Sääntöetiikan sudenkuopat

On kahdenlaista etiikkaa: sääntöetiikkaa ja hyve-etiikkaa. Edellinen, kuten sen nimestä voi päätellä, perustuu sääntöihin. Teko on oikein, jos se on lainmukainen, ja väärin, jos ei. Hyve-etiikka puolestaan perustuu ihmisluontoon. Se, mikä vie meitä lähemmäksi moraalista täydellisyyttä, on hyvää, ja se, mikä etäännyttää meitä siitä, on pahaa.

Hyve-etiikka ei kiellä lakien pätevyyttä, mutta katsoo, etteivät ne voi olla etiikan lopullinen perusta. Lakien tulee palvella hyveitä. Tämä on asioiden oikea järjestys.

Lakien tulee palvella hyveitä. Tämä on asioiden oikea järjestys.

Kymmenen käskyä tuntuvat ensi näkemältä nousevan puhtaasti sääntöetiikasta: älä varasta, älä tapa, älä tee huorin ja niin edelleen. Kymmenessä käskyssä Jumala ilmoittaa tahtonsa lakien muodossa, ja me joko noudatamme niitä tai emme. Niiden rikkominen merkitsee syntiä.

Myös hyve-etiikassa Jumala ilmoittaa tahtonsa, mutta nyt myönteisesti ihmispersoonan minuuden toteutumisen muodossa. Synti on näin enemmän kuin vain käskyn rikkomista. Se on oman itsensä vahingoittamista.

Viime kädessä kymmenen käskyä palvelevat hyvettä ja tällä tavoin ovat paljon enemmän kuin vain pelkkä käskyjen litania. Käsky: ”Älä varasta” muuntuu hyveen valossa: ”Harjoita irtautumista suhteessa maailmaan.” ”Älä tapa” muuntuu: ”Vaali ja kunnioita elämää aina.” ”Älä tee aviorikosta” muuntuu: ”Säilytä sydämesi, mielesi, ruumiisi ja sielusi puhtaus.”

Jeesus Kristus on vanhan liiton – myös kymmenen käskyn – ylin tulkitsija. Kerta toisensa jälkeen hän linkittää kiellot positiivisiin hyveisiin ja tekee selväksi, että Isä Jumalan tahto on meidän jokaisen moraalinen täydellisyys.

Kristityille rikkomukset kymmentä käskyä vastaan ovat syntiä, kuten myös hyveiden vastaiset teot.

En kasva hyveissä, ellen noudata kymmentä käskyä. Jos palvon seksiä, rahaa tai valtaa, jos loukkaan häpeilemättä muiden kunniaa, jos en kunnioita vanhempiani – eli lyhyesti sanottuna, jos vähät välitän kymmenestä käskystä, olen hyvää vauhtia matkalla kohti itsetuhoa.

Mutta silloinkin, kun tavoittelen tosissani inhimillistä erinomaisuutta, pelkkä lain kirjaimen noudattaminen ei riitä. Minun täytyy jalostaa hyveitä ja elää niiden mukaan, sillä käskyt osoittavat kohti hyveitä.

”Lait toimivat ulkoa käsin”, kirjoittaa saksalainen filosofi Robert Spaemann. ”Sen jälkeen, kun laki on auttanut meitä näkemään, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja kun tottumus on syntynyt, itse hyveestä tulee mitta. Joka hylkää pahuuden ei sen vuoksi, että se on kielletty vaan siksi, että se on pahuutta, on aidosti vapaa.”[1]

Joka hylkää pahuuden ei sen vuoksi, että se on kielletty vaan siksi, että se on pahuutta, on aidosti vapaa.

Johtajien elämää sanelee hyve pikemmin kuin laki. Se, että johtajat eivät esimerkiksi lokaa kilpailijoitaan, ei johdu ensisijaisesti siitä, että herjaaminen on sekä moraalitonta että rikos, vaan siitä, ettei hyvä ihminen yksinkertaisesti alentuisi moiseen. Pelkkä ajatuskin siitä on käsittämätön.

Käsityksemme ammattietiikasta – työmaailmaa jäsentävästä tapasäännöstöstä – osuu sääntö/hyve-akselilla nykyään täysin vasempaan laitaan.

Ammattietiikka on aidattu ulkoisiin, näkyviin tekoihin työpaikalla ja ammattikunnan ja työyhteisön moraalinormistoon. Ammattietiikka korostaa ammatillista rehtiyttä, ei inhimillistä täydellisyyttä ja kasvamista.

Näin käy, kun sekoitan inhimillisen erinomaisuuden tapasäännöstön tahtihyppelyyn.

Rehellisyys on yksi yrityksen arvostuksen pilareista ja siinä mielessä tietysti hyvä asia. Mutta se ei riitä. Voin seurata normeja omantunnontarkasti mutta silti polkea ihmisenä paikallani. Näin käy, kun sekoitan inhimillisen erinomaisuuden tapasäännöstön tahtihyppelyyn. On mahdollista noudattaa ulkoisia eettisiä normeja ilman minkäänlaista käsitystä siitä, miten ne liittyvät persoonaani. Ammattietiikasta voidaan aloittaa, mutta siihen ei kannata lopettaa. Yksinään se ei johda persoonana kasvamiseen.

Ammatillinen suoraselkäisyys on erittäin tärkeää, mutta ilman hyveen erinomaisuutta se ei vakuuta ja voi siten jopa kääntyä organisaation uskottavuutta vastaan.

Monet organisaatiot ovat kehittäneet yritysetiikkaansa ja kirjoittaneet sen ylös. Mutta jos hyve ei kuulu organisaation jäsenten elämäntapaan, hienoimmistakin etiikoista voi tulla pelkkää mielikuvatapetointia.

Ammattietiikalla on muitakin varjopuolia. Jotkut voivat päätyä ajattelemaan, että on kahdenlaista etiikkaa – työetiikkaa ja vapaa-ajan etiikka. He työskentelevät ahkerasti ja kurinalaisesti, mutta vapaalla pätevät eri säännöt: ”On oma asiani, mitä teen töistä päästyäni.” Aivan liian usein he tuhlaavat ajan lahjan ”vaihtamalla vapaalle” ja antautumalla mielihaluille ja fantasioille. He uskovat, että kova työ vaatii – ja oikeuttaa – kovat huvit. Ryyppääminen? Perusoikeuksia. Puolison pettäminen? Sitä sattuu. Omakuva säilyy kaiken aikaa tahrattomana, koska työmoraalista on pidetty kiinni, laskut maksettu ajallaan ja muuten oltu ihan asiallisia. Eletään siis kaksoiselämää.

Ryyppääminen? Perusoikeuksia. Puolison pettäminen? Sitä sattuu.

Johtajat puolestaan elävät hyveellisesti aina ja kaikkialla: töissä, perheen kanssa, ystävien parissa, vapaa-ajalla ja jopa silloin, kun kukaan ei katso. Heidän elämänsä eheys perustuu nimittäin hyve-etiikkaan, joka yhdenmukaistaa ihmisen persoonan ja elämän, sekä julkisen että yksityisen, ja tekee näin kaksoiselämästä mahdottoman.

Säännöt soveltuvat parhaiten lapsille, jotka tarvitsevat rajoja ja joiden täytyy oppia, mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta heti kun ”miksi”-kysymykset alkavat, säännöt pitää perustella, jotta niiden yhteys ihmisen luontoon ja kasvuun ymmärretään.

Aikuisia säännöt hyödyttävät paljon vähemmän. Ne eivät vastaa kypsän ihmisen älykkyyttä, eivätkä kata ihmisen elämäntilanteiden monimuotoisuutta. Hyveitä tarvitaan sääntöjä enemmän. Jos minulla on viisautta, selviän vierailla vesillä panikoimatta. Osaan tehdä hyviä päätöksiä.

Sääntöetiikalla on taipumus olla itseensä sulkeutunut. Sääntöjen ei nähdä liittyvän ihmisen moraalisen täydellisyyden missioon (vaikka ne liittyvät). Täten niistä tulee oudon hauraita, usein tehottomia ja joskus vaarallisia. Ne on helppo sivuuttaa ja vaihtaa ideologiaan, pragmaattisiin päämääriin, esoteeriseen hengellisyyteen, tyhjiin ja trendikkäisiin käsitteisiin … tai mihin vain. Kuinka monesta Keski- ja Itä-Euroopan kommunistivirkamiehestä kuoriutuikaan yhdessä yössä liberaalidemokraatti Berliinin muurin kaaduttua? Se kävi helposti yhden sääntökokoelman vaihtamisella toiseen.

Kuinka monesta Keski- ja Itä-Euroopan kommunistivirkamiehestä kuoriutuikaan yhdessä yössä liberaalidemokraatti Berliinin muurin kaaduttua?

Länsimainen kulttuuri on nykyään vahvasti sääntöväritteinen. Kansalaiset pelaavat sääntöjen mukaan. Uran ja ammatillisen menestyksen vaatimukset ovat heidän ylin sääntönsä, jokapäiväisen elämän kirkkain kiintotähti. Pyhyyden ideaali on laajalti korvattu pitkän ja loisteliaan työuran ideaalilla, maksoi mitä maksoi.

