Kävin juuri katsomassa esityksen 10- ja 12-vuotiaiden kanssa. Odotukset olivat korkeammalla kuin haaveet Länsimetrosta, koska olimme ihastuneet Lainahöyhenissä-musikaaliin pari vuotta sitten.

Kokonaisuudesta jäi ristiriitainen kuva. Tuntui siltä, että kaikki olivat kohderyhmää – ja sen myötä ei kukaan. Annan pari esimerkkiä:

1. Pienet lapset vs. isommat: Pienten lasten varalta näytelmässä oli osallistavuutta, ja tappelukohtaukset oli tehty pehmeän hidastetuiksi. Tämä ei tietenkään enää uponnut meidän perheeseemme, vaan vaikutelma oli korni. Toisaalta näytelmässä oli paljon sanallista nokkeluutta ja tilannekomiikkaa, joka taas puree paremmin isompiin.

2. Punavihreät vs. sinivalkoiset: Voin vain kuvitella, kuinka vasemmalla ihastellaan sitä, että naisnäyttelijä esittää Peter Pania ja osa kadonneista pojistakin on naisia. Samaan aikaan pitää muistaa paheksua näytelmän intiaaneja, joilla on sulkapäähineitä. Vastavuoroisesti konservatiivinen oikeisto pudistelee pettyneenä päätään naispuoliselle Peter Panille, nauraa läskihuumorille ja hihittelee, kun parrakas mies esittää merenneitoa – sehän ihan kuin homo. (Omalla kohdallani mikään näistä ei aiheuttanut erityistä mielenliikutusta suuntaan tai toiseen.)

3. Rauhalliset vs. toiminnankaipuiset: Näytelmässä oli joitain turhankin pitkäveteisiä kohtia kuten koirien ja omistajien tanssi kaupungissa. Toisaalta taas monessa kohtauksessa tapahtui niin paljon, että sai olla silmä tarkkana, jotta olisi huomannut kaikki hauskat detaljit.

Näytelmässä oli useita erinomaisia kohtia ja piirteitä. Jukka Virtasen sanoitukset olivat tietenkin loistavat, ja puvustuksessa oli hyviä oivalluksia. Laulut ja orkesteri pelasivat mainiosti yhteen. Lavan nostimia käytettiin roisisti hyväksi, ja muutamaan kertaan siirtymä kohtausten välillä tapahtui pystysuunnassa. Erityinen kehu täytyy antaa lentokohtauksille, jotka oli toteutettu ilman vaijereita (en kerro enempää – käykää itse katsomassa ratkaisu).

Roosa Karhusen esittämän Leenan marionettimainen räsynukke-tanssikohtaus oli huikea. Kohtaus vaati sekä kellontarkkaa ajastusta että erinomaista ilmaisuvoimaa ja tanssitaitoa.

Henri Halkolan kapteeni Koukku ylsi johncleesemäiseen komiikkaan ja mahtipontisuuteen. Puvustuksen kunniaksi sanottakoon, että siinä ei ollut langettu jacksparrow-kosiskeluun, vaan kapteeni Koukku oli enemmänkin sekoitus merirosvoa ja cowboyta.

Anne-Mari Alaspää teki neljä roolia rouva Kultasena, Helinä-keijuna, merenneitona ja merirosvona. Hän oli niin muuntuva ja energinen, että olisin nähnyt hänet mielelläni Peter Paninakin.

No kenelle suosittelen näytelmää?

• 7–11-vuotiaille vanhempineen.
• Mielensäpahoittajille vasemmalla ja oikealla.

Hus varaamaan lippuja. Et voi paheksua näytelmän vääriä vaikutteita, ellet ole itse käynyt katsomassa sitä.

Lupasin nimittän Suplalle kokeilla podcasteja. Tulossa on 12 jaksoa kriisiviestinnästä ja ongelmanratkaisusta. Ekan jakson löydät täältä: Paukkupommeja ja porkkanasäkkejä.

Olen tässä nyt niin vereslihalla, että jaksoja ei saa haukkua ollenkaan. Otan vastaan vain kehuja. Jos sinulla on esitettävänä kritiikkiä, kääri se johonkin pehmeään, odota viikko ja tarjoile se pitsiliinan päältä marenkien kera. En kestä mitään muuta.

Nyt sinulla on mahdollisuus saada tunnustusta olemattomille taidoillesi. Osallistuminen vaatii vain Twitter-tunnukset ja äärimmäisen kammottavan itse tekemäsi dian. Osallistumisohjeet HuonoinSlide2017-kisaan ovat täällä.

Kilpailussa on viisi kategoriaa:

1. Vihkoon mennyt visualisointi
2. Karmivin konsulttikalvo
3. Kultainen 90-luku
4. Death by PowerPoint
5. Hedelmäkori eli väriloisto

Olen lupautunut mukaan tuomaristoon, jonka piti koostua oman alansa vetovoimaisimmista ja pitkäsäärisimmistä tähdistä. Minun lisäkseni ei löytynyt muita, joten mukaan pääsivät myös kiintiömiehet Jari, Petteri, Sani, Timo ja Jarkko.

Ilmoita oma kauhudiasi kisaan Twitterissä viimeistään tiistaina 31.10. Jokaisen kategorian voittaja saa mahtavia palkintoja, joissa kiteytyy kilpailun tyylikäs henki. Olen itsekin lupautunut lahjoittamaan omin käsin kokoamani yllätyspussit viidelle voittajalle.

* * *

Taas kävimme testaamassa kaksi huonetta. Emme päässet läpi kummastakaan, joten pettymys ja katkeruus nostivat päätään. Yritän nyt arvostella huoneet neutraalisti, enkä niin kärttyisenä kuin oikeasti olin.

