Apulaissheriffi

UUTUUSLEVYT - Sidi & The Crayons: The Song Was Gone Forever?

2026-06-14T20:38:48.546+03:00

Taitaa mennä niin, että positiivinen yllätys tuntuu useimmissa asioissa paremmalta kuin sama tulos odotetusti. Musiikissa nyt ainakin, ja siitä on kyse tämänkinkertaisen jutun aiheen kanssa.

Sidi & The Crayons heitti ennen albuminsa ilmestymistä pihalle kolme sinkkua digitaalisessa maailmassa. Kuuntelin niistä muistaakseni kaksi, kolmannesta en ole varma. Yhteen tutustuin hieman enemmän: Rising from the dark hole ansaitsi mielestäni 6/10 yksittäisenä kappaleena. Niukin naukin keskitason ylle, hyvän puolelle.

Näistä lähtökohdista pistin CD:n soittimeen ajatuksella, jotta sieltä tulee sellaista ihan kivaa musaa, joka ei jätä isompaa jälkeä tai hetkauta kummemmin mihinkään suuntaan. Sitten pääsin yllätyssektorille. Taisin olla auton ratissa, kun tämä tapahtui. Siellä tai kotona, kokonaisuushan osoittautui osiaan tai vähintäänkin ennestään tuttuja osiaan paremmaksi.

The Song Was Gone Forever? (2026) sisältää laveasti ajatellen countrya ja on minusta kelpo rieska. Luokkaa 8/10.

Voi tietenkin miettiä, olivatko ennakkoon maailmalle tuupatut näytteet makuuni kiekon keskimääräistä tasoa vaatimattomampaa tavaraa. Tällä hetkellä sanoisin, että ilmeisesti olivat. Puhuttelevimpia numeroita ovat juuri nyt Reconcile, Old man blues sekä One more try.

Toisaalta olen tätä nykyä aika korostetusti albumi-ihmisiä. Yksittäisen biisin kuuntelussa on jotain väkinäisen oloista. Levyn yksittäinenkin vielä menee osana kokoelmaa tai radio-ohjelmaa. Mutta päälajini on varauksetta albumi.

Laulujen lyriikat ovat lähtöisin Ville Haatasen (ei bändissä) ja huuliharpisti-perkussionisti Veijo Airaksisen käsistä, yhdessä ja erikseen. Ajatuksia niistä on herättänyt eniten herrojen yhteistyönään kirjoittama Whom do you think he really cares for? Vaikea keksiä, kuka muu kuin eräs nimeltä mainitsematon Amerikan Yhdysvaltojen presidentti olisi sanoituksen innoittajana.

Sävellysosasto jakautuu Airaksisen ja kitaristi Marko Ahon kesken. Jari Kivelä (ei myöskään bändissä) on Airaksisen kanssa yhden kappaleen takana.

Jo mainitun kahden lisäksi Crayoneihin kuuluvat rumpali Ari Jaakkola, basisti Pertti Jaakkola ja kosketinsoitintaiteilija Mikko Nislin.

Sidi taas on Mäki-Laurila, joillekin tuttu jo 80-luvun alusta Sidi Ja Herv... siis Hermottomista. Olin melkein satavarma, että se oli Hervottomat, vaan eipä ollut. Laulusolistin taustalta löytyy myös Kairo keskikasarilta. Tunnustan, etten tunne enkä tuntenut kumpaakaan yhtyettä nimeään enempää.

Taustakuoroissa kuullaan yhdestä neljään laulajaa per kappale, yhteensä viittä. Nimeltä mainiten nostan Ila Louerannan, koska kyseessä on entinen Slamisti ja Grand Slamisti ja koska hän on samassa tehtävässä myös jokin aika sitten puntaroimallani Huojuvan Ladon LP:llä. A-P Rakkolainen banjoaa Old man bluesilla.

Tosiaan, countrya nämä enimmäkseen veivaavat, muitakaan americanan tyylisuuntia unohtamatta. Ahon kitara soi taas paikoin ylöjärvisittäin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Somewhere Along The Way
UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Valveunivaeltaja
LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

UUTUUSLEVYT - Gary Hiland Trio: Catch Me

2026-06-07T10:51:17.930+03:00

Äänilevy koteloineen voi olla ilo silmälle. Eikä tarvi olla isossa koossa, CD:kin riittää.

Jutun aiheen kuoret nähtyäni juolahti aika äkisti mieleen, että onkohan graafinen ilme jälleen kerran Mika Liikarin tuotantoa. Hänhän on suunnitellut kymmeniä kansia kotimaiseen roots-genreen.

Tämänkertainen kansitaiteilija on kuitenkin Kari Kunnas, jonka jäljilltä niin ikään löytyy enemmänkin vastaavia töitä. Discogsin kertoman mukaan tusinan verran, mutta tuossa ei varmasti ole kaikki. Esimerkiksi tämä Gary Hiland Trion Catch Me (2026) puuttuu vielä toistaiseksi tietokannasta.

Kuvan ja kannen yleisen ulkoasun perusteella on bändiä tuntemattomankin kovin vaikea arvata pahasti metsään, millaisissa musiikillisissa ympyröissä liikutaan. Levy sisältää modernein höystein kuorrutettua perinteistä rockabillyä, rock and rollia. Vaikka hieman vierastankin termiä neobilly, uskoisin sitä voitavan Gary Hiland Triosta käyttää melko vähin hutiosumariskein.

Ja sitä trio toden totta takoo viimeisen päälle nautittavasti. Hyvällä syyllä voi sanoa Tommy Dahlströmin rummuin, Janne Anttosen bassolla ja Gary Hilandin kitarallaan soittavan aika ison joukon lajitovereitaan suohon. Tanakkaa, mutta ilmavaa toimintaa tarjoaa mm. Catch me.

Toistan bändin kohdalla saman, mitä kirjoitin ihan vastikään Timo Haikarainen Blues Bandin tapauksessa. Hiland nimittäin asettuu jatkoksi jonoon, jossa seisoo kohtalaisen iso joukko suomalaisia juurimusasolisteja, joitten lauluääneen minulla on ottanut hieman aikaa tottua. Sisäänajon jälkeen menee läpi.

Kitaristilaulajan ja yhtyeen nimi muuten todisti minulle ties monennenko kerran sen, miten ensivaikutelma usein johtaa harhaan. Luulen lukeneeni nimen alkuun kahdella ällällä, mikä johti siihen, että ajattelin puheasun olevan [hilland].

Vasta saatuani tietää, että kaverin oikea nimi on juurikin alussa mainittu Kari Kunnas, tajusin taiteilijanimen olevankin Hiland. Siis vähän kuin highland, ja se siis lausuttaneen [hailänd]. Kunnashan tarkoittaa mm. maankohoumaa, kumpua.

Lue kerran väärin ja luet aina väärin, kunnes satut lukemaan oikein.

Musiikista vielä. Balladi Shame ja instrumentaali Dirty stroll ovat osoituksia siitä, että ryhmän tyylikirjoa ei ole puristettu liian ahtaisiin raameihin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Good Stuff: The New Era
UUTUUSLEVYT - Lew Lewis & His All Star Trio: It's All Changed
UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction

UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction

2026-06-02T18:31:04.091+03:00

Timo Haikarainen Blues Bandin esikoislätyn kannen ja CD:n kuvituksen perusteella voi arvailla, että nyt liikutaan kitarasankaroinnin liepeillä. Meikäläisen musamakuperspektiivistä katsellen sellainen on riskaabelia hommaa. Todettakoon kuitenkin samoin tein, että riski ei realisoidu.

Future Prediction (2026) on toki pitkälti kitaralevy, mutta Haikarainen ei ole viritellyt sille karikoita, joihin Apulaissheriffin paatti tapaa pirstoutua.

Albumi alkaa viimosen päälle perusmallin jynkkäpluusina. Se on luonteeltaan musiikkia, joka voi olla mitä vain aivan parhaan ja heikon välillä. Kappaleen Has been riffissä on jotain omaperäistä, joka vie sen lähemmäs skaalan hyvää päätyä.

Itse asiassa avausnumero kuvaa koko levyä siinä mielessä, että mukana on tuttua ja turvallista, mutta maustettuna jollain mihin harvemmin törmää. Future Predictionin voisi vanhaa englanninkielistä häälorua mukaillen luonnehtia sisältävän old, new, borrowed and blues. Sama pätee ajatuksissani kyllä moneen muuhunkin, mutta juuri tähän se pätee korostetusti.

Bändi kumartaa tai vähintäänkin nykäisee nopeasti niskalla 60-luvun lopun blues rockin suuntaan. Triomuotoinen soitanta on yksi elementti tätä. Cream pujahti mieleeni jo ensikuuntelussa kakkosraidalla Let your true self out.

Eritoten edellä mainitussa kappaleessa Haikarainen on kuin punk-laulaja blues-bändissä. Hänellä on siis omanlaisensa ääni. Tuttua juttua kotimaista juurimusaa seuranneelle. Meillä on liuta solisteja, joitten ulosannin allekirjoittanut on alkuun kokenut - hmmm - erikoiseksi, mutta joita olen tottumisen jälkeen pitänyt osin juuri persoonallisuuttaan kovina.

I live my life in the blue muistuttaa toisesta kotimaisesta saman suunnan yhtyeestä. Niin ikään kolmimiehinen Lazy Moose levytti 12 vuotta sitten yhden albumin.

Whitch ja Something for nothing vihjaisevat tai jopa todistavat Haikaraisen kuunnelleen Hendrixinsä. Varsinkin jälkimmäisen efektisoolo on tyyliltään silkkaa Jimiä.

Whitch hämmentää kirjoitusasullaan. Mietin onko kyseessä kirjovirhe vai kenties tarkoituksellinen sanaleikki. Kun sanaa huvikseni googlasin, löytyi japanilainen kauhukomedia, joka on nimetty samaan tapaan. Mitä lie nimen takana?

Orkesteri on tosiaan trio. Basson kieliä vääntää Markku Vainio-Pekka ja rumpuja takoo Iikka Korhonen. Herrat taitavat hommansa ja saavat enemmän tilaa biisissä Dopamine addict. Joitain keikkavideopätkiä katselleena en välty ajatukselta, että laulu voisi tekstiltään olla kitaristilaulajalle hyvinkin omakohtainen.

Monenlaista musiikkia mahtuu kolmeen varttiin, kun on halua ja kykyä monenlaista tuottaa. Alun kakkosnelosrunttauksen lisäksi löytyy hidasta bluesia, henkkamaisen (kyllä) psykedeelistä blues rockia, miltei viihteellistä lattariin vivahtavaa kamaa (Our love is here to stay) ynnä muuta.

Eräs suosikeistani on sijoitettu kattauksen hännille. I gave you all mine edustaa juuri sellaista koreilematonta tyyliä, joka oivasti soitettuna osuu täällä useimmiten maalin keskustaan. Keskitempoista ja svengaavaa. Tasaveroisten tyyppien tiimityöskentelyä.

Timo Haikarainen Blues Band on erittäin tervetullut lisä suomalaiseen roots-maisemaan. Eikä ole kitarasankarointia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence
KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born
LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley

UUTUUSLEVYT - Vilho "Little-Beat" Vainio: Lost In... Drums!

2026-05-21T12:18:17.269+03:00

Puntaroin taannoin Hauki Blues Revuen albumia esimerkkinä kitaristin soololevystä. Entä millainen on rumpalin soolo? Mietin, etten ole aiemmin moista omistanutkaan, mutta olihan kasettilaatikossani kasarilla joku Phil Collins. Vaan jos ei ajatella laulavia rumpaleita?

Tässä meillä on yksi esimerkki. Vilho "Little-Beat" Vainio on kait tätä nykyä jo 15 täyttänyt lahjakkuus. Viime elokuussa hän oli 14-vuotias, ja silloin äänitettiin neljän rallin EP Lost In... Drums! (2026).

Bändinä studioilla toimi Vilhon lisäksi Rami Korhonen kitarassa ja 6-kielisessä bassossa, Matti Saloranta bassossa ja Juha Litmanen rummuissa (!) ja perkussiossa. Masa Saloranta Roots Trio.

Tuo huutomerkki yllä. Rumpalin levyllä takoo siis toinenkin kannuttaja. Häh? No joo, onhan näitä ollut. The Allman Brothers Band ja Earth,Wind & Fire muitten muassa. Myös vetävimpien mahdollisten biittien päälle funkiaan rakentanut James Brown käytti paljon kahta kapulataituria.

Tunnustan ajatusmaailmani kehittyneen, ellei peräti vääristyneen sellaiseksi, että laulajan mukaan mennään. Soittajien sooloissa soittaja usein myös laulaa, mutta ei aina. Soittaja kuitenkin on yleensä vähintäänkin säveltänyt soolotyönsä materiaalin, mutta ei sitäkään joka kerta. Ajatteluni voi tulkita vääristymäksi siksikin, kun minun on ollut jotenkin helpompi ymmärtää kitaristin tai vaikkapa kosketinsoittajan sooloa kuin rumpalin.

Siinä mielessä tämä EP on hyvä kouluttaja. Kaikki on sallittua ja mahdollista. Miksei olisi?

Musiikkihan lätyllä on varsin oivallista instrumentaalikauraa. Oikein hyvää.

Perdidon ensilevyttäjänä loisti Duke Ellington orkestereineen jo 40-luvulla. Sittemmin kappaleesta on tehty ziljardi versiota, aina jazz-standardiuteen asti. Vilhon levyllä mukana ovat perusryhmän jatkona saksofonisti Juho Hurskainen ja Hammond-urkuri Antti Ikola. Rumpusoolokin kuullaan.

Sandy Nelsonin Let there be drums jytisee biisinelikosta parhaimmin. Eritoten se sopii juuri nahkoja ja peltejä puukepeillä käsittelevälle muusikolle. Vainio hoitaa homman kotiin ilman, että jäisi epäilystä hoituuko vai ei.

Duane Eddy And The Rebelsin Because they're young perustuu pitkälti Ikolan urkujen ja Korhosen kitaran antiin. Little-Beat on tällä numerolla enemmän kompparin asemassa. Eikä tämä ollut moite.

Yllättävin valinta on päätöskappale, jolla Vainio on vieläkin selkeämmin taustalla (tämä ei edelleenkään ole moite). Chuck Berryn Guitar boogie on kitaravetoinen esitys, jolla vierailevat kuuden kielen taitajista Juho Rislakki, Ykä Putkinen, Arttur Teränen ja Tuomas Metsberg. AT:n tunnistettava sorminäppäröinti piristää, kuten hänen omassa tuotannossaankin.

Olen melko varma, että Vainiosta tullaan kuulemaan vielä. Ja paljon.

