Emmiinan elämä

Emmiina suosittelee

noreply@blogger.com (Emmiina) — Sat, 04 Feb 2012 11:37:00 +0000

Sain arvosteltavakseni Maija Haaviston teoksen ”Hankala potilas vai hankala sairaus? Tietoa huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista”. Heti kirjan kannesta löysin oman ongelmapesäkkeeni ”kilpirauhasen vajaatoiminta”. Jo pelkästään tieto siitä, että kirjassa käsiteltäisiin omaa sairauttani, sai minut tarttumaan siihen. Sain 305-sivuisen kirjan itselleni jo joulun jälkeen, mutta jatkuvan sairasteluni takia, en jaksanut sitä lukea. Pidin teoksen kuitenkin kokoajan esillä ja aina tilaisuuden tullen lueskelin sitä vähän eteenpäin.

Kirja on jaettu kuuteen osaan, joista kaikki käsittelevät erilaisia aihealueita. Ensimmäisessä osassa on kerrottu yleisesti sairaudesta, sen sukupuolijaonnaisuudesta, ikäsidonnaisuudesta ja esimerkiksi potilaan roolista. Tämä ensimmäinen osio oli mielenkiintoinen johdatus teoksen muihin osa-alueisiin.

Toinen osa kertoo oireista. Oire-osa on mielestäni erittäin mielenkiintoinen, sillä itselläni on monia kirjassa kuvattuja oireita. Esimerkiksi ensimmäiset oireet, väsymys ja uupumus ovat itselleni aivan jokapäiväinen ongelma. Ne vaikuttavat elämään aivan joka ikisellä sen osa-alueella, eivätkä suinkaan positiivisesti. Oire-osio on mielestäni erittäin kattavasti kirjoitettu tietopaketti, jossa ei ole liikaa puuduttavaa tietoa, mutta josta löytyy kuitenkin tiivistetysti kaikki tarvittava informaatio. En ollut osannut ajatella monistakaan teoksessa kuvatuista oireista, että ne oikeasti liittyisivät johonkin sairauteen. Esimerkiksi kuulon heikentyminen, jota olen huomannut myös itselläni, on mielestäni ollut merkki vain siitä, että minusta on tulossa kuuro, eikä siitä, että kyseessä voi olla vain yksi monista sairauteni oireista.

Kolmannessa osassa Haavisto kirjoittaa sairauksien syistä. Kuten kirjoittaja tuo ilmi, aina ei voida tietää, mistä sairautemme johtuvat, mutta teoksessa tuodaan kuitenkin esille laajasti erilaisia mahdollisuuksia, mistä sairautemme ovat voineet syntyä. Ensimmäisinä ovat tutut geenitekijät, infektiot, autoimmuniteetti ja tulehdusreaktiot. Nämä ovat ainakin itselleni itsestäänselvyyksiä, mutta teoksessa ne tuodaan mielenkiintoisella tavalla esille. Itselleni uutena sairautta aiheuttavana tekijänä tulivat kuitenkin esimerkiksi persoonallisuus ja psykososiaaliset tekijät. Minulla ei ollut käynyt ikinä edes mielessäni, että persoonallisuus voisi vaikuttaa sairauden syntyyn. Tässä oli yksi syy, miksi oli erittäin mahtavaa, että sain kirjan luettavakseni. Syy-osassa esitellään muitakin sairautta mahdollisesti aiheuttavia syitä uudella tavalla. Vaikka en olekaan hirveästi perehtynyt tämäntyyppiseen kirjallisuuteen, syy-osiokin esitellään niin, ettei minun tarvinnut hyppiä sivuja ylitse mielenkiinnonpuutteen vuoksi. Teksti on sujuvaa ja mielenkiintoisella tavalla kerrottua, enkä kokenut sitä puuduttavaksi, joka oli itselleni suuri yllätys.

Neljäntenä kirjassa on diagnoosiosio. Haavisto tuo ilmi, että diagnoosin tekeminen ja saaminen on haastavaa. Diagnoosin saamiseen vaikuttaa esimerkiksi se, onko kaikki tarvittavat testit ja kokeet tehty, osaako lääkäri tulkita niitä oikein ja katsotaanko diagnoosia tehdessä ainoastaan testituloksia vai kuunnellaanko myös potilasta ja tämän oireita. Teoksen mukaan jopa 10-15% potilaista saa yleislääketieteen puolelta väärän diagnoosin. Mielestäni tämä voi täysin pitää paikkaansa, sillä olen itsekin miettinyt, onkohan astmadiagnoosini täysin oikea. Ainakin tämä osa teoksesta kannattaa lukea, varsinkin jos epäilee itsellään olevan diagnoosin paikkaansa pitävyyttä!

Viidentenä teoksessa esitellään hoidot. Hoito-kappale itsessään jaotellaan useampaan osaan. Ensimmäisenä käydään läpi lääkehoitoa. Teoksessa on kerrottu valtavan monista erilaisista lääkehoidoista. Itse on kokenut tätä osaa kovin mielekkääksi, mutta siitä voi olla muille ihmisille paljon hyötyä. Seuraavana esitellään vitamiinit. Toki olen tiennyt vitamiinien olevan tärkeitä terveyden ylläpitämisessä, mutta teoksessa vitamiinit -osio käsitellään niin, että aloin itse miettiä, olisiko syytä kiinnittää huomiota omaan vitamiininsaantiin. Näiden kappaleiden jälkeen hoito-osio muuttuu mielestäni paljon mielenkiintoisemmaksi, kun käsittelyyn otetaan rasvojen ja hivenaineiden lisäksi muun muassa superruoka, yrtit, ruokavalio ja rentoutushoidot. Nämä eivät todellakaan ole ainoita kirjassa käsiteltyjä hoitoja, mutta jos mainitsisin kaikki teoksessa esitellyt hoidot, tulisi listasta lähes loputon. :) Tähän osioon kannattaa ehdottomasti tutustua. Sain siitä itse ainakin erittäin monta vinkkiä oman oloni parantamiseen!