17) Mysteeri, Pori: Outo Hr. Kani

• Tausta: Herra Kani on kadonnut. Miksi ja minne?
• Milloin: Lokakuussa 2017.
• Ryhmä: Sama tiimi kuin pakohuoneessa nro 11, eli kaksi aikuista ja 10- ja 12-vuotiaat lapset.
• Tulos: Yhyy. Kärähdimme.
• Käytetyt vinkit: Kolme, eikä sekään riittänyt.
• Vaikeusaste palveluntarjoajan mukaan: Kuulemma läpipääsyprosentti on noin 20, mutta emme kysyneet käytettyjen vihjeiden määrää.
• Hinta: neljältä hengeltä listahinta on 104 euroa, eli hitusen kallis suhteessa Tampereen hintatasoon. Saimme kuitenkin alennusta teknisten vikojen vuoksi, mikä oli tosi kiva juttu.
• Tarinan ja pulmien arvosana: 8-.
• Puitteiden ja visuaalisuuden arvosana: 8,5.
• Perustelut: Huone oli avara ja hauskan satumaiseksi sisustettu. Satumaisuus ei kuitenkaan tarkoita tässä helppoutta tai lapsellisuutta, vaan enemmänkin Liisa ihmemaassa -henkistä miljöötä. Huoneessa oli samaa ongelmaa kuin Tampereen-Mysteerin Amurin noidassa: liikaa lukkoja, jolloin tehtävät usein yksipuolistuvat. Jokainen vihje oli monivaiheinen, mikä on aina kiva juttu. Käytännössä siis yhtäkään koodia ei saanut yksiselitteisesti, vaan se piti joka kerta koota jostain. Huoneessa oli hieman penkomista, mikä on aina hitusen tylsää. Lisäksi alkuohje oli hitusen monitulkintainen, ja me tietenkin tulkitsimme sen väärin. Teknisiä ongelmia oli muutama. Ensinnäkään vihjekännykkä ei toiminut vaan alkoi pyytää pin-koodia. Me luulimme sen kuuluvan tehtävään, mutta kyseessä oli siis vika. Toiseksi huoneen äänivihjeet olivat tavattoman epäselvät, koska radio rätisi niin, ettei puheesta saanut selvää. Kolmas pieni tekninen ongelma oli auringonpaiste, joka himmensi piirtoheittimen tuottaman sisällön. Yhden koodin ratkoimme brute forcella, kun viisinumeroisesta koodista puuttui yksi osa: se löytyi kiekkoa pyörittelemällä ja numero kerrallaan kokeilemalla. Lopulta aika loppui viimeisen lukon luona, mutta silti yksi välivaihe oli jäänyt matkan varrella ratkomatta. Emme muistaneet enää lopuksi kysyä, mitä olisi ollut arkun sisemmän lokeron takana ja mikä oli lattian numeroinnin merkitys.

18) Mysteeri, Pori: Puuvillamurha

• Tausta: Tehtaanjohtajan nuori vaimo on kuollut. Miksi ja miten?
• Milloin: Lokakuussa 2017.
• Ryhmä: Sama tiimi kuin pakohuoneissa 11 ja 17, eli kaksi aikuista ja 10- ja 12-vuotiaat lapset.
• Tulos: Nyyh. Kärähdimme taas ja painuimme pettyneinä siiderille ja omenamehulle.
• Käytetyt vinkit: Kaksi, mutta ei auttanut.
• Vaikeusaste palveluntarjoajan mukaan: Kuulemma läpipääsyprosentti on noin 20, ja jokainen ryhmä käyttää aina vihjeitä. (Tätä emme tienneet, vaan yritimme tietenkin edetä ilman vihjeitä.)
• Hinta: Neljältä hengeltä listahinta on 104 euroa, mutta olimme varanneet huoneen vanhoilla hinnoilla edellisen omistajan aikana – eli maksoimme 80 euroa.
• Tarinan ja pulmien arvosana: 8,5.
• Puitteiden ja visuaalisuuden arvosana: 9-.
• Perustelut: Huone oli avara ja sisustettu uskottavasti tehtaanjohtajan toimistoksi. Silti siellä oli samaa moitittavaa kuin muissakin Mysteerin huoneissa, liikaa lukkoja ja liian vähän gadgetteja. (Tässä huoneessa ei tarkalleen ottaen ollut yhtään gadgettia.) Jokainen vihje oli jälleen  monivaiheinen: yhtäkään koodia ei saanut yksiselitteisesti, vaan se piti koota osista. Huoneessa ei ollut yhtään penkomista, mikä on tietenkin plussaa. Sekin oli kivaa, että huoneessa ei ollut hämärää, joten tehtävät sai ratkaistua älyllä, ei hyvällä pimeänäöllä. Yksi vihje oli siitä harmillinen, että se ohjasi ilmansuuntineen suuntalukkoon, mutta koodi kävikin muualle. Olemme aiemmin tottuneet siihen, että vihje ei vinkkaa väärään suuntaan. Aika loppui pahasti kesken: tekemättä jäi laskentatavasta riippuen 4–5 vaihetta. Aaargh.

Ilmeisesti molemmat huoneet olivat sellaisia, että niitä ei ole suunniteltu läpäistäväksi ilman vihjeitä. Vaiheita oli nimittäin niin paljon, että pienikin tyhjäkäynti ja mietintä johtaa helposti ajan ylittymiseen. Puuvillamurhan kohdalla kysyinkin asiaa jälkikäteen, ja vasta silloin kävi ilmi, ettei kukaan ole läpäissyt huonetta ilman vihjeitä. Itse kuitenkin pidän enemmän huoneista, joista on mahdollisuus päästä ulos ilman apuja. (Mikä toki kertoo enemmän minun jääräpäisestä luonteestani kuin huoneiden huonoudesta.)

No mitä tuli opittua? Tietenkin se, että ensi kerralla kysymme vihjeiden tarpeellisuutta ja edellisiä ennätyksiä. Se auttaa suhteuttamaan omaa toimintatapaa. Tähän asti olemme pyytäneet vihjeitä vain jos olemme jumissa, mutta nyt täytyy opetella hyväksymään useammat vihjeet, jos huone sitä edellyttää. Porissa on vielä yksi huone testaamatta, joten taatusti käymme kokeilemassa sitäkin.

