1. Olen vasenkätinen, mutta käytän mm. saksia, virkkuukoukkua ja leipäveistä oikealla kädellä. Olen aikoinaan oppinut neulomaan vasenkätisesti eli vasemmalta oikealle ihan itsekseni, ja tajusin asian vasta, kun koulussa käsityötunnilla opettaja sotki tekeillä olleen työni neulomalla sitä välillä toiseen suuntaan. Olen sittemmin opetellut neulomaan myös oikeakätisesti. Ihan kätevää, voin neuloa sileää neuletta vain oikealta puolelta.

2. Opin neulomaan joskus kymmenenvuotiaana, ja olen väsännyt kaikenlaista käsilläni siitä lähtien. Kuten edellisessä postauksessani paasasin, tekninen taito on avain luovuuteen, joten minäkin neuloin asioita suoraan ohjeista vuosikaudet ennen kuin aloin suunnitella mallini itse. Ne, jotka sietävät pettymyksiä paremmin kuin minä, voivat toki oikoa näissä asioissa. (Itse joskus ihmettelen, miksi olen käsitöiden suhteen niin perfektionisti, kun muussa elämässä en todellakaan ole…)

Ihan ensimmäiset värkkäilyni koulussa ala-asteella olivat jostain käsittämättömästä syystä ilman minkäänlaisia ohjeita ja mitään käsitystä mistään tehtyjä (jälkeenpäin ihmetyttää, mitä ne opettajat siellä tunneilla tekevät…) ja olivat kyllä sen näköisiäkin. Äidilläni on tallella tekemäni vauvahaalari, joka on noin kolmivuotiaan lapsen kokoinen.

Nykyään ihmettelen, miksi nimenomaan ne, jotka osaavat, tuntuvat harvemmin miettivän pukeutumista kokonaisuutena, vaan neuleet ovat usein yksittäisiä ja irrallisia vaatekappaleita. Tämä koskee sekä netissä näkemiäni ohjeita että (kotimaisia) käsityölehtiä.

3. Silmäni ovat vihreät, mikä miellyttää minua suuresti. Veikkaan mieltymykseni punaisen ja vihreän vastavärikontrastiin juontavan juurensa silmieni väristä, olen tottunut korostamaan silmien vihreyttä vaaleanpunaisella luomivärillä.

Toinen väri, joka yllättäen korostaa hienosti silmien vihreyttä, on petroolinsininen. En vain just tällä hetkellä tunne sitä omaksi värikseni.

4. Joskus suunnittelin itselleni yleensä maksimissaan kuuden sävyn väripaletteja, joita noudatin pukeutumisessani, kunnes kyllästyin ja pistin kaiken taas uusiksi. Sen jälkeen mulla oli pitkä musta kausi, minkä jälkeen olen taas tehnyt paluuta väreihin. En aio enää rajoittaa värinkäyttöäni paleteilla, aion vain pitäytyä väreissä, joista oikeasti pidän. On varmaan jo käynyt selväksi, että punainen ja vihreä ovat suosikkejani, enkä erityisesti pidä sinisestä (paitsi siniharmaasta) ja ruskeasta.

Talvisempiin keleihin pukeutuminen tuntuu yllättävän epäinspiroivalta, kun melkein kaikki talvivaatteeni ovat mustia. Yritän korjata tilannetta asusteilla (ja silä hulluna neulomisella), koska en kuitenkaan aio pistää taas vaatekaappia uusiksi.

5. Pääsen ensi vuonna harjoittamaan köyhäilyn jaloa taitoa, kun jään hoitamaan lastani kotiin kotihoidontuella, joka ei ole kovin häävi summa rahaa kuukaudessa. Mieheni toki elättää minua, mutten aio pistää häntä maksamaan kerskailevaa elämäntyyliäni. Olen jo jonkin aikaa toteuttanut täälläkin ruotimaani ryhtiliikettä, jonka tarkoituksena on laittaa vaate- ja muut kaapit järjestykseen ja sen jälkeen lopettaa tavaran haaliminen lähes kokonaan, jos mahdollista. Pikkuhiljaa alkaa olla siinä mielessä valmista, että olen onnistunut haalimaan melkein kaikki tarpeelliset perusasiat - viimeisimpänä vaatehankintanani mustat housut. (Enää puuttuu joku hieno toppi niiden pariksi juhlatilaisuuksiin…)

6. Äitiys on muuttanut eniten ulkoista tyyliäni - paljon enemmän kuin esimerkiksi arvojani tai maailmankatsomustani, jotka ovat lopulta muuttuneet hyvin vähän. En osannut odottaa tätä.