Viimeisenä kappaleena kirjassa esitellään itse sairaudet. Vaikka pidin aiemmistakin osioista, niin tämä osio sai minut ajattelemaan, että ”onneksi sain tämän kirjan arvosteltavakseni, sillä muuten olisin tähän kirjaan tuskin tarttunut!”. Loputtomasti erilaisia sairauksia on esitelty erittäin mielenkiintoisella tavalla. Teoksessa oli mahdottoman paljon sellaisia sairauksia, joista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta joita en kuvitellut edes sairauksiksi. Toisaalta tämän osion lukeminen oli ahdistavaa, sillä aloin miettiä jokaisen uuden sairauden kohdalla, että löytyykö itseltäni tällaisia oireita, mutta toisaalta hyvähän näistä asioista on tietää. En lähde luettelemaan teoksessa käsiteltyjä sairauksia, sillä siinä menisi minulta mielenterveys. En voi sanoa muuta, kuin että tämä osio on aivan mahtava tietopaketti huonosti todetuista pitkäaikaissairauksista. En usko, että mistään löytyy yhtä mielenkiintoisella tavalla kirjoitettua ”opusta”.

Näiden kappaleiden lisäksi kirjaan kuuluu erittäin kattava hakemisto, jonka avulla löytää helposti esimerkiksi sivut, joilla omaa sairautta on käsitelty. Tämä hakemiston helppous on ehdottomasti iso plussa kyseiselle teokselle! Lähteitä on mielestäni käytetty hyvin ja selkeästi. Ärsyynnyn, jos lähdetiedot tungetaan tekstin väliin, mutta tässä teoksessa ne ilmoitetaan numeroin tekstin seassa. Lopussa olevasta lähdeluettelosta pystyy sitten tarkistamaan, minkälaisesta lähteestä on kyse.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka ovat kiinnostuneet omasta terveydestään ja haluavat lisää tietoa oman terveyden ylläpitämiseen sekä infoa erilaisista pitkäaikaissairauksista, joista monet lääkäritkään eivät ole tietoisia. Teos on kirjoitettu loogisesti ja se etenee järjestelmällisesti. Mukana on helppo pysyä. Kiitos, että sain lukea tämän!

Jos haluat itse tutustua kirjaan ja kirjailijaan, kurkkaappa Maija Haaviston (ja kyseisen teoksen) www-sivuja: http://www.hankalapotilas.net/

Ps. Jos olet lääkäri, LUE TÄMÄ TEOS!!! :) terveisin: hoitoonsa pettynyt

- Emmiina-

Emmiina mietiskelee

noreply@blogger.com (Emmiina) — Fri, 20 Jan 2012 16:34:00 +0000

Tänään on hyvä päivä. Vapaapäivä. Nukuin hyvin ja heräsin pirteänä. Olo oli ihan mahtava!

Olen tässä mietiskellyt, että olisi kivaa löytää uusia kavereita tältä alueelta, miltä asun. Mulla ei oikeestaan ole kauheasti kavereita, sillä kuten kirjoitin ekassa postauksessa, musta on vaikea pitää. En oikeastaan edelleenkään tiedä syytä siihen, miksi kanssani ei haluta viettää aikaa. Ehkä syynä on huono itsetuntoni: mietin jatkuvasti miltä näytän, voinko nyt sanoa näin, vaikutanko ihan tyhmältä, jne.., mutta en voi sille mitään. On vaan niin vaikeaa olla täysin oma itsensä, miettimättä hyväksyykö toinen mut sellaisena kuin olen, kun kokoajan jokapuolelta vaan arvostellaan. Ehkä syynä voi olla myös se, että olen kyllästynyt olemaan aina se, joka pitää yhteyttä. Suurin osa kavereistani ovat sellaisia, etteivät pidä mitään yhteyttä niin kauaa, kun eivät itse tarvitse mitään. Sitten, jos poikaystävä jättää, tarvittaisi rahaa, apua, lohduttamista..., muistetaankin, että onhan se Emmiina olemassa. En jaksa olla on-off-ystävä, johon otetaan yhteyttä vain silloin, kun itse tarvitaan jotakin. Toisaalta taas, väsymyksen takia olen laiminlyönnyt myös niitä ainoita oikeita ystävyyssuhteita, joita mulla on. Kun oma olo on ollut huono, ei vaan ole jaksanut kiinnostaa toisten ihmisten asioiden pohtiminen. Olen halunnut olla vain rauhassa - ja nukkua. Mutta toisaalta, eipä mulla ennen sairastumistakaan (tai siis diagnoosia) ollut paljon ystäviä. Muutama vain, ne samat kuin tällakin hetkellä.

Kaipaisin kuitenkin sellaista ystävää kuin minulla oli joskus. Siitä ajasta "joskus" ei edes ole kovin kauaa. Muutama vuosi vain. Oli aivan mahtavaa käydä päivittäin kahvilla/syömässä, jutella ja juoruta aivan tyhjänpäiväisistä asioista, hengailla yömyöhään ulkona, tehdä asioita hetken mielijohteesta, kikatella ja hihitellä, olla onnellinen. En usko enää ikinä löytäväni ketään sellaista ystävää kuin hän oli. Joku voisi sanoa, että ainahan voitte aloittaa hänen kanssaan puhtaalta pöydältä ja "jatkaa" sitä ihanaa ystävyyttä, mikä meillä oli. Mutta ei se onnistu, sillä ei sitä ihmistä, jota ikävöin, ole ehkä enää olemassa. Hän on muuttunut liikaa, huonompaan suuntaan. Eikä meidän ystävyydestä tulisi enää mitään. Asumme kaiken lisäksi eri kaupungeissa ja elämme liian erilaista elämää.

