Kalakerho Siloneula

Järvipilkillä near Sundsberg 21.1.2012

2012-01-23T11:07:00.000-08:00

Sundsberg - onnellinen kylä. Siellä on ihmisen hyvä asua - tiiviisti, mutta väljästi herran kukkarossa pastellisten seinien kaikuessa lasten leikeistä. Vieri vieressä suurista neliöistään nauttivat seesteiset ja onnelliset sielut jotka ovat vihdoinkin löytäneet hakemansa. Samankaltaiset, kuten talonsa, lähekkäin nauttien toistensa rauhoittavasta seurasta grillaten ja nauraen elämälle joka toi heidät yhteen paikassa jonka täytyy olla Jumalan aikaan saannosta.

Herran kukkaro

Tero 47-vuotias talousalan ammattilainen parkkeeraa tilavan autonsa rauhoittavan vihreän talonsa pihakivetykselle ja Tarja 37-vuotias hallinnon assistentti avaa oven 7 vuotiaalle Riolle ja 15-vuotiaalle Josefinalle. Perhe on tulossa kaupoilta, ihan tuosta vierestä. Vartin ajomatkan päästä löytyy kaikki. Tämä kaikki on ihan near Sundsberg.

Iso-Omena, siellä Tarja voisi viettää vaikka koko päivän. Kaikki saman katon alla. Ajattele nyt kirjastokin, eikä mene edes omista verorahoista. Avarilla käytävillä kävellessä ja ikkuna ostoksia (no myönnetään - tokihan sieltä aina jotain kivaa mukaan tarttuu, mutta haittako se?) tehdessään voi joskus tavata tuttuja Sundsbergista. Silloin isketään silmää ja hymyillään sisäänpäin. Nämä muut asuvat vain near Sundsberg. Samalla kun Tarja viettää laatuaikaa istuu Rio kellarikerroksessa ajamassa kauko-ohjattavilla autoilla ja Tero olutbaarissa maistelemassa herkullisia tuontioluita, sitä ihanaa vaalean sameaa belgialaistä vehnää - ainahan sitä voi muutaman ottaa, Tarjalla kuitenkin kestää.

Entäs sitten Josefiina, tiedättehän nuo teini-ikäiset tytöt. Eivät ne suostu viikonloppuisin liikkumaan muun perheen kanssa mihinkään. Tulomatkalla Tero heitti tytön toiseen kauppakeskukseen viettämään aikaa kavereidensa kanssa. Teroa tämä ei haittaa, mitä on vartti pari tässä todellissuudessa. Mitä aikä edes on? Sundbergilaisilla sitä viikonloppuisin riittää. Ei silloin katsota kelloon, se pilaisi nautinnon.

Kotimatkalla piipahdetaan IKEA:ssa ihan vain katselemassa. Tero syö lautasellisen lihapullia - eihän se mitään oikeaa ruokaa ole, mutta nälkä ei katso kuntarajoja. Sundsbergissakin on syötävä. Kotona voidaan sitten herkutella - Riolle ja Josefiinalle kunnon hampurilaiset, kokolihapihveillä ja illalla lasten istuessa yläkerrassa tietokoneillanssa syödään Tarjan kanssa rauhassa pitkään haudutettua lampaankaretta ja kermaperunoita. Tämä ihanuus huuhdellaan alas laadukkaala ranskalaiselle punaviinillä, jossa on vielä kunnon korkkinen korkki. Muu olisi keinotekoista - teeskentelyä. Ehkä sitä sen jälkeen vielä ehtii - tiedäthän, Sundsberissä on aina tilaa uusille lapsille.

Tero ja Tarja nukahtavat sylikkäin uupuneina ja valmiina uuteen aamuun. Täällä, Espoon kuntarajan vieressä ja Helsingin mahtavien palveluiden ja tapahtumien läheisyydessä asuu onni. Kaikki mitä tarvitaan on tässä - tai ainakin near Sundsberg.

Ja sitten pilkille...

Tunnustettava se vihdoinkin on, ei minusta koskaan tule Sundsbergilaista. Elintaso ei riitä, eikä varsinkaan henkinen kapasiteetti. Useamman vuoden ajan olemme Vitträskin reissuilla ihailleet ja kaihonneet keskelle peltoa, mutta kuten ennenkin niin myös nyt jouduimme tyytymään vain pilkkireissuun near Sundsberg.

Vuoden ekassa pilkkireissua on aina erityinen hohto

Talvi on vihdoin tullut myös Etelä-Suomeen ja niin on lumikin. Olimme suunnitelleet reissua jo edellisviikonlopulle, mutta aikataulut vesittivät haaveet. Silloin olisi vielä ollut liki kirkkaat jäät, mutta autossa tiesimme jo mitä jäällä nyt oli odotettavissa. Liki 40 lunta ja sohjoa syö vääjäämättä kilometrejä, eikä kahlaaminen sen puoleen juuri mielialojakaan nosta. Toisaalta vuoden ekalla reissulla into on yleensä niin piikissä, että edes metrin lumivalli ei saisi mieltä mykkyrälle.

Olimme suunnitelleet Nuuksion lampireissua ja kukkokaloja, mutta lopulta laskimme viikolla sataneen uuden lumen arvatenkin sulkeneen lampien ahventen suut. Valitsimme avausreissulle kohteeksi tutun ja aina yhtä haastavan Vitträskin. Päättelimme vahvan oletuksen johdattelemana järven syvyyden ja kirkkauden lieventävän vastasataneen lumen negatiivisia vaikutuksia kalan syöntiin. Ja aina kun puhutaan Vitträskistä piirtyy Jukan ja Mitrin verkkokalvoille kuvia parin talven takaiselta reissulta. Haaveet pitävät intoa yllä ja siksi tasurien koukut kiilsivät ehkä tavallistakin kirkkaampina.

Eteenpäin mars!

Ensimmäiset askeleet, ensimmäinen kairan pyöräytys ja se ihana ääni, joka syntyy terän leikatessa teräsjäätä, ensimmäinen vilkaisu ympärille - saako joku muu jo kalaa. Lapsen into - sitä on joka kerta vuoden ensimmäinen pilkkireissu pullollaan. Tänä vuonna ensimmäinen reikä ei antanut kalaa, eikä toinen eikä kolmas. Myös Jukka ja Mitri pilkkivät nollaa, joten suuntasimme eteenpäin. Keskimatalikolle. Ensimmäiset yksittäiset kalat avasivat vuoden saldon, mutta kokoa ei todellakaan löytynyt.

Tasuri ei ole pelkästään ison kalan pilkki ja huvittavaa on kuinka pieni ahven lopulta ottaa isompaankin tasuriin. Eikä vaan väri- vaan uhmakkaan raivokkaasti myös suoraan etukoukkuun. Kiertelimme järven keskiosia osumatta kunnon kaloihin ja pian kauniit puheet toveruudesta ja ystävyydestä unohtuivat. Juttuseura on pahasti yliarvostettua varsinkin vuoden ekoilla pilkkireissuilla silloin kun kaveri pilkkii aivan väärässä paikassa. Hajaannuimme, kuten ilmeisesti kalatkin olivat tehneet. Itselle osui yksittäisiä pikkukaloja maksimissaan pari per reikä. Tapsipilkinnän aloittaminen olisi luultavasti tarjonnut reippaasti määrää, mutta jostain syystä vesistön koko korreiloi omalta kohdaltani usein tavoiteltavan kalan koon kanssa.

Tunni vaeltelun jälkeen kohtasimme ja vertailimme saaliskokemuksia. Laihoja ja kevyitä olivat kalat ja kalatarinat kotiinvietäviksi ja kun kellokin oli vasta puoli yksi päätimme yhdessä tuumin lähteä uusille metsästysmaille. Miksiköhän sitä tulee usein pilkittyä vain samojen järvien samoilla rinteillä? Kokeileva löytää ja kuten Jukka usein meille toitottaa ei yhden kahden kalan reikää kannata jäädä pilkkimään. Lopputulemassa yksittäiset pikkukalat ovat täysin merkityksettömiä loppusaaliiseen nähden. Etsivä löytää ja lopulta 10minuuttia oikeassa paikassa antaa enemmän kalaa kuin 10 tuntia vähän sinnepäin paikassa.

Kävely kannatti ja lopulta torsoreissusta kehkeytyi viimeisen tunnin aikana vähintäänkin kohtuullinen. Toki jos saadut kalat olisi tullut ekan tunnin aikana voisi fiilis olla toinen, mutta hyvä näin. Pilkkimme parin sadan metrin välein toisistamme ja seuratessa toisten liikkeitä kävi selväksi, että jokainen sai ainakin jotain. Omalta osaltani luukut tarjosivat liki samaa kuin alkupäivänäkin, mitä nyt kaloje tuli aivan hitusen enemmän jo koko oli pikkuriikkisen suurempaa. Kuitenkin yksi vahinko pelasti paljon.

Yksi isompi erehtyi tasurini kimppuun. Heti nostossa tunsi, että nyt siiman päässä olisi hitusen isompi kala. Kuitenkin yli 10 metrin syvyys ja 0.16 monosiima antavat sen verran joustoa, että vasta parimetriä ennen luukkua tajusin kalan olevan omalla kategoriallani "isomus". Siima meni suoraan sivulla ja luukun alla jouduin jopa pari kertaa hiukan kääntämään kalaa, jotta se suostui taipumaan oikeaan asentoon. Uusi pilkkienkka parani 400:n grammaan ja tuntui mukavalta.

Vahinko-osuma?

400g

Kun uusia isomuksia ei hetkeen kuulunut ja samalla etäämpänä Jukka teki jonkunlaisia kevätjuhlaliikkeitä ja liikkui muutenkin normaalia vikkelämpään päätin käydä katsomassa mitä veljelle kuului. Kaloja oli noussut kohtuu reippaasti pari 200:stakin mahtui mukaan. Kun myös Mitrin saalispussi oli kasvanut ja iltapäivä alkoi kääntyä kohti iltaa oli aika istahtaa ja paketoida vuoden ensimmäinen kalareissu.

Kaikki meni kutakuinkin normaalisti. Rähmin yhden tasurin avantoon, kynsikkäät kastuivat ekalla reiällä ja koukut olivat jatkuvasti kiinni joku jakkarassa tai haalarissa. Innoissani unohdin syödä ja muutenkin aika meni liian nopeasti - asuisimpa Sundsbergissa.

Yhteensä kolmeen Pekkaan 4,5kg ahventa oli kuitenkin sitä mitä reissulta etukäteen odotti.. Toki haaveissa, toivottavasti joskus toteutuvissa sellaisissa, aurinko paistaa, jää on kevyt kulkea ja kairata, kalat ovat suuria ja niitä on paljon. Nyt Vitträskin kuuluisat pannukalat piilottevat kuitenkin vielä jossain. Mutta kenties vielä joskus, ehkä jo ensi reissulla räjähtää. Pannuahventa near Sundsberg!

Tuulta ja tuiverrusta 4.12.2011

2011-12-25T12:09:00.000-08:00

Nuha, yskä, pikkuisen lämpöä, kuumetta, korvatulehdus, enterovirus, keuhkokuume, mykoplasma, puhjennut korva ja lämmintä mehua, pamol-f, nenäsumute, burana, zithromax, antibiootteja, korvatippoja - kuusi viikkoa putkeen niin, että kotona joku oli kokoajan kipeänä. Syö intoa kaikkeen, rajoittaa, säälittää ja ennenkaikkea ärsyttää, mutta kuten lasten sairastelut aina päättyy lopulta yllättäen, alkaakseen ehkä taas pian uudelleen.

Eli loppusyksystä ei siis paljoa ole kalasteltu vaikkei niitä kalasteluja ajatuksen tasolla kovin kauas piiloon näytä pääsevänkään. Kuinka sairasta se sitten on jos toisen potiessa keuhkokuumetta sylissä voi ajatus harhautua veden alle, taimenrannoille, jokivarteen - terapiaan. Yksi reissu kuitenkin tehtiin sateessa ja myrskyssä.

Meri on mahtava, vaikka kova tuuli ja komeat mainingit vaikeuttivat kalastusta ja veden pinta oli niin korkealla, että kalastus piti aloittaa rantapuiden alta. Ei tullut kalaa - taimenta. Oliko yllätys? Silti reissu oli taas muistutus siitä, kuinka paljon kalareissuja rakastaa ja miksi keli ei koskaan voi tehdä reissua mahdottomaksi. Seuraakaan ei sovi väheksyä. Oikeastaan siinä on se juju. Vaakasuora vesisadekin on helvetin kivaa, mutta piristäähän sekin kun kuulostelee tulevan isän fiiliksiä.

Viikko reissun jälkeen Mitristä tuli uuden pienen tyttövauvan isä. En pidä saalis vertauksista. Lapsen syntymä on jotain niin spesiaalia, että kirjoittamalla ja kuvailemalla sen saa helposti kuulostamaan joko lattealta tai kornilta. Muuttuuko arvot ja ajatusmaailma lapsen synnyttyä? Ainakin se tuo eloon lisää syvyyttä ja laajentaa tunteiden kirjoa. Ikävää siinä on kai jonkunlainen jatkuva huoli, joka istuu ainakin omalla olkapäällääni halusin tai en. Onkohan tämä kuitenkaan ihan tavallinen korvatulehdus? Miksi en voi auttaa, vaikka toista sattuu?

Huolen ja jonkinlaisen laajennetun vastuun kääntöpuoli heilauttaa mittarin kuitenkin aivan toiselle asteikolle. Kaipuu ja välittäminen, joka ei todellakaan ole yksipuolista. On ihanaa välittää, mutta jokainen on kai sen verran itsekäs, että voi myöntää ettei välitettävänkään olo ei ole hassumpaa. Myös perspektiivi omaan elämään ja siihen tapaan elää lapsuutta joka on itselle tuttu muuttuu. Väistämättä lapsista peilaa myös itseään ja tätä kautta jollain kierolla tavalla alkaa arvostaa omia vanhempiaan vielä entistäkin enemmän. Millä keinoin itsestä on kehittynyt tällä tavoin ajatteleva olento - elämisen malli, ympäristö, kanssa eläjät ja raaka tsägä?

Aliarvioida ei sovi myöskään sitä onnea, kun tajuaa olevansa samanlainen höperö kuin kaikki muutkin vanhemmat. Kun huomaa vilpittömästi riemuitsevansa kun näkee pienen ihmisen hymyilevän tietoisesti ensimmäisen kerran tai kun tajuaa liki itkevänsä kolmevuotiaan laulaessa päiväkodin pikkujouluissa. Kyllähän sitä on aina toisten onnea arvostanut ja osannut siitä iloitakin, mutta kun on itse jatkuvasti niin lähellä ja kiinni - riippuvainenkin puolin ja toisin sen höperöyden ihanuuden vasta tajuaa.

Ja vaikka kuinka kokee jakavansa laadukasta elämän ohjetta ja luotsaavansa omien lastensa polkua eteenpäin on huimaavan riemukasta tajuta se, että jo hyvinkin pieni ihminen poimii näistä ehdottoman tärkeiksi ajatelluista teeseistä ne itselleen sopivimmat ja muovaa niistä muista tempperamenttinsa ja persoonansa raameihin sopivat.

Mitrille ja Maaretille voi sanoa vain isosti onnea! Iloa ei tähän maailmaan mahdu liikaa eikä muuten myöskään asiallisia ja elämään oikealla asenteella suhtautuvia vanhempia. Harhapolku. Kalastus on yksi asia, joka pysyy kaikkien muutosten keskellä. Kelit toki voisivat muuttua vähän nopeammin, sillä nykyiset Atlantilta toinen toisen perään kaatuvat matalapaineet ja myrskyt eivät juuri edistä jäiden tuloa. Vaikka keli on vain tekosyy. Jukka sai pukilta taimenlusikoita ja omassa paketissani oli kiehtova DVD: Four seasons of Carp fishing. Osan kolme nimi oli Winter.

Marraskuussako madetta

2011-11-24T11:19:00.001-08:00

Meille mateen kalastus on aina merkinnyt automaattisesti helmikuista helvetin kylmää pimeää pilkintää. Vain kuun sirppi ja otsalamput ovat valaisseet tätä mystisen hienoa lajia. Itselläni tosin kesti legendaariset puoli vuosikymmentä ja yli 100K haran nykytystä ennen kuin sain nostettua tuon herkkukalan jäälle. Nyt fongauksen innoittamana ollaan saatu kuitenkin lehdistä ja fisubookista lukea, kuinka madetta voi aika helposti saada myös muulloin, kuin tuona helmikuun kutuviikkoina. Eikä reppuun tarvitse pakata puukeppiä, köyttä ja 8-koukkuista haraa. Teemu oli jo viikolla käynyt todistamassa marrasmateen nappaamisen madolla, kun opetti kymmenelle pienemmälle innokkaalle kalahatulle tätä maailman parasta ja kehittävintä harrastusta.

Tuttuja reittejä uusiin kokemuksiin.

Jukan kanssa lähdettiin ottamaan selvää tästä uudesta kalastusmuodosta pienen pakkasyön jälkeen. Oli virkistävää nähdä kuinka auringonsäteet heijastelivat jo hieman valkeasta peltomaisemasta meidän urbaanin kotijoen ympärillä. Samalla muistoon tuli ne lukuisat kerrat kun mestoilta on nuorempana yrittänyt perholla ja pakillisella uistimia saada napattua edes sen yhden koskien harvoista syömään saaneista istarikirreistä. Ehkä se oli kuitenkin hyvä koulu oppia malttamaan kalastamaan saaliitta tunteja, tunteja ja tunteja. Tätä taitoa tarvittu ja tarvitaan vielä myöhemminkin.

Aina pitää olla myös perusonki mukana.

Sidoimme pikkupakkasessa Jukan kanssa virveleihin normaalit siikasetit, ja heitimme matoklimpit uimaan. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun vapani näytteli jo tärpin merkkejä. Särkihän sieltä tuli, ja vielä aika iso sellainen. Jukka viritteli yhden vavan hälyttimen avulla pyytämään vähän kauemmaksi, mutta ainoastaan samanlaiset särjet olivat kiinnostuneita madoistamme. Laitoimme pian yhden isoimmista särjistä lihoiksi, ja vaihdoimme matojen tilalle jotain ruokaisempaa. Vaikutus olikin suuri. Vapamme saivat olla kerrankin rauhassa. Pienen odottelun, parin kalajutun ja muutaman termarillisen jälkeen Jukan kalanpalassa kävi kuitenkin kovaa tärppimistä. Jukka malttoi odottaa hieman, ja lähti kelaamaan varmaa madetta ylös. Varma made oli kuitenkin hylännyt syötin ennen tarttumistaan. Mikään muuhan kala se ei voinut olla?

Särkikeittoa?

Hetken maltoimme vielä odotella seuraavaa tärppiä, mutta sitä ei ainakaan tällä kertaa enää kulunut. Ihan hauskaa on aina kuitenkin kokeilla uusia kalastustapoja, varsinkin jos ei tarvitse matkustaa lähimestoja kauemmaksi. Varmaa on, että madetta tullaan yrittämään muulloinkin vielä näin syksyaikaan. Ehkä hieman eri paikasta. Miksei voisi tulla maratonissakin?

Suurahven ongella 6.11.- ja ideana oli mikä?

