Apulaissheriffi

LEVYT - Nora Jean Wallace: Blues Woman

2026-10-23T16:52:02.481+03:00

Elnora Jean Wallace syntyi vuonna 1956 Greenwoodissa, Mississippissä vuokraviljelijän suurperheen seitsemäntenä lapsena. Isä oli blues-muusikko ja äiti gospel-laulaja. Kaksikymppisenä hän muutti Chicagoon. Eikö siinä ole jo ihan pätevä alkuosa elämäntarinaa blues-artistille?

Laulamisen Nora Jean aloitti jo etelässä, jatkoi sitä pohjoisessa ja sai uralleen kunnolla potkua päästyään 80-luvun puolivälissä Jimmie Dawkinsin yhtyeeseen. Sen riveissä hän kiersi esiintymässä ja pääsi pariin otteeseen myös levyttämään. Ensimmäinen soolosinkku oli ilmestynyt jo vuonna 1982.

90-luvulla Wallace jättäytyi lähes kokonaan pois musiikkiuralta kasvattaakseen lapsensa. Viimeistään vuosituhannen vaihduttua hän oli palannut, nyt avioliiton myötä sukunimellä Bruso. Kaksi pitkäsoittoakin tuli sillä nimellä ulos vuoden välein.

Sitten koitti kauan hiljaisuutta studiorintamalla. Esiintymisiä kyllä riitti. Jossain kohtaa hän vetäytyi taas bisneksestä, tällä kertaa hoitaakseen sairasta äitiään.

Kuusi vuotta sitten naiselta saatiin pitkästä aikaa levy, jolla oli taas käytössä tyttönimi Wallace. Blues Woman (2020) on hänen toinen Severn Recordsin kautta maailmalle saatettu albuminsa.

Sain tietää artistista, kun hänet buukattiin kesän 2023 Rauma Bluesin esiintyjäkaartiin. Ennen sitä, ehkä jo edeltävänä talvena laulajatar oli sattuneesta syystä esillä Bluesministerin ohjelmassa. Elettiin siis aikaa, jolloin jopa ei-kaupallisella, julkisrahoitteisella radiokanavalla tarjottiin roots-musiikkiin painottuvaa sisältöä. Nykyään tuollainen on miltei täysin vantaalaisen paikallisradio Roll FM:n hartioilla. Onneksi se kuuluu netissäkin.

Muistelen (toivottavasti oikein) Esa Kuloniemen soittaneen Wallacea parissakin jaksossa. Joka tapauksessa useamman kuin vain yhden näytteen levyltä kuultuani olin myyty. Ja kohta oli Äx myynyt levyn minulle.

Nora Jean ei soita mitään, vaan keskittyy tuottamaan säveliä pelkästään omalla äänellään. Niin paljon kuin bluesin yhteydessä puhutaankin kitaroista tai vähän vähemmän muutamista muista soittimista, on siinäkin musiikinlajissa tärkein yksittäinen instrumentti minulle ihmisääni.

Wallacen ääni on Ääni.

Koska ylläolevaa väittämää on vaikea ja turhaakin sanoin selittää, laitan tarjolle vokaaliosuuksiltaan yhden Blues Womanin vakuuttavimmista paloista: Evidence. Biisi hienoine urkuineen on kiekon soulahtavinta antia.

Tuolla, kuten koko kymmenen kappaleen kattauksella, soittaa mitä osaavin, svengaavin ja tyylitajuisin orkesteri. Nimet eivät olleet sanovinaan minulle mitään lukuunottamatta yhdellä numerolla huuliharppuineen piipahtavaa Kim Wilsonia. Voisin melkein vannoa, että hänen vierailunsa oli tähän päivään asti mennyt minulta ohi, vaikka kansitekstit muka olenkin lukenut.

Ne pääjäbät ovat:

Johnny Moeller, kitara
David Earl, kitara
Steve Gomes, basso
Kevin Anker, urut
Steve Guyger, huuliharppu
Stanley Banks, koskettimet
Robb Stupka, rummut

Ja kuinka ollakaan, tutkailu paljasti sekä Moellerin, Gomesin, Ankerin että Stupkan kuuluvan tai joskus kuuluneen The Fabulous Thuderbirdsin riveihin. Koko nelikko on mukana myöhempien aikojen FT-parhautta edustavalla albumilla Strong Like That (2016). Eivät olleet nimet jääneet mieleen bändin CD:iltä, ja eiköhän tuo lie Bluesministerikin asiasta maininnut.

Earlin kitara soi vain neljällä raidalla. Isomman panoksen hän antoi tuottajana, joka myös äänitti ja miksasi paketin kasaan.

Wallacen sanotaan kirjoittaneen satoja lauluja, mikä mielessä pitäen on yllättävää, ettei hänen nimeään ole kuin neljän biisin krediiteissä. Banks kynäili yhtä monta ja kaksi on lainoja muilta. Loistelias I'm a blues woman on tekstistään huolimatta Banksia.

Tekisi mieleni väittää artistin diskografiaa yllättävän lyhyeksi. Discogs tuntee neljä täysmittaista ja niistäkin yksi on tyyppiä "not on label" eli ilmeisesti omakustanne. Maailma on täynnä toinen toistaan surkeampia (mielipide) ja paljon enemmän töitään ikuistetuksi saaneita yrittelijöitä kuin Nora Jean Wallace.

Ehkä yksi syy on siinä mitä alkuun hieman kuvailin. Ihmisellä on ollut elämässään muuta, tärkeämpänä pitämäänsä tekemistä kuin ajan viettäminen studiossa. Ehkä hän ei ole enempää halunnutkaan, en tiedä. Miten vaan, ainakin tämä hänen viimeisensä jaksaa aina soittimeen päätyessään ilahduttaa.

Tällaisia levyjä on miellyttävä kuunnella, koska missään kohtaa ei tule olo, että pitäisi hyppiä yli. Materiaali on alusta loppuun samaa korkeaa tasoa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Shemekia Copeland: Done Come Too Far
UUTUUSLEVYT - Buddy Guy: Ain't Done With The Blues
LEVYT - Mighty Four: Slugs, Thugs And Corn Jugs

UUTUUSLEVYT - Leif Eklund & The Nasty Cracks: Monkey Hips And Rice

2026-10-18T12:00:44.306+03:00

Uutta suomalaista bluesia olisi tarjolla. Mites ois? No ihan jo periaatteessa aina kiinnostaa. Artistin nimi ei vaan kilautellut päänsisäisiä tiukuja.

Kansitietoihin printatut muut muusikkonimet kitaristi Jonne Kulluvaaraa vaille sen sijaan kalauttivat jo vallan isoja kelloja. Taustayhtyeessä, omilla monista yhteyksistä tutuilla tonteillaan paahtavat Janne Haavisto, Jaska Prepula, Harri Taittonen ja Masa Orpana. Lisäksi, albumi on foneja vaille Suprovoxilla Tomi Leinon tuotannossa äänitetty, ties kuinka mones sellainen lajiaan.

Kyllä kiinnostaa. Saanko esitellä Leif Eklund & The Nasty Cracksin uunituoreen rieskan Monkey Hips And Rice (2026).

Vaikka Eklundia ei julkaistuilla levyillä olekaan yhtä taustalaulupestiä The Kometsin singlellä enempää kuultu, on hän vaikuttanut piireissä jo pitkään. Rock & rollia ja rhythm & bluesia livenä veivaava Mr. Catfish Band perustettiin jo vuonna 1999 laulusolistinaan Eklund, joka viime aikoina on vieraillut myös Hauki Blues Bandin keikoilla, niin ikään laulajana.

Nyt saatavilla olevan äänitteen tarina alkoi vajaa vuosi sitten, kun solisti päätti Leinon kanssa juteltuaan ryhtyä sitä työstämään. Bändi kasaan ja juttutoverin pajalle, jossa isäntä hoiteli tekniikan ja muusikot musiikin. Orpana puhalsi pillit Kangasalla Jukka-Pekka Bergin nauhoittaessa. Elettiin huhtikuuta.

Loput työvaiheet pakerrettiin valmiiksi kevään ja kesän aikana niin, että CD:tä saa jo. Vinyylipainos on tuloillaan näillä näppäimillä.

Albumi koostuu sataprosenttisesti lainamateriaalista, eikä ihan ilmeisimmin valinnoin. Ennestään minulle olivat tuttuja vain Tommy Tuckerin Long tall shorty Kinksin versiona sekä Paladinsin Years since yesterday.

Toki luulin kansia silmäillessäni, että on siellä yksi aika ilmeinenkin cover, kun katse tarkentui kappaleeseen Corrina Corrina. Vanhan standardin löydän levyiltäni ainakin Bill Haleyn, Big Joe Turnerin ja Mississippi John Hurtin tulkintoina. Vaan biisipäs osoittautui lopulta ihan muuksi, ollen Taj Mahalin originaali eikä se vanha tuttu.

Pikainen tutkimusretki internetin syövereihin paljasti vielä yhden tutun, jota en vain tutuksi heti hoksannut. Lefty Frizzellin No one to talk to (but the blues) on nimittäin meikäläisellä hyllyssä Jimmie Vaughanin versiona.

Jännänä yksityiskohtana noteeraan orkesterilta nimeltään The Strangeloves olevan mukana peräti kaksi lainaa. Sekä avausraita Night time että No jive tulevat tämän 60-luvun puolivälissä perustetun yhden pitkän ja nipun sinkkuja julkaisseen ryhmän katalogista.

Kertokoon kuva kattauksesta enemmän.

Homman nimi kiekolla on enimmäkseen rhythm and blues. Rokettirolliakin tulee ja en voi välttyä saamasta yksittäisistä numeroista soul- ja doowop-tunnelmia. Eklund on laulajana makuuni ja ilmeisesti vain tätä varten kasattu (?) bändi klaaraa kaiken kuten tuolta kokoonpanolta on lupa odottaakin.

Kakku kahtia jaettuna osuu loppupuolisko Apulaissheriffin toimiston yksihenkisen henkilökunnan mieltymyksiin alkua tarkemmin. Nimikappaleesta aina hamaan loppuun saakka on meno niin muikeaa, ettei voi olla nauttimatta.

Kotimainen roots-musiikki voi täysin yllätyksettä edelleen hyvin myös ykkösketjun takana. Monkey Hips And Rice on pitävä todiste sen puolesta.

Loppuun levyn innostamana lyhyt Haavisto-katsaus Jannen viimeaikaisiin tekemisiin. Hän kun on ollut ja on alan ammattilainen vailla vertaa.

Jutun aiheen lisäksi Haavisto on rumpaloinut lähivuosina mm. Niko Ahvosen kera Tilanteen Herroissa, The Shubie Brothersissa, J.Karjalaisen bändissä sekä Atomirotan, Jiri Nikkisen ja Sam Yaffan viimeisimmillä. Päälle voi laskea tuotannot, editoinnit ja muut vastaavat työt kuten Melrosen Liven (2025) miksauksen. Hattua päästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Dr. Helander: Country Boy
UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence
UUTUUSLEVYT - Niko Ahvonen: Valmis Maailma

LEVYT - Mighty Four: Slugs, Thugs And Corn Jugs

2026-10-10T20:09:39.886+03:00

Yritin muistella miten päädyin yhtyeen musiikin pariin. Vaikkei siitä hävittömän kauan olekaan, en pystynyt palauttamaan mieleen. Aihetodisteita käyttäen ja todennäköisyyksillä pelaten olen korkeintaan melko varma miten se meni.

Sain tavalla tai toisella, etsien tai etsimättä tietooni Archie Hämäläisen pelanneen muutaman muun bändin lisäksi myös Mighty Fourissa. Tämän kitaratyöskentely Doctor's Orderissa oli jo minut vakuuttanut. Jos kävi niin, että harrastin aktiivista etsivän hommaa, ei Discogs tavanomaisimpana lähteenä nyt auttanut. Yhteyttä soittajan ja ryhmän välillä ei ole sinne tallennettu.

Löisin siis pienen veikan löytäneeni Mighty Fourin erinomaiselta Finnish Rock'n'Roll-sivustolta. Tai sitten tieto tuli jossain vastaan tuurilla.

Tärkeintä on, että yhtye löytyi. Se nimittäin takoi tietääkseni kolmen pitkäsoiton ja yhden EP:n verran tyylillä "jump and swingin' rhythm and blues". Kuvaus on osuva kertoessaan tarkkaan mistä on kyse. Kaiken lisäksi juuri tuollainen napsahtaa tätä nykyä meikäläisen makuun kuin 70-lukuisen, peltisen nallipyssyn iskuri paperiseen nallirullaan.

Orkesterin kasaajaksi osoittautui mainitsemani lähteen perusteella laulava basisti Ari Berghäll. Hän värväsi Hämäläisen kitaraan, tämän seuraksi Doctor's Orderiin myöhemmin liittyneen Kimmo Oikarisen rumpuihin sekä Pertti Palmun saksofoniin ja toiseksi vokalistiksi. Herkullinen instrumentaatio, jos minulta kysytään.

Kvartetti teki kaksi albumia, joista toinen on parasta mitä tiedän heiltä äänitteen muodossa ulos tulleen. Slugs, Thugs And Corn Jugs (2006) pitää sisällään juuri sitä mitä jo lainaamani tyylilajikuvaus lupaa.

Paketin äänitti ja miksasi Davide Floreno. Ulkopuolista tuottajaa ei käytetty ja kannetkin ovat Berghällin käsialaa. Eiköhän tämä ole ihan rehellinen omakustanne, kun levymerkkikin vielä on nimeltään Mighty Records eikä sen alla ole ymmärtääkseni muita artisteja julkaistu.

Tarjolla on siis kotikutoista, 40- ja 50-lukujen tyyliin työstettyä, svengaavaa ja tanssittavaa bluesia. Pätevät pelimannit asialla ja ilmeisen prameilemattomista puitteista huolimatta loistavasoundista tamppausta reilun kolmen vartin edestä.

Jotenkin tuntuu vääryydeltä, ettei tällainen tapaus kotimaisesta roots-maastosta ole saanut kovinkaan laajalti näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Epäilemättä ne pari mainiota alan lehteä ja jokunen ylen mainio juurimusaohjelma radiossa huomioivat nelikon aikanaan. Vaan onko jäänyt sittemmin unholaan?

Oli tai ei, Apulaissheriffi ei kelpuuta LEVYT-sarjaan mitään säälistä, vaan Slugs, Thugs And Corn Jugs on mukana silkkaa hyvyyttään. Sarja kun esittelee ainoastaan minusta aivan mahtavia levyjä.

Kuten kaikki, avaa tämänkin levyn avauskappale. Poimin sen ensimmäisenä kommentoitavaksi, koska tällä, vaan ei kaikilla levyillä avauskappale johdattaa täydellisesti kattauksen tunnelmaan. Barefoot boogie on omaa tekoa. Niin on puolet materiaalista.

Toisena tulevan Eddie Cochranin My wayn taas nostan, kun se on eri versioina tullut viime vuosina vastaan useammin kuin kahdesti. Vielä kun muistaisi keitten toimesta. Tämän laulaa Palmu, edellisen Berghäll. Kokonaissaldo heidän välillään menee kiekolla 9-5.

Kolmas raita Gleam in your eyes kelpaa esiteltäväksi, koska keksin juuri sen edustamalle tyylille nimen jumppaballadi. Herkkää ja melodista. Lopussa siteerataan kait Näkemiin Vaan Murun minulle tutuksi tekemää geordie-aksenttia (money lausutaan [muni]).

Nelosena kuultava Voodoo queen on myös superhuippua. Eipä tältä CD:ltä juuri muuta korvilleen saa. Jätän silti jatkossa joitain numeroita väliin.

En kuitenkaan vielä seuraavaa, sillä sen aikana tulee vastaan ensimmäinen ulkopuolinen soittaja. Samuli Pänttäjä vierailee pianossa biisissä Rocket to the moon. En tiedä onko sukulaisuussuhdetta Greedy Pigin Jari Pänttäjään.

Lawyers bluesin sekaan iskevät Palmu fonillaan ja Berghäll bassollaan Peter Gunnia. Esitys sisältää myös Hämäläisen rapsakkaa ränttätänttäkomppia, jossa on koko joukkueen ansiosta sellaiselle epätyypillisen (?) vankka groove.

Sugar daddy esittelee loput vierailijat, kun Floreno laulaa taustoja yhdessä Erja Lyytisen kanssa. Jälkimmäinen saa myös hetken toimia Palmun duettokaverina. Musiikki menee kappaleista tyyliltään lähimmäs jazzia.

Paul Ankan Diana saa osakseen originaalista rajusti poikkeavan, mitä maukkaimman ska-käsittelyn. On kerrassaan hulppea ja persoonallinen tulkinta.

Toiseksi viimeinen pala Machine gun Jack on albumin rokkaavinta menoa. Palmun teksti on kirjallista tasoa. En tosin viittaa Nobeleita kahmiviin teoksiin, vaan lähinnä Jerry Cotton -tyyliseen kerrontaan. Mahtava sanoitus ja mahtava veto kaikkiaan. Tulette kuulemaan Roll FM:llä vielä syksyn aikana. Suoratoistoista ei levyä tietääkseni löydy.

Bad ol' rooster päättää lätyn yhtä hienoissa tunnelmissa, joista saa nauttia koko pyöräytyksen ajan. Palmu osoittaa osaavansa varsin pätevästi imitoida Howlin' Wolfia.

Muuan vuosi albumin julkaisusta Palmu päätti lähteä yhtyeestä. Tilalle otettiin Hara Saanio ja samalla vaihtui saksofoni pianoon. Ok jälkeä syntyi silläkin poppoolla, mutta rehellisesti on todettava, että jotain olennaista katosi. Uusi Mighty Four ei mielestäni svengannut likikään samaan tapaan kuin alkuperäinen.

Mutta se on eri asia. Jutun aihe on allekirjoittaneen papereissa tällä hetkellä ihan parasta. Jos genre yhtään iskee, kannattaa pistää rysät ja katiskat vesille CD:tä väijymään.

Sillä on tasapainoista, koko porukan voimin tuotettua loistavasti toimivaa musaa, jossa kukaan ei erotu liikaa muista. Kukaan ei soita muita suohon ja kaikki tapahtuu lopputuloksen ehdoilla. Tämä on joukkuepeliä parhaimmillaan.