P.S. Youtubesta löytyy muutamia maukkaita livevideoita, jotka osaltaan todistavat Little-Beatin suoriutuvan tehtävästään myös ns. tositoimissa. Tässä syksyllä 2024.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Vesa Snygg Sekä Satelliitti-yhtye: Kuu On Yllä Lammen
UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back
LEVYT - Earth, Wind & Fire: I Am

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Valveunivaeltaja

2026-05-15T09:57:13.580+03:00

Semmoista se on, kun kokee jonkinasteista viehätystä kielen vivahteita kohtaan ja tulee levy, jonka nimi on kolmiosainen yhdyssana. Välittömästi pätkähti mieleen Kookospähkinäkitara, hieman autettuna Välikausitakki ja Hopeahääpäivä. Vielä tupsautti alitajunta pintaan Silmiklasikyyn, joka toki on vain biisin nimi.

Pekka Tiilikainen & Beatmakersin alati jatkuvan julkaisutulvan uusin ilmentymä, albumi Valveunivaeltaja (2026) sai nimellään aivot raksuttamaan. Mikäs se on?

Rivit antavat osviittaa, esimerkiksi nimilaulun toinen säkeistö:

vain valveunivaeltaja näkee

kuinka vuorokausi vaihtaa värejään

revontulet lailla jumalten

luovat sävykartan ikuisen

ja soittajat

ovat maantien matkassa

Aina voi tulkita kukin tavallaan, mutta onhan tässä vahva viite keikkamuusikon elämän tylsimpään (?) ja väsyttävimpään (?) puoleen, matkustamiseen. Toisaalta, voihan sanoista vetää sellaisenkin johtopäätöksen, että kyseisessä, pakollisessa kuviossa on kaikessa toistuvuudessaan jotain hienoakin.

Eki Sutelan kitara ja vierailevan Tema Lampisen tuuba muodostavat biisiin jännän kontrastin. Tiilikainen laulaa tekstinsä - aivan! - uneliaan oloisesti, mikä yhdessä bändin komppauksen kanssa tukee sanomaa oivasti. Räiskyvä kitara muistuttaa kuulijalle, ettei kaikki välttämättä aina ole niin kuin pinnalta näyttää. Onnistunut sovitus.

Kiekolta on saatu tipoittain esimakua jo yli vuoden ajan.

Kantria ja beat-iskuista poppisrokkia tarjoillut single Linnunradan laitamilla / Kuuden kerroksen majatalo ilmestyi CD:nä jo alkuvuodesta -25. Sweet Jeenan duettolaulaen avustama Beatmakers-countrybilly Maksat kun jaksat saatiin kuultavaksi saman vuoden syksyllä digimaailmassa.

Tammikuussa -26 tuli julki niin ikään suoratoistoitse suomennos Fat Boyn kappaleesta What would Elvis do? nimellä Klabbinen. Suomen Elvikseksi kääntyi siis Kari Tapio. Kulkeva rock and roll kuuluu Valveunivaeltajan parhaimmistoon.

Nyt huomaan, että myös balladi Unelmien yö on ollut tyrkyllä etukäteen jossain päin internet-maailmaa. 5/14 albumia on siis ollut kuunneltavissa jo ennen fyysisen lätkän ilmestymistä. Viime vuoden puolella verkkoon tuupattu Steve Bloomfield -versiointi Hurricane ei ole mukana, varmaan englanninkielisyyttään.

Moni-ilmeisyydessään levy on paria suvantoa vaille mainio näyte bändin kovasta nykykunnosta, ja tosiaankin, kyvystä hoidella kunnialla erilaisia tyylilajeja. Nostan kattauksen ilahduttavimpiin vielä Sutelan säveltämät kolme rautalankanumeroa. Genren musiikki toimii mielestäni kokonaisia pitkäsoittoja paremmin juuri näin, ripoteltuna muun materiaalin lomaan.

4'33" on 4 minuutin ja 33 sekunnin otos hiljaisuutta tai tilaääntä Vanajan keskiaikaisesta kivikirkosta. Vastaavan teki John Cage vuonna 1952. Basisti Jori Venemiehen mukaan bändi on aina toiminut pohjalta tehdään mitä halutaan, joten päättivät tehdä tämänkin, "koska se tuntui hauskalta idealta".

Kokoonpano on nelihenkisenä ennallaan. Hauskana yksityiskohtana mainitaan rumpali J-P Harjun instrumenttivalikoimassa studion kynnys.

Kansissa komeilee jälkiä Juho Juntusen ja Pertti Jarlan kynistä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Sellainen Maailma
UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Rough Road
LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

UUTUUSLEVYT - Lew Lewis & His All Star Trio: It's All Changed

2026-05-04T11:36:00.015+03:00

Istut isän kyydissä, koulumatkalla. Auton soittimesta kantautuu kaiuttimien kautta korviin Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania. Kuulostaa mahtavalta. Päätät siltä istumalta alkaa itsekin laulajaksi. Tai ainakin alat vähitellen haaveilla.

Jotakuinkin noin kävi nykyisten artistisivujensa mukaan brittiläiselle Lewis Ellenille. Ajatus iti ja jalostui, ja niinpä hän perusti 18 vuoden iän saavutettuaan Lew Lewis & The Twilight Trion. Bändikokemusta oli jo takana, mutta nyt oli läjässä "oikea", keikkaileva ryhmä, jonka jäljiltä jäi neljä albumia ja EP.

Vuonna 2018 kaveri pisti pystyyn uuden yhtyeen. Syntyi Lew Lewis & His All Star Trio, jolta oli ennen jutun aihetta tullut ulos ainakin yksi EP-mittainen julkaisu. Jossain kohtaa uraa oli olemassa (onko yhä, en tiedä) myös Lew Lewis and His Country Trio, jolta löytyy musiikkia ainakin digitaalisessa muodossa.

Vaan se jutun aihe. It's All Changed (2026) on mitä mainioin 11 biisiä sisältävä kiekko, jonka julkaisi suomalainen Moondog Music.

Les Curtis rummuissa, Kieran King bassossa ja Dragon Zac Zdravkovic kitarassa muodostavat osaavan kokoonpanon solistin taustalle. Kuten niin usein näissä ympyröissä, komppaa solisti laulupuuhien rinnalla akustisella.

Kappaleen Love some more kohdalla tekisi mieli uhata hattuni syömisellä, ellei siinä soi myös huuliharppu. Kansissa vaan ei ole soittimesta mainintaa, enkä toisalta erityisemmin pidä hattujen popsimisesta.

Mitään muilta pois ottamatta voin tunnustaa Zdravkovicin kitaroinnin ilahduttavan meikäläistä kympillä. Discogs-sivustoa tutkimalla pääsee äkkiä jyvälle siitä, että hänellä on pitkin 2000-lukua ollut sormensa pelissä aika monessa. Paitsi soittaja, on hän myös äänittäjä ja tuottaja. Niin myös nyt. Levy on miksauksineen ja masterointeineen työstetty Zac's Shackilla, joka lienee herran oma studio.

Biisikattaus on sataprosenttisesti laulajan itsensä kirjoittamaa, minkä koen kenen tahansa tapauksessa positiivisena asiana. Tyylitaju on täysin kohdallaan, ja se pätee musiikin lisäksi myös visuaaliseen puoleen. Niin kansi kuin kotisivuillaan tarjoiltava promokuvasto heijastelee pääasiaa täydellisesti. Kuvia katsellessa on helppo uskoa Eddie Cochranin olleen miehen suurimpia vaikuttajia.

Rockabillyähän Lewis bändeineen jyystää ja tekee sen vanhaan malliin. Minusta näitten kohdalla ei voi puhua mistään genren eksoottisemmista varianteista. 50-/60-lukujen vaihteen henki on vahvasti tapetilla.

Balladiosasto jätetään lätyllä rauhaan. Puolituntinen mennään alusta hamaan tappiin saakka joutuisin tempoin. Perinteistä rock and rollia diggaavat tanssikenkien kuluttajat tykännevät.

Toimikoon Drive you insane toisena johdattelijana Lew'n ja All Star Trion maailmaan, ellet jo sitä tunne. Itse en tuntenut pari viikkoa sitten, mutta albumi kyllä riuhtaisi mukaansa kertaheitolla. Edellinen yhtä kovan vaikutuksen tehnyt uutuus tyylisuunnan parissa oli Mike Bell & The Belltonesin viimeiseksi jäänyt LP parisen vuotta sitten.

Hienoa musaa, loistava vokalisti ja erinomainen orkesteri. Ja tätä on tulossa myös Apulaissheriffin radio-ohjelmassa 6.5. Roll FM:llä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Mike Bell & The Belltones: Lightning Bolt
LEVYT - Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps
LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made

LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970

2026-04-24T17:07:00.019+03:00

Väitän: jos levy olisi tullut ulos heti 70-luvun alussa, se olisi ajat sitten saavuttanut samanlaisen arvostuksen ja klassikkoaseman kuin Jimi Hendrixin Band Of Gypsys (1970), The Allman Brothers Bandin At Fillmore East (1971) tai Lynyrd Skynyrdin One More From The Road (1977).

Levy, jonka potentiaalisella maineella kehtaan mielipiteestäni melko varmana spekuloida on Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970 (2006), esittäjänä Neil Young & Crazy Horse. Minusta se on kovempi kuin mikään yllä mainituista ollen oivinta live-Niiloa mitä on julkaistu.

Ja paljon sitä muuten onkin julkaistu. Yksin Crazy Horsen kanssa veivattuja löytyy ainakin seitsemän. Viisi vuotta sitten kävin silloin uudesta Way Down In The Rust Bucketista (2021) kirjoittaessani läpi siihen mennessä ilmestyneitä. Myös Fillmore-pläjäys sai huomiota ja pääsee nyt varsinaisen levykouhkauksen pääaiheeksi.

Yhtyeen jäsenilllä oli yhteistä esihistoriaa 60-luvun alkupuolelta lähtien nimillä Danny & The Memories ja The Rockets. Nimellä Crazy Horse se alkoi vaikuttaa ymmärtääkseni vuonna 1968. Kokoonpanoksi naulittiin tuolloin Danny Whitten (kitara), Billy Talbot (basso) ja Ralph Molina (rummut).

Trio säesti Youngia tämän toisella Buffalo Springfieldin jälkeisellä LP:llä Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen tiimoilta lähdettiin kiertueelle, joka pysähtyi Manhattanille seuraavan vuoden maaliskuussa.

Legendaarisen Fillmore Eastin yleisö sai kahden päivän aikana nauttia neljästä show'sta. Nyt ruodittava albumi on koottu noilta keikoilta. Kansitekstit eivät kerro tarkemmin milloin mikäkin numero on nauhoitettu. Missään tapauksessa kyseessä ei ole yksi kokonainen tapahtuma.

Konserttien (tai ainakin osan niistä) lämmittelijöinä toimivat Steve Miller Blues Band ja Miles Davis Quintet. Pääesiintyjän vuorokin oli kaksiosainen. Ensin Neil soolona, sitten bändin kanssa. Albumi kattaa bändiosuuden, ja jostain syystä Cinnamon girl jätettiin pois. Oliko niin pitkä jamittelu, että loppui tila kesken? Jos oli, niin ainakin vinyyliversio olisi pitänyt sen kanssa prässätä tuplana.

Tuossa kohtaa aikaa Crazy Horsen kanssa soitti myös muusikko-lauluntekijä-tuottaja Jack Nitzsche työkalunaan sähköpiano. Vokaaliosuuksia on Neilin lisäksi merkitty Whittenille ja Molinalle.

Tähän väliin muistisääntö, kun ei asia aikanaan tahtonut millään jäädä päähäni. Talbot ja Molina, kumpi bassoa, kumpi rumpuja? No, Molina tuottaa kolinaa.

Everybody knows this is nowhere avaa ja kuulijalle tulee heti hyvä olla. Virallisena studioversiona vasta hienolle kokoelmalle Decade (1977) sisällytetty Winterlong jatkaa haikeatunnelmaisena country rockina ja jäi tällä kuuntelukierroksella meikäläiselle korvamadoksi.

Kun kolmantena soivan Down by the riverin ensimmäiset kitaran kielen värähtelyt iskevät tajuntaan, ollaan lopullisesti parhauden ytimessä. Ai että. Tää on niin tätä. Kappale viilsi Hartwall-Areenalla vuonna 2016 allekirjoittaneeseen niin ison jäljen, että ei lähde kulumallakaan. Se on jo sävellyksenä loistava ja toteutus käytännössä aina suorastaan mahtava. Juhlaa.

Seuraavaksi Neil esittelee "song from my new album... when we record it [naurua]". Tämän miehen tapauksessa suunnitelmat eivät vaan likikään aina pidä yhtä tulevan kanssa. Tai ainakin aikakäsitys on usein, sanoisinko itämainen. Wonderin' tuli sitten ulos vasta LP:llä Everybody's Rockin' (1983).

Come on baby, let's go downtown on sama otto kuin levyllä Tonight's The Night (1975). Siellä kertosäkeestä on editoitu osa pois, ks. lihavoimattomat rivit:

come on baby, let's go downtown

let's go, let's go, let's go

downtown

come on baby, let me turn you around

I'll turn you, turn you, turn

you around

come on baby, let's go downtown

let's go, let's go, let's go

downtown

Aika jännää, että noin voi tehdä. Toki se teknisesti saadaan kuulostamaan katkeamattomalta, vaikka keskeltä leikataan pätkiä pois, mutta ajattelen sitä miksi. Mitä sellaista noilla riveillä on, mitä ei haluttu mukaan? Ehkä tieto on jossain luettavissa...

Whittenin ja Youngin kirjoittama lauluhan löytyy myös Crazy Horsen omalta levyltä Crazy Horse (1971), jolla Young ei ole mukana. Siellä sen nimi on lyhyesti Downtown.

Sokerina pohjalla kajahtaa eeppinen tulkinta biisistä Cowgirl in the sand. Ei mitään rajaa miten upea ja uljas versio.

Kuusi numeroa Fillmore Eastillä ja kiekko on - kuten niin moni muu, etenkin livesellainen - vaihtelevasti hyvä. Hyvänä päivänä paras, huononakin vähintään kahden osalta paras (Down by the river ja Cowgirl in the sand). Jos ei yksi pääsky kesää tee, niin kyllä kai kaksi kappaletta sentään.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket
LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley
LEVYT - Clarence Carter: Patches

LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley

2026-04-12T14:48:44.711+03:00

Wikipediasta vilkuilemalla näyttäisi siltä, että Jimiltä on olemassa jotain 20-30 virallista liveäänitettä. Omasta hyllystä löytyy niistä viisi, ja taso niillä minusta keskimäärin vähintään hyvä. Kuitenkin jo tuohon satsiin osuu sekä heikohko (Live At Winterland, 1987) että loistavia esityksiä.

Hehkutusjutun aiheena nyt niistä loistavin, Live At Berkeley (2003).

Hyvin toimitetun CD-vihkosen kuva kertoo Experiencen heittäneen kaksi lauantai-illan show'ta Berkeley Community Theatrella. Elettiin toukokuun loppua 1970, mutta vilkaistaan ensin mitä peruutuspeilissä näkyi tuossa kohtaa.

16.10.1968 - The Jimi Hendrix Experiencen kolmas ja viimeiseksi jäävä albumi julkaistaan. Electric Ladyland (1968) on tupla-LP ja kova. Sen jälkeen, viimeistään alkuvuodesta -69 basisti Noel Reddingin ja Hendrixin välit tulehtuvat, tilanne eskaloituu.