2011-11-08T01:27:00.000-08:00

Syksy saa ja eletään jo marraskuuta, puut ovat lehdettömiä ja kalakalenterissa lukee normaalisti meritaimenen nollapyyntiä. Nyt kuitenkin kipaistiin pari tuntia lammelle, josta toivoimme löytävämme hitusen kookkaampia ahvenia. Pari vuotta takaperin kun kartoiteltiin Vantaan pienvesiä antoi paikka ihan komean kyrmyniskan, joten täysin perusteeton ei oletus lammen kalakannasta mielesämme ollut. Viime vuonna tämäkin lätäkkö oli jäässä jo marraskuun puolella, mutta nyt ilma on pysynyt niin lämpimänä, että tulevat pilkkireissut tuntuvat kovinkin kaukaisilta harhakuvilta.

Ja kalaahan ei siis tullut jos ei Laurin onkeen osunutta 100 grammaista, omaa kukkokalaani ja Jukan herkällä kelaongella taidokkaasti koukutettuja kahta minisärkeä lasketa. Lopulta reissusta jäi muutenkin hiukan väljähtänyt maku - pari tuntia ongintaa tuntui liikaa pintaraapaisulta. Ehkä syksyn mittaan vielä eksytään vaikka joenrantaan ennen sitä jokavuotista nolla reissua Stadin eteläkärkeen.

Kaksi suurkalastajaa ja Lauri

Suurahven lammen mallioppilas

Jumalattomasti perattavaa - Kemiö 2011

2011-10-12T05:49:00.000-07:00

41 päivää käymättä kertaakaan kalassa, lyhyt aamurykäisy ilman järjellistä suunnitelmaa ennen Mitrin muuttoa ja lopulta lokakuun toisena perjantaina ylikuumana käyvä kalastajan mieli seisoi Siltamäessä odottelemassa kyytiä kohti perinteistä syysreissua. Aikanaan paikka valikoitui tuurilla ja ensimmäisten vuosien haukikalastus on taittunut lopulta siihen, ettei matkaan pakata kuin jigikamat. Kemiön ahvenet ja kuhat saivat taas seuraa.

Perjantai 7.10

Jostain syystä reissut ovat tosiaan olleet harvassa ja edellisen rapon jälkeen vavan varressa ovat Siloneulasta viihtyneet pariin otteesseen vain Jukka ja Mitri. Toista suurkarppia ei tullut ja kuulemma stadilainen rantakuhastelu on kovinkin nähtyä puuhaa. Jukka päivitti onkikamoja ja ensikevääseen on hyvä iskeä kevyen koho-onki- ja järeän karppivavan kanssa ja toki istuimme yhden kuvan kauniin aamun parituntisen niitä testatessa siemaillen kahvia ja ihmetellen kehä 3:sen ja vihdintien huminan yli nousevaa laulujoutsenten syyshuutoa. Polte ennen Kemiötä oli näin aivan tautinen ja viimeinen viikko tuunattiin kamoja kondikseen ja hankittiin lähihalpamarketista vertikaalijigit matkaan ihan vain varmuuden vuoksi.

Autossa ei tarvinnut paljon jutunaiheita miettiä. Kasvavan lapsen elämälle tukevan turvan tarjoavat arjen ruutinit jotka toistuvat tasaisen tappavasti päivästä toiseen. Kun on varmuus niistä raameista joiden sisäpuolella voi huoletta rymytä ja soveltaa oppii luottamaan itseensä ja kokeilemaan. Ehkä tämä pätee myös meihin ja reissuihimme - pysähdykset, heräämiset, ruoat ja ennenkaikkea vuodesta toiseen paikalla polkevat turinat aiheuttavat jo epäuskoisia hörähdyksiä ja tiedostettua painetta lauantailihapulliin ja omenapiirakkaan.

Kuten aina keltainen lokakuu saatteli viimeisiä kilometrejä kohti Elmdalia ja Rankkua edellisyönä riehuneen tuulen yhä painaessa puiden latvoja kohti koillista reilusti yli kymmen metrin sekuntinopeudella. Olimme optimistisia, sillä uskoimme Ragnarin kommentit kalan tulosta, sekä toivoimme myrskyn jättävän jälkeensä ennenkokemattoman syötipurskeen. Olimme perillä ennätyksellisesti jo neljältä ja kuten viimevuonnakin mökki-isännän myyntitaidoilla päivitimme vuokra veneen kokoa hitusen suuremmaksi.

Lopulta istuimme uljaassa alumiiniohjuksessa, jonka varustukseen kuuluva ikiaikainen kaiku tulisi viikonlopun aikana osoittautumaan todella mukavaksi apuvälineeksi. Liisimme pitkin meren pintaa suojan puolella sen samaisen kallion alle jossa olimme edellisreissumme loppumetreillä yhyttäneet mahtavan ahvenparven. Tuntui yksinkertaisen hienolta kun ensimmäiset jigit löysivät pohjan ja ehkä vieläkin upeammalta kun heti ensi heitoilla myös ahvenet ilmoittautuivat mukaan viikonlopun viettoon.

Kalassa sateenkaaren päässä

Tummat pilvet lounaassa enteilivät sadetta, mutta lokakuinen ilta-aurinko värjäsi ympäristön keltaiseen ja murheet unohtuivat. Ahventa nousi ja hymy oli herkässä. Pian keltainen vaihtui harmaaksi, tuuli yltyi myrskyksi, vettä vihmoi ja lopulta taivas repesi järjettömäksi raekuuroksi.
Kutakuinkin samaan aikaan syönti loppui, ankuri ei enää pitänyt ja erätukun vanhan haalarin vetoketjut antoivat periksi - enää ei hymyilyttänyt yhtä aurinkoisesti. Lopulta lyhyt iltasessio päättyi sateenkaareen ja violetin eri sävyjen teatraaliseen leikkiin ja kiireiseen mökille paluuseen. Suomi aloitti ajatuksen tasolla kaukaisessa stadissa futismittelön Ruotsia vastaan ja 2/3:aa venekunnasta huolehti ettei viisitoista yli seitsemästä lipsuttu.

Ennusmerkki?

Kun Jukan kanssa hölkkäsimme haalarit päällä Mökkiin jäi Mitri perkaamaan illan kohtuu köykäistä (n. 4kg) ahven saalista. Futispolte oli niin kova, että neuvottelimme Mitrin kanssa hommat niin, ettei herra Häkkisen enää loppu viikonlopun aikana täytyisi tarttua puukkoon - neuvottelutulos, joka viikonlopun kuluessa osoittautuisi Mitrin kannalta hyvinkin sormia säästäväksi.

Ruotsi teki maaleja ja Suomi näennäishallitsi, kun samaan aikaan Maaret pisti saunaa tulille. Mixu puhisi, Zlatan kirosi koleaa Stadia ja savun haju puski saunalta kammarin puolelle - sivuutimme Jukan kanssa asian ja jatkoimme debattiamme pelin kulusta. Jossain vaiheessa Maaret tuli puhisten ulos saunasta ja kirosi jotain hormin vetämättömyydestä, mutta juuri sillä hetkellä keskustelu kävi kiivaana Pamplonan suomalaisen taidottomuuden, Gelchenkirchenin kotkalaisen lahjojen ja Stadin lahtelaisen pyhyyden välimaastossa ja emme uhranneet ajatustakaan moisille epäoleellisuuksille.

Lopulta 45 minuuttia oli takana ja Nahkatapsa hiljeni vartiksi. Avasin saunan oven ja syy mietoon savuaromiin selvisi harmaan massan vyöryessä vasten kasvoja tunkeutuen vaatteiden syihin ja silmiin. Partiolaisen nokkeluudella ja Mikael Forsselin päättäväisyydellä sukelsin saunan lattialle, tarkastin pellit ja sytytin sammuneen savuavan pesän uuteen hehkuun. Ilman muutahan kyse oli kosteasta hormista, joka alkaisi vetää kun riittävä määrä lämpöä saataisiin kohoamaan ylöspäin. Taktiikka näytti jo hetken toimivan kuin Mixun joulukuusi ja liekit lepattivat ja kuivat kuuset ritisivät iloisesti. Suljin saunan luukun ja hipsuttelin hymyhuulin nauttimaan Juha Reinin maagisista analyyseistä ja tiukoista mielipiteistä.

No palatessani parin minuutin päästä saunaan varmistamaan, että pääsemme pian nauttimaan rantaruotsalaisista miedon pehmeistä löylyistä törmäsin jälleen harmaaseen seinään. Huomasin, että pesässä ei näkynyt muuta kuin savua - avasin luukun ja liekit syttyivät oitis. Savu kirveli silmiä ja keuhkoja ja tässä vaiheessa oli selvää, että partiolaistaitoni välttämättä olleet aivan sudenpentu luokkaa. Tuvan puolella Jukka jatkoi pelin tsiigaamista, joku juoksi tiedustelemaan Rankulta ohjeita ja itse jatkoin palomiesleikkejäni.

Lopulta tilanne raukesi Rankun saapuessa paikalle niin, että hormi alkoi lopulta vartin jälkeen vetämään kunnolla. Joko saunaa ei oltu pitkään, pitkään aikaan lämmitetty tai ehkä todennäköisemmin joku akselilla kiuas, hormi, piippu oli joltain osin paskana. Episodin lopputuloksena oli melko tiukka savun haju koko tuvassa ja se, että loppu peli katseltiin lounaistuulen pyyhkiessä avoimista ikkunoista ja ovista läpi Dollen. Epälen myös, että saunakammarin verhot eivät luovuta savun hajua pois ennen seuraavan syksyn reissuamme. Kun myös saunan saunomisominaisuudet oltiin todettu hiukan omintakaisiksi ja suunnitelmat seuraavalle aamulle saatu lyötyä lukkoon painoimme kukin tahoillamme päät tyynyyn ja vajosimme ahvenen (tai savun) täyteisiin unikuviin.

Lauantai 8.10

Lauantaiaamu

Aamu aukesi kirkkaana kello kuusi. Yön aikana tuuli oli ennustusten mukaan tyyntynyt ja kahvia hörppiessä odotusarvot kiipesivät totuttuun tapaan kohti korkeuksia. Vuoden takaiset tapahtumat olivat kuitenkin kirkkaana mielessä ja oman kokemuksen, taitojen ja tuurin yhteensovittaminen yhden ainoan syysviikonlopun kanssa oli aiemminkin tarjonnut vaikeita lauantaiaamuja. Melkein järjestäen Kemiön reissuillamme kalat ovat löytyneet vasta lauantai-iltapäivänä tai sunnuntaina.

Jotkut väittävät, että lapsen saanti kasvattaa ja muuttaa ihmistä ja vaikken täysin teoriaa allekirjoitakaan oli aamusta helppo todeta lapsista olevan ihan käytännöllistäkin hyötyä. Jukan latoessa suuhunsa rakennuslaastia muistuttavaa puuroa en voinnut olla kuittailematta viiden vuoden päivittäisellä puuronkeitto kokemuksella Kantsun Hans Välimäen Michelinaterialle. Veden ja ryynien salattu suhdeluku, keittoaika ja sielukkaasti syömäkuntoon hämmennetty ja hellitty kaurapuuro on ehkä oma bravuurini vaikka itse välttelenkin tätä gourmee-elämystä viimeiseen asti.

Kiirettä pitää

Aurinko nousi ja kiisimme kovaa kohti aikaisempina vuosina varmaksi toteamaamme saaren reunaa. Ankuri veteen, ensimäinen heitto ja ensimmäinen kala - viikonlopun käsikirjoitus oli selvä. Jukka ja Mitri nostelivat ahvenia tasaiseen tahtiin ja joka heitolla joku kävi tukistamassa jigiä. Itse aloitin rauhallisemmin ja moottoriöljen sävyjä väistellen etsin omaa ottikonettani kohtuu pitkään. Jokusen yksittäisen kalan toki sain nostettua veneeseen, mutta kaksikon vavat taipuivat vaativalle kaarelle huomattavan paljon omaani useammin.

Myös ensimmäiset kuhat nousivat saman saaren kärjestä ja molemmat messinkikyljet olivat venyneet juuri passelisti 40 sentin mittaan. Saavin pohjalla lepäsi jo reilusti parikymmentä ahventa ja pari kuhaa eikä kello ollut edes yhdeksää. Omat kalani oli helposti laskettavissa yhden käden sormin ja värikokeilujen aika alkoi olla ohi Jukan ja Mitrin jatkaessa jatkuvaa suoltoa. Värin vaihto ja heti jysätti kala tukevasti kiinni - kelailin hymyssä suin veneeseen komeasti suusta kiinni olevan vajaa satagrammaisen särjen. No väri oli löytynyt ja tästä eteenpäin kalat jakautuivat aikalailla tasaisesti meidän kaikkien kolmen kesken.

Pyörimme vielä tovin saaren ympäristössä kunnes lopulta Jukan kevyestä vastustelusta huolimatta siiryimme ehkä omasta mielestämme alueen varmimmalle kalapaikalle. Paikalla niemi jatkuu vedenalaisen 7-9 metrin tasanteena satakunta metriä pohjoiseen kunnes se putoaa kohtuu nopeasti aina viiteentoista metriin. Tämä 7-9 metrin syvyys on useimpina vuosina muutenkin ollut se merkitsevä tekijä kalan tulolle ja pikkuhiljaa olemme myös uskoneet, että lokakuussa Kemiössä ahvenia on turha etsiä varsinaisilta rinteiltä, joissa syvyys vaihtuu äkisti. Onni löytyy lähinnä oikeasta syvyydestä ja kalaa antavien paikkojen profiili on usein hyvinkin samantyylinen.

Väripalettia - ruskeat toimivat koko vkl:n

Lauantaiaamuna onni oli myös sitä, että paikalla ei meidän lisäksemme ollut muita kuin yksi vene ja verkotkin loistivat poissaolollaan. Kaiun avulla pääsimme kerrasta juuri siihen mihin halusimme ja heti kalaa alkoi nousta joka puolelta venettä. Myös kalojen koko oli luokkaa isompi kuin aikaisemmin, joten hymyä ja päänpudistelua riitti koko paikalla olo ajaksemme. Enpä ole juuri vastaavaan syöntirumbaan osunut, varsinkaan niin pitkäksi aikaa. Kökötimme samassa ankkuripaikassa varmaan reilun tunnin, veden pinta oli lähes rasvatyyni ja kokoajan oli vähintään jollain kontakti kalaan. Pidimme ilmeisesti sen verran kovaa mekkalaa, että jo iltapäivästä samassa paikassa kökötti useampi venekunta verottamassa ilmeisen tukevaa ahvenpopulaatiota.

Ajaessamme reilusti 25 kiloa ahventa painolastina vatsat kurnien kohti perunamuusi ja lihapullapatoja ajatus lipsui ainakin hiukan ahvenen jigauksen etiikkaan. Tapa kalastaa - nopea vene joka mahdollistaa kalojen tehokkaan etsimisen, nykyaikainen huipputarkka kaiku yhdistettynä karttaplotteriin ja jigien eittämätön teho ja nopeus ahvenparven harventajana tarjoavat mitä ilmeisimmin osaavalle kalastajalle työvälineet kalakantojen roimaankin verottamiseen. Sunnuntaina kun pakkasimme autoa kotimatkalle oli meilläkin kymmeniä kiloja filettä ja kokonaista saaristomeren ahventa kotiin viemisinä. Kaikki tulevat syötyä ei siinä mitään ja meidän kokonaissaalis jaettuna vuoden kaikille päiville on yhä aivan mitätön, mutta kuinka paljon "meitä" saaristomerellä vuosittain vierailee?

Syyskuun alusta marraskuun puoleenväliin niillä sadoilla ja taas sadoilla vuokrakohteilla, jotka saavat elantoaan välillisesti vapaa-ajankalastaksesta vierailee varmasti tuhansia meidän kaltaisia ryhmiä. Kalastajia joiden syksyn huippukohta, kuten meidänkin, tuo viikonloppu on. Kalastajia jotka ottavat riemuissaan vastaan ne kymmenet ahvenkilot ja kiikuttavat ne laskukone fileelle hintaa raksuttaen kotikonnuille. Kalastajia, jotka kiroavat verkottajat ja vannovat oman kalastustapansa ekologisen kestävyyden nimeen. Saaristomeri saastuu, verkottajat verkottavat ja vapaa-ajan kalastajat jatkavat kalastusta - mitäköhän miettisi Albert Ahven ja miten oman tilanteensa ratkaisi jos omaisi riittävän kapasiteetin syvälliseen pohdintaan?

Hymyssä suin kohti lihapullia

No ei näitä pohdintoja nyt reissulla pitkään haudottu, kunhan sivuttiin ajatusta ja jatkettiin ahventen paiskomista saavin pohjalle ilman suuriakaan tunnon tuskia. Pirullisen perkuu-urakan jälkeen latoessani, kuten aina kemiössä, aivan liikaa ruokaa aivan liian tyhjään mahalaukkuun päätimme kohdentaa kalastupaikat mielestämme enemmän kuhia mielyttäviksi. Lisäksi ahvenelle yritettiin asettaa alamittaa (lienee geenitutkijan mielestä vielä isoa määrääkin kestämättömämpää), jotta kalamäärää ei kipuisi liian kovaksi eikä kipu rikkoutuneissa sormenpäissä yltyisi seuraavalla perkuukerralla ylipääsemättömäksi.

Ja taas mentiin, kello oli kolme, aurinko paistoi ja tuuli oli kääntynyt pohjoisen puolelle. Keskellä selkää käyrä kurvaa houkuttelevasti ja joka vuosi olemme kokeilleet paikkaa ilman mainittavaa menestystå, jostain syystä usko mestan autuuteen kuitenkin elää ja hetken hakemisen jälkeen laskimme ankkurin pohjaan. Ensimmäiset jigit upposivat pohjalle ja välittömästi Jukka ilmoitti kalan olevan kiinni. Vapa taipui ja hetkellisesti kaikki miettivät enkkakuhan tempoilevan päättäväisesti siiman päässä. Kala ei meinannut millään nousta pohjasta ja Jukan ylivuotinen UL-tikku taipui kuin missin hiuskiehkura iltapukukierroksella. Kun kala lopulta saapui veneen viereen ja lähti ryntäilemään voimalla edestakaisin Jukan alkava into ja usko kuhaan taittui murtuvaksi hetken aikaa niin ihanlta tuntuneeksi haaveksi. Lopulta parin haavimisyrityksen jälkeen veneessä vieraili 3,8 kiloinen hauki, joka ei varsinkaan saamamiestä juuri meinannut hymyilyttää.

3,6kg väärää kalaa

Ui poika ui

Loppuiltapäivä kierreltiin edellisvuonna hyväksi osoittautunutta veden alaista notkoa ja kalaa tuli tasaisen tappavaan tahtiin jokaisesta kokeillusta paikasta. Kuhatkin löytyivät ja illalla perkuulaudan ääressä filettä tehtiin enemmän kuin aikoihin. Kuten aiemminkin värikartan koko spektri antoi saalista, mutta hileettömät mattaruskeat eri versioissa tuntuivat toimivan tasaisen hyvin koko illan ajan. Harvoin kalastus on ollut yhtä leppoisan antoisaa, aurinkoa, tyyntä ja sähläysvapaata toimintaa ja ajatuksen nollausta. Keskittyminen on pidettävä pelkästään siinä, miten siima kiristyy ja löystyy, tuntuuko kampikädessä epätavallista painoa ja mieli kokoajan valmiina nykäisemään kalan tartuttavan vastaiskun. Ilta päättyi yhä epäuskoisena savustettua ahventa maistellen ja miettien voisiko tällainen tuuri jatkua myös sunnuntaiaamuna.