Hyveitä tavoitteleva ihminen ei taas helpolla antaudu muoti-ideologioille. Hän on sisäistänyt ihmisluonnon muuttumattomat periaatteet ja saavuttanut siten hengellisen tasapainon, jota massakulttuurin laineet eivät voi heitellä.

Sääntöetiikalla on tapana tuottaa ahdasmielisiä, mielikuvituksettomia ihmisiä, jotka eivät pohdi ”turhan syvällisiä”.

Sääntöetiikalla on tapana tuottaa ahdasmielisiä, mielikuvituksettomia ihmisiä, jotka eivät pohdi ”turhan syvällisiä”.

Eräs ystäväni kertoi minulle uskomattoman tarinan, joka kuitenkin oli totisinta totta: ”Halusin ruveta uimaan säännöllisesti, joten ostin läheisestä uimahallista edullisen jäsenyyden. Pakettiin sisältyi sekä uiminen että punttisali. Jälkimmäinen ei minua kiinnostanut, mutta hinta oli silti kohdallaan. Parin viikon jälkeen sain huomautuksen, etten käyttänyt punttisalia. Vastaanoton työntekijä kertoi, ettei sellainen onnistu, koska sopimus oli molemmista. Kysyin, miksi omistajaa se kiinnostaisi, niin kauan kuin maksut hoituvat. Uida ei saa ennen kuin on käynyt salilla, koska ’säännöissä sanotaan niin’, oli vastaus. Kysyin, mihin tämä sääntö perustuu, mutta hän ei voinut kuin vedota jälleen järjestyssääntöihin. Sama kuin juttelisi seinälle. Jäsenyys purettaisiin, ellen treenaisi salilla ainakin 15 minuuttia ennen altaaseen pulahtamista.”

Sääntöorientoitunut ei tutki ongelmia syvemmältä, sovella maalaisjärkeä yksittäistapauksiin eikä tee aloitteita. Hän tekee päätöksiä mutta ei käytä harkintaa. Luovuus ei ole hänen valttikorttinsa.

Kuinka erilainen onkaan niiden tilanne, jotka pyrkivät kohti moraalista täydellisyyttä. Ei valmiiksi pureskeltuja malliratkaisuja. Hyve on aina omaperäistä, luovaa ja monipuolista.

Hyve ja henkilökohtainen täyttymys

Hyve on ihmispersoonan korottamista hänen luontonsa mukaisesti. Olla hyveellinen merkitsee ”olla todellinen itsensä”. Kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten runoilija Pindar ilmaisi sen näin: ”Tule siksi mitä olet.”[1]

Ihmiset, jotka rämäpäisesti hakevat täyttymystä, mutta eivät jalosta hyveitä, ovat alttiita trendeille ja uutuuden viehätykselle. Vain harjoittamalla hyveitä voidaan menestyä. Kaikki, mikä pitää hyveen etäällä, vieraannuttaa meidät itsestämme.

Johtajat saavat iloa hyveen harjoittamisesta. Epäkypsät ihmiset eivät taas tiedä tästä ilosta mitään. He eivät osaa edes kuvitella sitä, koska heille hyve on terra incognita.

Hyveestä kumpuava ilo ei ole omahyväisyyttä. ”Hyve ei ole poroporvarin kesyä ’arvokkuutta’ ja ’suoraselkäisyyttä’”, sanoo Pieper.[2] Johtajat eivät ole kiinnostuneita hyveestä moraalisen ylemmyyden takeena. Heitä kiinnostaa hyvyys sen itsensä vuoksi.

Ihmiset, jotka rämäpäisesti hakevat täyttymystä, mutta eivät jalosta hyveitä, ovat alttiita trendeille.

Johtajat valtaa ilo ei ainoastaan silloin, kun he itse harjoittavat hyveitä, vaan myös silloin, kun näkevät muiden tekevän samoin. Tunne ilmaisee sen todellisen solidaarisuuden, mikä yhdistää kaikkia yhteistä hyvää tavoittelevia hyvän tahdon ihmisiä. Iloitsemme muiden hyveistä, sillä he todistavat, ettemme ole yksin matkalla kohti erinomaisuutta.

Hyve antaa ilon, ei onnellisuutta. Onnellisuus on Jumalan iankaikkista kontemplaatiota, joka on viime kädessä elämän lopullinen tarkoitus ja ylittää omat voimavaramme. Emme voi tehdä itsestämme onnellisia. Onnellisuus on lahja. Pieper kirjoittaa: ”Ihminen, jonka luontoon on lahjoitettu onnellisuuden kaipuu, ei voi tätä kaipuuta sammuttaa näkyvässä maailmassa; ja jos hän uskoo tai käyttäytyy ikään kuin se olisi mahdollista, hän ei ymmärrä itseään, hän toimii luontonsa vastaisesti.”[3]

Vaikka hyve ei anna onnellisuutta, se ikään kuin esittelee meidät sille, koska se saattaa meidät lähemmäksi Jumalaa, joka on totuus, hyvyys ja kauneus. Näin ei tapahdu, jos sydämemme on kiinnittynyt rahaan, valtaan, kuuluisuuteen tai nautintoihin. Seuraa vieraantuminen, ei onnellisuus. Venäläinen kirjailija Anton Tshehov kuvaa tätä surullista tilaa eräässä novellissaan. Nikolai Ivanovitshin unelma on omistaa datsha, jota ympäröivät runsaat karviaismarjapensaat. Vuosien uurastuksen jälkeen hänen säästönsä viimein riittävät unelman toteuttamiseen, ja hän ostaa talonsa. Hän pitää ystävilleen teejuhlat ja tarjoilee heille rakkaita karviaismarjojaan. Tarinankertoja – hänen veljensä – muistelee:

”Illalla kun joimme teetä, keittäjätär toi pöytään täyden vadillisen karviaismarjoja. Ne eivät olleet ostettuja vaan omista pensaista poimittuja ensimmäisen kerran siitä lähtien kun pensaat oli istutettu. Nikolai Ivanovitsh alkoi nauraa ja katseli karviaismarjoja vaieten ja kyyneleet silmissä pienen hetken, – hän ei kyennyt puhumaan liikutukseltaan, sitten hän pani suuhunsa yhden marjan, katseli minua riemukkaasti kuin lapsi, joka viimein oli saanut toivomansa lelun, ja sanoi:

’Miten maukkaita!’

Ja hän söi ja toisteli yhä:

’Aah, miten maukkaita! Maista sinäkin!’

Ne olivat kovia ja happamia, mutta kuten Pushkin on sanonut, ’totuutta halpaa kalliimpi on ylhä petoksemme meille’. Näin edessäni onnellisen ihmisen, jonka vanha haave oli toteutunut niin silminnähtävästi, joka oli saavuttanut elämänsä päämäärän, joka oli saanut, mitä oli halunnutkin, joka oli tyytyväinen kohtaloonsa ja itseensä. Minun haaveisiini ihmisonnesta on aina syystä tai toisesta sekaantunut jotakin murheellista, mutta nyt nähdessäni onnellisen ihmisen, minut valtasi epätoivoa lähentelevä painostava tunne.”[4]

Nikolai Ivanovitsh pettää itseään uskottelemalla, että aineellinen hyvyys johtaa onnellisuuteen. Hän on niin haavemaailmansa pauloissa, että pitää happamia, raakoja marjoja herkullisina. Hän on vieraantunut totuudesta ja todellisuudesta ja siten myös itsestään. Tällainen vieraantuminen on tyypillistä epäkypsille ihmisille.

^[2]. J. Pieper, On Hope, luku 2, kirjassa Faith. Hope. Love. Ft. Collins, CO: Ignatius Press, 1986, s. 99.

^[3]. J. Pieper, Happiness and Contemplation, s. 38–39.

^[4]. A. Tshehov, Karviaismarjoja. Kokoelmateos Mestarinovelleja, toinen nide. Suom.  Ulla-Liisa Heino/Marja Koskinen. Helsinki: Otava, 1975, s. 378–379.

Johtajan moraalinen profiili

Hyveiden avulla saavutamme kypsyyden sen kaikissa osa-alueissa (arvostelukyvyn kypsyys, tunne-elämän kypsyys ja toiminnallinen kypsyys). Jokaisella on omat kriteerinsä. Saavutamme esimerkiksi:

Arvostelukyvyn kypsyyden, kun tunnistamme vahvuutemme ja heikkoutemme, tiedämme missiomme ja sosiaaliset velvollisuutemme, kartamme trendejä ja vältämme latteuksia;

Emotionaalisen kypsyyden, kun hallitsemme luonnollisia vaistojamme ja valjastamme ne missiomme palvelukseen;

Toiminnallisen kypsyyden, kun ajatuksemme, mielipiteemme ja tunteemme heijastuvat uskollisesti teoissamme. Kaksoiselämä ei tule kyseeseenkään, eikä kenenkään tarvitse ”ottaa meistä selkoa”.

Kypsyyden erehtymättömät tuntomerkit ovat itsevarmuus ja johdonmukaisuus, henkinen tasapaino, ilo ja optimismi, luonnollisuus, vapauden ja vastuullisuuden tunto sekä sisäinen rauha.