Mutta ehkä vielä joskus, rumana sateisena päivänä, tapaan jonkun, josta tulee uusi ystäväni. Ehkä hänen kanssaan voin viettää hienoja hetkiä ja pitää hauskaa "tyttöjenkesken". Siihen asti "tyydyn" rakkaan seuraan, vaikka hänkin kovasti toivoisi, että mulla olisi myös muita läheisiä, eikä hänen tarttis pitää mulle aina seuraa. :)

Hyvää viikonloppua! :)

- Emmiina -

Emmiina haaveilee

noreply@blogger.com (Emmiina) — Wed, 11 Jan 2012 13:55:00 +0000

...päiväunista.

Miten ihminen voikin olla näin väsynyt? Mä en vaan ymmärrä. Ei tuu taas yhtään mitään yhtään mistään. Uudenvuodenlupauksena päätin, etten lintsaa koulusta enää, ellei oo ihan pakko. Joo, ei olis ehkä kannattanu lisätä tota "pakoreittiä" tuohon lupaukseen, koska tuon "ellei oo ihan pakko" voi käsittää monella tapaa. Sillä pystyy perustelemaan huonotkin tekosyyt. Mut en vaan tiiä. Onko elämä vaan oikeesti tällaista? Että haaveilee päiväunista suurimman osan päivää, ei jaksa tehdä tai edes ajatella mitään. Kun tuun kotiin koulusta, meen suoraan nukkumaan - saatankin nukkua johonkin 20-21 asti. Sitten käyn suihkussa, syön iltapalan, pesen hampaat - ja meen takas nukkuu. Nukun n. 6 asti ja herään yhtä väsyneenä, ku jos en olis nukkunut koko yönä.

Eräs blogin lukija ehdotteli tuossa muutama teksti aikaisemmin, että kokeilisin erästä dieettiä. No, sehän tyssäsi siihen, ettei koulussa oo jääkaappia tai mahdollisuutta säilyttää mitään ruokia. Siellä ei myöskään voi valmistaa itse yhtään mitään. Autossa kaikki jäätyy. Ja toisaalta - kun oon kokoaika niin väsynnyt, niin ei tee mieli edes tehdä ruokaa. Tai syödä ruokaa. Tai ajatella ruokaa.

Väsyttää. Joten meenki tästä (taas) nukkumaan.

- Emmiina -

Emmiina kiirehtii

noreply@blogger.com (Emmiina) — Mon, 09 Jan 2012 05:28:00 +0000

Oon ollut lomalla hiiiiirvittävän kiireinen, joten en oo ehtiny edes käymään täällä blogissa. Tänään oli edessä inhottava arkeenpaluu. Juuri kun olin saanut unirytmini kohdalleen (nukkumaan klo 2-4, herätys klo 12-14.), palautti herätyskellon pirinä mut maanpinnalle klo 6.30. Ei tuntunut kivalta, voin sanoa. Nyt yritän tässä valmistautua rasittavaan ajomatkaan ja tuntien hereilläpysymiseen koulussa. Sitten pitäis vielä ajaa takaisin kotiin. Tänä aamuna tuntuu enemmän kun ikinä, ettei musta oo tähän. Mä haluaisin niin vaan mennä takaisin nukkumaan ja unohtaa koko opiskelun. Mut pakko se kai on mennä kouluun. :( Kirjoittelen kuulumisia tässä joku päivä enemmän, mutta
IHANAA Uutta Vuotta 2012 kaikille! :)

- Emmiina -

Emmiina iloitsee

noreply@blogger.com (Emmiina) — Thu, 22 Dec 2011 19:26:00 +0000

Mä katoan jouluksi toisten hyysättäväksi, joten ei ole liikaa joulustressiä :) Toivottavasti joulupukki tuo kaikille kivoja lahjoja :)

Ihan mahtavan ihanaa joulua ihan kaikille! <3 Yrittäkää jaksaa kaikkea joulutouhotusta ja muistakaa nauttia!

- Emmiina -

Emmiina lihoo

noreply@blogger.com (Emmiina) — Tue, 20 Dec 2011 10:05:00 +0000

Olishan se toki ollu tosi mukavaa, jos vaaka olisi näyttänyt tänäänkin kaksinumeroista lukua, niin kuin viime viikolla, mutta eihän se toki mun kohdalla ole mahdollista. Ehdin jo iloita painonlaskusta ja lisääntyneestä energisyydestä, jonka avulla olen jaksanut liikkua taas normaalisti. Kuvittelin, että NYT SE LÄÄKE TOIMII, mutta ei sitten. En olis halunnutkaan. Tietenkin painonpudotuksessa tulee takapakkeja, mutta mulla ei oo kolmeen vuoteen mitään muuta ollutkaan. Se vaaka näytti taas tutun kolmenumeroisen luvun, joka hävettää aivan hirvittävästi. En ole se ihminen, jonka kroppaan olen joutunut. Olen se ihminen, joka nauraa ja hymyilee kolme vuotta sitten otetuissa valokuvissa, yrittämättä peitellä itseään, jotta ei näyttäisi lihavalta. Niissä kuvissa oli se ihminen, joka olen oikeasti. Nyt olen vankina 105-kiloisessa ruumiissa, joka ei tunnu eikä näytä omaltani. Miksi tämä ei onnistu? Miksi? Olen yrittänyt aivan kaikkea, oikeasti.

