NÄKYMIÄ

Musiikkitunnelmia Maailma kylässä -festivaaleilta

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Mon, 28 May 2012 12:34:00 +0000

Lauantaina tutustuin uusiin mielenkiintoisiin musiikkiesiintyjiin. Tämä on yksi näiden festivaalien highlightseja, saada ennakkoluulottomasti uutta musiikkia kuunteluhyllyyn. Odotin myös Natacha Atlasin konserttia, hänen levyjään on tullut kuunneltua aina silloin tällöin. Natachan (jonka musiikkia tunsin jo ennestään) lisäksi tuli tutustuttua tarkemmin Nicaraguasta peräisin olevaan Perrozompopoon, joka soitteli harmitonta ja iloista latinopoppia, ihan rento meininki pojilla. Kuulin myös, että latinomusiikissa sanat ovat paljon tärkeämmässä osassa kuin eurooppalaisessa tai pohjoisamerikkalaisessa musiikissa. Espanjaa en osannut, joten nautin vain musiikista. Valtavan suurta vaikutusta bändi ei tehnyt, mutta eivät pojat huonoja olleet. Varsinkin basisti oli aikamoinen virtuoosi.

Marseillesta kotoisin oleva Kabbalah taas oli ihan erilaista. Bändi sekoitti klezmeriä ja modernia musiikkia mielenkiintoisesti ja tämä poppoo olikin iloisin, pirtein ja positiivisin yllätys. Reippaat melodiat, syntsamiehen, laulaja-kitaristin ja viulistinaisen yhteispeli oli mainiota kuunneltavaa. Tähän täytyy tutustua vähän paremmin, allaolevalla videolla ei ollut keikan parhaita kappaleita, mutta se oli ainoa, jonka videoin.

Natacha Atlas oli livenä pieni pettymys. Toki soittajat soittivat taitavasti ja laulaja on maailman huippuja tyylilajissaan, mutta en tiedä, jotain jäi puuttumaan. Ehkä olin vähän reippaampaa musiikkia odottanut ja aika rauhallisen oloista oli lähes kaikki kappaleet. Ehkä tätä musiikkia pitää kuunnella kuulokkeilla silmät kiinni niin maalailevaan tyyliin pääsee paremmin kiinni. Jospa tätä ei ole livemusiikiksi tarkoitettukaan...

Tässä muutamia kuvia ja tekemäni video, jossa kuulet pienet näytteet näiden kolmen musiikkiaktin soundeista:

Kabbalah

Natacha Atlas

Perrozompopo

Iltalauluja Haukilahdessa

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Fri, 25 May 2012 07:59:00 +0000

Alla vaimoni hienoja aikaansaannoksia takapihallamme:

Seili

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Sat, 19 May 2012 11:44:00 +0000

Olin vierailemassa eräällä saarella Turun edustalla. Saaren nimi on Seili, se on saanut suomenkielisen nimensä ruotsista (Själö). Saaren nimi ei tule sielusta vaan hylkeistä. Mutta saarella on erittäin surullinen historia ja siihen pääsin tutustumaan työyhteisön retkellä.

Linkeistä pääset tutustumaan saaren historiaan, jossa kärsimyksellä ja kuolemalla on suuri osuus. Seili on surun saari. Vaikka se onkin muussa käytössä nykyään, niin saaren sielussa on kärsimyksellä ja kuolemalla suuri osa. Kerron enemmä miten saari vaikutti minuun kuin varsinaista historiaa, niihin pääset allaolevien linkkien kautta. Se täytyy kertoa tässä vaiheessa, että saaressa on toiminut leprasairaala 1600-luvulta ja viimeinen leprapotilas kuoli siellä 1785, hän eli Seilissä yli 50 vuotta. Seilissä oli myös mielisairaala 1785 asti aina 1960-luvulle saakka.

Sairaalarakennuksia

Saarelle tulevat leprapotilaat tulivat käytännössä sinne kuolemaan. Heidän tuli tuoda mukanaan ruumisarkku tai puutavaraa arkkuaan varten. Ei tunnettu mitään muita hoitokeinoja kuin paloviina, yrttivesi ja Jumalan Sana. Saarella kävi ensimmäisen sadan vuoden aikana vain harvoin lääkäri, joten kuolemaan tuomitut olivat käytännössä keskenään saarella. Mielisairaalan asukkaiksi saattoi myös joutua vähän erikoisemmat persoonat, kylähullut ja jos jollain korkeatahoisella henkilöllä oli arvovaltaa, hän saattoi lähettää vastustajansa Seiliin.

”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy. Skjälön/Seilin kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”
(Z. Topelius: Vanha kaunis Suomi, 1845)

Seilin saari on kaunis saari, se on nykyään luonnonsuojelualuetta, jossa on paljon lintuja ja kasveja ja luonto saa kasvaa vapaasti. Saarella ei ole asvalttiteitä ja hiekkatietkin on aika kärrypolkuja. Veneet kulkee aika harvoin ja Turun yliopisto omistaa sairaalarakennukset nykyään. Puista ei saa katkoa oksiakaan ja erityistä varovaisuutta täytyy noudattaa. Saari saa olla omassa rauhassaan, nukkua historiansa muistoissa ja toisaalta edistää tiedettä.

Saaren työntekijät, lääkärit ja henkilökunta eivät kai kuitenkaan ole olleet mitään hirmuja, vaan he ovat toimineet sen aikaisen lääketieteen parhaiden tietojen mukaan. Ei ole yksinkertaisesti ymmärretty mielen sairauksia samalla tavalla kuin nykyään ja hoidoistakin varmasti parhaat on käytössä olleet. Sairaalarakennukset eivät olleet mitenkään erityisen hirmuisen näköisiä, samanlaisia taloja näkee joka puolella Suomessa. Mutta kuinka paljon tuskaa niiden sisällä onkaan?

Maa nousee, tuolla oli leprasairaiden saari.

Tämä vanha puu kuvaa hyvin mielen kiemuroita

Nykyajan näkökulmasta vaan miettii, että kuinka hirmuista on ollut leprasairauden saaminen ja sen tietäminen, että ei voi enää koskaan sen jälkeen olla ihmiskontakteissa muiden kuin samaa sairautta sairastavien kanssa. Mitä on leprasairas miettinyt rantakivillä kävellessään? Entä skitsofreenikot ja maanis-depressiiviset ihmiset? Mietin myös, että kuinka moni on henkisessä tuskassaan mahtanut päättää päivänsä omin käsin, tietäen, että tulevaisuus on liian paljon kärsimystä täynnä? Kuinka suurta avuttomuutta henkilökunta on tuntenut, kun ei voi auttaa tai sillä avulla mikä tiedettiin, ei tuntunut olevan tehoa?

Ehtoollista jaettiin tällä kepillä leprasta kärsiville

Sairaiden oma ovi ja alttari

Hautausmaalla käynti oli kyllä hiljentävä. Leprasairaiden hautoja ei ole enää säilynyt, mutta monien saarella asuvien ja työskennelleiden hautoja sieltä löytyi 1800-luvun puolivälistä alkaen. Jotenkin paikka oli suuresta surullisuudestaan huolimatta levollinen, tuntui kuin täällä olisi mieleltään sairas ihminen saanut vihdoinkin levon maallisista kärsimyksistään. Kirkon vieressä olevalla hautausmaalla on hyvä levätä, moni sairas on varmaan odottanut sitä hetkeä, että kärsimys kerran päättyy. Ei tehnyt mieli jutella niitä näitä hautausmaalla kävellessä.

Seilin museokirkko

Jalkapuut mielen sairaudesta kärsiville

Seili oli mykistävän surullinen ja luonnonkaunis paikka.

Ensimmäistä kertaa kuuntelin Jenni Vartiaisen kappaleen Seili. Se tavoitti yllättävänkin hyvin niitä tuntemuksia, mitä mietin saarella kävellessäni:

On matkallaan aalloilla Airiston

Sofia, ryysyläinen

Kun taakseen hän katsoo niin siellä yhä on

tuttu tie joka kotiin vie

Halki synkän veen

vene hiljalleen

lipuu saareen syrjäiseen

Halki synkän veen

lipuu hiljalleen

Seiliin soudetaan

Jos määränpää edessä häämöttää

Siel' saari on tuomittujen

Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää

kuolemaan heikot soudetaan

Halki synkän veen

vene hiljalleen

lipuu saareen syrjäiseen

Halki synkän veen

lipuu hiljalleen

Seiliin soudetaan

Mukana naulat ja lautaa

niistä leposijan saa

Sata on Seilissä hautaa

ja satoja vielä kaivetaan

Loukkaa minun uskonnollisia tunteitani...