Johtajat ovat kypsiä. Heidän itsevarmuutensa ei nouse ylpeydestä vaan itsetuntemuksesta. He ovat johdonmukaisia, mikä ei merkitse joustamattomuutta. Mitä tulee missioon, he tietävät, milloin tehdä myönnytyksiä ja milloin pysyä lujana.

Epäkypsältä ihmiseltä puuttuu itsevarmuutta, koska häneltä puuttuu itsetuntemusta.

Epäkypsältä ihmiseltä taas puuttuu itsevarmuutta, koska häneltä puuttuu itsetuntemusta. Hän ei osaa tutkia itseään objektiivisesti. Hän osoittaa lapsellista ylpeyttä tai väärää nöyryyttä. Hän on taipuvainen joko liian helppoihin kompromisseihin tai liiallisiin vaatimuksiin. Hän on harkitsematon, syöksyy suin päin toimintaan ja toteuttaa jokaisen mielihalunsa ja oikkunsa. Hän ei osaa erottaa tärkeää yhdentekevästä. Hän reagoi uusiin tilanteisiin pinnallisesti tai tunteellisesti. Hän välttelee sitoutumista ja pelkää vastuuta. Itse asiassa hän pelkää itseään eikä löydä paikkaansa yhteiskunnasta.

Epäkypsyys johtaa usein skeptisyyteen. Monella oli nuorena jaloa johtamisen kunnianhimoa, unelmia vahvuudesta, rohkeudesta ja epäitsekkyydestä, koko ihmiskunnan palvelemisesta. Mutta koska heidän arvonsa jäivät vaille hyveen kannatinta, he eivät onnistuneet voittamaan heikkouksiaan. Pian he luopuivat unelmistaan, tulivat epäileviksi ihmisluontoa kohtaan ja hakivat suojaa materiaalisista mukavuuksista, hengellisestä välinpitämättömyydestä ja ”itsensä toteuttamisesta”.

Kypsät ihmiset sitä vastoin ymmärtävät, että hyveiden avulla heikkoudet voidaan voittaa ja haaveet toteuttaa. He tietävät, ettei inhimillistä potentiaalia tavoiteta kerralla, vaan askel kerrallaan ihmisluontoon kuuluvan rajallisuuden puitteissa. He ovat optimistisia, positiivisia ja kärsivällisiä itsensä ja muiden suhteen.

Realismi on kyky säilyttää sielun jaloimmat kaipaukset sen huokauksista huolimatta.

Epäkypsyys voi johtaa myös johonkin skeptisyyttäkin vakavampaan, kyynisyyteen, inhimillisten heikkouksien ylentämiseen. Ihminen, joka vakuuttuu siitä, ettei moraalista kutsumusta voida toteuttaa, saattaa ennen pitkää pitää itsekkyyttä hyveenä eikä paheena.

Johtajat eivät ole skeptisiä eivätkä kyynisiä vaan realisteja. Realismi on kyky säilyttää sielun jaloimmat kaipaukset sen huokauksista huolimatta. Heikkouksille ei anneta periksi, vaan ne murretaan hyveiden harjoittamisella.

Kuningas Daavid, juutalaisten kansanjohtaja, oli hyvä esimerkki heikkouksien kiusaamasta miehuudesta. Heikkoutensa valtaamana hän syyllistyi aviorikokseen ja murhaan. Mutta hän kääntyi, sovitti tekonsa ja taisteli vahvistuakseen ihmisenä. Hänestä tuli suurenmoinen johtaja.

Kyynikoihin ja skeptikoihin ei tulisi koskaan luottaa ihmisten johtamisessa. He heikentävät työmotivaatiota ja näin vaarantavat organisaation mission.

Kyynikoihin ja skeptikoihin ei tulisi koskaan luottaa ihmisten johtamisessa.

Epäkypsiä ihmisiä ei saa päästää lähellekään vallankahvaa, etteivät he vahingoittaisi yhteistä hyvää eivätkä itseään. Monen alitajuinen uskomus on: ”Tekoni eivät ole minä; minä olen jotain muuta.” Useat poliitikot ja liikemiehet lankeavat tällaiseen ajatteluun. He eivät näe sitä vaikutusta, mikä heidän päätöksillään ja teoillaan on heidän sisäiseen elämäänsä. He eivät ymmärrä, kuinka suurta vahinkoa he aiheuttavatkaan itselleen ihmisinä elämällä valheellista tekemisen ja olemisen välistä ristiriitaa.

Olemme kaikki kuulleet kuuluisan sanonnan: ”Valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti.” Hyveellistä ihmistä valta kuitenkin vahvistaa, minkä vuoksi valta sopiikin vain hyveellisille. Valta ei turmellut Thomas Morea. Juuri oikean vallankäytön ansiosta Thomas Moresta tuli pyhä Thomas More.

Johtajuus ja henkilökohtainen täyttymys

Johtajan mieli, tahto ja sydän

Aretologia on antropologinen tiede, jossa ihmistä tarkastellaan kokonaisvaltaisena olentona. Sen lisäksi, että se selittää hyveitä, se auttaa vakiinnuttamaan niitä ihmisissä vahvistamalla järkeä, tahtoa ja sydäntä.

Inhimilliset hyveet syntyvät harjoittamalla tahtoa. Ne ovat kuitenkin sidoksissa myös järkeen viisauden ansiosta, joka on sekä intellektuaalinen että moraalinen hyve. ”Vain hän, joka tietää mitä asiat ovat ja mihin ne asettuvat, voi tehdä hyvää”, sanoo Pieper.[1]

Juutalais-kristillinen traditio toi hyveoppiin uuden elementin – sydämen. ”Kun pyhissä kirjoituksissa puhutaan sydämestä, kysymyksessä ei ole ohimenevät tunteet, ilot eikä surut. Sydämellä tarkoitetaan sitä persoonaa, joka suuntaa koko olemuksensa – sielunsa ja ruumiinsa – kohti hyvänä pitämäänsä asiaa. Jeesuskin sanoi: ’Siellä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.’ … Kun puhutaan ihmisen sydämestä, ei viitata vain tunteisiin, vaan koko ihmispersoonaan.” Sydän on ”ihmisen ajatusten, sanojen ja tekojen yhteenveto, lähde, ilmaisu ja lopullinen perusta. Ihmisen arvo määräytyy hänen sydämensä suuruuden mukaan, niin sanoaksemme.”[2]

Toisin kuin mieli ja tahto, sydän ei ole ihmishengen ominaisuus, vaan ominaisuuksien kokonaisuus. Se on ilmaus, joka viittaa koko persoonaan, ihmiseen itseensä. Sydän ei ainoastaan tunne, vaan myös tietää ja tahtoo. Näin järki ja tahto yhtyvät sydämessä.

Viisauteen tarvitaan muutakin kuin logiikkaa ja tieteellistä dataa.

”Järkemme ei ole vain jokin abstrakti kone; se on osa meitä, ja sydän on yhtä tärkeä kuin järki, tai tarkemmin, järki ei ole mitään ilman sydäntä”, kirjoittaa Jérôme Lejeune.[3] Viisauteen tarvitaan muutakin kuin logiikkaa ja tieteellistä dataa. ”Todellisuus on palkinto, jonka vain korkein kognition muoto – näkeminen, intuitio, kontemplaatio – voi saavuttaa”, sanoo Pieper.[4]

Viisautta kutsutaan joskus sydämen tiedoksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että rakkaus – passioista korkein – valaisee järkemme palvelemaan rakkaitamme paremmin.

Rakkaus voi olla sokeaa, mutta – paradoksaalisesti – se teroittaa näkökykyämme, moraalisen oivaltamisen valmiuttamme. 1990-luvun alussa tapasin amerikkalaisen diplomaatin, joka oli työskennellyt Ronald Reaganille ja joka nyt toimi Radio Free Europe/Radio Libertyn Moskovan yksikön johtajana. Hän rakasti venäläisiä – heidän kulttuuriaan ja elämänmuotoaan – niin paljon, että oli jatkuvasti kehittelemässä uusia ideoita Venäjän auttamiseksi sen tulevaisuuden rakentamisessa.

Rakkaus voi olla sokeaa, mutta – paradoksaalisesti – se teroittaa näkökykyämme, moraalisen oivaltamisen valmiuttamme.

Eräs eurooppalainen suuryrityksessä työskentelevä liikemies, joka osallistui Virtuous Leadership -seminaariini, taas kertoi, että viiden vuoden Venäjällä asumisen jälkeenkään hän ei yksinkertaisesti tiennyt, ”mitä näiden ihmisten kanssa tulisi tehdä”. Tämä yritysjohtaja oli hyvä mies, mutta koska hän ei rakastanut venäläisiä, hänen järkensä ei kyennyt kehittämään positiivisia ideoita siitä, ”mitä näiden ihmisten kanssa tulisi tehdä”.

Järki ei ole tietokone; se on osa meitä, jotain sydämeen juurtunutta. Tahto ei sekään ole mikään turboreaktori. Tahdonvoima ei synny yksin itsekurista vaan myös moraalisesta tunnosta, jonka juuret ovat sydämessä ja joka versoaa hyveellisenä toimintana. Hyvän tunto herättää viisauden; kunnian tunto herättää rohkeuden; häpeän tunto herättää itsehillinnän; myötätunto herättää oikeudenmukaisuuden; kauneuden tunto herättää suurisieluisuuden; Jumalan ja ihmisen tunto herättää nöyryyden.