Kuvassa tänään valmistunut asuste: pipo uutta lemppariväriäni, havunvihreää. Karpalonpunainen mohairneuleputkilo on kymmenisen vuotta sitten väsätty, ja on edelleen ihan ajankohtainen. Tykkään kovasti siitä, miten nuo erilaiset neulepinnat juttelevat toisilleen.

Inspiroitumisesta voimmekin kätevästi siirtyä muotiasioihin. Sugar Kane, Stellagee ja muutama muukin ovat viime aikoina pohtineet muodin suhdetta uuden haluamiseen ja ostamiseen. Sugar Kane ihmetteli, miksi muodin harrastaminen yhdistetään melkein aina kuluttamiseen - erittäin hyvä kysymys. On oikeastaan aika oireellista, että sen kysyminen johti keskusteluun, jossa enimmäkseen ruoditaan kulutuskäyttäytymistä ja tunnustetaan syntejä.

Kuten Sugar Kane kommenttiosastolla mainitsee, kulutuskäyttäytymisestä keskustelu ja varsinkin sen käyminen kriittiseen sävyyn on aika epäkiinnostavaa. Siinähän on vain yksi oikea näkökulma - vai puolustaako kukaan ns. tiedostava ihminen tänä päivänä holtitonta ostosvimmaa? Syntien tunnustaminen ja erilaiset ostoslakot ovat nykypäivänä niin trendikkäitä, ettei niistäkään oikein löydy enää tuoretta ruodittavaa. Eikä tuollaisen keskustelun käyminen edes tuo kysymykseen vastausta, se vain todistaa ongelman olemassaolon uudelleen ja uudelleen.

Parempi kysymys voisikin olla: miksei muodin harrastamisesta tule mitään muuta mieleen?

Avauduin Stellageen blogissa siitä, kuinka suhtautumiseni muotibisnekseen on aina ollut varsin ristiriitainen (I don’t like your fashion business, mister, niinkuin Leonard-setä sanoisi), koska en oikein pidä siitä tavasta ja vauhdista, jolla eteemme vyörytetään kaikenlaista uutta pakko-saada-tavaraa. (Sugar Kanen blogissa urputin tuoteluettelomaisista muotiblogeista. Äsken luin uusinta, tänään ilmestynyttä Trendiä. Lehdessä näyttää olevan aika paljon artikkeleita, jotka ovat pelkkiä tuoteluetteloita, ja jopa siinä jutussa, jossa ruoditaan naisten vartalokomplekseja, on kerrottu, mitä heidän päällään olevat vaatteet ovat ja mitä ne maksavat.) Toisaalta ihmettelen, miksi se minua niin kovasti ärsyttää, koska olen jo oppinut oman läksyni shoppailusta ja pidän itseäni melko immuunina massamuodin uusimmille tyrkytyksille.

Totesin, että on taas aika alkaa muistella entisiä parempia aikoja. Huomasin Sugar Kanen blogiin tulleen kommentin Miralta, yhteiseltä ystävältämme vuosien takaa. Mira kertoi minulle joskus viime vuosisadalla, kuinka oli huomannut jossain muotikuvassa siihen aikaan uuden hihabolerovirityksen, ja koska sellainen oli pakko saada, hän oli tehnyt sellaisen vanhasta kaulaliinasta ompelemalla reunat kiinni. Kymmenen vuotta sitten rättikaupat eivät vielä palvelleet uutuudenjanoa (kopioimalla huippusuunnittelijoiden virityksiä) samanlaisella vauhdilla kuin nykyään, joten oli pakko käyttää mielikuvitusta ja ottaa ompeluneula kauniiseen käteen.

Itse tekeminen vaatii innoitusta (ajan kanssa syntyvä taito on seurausta siitä), joten vaatekaupat ovat vastanneet kysyntään ja tarjoavat nykyään nopean tien autuuteen. Oman vaatekaapin penkominen ja sieltä löytyvien asioiden uudistaminen tai uudella tavalla yhdisteleminen on jotain noiden kahden väliltä, mutta vaatii kykyä nähdä asiat uusiksi (sitäkin voi harjoitella eikä se ole salatiedettä).

