Solzhenitsyn totesi aikoinaan: ”Kunpa olisikin niin, että pahat ihmiset tekisivät pahojaan jossakin, ja me voisimme yksinkertaisesti vain eristää ja tuhota heidät. Mutta hyvän ja pahan välinen raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä, ja kuka haluaisi tuhota oman sydämensä?”

Solzhenitsynin tarkkanäköisyys paikansi kysymyksen ytimen – ihmissydämen.

Ne, jotka heräävät sydämen kääntymykseen, ovat johtajia. Ne, jotka eivät, vaipuvat unholaan.

Johtajana oleminen merkitsee ikuista tyytymättömyyttä itseensä. Johtajat ovat liikkeessä, he tuntevat elävän vaelluksen ja muutoksen. He pyrkivät uudistumaan ja kasvamaan elämänsä loppuun saakka.

Johtajuus ei diskriminoi ketään. Se on monen kutsumus, ei harvan.

Johtajuus ei diskriminoi ketään. Se on monen kutsumus, ei harvan. Siihen voi sisältyä kuuluisuutta tai ei, mutta ellei siihen sisälly hyvettä, se ei ole todellista johtajuutta. Johtajuutta ilman hyvettä – sitä ei ole. Johtajuus on aina ulottuvillamme. Se on Jumalan tahto meille, eikä hän johda meitä harhaan.

Hyve antaa valtavan suotuisan lähtökohdan ammatilliseen ja henkilökohtaiseen menestykseen. Se ei kuitenkaan takaa sitä. Itse asiassa se voi johtaa ulkopuolisuuteen (Solzhenitsyn, Escrivá, Lejeune) tai jopa kuolemaan (Stolypin, More, Jeanne d’Arc).

Yhtä kaikki olet sankari ja esimerkki niille, jotka tuntevat sinut, rakastavat sinua ja astuvat tasoittamallesi polulle. Escrivá on oikeassa: ”Älä koskaan aliarvioi pieniä asioita, sillä opettelemalla jatkuvasti itsekieltäytymistä niissä asioissa … vahvistat ja miehistät Jumalan armosta tahtoasi niin, että kykenet ensi sijassa hallitsemaan itseäsi. Ja sitten sinusta tulee opas, ohjaaja ja johtaja. Esimerkilläsi, puheellasi, viisaudellasi ja arvovallallasi velvoitat, kannustat ja tempaat mukaan toisia.”[1]

Kyllä: nöyryyden (”itsekieltäytymistä pienissä asioissa”), itsehillinnän (”kykenet hallitsemaan itsesi”) ja suurisieluisuuden (”…sitten sinusta tulee opas, ohjaaja ja johtaja”) hedelmällisestä kohtaamisesta syntyy johtajuus – hyvejohtajuus!

Lopuksi haluan antaa omaan kokemukseeni perustuvan neuvon. Jos epäonnistumiset kutsuvat epätoivoon etkä usko pystyväsi enää jatkamaan, muista nämä pyhät sanat: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”[2]

^[2]. Mark. 10:17–29.

Johtajuudesta elämäntapa (2/2)

Hengellinen ohjaus

Meillä on tapana kääntyä kaikenlaisten gurujen ja oppineiden, putkimiesten, kauneudenhoidon ammattilaisten ja personal trainereiden puoleen, lakimiehistä nyt puhumattakaan, kehittyäksemme jollakin saralla tai saadaksemme palveluita, joita ilman emme mielestämme pärjää. Olemme myös valmiit maksamaan heille hyvän korvauksen.

Psykiatrien tarjoama palvelu on toimiva, jos vaiva on luonteeltaan aidosti psykiatrinen. Mutta minne menet silloin, kun haluat saada sielusi järjestykseen, etkä usko selviytyväsi siitä yksin? (Olet oikeassa, et selviydykään.) Menet hengellisen ohjaajan luo.

Ilman hengellistä ohjausta mitään merkittävää sisäistä kasvua tuskin tapahtuu.

Ilman hengellistä ohjausta mitään merkittävää sisäistä kasvua tuskin tapahtuu.

Hengellinen ohjaaja auttaa meitä voittamaan viidennen esteen – taipumuksen päästää itsemme liian helpolla. Ohjaaja auttaa meitä irtautumaan harhakuvistamme ja antaa meille suunnan jokapäiväisessä elämässämme. Ilma tätä asiantuntevaa ohjausta saatamme pyöriä kehää.

Et ehkä uskonut korviasi, kun kuulit ensimmäisen kerran äänesi nauhalta. Oli varmaan ällistyttävää tajuta, miltä kuulostat muiden korvissa. Samoin salaa otettu valokuva, joka paljastaa todellisen valmistautumattoman ulkonäkösi, voi tulla yllätyksenä.

Tämä terveellisen tunnistamisen järkytys on se, mitä hyvä hengellinen ohjata voi antaa. Ohjaaja on kamera, nauhoittaja, joka näyttää sinulle todellisen itsesi. Se voi olla järkytys, mutta tarvitset sitä. Tavoittelet moraalista ja hengellistä erinomaisuutta. Tämä edellyttää heikkouksien poistamista juurineen päivineen. Mutta ensiksi on tunnettava oma itsensä. Ohjaaja auttaa ottamaan siitä selvää.

Escrivá kirjoittaa: ”Pidät itseäsi tärkeänä henkilönä opintojesi, tutkimustyösi, julkaisujesi, sosiaalisen asemasi, nimesi, poliittisen toimintasi, virkasi, omaisuutesi, ikäsi vuoksi – ethän ole enää lapsi. Juuri tästä syystä tarvitset muita enemmän hengellistä ohjaajaa sieluasi varten.”[1]

Ole rehellinen. Älä pelkää näyttäytyä sellaisena kuin oikeasti olet. Noudata ohjaajasi kehotuksia ja neuvoja.

Sopivan ohjaajan valitseminen on tehtävä huolella. Tee läksysi. Käytä yhtä varovaista harkintaa kuin jos olisit valitsemassa aviopuolisoa tai päättämässä lapsesi kasvatuksen päälinjoista.

Sopivan ohjaajan valitseminen on tehtävä huolella.

Ohjaajan tulisi olla tunnettu objektiivisesta ihmistuntemuksestaan ja myös omakohtaisesta hyveellisestä elämästään. Hän voi olla ystävä, mutta ei koskaan oma puoliso. ”Viisaalla rakastavalla ystävyydellä, joka on aidon hengellisen ohjauksen sine qua non, ei ole mitään tekemistä sentimentaalisen intimiteetin kanssa, joka itse asiassa voi jopa vaarantaa sen”, sanoo Pieper.[2]

Seurakuntasi tai kenties perheenjäsenesi tai läheisen ystävän avulla etsi itsellesi viisas, kypsä ja Jumalaa rakastava mentori.

Sitten – mitä hengellisessä ohjauksessa tehdään? Isä John McCloskey, katolinen pappi, jolla on vuosien kokemusta työssäkäyvien miesten ja naisten parissa, kertoo hengellisestä ohjauksesta: ”Mistä silloin puhutaan? Monista tai harvoista asioista. Ohjaajan kanssa voi sopia perusasioista. Olisi hyvä pyrkiä käsittelemään jotain tiettyä elämänaluetta, jossa on parantamisen varaa, sitä heikkoutta tai virhettä, joka on esteenä vakaamalle edistykselle. Niin, ja välillä voi haluta vain jakaa niitä yllättäviä iloja ja suruja, joita kohdataan pyhiinvaelluksella matkalla Jumalan, Isän, taloon.”[3]

Isä McCloskey suosittelee tapaamista vähintään kerran kuussa, mieluiten joka tai joka toinen viikko. Tapaamisten ei tarvitse olla pitkiä. Kannattaa tehdä muistiinpanoja kehityskohtiin liittyvistä ajatuksista ja päätöksistä. Rukoile, pistä päätöksesi käytäntöön ja seuraavalla kerralla palatkaa niihin keskusteluissanne. Älä koskaan lähde tapaamisesta ennen kuin olette sopineet seuraavasta tapaamiskerrasta.

Ernesto Cofiño, tunnettu latinalaisamerikkalainen lastentautilääkäri, teki hengellisestä ohjauksesta osan hänen hengellisen elämän suunnitelmaansa. Hän kirjoitti kokemuksistaan näin: ”Rakastavalla kädellään hengellinen ohjaajani työsti tätä muodotonta kivenjärkälettä, joka sattui olemaan minä. Seuraukset olivat yksinomaan myönteiset: olin prosessista iloinen, pidin näkemästäni, luonteeni karheuden tasoittumisesta ja kulmien pyöristymisestä. Totta puhuen en tiennyt minkälainen kuva minua odottaisi, mutta luotin kuvanveistäjään.”[4]

Hengellisen elämän suunnitelma

Omantunnon tutkiskelu ja hengellinen ohjaus ovat erottamaton osa laajempaa ”hengellisen elämän suunnitelmaa”. Suunnitelma saa alkunsa idealistisesta halusta palvella Jumalaa ja kaikkia hänen luotujaan täydellisesti kaikissa tilanteissa ja muotoutuu hyvin käytännölliseksi ohjelmaksi hyveissä kasvamiseksi – ja kyllä, myös pyhyydessä kasvamiseksi.

Kyse on päivän kuluessa tehtävistä säännöllisistä hengellisistä harjoituksista. Niihin kuuluu 15 minuuttia rukousta (keskustelua Jumalan kanssa), osallistuminen jumalanpalvelukseen, mahdollisimman usein myös ehtoollisella käynti, itsensä kieltämisen tekoja ja säännöllistä syntien tunnustamista.

Kyse on päivän kuluessa tehtävistä säännöllisistä hengellisistä harjoituksista.