Hyveiden eläminen edellyttää tahdon harjoittamista, mutta todelliseen suuruuteen vaaditaan muutakin kuin vain itsekuria. Meidän tulee vaalia sydäntämme ja siellä itävää hyveen siementä. Saksalainen filosofi Dietrich von Hildebrand puhuu arvojen keskinäisestä kosketuksesta sydämessä: ”Hyvyyden sisäinen arvokkuus, sen luontainen kauneus, koskettaa nöyrän ihmisen sydäntä ja ilahduttaa häntä.”[5]

Johtajien on tapana kontemploida sankarien elämässä sitä, mikä on hyvää, suurta ja jaloa, sillä todellisen kauneuden näkeminen, kuten Platon sanoo, antaa sielulle siivet.[6]

Hyveiden eläminen edellyttää tahdon harjoittamista, mutta todelliseen suuruuteen vaaditaan muutakin kuin vain itsekuria.

Hildebrand kirjoittaa: ”Aina kun kauneuden, hyvyyden tai pyhyyden säde haavoittaa sydäntämme, aina kun unohdamme itsemme todellisen arvon kontemplaation rauhassa … kyseinen arvo voi läpäistä meidät kokonaan ja kohottaa meidät itsemme yläpuolelle.”[7]

Olemme kaikki tavanneet ihmisiä, jotka kohdattuaan poikkeuksellista hyvyyttä, kauneutta tai pyhyyttä, ovat antaneet radikaalin vastauksen, johon kuuluu usein kokonaisvaltainen elämänmuutos, eräänlainen kääntymys. Ivan Lupandin, venäläinen fyysikko, josta myöhemmin tuli filosofian professori, kertoi minulle kuinka Ivan Denisovitshin päivä – Aleksandr Solzhenitsynin kuvaus erään yksinkertaisen talonpojan koettelemuksista Siperian vankileirillä – oli vaikuttanut häneen. Hildebrandin sanoin hän tunsi tulleensa hyvyyden haavoittamaksi – Ivan Denisovitshin hyvyyden, hänet luoneen kirjailijan ja tämän moraalisen näön haavoittamaksi. Solzhenitsynin kynässä oli ollut voimaa, sillä Lupandin tunsi olevansa velvoitettu tekemään selkeän ratkaisun hyvän ja pahan välillä. Hän muistaa elävästi päivän, jolloin hän muutti elämänsä valitsemalla hyvän: 26. kesäkuuta 1975.

Myös isä Guy Barbier, yksi katolisen kirkon johtohahmoista Suomessa ja Virossa, ”haavoittui hyvyydestä”. Hän oli 20-vuotias ja vielä maallikko, kun natsit pidättivät hänet Ranskassa ja lähettivät hänet töihin Leipzigiin sotatarviketehtaalle. Hänen onnistui ottaa yhteyttä Ranskan maanalaiseen vastarintaliikkeeseen. Gestapo kuitenkin sieppasi viestit ja pidätti hänet. Monet vankilat ja keskitysleirit, kuten Dachau ja Buchenwald, tulivat tutuiksi. Viimein puolen vuoden jälkeen Tshekkoslovakiassa hän sairastui vakavasti. Kivut olivat niin ankarat, että hän uskoi kuolevansa minä hetkenä hyvänsä. Mutta kaksi venäläistä sotavankia ottivat tehtäväkseen hoitaa häntä. He osoittivat suurta epäitsekkyyttä, sillä he joutuivat itsekin todelliseen vaaraan. Hänen tilansa oli ollut toivoton, mutta miehet hoitivat hänet terveeksi. Barbier ei koskaan unohtanut näitä kahta venäläistä sotavankia: heidän uhrauksessaan hän löysi kutsumuksensa pappeuteen.

Nöyrä sydän on hyveen lähtökohta. Nöyrä ihminen janoaa hyvettä. Hänen täytyy vahvistaa tahtoaan voidakseen kanavoida jalot aikomukset teoiksi, eikä hän saa pelätä inhimillisiä passioita.

Johtajat eivät pyri tukahduttamaan passioitaan, vaan pikemminkin toimivat harmoniassa niiden passioiden kanssa, joita haluavat jalostaa.

Sydän ei sisällä ainoastaan arvoja ja omatuntoa vaan myös passioita eli mielihaluja, jotka ovat luonnollinen osa ihmisen psyykettä ja joita ilman ei ole inhimillistä erinomaisuutta. Ihmiset, jotka kärsivät vakavista tunne-elämän häiriöistä tai puritaanisesta passiokammosta, ovat epäedullisessa asemassa moraalisen täydellisyyden saavuttamisen suhteen.

Toimiessaan positiivisessa vuorovaikutuksessa järjen ja tahdon kanssa, inhimilliset passiot tukevat hyveiden kehittymistä. Järkensä avulla johtajat arvostavat niitä passioita, jotka tukevat myönteisesti heidän luonteensa kehittymistä; tahtonsa avulla he ravitsevat näitä passioita ja puristavat niistä tekojen nektaria, mutta arvottomia passioita he eivät kuuntele.

Fyysisen vetovoiman asteelle jäänyt ”rakkaus” on yhtä pysyvää kuin hyvä ruoansulatus.

Ainoastaan järjen ja tahdon tahtiin soivat passiot voivat olla aitoja sydämen, koko ihmisen passioita. Tällaisista passioista tulee sydämen kypsiä ja vakaita impulsseja, ja ne auttavat meitä kasvamaan. Esimerkiksi rakkauden tunteesta tulee kypsä ja vakaa vain, jos se perustuu vapaaseen ja perehtyneeseen päätökseen rakastaa, joka on ymmärrettävä vapaana sitoutumisena uhraukseen rakastettunsa vuoksi. Fyysisen vetovoiman asteelle jäänyt ”rakkaus” on yhtä pysyvää kuin hyvä ruoansulatus.

Rakkautta ei pidä sekoittaa sentimentaalisuuteen. Edellisen perusta on sitoutunut päätös rakastaa toista ihmistä sekä myötä- että vastoinkäymisissä; jälkimmäisen perusta on kihelmöivän lämpöiset tunteet niin kauan kuin niitä riittää. Sentimentaalinen henkilö on valmis palvelemaan, kunhan tunne-elämän perhoskiintiö täyttyy.

Sentimentaalinen pomo antaa usein työntekijöille sitä, mitä he eivät ole pyytäneet, ja evää heiltä sen, mitä he oikeasti tarvitsisivat. Hän järjestää toimistokekkereitä ja henkilökunnan virkistyspäiviä todistaakseen anteliaisuutensa, mutta ei ojenna heitä, koska se tuntuisi kurjalta. Hän itse ei kestä ajatusta vastakkainasettelusta. Hän on tosiasiassa työntekijöidensä palvelemiseen kykenemätön pelkuri. Sentimentaalisuus on muka-rakkautta.

Järki, tahto ja sydän yhdistyvät ihmispersoonassa saumattomasti. Yhtä ei voi erottaa muista aiheuttamatta suurta vahinkoa kaikille kolmelle.

Järki, tahto ja sydän yhdistyvät ihmispersoonassa saumattomasti. Yhtä ei voi erottaa muista aiheuttamatta suurta vahinkoa kaikille kolmelle. Rationalistit korottavat järjen muiden yläpuolelle, voluntaristit tahdon ja sentimentalistit sydämen. Nämä luonnottomat yksipuolistamiset turmelevat koko ihmispersoonan ja tekevät hänestä onnettoman, ammatillisesti epäpätevän ja sosiaalisesti kömpelön. Älä lankea niiden viehätykseen, vaan vaadi hyveen antropologista ykseyttä – eli järjen, tahdon ja sydämen ykseyttä.

Järki, tahto ja sydän nimittäin mahdollistavat kolme asiaa, joita ilman hyveissä kasvaminen on mahdotonta: 1) hyveen kontemplaation sen sisäisen kauneuden käsittämiseksi ja janoamiseksi (sydämen asia), 2) tottumukseen perustuvan hyveellisen toiminnan (tahdon asia) ja 3) kaikkien hyveiden samanaikaisen harjoittamisen viisauden viitekehyksessä (järjen asia).

^[2]. J. Escrivá, Christ is Passing By, nro. 164.

^[3]. Ks. C. Lejeune, Life is a Blessing: A Biography of Jérôme Lejeune, s. 31.

^[4]. J. Pieper, Happiness and Contemplation. South Bend, IN: Saint Augustine Press, 1998, s. 69.

^[5]. D. von Hildebrand, Transformation in Christ. Ft. Collins, CO: Ignatius Press, 2001, s. 155.

^[6]. Platon, Faidros, 249d.

^[7]. D. von Hildrebrand, Transformation in Christ, s. 231.

Hyveiden ykseys

Kaikki hyveet ovat punoutuneet yhteen. Niiden yhteinen alkulähde on käytännöllinen hyvä – toisin sanoen, konkreettisten tilanteiden näkyväksi tekemä hengellinen hyvä.

