Kuvia klikkaamalla pääset tutkimaan niitä suuremmassa koossa Flickr-kuvapalvelussa.

Päivät 4-6: Drumnadrochit – Kingussie

Loch Ness -hirviökeskus

Ensimmäisestä osasta muistetaan, että olin hieman edellä aikataulusta ja kävelin jo kolmantena päivänä lähes Loch Nessin rannalla sijaitsevaan Drumnadrochitin kylään. Hyvin nukutun yön ja maittavan aamiaisen jälkeen muutama kilometri olemattomalla tien pientareella ja olinkin jo kylässä. Löysin lähikaupan perältä pienen postitoimiston, josta toivoin löytäväni paria viikkoa aiemmin lähettämäni täydennyspaketin. Latasin laatikon sisällön rinkkaan ja näin se olikin jälleen “lähtöpainossaan”. Minulle oli jo jäänyt hieman ylimääräistä muonaa ja jätin ne suosiolla paikallisen puiston roskikseen.

Jo tähän mennessä, ja myöhemmin uudelleenkin, sain huomata, että reitin varrelta oli mahdollisuus ostaa aterioita enemmän kuin mitä olin ajatellutkaan. Olin suunnitellut olevani kokolailla omavarainen ja tästä syystä ruokaa jäi hieman yli. Toi itse asiassa arvokkaimmat takaisin suomeenkin :)

Drumnadrochitin kylä on perinteinen reittien solmukohta ja täällä ensimmäistä kertaa oikeastaan kunnolla tapasin muita osallistujia. Meillä oli aikaa käsissämme niin toki vierailimme hieman “paikallisessa”. Jostain syystä en juuri ottanut kuvia kylästä mutta sitä pääsee tutkimaan vaikka Googlen Street View -kuvilla (toivottavasti linkki toimii).

Pari olutta erittäin mukavien herrojen seurassa. Kaikki olivat TGO Challenge -osallistujia, lukuunottamatta punatakkista herraa, joka tuli kannustamaan kavereitaan. Useimmat tapasin vielä myöhemminkin, jopa niin, että takarivin herroista toinen otti minusta kuvan päästyämme samaan aikaan perille St. Cyrusiin (eri reittejä toki).

Olimme kylässä koska halusimme kaikki Gordon Menzies’n veneellä Loch Nessin yli. Meillä oli paikat varattuna klo 17 ylitykseen eikä satama ollut kuin ehkä puolen tunnin kävelyn päässä. Gordon pyörittää työkseen turisteja etsimässä Loch Nessin hirviötä järveltä. Hauska herra ja paljon tarinaa kerrottavana. Tämä venekyyti on tapahtuman ohjeissa mainittuja harvoja poikkeuksia tiukasta “vain omin jaloin”-säännöstä.

Hirviötä ei nähty vaikka kuinka yritettiin. Tuuli oli navakka ja välillä vene sukelsi aika jyrkässäkin kulmassa aaltojen väliin. Veneessä oli mukana pari sorsaa, joille kuskilla oli aina leivänmurusia tarjolla. Kuvan herroista vasemmanpuolimmainen on nimeltään Willem ja tulee Hollannista. Tapasimme ensimmäistä kertaa satamassa mutta hänen kanssaan kävelin ja juttelin ehkä enemmän kuin kenenkään muun. Hänen kanssaan voisin lähteä uudelleenkin vaellukselle, vaikka meillä onkin ikäeroa sukupolven verran.

Venekyydin lisäksi meillä kaikilla kahdellatoista oli myös sama majapaikka mielessä. Ault-na-goire’ssa asuu entinen riistanvartijapariskunta, joka joka vuosi mielellään ottaa TGOC-osallistujia telttoineen majoittumaan pihamaalleen.