Aloittaessani sosionomiopinnot noin puolitoistavuotta takaperin, asuin lähempänä ammattikorkeakoulua. Sattumalta naapurissani asui yksi uusista luokkalaisistani, johon tutustuinkin muita ryhmäläisiä paremmin. Hetken kuluttua tajusimme, että kummallakin oli toiveissa painonpudotus - ja että lähtöpainomme oli 2 kg:n tarkkuudella sama. Päätimme aloittaa yhteisen painonpudotusprojektin, joka sisälsi uintia 3 x viikossa, kuntosalia 2 x viikossa ja koulumatkojen kävelyt 5 x viikossa (n. 6 km). Tämän lisäksi söimme terveellisesti lautasmallien sun muiden mukaan. Koska lähes asuimme yhdessä (kun ystäväni viihtyi niin paljon luonani), söimme päivän aikana täsmälleen samat ruoat, ja täsmälleen saman verran. Jatkoimme tätä laihdutusprojektiamme koko sen 5 kuukautta, jonka ehdin sillä paikkakunnalla asua. Mitä kävi? Arvatkaa ? Ystäväni laihtui 15 kg ja vaatekoko tippui 3 kokoa. Wau! Se siis todellakin kannatti, vai kannattiko...? Mitä kävi minulle? Paino lisääntyi 22 kg ja vaatekoko suureni kahdella koolla. No, mitä tähän ovat ihmiset sanoneet? "No oma valintasihan se oli, syödä herkkuja salaa. Siitähän se tietenkin johtui". No, todellisuudessa, en syönyt koko viiden kuukauden aikana kuin YHDEN suklaakarkin, joka oli AINOA herkkuni koko tuona aikana. Senkin söin pakotettuna, mummoni tarjoamana.

Hienointahan tässä hommassa on se, ettei mulla ole ollut muutamaan kuukauteen ruokahalua lähes ollenkaan, eli olen syönyt vain sen takia, että ihmisen on pakko syödä jotakin, en sen takia, että olisi nälkä. En ole syönyt herkkuja, koska niitä ei vain tee mieli. Annoskoot ovat hyvin pieniä, koska enempää en saa menemään alas. Ja silti, silti tuo vaaka näyttää taas isompia lukemia. Mitä mä teen?!

Olen hakenut apua niin personal trainerilta kuntosalilla, lääkäreiltä ja painonpudotusohjelmista, mutta niistä ei ole ollut mitään hyötyä. Saan aina vain negatiivista palautetta sitoutumattomuudesta, vaikka yritän kaikkeni tavoitteeni saavuttamiseksi. En ole yösyöppö, en syö herkkuja salaa ja pyrin aina syömään terveellisesti. Tämä koko painohomma ahdistaa niin paljon, että kohta en vaan enää jaksa ja masennun aivan totaalisesti. Ei tästä vain tule mitään, kun AINA paino palaa takaisin samaan - tai ilokseni nousee vielä vähän lisää. Olen kokeillut syömättömyyttä, syömistä tietyn väliajoin, syömistä suositusten mukaan, karppaamista, mehudiettejä, ja kaikkea ... aivan kaikkea. En enää osaa syödä tämän terveellisemmin, enkä jaksa liikkua yhtään enempää. Olen nähnyt unia, joissa olen ollut lähes 200-kiloinen - ja päättänyt luovuttaa koko elämän suhteen. Pelkään tämän johtavan siihen, ihan oikeasti, koska elämä tällaisena valaana on aivan sietämätöntä.

- Emmiina -
ps. mitä mieltä olette tästä fontista?

Emmiina hajoilee

noreply@blogger.com (Emmiina) — Thu, 08 Dec 2011 20:11:00 +0000

Tsh 0,27 ja T4-V 23. En ymmärrä. Lääkettä nostettiin vaan pikkuisen - ja kumpiki arvo muuttui hirveästi. Lokakuun lopussa siis TSH 8,8 ja T4-V 14. Ja siihen loppu hoito, vaikka oireita on. Lääkäri kommentoi vaan, ettei voi johtua kilpirauhasen vajaatoiminnasta mun oireet, koska niiden olis pitäny "mennä pois" nyt kun noi arvot meni paremmiksi, jo melkeen liikatoiminnalle. Mä en vaan ymmärrä.

Niin ja sanoi se myös, että mulla on ollu kilpirauhastulehdus (2vuotta?!), joka on nyt (yhtäkkiä?!) parantunut. Joten oikeestaan ei ehkä tarttis ees Thyroxinia syödä. Ja sillähän ei ollut väliä, että mulla on oireita, koska nehän ei voi johtua kilpirauhasesta........ Lääkettä tiputettiin pienempään annokseen.

Ei muuta sanottavaa...

- Emmiina -

Emmiina tonttuilee

noreply@blogger.com (Emmiina) — Mon, 05 Dec 2011 09:28:00 +0000

En oo oikeestaan ollu jouluihminen ikinä, ellei lasketa siis sitä aikaa, jolloin vielä olin niin pieni, että odotin hirvittävästi joulupukkia ja lahjoja. Tää vuosi tuntuu kuitenkin erilaiselta, jo nyt. Meillä on kaikenlaisia ihania jouluvaloja kotona ja ollaan ostettu jo joululahjoja. Ostin myös erilaisia ihania paketoimistarvikkeita ja oon innoissani paketoinnut jo kaikki lahjat, mitä ollaan ostettu. Siitä paketointipaperin kahinasta ja lahjanarun natinasta tulee sellainen ihanan odottava olo. En tiedä vielä, missä aion olla jouluna: vanhemmillani vai mieheni vanhemmilla. Toisaalta kumpikin vaihtoehto houkuttelisi, mutta kotiinkin olisi kiva jäädä.

Joulunodotus tuo tietynlaista iloa arkeeni, vaikka arki takkuileekin jokaikinen päivä. Odotan jo kovasti endokrinologin aikaa, jotta saisin tietää nykyiset kilpirauhasarvoni. Olo on ehkä jollain tasolla parempi, mutta pelkään kuitenkin arvojen muutosta. Jos ne ovat karanneet lisää? Tai entäs jos ne ovatkin yhtäkkiä tippuneet ihan alas, jolloin lääkitystä jatketaan samaan malliin, vaikka oirelista onkin tällainen..?