Niille, jotka eivät ole tottuneet harjoittamaan uskoaan näin intensiivisesti, hengellisen elämän suunnitelman toteuttaminen voi olla melkoinen haaste. Elämän suunnitelma onkin erinomainen keskustelunaihe hengellisen ohjaajan kanssa. Hän osaa ottaa huomioon taustasi, kehitysvaiheesi ja jokapäiväisen elämäsi olosuhteet, ja neuvoo, mitä voit realistisesti tehdä harjoittaaksesi hyveitä tunnollisemmin.

Hengellisen elämän suunnitelma ohjaa yhteyteen Jumalan kanssa – se ei ole, eikä siitä koskaan saa tulla, päämäärä sinänsä. Escrivá kirjoittaa: ”Näistä ei saa tulla jäykkiä sääntöjä eikä vedenpitäviä osastoja. Ne muodostavat joustavan matkareitin, joka mukautuu maallisen elämäsi olosuhteisiin, kovaan ammattityöhösi ja niihin yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin ja suhteisiin, joita et saa laiminlyödä, koska näissä tehtävissä jatkuu kanssakäymisesi Jumalan kanssa. Hengellisen elämän suunnitelman on oltava kuin kumikäsine, joka sopii täydellisesti käteen.

Älä myöskään unohda, ettei ole tärkeätä tehdä monenlaista. Rajoitu suurpiirteisesti niihin tehtäviin, joita voit toimittaa joka päivä, mielelläsi tai vähemmän mielelläsi. Tällainen menettely vie sinut melkein huomaamattasi kontemplatiiviseen rukoukseen. Sielustasi alkaa silloin kummuta yhä enemmän rakkauden tekoja, rukoushuokauksia, kiitollisuudenosoituksia ja virheidesi korjauksia. Tämä tapahtuu suorittaessasi tavallisia velvollisuuksiasi: vastatessasi puhelimeen, noustessasi johonkin liikennevälineeseen, sulkiessasi tai avatessasi ovea, ohittaessasi kirkon, ryhtyessäsi uuteen tehtävään, sitä tehdessäsi ja päättäessäsi sen. Tämän kaiken teet Isällesi Jumalalle.”[5]

Viimeinen kohta on erittäin tärkeä. Elämän suunnitelman tuoman armon pitäisi koitua myös arkipäivän tavanomaisten velvollisuuksien siunaukseksi. Se merkitsee päivän jokaisen hetken elämistä sankarillisesti: nousemista heti herättyäsi, ei ”torkku”-sinfoniaa; tunnollista työskentelyä, ei haaveilemista tai ajan tappamista; ikävien tehtävien lykkäämisen ja mukavien tehtävien priorisoimisen välttämistä; työn loppuun saattamista parhaan kykymme mukaan; alaisten korjaamista (rakastavasti) vaikka se olisi vaikeaa; päivän rukousaikojen noudattamista silloinkin, kun huomiomme on muualla tai kun rukoileminen ei oikein innosta emmekä tunne saavamme siitä mitään; ystävällisyyttä niitä kohtaan, joista emme välttämättä pidä; hymyilemistä vaikkei hymyilytä; hyväntuulisuuden säilyttämistä niin pienissä kuin suurissa vastoinkäymisissä; lasten kanssa leikkimistä rankankin työpäivän jälkeen; meille tarjotusta ruoasta kiittämistä, siitä vähemmän herkullisestakin; ja yleensäkin Kristuksen valon ja ilon säteilemistä aina ja kaikkialla.

Jos olemme oppineet tämän kaiken, olemme saavuttaneet suurimman voiton.

^[2]. J. Pieper, Prudence, s. 56.

^[3]. Fr. J. McCloskey, ”A Spiritual Consultant”, Internet-artikkeli, SperoNews (www.speroforum.com), 28. marraskuuta 2005.

^[4]. Ks. J. L. Cofiño ja J. M. Cejas, Ernesto Cofiño. Mardid: Rialp, 2003, s. 124.

^[5]. J. Escrivá, Jumalan ystäviä, nro. 149.

Johtajuudesta elämäntapa (1/2)

Johtajuuden ydin on luonne, ja luonne on elämänmittainen matka kohti henkilökohtaista erinomaisuutta. Pyrkimys elää hyveiden mukaan on Jumalan tahdon mukainen. Tie voi olla täynnä esteitä, mutta ne eivät estä meitä. Jumalan agenda ei ole meidän lopullinen epäonnistumisemme.

Tässä luvussa tarkastellaan konkreettisia askelia, jotka jouduttavat ja tukevat hyveen mukaista elämää. Näihin kuuluvat:

• Metodi oman käytöksen, arvojen ja prioriteettien tarkasteluun – ts. omantunnon tutkiskelu.
• Ohjausta pätevältä hengelliseltä ohjaajalta.
• ”Hengellisen elämän suunnitelman” tekeminen ja tunnollinen seuraaminen.

On hyvä muistaa, että vaikka tämä ohjelma esitetään tässä kristillisestä uskosta periytyvin käsittein, kaikki suuret uskonnot arvostavat hyveitä ja opettavat hengellisiä harjoituksia, jotka tukevat sisäistä kasvua.

Ennen näihin syventymistä tehdään lyhyet loppuanalyysit joistakin sisäisen kasvun pääesteistä.

Pääkompastuskivet

1) Moraalinen konformismi. Varaudu uimaan vastavirtaan maailman egoismin, relativismin ja materialismin vesissä. Älä kuuntele sitä, mitä muut sanovat. Sulje silmäsi trendeiltä (alasta riippumatta), joista puuttuu totuuden loiste. Kanna vastakulttuurisia värejäsi ylpeydellä. Totuuden loiste erottaa sinut massasta.

2) Perfektionismi. Perfektionismi ja täydellisyyden rakastaminen ovat kaksi eri asiaa. Perfektionismi merkitsee sitä, ettemme hyväksy epäonnistumista – ja kun epäonnistumme, emme kestä sitä, luovumme taistelusta. Perfektionismi nousee ylpeydestä.

On hyvin todennäköistä, että epäonnistumisia tulee. Vaarana on se, että ne meistä, jotka olemme perfektionisteja, annamme silloin periksi ja tyydymme keskinkertaisuuteen.

Jokaisen kaatumisen jälkeen on noustava ylös ja yritettävä uudelleen, kuten huippu-urheilijat tekevät. Kompuroivat pikkulapset ponnahtavat pystyyn kerta toisensa jälkeen – tarvitsemme heidän yksinkertaisuuttaan ja periksi antamattomuuttaan. Meidän on nähtävä jokainen päivä – jokainen tunti – uutena lukuna elämässämme, niin kuin se onkin.

3) Kärsimättömyys (itsemme suhteen). Hyve, kuten hyvä viini, kypsyy hitaasti. Edistys ei tule pakottamalla. Ole kärsivällinen. Suuria, nopeita käänteitä voi tapahtua uskonnollisissa ja filosofisissa vakaumuksissa, mutta ne ovat todella harvassa, mitä tulee luonteeseen. Anna hyveelle aikaa.

4) Kärsimättömyys (muiden suhteen). Kuvittelemme, etteivät maalliset asiat kosketa hengellistä todellisuutta, ja siksi emme huomaa, kuinka ihmiset ympärillämme – puolisot ja lapset, asiakkaat ja työkaverit – ovat tietämättäänkin jalon matkamme avustajia ja kanssamatkustajia (ja me heidän). Escrivá kysyy: ”miten ilman … ristiriitoja lähimmäisesi kanssa voisit tasoittaa luonteesi särmät ja epätasaisuudet – epätäydellisyydet ja virheet – saavuttaaksesi viimeistellyn, hiotun ja lujan lähimmäisenrakkauden ja täydellisyyden muodon?”[1]

Nekin ihmiset, joista emme ole haltioissamme, tulisi nähdä pikemmin lahjana kuin maanvaivana. He tarjoavat meille huomaamattaankin valtavan määrän tilaisuuksia parantua. Tarvitsemme viisautta osataksemme toimia heidän kanssaan, itsehillintää ettemme suutu, rohkeutta pysyäksemme kärsivällisinä ja oikeudenmukaisuutta antaaksemme heille kaikesta huolimatta sen, mikä heille kuuluu. Monessa tapauksessa tämä tarkoittaa heidän auttamista näkemään heikkoutensa ja vahvistamaan luonnettaan.

5) Itsensä päästäminen helpolla. Tämä luonnollinen taipumus voi merkittävästi hidastaa matkantekoamme tai jopa pysäyttää sen. Ota itseäsi niskasta kiinni. Hillitse mielialasi, mielitekosi ja alhaiset halusi, hautaa rakkaat mielipiteesi. Nosta henkisen pelisi panoksia. Nouse korkeuksiin, äläkä koskaan tule alas.

Mutta miten? Miten voin voittaa kaikki esteet, mukaan lukien sen kaikkein suurimman … oman itseni? Näin.

Omantunnon tutkiskelu

Käytä päivän päätteeksi muutama minuutti ja arvioi mennyttä päivää hyveiden näkökulmasta. Vahvista päätöksesi arvottomien asenteiden ja käyttäytymismallien kitkemiseksi. Seuraa näitä neuvoja:

A. Pidä mielessäsi tutkiskelun tarkoitus. Tavoitteesi on ymmärtää, missä kuljet päivittäisessä matkassasi erinomaisuuteen. Kyse ei ole mistään psykoanalyysistä tai omaan napaan tuijottamisesta.

Oikein tehtynä ja jatkuvana tapana omantunnon tutkiskelun tulisi synnyttää aitoa katumusta ja aitoa sydämen kääntymystä.

Se tähtää tulevaisuuteen, sillä se käskee parantamaan huomenna siinä, missä tänään ei mennyt hyvin. Tutkiskelun päämäärä on paikantaa ja kitkeä paheet ja heikkoudet, jotta pysyt hengellisessä huippukunnossa matkallasi erinomaisuuteen.