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Wed, 16 May 2012 08:28:00 +0000

Tällaisiin otsikon mukaisiin sanoihin törmää aina silloin tällöin. Joillekin ihmisille uskonto ja usko ovat niin vaikeita asioita, että niitä ei oikein osata käsitellä. Helpoin tie ulos tilanteesta, jossa siitä pitäisi puhua ja ottaa kantaa, on sanoa, että uskoni on yksityisasia, jolloin asiasta ei tarvitse keskustella. Joskus on vaikea ymmärtää, miksi se on niin vaikeaa. Monissa muissa kulttuureissa uskosta voi puhua ihan vapaasti, ei siitä tarvitse loukkaantua tai hävetä omaa vakaumustaan, sitä muut kunnioittavat. Asiaa on vaikea myös ottaa esille, jos arvelee vastaanottajan menevän siitä solmuun. Ei halua laittaa toista ihmistä vaikeaan tilanteeseen. Ei näin kuitenkaan tarvitsisi olla.

Tai sitten asiaan voi suhtautua allergis-hysteerisen yliherkästi. Eräs koulu oli valmis maksamaan yhdelle seurakunnalle tilavuokran kirkkosalista, että työntekijä ei tulisi paikalle saatika puhuisi koululaisille Jumalasta seurakunnan omassa kirkossa. Kuulin, että eräässä firmassa (ei mitenkään kristillinen yhtiö) oli mietitty Raamattujen jakamista työntekijöille. Työkokouksessa oli sitten pitkään pohdittu, että loukkaako Raamatun antaminen ihmisen uskonnollisia tunteita. No ne jaettiin lopulta.

Miksi ei samalla tavalla mietitä, että loukkaako se kaupallisia tunteita, jos Plussakortin omistajalle tarjotaan S-Etukorttia? Tai loukkaako se poliittisia tunteita, jos Vasemmistoliiton kannattajalle tarjotaan Kokoomuksen esitettä kadulla?

Minua (eikä uskonnollisia tunteitani) ei loukkaa se, jos joku toisen uskonnon edustaja antaa minulle lehdykän, esitteen tai vaikka pyhän kirjansa. Otan mielelläni vastaan Mormonin kirjan, Vartiotornin, Koraanin tai vaikka mustan raamatun, niihin on mielenkiintoista tutustua. En ole niiden sisällöstä samaa mieltä, mutta ei niiden lukeminen tai vastaanottaminen minua loukkaa. Uskonnollisia tunteitani ei myöskään loukkaa mennä jonkun toisen uskonnon temppeliin. Niin heikoissa kantimissa ei uskoni ole (vaikkei ylpeilyyn näissä asioissa ole aihetta), että se tällaisista jutuista horjuisi.

Mikä sitten loukkaa minun uskonnollisia tunteita? Olisi valehtelemista jos väittäisin, että joskus jotkut asiat eivät loukkaisi. Silloinhan ei uskoni minulle merkitsisi niin paljon kuin se merkitsee. On siis ihan oikein loukkaantua itselle tärkeistä asioista.

Minua loukkaa sellainen suoraviivainen jumalanpilkka, joka liittyy uskoon, Raamattuun, Jeesukseen, Jumalaan jne. Vaikea sitä on yksilöidä, mutta sellaiset teot ja sanat, jotka eivät kunnioita vakaumustani tai jotenkin naureskelevat ja halveksivat sille. Raja, missä tämä ylitetään on vähän vaikea määrittää ja on tapauskohtaista. Surulliselta, ei niinkään loukkaavalta, tuntuu myös se yleinen ilmapiiri, jossa ei enää osata suhtautua Pyhään kunnioittavasti. On sitten kyse Jumalasta, kirkkorakennuksesta tai toisiin ihmisiin suhtautumisesta. Jokaisen ihmisen vakaumusta tulee kunnioittaa, vaikka olisi eri mieltä asioista.

Vanha Valamon luostari

"Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne".

Tässä on hyvä Raamatun ohje meille kaikille.

Toukokuulle musiikkia

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Mon, 07 May 2012 07:12:00 +0000

Natascha Atlas: Duden
Pelle Miljoona: Matkalla tuntemattomaan
Wiseguys: Es tut so weh
Foo Fighters: Walk
Sonata Arctica: I have a right
Marc Martel: Somebody to love
J. Jyrä: Niin on kaunis maa
Downhere: Let me rediscover you
KENT: 999
Joy Division: Atmosphere
Zeeco: Saviour
Melissa Horn: Under löven
Crashdïet: Riot in everyone
Kontrol: Lihaa ja verta
Queen: Breakthru
Юлия Савичева, Антон Макарский: Это Судьба

Kilipukkien maailman tärkein ottelu

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Fri, 04 May 2012 05:58:00 +0000

Huomenna lauantaina pelataan Saksan Bundesliigan viimeinen kierros. Mestari on jo ratkennut, Borussia Dortmund sen voitti kuten viimekin vuonna ja Bayern München on toinen. Tässä ei ole enää mitään jännitettävää. Sen sijaan toisessa päässä sarjataulukkoa on sitäkin enemmän.

2.Bundesliigaan putoaa varmuudella Kaiserslautern, mutta toinen putoaja ei ole vielä selvillä. Se on joko pääkaupungin Hertha Berlin tai 1.FC Köln. Kilipukeilla on kaksi pistettä enemmän mutta peli Bayern Münchenia vastaan, Herthalla taas Hoffenheimia. Eli Kölnillä on ns. kuolemanottelu edessä eikä sen voittaminenkaan vielä varmista pysymistä korkeimmalla tasolla. Sarjataulukon kolmanneksi viimeinen nimittäin karsii paikasta 2. Bundesliigan kolmatta vastaan, joka on joko paha paha paikallisvastus Fortuna Düsseldorf tai Paderborn. Kölnin pelit ovat viime aikoina menneet niin huonosti, että varsinkin Fortunaa vastaan Köln tuskin on edes suosikki...

Kölnillä on huonompi maaliero kun Herthalla ja se tarkoittaa sitä, että käytännössä Kölnin on voitettava Saksan suurin joukkue ja Champions League finaaliin valmistautuva isossa hypessä oleva Bayern. Tulee olemaan vaikeaa, mutta Köln on Bayernin takavuosina voittanut jopa Münchenissä. Voitolla Köln varmistaa jatkokarsinnan.

Herthan on myös voitettava ja samalla toivottava Kölnin tasapeliä tai häviötä. Tasapeli ei berliiniläisille riitä. Mutta Hoffe on vastuksena ihan eri tasoa kuin Bayern... Ja täksi kaudeksi korkeimmalle tasolle noussut Hertha ei taatusti halua hissijoukkueena pudota alaspäin.

Mielenkiintoinen lauantai siis tulossa. Kaikki mahdolliset peukut pystyyn, että Kölnistä Arsenaliin lähtevä Lukas Podolski tekee viimeisen palveluksensa kasvattajaseuralleen ja vie Kölnin jatkokarsintapeleihin.

Valoisaa vappua!

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Tue, 01 May 2012 09:23:00 +0000

Kesä on tulossa!

Lastenohjaajana

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Mon, 30 Apr 2012 10:25:00 +0000

Olin lastenhoitajana. Tai lastenohjaajana. Tai olin kyllä aikuistenkin, mutta nämä ajatukset liittyvät lastenhoitoon leirillä. Colourful Espoon teemoilla järjestimme leirin Pohjois-Espoossa Velskolassa, monikulttuurisen siis. Meitä oli monenlaisista taustoista.

Toisen ohjaajan kanssa vastasimme lauantaiaamun ja sunnuntaiaamun lasten ohjelmasta. Yhteensä siis sellainen reilu kolmisen tuntia. Tänä aikana aikuisille oli omaa ohjelmaa ja me huolehdittiin lapsista sillä aikaa. Ikähaitaria lapsilla oli kolmesta aina tuonne lähemmäs teini-ikää. Mukuloita (eteläpohjalainen sana!) oli viisitoista ja kaikki yhtä pientä veijaria lukuunottamatta osasivat suomea.

Aloitimme laittamalla kaikille huomioliivit päälle. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska niiden avulla oli helppo laskea lapset. Koko ajan. Siis lähes koko ajan laskin lapsia. Pari lasta ei tietenkään halunnut sitä liiviä laittaa, kun "se on niin tyhmä".Yhdessä sitten ulkona lähdimme lähimetsään tekemään eläimille koteja. No pienessä metsässä kun ollaan, niin vahinkoja sattuu ja toiset rikkovat toisten tekeleitä. Vaikka kuinka monta kertaa sanoi, että olkaa varovaisia. Lohduttaminen ja sovittelu aloitettiin jo tässä vaiheessa.