Sähköpostiin tuli ilmoitus, että syksyn läsnäoloilmoituksia pystyy muuttamaan vuoden alkuun asti. Eli vaikka olen ilmoittanut itseni läsnäolevaksi, pystyisin ilmoittautumaan kevääksi poissaolevaksi. Opiskelu on tökkinyt koko syksyn ja pelkään sitä, miten pystyn mahtavan 1,5 viikon joululoman jälkeen etsimään itsestäni niin paljon energiaa, että jaksan vielä toisen puolivuotta opiskella täysillä. No, haaveiluahan tämä on, sillä eihän siitä poissaolojutusta tulisi mitään. Millä me elettäisi jos mä olisin nollatuloilla. Tuskinpa kukaan lääkäri täällä suunnalla suostuu kirjoittamaan sairaslomaa tämän taudin takia, koko kevättä. Mitään muutakaan tukea kun ei tässä maassa saa, jos laittaa opiskelut tauolle. Eikä myöskään kesäaikana...

Mutta jotain positiivista on munkin elämässä tapahtunut. Vaaka näyttää useita kiloja vähemmän kuin pari kuukautta sitten. Näin ei olekaan tapahtunut kahteen vuoteen. Aina se pirulainen on vaan näyttänyt enemmän kuin aiemmin. Ehkä lääkkeennostosta on ollut jotakin hyötyä, edes?

- Emmiina -

Emmiina arvostellaan

noreply@blogger.com (Emmiina) — Tue, 29 Nov 2011 05:53:00 +0000

Eilinen loppuarvostelu harjoittelun suhteen. Se oli siitä mielenkiintoinen, että sain kritiikkiä muunmuassa liikkeiden ja toiminnan hitaudesta, väsyneestä olemuksesta (käski nukkua enemmän), äänen hiljaisuudesta (lukekaa: käheydestä), aloitekyvyttömyydestä ja joustamattomuudesta (tämä tarkoitti varmaankin sitä, kun halusin syödä normaaliin aikaan (n. klo 12) enkä vasta silloin, kun joku muu kiireiltään - eli siis "supertärkeiltä" palavereiltaan - ehtisi tuoksi minulle suoduksi 5 minuutin ruokatauoksi nukkariin (eli siis n. klo 14).)

Tiedättekö, mitä tekisi mieli syyttää näistä kaikista asioista, mistä mua kritisoitiin? Jep, mutta en sano sitä ääneen, koska puolustautuessani ja selittäessäni sairaudestani arvostelevalle ohjaajalleni, hän oli sitä ensinnäkin mieltä, että kilporauhasen vajaatoiminta ei ensinnäkään aiheuta mitään noista edellä mainituista asioista. Toisekseen hän mainitsi, että JOS mulla tuollainen sairaus sattuisikin olemaan, niin sehän on lääkkeillä hoidettavissa ja JOS niitä lääkkeitä syön, ei mulla voi tuollaisia oireita edes olla. HEI KIITTI KU KERROIT!!! :))

Kävin illalla, tuon mukavaakin mukavamman työharjoittelupäivän jälkeen, koululla tekemässä muutamia ryhmätehtäviä. Sattumalta törmäsin ohjaavaan opettajaani, ja halusin selitellä työpaikkaohjaajani kritisointia, sillä harjoittelun läpipääsy oli vaakalaudalla, kun mitään positiivista palautetta en ollut saanut. Opettaja ohjasi mut toiseen huoneesen keskustelemaan - ja aivan ensimmäiseksi purskahdin itkuun. Hyvä minä.

Sain kuitenkin selitettyä - itkunsekaisesti - asiani ja kerrottua sairaudestani. Opettaja vaikutti yllättävänkin ymmärtäväiseltä, kuvittelin sen olevan jopa jossakin muussa maailmassa, kun ei väittänyt kertaakaan vastaan. Se vaan kuunteli kertomustani oireistani ja niistä johtuvasta huonosta arvioinnista. Kun lopetin, opettaja hymyili ja sanoi "Kuulostaa kovin tutulta, onneksi mun oireet vaan eivät enää ole noin pahoja. Mutta kyllä siihen monta vuotta menikin, ennen kuin ne helpottivat. Tai lähinnä meni monta vuotta siihen, kunnes tajuttiin, ettei Thyroxinista ole mulle apua".

Harjoitteluni meni kirkkaasti läpi.

- Emmiina

Emmiina nukahtaa

noreply@blogger.com (Emmiina) — Thu, 24 Nov 2011 05:59:00 +0000

Joo siis nyt tekis mieli taas niin turhautua tähän sairauteen. Tai en minä tiedä mistä se johtuu, kun ei kukaan tunnu uskovan mua. Ehkä mä vaan laitan kaikki oireeni sairauden piikkiin ja sillä varjolla voin rypeä itsesäälissä ja jättää asioita tekemättä? Just niinkuin mulle lääkärissä sanottiin. Mutta ei tää voi olla normaalia! Kyllä nyt normaalin ihmisen pitäis jaksaa nousta aamulla sängystä miettimättä, minkälaisia mahdollisuuksia olisi jäädä nukkumaan. Toki koulusta olisi helppo vain jäädä pois, eihän meillä ole läsnäolopakkoa, mutta tällä hetkellä on menossa harjoittelu - ja ne siellä ei anna olla poissa. Kaikki tunnit pitää korvata ja sen lisäksi hakea lääkärintodistus.

Täällä meillä päin terveyskeskuksen ihmiset on sen verran mukavia, ettei kilpirauhasen vajaatoiminnan takia saa sairaslomaa, edes muutamaa päivää. Toki voisin taas esittää, että mulla on migreeni, maha sekaisin, oksennustauti tai mitälie, mutta ne ihmetteli sitä jo viimeksi. Tuskaiset 7 tuntia pitäisi kestää, jonka jälkeen pääsee taas päiväunille.

Mainittakoon, että nukuin viime yönä sohvalla, sillä onnistuin taas suututtamaan rakkaan tiuskimalla aivan mitättömistä asioista. En tiedä voiko asiaa puolustella yhtään millään, mutta mä olin vaan niin väsynyt. Mitä mä teen? Ei tästä tuu lasta eikä paskaa. Mä en jaksa tehdä mitään, eikä mistään tuu mitään. Koulua oon yrittänyt sinnikkäästi käydä, mutta kun rakkaassa ammattikorkeakoulussamme säälipisteitä (eli siis lisäaikaa tehtäviin) ei anneta näin huonon syyn takia. :) Poissaolevaksi vois ilmoittautua, mutta siihenki tais mennä jo mahdollisuus pari kuukautta sitten.