14.4.1969 - Viimeinen studiosessio, jossa Redding on vielä mukana. Jo muutaman päivän päästä Billy Cox treenaa Jimin ja rumpali Mitch Mitchellin kanssa.

29.6.1969 - Alkuperäinen Experience - siis Redding remmissä - esiintyy viimeisen kerran livenä. Tieto Coxin tulosta bändiin oli ilmeisesti julkistettu jo aiemmin. Ovet paukkuvat.

18.8.1969 - Legendaarinen Woodstock, jota varten Henkka tekee hassisenkoneet eli laajentaa kokoonpanoa. Coxin ja Mitchellin lisäksi lavalla häärii ylimääräinen kitaristi ja pari perkussionistia.

31.12.1969 & 1.1.1970 - Band Of Gypsys vetää niin ikään aika legendaariset setit Fillmore Eastissä, New Yorkissa. Livealbumi ilmestyy keväämmällä. Nyt trion täydentävät Cox ja rumpali Buddy Miles. Kokoonpano tekee enää yhden keikan noitten lisäksi.

Alkuvuosi 1970 - Manageri Michael Jeffery yrittää vielä saada alkuperäisen Experiencen kasaan. Tämä ei kuitenkaan ryhmän nokkamiehelle sovi. Vastaus on jyrkkä ei. Mennään kokoonpanolla, joka ei virallisesti ole Experience, mutta jota kuitenkin siellä täällä mainostetaan sillä nimellä.

25.4.1970 - Hendrix, Cox ja Mitchell lähtevät kiertämään otsikon Cry Of Love alla. Kiertue poikkeaa aiemmista siinä, että esiintymisiä on vain viikonloppuisin. Viikot vietetään studiossa nauhoittaen julman paljon tavaraa, jota on sittemmin julkaistu eri muodoissa levytolkulla. Hyvää tavaraa!

30.5.1970 - Konsertit Berkeleyssä. Niistä myöhempi saadaan virallisena julkaisuna kuultavaksi 33 vuotta myöhemmin. Bootlegejä on toki ollut saatavilla jo aiemmin.

Peli on selvä avauksesta lähtien, vaikka maestro heittääkin alkujuontona, että josko myö ensin vähän viritellään vehkeitä tämmöisen instrumentaalijamin tahtiin. Tulee Pass it on, ihan laulettukin biisi, josta kehittyy myöhemmin Straight ahead, mm. albumille The Cry Of Love (1971) sisällytetty kappale. Suht' jäätävää vääntöä heti kärkeen.

Mitchell muistelee tuon olleen tavanomaista etenkin meneillään olleella -70 kiertueella. Siis että uusia aihioita testailtiin ja kehiteltiin keikoilla kohti lopullista studioversiota. Hey baby (new rising sun) on samaa sarjaa.

Ei tämäkään aivan täydellinen paketti ole. Esimerkiksi Stone free jää alle huiputason. Se nyt vaan on Henkan tuotannon yhtenä suurimmista suosikeistani niin mahtava studioversiona, että elävä esitys vaatisi jo lähtökohtaisesti varsin kovaa käsittelyä sille pärjätäkseen.

Livekiekoille tyypillisesti jaksan tästäkin innostua kuunteluhetkestä ja -tilanteesta riippuen melko vaihtelevasti. Siinäkin mielessä täydellisyys jää saavuttamatta.

Mutta silloin kun tähdet ovat kohdillaan, on Live At Berkeley minulle ainakin kymppi miinuksen arvoinen kakku. Esimerkkeinä kohokohdista käyvät vaikkapa loppurevittely kappaleessa I don't live today ja rutiinisuoritusta hurjempi versio päätösnumerosta Voodoo child (slight return).

Miksi juuri tämä live? En tiedä, mutta osansa on varmasti teknisellä toteutuksella, siis sillä miltä musiikki on saatu kuulostamaan. Ne soundit.

Aloin tuossa miettiä annanko levylle jotain Hendrix-lisää, kun se tätä kirjoittaessa ei tosiaankaan ollut sellainen 10-/10 tapaus, paremminkin luokkaa "vain" 8/10. Ehkäpä tuo yllä tuli seliteltyä. Legendaekstraa ei siis ole käytössä, ainakaan tiedostaen. Omatunto on puhdas, ja jos se tuosta asiasta kolkuttelisikin, niin mitä sitten. Ei ole niin vakavaa.

Sen voi kaikissa tapauksissa todeta, että paikalla ollut yleisö kyllä sai rahalleen vastinetta. En osaa arvioida inflaation määrää, mutta hintavinkaan, vain viiden ja puolen taalan lippu ei varmasti ollut järin kallis 56 vuoden takaisessa Kaliforniassa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Jimi Hendrix Experience: Los Angeles Forum - April 26, 1969
UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Fu##in' Up
LEVYT - Muddy Waters: Live (At Mister Kelly's)

LEVYT - Tehosekoitin: Köyhät Syntiset

2026-03-29T13:52:00.011+03:00

Paukaistaan parit muistot tähän kärkeen.

Minuun iski 90-luvun kotimaisesta musiikkitarjonnasta merkittävämmin viisi nimeä, kun ajatellaan tuolla vuosikymmenellä aikuisiän levytysuransa aloittaneita tapauksia. Kuutisen vuotta sitten, kun blogi oli nuori, arvelin jokaiselta löytyvän parikolme LEVYT-sarjaan kelpaavaa albumia. Marraskuusta -19 marraskuuhun -20 jokainen noista oli päässyt sarjaan vähintään kerran.

Ennen tätä päivää tilanne näkyy olleen sellainen, että olen käsitellyt Absoluuttiselta Nollapisteeltä kolme aivan mahtavaa, Kingston Wallilta, Jonna Tervomaalta ja Don Huonoilta kaksi. Tehosekoittimelta vain yhden.

Tilanne vaatii korjausliikkeen.

Toinen, konkreettisempi tilannemuistuma tulee paljon kauempaa. Elettiin kevättä 1997, todennäköisesti maaliskuun alkua. Oli sunnuntai, kello kävi luultavasti alkuiltapäivän tunteja. Istuin bussissa ja radio soi.

Takana oli työnantajan järjestämä reipashenkinen viikonloppureissu Rukalla. Tuolloin ei hiihto kiinnostanut pätkääkään ja matkan laskettelukin meni niin, että vääntäydyin mäen päälle vain kerran. Kokemattomuuttamme muuten huomasimme kaverin kanssa jo hivenen matkaa noustuamme kahden hengen tuolihissin varustukseen kuuluvan, alasvedettävän turvakaaren. Onneksi edes silloin.

Reippailu siis rajoittui pöljästi sisätiloissa suoritettaviin aktiviteetteihin. Kylpylässä käytiin, golf-simulaattoria kokeiltiin (olipa vaikeaa entiselle pesäpallistille edes osua paikallaan olevaan palloon) ja sitten sitä tavallista.

Olo ei onnikassa ollut vallan virkistynyt, pikemminkin hutera ja apea. Vaan sitten tuli tunnelmankohotusta. Kuten niin usein, musiikki hoiti homman. Tuli kaksi biisiä melko nuorilta, lupaavilta bändeiltä.

Yhtyeistä toinen oli Apulanta ja kappale perävalotakuulla Mato. Mahtavasti potki poikien energinen pauhaus.

Toinen bändi oli Tehosekoitin, ja se se vasta potkikin. Yhtä kovalla varmuudella en tohdi nimetä esitystä, joka Radiomafiasta (?) bussin kaiuttimien kautta korviini jysähti. Pienimmän kertoimen saisi vedonlyöntiyhtiöiltä nyt C'mon baby yeah. Itse asiassa voidaan sopia, että se oli juuri tuo ralli.

Oli tai ei, siitä jäi jälki, joka ei ole umpeutunut vieläkään. Jonkin, aika lyhyen ajan sisään tuli hankittua molempien kuulemieni kokoonpanojen kyseiset kappaleet sisältävät CD:t. Apulantaa en sitten koskaan enempää kerännytkään ja tuon ainokaisenkin olen pistänyt ajat sitten kiertoon. Tehosekoitin jäi.

Albumi, joka ansaitsee Apulaissheriffin hehkutuksen on Köyhät Syntiset (1997).

Mikähän siinä on, kun pitkäsoittojen pituusvaihteluista huolimatta niin moni on koostettu 12 numerosta? Se pätee tähänkin. Kaikkiin ei sen sijaan päde se, että nuo 12 ovat alusta loppuun kuunneltavaa vielä liki 30 vuotta ensi kerran jälkeen.

Joka ainoa alkaa tänäänkin soida päässä jostain kohtaa, kun vain biisin nimen näkee. Tehosekoitin tallensi uransa tuossa vaiheessa nauhalle tavaraa, joka tarttui kiinni saman tien ja kuitenkin ilmeisen pysyvästi. Vaikka paljon onkin levyjä käsieni ja korvieni läpi kulkenut, ei kovin moni ole pystynyt samaan.

Köyhät Syntiset on varmaan helppo heittää lokeroon "kevyttä nuorisomusaa". Ihan sama, vaikka näin olisi. Sovitaan sitten niin, jotta meikäläinen on kliseisen setämiesboomeriuden ohessa myös nuorisolainen. Eiköhän meistä jokainen ole vaikka ja mitä. Niin myös Tehosekoitin.

Vakavasti ottaen, lätty on minusta jotensakin seitkytlukuinen, jos sen tyyliä on pakko yrittää johonkin aikakauteen sijoittaa. Myönnän tämänkaltaisen toiminnan typeryyden. Aivan mah..., no jutun lopusta selviää taas millainen levy ja sillä sipuli.

En lainkaan halua tarkemmin ruotia yhtään ainutta esitystä, joten linkitän vain tähän vielä vedonlyöntitoimistojen kakkosehdokin muinaisen linja-automatkani ilahduttajaksi: Laiska laiska.

Tuo aika milleniumin kahta puolen oli sellaista, että äänitteitä julkaistiin paljolti pelkästään CD-formaatissa. Kasettikaisat kyllä saivat tästäkin omansa viiveettä, mutta vinyyliveikot joutuivat odottelemaan muutaman vuoden. Itse olin semipakotettuna siirtynyt laseraikaan vuosikymmenen puolivälissä, joten ei ongelmaa.

Tehosekoitin vm. -97 oli:

Otto Grundström, laulu
Ari Tiainen, kitarat + taustalaulu
Hannu Kilkki, basso + taustalaulu
Matti Mikkonen, rummut + taustalaulu

Joukon jatkeena kävi studiossa jousi- ja kosketinsoittajia sekä taustalaulajia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Tehosekoitin: Rock'n'Roll Monster Movie Show
LEVYT - Absoluuttinen Nollapiste: Nimi Muutettu
LEVYT - Humble Pie: Thunderbox

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence

2026-03-25T17:41:00.012+02:00

Tuli mieleen sanonta vaikeasta ännännestä levystä, joten pikagoogeloin monesko se vaikea tuon kliseisen sanonnan mukaan oikein olikaan. Lopetin, kun näin jo ensimmäisellä sivulla kaksi vaihtoehtoa.

Jaa että mitenkö yllä oleva liittyy jutun aiheeseen? Ei oikeastaan mitenkään, paitsi mutkan kautta.

Slim Butlerin viides pitkä kun koostuu covereista, ja toisen paikkansapitämättömyyden mukaan sellainen tulee ajankohtaiseksi, kun omat ideat on loppu. Ideat on ehkä todennäköisemmin loppu siltä, joka moisia latteuksia päästelee. Täyttä pötyä olevan väittämän mukaan coverit kuuluisivat lähinnä keikoille, eikä niitä siten pitäisi annostella levyille pieniä määriä enempää.

Jos joku oikeasti kuvittelee väitteen pitävän kutinsa, todistaa Under The Influence (2026) ihan muuta, ollen vallan erinomainen.

Lainanoton kohteet Slim valitsi, sanoisinko, mielenkiintoisesti. Toki mukana on tuttuja nimiä vuosikymmenten takaa kuten Albert King (Don't burn down the bridge) ja Johnnie Taylor (Woman across the river), jos kohta pidän mahdollisena, että jälkimmäisen valinnan innoittajana saattoi toimia kappaleen myös versioinut Freddie King.

Lähes, vaan ei ihan yhtä lailla tunnettuja, mutta nuoremman polven blues-äijiä ovat originaaliesittäjistä Sven Zetterberg ja Gary Primich. Molemmat muuten ovat esiintyneet ja levyttäneetkin Wentus Blues Bandin kanssa.

Noitten lisäksi löytyi tulkinnan kohteiksi ainakin itselleni eksoottisempiakin tapauksia. Täysin olivat ennen Hovimestarin kiekkoa minulle tuntemattomia nimiä sellaiset kuin Vince Gill, David Grissom, Jimmy Hall ja Rockin' Jimmy Byfield. Biisit, jotka Slim heiltä nappasi ovat vuosilta 1980-2011, eli melko tuoreita.

Ja ettei menisi tylsäksi tai tavanomaiseksi, on versioitavana tavaraa muistakin genreistä kuin blues ja soul. Ei artisti toki tähänkään mennessä ole pelkästään noissa pitäytynyt, mutta onhan vaikkapa Little Feat enemmän southern rock (?) kuin blues. Sailin' shoes saa bändiltä funkahtavasti svengaavan käsittelyn. Vince Gillin South side of Dixie vedetään etelän mallisena country rockina.

Ja se bändi. The SlimCuts tuntuu olevan julkaisu julkaisulta tiukempi ja tiukempi. Näin kokoonpanon muistaakseni syksyllä -22 ja kylläpä jytkytti livenäkin suvereenisti. Nämä jannut:

Harri Raudaskoski, kitara
Mikko Löytty, basso
Jartsa Karvonen, rummut + perkussiot

Itse maestro Jarmo Puhakka soittaa monenlaisia kitaroita ja hoitaa leijonanosan lauluosuuksista. Kuten olen ennenkin todennut, oli häneltä aikanaan hyvä veto siirtyä itse mikrofonin taakse sen sijaan, että käyttäisi studiossa muita solisteja. Lavalla lauluvastuuta saivat kokemallani keikalla myös Löytty ja Raudaskoski.

Vaan nytpä pääsenkin hieman perumaan kirjoituksiani. Nimittäin, kolmella Under The Influencen kappaleella kuullaan loistavaa Gilbert Kuppusamia, joka pistää nippuun kaikki aiemmilla Butler-CD:illä vierailleet laulajat. Johan olisi huippua nähdä Slim ja SlimCutit kiertämässä hänen kanssaan.

Muita käypäläisiä ovat kosketinsoitintaiteilija Harri Taittonen kolmella ja kitaristi Elias Ruokonen yhdellä raidalla. Kaiken kukkuraksi pikkuista vaille kaiken tauhkan studioillaan äänittänyt Tomi Leino tuuttaa parin kappaleen huuliharput.

