat vain jarjestyvat kunhan on asenne kohdallaan. Tallillakin pomo kysyi viikonlopun jälkeen ; How come you ride so much better than last week?

"You have to learn the rules of the game and then you have to learn to play better than anyone else."

-Albert Einstein

Home is where your coffee tastes great

2017-01-05T15:06:00.001-08:00

Koti, se paikka jossa voi ottaa iisisti ja rentoutua vanhat pieruverkkarit päällä. Se paikka johon voi piiloutua jos ei halua nähdä ketään. Se paikka jossa kahvi maistuu hyvältä ja aamupalan voi syödä ulkona. Se paikka jossa keittiössä on mukava hengailla ja jääkaapissa on välillä kaikkea ja välillä ei mitään. Se paikka jossa voi kuunnella musiikkia ja tanssia omassa huoneessa. Se paikka jossa voi hengittää ja vain olla onnellinen.

Välillä koti saattaa vaihtua ja joskus on löydettävä ihan oma koti. Humalistontien koti on liian kaukana joten nyt oli löydettävä ihan oikea oma koti. Ensimmäinen oma koti. Shakespeare roadilla seisoo vaaleanpunainen iso omakotitalo, tai no se saattoi joskus olla vaaleanpunainen, nyt se on erittäin haalean vaalea ja viiniköynnösten peittämä. Isossa talossa on kaksi kerrosta ja vaikka kuinka monta huonetta, siellä ei voi liikkua hiljaa sillä jokainen lattialauta pitää jonkinlaisia ääntä ja jokainen porras narisee kun kävelee yläkertaan. Keittiössä on kaksi ikkunaa joista voi helposti tarjoilla ulos jos haluaa syödä takapihalla. Lattiat ovat tummaa puuta ja seinät eriväriset joka huoneessa. Huonekalut ovat nahkaa ja puuta ja koko talossa tuoksuu elämä. Voin kuvitella ison perheen joskus asuneen täällä. Talo on kukkulan päällä joten auto pitää parkkeerata alas kadulle jonka jälkeen pitää kiivetä parikymmentä vinoa kiviporrasta viiniköynnösten ali ja ylös etupihalle. Kuistilta näkee merelle, niin myös makuuhuoneen ikkunasta ja parvekkeelta.

Ensin luulin vain vierailevani tässä talossa, mutta kun kotoisa fiilis iski niin kovaa en voinut muuta kuin soittaa ja kysyä jos voisin muuttaa tänne. Tänään siis muutin tänne virallisesti, laitoin omat lakanat sänkyyn ja asettelin matkamuistoni hyllyille. Siskolta saamani banaanipoytaliinakin pääsi koristamaan sohvapöytää. Nyt voin nauttia espresson kuistillani ja katsella merta. Olen jo pitkään unelmoinut paikasta jossa voin ratsastaa, surffata ja lumilautailla. En ehkä voi saada kaikkia kolmea samaan aikaan samassa paikassa mutta täällä minulla on ainakin 2/3 hevoset odottavat uudella laukkatallilla puolen tunnin ajomatkan päässä, surffiranta sekin puolen tunnin päässä ja lumivuorille pääsen kesäkuussa. En voi valittaa, mutta voin olla ainakin vähän ylpeä sillä itse olen taas itseni tähän hoitanut. Elämässä aina vaan sattuu tapaamaan ihmisiä jotka muuttavat suunnitelmat ja muokkaavat koko elämän tilanteen aivan uusiin muotoihin. Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa ovat olleet niin täynnä kaikkea, että tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen vuosi.