Hyveiden yhteys

Harjoittaessamme yhtä hyvettä harjoitamme samalla kaikkia. Otetaan esimerkiksi itsehillintä. Jos hallitsen passioitani, minun on helpompaa säilyttää objektiivisuus, jota tarvitsen päätöksentekoon (viisauteen), ja energiani riittää (rohkeaan) suunnan säilyttämiseen myrskysäälläkin. Lisäksi, jos sydämeni on vapaa vääristä siteistä, olen taipuvaisempi omistautumaan (suurisieluisesti) jaloille pyrkimyksille ja palvelemaan (nöyrästi) muita.

Ajatellaanpa nöyryyttä. Jos olen nöyrä, moraalinen näkökykyni tarkentuu ja pystyn havaitsemaan ja erottamaan monet Jumalalta saamani lahjat. Se on perusedellytys sille, että vastaan suurisieluisesti hänen anteliaisuudelleen. Eläessäni nöyrästi siirrän omat tarpeeni, haluni, mieltymykseni, mielipiteeni ja ennakkoluuloni syrjään voidakseni palvella muita. Tämä tehostaa sekä viisauden että oikeudenmukaisuuden hyveiden harjaantumista, sillä se vahvistaa tietoisuuttani velvollisuuksistani Jumalalle, perheelleni ja yhteiskunnalle.

Viisaus sisällyttää hyveiden ykseyden aivan erityisellä tavalla. Se kertoo, milloin rohkeutta, itsehillintää, nöyryyttä tai suurisieluisuutta tarvitaan, ja miten ne voidaan parhaiten elää todeksi juuri käsillä olevassa konkreettisessa hetkessä. Pieper sanoo: ”Viisaus on kaikkien moraalisten hyveiden syy, alku, äiti, mitta, ohjenuora, opas ja prototyyppi.”[1] Viisauden ohjaamana erotan selkeästi rohkeuden pelkuruudesta, suurisieluisuuden pikkusieluisuudesta, todellisen nöyryyden nöyristelystä, itsehillinnän kohtuuttomuudesta ja oikeudenmukaisuuden epäoikeudenmukaisuudesta.

Escrivá kirjoittaa: ”[Viisas] ihminen on uskalias, mutta ei uhkarohkea… [Viisaan] kohtuullisuus ei ole tunteettomuutta eikä ihmisvihamielisyyttä, hänen oikeudenmukaisuutensa ei ole kovuutta, eikä hänen kärsivällisyytensä ole alistuvuutta.”[2]

Viisaus ei ole keskinkertaisuutta, puoliksi perillä; se on huippukohta, kulminaatiopiste.

Viisaus ei ole keskinkertaisuutta, puoliksi perillä; se on huippukohta, kulminaatiopiste. Vastakkaisten hyveiden harjoittaminen voi olla vaikeaa, jos temperamenttini kallistaa minua tiettyyn suuntaan. Luonteeltaan lempeistä johtajista voi tuntua vaikealta pysyä tiukkana oikeudenmukaisuuden hyveen niin vaatiessa. Vahvatahtoisten johtajien puolestaan voi olla vaikea osoittaa nöyryyden hyveen vaatimaa lempeyttä. Viisauden ansiosta molemmat kuitenkin ymmärtävät, miten kussakin tilanteessa tulisi parhaiten toimia. Robert Schuman on tästä esimerkki. Hän oli jalostanut pitkälle nämä molemmat – usein vastakkaisilta vaikuttavat – hyveet, oikeudenmukaisuuden ja nöyryyden.

Mikään hyve ei voi kehittyä ilman viisautta, mutta on myös totta, että viisaus ei voi kehittyä ilman muita hyveitä.

Lainasimme edellä Aristoteleen kuuluisia sanoja: ”Hyvä ihminen näet arvostelee kaikkea oikein, ja totuus näyttäytyy hänelle.” Näin ollen vain hän, jolla on rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja itsehillintää, voi olla viisas. Kaikki hyveet sekä tukevat viisautta että saavat viisaudesta tukea. Tämä ei ole suljettu kehä, vaan kasvun nouseva spiraali.

Hyveiden särkymätön ykseys mahdollistaa sen, että jalostan – vaivatta – ominaisuuksia, joita en voinut kuvitellakaan itselläni olevan. Samoin kuin rikkaan on helpompi rikastua entisestään. Jos olen suurisieluinen, nöyryyden harjoittaminen ei ole ongelma, koska minulla on jo tämän hyveen potentiaali. Jotkut uskovat, että suurisieluisuus ja nöyryys ovat toisensa poissulkevia, koska he sekoittavat suurisieluisuuden itsekeskeisyyteen ja nöyryyden nöyristelyyn. Tosiasiassahan, kuten aiemmin nähtiin, suurisieluisuus ja nöyryys ovat suuruuden koetinkiviä.

Julkisten ja yksityisten hyveiden ykseys

Ei ole olemassa hyveellisiä maita, hyveellisiä perheitä tai hyveellisiä organisaatioita. On vain hyveellisiä yksilöitä.

Samalla on kuitenkin todettava, ettei hyve siedä individualismia. Eristäytyminen ei paranna ketään. Jos olen rohkea, se johtuu luultavasti siitä, että olen saanut sen esimerkin vanhemmiltani, ystäviltäni tai työtovereiltani. Kun itse teen jotain rohkeaa, se taas toimii kannustimena muille. Oman kehitykseni ja lähimmäisteni kehityksen välillä on syvä vuorovaikutus. Kun hyveet eletään todeksi, niillä kaikilla on myös sosiaalinen ulottuvuus.

Monet poliitikot, joilta puuttuu rohkeutta, tekevät oikeudenmukaisuudesta vitsin.

Siksi vastakkainasettelu, jonka eräät moraalifilosofit tekevät yksityisten ja julkisten hyveiden välille, on harhaanjohtava. Heille ”yksityinen hyve” on hyve, joka ohjaa ihmistä itseään, kun taas ”julkinen hyve” – esimerkiksi oikeudenmukaisuus – on ominaisuus, joka ohjaa yksilön suhdetta yhteiskuntaan. Erottelu on harmillinen, koska oikeudenmukaisuus on orgaanisessa yhteydessä kaikkiin muihin hyveisiin. Ellen ole viisas, rohkea ja kohtuullinen, on hyvin epätodennäköistä, että voin kuitenkin olla oikeudenmukainen.

Monet poliitikot, joilta puuttuu rohkeutta, tekevät oikeudenmukaisuudesta vitsin. Tässä esimerkiksi Pontius Pilatuksen versio oikeudenmukaisuudesta: ”en ole havainnut hänen syyllistyneen mihinkään, mistä te häntä syytätte… päästän hänet vapaaksi, kunhan ensin olen antanut kurittaa häntä.”[3] Pelkurin logiikka on pelottava.

Rohkeuskaan ei yksin takaa oikeudenmukaisuutta. Tarvitaan myös viisautta ja itsehillintää. Jos en osaa analysoida harkiten kohtaamiani tilanteita tai jos kohtuuttomuudessani olen passioiden vietävänä, miten voin tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä? Se voi osoittautua ylivoimaiseksi. Uudessa testamentissa voimme lukea Herodiaasta.[4] Tämä nainen vaati Johannes Kastajan päätä vadille rangaistukseksi siitä, että Johannes oli kehdannut vaatia häntä parantamaan tapansa.

^[2]. J. Escrivá, Jumalan ystäviä, nro. 87.

^[3]. Luuk. 23:14, 16.

^[4]. Ks. Mark. 6:14–29.

Tottumuksemme määrittelevät meidät

Hyve on tottumus. Kuten kaikki tottumukset, hyve syntyy toiminnan toistamisesta. Jos teemme toistuvasti rohkeita tekoja, rohkeudesta tulee ennen pitkää tottumus. Jos osoitamme usein nöyryyttä, nöyryydestä tulee pian luonnollinen tapamme olla.

Joskus toiston tarpeellisuus vähentyy, kun ihmiset joutuvat – esimerkiksi sodan aikana – tilanteisiin, joissa vaaditaan sankarillisia tekoja. Karol Wojtyła, josta sittemmin tuli paavi Johannes Paavali II, muovasi oman luonteensa natsivallan aikaisessa Puolassa ja kävi siten läpi syvän henkilökohtaisen murroksen. Hyvä esimerkki ovat myös ne yliopisto-opiskelijat, joista tuli Escriván ensimmäisiä seuraajia ennen Espanjan sisällissotaa. Sodan vaikeudet pakottivat heidät kasvamaan ihmisinä, ja myöhemmin he tukivat Opus Dein kasvua kaikilla mantereilla.

Mitä enemmän harjoitat hyvettä, sitä pysyvämpi osa luonnettasi siitä tulee. Tottumus ei katoa päivässä. Yksi pelkurimainen teko ei tee sinusta pelkuria. ”Jos haluat roistoksi, pelkkä halu ei riitä!”, Violaine sanoo Pierre de Créonille Paul Claudelin kirjassa The Tidings Brought to Mary.

Mitä enemmän harjoitat hyvettä, sitä pysyvämpi osa luonnettasi siitä tulee.