Mahtava albumi ja mitkä soundit!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Bone Deep
UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back
UUTUUSLEVYT - The Kokomo Kings: Turbomouth

UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back

2026-03-12T13:46:06.051+02:00

Millainen on soittajan soololevy?

Kitaristilla se voisi olla kuten vaihtelevahenkilöisen Hauki Blues Revuen No Looking Back (2025), joka on Pekka Haukijärven päälliköimä, usean vuoden aikana sorvailtu nippu nauhoituksia. Huolimatta pitkästä synnytyksestä ja soittajakunnan kirjavuudesta muodostuu nipusta aidosti albumilta tuntuvan albumi.

Siltä löytyy kaksi Jo' Buddyn laulamaa, rumpali Tyko Haapalan (Down Home King III) ja basisti Juha Rantapuron rytmittämää sekä Masa Orpanan saksofonilla ryyditettyä raitaa. Toisella noista hipelöi pianoa Ville "Tri" Tolvanen.

Kahden numeron vokalistina toimii Henry Ojutkangas. Näissä komppikaksikkona hääräävät edesmennyt Juppo Paavola kapuloin ja Jaska Prepula nelikielisellä.

Ismo Haaviston ääntä ja huuliharppua kuullaan yhdessä biisissä, samoin kuin J.Leinolta ääntä ja kitaraa. Molempien takana Matias Partanen & Simo Salmela, rummut & basso plus Tolvanen erilaisin koskettimin.

Ulkomaalaisvahvistuksiakin mikrofonin taakse päästettiin. Sekä Tad Robinsonia (2 kpl) että Steve Westonia (1 kpl) säestävät Mikko Peltola pöntöissä sekä jälleen Prepula bassoitse ja Tolvanen kiippareilla.

Mukaan mahtuu neljä instrumentaaliesitystä, joitten rytmiryhmänä tamppaavat jo mainitut Partanen ja Salmela. Kappalemäärällä mitattuna eniten maestron rinnalla esiintymään pääsevä Tolvanenkin on taas remmissä kolmella, Orpana yhdellä.

Äänityksestä pääosin ja miksauksesta kokonaisuudessaan vastasi Tomi Leino. Vielä kun raportoin yhdet biisit mieheen nauhoittaneet Kuja Salmen ja Jakke Kauppisen sekä masteroija Tony Brantbergin, alkaa koko kööri olla kasassa. Paljon siis oli porukkaa vaikuttamassa korvin kuultavaan lopputulokseen.

Kannattiko moinen nimihässäkkä sisällyttää blogiin? Siinä mielessä kyllä, että se kertoo yhdellä tapaa millainen soittajan soololevy meillä on käsillä. Kun detaljeihin mieltyneenä tulin tiedot noukkineeksi kannen hieman toiseen tapaan kasatusta listauksesta, arvelin että sama kai nuo on pistää tänne muistiin.

Kaiken takana on kuitenkin Pekka Haukijärvi, blues-kitaran taitaja parhaasta päästä. On hyvä huomioida hänen pelailleen kaikki kiekon kitarat lukuunottamatta J.Leinon osuutta yhdellä kappaleella.

Levyn esittelyvideon alussa soiva Waves on paitsi eräs suosikeistani myös loistoesimerkki Pekan kitarismista.

Pakko tunnustaa, ettei mies ollut entuudestaan minulle tuttu muusta kuin hänen yhdessä Ismo Haaviston kanssa muodostamastaan Bottlenecks-duosta. Herrat julkaisivat vuosituhannen vaihteen kahta puolen pari oivallista blues-albumia. En tosin ihmettelisi, vaikka joku päivä hoksaisin Haukijärven antaneen panoksensa joillekin muillekin hyllyssäni majaileville äänitteille.

No Looking Back koostuu neljästä omasta ja yhdeksästä coverista. Lainavalinnoissa korostuu Albert Kingin rooli. Haukijärvi myöntää kysyttäessä Kingin olleen erään suurimmista vaikuttajistaan mitä kuusikielisen soittoon tulee. Ja se kuuluu hyvällä tavalla.

Sekä Down the road I go että I've made nights by myself ovat ison Albertin kirjoittamia ja alkujaan levyttämiä. Myöskin Herbie Hancockin Watermelon manista on olemassa Kingin liveversio. Kaiken lisäksi Buddy Guyn originaali Let me love you baby on printattu kanteen muodossa Oh-ee baby. Koska Albert tuli senkin nimisen kipaleen aikoinaan väsänneeksi, en usko otsikon sattumalta ja vahingossa tuoksi muuttuneen.

EDIT 13.3.2026: Haukijärvi täsmentää yllä arvelemaani. Hän sai inspiraation versioonsa Otis Rushin kappaleesta Ooh-wee baby, joka on itse asiassa sama kuin tuo Buddy Guyn Let me love you baby, mutta erilaisella sovituksella.

No Looking Back on minusta harvinaisen toimiva soittajan soolo. Se vaikuttaa sydämellä suunnitellulta ja toteutetulta. Aikaansaannos henkii artistin rakkautta musiikkiin, joka jälkipolville taltioitiin. Näin koen ja tuskin kauhean väärässä olen.

Yksi viime vuoden parhaista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 2
VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue
LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky

YLEISTÄ - 6½ (välttävä)

2026-03-07T11:32:00.005+02:00

Otsikko kuvannee blogin tasoa, tai kävijämääristä päätellen ainakin kiinnostavuutta. Kirjoittaminen on lähinnä siitä, osaksi muista syistä välillä jäämässä, mutta aina sitä on hetken laman jälkeen tullut jatkettua.

Tällä kertaa revin tikusta asiaa päivittääkseni pylväikön, joka kuvaa aivan mahtavan levyn tittelin saajien jakautumista eri ajoille. Kuten näkyy, nuoruus hupeni kasarilla.

Kumma kyllä, 2010-luku on edustettuna edellistä dekadia paremmin.

Jos totta puhutaan, otsikon luku kertoo blogin iän vuosissa. 233 puolestaan on aivan mahtavien tämänhetkinen määrä, ja ne ovat...

1957

Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps

Johnny Cash: With His Hot And Blue Guitar!

Little Richard: Here's Little Richard

1959

John Lee Hooker: I'm John Lee Hooker

Lightnin' Hopkins: Country Blues

1960

John Lee Hooker: Travelin'

1961

Lightnin' Hopkins: Blues In My Bottle

1963

Sam Cooke: Night Beat

1964

Muddy Waters: Folk Singer

1965

Beatles: Rubber Soul

Johnny Cash: Orange Blossom Special

Rolling Stones: The Rolling Stones, Now!

1966

John Lee Hooker: It Serve You Right To Suffer

Mississippi John Hurt: Today!

Otis Redding: The Soul Album

Wilson Pickett: The Wicked Pickett

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign

Aretha Franklin: I Never Loved A Man The Way I Loved You

Doors: The Doors

Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced

Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter

1968

Albert Collins: Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar)

Irwin Goodman: Reteesti Vaan

1969

Beatles: Abbey Road

Creedence Clearwater Revival: Bayou Country

Creedence Clearwater Revival: Green River

Jethro Tull: Stand Up

Johnny Winter: Johnny Winter

Led Zeppelin: Led Zeppelin

Led Zeppelin: II

Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Clarence Carter: Patches

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

Wigwam: Tombstone Valentine

1971

Doors: L.A. Woman

James Brown: Hot Pants

Muddy Waters: Live (At Mister Kelly's)

Rolling Stones: Sticky Fingers

1972

Kalevala: People No Names

Neil Young: Harvest

1973

Aerosmith: Aerosmith

Focus: 3

Isokynä Lindholm: Sirkus

James Brown: The Payback

Johnny Winter: Still Alive And Well

Led Zeppelin: Houses Of The Holy

Lynyrd Skynyrd: (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd)

M.A. Numminen: Aarteeni, Juokaamme Likööri

ZZ Top: Tres Hombres

1974

Albert King: I Wanna Get Funky

Ann Peebles: I Can't Stand The Rain

Humble Pie: Thunderbox

Hurriganes: Roadrunner

Lynyrd Skynyrd: Second Helping

Meters: Rejuvenation

Neil Young: On The Beach

Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

Sweet: Sweet Fanny Adams

1975

Dr. Feelgood: Malpractice

Jukka Tolonen: Hysterica

Parliament: Mothership Connection

Wigwam: Nuclear Nightclub

1976

Etta James: Etta Is Betta Than Evvah!

Hurriganes: Hot Wheels

Johnny Winter: Captured Live!

Juice: Keskitysleirin Ruokavalio

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'

Kaamos: Deeds And Talks

Lynyrd Skynyrd: Street Survivors

Ramones: Rocket To Russia

Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

1978

AC/DC: Powerage

AC/DC: If You Want Blood You've Got It

Albert Collins: Ice Pickin'

Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues

Bob Marley & The Wailers: Kaya

Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Earth, Wind & Fire: I Am

Matchbox: Matchbox

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster

Robert Gordon: Rock Billy Boogie

Sleepy LaBeef: Downhome Rockabilly

Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan

ZZ Top: Degüello

1980

AC/DC: Back In Black

Bluesounds: Black

Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)

Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma

Popeda: Raswaa Koneeseen!

Prince: Dirty Mind

Robert Gordon: Bad Boy

Rossington Collins Band: Anytime, Anyplace, Anywhere

Scapa Flow: Uuteen Aikaan

Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

April Wine: The Nature Of The Beast

Blackfoot: Marauder

Eppu Normaali: Cocktail Bar

Fabulous Thunderbirds: Butt Rockin'

Hassisen Kone: Rumat Sävelet

Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa

Juice Leskinen Slam: Ajan Henki

Kari Peitsamo: Gulliverin Retket

Leevi And The Leavings: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen

Stray Cats: Stray Cats

Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

38 Special: Wild-Eyed Southern Boys

1982

Eppu Normaali: Tie Vie

Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message

Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

Earth, Wind & Fire: Powerlight

Kauko Röyhkä: Onnenpäivä

ZZ Top: Eliminator

1984

Los Lobos: How Will The Wolf Survive?

Popeda: Haraŝoo

Prince And The Revolution: Purple Rain

Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't Stand The Weather

1985

Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris

John Cougar Mellencamp: Scarecrow

Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle

Peer Günt: Peer Günt

Sielun Veljet: L'amourha

1986

Beat Farmers: Van Go

Freud Marx Engels & Jung: Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta

Johnny Winter: 3rd Degree

Kolmas Nainen: Kolmas Nainen

Melrose: Melrose

Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta

1987

Cult: Electric

Guns N' Roses: Appetite For Destruction

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara

John Cougar Mellencamp: The Lonesome Jubilee

Juice Leskinen: Minä

Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen

Kolmas Nainen: Paha Minut Iski

Terence Trent D'Arby: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'Arby

Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader

Honey B. & T-Bones: Ninety-Nine

Kari Peitsamon Skootteri: Hämeen Nopein

Leevi And The Leavings: Häntä Koipien Välissä

1989

Backsliders: Same Shit Different Day

Clifters: Sexi On In

Rainmakers: The Good News And The Bad News

1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa

Johnny Cash: Boom Chicka Boom

Juliet Jonesin Sydän: Jupiter

Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise

Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory

Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

Peer Günt: Don't Mess With The Countryboys

1991

Hearthill: Soul Food

J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja

John Mellencamp: Whenever We Wanted

Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä

Marstio: Sametinpehmeä Yö

Ne Luumäet: Pahat Ja Rumat

1992

Black Crowes: The Southern Harmony And Musical Companion

1993

Dave Lindholm: "LLL"

Don Huonot: Kameleontti

Kingston Wall: II

Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä

Melrose: Rock My World

1994

Don Huonot: Verta, Pornoa Ja Propagandaa

Jimmy Nail: Crocodile Shoes

Kingston Wall: III - Tri-Logy

Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Mitä Sais Olla?

1997

Erykah Badu: Baduizm

Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti

Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

1998

Buddy Guy: Heavy Love

Jimmie Vaughan: Out There

Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa

Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu

Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Brian Setzer Orchestra: Vavoom!

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

Tehosekoitin: Rock'n'Roll Monster Movie Show

2001

Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!

Jonna Tervomaa: Viivalla

Katriina Honkanen: Valo Lentää

2002

Absoluuttinen Nollapiste: Nimi Muutettu

Erja Lyytinen & Dave's Special: Attention!

Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is...

2003

Aku Ankkuli: Lootus

2004

Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Viekää Minut Baariin Taas...

2005

Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

Kauko Röyhkä: Elämä Ja Kuolema

2006

Amy Winehouse: Back To Black

Doctor's Order: The Doc Pack

Neil Young: Living With War

2007

Wentus Blues Band: Agriculture

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

Ismo Haavisto Band: Winter Blues

Jimmie Vaughan: Plays Blues, Ballads & Favorites

J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja

Rockin' Paradox: Custom Made

2011

Honey B & T-Bones: Walking Witness

Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites

Slippers: Dancin' With A Hurricane!

2012

Kaipa: Vittjar

Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo

Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

2013

Kari Peitsamo Road Hogs: Pahat Pojat Ovat Jälleen Täällä

Kokomo Kings: Artificial Natural

2014

Ismo Haavisto: Mean Blue Train

2015

Vanhaa Roinaa: Miten Syvälle Uskallat Sukeltaa

2016

Huojuva Lato: Lättähattu

2017

Kokomo Kings: Too Good To Stay Away From

2018

Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business

Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

2019

Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata

Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan

2020

Creek Road Eleven: Creek Running Again

2021

Brian Setzer: Gotta Have The Rumble

Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights

Slim Butler: Bone Deep

2022

J.Karjalainen: Soulavaris

John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack

2023

Bad Sign: Live

Fat Chance: Second Chance

Hearthill: The Love Circus

Heikki Raine: Pickin' And Singin'

Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1

Marjo Leinonen & Bublicans: Holy Roller

2024

Hassisen Kone: 40 Vuotta Myöhemmin - Ratinan Stadion 2022

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

YLEISTÄ - 6 vuotta Apulaissheriffinä
YLEISTÄ - Roll FM, Tammi-helmikuu 2026

UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 2

2026-03-05T15:00:00.011+02:00

Arvuuttelin viime vuonna tuleeko Jo' Buddyn merkinnällä Vol. 1 varustetuille levyille jatkoa. No nyt putkahti Lockdown Sessions & Beyond Vol. 2 (2026) eli ainakin osittain joo.

Albumi on siis jatkoa kolme vuotta aiemmin ilmestyneelle, jolla Jo' Buddy's One Man Stomptet hoiteli lähes kaiken yhden miehen orkesterina. Siihen verrattuna mennään pitemmälle, sillä tällä kertaa ihan kaikki kiekolla kuultava on osastoa "One Man". Näin on, olipa kyseessä sitten liidi- tai taustalaulut, englanniksi tai ranskaksi. Samoin säestyspuolella niin pianot, haitarit kuin havaijinkitarankin hoitaa perussoittimien lisäksi sama heppu.

Jopa miksaukset ovat yhtä vaille Jo' Buddyn säätämät, äänityksestä ja ylipäätään tuotannosta puhumattakaan. Lisäkäsiä tarvittiin masterointiin sekä kansien työstöön.