Jokaisella on se ensimmäinen oma koti, on se sitten vuokrahuone tai ihan oma yksiö. Minun ensimmäinen kotini sattuu nyt vain olemaan meren vieressä kukkulan päällä. Huoneeni on melkein yksiön kokoinen mutta keittiön ja vessan jaan muiden asukkaiden kanssa. Ranskalainen hippi tuo tuoreita vihanneksia suoraan farmilta, venäläinen on aina töissä ja belgialainen ei löydä töitä. Sitten on australialainen joka asuu naapurihuoneessa, sama australialainen jonka kanssa matkustin viimeiset kaksi viikkoa ranskalaisen ja canadalaisen kanssa. Sitten on vanha mies jota en ole nähnyt ja hipin amerikkalainen tyttö ystävä. Konkkaronkka on aikamoinen. Niin ja sitten kaksi kissaa jotka tulevat ja menevät ja tietysti minä.

Maanantaina alkaa työt uudella tallilla joten elämä uudessa Seelannissa alkaa pikkuhiljaa muuttumaan arjeksi. Arki on kuitenkin elämää josta voin nauttia täysin siemauksin ja jota voin kutsua elämäksi.

If everything goes wrong, keep smiling.

2016-12-30T11:57:00.001-08:00

Jos rengas puhkeaa keskellä kansallispuistoa pitää vaihtaa vararengas paikalleen ja ajaa 30km/h kunnes saapuu seuraavaan kaupunkiin. Tämä matka saattaa kestää 6-7 tuntia joten varaudu pakkaamalla tarpeeksi naposteltavaa. Hyvä fiilis ja musiikki pitää konkkaronkan hyvällä tuulella vaikka välillä sataisi kaatamalla. Rengasliikkeeseen voi saapua juuri ennen sulkemisaikaa ja sen jälkeen jokainen ansaitsee kylmän oluen.
Jos ostaa tavaratalosta halvan teltan, kannattaa ostaa myös sadesuoja sateisia öitä varten, sillä muuten saattaa herätä keskellä yötä. Minä tosiaan unissani ihmettelin että miksi ihmeessä olen ihan läpimärkä ja miksi sisällä sataa. No onneksi autossakin voi nukkua ihan hyvin vaikka kolmekin ihmistä jos vieraanvaraiseksi pitää ryhtyä. Kuitenkin taas onni onnettomuudessa, sillä jos auton rengas tosiaan puhkeaa, saattaa avun haussa löytää paikallisia Maoreita jotka kutsuvat sinut juhla seremoniaan. Kansallispuisto satuttiin palauttamaan Maori ihmisille ja paikalliselle heimolle joten juhlat olivat käynnissä ja pääsimme maistamaan palan Uuden Seelannin alkuperäistä kulttuuria.

Joulun voi helposti viettää kaukana kaikesta, kaukana ihmisistä ja kaupungin valoista. Voi ajaa 45minuuttia hiekkatietä ja ylittää kapeita siltoja ja vähän tulvivaa joenpohjaa. Hieman jännitti Corsan puolesta mutta hyvin se porskutti. Camping alueella pitää muistaa ettei vettä tai sähköä löydy mistään, joten muutaman päivän tarpeet pitää osata laskea tarkkaan. Joulu aattona voi syödä ihan mitä haluaa vaikka gampas al pilpil ja paikallista kalaa, graavia lohta ja perunamuusia. Ruoka juomaksi Sangriaa kaikilla hedelmillä ja muutama paikallinen lager jääkylmänä. Illan voi viettää kuumissa luonnon lähteissä katsellen uskomatonta tähti taivasta johon en varmasti koskaan kyllästy. Tähdenlennon nähtyä saa toivoa mitä vaan ja aamulla voi peseytyä jää kylmässä joessa. Elämä voi olla ihanaa ja mahtavaa päivästä toiseen ja matkalla voi törmätä ihmisiin joita et ikinä unohda.