B. Erota luonteen ja temperamentin heikkoudet huolellisesti toisistaan. Tutkiskele omaatuntoasi syvältä. Pohdi päivän tekemisiäsi hyveen näkökulmasta. Pohdi heikkouksiesi juuria. Ennen kaikkea keskity siihen, mitä sinun pitää muuttaa (arvosi ja luonteesi), ei siihen, mitä sinun ei pidä ja mitä luultavasti et edes voi muuttaa (temperamenttisi).

Edellä nähtiin, että temperamentti ei antaudu muutokselle. Temperamenttia ei voi vaihtaa kuin kenkäpareja. Jos olet synnynnäiseltä temperamentiltasi flegmaattinen, ei ole mitään järkeä yrittää esittää intohimoista. Työstä mieluummin luonnettasi. Kasvaessasi persoonasi tasapainottuu ja sen piikit hioutuvat.

C. Ole objektiivinen. Todellinen itsetuntemus tulee vain Jumalan kohtaamisesta. Astu Jumalan läsnäoloon ja kysy: ”Kuka sinä olet?” Sitten: ”Kuka minä olen?” Vasta ymmärrettyäsi perustavanlaatuisen suhteesi Jumalaan ja sen mukana kohtalosi ja kutsumuksesi voit nähdä kirkkaasti sen, mitä sinun täytyy muuttaa ja mitä sinusta täytyy tulla.

D. Ole konkreettinen. Älä kysy itseltäsi vain sitä, oletko hyvä vai paha. Tällainen yleisluonteisuus johtaa harvoin mihinkään. Sen sijaan palauta mieleesi tilanteet, jolloin epäonnistuit hyveissä viimeisen 24 tunnin aikana, ja sen jälkeen aseta itsellesi henkilökohtaiset, konkreettiset tavoitteet seuraavalle päivälle.

Kristillisen elämän vaikutus (2/2)

Yliluonnollisten hyveiden vaikutus

Luonnolliset hyveet muodostavat yliluonnollisten hyveiden perustan, joskin jälkimmäiset vahvistavat edellisten harjoitusta ja korottavat niitä.

Johtajat eivät voi saavuttaa luonnollista täydellisyyttä ilman jumalallisen armon apua. Perisynnin aiheuttama sekaannus ihmisluonnossa on niin raju, että ilman jumalallista armoa mitkään hyveet tai taidot eivät saata heitä perille erinomaisuuteen. Ainoastaan sieluun vuodatettu armo voi parantaa ihmisen haavoitetun luonnon ja antaa toivoa lopulliseen erinomaisuuteen yltämisestä.

On kuitenkin olemassa tavallista luonnollista täydellisyyttä korkeampi ulottuvuus. Sitä kutsutaan kristilliseksi täydellisyydeksi. Luonnollinen täydellisyys kutsuu esiin ne luonnolliset hyveet, jotka koskettavat meitä ihmisinä, kun taas kristilliseen täydellisyyteen kuuluu myös uskon, toivon ja rakkauden yliluonnolliset hyveet, jotka koskettavat meitä Jumalan lapsina.

Usko, toivo ja rakkaus sekä rakentuvat inhimillisille hyveille että rakentavat niitä, viisaus mukaan luettuna. Yliluonnolliset hyveet korottavat, vahvistavat ja muokkaavat luonnollisia hyveitä.

Seuraavaksi esitetään (ei suinkaan kattava lista) esimerkkejä siitä, miten teologiset hyveet suhteutuvat puhtaasti inhimillisiin hyveisiin ja rikastuttavat sekä uudistavat niitä.

Yliluonnolliset hyveet korottavat, vahvistavat ja muokkaavat luonnollisia hyveitä.

Kristillinen suurisieluisuus, joka on uskon, toivon ja rakkauden täyttämää luonnollista suurisieluisuutta, avaa kristityn johtajan sydämen ja auttaa häntä vastaamaan kutsumukseensa avokätisesti. Suuruuden kaipuu, joka kaikuu nuoruudesta, vain vahvistuu hänen astuessaan yliluonnolliseen aikuisuuteen. Psalmin sanoin hän ”elpyy nuoreksi niin kuin kotka”.[1]

Kristillistä suurisieluisuutta ei voi aliarvioida. Esimerkiksi Eurooppaa, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei välttämättä olisi ilman erästä 500-luvulla elänyttä Benediktus-nimistä italialaismunkkia. Benediktus syntyi hyvin korruptoituneeseen maailmaan, ja Rooman läntisen valtakunnan tuhon ja lukuisten barbaari-invaasioiden jälkeen hän piti Eurooppaa uhkaavia haasteita perimmiltään hengellisinä ja kulttuurisina. Hän perusti seuraajineen, jotka tultaisiin tuntemaan benediktiineinä, koko Euroopan kattavan monastisen yhteiselon verkoston. Ennen Benediktuksen kuolemaa näitä yhteisöjä oli syntynyt jo kahdeksankymmentä. Ne olivat kristillisen uskon ja perityn kulttuurin turva ja tyyssija, saaria mantereen halki pyyhkäisevässä taantuneisuuden tulvassa. Pitkälti niiden ansiosta länsimainen kulttuuri selviytyi.

Kristillistä suurisieluisuutta ei voi aliarvioida.

Idässä kaksi 800-luvulla Tessalonikassa syntynyttä kreikkalaista veljestä ja munkkia, pyhä Kyrillos ja pyhä Metodius, olivat suurisieluisuudessaan lännen Benediktuksen veroisia. Rooman piispojen ja Konstantinopolin patriarkkojen tuella he laativat rohkean suunnitelman Euroopan pakanallisten slaaviheimojen saattamiseksi kristillisen uskon piiriin. He kehittivät slaaveille oman aakkoston, jotta nämä voisivat lukea Uutta testamenttia ja kirkkoisiä omalla äidinkielellään. Aakkosto, jonka kirjoitusasussa näkyy kreikan vivahteita, tunnetaan kyrillisenä aakkostona sen luojan, pyhän Kyrilloksen mukaan.

Nämä pyhät kreikkalaisveljekset joutuivat kestämään solvauksia, kidutusta ja väkivaltaa valaessaan slaavilaisen kulttuurin perustaa mantereen hengellisen hyvinvoinnin tueksi. Yli tuhat vuotta myöhemmin Johannes Paavali II, historian ensimmäinen slaavilainen paavi, kirjoitti: ”Käyttämällä heille suotua armolahjaansa Kyrillos ja Metodius osallistuivat ratkaisevasti Euroopan rakentamiseen, ei ainoastaan sen kristillisen yhtenäisyyden vaan myös sivistyksellisen ja kulttuurisen yhtenäisyyden valossa.”[2]

Myös monet myöhemmin vaikuttaneet naiset ja miehet, kuten Katariina Sienalainen, Jeanne d’Arc, Fransiskus Assisilainen, Dominicus, Sergei Radonezhilainen*,[3]Avilan Teresa, Ristin Johannes, pyhä Birgitta, Ignatius Loyolalainen ja Äiti Teresa olivat suuria sankareita. Ennen kaikkia he olivat suurisieluisia haaveilijoita, joita yhdisti voimakas mission tunne.

Kristillinen suurisieluisuus kumpuaa toivon teologisesta hyveestä, joka auttaa meitä luottamaan Jumalaan. Pyhä Josemaría Escrivá oli suuri toivon mies. Tämän voi päätellä esimerkiksi eräästä tapaamisesta Opus Dein naisjärjestön edustajien kanssa Madridissa 1942.

Escrivá avasi tilaisuuden esittelemällä joukon luonnostelemiaan kunnianhimoisia projekteja inhimillisen ja hengellisen elämän kehittämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi maailmanlaajuisesti. Hän ajatteli, että naisjärjestö voisi ottaa nämä hankkeet hoitaakseen – mikä oli yllättävää, sikäli kun naisjärjestön kaikki kolme jäsentä asuivat Espanjan sisällissodasta elpyvässä Madridissa.

Encarnita Ortega muistelee: ”[Isä Josemaría] asetti työpöydälle taulukon, jossa näkyi ne eri projektit, jotka Opus Dein naissiipi tulisi toteuttamaan ympäri maailmaa. Pelkkä kuunteleminen pisti pääni pyörälle, hän selitti niitä niin elävästi: maatalouskouluja maaseudun naisille, ammattikouluja, yliopistoasuntoloita, synnytyslaitoksia useisiin eri maiden kaupunkeihin, hyödyllistä ja opillista kirjallisuutta syrjäisimpiinkin kyliin tuovia kirjastoautoja, kirjakauppoja… Hän taitteli taulukkoa hitaasti kiinni ja sanoi: ’Tähän kaikkeen voidaan reagoida kahdella tavalla. Voidaan ajatella, että se on upea, mutta utopistinen, unelma. Vaihtoehtoisesti voidaan luottaa Herraan, luottaa siihen, että jos hän pyytää tätä meiltä, hän myös auttaa tekemään siitä totta. Toivon, että reagoisitte jälkimmäisellä tavalla.’ Siinä elämäntilanteessa totta oli vain nälkä ja väsymys, pula ja köyhyys.”[4]

Olosuhteet Espanjassa 1942 eivät olleet mitenkään ylisuotuisat tuollaisten kunnianhimoisten unelmien toteuttamiseksi. Mutta Escriváa motivoi yliluonnollinen toivo. Kaikki vuonna 1942 visioidut hankkeet toteutuivat tulevina vuosina.