Ainut Mika Hiironniemen miksaama kappale julkaistiin digimaailmassa toisena sinkkuna. Poppin' up on erinomainen jazzahtava uustulkinta jo Jo' Buddy's Trio Riotin aikanaan ainoalle albumilleen veistelemästä erinomaisesta rallista Poppin' up over the top. Yllä olevan linkin takainen riemukas video osoittaa sen sisältävän peräti trumpettikazoosoolon.

Myös avaus Lakewood groove haiskahtaa mukaelmalta jo entuudestaan tutusta biisistä. Se on vähintäänkin nimisukulainen Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1:n päättävälle Lakewood walkille.

Levyn syntyhistoria on kalenteriajassa mittava. Nauhoituksia tehtiin vuodesta 2020 alkaen, meneillään olevaan päättyen. Käsillä vaikuttaa siis olevan toinen otanta koronasulun alkaessa käynnistyneen pitemmän prosessin antimia.

Monipuolisesti amerikkalaisen musiikin juurakkoa pöyhivä kokonaisuus ilahduttaa koko matkaltaan. Ainut mietityttävä juttu napsahtaa kohdille numerolla 5. Time will tell on you on biisinä ja esityksenä yhtä kovaa tasoa muitten kanssa, mutta soundillisesti minusta muuta materiaalia kolkompi ja tummasävyisempi, miltei tunkkainen.

Parhaana esimerkkinä monimuotoisuudesta käy veikeä Please don't mess with mine. Apulaissheriffin helpostikin harhaanjohtavan genrekäsityksen mukaan se tarjoilee alkuun kantrahtavaa rockabillyä, mutta kuulostaa kohta enemmän ragtimelta.

Myös Blind blind love sekoittelee vaikutteita taitavasti. Ensimmäiset kitaran näppäilyt (ajassa 0:07) aika selkeän country-pohjan päällä kuulostavat kuin olisivat John Hurtin sormin tuotettuja. Tuo jää kuitenkin vain lyhytaikaiseksi tunnelmaksi, kun loppu mennään pääosin kompin hengessä.

Sitten on mukana tietysti bluesia. Löytyy myös zydecoa ja ties mitä. Kaikesta paistaa läpi Jo'n syvällinen perehtyneisyys niihin musiikinlajeihin, joiden parissa hän toimii. Omani ei riitä analysoimaan, joten parempi vain nautiskella korvin.

Tuli muuten yllättäen mieleeni muuan täysin uusi ajatus laulajan artikulaatiosta. Jollen paremmin tietäisi, saattaisin luulla häntä joksikin aivan muuksi kuin suomalaiseksi, mikä ei ole sen koommin hyvä kuin huonokaan asia, vaan asia.

Vol. 2 on sen tason tahkoamista, että kyllä samalla reseptillä väännettyä mieluusti ottaisi vastaan vielä kolmannenkin volumen, and beyond.

Niin, albumilta siis ilmestyi toinenkin etukäteispala verkkoon ja teki sen jo lähes kolme vuotta sitten, heti kohta Vol. 1:n perään. En tosin ole satavarma onko tämä varhainen Sophisticated rattle sama miksaus tai edes sama otto kuin levyllä. Kymmenikön parhaimmistoon se joka tapauksessa kuuluu.

Hienoa!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1
UUTUUSLEVYT - Tomi Leino Trio: Got Them Blues
LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues

YLEISTÄ - Roll FM, Tammi-helmikuu 2026

2026-02-27T12:17:00.014+02:00

Päivää Apulaissheriffin toimistolta.

Alkuvuodesta oli taas pikkupaussin jälkeen mahdollista kuulla Roll FM:ltä annostelemaani tiukkaa musaa ja löysää puhetta. Syksyn FM-periodin aikana täyttelin tyhjentymään päässyttä takkia ja huilasin näin ollen koko Rollikauden. Tämänkertaisen tempaisin tahtiin tunti joka toinen viikko. Puolivauhdilla jaksoja kertyi neljä.

Niistä viimeisen lopuksi oli ilo ja kunnia lukea Rollilootaan tullutta yllättävän runsaslukuista kuulijapalautetta. Aina se mukavasti lämmittää, kun saa tehdyn harrastelupuuhastelun vastikkeeksi jotain. Kiitos!

Kauden ohjelmien aiheiksi päätyi paluuta, bluesia (taas), ei mitään ja originaaleista reippaammin poikkeavia cover-biisejä. Kappalelistat parin jakson Mixcloud-kuuntelulinkkien kera alla.

Ensi kertaan! Niitä on muuten nyt takana 69.

14.1.2026, Back in the takaisin

J.J. Cale: Bringing it back
The Gin Mill Trio: Right back on it
Chuck Berry: Back in the U.S.A.
George Thorogood & The Destroyers: Back to Wentzville
Matchbox: Back here in Boston
Blues Brothers: Going back to Miami (live)
Charley Nickerson With Jug Band: Going back to Memphis
Big Boy Crudup: Goin' back to Georgia (take B)
Creek Road Eleven: Walking back to Georgia
Kullervo Kivi & Gehenna-yhtye: Kolmatta linjaa takaisin
Juha Vainio: Santalahteen takaisin
Tuomari Nurmio: Takaisin Kongoon
Kari Peitsamo Revival: Takaisin Nokialle
Jo' Buddy & Down Home King III: Goin' back to the country
Pate Mustajärvi: Elämän sävelmä

28.1.2026, Blues is here to stay

Johnny Winter: Back door friend
The Doors: Back door man
Howlin' Wolf: Back door man
Eddie Boyd And His Chess Men: I'm a prisoner
Freddie King: Reconsider baby
The Animals: How you've changed
Omar Dykes: Hoo doo ball
Aerosmith: Reefer head woman
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kotimaa
Billy Nelson With The Five Kings: Pack-shack and stack your blues away
Bill Harvey's Orchestra With Bonita Cole: Walk right in
Geneva Vallier: You said you had a woman (I got a woman)
Tomi Leino Trio: No tears on my pillow
Dr. Helander & Third Ward: Monkey on my back

Kuuntele bluesit Mixcloudissa.

11.2.2026, Aiheeton

Guns 'N Roses: Dead horse
Nazareth: Bad bad boy
Sweet: White mice
Greedy Pig: Waste no time
Kauko Röyhkä: Pitkä matka paratiisiin
Micke & Lefty Featuring Chef: California blues (live)
AT's Roots & Ramblin': American dream
Kokomo Kings: Something in her eyes
The Go Getters: Roadkill
The Shakin' Pyramids: Pretty bad blues
Crazy Cavan And The Rhythm Rockers: Bye bye baby blue
The Silver Bullets: Don't bye bye baby me
Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: I'm in the mood for you
The Rolling Stones: Oh baby (we got a good thing goin')
Heikki Raine: Annen laulu

25.2.2026, It's how you do

Jukka Poika: Juppihippipunkkari
Bockhill Special: It ain't what you do
The Brian Setzer Orchestra: Honey man
Pedro's Heavy Gentlemen: Tarzan Saimaalla
Clifters: Angelica
Juliet Jonesin Sydän: Tulipunaruusut
Kumikameli: Satumaa
Sielun Veljet: Josef Josef
Melrose: Loverboy (live)
Aku Ankkuli: Orpokodissa tapahtuu
M.A. Numminen: Jos sulla on toinen
Mighty Four: Diana
Blues Brothers: Groove me (live)
Blackfoot: Ohio
Tikanmäki Attack Feat. Roope Latvala: Maamme

Kuuntele coverit Mixcloudissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

YLEISTÄ - Roll FM, touko-kesäkuu 2025

LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

2026-02-19T14:35:00.017+02:00

Huomaan olleeni nelisen vuotta takaperin kannalla, jotta Lättähattu (2016) olisi Huojuvan Ladon pitkäsoitoista ykkönen. Samaa mieltä olen edelleen.

Ilmestymisvuotensa levyjä laskin omistavani jonkun verran alle 50, kun ei huomioida kokoelmia. Noinkin monesta en ollut tähän päivään mennessä antanut yhdellekään Apulaissheriffin aivan mahtavan titteliä. Kun nyt tiedostoa selailin, en äkkipäätä hoksannut kilpailijoita kyseisen vuoden mahtavimmaksi muilta kuin Tomi Leino Triolta ja The Fabulous Thunderbirdsiltä.

Helmikuussa 2026 uskallan siis julistaa tämän kuuluvan Top3:een vuoden 2016 osalta ja Top1:een Latotuotannossa.

Orkesterilta on lähes kahden vuosikymmenen aikana ehtinyt tulla fyysisiä äänitteitä ulos ainakin viiden yhtiön kautta. Jutun aiheen julkaisijana toimi Maaseutumusiikki ja se on toistaiseksi ollut pikkukiekot poislukien firman ainut Latojulkaisu.

Bändin aikajanalla Lättähattu sijoittuu albumisarjassa numerolle kolme. Tässä en huomioi kokoelmaa Lauluja Menneiltä Kesiltä (2014).

Levyllä soittaa kvartetti Suonna Kononen (laulu, kitarat, mandoliini, huuliharppu), Ilkka Vartiainen (pedal steel, dobro, banjo), Yrjö Vähäkallio (basso, muuan kitarasoolo) sekä Keijo Korhonen (rummut ja muut kolistimet, taustalaulu). Vähäkallion vähän albumin jälkeen basistina korvannut Teemu Sinkko laulaa taustoja ja perkussoi. Hän myös äänitti ja osatuotti.

Tapsa Kojoa voi miltei pitää viidentenä heinämiehenä, koskapa hän häärää koskettimineen ynnä muineen liki kaikilla raidoilla. Taustakuoroissa vilahtelee enemmän Riikka Rauhala sekä vähemmän Tuire Silvennoinen, Pena Penninkilampi ja Ila Loueranta, kerran kukin.

Lättis ei ole läheskään ainutkertainen siinä, että mielestäni vähiten hyvä kappale on läimästy keulille. Syyksi osoittautuu teksti. Juice-tribuutiksi kirjoitettu Tom Russell -käännös Poika unelmoi (Savo) ei vaan yksinkertaisesti ole sellainen, että se ja käsitykseni oivasta sanoituksesta kohtaisivat. Pena ja Ila veisaavat juuri tällä. Luonnollisesti.

Huolimatta ylle pistämästäni, pidän Konosen laululyriikoita noin kokonaisuutena hyvinkin laadukkaina. Mainioita esimerkkejä löytyy myös käsillä olevalta lätkältä.

Sellainen on mm. itseeni kymmeniköstä aikoinaan ensimmäisenä iskenyt ralli Hirviryijy, jossa toimivat sekä säv ja san että maniska- ja hanuripitoinen sov. Kertoja muistelee nuoruutensa lemmittyä nostaen persoonallisesti muiston merkeiksi hirvikuvioisen ryijyn ja täytetyn metson. Samalla harmitellaan vanhan ajan baarikulttuurin taantumista ABC- ym. ketjumeiningiksi. Samaistun siihen.

Joensuu (ne kehnot veivät meiltä Wanhan Jokelan) haikailee sekin katoavan baarikulttuurin perään, nyt kiistatta tosielämän tapauksen kera. Siitä huokuva kotiseuturomantiikka ja -historia eivät ole olleet harvinaisia teemoja Konosen uralla.

Tämän jo Folkswagenille laatima tunteikas Suomenhevonen lienee paketin tunnetuin siivu, eikä sekään ole vapaa menneitten aikojen kaipuusta. Olkoonkin itsestäänselvää tai mitä vaan, niin Heikki Turusen kirjojen ystävänä en voi olla vertaamatta sanataitureita toisiinsa. Heidän luomissaan maailmoissa on yhteisiä piirteitä.

Sivuhuomio: oikolukiessani juttua, sain tässä kohtaa aistimiini, tai paremminkin päähäni tuoksumuiston papan Hulasta, äksystä työjuhdasta, jota sieti varoa.

Vielä kun saan mainittua lyhkäisen instrumentaalin Vanha koira herättämät irkkumielikuvat ja luuloni sen syntymisestä Poguesin innoittamana, siirryn levyn kolmen helmen pariin. Niinpä. Koen tosiaan levyllä olevan peräti kolme helmeä, mikä ei ole järin tavanomaista.

Niistä ensimmäisenä lipuu vastaan jylhä Mies Luoja tietää mistä, joka todistaa paitsi Konosen sanoituskyvyistä myös hänen pistämättömästä melodiantajustaan. Väliosan progehurjailu on meikäläisen musiikkituntemuksen mukaan varsin lähellä Kingston Wallin tykitystä. Korhonen antaa kapuloitten heilua ja Suonnan kitara ujeltaa.

Välihuomio: meikäläisen musiikkituntemuksessa proge ei ole kaikkein parhaiten edustettu tyylilaji.

Toiseksi helmeksi on ajan saatossa kankeutunut Menneet polvet. Aiheena ovat taas entiset päivät, ne viimeiset vanhat hyvät. Tämä ei ole suinkaan ainoa Konoskappale, joka tuikkaa teränsä syvälle kuulijan sisuksiin ja herkistää. Jotta moinen olisi mahdollista, ei itse biisi riitä, vaan se pitää myös esittää oikein. Bändi vahvistuksineen onnistuu tavoitteessa virheettä.

Ja ettei hurjastelu unohtuisi, on tähänkin semmoinen sovitettu. Loppu on silkkaa etelän rockia ja suorastaan kliseisen skynyrdinen. Vaan eipä tuo haittaa, kun noin tomerasti potkii. Potkii vimmatusti kuin nuori Litmanen harjoituskentällä ja missä vaan se oli mahdollista.

Helmistä kirkkaimman paikka on tällä kertaa jonon hännillä. Puhutaan Syvärin jouluyön tasoisesta teoksesta. Vaikea on tätäkään kuunnella liikuttumatta, vaikka kuuntelukilometrejä on takana jo melko tavalla. Pitkät kilometrit kotiin ansaitsee heittämällä arvosanan 10+/10.

On totta, että taideteosten liiallinen selittäminen luojien taholta ei aina palvele "kuluttajaa". Siinä voi itse muodostettu tulkinta mennä kumolleen, minkä jälkeen kokemus ei välttämättä ole kuin ennen. Haluaisin siltikin tietää mistä laulu kertoo. Ajatuksissani tässä liikutaan hautajaistunnelmissa, tai kenties hetkissä ennen hautajaisia, kun menetys on juuri tapahtunut.

äsken kaikki oli vielä valoisaa

päivän tuoman pois ilta vei

puhelimen piippaus: "isä, hei"

pitkät kilometrit kotiin

Homma lähtee käyntiin Korhosen Heart of gold -rumpukompilla. Vähäkallion basso myötäilee harkitun vähäeleisenä. Kitaraa ja muuta. Vartiaisen stilikka viiltää sieluun saakka, eivätkä Kojon urut hetken päästä jää pekkaa pahemmaksi. Myös tällä on oma kohottava loppuvilkastelunsa.