Loppuvuodeksi on varattuna vielä Tampereelta kaksi pakohuonetta. En tosin usko, että se annos riittää kahdeksi kuukaudeksi, sillä annoskokoni ja sietokykyni on kasvanut, kuten kaikilla koukkuun jääneillä pakohuonekäyttäjillä.

Pyysin Team ROT:n eettistä hakkeria ja Solitan cloud and security specialistia Iiro Uusitaloa antamaan EOT:n lukijoille selkeät ohjeet siitä, miten reissussa hoidetaan töitä turvallisesti. Annetaanpa Iiron puhua:

Jokainen tietotyöläinen reissaa joskus. Tien päällä joutuu käyttämään tietoverkkoa joko kännykällä tai läppärillä. Mutta miten voi tehdä työtä turvallisesti siten, etteivät luottamukselliset tiedot joudu vääriin käsiin? Tässä viisi vinkkiä, miten suojautua ja mitä kannattaa välttää julkisissa liikennevälineissä.

1. Käytä aina VPN-yhteyttä, varsinkin suojaamattomissa langattomissa verkoissa.

VPN-yhteyden avulla käyttäjän liikenne salataan niin, että käyttäjän laitteen ja VPN-palvelimen välille muodostetaan suojattu tunneli. Tällöin kukaan ei voi kuunnella tunnelin sisällä menevää liikennettä, vaan tunneli huolehtii, että liikenne on salattua aina VPN-palvelimelle saakka.

Jos työnantajallasi tai sinulla ei ole VPN:ää, suosittelen hankkimaan esimerkiksi F-Securen Freedomen.

2. Älä tallenna avoimia langattomia verkkoja laitteesi muistiin.

Varmista, ettet tallenna esimerkiksi VR-junaverkkoa laitteesi asetuksiin. Jos tallennat verkon laitteesi muistiin, se yrittää ottaa automaattisesti yhteyttä verkkoon, vaikka olisit yökerhossa. Tällöin hakkeri pääsee kierrättämään liikenteen oman verkkonsa kautta, jos hän nimeää verkkonsa pokkana VR-junaverkoksi.

Jos joudut käyttämään avoimia langattomia verkkoja, käytä aina VPN:ää.

3. Älä jätä läppäriä vartioimatta, kun poistut paikaltasi.

Junassa monet jättävät laitteensa pöydälle, kun he menevät vessaan tai ravintolavaunuun. Tämä on pelottavan yleistä. Hakkeri tarvitsee vain muutamia sekunteja läppärin vieressä. Koneen voi kaapata hakkerin haltuun esimerkiksi USB-tikulta näyttävällä näppäimistöllä. Näppäimistö hakee verkosta sovelluksen, joka soittaa hakkerin palvelimelle, jonka jälkeen hakkeri voi vapaasti tehdä koneellasi mitä vain.

Pelkkä työaseman lukitseminen ei myöskään riitä, koska myös lukittuja laitteita vastaan on mahdollista hyökätä. Tällöin puhutaan PoisonTap-menetelmästä, jossa lukitun koneen liikenne voidaan kaapata ja saada tällä tavalla tietoja käyttäjästä ja yrityksestä.

Ota siis läppäri mukaan lähtiessäsi tai laita se lukittuun kaappiin siksi aikaa, kun et vahdi sitä.

Bonusvinkki: Liikkuvan tietotyöläisen pitää kryptata läppärinsä kiintolevyt. Kryptaus tarkoittaa läppärin tietojen salaamista niin, että jos laite varastetaan, siitä on mahdotonta saada tietoja ulos.

4. Käytä näytön tietoturvasuojusta.

Nykyisistä kannettavien näytöistä myös junassa istuva vieruskaveri näkee samat tekstit kuin sinäkin. Viereistä kaveria saattaa esimerkiksi kiinnostaa, kenelle työskentelet ja millaisella hinnalla.

Osta siis näytön suojaava kalvo, joita myydään tietokoneliikkeissä. Pyri myös istumaan sellaisella paikalla, jossa voit varmistua, ettei kukaan katsele näyttöä selkäsi takaa. Suoraan takanasi oleva tyyppi pystyy nimittäin edelleen lukemaan tietoturvasuojuksellista näyttöä.

5. Älä puhu työasioista puhelimessa julkisilla paikoilla.

Vaikka tämä kohta onkin itsestään selvä, sitä on silti pakko korostaa. Erittäin usein kuulee esimerkiksi aamujunassa, kun työntekijät puhuvat työasioitaan puhelimessa. Puhujat keskittyvät puhelinkeskusteluunsa, joten he eivät useinkaan tule ajatelleeksi, mitä muut ympärillä olevat kuulevat. Tietotyöläisten puhelinkeskustelut ajautuvat usein hyvinkin syvälle projektien ongelmiin, jolloin vieressä olijat voivat kuulla esimerkiksi sisäisten järjestelmien yksityiskohtia tai asiakkaisiin liittyviä luottamuksellisia tietoja.

Pyri siis siirtymään puhelinkoppiin tai muuhun suljettuun tilaan, jos sinun täytyy puhua työasioista julkisella paikalla.

Kun istut junassa tai bussissa, on hyvä muistaa, että olet aina muiden ihmisten ympäröimänä. Joukossa voi olla myös hakkeri, joka varastaa tietosi, vaikka ei niitä alun perin tavoitellut – koska tiedot olivat kuin tarjottimella.

Entä mikä on tietokirjan tavoite? Rahaa sillä ei ainakaan kannata tavoitella. Mitä siis?

— Jari Parantainen (@Noste) 18. lokakuuta 2017

Se on selvää, että tietokirjoilla ei elä, varsinkaan bisnespuolen tietokirjoilla. Ei siis kannata hetkeäkään kuvitella, että tietokirjojen teko olisi ammatti.