Kristillinen suurisieluisuus saa vahvistusta tiedon lahjasta – yhdestä Pyhän Hengen seitsemästä lahjasta. Tieto auttaa kristittyä johtajaa näkemään inhimillisten keinojen rajat ja luottamaan yhä enemmän Jumalan apuun. Pjotr Stolypin kirjoitti vaimolleen Olgalle kirjeen 26. huhtikuuta 1906 kuultuaan Tsaarin nimittäneen hänet sisäministeriksi, toisin sanoen hallituksenvastaisten terroristien maalitauluksi: ”Olga, elämäni rakkaus. Kohtaloni päätettiin eilen. Olen verisen, levottoman ja pinta-alaltaan ylivoimaisesti suurimman maan sisäministeri – ja vielä aikakirjojen vaarallisimmassa luvussa, joita historia tuntee kerran tuhannessa vuodessa [toim. kaksi edellistä sisäministeriä oli salamurhattu]. Ihmisen voimat eivät riitä. Tarvitaan uskoa Jumalaan ja luottava toivo siitä, että hän tukee ja ohjaa minua. Herra, auta minua. Uskon, ettei hän hylkää minua; tunnen pysyvää rauhaa.”[5]

Uskon teologisen hyveen täyttämänä nöyryys – totuudessa elämisen tottumus – saa kristityssä johtajassa kosmisen ulottuvuuden. Sen avulla hän kohtaa syvimmän totuuden itsestään, sen, että hän on Jumalan lapsi, ei vain Jumalan luoma olento. Tietoisuus tästä Jumalan lapseudesta virittää kristityn johtajan suurisieluisuuden uskomattomalle tasolle – jos olen Jumalan lapsi, tulee minun unelmoida Jumalan unelmia.

Kun nöyryyden – palvelemisen tottumuksen – täyttää rakkauden teologinen hyve, on seuraus jälleen jotakin elämää suurempaa. Kristityssä johtajassa vahvistuu halu palvella Jumalaa ja ihmistä ehdoitta.

Uskon, toivon ja rakkauden täyttämänä viisaus – päätöksentekijöiden hyve – sallii kristityn johtajan tarkastella tilanteita ikään kuin Jumalan silmin.

Rohkeus, rakkauden täyttämänä ja mielenlujuuden vahvistamana, auttaa kristittyä johtajaa soveltamaan periaatteitaan johdonmukaisesti kaikissa tilanteissa aina hänestä itsestään aloittaen.

Rohkeus, rakkauden täyttämänä, voi antaa kristitylle johtajalle kyvyn kestää äärimmäistäkin kärsimystä. Takashi Nagain, japanilaisen lääkärin ja ateismista katolilaisuuteen kääntyneen tiedemiehen, tarina on tästä ihmeellinen esimerkki.

Jos olen Jumalan lapsi, tulee minun unelmoida Jumalan unelmia.

Kun 9. elokuuta 1945 atomipommi tiputettiin Nagasakiin, tohtori Nagai oli työpaikallaan Nagasakin yliopistollisen sairaalan radiologian osastolla. Räjähdys vaikutti häneen välittömästi – ei mikään ihme, sillä hänen toimistonsa oli vain 700 metrin päässä räjähdysalueen keskuksesta. Nagai oli työhuoneessaan arkistoimassa röntgenkuvia, kun paineaalto iski ja heitti hänet maahan, ja lasinsirpaleet repivät hänen kylkensä auki. Hänen rakas vaimonsa, Midori, ei ollut yhtä onnekas – Nagai löysi hänen hiiltyneet jäänteensä heidän kodistaan, tai mitä siitä oli jäljellä. Syvästä surustaan ja omista kivuistaan huolimatta Nagai ilmoittautui vapaaehtoiseksi pelastustyöhön ja hoiti useiden kuukausien ajan atomipommin uhrien virtaa, jolla ei näyttänyt olevan loppua.

Hän itse joutui vuoteenomaksi keväällä 1947 (hän oli radiologityönsä seurauksena sairastunut leukemiaan jo sodan aikana), mutta omisti jäljellä olevan aikansa ja vielä toimivat ruumiinosansa (kätensä, päänsä ja sydämensä) maailmanlaajuisen kestävän rauhan rakkaudentyölle. Viimeisinä elinvuosinaan hän kirjoitti ja julkaisi tästä teemasta laajalti ja inspiroi monia harkitsemaan hänen kristillistä sanomaansa.[6]

Nagaista uhkuva rauha teki hänestä maailmankuulun, hänet tunnettiin Nagasakin pyhimyksenä. Hänen luonaan vierailtiin kaikkialta Japanista, jopa itse keisari Hirohito tuli tapaamaan häntä. Paavi Pius XII kirjoitti ja lähetti hänelle lahjoja. Yli kaksikymmentä tuhatta ihmistä osallistui hänen hautajaisiinsa 1951. Japanin buddhalaisten temppelien, shintolaisten pyhäkköjen ja kristillisten kirkkojen kellot soivat hänen kunniakseen.

Rakkauden teologisen hyveen täyttämänä käsitys kohtuullisuudesta saa transsendenttisen merkityksen. Meidän tulee kunnioittaa ruumistamme, koska se on Pyhän Hengen temppeli; meidän täytyy tehdä parannus; meidän tulee suunnata passiomme Jumalan palvelemiseen.

Oikeudenmukaisuus, rakkauden teologisen hyveen täyttämänä, kannustaa kristittyä johtajaa kohtelemaan kaikkia rakkaudella ja laupeudella, koska jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu iankaikkiseen elämään. Kristillistä oikeudenmukaisuutta vahvistaa hurskauden lahja (hurskaus on rakastavaa kuuliaisuutta), joka auttaa kristittyä johtajaa täyttämään velvollisuutensa Jumalalle, perheelleen, maalleen ja vieläpä koko ihmiskunnalle.

Yliluonnollinen kypsyys vahvistaa myös luonnollista kypsyyttä. Löytyy paljon esimerkkejä nuorista, jotka ovat osoittaneet odottamatonta kypsyyttä uskonsa, toivonsa ja rakkautensa ansiosta. Poikkeuksellinen esimerkki on pyhä Jeanne d’Arc eli Orleanin neitsyt. Tämä lukutaidoton 19-vuotias tyttö piti puoliaan näytösoikeudenkäynnin kuulusteluissa sen pelottavaa, kyynistä pääsyyttäjää vastaan. Viisaus ja yksinkertaisuus, joilla hän kumosi häntä vastaan nostetut epäoikeudenmukaiset syytökset, herättävät ihmetystä vielä 500 vuoden jälkeenkin. Kun tuomionistuin syytti häntä tottelemattomuudesta vanhempiaan kohtaan hänen lähtiessään toteuttamaan missiotaan ilman heidän suostumustaan, Jeanne opetti heille hieman teologian perusteita: ”Vaikka minulla olisi sata isää ja sata äitiä, ja vaikka olisin kuninkaan tytär, olisin kuitenkin lähtenyt, koska Jumala niin käski.”

Löytyy paljon esimerkkejä nuorista, jotka ovat osoittaneet odottamatonta kypsyyttä uskonsa, toivonsa ja rakkautensa ansiosta.

Pyhän Jeanne d’Arcin messuliturgian ensimmäinen lukukappale tulee Viisauden kirjasta: ”Sen ansiosta minä saan mainetta ihmisten keskuudessa ja kunniaa vanhojen parissa, vaikka olen nuori. Minut havaitaan teräväksi tuomiossa, ja hallitsijain edessä minua ihmetellään. Kun minä vaikenen, he odottavat minua, ja kun minä korotan ääneni, he tarkkaavat, ja kun minä puhun pitkään, niin he panevat käden suullensa.”[7]

Toinen esimerkki luonnollista kypsyyttä tukevasta ja rohkaisevasta yliluonnollisesta kypsyydestä on Vanja Moisejev, baptistikristitty, jonka KGB tappoi vuonna 1972 hänen Puna-armeijan asepalveluksensa aikana. Kidutuksen ja silmätikuksi joutumisen syynä oli yksinkertaisesti ollut se, että hän oli uskova kristitty.

Hän kirjoitti vanhemmilleen 15. kesäkuuta:

”Jumala on näyttänyt minulle tien, ja minun täytyy seurata sitä. Olen sen päättänyt tehdä. En kuitenkaan tiedä palaanko elossa, koska taistelu on kovempaa kuin ennen. Kohtaamani vaikeudet ovat aikaisempiakin pahempia, mutta en pelkää – Jeesus kävelee edelläni. Älkööt rakkaat vanhempani olko murheellisia: rakastan Jeesusta enemmän kuin itseäni, siksi seuraan häntä, ja vaikka ruumiini on kauhistunut, sen on kestettävä. Mutta rakastan Jeesusta enemmän kuin elämää. Enkä odota asioiden päättyvän oman tahtoni mukaan, vaan Herramme. Hän sanoo mene, ja minä menen.”

Vanja kidutettiin kuoliaaksi 16. heinäkuuta. KGB oli vaatinut häntä kieltämään uskonsa, jota hän ei suostunut tekemään lopussakaan. Hän oli 20-vuotias.[8]

Vielä yhden esimerkin tarjoaa eräs teinityttö, joka kuoli 1985 aivan liian nuorena, mutta epätavallisen kypsänä. Espanjalainen Alexia Gonzáles-Barros sairastui syöpään hyvin nuorena. Hän hyväksyi sairautensa ilolla ja tarjosi sen Jumalalle eri tarkoituksien puolesta. Hänen ainainen rukouksensa oli: ”Jeesus, haluan aina tehdä sinun tahtosi.” Hänen täytyi pitää suurta metallista päätukea, joka oli ruuveilla kiinni hänen päässään ja niskassaan, ja hänen lääkityksensä värjäsi suun epämiellyttävän tummaksi. Kaikesta huolimatta Alexia säilytti hyväntuulisuutensa ja huumorintajunsa. Hän sanoi ystävilleen: ”Ensiksi he tekivät minusta Frankensteinin, nyt näytän enemmän Draculalta!” Hän ei surkutellut omaa tilannettaan, vaan oli kiinnostunut enemmän vierailijoidensa elämästä. Lääketieteen opiskelijoille, jotka eräs lääkäri oli tuonut tapaamaan häntä, hän sanoi: ”Haluan teidän näkevän, miten ilon voi säilyttää kipujen ja kärsimysten keskelläkin.” Alexia kuoli, Jumalan armon uudistamana, 14-vuotiaana.[9]

Ehkä joidenkin mielestä pyhimykset eivät ole hyviä roolimalleja, koska heidän standardinsa on liian korkealla meille tavallisille kuolevaisille. Mutta pyhimyksetkin ovat kuolevaisia. He vain ovat päättäneet saavuttaa moraalisen täydellisyyden, ja juuri se tekee heistä pyhiä. Sama erottaa myös johtajat jämäsijoille jääneistä.