Hyveellinen elämä vakaannuttaa käyttäytymisen. Herkkyys ulkoisille ärsykkeille ja reaktiivisuus vähentyy, elämän herruus kasvaa. Toimitaan rohkeasti ei ainoastaan poikkeuksellisissa tilanteissa vaan aina. Hyve ei ole taito, jota voidaan käyttää tarvittaessa; se on läsnä kaikissa tilanteissa. Siitä tulee osa sinua; se olet sinä.

Escrivá kirjoittaa: ”Voi tuota luonteen epätasaisuutta! Olet rikkinäinen koskettimisto. Annat oikein hyvin korkeita ja matalia nuotteja, mutta keskivaiheilla olevat eivät soi – ne tavallisen elämän nuotit, jotka muut yleensä kuulevat.”[1] Tavallinen elämä on hyveen todellinen harjoituskenttä.

Koska hyve on tottumus, ihmisen elämää on katsottava kokonaisuutena ennen kuin voidaan päätellä mitään sen mallikelpoisuudesta. Huomioi tietenkin myös mahdolliset suurteot, mutta etsi ennen kaikkea julkisesta ja yksityisestä elämästä merkkejä koko elinkaaren läpäisevästä hyveellisestä elämästä. Monet ovat tehneet yksittäisiä suurtekoja, mutta muutama suurteko ei takaa hyvettä.

Johtajuus riippuu luonteesta, ei temperamentista

Johtajien on oltava hyveellisiä ollakseen todellisia johtajia. Ja koska hyve on teoilla hankittu tottumus, on sanottava: ”Johtajaksi ei synnytä vaan kasvetaan.”

Johtajuudessa on kysymys luonteesta, ei temperamentista. Luonne muovautuu harjoituksella, mutta temperamentti on synnynnäinen, luonnon lahja. Temperamentti voi tukea tiettyjen hyveiden kehittymistä ja hidastaa toisten. Jos olen temperamentiltani intohimoinen, uskaliaat teot voivat tuntua suhteellisen helpoilta. Jos taas olen arka ja pidättyväinen, uskaliaisuus voi olla suuri haaste. Kuitenkin juuri temperamenttini heikkouksien ansioista olen tietoinen niiden voittamisen tarpeellisuudesta. Heikkoudet kääntyvät siten moraalisiksi vahvuuksiksi.

Hyveet painavat temperamenttiimme luonteen leiman, jolloin temperamenttimme ei enää dominoi meitä. Ilman hyveitä minusta tulee temperamenttini orja. Escrivá selitti asian näin: ”Älä sano: ’Tällaiseksi minut tehtiin… Se on luonteeni.’ Se on luonteesi puutetta.”[2]

Ole elämäsi herra. Jos olet kiivasluonteinen, harjoita itsehillintää; jos himosi heittelevät sinua miten sattuu, harjoita puhtautta. Älä suostu heikkouksiesi orjaksi.

Hyveet painavat temperamenttiimme luonteen leiman, jolloin temperamenttimme ei enää dominoi meitä.

Hyveet säätelevät temperamenttia. Impulsiivisesta henkilöstä tulee harkitsevampi, kun hän harjoittaa viisauden hyvettä. Arka ja epäröivä henkilö lopettaa vitkastelun ja ryhtyy toimiin saman hyveen innoittamana. Hyveet tasapainottavat persoonallisuuttamme hiomalla sen kovia kulmia.

Temperamentti ei siis ole este johtajuudelle. Oikea este on luonteen puute, joka kuluttaa moraalisen energiamme ja tekee meistä soveltumattomia johtamiseen. Toisin sanoen se vie meiltä vapautemme.

Vapauden haaste

Valitsemme vapaasti, minkälaisia miehiä ja naisia meistä tulee. Jos valitsemme hyveen, meistä tulee vahvaluonteisia. Jos valitsemme paheen, valitsemme elämän synnissä. Jos tasapainottelemme näiden välillä, kuten useat tekevät, meistä tulee enintään keskinkertaisia.

Lapsuutemme ja nuoruutemme vaikutus myöhempiin päätöksiimme on suuri. Vanhempamme opettavat – heidän tulisi opettaa – meitä erottamaan hyvä ja paha toisistaan ja valitsemaan edellinen. Mutta kasvatus ei yksin määrää luonnettamme. Ei ole epätavallista, että samassa kodissa kasvaneet lapset käyttävät vanhempina vapauttaan eri tavoin ja kasvavat varsin erilaisiksi ihmisiksi. Esimerkiksi Ronald Reagan ja häntä kaksi vuotta vanhempi veli, Neil, olivat täysin erilaisia. He tekivät eri valintoja.

Vapauden syke ei sammu, vaan varmistaa, että ihmisenä kasvaminen ei lopu aikuisiässä. Ei ole harvinaista, että aikuisena voi kehittyä tahto elää hyveellisesti ja omistautua sille, mikä lapsena ei tuntunut tärkeältä.

Kuten temperamentti, myös kulttuurinen ympäristö voi joko tukea tai vaikeuttaa joidenkin hyveiden kehittymistä. Aistinautintojen hallitsemassa yhteiskunnassa voi olla vaikeaa jalostaa itsehillintää ja rohkeutta. Yhden totuuden maissa, joissa saa olla mitä tahansa mieltä paitsi eri mieltä, voi olla vaikeaa olla vilpitön. Siellä, missä empiirinen informaatio on uskomusperustan yksinvaltias, käy viisauden harjoittaminen ontuen.

Yhden totuuden maissa, joissa saa olla mitä tahansa mieltä paitsi eri mieltä, voi olla vaikeaa olla vilpitön.

Hyveen mukainen elämä voi olla nykykulttuurimme kontekstissa haastavaa, mutta se ei suinkaan ole mahdotonta. Kyky sanoa ”ei” antaa meille paljon valtaa. Me olemme vapaita valitsemaan, kuinka paljon sallimme kulttuurin vaikuttaa meihin. Hyveet auttavat meitä valitsemaan hyvän ja kieltäytymään pahasta.

Sitä paitsi, mitä täydellisemmin elämme hyveet todeksi, sitä todennäköisemmin muutamme kulttuuria sen sijaan, että tyytyisimme vain suojautumaan sen turmiollisilta vaikutteilta. Meidän täytyy valita hyve – vapaasti, toistuvasti, iloisesti.

Oma isoäitini on loistava esimerkki.

Vuonna 1920 kolme venäläistä siskosta, Natasha, Ksenia ja Nina Anossova, seurasivat vanhempiaan pois Neuvosto-Venäjältä vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen.[3] Perhe muutti Konstantinopoliin ja sieltä Marseilles’hin ja asettui lopulta myrskyisään 1920-luvun Pariisiin. Vaikka sisarukset olivat saaneet saman kasvatuksen kotonaan Pietarissa, kukin reagoi omalla tavallaan ”valon kaupungin” vapaamieliseen ajanhenkeen.

Natasha valitsi hedonismin: hänellä oli monta perättäistä avioliittoa rikkaiden liikemiesten kanssa, ja hän nautti kaikesta materiaalisesta yltäkylläisyydestä, jota Pariisilla oli tarjottavanaan.

Ksenia valitsi selviytymisen. Hän sairastui syöpään, jonka varjossa hän elää kituutti ja menehtyi kymmenen vuotta myöhemmin.

Nina otti elämän avosylin vastaan. Hän tapasi nuoren venäläisen maahanmuuttajan, joka oli menettänyt vanhempansa ja omaisuutensa sisällissodassa bolshevikkien valtaannousun jälkeen. Saapuessaan Ranskaan hänellä oli vain nimensä, hyvä sydän ja halu menestyä. Hänen nimensä oli Pavel Dianin-Havard. Hänestä ja Ninasta tulivat isovanhempani isäni puolelta.

Nina ja Pavel rakastuivat, menivät Pariisissa 1926 naimisiin ja perustivat perheen. He elivät pitkän, onnellisen ja hedelmällisen elämän, mutta asiat olisivat voineet päättyä toisin. Nina olisi voinut valita Natashan hedonismin tien tai Ksenian tavoin taantua selviytymisasteelle. Sen sijaan hän valitsi elämän ja palveli suurisieluisesti perhettään ja ystäviään sekä Jumalaa ja maataan 96-vuotisen elämänsä loppuun saakka.

Vaikka kaikki kolme siskoa aikuistuivatkin samassa kulttuurisessa ympäristössä, 1920-luvun vapaamielisessä Pariisissa, kukin valitsi oman tiensä. Ympäristö ei ole ihmiskohtalon päätekijä. Luonteen rooli on suunnaton.

Olemme vapaasti valinneet sen, mitä olemme. Pahe vai hyve? Se on meistä kiinni. Hyve edellyttää vapautta. Sitä ei voi pakkosyöttää meille. Se on valittava vapaasti. Jos valitsemme hyveet ja harjoitamme niitä väsymättä, tie johtajuuteen avautuu. Johtajuus alkaa vastuuntuntoisesta vapaudesta.

^[2]. J. Escrivá, Tie, nro. 4.

^[3]. Ks. N. Anossov, Adieu Russie: Souvenirs. Paris: Librairie des Cinq Continents, 1978.