Suuri saalistaja

Sunnuntai 9.10

Sunnuntaiaamu aukesi puhelimen herätykseen kuudelta ja sormet muistuttivat heti mitä edellispäivänä oli tapahtunut. Pienet haavat ja turvonneet sormet ovat todella harvinainen kokemus ja muutenkaan kämmenien nahka ei ole juurikaan parkkiintunut valtavien fyysisten töiden alla. Tälläkertaa ehdimme myös kalapaikoille ennen auringon kohoamista horisontin päälle. Kuten odotettua ensimmäinen puolituntinen oli hiljainen vain kuhien kiinnostuessa tarjotuista houkutukista. Auringon noustessa ja lämmittäessä ilmaa myös ahvenet ilmoittautuivat mukaan peijaisiin ja pian saavin pohja alkoi jälleen peittyä ahvensukuisista kaloista. Nyt pienimmät kalat lensivät takaisin jordaaniaan. Kuhien osalta koko viikonloppu oli sikäli ihmeellinen, että alamittaista kalaa nousi veneeseen huomattavasti mittakalaa vähemmän.

Sunnuntaiaamu tunnelmaa

Kun aurinko yhä nousi ja keli lämpeni alkoi veneitä liukua alueelle vähän sieltä sun täältä. Varsinkin edellispäivän kovin ahvenpaikka tuntui edellisvuosien tapaan olevan kalamiesten suosiossa ja aamuhämärän jälkeen päätimme jättää jo harvennetut parvet muiden kalastettavaksi. Mielestämme tiesimme mistä kalaa löytyisi ja aurinkoinen ja suorastaan kuuma lokakuinen sunnuntai tarjosikin mukavia kaloja, kunhan piti huolen siitä, että vettä oli veneen alla 6-8 metriä. Keskityimme suurimman osan ajasta kuhaan ja parhaimmalta ankkuripaikalta kyytiin kipusikin kymmenkunta komeaa gösseä.

Aina Kemiössä lopullinen poistuminen vesiltä on ollut vaikeaa ja merikartalta löytyvät yhä uudet mahdolliset eldoradot vetävät puoleensa päiväunien tavoin. Nyt kalaa oli kuitenkin tullut kuin kuokalla ja jokaisen mielissä nautintoa oltiin takuulla saatu riittävästi. Ei kalastus siitä olisi enää paremmaksi voinutkaan muuttua - keltainen tyyni lokakuu oli niin lämmin, että viimeiset heitot heitettiin haalari vyötäisille sidottuna käsivarret paljaana. Kun vielä omalle kohdalleni osui viimeisille heitoille jysäyttänyt luultavasti avovesikauden viimeinen kuhani ei edes väsymys meinannut ottaa tuttua otettaan mielestä. Tätä tämä jigaus kai sitten parhaimmillaan on - tai pahimmillaan.

Fileerausopissa

Vähän mietityttää, että jaksaisikohan tuollaista suoltoa montaakaan viikonloppua peräkkäin. Ero kymmeniin ja taas kymmeniin tunteihin passiivista perslihaksia vaativaan karpinongintaan on valtava. Takuulla yksikään ahven ei tule ikinä tarjoamaan samoja säväreitä kuin Mitrin kesäinen karppi, mutta hauskaa se oli tämäkin. Onneksi yläotsakkeen kalastus alle kirjataan niin monenlaista koettavaa, että yksi ihmiselämä tuskin millään riittää edes kaiken pintapuoliseen kokeiluun, saati sitten intesiivisen paneutumiseen. Toivoa sopii, että seuraava kalastustauko ei veny yli 40:neen päivään ja vielä ennen joulua avovesi tarjoaa lisää parhautta. Kiitos Ragnar ja kiitos Kemiö - enpä todellakaan olisi uskonut!

Ensivuonna uudestaan - samalla tsägällä?

Rekordiruutana 21.8.2011

2011-08-22T12:24:00.000-07:00

Tällä hetkellä tuntuu, että kalastus on kovinkin helppoa - ennätykset paukkuvat ja haavin varsi on kovilla. Hyvin pitkälti kyse on siitä, että kalapaikat tekevät kalastajan ja kun vielä tajuaa valita ongintalistalle sellaisia kalakeittiönhelmiä kuin jokaisen kotitarvekalastajan märkä päiväuni ruutana, voi jokainen meistä kohota suurkalastajaksi huomaamattaan. Parin viimeviikon sisällä ilmoitusrajat ovat Siloneulalla paukkuneet niin lahnan, karpin kuin ruutanankin kanssa.

Eilinen reissu tehtiin edellislauantain jälkihöyryillä ruutanalammeksemme haarukoituneelle lätäkölle. Reissujutuissa katseet alkoivat jo pikkuhiljaa kääntyä onkikauden päätöskierroksien kautta perinteiseen syysmökkireissuun. Jäi hiukan sellainen kutina, että jokaisen sormet ovat leiponeet jo sen verran monta mäskipalloa ja reissun jälkeen kotona olisi välillä mukava kun sormet eivät haisisi kuvottavalle imelän eltaantuneelle maissille. Myös se, että pikkuhiljaa olisi aiheellista päästä kalaan keskellä päivää yhdisti yhä ongintaa ylistävät mielemme. Myös kotoa kuuluvat 5-vuotiaan kotitarveonkijan kommentit (söikö se sitä? - no jaahas) sieppaavat välillä hiukan.

Käsikirjoitus meni edellisen ruutanakeikan mukaan, kun valoisalla vimmaiset särjet löysivät maissit ja pimeällä syönti muuttui aremmaksi ja kalojen koukutus tuntui välillä ylivoimaiselta. Itselle iso ruutana alkaa olla jonkin sortin kummetus, sillä niin hämmentävältä kuin se itsestäni tuntuukin en ole ikinä onnistunut koukuttamaan yli 20 grammaista kruusian karppia. Kaavaan ei tullut eilenkään muutosta vaan lopulta ainoan kuiville nostetun kohdekalan onki Jukka.

Hienoa niin, sillä kalan teki kokoakin erikoisemmaksi se, että syöttinä toimi Kantsun boilienpyöritystehtaan pieni sievä punainen pallura. Vielä spesiaalimmaksi homma käy, kun ajattelee ettei pastapalloilla ongittu parhaaseen aikaan kun ehkä vartti. Ilmeisesti ruutanoiden onnistui jokakerta imaista Lidl-maissit ennenkuin koukku tarttui pysyvästi kultaisiin pusuhuuliin. Lidl:lle pitäisi muuten reklamoida maissien tasalaaduttamuudesta, usein maissinjyvä on ykkösluokkaa ja kestävyydessä peittoaa Pirkat, Euroshopperit ja Rainbowt kuin Masa parhaimpina päivinä vastustajansa. Valitettavasti nykäsvertaus osuu myös laadun heittelyssä ja eilisen purkin jyväkoko oli suorastaa huvittava - mitenköhän purkkimaissin laatureklamaatioon saksalaisissa kauppiaspiireissä suhtauduttaisiin?

Uusi ennätys - 1,4kg

Elämää kalassa ja elämän kala 13.8.2011

2011-08-14T06:52:00.000-07:00

Elämää kalassa ja elämämme kaloja - sellaista on ollut siloneulalainen kalastus kesällä 2011. Liki kolme kiloinen lahna, reilu kilo kultaista ja hunajaista ruutanaa, suurin suutarimme ikinä ja elämän ensimmäiset karpit - kaloja jotka eivät unohdu ja hetkiä joita taatusti kertaillaan vielä kaukana tulevaisuudessa. Toisaalta kesä on ollut pitkä ja ylivenyneitä iltoja, hämäriä öitä ja aamuaurinkoisia kotiinpaluita on takana toistakymmentä.

Onkiaikataulut ovat muuttuneet niin, että aikaisin kotona tarkoittaa yhden-kahden väliä, jos mitään ei mainita palataan himaan joskus 03 ja pitkillä reissuilla ovi käy suurinpiirtein siinä vaiheessa kun muut heräävät tai ovat aamiaisella. Korkeasaaressa on tiirailtu meteorin tavoin putoavien silmäluomien alta tiikerin ruokintaa alle tunnin unilla, sukujuhlissa on väsyttänyt vielä reippaasti normaalia enemmän ja useat ovat ne aamut kun kotona aamurumba on jäänyt toisten hoidettavaksi. Välillä on tuntunut, että näinköhän puuha karkaa hitusen lapasesta, mutta 13.8.2011 klo 5.59 kaikki kyseenalaistavat ajatukset, epätoivo ja lausumattomat sanat siirtymisestä takaisin kuhan jigaukseen lakaistiin raivokkaan hälärin kiljumisen myötä lopullisesti unhon yöhön - jumalauta mikä kala!

Nykyreissujen normi repertuaaria

Kun paikka oltiin haarukoitu ja projekti käynnistyi ainakin oma ajatukseni oli keskittää kalareissut mestalle niin kauan kunnes järvessä eittämättä esiintyvää karppikantaa onnistuttaisiin huijaamaan niin, että ainakin yksi arvantenkin ainakin kohtuu kokoinen kala hyväksyisi tarjouksen. Haaveilimme täysimittaisesta onkiyöstä, mutta aikataulujen yhteensovittaminen oli yllättävän hankalaa ja ensimmäiset viisi reissua tehtiin parin viikon sisään kaikki aikavälillä 21-02. Tontti oli siis takuulla ruokittu ja periaatteessa usko myös kalansaantiin oli aikamoinen. Loma läheni kuitenkin kovaa vauhtia päätepistettään viimeiselläkin meistä ja kaikki päätettiin lyödä yhden kortin varaan.

Viikko oltiin varattu syöttämiseen ja kamojen virittelyyn - Jukka leipoi hikipäässä boilieita ja kahtena iltana järveen läsäytettiin yhteensä yli kymmenen kiloa tavaraa. Kaikki oli siis kalaa myöten valmista arkiduunin aloitteluun. Perjantaina 12.8 koitti ja suuntasin viimeisenä lomalaisena paikalle ensimmäisenä mukanani makuupussi, loppumäskit ja aivan helvetilliset odotukset. Levitin rojut rantaan, heitin sovitut kamat tontille ja aloitin onkimisen.

Jukan tehdas - haukiboilieita

Heti tunnin jäljiltä paskoin melkein alleni - kohon takaa ryöpsäti pinnalle valtava ilmakuplapilvi joka hitaasti lähestyi kohoa. Antenni katosi mustaan veteen vain noustakseen välittömästi takaisin pinnalle. Sydän löi hutia, polvet vatkasivat ja kädet tärisivät kuin kantsulaisella Ekillä - siinäkö meni se viimeinen momentum.

Pian mäskillä on taas liikettä, kun kamojen alle levitetty jätesäkki kahisi merkitsevästi jonkun eliön kiidättäessä rantajuurikkoon tippuneita maissi ja mäskijäänteitä johonkin salaiseen onkaloon. Pian pieni viikeskäs nenä paljasti elukan ja jos ei paikalle saada syövää karppia löytyy alueelta näiden syöttöjen jälkeen ainakin suomen pulskin ja proteenipitoisimmasta sapuskasta nautiskeleva metsähiiri.

Pian Jukka ja Mitrikin purjehtivat paikalle telttoineen ja kapaaseineen - ranta alkoi käydä ahtaaksi ja mieli alkoi kääntyä seuran myötä seesteisemmäksi ja tarinointi sai onneksi myös karpin kiertäviä ulottuvuuksia. Rannan ryteikköisyydestä ja juurakkoisuudesta johtuen teltta pystytettiin reilun parinkymmenen metrin päähän vavoista. Olin jo aiemmin pohtinut tilannetta ja onneksi auringon vielä lämmittäessä ja valaistessa aluetta myös löytänyt aivan vapojen vierestä pienen, juuri hikisesti makuualustan kokoisen tasaisehkon alueen nukkumiselle.

Sain kuunnella veitsenterävää kuittailua tulevasta nukkumapaikasta, mutta toisaalta etenkin Mitrin unenlahjat ja prinsessa Madelaidenkin kateelliseksi tekevä tarkkuus kauneusunipaikasta tarjosivat sopivasti pohjaa kevyille vastaiskuille. Ilta eteni ja olimme Jukan kanssa virittäneet rigeihin boiliet syöteiksi Mitrin yhävain luottaessa hiuksen sarjamaissitukseen. Jukan kädentaidot keräsivät kehuja ja taitava wieniläinen konditorikin olisi kateellinen tasalaatuisista täydellisistä palloista joiden vaniliininen tuoksu houkuttelisi paikalle luultavasti ainakin ne vähä-älyisimmät teekutsulaiset.

Kelatessani boiliepariani rannalle myös kala todisti syötin toimivuuden 1,5 kiloisen hauen haukatessa terävästi pinnassa polskiviin syöttipalloihin. Sovittelimmekin taas skandinaavian tyhmimmän kalan titteliä vesiemme mörön lihaksikkaille harteille. Toisaalta syöttimestariheikkilän eittämätön kyky luoda innovatiivisesti uutta oli mitä ilmeisemmin taikonut pastapyöryköihin pelottavan tehokkaan uintiliikkeen.

Jihaa -elämän eka boiliehauki

Kello alkoi lähestyä puoltayötä, ilma viileni, hengitys höyryyntyi ja kömmimme tahoillemme odottamaan hälärin suloista herätystä. Hain suopursujen lomassa hyvää asentoa ihaillen välillä puiden lomassa lenteleviä tähdenlentoja ja tuskaillen yhä viilenevää iltaa. Lopulta käperryin kesämakuupussini alle tiukkaan sikiöasentoon ja löysin paikan jossa vain muutama juuri painoi keskityisleiriläisen kylkiluitani ja vaivuin ohuen uniharson taakse. Välillä hälärin yksittäinen piippaus tarjosi hektisen heräämisen ja lopulta hieman ennen kolmea nousin hiukan useamman piippauksen johdosta tarkistamaan syötit - sekä omasta, että jukan vavasta olivat boiliet kadonneet. Siitä oliko syynä pallon pehmeneminen vai syöttien joutuminen karpin ahnaaseen imuun ei ikinä saatu selvyyttä.

Unta palloon

Kun sain syötit takaisin veteen painuin takaisin peiton alle peläten sitä, että seuraavan kerran avatessani silmät joutuisin toteamaan lomakalastuksen päättyvän ilman suurta karppia. Uni loppui kuitenkin lyhyeen. Mitrin vapaa tukeva häläri aloitti aikaisemmin vain unelmissa kuullun ja nyt jälkeenpäin välillä korvissa seireenin laulun lailla soivan kiehtovan, kiihottavan ja vastustamattoman suoran huudon. Pian elokuinen aamuyö oli täynnä heiluvia käsiä, kankeita jäseniä ja jännittynyttä sähläystä. Jukka ja Mitri olivat unenpöpperössä juuttuneet telttaansa eivätkä pitkältä tuntuvan puoliminuuttisen aikana tahtoneet saada ulko-oven vetoketjua auki. Häläri kirkui, siima juoksi puolalta ennennäkemättömällä voimalla ulos ja Mitri huusi teltasta käskyn tehdä vastaisku.

Kiristin jarrua, nostin vavan pystyyn ja hiljenin - sillä hetkellä tuntui todella kurjalta, epäuskoiselta ja hiukan itselleen vihaiselta. Kelasin tyhjän painon sisään ja huusin teltasta uloskömpineille kaveruksille tapsin katkenneen - 0,30 monofiili ei ollut sietänyt karpin voimaa tai omaa liian tukevaa vastaiskuani. Mitri suhtautui asiaan yllättävän tyynesti ja vaihtoi vain hiukan sadatellen uuden, tällä kertaa kuitusiimaan sidotun tapsin vanhan poikenneen tilalle. Lopulta ennenkuin painuimme takaisin unilinnaan olimme päätyneet seuraavaan tulemaan - olimme taas askeleen edempänä tavoitetta, kala oli ollut kiistämättä karppi, joten projekti eteni. Enää olisi kysymys siitä riittäisikö tämän reissun tunnit, kestäisikö hermo ja osuisiko syövä otus pyytöjemme kohdalle.

Viideltä avasin täristen silmäni aamu-usvan leijuessa järven yllä luoden paikalle unenomaisen ilmeen. Kömmin istumaan, söin termarista lämpimikseni siskonmakkarakeittoa ja ritsasin toiveikkaana tontille hiukan lisää kamaa. Jos joku hetki vuorokaudesta on lumoava ja taianomainen on se loppukesän aamuyö. Peilityyneen järven pintaan peilautuva vastaranta, ensimmäiset keltaiset koivussa, täydellinen hiljaisuus, usvan pistävä kylmyys nenänpäässä ja heräävän metsän äänet. Väsytti, mutta tämä hetki kannattaa joskus valvoa - näitä kuvia ja sitä tunnetta kun kuikka huutaa, elokuu tuo jo väkisin syksyä maahan ja olo on autuas kaipaa jo pian.

Hymyilin varmasti hiljaa sisäänpäin, mutta samalla ajatus palasi muutolinnun tavoin yhä uudelleen parin tunnin takaiseen elämäni herätykseen. Olisiko kenties pitänyt toimia jotenkin toisin? Mikäli sama toistuisi uudelleen päätin pysytellä toisten vavoista erossa ja kelata ensi töikseni muut vavat nopeasti pois vedestä. Teltassa oli hiljaista ja luultavasti Madelaine ja Victoria näkivät unia kruunupäisistä ruohokarpeista, mutta onneksi mäskihiiremme viihdytti yksinäistä kylmettynyttä onkijaa hakien pikaisesti sille auliisti tarjotut makupalat . Aurinko nousi ainavaan korkeammalle, aika eteni ja samalla hiekka tiimalasissamme kävi vähäisemmäksi.

Kello 5,59 maailmani kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja samalla teltassa kaksi haavemaailmaa muutui yhdellä ulvaisulla kouriintuntuvan todelliseksi elämäksi. Mäskihiiren taiteillessa päänsä kokoista jauhopalloa luolaansa parkaisi mitrin häläri siiman jo kerran toistuneeseen villiin syöksyyn kohti vastarantaa. Momentum - tätä ei enää missattaisi. Teltan vetoketju aukesi kuin sadussa, onnistuin kelaamaan ylimääräiset vavat ylös vedestä ilman sähläystä ja mitrin nostaessa vavan pystyyn kala oli kiinni. Tästä alkoi Mitrin kalauran luultavasti suloisin kymmenminuuttinen. Kala oli vetänyt tärpin jälkeen lähes satametriä siimaa ulos kelalta ja sillä ei ollut pienintäkään aikomusta jättää kotijärveään. Mitrin hymyili ja nauroi ääneen, mutta karppi vaan vei. Oikealle, vasemmalle, kovaa vauhtia rantarytöihin, ulospäin ja välillä vaan lungisti raskaana paikallaan.

Jukka videoi, itse puristin jesarilla korjattua maajoukkuehaavia jännityksestä rystyset valkoisina ja Mitri vaan hymyili. Nauroi ja hymyili niin ettei kenellekään paikalla olleelle taatusti jäänyt epäselväksi miksi tämän kalan eteen nähty vaiva ei ollut turhaa. Nauroi ja hymyili niin, että kaikki jotka suhtautuvat kalastukseen vaan silkkana tarpeettomana ajanvietteenä saisivat mennä itseensä. Siinä seisoi onnellinen mies ja sen kuvan haluan muistaa. Se oli Mitrin kala ja koko Siloneulan Hetki.

