Vähän tuo kasvattaa kännykän kokoa, mutta kumipinnassa näpit eivät luista ja eikös homman nimi nyt 2010-luvulla ole: “tyyli ennen tarkoitusta”.

“Eräät sanovat minua sankariksi, mutta tein vain sen mitä kuka tahansa mies olisi tilanteessani tehnyt, Massey kertoo: ”Olen aina haaveillut pelaavani videopelejä pitkään ja ilman keskeytyksiä. Se on ollut unelmani ja on sitä edelleen.”

Yhtäjaksoisen videopelaamisen aiempi ennätys oli 11 minuuttia. Sitä piti hallussaan niin ikään yhdysvaltalainen Brian Hutchinson. Taannoiset ennätyslukemat syntyivät kun Hutchinsonin vaimo lukitsi itsensä vahingossa kellariin. ”Tiesin että mieheni pelasi videopelejä”, rouva Hutchinson muistelee: ”Mutta halusin silti järjestellä kellarikerroksen huonekalut uudelleen. Halusin nähdä miltä sisustus näyttää, kun kalusteita siirretään ihan vaan muutama sentti toiseen suuntaan.”

Vasta vaimon raivokas huhuilu kellarin oven takaa keskeytti Brian Hutchinsonin ennätystehtailun ja ennätysajaksi varmistui hulppeat 11 yhtäjaksoista peliminuuttia.

”En tiennyt että 13 minuutin pelaaminen voisi edes olla mahdollista”, hämmästeli Hutchinson uutta ennätystä.

Helpolla ei myöskään James Masseyn veret seisauttavat tulos syntynyt, vaan ennätykseen vaadittiin sekä uhkarohkeutta että rautaista päättäväisyyttä:

”Luulin loppuni tulleen jo 10 minuutin kohdalla: vaimoni tahtoi vaihtaa sänkyyn uuden päiväpeitteen ja minun olisi pitänyt tulla nostamaan patjaa. Pelasin aikaa ja hihkaisin vaimolleni että odottaa ihan vaan sekunnin vielä. Se oli ratkaiseva liike.”

Masseyn vaimo kuuli miehensä hihkaisun ja harhautui tuijottamaan televisiosta meneillään olevaa CSI: New Yorkia.

”Kun 11 minuuttia oli kulunut, tiesin että nyt tapahtuu jotain isoa”, Massey hehkutti: ”Pelaaminen lakkasi vasta kun CSI meni mainoskatkolle ja minun piti mennä nostamaan vaimolleni astioita ylähyllyltä.”

Vaikka moni perheellinen mies unelmoi James Masseyn ennätyksestä ja sen rikkomisesta, ei 13 minuuttisen suorituksen rikkominen ole helppoa. Yrittäjiä riittää, mutta harva päässee lähellekään.

[Lähde: Reddit]

Kesällä ajattelin viimeinkin siirtyä nextille levelille, kun peliporukkakin on laajentunut jo neljään. Tässä viiden pisteen vihje kesäsuunnitelmistani. Toivotaan ettei ihan kaikki pelitys sentään lakkaa

Kuvan kakkukoriste löytyi Etsystä. Näköinen, eikö?

Ihan kaikki eivät mahtuneet kuviin. Esim. Heroscapen tapaiset monsteripelit on pakattu semisiististi Ikean säilytyslaatikoihin. Niitä voi jopa pitää esillä.

Täydellinen lista lautapeleistäni löytyy Boardgamegeekin puolelta, linkin takaa: http://boardgamegeek.com/collection/user/feldon

Virallinen selitykseni on, että yritin peluuttaa roolipeliä, enkä lautapeliä. Minusta oli loogista, että jättiläishämähäkit hyökkäsivät lähimmän heeroksen kimppuun, vaikka optimaalinen siirto olisi ollut kuljettaa hämppikset takalinjaan myrkyttämään ruipelo varas jousipyssyineen. Mutta ymmärtäisikö hämähäkki sellaista?

Pelaajat totta kai käyttivät lepsuiluani täysillä hyväksi. Ovista kulki ekana joku epämääräinen sankarin ja panssarivaunun yhdistelmä, joka keräsi kaikki viholliset kimppuunsa, samalla kun maagi ja varas laukoivat täysin rauhassa headshotteja matkan päästä. Lopussa hahmoilla oli kerättynä yli 20 Conquest-tokenia, kun niitä normaalisti olisi jäljellä hikisesti pari-kolme. Kännykamera taltioi sankarin ja loppuvastustajan kohtaamiseen, joka oli lyhyt ja opettavainen: hyvän Overlordin pitää olla paha.