Huomaan nyt soittaneeni kiekolta kaksi biisiä Rolliohjelmissani, ja kuten lupasin, lisää tulee piakkoin. On siinä mielessä harvinainen tapaus, että voisin ämpyilemättä ottaa ohjelmaan minkä tahansa sen 14 raidasta.

Mainittakoon vielä, että samoihin aikoihin ilmestyi Doctor's Orderin The Doc Pack (2006), jolla myös Archie mukana. Kaksi täysosumaa samana vuonna!

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Doctor's Order: The Doc Pack
LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!
UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Live In London 1985

LEVYT - Deep Purple: Machine Head

2026-10-02T13:54:35.446+03:00

Juttu, jota juuri aloit lukea sisältää poikkeuksellisen paljon muistinvaraista henkilökohtaista asiaa, joten siinä voi olla myös paljon epätarkkuuksia.

Ensimmäinen mieleen jäänyt maininta hevistä on, kun jo silloin nahkatakkinen (?) luokkakaverityttö ala-asteen kutosella (?) taivasteli, että kyllä Eisiidiisii on mahtava. Hevilaariinhan se AC/DC istutettiin kaikkien muitten sinne kuuluvien tai kuulumattomien yhtyeitten tapaan, kunhan Suosikki vaan niin julisti.

Rainbow, Whitesnake, Iron Maiden ja mitä niitä nyt pikkupitäjässä pinnalla olikaan aivan kasarin alkuvuosina. Oli myös Deep Purple ja Led Zeppelin, jos yhtään olen enää kujalla mitä silloin tapahtui. Uskoisin isojen poikien ja varsinkin niitten muutamien bändin jätkien mainostaneen noitakin kahta meille wannabe-diinareille.

Kelaan tässä kohtaa muistini nauhaa noin vuosikymmenen eteenpäin toteamalla vain, jotta raskaampikin rock oli alkanut iskeä. Ainakin Zeppelinin ja AC/DC:n voimin. Olin jossain vaiheessa alkanut mielessäni erotella heavyn hard rockista. Purplelta tuskin tunsin juuri mitään muuta kappaletta kuin sen yhden. Sen yhdenhän tunsi jokainen.

Vuosi oli 1991. Saattoi olla -90 tai -92, ehkä jopa -89. Jostain antikvariaatista (?) tarttui mukaan Machine Head (1972), kun se yksi kappalekin näkyi sillä olevan.

Lätyn kuunneltuani hoksasin, että myös Highway star (?) ja Lazy (?) olivat jollain tapaa tutunoloisia. Olin ehkä kuullut radiosta. Se yksi kappale alkoi aika pian jäädä muitten varjoon. Meikäläiselle oli luonteenomaista tuolloin varoa ottamasta ilmeisimpiä suosikkeja omikseni. Se nyt ainakin on satavarmaa, että kyseinen tietoinen välttely oli järjetöntä.

Aikaa kului ja tunnustin Machine Headin erittäin hyväksi. Vaihdettuani hankintojen formaatin LP:stä CD:ksi tuli jossain vaiheessa 90-luvulla (?) hyllyyn Burn (1974). 00-luvulla (?) seuraan liittyi vielä In Rock (1970).

Minusta riippumattomista syistä kotona oli vielä livekiekko Made In Japan (1972). Arvoisat lukijat, järkytän teitä tiedolla, etten siitä koskaan oppinut pitämään. Burn ja In Rock olivat ihan ok, mutten ikinä vaahdonnut niitten loistavuudesta.

Muitakin Purple-julkaisuja kuuntelin netin kautta vain selvittääkseni, mitä tämän bändin kanssa pitäisi tehdä. Nimittäin, 2010-luvun aikana (?) iskostui mieleeni ajatus: kotiin asti hommattavien ja kokoelmissa pidettävien artistien tuotanto pitää olla hallussa melko kattavasti. Tulin tulokseen, että Purplella on niin iso katalogi ja siitä niin iso osa minulle ei-niin-maistuvaa, jotta en ala keräilemään.

Sitten tullaankin jutun juonessa outoon kohtaan. Viitaten yllä kertomaani levyhyllypolitiikkaan aloin pistää levyjä kiertoon. Siis hyviäkin levyjä, jos artisti ei ollut mainitulla tavalla "keräiltävä". Kaksi Purple-CD:tä lähti ensin.

Machine Head sai vielä hetkeksi armon. Syystä tahi toisesta en ollut tullut tehneeksi sille formaattipäivitystä, mitä muuten olen harrastanut 2000-luvulla paljon. Noin metrin leveydeltä vinyyliä on siksi lähtenyt minulta maailmalle. Kenties olin erityisen ihastunut avattavakantiseen LP-painokseeni.

Siivoustalkoot jatkuivat edelleen ja viimein tällä vuosikymmenellä muutin myös Machine Headin rahaksi, tai ehkäpä vaihdon myötä levykaupassa käytettäväksi virtuaalirahaksi. Hienosta albumista luovuin. Ei niin mitään järkeä toiminnassa.

Sittemmin olen enemmän ja enemmän löysännyt suitsia mitä tulee hankintoihin littyvään "politiikkaan". Mitä enemmän ikää, sitä vähemmän sääntöjä itselleen asettaa asioissa, jotka eivät sääntöjä kaipaa.

Monenkin bändin tai artistin kohdalla on käynyt niin, että ison nipun laserrieskoja lähtiessä kiertoon jää yksi tai kaksi helmeä hyllyyn. Jethro Tull, Focus ja The Cult tulevat pinnistelemättä mieleen. Erykah Badulta siirsin juuri eilen pari lätkää poistopinkkaan, yksi jäi. Hommahan alkaa vaikuttaa osittain jopa järkevältä.

Samaan liittyen ostin syksyn aluksi Machine Headin CD:nä. Kuuntelin kerran ennen säilytyspaikkaan siirtoa. Ai kun maistui makealta.

Politiikka on perseestä silloin, kun se on huonoa ja hyvä politiikka on aina huonoa parempaa. Deep Purple kohdallani sai toimia esimerkkinä ja todisteena tuon paikkansapitävyydestä.

Nyt kuuntelin taas. Ei maistu pahalta edelleenkään.

Henkilökohtainen, aiheeseen liittyvä historiakatsaus päättyy.

Levyarvion tai -arvostelun tulisi sisältää tietoa ja/tai objektiivista tai vähintään subjektiivista pohdiskelua levyn sisällöstä. Nostaa biisejä massasta tai muuta sellaista.

En suosi ko. politiikkaa. Albumilla on 7/7 erittäin oivallista biisiä. Piste.

Ihan piruuttani toimin entisiä, typeriä periaatteitani vastaan ja linkitän tähän sen yhden kappaleen kera tarinavideon.

Sen verran sentään pöyhäisen vielä, että kerron mielipiteeni aiheesta Deep Purple ja heavy. Minulle orkesteri siinä määrin kuin tuotantoaan tunnen ja etenkin Machine Head edustaa klassista jytälinjan heviä puhtaimmillaan siinä missä Zeppelinin musa perustui varsinkin alkuun hyvin paljon bluesille ja Black Sabbath tahollaan valoi pohjaa heavyn metallisuuntaukselle. Klassista rockia kolmella eri tavalla.

Kai minä sitten pärjään tästedes ja päätyyn asti tällä yhdellä Deep Purple -levyllä (subject to change). Se kun on niin hyvä, niin vähintään se pitää omistaa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Led Zeppelin: Led Zeppelin
LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970
LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well

LEVYT - Kolmas Nainen: Elämän Tarkoitus

2026-09-22T17:30:57.877+03:00

Edellinen, Public Enemyn levyyn keskittynyt blogijuttu vei ajatukseni vuosiin, jolloin haparoin opiskelijaelämän loppusuoralla ennen siirtymistä ns. oikeisiin hommiin. Se pisti minut viimein kirjoittamaan ehkä eniten itselleni muistoja herättävästä taideteoksesta.

Teoksen nimi on Elämän Tarkoitus (1991) ja sen takana Kolmas Nainen.

Tarkkaan ottaen LP ei herätä kovinkaan paljon konkreettisia muistumia. Kyse on enemmän tunnelmasta ja tunteesta minkä sen soittaminen näin vuosikymmentenkin jälkeen aina tuo.

Liekö olen sitä kertaakaan jälkeen päin kuunnellut ilman, että palaan jossain kohtaa pieneksi hetkeksi 90-luvun alun Ouluun. Opiskelija-asuntolaan, kaupungin rientoihin, Kotkantien Tekun luokkiin ja takahuoneisiin. Mieli matkaa myös viikonloppujen ja lomien pikkupitäjään pesäpalloineen ja sinne sijoittuvine toilailuineen.

Ympärillä velloi tuolloin kotimaista lamaa ja pankkikriisiä. Maailma soti hajoavassa Jugoslaviassa ja Persianlahdella. Aktiivisesti nuo tapahtumat eivät konttorit sulkenutta vuoden 1990 pankkilakkoa lukuunottamatta minuun vaikuttaneet, salavihkaisesti taustalla ehkä. Lakonkin kanssa pärjäsi, kun kaupungissa oli jo joitain maksuautomaatteja, noita nettipankin edeltäjiä. Kai niihin tuulikaappeihin pääsi laskunsa hoitamaan.

Tuo on sivumennen sanoen juttuja, joista en tänä päivänä ole ollenkaan varma miten se meni. Saattoi tosiaan olla niinkin, että joku maksu viivästyi, kun ei ollut paikkaa missä maksaa.

Oli miten vaan, elämässä riitti riittävästi henkilökohtaisesti koettavaa ja huolehdittavaa, jolloin isot maailman murheet jäivät taustakohinaksi. Perusasiat olivat kunnossa. Jääkaapissa oli muutakin kuin valot, hanasta tuli lämmin vesi ja patterissakin se kulki. Oli vaatetta mitä pukea ylle. Hyvää tahtoa ja kavereita.

Perustarpeet tulivat siis tyydytetyiksi. Silti ajassa oli jotain etäisesti apeaa. Ei pahalla tavalla ankeaa, mutta satojen Suomi-iskelmien tapaan suloisesti surkeaa, mahdollisesti jotain ikään, hiukan yli kakskymppisyyteen liittyvää. Hyvällä sitä ajattelee. Jos joskus dementoidun, soittakaa minulle tätä musiikkia.

Levy on siitä jännä, etten yllä kerrotusta huolimatta saa ulkoluvulta päähäni sen kappalejärjestystä enkä aina kaikkia kappaleitakaan. Kansikaan ei sitä näkemättä mieleen palaudu. Yleistunnelma jyrää.

Onhan sillä loistavia biisejä kuten itselleni merkittävät Kovalla kädellä ja Kiitti jätkät. Sillä on suuren yleisön suosikkeja kuten Lautalla ja Elämän tarkoitus. Sillä on myös molempiin ryhmiin sopiva Ote talonkirjasta.

Ja liittyyhän levyn lauluihin sittenkin myös yksi konkreettinen muisto. Kolmas Nainen soitti Cafe Adamissa (sittemmin Foxia). Ajan tapaan salin täytti sakea tupakansavu. Tuli Ulkopuolella ikkunan ja tuli kertosäe.

hengitä syvään

hengitä syväan

jäi paljon tehtävää

hengitä syvään

hengitä syväan

levätään

Joku miljööseen tottumaton totesi kaverilleen, että ei täällä pysty hengittämään.

Albumin ilmapiirissä on siis minun korvin mukana tietynlaista alakuloista virettä. Hanhiniemi ei kirjoissaan ole vielä liiemmin valottanut tuon ajan biisintekoaan eikä minulla ole enää käsillä tuon ajan Soundeja. Uskoisin tekstittäjän suodattaneen maailmaa lauluihinsa ja sitä kautta tunnelman meikäläisen nuppiin vielä 35 vuotta myöhemmin.

Jutun ainoaksi kuuntelulinkiksi valitsin tummaa yleiskuvaa ehkä parhaiten edustavan kappaleen Pitkin vihreätä linjaa.

Jospa elämän tarkoitus ei olekaan saada niin hirveästi aikaiseksi. En väitä, että vanhaan palaaminenkaan sitä olisi, mutta jotain kohottavaa siinä on, kun Elämän Tarkoitus minut sinne palauttaa. Ainakin Kolmas Nainen sai -91 aikaiseksi jotain suurta, koska se yhtä musiikin harrastelijaa omalla tavallaan niin hetkauttelee.

Ei mielestäni läheskään yhtyeen paras, mutta henkilökohtaisesti koskettavin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Public Enemy: It Takes A Million To Hold Us Back
VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #13 - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: 5 x Pikkutaivas
KIRJAT - Pauli Hanhiniemi: Paulin Kolmas Nainen

LEVYT - Public Enemy: It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back

2026-09-17T17:20:24.004+03:00

Tämän tullessa ulos on 17. syyskuuta 2026. Kyseessä on varmasti ensimmäinen kerta, kun ajoitin blogin levyjutun päivän tarkkuudella tiettyyn ajankohtaan. Tämä siksi, että edellinen LEVYT-sarjan rap-albumia käsitellyt kirjoitus ilmestyi tasan kuusi vuotta sitten.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun muistan silloin ajatelleeni kirjoittavani tuota pikaa mielestäni parhaasta genren kiekosta. Kuusi vuotta on siis uusi 'tuota pikaa'.

Vuonna 2020 ja itse asiassa jo paljon aiemminkin parhaaksi mieltämäni rap-levy on sitä yhä tänäkin päivänä. Se on Public Enemyn It Takes A Nation of Millions To Hold Us Back (1988).

Public Enemy ja etenkin tämä sen kakkoslätty oli meikäläiselle kova sana jo kasarin ja ysärin taitteessa. Kun sinitarrasin levynkansia opiskelijakämpän seinään Välkkylässä noin vuonna 1990, oli PE edustettuna kolmella. Kertoo jotain, koska seinälle ei noussut kymmentäkään kantta. Cult, Kolmas Nainen...

Vielä nyt, lähes 40 vuotta ensikuulemisen jälkeen Nation Of Millions herättää ajatuksia todennäköisesti enemmän kuin USAn, UK:n ja Suomen Top40-listat kokonaisuudessaan. Ei sillä, että tietäisin mitä niissä luuraa.

Kokoonpanon debyytti Yo! Bum Rush The Show (1987) ei koskaan noussut kovin korkealle papereissani. Jälki sillä on jotenkin raakaa ja monotonista. Liian suoraviivaista mättöä ilman potkua tai groovea. Ei syki kunnolla.

Kakkosella löytyykin sitten kaikkea tuota. On potkua ja sykettä, grooveakin. On suorastaan rajua menoa. Taaksepäin katsoen voi nyt todeta tämän olleen rapille jotakuinkin samaa mitä punk oli rockille 70-luvun lopulla. En hirveän mielelläni käyttäisi sanaa kokonaisvaltainen, mutta sitähän Nation Of Millions on. Lausunto pitää sisällään äänimaiseman ja sanoman.

Sanomapuoli kiinnosti allekirjoittanutta silloin joskus huomattavasti enemmän kuin nykyään. Yhtye toimi mustan Amerikan äänenkannattajana valkoista ylivaltaa vastaan sekä ylipäätään ihmisen äänenkannattajana median, teollisuuden ja vastaavien vaikuttajien valtaa vastaan.

Räppäri Chuck D oli paras mahdollinen sanoman esilletuoja. En heti keksi kenellä muulla olisi yhtä vakuuttava ääni ja esitystapa viestin perillemenoa ajatellen. Jos Chuck riimittelee pallon olevan kolmionmuotoinen, niin sehän on.

Sitä voi aina pähkäillä kuinka tosissaan viestin kanssa oltiin. Oliko mukana kenties myös kaupallista ajatteliua. Sori vaan kaikki tiedostavat tyypit, ei isommin kiinnosta. Viesti meni perille, ja tuli silloin tännekin kielitaidon rajoissa. Ja kyllähän minä itse asiassa uskon, että tosissaan olivat.

Vuonna 2026 ei sanoma tunnu kuunnellessa enää yhtä tärkeältä, vaikka siellä puhtaasti tekstinä onkin paljon ajankohtaista. Musiikki vie. Ja siihen kuuluvana asiana viestin esillepano. Laulamisen, tässä tapauksessa räppäyksen vakuuttavuus jyrää, oli sisältö mitä vaan. Tuo muuten kuvaa aika hyvin omaa nykysuhtautumistani musiikkiin.

Niin se musiikkipuoli tässä. Onko sitä? Vastaus on kyllä. Se vaan sattui olemaan jotain ihan muuta kuin mihin oli totuttu.

Hip hop ja rap noihin aikoihin toi uutena juttuna sämpläyksen. Oli sitä harrastettu ennenkin, mutta hip hop nosti sen valtavirtaan. Nation Of Millionsilla homma vietiin kuitenkin aivan toisiin sfääreihin. Opin tämän vastikään, kun satuin löytämään Hank Shockleen haastattelun viime vuosikymmeneltä.

The Quietus -verkkojulkaisun juttu vuodelta 2015 on erittäin kiinnostava. Se avasi silmäni yhdelle puolelle sitä miksi liki 40 vuotta sitten ilmestynyt musiikkiteos täräytti silloin ja täryyttää vieläkin. Lainaukset jatkossa Quietuksesta.

Todetaan ensin, että PE:n muodostivat Chuck D:n (Carl Ryder) ohella Flavor Flav, DJ Terminator X sekä, sanoisinko, agitaattori Professor Griff joukkoineen. Lisäksi, ja tämä on tärkeää, porukkaan kuului tuotantoryhmä Bomb Squad, jossa Hank Shockleen lisäksi ainakin Eric "Vietnam" Sadler. Rick Rubin hääri taustalla levy-yhtiö Def Jamin leivissä tittelillä executive producer.

Kokonaisuuden kannalta tärkeä Flavor Flav on luku sinällään.

Having Flavor was a challenge. Because he was the first rapper who was a non-rapper. He was a hype man. At first no one understood the concept of having someone on the mic who didn’t really rap any lyrics.

Bomb Squadin tavaramerkiksi tuli paljolti juuri tämän albumin myötä wall of noise. Termi viittaa Phil Spectorin wall of soundiin (joka sivumennen sanoen pilasi Ike & Tina Turnerin LP:n River Deep - Mountain High (1966)).