Onnea ja epäonnea. Epäonni kasvattaa ja opettaa mutta voi myös muuttaa suunnitelmia ja suuntaa. Jos info keskuksessa kehotetaan tutustumaan alueen vesiputouksiin kannattaa varmistaa parkkipaikkojen turvallisuus. Jos huomaa auton ikkunan olevan rikki ja tavaroiden kadonneen auton sisällä kannattaa soittaa poliisille ja jutella paikallisille. Poliisi voi auttaa vaikka missä vaikkei tavaroita voikkaan saada takaisin. Materiaa voi menettää ja ostaa lisää mutta jos menettää luottamuksen, ei sitä voi takaisin saada. Ällöttävä tunne vatsan pohjalla ja auto muutamaa kymmentä kiloa kevyempänä voi helposti muuttaa pariksi päiväksi poliisi sedän kesä asuntoon meren rannalle ja selvittää koko sotku. Matkalla sattuu ja tapahtuu mutta tärkeintä on pysyä yhdessä . Ja kun pysyy yhdessä voi vaikka lähteä viini kierrokselle polkupyörillä ja festivaaleille viettää uutta vuotta ja uuden vuoden seikkailuita. Jos löytää Ranskalaisen, canadalaisen ja australialaisen voi helposti löytää uusia parhaita kavereita.

do you really wanna live forever, forever young?

She moves in her own way

2016-12-11T11:30:00.000-08:00

Istun autossa, nojaan pelkääjän penkin niin taakse kuin mahdollista ja ojennan jalkani suoriksi. Aurinko ei tänä aamuna herättänyt paisteellaan, mutta sadepisarat tanssivat pelti katolla. Viikkaan peitot ja heitän tyynyt takaluukkuun koko muun retki tilpehöörin sekaan, pyyhin hitaasti avautuvat ikkunat pyyhkeellä ja lähden etsimaan take away coffee stoppia.
Aamut ovat parhaita hetkiä uusille ajatuksille, uusi päivä ja uudet kuviot. Täällä päivä alkaa ensimmäisenä koko maailmassa, kun muut maat vielä nukkuvat tai elävät eilistä, me olemme jo hereillä. Aamulla voin sanoa hyvää yötä Suomeen tai Abu Dhabiin ja aloittaa askareeni. Minähän olen lähiaikoina ruvennutkin oikei villiksi suunnitelmien ja tekemisieni kanssa, siksi nyt kerron teille aamuista jolloin ajatukset eivät pysyneet enään karsinan siivoamisessa tai ratsastamisessa.

Tässä Virpin läksiäis kakku viimeisen yhteisen illan kunniaksi. Nyt Corsa on taas kotona ja iikon päästä se saa viedä minua uusiin seikkailuihin!

Aamu n.1
Istun pienen laukkahevosen selässä, laukkaamme kylki kyljessä rataa ympäri kahden muun hevosen kanssa, aamu aurinko pilkottaa puiden takaa ja minä vain hymyilen. Tallissa odottaa pakolliset aamutoimet ja muutaman hevosen ratsastus, tyypillinen tiistai.
Ratsastettuani kolme seuraava hevosta samalla pölyävällä hiekkakentällä päätän lukea sähköpostini kahvitauolla ja päivittää hieman työhakuja. Kas kummaa roskapostissa on kultakimpale! Uutta mailia kehiin ja työhaastattelu on sovittu.

Aamu n.2

En tiedä mitä teen, mutta teen paljon asioita samaan aikaan. Odotan tärkeää puhelua ja yritän tehdä kaiken nopeasti. Ratsastan ja ratsastan ja ratsastan vähän lisää mutta mikään ei saa minussa aikaan sitä intohimon tunnetta. Kunnes, puhelin soi. Keskustelun päätyttyä olen virallisesti askeleen lähempänä uutta oikeaa ammattia. Kesäkuussa vuoret, lumi, lumilauta ja sukset odottavat Etelä-saarella.

Aamu n.3

Aamu jolloin herään autostani neljän ja puolen tunnin ajomatkan päässä kotikylästä. Käyn peseytymässä ja pesen hampaani pullo vedellä. Nyt coffee stopille. Wifi ja musta kahvi, ehkä jotain syötävää. Navigaattoriin uusi osoite ja henkinen valmistautuminen päivän työhaastatteluun. Ajan kukkulan päälle ja liun alas hiekkatietä kun vuohet ja lampaat juoksevat edelläni hyvin päättömästi. Saavun farmille jossa vihreää maata riittää silmänkantamiin ja hevosia ensisilmäyksellä ainakin 50.