Tällä hetkellä oon niin väsynyt, että voisin nukahtaa pystyyn. Miten mä jaksan hektistä päiväkotityötä seuraavat 7 tuntia? Mä kuolen.

- Emmiina

Emmiina sulkeutuu

noreply@blogger.com (Emmiina) — Tue, 22 Nov 2011 19:43:00 +0000

Edellisessä blogipostauksessani puhuin ystävyydestä ja siitä, miten tulen toimeen helpoiten joko minua vanhempien tai huomattavasti nuorempien ihmisten kanssa. En ollut päässyt selville itsestäni, ajatuksistani ja siitä, miksi ystävyyssuhteet omanikäisiini eivät onnistu. Nyt olen kuitenkin päässyt asian jäljille keskusteltuani eilen erään tuttuni... kaverini(?), sanotaan vaikkapa Ellan kanssa. Ellan mielestä olin jo usean kuukauden ajan laiminlyönnyt kaverisuhdettamme ja hän oli tästä närkästynyt. Usean tunnin moittimisen ja huonojen puolieni kartoittamisen jälkeen Ella oli valmis unohtamaan erimielisyytemme ja jatkamaan ystävänäni, JOS lupaisin käyttäytyä asiallisemmin. Näinpä näin, lupasin tietenkin, jotta Ella lopettaisi huutamisen keskellä ravintolaa.

Syy, miksi välini Ellaan olivat viilentyneet, juonsi juurensa alkusyksyyn. Elämäni oli yhtä helvettiä kilpirauhasarvojen heittelyn ja siitä johtuvien oireiden ja ongelmien takia. Olin myös jatkuvasti varautunut siihen, että joutuisin lähtemään satojen kilometrien päähän hoitamaan huonokuntoista läheistä ihmistäni, josta olin valtavan huolissani. Tämän lisäksi parisuhteeni tuntui rakoilevan, koska rakas ei enää jaksanut jatkuvaa väsymystäni, kiukutteluani, kipuani ja mielialanvaihteluitani. Eikä nämä ahdistavat asiat siihenkään loppuneet, tämän lisäksi mua arvosteltiin joka puolelta, aivan kokoajan. "Olet taas lihonut" , "Miten sä näytät tolta?", "Miks sä oot tommonen?", "Mikä sua vaivaa?", "Ajattelisit välillä minuakin" ja niin edelleen. Viimeinen pisara vain oli se, että Ella ilmoitti, aivan mitättömän asian takia, että "Miksi sä olet noin VAIKEA?! KAIKKI sun kanssas on AINA niin vaikeaa". Mun mitta oli täynnä, enkä mä vaan JAKSANUT ylläpitää suhdetta, jossa toinen ajattelee musta noin. En jaksanut alkaa selvittämään asiaa tai miettimään omaa vaikeuttani sen enempää. Päätin vain lopettaa yhteydenpidon. Se oli toisaalta erittäin helppo päätös, sillä enhän mä jaksanut pitää yhteyttä muihinkaan ystäviini.

Palatakseni vielä Ellaan. Musta on mielenkiintoista myös se piirre ihmisissä, että ne eivät voi/osaa/pysty/halua ajatella muita kuin itseään. Ella väittää edelleenkin, vielä tänäänkin, että minä olen se, joka on huono osapuoli kaverisuhteessamme. Minä en pidä Ellaan yhteyttä, kerro omista asioistani, kysy Ellan kuulumisia, puhu oikeastaan mistään. MUTTA, eikös ystäväsuhteissa KUMMANKIN osapuolen pitäisi olla aktiivisia, jotta suhde toimisi. Niinhän se parisuhteessakin on. Tähän samaan ilmiöön olen törmännyt jatkuvasti elämäni aikana. Aina se olen minä, joka pitää yhteyttä. Aina syy on minussa, jos yhteydenpito on jäänyt vähälle. Milloin on muiden vuoro pitää muhun yhteyttä?!

Oon myös huomannut olevani usealle sellainen on-off-ystävä. Silloin kun joku on hätänä, on ongelmia puolison/vanhempien/ystävien/opettajien kanssa tai joku on kuollut tai kadonnut, mä olen paras ystävä! Arvaatteko, mitä tapahtuu, kun suru hälvenee, hätä katoaa, poikaystävästä tulee taas kiva tai ystävä ei enää kiukuttele? Silloin mä en ole olemassa.

Mielenkiintoinen ilmiö on myös se, että ketään ei kiinnosta jos ihmisellä menee tosi hyvin. Kukaan ei jaksa kuunnella hehkutusta ihanasta rakkaudesta tai romanttisesta viikonlopusta. Mutta entäs sitten, jos kävisi vaikka niin, että suhteeni katkeaisi? Kyllä silloin ihmiset kerääntyisivät ympärilleni voivottelemaan, haukkumaan miestäni ja etsimään uutta seuraa. Mutta silloin kun kaikki on mahtavasti, siitä ei saa kertoa? Hieno juttu ! *heiluttelee sarkasmikylttiä*

Mutta kuka on se joka oikeasti kuuntelee mua, kun mulla on vaikeeta? Kuka välittää musta? Kuka haluaa jutella kanssani silloinkin, kun kaikki on aivan mahtavasti?

Ei kukaan.

Mutta tällaistahan se elämä on ollut tähänkin asti, joten eiköhän tästä(kin) selvitä. Onhan mulla blogi, jolla on jo ainakin yksi seuraaja ja kaksi kommentoijaa :) KIITOS!