Juuri wall of noisen ymmärtäminen on se mikä Shocklee-haastattelussa säväytti.

Sitä ei ollut tullut ajateltua näinä vuosina, että Bomb Squadin tuotantotekniikka ei ollut pelkkää satunnaisten samplejen käyttöä ja luuppausta biisien taustalle. Itse asiassa luuppausta ei juurikaan käytetty, vaan heidän meluseiniään voi pitää jopa sävellyksinä.

Jos termi sävellys tuntuu liian pahalta musiikkiteoreetikoille, niin olkoon ne sen sijaan vaikka harkittuja koosteita mitä erilaisempia ääniä. Sampleja (tietty), scratchingiä (siis levyjen raapimista), huudahduksia, naurahduksia, melua (kyllä). Siellä täällä jotain rumpukoneesta, ehkä syntetisaattoristakin.

Lyhyesti sanottuna melkein mitä tahansa ääniä, jotka on harkituin ajoituksin pistetty vaivaa säästämättä tiettyyn järjestykseen. Ja miksattu kakku kasaan.

On ‘Rebel Without A Pause’, Flavor was playing fill beats by hand. Because sequencing is wack to me. Because everything happens predictably at the same point. That’s not how a band plays. So samples have to perform like they are a band. So having Flavor play the beats by hand, gave it the soul that it needed to have.

Moni sanoo, että ei ole musiikkia tuo kun ihmisetkin siihen päälle puhua pulputtaa, eivätkä laula. On se. Kannattaa ajatella uudestaan, jos tosiasian kieltää. Tykätä ei tietenkään tarvi.

Suosittelen vahvasti lukemaan The Quietuksen jutun, jos kiinnostaa.

Kattauksen sisältö on tunnin mittainen. Intro (Countdown to Armageddon), 12 normikappaletta ja kolme välisoittoa (Mind terrorist, Show 'em whatcha got ja Security of the first world).

Heti kaksi ensimmäistä biisiä on sellaisia pommeja, että harvalla kiekolla. Bring the noise toimii alustavana nyrkiniskuna naamaan ja Don't believe the hype hieman keveämpänä kuljailuna, mutta sellaisenakin painavana.

Juuri Don't believe the hype taisi minut aikanaan yhtyeen pariin houkutella ja on niitä biisejä, jotka osuivat kerralla. Sen sijaan vaikkapa joku She watch channel zero?! lukeutuu niihin, jotka vaativat aikaa, mutta saattavat yhä saada ihon kananlihalle.

Samaa, hitaamman lämpenemisen aikaansaanutta sarjaa edustaa Prophets of rage, jonka koukkuna (yhtenä sellaisena) iskee mielihyväkeskukseen rivien lopun toistamiset, joita ennakkoluulottomasti musiikkiin suhtautuva voi pitää vaikka kuoron osuutena.

Sampleista Hank Shocklee toteaa, ettei edes muista mitä kaikkea tuli käytettyä. Esimerkkinä maukkaasta, kontekstiin kuin tukka päähän sopivasta lainojen käytöstä käyköön kappaleen Party for your right to fight lopussa vain kahdesti soiva "Don't give up the fight", joka tulee Bob Marleylta (Get up, stand up).

Tuo päätösraidan nimihän on muunnelma niin ikään Def Jamille levyttäneen Beastie Boysin hitistä (You gotta) Fight for your right (to party!). Sanajärjestyksen muutoksen ohessa muutettiin myös sanoma bändin filosofian mukaiseksi. Sitähän se oli myös originaalin kohdalla. Beastiet oli party-bändi ja PE taisteli.

En malta olla mainitsematta sitäkään, että Night of the living baseheads on toistaiseksi ainut rap, jonka olen soittanut Roll FM:llä. OK, joku Nurmiolta myös.

Rap jäi osaltani käytännössä 90-luvun puoliväliä edeltävälle ajalle mitä uusien tuulien haisteluun tulee. Ei vaan ole enää kiinnostanut. Sama pätee myös Public Enemyyn. Tuorein hyllystä löytyvä CD heiltä on Muse Sick-N-Hour Mess Age (1994).

On helppo sanoa, että hypätään kyydistä, kun joku tulee suosituksi. Vaan ehkä se onkin niin, että sama syy johtaa sekä suosituksi tulemiseen että kyydistä hyppäämiseen.

When hip hop became mainstream, it lost its alternative edge. It’s not as daring as it once was. It’s kind of a pop music culture.

Mutta vanhat suosikit pysyvät. Lisätään täten LP:n saamien lukuisten tunnustusten ja tittelien joukkoon vielä yksi, itselleni se merkittävin kaikista.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will
LEVYT - Eric B. & Rakim: Follow The Leader
LEVYT - The Cult: Electric

LEVYT - Dr. Helander: Country Boy

2026-09-08T15:35:06.854+03:00

Hyvät lukijat, saisiko olla kahdentoista ruokalajin blues-menu.

Tarjolla on useita tuttuja annoksia vuosien varrelta, mutta esillepano ei noudata tylsän yhdenmukaista ketjuruokalamallia. Annokset ovat paikallisesti valmistettuja, jos kohta muutamaan on raaka-aineita tilattu alkulähteiltä valtameren takaa.

Tervetuloa nauttimaan!

Country boy. Muddy Watersin sinkku vuodelta 1952. Pääkokkimme säestää itseään akustisella. Alkuperäisellä Muddyn tukena bassorumpu ja huuliharppu. Tässä Mika Railon pystybasso, Hoedown-mies Topi Kurjen rummut, Esa Kuloniemen slide sekä amerikkalaisvahvistus Charlie Musselwhiten harppu. Äärivakuuttavaa luentaa heti kärkeen.

Walking blues. Son House -originaali, josta oman, siitä poikkeavan versionsa tekivät aikoinaan myös mm. Robert Johnson ja Muddy Waters. Tulkinta poikkeaa sanoitukseltaan noista, mitä on bluesissa tapahtunut aina. Soolonumero, jossa pelkästään laulu ja dobro. Vakuuttavuutta alun tapaan.

My home is in delta. Muddyn - kyllä, taas - toisen albumin Folk Singer (1964) avausraita. Pääkokkimme jälleen asialla akkarin kanssa. Apuna tällä kertaa vain Railo, jonka bassoa voi kuulla jokusen esimerkin mainitakseni Reboundin, Jussi Syren Rockabilly Revivalin ja Miki Lamarrin levyillä. Vakuuttavaa? Kyllä, edelleen.

Green river blues. Lisää legendojen biisejä, tämä Charley Pattonia vuodelta 1930. Herkullisesti hölkkäävä bändiversio kera Railon, Kurjen ja Kuloniemen. Viimeksi mainittu nyt mandoliinissa. Pääkokkimme harputtaa vaihteeksi itse. Roll! Toimii lujaa.

Good morning little schoolgirl. Alun perin Sonny Boy Williamsonia, mutta merkitty kansiin Junior Wellsille, koska levytys perustuu tämän täysin omanlaiseensa näkemykseen aiheesta. Pääkokkimme seurana Railo, Leevi Leppänen (perkussiot) ja Little Willie Mehto (huuliharppu). Loistavaa. Bonuksena johdatteli minut tuon Junior Wellsin version pariin.

Mean old Frisco. Arthur Crudupin klassikko, joka näki päivänvalon 1943. Triototeutuksessa mukana Railo ja Leppänen. Rytmitys ja bassokuvio henkii rockabillyä ja heitetäänpä tekstiin jopa pätkä Elviksen vuoksi suurinta Crudup-klassikkoa That's all right.

Se, että jätin edellistä erikseen kehumatta ei tarkoita, etteikö se kehuja ansaitsisi. Koko kahdentoista setti ansaitsee, mutta jääköön toistamatta.

Muuten voisi näin puolivälin krouvissa todeta, että vanhoja on kaiveltu. Blueseja, eikä lähellekään paskimmasta päästä, on tuotu nykyihmisen kuultavaksi vanhakantaisin sovituksin, persoonallista kosketusta unohtamatta. Loppupuoliskolla lyödään tiskiin pari omaakin numeroa.

100$ bills. Kuloniemen sävellys pääkokkimme tekstiin. Soitinnus kuten Green river bluesissa, mutta huuliharppu Musselwhiten hyppysissä. Tästä löytyy myös pääkokkimme laulama siivu Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstarsin albumilla Brooklynin Satu (2015). Sama ilmestymisvuosi molemmissa, joten en osaa sanoa kumpi tuli ulos ensin. Sovitukset niissä tyystin erilaiset.

Hoodoo man blues. Krediittien suhteen (Sonny Boy ykkönen ja Junior Wells) sama kuin Good morning little schoolgirl. Menossa mukana Railo ja Mehto. Hidasta tunnelmointia.

Hey foreman. Mike Bloomfieldiä, joka on Apulaissheriffille tutkimatonta aluetta. Railo jatkaa pääkokkimme partnerina, lisäksi mukana Olli Haavisto slideineen.

Hello central, give me 209. Kappale 1950-luvulta Lightnin' Hopkinsin loputtoman pitkästä laulukirjasta. Toinen sooloveto ja akustisella tämäkin. Itse asiassa pääkokkimme ei tartu sähkökitaraan missään vaiheessa koko kolmen vartin aikana, minkä biisitusina kestää.

Big cold beer. Omaa tuotantoa. Laulun ensimmäinen inkarnaatio nähtiin ja kuultiin nimiraitana samannimisellä, 19 vuotta aiemmin putkahtaneella albumilla, esittäjänään Helander Blues Co. Nyt kumppaneina Railo, Leppänen (rummut) ja Haavisto (kitara). Iloisen vilkasta jumppaa.

Just a feeling. Kappale vuosikerran 1956 Little Walteria loppuun. Suomalaisten chicagolaisittain tärskäyttämä versio, kun originaali on Chicago blues -artistin vähän toiseen tapaan tulkitsema. Musselwhite mukana tuomassa Amerikkaa palettiin. Muuten pääkokkimme takana Kuloniemi (slide), Railo ja Kurki.

Pääkokkina toimii Dr. Helander ja menu sai noin vuosikymmen takaperin nimekseen Country Boy (2015).

Bluelight Recordsin upeaan katalogiin kuuluvan julkaisun kansikuva nostaa väistämättä ajatuksiin Fogertyn LP:n Eye Of The Zombie (1986). Liekö tuo harkittu veto vai pelkkä sattuma, en tiedä.

Country Boyta voi pitää Helanderin soololevynä, ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana sellaisena. Muutoin on takana tai rinnalla ollut aina bändi. Toki tämänkin soittajatiedoissa samat nimet toistuvat. Jotain kuitenkin kertoo jo se, että kanteen on präntätty vain solistin nimi.

Soittajista Kuloniemi ja Leppänen muodostivat Third Wardin, kun Helander seuraavaksi pisti näitten kanssa pystyyn yhä sillä nimellä pelaavan, yhden kokoonpanomuutoksen vastikään kokeneen trion.

Country Boy on yhdellä lauseella sanottuna asiansa osaavien kokkien erinomainen työnäyte, jonka voi panna viivalle minkä tahansa blues-kiekon kanssa. Puhutaan mielestäni suomalaisen bluesin klassikkolevystä, vaikkei sen ilmestymisestä vielä kovin mittavasti olekaan aikaa.

Kun kattauksen jakaa kahtia, osuu A-puolen kuusikko makuhermooni aavistuksen B:tä paremmin. CD-kuuntelijana menee kuitenkin aina putkeen ja onhan lätkä ihan kokonaisuutena loistava.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon
LEVYT - Muddy Waters: Folk Singer
MUINAISTA BLUESIA #1 - Charley Patton

UUTUUSLEVYT - Niko Ahvonen: Valmis Maailma

2026-09-06T19:05:09.735+03:00

Aina silloin tällöin sitä keksii käyttötarkoituksia aikakoneelle. Joskus, kuten minulla tällä kertaa, kyseisen härrävärkin sovelluskohteet saattavat kuulostaa hieman oudoilta. Haluaisin nimittäin kuulla Klaus Järvisen kommentit jutun aiheena olevasta äänilevystä.

Klasun opin tietämään tietenkin rehtorimaisen pedantisti musiikkiin suhtautuvana Levyraadin vakiojäsenenä, jossa tehtävässä hän toimi koko 80-luvun ja puolet edellistäkin vuosikymmentä. Arvionsa ohjelmassa kuulluista esityksistä olivat usein varsin tiukkoja. Ne perustuivat käsittääkseni siihen, jotta asiat pitää tehdä tietyllä tavalla.

En tiedä pelaako muistini oikein tuon viimeisen kohdalla, mutta silti näkisin niin mielelläni Järvisen naaman, kun hän kuuntelisi vaikka mistä koostuvan Valmiin Maailman alusta loppuun. Loksahtelisiko suu auki kuten telkkarissa muinoin?

Valmis Maailma (2026) on genremielessä niin moniulotteista ja värikästä tavaraa, etten muista hetkeen vastaavaan törmänneeni. 12 raidan kokonaisuus pitää sisällään helposti yli 12 tyylilajin musiikkia. Useampaan biisiin on siis yhdistelty eri raaka-aineita.

"Oh, we got both kinds. We got country and western", totesi Bob's Country Bunkerin baariemäntä Blues Brothersissa. Näillä on enemmän.

Sekoitukseen on mätetty mm. monen sortin lattaria. Ajatukset kulkevat väliin Meksikoon, väliin Jamaikalle, sitten muualle Karibiaan. On jazzia ja ragtimea, jopa 70-luvun suomalaista discoiskelmää. Ynnä muuta ja niin edelleen.

Kappaleen Push-Ka-Pee-She-Pie teksti mainitsee calypso-bebopin. Meikäläisen mielestä Sä tietenkin on rockabillyistä gospel-doowopia.

Tunnustan omanneeni ennakkoluuloja Niko Ahvosen tuotannon suhteen. Ne juonsivat juurensa ysäriltä, jolloin enemmän tai vähemmän kartoin kaikkea, jonka yhteydessä puhuttiin Suomi-soulista. Turhaa, niin turhaa.

Näkemykseni alkoi muuttua vuosipari sitten, kun kokoelmiini päätyi Funky Kingstonin albumi Hyvät Ja Parhaat (2018). Eräs kiekon solistivieraista on Ahvonen, joka laulaa bändin säestyksellä yhden biisin kera Mitja Tuuralan.

Mielipiteeni mullistui täysin 17.5. kuluvaa vuotta, kun hain paikallisesta Nikon levyn Pohjoinen Soul (2014). Aivan mahtava meininki! Olen tuskin väärässä väittäessäni, että sillä on kautta aikain uutena ostamistani äänitteistä paras hinta-laatusuhde. Tilin saldo kärsi sen vuoksi kahden euron ja 99 sentin verran (2,99) ja musan laatu hipoo kattoa. Yläkerran kattoa.

Valmis Maailma ilmestyi jo keväällä, mutta hankin sen vasta heinäkuun lopulla. Siksi näin myöhäinen reagointi uutuuteen. Nyt jos koskaan pätee vanha klisee 'parempi myöhään'.

Tyylirikkaudesta tuli jo muuan sana naputeltua. Tyylitaju on myös kohdallaan ja muusikoitten taitotaso kova. Yhtye, jonka nimi tulee julki vain taka- ja sisäkansissa on Tilanteen Herrat:

Markus Tiiro, kitarat + laulu
Antti Utriainen, koskettimet
Mitja Tuurala, basso + perkussiot + koskettimet + laulu
Janne Haavisto, rummut + perkussiot
Antti Snellman, tenorisaksofoni
Jarmo Rouvinen, baritonisaksofoni + klarinetti + huilu

Maestro itse hanskaa vokalistin tontin ohessa perkussioita, kitaraa ja foneja. Jokunen käypäläinen vielä ja en heikkoja lenkkejä porukassa havaitse.

Päätellen laulunkirjoitus- ja kansikrediiteistä sekä siitä, että on merkitty tuottajaksi, vaikuttaisi Mitja olevan Nikon tärkein tekijäkumppani levyllä. Toverukset jo vuosien takaa väänsivät muun remmin kanssa sen verran tanakkaa tavaraa, että uskallan sitä suositella kaikille oikeasti musiikista eri muodoissaan ohi ja yli radioitten soittolistojen kiinnostuneille.

Minuahan kiinnostaa mitä monenlaisin musiikki. Ei sentään black metal tai mongolialainen kurkkulaulu (jota ilmeisesti jouduin kerran uimahallin saunassa hetken kuuntelemaan) tai muutamat kymmenet, jollei sadat muut itselleni täysin tuntemattomat genret. Eli ei tämäkään kakku ole eikä edes voi olla kaiken kattava musiikkipläjäys. Sellainen vaatisi vähintään 100 CD:n boksin.

Todetaan vielä albumilla olevan jokusen uustulkinnan vanhoista. Esimerkiksi Ahvosen suomentama käännösralli Tili tuli, tili meni tuli levytetyksi Marjo Leinosen Ja Viranomaisten toimesta 20 vuotta sitten, aiemmin mainittu Sä tietenkin aivan toisella tapaa vedettynä aiemmin mainitulla Pohjoisella Soulilla. Muitakin löytyy.

Biisilinkit blogijutuissa voivat olla yhtä turhia kuin tavallisessa tieliikenteessä tuon tuosta näkemäni autojen formulakoukkaukset ennen kääntymistä. Laitetaan silti yksi ja menköön se Klasua muistaen puhdasoppisena (?) jazzina.

En ole robotti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja
UUTUUSLEVYT - Pepe Ahlqvist: Dreaming Away
UUTUUSLEVYT - Gary Hiland Trio: Catch Me

YLEISTÄ - 7

2026-08-28T07:53:20.215+03:00

Minusta tulee tänään 7-vuotias. En juhli, mutta en ole matkoillakaan.

Tämänikäiset ruukaavat aloittaa koulunkäynnin, mutta minua ei oppivelvollisuus koske. Aloitan sen sijaan Roll FM:n kanssa taas uuden lähetyskauden. Apulaissheriffi-ohjelman jakso numero 78 tulee ulos 2.9. Tiukkaa musaa ja löysää puhetta.