"Are you ready to ride?"

No totta helvetissä, "let's roll"

Kypärä päähän ja hevosen selkään. "Haastatteluun" sisältyikin viiden hevosen ratsastaminen kukkuloilla laukaten ja samalla keskusteleminen kaikesta maan ja taivaan välillä.

Kättä päälle ja nähdään Tammikuussa kun työt alkavat.

Aamu n.4

Viimeinen ajattelu aamu. Aamu jolloin tiesin että mikään ei voisi olla paremmin. Aloitin tämän aamun hymyilemällä, keitin mustan kahvin ja päätin ottaa kaiken irti tästäkin maasta. Viikon päästä saatan taas nukkua pienessä vihreässä, piirtää reittejä karttoihin ja siemailla punaviiniä.

Tänään ajattelin vain hulatyttöä ja Fin-kettua jotka yhdessä joraavat autossani päivästä toiseen, viikon päästä rokkaan menemään ja sitten kuulkaa on hanat auki.

Viikonloput ovat kuluneet siivillä. Kisareissuja lähelle ja kauas enkä voi valittaa, sillä pohjois-saarta on nyt kierretty oikein urakalla. Hastings, Taupo, Auckland ja Waikaton alue on kutakuinkin nähty ainakin hevosmaailmasta käsin. Rekassa asuminen ei ole yhtään hullumpaa vaikka päivät ovatkin puuduttavan pitkiä. Hassua miten jostain voi nauttia niin paljon ettei enää osaakkaan nauttia, aivan kuten seikkaileminen on ihanaa ja mahtavaa mutta kotona on aivan yhtä ihana olla. Juuri tästä syystä on nyt aika vaihtaa suuntaa, ottaa askel kohti jotain muuta ja astua tutun groomi maailman ulkopuolelle.

Mä vaan voitan vaikken mä lottoo!

2016-12-03T12:02:00.003-08:00

Viikot alkavat ja loppuvat sellaista vauhtia etten enää itsekkään tiedä missä mennään. Oli hevos markkinat ja muutamat kilpailut, oli myös villi laukkaratsastus kukkuloilla ja muutama hikinen salitreeni. Parasta on kuitenkin uudet tuttavuudet ja niin monet mahdollisuudet, etten ole varma mihin niistä tarttua. Tässä elämässä on kai kuitenkin tarkoitus elää unelmaansa ja unohtaa kaikki stupid bullshit, sillä elämä on loppujen lopuksi aivan liian lyhyt turhille murheille. Nyt pääsin vihdoin lataamaan valokuvia koneelle, joten on aika avata vähän tarkemmin tapahtumia tällä puolen palloa.

Karaka horse sales 2016 where the winning begins.

Tuota viikkoa moni hevoskauppias ja kouluttaja odottaa kuin kuuta nousevaa aina vuotiaiden myynneistä tähän päivään. Suunnitelua ja paljon aikaisia aamuja. Hyvät taluttajat pitää etsiä ja koko poppoo pitää saada kasaan jotta viikko sujuisi ongelmitta. Karakassa oli tänä vuonna n.500 2vuotiasta ready to run hevosta myynnissä, joista 33 oli Diamond Lodgen, eli meidän tallin nimen alla.
Paikalle saavutaan perjantai illan ja lauantai aamun aikana, hevoset pestään ja puunataan huolellisesti, harjat leikataan ja kaviot lakataan. Auringossa palaneet hännät värjätään ja nahkariimut kiillotetaan. Minä sain juosta hevoskaupasta toiseen ostaen kavio öljyjä ja kaikenmaailman shampoita ja suihkeita.