- Emmiina

Emmiina odottaa

noreply@blogger.com (Emmiina) — Fri, 18 Nov 2011 10:03:00 +0000

Tänään olen iloinen, onnellinen ja odottava. Odotan nimittäin iltaa, jolloin yksi harvoista oikeista ystävistäni tulee kyläilemään. Kuten olen maininnut, kanssani on vaikea tulla toimeen. Itse en ole aivan varma, mistä se johtuu, mutta ihmiset vain tuntuvat kaikkoavan ympäriltäni. Ihmettelen suuresti, miten olen saanut mieheni pysymään rinnallani näin monen vuoden ajan. Ehkä se on itsekin jollain tapaa kummallinen, kun voi rakastaa tällaista hankalaa ja haastavaa persoonaa.

Tiedän monia ihmisiä, joille ystävät ovat kaikista tärkein asia elämässä. Itselläni tärkeysjärjestys on kuitenkin vähän toisenlainen. Tietysti olen onnellinen jokaisesta ystävästäni, mutta ei heistä kuitenkaan yksikään pääse edes lähelle muita tärkeitä ihmissuhteitani. Ykkössijan jakavat perheeni ja mieheni. Tämän jälkeen tulevat sukulaiseni ja mieheni sukulaiset. Vasta sitten, pohjimmaisena, ovat ystäväni. Muistan toki ajan, jolloin omat ystäväni olivat kaikki kaikessa, enkä vähät välittänyt vanhemmistani tai sukulaisistani. Ehkä olen aikuistunut, tai tylsistynyt, mutta tällaista elämäni nyt on.

Kenen kanssa tulen toimeen parhaiten? Joko minua huomattavasti vanhempien tai huomattavasti nuorempien ihmisten kanssa. Lapset ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja heidän kanssaan voisin puuhastella vaikka koko loppuelämäni. Ehkä myös suuntaudun työelämässä lapsipainoitteiseen työhön? No ne vanhemmat ihmiset sitten.. heidän kanssaan on vaan niin paljon helpompi tulla juttuun kuin omanikäisteni ihmisten. Toki on monia, jotka pitävät mua vielä aivan penskana, mutta onneksi sitten niitäkin, joiden silmissä olen tasavertainen ihminen.

Miksi suhteet omanikäisteni kanssa ei onnistu?

En tiedä.

- Emmiina

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Emmiinaa väsyttää

noreply@blogger.com (Emmiina) — Thu, 17 Nov 2011 05:59:00 +0000

Ehkä inhottavin asia, minkä tiedän, on jatkuva väsymys. Se on oikeesti paljon rankempaa kuin kukaan voisi kuvitella. Se ei helpota vaikka nukkuu hyvin. Se ei helpota pitkillä yöunilla, ei lyhyillä yöunilla, ei sopivilla yöunilla. Väsymys ei katoa päiväunillakaan. Aamut ovat aina kaikista vaikeimpia ja joudunkin taistelemaan joka ikinen päivä itseni kanssa, että jaksan nousta ylös. Jokaikinen aamu toivon (salaa) olevani kuumeessa, jotta voisin jäädä kotiin nukkumaan. Ennen vihasin olla kipeänä, mutta nyt toisaalta rakastan sitä. Jos olen kipeä, mulla on oikeus nukkua. Niin paljon kuin haluan.

Toiveista huolimatta en tänäkään aamuna ole kuumeessa, joten yritän tsempata itseäni heräämään sen verran, että pystyn pukemaan päälleni, starttaamaan auton ja suuntaamaan sen nokan kohti koulua. Tiedän, säälittävää. Kyllähän kaikkia muitakin väsyttää aamuisin. Ja päivisin. Ja iltaisin. Ja aina.

Tietenkin voin syyttää kaikesta ihanaa sairauttani, kilpirauhasen vajaatoimintaa. Jos et tiedä mikä se on, pyytäisin lukemaan asiasta osoitteesta www.kilpirauhasenvajaatoiminta.fi . Ja ei, se ei tarkoita sitä, että en tiedä milloin mulla on nälkä tai milloin ei enää ole nälkä. Ei, se ei tarkoita sitä, etten osaa olla syömättä. Tällaisia mahtavia kuvauksia olen kuullut sairaudestani, enkä siksi siitä yleensä kenellekään kerrokaan. Tuolta etusivulta löydät oirelistan, josta suurin osa on arkipäivääni. Pahimpina väsymys, palely, lihominen, jaksamattomuus ja hiustenlähtö.

Mutta entä, jos huikean korkealla olevat kilpirauhasarvoni eivät olekaan tämän kaiken takana? Jospa vain olen läpimätä laiskimus, josta ei tule ikinä yhtään mitään? Tätä kysymystä pohdin usein, mutta en ole vielä päätynyt ratkaisuun sen suhteen. Toivon vain, että lääkitys alkaisi (taas) toimia. Toiveajattelua?

- Emmiina

Emmiina esittäytyy

noreply@blogger.com (Emmiina) — Wed, 16 Nov 2011 15:18:00 +0000

Vaikka en haluakaan kertoa yksityiskohtaisia tietoja siitä, kuka olen, tahdon paljastaa jotakin itsestäni, jotta mahdolliset lukijat pystyisivät paremmin samaistumaan elämäntilanteeseeni.