Aivan mahtavan levyn tittelin saajia on nyt 243. Lista niistä juttulinkkeineen alla ja ihan lopussa muutama esimerkki muista blogissa vilahtelevista aiheista.

1957

Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps

Johnny Cash: With His Hot And Blue Guitar!

Little Richard: Here's Little Richard

1959

John Lee Hooker: I'm John Lee Hooker

Lightnin' Hopkins: Country Blues

1960

John Lee Hooker: Travelin'

1961

Lightnin' Hopkins: Blues In My Bottle

1963

Sam Cooke: Night Beat

1964

Muddy Waters: Folk Singer

1965

Beatles: Rubber Soul

Johnny Cash: Orange Blossom Special

Rolling Stones: The Rolling Stones, Now!

1966

John Lee Hooker: It Serve You Right To Suffer

Mississippi John Hurt: Today!

Otis Redding: The Soul Album

Wilson Pickett: The Wicked Pickett

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign

Aretha Franklin: I Never Loved A Man The Way I Loved You

Doors: The Doors

Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced

Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter

1968

Albert Collins: Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar)

Irwin Goodman: Reteesti Vaan

1969

Beatles: Abbey Road

Creedence Clearwater Revival: Bayou Country

Creedence Clearwater Revival: Green River

Jethro Tull: Stand Up

Johnny Winter: Johnny Winter

Led Zeppelin: Led Zeppelin

Led Zeppelin: II

Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Clarence Carter: Patches

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

Wigwam: Tombstone Valentine

1971

Doors: L.A. Woman

James Brown: Hot Pants

Muddy Waters: Live (At Mister Kelly's)

Rolling Stones: Sticky Fingers

1972

Kalevala: People No Names

Neil Young: Harvest

1973

Aerosmith: Aerosmith

Focus: 3

Isokynä Lindholm: Sirkus

James Brown: The Payback

Johnny Winter: Still Alive And Well

Led Zeppelin: Houses Of The Holy

Lynyrd Skynyrd: (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd)

M.A. Numminen: Aarteeni, Juokaamme Likööri

ZZ Top: Tres Hombres

1974

Albert King: I Wanna Get Funky

Ann Peebles: I Can't Stand The Rain

Humble Pie: Thunderbox

Hurriganes: Roadrunner

Lynyrd Skynyrd: Second Helping

Meters: Rejuvenation

Neil Young: On The Beach

Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

Sweet: Sweet Fanny Adams

1975

Dr. Feelgood: Malpractice

Jukka Tolonen: Hysterica

Parliament: Mothership Connection

Wigwam: Nuclear Nightclub

1976

Etta James: Etta Is Betta Than Evvah!

Hurriganes: Hot Wheels

Johnny Winter: Captured Live!

Juice: Keskitysleirin Ruokavalio

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'

Kaamos: Deeds And Talks

Lynyrd Skynyrd: Street Survivors

Ramones: Rocket To Russia

Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

1978

AC/DC: Powerage

AC/DC: If You Want Blood You've Got It

Albert Collins: Ice Pickin'

Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues

Bob Marley & The Wailers: Kaya

Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Earth, Wind & Fire: I Am

Matchbox: Matchbox

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster

Robert Gordon: Rock Billy Boogie

Sleepy LaBeef: Downhome Rockabilly

Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan

ZZ Top: Degüello

1980

AC/DC: Back In Black

Bluesounds: Black

Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)

Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma

Popeda: Raswaa Koneeseen!

Prince: Dirty Mind

Robert Gordon: Bad Boy

Rossington Collins Band: Anytime, Anyplace, Anywhere

Scapa Flow: Uuteen Aikaan

Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

April Wine: The Nature Of The Beast

Blackfoot: Marauder

Eppu Normaali: Cocktail Bar

Fabulous Thunderbirds: Butt Rockin'

Hassisen Kone: Rumat Sävelet

Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa

Juice Leskinen Slam: Ajan Henki

Kari Peitsamo: Gulliverin Retket

Leevi And The Leavings: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen

Stray Cats: Stray Cats

Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

38 Special: Wild-Eyed Southern Boys

1982

Eppu Normaali: Tie Vie

Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message

Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

Earth, Wind & Fire: Powerlight

Kauko Röyhkä: Onnenpäivä

ZZ Top: Eliminator

1984

Los Lobos: How Will The Wolf Survive?

Popeda: Haraŝoo

Prince And The Revolution: Purple Rain

Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't Stand The Weather

1985

Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris

John Cougar Mellencamp: Scarecrow

Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle

Peer Günt: Peer Günt

Sielun Veljet: L'amourha

1986

Beat Farmers: Van Go

Freud Marx Engels & Jung: Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta

Johnny Winter: 3rd Degree

Kolmas Nainen: Kolmas Nainen

Melrose: Melrose

Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta

1987

Cult: Electric

Guns N' Roses: Appetite For Destruction

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara

John Cougar Mellencamp: The Lonesome Jubilee

Juice Leskinen: Minä

Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen

Kolmas Nainen: Paha Minut Iski

Terence Trent D'Arby: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'Arby

Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader

Honey B. & T-Bones: Ninety-Nine

Kari Peitsamon Skootteri: Hämeen Nopein

Leevi And The Leavings: Häntä Koipien Välissä

1989

Backsliders: Same Shit Different Day

Clifters: Sexi On In

Rainmakers: The Good News And The Bad News

1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa

Johnny Cash: Boom Chicka Boom

Juliet Jonesin Sydän: Jupiter

Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise

Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory

Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

Peer Günt: Don't Mess With The Countryboys

1991

Hearthill: Soul Food

J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja

John Mellencamp: Whenever We Wanted

Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä

Marstio: Sametinpehmeä Yö

Ne Luumäet: Pahat Ja Rumat

1992

Black Crowes: The Southern Harmony And Musical Companion

1993

Dave Lindholm: "LLL"

Don Huonot: Kameleontti

Kingston Wall: II

Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä

Melrose: Rock My World

1994

Don Huonot: Verta, Pornoa Ja Propagandaa

Jimmy Nail: Crocodile Shoes

Kingston Wall: III - Tri-Logy

Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Mitä Sais Olla?

Rainmakers: Skin

1997

Erykah Badu: Baduizm

Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti

Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

Tehosekoitin: Köyhät Syntiset

1998

Buddy Guy: Heavy Love

Jimmie Vaughan: Out There

Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa

Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu

Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Brian Setzer Orchestra: Vavoom!

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

Tehosekoitin: Rock'n'Roll Monster Movie Show

2001

Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!

Jonna Tervomaa: Viivalla

Katriina Honkanen: Valo Lentää

2002

Absoluuttinen Nollapiste: Nimi Muutettu

Erja Lyytinen & Dave's Special: Attention!

Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is...

2003

Aku Ankkuli: Lootus

Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley

2004

Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Viekää Minut Baariin Taas...

2005

Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

Kauko Röyhkä: Elämä Ja Kuolema

2006

Amy Winehouse: Back To Black

Doctor's Order: The Doc Pack

Neil Young: Living With War

Neil Young & Crazy Horse: Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970

2007

Wentus Blues Band: Agriculture

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

Ismo Haavisto Band: Winter Blues

Jimmie Vaughan: Plays Blues, Ballads & Favorites

J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja

Rockin' Paradox: Custom Made

2011

Honey B & T-Bones: Walking Witness

Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites

Slippers: Dancin' With A Hurricane!

2012

Kaipa: Vittjar

Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo

Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

2016

Huojuva Lato: Lättähattu

2017

Kokomo Kings: Too Good To Stay Away From

2018

Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business

Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

2019

Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata

Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan

2020

Creek Road Eleven: Creek Running Again

2021

Brian Setzer: Gotta Have The Rumble

Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights

Slim Butler: Bone Deep

2022

J.Karjalainen: Soulavaris

John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack

2023

Bad Sign: Live

Fat Chance: Second Chance

Hearthill: The Love Circus

Heikki Raine: Pickin' And Singin'

Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1

Marjo Leinonen & Bublicans: Holy Roller

2024

Blues Bizarre: Blues Bizarre

Free Ride: Hard Livin'

Gin Mill Trio: Rock 'Em Blues!

Hassisen Kone: 40 Vuotta Myöhemmin - Ratinan Stadion 2022

Mike Bell & The Belltones: Lightning Bolt

Rick Estrin And The Nightcats: The Hits Keep Coming

Wentus Blues Band: Live

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Vilho "Little-Beat" Vainio: Lost In... Drums!
KIRJAT - Paul Rees: Mellencamp
YLEISTÄ - Roll FM, Touko-kesäkuu 2026

KIRJAT - Paul Rees: Mellencamp

2026-08-24T16:18:46.118+03:00

Havaitsin ilokseni kirjastoon hommatun Mellencamp-opuksen. Jossain kohtaa pidin hetken jopa yllättävänä, että teos sieltä löytyi.

Vaan ei kai tuo niin erikoista ole. Kerronnan kohde on kuitenkin nauttinut meillä päin ihan kohtalaista suosiota, ymmärtääkseni suhteessa suurempaa kuin vaikka Briteissä. Laulajan menestymättömyys UK-listoilla taas tuli tosissaan yllärinä, kun lukiessani seurailin tämän diskografiaa Wikipediasta. Top20-listasijoituksia ei lähteen mukaan ole saarivaltakunnasta irronnut.

Suomennosta ei ole tehty, kuten ei tietääkseni muistakaan Mellencamp-kirjoista. Jos toivoa saisi, ottaisin ennemmin vaikkapa viikkonumeron käytön päivämäärän paikalla kieltävän lain kuin rokkihemmon elämäkertakäännöksen.

Apulaissheriffin harvakseltaan uusia juttuja tarjoilevassa KIRJAT-sarjassa nyt Mellencamp - The Biography (2021).

Jos tuli miehen suosion vähäisyys Englannissa puskista, niin niin tuli myös sen suuruus Jenkeissä. Uskallan väittää Mellencampin olevan US-rockissa, ellei nyt aivan supertähtiosastoa, niin heti seuraavaa siinä alapuolella. Pitkään uraan mahtuu kymmenkunta Top10 LP:tä Billboardin listan mukaan.

Otan yhtenä poimintana esille albumin Life, Death, Love And Freedom (2008), koska elämäkerturi Paul Rees pitää sitä varsin arvokkaana merkkipaaluna mm. Dylanin ja Cashin ylistämän taiteilijan taipaleella. T-Bone Burnetten tuottama levy näkyy saaneen tunnustusta myös kriitikkopiireissä ja mikä kiintoisinta, se on tärkeä saavutus Johnillekin.

Nostin tuon siksi, kun se on yksi lukuisista esimerkeistä siitä miten meikäläisen mieltymykset usein kulkevat omia polkujaan. En ole lätylle koskaan lämmennyt, eikä se hetkauttanut nytkään, kun sen pitkästä aikaa kuuntelin.

Levytetyn tuotannon osalta Mellencampin historia on minulle hyvinkin tuttu. Aukkoja on, mutta vain vähäisiä, kapeita. Niinpä tuotannon käsittely sillä perinpohjaisuudella, jonka Rees sille antaa, palkitsee lukijan. Hyvää tavaraa pääasian osalta.

Aikaikkunassa seuraavana oli tulossa eräs mielestäni parhaista Mellencamp-albumeista Strictly A One-Eyed Jack (2022). Valitettavasti, mutta luonnollisesti se jää alkutyöstönsä mainintaa vaille käsittelemättömäksi tapaukseksi.

Musahommiakin mielenkiintoisempaa oli tutustua levyhyllyssäni kohtalaisen ison siivun ottavaan artistiin ihmisenä, niin paljon kuin sellainen on luetun välityksellä ylipäätään mahdollista. Lopputulemana voin sanoa, että John Mellencamp ei taida olla sitä tyyppiä, jonka kanssa ihan ensimmäisenä haluaisi olla enemmälti tekemisissä.

Olen toki tullut jo aikaa sitten tuntemaan miehen (itsensä keksimän?) lempinimen Little Bastard. Nyt ymmärtänen paremmin mistä se on peräisin.

Heitän tähän vain esimerkkejä ukon luonteenpiirteistä kuten Rees ne esittää ja minä tulkitsin ja viittaan Iso-Britanniassa Constablen julkaiseman niteen sivuihin. Kaivakoon tarkempaa tietoa hamuavat sen käsiinsä.

melkein sairaasta kilpailuhenkisyydestä s.90, miten mies suhtautui itse järjestämiinsä leikkimielisiin jenkkifutisotteluihin
jääräpäisyydestä s.106, kuinka hän käyttäytyi manageriportaan yrittäessä saada häntä perumaan kiertueesta kieltäytymisen albumin Big Daddy (1989) tiimoilta
impulsiivisuudesta s.160-161, kuinka hän antoi koko bändille yhtenä päivänä potkut ja pestasi seuraavana porukan takaisin töihin
perfektionismista ja itsevaltiudesta s.167, henkilökohtaisen avustajan mukaan
poliittisesta radikalismista s.188, kun hän sanoi Barack Obamalle (vuosia ennen presidenttiyttä) tämän olevan hänen mielestään liian konservatiivinen
lasten kasvatuksesta s.189, miten hän suhtautui tyttärensä yllättävään raskauteen tämän pyytäessä taloudellista tukea tilanteen hoitamiseen
OCD-piirteestä s.237, kuinka perheenjäsenet pilan päiten siirtelivät jotain tiettyä esinettä talossa, kun hänen mielestään kaikelle oli juuri ja vain se yksi oikea paikka
suorapuheisuudesta s.263-264, erääseen lauluunsa pohjautuvan musikaalikäsikirjoituksen tekijän mukaan

Poimin ylle tarkoituksella monia kenties negatiiviseksi, ainakin hankalaksi koettuja ominaisuuksia. Kirjan välittämä totuus niitten takana on, että kyseessä on vähintään 95-prosenttisesti taiteilija, joka tekee mitä haluaa ja vaatii ympärillään olevien tekevän täysin sitä mitä hän haluaa. Diktaattori siis. Onko valistunut vai ei, jääköön arvioimatta.

Kaikkiaan Mellencamp-elämäkerta on parempaa kirjallisuutta kuin valtaosa vastaavaa genreä, mitä olen lukenut. Tuo pitää ottaa puhtaasti mielipiteenä, johon en usko olevan vaikutusta sillä, että arvostan artistin artistina korkealle tuotantonsa tason vaihtelevuudesta huolimatta.

Kirja on tehty kohteen avustuksella ja tämän hyväksymänä. Hän antoi haastatteluja siinä missä monet lähipiiriläisetkin. Kirjailijakin käytti työhönsä aikaa ja vaivaa. Mikään hätäisesti sutaistu rahastussepustus tämä ei ole.

Reesin teos ei tietenkään ole viimeinen sana, koska kaveri elää ja porskuttaa yhä. Sinällään Johnin selviämistä jo vähää vaille 75-vuotiaaksi voinee pitää pienenä ihmeenä. Hänen elämässään kun on ollut mielinmäärin tupakkaa ja tupakkaa jo 60 vuoden ajan. Sanovat, jotta nelisen askia päivässä menee. Ja sydärikin koettuna jo alta viiskymppisenä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Orpheus Descending
KIRJAT - Janne Flinkkilä: Pedro
KIRJAT - Jari Tervo Rovaniemellä

UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Mylsä II

2026-08-10T18:06:07.952+03:00

Löysiä vaan, kuuluu kokoelman toisen laulun nimi. Jotain tiukalle vastakohtaisia juttuja, ajattelen etukäteen. Teksti ei kuitenkaan tue ajatustani. Ymmärrän kyllä, mutta nettihaen vielä varmuuden vuoksi ja opin sanan tarkoittavan työvuoroa, ilmeisesti Kymenlaakson murteessa.

Ei niin kovin monenkaan päivän päästä tuosta lueskelen jotain romaania, olisiko Turusen Heikkiä, en enää muista. Sama sana hyppää kirjan sivulta päin näköä. Taas kerran näitä kummallisia sattumuksia, joita elämä silloin tällöin tarjoilee. Opintojen äitiä. Jäänee ainakin löysin merkitys mieleen.

Kertomani ei tietenkään edusta kokoelman tärkeintä antia, mutta anekdootit on aina kivoja. Kyseisen löysin levyltä Mylsä II (2026).

Jo yli vuosikymmen takaperin ilmestyi Maaseutumusiikin katalogissa lyhytikäisen, uskallanko sanoa, projektiorkesterin Kevyet Mullat (ystävineen) pitkäsoitto Mylsä (2015). Sillä eri solistit esittävät yhtyeen säestyksellä lähinnä tai pelkästään Myllykoski-aiheisia kappaleita. Yksi solisteista on Mika Byman.

Nyt Byman on touhunnut Kymi Kantri -tapahtuman sivutuotteena levystä kakkososan saman teeman tiimoilta. Perusbändinä toimii tällä kertaa rumpali Sami Laakson, basisti Harri Ruotjoen ja kitaristipuhaltaja Matti Leponiemen yhdessä ja osina muodostama kombo.

Vokalisteina kuullaan osittain samoja ääniä kuin ykkös-Mylsällä. Vuoronsa saavat Suonna Kononen, Otto Pilli, Byman itse, Marko Aho, Hannu Seppänen, Tapsa Kojo, Ilona Pilli, Arto Pajukallio ja Atte Hipp. Toivon onnistuneeni poimimaan kaikki muusikkonimet kansista, kun mainitsen vielä taustalaulajina Minna Sipisen ja Tuukka Nikusen.

Tietenkään asiat eivät mene niin yksioikoisesti kuin yllä esitän. Kukanenkin soittaa siellä sun täällä sitä sun tätä ja on toisaalla pois rivistä. Lätyn ykkösralliksi tällä hetkellä mieltämäni Cowboy on oiva esimerkki tästä. Kun Ilona Pilli esittää säveltämänsä ja sanoittamansa biisin, pistelee Tuukka Nikunen kitaralla, lapikkaalla (!) ja tamburiinilla sekä laulaa taustoja Otto Pillin kanssa. Ei muita mukana.

Genremielessä Mylsä II osuu osastolle kantri & folk, minkä saattoi arvata ainuttakaan raitaa kuuntelematta. Tekstit pyörivät niin ikään ennalta arvattavasti Myllykoskella, joka on nykyisin osa Kouvolan, aiemmin Anjalankosken kaupunkia ja sitä ennen Sippolan kuntaa. MyPa, vuonna 2011 suljettu paperitehdas, jne.