Mutta miksi ihmeessä kannattaa kirjoittaa tietokirjoja, jos koko homma vie vain aikaa ja ahterilihaksia, ja palkaksi tulee hyvä mieli?

1. Tietokirjan kirjoittaminen auttaa oppimaan jonkin tietyn asian. Joudut perehtymään lähteisiin, haastattelemaan asiantuntijoita, lukemaan tutkimuksia ja kokeilemaan oppejasi. Jokainen kirjaprojekti kasvattaa tietoja ja taitoja.
2. Tietokirjan kirjoittaminen vahvistaa asemaasi tietyn aihealueen asiantuntijana. Jos olet yrittäjä, se tietää enemmän asiakkaita ja korkeampia hintoja. Jos olet jossain töissä, se tietää vahvempaa asemaa palkkaneuvotteluissa ja yt-neuvotteluissa.
3. Tietokirjan kirjoittamisesta tulee hyvä mieli. Kirja auttaa niitä, jotka tarvitsevat tietoa mutta joilla ei ole varaa tai mahdollisuuksia mennä koulutukseen.
4. (Hyvän) tietokirjan teko on osoitus myös metataidoista. Osaat siis kirjoittaa, olet pitkäjänteinen ja olet toivottavasti myös looginen.
5. Tietokirja vie alaasi eteenpäin. Moni ala tai harrastus on niin uusi, ettei siitä ole tehty yhtään kirjaa. Heti kun joku tekee kirjan parkourista, työntekijälähettilyydestä, lohkoketjuista tai joukkorahoituksesta, se vie itse alaa samalla eteenpäin. Ensin pitää koota perustiedot yksiin kansiin, ja sen jälkeen on entistä helpompi kehittää alaa ja keskustella siitä.
6. Tietokirja vie viestiäsi eteenpäin. Jos haluan, että HR-ihmiset omaksuvat jonkin tietyn HR-strategian, siitä kannattaa tehdä kirja. Jos haluan, että yhä useampi alkaa harrastaa parkouria, siitä kannattaa tehdä kirja. Jos haluan, että yhä useampi ryhtyy vegaaniksi, siitä kannattaa tehdä kirja.
7. Tietokirja kuulostaa niin hienolta. Pakkohan se on myöntää: minusta on kiva saada sanoa olevani tietokirjailija. Surullista mutta totta.
8. Tietokirja jää jälkeesi, kun kuolet. Tunnustan suoraan tämänkin alhaisen motiivini: on kiva ajatella, että ehkä minusta on hyötyä jollekulle 2100-luvun historioitsijalle.

Se on selvää, että koko motiivilista ei täyty jokaisen tietokirjan kohdalla. Listasin kuitenkin kaikki omat syyni, jotka ovat olleet mukana eri hankkeissa. Yritän painottua kohtiin 1–6, mutta kyllä ne seiska ja kasikin mukana kulkevat.

Olen kirjoittamassa/kokoamassa tietokirjaa [aiheesta X] ja jossain vaiheessa pitäisi varmasti alkaa etsimään sille kustantajaa.
Mitä meidän kannattaa ja pitää huomioida kustantajia etsiessä, mistä aloittaa ja mitkä on pahimmat sudenkuopat (jos sitä, ettei saa kustantajaa lasketa)?

Olen jo aiemmin kirjoittanut kaksiosaisen postauksen siitä, miten saa kustannussopimuksen tietokirjalle. Nyt siis pohdimme, kuinka valita sopiva kustantaja.

Tärkein asia on oivaltaa se, että kirjailijan ei kannata sitoa itseään vain yhteen kustantajaan. Kaunokirjallisuuspuolella tätä tehdään yhä paljon, mutta tietokirjapuolella en suosittele yhden kustantajan mallia missään nimessä. Oikeastihan sopivin kustantaja riippuu siitä, millaista kirjaa on tekemässä.

Kun valitset kustantajaa, kysy itseltäsi seuraavat kysymykset:

1. Onko itselläsi aikaa tai verkostoja markkinointiin? Jos ei ole, sinun pitää valita iso kustantaja, joka myös sitoutuu kirjan markkinointiin. Tämä sitoumus pitää sopia kustannussopimuksen yhteydessä, sillä isotkin talot ottavat listoilleen täytenimekkeitä, joiden myyntiin ei uskota ja joihin ei panosteta. Nämä täytenimekkeet saattavat olla esimerkiksi marginaaliselle kohderyhmälle suunnattuja.
2. Onko kustantajalla jo saman aihepiirin tuore kirja katalogeissaan? Yksikään kustantaja ei ota listoilleen kirjaa, joka kilpailee tuoreen oppaan kanssa. Toki kaikilla kustantajilla on katalogeissaan useampia kirjoja yleisaiheista kuten johtamisesta, käsitöistä tai ruoanlaitosta, mutta niillä pitää olla aina oma tulokulmansa. Milloin on arvojohtamista ja milloin lähijohtamista; milloin amigurumeja ja milloin villasukkia; milloin vegeruokia ja milloin perhekokkaamista. Etsi siis kustantaja, jonka listoilla on tilaa omalle kirjallesi.
3. Mikä on kustantajan kohderyhmä? Esimerkiksi Kauppakamari kustantaa vain laki- ja bisneskirjoja. Jos sinulla on idea jumppakirjasta, sinun kannattaa lähestyä kuluttajatietokirjojen kustantajaa kuten Otavaa, Tammea tai Gummerusta. Jos taas haluat tehdä hengellisen kirjan, lähesty Kirjapajaa.
4. Millä hinnalla ja missä kanavissa kustantaja myy kirjojaan? Jos kirjojen keskihinta on superhalpa, älä odota saavasi kummoistakaan tekijänpalkkiota. Jos taas kustantajan verkkokauppa on kankea ja hankala, opuksesi eivät mene kaupaksi. Tsekkaa samalla, että kustantajan kirjoja saa myös isoista verkkokirjakaupoista, kuten Adlibriksestä ja Bookysta. Muuten kirjasi eivät koskaan löydä lukijan luokse.
5. Millaisia kansia kustantaja tekee? Miten kirjat myyvät? Jokainen kirjailija haluaa, että opus löytää lukijansa. Jos kustantaja on erikoistunut rumiin kansiin ja huonoihin myyntituloksiin, se ei ehkä ole paras mahdollinen yhteistyökumppani.
6. Onko kustantaja ammattimainen? Jotkut yritykset kustantavat ”siinä sivussa” myös kirjoja. Silloin kustantaja ei käytä prosessissa ammattilaisia kuten taitavaa kustannustoimittajaa tai osaavaa taittajaa. Tämän takia kirjasta ei koskaan tule niin hyvä kuin ammattilaisten käsissä. Toki on helppoa lähestyä jotain isoa Vimpainmyynti Oy:tä, jolle tarjoaa Suurta Vimpainkirjaa ja joka tuntee kaikki Suomen vimpaintenostajat. Silti on riskinä se, että kirja on niin huono, että edes vimpaintenostajat eivät lämpene opukselle. Lisäksi surkea kirja on onneton meriitti seuraavan kirjaidean sisäänsaamiseksi isommalle kustantajalle.
7. Oletko huomannut edes ajatella kaikkia kustantajia? Suomen kustannusyhdistyksen sivuilta löydät pitkän listan kustantajista (Osa sivun tiedoista on vanhentuneita, koska vastuuhenkilöt vaihtuvat. Onneksi vaihteen numero toimii aina.) Toinen kustantajien yhdistys on täällä.