Lopulta kala pintoi ja haavimies totesi, ettei kala nyt mikään jättiläinen ole. Parin minuutin päästä samojen huulten välistä pääsi ärräpäillä ryyditetty ihmetys siitä, miten majesteetillisen kokoinen karppi saataisiin mahtumaan haaviin ja taas hetken päästä julmetun kaunis otus oli rannalla ja Jukka totesi tyhjentävästi - Mikä helvetti toi on!

Tässä vaiheessa kaipasimme jo vapautusmattoa, onnistuimme käsittelemään oman mittapuumme mukaan kalaa asiallisesti, mutta kuvausten ja punnitusten lomassa ainakin omassa mielessäni oli kalan mahdollisimman pikainen ja oikeaoppinen vapautus. Lopulta kilot ja sentit olivat toisarvoisia, vaikka 9,3kg paino tuntuikin hämmentävän suurelta. Kala sai vapautensa ja ainakin se potkaisi terävästi ja liukui rauhallisesti takaisin pimeän veden syliin. Aurinko lämmitti, usva alkoi pikkuhiljaa hälvetä ja elämämme kala oltiin pyydystetty. Tuntui siltä, että kalastelut olisi hetkeksi kalasteltu - tätä kalaa en ikinä uskonut näkeväni ja mäskin hajun olisi ehkä hyvä antaa hetken miedontua kynsien alta. Siinä oli kalakesä 2011 - antoisa, ajatuksia herättävä ja pitkä. Arki ja syksy alkavat ja hyvä niin, kasvakoon karpit ainakin hetken... ja ruutanat.... entäs suutarit ja se ankerias?

Koukku somasti suussa - ei vaikeuksia vapautuksessa

Ei siinä sitten muuta...

Projektina isompi karppi 31.7.2011

2011-08-01T08:58:00.000-07:00

Siloneulan ensimmäinen karppi antautui aivan tolkuttoman helposti heinäkuun ensipäivinä, mutta ajatus karpin saannin helppoudesta jäi vaivaamaan. Miten oli mahdollista, että kalojen kuningas - majesteetti luopui ruhtinaallisesta rauhastaan ja alentui riuhtomaan amatöörien siimat kireälle ja tuottamaan alokkaille helpon onnistumisen. Ei sen niin pitänyt mennä!

Ei niin ja siksi Karpille annettiin toinen mahdollisuus! Meren pienet, todennäköisesti hyvinkin äskettäin istutetut Karpit lienevät vasta kasvamassa henkisesti ja matkalla elämän vaiheeseen, jossa jokaisella liikkellä on merkitys ja silmistä välittyy ikiaikainen rauha. Lähdimme siis tutustumaan sisävesiemme suurimman kalan sielunmaisemaan tavoitteena saada tämä istukaslaji satimeen.

Projekti on pahasti kesken ja nyt ajatukset lajin vaikeudesta ovat palanneet keväisiin lukemiin. Reissuja on tehty isommissa ja pienemmissä joukkioissa, mutta yhtään kohdekalaa ei ole vielä rannalla näkynyt. On nähty merta ja järviä, käväisty lammilla ja syynäilty jokia. On snorklattu, etsitty, rämmitty, etsitty, pyöräilty, etsitty, surfailtu, etsitty ja ehkä löydettykin. Nyt tuntuu siltä, että siloneulakin voi hiljaa mainita käyvänsä kalassa karppipaikalla - "Järvellä Etelä-Suomessa". Homma etenee - tuntuu vähän siltä, että syksy ja kylmyys iskevät pohjolan perukoille niin nopeasti, että uhottu ja jo loppuun asti suunniteltukin Ankeriasreissu saattaa jäädä tältä vuodelta tekemättä. Joku kutsuisi tätä jo pikkuhiljaa pakkomielteeksi...

On projektin aikana kalojakin tullut - lahna 2,8kg

Ruutanaongella 17.7.2011

2011-07-18T00:07:00.000-07:00

Uusi kohdekala ja uusi mesta. Odotukset ison ruutanan onnistuneesta onkisessiosta olivat korkealla kun mäskäsimme edellispäivänä alustamaamme paikkaa. Vuorokausi takaperin nähdyt selvät merkit isompien kalojen paikalla olosta ja huhupuheet paikan vahvasta "suurruutana" kannasta tarjosivat jälleen kerran uutta ajateltavaa ja yritettävää pimenevään kesäiltaan.

Kauniita särkiä

No heti alkuillasta kalaa tuli ja paljon, kun toki hyvin kauniit, mutta hitusen ärsyttävät särjet iskivät maissiin saman tien kun syötti putosi veteen. Usko kohdekalan saantiin kuitenkin piti vaikka joka kerta uudessa paikassa spekuloidaan vastarannan paremmuudella. Ilta osoitti onneksi, että vaikka vastaranta olisi ollut parempi ei valitussa paikassakaan ollut mitään vikaa. Jukka rantautti kuvan kauniin kuparikyljen ja puntarin digitaalit pysähtyivät 1,2kg:n - tavoiteltu kilo siis meni puhki heti ekalla keikalla ja kolme ainakin samanmoista Jukka tiputti vielä kyydistä ennen kotiin lähtöä. Syönti oli kuitenkin hirveän varovaista (liekö tyypillistä ruutanalle?) ja syöntiä häiritsevät särjet nostivat mieleen ajatuksen syötin vaihdosta boilieen. Palaamme asiaan...

Suurkalastaja ja 1,2kg

Opas- ja Onkipalvelu Siloneula palveluksessanne 11.7.2011

2011-07-12T08:52:00.000-07:00

Millainen olisi unelmiesi kalareissu? Ehkä karibian polttava aurinko ja asiansa osaava opas sauvomassa venettä hiljakseen mangrovepensaiden katveessa. Valtavien tarponien väsytyksen lomassa voisit rentoutua siemaillen laskevan auringon alla jääkylmää drinkkiäsi ja kuunnella taustalla solisevaa puheensorinaa ja auringon paahtamien vanhojen herrojen soittamaa letkeää musiikkia. Millaistahan olisi seistä veneessä jäämeren hyllyessä syvänä allasi. Vuoroveden noustessa ja laskiessa tukikohtavuonon rannoilla olisi ehkä mukava käydä hyvässä seurassa vielä kerran läpi sitä kalauran huippuhetkeä jonka koit pumpatessasi valtavaa ruijanpallasta syvyydestä kohti vedenpintaa. Vai oletko sinä niitä jotka saavat suurimman nautinnon rauhasta ja hiljaisuudesta. Niistä hetkistä kun tunturin laelta aukeaa lumoava kauneus jonka pystyt jakamaan muutaman hyvän ystävän kanssa vain olemalla hiljaa. Alapuolella näet lammen kristallinkirkkaan kalvon läpi villien ja arvaamattomien rautujen tuikivan veden pinnan rikkinäiseksi onnelaksi.

Toisaalta opashommat ja unelmakalareissut voi hoitaa täysin toisellakin tavalla. Siloneulan Opas- ja Onkipalvelut kyyditti Järvenpään jättiläistä reissulla omalle suutarijärvelleen ja kuten arvata saattaa kaikki ei sujunut aivan käsikirjoituksen mukaan. Reissu lähti liikkeelle Jarin suutarittomuudesta ja siitä testosteronilta haisevasta uhosta ja leukojen lonksutuksesta jota muutaman hassun lääkärikalan jälkeen on harrastettu. Kuten kaikilla suurilla kalareissujentarjoajilla meilläkin homma polkaistiin liikkeelle kahvitarjoilulla - pienenä erona muihin palveluntarjoajiin seurana aloituskahveilla oli myös kaksi vaahtosammutinta jotka piiloutuivat asiakkaan nähdessään keittiön pöydän alle ja yrittivät muutenkin nonseleerata jalon kalastajan.

Seuraava erikoisuus oli siirtyminen onkipaikalle asiakkaan autolla ja ehkä kummalisinta (eksoottisinta, erikoisinta?) oli se, että matkalla onkipaikalle asiakkaan autoon siirrettiin kolme ihan helvetin isoa ja likaista kuormalavaa, jotta onkipaikasta saataisiin sellainen, että Jarikin mahtuisi onkimaan yli-innokkaiden oppaiden kuitenkin vallatessa ne ainoat ja rajalliset kalapaikat.

Perillä homma jatkui samaan malliin, paikka oli levän vallassa ja vain pieni aukko pintapaskassa tarjosi mahdollisuuden onkia. Niinpä rivakkaotteinen opas tarttui uuden karheaan, Englannin onkijoukkueenkin hyväksi havaitsemaan haaviin ja alkoi kauhoa karvaheinää rannan puolelle - seuraksena se, että laadukkaan havaksen kierteet menivät paskaksi - huippukamaa. Onneksi asiakas Käpylä korjasi tilanteen ja karmea kauhominen saattoi jatkua rikkimenneelläkin havaksella. 28.s haavillinen tarjosi yllätyksen kun paskan alta paljastui myös kala - suutari. Tässä vaiheessa turpamoottori kiihtyi ja oppaiden mielikuvissa näköpiirissä oleva suolto nostaisi kaksikon kalastutaidon arvostuksen aivan uusiin sfääreihin.

Tyylinäyte - on niitä siellä!

No ei aivan. Alkuun jotkut pikkukalat tökkivät kohoja ja isommat mulisijat (ruutanat ja suutarit) vain pelästyttelivät nostaessaan päänsä pälyilläkseen korskeita onkimiehiä. Hehkutimme pimeäntulon autuaaksi tekevää onnea ja samalla siemailimme - yllätys, yllätys - asiakkaan keittämää kahvia ja paikalle kantamia vohveleita. Yhdentoista maissa kun pimeys alkoi vallata alaa ja kohoihin vaihdettiin valokärjet alkoi kalojen jatkuva pintominen ja samanaikainen kohojen lobotomia nostamaan hikeä oppaiden selkänahkaan. Lopulta yksi kohoista sukelsi syvään ja suutari oli kiinni - oppaan vavassa.

Tyylikkäintä tärpissä oli se, että kala ui suoraa päätä asiakkaan siimoihin aiheuttaen helvetillisen siimahärdellin ja pintapaskan yhteissolmun haavin pohjalle. Ilta pimeni ja solmu ei auennut - syönti ikkuna oli auki ja opas puuskutti puulavan päällä ilman otsalamppua siimasopan kimpussa. Lopulta kamat saatiin selvitettyä - syöntiikkuna oli kiinni! Pimeys vain tiheni ja tunnelma alkoi muutua hiljaisuuden lisääntyessä oppaiden osalta jäätäväksi kypsymiseksi - lopulta myös Jarin koho liukui vauhdilla sivulla. Paino putosi harteilta - puolikiloinen sorva!

Se oli siinä sitten - kello oli yli yhden ja oppaat alkoivat kasaamaan kamojansa. Duunipäivä oli pulkassa ja asiakas yhtä huikeaa kalakokemusta rikkaampi. Asiakkaan oli aika kuljettaa oppaat yksi kerrallaan kotioville ja varmistaa ettei firman miesten kalavaatteet vaan kastu alkavassa kuurossa. Voin vain kuvitella mitä liikkui miehen mielessä auton kiitäessä kahden jälkeen Lahden motaria eteenpäin helvetillisessä vesisateessa salomoiden välkehtiessä onnistuneen kalareissun kunniaksi. Kiinnostaisiko jotakuta hyvin toteutettu kalareissu Luoteis-Helsinkiläisittäin? Ei Jumalauta!

Karppeja Stadista 6.7.2011

2011-07-08T23:11:00.000-07:00

Jukan pikkuinen (klo 22.30)

Kaikkein pienin (klo 0.00)

Illan vika n.1,5kg (klo 01.00)

Karppiyö 2.7.2011

2011-07-03T06:03:00.000-07:00

Stadi on hima ja kaikki kalapaikat joihin pääsee tsygällä rokkaavat rytmikkäimmin, joten karpinkin suhteen kotiseuturakkauden annettiin kukoistaa. Jokainenhan tietää täkäläiset karppirannat joista kalan saanti on aivan helvetillisen helppoa - tai sitten ei. Viime vuoden perkeleellisen huonot kokemukset näiltä seuduilta ja monen muunkin epäonni oikukkaan istukkaan parissa lienevät selvin merkki siitä, että tekijämiesten tekemisen toistaminen ei välttämättä ole se kaikista köykäisin temppu.

Heinäkuun ensimmäisen lauantain alkuillasta liuimme rantaan ja usko kalansaantiin oli suurempi kuin koskaan ennen. Syy tähän seisoi rannassa ja kiskoessani onkifläbäreitä jalkaan herra laukoi rivien välistä ymmärrettäviä viisauksia tulevan yön varalle. Täytyy myöntää, että viimeaikaisten pöheikköreissujen jälkeen myös aukea taivas pään päällä ja kiinteä kivikko jalkojen alla tuntuivat luksukselta. Oli siis aika aloittaa nautittava kalastusilta.

Alkuun oli hyvinkin hiljaista - edes oletettavasti paikalla kohtuu runsaslukuisena liukuvat pasurit ja lahnat eivät häirinneet jutustelua. Sikäli hienoa, että tuoreiden mielipiteiden kuunteleminen ja ajatusten vaihto rakkaasta harrastuksesta pöyhii ja möyhii omia oletuksia ja tarjoaa aina mahdollisuuden jalostaa omaa näkemystään. Jossain vaiheessa homma on muutenkin mennyt omalta osaltani siihen, että enää ongelle ei vain lähdetä olemaan vaan kaikkella tekemisellä luullaan olevan joku saatanan oleellinen merkitys lopputulokselle. Tiedä sitten onko näin, mutta olellisinta lienee kuitenkin se, että rentoutumisarvo ei ole vähentynyt - päinvastoin. Samalla on tullut törmättyä hemmetin hauskoihin ja vähintään yhtä kajahtaneisiin onkityyppeihin.

Elämänpinna ja tulevan viikon hymyn irrottaja

Jossain vaiheessa saimme viestin toisaalle nousseesta kallesta ja käytännössä viestiäänen piipatessa myös oman tonttimme vedenpinta rikkoutui karpin pintoessa. Näky piirtyi pysyvästi verkkokalvoille ja loppuillan aikana sama näytelmä toistoi yhä uudestaan ja uudestaan. Innostus kalan paikalla olosta viritti joukkiomme varpailleen ja varsinkin "oppaamme" tuntui olevan tyytyväinen näkemäänsä. Alkuillasta lauotut epäilykset ja piinaava pessimismi olivat enää paha muisto ja innostuneet maissisuihkut ropisivat pian kiihtyvällä tahdilla meren syliin.

Kovinkaan kauaa ei kulunut kun pääsimme empiirisesti toteamaan todeksi jo kuullut teesit kohon suunnanmuutoksista eri kalalajeilla. Pari mahdollista karppivientiäkin nähtiin ennen omaa huippuhetkeäni. Kuten kaikki taitavat karpinonkijat olin varustautunut reissuun kevein jigivavoin ja virittänyt kamani taitavasti pystyyn rantahietikkoon. Joku syvällinen tunne-elämän analyysi siinä varmaan keskeytyi kun koko vapakelayhdistelmäni kaatui ja syöksähti samalla kohti merta.

Suurehko kala rikkoi vedenpinnan ja nostaessani vavan pystyyn tunsin kalan ryntäävän poikittain kohti muitten siimoja - jatkoin kokeneen karppikoneen tavoin kelaten hammatikkuni jarru ääritapissa kalan haavin pohjalle. Siinä se nyt sitten oli - reilu 2 tuntia onkimista ja tavoite täynnä. Aika epätodellista, olo oli törkeän mukava eikä paikan normikokoinen suomukarppi näyttänyt yhtään liian pieneltä - isompi tapaus olisi luultavasti taittanut vapani kolmeen osaan, repeillyt sähläämiselleni ja kastellut 80-lukulaiset shortsini yhdellä majesteetillisella pyrstönheilautuksella läpimäriksi.

Jarin pettämätön trangiakahvi maistui yön pimentyessä vielä normaaliakin paremmalta ja en tiedä kykeninkö täysin esittämään viilipyttyä ja kaiken kokenutta onkijaa. Hymy lipesi yhä uudelleen paljastamaan todellisen luontoni, mutta väliäkö sillä. Tässä seurassa ei turhia tarvitse tärkeillä. Pian kohoihin viritettiin valotikut ja tihenevään tahtiin turinoissa alkoi esiintyä loppukesän suunnitelmat. Jossain niiden isojenkin karppien täytyy olla, sillä stadin varhaisimmat karppi-istutukset ovat jo kymmeniä vuosia vanhoja. Ehkä ne alueen suuret majailevat luonnonsuojelualueen turvassa ja kasvattavat mahojaan siihen asti, kunnes kunniakas vanhuus korjaa karppiseniorit syvemmille vesille.

Seuraavaksi elämänpisteen syrjään tarttui Jukka - pimeydessä koho oli jossain vaiheessa kadonnut ja vavan noustessa omaani suurempi peilikarppi syksyi sivulle onnistuen sotkeutumaan viereiseen siimaani. Olimme onkineet tiiviissä ryppäässä kahdeksalla vavalla ja ongelmat oltiin tiedostettu, mutta erään suurehkon kalastajan opein murheet kannattaa käsitellä vasta niiden ilmetessä. Onnistuneesti Jari haavi Jukan kalan ja helvetillisen siimavyyhdin.

Illan toinen elis - tällä kertaa peilinä

Takaisin kasvamaan...

Käytännössä sillä hetkellä kun Jukan karppi palasi elementtiinsä ryntäsi Järvenpääläinen hevisprintteri oman vapansa tykö ja taltutti tyylikkäästi illan kauneimman kalan. Tyylipuhdas pikkuinen rivikarppi päätti ansaitusti herra Käpylän liki kuukauden kestäneen karppi- tai suutarijahdin. Kahvia juotiin ja onneamme päiviteltiin samalla kun nelikkomme täydentyi viisikoksi.

Jarin rivikarppi

Yön pimeys alkoi pikkuhiljaa kirkastumaan aamuksi, mutta karpit jatkoivat pintomistaan. Karkuutimme muutamia kaloja kukin tyylillään ja omat tuurinikin oltiin käytetty - solmusta katkennut tapsi ja vastaiskusta poikennut kuitu normalisoivat tilannetta ja aloimme Jukan kanssa pikkuhiljaa tehdä aina yhtä vaikeaa lähtöä kalapaikalta. Yö tarjosi jatkuvaa jännitystä ja vielä viimeisinäkin rannalla viettäminämme hetkinä kohot liikkuivat selvien karppien toimesta. Erittäin hyvä yö - totesi Jerry, mutta väitän ettei yö olisi tarjonnut yhtä paljon kaloja saati mukavia hörähdyksiä ilman niitä tunteja joita kyseinenkin kaveri on rannassa viettänyt. Ainoa miinupuoli reissussa oli karpin nopea antautuminen, olimme laskeneet kalastelevamme lajia pidempään ja siirtyvämme sitten ankeriaan pariin. Katsotaan mitä tässä keksisi - voi olla, että karppikalaa kuitenkin tänä vuonna koetetaan puijata.