Pelin alussa sankarit tuunaavat ensin hahmoistaan mieleisiään. Sen jälkeen valitaan mukana tulevasta vihkosta seikkailu, jota hahmot lähtevät selvittämään. Seikkailulle luodaan puitteet pienellä tarinalla ja tunnelmaan sopivilla kuvauksilla, jotka yliherra lukee ääneen seikkailuvihkosta. Se jääkin peruspelin ainoaksi roolipelielementiksi. Muilta osin seikkailut ovat silkkaa mättämistä, joka huipentuu ison loppuvastustajan kurmoottamiseen. Esimerkiksi ensimmäisessä tehtävässä hahmojen on nitistettävä maaseutua terrorisoiva jättiläinen armeijoineen.

Taistelu hoituu noppia paiskomalla ja erilaisia kortteja käyttämällä. Monesti taistelun lomaan on piilotettu jokin niksi, joka pelaajien on tajuttava ennen loppukohtaukseen pääsemistä. Vaikkapa salaoven tai artefaktin löytäminen. Se lisää tehtävien kiinnostavuutta. Sooloilemalla hahmot pääsevät vain hengestään, joten upea yhdessä tekemisen fiilis syntyy nopeasti. Tuurivetoisuuskaan ei häiritse, vaan sopii peliin hienosti.

Ruumisarkullinen muovia

Descentin fantasiamaailma on kovin tavanomainen, mutta laajuudessaan vaikuttava. Sankareita on valittavana lukematon määrä. Samoin on hirviöiden laita. Mukana tulevat yksityiskohtaiset muovihahmot pistävät laiskemmankin mielikuvituksen laukkaamaan. Esimerkiksi pelilaudalla siipiään levittelevä demoni on todella vaikuttava ilmestys. Tavarapaljous on mahdutettu puolimetriseen pelilaatikkoon, joka on kokonsa puolesta saanut lempinimekseen ruumisarkku.

Varsinainen pelilauta on modulaarinen, eli se kootaan erillisistä paloista. Löytyy tunnelia, salia, ansaa, laavaa ja ties mitä. Monipuolisuudessa ja mahdollisuuksissa ei ole pihistelty. Toisaalta maastoa on niin paljon, että tarvittavan osan löytäminen käy toisinaan työstä. Varsinkin kun kaikki palat ovat pahvia, eivätkä esimerkiksi kolmiulotteista maastoa, kuten Heroscape-lautapelissä. Näppäiltävää piisaa myös sadoissa pelin mukana tulevissa korteissa, joissa määritellään mm. hahmojen ominaisuuksia, taitoja ja tarvikkeita.

Lisää luolia, enemmän huolia?

Descent: Journeys in the Dark on vasta aloituspaketti. Elämystä voi myöhemmin laajentaa lisäosilla. Niiden mukana saa lisää hahmoja, tehtäviä ja ominaisuuksia. Eräs mielenkiintoisimmista laajennuksista on Road to Legend, joka kytkee peliin hahmonkehityksen ja yksittäisiä seikkailuja yhdistävän juonen. Se tekee pelaamisesta entistä kiinnostavampaa. Toki peruspelilläkin pötkii pitkälle. Pelkästään yhden seikkailun läpipeluu kestää siinäkin helposti neljä tuntia.

Descentin heikkoina puolina ovat ehdottomasti rönsyily ja pikkusääntöjen valtava määrä. Yliherran pitää osata 23-sivuinen sääntökirja riittävän hyvin, tai muuten peliaika menee pikkukysymysten pähkäilyksi. Kuten paljonko toimintapisteitä pitää käyttää kun vaihtaa kädessään olevaa esinettä, montako parannusjuomaa voi juoda vuorossa jne. Lisäosissakin on omat metkunsa. Sääntökirjan lisäksi kannattaa ladata netistä uusimmat FAQ-listat ja sääntötiivistelmät, sekä kaivaa kussakin seikkailussa tarvittavat osat aina valmiiksi esiin ennen aloittamista. Mikään ei latista peli-iloa yhtä tehokkaasti kuin kadonneiden pahvilätkien etsiskely keskellä kiivainta taistelua.