Vielä yksi muistutus. Älä valitse omakustantamista. Omakustanteessa on äärimmäisen pieni mahdollisuus siihen, että kirja on erinomainen ja että se myy. Itse tiedän vain yhden laadukkaan omakustanteen: Cristina Anderssonin The Winning Helixin, jonka WSOYpro otti myöhemmin listoilleen. Useimmat omakustanteet kuitenkin jäävät lähinnä vain tekijänsä iloksi.

* * *

Edit 18.10.2017 klo 20.25: Lisätty toinenkin kustantajayhdistys tekstiin.

* * *

Escape Room Helsinki avasi meille ovensa jälleen kerran, ja ohjelmassa oli Smuggler Monk -pakohuone.

Aiemmissa pakohuonearvosteluissa olen edennyt numeroon 15, joten numerointi jatkuu siitä. Tästä eteenpäin jaan arvosanan kahteen osaan, jotta numerot erittelisivät tehokkaammin huoneiden hyvät ja huonot puolet.

16) Escape Room Helsinki, Smuggler Monk

• Tausta: Keskiaikainen munkki salakuljetti luostarin aarteet halki Euroopan. Pystytkö löytämään aarteet?
• Milloin: Lokakuussa 2017.
• Ryhmä: Sama tiimi kuin seitsemännessä pakohuoneessa eli 10- ja 12-vuotiaat lapset, heidän kummitätinsä Elisa sekä minä.
• Tulos: Hurraa! Pääsimme ulos ajassa 49.42, eli aikaa jäi noin kymmenen minuuttia.
• Käytetyt vinkit: Nolla, koska olimme loistavia.
• Vaikeusaste palveluntarjoajan mukaan: 4/5. Kuulemma läpipääsyprosentti on noin 30, ja silloinkin joukkueet käyttävät 1–3 vihjettä.
• Hinta: 110 euroa, eli perhanan kallis suhteessa Tampereen hintatasoon.
• Tarinan ja pulmien arvosana: 8,5.
• Puitteiden ja visuaalisuuden arvosana: 7+.
• Perustelut: Huone ei ollut aivan niin hyvännäköinen kuin saman yrityksen Royal Secretissä. Uskottavaa keskiaikaista kammiota on tosi vaikea rakentaa kerrostaloon, ja se näkyi lopputuloksessa. Huoneessa oli onneksi pari uudenlaista tehtävätyyppiä, mikä on aina plussaa. (Yhden kerran tosin ketutti, kun en ehtinyt edes pohtia vaikeaa pulmaa. Kuopus nimittäin keksi saman tien, miten se ratkaistaan.) Ilahduttavaa oli tilojen väljyys, koska joskus olemme olleet niin ahtaissa pakohuoneiden jatkokomeroissa, että sisään mahtuu vain yksi kerrallaan. Lisäksi saimme käsiimme ensimmäistä kertaa käärön mallisen Cryptex-kirjainlukon, jollainen näkyy Da Vinci -koodi -leffassa. Tarinan lopetus oli hitusen lässähtävä, koska reitti oli rengas, jolloin pakohuone päättyi samaan tilaan kuin mistä se oli alkanutkin. Toiseksi viimeisen oven avaaminen ei siis tuottanut sitä ”vau, uusi huone!” -efektiä. Lässähtämiseen vaikutti sekin, että aika katkesi viimeisen oven avaamiseen – mutta sen jälkeen sai vielä pelinjohtajan läsnäollessa avata yhden arkun. Tarinassa ei siis ollut kohottavaa loppua, vaan hieman toisteinen ja arkinen päätösnitkahdus. Huone oli kaiken kaikkiaan monimuotoinen ja kiinnostava, mutta hinta–laatu-suhde ei ollut kummoinen.

Tällä viikolla on tulossa vielä kaksi pakohuonearvostelua Porista. Pitäkää peukkuja!

1) Valitse kuvaaja, jonka kanssa sinulla on kivaa.

Olin aikanaan vuonna 2006 ensimmäisissä bisneskuvissa ja jännitin tietenkin tosi paljon. En ole koskaan ollut ulkonäöltäni mikään kukkanen, enkä osannut muutenkaan olla kuvissa.

Yritin ottaa jotain kivaa ilmettä – ja valokuvaaja purskahti nauramaan. Olin ilmeisesti kerta kaikkiaan niin huvittavan näköinen, että ammattikuvaajakin nauroi. Mieleni teki itkeä, mutta sinnittelin kuvauksen loppuun.