Veljeni Ruutananmieli - vihdoinkin saalista 26.6.2011

2011-06-27T09:47:00.000-07:00

Kuinka innostunut onkija on kaveri joka istuu juhannuspäivän päätteeksi yksin ongella aamu neljään seuranaan miljoonat inisevät hyttyset ja kehä kolmosen tasainen hurina? Mitä liikkuu herran mielessä joka jakaa lahnakuvia netissä aamu viideltä ennen nukkumaan menoa, mutta jo kuuden tunnin päästä lyö lukkoon uuden yöreissun ennen työpäivää? Millainen on jantteri, joka jaksaa tahkota rannalla tunnista toiseen ilman selvää kontaktia kohdekalaan? Sellainen mies on Jukka Heikkilä ja sellaisen toverin jatkuva läsnäolo lähestulkoon elämäni kaikilla kalareissuilla on yksinkertaisen mahtavaa.

Jukan teoriatieto englantilaisesta suutarinonginnasta lienee Luoteis-Helsingin huipputasoa ja itse kalapaikoilla huomaa, ettei ainakaan jokainen "Great Rodrace":n äärellä vietetty nettitunti ole mennyt pelkästään turmiolle. Tänä vuonna myös rannalla vietetyt tunnit ovat olleet siloneulalaisittain omaa luokkaansa ja sitä kautta kertynyt oppi on ollut mukavasti ammennettavissa meille kaikille.

Lopullinen antikliimaksi tai huippuhetki - miltä kantilta tilannetta nyt sitten tarkasteelekin lienee koettu juhannuspäivän ja sunnununtain vastaisena yksinäisenä yönä, kun rannassa istuminen aamu neljään ei tuottanut haavin pohjalle kuin kymmenkunta 0.5-1.0kg väliin osuvaa lahnaa. Seuravaana aamuna lyötiin kuitenkin lukkoon uusi yösuunnitelma - viime vuoden suutarijärven ottiaari saisi luvan tarjota innokkaalle viimeinkin sen kovasti unelmoidun onnistumisen.

Odotusta - vähintään 20h takana

Lahnapaikan perulätty

26.6.

Täytyy myöntää, että omalta osaltanikin viikon keskellä valvotut pitkät illat ovat välillä duuniaamuina painaneet luomia väkisin alaspäin. Toisaalta yöongella omatunto on kaikista puhtain eikä reissuilta ole oikeastaan mikään kiire himaan. Pojat tuhisevat sängyissänsä olin minä sitten viereisessä huoneessa tai hyttyspuskassa ja lisäksi nykyään voi pelata "muut on kalassa paljon enemmän kortin" jo ihan lähisukuun vedoten.

Perhepäivä Suokissa venyi odotetusti iltaan joten jo junamatkalla kotiin otin yhteyden Kantsun Des Tayloriin. Iloksi kuulin tuulen huminan ja suhinan seasta ilmoituksen siitä, että kaksipyöräinen mäskikuljetin oli jo matkalla kohti Espoon äärilaitaa. Nopeasti liu'uin polttavan asfaltin päällä matkalla aidan vihreämmälle puolelle. Pyörittäessä on ihanasti aikaa itselle ja unelmille - kai joku kokee vapautta ajaessa moottoripyörällä kolmeasataa, mutta minä löydän suunnatoman riemun kun jalat ovat lukittuina polkimiin.

Matkalla ehdin haavita mieleeni useamman kalan ja lopulta perillä odotti valmiiksi katettu pöytä - mäskit olivat lionneet vedessä vajaan tunnin ja tuttu vesipatja vaikutti hiukan edellisvuotta kiinteämmältä. Edellinen reissu samalla järvelle oli tarjonnut munapataa, mutta jo ensisilmäys rannassa valoi uskoa siihen, että sillä kertaa paikka vain oli ollut yksinkertaisen väärä. Seisoimme vierekkäin tuijottaen lamaantuneina kohoja - kului tunti ja toinen, mutta mitään ei tapahtunut. Välillä joku pikkukala kävi tökkimässä, mutta tavoittelemamme suuret loistivat täydellisesti poissaolollaan.

Koho näkyvissä - liikaa valoa

Vielä hetki

Jukan käpy alkoi kärventyä ja letkeän ulkokuoren alta pyrki pintaan asiaansa kypsynyt, vaikeasti asennevammainen onkija, jonka karkkipussista oltiin syöty kaikki sokeriset hedelmämakeiset. Syitä kalattomuuteen etsittiin ties mistä ja epäiltiin jopa paikallisen hoitoyhdistyksen onnistuneen elämäntehtävässään tuhota alueen elivoimainen suutari- ja ruutanakanta. Kohde on kuitenkin niin poikkeuksellinen ja viime vuoden kokemukset hämmentäviä, että ainakin oma järkeni houkutteli tunnetta uskomaan siihen, että homma eteni juuri niinkuin illan libretossa kerrotaan - mitään ei jätetä arvailun varaan, jotta sofistikoitunut yleisö pysyy kärryillä mitä ylituettu korkeakulttuuriväki heille par'aikaa esittää.

Edellisvuonnahan kalat tulivat pimeyden jo laskettua esirippunsa silloin niin helteisen elokuun ylle. Syönti oli joka kerta alkanut kutakuinkin sillä hetkellä, kun ensimmäisen kerran kävi mielessä vaihtaa kohoon hehkuva valokärki. Olemme spekuloineet monasti syitä tälle oudolle ilmiölle - suutareista ja isoista ruutanoistahan meillä ei ole mitään käryä, mutta ilmiö oli havaittavissa myös isojen särkien ja suursorvien käytöksessä. Kenties syynä on se, että paikalla on vettä alle puoli metriä ja vesi on todella kirkasta, ehkä isommat kalat pysyttelevät valoisan ajan pinnalla kelluvan paskan alla ja ilmestyvät ruokailemaan vasta kun pimeys antaa isommalle hahmolle oman suojansa.

Käsikirjoitus piti - mitä pimeämmäksi ilta kävi sen voimakkaampana alkoi yli lammen kuulua isompien kalojen pintomiset ja lopulta kun töin tuskin havaitsin kohoni se lähti liukumaan hitaasti vasemmalle. Epätietosena siitä näinkö harhoja vai oliko syönti viimein alkanut nostin vavan pystyyn ja samassa voimakas kala alkoi vetää siimaa vauhdilla poikittain - nopeasti Jukka kuitenkin haavi kalan ja kilon karvaheinää. Kuuden reissun piina päättyi suutarikättelyyn. Kuten edellisvuonnakin kalan koko oli ehkä hitusen reilussa puolessa kilossa, mutta se ei tunnelmaa latistanut.

Vuoden eka suutari

Pian Jukka sai liki kiloisen ruutanan ja toisen suutarin ja omaa siimaani vingutti liki puolikiloinen sorva ja illan kolmas suutari. Ei jättänyt paikka siis tälläkään kertaa kylmäksi, mutta yhä vain kysymykset ovat samat kuin viime vuonna. Olisihan se himppasen verran kalastajaystävällisempää jos fisua tulisi myös valoisalla, vaikka eipä kukaan kai letolle pakota ennen kahdeksaa. Toinen kysymysmerkki lepää suutarien koon yllä - onko järvessä kuinka paljon suurempia yksilöitä ja jos on niin missä ne lymyilevät?

Nyt olemme kuitenkin enemmän kuin tyytyväisiä - tunnemme varmasti lukkarinrakkautta kyseistä paikkaa kohtaan, sillä se on ehkä ensimmäinen sellainen kalakohde, jonka eteen on nähty vaivaa ja joka ollaan itse erehdyksen ja onnistumisen kautta löydetty. Normaalin nettilinkkien perässä juoksemisen rinnalla olo on kuin suurellakin asiantuntijalla.

Jukka oli siis tämän tarinan työn sankari ja siloneulan mallijäsen - jos jostain toisesta kalakomiteasta lähetettäisiin vierailijoita olisi broidi se ulkokuori joka olisi turvallista esitellä. Tavarat aina siististi järjestyksessä, tapsit suorina ja kelat rasvattuina- lukemattomat rigit ja ylväs taito, vaikkakin teorissa, keskustella spodeista ja ritsojen kuminauhojen jäykkyyksistä. Komea kulissii jonka takana voimme Mitrin kanssa selvitellä solmuja ja kiroilla ylivuotisten siimojemme kimpussa suunnitelen minkä kokoinen kasiainen on sopivin millekin kalalle.

Jukka on kalastaja joka jaksaa taistella, vaikka perusluonteen kärsimättömyys välillä meinaa ahdistaa tapahtumaköyhiä tunteja. Itselleni on todella tervettä, että matkassa on mukana kaveri jolle voi tarvittessa kiukutella ja toisaalta sivaltaa välillä niin kovaa, ettei kovin monelle niin ilkeästi uskaltaisi edes sanoa. Toisaalta välillä voisin upottaa herran lähimpään suonsilmäkkeeseen vain siksi, koska harva osaa, saati tajuaa painaa juuri oikealla hetkellä siitä nappulasta joka liki suistaa mieleni raivon partaalle. Läheiset tekevät elämän. Sellainen kaveri on siis Veljeni Ruutananmieli - hieno mies, broidi ja loistava ystävä. Toivotaan, että intoa riittää tuleviin Karppi- ja Ankeriasiltoihin ja terävään ajatusten vaihtoon. Lisää mäskiä tontille...

Veljeni Ruutananmieli

Pettymys ruutana- ja suutaritaivaassa 22.6.2011

2011-06-24T05:57:00.000-07:00

Ei se helpolla tänänkään vuonna näköjään onnistu. Kun lastasimme auton täyteen onkikamaa ja suuntasimme viime vuoden suutaripaikkaan olin likipitäen saletti, että olimme kalarikkaan onkiretken alussa. Viime vuoden kokemusten vankalla oletuksella istuimme autoon unohtaen samalla kaikki kalastukseen liittyvät epävarmuudet - viime vuoden kalat tulivat heinä-elokuun taitteessa vasta pimeän laskeuduttua.

Jumalavita tätä kamamäärää...

Kun vielä perillä etsimme ja löysimme helpommin kalastettavan rannan olimme tietämättämme tarttuneet korttipakan mustaan pekkaan. Toki kiinteällä rannalla oli mielyttävä istuskella laskevan auringon lämmittäessä kasvoja, mutta jo ennen puoltayötä täydellinen hiljaisuus alkoi kalvaa mieltä, epäilyksen inhottava haamu laskeutui keskuuteemme ja mukahauskuudetkaan eivät jaksaneet naurattaa normaaliin tapaan. Viime vuotiset suursorvat tai edes pienemmät särkikalat eivät kiinnostuneet edes pinnassa kelluvasta madosta vaan suurimmat mulaukset ja pinta-aktiivisuus tapahtui jossan aivan muualla.

Mäskiä tontille

Ei auttanut vaikka kukuimme paikalla yli yhteen, vain yksi hikinen särki tarrasi maissiin. Onkikamojen ja paikalle kannetun materian määrä vaikutti jälleen enemmän naurettavalta hifistelyltä kuin onkimiesten kertomalta välttämättömyydeltä. En myöskään muista, että pitkään aikaan olisin ärsyyntynyt kalattomuudesta, mutta matalalla kivisellä rannalla saatoin jopa tiuskaista muutamia tarpeettomia kommentteja - ei hyvä! Ensi kerralla olemme jossain muualla - hyvin mielin vaikka kalatta.

Ensi kerralla toisaalle...

Onkimisen ihanuus - vain suutarit puuttuvat 19.6.2011

2011-06-18T23:46:00.000-07:00

On se hienoa - onkiminen mukavassa paikassa. Vuosien varrella on tullut vietettyä tunti tolkulla aikaa siltojen alla lohkareisiin kompuroidessa, ihmisvilkseen keskellä vastaillen ohi tallustelevien elämäntapataiteilijoiden kysymyksiin ja pällistellessä kalapaikalla avautuvaa tasakamalaa jättömaata. Mitrin lähdettyä tutustumaan ruotsalaiseen korkeakalastuskulttuuriin suuntasimme Jukan kanssa katseet kohti viimekesän ensimmäistä onkikohdetta. Suuremmasta kalatodennäköisyydestä huolimatta toinen suutaripaikkamme ei tarjoa lähellekkään yhtä mielyttävää paikkaa onkia, ja haaste suutarista toisaalta kiehtoi mieltä.

Aloittelimme kolmeen pekkaan - Jari alkaa olla reissuillamme kovin tuttu näky - paikan alustusta. Mäskit ja maisit heiteltiin mielestämme sopivimmalle paikalle ja kuten aina välineonkija Käpylän repun pohjalta löytyi mitä ihmeellisempiä vempaimia sofistikoituneiden englantilaisten karpinonkijoiden kotiseuduilta. Perhokalastus on halpaa ja yksinkertaista verrattuna herraskaiseen pikkusälän ja tarkkaanharkittujen tarpeellisten (?) apuvälineiden yltäkyllästämään hifiongintaan. Jukkakin alkaa pahasti hurahtaa touhuun ja hiukan puritaanina ja materivastaisena kuuntelin hämmentyneenä englanninkielisten hämärien termien värittämää keskustelua.

Paikan pohjustusta

Viime vuonna saimme kalamme koho-onkimalla, mutta tärppihälärin huuto ja varsinkin se rentous jonka liitän pohjaongintaan ratkaisi päivän pyyntitavan. Paikalta on noussut aikaisemmin pohjaongella sorvia, särkiä ja lahnoja, joten eiköhän suutareitakin näin onnistuta huijaamaan. Kello tikitti eteenpäin, mutta mitään ei tapahtunut. Olimme mäskänneet kaksi paikkaa joista toiseen oltiin kylvetty pari kiloa pilveksi hajoavaa ainetta ja maissia ja toiseen Jarin reseptillä vähemmän kamaa, mutta isolle kalalle reilummassa raekoossa.

Jauhomäskiltä tuli ensimmäinen kala kun reilu puolikiloinen lahna näytteli Esko Salmismaisesti luonneroolissa suutaria. Ohessa Jukka pintaonki parit särjet ja ahvenet (madolla), mutta hiusrigiin eivät kalat meinanneet jäädä kiinni vaan parin tärpin jälkeen vain maissit olivat kadonneet. Mielenkiintoista oli se, että Jukan viritettyä maissiin pop-upin, jonka tehtävänä on nostaa maissi hiukan pohjan yläpuolelle tärppejä alkoi kertyä tiuhempaan tahtiin. Yksi vienti oli niin raivoisa, että hälärin yhtäjaksoisen valituksen jälkeen vapa singahti telineestä voimalla kohti vettä. Seisoin lähimpänä ja kun sain vavan käteeni tunsin toisesta päästä todella voimakasta jumputusta - lahna se ei ollut eikä missään nimessä sorva. Melkein rohkenen väittää, että siiman päässä teutaroi suutari, eikä todellakaan pienin mahdollinen, vaikka mitäpä siitä. Jukan saadessa vavan käteen kala oli poissa.

Odottavan aika kuluu kalassa nopeasti

Romanileiri?

Loppu iltaa väritti jutustelu, trangiakahvi, tuore pulla ja tuhannet verenhimoiset hyttyset. Muistot viimekesältä palasivat mieliin myös hajujen puitteissa - sokerimaissi, mäskin makea tuulahdus yhdistettynä hyttysmyrkyn pistävään katkuun tuo mieleen lämpimiä kuvia vaikkei haju todellakaan lukeudu suosikkeihini. Illan pimetessä ajoittaiset piippauksetkin hiljenivät ja vaikka läpikulkemattomien erämaiden koulima kalamies tietää ottihetken alkavan silloin, kun kehä 3:sen valot syttyvät lopetimme onginnan heti yhden jälkeen. Viimeiseksi kalaksi jäi Jukan 400g kohosorva - välitön tärppi kun kohon siirsi ensimmäistä kertaa mäskin päälle. Ehkä ensikerralla koho-ongitaan taas enemmän...

400g sorvaa

Hieno hetki - kalatta...

Uuden odotusta - Karppikalassa 13.6.2011

2011-06-15T01:15:00.000-07:00

Viime vuonna se oli suutari ja tänä suvena luultavasti karppi ja ankerias. Kala joka kiusaa mieltä ja riivaa ajatusta. Paikkoja näiden ylhäisten lajien saantiin on jo tiedossa, mutta tieto ja taito lajikalastuksesta lepää vielä vahvan oletuksen ja epätietoisuuden harsossa, joten kaikenlainen tuki ja opastus asianosaavilta tutuilta otetaan suosiolla vastaan. Niinpä istuimme helvetillisessä rankkasateessa stadilaisessa iltaruuhkassa matkalla kohti Etelä-Suomen karppivesiä. Kehä 1:nen oli tukossa, Hämeenlinnanväylä ei vetänyt ja Kehä 3:sen kunnostus puuroutti myös PK:seudun ulkokaaren kävelyvauhtiseksi autojonoksi. Jotenkin näin autottomasta tuntuu, että tiekunnostukset johtavat aina vain siihen, että ruuhkat siirtyvät muutaman kilometrin toiseen paikkaan. Ehkä ikuisuusprojektit saadaan joskus päätökseen ja voidaan siirtyä uudelleen tien toiseen päähän kunnostamaan jo kunnostustarpeessa olevaa valtaväylää.

Matkalla vesisade tiheni mitä pohjoisemmaksi renkaat kalakiesiä kuljettivat , mutta samalla mielikuvissa paikalle jo mäskätty ruokamatto veti kaloja magneetin tavoin puoleensa. Parin viikon kalatauko ja onkikuume teki sen, että keli ei latistanut intoa juuri lainkaan. Perillä vesisade jatkui, mutta mieltä lämmitti tieto siitä seitsemänkiloisesta ja sen mahdollisista serkuista.

Jari oli jo virittänyt vapansa vesisaateeseen ja mekin aloittelimme hair-rigien virittämisellä ja hälärikeppien iskemisellä maahan. Viimevuotisen ensi hifi-onkikokeilun jälkeen ajatus on johdattanut yhä syvemmälle tähän perhokalastuksen toiseksi jättävään nippeliharrasteeseen. Kaiken maailman pikkusälä ja eri mäskien ja hajusteiden päättymätön viidakko tuntuu houkuttelevalta, mutta järki sanoo, että kuten kaikessa kannattaa tässäkin edetä pikkuhiljaa opetellen eteenpäin. Ensin pitäisi saada joku logiikka siihen miten ja miksi mäskillä onnistuu houkuttelemaan paikalle oikeat kalalajit ja toisaalta miten kykenee välttämään muiden halukkaiden lajie pääsy syöteille. Esimerkiksi vavan tai kelan laadulla ei itse tärpin saamisessa liene mitään merkitystä.

Näitä riitti

Kuten aina mäski näytti tehonsa, mutta viimevuoden tapaan ensimmäiset rantautetut kalat olivat sorvia. Niitä tosin riitti ja Mitrin saatua pinnakalansa testailimme mäskin vaikutusta sorvien paikalle saantiin. On myönnettävä, että teho oli suorastaa mykistävä - muualla kalaa ei ollut, mutta mäskiltä olisi saanut nostettua taatusti kilotolkulla sorvaa. Kohdekala, tai tarkemmin ottaen kalat, sillä paikalla ui todistetusti myös suutaria pysyivät kuitenkin visusti loitolla ja kostea ilma ja jo kastuneet kamat alkoivat pikkuhiljaa latistamaan myös onkihuumaa.

Jossain välissä olimme viritelleet sorvatäyn hauen päänmenoksi ja melko nopeasti ensimmäinen puikula kuljettikin syöttiä vauhdilla kohti ulappaa. Jukka ehti ensin vavalle ja tempaisi vastaiskun jälkeen rannalle vajaa kiloisen hauen tumpin - hiukan katkera mutisin broidin nopeutta ja vikkelyyttä - sinne meni pinnakalani vuodelle 2011.