Kuka pelkää mustekalaa -leikki oli hauskaa minustakin, kun sain olla niiiiin pelottava mustekala alkuun ja nähdä lasten hymyssä suin ohittavan meikäläisen. Pikku tömähdyksiä sattui, mutta ei mitään isompaa. Opin myös, että muut perinteiset suomalaisleikit, erilaiset hipat, seuraa johtajaa jne. ovat vallan mainioita.

Saippukuplat on ihan pettämätön juttu lasten kanssa. Olin kaikkien kaveri kun multa sai lisää mönjää. Olin kaikkien kaveri myös koko porukan metsäretkellä, kun omistin Runsaudensarven (eli pussin missä oli nuotiolle vaahtokarkkeja ja suklaabanaanien suklaata).

Olen toki ennenkin arvostanut lastenohjaajien työtä, he tekevät pienellä palkalla melkeinpä seurakuntien tärkeintä työtä, jos nyt näin voi määritellä. Koin leirillä hetket lasten kanssa erittäin antoisiksi ja myös aika raskaiksi. En ollut ehkä ihan kokonaisuudessaan tajunnut millaista lasten kanssa oleminen on isossa ryhmässä. Ja miten pitää homma aika rautaisella otteella koko ajan hanskassa, kun lapset kyselevät koko ajan, nahistelevat välillä, karkailevat jne. Olin aika väsynyt näiden tuokioiden jälkeen ja minulla nyt sentään on kokemusta leireilystä, leikkien vetämisestä ja nuorten kanssa samansuuntaisten juttujen kanssa jo -90-luvun puolivälistä alkaen.

Muutamia hienoja juttuja:

Eläinten kodit olivat hienoja, ja lapset tekivät niitä innokkaasti ja luovasti
Lasten ilon näkee silmistä, se on jotain niin suurta että pääseeköhän aikuiset enää koskaan siihen kiinni?
Lapset olivat ylpeitä hienoista kasvomaalauksistaan.
Miten voi olla sydän heltymättä, kun pieni vaahtosammuttimen kokoinen Xavi tulee ja ottaa kädestä, että vie mut hiekkalaatikolle?
Tai kun vajaa 10-vuotias Sergei pitää kaikki leikkiajat ja leikit huolta pienemmästä pikkuveljestään? Sellainen omistautuminen omalle veljelle on jotain sellaista, mistä me aikuiset saamme ottaa oppia
Kun lapsi juoksee onnellisena keskellä 14 ihmisen aikaansaamaa saippuakuplapilveä, niin pakkohan siinä on nauraa itsekin.
Kun muutama poika vielä viidennen kieltämisenkin jälkeen tekee juuri niin kun ei saisi tehdä, niin siinä on keinot vähissä. Kun juoksemalla ei saa kiinni ja sana ei tehoa...
Kun pieni veijari juoksee vain karkuun kaikista muista välittämättä, niin ainoa keino, millä sain kaverin kääntymään takaisin oli: "Et kyllä saa mua kiinni". Ja niin vilpertti lähti ottamaan mua kiinni.
Kuinka vanhemmat ovat tärkeitä kaikenikäisille lapsille. Kuinka innokkaasti he kertovat, mitä isä teki ja äiti teki.
Kun se päivällä ollut villikko sitten nukahtaa iltaohjelmassa ja sammuu kuin saunalyhty.
Kun pikkuisella on selkeästi jotain tukevaa ja haisevaa pöksyissään, mutta silti hän haluaa kiivetä syliin ja mennä yhdessä keinuun.

Hieno kokemus kaikenkaikkiaan. Ensi kerralla ehkä osaan henkisesti valmistautua vähän paremmin ja tiedän mitä on odotettavissa.

Tässä muutamia kuvia Colourful Espoo Weekendistä:

Jumala ja ihminen, koiranelämää

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Mon, 23 Apr 2012 06:49:00 +0000

Koiranomistajat ja muutkin kotieläinten omistajat tietävät kuinka lemmikkieläimen saapuminen perheeseen muuttaa suuresti arkirutiineja. Mieleeni tuli pieni ajatus siitä, miten voimme ainakin jollain tasolla verrata lemmikin ja Isännän suhdetta Taivaan Isän suhteeseen meihin ihmisiin. Tässä muutamia ajatuksiani tästä.

Romeo-koiramme ei kertakaikkiaan pärjää tässä elämässä ilman lähes jatkuvaa huolehtimistamme. Tämä iloinen, vielä vähän vauvamainen veijari, aiheuttaa meille useita ilonaiheita päivässä, paljon naurua, iloa ja hymyä. Mutta myös useita murehtimisia, harmaita hiuksia, tuskastumista ja hermostumisiakin (esimerkiksi kun Romeo päätti pureskella tyttäremme kännykkään hienot kuviot hampaistansa). Välillä käskyjä ja ohjeita totellaan helposti ja innokkaasti ja välillä taas oma tahto on niin kova, että käskytkin unohdetaan. No ajan myötä Romeo niitä sitten oppii kun johdonmukaisesti toimimme. Romeo myös tykkää olla sylissä, kunhan ensin on rauhoituttu. Ne hetket on hienoja.

Mieleeni siis tuli, että lähes kaikki yllä kirjoittamani sopii jollakin tavalla myös ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Me olemme niin kuin koiranpentuja, jotka tottelemme Jumalaa välillä innoissamme, välillä taas oma tahtomme vie meitä ihan toiseen suuntaan. Elämän karkkien ja namujen perässä meneminen on myös meille ominaista. Jos niitä vain on tarjolla jossain, niin suurta kiusausta ne ainakin aiheuttavat. Kuitenkin Isäntämme pitää meitä lähellään, ei päästä liian kauas ilman hihnaa, antaa välillä namuja, huolehtii ruuastamme, turkistamme, pesee likaisen ojissa ja mudassa likaantuneet jalkamme lenkin jälkeen, ottaa syliin ja rapsuttaa. Joskus meitä täytyy pitää vähän tiukemmassa hihnassa, kun emme tahdo totella. Ja jos jotain meille tapahtuu, niin Isäntämme suuresti murehtii mitä meille tapahtui tai laitoimmeko suuhun jotain sopimatonta.

Kuinka riippuvaisia Hänestä olemmekaan! Ja kuinka paljon ”työtä” Hänelle aiheutammekaan elämällämme. Kuitenkin Hän on meidät ostanut itselleen ja Hän on halunnut meidät omakseen. Kuinka paljon Hän nauttiikaan siitä kun me iloisesti ilman huolen häivääkään juoksemme elämämme pelloilla tutkien Hänen maailmaansa. Ja juoksemme kutsuessa Hänen luokseen takaisin ja jos emme Hän lähtee hakemaan meitä huutaen ensin muutamia kertoja. Hänen rakkautensa meitä kohtaan on syvä.

Tämän hyvän Isäntämme vierellä on hyvä kulkea elämän aamu– ja iltalenkillä.

Huhtikuussa olen kuunnellut...

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Wed, 18 Apr 2012 18:26:00 +0000

Michael Nyman: Heart asks pleasure first
Symfonia: Come by the hills
Manic Street Preachers: So why so sad
Kim Walker & Jesus Culture: Where you go I go
Michael Monroe: Hammersmith Palais
Nightwish: Planet hell
Idan Raichel Project: Mi´ma´makim
Anna Ternheim: Let it rain
Die Toten Hosen: Tagen wie diese
Jonathan Antoine & Charlotte Jaconelli: The prayer
Whitesnake: Best years
Michael W. Smith: Our God is an awesome God
U2: Who´s gonna ride your wild horses
Jerusalem: City on fire
Antestor: Mitt hjerte
Rachid Taha: Barra barra

Sananvapaus ei ruoki nälkäisiä suita

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Sat, 14 Apr 2012 13:19:00 +0000

Poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen yhtye Manic Street Preachers nosti eräässä kappaleessaan esiin kovan kritiikin sinisilmäistä maailmanparannusta ja uudenlaista kolonialismia vastaan. "Freedom of speech won´t feed my children" -kappaletta kuullessani, päätin muutaman ajatuksen kirjoittaa. Kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat suomennoksiani kappaleen sanoista.