Mutta täytyykö muodin harrastamisen aina johtaa pukeutumiseen? Voihan muodista nauttia ihan esteettisenä elämyksenä - kuten Stellagee kommenttiosastollaan toteaa, erityisesti haute couture -näytökset voidaan kokea myös taiteena. Eikä mikään tietenkään estä hakemasta siitä ns. poikkitaiteellista inspiraatiota.

Itse inspiroidun tällä hetkellä hyvin mielelläni tekemään itse. Paitsi huippumuodista, olen viime aikoina tykännyt esimerkiksi Kamichan tavasta yhdistellä itse tehtyä ja kaikenlaista muuta (Kamichalla on myös neuleblogi, josta löytyy hienoja asioita, kiitos niistä!) Neulon mielelläni kaikenlaisia asusteita, koska ne valmistuvat joutuisasti lapsen kanssa touhuamisen ohessa ja niillä voi kätevästi uudistaa kaapista löytyvää vanhaa kamaa.

Olen myös salaa hiukan ylpeä siitä, että olen onnistunut tartuttamaan neulomisinnostukseni myös Meidän Pariisin Annaan - kävimme alkuviikosta yhdessä lankakaupassa ostoksilla. Anna raportoikoon itse innostuksen tuloksista!

Videota katsellessa alkaa tehdä mieli vastaavalle road tripille, ja varsinkin kohta, jossa lopulta vilahtaa Manhattan, aikaansaa instant-ikävän New Yorkiin. Niisk.

Kokonaisuuden hienoudesta kertonee sekin, että myös perheemme viiden ja puolen kuukauden ikäinen juniorijäsen tuntuu pitävän siitä kovasti - hän jaksaa keskittyä videon ihmettelyyn koko sen viisiminuuttisen keston ajan ja naureskelee ja hytkyy katsellessaan.

Takki Martin Margiela 6, leggarit Monki, alpakkaneulemekko Edun, kauluri Marimekko, pipo ZEBRAtOD, saappaat 80-luvulta, hakaneula Bless

Olen juuttunut käyttämään Edunin alpakkamekkoa, se on lämmin ja pehmeä ja lohduttaa pakkasen ja flunssan kouriin joutunutta pientä ihmistä. Se on myös mukavasti vastakohtainen verrattuna Monkin punkkarilegginseihin. Tykkään myös vastavärikontrastista ja Blessistä sekä siitä, että Bless tuo myyntiin pieniä juttuja, joilla voi näppärästi saada blessmäistä särmää pukeutumiseen eivätkä ne vaadi samanlaisia investointeja kuin Blessin tuotteet keskimäärin. Hakaneula kauluksessa on punk ja vihreä keikauttaa viikunanpunaisen päälaelleen.

Viime syksynä ostamani MM6-takki on jäänyt melkein käyttämättömäksi, koska se ei enää vuodenvaihteen jälkeen mahtunut päälle. Sama juttu yhden toissatalvisen villakangastakin kanssa, sekin tuntuu taas ihan uudelta. Ihan kätevää - ei kaipaa uutta, kun unohtaa vanhat välillä kaappiin ja sitten löytää taas.

parkatakki Zara, alpakkaneulemekko Edun, kauluri Marimekko, trikoot Monki ja maiharit Doc Martens

En ole itse koskaan ollut inessä punk-skenessä, mutta innoitun kyllä joistakin kyseisen genren edustajista, sekä musiikillisesti että etenkin tyylillisesti. Jaakko muistaa varmasti viime vuosisadan Turusta erään kauniin punkkaritytön, joka yhdisti ruskeaa ja pinkkiä leopardikuosia ja trikoota ja maiharia ja pukeutui aina hyvin näyttävästi. Sovitellessani uusia kalsareitani muistin hänet, ja ajattelin etsiä enemmänkin innoitusta hänen kaltaisistaan. En ehkä piirtäisi anarkiamerkkiä nahkatakin selkään, mutta kirjava trikoo (joka tosiaan - onneksi - näyttää enemmän klooripestyltä kuin batiikkivärjätyltä) ja maihinnousukenkä toimii aina.