Yksi yksittäinen syy, miksi musiikki rikastuttaa elämää: Pitkät kilometrit kotiin.

Toivottavasti kuuntelitte.

Mitä teksteihin tulee, olen jo kauan sitten havainnut tiedostamatta kehitteleväni monesti täysin tolkuttomia, biisejä yhdisteleviä korvamatoja. Kombinaatioitten komponentit tulevat varmaan useammin eri esittäjiltä, mutta nyt on näemmä kehkeytynyt tällainen:

mies Luoja tietää mistä

mitä hirviryijyllä tehtiinkään

Tässä tapauksessa - mutta ei aina - matojen melodiat ovat peräisin samoista lähteistä kuin sanat. Olkoon tuo kummallinen päähänpinttymä tiivistelmä Lättähatusta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas
VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #3 - Huojuva Lato: Talvisia Tarinoita
LEVYT - Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Viekää Minut Baariin Taas...

UUTUUSLEVYT - Kauko Röyhkä: Pitkä Matka Paratiisiin

2026-02-05T16:56:00.013+02:00

Levyostokseni tuntuvat painottuvan aina vaan enemmän ja enemmän juurimusiikkiosastolle. Tätä on nyt jatkunut jo vuosia. Ehkä suunta taas joskus muuttuu. Tai sitten ei. Joka tapauksessa, kausiluonteisiksi jutuiksi nämä tyypillisesti tuppaavat paljastumaan.

Vaan eivät viime vuodenkaan hankinnat silti 100-prosenttisen rootsia olleet. Erään poikkeuksen linjaan teki Kauko Röyhkän Pitkä Matka Paratiisiin (2025).

Röyhkältä ilmestyi viime vuonna toinenkin albumi. Riku Mattilan kanssa työstetty Meidät Pelastaa Vain Rakkaus (2025) muodostui aika epäyllättäen jonkinlaiseksi suosikiksi ainakin kriitikkopiireissä. Ilmeisesti yleisökin tykkää. Itse en ole sille ostopäätökseen asti lämmennyt. Vielä.

Pitkä Matka Paratiisiin taas on yllättävänkin (?) hyvä. Kysymysmerkillä tai ilman, taiteilijan minun makuuni viimeisin huipputuotos Elämä ja Kuolema (2005) on jo teini-ikänsä ohittanut mitä julkaisuajankohtaan tulee. Edellinen pitkäsoitto Pilvet Meren Yllä (2023) on Apulaissheriffin toimistossa vielä kuulematta.

Sitä ja tätä yhdistää se, että molemmat julkaistiin vain Kauko Röyhkän Salaseuran kautta, eivätkä ne alun perin tulleet tarjolle totuttujen jälleenmyyjien valikoimiin. Paratiisimatkan CD-painos on tosin tätä nykyä saatavilla Levykauppa Äxästä.

Levy on selkeästi ns. vaihtoehtomusaa. Alternative rock, kenties peräti art rock voisi luokittelu kuulua ulkomaaksi. Sellaisena se on outo lintu hyllyssäni.

Olen asiaa mietiskellyt jo ties milloin. Nimittäin sitä, että kelpuutan vain joiltain harvoilta artisteilta tyylilajiltaan makuni rajamaille asettuvaa musiikkia. Röyhkän tyylissä sekä laulaa että sanoittaa nyt vaan on jokin juttu, joka täällä toimii. Usein myös se vaatetus, johon biisit musiikillisesti puetaan on tavannut viehättää. Poikkeuksiakin tietysti löytyy.

Kuten monesti ennenkin, Kauko käyttää levyllä melodisen laulun lisäksi puhetta instrumenttina, mistä esimerkkinä biisi Bileet jatkuu aina. Spoken word, joka luo maalailevan taustan ja rytmiä ylläpitävän perkussion kanssa aivan oman maailmansa.

Albumin sovitukset ovat kauttaaltaan hienoja, mutta niistä tekee mieleni nostaa erityisesti esiin lyömäsoitinten panos. Rytmiikka elää ja vaihtelee läpi levyn ja se ei tosiaankaan vastaa nykypäivän valtavirran kaltaista hakevan huutoon.

Syntetisaattoreita ja jopa ohjelmointiakin on Simón Bergmanin tuotannon (executive producer) alla käytetty. Roots-ukkelin ja -akkelinkin on tässä kohtaa syytä karistaa turhat ennakkoluulot ja perustaa mielipiteensä puhtaasti siihen mitä kuulee. Noitakin vehkeitä nimittäin voi käyttää taiten ja lisäarvoa tuoden.

Oivasta orkestraatiosta on melkein pakko poimia vielä erilleen komea trumpetti kappaleessa Aavikkokaupunki. Enkä kehtaa jättää maininnatta myöskään biisin En voi enempää kontrabassoa.

Korvamadoksi luikerteleva nimiraita Pitkä matka paratiisiin tuo melko vahvasti mieleen 90-luvun rokkaavan Röyhkän, lievemmin myös kattauksen avaus Diana. Saman ajan tunnelmoivammasta materiaalista muistuttaa mm. Pieni kulta.

Kansia myöten tyylikkään teoksen musiikkipuolesta huolehtivat:

Kauko Röyhkä, laulu + kitara + taustalaulu
Roberto Lanz, rummut + taustalaulu
Janne Riisiö, perkussiot
Mikko Hellström, basso + taustalaulu
Mikko Janatuinen, kitara
Kaj Mäki-Ullakko, piano + syntetisaattorit + kitara + trumpetti

Lisäksi mukana muutamalla raidalla:

Henry Neuman, instrumentit (?) + ohjelmointi
Olga Välimaa, taustalaulu
Loretta Svennevig, taustalaulu
Ismo Laakso, piano

Tämä on hieno levy, jonka hienous ei paljastu hätäisellä kuuntelulla eikä varsinkaan ensikosketuksella. En aio korvin lähteä tähän hätään tarkistamaan, mutta muistinvaraisesti arvioiden kiekossa on mielikuvatasolla jotain samaa kuin Daven Tivolissa (2023).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Clarence Carter: Patches

2026-02-01T11:43:00.008+02:00

Clarence Carterin neljä ensimmäistä albumia saattoi markkinoille kuuluisa Atlantic Records, jonka leipiin laulaja siirtyi loppuvuodesta 1967. Hän oli ennen sitä levyttänyt pikkukiekkoja monenkin tahon kanssa. Viimeisimmät niistä ilmestyivät myöskin melko kuuluisalla Fame-merkillä.

Lähinnä uudelleenjulkaisujensa ja kokoelmiensa ansiosta niin ikään kuuluisa Ace Records pakkasi 2010-luvun puolivälin kieppeillä nuo neljä Atlantic-LP:tä kahdelle CD:lle ja pukkasi ne maailmalle Kent-merkki kansissaan.

Kaikki neljä työstettiin tuottaja Rick Hallin valvovan silmän alla hänen jopa legendaarisuuteen asti kuuluisilla FAME-studioillaan Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Ainakin yhdellä pitkäsoitolla kitaroi muutamien muittenkin soul-kuuluisuuksien (Aretha Franklin, Arthur Conley, Wilson Pickett) taustalla samassa paikassa nauhoitetuilla levyillä soittanut - kyllä - kuuluisa Duane Allman.

Johan tuli ihan tautologiadiagnoosin edestä käytettyä sanaa kuuluisa. Oliko tai onko Clarence Carter sitä?

Tämä taitaa olla näkökulmakysymys. Mielestäni hän kyllä on soulin historiassa suhteellisen tunnettu hahmo, muttei aivan ykkösliigalainen. Moni vähemmänkin asiasta perillä oleva tuntenee Arethan, Wilsonin, Otisin, Stevien ja eräät muut. Kysyttäessä ihmisiltä ei Clarence ehkä monilla lukeudu kymmenen ensimmäisenä mieleen tulevan genren laulajan joukkoon.

Kuitenkin kyseessä on varsin vaikuttavaääninen, ainakin noilla Atlantic-albumeilla kosolti hyvää aikaansaanut artisti. Jutun aiheena niistä neljäs, Patches (1970).

Paitsi solisti, oli Carter myös lauluntekijä. Esimerkiksi Etta Jamesin tunnetuksi tekemä Tell mama on alkujaan tämän herran osaksi kirjoittama ja hänen ensimmäisenä purkittama, tosin nimellä Tell daddy.

Isompi osa Atlantic-lättyjen sisällöstä on sittenkin muitten kynäilemää, joukossa tietysti myös lainakappaleita. Tunnetuin sellainen Patchesille pistetty on varmaan Let it be.

Kun en koskaan langennut Beatles-fanitukseen tai -uskovaisuuteen, uskallan väittää pystyväni kuuntelemaan ja arvioimaan versiota vailla minkäänlaista painolastia. En lähde suoraan vertaamaan originaaliin, mutta totean tämän olevan oikein hyvän näkemyksen aiheesta. Itse asiassa pidän sitä parhaana tietämänäni mustien soul-artistien Beatles-coverina. Miehen ääni passaa biisiin tunnelmaan.

Eräänlaisena hovikirjoittajana Carterin uran tässä vaiheessa voidaan pitää George Jacksonia. Kuten sisällysluettelo todistaa, hän oli osallisena viidellä raidalla kahdestatoista.

Kaikkinensa Patches tuntuu edeltäjiinsä nähden jollain tapaa kypsyneeltä, ettenpä sanoisi jopa aikuismaisemmalta. Monesti tuonkaltainen luonnehdinta tarkoittaa Apulaissheriffin makumaailmassa taantumista. Vaan Carterinpa osalta rattaat kulkivat vastakkaiseen suuntaan. Pidän albumia hänen uransa alkuaikojen parhaana. Myöhemmät tekemisensä ovat yhä tutkailematta.

Veikkaan, että Patches kuuluisi minusta jopa ylittämättömiin klassikkokiekkoihin, mikäli olisin tutustunut siihen musiikin harrasteluni varhaisvaiheessa. On sillä toki vieläkin aikaa sellaiseksi kasvaa, vaikka ensikosketus tapahtuikin vasta 50 ikävuoden hujakoilla. Carter itse muuten oli levyn ilmestyessä jo 34, tänään 90!

Kattaus pitää sisällään kauttaaltaan hyvää, erittäin hyvää ja loistavaa tavaraa. Ennen kaikkea palaset muodostavat kokonaisuuden, joka kestää kuuntelua juuri sellaisena, vajaan 40 minuutin annoksena.

Ehkä on syytä vielä mainita, että LP:stä tuli esittäjänsä myydyin kautta aikojen. Samoin sen nimiraita singleksi irroitettuna on hänen myydyin seiskatuumaisensa. Itse asiassa nimenomaan sinkun valtaisa menestys innoitti pikimmiten kasaamaan pitkään soivaa suosikkilaulun ympärille.

Kappaleeseen Changes liittyy hauska triviatason yhteensattuma. Laulun laati sittemmin monillekin materiaalia kirjoittanut Sam Dees, joka on kotoisin Birminghamista, Alabamasta. Sattumaa on se, että samannimisen, joskin eri biisin levytti myöhemmin Englannin Birminghamista ponnistanut Black Sabbath.

Kansi ei ole hääppöinen, pikemminkin melko luotaantyöntävän näköinen (makuasia), vaan eihän sanonnan mukaan kirjaakaan pitäisi sen perusteella tuomita...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Otis Redding: The Soul Album
LEVYT - James Brown: Hot Pants
LEVYT - Albert Collins: Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar)

LEVYT - The Rolling Stones: The Rolling Stones, Now!

2026-01-19T12:46:00.018+02:00

Ennen ne usein leipoivat erilaisia LP-versioita US- ja UK-markkinoille, joskus muihinkin maihin. Miten lie tämän päivän mainstream-nimet, tehdäänkö noin?

Haluan uskoa tavan takana olleen jotain muuta kuin ahneutta kaapia keräiljöitten rahat levy-yhtiöitten taskuihin. Kenties tuollainen kaiken julkaistun kerääminen tuli muotiin vasta myöhemmin. Ehkä kuitenkin toimittiin taiteen ehdoilla. Ehkä ajateltiin aidosti erilaisten biisikoostumusten toimivan eri lailla eri yleisöille.

Siis kuitenkin raha mielessä?

Miten vaan, niin yksi esimerkki kyseisestä toimintamallista on Rollarien alkupään tuotanto. Omistan sen pääosin US-painoksina, poikkeuksena Aftermath (1966), jonka voisin yhtenäisyyden vuoksi vaihtaa Amerikan varianttiin. UK-version siltä puuttuvat palaset kun voin kuunnella parilta kokoelmalta.

Käydäänpä asiaa läpi hieman tarkemmin kera ensiluokkaisen, vain Jenkkilän markkinoille tuodun albumin The Rolling Stones, Now! (1965).

Kemut käynnistää Everybody needs somebody to love, jonka opin tuntemaan elokuvasta The Blues Brothers. Sen lisäksi myös Wilson Pickettin näkemys on hallussa, mutta Solomon Burken alkuperäistä ei levyiltäni löydy. Pitempi editointi kappaleesta avaa Briteissä kuukautta aiemmin ilmestyneen LP:n The Rollings Stones No. 2 (1965).

Niukka valtaosa Now'sta eli 7/12 onkin yhteneväinen sen kanssa. Mainitsen tästedes vain poikkeukset pääsääntöön.

Jos ei avaus mielestäni aivan täyden kympin tavaraa olekaan, voi jatkosta sanoa, että se on menoa eikä nokitusta. Alvin Robinsonin originaali Down home girl taipuu Rollarimyllyssä hienosti svengaavaksi numeroksi. Marjo Leinonen Ja Viranomaiset on purkittanut mainion suomennoksen Jää kaupunkiin.

You can't catch me on alkuaikain Stonesille tavanomaisesti Chuck Berryä. Paljon he hänen sävellyksiään vetivät. Juuri nyt minua ilahduttaa Bill Wymanin mojova bassottelu. Hyllyssä ovat myös ainakin Sleepy LaBeefin ja George Thorogood & The Destroyersin tulkinnat.

Eräs kaikkien aikojen suosikeistani yhtyeeltä, Heart of stone on kaksikon Jagger & Richards tekosia. Valtameren tällä puolen sielukas herkistely tyrkättiin seitsemän kuukautta myöhemmin LP:lle Out Of Our Heads (1965), jonka US-painoksella sitä ei tietenkään saa, kun on jo Now'lla. Mutkikasta.

What a shame (Jagger/Richards) kuuluu bändin vähemmän tunnettuun osastoon, mikä ei tee siitä tippaakaan vähäpätöisempää. Erinomaista aikansa Stonesia. Rhythm & bluesia, joka pistää jalkaa vippasemaan ihan eri tapaan kuin vaikkapa orkesterin viime vuosikymmenien tuotanto.

Bo Diddleyn Mona (I need you baby) kuultiin Briteissä jo albumilla The Rolling Stones (1964) ja osoittautuu setin toiseksi, tosin lieväksi tason laskuksi. Se taltioitiin Lontoossa, kun sisältö muilta osin napattiin nauhalle Chicagossa ja Hollywoodissa.