Kappale on ilmestynyt vuonna 2001, kymmenisen vuotta sosialismin romahtamisen jälkeen. Kappaleen terävissä sanoissa tunnutaan muistuttavan siitä, että sosialismissa ei kaikki ollut väärin. Kansalla oli ruokaa ja työtä mutta ei sananvapautta. Nämä kaksi nähdään vastakkaisina asioina. Kumman valitsisit, jos asuisit sosialistivaltioissa? Veikkaan, että aika moni sosialistivaltioissa elänyt valitsisi työn ja ruuan. Me, jotka emme ole sitä kokeneet varmaan sanoisimme, että sananvapaus. En tiedä...

"Vapaus, tuo ihana asia, hyvänteväisyyden tuoma uskottavuus. Pasifismi tappoi meidät kaikki, katso vaikka turisteja Berliinin muurilla". Näissä sanoissa ivataan tai surullisen haikeasti puhutaan siitä, että kuinka kaupallisuus saapui nopeasti Muurille ja sinisilmäinen rauhanliike & hyväntekeväisyys lännessä ja idässä unohti huumassaan kaiken sen hyvän mitä näissä yhteiskunnissa oli. Vapaus jyräsi kaiken alleen. Oli muodikasta olla hyväntekijä ja sillä sai uskottavuutta.

"Naura sirpille ja vasaralle, se on antiikkia". Sosialismi oli miljoonien ihmisten elämän tärkein asia. Koko heidän elämänsä ajan. Kuinka monta vuosikymmentä kestääkään kaikesta tästä poisoppiminen ja uuteen sopeutuminen?

En ole monestakaan asiasta näissä laulun sanoissa samaa mieltä. Sosialismi ja sen toteutus on yksi ihmiskunnan hirveimmistä ja eniten kärsimystä tuottaneita aatteista. Mutta kun esim. unkarilaisten ystävieni kanssa olen jutellut, niin ei se elämä rautaesiripun takana aina niin hirveää ollut. Muut kuin aineelliset arvot olivat tärkeitä. Meidän näkökulma elämään sosialistivaltioissa oli/on kovin mustavalkoinen. Nostamme tämän sananvapauden niin korkealle, että se menee kaiken yli. Tai annamme sananvapaudelle länsimaisen tarkoituksen. Siksi kappaleen nimi muistuttaa, että sinisilmäinen vapaus ja aktivismi saattaa myös runnoa hyvää alleen. Sananvapaus ei kuitenkaan automaattisesti lämmitä taloja, tuo lisää työpaikkoja ja nosta elintasoa.

Kappaleessa ei kuitenkaan suurin kritiikki kohdistu sananvapauteen sinänsä, vaan länsimaiden suhtautumiseen siihen. Sananvapauden voi myös käsittää ihan väärin, jos sen liittää länsimaiseen elämäntapaan.

Lännen näkökulmasta on helppo sanoa, että ei elintason nousu ole kaikkein tärkein asia, vaan sananvapaus jne.. Mutta se juuri on sitä länsimaista besserwisserismiä ja aatteen kritiikitöntä ihailua. Meidän lähtökohdista on niin kovin helppoa sanoa se toisissa oloissa eläville. Pitäisikö meidän kysyä ensin, että mitä te haluaisitte?

"Protestoimme ihmisoikeuksista ja samalla palvomme ylipainoa ihmisen perusoikeutena. JS Pemberton (Coca Colan keksijä) pelasti henkemme". Ikään kuin länsimaisuus toisi onnen ja olisi ainoa elämäntapa. Millä oikeudella annamme näin ymmärtää? Miksi meidän ajatusmallit olisivat automaattisesti parempia?

Dalai Lama saa myös hyvin tiukkaa kritiikkiä. Hänet nähdään maailmalla matkustelevana hymyilevänä diplomaattina, jota maailman johtajat kilpaa kumartelevat. Kansansa kärsiessä hän vain kiertää maailmalla ja saa tehdä mitä lystää. Ja popparitähdet (Beastie Boys nimeltä mainiten) jne. kritiikittä huutelevat Free Tibet jne. Bändi selkeästi sympatiseeraa Kiinaa tässä asiassa.

Kun itse olen aika paljon tekemisissä kauempana olevien auttamiseen liittyvien asioiden kanssa, niin välillä näitä asioita aina miettii. Kehitysavussa sinisilmäinen vihertävä vasemmistoaate yhdistettynä tähän uuteen kolonialismiin (että meidän arvot on ainoita oikeita) saattaa saada paljonkin pahaa aikaan. Toisaalta taas apua millä tahansa tavalla saava ei välitä auttajan motiiveista, kunhan hän saa apua. Ja oikeistolainen bisnekseen perustuva ajattele

Tuntuu välillä, että nykyään on vallalla sellainen kritiikitön massan mukaan liikehdintä myös ns. maailmanparantamisessa. Nykyään saa uskottavuutta ja on muodikasta olla vähän vasemmalle kallellaan oleva luontoa ajatteleva, oikeistolaisaatteelle ja USA:lle naureskeleva yhteiskunnallisesti aktiivinen henkilö. Tämä aate on suurimpia vallalla olevia liikehdintöjä maassamme. Siinä on paljon paljon hyvää, monia näitä asioita tuleekin kritisoida. Mutta tuntuu, että se muodikkuus vie uskottavuuden. On hyvin ohut raja siinä, missä oikeasti auttamiseen tarkoittavasta aatteesta tulee sen kasvaessa jotain muuta kuin mikä on sen alkuperäinen tarkoitus. Muut asiat muuttuvat tärkeimmiksi kuin itse aate.

Katso video: "Freedom of speech won´t feed my children, it brings heart disease and bootleg clothing".

Punk-konsertti olohuoneessasi?

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Tue, 10 Apr 2012 07:53:00 +0000

Saksalainen legendaarinen punk-bändi Die Toten Hosen juhlii tänä vuonna 30-vuotissynttäreitään. Niiden kunniaksi bändi on julkistanut videokilpailun, joista he valitsevat muutamia voittajia. Housut järjestävät nimittäin olohuonekiertueen Saksassa ja voittajien olohuoneissa soitetaan sitten punk-keikka. Tästä on muutamia videoita jo Youtubessa, laittakaapa hakuun vaikka Wohnzimmerkonzert, Die Toten Hosen ja Bewerbung, niin pääsette katselemaan noita videoita, millä olohuonekonserttikiertueelle haetaan esiintymispaikkoja.

Haluaisitko sinä legendaarisen bändin olohuoneeseesi soittamaan vain sinun kavereillesi? Aika hieno idea! Foo Fighters teki joku aika sitten saman tempun. He soittivat fanien autotalleissa.

Näitä Die Toten Hosen -videoita katsellessa tuli aika hieno video vastaan, jonka haluaisin teille näyttää. Se on puhutteleva video Itä-Württenbergin Johanniittojen (vähän Punaisen Ristin tapainen organisaatio Saksassa) tekemä ja samalla kertoo heidän työstään (ambulanssit jne).

http://www.johanniter.de/

Disclaimer: Tämä kaikki sillä auttavalla saksalla ymmärretty, mitä minä tajuan...

Pääsiäissaarna

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Thu, 05 Apr 2012 12:01:00 +0000

Room. 5: 6-11

Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä.

Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta.

Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.

Metelin urbaania teologiaa

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Tue, 03 Apr 2012 09:19:00 +0000

Tämä kirjoitus on kirjoitettu pilke silmäkulmassa.

Jotenkin tässä suomalaisessa kristillisyydessä on painotettu jotain ja joku muu on jäänyt vähemmälle. Yritän nyt vähän tavoittaa tätä mikä on jäänyt vähemmälle. Tuskin onnistun.

Kovin kovin paljon kristillisissä lehdissä ja mediassa puhutaan siitä kuinka tärkeää on hiljaisuus ja rauhoittuminen. Puhutaan hiljaisuuden viljelystä. Miten se muuten tapahtuu, heitelläänkö pikkuhiljaisuuden siemeniä? Ollaan ihan hiljaa ja Jumala puhuu sitten siellä hiljaisuudessa. Retriittejä mainostetaan ja kaikkia hiljentymismatkoja, jossa sitten yhdessä ollaan hiljaa. Joo, on tälle Raamatussa ja kirkon traditiossa perinteitä, mutta muistammeko kolikon toista puolta? Jos Jumala olisi halunnut, että olemme vain hiljaa, niin olisimme kaikki mykkiä.

Mitä on tapahtunut metelin teologialle?