Aretologia

Aretologia – oppi hyveistä – on lähtöisin antiikin Kreikan filosofeilta, ja sitä rikastutti kohtaaminen juutalais-kristillisen ajattelun ja hengellisyyden kanssa. Nimi tulee sanasta aretē, joka on kreikaksi hyve.

Aretologiassa hyveitä on kahdenlaisia: inhimilliseen tietoon liittyviä intellektuaalisia hyveitä ja inhimilliseen toimintaan liittyviä moraalisia hyveitä. Intellektuaaliset hyveet auttavat meitä käsittämään todellisuuden, kun taas moraaliset hyveet auttavat meitä elämään sopusoinnussa ihmisluontomme kanssa. Viisaudella on nämä molemmat ulottuvuudet. Se on intellektuaalinen hyve sikäli kun se suuntautuu tietoon ja myös moraalinen hyve sikäli kuin tieto sitten kanavoidaan päätöksiin ja toimintaan.

Moraalisia hyveitä kutsutaan myös inhimillisiksi hyveiksi tai luonnollisiksi hyveiksi erotuksena jumalallisista tai yliluonnollisista hyveistä, joista kristillinen moraaliteologia puhuu. Platon määritteli tärkeimmiksi inhimillisiksi hyveiksi viisauden, oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja itsehillinnän, tosin runoilija Pindar ja näytelmäkirjailija Aiskhylos olivat puhuneet niistä jo aiemmin. Ambrosius Milanolainen (300-luku jKr.) kutsui niitä kardinaalihyveiksi, koska ne olivat cardines, ”saranat”, joiden varassa muut hyveet ”kääntyvät”.

Inhimillisistä hyveistä ovat kirjoittaneet kreikkalaiset filosofit, ennen kaikkea Platon ja Aristoteles, mutta myös juutalaiset ja roomalaiset ajattelijat, joista Cicero ja Seneca ovat tunnetuimmat, sekä myöhemmin kristilliset filosofit, erityisesti Augustinus ja Tuomas Akvinolainen.

Omana aikanamme tähän aiheeseen ovat perehtyneet useat tunnetut kirjoittajat. Kaikkein vaikutusvaltaisimmista mainittakoon filosofi Josef Pieper (Saksa, 1904–1997), pappi ja roomalaiskatolisen maallikkojärjestön Opus Dein perustaja pyhä Josemaría Escrivá (Espanja/Italia, 1902–1975), johtajuusguru Peter Drucker (Itävalta/USA, 1909–2005) sekä menestyskirjailija ja periaate-lähtöisen johtajuuden puolestapuhuja Stephen R. Covey (USA, 1935–).

Josef Pieper rakentaa Aristoteleen ja Platonin sekä Augustinuksen ja Akvinolaisen perustalle. Hänen vahvuutensa ovat kyky ymmärtää ja avata lukijalle filosofian raskasta käsitteistöä sekä uskomattoman selkeä ja tarkka kielellinen ilmaisuvoima.

Josemaría Escrivá käsittelee inhimillisiä hyveitä kokeneen sielunpaimenen käytännöllisestä näkökulmasta. Hän pitää niitä elintärkeinä ammatillisen työn pyhittämiselle, joka oli kenties hänen 50-vuotisen pappeutensa saarnojen ja kirjoitusten kantavin teema.

Peter Drucker on johtajuuden profeetta par excellence. Hänen koko opetuksensa (puhutaan 31 kirjasta) on syvällisten aretologisten huomioiden läpäisemä. Drucker on sanonut: ”Kaikki, jotka ovat kirjoittaneet minusta, ovat kuvanneet minua management- ja hallintokirjoittajaksi, mitä en ole.”[1] Pitää paikkansa, sillä hän oli aretologian apostoli.

Stephen Covey kirjoittaa hyveistä ennen kaikkea psykologisesta näkökulmasta. Hänen vahvuutensa on kyky avata hyveen ja henkilökohtaisen menestyksen välistä suhdetta kiehtovien ja osuvien anekdoottien keinoin.

Johtajaksi ei synnytä vaan kasvetaan

Oikeudenmukaisuus (2/2)

Oikeudenmukaisuus ja totuus

Oikeudenmukaisuus liittyy läheisesti totuudellisuuden hyveeseen, ja kuten kohta huomaamme, myös lähimmäisenrakkauden hyveeseen.

Johtajat puhuvat totta. Totuus on siellä, missä ajattelumme on yhtä todellisuuden kanssa. Johtaja tarvitsee nöyryyttä ymmärtääkseen, ettei hän ole kaiken mitta. Hänen on hyväksyttävä ajattelustaan riippumattoman todellisuuden olemassaolo ja se, että luonnonlait – fysiikan ja moraalin lait – ovat enemmän kuin mielipidekysymyksiä.

Totuudellisuus edellyttää rohkeutta – rohkeutta puolustaa moraalista totuutta, vaikka se olisi poliittisesti epäkorrektia tai provosoivaa.

Johtajat tahtovat aina rauhaa, mutta eivät millä hinnalla hyvänsä. Valheeseen perustuva rauha on rauhan irvikuva. Münchenin sopimus vuodelta 1938 muistetaan vielä hyvin. Se ratifioi Natsi-Saksan vaatimukset naapurimaan Tshekkoslovakian saksankielisen sudeettialueen kuulumisesta sille. Adolf Hitlerin vakuutettua henkilökohtaisesti, etteivät häntä kiinnostaneet muut aluevaltaukset, Britannian ja Ranskan pääministerit Neville Chamberlain ja Edouard Daladier allekirjoittivat kohtalokkaan sopimuksen. He palasivat voitokkaina pääkaupunkeihinsa ja julistivat: ”Meillä on rauha!” Sekä Chamberlain että Daladier tiesivät vallan hyvin Münchenin sopimuksen olevan silmänlumetta. Seuratessaan pariisilaisten riemujuhlaa Daladier kuiskasi avustajalleen: ”Idiootit, tietäisivätpä mikä heitä odottaa!” Daladier oli pelkuri, ja hän tiesi pelkuruutensa hinnan: kahdessa vuodessa Wehrmacht marssisi Champs-Élysées’llä.

Johtajat tahtovat aina rauhaa, mutta eivät millä hinnalla hyvänsä.

Toisin kuin Chamberlain ja Daladier paavi Pius XI ja hänen välitön seuraajansa Pius XII kertoivat totuuden Hitleristä ja hänen hallinnostaan. Vuonna 1937 Pius XI tuomitsi natsismin selvin sanakääntein saksankielisessä kiertokirjeessään Mit brennender Sorge (”Palavan huolen saattelemana”). Hitlerin suureksi tyrmistykseksi kirje luettiin Saksassa kaikista katolisen kirkon saarnatuoleista.

Vuonna 1941 ja 1942 New York Times ylisti pääkirjoituksissaan Pius XII:n moraalista rohkeutta. Se ylisti hänen ”yksinäistä ääntään, joka huusi mantereen hiljaisuudesta” vastustaen ”väkivaltaisia aluevaltauksia ja ihmisten karkottamista ja vainoa vain heidän etnisyytensä vuoksi”.

Albert Einstein osoitti kiitollisuutensa Pius XII:lle jo vuonna 1940 ja sanoi, että Saksassa ”vain katolinen kirkko asettui avoimesti vastustamaan Hitlerin valheiden verkostoa”. Sodan jälkeen lukuisat juutalaiset tahot ylistivät paavia. Rooman päärabbi Israel Zolli kääntyi katolisuuteen ja valitsi kastenimekseen Rooman paavin kunniaksi Eugenio – Pius XII:n synnyinnimen. Hän sanoi paavin uskonnollisen veljeyden olleen yksi kääntymykseen vaikuttunut tekijä. Paavin kuoleman jälkeen 1958 Israelin puolustusministeri Golda Meir muisteli hänen rohkeuttaan natseja vastaan: ”Kun pelätty marttyyrius kohtasi kansaani natsiterrorin vuosikymmenenä, paavi korotti äänensä uhrien puolesta. Elämäämme siunasi tuolloin ääni, joka puhui tärkeistä moraalisista totuuksista ja joka kuului metelin ja taistelujen yli.”[1]

Paaviuden arvostus on tosiaan kasvanut merkittävästi ihmisen arvokkuutta uhkaavien ideologioiden vastustamisen ansiosta. Leo XIII:n Rerum novarum (Työväen kysymyksestä, 1891) muistuttaa sekä vapaan markkinatalouden että sosialismin kannattajia siitä, että talouden tarkoitus on palvella ihmistä eikä päinvastoin. Johannes Paavali II:n Evangelium vitae (Elämän ilosanoma, 1995) varoittaa länttä siitä, että sen kuoleman kulttuuri loukkaa Jumalaa ja uhkaa omaa olemassaoloaan.

Nämä kiertokirjeet ovat herättäneet suurta luottamusta katolista kirkkoa kohtaan. Moni on nähnyt, että kirkko puhuu vaikuttavalla ja universaalilla äänellä, joka kohoaa maallisten vallanpitäjien yläpuolelle, rahan, älymystötrendien ja kilpailevien ideologioiden Baabelin-tornin yläpuolelle. Tämä ääni on aina valmis puolustamaan totuutta ja niitä, joiden ihmisoikeuksia uhkaavat totalitaariset ideologiat – olivat ne sitten diktatuurisia tai demokraattisia.