Täkypuikkari

Jarin aamuvuoro painoi tiukasti päälle ja niinpä oppaamme liukeni paikalta jättäen meidät amatöörit jatkamaan iltapuuhiamme. Jukka ja Mitri lähtivät samaa taivalta tutustumaan paikalliseen pesäpallokulttuuriin ja globaalien kultaisten kaarten alle kätkeytyvään tasalaaduttomaan ruokatarjontaan.

Onneksi seurakseni nyt jo sateettomaan iltaan jäi paikallinen toveri, joten juttuseura ja tarinat kultajoilta tammukkapuroille värittivät muuten hyvinkin tapahtumaköyhää iltaa. Kovinkaan yllättynyt en ollut siitä, että lämpimään päässyt kaksikko viihtyi mukavissa sisäoloissa rantasipin kannalta jopa luvattoman kauan, mutta pieniä ärräpäitä irtosi siinä vaiheessa kun herrat J ja M kuljettivat kotiinkuljetuksena jo jäähtyneen hampparin ja kylmän rasvaiset ranskalaiset. Kaverit olivat tilanneet burgerini samaan aikaan kuin omansa. Onneksi kahvit olivat kuulemma lämmittäneet mukavasti!

Lopulta myös hälärit heräsivät, mutta yhtään kunnon vientiä ei kuulunut. Yksittäiset piippaukset ja lyhyet säräykset pitivät meidät kuitenkin otteessa pitkään yöhön ja lopulta lähdimme kohti stadia suutarittomina ja karpittomina hiukan ennen yhtä. Projekti karppi oltiin kuitenkin polkaistu liikkeelle ja hifionkimisen ihanuus ja monipuolisuus palautui mieleen kuin kymmenen salamaniskua.

Elämässä yksi hienoimmista asioista on odotus. Ilman sitä moni asia jäisi puolinaiseksi ja nautinto lopulta toteutuneista asioista olisi vajavaista. Oikesti isojen juttujen rinnalla mitätön onkihetki tuntuu aivan oikeinkin turhanpäiväiseltä, mutta silti kalastuksessa on lopulta hyvin pitkälti kysymys juuri samasta odotuksesta. Tärkeää on se mitä päänsisällä ja kalakavereiden kesken tapahtuu sinä aikana kun mitään näkyvää ei tapahdu. Ja mikä on se fiilis kun pitkän odotuksen jälkeen häläri huutaa tai kohon valokärki katoaa pimeään.

Toinen kalareissun ja oikean elämän yhtäläisyys ja onnistumisen edellytys on kaverin onnesta ja kaloista nauttiminen. Tälläkin kotimatkalla käytiin läpi hyviä hetkiä kalavesiltä ja fiilisteltiin, kuten aina myös monella muulla asialla. Kotona mieli oli saaliittomuudesta huolimatta normaaliakin hyväntuulisempi ja taisinpa herättää Hannankin reissuraporttia kuulemaan.

Tästä on hyvä jatkaa. Tätä kirjoittaessa iskuryhmä on jo vieraillut onkitukussa http://www.onkitukku.fi/ , mäskimäärä on kymmenkertaistunut ja vinkit tulevaan ovat vielä kirkkaana mielessä. Seuraava reissu suuntautuu todennäköisesti viimevuonna tutuksi tulleelle suutari ja ruutana järvelle, mutta karpit ja ankeriaat eivät ajatuksista poistu. Kohta illat alkavat taas pidetä ja pimeä(ankerias)aika kasvaa. Vielä on paljon reissuja tekemättä ja paljon asioita odotettavana...

Mökillä rentoutumassa 11.6.2011

2011-06-14T12:33:00.000-07:00

Oli tarkoitus viettää matkan jälkeen viikonloppu ihan kotona, mutta helteinen sää sai meidät lähtemään Maaretin kanssa mökille Itä-Suomeen. Itse en laittanut yhtään vastaan, sillä mökkijärvellä täytyi haukien, haukien ja haukien lisäksi olla muitakin kalalajeja. Edellisellä reissulla pääsiäisenä järvi oli vielä kauttaaltaan jäässä. Olikin kiva päästä ekan kerran tänä vuonna perinteisesti soutelemaan tyyneen kesäiltaan. Aloitimme onkimaan niemenkärjestä josta kuulema jo 20 vuotta sitten oli tullut säynettä. Eipä aikaakaan kun muutaman ahvenen ja särjen jälkeen neljän metrin perusonki alkoi nyökkäilemään isomman kalan tahdissa. Veneeseen nousikin kultaisen komea säyne - tai säynävä niin kuin paikalliset sanovat. Piste siitä.

Myös ahven tuntui olevan hyvin iltasyönnillään, ja jatkoimmekin perinteistä rentouttavaa perusonkimista. Varsinkin Maaret nosteli tiheään tahtiin veneämpäriin hyvän kokoisia paikallisia grilliherkkuja. Auringon laskiessa laji muuttui kuitenkin taloussärjeksi, ja kruisailimme 3-heppasella ikiliikkujalla vesistön eteläpäätyyn.

Järven vieressä maantien toisella puolella on hyvin pidetty istarilampi, johon tankataan kirreä myös talvisin. Lampi on yhteydessä järveen maantien ali menevän betonirummun kautta, joka on aidoitettu paksulla metallihäkillä. Rakkaat itärajan takaa tulevat turistimme olivat kuitenkin alkukesästä yöllä saaneet päähänsä käydä rikkomassa ja poistamassa kyseisen häkin. Kirrelampi olikin tyhjentynyt nopeasti kun kaikki lohet uineet järven puolelle. Kokeilin hetken, että olisiko kirrejä enää järven puolella liikenteessä, mutta tunnin sisällä päättelin, että kalat olivat jo eksyneet hädissään joko turistien tai haukien suihin. Kirrepistettä ei tullut vieläkään, mutta isompi harmitus täytyy olla istariyrittäjällä jonka istutusprojekti alkaa taas nollasta.

Aurinko laski taivaanrannan taakse, ja oli sopiva hetki testata, että pitävätkö huhut järveen istutetuista kuhista paikkansa. Uistelimme kerran järven ympäri, mutta kuhia ei kuulunut. Pohjoisesta saapuva kylmä sade-ukkosrintama sai meidät kuitenkin vihdoin rantaan ahventen perkuuseen ja saunan lämmitykseen. Kyllä Suomen yöttömät yöt ovat jotain ainutlaatuista.

Kuhailta stadilaisittain 1.6.2011

2011-06-01T14:30:00.000-07:00

Kopaistiin parituntia tuttua kotirantaa tutulla kaavalla. Kaloja oli paikalla jonkun verran, syöti oli laimeaa ja iso osa iskuista jäi tärpeiksi, kutu on ainakin osittain jo alkanut, vaikka massat vielä puuttuvatkin, Jukka sai illan ainoan mittakala (1,1kg, 52cm) ja minä kiloisen kylkilahnan. Vähän on kuitenkin onkifiilis.

Se mikä perinteiseen reissuun loi tunnelmaa oli erään huippumukavan kalamiehen elämänpinna kuhasta. Luultavasti kykenimme olemaan ainakin osittain hyödyksi ja kalan ollessa rannalla helpottunut ilme ja pelikasvon hetkellinen sulaminen tuntui hyvälle yhden sijaan taatusti kaikista kolmesta. Myös Jukan kalan koko mielytti ja yhden miltei samanmoisen tiputus todistaa myös isomman kalan olevan paikalla.

Suurin osa kaloista oli kuitenkin alamittoja ja viikko pari tästä eteenpäin liian lyhyttä maitikalaa tulee luultavasti ihan kuokalla. Silloin taitaa tämä jantteri pysyä muilla rannoilla ja odottaa kuhan osalta mahdollisia kudun jälkeisiä täkyonkiyritelmiä. Huomenna syödään siis ennakkosuunnitelmista poiketen possuwokkia.

Kalamaraton 2011 - kolmipiikin vuosi

2011-05-24T10:54:00.000-07:00

Kylmä tuuli painaa suolaisen meren tuoksua Kruunuvuorenselän yli ja makaamme kaikki kolme reporankana Honkaluodossa. 24 tuntia kalastusta on takana ja päällimmäinen tunne on väsymys. Maraton on ohi, AC Delirium pokkaa - kovin uupuneen oloisina hekin ansaitun ja kauan odotetun ykköspalkinnon ja meidän lopullinen sijoitus ja lajimäärä hivelevät itsetuntoa. Kuitenkin - kuten tähän asti aina jäi paljon myös tekemättä ja spekulaatiot menneistä tunneista riivaavat väsynyttä mieltä. Miten tähän tultiin ja miksi valinnat olivat tänä vuonna sellaisia kuin ne olivat.

Edes Usain Bolt ei juoksisi satasta alle 10.5:n ilman harjoittelua ja koska lajikalastus nyt vain sattuu osumaan johonkin sellaiseen hermoon, joka tuottaa jostain kumman syystä mielihyvää meidän kaikkien kolmen mieliin oli selvää, että jonkunlaisia harjoitusreissuja tehtäisiin ja asiaan suhtauduttaisiin muutenkin vakavan asian vaatimalla pieteetillä. Vakavuus ja totisuus eivät kuitenkaan ole synonyymejä, joten parin viikon ajan naurua ja letkeää tunnelmaa oli ilmassa erinäisillä stadilaisilla vesillä ja vaikka harjoitukset lähinnä lisäsivät epätietoisuutta, epävarmuutta ja epäuskoa omaan tekemiseen oli lopputulema positiivisen odottava.

Lopulta kauan odotettu lauantai aukesi aurinkoisena ja könysimme kaikki tahoillamme valmistautumaan raskaaseen, mutta ah niin rakkaseen 24 tuntiseen. Kamat olivat tikissä, fikkareiden akut ladattu ja tunnetila oli ainakin omalta osaltani muodostunut yön aikana rauhallisen jännittyneeksi. Isojen poikien iso leikki nielaisi meidän kokonaan jo ennen kuin käännyimme ykköskehällä ja kaasutimme kohti itää. Kahdeksannen maratonin kuluessa löytäisimme vihdoinkin rauhan ja rauhallisuuden ja malttaisimme pysyä paikoillamme ilman ennaltasuunnittelemattomia sankaritekoja. Jo viime vuonna autossa matkalla kohti kotia luettelimme kohdekaloiksi mutun, törön, turvan, kivinilkan ja mustatokon ja viimeistään harjoitusten edetessä päätimme pitäytyä näissä vaikeissa, mutta mahdollisissa lajeissa niin kauan kuin aika antaisi myöden.

Kisapaikalla korviimme kantautui nopeasti tieto uudesta sääntömuutoksesta joka sulkisi Keravanjoen Vantaan puoleisen osan kokonaan kisan ulkopuolelle. Toivottavasti tulevaisuudessa muutokset kisasääntöihin tulevat hiukan nopeammin - ymmärrän toki, että stadin kalastusäännöt ovat sellaiset kuin ovat, mutta eiköhän järjestäväkin taho tunne edellisvuosilta maratonareiden tavan vierailla sen erään sillan Vantaan puoleisella rannalla. Olellisempaa tässä lienee kai se tuntevatko järjestäjät stadin kalasäännöt tarkemmin kuin kisaajat ja jos tuntevat niin miksi muutokset edellisvuosien sääntöihin tehdään vasta kisapäivänä? Meidän suunnitelmiimme tämä muutos ei vaikuttanut, mutta ehkäpä eräskin innokas kalamies oli levitellyt houkuttelevat turpamäskinsä nyt kalastuskieltoon määrätylle rannalle ja ainakin minun on kovin helppo samaistua tämän hypoteettisen kalamiehen tukevaan potutukseen.

Kisakeskuksessa tunnelma oli odottava ja kahdeksassa vuodessa tutuiksi tulleet naamat saivat mielen hykertelemään. Tervehdyksiä vaihdettiin ja salamyhkäinen odotus ja hiljainen tieto leijui usvan tavoin kisaajien keskuudessa. Hihittelimme itseksemme niille huhuille, joiden mukaan meidän blogin radiohiljaisuus (7vrk!!!) oli merkki jostain. Todellisuudessa alla oli vaan raskas ja kiireinen työviikko ja niiden päälle muutamat puoleenyöhän venyneet kalaillat ilman merkittävää tulosta. Kun vielä väistelimme Salosen Juhan 7 euron survaritarjouksen ja olin onnistunut rähmimään tulikuuman kahvin syliini jysähti lähtölaukaus ilmoille ja valtakunnan jaloimmat kisaajat säntäsivät juosten tai laahustaen, kukin valitsemallaan tyylillä omille teilleen kohti ennalta arvaamatonta 24 tuntista.

Tästä se lähti

Olimme edellis lauantaina vierailleet Viikin koetilan lammella ja todenneet talven tehneen lätäkössä tuhojaan. Happikato oli vienyt elintilaa lammen lukemattomilta pikkukaloilta ja vain pienimäärä pienenpieniä allikkosalakoita oli muistuttanut meitä lämpäreen suuruuden päivistä - niinpä ajaessamme eteenpäin kohti toista ruutanalampea viivähtivät ajatuksemme tovin myös niissä oletettavasti useissa joukkueissa jotka samaan aikaan törmäsivät viikissä odottamattomaan ongelmaan. Toki jälkeenpäin kuulimme lammesta nousseen myös ruutanoita, mutta toivottavasti tämä lampi toimii muistutuksena siitä, mitä siirtoistutukset voivat pahimmillaan vesistöille tehdä. Tuskimpa karpit ja hopearuutanat tähän lampeen näet taivaasta putosivat.

Oma ruutanamme nousi kirkkaasta vedestä samantien, mutta jo ennen ensimmäistä onkisekuntia olin onnistunut tuhoamaan mikrokalavavaksi suunnitellun ongen kärjen tuhannen päreiksi. Poistuessamme paikalta seurasimme innokkaasti jotain puudelinulkoiluttajaa ja samalla kävimme kiivasta debattia tulevista käänteistä - pian huomasimme kävelevämme aivan väärää tietä oletettavasi väärään suuntaan, mutta onneksi Jukan päänsisäinen GPS ohjasi meidät ilman suuria harharetkiä kotoisan Kian luoksi. Käsittämätöntä tötöilyä - eksynyt Ogelissa!

Stadilainen kalakeidas

Vanhankaupungin suvanto on lajikalastajalle ohikulkematon kala-aitta ja vaihtaessani muurilla aatoksia lupatarkastajan kanssa koskesta saatavista suutareista ja muista mieltä kiehtovista kalalajeista jaksoin helposti uskoa niihin yhdeksään "helppoon", jotka kehyskuntalaisten keväisin marinoimasta vedestä nousevat kohtuu vaivatta kaikille halukkaille. Lauantain teema alkoi kuitenkin nopeasti hahmottumaan, kun muurintäysi kalastajajoukko katseli ihmeissään liikkumattomia kohojaan. Tiedä sitten oliko syynä lämpö, tuuli, ilmanpaine vai kalojen joukkokettuilu, mutta enpä olisi etukäteen uskonut, että koko vuorokauden aikana saamme esimerkiksi rannalle vain neljä pasuria.

Vimpa

Onneksi Vimpa harhautui matoomme melko nopeasti ja salakan jälkeen siirryimme kävelysillalle sorva ja lahna jahtiin. Jukan kolmipiikki ja omat särki ja ahven lihavoivat tuloslistaamme, mutta nopeasti meillä ja muilla paikalla olleilla alkoi olla vähän "Mutu tuntumaa" selkeämpi käsitys paikan sorvattomuudesta. Mitrin pasuri nosti saalislukeman seitsemään ja samalla kun virittelin uutta siimaa katkenneen tilalle kuljetti Konalan Matt Hayes näytille komean lahnan ja jonkun pienemmän särkikalan.

Mäskäyksen suunnittelu aloitettiin jo edellisen maratonin kotimatkalla ja koska siitä eteenpäin olen tsygäillyt päivittäin ohi Vantaan- ja Keravanjoen on turpien piilopaikkoja ja mielikuva kaloja näkynyt eri rannoilla useammankin kerran. Kun Kerava vapautui jäistä on pyöritystahti joen kohdilla keventynyt viikko viikolta enemmän ja kun maratonin alla veden väri ja korkeus alkoi lähennellä optimia kaivettiin viimevuotiset mäskit ja sihdit kaapista. Niinpä viimeisellä viikolla sihtailin kotona turpamäskejä aamuvarhaisella ennen poikien päiväkotiin vientiä ja heittelin duunimatkan varrelta valituksi tulleelle kohteelle useampana päivänä haaveideni ihmeainetta. Tavoitteena oli opettaa turville ruokailuajat ja uudet gourmee-mieltymykset, jotta maratonlauantaina tarjottu juustoherkku maistuisi vain toivomallemme kohdekalalle. Kaiken piti olla täydellistä - haku kala, suuri kaunis turpa, mäskimatolta.

Niin se Mitrin särkikala - särki se ei ollut vaikka muut joukkueet yrittivätkin uskotella. Hetken jaksoin uskotella kalan olevan säyne tai seipi, mutta lopulta oli taivuttava todellisuuden edesssä Ei pienintäkään kunnioitusta, ei edes hiljaista myötätuntoa eikä myötäeläviä sanoja. Sinne jäivät Keravan suuret turvat ja mäskipohja liukenisi auttamatta kohti Vantaata ja Jukka ja Mitri vaan tuulettivat tuuriturvan autuaaksi tekevää onnea. Toki on todettava, että torstain 5minuutin onkihetki mäskiltä tarjosi vain yhden kalan - 500grammaisen sorvan ja tämän turvan myötä kisamme helpottui ratkaisevasti.

Lajeja oli kasassa yhdeksän ja matkan varrelta saisimme allikkosalakan täydentämään kympin, mutta koska pari sorvaa oli kaisloista noussut ja päivä alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä hankalammalta päätimme yhteistuumin jatkaa vielä hetken. Puolen tunnin aikana ei kalarintamalla kuitenkaan mitään tapahtunut, mutta lajikalastaja Häkkinen astui toisen joukkueen ongen paskaksi ja oma kuusimetriseni lakosi kuin pohjalainen pelto kesämyrskyssä. Oli siis aika jatkaa eteenpäin.

Allikkosalakka oli myös oletettua vaikempi, sillä olimme nostaneet treeneissä jokainen kalan samasta kolosta alta kolmen minuutin. Nyt kala ei syönyt vaan ainostaan tökki tarjottua syöttiä. Pitkän hakemisen jälkeen onnistuin kuitenkin nostamaan kymmenennen kalamme rantatörmälle - kalalla oli mittaa maksimissaankin 4 senttiä, joten ehkä liejutokon ylössaanti ei sittenkään ole täysin mahdotonta. Kaasutus Honkaluotoon, kympin palautus ajassa 15.35 ja suunta kohti Keravanjokea.

Hiljaa virtaa Kerava

Treeneissä törö puri - sieltä Vantaan puolelta, mutta pysyimme silti suunnitelmassa ja laskeuduimme siltapengertä nyt kotikaupungin puolelle. Harjoitelessa parin törön saantiin kului maksimissaan 15 minuuttia joten oletin homman olevan helpompaa kuin siitä lopulta tuli. Jukka joka on meistä kolmesta se kaikkein malttamattomin oli valmis lyömään hanskat tiskiin jo kolmen vartin kuluttua, mutta Mitriä, joka tasapainottaa rauhallisuudellaan Heikkilöitä ei meinannut kirveelläkään saada pois vavan varresta. Vanhiksella olimme jo kuittailleet Mitrille vimmaisesta halusta saada lajilistaan kiiski ja niin vain puolentoistatunnin jälkeen viimeinen vapa vedessä oli herra Häkkisen. Sen viimeisen kammen kierroksen jälkeen pompimmekin sitten piirissä sillan alla syleilimme viimemaratonien suurta suorittajaa - Mitriä. Pari vuotta takaperin säyne, viime vuonna vanhiskirre ja tälle keväällä taitoturpa ja törö. Ensi vuonna ehkä kivennuoliainen?