Vaikka ajallinen panostus Descentiin on tuntuva, saa sijoitukselleen rutkasti vastinetta. Pelin kiperimmät seikkailut ovat aidosti mieleenpainuvia kokemuksia, joista puhutaan vielä myöhemmilläkin pelikerroilla. ’Eeppinen’ on nykyään vähän ryöstöviljelty sana, mutta se kuvaa parhaiten Descentin tunnelmaa. Siinä on vaan jotain älyttömän hienoa, kun miekan ja magian sankarit painavat menemään pitkin maanalaisia käytäviä, viitat lepattaen tai haarniskat kalisten. Minulle se tuo mieleen lapsuuden kesälomat, kun ulkona oli aurinko ja helle, mutta me istuimme vain sisällä pelaamassa Descentin esi-isää, HeroQuestia, murehtien ainoastaan Vaeltavan Hirviön seuraavaa hyökkäystä.

Descent lyhyesti:
Noppavetoinen luolastomättö kauniilla figuureilla ja jännittävillä kampanjoilla. Yksi pelaajista ohjaa hirviöitä ja loput koittavat joukkueena kukistaa päävastustajan. Pelaaminen vaatii aikaa, mutta palkitsee huikeilla kokemuksilla.
****~ (4/5)

Ai niin, Descentistä on tekeillä myös virtaviivaistettu versio, Descent 2nd Edition, jonka pitäisi korjata sääntökömpelyydet. Fantasiateemaa karttelevat voivat tutustua myös Doom-lautapeliin, jossa käytetään täsmälleen samaa pelimekaniikkaa kuin Descentissä.

Long story short: I ordered a hefty pile of plastic card sleeves from a company called Mayday Games (www.maydaygames.com). Card sleeves are used to protect playing cards from wear and tear, and also make them easier to shuffle. Anyway, ordering went smooth, so did the payment, but the actual delivery took ages.

Finally, after several weeks, I got an envelope from my friendly local post office. Inside was an official pardon letter from Finnish Post and my Mayday order. Or more likely what was left of it. Obviously not a single sleeve, but plenty of scrap paper and pulp. The attached letter quite sternly stated that these things just happen and I could call them and cry, but it wouldn’t help. Ie. “Case closed, sucks to be you.”

I pretty much thought I had lost both the card sleeves and my money, but decided to email Mayday anyway. Maybe they could tell me what to do. The response I got was fast and brief:

Sorry about that! We will resend it out under the USPS and you should receive it in about 7-14 days. Let us know when you get this and if you have any more problems with your order. Thanks!

No questions asked, no hassle. Just great service. A week later my card sleeves arrived nicely packed and ready for action. Mayday games, you made me very happy. Thank you.

Here’s a now-and-then photo. Guess which one is the original shipment

Läjää selaillessani kouriin tarttui Resistance 3. Se oli jotenkin jäänyt vähälle huomiolle ilmestyessään ja olin siirtänyt sen ”palataan paremmalla ajalla” -pinkkaan. Pelin ykkösosa jäi mieleen PS3:n ensimmäisenä räiskintänä. Se oli muistaakseni ihan hyvä. Resistance 2 ei sitten niinkään. Pelasin sen läpi irvistellen. Kolmosesta ei ole mitään muistikuvaa, vaikka olin sen ehkä joskus aloittanut.

Pelaamisen sijaan jäin ihastelemaan Resistance 3:n koteloa. Varsinkin kansikuvaa. Pidän oranssista. Ja vähänkö kekseliäs tuo pääkallologo on! Katsokaa nyt vaikka tuota hammaslinjaa, joka onkin oikeasti suurkaupungin siluetti. Tämähän on huikeaa:

Googlasin taiteilijan nimen: Olly Moss. Kävi ilmi, että kaveri on tehnyt muutakin nokkelaa, kuten vääntänyt videopelien kansia retromuotoon:

Stailannut Pokémoneja:

Ja elokuvajulisteita:

Käykää tsekkaamassa myös Olly Mossin blogi, josta löytyy lisää samaa kamaa ja taustoja taiteen takaa. Hyvää shittiä.

Minä muistan. Se oli silloin kun oli vielä aikaa pelatakin. Nykyään aika kuluu muihin askareisiin. Peleihin vähemmän. En siis pahemmin haikaile menneiden perään, mutta täytyy myöntää, että päivän paras sitaatti saattaa hyvinkin olla tässä:

”When I was your age, we rocket-jumped all the way to school, uphill, both ways… IN BOILING LAVA.”