Toinen kuvaaja taas ähisi ja puhisi koko kuvauksen ajan, ja lopulta hän puuskahti: ”Äh, ei näistä kyllä mitenkään voi ottaa täyttä hintaa.” Oi miten kilttiä ja rohkaisevaa.

Älä siis koskaan mene kuvattavaksi jollekulle siksi, että olet nähnyt hänen portfolionsa ja upeat kuvansa. Mene mieluummin sillä perusteella, että hän on kiva ihminen. Jos viihdyt hänen kanssaan, pystyt hymyilemään hänelle yhtä aidosti kuin ystävillesi ja perheellesi. Osta häneltä ensin vaikka passikuva testimielessä.

2) Valitse kuvaaja, joka puhuu ja kehuu.

Hyvä valokuvaaja hymyilee ja hehkuttaa. Hän kehuu poseeraustasi, ja innostus paistaa hänestä. Varaukseton kehu saa jännittäjänkin rentoutumaan, jolloin kuvat ovat aidompia.

Sen sijaan tuppisuinen kuvaaja saa kokemattoman mallin epäilemään osaamistaan. Teenköhän jotain väärin? Onko tämä varmasti fiksun näköistä? Miksi tuo on hiljaa? Olenko aivan kamala?

Taitava kuvaaja osaa myös ohjeistaa kuvattavaa. Hän käskee mallia kääntämään päätä oikeaan suuntaan, katsomaan enemmän valoon päin, korjaamaan kaulustaan tai nostamaan leukaansa. Näin tuloksena ei ole kolmeakymmentä turhaa kuvaa, joissa kaikissa on huulipunaa leuassa tai käden varjo naaman edessä.

3) Jos et osaa meikata, käy ammattilaisella.

Tämä ohje koskee kaikkia sukupuolia. Valokuva nimittäin haalistaa kasvojen värejä, minkä vuoksi ilmeet eivät erotu kunnolla. Tämän takia jokainen tv-esiintyjä käytetään maskissa ennen kameroiden eteen menoa.

Meikin ideana ei ole se, että sinusta yritetään tehdä Miss Universumia. Ideana on vain se, että sinusta tehdään itsesi näköinen, eli korostetaan niitä värejä, jotka kamera muuten ottaisi pois. Samalla nassustasi tehdään mattapintainen, jotta salamavalot eivät saa ihoasi kiiltämään ja näyttämään hikiseltä. Bonuksena meikillä saa piilotettua näppylän, mustat silmänaluset tai parranajossa tulleen haavan, jotka eivät muutenkaan ole vakio-ominaisuus pärstävärkissäsi.

4) Pukeudu niin, että pystyt rentoutumaan.

Hitusen harmittaa, jos laittaa valokuvaan sellaisen vaatteen, joka pilaa koko kuvan. Kaikki vaivannäkö on ollut turhaa, kun neonkeltainen paita saa sieraimesi heijastamaan samaa keltaista.

Lisäksi oikeanlaisissa vaatteissa on se taika, että ne lisäävät itseluottamusta. On helpompi poseerata, kun tietää vaatteiden toimivan varmasti. Noudata siis seuraavia vinkkejä:

• Älä käytä liian yksityiskohtaista kuviota kuten tiheää pilkkua, ohutta raitaa tai pientä ruutua. Se alkaa ”vilistä” kuvassa.
• Vältä neonvärejä erityisesti kasvojen alla. Ne heijastavat leukasi vihreäksi tai pinkiksi.
• Vältä mustaa, tummanharmaata ja tummansinistä. Ne vievät värin kasvoiltasi kokonaan.
• Älä käytä harmaata tai vaaleanruskeaa, koska kamera haalistaa ne pliisuiksi.
• Sen sijaan pastellivärit, kirkkaat perusvärit ja murretut värit toimivat mainiosti.
• Vältä ihosi väristä vaatetta, koska se näyttää nopealla vilkaisulla nakuilulta. Itselläni on yhdet sellaiset housut, ja jos ne ovat jalassa, kuulen jatkuvasti ihmisiltä lausetta ”hitsi mä katsoin ensin ettei sulla ole pöksyjä!” (Toki onhan sekin tapa jäädä mieleen.)
• Huolehdi, että pukeutumisesi on linjassa roolisi kanssa. Putkiasentaja ei vaikuta uskottavalta frakissa eikä bisnesvalmentaja työhaalarissa.
• Älä valitse vaatetta, jossa tunnet olosi epävarmaksi tai epämukavaksi. Jos paidanhelma tuntuu karkaavan housuista, kengät puristavat, kauluspaita kiristää vatsan kohdalta, uusin vaatetrendi ei tunnu omalta tai kravatti jäykistää, silloin osa ajatuksistasi on vaatteissa eikä kuvaustilanteessa.
• Varaa asuun jokin särmä. Bisnespukeutumiseen voi yhdistää tennarit tai nokallasi voi olla vihreät silmälasit.

5) Kuvaaja ei kuvaa pärstääsi, vaan persoonallisuuttasi.

Tajusin lohdukseni pari vuotta sitten, että ulkonäölläni ei ole väliä. Valokuvaaja kuvaa oikeasti persoonallisuutta, ja siihen luotan enemmän kuin ulkonäkööni.

Valokuvaaja ei kuvaa ihoasi eikä ulkokuortasi. Siksi sillä ei ole väliä, koetko olevasi kaunis, komea, ruma, laiha, lihava, ryppyinen tai ärrävikainen. Tärkeintä on, että katsot ihmistä, joka on kameran takana ja unohdat vekottimen siitä välistä. Katso kuvaajaa, katso ihmistä ja hymyile hänelle niin kuin kaverillesi. (Tai jos olet ottamassa särmikkäitä kuvia, katso kuvaajaa kuin hän olisi ratkaistava ongelma.)