Näistä raaka-aineista on kokattu kasaan koherentti kokonaisuus. Makoisaa musiikkia, joka ei albuminakaan tunnu ollenkaan irrallisten osien summalta.

Mitä tuntumiseen tulee, veistelee Suonna Kononen paketin alussa, sen toisella suosikkiviisullani jotta Tuntuu että kaikki muuttuu (eikä mikään kuitenkaan).

Jos ja kun ylläoleva kuva on kirjoitetun osalta pelkää harakanvarvasta, klikkaa se auki niin näet.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Maaseutumusiikkia Vol.III
UUTUUSLEVYT - Kononen & Pajukallio: Metsähovin Pojat
UUTUUSLEVYT - Nurmi & Niinivaara Konserni: Tää Ei Pääty Hyvin

LEVYT - The Rainmakers: Skin

2026-08-07T17:52:43.989+03:00

Kuten ennenkin todettua, yhdistyy moni musiikki mielessäni paikkaan, tapahtumaan tai henkilöön. Elokuun alun viikonloppuun laskeuduttaessa sain itseäni niskasta kiinni kirjoittaakseni vihdoinkin eräästä levystä, johon liittyy poikkeuksellisesti peräti kaksi selvää muistikuvaa.

Tarkoittaako tämä sitä, että kyseessä olisi minulle tavallista merkittävämpi kokoelma lauluja? Tuskin. Eiköhän tuo ole lopulta silkkaa sattumaa, että CD on ollut tälläytyneenä soittimeen parikin kertaa muistoja aiheuttaen. Jotta näin kävisi, on levyn kai kuitenkin oltava hyvä.

The Rainmakersin Skin (1996) on helposti Apulaissheriffin hehkutusjutun arvoinen.

Ensimmäinen mieleenpainuma ajoittuu aikaan hieman jälkeen albumin julkaisun. Jenkkibändin viides studiolevy ilmestyi ensin Skandinaviassa ja Kanadassa, mikäli Discogsin kertomaan on uskominen. US-julkaisu tapahtui vasta vuonna 1997.

Olin ostanut CD:n tuoreeltaan todennäköisesti joko Musiikki-Kullakselta tai Anttilasta. Pieni varaus sille, että se löytyi jostain muusta oululaisesta alan liikkeestä tai tavaratalosta. Tuohon aikaan musiikkia sai hankittua paikallisestikin melko useasta osoitteesta.

Se oli varmaan ihan ensimmäisiä kuuntelukertoja, kun luukutin kiekkoa töissä desktop-tietsikan CD-ROM-aseman kautta kuulokkeisiin. Silloinen pomoni, tai ehkä paremminkin projektiesimieheni pääsi hipsimään huomaamatta taakseni ja kouraisi kiinnostuneena kannen hyppysiinsä. Ihmetteli vaan, että mikäs se tämmönen Rainmakers on, koskaan kuullukkaan.

Tuo kuvaa hyvin ryhmän tunnettuutta 90-luvun puolivälin Suomessa. Sillä oli ollut varsin innokas, joskin suhteellisen pienilukuinen seuraajakuntansa kasarilla. Itsekin olin hypännyt kyytiin jo silloin. Tornado (1987) oli toinen kahdesta ensimmäisestä vinyyliplatastani, jotka tilasin keväällä -88.

Bändi piti taukoa ysärin alun ja palasi kuvioihin 1994. Yleisön into ei Suomessa kasvanut samoihin sfääreihin kuin aiemmin. Skin oli uuden tulemisen toinen täyspitkä ulostulo.

Toinen selkeä muistoni tulee tien päältä ja on huomattavasti tuoreempi. Silti en ole varma elettiinkö kesää 2023 vai -24, kun ajelin kohti kotia eräältä Lapin reissulta. Olin jossain Tervolan ja Keminmaan välillä, Kemijoen länsipuolen vanhalla tiellä, kun Skin soi ja sai pysähtymään levikkeelle.

Tuli puolipakottava tarve jakaa Twitteriin kuinka hienolta se tuntui juuri tuona päivänä, tuossa tilanteessa ja tuossa paikassa. Siinä hetkessä päätin levyn ansaitsevan aivan mahtavan tittelin ja sitä kautta jutun blogissa.

Eipä mennyt toillaan viittäkään vuotta, kun tarrasin itseäni niskasta...

Eräs syy miksi tämä lätty saa aikaan niin hyviä tunnelmia on sen soundimaailma. Tärkeä pointti meikäläisen musaharrastuksessa. Olen miettinyt sen mahdollisesti olevan minulle tärkeämpi kuin pääosalle muista ihmisistä.

Liki poikkeuksetta paremmin maistuu kirkas kuin tumma. Soittimet erotteleva kuin puuroksi tuotettu. Kitarat saavat soida raakoina, mutta ei yleensä mielellään hälyisesti (mitä se tarkoittaakaan). Erityisen helppo minut on karkoittaa kauas kuulijakunnasta tuottamalla tavara epäselväksi massaksi, josta ei saa selvää mitä siellä on takana. Tässä voisin viitata vaikkapa lopun ajan Don Huonoihin, joittenka alkupään tuotanto on vielä erinomaista.

Good sons and daughters kertonee asian paremmin kuin tuhat sanaa. Kuunnelkaa alussa rumpuja, sitten mukaan lyöttäytyvää kitaraa, perään Bobin ääntä ja viimein unestaan heräävää bassoa. Ai että.

Basso on instrumentti, joka allekirjoittaneella monesti hukkuu muun alle. Skinillä näin ei käy. Soittimen päävastuun kantaa Michael Bliss, uusi nimi sitten bändin kasaripyrähdyksen. Mark "Buzz" Collins ja Ron Roberts tumputtavat biisin mieheen.

Muutoin orkesteri on tutussa koostumuksessaan. Bob Walkenhorst jatkaa laulussa ja kitarassa, Steve Phillips kitarassa ja laulussa sekä Pat Tomek rummuissa.

Tyyliltään albumi on kunnollista american roots rockia, paikoitellen folk rockia. Eritoten Reddleman coming asettuu lähelle folk-laaria, ja voisin ehkä verrata sitä Dylaniin, jos miehen tuotantoa vähänkään paremmin tuntisin. Vaan kun en tunne.

Ylipäätään sijoitan Rainmakersin jonnekin folk- ja country-henkisen rockin ja suoremman paahtamisen väliin. Mainitsen Dylanin uudestaan ja ehdotan yhtyeen olevan jotain hänen ja Rolling Stonesin puolivälistä, toisinaan lähempänä jompaa kumpaa, väliin aivan omaa lajiaan.

Suoraviivaisinta rockia edustaa levyllä joku Too many twenties. Vastaavasti Remember me by on mitä kauneinta balladiosastoa, kuten myös Hunger moonin alku. Jyrkästi bassovetoinen Siamese twins nostattaa alternative-henkisenä niinkin yllättävän mielleyhtymän kuin Primus. Viimeiseksi sijoitettu To the hum on kuin jokin puoliuskonnollinen loitsu.

Muuten mennään lähempänä "normaalia", mutta ei sentään aivan keskitietä.

Walkenhorstin tekstit ovat orkesterihistorian alusta saakka olleet keskeisessä osassa kvartetin taidetta. Vaikken ole Skinin sanoituksiin perehtynyt juuri lainkaan, heitän täkyksi yhden mielenkiintoa kutkuttavan tekstin alkurivit.

there was a man named Jim

who walked everywhere he went

cause he could never quite

seem to keep his mind on the road

one day it occurred to Jim

that he'd taken the wrong turn

'cause he was standing

in the place he didn't know

Enempi puhumalla kerrottu tarina jatkuu ja saa minut taas ajattelemaan Dylania. Mikäli jollain menee yöunet, kun häntä kovin paljon tuntematta hänet jälleen mainitsen, niin ei mahda mitään. Kappale on A million miles away ja sekin on hieno.

Tarjoilen vielä yhden näytteen, joka voisi olla The Rainmakersin tyyppibiisi, jos sellaista lainkaan voi nimetä: Eclipse has begun.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - The Beat Farmers: Van Go
LEVYT - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Mitä Sais Olla?
UUTUUSLEVYT - Vanhaa Roinaa: Noitarumpu

UUTUUSLEVYT - Pepe Ahlqvist: Dreaming Away

2026-07-29T14:31:28.920+03:00

Lämminhenkinen. Sellainen on Dreaming Away (2026), kun sen ilmaisee yhdellä sanalla ja jättää levyn erinomaisuutta kuvaavat, monia kertoja käytetyt adjektiivit väliin.

Kuulin Ahlqvistiä ensimmäisen kerran varmaankin 90-luvun alussa, kun H.A.R.P oli alkanut niittää suosiota. En innostunut. En, vaikka joku tuttu suositteli.

Ei ihan vielä tuossa kohtaa, mutta myöhemmin ysärillä keksin kutsua tietynlaista kotimaista heikkihelabluusiksi. Mielestäni suuntausta edustivat Kuustonen, Kaartamo, Silvennoinen ja Hela itse. Ahlqvistin niputin samaan kategoriaan. Kenenkään noista musa ei ollut satunnaisia kuulemisia enempää tuttua. Lokerointi tapahtui siis vajavaisin tiedoin, mielikuvapohjalta. Makuni oli kohdistunut muualle.

Vuonna 2026 en uskalla olla varma mainittujen herrojen tuonaikaisten tyylien yhteneväisyydestä. Tarkemmin olen tutustunut vain Pepen tekemisiin, ja niissäkin on vielä rutkasti penkomista.

Miehen ensimmäiset tulokkaat hyllyssäni olivat jonkin levykaupan reilun vuoden takaisen Bluelight-kampanjan innoittamana ostetut Harpin Step On The Gas - Live At Möysä (2019) sekä kera Jarkka Rissasen tehty Doggone Blues (1998). Nyt innostuin, ja aika tavalla innostuinkin.

CD:itä on sen jälkeen tullut hankittua niin, että käsillä oleva uutuus näyttäisi olevan jo kahdeksas otos Pepen laajaa tuotantoa hallussani. Anteeksi ei ole syytä pyydellä, mutta mielipide on "aavistuksen" muuttunut sitten 30 vuoden takaisen. Eikähän heikkihelabluusi mikään negatiivinen luonnehdinta ole, ainakaan tämän päivän meikäläisen näkökulmasta.

Dreaming Away on bändit huomioituina pitkän linjan tekijän luokkaa 30. albumi. Vierailuja toisten levytyksillä on lukemattomia. Puhuttaneen kolminumeroisesta luvusta.

Artistilla tuli hiljattain 70 vuotta lasiin. Aloin miettiä omaan harrastuspiiriini kuuluvia yhtä kokeneita suomalaisia solisteja, enkä äkisti hoksaa muita kuin Daven ja Nurmion. Nimet antavat perspektiiviä sille, mikä on Ahlqvistin matkan mitta maamme juurimusiikin historiassa.

Saman ikäluokan soittajia löytyy Apulaissheriffin levystöstä toki enemmänkin. Näihin lukeutuu mm. kiekolla koskettimet hanskaava Jukka Gustavson, maestroa muutaman kesän iäkkäämpi taiteilija. Hänen pelinsä soi komeasti kappaleessa Dreaming away, joka voisi tyyliltään olla vaikka Black Crowesia, eikä pelkästään urkusoundinsa vuoksi.

Bändisoinnin tukijalkoina albumilla toimivat Mikko Löytty (basso) ja Harri Ala-Kojola (rummut). He edustavat 60-luvulla syntynyttä pelimannisukupolvea. Näyttöä on molemmilla monista ympyröistä.

Niin ikään roppakaupalla näyttöä on yhdellä raidalla slide-kitaraa soittavalla, äänitykset ja miksauksen hoitaneella Tomi Leinolla. Tämäkin paketti nauhoitettiin hänen verstaallaan.

Tiina Leino ja Ile Lehtonen avustavat yhden biisin taustakuoron verran.

Levyn tärkeintä henkistä antia edustaa minulle se, että kitaraosuudet ovat Pepen soolona vetämän päätöslaulun akkaria vaille hänen poikiensa käsialaa. Voin täysin vilpittömästi todeta Joelin ja Janin suoriutuvan urakastaan vähintään kiitettävästi. Jos ette sanaani luota, kuunnelkaa vaikka My younger days. Kaikilla mittareilla mitattuna loistavaa, tyylipuhdasta bluesin vääntöä.

Samassa laulussa loistaa myös Sir Ahlqvist itse. Hänen huuliharppunsa toimii etenkin tässä kuin Kari Jalonen Kärpissä kaudella 1986-87. Ei ole eilisen teeren poikia. Ei kuulosta siltä kuin olisi repäisty studioon suoraan heinäpellolta.

Siinä paha missä mainitaan, älppärin kakkosena ja parhaimmistoon kuuluvana soi Hayfield blues. Biisissä on jotain joka (taas) tuo mieleeni CCR:n. Toisaalta se ja itse asiassa koko kattaus on tunnelmaltaan lähellä Tomi Leino Trion taannoista Got Them Blues -pitkäsoittoa, jolta siltäkin sain Creedence-fiiliksiä.

Toisena esimerkkinä soikoon se päätösraita. Don't leave me when I'm old on paljon nähneen artistin sielukkaalla äänellä laulama hieno ja liikuttava lopetus kakulle. Sen voi kuulla myös seuraavalle sukupolvelle esitettynä toivomuksena.

Levyn erinomaisuudesta vielä, että kyllä tälle saisi pistearvostelussa kaivaa numeron aivan asteikon yläpäästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Tomi Leino Trio: Got Them Blues
UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily
UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala

UUTUUSLEVYT - Nurmi & Niinivaara Konserni: Tää Ei Pääty Hyvin

2026-07-16T17:46:27.997+03:00

Mitä yhteistä on Nurmi & Niinivaara Konsernilla ja muinoin vaikuttaneella orkesterilla J.Karjalainen Ja Mustat Lasit? Ensin mainitun levyllä Tää Ei Pääty Hyvin (2026) tuli vastaan kaksikin yhdistävää tekijää.

Herrat Nurmi ja Niinivaara, Repa ja Mikki, ovat molemmat pitkään roots-kuvioissa vaikuttaneita tyyppejä. Melrose, Rebound, Rockin' Paradox, Texas Oil, Rock-A-Teds. Ellet ole kaikista kuullut, niin varmuudella ainakin osasta.

Melrosea vaille jokainen yllä listatuista ryhmistä on palanen Niinivaaran historiaa, osa nykyisyyttäkin. Eikä siinä edes ole koko totuus. Nurmen menneisyydestä löytyy kaksi ensiksi mainittua ja onpa hän levyttänyt ainakin yhden soolosinglen omalla nimellään.

Nokkelimmat asiasta ennalta tietämättömät pystyvät kerrotun perusteella laskemaan yhteen sen verran, että hoksaavat molempien niekkojen musisoineen Reboundissa. Tai ehkä pitäisi sanoa, että musisoivat. Kai sekin bändi jollain tasolla vielä hengittää.

Oli miten oli, Nurmi & Niinivaara Konserni on kaksikon duona toteuttama projekti. Keikkailua on harjoitettu kahden miehen yksikkönä ja käsittääkseni pääosin ellei kokonaan akustisin keinoin. Kitaraa ja bassoa enimmäkseen, sekä tietysti laulua.

Levyllä on sähkötkin päällä ja sillä vierailee melkeinpä pilvin pimein porukkaa Hanna Hushista Ria Korholaan (taustalaulut) ja Biitti Niemisestä Otto Haapaseen (rummut). Tuotanto- ja sovitushommia kaksikon kanssa hoidellut Bobby Nieminen pistää omankin lusikkansa soppaan (rummut, kitara). Vielä ovat mukana Köpi Kurikka (huuliharppu) ja Timo Alanen (sello).

Jäikö joku tai instrumenttinsa maininnatta? Kaksi jätin tarkoituksella tuosta ulos, koska he liittyvät jutun alun arvuutteluuni.

Meininki on albumilla jotensakin hilipatipippaata hyvässä mielessä. Vähän kuin Popeda jossain vaiheessa, mutta eri genreissä. Tyylillisesti liikutaan rokin (ilman ceetä), countryn ja rockabillyn rajaamassa kolmiossa. Palettia verhoaa monessa kohtaa tietty iskelmällisyys, jälleen hyvässä mielessä.

Moni-ilmeinen kokonaisuus on se mikä tätä kannattelee. Tai sanotaanko näin, että se nostaa kuuntelukokemuksen tasoa.

Kuten kuvasta näkyy, on hilipatipippaa läsnä myös yhtyeen graafisessa ilmeessä. Sama pätee promootioon. Jos ketä kiinnostaa "hiukan" perinteisestä poikkeava tapa pitää taiteilijoita esillä, suosittelen ottamaan bändin seurantaan somessa.

Esimerkkinä voisi mainita taannoisen FB-julkaisun, jossa harmiteltiin muistaakseni levyn kansien viivästymistä. Syyksi nostettiin samaan aikaan työstettävinä olleet Rolling Stones -uutuuden kuoret. Tiedä sitten kuinka paljon tarinassa oli totta, mutta viihdyttävä se nyt ainakin oli kaikille, jotka osaavat pitää nutturansa löysällä.

Niille, jotka muistavat millä lähdettiin liikkeelle, paljastan viimein yhteydet Jiihin & Laseihin. Antero Priha ja italia.

Mustien Lasien puhaltajaosastoon kuulunut Priha törryyttää kappaleeseen Pahan voima niin vakuuttavaa trumpettia, että se yhdessä karun sanoituksen ja römeän sovituksen kanssa kohottaa biisin kattauksen vahvimmaksi. Itselleni siitä tuli mieleen Neil Young ja Shock and awe albumilta Living With War (2005), ja se on paljon se.

Karjalainen tiedetään (tietäjät tietää) siitä, että hän lauloi debyytti-LP:llään myös italiaksi. Saman tekee NNK ensilevynsä nimiraidalla, kun siteerattavaksi pääsee muutamalta riviltään Domenico Modugnon Nel blu dipinto di blu, joka tunnetaan paremmin nimellä Volare.