Musiikkia matkamiehille

Tarjolla oli jälleen teetä ja teeleipää. Lämpimän kaminan päällä laatikossa oli vuorokauden vanha hanhenpoikanen, joka oli valitettavasti aika voimaton. Selviäminen ei ollut varmaa. Etukäteen varanneille talossa tarjottiin illalla ihan kolmen ruokalajin ateria, itse tyydyin pussimuonaan koska sitä oli niin paljon mukana. Aamulla talon isäntä soitti meille viulullaan paikallisia kansansävelmiä. Soitto kuului pitkälle ja siivitti mukavasti vauhtiin sillä edessä oli kaksipäiväinen Monadhliath-vuoriston ylitys.

Monadhliath

Skotlannin läpi käveltäessä pääsee näkemään monenlaisia maastotyyppejä. Läntiset ylämaat ovat ehkä jylhimpiä koko maassa ja nyt edessä oleva maasto enemmänkin pehmeästi kumpuilevaa tunturiylänköä.

Viimeisen maatilan jäädessä taakse yhytin kolmikon, johon olin tutustunut venekyydillä ja illalla pienessä telttakylässämme. Totesimme, että meillä oli lähes sama reitti puolen päivän verran, joten lyöttäydyimme yksiin. Willem, Miriam ja Gordon olivat todella mukavaa matkaseuraa ja samanhenkisiä vaeltajia. Heti alkuun innostuimme niin paljon juttelemaan, että suunnistaminen unohtui kaikilta. Kävelimme liian pitkälle pohjoisen suuntaan. Kukaan ei ollut innokas palaamaan vaan sen sijaan otimme suunnan suoraan ensimmäisen kukkulan/tunturin/mikälie yli. Kaukana laaksossa näkyi muita, olivat kiinnittäneet enemmän huomiota suunnistamiseensa.

Suunnistusta Monadliaths-ylängöllä. Jaloissa kanervikonjämät maastopalon jäljiltä. Paikallinen kanerva oli muuten kotimaista korkeampaan ja hyvin sitkeää... Ei jaksa kovin pitkiä matkoja vääntää läpi.

(Tässä kohtaa voi muuten pistää merkille, että vaikka olinkin pitkähköllä yksinvaelluksella, on kuvissa siihen nähden aika paljon ihmisiä!)

Kolmikko tunsi alueen paremmin, joten päivitin oman suunnitelmani heidän mukaan ja pääsimme lounastamaan pieneen, askeettiseen autiotupaan. Mökkerössä ei ollut nukkumatilaa sinänsä vaan on ehkä enemmän tarkoitettu päiväretkeilijöille sekä hätävaraksi talviretkeilijöille. Tähän saakka en ollut ollut kovin nälkäinen lounasaikaan mutta nyt teki mieli kunnon tukevaa keittoa ja lisukkeita. Jäätävän kylmällä tuulella saattoi kyllä olla osuutta tähän.

Tauon jälkeen lähdimme omille teillemme. Olin huomaavinani matkakumppaneissani pientä hoivaviettiä, antoivat niin kovasti ohjeita ensikertalaiselle skotlannissayksinvaeltajalle. Hyviä ohjeita toki, ja kiitollisena otin ne vastaan! Kompassisuunnalla kohti päivän korkeinta kohtaa (Carn Odhar, 802m). Olo täällä oli kotoisempi – ei välitöntä jyrkänteeltä putoamisen vaaraa vaikka maisemia intoutuisikin kävellessä katselemaan. Sää oli selkeä, suunta selvillä eikä puita haittaamassa missään mutta silti suunnistamisessa oli välillä tekemistä. Osuin aika laajoihin railosokkeloihin, repeämiin turvemaassa (peat hag). Ne muodostavat pieniä labyrinttejä, joissa on vaikea pitää suoraa kompassisuuntaa. Parhaimmillaan jopa kolme metriä syviä, joten kapuamista ja hyppyjä oli tällä osuudella tarjolla riittävästi.

Peat hags, repeämiä turpeessa. Siitä yli. Ja kyllä, märimpiin kohtiin voi hukata vaikka kenkänsä tai enemmänkin.

Hieman sadekuuroa, aurinkoa ja myötätuulta eikä mennyt kovinkaan pitkään kun pääsin pieneen ylänkölaaksoon, jossa olin ajatellut telttailla. Sää oli illalla ja yöllä mainio eikä näköpiirissä ollut ristinsieluakaan. Hyvän, kuivan telttapaikan löytäminen vei hetken mutta etsiminen palkittiin ehkä reissun hienoimmalla telttapaikalla pienen lammen rannalta.