Hiljaisuudella ei ole etuoikeutta äänen kustannuksella. On paljon ihmisiä, jotka kokevat myös kohtaavansa Jumalan keskellä suurtakin ääntä. Väitän, että monet kuulevat Jumalan ihan yhtä hyvin metelissä kuin silmät kiinni hiljaisena. Menepä vaikka kristilliseen konserttiin ja hiljenny melodioiden keskellä, oli se sitten gospelia tai pauhaavaa majesteetillista urkumusiikkia. Tai istu penkillä keskellä vilkasta kaupunkia, kuuntele ääniä ja katsele muita Luojan luomia ihmisiä.

Tekee mieli purnata myös kaikkea sellaista kirkkomme yltiöpehmeyttä vastaan. Ihan kuin sellainen halihali-ihquilu olis ainoa kristillisyyden muoto. Joo joo, kyllä tarvitsemme kovassa maailmassa lempeyttä, mutta ei sitä ihan aina tarvita eikä sitä tarvitse tuputtaa. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, Jumalankin ääntä! Raamatussa puhutaan kuinka Jumala puhuu ihmisille myrskyssä, tuulessa ja vaikka minkälaisissa asioissa, josta lähtee valtavan suuri meteli. Enemmän sellaisia kohtia Raamatussa on kuin näitä hiljaisuuskohtia. Lähi-Idän kansat olivat ja ovat vieläkin paljon puhuvia, hölöttävien ihmisten (joita monet meistäkin ovat) keskelle kristinusko syntyi.

Kristinusko ei ole mikään nössöhissukkainen pullamössöuskonto! Lukekaa niitä psalmeja, ei hartaan nöyrästi runonlausuntatyyliin vaan lujaan ääneen! Saa huutaakin. Lukekaa vaikka PSALMI 7, joka lienee kirjoitettu syvän kauhun vallassa, kyllä siinä on huudettu Jumalan puoleen ihan reippaalla äänellä eikä vikisten. Tai JAAKOBIN kirjeen 4. luku, siinä on Jacob kirjoittanut hyvin terävästi seurakunnalle eikä säästele sanoja tippaakaan. Ei ole mitään nössöä Jeesuksessa, joka on ristillä verisenä korjaamassa syntisen ihmisen ja Jumalan välejä. Siitä on nalleluppakorvamainen kristillisyys kaukana. Ei ole mitään nössöä siinä, kun ihminen tunnustaa itsensä Jumalan edessä ja tajuaa tarvitsevansa anteeksiantoa, muuten käy huonosti. Jokainen meistä tarvitsee pehmeää evankeliumia, mutta myös ojennusta. Molemmat ovat olennaisia kristinuskon sanomassa, ei toista ilman toista.

Ei löydä kaupunkia rakastava ihminen seurakunnasta tilaa kun tarjolla on vain hiljaisuutta, paikallaoloa, silmät kiinni istumista tai luontoretkiä, jossa kuunnellaan linnunlaulua ja istutaan kannonnokassa. Kaikki eivät vain ole ”luonto on kirkkoni –ihmisiä”, miksi kirkosta pyritään sellainen tekemään ja sitä niin kovasti painotetaan? Emme me kaikki ole metsäläisiä, jotka innostuvat luonnosta. Monet viihtyvät isoissa väkijoukoissa ja tuntevat yhteenkuuluvuutta ihmisten keskellä. Ja rakastavat kaupunkielämää. Luontoonvetäytyjien ehdoilla ollaan liikaa menty. Kristinusko on sosiaalinen uskonto, ei mikään ”mennään-hiihtämään-metsään” –uskonto. Itse asiassa tässä mennään joskus harmaille alueille, että palvotaan luotua enemmän kuin Luojaa.

Vaadin meteliä kirkkoon ja seurakuntiin ja urbaanien ihmisten syrjimisen lopettamista!

Pieni kuvakertomus, jalkapallomatka Kölniin

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Mon, 26 Mar 2012 13:06:00 +0000

Air Berlinillä mentiin, aika halvat hinnat saatiin

Düsseldorfin kentän asemalla poliisit olivat vastassa Paderbornin kannattajia

THE KIRKKO

Neumarkt Köln

RheinEnergie Stadion

1.FC Kölnin suurin ja nyttemmin bännätty kannattajaryhmä Wilde Horde

Südtribunen edestä ennen matsia

Ottelulippu ja kannattajakuponki

Itse pelistä ei jäänyt mitään hyvää kerrottavaa jälkipolville

Maanantaiaamun lähtö oli aikainen

Aika monta vuotta kirjoiteltu, muisteluita

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Wed, 21 Mar 2012 09:01:00 +0000

Blogin kirjoittamiseni alkoi aikanaan Kulando-nimiseltä saksalaiselta ilmaiselta blogialustalta.Idean kirjoittamiseen ja rohkaisun antoi Tommi Arina -niminen henkilö. Kiitos Tommille, tällä tiellä ollaan edelleen! Jo KUUDES VUOSI tulee täyteen ensi toukokuussa! Nyt kun tuota ekaa postausta luen, niin aika hassulta kuullostaa. Jonkunlainen saksainnostus ollut päällä silloin. http://heavenbound.kulando.de/ oli ensimmäinen viritelmäni kirjoitella asioista julkisesti. Nostalginen oranssi+tumma tausta tuo mieleen, että Kulandossa ei tainnnut kovin paljon vaihtoehtoja olla, ainakaan sellaisia, mitkä miellyttäisivät mun silmää. Profiilikuvanakin on näkäjään Reverend Lovejoy Simpsoneista...

Tässä siis eka blogipostaukseni ikinä, päivämäärä on 9.5.2006:

MATKA ALKAA...

Tommi sai mut suostutelluksi tämän avaamaan. Saa nähdä mitä tästä tulee.

Todella vaikeaa oli keksiä tälle nimi, mutta lopulta tuo Heavenbound löytyi. Muita vaihtoehtoja oli:

Wing and a Prayer
Haus von Gedanken
Fliegen mit Hoffnung

Muitakin vielä olis ollu, mutta noi kehtaan täällä maailmalle julkaista....

Jossain vaiheessa sitten siirryin Bloggeriin, jonka systeemit tuntuu itselleni nyt tutuimmilta ja hommat toimii aika kätevästi. Puutteitakin tietysti on, mutta kun näitä raapustuksia on Bloggeriin tehty jo niin kauan, niin vierastaa uuden osoitteen hankkimista Tumblrista, Wordpressistä tms.

Jossain vaiheessa blogini keskittyi saksankielisen musiikin esittelyyn, jossain vaiheessa taas enemmän oli kuvamateriaalia. Jalkapallo ja musiikki sekä työ ja vapaa-aika ovat menneet koko ajan sekaisin näissä kirjoitelmissa. Ensiksi kirjoitin suomeksi, sitten englanniksi, sitten suomeksi ja englanniksi. Kielioppi ei varmasti ole oikein aina mennyt, mutta mitäpä tuosta. Paluu pelkkään suomeen tapahtui siksi, että parhaiten itseäni kuitenkin suomeksi ilmaisen.

Taidan olla alle viisi kertaa kirjoittanut elämässäni millekään mielipidepalstalle, en ole barrikadille nousevia miehiä. Blogin kautta saan kuitenkin jotain mielipiteitäni kirjoitettua muulle maailmalle. En ole koskaan ottanut kirjoittelusta mitään stressiä, kirjoitan joskus paljon, joskus enemmän. Otan tästä kaiken vapauden irti.

Kiitos sinulle, joka olet näinä vuosina elämääni seurannut näiden kirjoitusten myötä! Paljon aurinkoa elämääsi! Ja kiitos Aija, että sait aikaan isot pohtimiset bloginkirjoittamisesta :-)

Oletko valmis kuolemaan vakaumuksesi puolesta?

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Fri, 16 Mar 2012 17:40:00 +0000

Sain olla katsomassa vaikuttavinta elokuvaa pitkään aikaan. Tämä tarina perustui tositapahtumiin -90-luvulta ja se oli toteutettu hyvin totuudenmukaisesti. Elokuvan nimi oli Jumalista ja ihmisistä ja se aikaansai pohdiskelua, olisinko valmis kuolemaan vakaumukseni puolesta.

Ranskalainen monella palkinnolla huomioitu elokuva kertoi Algerian maaseudulla toimineesta luostarista, jonka munkit joutuvat tekemään valintaa lähestyvän ja kasvavan väkivallan alla lähtemisestään tai jäämisestään. En kovin paljon juonta paljasta, koska tätä elokuvaa suosittelen kaikille. Elokuvan loppuvirren koittaessa, kukaan ei noussut penkistään. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään. Kuuntelimme loppuvirren ja katselimme kosketettuina lopputekstejä.