Siitä päästään kyseisen nimiraidan tekstissä mainittuun Luca Cannavoon. Tämä vetää italiaksi koko paketin päättävän laulun Dimmi almeno si, la testa è tua.

Ai niin näyte. Huuliharppukostaja miellyttää minua 13 kappaleen valikoimasta juuri tällä hetkellä eniten. Eikä ole yhtään liian teatraalista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Melrose: Melrose
LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made
LEVYT - The Rolling Stones: The Rolling Stones, Now!

UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Live In London 1985

2026-07-06T21:35:23.030+03:00

Exceleitse suorittamani hyllyinventaarion mukaan huostassani on 15 yksittäisen CD:n tai CD-boksin mukana tullutta DVD:tä. Luku pitää sisällään lajinsa viimeisimmän tulokkaan, Fabulous Thunderbirdsin paketin Live In London 1985 (2026).

Osa noista ei sisällä varsinaista videomateriaalia. Lisäksi luvusta näköjään puuttuu ne pari omistamaani musiikki-DVD:tä, mutta siltikin se on pieni suhteutettuna mainitun Excel-taulukon rivimäärään, joka huitelee pitkästi kolmannella tuhannella. En siis ole musahommissa kuvallisen materiaalin kerääjä.

T-Birdsin uutuus pisti ajattelemaan, että kyseinen rajaus ei välttämättä ole millään tapaa järkevä. Live In London 1985 on nimittäin juuri videona aivan timanttista tavaraa. Siinä bändi esiintyy - yllätys, yllätys - Lontoossa vuonna -85, ehkä pitkän uransa piikkikohdassa.

Nelikko toimii lavalla ruutuna, tiiviissä 1-2-1-ryhmityksessä. Takalinjoja vahtii patteristonsa ja kakkosmikin kera Fran Christina. Keskikentän laidoilla veivaavat kielisoittajat Preston Hubbard ja Jimmie Vaughan. Edessä keskellä jyrää päämikrofonin ja huuliharppunsa kanssa Kim Wilson. Kova joukkue.

Christinalla on virvelikädessään bändin pirtaan sopiva, tukeva rock-isku, mutta komppiarsenaali ei jää siihen. Neliraajatyöskentely taipuu aika moneen ja taustalaulutkin hoituu.

Hubbard käyttää tarpeen mukaan joko pystybassoa tai sähköistä, kaulassa roikkuvaa. Tukkamalli suoraan kasarilta ja milloin ei huulien välissä käryä tupakka, jauhaa suu purkkaa. Pureeko Hubba Bubbaa vai Nicorettea, en käy arvaamaan.

Kärkimies Wilson pyörittää palettia johtajan elkein. Ulkonäöltään kuin Hill Street Bluesista, joko siviilipukuisen undercover-etsivän tai vaihtoehtoisesti lipevän sutenöörin roolissa. Pukeutuminen enempi Miami Vicea. Vetäytyy kitarasoolojen aikana taustalle antaakseen tilan sille, jolle se silloin kuuluu. Viileä kuin mikä.

Yhtä viileä on Vaughan hyökkäyssuuntaan katsoen oikealla. Introvertin oloinen pro, jonka katse on 95% ajasta naulittu Stratocasterin kaulalle. Seisoo aloillaan kääntyen biisien välissä kaapille vääntämään hanikoita oikeaan asentoon. Taisi tuo ketku sittenkin potkaista ilmaan yhden kappaleen viimeiselle nuotille. Ja ottipa tieten askeleen pari kohti maalia Full-time loverin pitkän soolon aikana.

Maailman parhaita kitaristeja, jos minulta kysytään.

Maalin osaa näyttelee Camden Palace Theatren katsomo ja siellä on, voi sanoa koko ajan verkot tötteröllä. Musiikillinen ilotulitus kestää keikan alusta loppuun.

Lavalla jokaisella on pieni tonttinsa joka tosiaan pidetään, rumpujen takana jo ihan olosuhteitten pakosta. Vain laulaja ja kitaristi liikkuvat, vaan ei paljon. Kun karisma puree ja pääasia on tikissä, vaikuttaa tällainen esiintyminen minuun sata kertaa tehokkaammin kuin laskelmoitu, tarkkaan koordinoitu show ja riikinkukon elkeet harjoiteltuine koreografioineen.

Kyseessä ei ole show-bändi vaan asiansa osaava musiikkiorkesteri. Työmiehet hommissa. Antaumuksellista instrumenttien käpistelyä, sisäistettyä soitantaa, tyylitajuista ja rytmisesti liikuttavaa toimintaa kaikilta osin. Aivan mahtavaa.

Jos FT olisi asfalttia tielle vetävä porukka, olisi tuloksena sileää baanaa, erityisen hyvä ja tasainen jälki. Pohjatyöt sitä luokkaa, ettei pinta ensimmäisten talvien jälkeen kärsisi routavaurioista.

Jos he pyörittäisivät ohjelmointifirmaa, syntyisi käyttäjäystävällistä ja suhteellisen bugitonta softaa. Toki sinne jotain aina jäisi, mutta ei mitään vakavaa. Tekoälyä ei käytettäisi.

Jos he olisivat jalkapallojoukkue, se olisi (olen muuten käyttänyt tätä vertausta aiemminkin, The Metersille) vuoden 2010 Espanja. Kontrolloitua, silti luovaa ja kaunista. Maailmanmestaritasoa.

Vaan kun he ovat muusikoita, oli tuloksena loistava konsertti, josta saamme viimein nauttia myös audiotallenteen muodossa, CD:nä tai LP:nä. Videona tapahtuma on ollut saatavilla jo parikymmentä vuotta. Ja pakko tunnustaa, minulle kuvallinen esitys nosti tämän arvoa entuudestaankin hyvästä vielä korkeammalle. Kuuntelin nimittäin CD:n muutamaan otteeseen ennen DVD:n katsomista.

14 kappaletta täyttä dynamiittiä. Parempi tämä kotona kuin vuoden 2006 yhtyeen Oulun Teatrialla näkemäni keikka, joka oli hyvä sekin.

P.S. DVD-ekstrojen kuvagalleriassa on todiste sille, että Jimmie soitti pätkän kitara niskan takana. Annamme tämän "elkeen" anteeksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Struck Down
LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter
LEVYT - Albert Collins: Ice Pickin'

UUTUUSLEVYT - Vanhaa Roinaa: Noitarumpu

2026-07-01T11:51:39.137+03:00

Onko teillä hetki aikaa keskustella mahdollisimman epähittiorientoituneen musiikin harrastajan kanssa hittibiiseistä? Entä jos mennään tämän harrastelijan mielestä eräälle aihepiirin vähiten houkuttelevista osastoista, kesähitteihin?

Tälle vuodelle on juurimusaympyröistä pukattu kaksikin lokeroon sopivaa siivua. Topi Suuronen & Rodeo julkaisi vastikään menevän kantrin Merisää, ja puffaa sinkkua ulkopuolella isojen markkinavoimien mahdollisena tarkoituksenaan tunkeutua kesähittien joukkoon. Ja totta vie ainesta siihen laariin löytyy.

Toinen esimerkki - ja nyt mennään päivän epistolaan - tulee konkariryhmältä Vanhaa Roinaa. Kesäyössä soi Dirlandaa asettuu Apulaissheriffin maailmassa mainiota Merisäätäkin lähemmäs makuhermon ydintä. Summer hit eller inte, aivan loistava ralli.

Ensimmäinen edellytys on suvinen aihe, mikä toteutuu paljastuen jo otsikkotasolla.

Kesähitin kertosäkeen tulee olla koukukas. Sen pitää olla riittävän kevyt sekä turhasta ryppyotsaisuudesta ja tiedostavuudesta vapaa.

kesäyössä soi Dirlandaa

kun me otettiin ja oteltiin

joku tanssi just Irman kaa

kun tuli virkavalta

se sano että malta

ja me toteltiin

Dirlandaa jo pelkästään sanana kuin myös Kai Hyttisen muinaisesta hitistä muistuttaen on koukku numero 1, Irman kanssa tanssahtelu numero 2. Riimipari virkavalta-malta napsahtaa tarkasti maaliin ja kaiken kruunaa viimeinen rivi, mikä kertoo entisajan nuorisolle kenties nykyistä tyypillisemmästä suhtautumista tiettyihin auktoriteetteihin. Eli pieni sanomallisuuskin on mukana, mutta sivulauseen sivulauseessa, eikä välttämättä jokaisen tulkitsijan mielestä sielläkään.

Kertsin aikana käytetään erästä rockin ei-niin-salaista asetta, joka riittävän harvakseltaan annosteltuna tuo positiivista virettä melkein biisiin kuin biisiin. Lehmänkello. Tuo yksinkertaisista yksinkertaisin ja silti lähes aina toimiva jippo.

Teksti sisältää jo mutustellun lisäksi enemmänkin kuvia entisestä. Itse asiassa laulu on tapahtumien kuvaus vanhoilta ajoilta. Yksi kesähitin rakennuspalikoista onkin juuri nostalgia, joka toisaalta asettaa tähtäimen vain osaan potentiaalista yleisöä. Tässä tapauksessa mojovimman osuman saavat 60-luvulla syntyneet (joihin kuulun) plus miinus vuosikymmen.

Vaikka sanoitus onkin suvi-iskusävelmän menestyksen kannalta varsin tärkeä komponentti, hurahdin minä tähän enemmän musiikin viettelemänä. On taas yhtyeeltä kertakaikkisen rollaavaa soitinten käsittelyä.

Hittejä tieten kuunnellaan ihan simona, monesti päivässä. Minulla moinen ei toimi. Olen kuullut tämän kuukauden aikana jotain 5-10 kertaa, mikä hipoo jo ylärajoja mitä normaaliin käyttäytymiseeni ja sietokykyyni tulee. Näillä kokemuksilla kappale ansaitsee pojoja 10/10.

Ja sitten pääasiaan eli albumiin. Noitarumpu (2026) on orkesterin kolmas.

Hieman blues- ja siellä täällä hard-henkisen kitararokin vääntö käy viiden hengen partiolta tällä kertaa paremmin kuin koskaan. Kun taso on aina ollut kova, tietää se sitä, jotta nyt ollaan melko lähellä ydintä. Näin tätä mielestäni pitää tehdä.

No ei tietenkään pidä, mutta meikä tykkää.

Mainitaan taas se kasarin Kolmas Nainen, kun ajatusten valumista siihen suuntaan ei nytkään voi välttää. Niin ikään 70-lukuinen hevi ja miksei myös southern rock käväisevät mielessä. Ensikuuntelulla juolahti jossain kohtaa nuppiin jopa Kaasua-ajan Popeda, mutta siitä langasta en enää saa kiinni yrittämälläkään.

Laulajakitaristibanjistikoskettimistikilkuttimisti Matti Tuonosen teksteissä mennyt aika on esillä enemmänkin kuin yllä käsitellyssä. On aika mennyt mun ohi tarjoaa eniten tarttumapintaa eilistä kaiholla ajatteleville. Kuten:

ennen oli yksi presidentti

ja kanavia kaks

anarkisti Linkolan Pentti

hoiti luonnon puhtaammaks

emme tienneet mistään yhtään mitään

oltiin onnellisii vaan

oltiin osa länttä kumarrettiin itään

kohta ??? saatellaan

Pahoittelen, että en saa selvää tuosta yhdestä kohtaa.

Nykyaika on monessa mennyt minunkin ohi, mikä edesauttaa sanoitusten omakohtaiseksi mieltämistä. Kun nykyään rohkaistaan olemaan ylpeitä vähän joka asiasta, niin vissiin pitäisi sitten tästäkin, jos ei aivan entiseen takertumisesta, niin tietynlaisesta kaipuusta kuitenkin. En ala siihen. Totean, että näin asiat ovat ja se on ihan ok.

Suomessa lienee sen seitsemänsataa harrastebändiä. Vanhaa Roinaa kuuluu niihin. Niinpä levyäkään ei kovin laajalti tuputeta ostettavaksi. Kuulema se on ollut myynnissä vain joissain kotiseutunsa kaupoissa. Ähtärissä, oletan.

Samasta syystä jäänee kesähitteyskin saavuttamatta. En kuuna päivänä osaisi kuvitella näitten pistävän isoa pyörää pyörimään alistaakseen aikaansaannoksiaan karunkovan markkinakoneiston rattaitten möyhennettäväksi. Itse kyllä uskoisin onnistumiseen mikäli niin kävisi. Kunnon paukutuksella puolen kansan kuulokkeissa soisi Kesäyössä soi Dirlandaa, kuin myös Merisää.

Erinomainen levy siis kyseessä, mutta ei niin paljon hyvää, etteikö jotain huonoakin. Oheisen kuvan (klikkaa) mukaisen kokoonpanon taival katkesi ennen aikojaan ymmärtääkseni aika pian julkaisun jälkeen. Kvintetti kuihtui kvartetiksi.

Esa "Ekkuli" Haapajoki, k.2026. Osanottoni.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Vanhaa Roinaa: Miten Syvälle Uskallat Sukeltaa
UUTUUSLEVYT - Lena & The Slide Brothers: Lighthouse Blues
UUTUUSLEVYT - Sidi & The Crayons: The Slng Was Gone Forever?

YLEISTÄ - Roll FM, touko-kesäkuu 2026

2026-06-27T14:06:01.974+03:00

Tätä julkaistaessa Rollikausi on vielä kesken muutaman päivän ajan. Apulaissheriffin osalta kausi on kuitenkin jo paketissa. Paketissa, jossa on kahdeksan nippua ja niissä toistakymmentä siivua tiukkaa musaa per nippu.

Biisilistat alla. Joku jakso on kuunneltavissa Mixcloud-palvelussa.

6.5.2026, Tulta ja pauketta

The Sweet: The ballroom blitz
AC/DC: Fire your guns
Kingston Wall: Fire
Robert Gordon w/ Link Wray: Fire
Ohio Players: Fire
Lew Lewis & His All Star Trio: Yes indeed
Irwin Goodman: Poing poing poing
Clifters: Bang bang
Marko Haavisto & Poutahaukat: Pam pam pam
Carola: Padam, padam
Gene Vincent: Well I knocked bim bam
Don And Dewey: Bim bam
John Lee Hooker: Boom boom
Tuomari Nurmio & Korkein Oikeus: Bum! Bum! Bum!
Slim Butler: Stand back
Lew Lewis & His All Star Trio: This is how I feel

13.5.2026, Pelle, Pekka & Pepe

Pelle Miljoona & N.U.S.: Laulu Koskisen Masasta
Pelle Miljoona & 1980: Intiaanikesä
Pelle Miljoona Oy: Älä äiti itke
J. Karjalainen Yhtyeineen: Avaruuden ikkuna
Funky Kingston feat. Pelle Miljoona: Neljä vuodenaikaa, neljä sydäntä
Pelle Miljoona Oy: Anna soihtusi palaa
Freud Marx Engels & Jung: Teksasiin
Freud Marx Engels & Jung: A-V-I-O-E-R-O
M Ja Rytmijäte: Rotestilaulu
Dortmunder Vierailijoinaan Pekka Myllykoski Ja Markojuhani Rautavaara: Hold your horses
Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Humiseva harju
Chicago Overcoat: Mean old rider
Pepe Ahlqvist H.A.R.P: Rhythm guitar
Pepe Ahlqvist & Jarkka Rissanen: When Booba play the blues
Pepe Ahlqvist & UMO Jazz Orchestra: Don't stare at me
Backsliders: Movin' on

20.5.2026, Kulumattomat klassikot

T-Bone Walker: Call it stormy Monday but Tuesday is just as bad
Arthur "Big Boy" Crudup: My baby left me
Muddy Waters: I'm ready
Chuck Berry: Rock & roll music
Eddie Cochran: C'mon everybody
Slim Harpo: Rainin' in my heart
Sam Cooke: Twistin' the night away
The Kinks: You really got me
The Animals: We gotta get out of this place
James Carr: The dark end of the street
Aretha Franklin: Chain of fools
Clarence Carter: Patches
J.J. Cale: After midnight
Ann Peebles: I can't stand the rain
Lynyrd Skynyrd: Sweet home Alabama
Thin Lizzy: Jailbreak
Status Quo: Rockin' all over the world

27.5.2026, Suomi soi

Wentus Blues Band: When a man loves a woman (live)
Ninni Poijärvi: I'll be your baby tonight
Janne Kaunisto: Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen
Hearthill: Blue fool
The Dangermen: Culmination point
Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Mexican girl
Sameli Rajala & The Backstrokes: Okie dokie stomp
Bluestone: I'm on my way to Atlanta
Micke Bjorklof & Blue Strip: Dontcha know
Million Dollar Tones: A lover's prayer
Dr. Helander & Third Ward: Morgantown
Bizzarro & Jukka Nissinen: Jätkien kesken
Rebound: Ota riski!
The Sideburns: I hate the disco
Tres Pistoleros E Doña Kay: Simple life
Creek Road Eleven: Changes

Jakso kuunneltavissa Mixcloudissa.

3.6.2026, Let's roll for those about to rock around the clock with rhythm and blues at sunrise

Peer Günt: I don't wanna be rock'n'roll star
38 Special: Turn it on
Atlanta Rhythm Section: Jukin
J.Geils Band: Floyd's hotel
Ramones: I don't wanna be learned - I don't wanna be tamed (demo)
Roomful Of Blues: Long distance operator
Dinah Washington: Such a night
The Adventurers: Wallflower
The Jewels: Goin' goin' gone
Big Boy Myles And The Shaw-Wees: Hickory dickory dock
Harry Lee: Everytime I see you
Del Reeves: Baby, I love you
Kari Peitsamo & Aku Ankkuli: Mulla kulkee ehkä hiukka
Honey B. & T-Bones: Rocket to the moon
Hearthill: Graveyard party blues
Juice Leskinen Grand Slam: Korjaa blues
Juice Leskinen & Coitus Int: Napoleonin mopo
Kauko Röyhkä & Narttu: Mainostaulujen taakse

10.6.2026, Naisten vuoro

Emilia Sisco & Helge Tallqvist Band: I don't wanna fuss
Etta James & Sugar Pie DeSanto: Do I make myself clear
Marcia Ball: Soulful dress
Lou Ann Barton: You can have my husband
Marjo Leinonen: Kaikessa soi blues
Hävykkäät: Jestappa jee
Linda Hayes With Earl Warren Orchestra: You ain't movin' me
Peggy Upton: Sweet sugar bugger
Brenda Lee: Baby face
Dinah Washington With Hal Mooney & His Orchestra: Ring-a my phone
Ruth Brown: Go on fool
Hävykkäät: Masokismin tango
Janis Joplin: Try (just a little bit harder)
Rossington Collins Band: Prime time
Samantha Fish: Better be lonely
Amy Winehouse: Back to black

Tämäkin kuunneltavissa Mixcloudissa.