Mutta pyhimyksetkin ovat kuolevaisia.

Sekulaarisen materialismin sanansaattajat, kuten Nietzsche, opettivat evankeliumin tukahduttavan ihmisluonnon. Historia on täynnä esimerkkejä päinvastaisesta. Omana aikanamme lukuisat kristityt johtajat ovat astuneet esiin valaisemaan maailmaa Kristuksen rakkaudellaan. Jotkut olivat pappeja tai muuten uskonnollisia – paavi Johannes Paavali II, pyhä Josemaría Escrivá ja Kalkutan Äiti Teresa, mainitaksemme muutaman. Toiset olivat maallikoita – Pjotr Stolypin, Robert Schuman, Aleksandr Solzhenitsyn ja Jérôme Lejeune, muun muassa. He kaikki olivat edelläkävijöitä ja viitoittivat meille muille tien.

Entä Nietzschen mahtaileva ”yli-ihminen”, hän, joka itseriittoisuudessaan ei tarvinnut Jumalaa? Hänen saavutuksensa lepää Auschwitzissa ja Kolymassa.

^[2]. Ks. Johannes Paavali II, Slavorum apostoli, 27.

^[3]* Sergei Radonezh, hengellinen oppi-isä ja sisäisen elämän asiantuntija, oli yksi Venäjän ortodoksisen kirkon kirkkaimpia tähtiä. Vuonna 1322 hän perusti Kolminaisuuden luostarin Keski-Venäjän tiheisiin metsiin Radonezhin kylän liepeille noin viidenkymmenen kilometrin päähän Moskovasta. Hänen kovan työnsä, väsymättömän rukouksensa ja uskomattoman pyhyytensä hedelmänä Pyhän Kolminaisuuden luostarista tulisi Venäjän ortodoksisen kirkon elämän keskus. Sitä se on vieläkin, ja se kantaa nimeä Pyhän Kolminaisuuden ja pyhän Sergein luostari sen perustajan kunniaksi.

^[4]. A. Vázquez de Prada, The Founder of Opus Dei, vol. 2, s. 400.

^[5]. S. Rybas, Stolypin, s. 60.

^[6]. Ks. P. Glynn, A Song for Nagasaki. Grand Rapids, MI: Eerdmans Publishers, Co., 1990.

^[7]. Viis. kirj. 8:10–12.

^[8]. Ks. D. Rance, ”Ivan Moissev: Le martyre d’un jeune apôtre moldave”, Martyrs Chrétiens d’ URRS. Bibliotèque AED, Collection ”Témoins” 2002, s. 387; M. Grant, Vanya: A True Story. Chester, UK: Creation House Press, 1995; P. M. Vincenti Guzzi, Vanja e gli Angeli. Rooma, 1994.

^[9]. Ks. M. Monge, Alexia: A Story of Joy and Heroism in Suffering. Mania: Sinag-Tala, 1994.

Kristillisen elämän vaikutus (1/2)

Luonnolliset hyveet ovat yleispäteviä, ne pätevät aina ja kaikkialla. Antiikin kreikkalaiset, kiinalaiset, japanilaiset, roomalaiset ja juutalaiset kaikki opettivat niitä. Itse asiassa ei löydy sellaista kulttuuria, joka ei tavalla tai toisella tunnusta hyveiden arvoa.

Luonnolliset hyveet ovat yleispäteviä, ne pätevät aina ja kaikkialla.

Viisauden kirjassa, joka kirjoitettiin 150 vuotta ennen Kristusta, sanotaan: ”Vanhurskaus opettaa ihmisille itsehillinnän ja viisauden, oikeudenmukaisuuden ja rohkeuden, jotka ovat elämässä ihmiselle hyödyllisemmät kuin mikään muu.”[1] Tämä vanhatestamentillinen viittaus neljään kardinaalihyveeseen osoittaa, että inspiroidun tekstin juutalainen kirjoittaja ammensi myös kreikkalaisesta viisaudesta.

Kristinuskossa inhimillisten hyveiden arvo nostetaan kuitenkin vieläkin korkeammalle. Jeesus Kristus, Jumalan ihmiseksi tullut Poika, on täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Kristuksen jumaluus ei mitätöinyt hänen ihmisyyttään. Päinvastoin hän omisti inhimilliset hyveet täydellisesti.

Kristittyjen johtajien haaste – ja sen on suuri – on ”saavuttaa aikuisuus, Kristuksen täyteyttä vastaava kypsyys”.[2] He pyrkivät tähän omaksumalla heidän Mestarinsa hyveet, sekä inhimilliset että jumalalliset. He saavuttavat kypsyyden ja voiman luonnollisten hyveiden (jotka hankitaan omin ponnisteluin) ja yliluonnollisten hyveiden (jotka Jumala vuodattaa heidän sieluunsa) välisestä synergiasta.

Ennen luonnollisten ja yliluonnollisten hyveiden välisen suhteen tarkastelua on mainittava vielä jotakin kristityn johtajan erityisasemasta.

Kristityn johtajan erityisasema

Uskonnollisesta tai filosofisesta vakaumuksestaan riippumatta kaikki johtajat tuntevat luonnollisen moraalilain äänen, joka kehottaa heitä tekemään hyvää ja karttamaan pahaa. Johtajat ovat tietenkin pahoille taipumuksille alttiita siinä missä muutkin. He kuitenkin tietävät, että säännöllisellä hyveen harjoittamisella he voivat vahvistaa luonnettaan ja voittaa heikkoutensa.

Vanhan testamentin ilmoituksen ansiosta juutalaiset ja kristityt johtajat ovat jopa viisaampia kuin viisaimmat antiikin filosofit. He tietävät, että luonnollinen moraalilaki tulee Luojalta, joka on kirjoittanut sen jokaiseen ihmissydämeen. He ymmärtävät, että taipumus pahaan on perisynnin karvas hedelmä, joka mysteerisellä tavalla periytyi koko ihmiskunnalle.

Kristityt johtajat tietävät Uuden testamentin ja kirkon tradition kautta sen, että kasteessa Pyhä Henki vuodattaa heidän sieluunsa kallisarvoisen yliluonnollisen lahjan, joka koostuu kolmesta elementistä – pyhittävästä armosta,*[3] uskon, toivon ja rakkauden teologisista hyveistä**[4] ja Pyhän Hengen seitsemästä lahjasta.***[5]

Kristityt johtajat myös tietävät, mikä on Kristuksen tahto heidän elämälleen: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isännekin on täydellinen.”[6] He muistavat Pyhän Hengen sanat: ”Jumalan tahto on, että te pyhitytte.”[7] Kristinusko antaa meille täydellisyyden tavoittelemisen korkeimman motivaation ja paljastaa sen lopullisen syyn – pyhyyden saavuttamisen, joka on sekä luonnollinen että yliluonnollinen prosessi ja Jumalan tahto meille jokaiselle.

Kristityillä johtajilla on inhimillisen ja jumalallisen täydellisyyden esikuva.

Kristityillä johtajilla on inhimillisen ja jumalallisen täydellisyyden esikuva – Jeesus Kristus. Maria, hänen äitinsä, seuraa Poikaansa niin uskollisesti ja samaistuu häneen niin läpikotaisesti, että Dante kutsuu häntä vaikuttavasti ”hänen Poikansa tyttäreksi”. Marian täydellinen omistautuminen Jeesukselle tekee hänestä esikuvan kaikille kristityille kaikissa tilanteissa.

Jos johtaminen merkitsee muiden palvelemista itseään säästämättä, Kristuksen uhrauksen on oltava jokaisen johtajan inspiraation lähde. Pyhä ehtoollinen, joka on tämän uhrin muistoateria ja jossa Kristus on aivan erityisellä tavalla läsnä, auttaa johtajia kasvamaan palvelemisen hyveessä.

Johtajat turvautuvat erityisesti rukoukseen. Karl von Habsburg, Itävalta-Unkarin keisari, ei koskaan tehnyt tärkeää päätöstä ennen ”sen rukoilemista”, kuten hän tapasi sanoa ja tarkoitti siitä keskustelemista Jumalan kanssa. Stolypin, Schuman, Lejeune ja Reagan olivat kaikki rukouksen miehiä.