Kalsarit ja maiharit (sekä kengät että takki) ovat oivallisia syysmyrskyntorjuntavaatteita, monot kestävät vettä ja lahkeet eivät kastu. Kalsarit ovat Mintun putiikista - muuten samat kuin Sugar Kanella, mutta viikunan väriset. Käytin Edunin alpakkaneulemekkoa viime talvena pallovatsan peitteenä, ja se onneksi sopii hyvin normaaleihinkin mittoihini.

*

Alpakka on yksi lempparimateriaaleistani, ja siitä tulikin mieleeni eri puolilla blogistania viime aikoina käydyt keskustelut vaatteiden materiaaleista - esimerkiksi Stellagee ja Issues-blogin Jan ovat kirjoittaneet aiheesta.

Etsiskelin netistä jotain kätevää tiivistelmää erilaisista kuiduista, ja löysin Tekstiili- ja vaatetusteollisuus ry:n kuituoppaan. Siitä löytyvät kaikki yleisimmin käytetyt kuidut simppelisti ryhmiteltyinä ja sen avulla käy selville esimerkiksi se, ettei sellainen usein kammotuksena pidetty asia kuin tekokuitu välttämättä ole niin huono juttu kuin miltä ensin kuulostaa, tekokuituja kun ovat myös esimerkiksi muuntokuidut, jotka ovat enimmäkseen varsin miellyttäviä.

Puhdas villakaan ei ole niin simppeli juttu kuin miltä ensin vaikuttaisi, se kun ei ole kovin kulutuksenkestävää ja villalankojakin on erilaisia. Löyhäkierteisestä langasta neulottu pusero jää kiinni ovenkahvaan ja kellonhihnaan ja puhdistamaton villa haisee lampaalle. Pieni määrä polyamidia (tai polyesteria, esim. suhteessa 75% villaa, 25% poly-jotakin) tekee esimerkiksi villasukkalangasta tai villakankaasta kestävämpää. Ja oma lukunsa ovat tietenkin huonolaatuiset tai käyttötarkoitukseen sopimattomat villalangat, joista tehtyjä riepuja kaupat ovat nykyään puolillaan. Ne nyppyyntyvät, vanuvat tai pistelevät.

*

Joskus käy niin, että laadukkaatkin kuidut käyvät hankaliksi. Esimerkiksi ihanan pehmeältä tuntuva silkkimohair-lanka, josta mun oli tarkoitus neuloa jokin rodartemainen verkkoasia, osoittautui äärest ärsyttäväksi neulottavaksi, se on liukasta ja joustamatonta ja takertuu puikkoihin ja silmukat kiristyvät niin pieniksi, että niitä on mahdoton neuloa. Silkkisen pehmeä bambuviskoosilanka taas oli niin luistavaa, etten millään pystynyt keksimään tapaa, jolla pystyisin jatkamaan lankaa kerästä toiseen ja huolittelemaan jatkokohdan pitävästi, mutta kuitenkin näkymättömästi.

Tällä hetkellä olenkin tykästynyt Rowanin puhtaaseen, konepestävään villalankaan, josta on tähän mennessä syntynyt grungepipo ja vauvanhaalari, ja kohta kenties jonkinlainen postmoderni kaulahuivi.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen löytänyt toimivan konstin pehmittää Martensit! Sain vinkin ystävältäni, joka oli käsitellyt omat, uudet maiharinsa tällä tavalla: etsi käsiisi massavasara (eli kumipäinen vasara, jonka sisällä on hiekkaa) sekä joku pehmeä rätti (vanha t-paita käy hyvin). Kääri saapas rätin sisään ja käsittele hiertävää kohtaa (yleensä se kantapää) reippaalla vasaraotteella. Kenkä pehmenee käsittelystä sopivasti eikä pehmeästä vasarasta tule jälkiä rätillä suojattuun kenkään.