Koko laakso minun, ei ketään näkyvissä. Keskellä Monadhliath-vuoristoa. Telttapaikka löytyi laakson perällä näkyvän lammen rannalta, noin 500m korkeudesta. Aamulla peuralauma ihan lähettyvillä.

Kohti Kingussie’ta

Aamulla laskeuduin vilkaisemaan läheistä Coignafearn Lodge -metsästyskartanoa. Paikka näytti hiljaiselta ja autiolta mutta siistiltä. Takana generaattori hurisi maakellarissa, joten luultavasti joku seurue oli sinne saapumassa. Kuulin myöhemmin paikallisilta metsien puutetta ihmetellessäni, että paikalliset suurtilalliset eivät haluakaan puita näille alueille koska se haittaa ökyrikkaiden metsästysharrastusta. Oh dear…

Coignafearn Lodge. Rikkaiden metsästysmaja. Vaatimaton tönö, järkyttävällä paikalla.

Saatuani ihmettelyn päätökseen, jatkoin kaakkoon kohti sivistystä. Tänäänkin päivämatka olisi arviolta 22 kilometriä. Ohitin vanhemman pariskunnan, TGOC-osallistujia myös. Todentotta, kuten minulle kerrottiin, ovat käytännössä kaikki isoa rinkkaa kantavat mukana tässä tapahtumassa. Olin hieman huolissani heidän hitaasta etenemisestä mutta ihan yhtälailla hekin rannikolle pääsivät!

Pilvet vyöryivät taivaalle ja sää kävi hyvin koleaksi. Päivän reitille osui noin 6 kilometrin pätkä kosteassa, möykkyisessä suomaastossa, kaltevassa rinteessä. Tarpominen kävi melkoisesti voimille ja ensimmäistä kertaa jouduin vetämään neopreenisukat jalkaan. Vaikka kuinka kävelee, ei jalat tahdo lämmetä jos lähes jokaisella askeleella kenkään tulee uutta jääkylmää vettä. Mutta onneksi neopreenit toimivat kuten pitikin – jalat olivat kyllä märät mutta ihanan lämpimät ja mukavat kävellä!

Kostea ja kylmä pätkä. Ei hymy silti pahasti hyytynyt :) Kuvassa näkyy hyvin Zpacks Multipack -rintapussi, johon olen todella tyytyväinen. Pidän siellä Buff-huivin, pokkarikameran, kartan, kompassin ja puolen litran juomapullon. Kaikki käsillä eikä tarvitse ottaa rinkkaa selästä.

Vuoristomaja. Oli mahtavaa kävellä näissä maisemissa eikä silti lähimmälle golf-kentälle ollut kuin muutama kilometri...

Kovan pätkän päätteeksi löysin autiotuvan, jossa pidin kunnon tankkaustauon. Odottelin jäljessäni kävelevää vanhempaa pariskuntaa toista tuntia mutta jatkoin sitten matkaa… Ehkä he kuitenkin olivat valinneet toisen reitin. Viimeiset nousut, ja sitten alettiinkin laskeutuminen kohti Kingussien pikkukaupunkia. Parin telttayön jälkeen oli jälleen mukava päästä B&B-majoitukseen. Tämä oli itse asiassa ihan varhaisimpia varaamiani majoituksia ja suunnitelman mukaan piti olla ensimmäiseni tällä vaelluksella.

Lämmin suihku, täältä tullaan!

Kamat alkoivat jo tuoksua vaellukselle, ja annoinkin kasan vaatteita isäntäväelle pyykättäväksi. Korvausta vastaan toki. Sadevaatteet päälle ja kohti tämän hieman suuremman pikkukaupungin keskustaa. Löysin ravintola-pubi-yhdistelmän, mikä sopi kuin nyrkki nenään. Menin rahvaan pariin pubin puolelle mutta sain tilattua sinne erittäin hyvän annoksen peuranlihaa. Takassa loimusi tuli niin vahvana, että pelkäsin sadevaatteideni sulavan kahden metrin päässäkin. Paikallisten herrojen kanssa pääsin juttelemaan talvisodasta ja Paavo Nurmesta. Meillä saattoi olla jo kahden sukupolven ikäero.