Kun Corazon Aquinolta kysyttiin 1993 haastattelussa, minkä ominaisuuksistaan hän toivoisi näkevän hänen seuraajallaan Filippiinien presidenttinä, hän vastasi heti: ”Rukouksen tottumuksen… Maailman johtajien tulisi rukoilla – jo yksin niiden vuoksi, jotka kantavat heidän päätösvaltansa seuraukset, traagisimmatkin.”[8]

Rukouksessa johtajat saavat valoa viisaisiin päätöksiin ja voimaa rohkeisiin tekoihin. Stolypin aavisti, että hänet luultavasti tapettaisiin hänen uskomustensa vuoksi (hän oli oikeassa). Hän sanoi: ”Tarjoan joka aamu tulevan päivän Jumalalle niin kuin se olisi viimeiseni… Illalla kiitän Jumalaa siitä, että hän lahjoitti minulle vielä yhden.”[9]

Rukouksessa johtajat oppivat tulkitsemaan Jumalan kaitselmuksen heille lähettämiä merkkejä: ”olen elämässäni vankeusvuosista alkaen”, kirjoittaa Aleksandr Solzhenitsyn, ”tottunut tuntemaan tuon ohjaavan käden, tuon erittäin valoisan minusta riippumattoman mielekkyyden. En ole aina onnistunut ymmärtämään elämäni hypähtelyjä ajoissa ja kaukaa harkittuun merkitykseen nähden. Mutta myöhemmin tapahtuneen todellinen järkevyys on varmasti paljastunut minulle, ja – minä olen osannut vain mykistyä hämmästyksestä. Monia asioita elämässäni olen tehnyt asettamani päätavoitteen vastaisesti, ymmärtämättä oikeaa tietä, ja aina Jokin on oikaissut minua. Se on käynyt minun kohdallani niin totunnaiseksi, niin luotettavaksi, että minun tehtäväkseni on jäänyt vain: mahdollisimman oikein ja nopeasti ymmärtää elämäni jokainen suuri tapahtuma.”[10]

Rukouksessa johtajat puhdistavat motiivinsa, vahvistavat arvonsa ja kontemploivat Kristusta, jonka elämän he uskovat olevan oman elämänsä kanssa intiimissä yhteydessä. Hänessä he löytävät kohtalonsa ja kutsumuksensa ja tulevat syvästi tietoisiksi vahvuuksistaan ja heikkouksistaan.

Kristityllä johtajalla on etulyöntiasema – hän tietää, että hänen kutsumuksensa on pyhyys, hänen mallinsa on Kristus ja hänen käytössään ovat rukous ja sakramentit, joiden kautta hänellä on tie uskon, toivon ja rakkauden yliluonnollisiin hyveisiin.

Kristillisen johtajuuden inhimillinen perusta

Kristityt johtajat eivät tyydy vain luonnolliseen täydellisyyteen. Heillä on silmissään vielä korkeampi päämäärä – pyhyys. Vähempi ei kelpaa. Tavoitteen onnistuminen edellyttää yliluonnollisten hyveiden, uskon, toivon ja rakkauden, apua.

Tämä ei merkitse luonnollisten hyveiden väheksymistä. Luonnolliset hyveet muodostavat yliluonnollisten hyveiden perustan. Jos en itse pyri jalostamaan suurisieluisuutta ja viisautta, teologiset hyveet, usko, toivo ja rakkaus, eivät maagisesti astu kehään ja taio minusta suurisieluista ja viisasta. Jos annan periksi pelkuruudelle, kohtuuttomuudelle tai egoismille, en voi olettaa teologisten hyveiden puuttuvan peliin ja tekevän minusta rohkeaa, kohtuullista ja oikeudenmukaista.

Uskonnollisuus ei voi korvata luonnollisten hyveiden harjoit­tamista.

Uskonnollisuus ei voi korvata luonnollisten hyveiden harjoit­tamista.

Escriván mukaan ”on monia kristittyjä, jotka seuraavat Kristusta huumautuneina hänen jumalallisuudestaan, mutta unohtavat hänen ihmisyytensä. He epäonnistuvat yliluonnollisten hyveiden harjoittamisessa – huolimatta kaikesta hurskauden ulkonaisesta kömpelyydestä – sillä he eivät tee mitään hankkiakseen inhimillisiä hyveitä.”[11]

Inhimillisten hyveiden korvaamattomuus oli Escriván opetuksen ydintä. Hän kirjoitti: ”Jos otamme vakavasti vastuumme Jumalan lapsina, Hän haluaa meidän olevan aidosti ihmisiä, joiden pää koskettaa taivasta mutta joiden jalkojen tulee seistä lujasti maan päällä. Kristittyinä elämisen hintana ei ole luopuminen ihmisyydestä, eikä kristillisyys myöskään merkitse, että lakattaisiin ponnistelemasta niiden hyveiden saavuttamiseksi, joita monilla on vaikka he eivät tunnekaan Kristusta. Jokaisen kristityn hintana on sen sijaan Herramme lunastusveri. Korostan uudelleen: hän haluaa meidän olevan sangen inhimillisiä ja sangen jumalallisia. Joka päivä meidän on tehtävä kaikkemme kulkeaksemme hänen jäljissään, joka on perfectus Deus, perfectus homo.”[12]

^[2]. Ef. 4:13.

^[3]* ”Pyhittävä armo on pysyvä lahja, yliluonnollinen luja taipumus, joka täydellistää sielun antaakseen sille kyvyn elää Jumalan kanssa ja toimia hänen rakkautensa mukaisesti” (Katolisen kirkon katekismus [KKK], 2000).

^[4]** Uskoa, toivoa ja rakkautta kutsutaan jumalallisiksi hyveiksi, koska niillä on välitön suhde Jumalaan. Uskon kautta uskomme Jumalaan ja uskomme kaiken, mitä hän on meille sanonut ja ilmoittanut. Toivon kautta kaipaamme iankaikkista elämää ja luotamme Jumalan apuun sen saadaksemme. Rakkauden kautta rakastamme Jumalaa hänen itsensä tähden yli kaiken, ja rakkaudesta häneen rakastamme lähimmäistämme niin kuin itseämme. ”Jumalalliset hyveet ovat kristityn moraalisen toiminnan perusta, sielu ja tuntomerkki. Ne muokkaavat ja elävöittävät kaikkia moraalisia hyveitä. Jumala vuodattaa ne uskovien sieluihin, jotta he saisivat kyvyn toimia hänen lapsinaan ja ansaita iankaikkisen elämän.” (KKK, 1813, vrt. 1812–1829.)

^[5]*** ”Pyhän Hengen seitsemän lahjaa ovat viisaus, ymmärrys, neuvo, voima, tieto, hurskaus ja jumalanpelko… Ne ovat pysyviä valmiuksia, jotka saavat ihmisen alttiisti noudattamaan Pyhän Hengen kehotuksia.” (KKK, 1830–1831, vrt. Jes. 11:1–2.)

^[6]1. Matt. 5:48.

^[7]2. 1. Tess. 4:3.

^[8]. C. Aquino, puhe kansainväliselle opiskelijakongressille UNIV:lle Roomassa maaliskuussa 1993.

^[9]. Ks. S. Rybas, Stolypin, Moskova: Molodaya Gvardia, 2004, s. 226.

^[10]. A. Solzhenitsyn, Puskipa vasikka tammeen, s. 72.

^[11]. J. Escrivá, Furrow, nro. 652.

^[12]. J. Escrivá, Jumalan ystäviä, nro. 75.

Kohti voittoa

Sääntöetiikan sudenkuopat

On kahdenlaista etiikkaa: sääntöetiikkaa ja hyve-etiikkaa. Edellinen, kuten sen nimestä voi päätellä, perustuu sääntöihin. Teko on oikein, jos se on lainmukainen, ja väärin, jos ei. Hyve-etiikka puolestaan perustuu ihmisluontoon. Se, mikä vie meitä lähemmäksi moraalista täydellisyyttä, on hyvää, ja se, mikä etäännyttää meitä siitä, on pahaa.

Hyve-etiikka ei kiellä lakien pätevyyttä, mutta katsoo, etteivät ne voi olla etiikan lopullinen perusta. Lakien tulee palvella hyveitä. Tämä on asioiden oikea järjestys.

Lakien tulee palvella hyveitä. Tämä on asioiden oikea järjestys.

Kymmenen käskyä tuntuvat ensi näkemältä nousevan puhtaasti sääntöetiikasta: älä varasta, älä tapa, älä tee huorin ja niin edelleen. Kymmenessä käskyssä Jumala ilmoittaa tahtonsa lakien muodossa, ja me joko noudatamme niitä tai emme. Niiden rikkominen merkitsee syntiä.

Myös hyve-etiikassa Jumala ilmoittaa tahtonsa, mutta nyt myönteisesti ihmispersoonan minuuden toteutumisen muodossa. Synti on näin enemmän kuin vain käskyn rikkomista. Se on oman itsensä vahingoittamista.

Viime kädessä kymmenen käskyä palvelevat hyvettä ja tällä tavoin ovat paljon enemmän kuin vain pelkkä käskyjen litania. Käsky: ”Älä varasta” muuntuu hyveen valossa: ”Harjoita irtautumista suhteessa maailmaan.” ”Älä tapa” muuntuu: ”Vaali ja kunnioita elämää aina.” ”Älä tee aviorikosta” muuntuu: ”Säilytä sydämesi, mielesi, ruumiisi ja sielusi puhtaus.”

Jeesus Kristus on vanhan liiton – myös kymmenen käskyn – ylin tulkitsija. Kerta toisensa jälkeen hän linkittää kiellot positiivisiin hyveisiin ja tekee selväksi, että Isä Jumalan tahto on meidän jokaisen moraalinen täydellisyys.

Kristityille rikkomukset kymmentä käskyä vastaan ovat syntiä, kuten myös hyveiden vastaiset teot.

En kasva hyveissä, ellen noudata kymmentä käskyä. Jos palvon seksiä, rahaa tai valtaa, jos loukkaan häpeilemättä muiden kunniaa, jos en kunnioita vanhempiani – eli lyhyesti sanottuna, jos vähät välitän kymmenestä käskystä, olen hyvää vauhtia matkalla kohti itsetuhoa.

Mutta silloinkin, kun tavoittelen tosissani inhimillistä erinomaisuutta, pelkkä lain kirjaimen noudattaminen ei riitä. Minun täytyy jalostaa hyveitä ja elää niiden mukaan, sillä käskyt osoittavat kohti hyveitä.

”Lait toimivat ulkoa käsin”, kirjoittaa saksalainen filosofi Robert Spaemann. ”Sen jälkeen, kun laki on auttanut meitä näkemään, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja kun tottumus on syntynyt, itse hyveestä tulee mitta. Joka hylkää pahuuden ei sen vuoksi, että se on kielletty vaan siksi, että se on pahuutta, on aidosti vapaa.”[1]

Joka hylkää pahuuden ei sen vuoksi, että se on kielletty vaan siksi, että se on pahuutta, on aidosti vapaa.