Gootteja on - tai oli ainakin 90-luvulla - oikeastaan aika monenlaisia. Yritin miettiä, onko mitään, mikä yhdistäisi erilaisia gootteja, mutten keksinyt mitään mustaa väriä lukuunottamatta. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä Annan mainitseman Fields of the Nephilimin tyypit eivät pukeutuneet mustaan. Ehkä goottius on lähinnä tietynlainen teatraalisen synkkä asenne tai oikeastaan poseeraus, jonka tarkoituksena on erottua massasta. Sen takana sitten kukin toteuttaa omaa tyyliään, toiset tykkäävät lateksisista fetissijutuista ja toiset liian suurista villapaidoista, ja nykypäivän teinigootit näyttävät innoittuneen japanilaisesta pop-kulttuurista.

Itse pidin - ja pidän edelleen - yhtenä tyylijumalanani The Curen sielua Robert Smithiä. Muistatte varmaan tämän legendaarisen levynkansikuvan:

Kuva: thecure.com

Robert Smithin tyyli on täältä ikuisuuteen harmaata, mustaa ja valkoista, villaa ja mohairia, mustaa farkkua ja nahkaa, varsilenkkareita ja maihareita, valkoiseksi kalkittu naama, suttaantunut silmämeikki ja punatut huulet, musta tukka pystyssä.

Ja sitten siitä se aikuisempi versio:

Mohairneule ja nahkahousut 90-luvun H&M:ää, maiharit DocMartens

Olen omistanut nämä nahkahousut jo toistakymmentä vuotta, mutten ole juurikaan pitänyt niitä. Nahkahousuissa on se ongelma, etten ole oikein koskaan keksinyt, millaisten kenkien kanssa voisin niitä pitää. Nahkakengät ovat nahkahousujen kanssa ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta en tykkää mokkakengistä enkä omista sellaisia. Mitkään sukat eivät käy nahkahousujen kanssa, joten pitäisi olla nilkkurit. Gootti-inspiraatiokuvaan puin niiden kanssa maiharit, ja ajattelin ensin, että ne ovat ihan liikaa. Kuvaa katsoessani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että maiharit toimivat oikeastaan ihan hyvin - ne vetävät asun kunnolla överiksi.

Mohairvillapaitani ei oikeastaan ole ihan tarpeeksi ylisuuri, tai ainakaan siinä ei ole oikealla tavalla liian pitkät hihat. Pitäisi varmaan neuloa itse uusi. Tykkään kuitenkin mohairin ja nahan yhdistelmästä.

Sugar Kanen innoittamana olen taas muutaman päivän kuunnellut repeatilla Disintegration-levyä. Levynkantta tuijotellessani muistin, että goottiaikoinani tapasin piristää mustia asuja vihreällä - värillä, jota en ole sen jälkeen vuosikausiin käyttänyt. Siihen aikaan jopa silmämeikkini oli vihreää rajauksia myöten. Koska yritän edelleen tosissani ajaa itseäni käyttämään enemmän värejä, olen alkanut miettiä vihreän kaulahuivin neulomista talveksi. Täytyisi vain löytää lankakaupasta täydellinen kirkas sammalenvihreä sävy, eikä se ole ollenkaan helppoa.

Olen tainnut ennenkin julistaa, että Disintegrationin avausraita Plainsong on ehkä maailman paras biisi. Olen edelleen samaa mieltä.

Tässä alkuperäinen annos:

Tuossa on pinaattia, kurkkua, punaisen omenan siivuja, saksanpähkinöitä ja kanaa, päällä appelsiininmakuinen kastike - kuulostaa ensin vähän kummalliselta, mutta on erinomainen yhdistelmä! Omaan versiooni laitoin puolet pinaattia ja puolet sydänsalaattia, kastikkeeseen tuli vastapuristetun appelsiinimehun lisäksi punaviinietikkaa, oliiviöljyä ja mausteita (mustapippuria ja basilikaa). Salaatti sopii erityisesti grillatun kanan seuraksi, mutta kyllä sitä syö sellaisenaankin.

La Verónicasta saa kekseliäiden salaattien lisäksi myös erinomaisia, Barcelonalle epätyypillisen kasvispainotteisia pizzoja (esimerkiksi rucolan ystävien unelmapizzaa). Se sijaitsee nykyään (tai ainakin sijaitsi kesällä 2008, noistahan ei koskaan tiedä) Rambla Del Ravalin alkupäässä El Ravalissa. Suosittelen!

Raitapaita, check. Viisnollaygöset, check. Pamppaantunut villatakki, check. All Starit, check.