Tämä kuulostaa ehkä paradoksaaliselta. Mitä väliä sitten on vaatteilla ja meikillä, jos kerran persoonallisuus on tärkein?

Vaatteet ja meikit ovat oikeasti vain tekniikkaa ja tukea, joskin välttämättömiä sellaisia. Kun ne ovat kunnossa, sinulla on itseluottamusta näyttää kuvaajalle persoonasi, jota hän on tullut taltioimaan.

6) Tee kuvausten alussa omituisia ilmeitä.

Pyydä valokuvaajaa ottamaan ensimmäiset viisi tai kymmenen kuvaa niin, että sinä ilmeilet kameralle. Muljauttele silmiä, irvistele koko naamalla, rypistä otsaa ja toljota suu auki.

Tästä on kolme hyötyä:

1. Jos pelkäät huonoja kuvia, niin ei hätää! Se kynnys on nyt ylitetty. Alkukuvia huonompia ei enää voi syntyä.
2. Kun ilmeilet hetken aikaa, se saa sekä sinut että kasvolihaksesi rentoutumaan. Silloin hymy tulee herkemmin.
3. Tunnelmakin rentoutuu, koska pelleily keventää jännityksen pois.

* * *

No keitä kuvaajia oikein suosittelen? Olen työskennellyt monen upean tyypin kanssa, mutta listaan tähän muutaman sellaisen freekuvaajan tai valokuvayrittäjän, joka myy kuvauspalveluita ammatikseen. Ensimmäinen linkki johtaa kuvaajan sivuille tai Insta-tilille, ja toinen linkki johtaa niihin kuviin, joita hän on ottanut minusta.

• Jarno Lindholm Salosta on ottanut suurimman osan promokuvistani. Jarnon Instassa on paljon pinup-tyylisiä kuvia, mutta hän ottaa myös bisneskuvia.
• Mikko Käkelä kuvasi minua juuri Lääkärilehteen.
• Raisa Kyllikki Ranta kuvasi alkuvuoden otokset Yrittäjänainen-lehteen.
• Sampo Korhonen taltioi kerran viikinkiharrastusta. (Tämän vikan linkin toimivuudesta en ole varma, koska se johtaa Suomen Kuvalehden maksulliseen artikkeliin. Yritin ostaa lehteä, mutta koko palvelu ei päästänyt minua sisälle. Tsekkaan asian, kun ehdin, mutta en jätä siitä enää edit-merkintää.)

Nämä kaikki kuvaajat ovat olleet kommunikoivia ja positiivisia. Jos pelkäät valokuvaamista niin kuin minä ennen, aloita heistä.

Ehdotus EOT-bloggaukseksi: Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi? Se voi nähdäkseni tapahtua (tai voidaan tulkita että se on tapahtunut), vaikka kukaan ei tweettaisi asiattomasti tai aikoisi olla osa massaa.

Olen miettinyt tätä aiemminkin, kun Twitterissä on ollut sinänsä asiallista kritiikkiä, mutta määrä on ollut varmasti musertava kritiikin kohteelle. Missä kohdassa pitää päättää olla jatkamatta keskustelua? Kolmantena tweettaajana, viidentenätoista? Itseäni vähän harmitti, kun omat (varhaiset) kommenttini absurdeista Nazisin taistelusta ja juhlaraha-episodista päätyivät julkisuuteen. Molemmissa oli joku mokannut ja sai kuulla isosti siitä, Nazisin kohdalla onneksi nimettömäksi jäänyt toimittaja. Tsemppiä heille.

Itse päätin olla aika varhain kommentoimatta Twitterissä Ukkolan mokaa, koska ounastelin että hän on jo siitä perillä, on saattanut menettää yöunensa ja tulee vielä kuulemaan siitä paljon.

Panu on freelance-kustannustoimittaja, ja olemme tehneet hommia yhdessä. (Linkki johtaa Panun Twitter-tiliin, koska FB-tili ei taida olla julkinen.) Taustaksi sanottakoon, että Panu oli siis eilisestä kohusta eri mieltä kanssani. Hän puolusti tviittaajaa, kun taas minä ymmärsin Sannaa.

Mutta asiaan: milloin trendaus siis muuttuu lynkkaukseksi? Milloin viestimassa on niin valtava tai tyyli niin asiaton, että se on enemmän kivitystä kuin asiallista kritiikkiä?

Lähdin pilkkomaan asiaa kolmelta kannalta: kriitikon tavoitteen, kriitikon keinojen ja kritiikin määrän näkökulmasta.

1) Mikä on kriitikon tavoite?

Ihannetilanteessa kriitikon tavoite on puuttua toisen toimintatapaan ja kertoa oma mielipiteensä. Täydellisessä maailmassa kriitikko haluaa vain vaikuttaa yhteiskuntaan ja tehdä universumista paremman paikan. (Lue tämä värisevällä äänellä, katse kohti auringonlaskua.)

Käytännössä meillä jokaisella on siinä sivussa myös hitusen vähemmän yleviä tai tiedostamattomia tavoitteita: huomionhaku, kiukunpurkaus, ylemmyydentunnon viestiminen, vahingonilo, kosto, vallankäyttö tai jopa tarve purkaa raivoa.

Onneksi suurin osa osaa tunnistaa ja hiljentää nuo jälkimmäiset tavoitteet ja käyttäytyä ensiksi mainittujen tavoitteiden mukaan. Esimerkiksi täällä EOT:ssä oli eilen erinomaista keskustelua.

Kaikki eivät silti ikävä kyllä kykene samaan kuin te poikkeuksellisen älykkäät ja viehätysvoimaiset EOT:n lukijat.

2) Mikä on kriitikon keino?

Ideaalimaailmassa kritiikki annetaan aina fiksusti, toista kunnioittaen ja asiapohjalta. Usein se annetaan julkisesti, mutta joskus vielä hyödyllisempää on toimia kahden kesken, kuten työpaikan kehityskeskustelussa.