Kingussie sijaitsee valtatie A9 varrella ja sen ylitettyäni seuraavaksi siirrynkin jälleen uudelle alueelle, Cairngorms-vuoristoon.

Kuvia klikkaamalla pääset tutkimaan niitä suuremmassa koossa Flickr-kuvapalvelussa.

Esipuhe

Pari vuotta takaperin erityisesti brittiläisiin vaellusblogeihin alkoi ilmestyä akronyymi TGOC tai tapahtuman nimi TGO Challenge. Moni oli osallistumassa samaan tapahtumaan, ja kun keskustelu varusteista ja reiteistä kiihtyi, en malttanut olla tutustumatta asiaan. Seuraavien kuukausien aikana luin tarinoita ja kuuntelin podcasteja melkoisia määriä – Skotlanti alkoi uida ihon alle. Jos jonnekin haluaisin vaeltamaan (järkevillä panostuksilla toki), se olisi nimenomaan Skotlanti ja TGO Challenge.

Osallistujien määrä on rajattu 300:aan ja haku tehdään syys-lokakuun taitteessa. Brittein saarten ulkopuolelta tulevilla ensikertalaisilla on erittäin hyvät mahdollisuudet päästä mukaan heti ensimmäisellä yrittämällä sillä meille on varattuna jonkinmoinen kiintiö tuosta joukosta.

Virallinen hyväksymiskirje (+ kasa ohjeita) tipahti postiluukusta noin marraskuun alussa. Tähän saakka homma oli ollut vain haave, ajatusleikki. Pino A4:sia ja hieman yllättäenkin tämä olikin muuttumassa todeksi. Challenge is on! Kuusi kuukautta aikaa starttiin.

Talvella, vuodenvaihteen molemmin puolin, tein valmistelujen osalta niin sanotut isot linjat – reittisuunnitelma, lentoliput ja tärkeimmät majoitukset. Kun reittisuunnitelma oli hyväksytty ja paketissa, tuntui siltä, että nyt tarvitsee vain treenata kävelyä. Valmistelut menivätkin hyvin hiljaiselle liekille kunnes noin 5 viikkoa ennen reissua tajusin, että minullahan on oikeasti noin miljoona asiaa tekemättä vielä! Vakuutukset, puuttuvat varusteet, pari majoitusta, bussimatka lähtöpaikalle, venekyyti Loch Nessin yli, ruokien suunnittelu, hankinta ja postitus…  Nyt kun katson muistiinpanoja, taitaa siinä olla noin 60 asiaa listalla :)

Turistikuvaa Glasgow'sta.

Minulla oli mukana SPOT Messenger GPS-lähetin ja sillä raportoin etenemisestäni pari-kolme kertaa päivässä. Nämä pisteet näkyvät kartalla täällä: http://www.tgomagazine.co.uk/tgochallenge/spotmap/ (Antti T).

Matka lähtöpaikalle

Matka Skotlannin länsirannikolle Shiel Bridgen kylään kesti puolitoista vuorokautta. Ensin lennot Amsterdamin kautta Edinburghiin ja junalla Glasgow’hun, jossa yötä B&B-majoituksessa. Glasgow’ssa ostin kaasua sekä uudet sadehousut (vanhojen halpisten laatu epäilytti ja löysin sopivat uudet). Viiden tunnin bussiajelu puudutti takapuolen mutta maisemat paranivat kilometri kilometrilta. Alettiin olla ylämailla ja alkoi vihdoinkin olla tunne, että nyt ollaan lähellä pitkää vaellusta.

Melkein Harry Potter -juna. Aletaan olla ylämailla. Märkää.