Puolustuksekseni totean, että kyseessä on kuitenkin ns. aikuinen versio grungesta - kaikki vaatteet ovat ehjiä ja villatakki on, ilmaistakseni itseäni alkuperäisellä äidinkielelläni ja Jaakkoa lainatakseni, äärest avantgardee eikä ihan perussettiä. Leukapartakin puuttuu eikä tukka ole tarpeeksi sekaisin.

Komppaan Jaakkoa siinä, että tässä iässä vaatteiden olisi hyvä olla arvokkaasti elämää nähneitä eikä teinikapinatyyliin rikkinäisiä tai likaisia. Farkut saavat kulua käytössä (se on aina parempi kuin valmiiksi kulutettu farkku), mutta villatakista poistetaan siihen mahdollisesti ilmaantuvat nypyt ja t-paita korjataan, jos sen helma alkaa repsottaa (korjaus voi tarkoittaa myös koko reunapäärmeen irrottamista).

Ja aikuisella on tietenkin aina huolletut ja ehjät kengät. Tästä periaatteesta on kaksi poikkeusta: Converse-tossut ja maiharit. Ne ovat ainoat kengät, jotka saavat vain lisää katu-uskottavuutta siitä, että ovat käytetyn näköiset.

Nettikauppaan ei syysmalliston ilmestyttyä tullut muunvärisiä versioita, joten olin jo päättänyt unohtaa koko saappaat ja etsiä jotain muuta. Sitten löysin täkäläisestä kenkäkaupasta nämä - samat kengät, mutta mustina:

Nyt sain samalla kertaa paitsi prätkäsaappaat with a twist ja naisellisemman lestin kera, myös jo viime syksynä haaveilemani nilkkurit. Yritin miettiä, millaisiin yhdistelmiin pukisin ne tulevana talvena, mutten vielä onnistunut, ulkona on liian lämmintä ja kuljen edelleen sukattomana. Asukuvia seuraa siis myöhemmin.

Olen istunut kolmena perättäisenä päivänä lempparikahvilani Espresso Edgen kadunvarsiterassilla Kruununhaassa ahmimassa porkkanakakkua cappuccinon kera ja nauttimassa suorastaan eteläeurooppalaisesta syyskelistä - aivan samanlainen sää oli Barcelonassa, kun pistäydyin siellä loka-marraskuun vaihteessa kaksi vuotta sitten. Aamuisin oli jo kylmä ja päivälläkin tuuli oli viileä, mutta auringonpaisteessa tuli kuuma ja valo oli kirkasta ja terävää. Jag önskar jag var där nu, tai ainakin sitten kuukauden päästä, kun siellä on edelleen eteläeurooppalainen syksy ja täällä on säkkipimeää.

Syksyn kunniaksi olen pikkuhiljaa saamassa täydellinen vaatekaappi -projektini päätökseen. Olen jäämässä vuodenvaihteen jälkeen joksikin aikaa hoitovapaalle, mikä tarkoittaa sitä, että tuloni kutistuvat varsin pieniksi, ja nekin vähät tarvitaan todennäköisesti muuhun kuin vaateostoksiin. Olenkin pikkuhiljaa kuluneen vuoden mittaan hankkinut puuttuneita tarpeellisia vaatekappaleita ja klassikkoja (mm. yllä mainitsemani saappaat, jotka olivat viimeisten joukossa listallani), ja homma alkaa olla hallussa (paitsi että Meidän Pariisia lukiessani tajusin just, ettei mulla ole mustia housuja, ja se pikkumustakin uupuu edelleen, ärk…). Poverty Deluxen Jaakolla on aika lailla samansuuntaisia suunnitelmia, joten tulemme varmaankin toimimaan vertaistukena toisillemme (ja mä neulon ja Jaakko ompelee).

En siis suunnittele mitään ideologista ostoslakkoa, aion vain testata, onnistunko pärjäämään jonkin aikaa sen kanssa, mitä mulla jo on. Tavoitteenani on ollut jo pitkään, että voisin pukeutua suunnilleen kiskomalla kaapista päälleni, mitä sieltä nyt sattuu käteen osumaan, ja kaikki vaatteet sopisivat yhteen toistensa kanssa. Olen jo aika lähellä tavoitettani.