Munkit elävät vaatimatonta elämää ja ovat osa pientä kyläyhteisöä ja ottavat osaa kylään juhliin, iloon ja suruun. Heillä on myös vahva yhteisön luottamus. Mutta väkivalta voi joskus kohdata niitäkin, jotka sitä koettavat viimeiseen asti välttää. Tibhirinen luostarin munkkien miettiessä lähtöä kylänvanhimman luona, hänelle sanottiin:"Te ette voi lähteä, olette oksat ja me olemme linnut oksilla". Munkit sanoivat toisilleen, että kyläyhteisö on heidän laumansa ja eiväthän he voi jättää laumaa. Munkki Christian kirjoitti kirjeen siltä varalta, jos hän sattuisi kuolemaan Algerian sisällissodassa (englanniksi, koska oma käännökseni ei koskaan tavoittaisi näiden sanojen kauneutta: "If it should happen one day—and it could be today—that I become a victim of the terrorism which now seems ready to encompass all the foreigners in Algeria, I would like my community, my Church, my family, to remember that my life was given to God and to this country. To accept that the One Master of all life was not a stranger to this brutal departure. I would like them to pray for me: how worthy would I be found of such an offering?"

Elokuva on ajankohtainen tänäkin päivänä, kristittyjä vainotaan monessa maassa, kuten myös muiden uskontojen edustajia. Toisen vakaumuksen kunnioitus ei ole itsestäänselvyys tässä maailmassa. Moni saa maksaa vakaumuksestaan tässä ajassa. Olenkin pohtinut olisiko minusta kuolemaan vakaumukseni puolesta. Kieltäisinkö sen mihin uskon, jos kuolemalla uhattaisiin? Luulen, että en voi sitä koskaan saada tietää, koska toivon, että en joudu sellaiseen vaaratilanteeseen. Onko minun uskoni lujasti kiinni vai löyhästi? Luulenko vai miten todella on? Mitä vastaisin kysymykseen, kuten elokuvan eräs munkki kysyi itseltään ja Jumalalta:" Onko minun elämäntehtäväni kuolla täällä?". Jos tietäisin että kuolema tulee huomenna, mitä tekisin vielä tänään?

Iäkäs lääkäri-munkki kertoo vahvasti elämästään, kun häneltä kysytään mitä sinä pelkäät:" En pelkää hallituksen joukkoja enkä terroristeja. Olen nähnyt niin paljon, natseja ja jopa paholaisen. En pelkää kuolemaa. Olen vapaa mies".

Mitä minä pelkään? Olenko yhtä vapaa mies, voinko sanoa samalla tavalla?
Miltä tuntuu olla pelkäämättä mitään?

Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia...

"Kuulkaa! Vaikka olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia, te kuolette niin kuin ihminen kuolee, sorrutte kuin vallasta syösty ruhtinas!" PS. 82:6-7

"Imaginarium, a dream emporium": Nightwishin konsertti

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Mon, 12 Mar 2012 08:22:00 +0000

Nightwish. Konsertti. Tai oikeastaan enemmän kuin konsertti. Kyllä tuo melkoinen elämys oli. Jos kaikki laulut laulaa mukana ja on Nightwishistä tykännyt Angels fall first -levystä saakka, niin kyllä tämä taitaa olla yksi parhaista konserteista, joissa koskaan olen ollut. Holopaisen oopperametalli nyt vaan iskee meikäläiseen mahtipontisuudellaan ja sävelmät menevät syvälle ihon alle.

Nyt puolen vuoden sisällä olen ollut kahdessa suuressa konsertissa (omassa mittakaavassani). Paul McCartney edusti ehkä enemmän pitkää musiikkijatkumoa ja menneitä hyviä aikoja, Nightwish taas erilaista musiikkia, toisenlaista suuruutta. Näitä kahta ei voi verrata, mutta ne molemmat olivat niin hyviä, että en tähän edes löydä sanoja.

Kaikki odottelu unohtui Taikatalvi-intron alkaessa.

Ennen Nightwishia lavalla soitteli Poisonblack-niminen poppoo. Sentencedin laulajan perustama bändi soitteli hardrock/heavymetallia. Ihan OK biisejä muutama, kaikki ei taas oikein iskeneet. Mutta hyvin lämmittelynsä hoitivat. Ja sitten lavan eteen laskeutui verho...

Taikatalvi. Marco Hietala istuu keinutuolissa hunnun takana, vain takaa tuleva valo ja tietenkin laulu paljastaa, että kyseessä on Imaginaerumin aloituskappale, kuin intro konserttiin. Lopuksi Marco heittää keinutuolin pois ja valot alkavat vilkkua hunnun takana. Tässä vaiheessa arvaan jo toisen kappaleen....
Storytime. Tämä sopii alkuun mitä parhaimmin. Muttamutta, vasta ekan kertosäkeen jälkeen huntu laskeutuu ja yleisö näkee Nightwishin. Tästä eteenpäin olikin sitten yhtä hulinaa. Pyrotekniikkaa ja videoshowta suurelta taustalla on luvassa koko illan, jeess!
I wish I had an angel. Edellisellä keikalla konsertin päättävä kova rokkiveto on konsertin alkupäässä. Tämä on edelleen menevä ralli.
Amaranth. Tämä kappale ei oikein koskaan ole ollut suuria suosikkeja, mutta nyt laulattaa mahdottomasti...
Scaretale. Uuden levyn yksi hienoimmista biiseistä on tämä kauhulastenlaulu. Toimii erinomaisesti livenä myös. Tämä varmaan on tulevan NW-elokuvan pelottavimpia osuuksia...
The Siren. Sellainen Nightwish-kappale, josta olen oppinut pitämään aikoijen saatossa vaikka se aikoinaan Once-levyllä ei vielä tehnyt suurta vaikutusta.
Slow love slow. Rauhoittumisen paikka. Pikkuisen levottomien Marco Hietalan puheiden jälkeen tämä koko hallin hiljentävä kappale, oli kyllä yksi rauhallisten osuuksien parhaista. Piano ja basso yhdessä toimivat erinomaisesti. Bonuksena (joka meni uudemmilta NW-faneilta ehkä ohi) oli, että Emppu Vuorinen soitti soolossaan osan Angels fall first -levyn nimikappaleen melodiaa. Ai että!
I want my tears back. Arvasinkin, että tämä on livekappaleena aivan must, bändi ei voi jättää tätä soittamatta. Parempi livenä kuin levyllä. Mukana tästä eteenpäin Troy Donockley, tinapilli- ja uilleann pipes -mies.
The crow, the owl and the dove. Rauhallisella meiningillä, nyt ollaan melkein jossain irlantilaisessa pubissa kuuntelemassa jotain pientä bändiä.
The Islander. Tämä oli vähän yllätys, en olisi odottanut tätä kuulevani. Komea Marco Hietalan balladi yksinäisestä majakkamiehestä. Tää Donockley vetää hienosti...
Nemo. Akustinen versio, voittaa sen metallisemman. Ei ole suosikkeja, mutta tämä versio on raikas.
Last of the wilds. Laulaja huilaa ja bandi vetää Donockley kanssa tätä uutta irlantilaisvaikutteista kansanmusiikkia. Rullaa eteenpäin kuin juna.
Planet Hell. Jos joku vielä luuli tässä vaiheessa, että Nightwish on vaan hempeilybändi, niin ei pidä paikkaansa. Bändistä löytyy edelleen potkua lujasti myös näissä metallibiiseissä. Nightwish on edelleen hevibändi.
Ghost river. Tätä kappaletta odotin kovasti. Se on vaan niin hyvä, maan ja vihulaisen keskustelua kuten Tuomas Holopainen on tästä kertonut. Melodiat ja rytmit menevät ristiin harmonisesti.