Olen tuleva välittäjä, huolehtija ja auttaja. Sosiaalialan ammattilainen. Sosionomi. Ehkä joskus, jos jaksan käydä opintoni loppuun. Asun sen verran "syrjässä", miten sen sitten haluaa kukin ajatella, että koulumatkani on lähempänä 300 kilometriä/päivä. Elämäntilanteeni on siltä kannalta kummallinen, etten viihdy sillä paikkakunnalla, jossa opiskeluni ja rakas ammattikorkeakoulumme sijaitsee. En myöskään viihdy luokassa, johon olen joutunut, sillä vaikka tavoitteena on, että meistä kaikista kehkeytyisi sosiaalialan moniosaajia, jotka oikeasti välittäisivät asiakkaistaan, olen varma, että suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä, ei tällaista tavoitetta koskaan saavuta. Luokka, missä opiskelen, on riekaleinen, kuppikuntia täynnä oleva ahdistuspesä, jossa kenellekään(?) ei ole hyvä olla. Alussa meitä oli 50, mutta nyt enää vajaa 40. Osa on lopettanut opiskelut, koska ala ei tuntunut oikealta, mutta suurin osa on vaihtanut koulua (ja paikkakuntaa) ihan vaan sen takia, että tuo luokka, jonka pitäisi olla esimerkki kaikelle koulutoiminnalle opiskelemamme alan takia, muistuttaa lähinnä ala-astetta kuin ammattikorkeakoulua. Kiusaamista tapahtuu päivittäin. Luokka on jakautunut pieniin ryhmiin, jotka kaikki puhuvat kaikista pahaa. Ei siellä ole kenenkään hyvä olla - edes opettajien. Koko homman multihuipentuma on se, ettei tällä hetkellä ryhmätehtävät, eivätkä myöskään ryhmätentit (!!) onnistu, ellei ryhmä koostu niistä omista tutuista ihmisistä. Olen niiiiiiin lopen uupunut tähän nykyiseen tilanteeseen, etten ole enää edes ihan varma, onko opiskelemani ala oikea, jos siitä valmistuu tuollaisia ihmisiä. Mikä ero on ala-asteen tokaluokkalaisilla ja meidän luokalla? Noin 12 vuoden ikäero. Missä se näkyy? Ei ainakaan käytöksessä.

Miksi olen valinnut tällaisen ratkaisun, että käytän noin 3-4 tuntia/päivä pelkästään koulumatkoihin?

Vastaus ei ehkä ole yksinkertainen, enkä ole vielä tavannut yhtäkään ihmistä, joka olisi asiasta samaa mieltä kuin minä itse: tämä on ainoa mahdollisuus. Kotipaikkakunnallani minulla on liikaa tärkeitä asioita, ihmisiä ja läheisiä, joista en pysty olemaan erossa. Kyllä, tuo matka on sen kaiken arvoinen. Ja loppujenlopuksi, se on aikaa joka on vaan mun. Voin ajatella omia asioitani ilman, että kukaan häiritsee. Se on aikaa rauhoittua. Kaikenlisäksi mä rakastan autolla ajamista. Vaikka en mä aina autolla kulje. Vain silloin kun bussit ei kulje oikeaan aikaan. Jos oon rehellinen, niin tuo on vaan yksi surkeista perusteluista, joilla yritän selittää muille järjetöntä koulumatkaa. Ei ne bussit oo ikinä oikeeseen aikaan liikenteessä, joten käytän niitä ehkä kerran kuukaudessa, jos sitäkään. Ja loppujenlopuksi, en mä siitä autolla ajamisestakaan niin välitä.

Mitä muuta mun elämään kuuluu kun koulu? Mies, sehän nyt on selvä. Ja ihanahan tuo onkin, oikeesti. Mut se vaan on niin lopen uupunut muhun ja kaikkeen valittamiseen, enkä enää sitä viitsikään valittamisella rasittaa. Siinä on syy, miksi perustin blogin. Meillä on tämän avopuolisoni kanssa takana jo monen monta yhteistä vuotta, jotka on olleet yhtä vuoristorataa, mutta kuitenkin aivan ihania.

Mun elämään kuuluu suurena osana myös harrastukset, valokuvaus ja liikunta. Tämän lisäksi erittäin olennainen osa jokaikistä päivääni on lukemattomat sairaudet, jotka yrittävät hallita elämääni. En kuitenkaan ole antanut toistaiseksi niille valtaa, joten niiden kanssa selviän, toistaiseksi.

Siinä ne tärkeimmät varmaan tulikin ja muut asiat selviää varmaan myöhemmin. Ei paljasteta kaikkea heti ekoissa postauksissa :)

- Emmiina

Emmiina aloittaa

noreply@blogger.com (Emmiina) — Wed, 16 Nov 2011 14:27:00 +0000

Mä oon sellainen ihminen, ettei musta oo helppo pitää. Musta puhutaan selän takana ja mun asiat on yleisiä naurunaiheita. Ei siinä mitään, oonpa ainakin sen verran mielenkiintoinen ihminen, että ne jaksaa puhua musta. Ennemmin näin, kun että olisin joku hylkiö, näkymätön seinäruusu, jonka olemassaolosta kellään ei olisi varmaa tietoa. Oonhan mä ollu sellainenkin.

Miksi ihmeessä mä sitten perustan blogin, jos musta muutenkin puhutaan? Siitä syystä, että ne ihmiset kyllä oikeesti puhuu musta, mutta monesti ne asiat on sellaisia, joista mulla itsellänikään ei ole mitään tietoa. Mun heikkouksia ja huonoja puolia liiotellaan ja revitään sivulauseista elämääkin suurempia juttuja, jotka ei pidä paikkaansa.

Mä haluan kanavan, jossa voin kertoa mitä mä itse ajattelen asioista. Haluan kirjoittaa jollekin mun elämästä, ajatuksista ja kokemuksista juuri sillä tavalla kun mä ne itse nään. Mä oon kyllästynyt pitämään asioita sisälläni sen takia, että pelkään niiden saavan siivet ja lentävän eteenpäin - ja samalla muuttuvan matkalla. Mä vihaan sitä, että mä en voi luottaa keneenkään, koska musta on tullut niin vainoharhainen, että epäilen jokaisen olevan kaupungin pahin juorukello. Tästä syystä mä en myöskään kerro, kuka olen, mistä tulen jne.

Esiinnyn täällä nimellä Emmiina. Se ei ole mun oma nimeni, ei edes lähellä sitä, mutta se on kaunis ja jollain tapaa kuvastaa mua. Enemmän kuin nimi, jolla läheiseni mua kutsuvat.

-Emmiina