Puolivälin kevennyksenä tunnustan aikoinaan kasanneeni Rollariälppärien biisilistat Excel-taulukkoon havainnollistaakseni US/UK-eroja. Se oli tarpeen Between The Buttonsiin (1967) saakka. Heh.

Tarkastelun ulottamista sinkku- ja EP-raitoihin tai poikkeaviin kappaleversioihin en sentään ole kokenut tähdelliseksi. Jotain rajaa. Niin pedantti keräilijä en ole.

Vinyylin B-puolen ykkönen, minulla CD:n siivu #7 on Down the road apiece, jonka levytti ensimmäisenä Will Bradley Trio piano-boogiena jo vuonna 1940. Rollarit toteutti rallin etenkin kitaroiltaan varsin berrymäisenä. Ja kyllähän Chuck oli myös tämän ennättänyt ennen bändiä nauhoittaa ja julkaista.

Laadukas ja tarttuva kuljailu jatkuu Off the hookin (Jagger/Richards) muodossa. Ei pahaa sanottavaa tästäkään.

Pain in my heart on Otis Reddingin tunnetuksi tekemä balladi, mutta jo ennen sitä se ilmestyi Irma Thomasin esittämänä nimellä Ruler of my heart. Rolling Stonesin sinänsä hyvä veto tuntuu aavistuksen rutiininomaiselta noihin kahteen verrattuna. Mick ei ole mikään Otis tai Irma.

Isossa kuvassa kappale edustaa yhtyeen laajaa soul-tietämystä sekä kykyä ja halua omiin tulkintoihin genren helmistä, mitä varsinkin 60-luvulla tapahtui paljon. Soul, blues ja varhainen rock and roll. Siinä ainekset, joista orkesteri ammensi, omaa kädenjälkeään unohtamatta.

Oh baby (we got a good thing going) kulkee liki ränttätänttäisenä. Kumpiko lie, Keith vai Brian Jones on vaikutelmasta vastuussa? Joka tapauksessa kitaristeista toinen maalailee päälle toisenlaista kuvaa ja lopputulos on jälleen kerran kovaa kamaa. Originaalin lauloi Barbara Lynn edellisvuonna. Briteissä tämäkin tuli ulos vasta Out Of Our Headsin myötä.

Kiekon päätöskaksikkoa ei julkaistu UK:ssa pitkäsoitoilla, paitsi kokoelmilla.

Little red rooster on tietysti uudelleenluenta Howlin Wolfin klassikosta The red rooster. Tämä jos mikä todistaa jätkien sisäistäneen myös bluesin, ainakin noin musiikkina. Kaikki toimii, mutta kun en vielä ole nostanut Charlie Wattsia esiin, niin kehutaan nyt hänen hillittyä, kaiken tarpeellisen sisältävää rumpalointiaan.

Biisistä on jo niin paljon julkaistuja versioita, että alkaa hengästyttää. Listaa netistä tutkaillen en pysty silti varmoja osumia omaan kokoelmaani luettelemaan mainittujen lisäksi muita kuin Sam Cooken ja Etta Jamesin.

Surprise, surprise (Jagger/Richards) toimii rivakkana lopetuksena esitellen taas yhdenlaisen puolen tuolloin monipuolisen yhtyeen repertuaarista.

Bändi siis levytti enemmän covereita kuin omaa, ja vieläpä lauluista, joita on coveroitu aika tavalla. Omista taas löytyy julkaistuja uusversioita suht' niukasti. Heart of stone poikkeuksena löysin niistä keskimäärin vain 10 per pläjäys, ja nekin lähinnä nimettömiltä esittäjiltä.

On kyllä maittava kokonaisuus tämä poikien kolmas Amerikan albumi. Vastinpari Briteissä oli siis toinen siellä ja on sisälmyksiensä perusteella samaa luokkaa. Sen viisi Now'n sisällöstä poikkeavaa raitaa eivät jätä toivomisen varaa. Meikän hyllyssä niistä neljä paikallistuu toiselle jenkkipitkälle 12x5 (1964) ja yksi tuplakokoelmalle More Hot Rocks (Big Hits & Fazed Cookies) (1972).

Tämän päivän korvin The Rolling Stones, Now! on paras Brian Jonesin aikainen levy.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - The Rolling Stones: Sticky Fingers
LEVYT - The Beatles: Rubber Soul
SINGLEKOKOELMIA #7 - Howlin' Wolf: Howlin' Wolf

UUTUUSLEVYT - Melrose: Live

2026-01-14T13:19:00.015+02:00

Melrosen Live (2025) on omistettu bändin rumpali Jami Haapaselle ja roudari Jukka Siltaselle.

Mainitut herrat poistuivat maallisilta näyttämöiltä puolen vuoden välein.

Siltasen viimeinen keikka osui loppuvuoteen 2023, päivämääränä ilmeisesti 27.10. ja paikkana Espoon Louhisali. Ilari Niemelä oli paikalla nauhoittamassa tapahtumaa. Kumma kyllä, 27.4.2024 hän taltioi myös Jamin viimeisen Melrose-keikan Kuudes Linja -klubilla. Vielä kolmannenkin äänityksen hän teki Tavastialla, mutta Live on koottu noista kahdesta muusta.

Kun vielä Janne Haavisto miksasi paketin kasaan ja Henri Nuorivaara masteroi, syntyi laadullisesti hyvää jälkeä. Julkaisijaksi valikoitui joitain yhtyeen vanhoja albumeita vinyylinä ulos pukannut Emsalö Music.

Tokelan, Rogerin ja Jamin panoksesta homma ei jäänyt kiinni. Jälki on priimaa niiltäkin osin. Todetkaa vaikka: Shove it!

Albumi joutui tai oikeastaan pääsi toimimaan erään sinällään jo tietämäni ja aiemminkin kokemani asian lopullisena todistajana. Kuuntelin sen nimittäin ensin Spotifyitse ja sain pettyä oikein urakalla. Minusta se kuulosti hiukan liioitellen aivan paskalta. Äänikuva oli jotenkin tukossa ja erehdyin mielessäni sadattelemaan, että miksi tämmöinen mentiin julkaisemaan.

Ehkä viikon perästä kokeilin uudestaan enkä edelleenkään vakuuttunut. Meinasin jo mennä halpaan ja jättää CD:n hankkimatta. Onneksi en jättänyt. Onneksi en myöskään sortunut jakamaan kokemuksiani pääni ulkopuolelle vielä silloin. Niin toimien olisin vain tehnyt itsestäni pellen.

Ei välttämättä järki, vaan omistamisen halu lopulta voitti. Tilasin Liven, odottelin pyhien yli ja viimein arjen koitettua hain lätkän kivijalkakaupasta. Ihan toinen meininki kuin ilmaisessa suoratoistossa (en maksa niille, maksan levykaupoille ja sitä kautta enemmän artisteille). Sain kyllä oppia maksullisen version esim. Spotifysta olevan parempi.

Tarinan opetus oli, että voisin lopultakin lakata tekemästä johtopäätöksiä musiikista maksuttoman suoratoiston perusteella. Tai jopa radikaalisti vähentää mokoman käyttöä.

Ajoin hiukan sivuraiteelle. Asiasta vielä sen verran, että paketointi on hoidettu tyylillä. Kuvakollaasit toki ovat CD-vihkosesta tiirailtuna suhteellisen hankalia, vaan itsepä olen formaattini valinnut. Onneksi musa ratkaisee.

Jos olisin ns. oikea toimittaja, levyjen arvioija tai jopa kriitikko, voisi tätä kirjoitusta varmaankin pitää levyarvion irvikuvana. Lätinää aiheen vierestä ja pääasia kuitattu lyhkäisellä maininnalla.

Vaan kun en ole ja kirjoitan mitä huvittaa, niin jatkan samaa rataa. Kävin katsomassa Melrosea 3.11.2023, eli seuraavana viikonloppuna tuon Louhisalin konsertin jälkeen. Oltiin Oulussa, Toppila Klubilla. Hemmetin tanakasti rollaava keikka, joka jäi minulle bändin viimeiseksi. Muistissani ei tosin ole kuin yksi toinen.

Tuona iltana näpsimiini kuviin tuli kaksi lähizoomausta rumpupallille. Toisessa niistä puhelinkameran automatiikka päätti tarkentaa etualalle Marshallin kaappiin ja sen päällä olevaan pyyhkeeseen jättäen rytmimestarin sumeaksi.

Vaikka kuvassa tiettyä symboliikkaa olikin liittyen siihen kuinka media liian usein unohtaa tähtien taustalla toimivat, valitsin tähän toisen. Sen jo näittekin jutun alussa.

Kuten Tokela yhdessä Liven välispiikissä toteaa: "Jami on aina hyvä."

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Hearthill: Rockin' In The Graveyard
UUTUUSLEVYT - Micke & Lefty Featuring Chef: Live On Air
LEVYT - The Slippers: Dancin' With A Hurricane

UUTUUSLEVYT - Tomi Leino Trio: Got Them Blues

2026-01-04T12:19:00.014+02:00

Fakta: en lukeudu millään mittarilla mitattuna itsestäänselvyyksien toistamisen kovaäänisimpiin kannattajiin. Veden kemiallinen merkki on hoo-kaks-oo, eikä se toistolla muuksi muutu.

Niin ikään fakta: on asioita, jotka saattavat olla itsestäänselvyyksiä sanojalle tai kirjoittajalle, mutta eivät välttämättä kovin suurelle joukolle muita. On myös itsestäänselvyyksiä, joita palaa halusta toistella kaikesta huolimatta, vastoin sitä mitä tuohon alkuun pistin.

Itsestäänselvyys ja fakta (minulle): Suomessa julkaistaan vuodesta toiseen loistavaa juurimusiikkia. Voin olla puolueellinen, mutta minulle nykyinen Suomi-roots on huomattavasti tärkeämpää kuin muualta tuotu.

Aiheena Tomi Leino Trion loistava Got Them Blues (2025).

Levy oli ostopäätöksen viimein synnyttyä siinä määrin odotettu, että noukittuani sen paikallisesta, kuorin välittömästi itse asian muoveista ja latasin lätyn auton soittimeen. Kuvankin näppäsin vaihdekepin tienoilta saman tien. Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella, siis lopulta aika myöhään (2 kuukautta) ilmestymisen jälkeen.

Cousin Joe paletin keulilla tuotti parkkipaikalla yllättävän mielleyhtymän. Meininki nimittäin kuulosti alkuun aika tavalla CCR:n swampeimmalta tuotannolta. Myös samansuuntainen tavara Omar & The Howlersilta käväisi mielessä.

Kulkupelin käynnistettyäni ja ajellessani kyliltä kotiin nousi ajatuksiin lisää siinä tilanteessa yllättäviksi kokemiani verrokkeja. Tekemisen rentous ja kaikenkaikkinen tyylikkyys tuntui silloin kovasti ja nykyäänkin vielä hiukkasen J.J. Calelta. Ehkä kaikkein ennalta-arvaamattomin vertailukohta oli Dire Straits, joka pälkähti päähän kappaleen No tears on my pillow aikana.

Se niistä. Epäilemättä syvemmällä bluesin tuntemuksessa olevat kuulijat löytävät Tomi Leino Trion uusimmalta "alkuperäisempiä" vaikuttajia. Meillä kullakin on oma historiamme. Enkä tosiaankaan edes väitä kenenkään tai minkään mainitsemani vaikuttaneen kolmikon musiikkiin. Kunhan dokumentoin automaattisesti nuppiin juolahtaneita aatoksia, joita vastaan tunnustan puolustuskyvyttömyyteni.

Albumi on vapaa nykyajan teknologiaturhuudesta ja digihärpätyksesta. Se ei myöskään ole ns. kikkelipluusia. Musiikilla ei pyritä esittelemään saati korostamaan niekkojen taituruutta. Got Them Blues on yksinkertaisesti - kuten totesin - loistava.

Se on bändin neljäs omin voimin työstämä pitkäsoitto. Lisäksi he ovat toimineet säestäjinä ainakin yksittäisillä Kat Balounin ja Pepe Ahlqvistin levyillä.

Trion kädenjäljessä muuten on jotain samanlaista rentoutta kuin Pepellä joissain yhteyksissä. Tuo rentous kuulostaa kokemuksen tuomalta kyvyltä ja etenkin ymmärrykseltä tehdä vain tarvittava, ilman turhia kommervenkkejä.

Yhtyeen muodostavat:

Tomi Leino, laulu + kitara + huuliharppu
Jaska Prepula, basso
Mikko Peltola, rummut

Pääsin orkesterin makuun vasta tällä vuosikymmenellä, vaikka se perustettiinkin jo vuonna 2011 ja debyyttialbumi Get On Down (2013) ilmestyi heti kohta. Syksyllä oli tarkoitus käydä tarkistamassa yhtyeen livekunto Oulussa, mutta niinhän tuo keikka syystä tai toisesta peruttiin. Ehkä täällä ei oltu riittävällä innolla ennakkolippujen hankintapuuhissa.

Sanottakoon, että kiekon tultua ajan kanssa tutummaksi esittämäni vertailun kohteet ovat alkaneet tuntua hitusen etäisemmiltä kuin ensikosketuksella. Sen CCR-viban tässä kuitenkin edelleen aistin ja saan sen myös päätösraidasta Midnight train.

Näytteet jäävät antamatta, koska levyä ei ole tuupattu suoratoistoihin, ei ainakaan niihin kahteen yleisempään. Vaan musahan onkin tarkoitettu nautittavaksi fyysisinä formaatteina ja paikan päällä. Siis kipin kapin kauppaan ja keikoille!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon
UUTUUSLEVYT - Emilia Sisco: Introducing Emilia Sisco
LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter

LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made

2025-12-19T16:54:00.014+02:00

Nyt, kun blogijutun perusrunko on kasassa (kuvat otettuna ja impattuna mukaan, tägäykset ja lopun juttuvinkkilinkit tehtynä), pistän levyn jälleen kerran soimaan ja kirjoitan lonkalta.

Aloitetaan.

On aina mukavaa, kun levyn kärkeen on onnistuttu sijoittamaan kappale, joka iskee kuulijaan. Meikäläiseen ainakin The work song iskee lujaa ja jos yhtään muistan kauan sitten tapahtunutta ensipyöritystä, iski alun alkaenkin. Jos levyä voisi kuunnella suoratoistosta, linkkaisin avausnumeron tähän.

Näin tuimasti lähtee käyntiin Rockin' Paradoxin neljäs ja allekirjoittaneesta paras albumi Custom Made (2010),

Rumpubassokitaratriona mennään, mutta jo toisella biisillä Rock the blues tonight soi piano, josta vastaa Mr. Breathless. Hän pimpauttelee myöhemmin toisellakin raidalla. Lisäksi soi kahteen otteeseen Juho Hurskaisen saksofoni ja kerran Marko Luhtalan huuliharppu.

Tähän väliin mainitsen ohimennen, että bändin albumeilla on yleensä ainakin yksi hölkkäbilly-country. Onko joka ainoalla, en lähde varmistamaan. Custom Madella sellainen tulee vastaan numerolla kolme, eli Hurts like hell.