Dead to the world. Hieno valinta näistä vanhemmista hevibiiseistä. Kertakaikkiaan upea veto, yks parhaista koko konsertissa. "Heaven queen, carry me away from all pain, all the same, take me away, we´re dead to the world". Yksi mun kaikkien aikojen NW-suosikeista.
Over the hills and far away. Tämä osoitettiin edesmenneelle Gary Moorelle. Nuoruusvuosien suurimpia hittejä ja edelleen kova biisi, Garyn versiona ehkä vielä parempi. Mutta Nightwish on saanut siihen vielä omanlaista potkua.
Encore. Tässä vaiheessa bändi sanoi hei hei ja odotti encoretaputuksia ehkä minuutin. Halusivat tulla soittamaan lisää.
Finlandia. Sinivalkoinen Imaginaerum-logo taustalla, Donockley aloittaa tämän eepoksen uilleannilla, Holopaisen koskettimet liittyvät mukaan, sitten Nevalaisen rummut, Hietalan basso ja lopulta Vuorisen hevikitara tulee mukaan.
Song of myself. Yllätys, en olisi tätä eeposta odottanut. Toisaalta se oli aika must, niin olennainen osa se on Imaginaerum-levyä. Pitkästä puhesouudesta osa oli screenillä taustalla, eeppisen hieno tämäkin, vaikka jo toistan itseäni.
Last ride of the day. Mikä muu kappale voisi Nightwish-konsertin lopettaa? Tämäkin on käisttämättömän hieno kappale ja sisältää hienon ajatelman: "It´s hard to light a candle, easy to curse the dark instead". Lopussa konfetit yleisölle ja vielä ihan päätteeksi ilotulitukset. Yksi parhaimmista konserteista pitkään aikaan on päättymässä.
Loppumusiikkina Imaginaerum bändin käydessä kiittämässä.

Jotenkin vaikutuksen teki sellainen iloisuus ja into soittaa. En yhtään ihmettele, että Anette oli ilosta itkenyt tämän keikan jälkeen ja bändi itsekin sanoi, että tämä oli paras Suomen kiertueen keikoista. Viime keikka ennen tätä olikin Helsingissä 2009.

Olen aika sanaton, vaikka paljon kirjoitinkin.

Haukilahden urbaani tikka

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Tue, 06 Mar 2012 12:53:00 +0000

Tänään olin koiran kanssa ulkona kävelyllä aurinkoisessa kevätsäässä. Heti ulos saavuttuani ihmettelin kummallista rumpumaista päräystä, joka kuului tasaisin väliajoin. Tiesin, että tikat hakkaavat kyllä puunrunkoja, mutta tässä olikin kyse jostain itseään urbaanina pitävästä tikasta. Ehkä tämä siipiniekka halusi olla erilainen kuin muut tikat, Persoona.

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4pytikat

Maaliskuun soundtrack

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Sun, 04 Mar 2012 16:33:00 +0000

Harry Schwarz: Mein Herz Schlägt Schnell
Cirque De Soleil: Patzivota
Force Majeure: Saints of Sulphur
Queen: Princes of the universe
Carol Tatum and Charles Edward: Ancient Delirium
Petra: Counsel of the holy
Syntax: Bliss
Pink Floyd: Learning to fly
Jesus Culture: Holy
Katey Sagal: Bird on a wire
Demon Hunter: Collapsing
Prince: When doves cry
Andrea Bocelli: Ave Maria
Die Toten Hosen: Steh auf, wenn du am Boden bist
Rammas Atas: Ghost train
Eklipse: Clocks
Neil Young: When God made me
Naryan: The place in my fears
Rainbow: Can´t happen here
Saviour Machine: Love never dies

Ooppera - ensikokemus

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Thu, 01 Mar 2012 16:33:00 +0000

Olimme viime keskiviikkoiltana katsomassa/kokemassa oopperan Helsingissä. Mielenkiintoinen kokemus, suosittelen kokeilemaan! Koska kyseessä oli ensimmäinen kerta ja en ole mitenkään "syvällä" oopperamusiikissa, niin osaat varmaan laittaa kokemukseni ja mielipiteeni oikeaan perspektiiviin. Sanottakoon, että pidän klassisesta musiikista vaikka se ei ihan jokapäiväiseen kuunteluun (eikä edes jokaviikkoiseen) kuulu. Erityisesti jousisoitinten äänet ovat hienoja ja mitä mahtipontisempaa musaa sen parempi.

Ooppera oli Georg Friedrich Händelin Julius Caesar. Saavuimme paikalle varttia vaille 19, saatiin narikkaan takit ja päästiin sisälle. Homma siis toimi hienosti vaikka väkeä oli satamäärin. Sali näytti olevan täynnä. Istuimme ja tuumasimme, että mielenkiintoinen kokemus odottaa. Oopperan kesto väliaikoineen oli 3t 45min, joten aikamoinen oopperalataus oli luvassa. Sitten valot sammuivat ja orkesteri aloitti tosi hienon intron.

Jo aika alussa huomasimme, että ooppera onkin moderni versio. Tai siis toki musiikki oli Händelin aikaista mutta lavastus, puvustus jne oli modernia. Täytyy sanoa, että olisin ehkä toivonut mielummin perinteistä puvustusta (tuliko minusta heti oopperakonservatiivi, kaikkea modernia vastaan...) roomalaisia toogia ja egyptiläisiä massiivilavasteita. Kaikista modernisaatioista en oikein saanut kiinni, osasta helpostikin (USA vs. arabit, Kleopatra & Caesar rakastuivat toistensa sijasta valtaan, medianäkyvyys jne).

Oopperassa oli myös komediallisia elementtejä. Jossain määrin se oli jopa ns. "halpaa" eikä oikein oopperan arvolle sopivaa. Kleopatran vilkkuvat rintaliivit ja alushousut sekä jumppa-asuilu tai höppänämäinen Caesarin rakastumislaulun taustalla olevat jättimäiset sydämet ja pikkulinnut eivät oikein sopineet mun mielestä tähän. Tai rikkoivat illuusion. Puhumattakaan yhtäkkiä lavalle hyppäävistä Asterixista ja Obelixista. Kyllä, luit ihan oikein: nämä sarjakuvasankarit tulivat heittelemään sydämiä Caesarin kanssa. En oikein tiennyt mitä ajatella näissä kohdissa. Myöskään Maija Poppasmaista miestä en oikein tajunnut. Ehkä olisin ajatellut eri tavalla näistä, jos olisin etukäteen tiennyt tämän modernisoinnin. Tai ehkä en kuitenkaan. Voi olla, että Händelkin pyörisi haudassaan...

Nyt sitten siihen musiikkiin. Huomasin pitäväni enemmän naisten sopraanoäänistä kuin miesten tenoriäänistä. Jos oopperassa olisi ollut matalia miesbassoja, niin uskoisin niiden tehneen vaikutuksen myös. En epäile hetkeäkään laulajien taitoja, aivan uskomattomia osuuksia kaikki lauloivat. Suuri respect! Mutta minua miellytti eniten naisäänet, erityisesti Kleopatran laulaja Christina Raphaëlle Haldane oli aivan uskomaton esiintyjä laulutaidon lisäksi.

Toisen huomion tein itsestäni, että mollivoittoiset valitukset kohtalosta (joita oopperassa oli paljon), erityisesti juuri Kleopatralla ja Cornelialla, olivat melodisesti lähimpänä sitä mistä minä pidän. Iloiset ja "tavalliset" tunteet eivät oikein oopperassa sytyttäneet. En myöskään tiennyt, että vuorosanoja on oikeastaan kestoa ajatellen aika vähän, monet sanat toistetaan useita ja useita kertoja. Hyvissä kohdissa tämä oli mahtavaa kuunneltavaa ja joissain kohdissa ajatteli, että "vieläkö tämä rimpsu uudestaan". Musiikkitajuni ei myöskään erottanut oliko jokainen toisto samanlainen vai oliko ne vähän tai paljon erilaisia.

Koska nautin orkesterin soitosta paljon, tein kokeilun: Laitoin silmät kiinni ja testasin itseäni muutaman minuutin ajan, miltä tuntui vain kuunnella. Se tuntui aika hienolta, paikoin hienommalta kuin lavalle katsominen samaan aikaan. Toistin tämän muutamaan otteeseen ja se toimi.

On muuten varmaan fyysisestikin rankkaa laulajille vetää kolmisen tuntia täyttä laulua ja kaikki tauot on vain vaatteitten vaihtoa varten. Mahtavat olla puhki illan esityksen jälkeen...

En tiedä oliko tämä paras ooppera ensimmäiseksi kokemukseksi, ehkä joku perinteisempi olis toiminut paremmin. Tässä oopperassa oli hienoja kohtia, mutta kaikki ei ihan mennyt ihon alle ja välillä vähän pitkästyin. On varmaan myös niin, että oopperaa pitää oppia kuuntelemaan. Olen siis noviisi tässä mielessä. Ehkä mulle sopisi paremmin orkesterin kuunteleminen ilman laulua tai yhteisesitys ison kuoron kanssa. Samassa talossa voisin mennä katsomaan/kokemaan vaikka Joutsenlampi-baletin, jonka musiikkia tunnen paremmin.