Yksinkertaisuus tarkoittaa sisäisen elämämme ja ulkokuoremme välisen vastakkainasettelun hylkäämistä. Yksinkertaisuus hylkää teeskentelyn.

Johtajat pyrkivät vilpittömyyteen ja yksinkertaisuuteen. Edellinen merkitsee silottelemattoman totuuden kertomista ajatuksistasi, tunteistasi ja toivomuksistasi. Jälkimmäinen taas välttää kaikkea teennäisyyttä, pedanttisuutta ja rehentelyä. Vilpittömyys näkyy sanoissa, yksinkertaisuus teoissa. Molemmat ovat ehdoton osa totuudellisuutta.

Yksinkertaisuus tarkoittaa sisäisen elämämme ja ulkokuoremme välisen vastakkainasettelun hylkäämistä. Yksinkertaisuus hylkää teeskentelyn. Ronald Reagan, entinen Hollywood-näyttelijä, oli oma itsensä – Amerikan pikkukaupungin kasvatti – myös Yhdysvaltojen presidenttinä ollessaan. Totuudelle omistautuneisuutensa ansiosta – joka on merkki luonteenlujuudesta – hän selvisi parrasvaloista menettämättä luonnollisuuttaan. Poliitikkoja, joilta kuluu enemmän aikaa vallankahvan kiillottamiseen kuin yhteisön palvelemiseen, ei yksinkertaisuus yleensä paljon kiinnosta.

Oikeudenmukaisuus ja lähimmäisenrakkaus

Johtajat kunnioittavat muiden arvoa, johon kuuluu oikeus kuulla totuus, nauttia luottamusta, saada reilua kohtelua ja tulla palkituksi ja kiitetyksi hyvästä työstä. He antavat ihmisille sen, mikä heille kuuluu. Itse asiassa he antavat vieläkin enemmän:

Oikeudenmukaisuudessa ja nöyryydessä oppineina johtajat ymmärtävät, että elämä on Jumalan lahja ja ovat siksi valmiita antamaan, vaikka mikään velvoite ei heitä pakottaisi.

Me emme tarkasti ottaen ole velkaa muille ystävällisyyttä, ystävyyttä tai rakkautta, eikä muilla ole oikeutta meiltä sitä vaatiakaan. Kuitenkin mitä syvempi on ymmärryksemme ihmisestä, sitä paremmin tajuamme, mitä muiden oikeudenmukainen kohteleminen tarkoittaa.

Me emme tarkasti ottaen ole velkaa muille ystävällisyyttä, ystävyyttä tai rakkautta, eikä muilla ole oikeutta meiltä sitä vaatiakaan.

”Juuri siksi, että ihminen on persoona, emme voi täyttää velvollisuuttamme häntä kohtaan [ts. antaa hänelle sitä, mikä hänelle kuuluu, joka on oikeudenmukaisuuden määritelmä] muutoin kuin rakastamalla häntä”, kirjoittaa Johannes Paavali II.[2] Ei oikeudenmukaisuus tai rakkaus, vaan oikeudenmukaisuus ja rakkaus.

Rakkaus on lähimmäisen näkemistä ”toisena minänä”. Tämä näky kutsuu meidät astumaan johtajille tärkeisiin ominaisuuksiin, empatiaan, ystävyyteen, iloisuuteen ja armollisuuteen.

Johtajat osoittavat empatiaa kohtelemalla jokaista ihmistä ainutlaatuisena yksilönä. He ovat tietoisia kunkin tarpeista, temperamentista, kulttuuritaustasta, perhetilanteesta ja muista vaikuttimista, ja he kunnioittavat niitä. Organisaatioilta, joita johtaa heikko tai löyhä oikeudenmukaisuuskäsitys, puuttuu lämpö ja inhimillinen kosketus.

Johtajat ovat iloisia ja panostavat ystävyyteen. Vaikka he eivät olekaan immuuneja elämän haasteille, johtajat ovat aina iloisia. Siitä kuuluu kiitos heidän vankkumattomalle palveluhalulleen. Varmin tie alas pohjamutiin on elää oman egonsa painossa. Varmin tie iloisuuteen on unohtaa itsensä – toisin sanoen palvella muita.

”Iloisuus ei tarkoita ainaista hymyä tai tanssijuhlien naurua”, kirjoittaa Escrivá. ”Todellinen iloisuus on jotain syvempää, jotain sisäistä – jotain, joka antaa rauhan ja onnellisuuden, vaikka vaikeina aikoina kasvomme vakavoituisivatkin.”[3]

Johtajat panostavat ystävyyteen.

Thomas More oli mahtava esimerkki iloisuudesta ja ystävyydestä – kahdesta toisistaan erottamattomasta hyveestä. Hänen ystävänsä Erasmus antaa hänestä seuraavan luonnekuvauksen:

”Hänen ilmeensä on sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa, hänen kasvoillaan näkyy aina miellyttävä iloisuus, jopa orastava nauru. Suoraan sanottuna hänen kasvonsa on muotoiltu sopivammiksi iloon kuin synkkyyteen tai kunniallisuuteen, mikä ei lainkaan tarkoita hänen lähenevän hullunkurisuutta tai pellemäisyyttä… Hän vaikuttaa olevan syntynyt ja luotu ystävyyttä varten, ja hän on mitä uskollisin ystävä… Kun hän löytää jonkun, joka on vilpitön ja hänen mielensä mukainen, hän iloitsee tämän seurasta niin paljon, että pitää sitä elämän varsinaisena viehätyksenä… Sanalla sanottuna, jos haluat täydellisen esimerkin ystävyydestä, et löydä mistään parempaa kuin More.”[4]

Ystävyys on nykyään kriisissä. Monet pelkäävät ystävyyttä, koska he pelkäävät sen tuomia velvollisuuksia. Siksi he pitävät etäisyyttä ja välttävät sitoutumista. He luovat suhteita ystävyyksien sijaan. Hymyillään ja vitsaillaan, mutta ei olla oikeasti ihmisistä kiinnostuneita. Johtajat puolestaan ystävystyvät helposti, sillä heitä ajaa halu palvella. Ystävyys onkin palvelemisen ruumiillistuma.

Lopuksi, johtajat ovat armollisia. He antavat helposti anteeksi. He eivät suvaitse pahuutta, vaan pyrkivät johtamaan pahantekijän sydämen kääntymykseen. Jeesus ei tuominnut aviorikoksesta kiinni saatua naista, vaan sanoi hänelle: ”Mene, äläkä enää tee syntiä.”[5]

Armollisuus ei tarkoita sellaisen käytöksen suvaitsemista, joka vahingoittaa ihmistä joko yksilötasolla tai kollektiivisesti. Johtajat esimerkiksi voivat joutua irtisanomaan työntekijöitä, joiden toilailut ja aktiviteetit vahingoittavat organisaatiota ja jotka eivät suostu parantamaan tapojaan. Johtaja, joka armoon vedoten ei poista vääriä ihmisiä vastuuasemista, ei osoita armoa niille, jotka tulevat kärsimään näistä päätöksistä. Hänen korkein velvollisuutensa on huolehtia organisaation ja siellä työskentelevien ihmisten yleisestä hyvinvoinnista.

Kuten johdannossa oli jo puhetta, johtajat johtavat luonteeseensa perustuvalla auktoriteetilla (auctoritas), mutta tarpeen vaatiessa eivät epäröi käyttää asemaansa kuuluvaa valtaa (potestas). Jos he eivät osaa ojentaa alaisiaan, he menettävät pian auktoriteettinsa.

Tuomas Akvinolainen kirjoittaa: ”Oikeudenmukaisuus ja armollisuus ovat niin läheisiä, että niiden tulisi aina esiintyä yhdessä: oikeudenmukaisuus ilman armollisuutta on julmaa, armollisuus ilman oikeudenmukaisuutta on sekasorron äiti.”[6]

Johtajat johtavat luonteeseensa perustuvalla auktoriteetilla (auctoritas), mutta tarpeen vaatiessa eivät epäröi käyttää asemaansa kuuluvaa valtaa (potestas).

Empatia, iloisuus, ystävyys ja armollisuus ovat yhteisöllisyyden hyveitä. Ne mahdollistavat kommunikaation sen syvimmässä merkityksessä, sillä ne avaavat tien muiden sydämiin ja mieliin. Kylmä oikeudenmukaisuus – oikeudenmukaisuus ilman rakkautta – vastaa kylmää kommunikaatiota.

Viisaus korostaa terveen järjen tarvetta johtamisessa, oikeudenmukaisuus taas terveen tahdon tarvetta. Oikeudenmukaisuus ei ole epämääräistä hyvän toivomista, vaan sitoutuneisuutta antaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu.

^[2]. Johannes Paavali II, Memory and Identity. London: Weidenfeld & Nicolson, 2005, s. 150.

^[3]. J. Escrivá, The Forge, nro. 520. New York: Scepter Publishers, 2002.

^[4]. Erasmus, kirje Ulrich von Huttenille, 23. heinäkuuta 1519.

^[5]. Joh. 8:11.

^[6]. Tuomas Akvinolainen, Matteuksen evankeliumin kommentaari.