Johtajien elämää sanelee hyve pikemmin kuin laki. Se, että johtajat eivät esimerkiksi lokaa kilpailijoitaan, ei johdu ensisijaisesti siitä, että herjaaminen on sekä moraalitonta että rikos, vaan siitä, ettei hyvä ihminen yksinkertaisesti alentuisi moiseen. Pelkkä ajatuskin siitä on käsittämätön.

Käsityksemme ammattietiikasta – työmaailmaa jäsentävästä tapasäännöstöstä – osuu sääntö/hyve-akselilla nykyään täysin vasempaan laitaan.

Ammattietiikka on aidattu ulkoisiin, näkyviin tekoihin työpaikalla ja ammattikunnan ja työyhteisön moraalinormistoon. Ammattietiikka korostaa ammatillista rehtiyttä, ei inhimillistä täydellisyyttä ja kasvamista.

Näin käy, kun sekoitan inhimillisen erinomaisuuden tapasäännöstön tahtihyppelyyn.

Rehellisyys on yksi yrityksen arvostuksen pilareista ja siinä mielessä tietysti hyvä asia. Mutta se ei riitä. Voin seurata normeja omantunnontarkasti mutta silti polkea ihmisenä paikallani. Näin käy, kun sekoitan inhimillisen erinomaisuuden tapasäännöstön tahtihyppelyyn. On mahdollista noudattaa ulkoisia eettisiä normeja ilman minkäänlaista käsitystä siitä, miten ne liittyvät persoonaani. Ammattietiikasta voidaan aloittaa, mutta siihen ei kannata lopettaa. Yksinään se ei johda persoonana kasvamiseen.

Ammatillinen suoraselkäisyys on erittäin tärkeää, mutta ilman hyveen erinomaisuutta se ei vakuuta ja voi siten jopa kääntyä organisaation uskottavuutta vastaan.

Monet organisaatiot ovat kehittäneet yritysetiikkaansa ja kirjoittaneet sen ylös. Mutta jos hyve ei kuulu organisaation jäsenten elämäntapaan, hienoimmistakin etiikoista voi tulla pelkkää mielikuvatapetointia.

Ammattietiikalla on muitakin varjopuolia. Jotkut voivat päätyä ajattelemaan, että on kahdenlaista etiikkaa – työetiikkaa ja vapaa-ajan etiikka. He työskentelevät ahkerasti ja kurinalaisesti, mutta vapaalla pätevät eri säännöt: ”On oma asiani, mitä teen töistä päästyäni.” Aivan liian usein he tuhlaavat ajan lahjan ”vaihtamalla vapaalle” ja antautumalla mielihaluille ja fantasioille. He uskovat, että kova työ vaatii – ja oikeuttaa – kovat huvit. Ryyppääminen? Perusoikeuksia. Puolison pettäminen? Sitä sattuu. Omakuva säilyy kaiken aikaa tahrattomana, koska työmoraalista on pidetty kiinni, laskut maksettu ajallaan ja muuten oltu ihan asiallisia. Eletään siis kaksoiselämää.

Ryyppääminen? Perusoikeuksia. Puolison pettäminen? Sitä sattuu.

Johtajat puolestaan elävät hyveellisesti aina ja kaikkialla: töissä, perheen kanssa, ystävien parissa, vapaa-ajalla ja jopa silloin, kun kukaan ei katso. Heidän elämänsä eheys perustuu nimittäin hyve-etiikkaan, joka yhdenmukaistaa ihmisen persoonan ja elämän, sekä julkisen että yksityisen, ja tekee näin kaksoiselämästä mahdottoman.

Säännöt soveltuvat parhaiten lapsille, jotka tarvitsevat rajoja ja joiden täytyy oppia, mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta heti kun ”miksi”-kysymykset alkavat, säännöt pitää perustella, jotta niiden yhteys ihmisen luontoon ja kasvuun ymmärretään.

Aikuisia säännöt hyödyttävät paljon vähemmän. Ne eivät vastaa kypsän ihmisen älykkyyttä, eivätkä kata ihmisen elämäntilanteiden monimuotoisuutta. Hyveitä tarvitaan sääntöjä enemmän. Jos minulla on viisautta, selviän vierailla vesillä panikoimatta. Osaan tehdä hyviä päätöksiä.

Sääntöetiikalla on taipumus olla itseensä sulkeutunut. Sääntöjen ei nähdä liittyvän ihmisen moraalisen täydellisyyden missioon (vaikka ne liittyvät). Täten niistä tulee oudon hauraita, usein tehottomia ja joskus vaarallisia. Ne on helppo sivuuttaa ja vaihtaa ideologiaan, pragmaattisiin päämääriin, esoteeriseen hengellisyyteen, tyhjiin ja trendikkäisiin käsitteisiin … tai mihin vain. Kuinka monesta Keski- ja Itä-Euroopan kommunistivirkamiehestä kuoriutuikaan yhdessä yössä liberaalidemokraatti Berliinin muurin kaaduttua? Se kävi helposti yhden sääntökokoelman vaihtamisella toiseen.

Kuinka monesta Keski- ja Itä-Euroopan kommunistivirkamiehestä kuoriutuikaan yhdessä yössä liberaalidemokraatti Berliinin muurin kaaduttua?

Länsimainen kulttuuri on nykyään vahvasti sääntöväritteinen. Kansalaiset pelaavat sääntöjen mukaan. Uran ja ammatillisen menestyksen vaatimukset ovat heidän ylin sääntönsä, jokapäiväisen elämän kirkkain kiintotähti. Pyhyyden ideaali on laajalti korvattu pitkän ja loisteliaan työuran ideaalilla, maksoi mitä maksoi.

Hyveitä tavoitteleva ihminen ei taas helpolla antaudu muoti-ideologioille. Hän on sisäistänyt ihmisluonnon muuttumattomat periaatteet ja saavuttanut siten hengellisen tasapainon, jota massakulttuurin laineet eivät voi heitellä.

Sääntöetiikalla on tapana tuottaa ahdasmielisiä, mielikuvituksettomia ihmisiä, jotka eivät pohdi ”turhan syvällisiä”.

Sääntöetiikalla on tapana tuottaa ahdasmielisiä, mielikuvituksettomia ihmisiä, jotka eivät pohdi ”turhan syvällisiä”.

Eräs ystäväni kertoi minulle uskomattoman tarinan, joka kuitenkin oli totisinta totta: ”Halusin ruveta uimaan säännöllisesti, joten ostin läheisestä uimahallista edullisen jäsenyyden. Pakettiin sisältyi sekä uiminen että punttisali. Jälkimmäinen ei minua kiinnostanut, mutta hinta oli silti kohdallaan. Parin viikon jälkeen sain huomautuksen, etten käyttänyt punttisalia. Vastaanoton työntekijä kertoi, ettei sellainen onnistu, koska sopimus oli molemmista. Kysyin, miksi omistajaa se kiinnostaisi, niin kauan kuin maksut hoituvat. Uida ei saa ennen kuin on käynyt salilla, koska ’säännöissä sanotaan niin’, oli vastaus. Kysyin, mihin tämä sääntö perustuu, mutta hän ei voinut kuin vedota jälleen järjestyssääntöihin. Sama kuin juttelisi seinälle. Jäsenyys purettaisiin, ellen treenaisi salilla ainakin 15 minuuttia ennen altaaseen pulahtamista.”

Sääntöorientoitunut ei tutki ongelmia syvemmältä, sovella maalaisjärkeä yksittäistapauksiin eikä tee aloitteita. Hän tekee päätöksiä mutta ei käytä harkintaa. Luovuus ei ole hänen valttikorttinsa.

Kuinka erilainen onkaan niiden tilanne, jotka pyrkivät kohti moraalista täydellisyyttä. Ei valmiiksi pureskeltuja malliratkaisuja. Hyve on aina omaperäistä, luovaa ja monipuolista.

Hyve ja henkilökohtainen täyttymys

Hyve on ihmispersoonan korottamista hänen luontonsa mukaisesti. Olla hyveellinen merkitsee ”olla todellinen itsensä”. Kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten runoilija Pindar ilmaisi sen näin: ”Tule siksi mitä olet.”[1]

Ihmiset, jotka rämäpäisesti hakevat täyttymystä, mutta eivät jalosta hyveitä, ovat alttiita trendeille ja uutuuden viehätykselle. Vain harjoittamalla hyveitä voidaan menestyä. Kaikki, mikä pitää hyveen etäällä, vieraannuttaa meidät itsestämme.

Johtajat saavat iloa hyveen harjoittamisesta. Epäkypsät ihmiset eivät taas tiedä tästä ilosta mitään. He eivät osaa edes kuvitella sitä, koska heille hyve on terra incognita.

Hyveestä kumpuava ilo ei ole omahyväisyyttä. ”Hyve ei ole poroporvarin kesyä ’arvokkuutta’ ja ’suoraselkäisyyttä’”, sanoo Pieper.[2] Johtajat eivät ole kiinnostuneita hyveestä moraalisen ylemmyyden takeena. Heitä kiinnostaa hyvyys sen itsensä vuoksi.

Ihmiset, jotka rämäpäisesti hakevat täyttymystä, mutta eivät jalosta hyveitä, ovat alttiita trendeille.

Johtajat valtaa ilo ei ainoastaan silloin, kun he itse harjoittavat hyveitä, vaan myös silloin, kun näkevät muiden tekevän samoin. Tunne ilmaisee sen todellisen solidaarisuuden, mikä yhdistää kaikkia yhteistä hyvää tavoittelevia hyvän tahdon ihmisiä. Iloitsemme muiden hyveistä, sillä he todistavat, ettemme ole yksin matkalla kohti erinomaisuutta.