Vesisateessa ulos bussista ja teltta pystyyn pienelle leirintäalueelle. Omistajalla oli pari lammasta aitauksessa. Aamulla tajusin, että olin pystyttänyt teltan komeasti lampaankikkareiden päälle koska näitä käytetään leirintäalueen ruohonleikkureina. No kyllä se pohjakangas siitä puhdistuu parin viikon aikana…

Leirintäalue maisemalla. Koko alueella oli vain kolme asiakasta ja omistajatkin näin vasta aamulla kuitatessani itseni ulos.

Päivät 1-3: Shiel Bridge – Drumnadrochit

Vihdoinkin startti-aamu. Kävelin läheiselle Kintail Lodge -hotellille, jonka respasta löysin nimilistan. Kuittasin itseni startanneeksi. Mutta ennenkuin lähdin kohti sisämaata kävin tietysti ottamassa kosketuksen suolaveteen. Seuraavan kerran sitten parin viikon päästä toisella puolella.

"Pakollinen" kosketus suolaveteen. Seuraavan kerran sitten itärannikolla parin viikon kuluttua.

Hotellin respassa "sainattiin" startanneeksi

Shiel Bridge on suosituin aloituspaikka. Tällä kertaa käsittääkseni jopa 60 starttasi täältä mutta koska tarjolla on 4 päivän lähtöikkuna, kohtasin pihalla vain kolme muuta osallistujaa.

Kylän muutaman talon ohitse, paikallisen Mountain Rescue -tukikohdan vierestä ja viimeisen maatilan jäädessä taakse olinkin hyvää vauhtia kipuamassa yläviistoon. Kummun ja mutkan takaa paljastui toinen toistaan jylhempää rinnettä. Valitettavasti vain pilvipeite oli niin matalalla ettei huippuja edes nähnyt. Fiilis oli silti korkealla sillä nämä ensimmäiset päivät olivat maisemiltaan jopa koko reissun parhaimmistoa.

Ensimmäinen maamerkki oli Bealach an Sgairne -solan ylitys. Komea kuin mikä. Jyrkät rinteet vartioivat solaa molemmin puolin ja pilven sisällä tallustellessa tuntui kuin olisi tipahtanut Sormusten Herran lavasteisiin.

Bealach an Sgairne -sola taaksepäin katsottuna. Aika messevät ensimmäisen päivän maastot. Etualalla näkyvissä kosteaa turvemaastoa. Sitä sai tallustaa kilometrin jos toisenkin vaelluksen aikana.

Samoilta jalansijoilta lähes menosuuntaan näkyvät Glen Affric -laakson latvavedet.

Kuvistakin voi nähdä ylämaiden vallitsevan värimaailman – ruskean eri sävyjä (kuivaa heinää, kanervikkoa, turvetta) silmänkantamattomiin. Metsät olivat pieniä vihreitä saarekkeita mutta varsinkin ensimmäisenä päivänä, harvassa.

Etenin kohti varsinaista Glen Affric -laaksoa samalla kun sain niskaani ensimmäisen monista sadekuuroista. Tai miten niitä nyt nimeäisikään. Välillä tuli vettä ja välillä ei. Telttapaikan löysin Altbeithe Youth Hostellin lähettyviltä. Tämä kyseinen hostelli on Skotlannin syrjäisin maksullinen majoitus. Aika mahtava paikka hostellille. Olisin yöpynytkin mutta se oli täynnä ko. yönä (jopa parikymmentä henkeä kun aamulla kävin vilkaisemassa sisälle).

Eipä sillä, kyllä minulle nämä ensimmäisen leirin maisemat kelpasivat :)

Ensimmäinen leiri Glen Affric -laaksossa, muutama sata metriä Altbeithe Youth Hostellista.

Altbeithe Youth Hostel. Oikeassa reunassa olevaa kurua pitkin oli tarkoitus kavuta toisen päivän aamuna. Valitettavasti raskaat pilvet peittivät harjanteen aamulla.

Aamulla pilvet olivat edelleen matalalla, ja kun alue on minulle täysin outoa, en viitsinyt lähteä kiipeämään ylös kuten olin haaveillut. Toinen päivä siis tallusteltiin ns. Foul Weather Alternative -reittiä.