17.6.2026, Ismo, Jussi & Jussi

Bottlenecks: You gonna miss me
Marko Haavisto & The Hanks: Kukaan ei kaipaile mua
Ismo Haavisto Band: Please, don't ever leave
Ismo Haavisto With Lahti Big Band: Kairo
Ismo Haavisto: Make my day
Hauki Blues Revue: Lookin' back
Hearthill: Yellow trees
Hearthill: Gas station
Honey B & The T-Bones: Skull flag
J.Hearthill Trinity: Bury down the memory
J.Hearthill Trinity: The train of desire
One O'Clock Humph: You got the power
Groovy Eyes: Lowdown rumble
Jo' Buddy & Down Home King III: Do my number
Jo' Buddy's Trio Riot: Better be very careful
Hauki Blues Revue: Every night about this time
Jo' Buddy's One Man Stomptet: Please don't mess with mine

24.6.2026, Kerran viel'

George Thorogood & The Destroyers: Oklahoma sweetheart
John Fogerty: I saw it on T.V.
Prince & The New Power Generation: Money don't matter 2 night
Mari Rantasila: Katso ympärilles
Vanhaa Roinaa: Kesäyössä soi dirlandaa
Gary Hiland Trio: Easy and free
Lena & The Slide Brothers: One blues away from home
Timo Haikarainen Blues Band: I gave you all mine
Sidi & The Crayons: Reconcile
Vilho "Little-Beat" Vainio: Let there be drums
Bill Haley And His Comets: Goofin' around
Jussi Syren And The Groundbreakers: Strokin' down
Laika & The Cosmonauts: Punainen planeetta
Ville Valo: Valo yössä
Nylon Beat & YUP: Huda huda!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

YLEISTÄ - Roll FM, Tammi-helmikuu 2026
YLEISTÄ - 6½ (välttävä)

UUTUUSLEVYT - Lena & The Slide Brothers: Lighthouse Blues

2026-06-18T19:20:40.988+03:00

Lena & The Slide Brothersin Lighthouse Blues (2026) näyttää olevan kahdeksas tänä vuonna ilmestynyt suomalainen roots-levy, josta olen juttua naputellut. Se on tämänvuotisista kahdeksas blogiin päässyt suomalainen levy ylipäätään ja yhdeksäs, kun ulkomaatkin huomioidaan. Jokunen lisää on vielä jonossa ja kuunneltuna.

Yllä kuvatun otannan puitteissa nostan lätyn vuoden toistaiseksi korkeimmaksi kohokohdaksi. Ja niitä kohokohtia, odotettuja ja yllättäviä, on riittämiin. Taso on ollut taas kovaa, minun makuuni.

Edellinen Apulaissheriffin toimistolla yhtä lujasti positiivisia tunteita herättänyt albumi on parin vuoden takainen Blues Bizarren debyytti. Vaikka nämä kaksi eivät ole likikään samasta puusta veistettyjä, koen niitten välillä tiettyä yhtäläisyyttä. Molemmat sukkuloivat monipuolisesti bluesin sukuisissa maastoissa. Ja mikä tärkeintä, molemmat iskivät maaliin heti ensi pyöräytyksellä ja näköjään tekevät sen joka kerta, kun CD soittimeen päätyy.

Kovin usein käy niin, että alkuinnostus johonkin laantuu. Yhtä tavallista, ellei tavallisempaa on, että innostus kasvaa alun jälkeen. Lighthouse Blues on toistaiseksi tuntunut joka kerta erinomaiselta. Myönnän aikaa kuluneen vielä niukasti lopullista "tuomiota" antaakseni. Toisaalta tunnen itseäni sen verran, että tohdin luvata kiekon kuuluvan vuoden parhaisiin, kunhan sen loppuun päästään.

Tykitys alkaa heti ensimmäisestä raidasta. In a black Cadillac on uusi versio jo loistavalle albumille Shine Your Light (2013) sisällytetystä biisistä Black Cadillac. Minusta bändi oli aika lailla valmis jo tuolloin, samoin tämä kappale. Ei se silti pahaa tee julkaista sitä toistamiseen. Rouheaa menoa.

Selkeän blues-pohjaista tosiaan on tällä kertaa. Debyytti Turn It On (2010) ei ollut sitä niin selvästi. Sillä on enemmän kaikuja americana-perheen muista genreistä. Apulaissheriffiläisittäin ajatellen muutos on ollut oikea. Nykytyyli toimii paremmin.

Orkesteri on aina ollut laulavan basistin Lena Lindroosin ja kitaristi Matti Kettusen ympärille rakennettu. Ydinkaksikko vasta lähes kokonaan laulujen kirjoittamisesta. Tekstit ovat kaikki heidän käsialaansa.

Toisena kitaristina Slide Brothersissa vaikuttaa tätä nykyä Kristian Walhström, jolla on täytettävänään aiemmin kepittäneitten Ville Leppäsen ja Ykä Putkisen saappat. Nykyinen rumpali Raine Kokkinen taas seuraa toimessaan Juha Litmasta. Vaikka molempien tulokkaiden edeltäjät ovatkin nimekkyysasteikolla ylempänä, on ryhmän aikaansaama jälki nykykoostumuksessa aivan mahtavaa.

Materiaalin äänitti yhtä kappaletta ja muutamia lisäjuttuja vaille Leevi Leppänen. Tuottajaksi on merkitty Kettunen.

Sen verran pitää vielä sanoa, että bändillä on moneen muuhun nähden eräs ihan ylivoimainen valtti. On nimittäin käynyt niin, että Lena Lindroos on kohonnut suosikkilaulajakseni. Kun ääni on kunnossa ja sitä osaa käyttää, ei tarvi sortua maneereihin. Ei tarvi värittää suoritustaan millään ylimääräisellä kikkailulla. Antaa vaan mennä ja priimaa syntyy.

Valttikortti nousee arvoon arvaamattomaan hidasosastolle tultaessa. En vähässä kummassa muista, koska olisin viimeksi kuullut yhtä hienon balladin kuin mitä on Sweet little angel.

Lindroosilla on riittänyt jonkin verran tekemistä myös toisten äänitteillä. Etenkin Micke Björklöf & Blue Stripin levyillä häntä on kuultu paljon. Björklöf onkin nyt saanut tehdä vastavierailun. Hän laulaa duettoa Lenan kanssa raidalla Nothing but right sekä soittaa huuliharppua Wolvesilla.

Kun olin aloittanut tutustumisen The Allman Brothers Bandiin (tapahtui kunnolla vasta muutama vuosi takaperin), muistan leikillisesti kutsuneeni yhtyeen tyyliä musiikkimusiikiksi. Lighthouse Bluesin tapauksessa tuli nyt sama mieleen.

Se nyt vaan on jotain mitä on hankala sanoiksi pukea.

Tälle tässä kohtaa aikaa 9/10. Helposti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Blues Bizarre: Blues Bizarre
UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Outtakes
UUTUUSLEVYT - Tres Pistoleros E Doña Kay: On Another Level

UUTUUSLEVYT - Sidi & The Crayons: The Song Was Gone Forever?

2026-06-14T20:38:48.546+03:00

Taitaa mennä niin, että positiivinen yllätys tuntuu useimmissa asioissa paremmalta kuin sama tulos odotetusti. Musiikissa nyt ainakin, ja siitä on kyse tämänkinkertaisen jutun aiheen kanssa.

Sidi & The Crayons heitti ennen albuminsa ilmestymistä pihalle kolme sinkkua digitaalisessa maailmassa. Kuuntelin niistä muistaakseni kaksi, kolmannesta en ole varma. Yhteen tutustuin hieman enemmän: Rising from the dark hole ansaitsi mielestäni 6/10 yksittäisenä kappaleena. Niukin naukin keskitason ylle, hyvän puolelle.

Näistä lähtökohdista pistin CD:n soittimeen ajatuksella, jotta sieltä tulee ihan kivaa musaa, joka ei jätä isompaa jälkeä tai hetkauta kummemmin mihinkään suuntaan. Sitten pääsin yllätyssektorille. Taisin olla auton ratissa, kun tämä tapahtui. Siellä tai kotona, kokonaisuushan osoittautui osiaan tai vähintäänkin ennestään tuttuja osiaan paremmaksi.

The Song Was Gone Forever? (2026) sisältää laveasti ajatellen countrya ja on minusta kelpo rieska. Luokkaa 8/10.

Voi tietenkin miettiä, olivatko ennakkoon maailmalle tuupatut näytteet makuuni kiekon keskimääräistä tasoa vaatimattomampaa tavaraa. Tällä hetkellä sanoisin, että ilmeisesti olivat. Puhuttelevimpia numeroita ovat juuri nyt Reconcile, Old man blues sekä One more try.

Toisaalta olen tätä nykyä aika korostetusti albumi-ihmisiä. Yksittäisen biisin kuuntelussa on jotain väkinäisen oloista. Levyn yksittäinenkin vielä menee osana kokoelmaa tai radio-ohjelmaa. Mutta päälajini on varauksetta albumi.

Laulujen lyriikat ovat lähtöisin Ville Haatasen (ei bändissä) ja huuliharpisti-perkussionisti Veijo Airaksisen käsistä, yhdessä ja erikseen. Ajatuksia niistä on herättänyt eniten herrojen yhteistyönään kirjoittama Whom do you think he really cares for? Vaikea keksiä, kuka muu kuin eräs nimeltä mainitsematon Amerikan Yhdysvaltojen presidentti olisi sanoituksen innoittajana.

Sävellysosasto jakautuu Airaksisen ja kitaristi Marko Ahon kesken. Jari Kivelä (ei myöskään bändissä) on Airaksisen kanssa yhden kappaleen takana.

Jo mainitun kahden lisäksi Crayoneihin kuuluvat rumpali Ari Jaakkola, basisti Pertti Jaakkola ja kosketinsoitintaiteilija Mikko Nislin.

Sidi taas on Mäki-Laurila, joillekin tuttu jo 80-luvun alusta Sidi Ja Herv... siis Hermottomista. Olin melkein satavarma, että se oli Hervottomat, vaan eipä ollut. Laulusolistin taustalta löytyy myös Kairo keskikasarilta. Tunnustan, etten tunne enkä tuntenut kumpaakaan yhtyettä nimeään enempää.

Taustakuoroissa kuullaan yhdestä neljään laulajaa per kappale, yhteensä viittä. Nimeltä mainiten nostan Ila Louerannan, koska kyseessä on entinen Slamisti ja Grand Slamisti ja koska hän on samassa tehtävässä myös jokin aika sitten puntaroimallani Huojuvan Ladon LP:llä. A-P Rakkolainen banjoaa Old man bluesilla.

Tosiaan, countrya nämä enimmäkseen veivaavat, muitakaan americanan tyylisuuntia unohtamatta. Ahon kitara soi taas paikoin ylöjärvisittäin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Somewhere Along The Way
UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Valveunivaeltaja
LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

UUTUUSLEVYT - Gary Hiland Trio: Catch Me

2026-06-07T10:51:17.930+03:00

Äänilevy koteloineen voi olla ilo silmälle. Eikä tarvi olla isossa koossa, CD:kin riittää.

Jutun aiheen kuoret nähtyäni juolahti aika äkisti mieleen, että onkohan graafinen ilme jälleen kerran Mika Liikarin tuotantoa. Hänhän on suunnitellut kymmeniä kansia kotimaiseen roots-genreen.

Tämänkertainen kansitaiteilija on kuitenkin Kari Kunnas, jonka jäljilltä niin ikään löytyy enemmänkin vastaavia töitä. Discogsin kertoman mukaan tusinan verran, mutta tuossa ei varmasti ole kaikki. Esimerkiksi tämä Gary Hiland Trion Catch Me (2026) puuttuu vielä toistaiseksi tietokannasta.

EDIT 25.10.2026: Ei puutu enää.

Kuvan ja kannen yleisen ulkoasun perusteella on bändiä tuntemattomankin kovin vaikea arvata pahasti metsään millaisissa musiikillisissa ympyröissä liikutaan. Levy sisältää modernein höystein kuorrutettua perinteistä rockabillyä, rock and rollia. Vaikka hieman vierastankin termiä neobilly, uskoisin sitä voitavan Gary Hiland Triosta käyttää melko vähin hutiosumariskein.

Ja sitä trio toden totta takoo viimeisen päälle nautittavasti. Hyvällä syyllä voi sanoa Tommy Dahlströmin rummuin, Janne Anttosen bassolla ja Gary Hilandin kitarallaan soittavan aika ison joukon lajitovereitaan suohon. Tanakkaa, mutta ilmavaa toimintaa tarjoaa mm. Catch me.

Toistan bändin kohdalla saman, mitä kirjoitin ihan vastikään Timo Haikarainen Blues Bandin tapauksessa. Hiland nimittäin asettuu jatkoksi jonoon, jossa seisoo kohtalaisen iso joukko suomalaisia juurimusasolisteja, joitten lauluääneen minulla on ottanut hieman aikaa tottua. Sisäänajon jälkeen menee läpi.

Kitaristilaulajan ja yhtyeen nimi muuten todisti minulle ties monennenko kerran sen, miten ensivaikutelma usein johtaa harhaan. Luulen lukeneeni nimen alkuun kahdella ällällä, mikä johti siihen, että ajattelin puheasun olevan [hilland].

Vasta saatuani tietää, että kaverin oikea nimi on juurikin alussa mainittu Kari Kunnas, tajusin taiteilijanimen olevankin Hiland. Siis vähän kuin highland, ja se siis lausuttaneen [hailänd]. Kunnashan tarkoittaa mm. maankohoumaa, kumpua.

Lue kerran väärin ja luet aina väärin, kunnes satut lukemaan oikein.

Musiikista vielä. Balladi Shame ja instrumentaali Dirty stroll ovat osoituksia siitä, että ryhmän tyylikirjoa ei ole puristettu liian ahtaisiin raameihin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Good Stuff: The New Era
UUTUUSLEVYT - Lew Lewis & His All Star Trio: It's All Changed
UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction

UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction

2026-06-02T18:31:04.091+03:00

Timo Haikarainen Blues Bandin esikoislätyn kannen ja CD:n kuvituksen perusteella voi arvailla, että nyt liikutaan kitarasankaroinnin liepeillä. Meikäläisen musamakuperspektiivistä katsellen sellainen on riskaabelia hommaa. Todettakoon kuitenkin samoin tein, että riski ei realisoidu.

Future Prediction (2026) on toki pitkälti kitaralevy, mutta Haikarainen ei ole viritellyt sille karikoita, joihin Apulaissheriffin paatti tapaa pirstoutua.

Albumi alkaa viimosen päälle perusmallin jynkkäpluusina. Se on luonteeltaan musiikkia, joka voi olla mitä vain aivan parhaan ja heikon välillä. Kappaleen Has been riffissä on jotain omaperäistä, joka vie sen lähemmäs skaalan hyvää päätyä.

Itse asiassa avausnumero kuvaa koko levyä siinä mielessä, että mukana on tuttua ja turvallista, mutta maustettuna jollain mihin harvemmin törmää. Future Predictionin voisi vanhaa englanninkielistä häälorua mukaillen luonnehtia sisältävän old, new, borrowed and blues. Sama pätee ajatuksissani kyllä moneen muuhunkin, mutta etenkin tähän se pätee korostetusti.

Bändi kumartaa tai vähintäänkin nykäisee nopeasti niskalla 60-luvun lopun blues rockin suuntaan. Triomuotoinen soitanta on yksi elementti tätä. Cream pujahti mieleeni jo ensikuuntelussa kakkosraidalla Let your true self out.

Eritoten edellä mainitussa kappaleessa Haikarainen on kuin punk-laulaja blues-bändissä. Hänellä on siis omanlaisensa ääni. Tuttua juttua kotimaista juurimusaa seuranneelle. Meillä on liuta solisteja, joitten ulosannin allekirjoittanut on alkuun kokenut - hmmm - erikoiseksi, mutta joita olen tottumisen jälkeen pitänyt osin juuri persoonallisuuttaan kovina.

I live my life in the blue muistuttaa toisesta kotimaisesta saman suunnan yhtyeestä. Niin ikään kolmimiehinen Lazy Moose levytti 12 vuotta sitten yhden albumin.

Whitch ja Something for nothing vihjaisevat tai jopa todistavat Haikaraisen kuunnelleen Hendrixinsä. Varsinkin jälkimmäisen efektisoolo on tyyliltään silkkaa Jimiä.

Whitch hämmentää kirjoitusasullaan. Mietin onko kyseessä kirjovirhe vai kenties tarkoituksellinen sanaleikki. Kun sanaa huvikseni googlasin, löytyi japanilainen kauhukomedia, joka on nimetty samaan tapaan. Mitä lie nimen takana?

Orkesteri on tosiaan trio. Basson kieliä vääntää Markku Vainio-Pekka ja rumpuja takoo Iikka Korhonen. Herrat taitavat hommansa ja saavat enemmän tilaa biisissä Dopamine addict. Joitain keikkavideopätkiä katselleena en välty ajatukselta, että laulu voisi tekstiltään olla kitaristilaulajalle hyvinkin omakohtainen.

Monenlaista musiikkia mahtuu kolmeen varttiin, kun on halua ja kykyä monenlaista tuottaa. Alun kakkosnelosrunttauksen lisäksi löytyy hidasta bluesia, henkkamaisen (kyllä) psykedeelistä blues rockia, miltei viihteellistä lattariin vivahtavaa kamaa (Our love is here to stay) ynnä muuta.

Eräs suosikeistani on sijoitettu kattauksen hännille. I gave you all mine edustaa sellaista koreilematonta tyyliä, joka oivasti soitettuna osuu täällä useimmiten maalin keskustaan. Keskitempoista ja svengaavaa. Tasaveroisten tyyppien tiimityöskentelyä.