Hyve antaa ilon, ei onnellisuutta. Onnellisuus on Jumalan iankaikkista kontemplaatiota, joka on viime kädessä elämän lopullinen tarkoitus ja ylittää omat voimavaramme. Emme voi tehdä itsestämme onnellisia. Onnellisuus on lahja. Pieper kirjoittaa: ”Ihminen, jonka luontoon on lahjoitettu onnellisuuden kaipuu, ei voi tätä kaipuuta sammuttaa näkyvässä maailmassa; ja jos hän uskoo tai käyttäytyy ikään kuin se olisi mahdollista, hän ei ymmärrä itseään, hän toimii luontonsa vastaisesti.”[3]

Vaikka hyve ei anna onnellisuutta, se ikään kuin esittelee meidät sille, koska se saattaa meidät lähemmäksi Jumalaa, joka on totuus, hyvyys ja kauneus. Näin ei tapahdu, jos sydämemme on kiinnittynyt rahaan, valtaan, kuuluisuuteen tai nautintoihin. Seuraa vieraantuminen, ei onnellisuus. Venäläinen kirjailija Anton Tshehov kuvaa tätä surullista tilaa eräässä novellissaan. Nikolai Ivanovitshin unelma on omistaa datsha, jota ympäröivät runsaat karviaismarjapensaat. Vuosien uurastuksen jälkeen hänen säästönsä viimein riittävät unelman toteuttamiseen, ja hän ostaa talonsa. Hän pitää ystävilleen teejuhlat ja tarjoilee heille rakkaita karviaismarjojaan. Tarinankertoja – hänen veljensä – muistelee:

”Illalla kun joimme teetä, keittäjätär toi pöytään täyden vadillisen karviaismarjoja. Ne eivät olleet ostettuja vaan omista pensaista poimittuja ensimmäisen kerran siitä lähtien kun pensaat oli istutettu. Nikolai Ivanovitsh alkoi nauraa ja katseli karviaismarjoja vaieten ja kyyneleet silmissä pienen hetken, – hän ei kyennyt puhumaan liikutukseltaan, sitten hän pani suuhunsa yhden marjan, katseli minua riemukkaasti kuin lapsi, joka viimein oli saanut toivomansa lelun, ja sanoi:

’Miten maukkaita!’

Ja hän söi ja toisteli yhä:

’Aah, miten maukkaita! Maista sinäkin!’

Ne olivat kovia ja happamia, mutta kuten Pushkin on sanonut, ’totuutta halpaa kalliimpi on ylhä petoksemme meille’. Näin edessäni onnellisen ihmisen, jonka vanha haave oli toteutunut niin silminnähtävästi, joka oli saavuttanut elämänsä päämäärän, joka oli saanut, mitä oli halunnutkin, joka oli tyytyväinen kohtaloonsa ja itseensä. Minun haaveisiini ihmisonnesta on aina syystä tai toisesta sekaantunut jotakin murheellista, mutta nyt nähdessäni onnellisen ihmisen, minut valtasi epätoivoa lähentelevä painostava tunne.”[4]

Nikolai Ivanovitsh pettää itseään uskottelemalla, että aineellinen hyvyys johtaa onnellisuuteen. Hän on niin haavemaailmansa pauloissa, että pitää happamia, raakoja marjoja herkullisina. Hän on vieraantunut totuudesta ja todellisuudesta ja siten myös itsestään. Tällainen vieraantuminen on tyypillistä epäkypsille ihmisille.

^[2]. J. Pieper, On Hope, luku 2, kirjassa Faith. Hope. Love. Ft. Collins, CO: Ignatius Press, 1986, s. 99.

^[3]. J. Pieper, Happiness and Contemplation, s. 38–39.

^[4]. A. Tshehov, Karviaismarjoja. Kokoelmateos Mestarinovelleja, toinen nide. Suom.  Ulla-Liisa Heino/Marja Koskinen. Helsinki: Otava, 1975, s. 378–379.

Johtajan moraalinen profiili

Hyveiden avulla saavutamme kypsyyden sen kaikissa osa-alueissa (arvostelukyvyn kypsyys, tunne-elämän kypsyys ja toiminnallinen kypsyys). Jokaisella on omat kriteerinsä. Saavutamme esimerkiksi:

Arvostelukyvyn kypsyyden, kun tunnistamme vahvuutemme ja heikkoutemme, tiedämme missiomme ja sosiaaliset velvollisuutemme, kartamme trendejä ja vältämme latteuksia;

Emotionaalisen kypsyyden, kun hallitsemme luonnollisia vaistojamme ja valjastamme ne missiomme palvelukseen;

Toiminnallisen kypsyyden, kun ajatuksemme, mielipiteemme ja tunteemme heijastuvat uskollisesti teoissamme. Kaksoiselämä ei tule kyseeseenkään, eikä kenenkään tarvitse ”ottaa meistä selkoa”.

Kypsyyden erehtymättömät tuntomerkit ovat itsevarmuus ja johdonmukaisuus, henkinen tasapaino, ilo ja optimismi, luonnollisuus, vapauden ja vastuullisuuden tunto sekä sisäinen rauha.

Johtajat ovat kypsiä. Heidän itsevarmuutensa ei nouse ylpeydestä vaan itsetuntemuksesta. He ovat johdonmukaisia, mikä ei merkitse joustamattomuutta. Mitä tulee missioon, he tietävät, milloin tehdä myönnytyksiä ja milloin pysyä lujana.

Epäkypsältä ihmiseltä puuttuu itsevarmuutta, koska häneltä puuttuu itsetuntemusta.

Epäkypsältä ihmiseltä taas puuttuu itsevarmuutta, koska häneltä puuttuu itsetuntemusta. Hän ei osaa tutkia itseään objektiivisesti. Hän osoittaa lapsellista ylpeyttä tai väärää nöyryyttä. Hän on taipuvainen joko liian helppoihin kompromisseihin tai liiallisiin vaatimuksiin. Hän on harkitsematon, syöksyy suin päin toimintaan ja toteuttaa jokaisen mielihalunsa ja oikkunsa. Hän ei osaa erottaa tärkeää yhdentekevästä. Hän reagoi uusiin tilanteisiin pinnallisesti tai tunteellisesti. Hän välttelee sitoutumista ja pelkää vastuuta. Itse asiassa hän pelkää itseään eikä löydä paikkaansa yhteiskunnasta.

Epäkypsyys johtaa usein skeptisyyteen. Monella oli nuorena jaloa johtamisen kunnianhimoa, unelmia vahvuudesta, rohkeudesta ja epäitsekkyydestä, koko ihmiskunnan palvelemisesta. Mutta koska heidän arvonsa jäivät vaille hyveen kannatinta, he eivät onnistuneet voittamaan heikkouksiaan. Pian he luopuivat unelmistaan, tulivat epäileviksi ihmisluontoa kohtaan ja hakivat suojaa materiaalisista mukavuuksista, hengellisestä välinpitämättömyydestä ja ”itsensä toteuttamisesta”.

Kypsät ihmiset sitä vastoin ymmärtävät, että hyveiden avulla heikkoudet voidaan voittaa ja haaveet toteuttaa. He tietävät, ettei inhimillistä potentiaalia tavoiteta kerralla, vaan askel kerrallaan ihmisluontoon kuuluvan rajallisuuden puitteissa. He ovat optimistisia, positiivisia ja kärsivällisiä itsensä ja muiden suhteen.

Realismi on kyky säilyttää sielun jaloimmat kaipaukset sen huokauksista huolimatta.

Epäkypsyys voi johtaa myös johonkin skeptisyyttäkin vakavampaan, kyynisyyteen, inhimillisten heikkouksien ylentämiseen. Ihminen, joka vakuuttuu siitä, ettei moraalista kutsumusta voida toteuttaa, saattaa ennen pitkää pitää itsekkyyttä hyveenä eikä paheena.

Johtajat eivät ole skeptisiä eivätkä kyynisiä vaan realisteja. Realismi on kyky säilyttää sielun jaloimmat kaipaukset sen huokauksista huolimatta. Heikkouksille ei anneta periksi, vaan ne murretaan hyveiden harjoittamisella.

Kuningas Daavid, juutalaisten kansanjohtaja, oli hyvä esimerkki heikkouksien kiusaamasta miehuudesta. Heikkoutensa valtaamana hän syyllistyi aviorikokseen ja murhaan. Mutta hän kääntyi, sovitti tekonsa ja taisteli vahvistuakseen ihmisenä. Hänestä tuli suurenmoinen johtaja.

Kyynikoihin ja skeptikoihin ei tulisi koskaan luottaa ihmisten johtamisessa. He heikentävät työmotivaatiota ja näin vaarantavat organisaation mission.

Kyynikoihin ja skeptikoihin ei tulisi koskaan luottaa ihmisten johtamisessa.

Epäkypsiä ihmisiä ei saa päästää lähellekään vallankahvaa, etteivät he vahingoittaisi yhteistä hyvää eivätkä itseään. Monen alitajuinen uskomus on: ”Tekoni eivät ole minä; minä olen jotain muuta.” Useat poliitikot ja liikemiehet lankeavat tällaiseen ajatteluun. He eivät näe sitä vaikutusta, mikä heidän päätöksillään ja teoillaan on heidän sisäiseen elämäänsä. He eivät ymmärrä, kuinka suurta vahinkoa he aiheuttavatkaan itselleen ihmisinä elämällä valheellista tekemisen ja olemisen välistä ristiriitaa.

Olemme kaikki kuulleet kuuluisan sanonnan: ”Valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti.” Hyveellistä ihmistä valta kuitenkin vahvistaa, minkä vuoksi valta sopiikin vain hyveellisille. Valta ei turmellut Thomas Morea. Juuri oikean vallankäytön ansiosta Thomas Moresta tuli pyhä Thomas More.

Johtajuus ja henkilökohtainen täyttymys