Iso osa kartallakin näkyvistä poluista on jonkinasteisia maastoajoneuvopolkuja – paikallisella kielellä “Land Rover tracks”. Koska hostelliakin ylläpidetään maastoauton voimalla, oli tarjolla suomättään sijaan nyt kivistä polkua.

Laakson pohjalla matka taittui nopeasti, tuulikin oli selän takana. Saavutin Loch Affric -järven ja sen laidalla kasvavat harvat mäntymetsät.

Vanhaa kaledonialaista mäntymetsää. Nämä metsät joskus peittivät suuren osan Skotlantia.

Laakso on hyvin kaunis ja voin kuvitella miten se muuttaa ulkoasuaan eri vuodenaikoina. Sen on sanottu olevan yksi syrjäisimmistä ja kauneimmista laaksoista (glen) koko Skotlannissa.

Kohti Cougieta

Reittini vei ylös ja pois Affric-laaksosta. Suunnitelmana oli vierailla Cougie-nimisessä talossa, jossa vanhempi rouva on tarjonnut keittoa ja teeleipiä vaellustapahtuman osallistujille lähes yhtä kauan kuin tapahtumaa on järjestetty.

Kurainen polku. Nautinto.

Polku laaksosta kohti Cougieta oli järkyttävässä kunnossa. Se ei kartalta näy, enkä osannut ottaa varoituksia vakavasti mutta pari kilometria märkää kuravelliä kohtuullisen jyrkässä rinteessä sai miehen kiroamaan merirosvon lailla. Tein vaelluksen lenkkikengissä eikä märät jalat minua haittaa ollenkaan mutta kuraa yritän välttää koska se estää kenkiä hengittämästä ja kuivumasta kunnolla. Nousu menikin hieman suosilmästä toiseen hyppiessä, mutta ainakin sain väistettyä osan kuravellistä.

Tällä polulle tosin osui aika jännittävä kohtaaminen. Vaellustapahtumaan osallistui toinenkin suomalainen, sen tiesin etukäteen. Nuorempi nainen, jota en tuntenut. Huomasin vain nimen osallistujalistalta. Minulla ei ollut mitään havaintoa hänen reitistään tai aloituspäivästä, ja kun sallitut lähtöpisteetkin jakautuvat linnuntietä lähes 300km matkalle Skotlannin länsirannikolle, ovat kohtaamiset epätodennäköisiä.

Ja silti polkumme osuivat yksiin tällä kuraisella rinteellä. Aika laittaa lottokuponki vetämään.

Minut ohitti tämä rivakkaa tahtia edennyt vaeltaja. Tervehdimme englanniksi mutta epäilykset heräsivät kun rinkan sadesuojassa luki “Halti”. Muutaman minuutin päästä sain hänet kiinni taukoa pitämässä ja pysähdyin small talkille, kuten tapana oli. Englannin kielellä edelleen. Hetken juteltuamme uskaltauduin kysymään kotimaata: “-So, where are you coming from, originally? -Finland, I’m from Finland. -Kappas, niin minäkin!” :)

Cougiesta minulla ei valitettavasti ole yhtään valokuvaa. Jotenkin vain unohtui. Talo edusti omalla tavallaan Skotlannin syrjäisintä maaseutua – vanha, ränsistynyt, romua joka paikassa mutta ihmiset aivan älyttömän ystävällisiä. Pihalla olleen hanhipariskunnan uros koki minut uhkana ja rähisi äänekkäästi. En kuitenkaan suostunut poistumaan ennenkuin olin saanut ostaa hieman kuuluisaa kasviskeittoa!

Olin alunperin suunnitellut yöpyväni täällä mutta koska kello oli vasta kolme, päätin jatkaa matkaa noudattaen kolmannen päivän reittisuunnitelmaa. Kävin vilkaisemassa Plodda Falls -vesiputousta, keräsin vettä puhdistusta varten ja laitoin teltan pystyyn metsäautotien viereen kun migreeni yllätti ja näkökenttä lakkasi toimimasta normaalisti. Särkylääkettä nassuun ja nopeasti vaaka-asentoon. Tämä oli muuten ainoa kerta koko reissulla kun puhdistin juomavettä.