Sunnuntaista tiistaihin päivät kuluivat seuraavanlaisesti. Aamuruokinta kuudelta ja aamupalalle seitsemältä. Tämän jälkeen hevoset puunataan kuin autopesussa konsanaan kun 14 taluttaja tyttöä kukin tekee tehtävänsä ulkomuistista. Siinä seisoin vieressä ja ihmettelin tuota liukuhihna touhua. Välillä pidin kiinni yhtä hevosta ja välillä lakkasin jonkun kaviot. Mahtavat heppa raukat ihmetellä tuota menoa. Mitähän jos Billnäsin kaksivuotiaat heitettäisiin tuohon samaan hyrrään? Tulisiko siitä mitään?
Puunauksen jälkeen odotellaan ostajia. Ostajat täyttävät kortin jossa lukee kaikkien hevosten nimet merkiten ne, jotka haluavat nähdä. Taluttajat tuovat hevoset yksitellen näytille, ostaja tekee muistiinpanoja vihkoseensa, kokeilee jalkoja ja hengitysteitä tai toisinaan vain ihmettelee. Toiset ostajat selvästi tiesivät mitä haluavat kun taas toisia voisin verrata itseeni kameli markkinoilla. Oli seurueita Japanista ja Kiinasta, Australiasta ja Jenkeistä. Suurin osa hevosista kuitenkin myydään Hong Kongiin tai Singaporeen.
Ostajien odottelua jatkui lounaan ajan aina kello viiteen saakka, jolloin hevoset saivat iltapalansa ja lepohetken ennen seuraavan päivän tuijotteluja.
Lounaaksi syötiin sämpylöitä tai wrappejä joita autoin catering tätiä tekemään ja illalliseksi salaatteja ja lihaa milloin mitenkin. Suurin osa porukasta tekee myyntejä työkseen, eli matkustaa myynnistä myyntiin hyvällä palkalla ja ilmaisilla asumuksilla. Toiset eivät edes ratsasta vaan taluttavat ja puunaavat heppoja viikosta toiseen. Pystyy vaan.

Keskiviikkona ja torstaina alettiin vihdoin tositoimiin ja kauppaaminen alkoi. Hevosille läntättiin numerot takapuoliin ja ne talutettiin myyntirinkiin jossa huutokauppa systeemillä ostajat kilpailivat omista suosikeistaan. Kahden päivän aikana jokainen talli yritti päästä eroon hevosistaan mahdollisimman hyvillä hinnoilla. Ringin ulkopuolella saattoi kuulla helpottuneita huokauksia kun omiatajat saivat tarpeeksi rahaa laskujen maksamiseen, aivan kuten surullisia naamoja velkaantumisen merkiksi. Ei ole helppo bisnes ollenkaan. Tänä vuonna ei ilmeisesti ollut yhtään niin paljon onnea kuin viime vuonna, sillä kolmasosa hevosista palasi takaisin kotiin treenattavaksi. Tämän seurauksena pääsin itsekkin mukaan laukkahevosten treeni aamuihin ja voi että miten voikaan olla niin hauskaa laukata ympäri rataa ennen auringon nousua. Taisin rakastua pahasti tähän uuteen lajiin jossa vauhtia ei ainakaan puutu!

Itselleni koko viikko avasi maailmaa taas hiukan enemmän. Sain olla valokuvaajan roolissa ja autoin aina missä tarvittiin. Uusia tuttavuuksia ja paljon vinkkejä tulevaisuuteen, myös muutama työ tarjous ja monta monta asiaa pohdittavaksi. Nyt kun pieni vihreäkin on saapunut takaisin matkaltaan, on minunkin helppo kulkea minne ikinä haluan. Sali ja lenkit pitävät mielen kurissa sillä nyt jos joskus on monta päätöstä tehtävänä.

You can't put a limit on anything. The more you dream, the farther you get.

2016-11-10T16:04:00.001-08:00

Aamulla luin jutun jossa 27-vuotias nainen todettiin ensimmäiseksi kaikissa maissa vierailleeksi naiseksi. Mahdotonta se ei siis ole. Tämän luettuani motivaationi maailman matkoja kohtaan kasvoi ainakin kolmin kertaiseksi ja unelmani toteutuminen alkoi näyttää erittäin todelliselta. En sano että pyrin tuohon tulokseen nyt heti äkkiä, mutta tahdon vain ilmoittaa aikeistani. Ehkä ratsastavalle valokuvaajalle löytyy töitä muualtakin kuin Arabi Emiraateista tai Uudesta Seelannista. Luulen ettei unelmillani ole ollut rajoja koskaan, kiitos äidille joka antaa minun ruokkia näitä ajatuksia.