Grippönö

Pakko oli onkia 2min turpamäskilläkin

Jatkoimme viime vuoden askelmerkkejä mukaellen kotiseudulle ja Mätiksen haukiparatiisiin. Jo matkalla Mitri sai kontaktin aitoon alkuasukas naaraasen kun sisäelimensä alkoholilla marinoinut Madonna iskeytyi rinnalle ilmeisenä aikomuksenaan kuturituaalit. Mitrin vietti oli kuitenkin suunnattu vedeneläviin ja terävällä riuhtaisulla hän vapautui seireenin kutsusta ja Neitsyt Maria jatkoi epävarmaa etenemistään kohti lähintä tankkauspaikkaa.

Hauki osoittautui parin vuoden tauon jälkeen yllättävän haastavaksi ja lopulta 25 minuutin taistelun jälkeen aloimme olla jo luovutusmielellä. Onneksi muutama sivuosuma piti uskon yllä ja Mitrin ja Jukan keksittyä viisasten kiven rantahauesta nousi kala kohtuu nopeasti rannalle asti. Kello oli jo yli kuusi ja ruoka-aika ylitetty useammalla tunnilla ja Mitri kaivoi kännykäästä kotipizzeriansa numeron ja käänsimme auton keulan kohti Konalaa. Tähän asti olemme odotelleet pizzoja pizzeriassa tuhansien muurahaisten kipitellessä kiireisen takamuksen alla, mutta nyt automatkan jälkeen lätyt odottivat vain ottajaansa - suosittelen!

Vaikea torpedo

Mitrin olohuone

Dilber vaikutti ulkopäin vähintäänkin epäilyttävältä, mutta sisällä vastarempattu olemus yllätti todella positiivisesti. Mitrin vakuuttelut melko harvoista Dilbervisiiteistä rapisivat nopeasti alas kun omistaja ryntäsi sanomaan käsipäivää ja alkoi kyselemään päivänpolttavia kuulumisia. Olipa herra myös valmis vaihtamaan pizzat kalaan, mutta emme raskineet luopua mätispuikkaristamme vaan maksoimme ruoan ihan normaaleilla oravannahkoilla. Hyvää oli ja ahmimisen päättävä pistävä vatsakatarrikin loppui jo ennen kuin laskeuduimme Pikku-Huopalahden rannan Hopearuutanalammille.

Tremens oli juuri saanut oman hopearuutanansa mahtumaan haavinpohjalle joten hyvillä mielillä aloittelimme onginna. Oma rastini oli kymmepiikki, mutta tässä vaiheessa otettiin ensikertaa kunnolla kontaktia lopunajan ystäviimme - kolmipiikkeihin. Jukan ja Mitrin olemus etäämpänä viesti epäonnesta ja oma hermokäyräkin sinkosi ylöspäin samaa vauhtia kun kolmipiikit säntäilivat toukkaan kiinni. Lopulta kymmenpiikki kuitenkin antautui ja lähdin lampsimaan kohti toista lampea. Tässä vaiheessa täytyy mainita: Very unofficial thanks to very unoffical German national team - melko kansainvälistä meininkin nykyään vaikka härmä taittuikin mukavasti eikä omaa kieltä joutunut kääntämään yhtään germaanisemmaksi.

Oikea väri ja koollahan ei ole väliä

Siinä vaiheessa kun aloin jo kysellä mitriltä auton avaimia ja ajattelin lampsia ihan vaan varmuuden vuoksi hakemaan autolta mäskiä näin etäämpänä Jukan nyrkin nousevan pystyyn. Tarantellan Paulan vierestä oli kahden tukevan normirutkun jälkeen noussut pienen pieni hopearuutana joka päätti eräretkemme Niemenmäessä ja aloitti tiukan väännön siitä mihin suuntaan Kian keula käännettäisiin.

Treeneissä olimme löytäneet kuhat The Kiveltä puolenyön pintaan, mutta jotenkin ruuhkainen yökuha ei jaksanut kiinnostaa pätkän vertaa. Kun vielä sorvakin puuttui, yöstä oli tulossa ilman kuhaakin kiireinen ja maratonin ulkopuolella kuhamme nousevat poikkeuksetta ennen pimeää löysimmi itsemme Stadin absoluuttisesta ytimestä. Kisiksen parkkikselle oltiin kuitenkin kyhätty jonkun ison hölkkätapahtuman lähtöbarrikaadit ja muutenkin parkkiruudun löytäminen oli hankalaa. Niinpä kurvasimme Finlandiatalolle ja keräsimme hiluistamme juuri loppuillaksi riittävän parkkimaksun.

Vuoden tuskaisin piste

Joka vuosi joku ranta korpeaa enemmän kuin muut ja itsellekin yllätykseksi ketutus kohosi eksponentiaalisesti kun kömmimme kuivien kaislamättäiden päälle jallittamaan sorvaa. Koukku oli kiinni kaisloissa, kengät hörppäsivät vettä, siimoja poikkeili ja kolmipiikkejä nousi - lopulta ehkä 10 minuutin kohellus lopetettiin ja löntysteltiin rantaa eteenpäin kohti stadilaisen korkeakulttuurin peruspilareita. Töölönlahti, joka ainakin oman vaatimattoman kokemuspohjan perusteella kuhisee kalaa tuntui olevan, päivän teeman mukaan, täysi kaivo.

Puolen tunnin, parin salakan ja yhden pasurin kypsyttämänä lähdin kuljettamaan lisää kolikoita mittariin oletettavan pitkän rupeamamme mahdollistamiseksi. Jätin ongen rannalle ja kun palatessani nostin sen vedestä kasvoi lajimäärämme kiiskellä. Matka rantaa pitkin jatkui ja tässä vaiheessa Mitri jo isotteli kuharannassa tuloksetta messinkikyljille. Jukan sorvajahti päättyi siimasolmuun ja oma uskoni rapisi kuin Finlandiatalon marmorit. Olin jo valmistautunut siihen, että sunnuntain paikkokala olisi kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti sorva. Normaalistihan olemme kuin suomalainen urheilujoukkue joka kykenee voittoihin pienistä, mutta vähänkin isomman pelin alla paskoo housuihinsa ja vetoaa huonoon tuuriin. Peruskalat nousevat varmasti, mutta vähänkin vaikeampien kanssa poukkoillaan ja turhaudutaan - tehdään vastustajan veskasta sankari.

Sieltä se sorva lopulta nousi. Yksikään päivän kaloistamme ei antautunut helpolla, mutta kun lajeja oli nyt kasassa 16 oli helppo muistaa maltin olevan tässäkin kisassa valtti. Seuraava aamusarastus saataisiin käyttää juuri niihin kaloihin joihin se hurjissa alkuhaaveissa oltiin toivottukin käytettävän. Jukan kuha nosti aallonharjaa vielä korkeammalle ja myötätuuli tuntui painavan purtemme lähes plaanissa kohti Skattaa. Ainoa varjo paratiisissa oli kuhan koko. Vaikka Symbioosin Kari kuinka vakuutti ja herroilta lainattu uistinrasian laitaan liimattu 25 sentin mitta mielestämme kertoi kalan olevan hikisesti mitallinen ei pieni pirulainen poistunut omalta olkapäältäni loppukisan aikana. Mitta olisi ollut kiva lisä, mutta aina joku oleellinen tarve unohtuu matkasta.

Vaikea sorva

The Kivellä

Siirryimme siis mustakitatokkopaikalle - juuri nimenomaan mustakitatokko, miksi ihmeessä kalojen nimiä pitää muuttaa, vaikka joku joskus krapulapäissään onkin sekoittanut kidat ja täplät toisiinsa. Haukikin voisi olla tällä logiikalla Taukki ja kivinilkka tuntuu kokemustemme perusteella enemmänkin Paskapäältä, mutta silti niiden nimet ovat ja pysyvät. Lampsiessamme kohti mestaa koimme selkeän Dejavun kun Kuningaskalastajat laskeutuivat paikalle viime vuoden malliin. Ainoa ikävä asia meidän kannaltamme oli, että kaverit löntystivät hyvin nopeasti toiseenkin suuntaan meidän jäädessä hamuamaan toivottua tokkoa.

Emme kuitenkaan tarvinneet edes legendaarista Malmin Citymarketin tokkokohoa vaan kala nousi melko vaivatta pilkkimällä auringon värjätessä samalla taivaanrantaa purppuraan. Euforia senkuin kasvoi ja näytimme luultavasti viisitoistavuotiailta maalaispojilta Reberbahnilla - 18 lajia, kuha ylhäällä, hämärä vasta laskeutumassa ja mielestämme satavarmoja kaloja jälkellä neljä. Kisa eteni kuin resiina - hitaasti eteenpäin ilman ylimääräisiä pysähdyksiä, kyse tuntui olevan vain siitä kuinka pitkälle resiinan varma pumpaus riittäisi ja koska aikataulussa myöhässä olevat Intercityt vyöryisivät vääjäämättä ohi kauas horisonttiin.

Kalastus on kivaa

Seuraava pysähdys tehtiin idässä. Jos joskus on tullut kehuttua riistäjäketju ABC:n aamiasta ei samat kauppiasessot kuihduttanut lafka kykene kuin suututtamaan toivottavasti epäonnistumaan tuomituilla Delikohteillaan. Kahvi maistuu Kaukakselta, sämpylät säilyvät kauemmin kuin tekotoukat ja palvelu on tylympää kun Leningradissa. Kun emme löytäneet edes istumapaikkoja joissa tässä vaiheessa jo hiukan kuluneet kalastajanjalat saisivat levähtää olimme suoraan sanottuna hiukan kiukkuisia. Muutenkin paikallinen seura, jossa kolme ihmistyyppiä - känniset käet, pian känniset käet ja pillurallijengi sulautuivat yhdeksi hurmioituneeksi massaksi alkoi nopeasti ahdistamaan.

Kahvia? - kuraa?

Pian lämpösaappaille löytyi kuitenkin käyttöä kun treeneissä mutupitoiseksi paljastunut rantamatala lahjoitti jopa toiveitamme iisiäämän mutun. Pienen siirtymän perästä harjoituslauantain todella helppoja kivisimppuja vilisemällä kuhissut ranta mykisti tyhjyydellään. Roolijako meni kutakuinkin niin, että Mitrin tehtävä oli hoitaa simput, itse keskityin hietatokkoihin ja Jukka, jonka silmät ovat lasien myötä kuin teräsmiehellä ja valovoimaiset pyörävalot paljastavat ne salakavalimmatkin rantojen asukit keskittyi kalojen etsimiseen.

Ilman Jukkaa olisimme joutuneet ihastelemaan pidempäänkin virkeän ja alastoman nuorison uimahetkiä - saimme jopa kutsun peräkärrysaunaan, mutta niin paljoa aikaa ei kai yhdelläkään maratontiimillä ole. Vesi oli noussut viikossa ja kevyt aallokko teki havainnoimisesta paljon tavallista vaikeampaa, mutta niin vain Jukka paikallisti ensin kivisimpun - kala oli jonkunlaisen irtomoskan peitossa ja ennenkuin Mitri pääsi kunnolla lirkkimään poisti Jukka vapansa kärjellä levät ja muun skeidan kalan päältä.

Itse kalan ylössaanti olikin sitten helpompaa ja siirryimme ensimmäistä kertaa maraton historiassamme kolmannelle kymmenluvulle. Pian löysimme, tai oikeastaan Jukka löysi myös hietatokot, mutta kuten edellisviikollakin kaloja oli liki mahdoton saada avaamaan suutaan. Tokkoja oli kuitenkin sen verran paljon, että melkein jokaiselta jalansijalta pystyi paikallistamaan muutaman. Selkää alkoi särkeä ja niskaa kuumottaa ja henkisesti latauduin jo siihen, että tällä paikalla vietettäisiin jokunenkin tovi.

Kahdeskymmenes kalakin osoitti tökkimisestä ja härnäämisestä huolimatta täyttä välinpitämättömyyttä toimiamme kohtaan ja Jukalta paloi pinna. Pieni tökkäisy vavalla hietatokon kuulaan ja kala sukelsi syvälle hiekan alle - nopea ilmaveivi etumaisella vaparenkaalla ja kala väkisin ylös hiekasta. Tässä vaiheessa Gandhin mielenlaadun omannut tokko kimpaantui totaalisesti ja syöksähti kuin luoti liki kymmenensentin päässä heiluneeseen toukanraatoon ja nielaisi koukun peräsuoleen asti. Laji numero 21 oli ylhäällä.

Jukan ilmaveivin lopputulos

Tulospalvelu ilmoitti, että johdimme epävirallisen laskennan mukaan kisaa tasapisteissä AC Deliriumin kanssa ja ylitsevuotavalla itseluottamuksella teimme ennakkoon mahdottomana pitämämme päätöksen jatkaa kalastusta nukkumatta läpi yön. Nettipalvelu toimi yhtä ripeään kuin tieto vuoden -20 Antwerpenin olympiakisoista siirtyi Suomeen, joten spekuloimme ACD:n saamilla lajeilla ja sillä mitkä joukkueet höyrysivät tietään ylöspäin takanamme. Nurmen, Kolehmaisen ja 14:sta muun suomalaisen kultamitalistin voittouutisen hidas kiiriminen Kotiin vuonna -20 ei suinkaan himmennä näiden urheilijoiden suoritusten arvoa, päinvastoin, mutta kaipasimme sillä hetkellä kovasti edellisvuosien kaltaista spekulointia saaduista lajeista ja joukkuiden tilanteesta. Ehkä ensivuonna onnistaa paremmin.

Ei näy, ei kuulu - tuskaista nilkan ongintaa...

Aamuyön pimeydessä siirryttiin vauhdilla pois Siloneulan mukavuusalueelta. Ennalta puhutuista lajeista oli saamatta silakka, mustatokko ja kivinilkka. Myös treeneissä nämä lajit, silakkaa lukuunottamatta tökkäsivät, joten liikuimme luottamuksenkin suhteen epävarmoina kuin teinipojat. Paikat molemmille kaloille oli olemassa, mutta esimerkiksi mustatokkoa ei meistä kukaan ollut aikaisemmin itse saanut. Kauppatorin rantaa lyysaillessamme törmäsimme lajituomari Lauri Urhoon ja saimme vahvistusta muutamalle oletukselle. Ainakin toisesta mustatokkopaikasta oli kala noussut ja päivä oli ollut vaikea monelle joukkueelle. Muutenkin Urhon kanssa oli mukava jutustella ja ehkä hitusen luottavaisemmin jatkoimme eteenpäin.

Toivoimme ja uskoimme, että aikaa olisi niin paljon jäljellä, että toinen vaikeista lajeistamme antautuisi, mutta kuten viime vuonnakin Siloneula kanttasi rankasti viimeistään aamun ensisäteisiin. Ensimmäinen stoppi tarjosi tusinoittain kolmipiikkejä, toisella paikalla viivyimme pidempään, saimme lisää kolmipiikkejä ja Mitri pilkki istukastaimenen. Jukka yritti jokaisessa paikassa tsiigailla valolla rantavettä, mutta homma oli veden sameuden ja syvyyden johdosta hitusen vaikeaa. Valolla löytyi kuitenkin silakkaparvi, aivan käsittämättömän kokoinen ja todella huiman näköinen yönpimeydessä ja lajimäärämme nousi jo 22:een.

Kolmannella paikalla aurinko oli jo ylhäällä ja pitkä yö alkoi näkyä varsinkin kuskina urakoineen Mitrin kasvoilta. Yhä vain piikit ja nyt myös luonnon valon herättämät sorvat, särjet, salakat, pasurit ja ahvenet pilasivat tokkojahtimme. Kerran jo lähes tuuletimme, mutta Jukan innon lähde olikin vain alkuyöstä tuttu kivisimppu. Etenkin kolmipiikin näkeminen alkoi käymään voimille ja heti pyydön veteenlaskun jälkeen alkanut kevyt toukan nakerrus alkoi käymään aivan liian tutuksi.

Edellisviikon hurjat huhut suvannon toutaimista mielissämme unohdimme nilkan ja tokon hetkeksi ja kurvasimme aamiaisen kautta pornaistenmuurille. Jo autossa toivoimme näkevämme paikalla tuttuja, sillä uupumus ja puutumus alkoi vaivata ruumiin lisäksi myös mieltä. Kaikkien kolmen kasvoille levisikin tyytyväinen hymy kun muurilla patsasteli Järvenpääläinen toutaintuho ja Oulaisten onkitykki Jari Käpylä. Oli hauska kuunnella tarinointia ahven.netin kisan etenemisestä, spekuloida ja kuulostella Jarin fiiliksiä ja kuten aina saada vinkkejä mieheltä jonka vapaa-ajan käyttö on parasta a-luokkaan.

Taitaa Jariakin väsyttää

Toutainten (?) räjäytellessä suvannon pintaa ja väistellessä uistimiamme vastarannalle ilmestyi kaksi kovin tuttua hahmoa, kun ACD:n Marco ja Olli olivat siirtyneet samoin aatoksin samoille rannoille. Vaihdoimme Jukan kanssa puolta Mitrin jäädessä vetämään hetkeksi henkeä ja vaihdoimme Ollin ja Marcon kanssa kuulumiset. Pep Guardiolakin on sanonut, että suurin riski on olla ottamatta riskejä ja osittain siksi FC Barcelona on noussut tämän hetkiseen asemaansa. Me tulemme aina vuoden kaksi kärjen perässä ja siinä vaiheessa kun saamme mutun nostavat riskinottajat vesistä karppeja. Muutenkin paikkopaikkojen vähyys ja itse kaivettujen mestojen olemattomuus erottavat meidän tekemisemme esimerkiksi Deliriumilaisten tekemisestä. Siksi onkin niin mahtavaa, että Barca voittaa tai se, että joku onnistuu koukuttamaan tarkoituksella karpin. Tänä vuonna maratonin voitti oikea joukkue toivottavasti Guardiolakin riskeeraa ja saa palkinnoksi oman karppinsa - Mestareiden liigan voiton.