Todellisuudessa tämä asiallisuus ei tietenkään toteudu. Kritiikkiä annetaan myös eskaloiden ja vihaisena, pahimmillaan solvaten ja kiroillen. Tyypillistä näissä tilanteissa on, että aggressiivisen kriitikon mielestä syy on aina muissa: kritiikin kohteessa, yhteiskunnassa tai ilmapiirissä. Hänen oli kerta kaikkiaan pakko kiroilla ja solvata.

Itse vältän solvaamista, mutta oma heikko kohtani on pureva sarkasmi. Jos olen kärttyinen, saatan helposti langeta asiallisen kritiikin ja haukkumisen välimuotoon, pisteliääseen ivaan. Se on näennäisen älyllistä mutta oikeasti tosi ilkeää. Onneksi olen onnistunut vähentämään tätä, mutta kyllä täältä blogista löytyy takavuosilta aivan typerääkin ulinaa.

3) Mikä on kritiikin määrä?

Yksittäinen asiallinen kritiikki ja tägäys ovat validi ja tarpeellinen tapa ilmaista oma mielipide. Toki voi puntaroida, että jos viisikymmentä muuta ovat jo tehneet sen, niin onko omasta kommentista enää hyötyä? Lisäksi jos moni muu on jo sanonut samasta asiasta, mutta nälvien ja ilkkuen, silloin asiallistakin palautetta on vaikeampi kestää.

Me emme voi vaikuttaa toisten antaman palautteen määrään, mutta omaan määrään voimme. Tässä blogissa eräs anonyymi kirjoitti minulle kahden vuorokauden aikana 21 kommenttia samasta teemasta. Näistä puolet oli tullut yhden aikaan yöllä. Onneksi hänen sävynsä oli etupäässä asiallinen, mutta kaikki nettikirjoittelijat eivät pysty samaan.

Jos yksi ihminen kirjoittaa kymmeniä viestejä pitkin nettiä, se vääristää tilannetta. Näyttää siltä, kuin asialla olisi valtava väkijoukko, vaikka kyseessä on vain yksittäinen yksilö. Siksi pidän itse omat julkituloni määrällisesti vähäisenä, vaikka toki vastaan saamiini kysymyksiin ja palautteisiin.

No mitä helkuttia tälle voi tehdä? Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Trendit ovat kuin aalto. Yksittäinen vesipisara ei voi tietää eikä tiedostaa, minkä kokoinen aalto on ja milloin sen iskuvoima on kasvanut kohtuuttomaksi.

(Sama pätee muuten viattomiinkin trendeihin kuten etunimiin. Aikuiset ajattelevat antavansa vauvalle erikoisen nimen, mutta kun samaa nimeä on ajatellut moni vanhempi samaan aikaan, yhtäkkiä tuloksena on superyleinen muotinimi. Kukaan ei ole tajunnut olevansa vesipisara keskellä isoa aaltoa.)

Aallon tuhovoima riippuu tietty siitä, mihin se osuu. Presidentinlinnan kiviseinä kestää aika helkutin paljon, mutta tavallisen ihmisen lautamökki murskaantuu. Yleensä julkisuuden henkilön sietokyky on lähempänä tiiltä kuin tikkutaloa, mutta sitä ei yleensä voi päätellä ulkopuolelta.

Onneksi me yksittäiset vesipisarat voimme tehdä yhden asian: voimme tiedostaa oman toiminnan ja tarkkailla muiden toimintaa. Jos aalto on liian suuri, siitä kannattaa lähteä pois. Toisaalta jos aalto on liian pieni, sen kyydissä on ihan hyvä jatkaa.

Olen tehnyt itselleni tsekkilistan, jonka mukaan yritän edetä.

1. Määrä. Tsekkaan ensin, onko joku muu jo sanonut sen, mitä halusin sanoa. Jos kaikki näkökulmat on jo tuotu esille julkisessa keskustelussa, en yleensä reagoi mitenkään. Tavaraa on nimittäin jo liikaa. Saatan kyllä käydä peukuttamassa tai tykkäämässä niistä perusteluista, joita kannatan. En koskaan käy sanomassa samasta asiasta monta kertaa ja eri paikoissa, koska se antaa väärän vaikutelman kommentoijien määrästä. Yleensä teen yhden blogipostauksen tai yhden FB-päivityksen.
2. Tavoite. Yritän välttää kiukuspäissäni kirjoittamista. Siitä ei koskaan tule mitään hyvää, varsinkin koska osaan olla pirullisen teräväsanainen vihaisena. Tavoitteen pitää olla sisällöllinen, ei tunneperäinen.
3. Keinot. En koskaan mene kommentoimaan sellaiseen tviittiin, FB-postaukseen tai blogipostaukseen, jossa käydään aggressiivista keskustelua. Enhän mene baarissakaan sellaiseen pöytään, jossa öyhötetään kännissä. (Poikkeuksena saattaa olla julkisuuden henkilön status, josta pitää oikaista jokin faktavirhe.) Lisäksi moderoin aika tarkasti oman blogini ja FB-seinäni. Jos sinne päästää yhdenkin raivopään ääneen, hän houkuttelee muita samanlaisia luokseen, ja silloin kivat tyypit kaikkoavat. Yritän samalla pitää oman viestintäni rakentavana, vaikka se usein onkin helkutin vaikeaa.

Tästä upeasta listastani huolimatta minulta pääsee tällaisia tilityksiä. Janne-parka joutui selittelemään kiukkuani.

Tässä ketjussa ihmiset päivittelee. Eivät päivittelis, jos olisivat nähneet Katleenan ilmeen. Se oli syödä puulautasen, mun laukun hihnan ja juomapullon. Vein sen taksiin, ettei tarvinnut turvautua kannibalismiin.

— Janne Jääskeläinen (@JaaJanne) 2. lokakuuta 2017

PS. Lue Katri Mannisen erinomainen postaus kiusaamisesta ja kasvattamisesta.