Nyt tähän päivään. Pakkausta, pesemistä, ratsastusta, salia, lenkkiä ja lisää pakkausta. Sitä kaikkea tämä viikko on pitänyt sisällään. Kisoja ja harjoitus kisoja, vähän estetreeniä ja edelleen ontuva lempiheppa. Pyykinpesua ja loimien kuivatusta, hellettä ja ukkoskuuroja. Tähän mennessä varmasti yksi monipuolusimmista viikoistani tällä puolella palloa. Ja tekemistä riittää vielä silloinkin kun luulisi ettei mitään enää ole tehtävä listalla. No eipä onneksi tunnu missään, sillä salitreenit ja lenkit pitävät huolta mielenterveydestäni ja hevoset muistuttavat, miksi ylipäänsä olen täällä.
Tänään ja huomenna pakkaamme 33 hevosta rekkoihin ja suuntaamme Karakaan hevoskauppoihin. Kaikki 2-vuotiaat ready to runit myydään Kiinaan ja Japaniin (toki myös ihan omaan maahan ) aloittamaan oikeaa uraa laukkahevosina. Seuraavan viikon ajan pukeudumme unovormuihin, talutamme hevosia ympäri aluetta, putsaamme ja puunaamme minkä ehdimme ja toivomme vain että kaikki menevät kaupaksi. Pääsen samalla myös virallisen valokuvaajan rooliin sekä kahvila apulaiseksi ja tietenkin tallivastaavaksi ja mitähän vielä muuta. Odotan jo innolla koko tapahtumaa ja muutenkin seuraavia viikkoja ja viikonloppuja. Kilpailukausi on puhkeamassa kukkaan ja jokaisessa showssa tapahtuu. Omat heppani harmikseni eivät vielä kisaamaan kykene, mutta toivottavasti pian. Kesä alkaa pikkuhiljaa olemaan täällä, hassua sillä kaippojen hyllyt alkavat samalla notkua joulukoristeita ja kaikenmaailman jouluruokia. Saa muuten nähdä vietänkö jouluaattoni surffilaudan vai hevosen päällä!
Sillä välin kun me olemme hevoskaupoissa, estehevoset saavat lomailla laitumilla ja ottaa iisisti ennen seuraavia kisakuukausia.

Mielenkiintoa ei tästä bisneksestä puutu. Olenkin enemmän kuin onnellinen oppiessani joka päivä jotain uutta mielenkiintoista näistä eläimistä.
Jos on intohimoa ja rakkautta mitä tahansa kohtaan, on mahdollista päästä pitkälle. On se sitten mikä tahansa laji tai ala tässä elämässä.

Ylemmissä kuvissa Richie ja Bart. Rich'n'Unhitched on entinen laukkaheppa johon rakastuin tämän viikon aikana vielä enemmän. Lomailun jälkeen se alkaa pikkuhiljaa löytämään oman moottorinsa niin.kuskin ei enää tarvitse kauheasti potkia. Bart on edelleen laidunlomalla kaviopaiseen vuoksi, mutta toivottavasti pääsee pian takaisin arkeen. Alempana kuvaa Browns hilliltä jossa käymme treenaamassa heppoja kerran viikossa. Loppumatyomat vihreät nummet joita saa laukata niin kovaa kuin hevosista lähtee. Vanhat kisaajat pääsevat takaisin elementtiinsä ja kuskit saavat mainiot käsitreenit alkumatkan jarrutteluista. Noissa maisemissa saattaa nähdä jokusen Hobbitinkin naamioituneena Jockey pukuihin.