One of these days edustaa avauksen tapaan tyypillisintä Rockin' Paradoxia, eli kulkevaa ja tyylitajuista rock and rollia sopivin rockabilly-kuorrutuksin. Yhtyeellä on tunnistettava sormenjälki, joka on pysynyt suhteellisen samana koko 2000-luvun, jolta ajalta on olemassa julkaistua tuotantoa. Sama ralli jatkuu rieskan nimikappaleen Custom made myötä.

Trio koostui tuolloin rumpali Kurre Avarosta, basisti Mikki Niinivaarasta, joka kantaa päävastuun vokaaliosastosta sekä kitaristi Harri Uljalasta, joka niin ikään laulaa. Samalla ryhmällä orkesterin tarina jo 90-luvun puolivälissä alkoi. Vasta kuluvan vuoden aikana nähtiin ensimmäinen henkilövaihdos, mutta ei siitä enempiä tähän tarinaan.

Ollaan muuten puolivälissä lättyä ja taas rytkytellään hieman country-henkisesti. Taustalla soi tällä hetkellä A date with fate, joka on yksi kattauksen neljästä cover-biisistä. 11 omaa ja 4 lainattua on aika tavallinen jako näitten levyillä, kun nyt pari muuta pistokokeen omaisesti tarkistin.

Niinivaaraa voi pitää pääasiallisena laulunkirjoittajana, koska hänen sormensa ovat pelissä jokaisella 11 omalla. Koko porukan nimiin on laitettu niistä kuusi, viisi yksin Niinivaaralle.

Paradox-musiikki on siinä määrin mukaansatempaavaa, ettei tekstipuoleen tule juurikaan kiinnitettyä huomiota. Lainaan tähän erään toisen bändin keulahahmoa, joka kerran totesi jotensakin sillä viisiin, että ei niitä sanoja kuitenkaan kukaan kuuntele. No kuitenkin, raita numero 10 on nimetty varsin filosofisesti You are only right until you are wrong.

Kun nyt asiasta tehden koetin parin laulun lyriikoita seurata, voin todeta, ettei siellä ihan mitä sattuu tuubaa töräytellä. Tarkempaa tekstianalyysiä odottavat joutuvat valitettavasti odottamaan pitkään. Sanotaan laveasti vaikka niin, jotta Bob Dylanin ja Remun välimaastossa tampataan.

Totuttuun tapaan kiekon punoo finaaliin instrumentaali. Green shadow kävisi vaikka jonkin elokuvan lopputekstien säestäjäksi. Tätäkään muistelemaani en lähde faktaksi osoittamaan, mutta väittäisin useimpien ellei kaikkien Rockin' Paradox -pitkäsoittojen päättyvän sanattomaan esitykseen.

Vaan nyt kiepsahti CD takaisin alkuun, joten päätän raporttini tähän.

Jutun 95-prosenttisen (5% oli päässä etukäteen) tajunnanvirran jatkeeksi sallittaneen lyhyt, harkittu loppulurautus.

Yhtyeen kuudesta pitkästä koostuva julkaisuhistoria on nimittäin jaettavissa kolmeen osaan. Ensin tuli kaksi plus EP omalla Padawax-merkillä, sitten kaksi Jungle Recordsilta ja viimeiset kaksi Moondogin Musicin kautta. Custom Made on se toinen Jungle-julkaisu. Alussa tituleerasin sitä pakan päällimmäiseksi mitä kokemaani laatuun tulee, mutta voin vilpittömin mielin kehua koko nippua. On milteipä harvinaisen tasokasta tekemistä läpi uran ja 25 vuoden.

Ehkä palaan myöhemmin johonkin muuhun. Tämän osalta panen perään Apulaissheriffin perinteisen aamenen.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Rockin' Paradox: Autumn Leaves Are Fallin' Down
UUTUUSLEVYT - The Sideburns: We Hate The Disco - The Lost 1987 Rock'n'Roll Session
LEVYT - Melrose: Melrose

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon

2025-12-05T14:50:00.017+02:00

No nyt tuulee oikeasta suunnasta ja lujasti. Nimittäin, Dr. Helander & Third Ward lyö albumillaan Wishing Spoon (2025) pöytään sellaiset kortit, että rahapelissä voisi olla tuottoa tiedossa.

Jälki on sekä soundillisesti että svengaavudeltaan parempaa kuin heidän kaksi ja puoli vuotta aiemmin ilmestyneellä edellisellään. Soundit ovat jämäkät ja ilkeät, paikoin jopa äreät. Meininki on siellä täällä melko hård, saattaisi Tornionjoen länsipuolen asukki todeta.

Vai mitäpä tuumaatte vaikkapa kappaleesta Monkey on my back?

Jo levyn ennakkomainonnan aikaan huomioni kiinnittyi sen kanteen. Jotain tuttua, ajattelin, ja varsin pian tajusin mitä. Pikainen tarkistus osoitti, että aavistukseni viittauksesta erääseen toiseen orkesteriin osui oikeaan. Aivan en ulkomuistista löytänyt LP:tä, jonka etukannesta sain vihin, mutta bändin kyllä.

Varhaisen Dr. Feelgoodin tyylisen runttauksen suuntaan kallistuu myös jokunen biisi levyllä. Vai mitäpä tällä kertaa tuumaatte jo kertaalleen ylle linkkaamastani? Tai Freddie King -lainasta Son of Jose, jolla kuullaan erityisen maukasta, turhasta taidoilla briljeerauksesta vapaata saksofonin soittoa à la Panu Syrjänen.

Vielä täräyttävämmät fonit tuuttaa William Suvanne soolon muodossa tekstiltään tosipohjaiseen ralliin Morgantown. Ilkka Helander kertoi taannoin Roll FM:llä sanoituksen kertoman tapahtuneen hänelle jollain Amerikan reissulla. Jonkun piti kai olla lentokentällä saapuvien portilla vastassa, vaan eipä ollut.

Kiekko todistaa taas sen, että vaskipuhaltimet toimivat Apulaissheriffin toimiston yksijäsenisen henkilökunnan keskuudessa huuliharppua paremmin. Näin on, vaikka kyse on tyylilajista, johon munnari kuuluu kiinteämmin kuin torvet. Tai on käsittääkseni ainakin yleisemmin käytetty instrumentti.

Ja sitten. Ei niin paljon todisteita, etteikö poikkeus lymyilisi nurkan takana. Kolmesti kiekolla harputtava Jantso Jokelin näyttää kaapin paikan päätösraidalla Another song ja kajauttaa sellaisen soolon, että miltei kylmää värettä pukkaa.

Yksittäishavaintona nostan vielä avausnumeron Congratulations. Sillä toistuu muutamaan kertaan bassolla (vai kitaran matalilla kielillä?) soitettu noin 10 nuotin sarja (ks. esim. alk. ajassa 0:10), joka toi mieleeni Creamin Cat's squirrelin. Kappaleen alkuperäisesittäjäksi paljastui nettiselailun jälkeen Doctor Ross & The Orbits.

Siis jo toinen tohtoriviittaus.

Myönnän tajunneeni hävettävän myöhään, että se Feelgood-jutska oli ensimmäinen. Siis tajusin heti Feelgoodin, mutta en sitä, että Dr. Feelgood ja Dr. Helander.

Tässä kohtaa jätän jatkotutkimusvastuun niille, jotka tuntevat Dr. Johnin tai Dr. Hookin musiikkia, toisin kuin minä. Kerrottakoon kuitenkin, että mahdolliset Doctor's Order -viitteet ovat menneet allekirjoittaneelta ohi.

Palaan vielä kerran apinasta selässä kertovaan biisiin. Siinähän Helander jatkaa rivin verran syvä-äänistä saarnaansa soiton jo tauottua. Lopulta laulu katkaistaan kuin veitsellä leikaten. Oiva tehokeino harvakseltaan käytettynä, mistä tuli mieleen ehkä vuosi sitten kuuntelemani erään ennen hyvänä pitämäni artistin viimeisin albumi. Sillä tuon saman konstin käyttö on niin runsasta, että kuulijalla alkoi jo posket pullottamaan.

Kokonaisuutena herrat Helander, Esa Kuloniemi ja Leevi Leppänen ovat tällä kertaa nakutelleet kasaan sen verran ässäluokan kattauksen, että se nousee mukaan kärkikahinoihin vuoden julkaisuja pähkäiltäessä. Jäntevää jyystöä.

Lainaan mukaillen vuoden -99 elokuvassa Pitkä kuuma kesä seikkailleen yhtyeen, Kalle Päätalon keikkaspiikkiä: Mää oon Apulaissheriffi ja mää sanon jee!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Shining Pearls
UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily
LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

2025-11-30T16:33:00.010+02:00

Hiipuvan marraskuun 11. lyhyen levyjutun aiheena on Honey B & T-Bonesin 12. studioalbumi Walking Witness (2011).

Kakku sisältää järisyttävän tyylikästä soitantaa, paneutuneita ja ilmeisen harkittuja sovituksia monine yksityiskohtineen sekä vaikuttavaa vokalismia. Esa Kuloniemi loistaa kitaralla, Jaska Lukkarinen rummuin ja Aija Puurtinen paaluttaa bassolinjat kohdilleen, laulamisensa lisäksi.

Levy on keskimmäinen jostain syystä kolmen sarjaksi mieltämässäni jatkumossa, jonka avasi Alien Blues (2009) ja päätti Time Was (2016). Se on noista selkeästi paras. Oivalsin levyn hienouden vasta muuan vuosi sitten, kun jollain autoreissulla kuuntelin T-Bonesin tuotantoa pitemmän pätkän putkeen.

Levyllä on hyvin jännää, ellei suorastaan jännittävää musiikkia, joka ammentaa idästä ja lännestä, ehkä etelästäkin. Vaikutteita on sikäli runsaasti, että ne varmaan osin peittyvät sekoituksessa, jota tekee paikoin mieli luonnehtia avaruusmusaksi.

Yrittäessäni hakea mainituista lyhytjutuista vertailukohtaa, jota tämä eniten muistuttaisi, törmään seinään. Paljon ei ole yhteistä Haavistoon, Winteriin tai Hookeriin, vaikka blues bändin yhteydessä yleensä mainitaan. Myöskään Cash ei osu, vaikka levyllä versioidaan I walk the line. Päädyn valitsemaan Röyhkän siitä huolimatta, että sekin on tästä kaukana kuin Oulu Ylä-Lapista.

Hangaround muuten on mukaelma tai jatko-osa albumin Terrifying Stories From T-Bone Town (2005) kappaleesta Funky women. Linkin takana kuitenkin Dry, dry, dry, jonka kitaroinnista bongaan hieman Jimmy Pagea.

Tekstitalkoisiin osallistuivat asianosaisten lisäksi mm. Dr. Helander ja Paleface.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues
LEVYT - Johnny Cash: Boom Chicka Boom
LEVYT - Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä

LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues

2025-11-28T18:54:00.009+02:00

Suomalaisen bluesin suurnimistä puhuttaessa olisi objektiivisestikin arvioiden väärin jättää Ismo Haavisto huomiotta. Itse pidän häntä omaan makuuni pohjautuen aivan genren, ja miksei koko roots-musiikkikenttämme yhtenä kirkkaimmista tähdistä.

Hyviä ja sitäkin parempia lättyjä on mieheltä putkahdellut vuodesta -98 lähtien. Niihin parempiin lukeutuu mm. tämänkertainen jutun aihe Winter Blues (2010).

Se on nelihenkisellä yhtyeellä toteutettu albumi, jonka 13 numerosta peräti kuusi on sooloja, siis Ismo Haavisto One Man Bandin tekosia.

Yleisesti ottaen voi sanoa, että bändillä svengaa ja rullaa. Biisit kulkevat liukkaasti kuin laskuvälineeksi ideoitu muovinen jätesäkki pulkkamäessä. Sooloesityksiin taas on päätynyt enemmän syvyyttä ja sielukkuutta. Tietenkään jaottelu ei mene yksi yhteen ja tasan noin, mutta pääpiirteissään joo.

Haavistolla on ollut tapana aika ajoin versioida vanhojaan uusiksi. Sen tarkemmin hänen tuotantoaan läpikäymättä muistuu mieleen erilaiset tulkinnat ainakin kappaleista Mean ol' accordion, Midnight man ja Down to the Otamo.

Aki Kaurismäki kelpuutti keskimmäisen elokuvaansa Toivon tuolla puolen. Vaikkei kyseessä olekaan sama veto, niin linkkaan sen riittävän samankaltaisena tähän, koska Winter Bluesia ei suoratoistoista löydy. Bändiversio pistettiin niin ikään loistavalle albumille The Blues Has Chosen Me (2018).

Itse asiassa elokuvan soundtrack on myös julkaistu...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Ice Mo' & The Zydecoolers: Cool Zydeco
LEVYT - Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is...
LEVYT - Vanhaa Roinaa: Miten Syvälle Uskallat Sukeltaa

LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!

2025-11-25T14:47:00.007+02:00

Kai Brian Setzerin voi sanoa omaavan jonkinlaisen Midaksen kosketuksen. Sen verran paljon kultaa on nauhoille tallennettu, kun hänellä on ollut sormensa pelissä. Toiminnan aikaikkuna on jo pitkästi yli 40 vuoden mittainen.

Vuosituhannen vaihteen hujakoilla kosketus tuntuu olleen erityisen herkkä. Silloin plus miinus muutaman vuoden aikana Setzeriltä ilmestyi nippu vallan erinomaisia albumeita. Osa niistä oli sooloja (käytännössä triokokoonpanoin pakerrettuja), osa isomman orkesterin kera tehtyjä.

Apulaissheriffin tunnustuksen on jo saanut ensin mainitusta kategoriasta Ignition! (2001) ja nyt sen ottaa vastaan jälkimmäistä edustava Vavoom! (2000).

Kiekolla, kuten yleisemminkin Orchestransa kanssa Brian operoi swingin, rockabillyn ja jump bluesin maastoissa big bandin keinoin toteutettuna. Tällä kertaa ryhmä koostuu hänen itsensä lisäksi rumpalista, kahdesta basistista ja 13 puhaltajasta plus muutamasta vierailijasta.

Biisit ovat enimmäkseen omia, mutta seassa on totutusti maukkaita BSO-muottiin valettuja covereita.

Uskollisia japanilaisia fanejaan Setzer suosi vain japsipainokselle sisällytetyllä Bill Haleyn Rock-a-beatin' boogie -versiolla, joka on kuunneltavissa YouTubessa. Kaikkien nautittaviksi päätyivät mm. klassikot Mack the Knife, Caravan sekä nummismaisen tunnelimaista tunnelmaa tihkuva Gettin' in the mood.

Originaaleista kovimpia on billyjumppa '49 Mercury blues.

Positiivista ja mielialaa kohottavaa musiikkia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!
LEVYT - M.A. Numminen: Aarteeni, Juokaamme Likööri
UUTUUSLEVYT - Tower Of Power: Step Up