Ilta päättyi toisenlaiseen kulttuuriin: Ostimme läheiseltä grilliltä yöhampurilaiset, jotka olivat erittäin maittavia.

Haluanko olla tietämätön, siitä mitä tapahtuu?

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Sat, 25 Feb 2012 10:54:00 +0000

Olisiko parempi olla tietämätön? Onko parempi, jos en ymmärrä? Kenen etu on se, etten tiedä tai ymmärrä? Mihin luotan? Ovatko auktoriteetit, joihin olen aina 100% luottanut, voinko niihin kaikkiin enää luottaa?Onko tulevaisuus liian pelottava ajateltavaksi?

Kukaan ei varmaan voi olla epätietoinen tästä maailmassa päällä leijuvasta talouskriisistä. Kukaan suomalainen ei taida olla epätietoinen Kreikan ja EU:n tilanteesta ja EU:n myöntämistä lainoista jne. Mistä kaikki johtuu ja mitä tästä seuraa? Kuka kärsii - kuka tekee rahaa toisten kärsimyksillä?

Edellisen kappaleen avoimia kysymyksiä kysyn siksi, että viime kuukausina ne ovat kohdallani tulleet ajankohtaisiksi. Is ignorance and not-knowing bliss?

Talousmaailma ja finanssikysymykset ovat niin spesifejä ja alan slangia ja matematiikkaa täynnä, että harvat pääsevät asioihin sisään ja tarkkailemaan mitä alalla tapahtuu. Ainakaan ns. kadunmiehet ja -naiset, joihin itse kuulun, eivät tähän kykene. Mutta ehkä pitäisi.

Tämän myllerryksen aloitti paljon palkittu dokumentti Inside job, jonka näin TV:stä. Siinä kerrottiin aika tarkasti (esimerkkien avulla), miten tähän nykyiseen talouskriisiin on tultu. Tässä kirjoituksessa sitä on vaikea lyhyesti selittää, mutta kyse on USA:n finanssimaailman, pankkien, vakuutuslaitosten ja valtionhallinnon yhteistoiminnasta. Valvovat elimet eivät toimineet kuten pitäisi ja kaikesta päästiin kuin koira veräjästä.

Tämän kaiken laskun maksavat sinä ja minä, ei pelkästään USA:n kansalaiset, ei edes suursijoittajat selviä tästä ilman kärsimyksiä. Pankkitoiminta on globaalia ja esim. Goldman Sachs pankki on lyönyt vetoa, että Euroopan talous romahtaa ja saa sievoiset voitot, KUN näin käy. Ajatelkaapa Kreikkaa: Pankkimaailma ei ole ainoa syyllinen ja kreikkalaisten pitää katsoa peiliin, mutta pelottavan suuri valta on finanssimaailmalla, kun kokonainen länsimainen valtio on konkurssin partaalla.

www.occupywallst.org

Katsoin toisen ranskalaisen dokumentin ehkä maailman vaikutusvaltaisemmasta pankista, Goldman Sachsista. Olen aina kaikille salaliittoteorioille vähän naureskellut, mutta dokkari kyllä aiheutti kasvavaa huolta, mihin ollaan menossa.

www.goldmansachs666.com

Dan Rather, entinen CBS:n tunnettu uutisankkuri kertoo esimerkin: "Jos olet menossa kasinoon, tiedät että olet menossa pelaamaan uhkapeliä. Tiedät, että otat riskejä, mutta oletat kasinon pelaavan reiluilla säännöillä. Mitä jos kasino ei noudatakaan sääntöjä? Finanssimaailma ei pelaa samoilla säännöillä kuin muut ja suuryritykset makaavat hallinnon kanssa". vastapalvelusta.

Chris Hegdes, arvostettu ja palkittu entinen New York Timesin ulkomaankirjeenvaihtaja maalaa vielä synkemmän kuvan tulevaisuudesta : "Kukaan ei saa poliittista valtaa ilman finanssipiirien hyväksyntää. Kansalaisella ei ole mitään järjestelmää taistella tätä vastaan vaan on sen armoilla. Tästä seuraa, että USA ei ole demokraattinen maa. Kaikki imperiumit ovat kaatuneet sisältäpäin. USA:n imperiumin kuolema ei ole tragedia vaan hyvä asia, pelottavaa on se miten kuolemme. Me vedämme koko maailman mukanamme, ei ole paikkaa minne paeta".

www.nakedcapitalism.com

Jos jostain verkosta löydät nämä dokumentit, mieti tätä kysymystä, ennen katsomista: Olisiko sittenkin parempi etten mistään tästä tietäisi mitään? Niiden katsominen avaa eteesi toisenlaisen maailman.

Kuvablogini

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Thu, 23 Feb 2012 16:49:00 +0000

Päätin palata kirkkovalokuvausblogini pariin. Huomasin, että lukuunottamatta kahta kuvaa Länsi-Pasilan kappelista alkuvuodesta viime kuvista on jo liian kauan aikaa. Täytynee siis skarpata.

Aikoinaan olen tuon blogin perustanut sillä ajatuksella, että näissä hommissa tulee nähtyä paljon kirkkoja, kappeleita ja seurakuntatiloja. Olis kiva niistä muistaa jotain vähän enemmänkin myöhemmin. Otan kuvat aina mukana olevalla kännykällä, joten laatu ei aina päätä huimaa. Mutta onpa jotain jäänyt sitten talteen. En myöskään erityisesti "metsästä" kirkkoja ja kappeleita, vaan otan kuvia silloin kun pyhiä paikkoja eteen tulee.

Jostain syystä olen aloittanut tuon blogin englanniksi, joten englannilla mennään jatkossakin.

http://mychurches.wordpress.com/

"Alaska" ja talviunessa oleva ranta

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Sun, 19 Feb 2012 10:38:00 +0000

Tänä viikonloppuna kävin vähän Romeon kanssa kävelemässä ympäri Haukilahtea. Lauantaina sää oli kirkas ja oli mukava käydä katsomassa talvista Haukilahdenrantaa. Aika syvässä lumessa välillä kahlattiin. Jotenkin oli sellainen olo, että alue odottaa malttamattomasti kesää. Veneet ovat kuin valmiustilassa ja vaikka merellä on hiihtäjiä ja purjelautailijoita, niin silti alue ei ole sama kuin kesällä. Ranta-alue on kuin talviunessa, kunnes kevät sen herättää.

Sunnuntaina oli sitten melkoinen lumisade ja -puhuri siellä ja täällä. välillä tuntui kuin olisi ollut Alaskassa (esim. Haukilahdenrannan risteyskuvaa katsoessa) tai vesitornin läheisyydessä otetuissa mestäkuvissa. Polut olivat tukossa ja puolimetrisessä lumessa taivallettiin. Onneksi pakkasta ei ollut kovin paljoa.

Talvinen Haukilahti odottaa kesää.

Unkarilaista tanssia synttäreillä

noreply@blogger.com (Heavenbound) — Mon, 13 Feb 2012 14:44:00 +0000

Viime lauantaina olin mukana järjestämässä jälleen monikulttuurista Colourful Espoo -tapahtumaa. Monet sen jo tietävätkin. Kyse oli 1v.-synttäreistä, koska toimintamme alkoi nimenomaisena lauantaina vuosi sitten. Väkeä oli yli 90 kuten ensimmäisessäkin tapahtumassa!

Tiimimme oli erittäin iloinen, että kaikki meni suunnitellusti, kakkua riitti kaikille, oli interaktiivista osaa, kuvakavalkadi viime vuoden tapahtumista, leikkejä, tutustumista, kaikenikäisiä ihmisiä vauvasta vaariin ja muutenkin iloinen meininki, paljon nauravia ja iloisia ihmisiä. Olin erittäin iloinen, että meillä oli paljon viime vuodelta tuttuja ihmisiä ja paljon uusia. Tuntuu, että olemme tavoittaneet uusia ihmisiä, mikä niin monesti tuntuu vaikealta. Moni tulija olikin myös vapaaehtoisuudesta kiinnostunut ja se mahdollistaa tulevaisuudessakin toiminnan kehittämisen. Ohjelmasta vastasi mainio taikuri Emil Anton, Ourvision-kilpailun finalisti Zuzanna Rogulska sekä unkarilainen tanssiryhmä Istvan Litkeyn johdolla. Aivan uskomattoman kaunista laulua ja upeaa tanssia!

Tässä pieni video tuosta tanssista. Se on kännykällä otettu, joten laatu ei ole maailman parasta. Toivottavasti tanssijoiden taitavuus välittyy sitä kautta.

http://colourfulespoo.blogspot.com