Okei, ehkä on syytä selventää mistä on kyse. Heroscape on muovifiguureilla pelattava kevytstrategia. Ehkä jopa enemmän lelu, kuin vakavasti otettava lautapeli. Silti tai juuri siksi se on kerännyt hämmentävän paljon kehuja juuri tosipelaajilta. Esimerkiksi Bruno Faidutti on lisännyt sen suositeltujen pelien kirjastoonsa ja pelimaailman kaupallisin pastori Tom Vasel on laatinut siitä viisiosaisen videoesittelyn YouTubeen. Myös lautapelisaitti Boardgamegeek on pullollaan Heroscape-suitsutusta. Pelin kiinnostavuutta lisää sen harvinaisuus. Alkuperäinen painos on ollut loppuunmyyty jo vuosia, eikä lisää ole julkaisijan mukaan luvassa. Enää. Ikinä.

Oma kappaleeni saapui siis jokunen viikko sitten. Se oli iso. Valtavan pahvikotelon sisuksista paljastui muutama kymmenen valmiiksi maalattua pikku-ukkoa, tokeneita sekä kahmaloittain kolmiulotteisia maaston osia. Vähän aikaa paloja kasailtuani oli edessäni komea taistelukenttä täynnä laaksoja sekä kukkuloita. Vähän kuin olisi legoja rakennellut. En ottanut aikaa, mutta ei siihen kauaa mennyt. Sitä paitsi rakentelu oli kivaa.

Seuraavaksi lisäsin kentälle figuja. Löytyi sotilaita, robotteja, lohikäärmeitä ja ties mitä. Vilkaisu taustatarinaan kertoi, että ikuisen elämän lähteistä kamppailevat valkyyrit olivat kutsuneet avukseen aikojen ja ulottuvuuksien taitavimmat soturit. Vähän absurdia, mutta hitto että figuurit näyttivät hyviltä maastossa. Kullakin hahmolla on oma taustatarinansa ja pistearvo, joiden avulla pelaajat voivat kasata itselleen tasaväkiset armeijat. Korttien pläräilyssäkin on oma hohtonsa: Ottaisiko monen sadan pisteen arvoisen lohikäärmeen, vai yrittäisikö voittoa laumalla samuraita ja kyborgeja?

Säännöiltään Heroscape on suoraviivainen, mutta toimiva. Pelin mukana toimitetaan valmiita skenaarioita, joissa on määritelty erilaisia tavoitteita. Tyypillisin tehtävä on pyyhkiä vastapuolen armeijoilla lattiaa, kunnes kentällä on enää omia joukkoja. Polveileva maasto tuo kivasti vaihtelua kaikkeen, samoin arvoitukselliset glyyfit, jotka voivat parhaimmillaan antaa omille joukoille käsittämättömiä supervoimia tai hyydyttää sotilaat kokonaan. Homma ei ole millimetrin tarkkaa sotapelaamista, vaan ehtaa jenkkiviihdettä. Esimerkiksi line-of-sight eli näkyvyys mitataan katsomalla pelikenttää hahmon pään takaa. Jos reitti näyttää selvältä, niin antaa palaa.

Olen vakuuttunut. Heroscape oli sitä mitä odotin. Kaunista pelattavaa turhuutta. Peli oli välitön hitti myös lasten silmissä. Sivuhuomiona sanottakoon, että palikat ovat kestävää materiaalia ja ainakin sen puolesta sopivat hyvin myös lasten leikkeihin. Oma Heroscapeni ei kuitenkaan lasten, vaan isän leikkikalu. Ainakin toistaiseksi. Veikkaan, että Heroscape on niitä ensimmäisiä lautapelejä, joita meillä tullaan koko perheen voimin pelaamaan.

Heroscape lyhyesti:
Kaunis ja yksinkertainen kevytstrategia hulppeilla pelinappuloilla ja kasattavalla kolmiulotteisella maastolla. Tästä ei peli komistu. Isoa Amerikan tyyliä messevimmillään.
***** (5/5)

BTW, jos Heroscape kiinnostaa, kannattaa suunnata katse kohti amerikkalaista House Mouse Games –putiikkia. He ovat erikoistuneet Heroscapeen ja ainakin tätä kirjoittaessa heiltä löytyy vielä mittava valikoima ihan uutta tavaraa sopuhintaan. Toimittavat Suomeenkin.