In love

2016-10-25T17:20:00.000-07:00

Tämän tekstin kirjoittaminen on tähän mennessä vaatinut kolme kuppia kahvia ja monta pois pyyhittyä riviä epämääräistä tekstiä. Ei siksi, ettenkö tiedä mitä kirjoittaisin, vaan siksi etten yksinkertaisesti osaa muotoilla lauseitani oikein.
Cambridge ei eroa yhtään mistään muusta tämän maan kyläsestä, niittyjä ja lampaita. Mummoja ja vaareja. Vaaleanpunaisia puita ja paljon matalia rakennuksia. Mutta, yksi asia osui ja upposi, nimittäin hevoset. Katukivetyksissä hevoskuvioita, hevospatsaita ja hevoshevosia aivan joka puolella. Laukkahevosia, estehevosia, puskahevosia ja ponihevosia. Jockey Clubi jossa vietämme iltoja iltojen perään ja ihmisiä jotka puhuvat vain hevosista. Kulttuuri on aivan toinen kuin Suomessa ja Abu Dhabissa tai missä tahansa muualla. Kaikki tuntuvat suhtautuvan asioihin iisisti ilman turhaa stressiä eikä turhia sääntöjä ole keksitty pilaamaan kenenkään päivää.

Talli jossa työskentelen eroaa entisistä työpaikoistani vain hevosten kaliiperin ja työtuntejen verran. Asukkaita tallilla on tällä hetkellä laskujeni mukaan 48 joista vain 7 on minun vastuullani ja vain nuo 7 hyppäävät esteitä. Loput laukkaavat kilpaa. Laukkaurheiluun en toistaiseksi ole liian paljon hurahtanut mutta lupasin lähteä treenaamaan noita kaistapäitä joku aamu ihan vain kokemuksen vuoksi. Ajanottoihin Breeze Upseihin pääsin mukaan taluttamaan oripoikia ja parin viikon päästä katsotaan paljonko rahaa kenestäkin pyydetään. Tv.stä tulee laukkaurheilua ja koko kylä puhuu laukkaurheilusa kuin viimeistä päivää. Toisaalta taidan olla itsekkin pieni osa tätä lajia, sillä 5 vastuu hevosistani laukkasivat kilpaa 2-4 vuotiaina ja vasta 5 vuotiaina siirtyivät esteratsuiksi. Mukavaahan se on ratsastella hyvällä moottorilla. Sain heti kättelyyn oman hevosenkin. 6-vuotias Bart, joka ei vielä paljon osaa mutta kovasti yrittää. En tiedä milloin korkkaamme ensimmäiset kilpailumme mutta tulevaisuus tuon ruunan kanssa saattaa olla hyvinkin kirkas.

Kokemuksia kokemusten perään, se on viimeisten vuosien motto. Eilen laukkasimme kiitoa niityillä jahdaten lampaita ja tänään päädyin kaatosateeseen treenaamaan isoa kimoa. Päivät täyttyvät monenlaisista hetkistä ja iso osa minusta on jo kotona. Kunhan ystäväni Virpi saapuu uljaalla Corsallani, aloitan nyrkkeilyn Hamiltonissa. Juoksen ainakin joka toinen päivä ja ratsastan joka aamu. Viikonloput vietämme kisareissuilla ja viikolla yritämme saada aikaan kaikkea hyödyllistä. Kaikki hevoset täällä voivat hyvin ja niistä huolehditaan erittäin hyvin. Eläimet ovat suuressa arvossa muutenkin ja koko kulttuuri tuntuu olevan kovin eläinystävällinen. Yhtenä päivänä lakkasin 40 laukkahevosen kaviot ja toisena letitin 7 hevosen harjat. Seuraavaksi ratsasimme naapurin luokse hyppäämään ja illalla teimme hyvää ruokaa. Huoletonta karhun elämää, sitä tämä todellakin on. Kaiken lisäksi saan kahvini mustana ja vahvana jokaisena aamuna ja punaviinikin on vallan mainiota. Täällä on kaikki top-jutut mistä pidän. Hevoset, vuoret, meri, kahvi, punaviini ja suklaa. Mitään ei puutu.