Timo Haikarainen Blues Band on erittäin tervetullut lisä suomalaiseen roots-maisemaan. Eikä ole kitarasankarointia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence
KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born
LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley

UUTUUSLEVYT - Vilho "Little-Beat" Vainio: Lost In... Drums!

2026-05-21T12:18:17.269+03:00

Puntaroin taannoin Hauki Blues Revuen albumia esimerkkinä kitaristin soololevystä. Entä millainen on rumpalin soolo? Mietin, etten ole aiemmin moista omistanutkaan, mutta olihan kasettilaatikossani kasarilla joku Phil Collins. Vaan jos ei ajatella laulavia rumpaleita?

Tässä meillä on yksi esimerkki. Vilho "Little-Beat" Vainio on kait tätä nykyä jo 15 täyttänyt lahjakkuus. Viime elokuussa hän oli 14-vuotias, ja silloin äänitettiin neljän rallin EP Lost In... Drums! (2026).

Bändinä studioilla toimi Vilhon lisäksi Rami Korhonen kitarassa ja 6-kielisessä bassossa, Matti Saloranta bassossa ja Juha Litmanen rummuissa (!) ja perkussiossa. Masa Saloranta Roots Trio.

Tuo huutomerkki yllä. Rumpalin levyllä takoo siis toinenkin kannuttaja. Häh? No joo, onhan näitä ollut. The Allman Brothers Band ja Earth,Wind & Fire muitten muassa. Myös vetävimpien mahdollisten biittien päälle funkiaan rakentanut James Brown käytti paljon kahta kapulataituria.

Tunnustan ajatusmaailmani kehittyneen, ellei peräti vääristyneen sellaiseksi, että laulajan mukaan mennään. Soittajien sooloissa soittaja usein myös laulaa, mutta ei aina. Soittaja kuitenkin on yleensä vähintäänkin säveltänyt soolotyönsä materiaalin, mutta ei sitäkään joka kerta. Ajatteluni voi tulkita vääristymäksi siksikin, kun minun on ollut jotenkin helpompi ymmärtää kitaristin tai vaikkapa kosketinsoittajan sooloa kuin rumpalin.

Siinä mielessä tämä EP on hyvä kouluttaja. Kaikki on sallittua ja mahdollista. Miksei olisi?

Musiikkihan lätyllä on varsin oivallista instrumentaalikauraa. Oikein hyvää.

Perdidon ensilevyttäjänä loisti Duke Ellington orkestereineen jo 40-luvulla. Sittemmin kappaleesta on tehty ziljardi versiota, aina jazz-standardiuteen asti. Vilhon levyllä mukana ovat perusryhmän jatkona saksofonisti Juho Hurskainen ja Hammond-urkuri Antti Ikola. Rumpusoolokin kuullaan.

Sandy Nelsonin Let there be drums jytisee biisinelikosta parhaimmin. Eritoten se sopii juuri nahkoja ja peltejä puukepeillä käsittelevälle muusikolle. Vainio hoitaa homman kotiin ilman, että jäisi epäilystä hoituuko vai ei.

Duane Eddy And The Rebelsin Because they're young perustuu pitkälti Ikolan urkujen ja Korhosen kitaran antiin. Little-Beat on tällä numerolla enemmän kompparin asemassa. Eikä tämä ollut moite.

Yllättävin valinta on päätöskappale, jolla Vainio on vieläkin selkeämmin taustalla (tämä ei edelleenkään ole moite). Chuck Berryn Guitar boogie on kitaravetoinen esitys, jolla vierailevat kuuden kielen taitajista Juho Rislakki, Ykä Putkinen, Arttur Teränen ja Tuomas Metsberg. AT:n tunnistettava sorminäppäröinti piristää, kuten hänen omassa tuotannossaankin.

Olen melko varma, että Vainiosta tullaan kuulemaan vielä. Ja paljon.

P.S. Youtubesta löytyy muutamia maukkaita livevideoita, jotka osaltaan todistavat Little-Beatin suoriutuvan tehtävästään myös ns. tositoimissa. Tässä syksyllä 2024.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Vesa Snygg Sekä Satelliitti-yhtye: Kuu On Yllä Lammen
UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back
LEVYT - Earth, Wind & Fire: I Am

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Valveunivaeltaja

2026-05-15T09:57:13.580+03:00

Semmoista se on, kun kokee jonkinasteista viehätystä kielen vivahteita kohtaan ja tulee levy, jonka nimi on kolmiosainen yhdyssana. Välittömästi pätkähti mieleen Kookospähkinäkitara, hieman autettuna Välikausitakki ja Hopeahääpäivä. Vielä tupsautti alitajunta pintaan Silmiklasikyyn, joka toki on vain biisin nimi.

Pekka Tiilikainen & Beatmakersin alati jatkuvan julkaisutulvan uusin ilmentymä, albumi Valveunivaeltaja (2026) sai nimellään aivot raksuttamaan. Mikäs se on?

Rivit antavat osviittaa, esimerkiksi nimilaulun toinen säkeistö:

vain valveunivaeltaja näkee

kuinka vuorokausi vaihtaa värejään

revontulet lailla jumalten

luovat sävykartan ikuisen

ja soittajat

ovat maantien matkassa

Aina voi tulkita kukin tavallaan, mutta onhan tässä vahva viite keikkamuusikon elämän tylsimpään (?) ja väsyttävimpään (?) puoleen, matkustamiseen. Toisaalta, voihan sanoista vetää sellaisenkin johtopäätöksen, että kyseisessä, pakollisessa kuviossa on kaikessa toistuvuudessaan jotain hienoakin.

Eki Sutelan kitara ja vierailevan Tema Lampisen tuuba muodostavat biisiin jännän kontrastin. Tiilikainen laulaa tekstinsä - aivan! - uneliaan oloisesti, mikä yhdessä bändin komppauksen kanssa tukee sanomaa oivasti. Räiskyvä kitara muistuttaa kuulijalle, ettei kaikki välttämättä aina ole niin kuin pinnalta näyttää. Onnistunut sovitus.

Kiekolta on saatu tipoittain esimakua jo yli vuoden ajan.

Kantria ja beat-iskuista poppisrokkia tarjoillut single Linnunradan laitamilla / Kuuden kerroksen majatalo ilmestyi CD:nä jo alkuvuodesta -25. Sweet Jeenan duettolaulaen avustama Beatmakers-countrybilly Maksat kun jaksat saatiin kuultavaksi saman vuoden syksyllä digimaailmassa.

Tammikuussa -26 tuli julki niin ikään suoratoistoitse suomennos Fat Boyn kappaleesta What would Elvis do? nimellä Klabbinen. Suomen Elvikseksi kääntyi siis Kari Tapio. Kulkeva rock and roll kuuluu Valveunivaeltajan parhaimmistoon.

Nyt huomaan, että myös balladi Unelmien yö on ollut tyrkyllä etukäteen jossain päin internet-maailmaa. 5/14 albumia on siis ollut kuunneltavissa jo ennen fyysisen lätkän ilmestymistä. Viime vuoden puolella verkkoon tuupattu Steve Bloomfield -versiointi Hurricane ei ole mukana, varmaan englanninkielisyyttään.

Moni-ilmeisyydessään levy on paria suvantoa vaille mainio näyte bändin kovasta nykykunnosta, ja tosiaankin, kyvystä hoidella kunnialla erilaisia tyylilajeja. Nostan kattauksen ilahduttavimpiin vielä Sutelan säveltämät kolme rautalankanumeroa. Genren musiikki toimii mielestäni kokonaisia pitkäsoittoja paremmin juuri näin, ripoteltuna muun materiaalin lomaan.

4'33" on 4 minuutin ja 33 sekunnin otos hiljaisuutta tai tilaääntä Vanajan keskiaikaisesta kivikirkosta. Vastaavan teki John Cage vuonna 1952. Basisti Jori Venemiehen mukaan bändi on aina toiminut pohjalta tehdään mitä halutaan, joten päättivät tehdä tämänkin, "koska se tuntui hauskalta idealta".

Kokoonpano on nelihenkisenä ennallaan. Hauskana yksityiskohtana mainitaan rumpali J-P Harjun instrumenttivalikoimassa studion kynnys.

Kansissa komeilee jälkiä Juho Juntusen ja Pertti Jarlan kynistä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Sellainen Maailma
UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Rough Road
LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

UUTUUSLEVYT - Lew Lewis & His All Star Trio: It's All Changed

2026-05-04T11:36:00.015+03:00

Istut isän kyydissä, koulumatkalla. Auton soittimesta kantautuu kaiuttimien kautta korviin Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania. Kuulostaa mahtavalta. Päätät siltä istumalta alkaa itsekin laulajaksi. Tai ainakin alat vähitellen haaveilla.

Jotakuinkin noin kävi nykyisten artistisivujensa mukaan brittiläiselle Lewis Ellenille. Ajatus iti ja jalostui, ja niinpä hän perusti 18 vuoden iän saavutettuaan Lew Lewis & The Twilight Trion. Bändikokemusta oli jo takana, mutta nyt oli läjässä "oikea", keikkaileva ryhmä, jonka jäljiltä jäi neljä albumia ja EP.

Vuonna 2018 kaveri pisti pystyyn uuden yhtyeen. Syntyi Lew Lewis & His All Star Trio, jolta oli ennen jutun aihetta tullut ulos ainakin yksi EP-mittainen julkaisu. Jossain kohtaa uraa oli olemassa (onko yhä, en tiedä) myös Lew Lewis and His Country Trio, jolta löytyy musiikkia ainakin digitaalisessa muodossa.

Vaan se jutun aihe. It's All Changed (2026) on mitä mainioin 11 biisiä sisältävä kiekko, jonka julkaisi suomalainen Moondog Music.

Les Curtis rummuissa, Kieran King bassossa ja Dragon Zac Zdravkovic kitarassa muodostavat osaavan kokoonpanon solistin taustalle. Kuten niin usein näissä ympyröissä, komppaa solisti laulupuuhien rinnalla akustisella.

Kappaleen Love some more kohdalla tekisi mieli uhata hattuni syömisellä, ellei siinä soi myös huuliharppu. Kansissa vaan ei ole soittimesta mainintaa, enkä toisalta erityisemmin pidä hattujen popsimisesta.

Mitään muilta pois ottamatta voin tunnustaa Zdravkovicin kitaroinnin ilahduttavan meikäläistä kympillä. Discogs-sivustoa tutkimalla pääsee äkkiä jyvälle siitä, että hänellä on pitkin 2000-lukua ollut sormensa pelissä aika monessa. Paitsi soittaja, on hän myös äänittäjä ja tuottaja. Niin myös nyt. Levy on miksauksineen ja masterointeineen työstetty Zac's Shackilla, joka lienee herran oma studio.

Biisikattaus on sataprosenttisesti laulajan itsensä kirjoittamaa, minkä koen kenen tahansa tapauksessa positiivisena asiana. Tyylitaju on täysin kohdallaan, ja se pätee musiikin lisäksi myös visuaaliseen puoleen. Niin kansi kuin kotisivuillaan tarjoiltava promokuvasto heijastelee pääasiaa täydellisesti. Kuvia katsellessa on helppo uskoa Eddie Cochranin olleen miehen suurimpia vaikuttajia.

Rockabillyähän Lewis bändeineen jyystää ja tekee sen vanhaan malliin. Minusta näitten kohdalla ei voi puhua mistään genren eksoottisemmista varianteista. 50-/60-lukujen vaihteen henki on vahvasti tapetilla.

Balladiosasto jätetään lätyllä rauhaan. Puolituntinen mennään alusta hamaan tappiin saakka joutuisin tempoin. Perinteistä rock and rollia diggaavat tanssikenkien kuluttajat tykännevät.

Toimikoon Drive you insane toisena johdattelijana Lew'n ja All Star Trion maailmaan, ellet jo sitä tunne. Itse en tuntenut pari viikkoa sitten, mutta albumi kyllä riuhtaisi mukaansa kertaheitolla. Edellinen yhtä kovan vaikutuksen tehnyt uutuus tyylisuunnan parissa oli Mike Bell & The Belltonesin viimeiseksi jäänyt LP parisen vuotta sitten.

Hienoa musaa, loistava vokalisti ja erinomainen orkesteri. Ja tätä on tulossa myös Apulaissheriffin radio-ohjelmassa 6.5. Roll FM:llä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Mike Bell & The Belltones: Lightning Bolt
LEVYT - Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps
LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made

LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970

2026-04-24T17:07:00.019+03:00

Väitän: jos levy olisi tullut ulos heti 70-luvun alussa, se olisi ajat sitten saavuttanut samanlaisen arvostuksen ja klassikkoaseman kuin Jimi Hendrixin Band Of Gypsys (1970), The Allman Brothers Bandin At Fillmore East (1971) tai Lynyrd Skynyrdin One More From The Road (1977).

Levy, jonka potentiaalisella maineella kehtaan mielipiteestäni melko varmana spekuloida on Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970 (2006), esittäjänä Neil Young & Crazy Horse. Minusta se on kovempi kuin mikään yllä mainituista ollen oivinta live-Niiloa mitä on julkaistu.

Ja paljon sitä muuten onkin julkaistu. Yksin Crazy Horsen kanssa veivattuja löytyy ainakin seitsemän. Viisi vuotta sitten kävin silloin uudesta Way Down In The Rust Bucketista (2021) kirjoittaessani läpi siihen mennessä ilmestyneitä. Myös Fillmore-pläjäys sai huomiota ja pääsee nyt varsinaisen levykouhkauksen pääaiheeksi.

Yhtyeen jäsenilllä oli yhteistä esihistoriaa 60-luvun alkupuolelta lähtien nimillä Danny & The Memories ja The Rockets. Nimellä Crazy Horse se alkoi vaikuttaa ymmärtääkseni vuonna 1968. Kokoonpanoksi naulittiin tuolloin Danny Whitten (kitara), Billy Talbot (basso) ja Ralph Molina (rummut).

Trio säesti Youngia tämän toisella Buffalo Springfieldin jälkeisellä LP:llä Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen tiimoilta lähdettiin kiertueelle, joka pysähtyi Manhattanille seuraavan vuoden maaliskuussa.

Legendaarisen Fillmore Eastin yleisö sai kahden päivän aikana nauttia neljästä show'sta. Nyt ruodittava albumi on koottu noilta keikoilta. Kansitekstit eivät kerro tarkemmin milloin mikäkin numero on nauhoitettu. Missään tapauksessa kyseessä ei ole yksi kokonainen tapahtuma.

Konserttien (tai ainakin osan niistä) lämmittelijöinä toimivat Steve Miller Blues Band ja Miles Davis Quintet. Pääesiintyjän vuorokin oli kaksiosainen. Ensin Neil soolona, sitten bändin kanssa. Albumi kattaa bändiosuuden, ja jostain syystä Cinnamon girl jätettiin pois. Oliko niin pitkä jamittelu, että loppui tila kesken? Jos oli, niin ainakin vinyyliversio olisi pitänyt sen kanssa prässätä tuplana.

Tuossa kohtaa aikaa Crazy Horsen kanssa soitti myös muusikko-lauluntekijä-tuottaja Jack Nitzsche työkalunaan sähköpiano. Vokaaliosuuksia on Neilin lisäksi merkitty Whittenille ja Molinalle.

Tähän väliin muistisääntö, kun ei asia aikanaan tahtonut millään jäädä päähäni. Talbot ja Molina, kumpi bassoa, kumpi rumpuja? No, Molina tuottaa kolinaa.

Everybody knows this is nowhere avaa ja kuulijalle tulee heti hyvä olla. Virallisena studioversiona vasta hienolle kokoelmalle Decade (1977) sisällytetty Winterlong jatkaa haikeatunnelmaisena country rockina ja jäi tällä kuuntelukierroksella meikäläiselle korvamadoksi.

Kun kolmantena soivan Down by the riverin ensimmäiset kitaran kielen värähtelyt iskevät tajuntaan, ollaan lopullisesti parhauden ytimessä. Ai että. Tää on niin tätä. Kappale viilsi Hartwall-Areenalla vuonna 2016 allekirjoittaneeseen niin ison jäljen, että ei lähde kulumallakaan. Se on jo sävellyksenä loistava ja toteutus käytännössä aina suorastaan mahtava. Juhlaa.

Seuraavaksi Neil esittelee "song from my new album... when we record it [naurua]". Tämän miehen tapauksessa suunnitelmat eivät vaan likikään aina pidä yhtä tulevan kanssa. Tai ainakin aikakäsitys on usein, sanoisinko itämainen. Wonderin' tuli sitten ulos vasta LP:llä Everybody's Rockin' (1983).

Come on baby, let's go downtown on sama otto kuin levyllä Tonight's The Night (1975). Siellä kertosäkeestä on editoitu osa pois, ks. lihavoimattomat rivit:

come on baby, let's go downtown

let's go, let's go, let's go

downtown

come on baby, let me turn you around

I'll turn you, turn you, turn

you around

come on baby, let's go downtown

let's go, let's go, let's go

downtown

Aika jännää, että noin voi tehdä. Toki se teknisesti saadaan kuulostamaan katkeamattomalta, vaikka keskeltä leikataan pätkiä pois, mutta ajattelen sitä miksi. Mitä sellaista noilla riveillä on, mitä ei haluttu mukaan? Ehkä tieto on jossain luettavissa...

Whittenin ja Youngin kirjoittama lauluhan löytyy myös Crazy Horsen omalta levyltä Crazy Horse (1971), jolla Young ei ole mukana. Siellä sen nimi on lyhyesti Downtown.

Sokerina pohjalla kajahtaa eeppinen tulkinta biisistä Cowgirl in the sand. Ei mitään rajaa miten upea ja uljas versio.

Kuusi numeroa Fillmore Eastillä ja kiekko on - kuten niin moni muu, etenkin livesellainen - vaihtelevasti hyvä. Hyvänä päivänä paras, huononakin vähintään kahden osalta paras (Down by the river ja Cowgirl in the sand). Jos ei yksi pääsky kesää tee, niin kyllä kai kaksi kappaletta sentään.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket
LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley
LEVYT - Clarence Carter: Patches