Kumpikaan meistä ei kuitenkaan toutainta useista pintomisista huolimatta saanut vaikka Deliriumin jo poistuttua paikalta paskoin melkein alleni. Jukka hihkui onnesta kunnes suvannon kristallinkirkas vesi paljasti vastapelurin todellisen luonnon - puolikiloinen lahna oli jäänyt kyljestä kiinni koukkuihin . Yritimme laskea todennäköisyyksiä, mutta väsymys ja kuuden tunnin lajittomuus söivät ajatuksista ärhäkimmän terän. Jukka torkahteli autoon, Mitri pysyi hädin tuskin hereillä, epätoivoinen pikastoppi kevään taimenkivellä oli odotettu limbo ja parin tunnin onkisessio sillä ainoalla paikalla josta oli 20:nen edellisen tunnin aikana varmastinostettu mustatokko alkoi jo kirjoittaa osaltamme vuoden 2011 kalamaratonin viimeistä kappaletta. Viimeiseen kappaleeseen kirjataan kokemus mustakitatokon uusista läntisistä asuinpaikoista ja Jätkäsaaren tukeva kiiskikanta.

klo 8.00

Ainoa merkittävä asia kannaltamme näissä tunneissa oli kokemus siitä, että täysi mahdottomuus uneton maraton ei ole. Mitriä, ainoata meistä jolla on ajokortti käy toki sääliksi. Kun itse selaan toimimatonta tulospalvelua tai katselen ikkunasta öistä stadia joutuu Mitri kokoajan skarppaamaan seuratessaan välillä hyvinkin arvaamatonta yöliikennettä. Ensi vuonna maratonissa Jukka on myös kortillinen, mutta itse pohdin onko perusteluni autottomuuten pelkkää silmänkääntötemppua sen edessä, että pelkään joutuvani maratonissa rattiin. Kymmeneltä Jätkäsaaressa olin vähintään yhtä pirteä kuin niissä maratoneissa joissa on nukuttu, itseasiassa pää pysyi ensimmäistä kertaa mukana koko 24 tuntisen ja jokaisella onkihetkellä oli oikeasti tarkoitus ja vakaa yritys saada joku puuttuvista lajeista.

Kruunaamaton kiiskikeidas

Suuren urheilujuhlan tuntua

On siis loppukaneetin vuoro ja vaikka kuinka tekisi mieli olla hiljaa en malta. Emme saaneet kirjolohta vaikka Jukka ja Mitri yrittivät koko tunnin - kymmenen muuta joukkuetta, mukana AC Delirium kalan sai. He olivat meitä taitavampia. Olen kuullut puhuttavan kirkasotsaisuudesta kun suhtaudutaan kriittisesti stadiongen ja maratonin päällekkäisyyteen. Olen vahvasti eri mieltä ja mielestäni myös maratonin kilpailijoita tulisi kuulla. Voi olla, että syystä ja kolmannesta se rajallinen määrä kisaajia joiden kanssa asiaa on puitu on vain valikoitunut sellaiseksi kuin on, mutta yhtään puoltavaa ääntä en tähän aiheeseen ole kuullut.

Kirkasotsaisuutta olisi kielteinen suhtautuminen stadionkeen tapahtumana ja itsensä nostaminen sen yläpuolelle - yhdessäkään kommentissa ei kuitenkaan ole kyse tästä. 23 tuntia kalastettuaan, valvottuaan ja käytettyään kaiken osaamisensa ja intonsa on stadionki ainakin itselleni aikamoinen antikliimaksi, joskin perinteinen ja siksi kotoisalta tuntuva sellainen. Tapahtumalla on vain hyvin vähän tekemistä sen kanssa mitä edellisen 23 tunnin aikana on tapahtunut. Kohderyhmä on aivan toinen ja tämä ryhmä saapuu stadionkeen innolla huolimatta siitä alkaako tapahtuma klo 11 vai klo 12. Jos tämän turinan joku maratonareista jaksaa tähän asti kahlata toivon oman mututuntumani vahvistuksesi lyhyttä kommenttia aiheeseen, sillä ehkä liikun vain väärissä piireissä?

Vuosi 2011 on nyt takana ja on jo torstain ja perjantain välinen yö. Kuha oli lopulta 40,1 senttinen ja saatuja lajeja kertyi plakkariin 22. Sijoituimme haaveidemme mukaisesti ja lopullinen sijaluku 5. hivelee itsetuntoa. En siltikään kykene näkemään tapahtumaa kilpailuna sen varsinaisessa merkityksessä. Kilpailussa pyritään olemaan parempia kuin muut, mutta ainakin meidän osalta itsensä lyöminen ja yhteinen kala-aika ja kokemus nousevat ylivoimaisesti tärkeimmäksi teesiksi. Lisäksi samanmielisten ihmisten kokoontuminen yhteen on mahtavaa.. Yhteisen intohimon löytyessä on varautuneen Luoteis-Helsinkiläisenkin uskomattoman helppoa heittäytyä juttusille vieraiden kanssa. Olihan taas hemmetin mukavaa.

Yhtä kokemusta rikkaampana uudet kujeet muhivat jo. Pitänee valvoa öitä ihan vaan sen takia ettei aamuaurinko kamppaa ensivuonna uudellen nousevaa käyrää yhtä latteaksi. Kenties kesä tuo uutta oppia uusissa paikoissa ja keväällä osaamme jonkun kikan lisää myös maratonia ajatellen. Kuitenkaan en olisi halukas kisaamaan uudestaan yhtään ensi kevättä nopeammin, sillä kalassa kiirehtiminen on kerran vuodessa juttu. Tällä hetkellä uudet kala-ajatukset alkavat pulpahdella pintaan maratonin jo väistyessä historiaan ja viimekesän upeat muistot palaavat mieleen, Suutari, Karppi ja Ankerias - oletteko valmiit...

Onnea ACD ja kiitos kaikille vuodesta 2011

2011-05-23T11:52:00.000-07:00

Vuoden 2011 maraton on takana ja tuttuun tapaan tunne on hiukan tyhjä. Tyhjyys johtuu myös vähistä unista, mutta suurin syy onttouteen on se kuuluisa kupla joka ei yrityksistä huolimatta ainakaan omalta osaltani puhkea maratonsunnuntaina kello 12. Vaikea keksiä vuodesta toista 24 tuntista joka tyhjentäisi pään yhtä tehokkaasti muista sitä vaivaavista aatoksista ja täyttäisi sen ihanan epäoleellisilla spekulaatioilla turvan sielunmaisemasta tai kolmipiikki-invaasion syistä ja niiden vaikutuksesta kisastrategiaan.

Ennenkuin kuplan viimeiset ilmat livahtavat arjen tieltä pois pitää vielä raapustaa kisamuistelot tekstimuotoon. Toivottavasti joskus kun litkaamme larussa aamusilakkaa eläkepäivien ratoksi ja selvittelemme yhä sotkeutuneita tapseja siikarannoilla muistamme asiat paremmin ja klassinen "aika kultaa muistot"-seuraus ei vaivaa niin perusteellisesti kalamuistojamme. Kiitos kaikille ja iso onnentoivotus AC Deliriumille hienosta kisasta ja komeasta voitosta. Hyvässä seurassa kaikki on aina mukavampaa.

Tästä se alkoi vaan miten sitten tapahtui?

Iltaongella 11.5.

2011-05-11T12:59:00.000-07:00

n.5kg särkiä ja kaksi salakkaa - ei sitä vaan malttanut pysyä viikkoa himassa vetämässä henkeä vaan poikien mentyä nukkumaan oli pakko päästä ongelle. Kai tässäkin illassa oli olevinaan jonkunlainen ajatus, vaikka jo rantaan kävellessä tulevan tunnin kulkutapa oli hyvin selvillä. Särki kutee puroihin juuri nyt!

Vaikka olen kovaan ääneen kirjoittanut kalastustuntien autuaaksi tekevästä vaikutuksesta ei tiedonhankinnankaan vaikutusta sovi aliarvioida. Ilman Lauri Kolia, nettikarttoja ja muita hakuteoksia tämänpäiväisen kaltaiset lajionkireissut olisivat vieläkin yleisempiä. Vaikka rannalla istuisi 24/7:n ei lajikirjo nousisi kovinkaan korkealle ilman ajatusta siitä mitä onkii ja miten onkii. Vaikeinta hommassa onkin teorian soveltaminen menestyksekkäästi käytäntöön.

Illan ehdoton helmi ja varma toukokuun puolenvälin merkki oli toisen kaistapään ulkopuolisin silmin täysin idioottimaiselta näyttävät kalastusmanööverit pimenevän puron rannalla. Itsekin on joskus tullut näissä tilanteissa vastattua kysymykseen: "Lohiako sieltä nousee?" Treenit ovat ilmeisesti käynnissä jo usealla rintamalla, joten odotettavissa lienee mielenkiintoinen mittelö.

Pinna salakka

Kansi kiinni ja siikakausi pakettiin 4.5.2011

2011-05-06T10:04:00.000-07:00

Torstai-iltana käytiin kauden viimeisellä siikakeikalla, jonka suurin odotusarvo oli maratonspekulointi ja villinä vellovat suunnitelmat. Niitä riitti ja muutenkin raitis ilma ja mainiot tarinat piristivät kummasti viikkoa.

Mitä kalastukseen tulee piti aiemminkin havaittu tosiseikka siitä, että stadin vesillä särjet saapuvat eri rannoille eri aikaan paikkansa. Illan saldona oli tälle paikalle tyypillisten minisiikojen heikko syönti ja 4 rannalle noussutta rasvaeväistä. Vasta viimeisiä matoja ylös kelatessa illan ekat punasilmäiset olivat löytäneet syötit ja katseet käännettiin hyvillä mielin kohti lajimääräkalastusta.

Muikkuja?

Siikakauden vika särki

Jos maratonia ei olisi pystyisi kautta venyttämään vielä viikolla kääntämällä herätyskelloa soimaan aamuyön ensitunneiksi, mutta tässä vaiheessa toukokuuta levätään viikko ja annetaan ajatusten muhia. Unikuvissa jatketaan ongintaa ja levätessä tuulenkalakin antautuu ja kilohaili napsahtaa satimeen - silloin on hyvä ja herätessä ajatus kristallin kirkas.

Toisille siikoja, toisille pasureita - särkikalafarssin ensitahdit 1.5.2011

2011-05-01T12:10:00.000-07:00

The Paikka, Eldorado, tämä lukemattomien onnistumisten triangeli josta jo vuosia olemme nostaneet mehukkaimmat saaliimme. Sama noin pienen keskustayksiön kokoinen länti stadilaista merenpohjaa joka syystä tai toisesta kerää vuosi vuoden perään ympärilleen ruokailevaa kalaa. Ongelmana vain on verkkojen lisäksi särkikalat uivat samoille paikoille todella nopeasti siikasesongin alettua ja joinain vuosina on ollut vaikeuksia aikatauluttaa reissut parhaille hetkille.

Pääsiäinen meni säynesekoillen ja vapun edusviikolla vain Mitri ehti hakemaan ruokakalaa parin tunnin pikapistolla. Ja koska vappukin on pienlapsiperheessä huono hetki karata kalaan olin jo heittää ajatuksen pakkasentäyttötalkoista pelkäksi haavekuvaksi. Kuitenkin kun pistelin vapun päivänä anoppilassa pullaa kitusiin alkoi kelakättä poltella ja korvissa suhisi puolalta vapautuvan siiman valitus ja rantakallioita vasten painuvan mainingin kohina. Tieto kahden hengen iskuryhmän taipaleesta kohti rantaa käänsi puukkoa vielä hiukan syvemmälle selkään ja ensikertaa olin yhteydessä Jukkaan ja Mitriin jo ennenkuin ensimmäinen mato oli sukeltanut veteen. Tästä eteenpäin tietoja tuli radiouutisten tiheydellä ja kotimatkalla junassa päätin uhmata tietoja heikohkosta syönnistä ja suunnata rannalle.

Jukan 4 ja Mitrin 1 päiväkalaa

Kun jalat teki työtä ja fillari liikkui liisi ajatus siinä mahdollisessa iltasyönnissä jonka alkamista ehtisin ehkä juuri ja juuri todistamaan. Särkikalat olivat uutissähkeiden mukaan loistaneet koko iltapäivän poissaolollaan, joten olin lähes saletti, että ainakin yksittäiset siiat löytäisivät tiensä Lassilalaiseen gourmeekeittiöön.

Perillä aurinko paistoi, meri oli hetkellisesti rauhallinen, rannalla lojui kolme pikkusiika ja istuessani kivelle yksi pyynnissä olevista vavoista niiasi voimakkaasti. Hymyilin jo näyttävää sisäänmarssiani, mutta tapsin katkettua tuuli yltyi ja kalan saanti tyrehtyi. Kun ensimmäinen vapani oli viritetty alkoivat särkikalat löytää madoille, toisen vavan ollessa valmis naapurin lokki yritti tukehduttaa itsensä hengiltä Jukan saamalla vuoden ekalla pasurilla ja istahtaessani odottamaan yltyi pohjoistuuli niin voimakkaaksi, että auki jäänestä boksistani lenteli koukku-, leikari- ja lukkopusseja kohti lämpenevää Suomenlahtea. Vaikka yritin epätoivoisesti ylläpitää Eskilstunalaista positiivisuutta hiipi Tohmajärveläinen pirulainen kuiskimaan punasilmäisiä kirouksia korvani taakse. Kun vielä samaan aikaan lakoniset Kantsu- ja Konalalainen alkoivat tehdä lähtöä kotiinpäin aloin jo pikkuhiljaa luovuttaa.

Siloneulan vuoden eka pasuri jatkaa ravintoketjussa eteenpäin

Ennen lähtöä Jukka kuitenkin onnistui puijaamaan kahta paikalle epätodellisen pientä siikaa ja Eskilstunalaisuus otti lisää sektoria ajatuksissani. Edes perusnegatiivinen Tohmajärveläispiru ei olisi onnistunut keksimään sitä kauhuskenaariota joka loppuillan aikana realisoitui todeksi. Kun kaksikko oli kadonnut kallion taakse seisoin yksin haalarit päällä järkyttävässä raesateessa ja joka ainoa kerta kun mato laskeutui pohjaan sitä vietiin. Jos kalahistoriamme aikana olemme onnistuneet löytämään yhden asiallisen siikamestan on kreivillisen mahtavia pasuripaikkoja olemassa jo jokaiselle sormelle ja uusia näköjään tulee joka vuosi.

nro 1 kuvattiin - nro:a 18 ei

Ensimmäistä pasuria kuvailin pinnan takia vielä kohtuu tyytyväisenä, mutta jossain 27:nnen ja 29:nnen välissä ketutus oli sellainen, että jätin vavat veteen ja vedin ärsytykseen pitkän siivun simaa ja kolme repun pohjalla odottanutta munkkia. Aurinko oli kuitenkin taas näkyvissä ja tuuli tyyntynyt liki olemattomiin, joten päätin jäädä rannalle vielä toviksi. Yksi iso siika, kampela tai jopa kivinilkka olisi pelastanut paljon, mutta niin vain viimeinen tuntikin tarjosi pelkästään särkiä, pasureita ja yhden ison ahvenen. Parin vikan tunnin särkikalafarssi oli tarjonnut taatusti komean lukeman kiloa/tunti sarjassa, mutta kotimatkalla puhelimessa sovittiin vielä yhdestä siikareissusta paikalle, josta kaloja saa usein vielä viikon eldoradon ehtymisen jälkeenkin.

Päivän kaksi isointa - n.200g

Ja vielä muutama ajatus kalamaratonista. Eletään taas niitä aikoja kun uusien kalojen saanti on lapsellisen helppoa ja paikkatietämyskin mahtiluokkaa. Viikon päästä se tuttu Tohmajärveläinen aloittaa kolkuttelunsa ja vikalla viikolla ennen H-hetkeä pudistellaan jo päätä huhtikuiselle optimismille ja lasketaan tavoitteita lähemmäs realismia. Samaan aikaan on todettava, että osa porukasta ne kalat aina saa eikä ihmetellä sovi ketkä. Rannalla vietetty tunti vastaa ehkä kymmentä nettituntia ja oikeassa paikassa (oikeassa seurassa) vietetty vartti on kisassa äärimmäisen hyödyllinen. Vaikka välillä tuntuu, että Lauri Koli on Runeberg ja mitätön mustatokko vie mielenkiinnon hiekkalaatikkohetkistä on kyseessä hyvinkin leikkimielinen kilpa. Toisaalta leikkiminen ja kisaiulu vaan saattuu olla hemmetin paljon mukavampaa, kun siihen paneutuu ja sen antaa pureutua ytimeen - jokaisella pitäisi olla yksi "typerä" asia johon suhtautuu niin fanaattisesti, että muiden mielestä puuha hipoo hulluutta. Niin tolkuttoman paradoksin kun tämä muodostaakin olen vahvasti sitä mieltä, että tällainen kahelius pitää asioiden mittasuhteet oikeassa järjestyksessä. Ollakseen järkevä on osattava olla tietoisesti täysin vailla järkeä

Siikakausi parhaimmillaan - 27.4.2011

2011-04-28T04:36:00.000-07:00

Suomalaista kalaa tekisi mieli ruokapöytään useamminkin, mutta esim. siikafileestä saa pulittaa lähimarketissa jo viisinkertaisen hinnan verrattuna toiselta puolelta maapalloa pakasteena tuotuun viljelykalaan. Onneksi tähän aikaan vuodesta on mahdollista täyttää pakastinta ominkin avuin. Siikakausi nimittäin parhaimmillaan. Mukaan vaan luvat, muutama virveli sopivilla tapseilla ja matopurkki.

Itse sain pääsiäisviikonlopun aikana nostettua hyvin kalakuumetta tihrustelemalla mökillä kännykän näytöstä kalakaverien saamia hienoja kevätsaaliita. Kalaan oli päästävä siis jo viikolla. Muut siloneulalaiset olivat arkikiireissään, mutta onneksi lyhyeen siikareissuun saa yhdistettyä myös mukavaa ulkoilua, eli sain Maaretin seurakseni.

Puolentoistatunnin matojen uittamisen tuloksena oli viisi taatusti kotimaista ja tuoretta siikaa kotiin vietäväksi. Parhaimpina hetkenä syönti oli niin hyvää, että kalakaverin kanssa olisi tullut tuplamäärä samassa ajassa ylös. Viimeinen (tietenkin suurin) kala nappasi vielä kello kasin jälkeen, mutta pääsi vapaaksi loppumetreillä tapsin katkeamisen jälkeen. Ehkä ensi kerralla muistaa välillä tarkastella rantakivikoissa hiertävien tapsien kuntoa edes kerran kalareissun aikana. Särjistä ei ollut onneksi vielä tietoakaan, mutta eivätköhän näillä keleillä ilmesty viikon sisällä. Jos siikaa mielii vielä lisää, niin pitänee vappuna ehtiä vielä rannoille.

kalastusaika: 18.30 - 20

sää: tyyntä, aurinkoista, +12

saalis: 5 siikaa ja yksi karkuutus

Amatöörit säyneongella 25.4.2011

2011-04-25T10:39:00.000-07:00

Mitä helvettiä tapahtuu - juuri kun siikakausi alkaa lähestyä parasta hetkeään vietimme Jukan kanssa pitkän kalapäivän perkeleen kaukana Espoossa etsien meille täysin vierasta kalalajia - säynettä. Hommasta ei etukäteen ollut pienintäkään omakohtaista kokemusta, joten säyneetöntä reissua pystyy spekuloimaan nyt kotona loputtomilla erilaisilla muuttujilla - oliko liian aikaista, olisiko pitänyt olla paikalla myöhäisempään kellon aikaan tai nouseeko säyne ylipäätään puroihin joiden varsilla patsastelimme. Loppusaldoksi jäi 5 särkeä ja yksi todennäköinen säyne (tai hauki) havainto kun joku isohko kala pyöräytti selkänsä pinnalle kun kelasin matoa rantaan. Jos saman tuntimäärän olisi tänään viettänyt siikamestoilla olisi jääkaapissa nyt luultavasti siika graavautumassa ja pari kaveria odottaisi huomisten ruokapeijaisten alkamista vaan ei auta eikä oikeastaan edes harmita - ihan siistejä mestoja löydettiin ja ehkä opimme (ei todellakaan opittu) edes jotain uutta.