Takatalvi?

Kolmannen päivän aamuna heräsin kun isot vetiset lumihiutaleet putoilivat teltan päälle. Aamuyöllä oli tullut räntää ja korkeammalla lunta, mikä sai minut jälleen muuttamaan reittisuunnitelmiani. Harmitti hieman. Olin toivonut voivani ylittää Balmacaan Forest -nimisen soisen ylänköalueen (“forest” ei todellakaan tarkoita metsää vaan metsästysmaita) mutta koska se oli nyt lumen peitossa, jänistin jälleen operaatiosta ja valitsin helpommat metsätiet. Valkeat maisemat olivat kyllä kohdallaan!

Kuvan huiput eivät olleet lumen peitossa edellisenä päivänä. Sää oli aamupäivällä kirkas ja näkymät komeat.

Nautiskelin kävelystä mahtavassa raekuurossa ja aamiaisen sen perään auringon paahteessa. Skotlannissa totta tosiaan voi yhden päivän aikana tulla lunta, vettä, rakeita ja aurinkoa. Sää oli vuodenaikaankin nähden kylmä, mikä ei minua niin haitannut mutta paikalliset ja keskieurooppalaiset osallistujat eivät pitäneet ollenkaan. Vahva, raitis tuuli oli aina vaelluskaverina.

Jälleen kerran askel kävi rivakasti ja kun iltapäivällä saavuttamani kartalta scoutattu leiripaikka ei ollutkaan hyvä, jatkoin jälleen matkaa. Hieman yllättäenkin erämaa päättyi ja tupsahdin maatalous-alueelle Corrimonyn kylään. Eikä siinä mitään, kyllä lampaita ja vihreitä niittyjä on mukava katsella mutta a) täällä on vaikea löytää puhdasta vettä ja b) telttapaikka on tiukassa.

Tuhansia vuosia vanha hautapaikka, Corrimony Cairn

Takaisinkaan ei jaksanut kääntyä, joten vilkaistuani paikallisen nähtävyyden, tuhansia vuosia vanhan hautapaikan, jatkoin tallustamista huoltoaseman tai pikkukaupan löytymisen toivossa.

Turha toivo. Juteltuani paikallisen herran kanssa, muodostin uuden suunnitelman. Haettuani vettä purosta, jonka löysin herran opastuksella parin talon takaa (anteeksi häiriö), päätin kävellä aina Loch Nessin rannalle Drumnadrochit-kylän leirintäalueelle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti ehtiä kylään vasta neljäntenä päivänä.

Pitkää päivää alleviivasi kunnon kaatosade eikä tämä enää ollutkaan mikään kuuro. Jalkaa kiltisti toisen eteen, loppumatkasta jo maantien pientareella. Neljäs päivä olisi helppo kun nyt jaksaa painaa.

B&B

Muutama kilometri ennen perillepääsyä huomasin tien laidassa kyltin, jossa mainostettiin neljän tähden B&B-palvelua ja heillä oli huone vapaana(!). Märkänä ja väsyneenä soitin ovikelloa, neuvottelin hinnasta ja raahasin valuvat kamani sisäpuolelle. Isäntäpariskunta oli ihan superystävällinen. Minulle tarjoiltiin ensimmäisenä teetä ja keksejä samalla kun isäntä järjesti teltalleni kuivauspaikan takahuoneesta. Kylppäri oli tyylikäs ja puhdas, ja kokonaan minun. Booyah!

Tuttu näky jokaisessa majapaikassa. Kamat levälleen kuivumaan ympäri huonetta.

Pyykkäystä, peseytymistä, ruokaa, lämmin peti. Kelpasi.

Aamulla olisi enää muutama kilometri kävelyä ja pääsisi nauttimaan sivistyneen kylän palveluista.

Välisoitto

Vaelluksen ensimmäinen etappi oli lähellä loppuaan. Olo hyvä. Kolmen päivän saldona arviolta 70 kilometriä kävelyä. Seuraavaksi yritetään etsiä Loch Nessin hirviötä.