Olen onnellinen. Se on kai oikeasti ainoa asia jonka haluan kaikille kertoa. Viihdyn täällä enkä aio täältä lähteä ainakaan lähitulevaisuudessa. Saatan katsella mahtavaa tähtitaivasta ja tiedostaa olevani elossa. Saan tehdä juuri sitä mitä haluan ja teen juuri niin kuin itse olen tekemiseni suunnittellut. Voin olla kiitollinen vanhemmilleni ja voin olla kiitollinen itselleni, sillä itse olen tämänkin homman järjestänyt.

Everything is possible

2016-10-08T21:33:00.000-07:00

Taivaalta voi pudota 200km tuntinopeudella ja nauraa sydämensä pohjasta. Lentojen välillä voi maata rannalla Gold Coastilla ja matkaan voi hurahtaa kolmekymmentäneljä tuntia. Aamulla voi herätä omasta autosta ja olla onnellinen. Pieni vihreä voi kuljettaa ympäri Uutta Seelantia ja viedä kuskinsa uuteen seikkailuun. On mahdollista tietää mitä tekee vaikkei oikesti olisi aavistustakaan ja on myös mahdollista muuttaa toiselle puolelle maailmaa jos haluaa.
Äiti sanoi että voin tehdä mitä haluan joten kirjoitin CVni loppuun olevani Globetrotter without limits. Sainkin monta työpaikka tarjousta heti samalla viikolla ja täällä sitä nyt ollaan toisella puolella maailmaa, en vaihtaisi sekuntiakaan enkä myöskään aio uudelleen kirjoittaa CVtäni.

"Every sixty seconds you spend upset is a minute of happiness you'll never get back"

En ole aina ihan varma riittääkö kaikkien huumorintaju kun kerron tapahtumista jotka koskevat omia valintojani. Maailmaa ympäri kiertäessä ehtii eteen tulla monta valintaa ja monta aivotusta jotka tekevät tiestäni erittäin mutkittelevan. Tämä vuosi alkoi Abu Dhabissa ja jatkui surffaten Balilla, lensin Suomeen ratsastamaan ja takaisin Uuteen Seelantiin Abu Dhabin kautta. Olisinkohan kymmenen vuotta sitten uskonut asuvani nyt oikeasti maailman toisella puolella sanoen tätä paikkaa kodiksi? "Pystyy vaan" kuuluu lentävä lausahdus kun auton kauppapaperit oli allekirjoitettu ja matka kohti unelmia alkoi. Tuo sama lausahdus seuraa minua kaikkialle ja tekee arjesta mielenkiintoisemman. Pystyy vaan jos haluaa, ei se niin vaikeaa ole.
Voisin kirjoittaa monta tarinaa viimeisen kuukauden tapahtumista ja laittaa kauniita kuvia auringonlaskuista ja rannoista joita ennen töideni alkua ehdimme exploorata ystäväni kanssa, voisin myös kertoa täydellisistä camping paikoista ja punaviinitarjoilusta pikkuisessa auto kodissa, mutta taidan nyt vain kertoa että kaikki tuo on aivan täysin mahdollista kenelle tahansa joka vain lähtee tekemään. Vaikeampaa on pysähtyä kun kerran pääsee alkuun.

Nyt asun maassa jossa kaikki on vain sweet as ja elämä rullaa lampaiden ja luonnon tahtiin, Täällä ei turhista säännöistä murehdita ja piirakat maistuvat niin amulla kuin illalla. Täällä on hyvää viiniä ja kauniita hevosia, aina vaan vaihtuvat maisemat ja paljon koettavaa. Tallin hevoset laukkaavat kilpaa isoilla radoilla tai hyppäävät korkeita esteitä mahtavalla loikalla. Aamulla voin kävellä tallikäytävää pitkin ja kuunnella tyytyväisten heppojen hörinää ennen kuin aloitan päivän työt.

"If you want to buy a piece of heaven, you have to make New Zealand your home"